Tsaarin kuriiri
Jules Verne (1828–1905)
Mikael Strogov matkustaa tsaarin kuriirina halki Siperian viedäkseen salaisen viestin Irkutskiin. Tataarikapinan ja petollisen Ivan Ogareffin varjostama matka on täynnä vaaroja ja koettelemuksia Venäjän aroilla, kun kuriiri yrittää ehtiä perille ennen vihollisia.
Jules Vernen 'Tsaarin kuriiri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 683. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TSAARIN KURIIRI
Kirj.
Jules Verne
Suomentanut ["Michel Strogoff"] Valfrid Hedman
Ilmestynyt aiemmin kahtena osana: Tsaarin kuriiri (1927) ja Kavaltajan loppu (1928) Karisto Oy:n kustantamana Hämeenlinnassa.
SISÄLLYS:
Juhla uudessa palatsissa Venäläiset ja tataarit Mikael Strogov Moskovasta Nishni-Novgorodiin Kaksi julistusta Veli ja sisar Volgaa alaspäin Kama-jokea ylöspäin Yötä päivää matka vaunuissa Ukonilma Uralin vuoristossa Matkustajia hädässä Välikohtaus Velvollisuus ennen kaikkea Äiti ja poika Baraban suot Viimeinen ponnistus Raamatunlauseita ja laulunpätkiä Tataarileiri Alcide Jolivetin suhtautuminen Isku iskusta Marssi kaupunkiin Katsele, kunnes valo sammuu Ystävä valtatiellä Jenisein yli Jänis juoksee tien yli Arolla Baikal ja Angara Kahden rannan välissä Irkutsk Valekuriiri Lokakuun 5. ja 6. päivien välinen yö Loppu Viiteselitykset.
JUHLA UUDESSA PALATSISSA.
– Teidän majesteettinne, uusi sähkösanoma.
– Mistä?
– Tomskista.
– Onko lennätinjohdot katkaistu tuon kaupungin takaa?
– Ne ovat olleet katkaistuina eilisestä asti.
– Lähetä sähkösanoma Tomskiin joka tunti, kenraali, ja tiedota minulle, mitä tapahtuu.
– Kyllä, teidän majesteettinne, vastasi kenraali Kissov.
Nämä sanat vaihdettiin kello kaksi aamulla, jolloin Uudessa palatsissa toimeenpantu juhla oli loistavimmillaan.
Koko iltakauden aikana eivät Preobrazenskin ja Pavlovskin rykmenttien soittokunnat olleet lakanneet kaiuttelemasta parhaimpia polkkiaan, masurkoitaan, sottiisejaan ja valssejaan. Tanssivien lukemattomat parit pyörivät ikäänkuin äärettömiin palatsin upeissa saleissa, muutaman askeleen päässä "vanhasta kivitalosta", jossa muinoin oli esitetty niin paljon kamalia murhenäytelmiä ja josta vain kaiku tänä yönä värähteli katrillien poljentoa säestäen.
Hovimarsalkalla oli paljon apua arkaluontoisissa tehtävissään. Suuriruhtinaat adjutantteineen, kamariherrat ja palatsin upseerit johtivat itse tansseja. Timanteilla koristautuneet suuriruhtinattaret ja juhlapukuiset kamarineitsyet olivat oivallisena esimerkkinä vanhan "valkokivisen kaupungin" korkeille sotilas- ja siviilivirkailijoille. Niinpä poloneesin merkin kajahtaessa, kun kaikkiin arvoluokkiin kuuluvat kutsuvieraat ottivat osaa tuohon poljennolliseen kävelyyn, joka tämänlaatuisissa juhlallisuuksissa saa ihan kansallistanssin merkityksen, tarjosi pitseillä koristeltujen laahushameiden ja kunniamerkeillä kirjailtujen sotilaspukujen sekoitus sanoinkuvaamattoman näytelmän satojen kynttiläkruunujen valossa, jotka lukuisten kuvastimien heijastus loihti kymmenkertaisiksi.
Se oli häikäisevää.
Sitäpaitsi oli suuri salonki, kaunein kaikista Uuden palatsin saleista, arvokkaana kehyksenä näiden korkeiden henkilöiden ja loistavapukuisten naisten prameudelle. Muhkea holvi kultauksineen, joiden räikeyden ajan hammas jo oli pehmentänyt, oli kuin välkkyvä tähtitaivas. Ikkuna- ja oviverhojen kirjailut ja niiden komeat poimut purppuroituivat lämpimistä värivivahduksista, jotka taittuivat jyrkästi raskaan damastin varjokohtiin.
Ikkunoista, joiden laajat puitteet kaareutuivat ylhäältä puoliympyröiksi, siivilöityi valoa ruutujen läpi pihalle ikäänkuin tulipalon heijastuksena viiltäen kirkkaasti yön pimeyttä, joka jo muutamia tunteja oli verhoillut tätä säteilevää palatsia. Ja tämä vastakohta kiinnittikin niiden kutsuttujen huomiota, jotka eivät liidelleet tanssin pyörteissä. Pysähtyessään ikkunakomeroihin he saattoivat hämärästi erottaa muutamia varjoissa häämöttäviä kirkontorneja, joiden mahtavat hahmot sieltä täältä pistivät esiin. Veistokoristeisten parvekkeiden alla he näkivät äänettöminä kävelevän lukuisia vartijoita kiväärit vaakasuorassa olalla ja suippolakissa pihalle säteilevien valojen hohteessa kiiltävä töyhtö. He kuulivat myös patrullien askeleet, jotka polkivat tahtia ehkä täsmällisemmin kuin tanssijain jalat salien parketilla. Tuon tuostakin toistui vartijasotilaitten huuto vartiosta vartioon, ja toisinaan sekaantui torvenpuhallus orkesterin säveliin kimakalla äänellään häiriten yleistä sopusointua.
Vielä alempana julkisivun edustalla saattoi Uuden palatsin ikkunoista työntyvissä isoissa valokartioissa erottaa tummia röykkiöitä. Ne olivat alaspäin lipuvia aluksia joella, jonka aallot huuhtelivat pengermien alimpia kerroksia.
Tanssiaisten päähenkilö, joka tämän juhlan oli pannut toimeen ja jota kenraali Kissov oli puhutellut vain itsevaltiaista käytetyllä arvonimellä, oli puettu kaartinjääkäriupseerin yksinkertaiseen univormuun. Se ei ollut teeskentelyä hänen puoleltaan, vaan ominaista miehelle, joka vähät välitti ulkoasun komeudesta. Hänen esiintymisensä oli siis vastakohtana hänen ympärillään hohtavien pukujen loistolle, ja samalla tavoin hän myös näyttäytyi georgialais-, kasakka- ja lesgiläissaattueensa keskellä, vaikka nämä upeat eskadroonat olivat häikäisevän komeissa kaukasialaisissa asepuvuissa.
Tämä kookas, suopeannäköinen ja tyyni henkilö, jonka otsalla kuitenkin kuvastui huolestumisen häivä, käveli ryhmän luota toisen luo, mutta hän puhui vain vähän eikä näkynyt kiinnittävän suurtakaan huomiota nuorten kutsuvieraiden iloisiin sukkeluuksiin enempää kuin Euroopan tärkeimpiä valtioita hänen hovissaan edustavien diplomaattikunnan jäsenten vakavampiin haasteluihinkaan. Pari kolme näistä teräväsilmäisistä valtiomiehistä oli kyllä luullut huomaavansa isäntänsä kasvoilla levottomuuden oireita, joiden syytä he eivät keksineet, mutta ainoakaan ei ollut rohjennut häneltä sitä kysyä. Joka tapauksessa oli kaartinjääkäriupseerin tarkoitus aivan epäilemättä, etteivät hänen salaiset huolensa millään tavoin häiritsisi tätä juhlaa. Koska hän oli niitä harvoja itsevaltiaita, joita kaikki olivat tottuneet ajatuksissaankin tottelemaan, eivät tanssiaisten riemut hetkeksikään vaimentuneet.
Tällä välin odotteli kenraali Kissov, että upseeri, jolle hän äskettäin oli näyttänyt Tomskista lähetetyn sähkösanoman, antaisi hänelle määräyksen poistua, mutta tämä pysyi vaiti. Hän oli ottanut sähkösanoman, lukenut sen, ja hänen otsansa kävi yhä enemmän pilveen. Hiipipä hänen kätensä vaistomaisesti miekan kahvaankin ja kohosi sitten silmien eteen, joita se hetkiseksi varjosti. Olisi luullut, että valojen hohto kävi hänen silmiinsä ja että hän etsi hämärää.
– Siis, jatkoi hän vietyään kenraali Kissovin erääseen ikkunakomeroon, meillä ei eilisen jälkeen ole mitään tietoja veljeltäni suuriruhtinaalta?
– Ei mitään tietoja, teidän majesteettinne, ja on pelättävissä, että sähkösanomat eivät piakkoin enää kulje Siperian rajan yli.
– Mutta ovathan kai Amurin ja Jakutskin, samoin kuin Transbaikalinkin joukot saaneet käskyn viipymättä marssia kohti Irkutskia?
– Se käsky annettiin viimeisellä sähkösanomalla, jonka saimme lähetetyksi Baikaljärven tuolle puolelle.
– Jenisein, Omskin, Semipalatinskin ja Tobolskin kuvernementtien kanssahan olemme olleet välittömässä kosketuksessa hyökkäyksen alusta saakka?
– Olemme, teidän majesteettinne, sähkösanomamme saapuvat sinne, ja vielä tällä hetkellä tiedämme varmasti, etteivät tataarit ole edenneet Irtyshin ja Obin yli.
– Eikä kavaltaja Ivan Ogarevista ole kuultu mitään?
– Ei mitään, vastasi kenraali Kissov. Poliisivoimien päällikkö ei tiedä, onko hän mennyt rajan yli vai ei.
– Sähköttäkää hänen tuntomerkkinsä heti Nishni-Novgorodiin, Permiin, Jekaterinburgiin, Kashimoviin, Tjumeniin, Ishimiin, Omskiin, Elamskiin, Koluvaniin, Tomskiin ja kaikille muille lennätintoimistoille, joiden yhteyteen vielä pääsemme!
– Teidän majesteettinne käskyt pannaan heti täytäntöön, vastasi kenraali Kissov.
– Kaikesta tästä on vaiettava!
Tehtyään' kunnioittavan alamaisuuden ja uskollisuuden merkin kenraali kumarsi, pujahti sankkaan väkijoukkoon ja poistui pian juhlasaleista kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.
Upseeri taas jäi muutamaksi minuutiksi mietiskelemään, ja kun hän palasi saleissa olevien sotilashenkilöiden ja valtiomiesten joukkoon, oli hänen kasvoillaan jälleen levollinen ilme, joka niiltä oli hetkiseksi poistunut.
Se vakava tapahtuma, joka oli aiheuttanut nämä nopeasti vaihdetut vuorosanat, ei kuitenkaan ollut niin tuntematon kuin kaartinjääkärien upseeri ja kenraali Kissov uskoivat. Siitä ei puhuttu virallisesti, ei edes puolivirallisesti, koska kielten jänteitä ei ollut "korkeimman käskystä" kirvoitettu, mutta jotkut ylhäiset henkilöt olivat saaneet enemmän tai vähemmän tarkkoja tietoja siitä, mitä rajan takana tapahtui. Mutta sittenkin siitä, mitä he ehkä vain osapuilleen tiesivät ja mistä ei haasteltu edes diplomaattikunnan kesken, jutteli hiljaisella äänellä kaksi kutsuvierasta. Heidän virkapukunsa ja arvomerkkinsä eivät olleet lainkaan silmäänpistäviä näissä Uuden palatsin kemuissa, mutta heillä tuntui olevan varsin täsmällisiä tietoja.
Kuinka, mitä tietä ja kenen välityksellä nämä kaksi tavallista kuolevaista olivat saaneet tietoonsa asioita, mitä niin monet tärkeimmistäkään henkilöistä tuskin aavistivat, olisi ollut mahdoton sanoa. Oliko heillä selvännäkijäin lahjoja? Oliko heillä erikoinen vainu urkkiakseen ilmi salaisimmatkin uutiset? Oliko tottumus saada leipänsä tietojen hankkimisesta ja tietojen levittämisestä tullut heille toiseksi luonnoksi ja muuttanut heidät itsensä? Melkein olisi tehnyt mieli se myöntää.
Näistä kahdesta miehestä toinen oli englantilainen ja toinen ranskalainen, molemmat kookkaita ja laihoja – edellinen tumma kuin Provencen eteläranskalaiset, toinen punakka kuin joku Lancashiren herrasmies. Jälkimmäinen, levollinen, kylmä, hidas, säästeliäs liikkeissään ja sanoissaan, ei näkynyt puhuvan eikä elehtivän muuta kuin säännöllisin väliajoin. Ranskalainen sitävastoin oli vilkas ja säkenöivä ja esitti sanottavansa samaan aikaan suullaan, silmillään ja käsillään. Hän kykeni pukemaan ajatuksensa kymmeniin eri muotoihin, kun taas hänen puhetoverillaan näkyi olevan aivoissaan yksi ainoa muuttumattoman stereotyyppinen esitysmuoto.
Nämä fyysiset eroavaisuudet olisivat helposti pistäneet vähemmänkin huomiokykyisen ihmisen silmään, mutta kasvojen tutkija olisi näitä kahta muukalaista läheltä tarkastellessaan helposti määritellyt heidän luonteenomaiset eroavaisuutensa sanomalla, että ranskalaisen ollessa "pelkkänä silmänä" englantilainen oli "pelkkänä korvana".
Ensinmainitun silmien optinen rakenne olikin käytännön vaikutuksesta tullut erikoisen tehokkaaksi. Hänen verkkokalvonsa herkkyys oli niin silmänräpäyksellinen kuin niiden temppujentekijäin, jotka tuntevat kortin pakkaa nopeasti nostaessaan tai pelkästä muiden silmille näkymättömästä pienten merkkien järjestelystä. Ranskalaisella oli siis mitä suurimmassa määrässä se kyky, jota nimitetään näkömuistiksi.
Englantilainen näkyi sensijaan olevan erikoisesti varustettu kuuntelemaan ja kuulemaan. Kun hänen kuuloelimiinsä oli jonkun äänen sävel osunut, ei hän voinut sitä unohtaa, ja kymmenen, tai kahdenkymmenen vuoden päästä hän olisi sen tuntenut tuhansien joukosta. Hänen korvillaan ei tosin ollut sellaista liikuntamahdollisuutta kuin eläinten laajoilla korvalehdillä, mutta koska tiedemiehet ovat todenneet, että ihmisten korvat ovat vain "melkein liikkumattomat", emme pahoin erehtyne vakuuttaessamme, että mainitun englantilaisen korvat kohosivat, vääntyivät ja litistyivät hänen etsiessään ääniä tavalla, joka luonnontieteilijästä olisi miltei ollut näkyvä.
On mainittava, että tämä näön ja kuulon erikoinen tarkkuus näillä kahdella miehellä oli mainiona apuna heidän ammatissaan, sillä englantilainen oli Daily Telegraphin kirjeenvaihtaja ja ranskalainen taas kirjeenvaihtajana, hm ... mille sanomalehdelle tai sanomalehdille, sitä hän ei sanonut, ja kun häneltä kysyttiin, vastasi hän vain leikillisesti olevansa kirjeenvaihdossa "Madeleine-serkkunsa kanssa". Pohjimmiltaan tämä ranskalainen oli keveän pintansa alla perin tarkkavaistoinen ja ovela. Rupatellessaan puuta heinää hän teki sen kenties vain salatakseen tiedonhalunsa, eikä paljastanut koskaan itseään. Hänen puheliaisuutensa pikemminkin auttoi häntä vaikenemaan tärkeistä asioista, ja ehkä hän oli varovaisempikin kuin hänen virkaveljensä Daily Telegraphista.
Nämä molemmat olivat saapuvilla näissä Uudessa palatsissa heinäkuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä järjestetyissä pidoissa sanomalehtimiehinä.
On sanomattakin selvää, että nämä miehet olivat intohimoisesti viehtyneet tehtäväänsä tässä maailmassa, että he kärpän tavoin syöksyivät ajoon urkkiakseen odottamattomimpiakin uutisia, eikä mikään heitä pelottanut eikä estänyt yrittämästä parastaan ja heillä oli ammattimiesten järkkymätön kylmäverisyys ja todellista rohkeutta. Oikeina kilparatsastajina tässä huimassa uutisten metsästyksessä he loikkivat aitojen yli, kahlasivat joet ja uhmailivat kaikkia esteitä puhdasveristen juoksijaoriiden verrattomalla innolla, jotka tahtoivat päästä perille ensimmäisinä tai kuolla!
Eivätkä heidän lehtensäkään kitsastelleet varatessaan heille rahaa, mikä oli varmin, nopein ja täydellisin tietojen hankkimisen väline. Heidän kunniakseen on lisättävä, ettei kumpikaan koskaan kuunnellut tai kurkistellut yksityiselämän ovenraoista ja että he toimivat ainoastaan silloin, kun oli puhe valtiollisista tai yhteiskunnallisista asioista. Sanalla sanoen, he puuhailivat siinä, mitä viime vuosina oli alettu nimittää "suurpoliittiseksi ja sotilaalliseksi uutistenhankinnaksi".
Mutta heitä läheltä seuratessamme huomaamme, että heillä useimmiten oli erikoinen tapa katsella asioita ja varsinkin niiden seurauksia. Kummallakin oli omat erikoisuutensa asioita katsellessaan ja arvostellessaan. Mutta kun he tinkimättä ostivat "hyvällä rahalla hyvää tavaraa" eivätkä missään tilaisuudessa itseään säästelleet, olisi väärin heitä siitä moittia.
Ranskalaisen kirjeenvaihtajan nimi oli Alcide Jolivet. Englantilaisen nimi oli Harry Blount. He olivat ensi kerran tavanneet toisensa tässä Uuden palatsin juhlassa, jota heidän oli lehdissään selostettava. Heidän luonteittensa eroavaisuuden ja jonkinlaisen ammattikateuden vuoksi he olivat varsin vähän myötätuntoisia toisilleen. Siitä huolimatta he eivät vältelleet toisiaan, vaan pikemminkin koettivat tunnustella toistensa mielipiteitä päivän uutisten johdosta. Olivathan he sittenkin kaksi samalla alueella ja samojen vaikeuksien vallitessa metsästävää erämiestä. Sen, mihin toinen ei pystynyt, saattoi toinen näppärästi suorittaa, ja heidän omien etujensa mukaista oli, että he olivat silmänkantaman ja korvankuuleman päässä toisistaan.
Tänä iltana he siis kumpikin olivat väijyksissä. Ilmassa oli tosiaan jotakin.
– Vaikkapa tämä ei muuta olisi kuin ankkojen kulkue, tuumi Alcide Jolivet itsekseen, – maksaisi se sittenkin laukaukseen tuhlatun ruudin!
Molemmat kirjeenvaihtajat joutuivat keskusteluun toistensa kanssa tanssiaisten aikana muutama minuutti kenraali Kissovin lähdön jälkeen.
– Tosiaan, hyvä herra, tämä pikku juhla on ihastuttava! virkkoi Alcide Jolivet herttaisesti arvellen, että hänen oli aloitettava keskustelu tällä erikoisesti ranskalaisella lauseparrella.
– Minä olen jo sähköttänyt "loistavaa!" vastasi Harry Blount kylmästi käyttäen sanaa, jonka Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaiset olivat erikoisesti omistaneet kaikenlaisen ihastuksen ilmaisulle.
– Kuitenkin, lisäsi Alcide Jolivet, – on minun tarvinnut samalla huomauttaa serkulleni...
– Serkullenne...? toisti Harry Blount ihmettelevään sävyyn, keskeyttäen virkaveljensä lauseen.
– Niin, jatkoi Alcide Jolivet, – Madeleine-serkulleni... Hänen kanssaan minä olen kirjeenvaihdossa! Hän haluaa saada nopeita ja varmoja tietoja, se minun serkkuni! Minun täytyi siis mielestäni hänelle huomauttaa, että tämän juhlan aikana joku pilvi synkistytti itsevaltiaan otsaa.
– Minusta se taas näytti säteilevältä, vastasi Harry Blount, joka ehkä halusi salata omat ajatuksensa asiasta.
– Ja olette tietenkin pannut sen "säteilemään" Daily Telegraphin palstoilla?
– Aivan niin.
– Muistanette, herra Blount, sanoi Alcide Jolivet, – mitä tapahtui Zakretissa vuonna 1812?
– Minä muistan sen kuin olisin siellä itse ollut, hyvä herra, vastasi englantilainen kirjeenvaihtaja.
– Sitten, jatkoi Alcide Jolivet, – tiedätte, että keisari Aleksanterin kunniaksi järjestetyissä juhlissa hänelle ilmoitettiin Napoleonin tulleen Njemen-joen yli ranskalaisen etujoukon kanssa. Kuitenkaan keisari ei lähtenyt juhlista eikä tästä äärimmäisen vakavasta uutisesta huolimatta, joka olisi voinut maksaa hänelle valtakunnan, sallinut kenenkään huomata enempää levottomuuden merkkejä...
– Kuin mitä osoitti isäntämme kenraali Kissovin ilmoittaessa hänelle, että lennätinjohto oli katkaistu rajan ja Irkutskin väliltä.
– Ah, te tiedätte sen seikan?
– Minä tiedän.
– Minun taas olisikin vaikea olla sitä tietämättä, koska viime sähkösanomani pääsi Udinskiin saakka, huomautti Alcide Jolivet jonkinlaisen tyydytyksen tuntein.
– Ja minun ainoastaan Krasnojarskiin, vastasi Harry Blount yhtä tyytyväiseen sävyyn.
– Sitten tiedätte kai myöskin, että on lähetetty määräyksiä Nikolajevskin joukoille?
– Kyllä, hyvä herra, samalla kun sähkötettiin Tobolskin kuvernementin kasakoille käsky kerätä voimansa yhteen.
– Mikään ei ole enemmän totta, herra Blount. Nuo toimenpiteet olivat minullekin tuttuja, ja saatte uskoa, että herttainen serkkuni niistä jo huomenna jotakin tietää!
– Aivan kuin tietävät Daily Telegraphin lukijatkin, herra Jolivet.
– Ka niin! Kun katselee kaikkea, mitä tapahtuu...
– Ja kun kuuntelee kaikkea, mitä sanotaan...
– Mielenkiintoinen sotaretki, jota kannattaa seurata, herra Blount.
– Minä seuraan sitä, herra Jolivet.
– Sitten on mahdollista, että tapaamme toisemme vähemmän varmalla pohjalla kuin tämän salin lattia on!
– Vähemmän varmalla kylläkin, mutta...
– Myös vähemmän liukkaalla! vastasi Alcide Jolivet pidättäen virkaveljeään, juuri kun tämä peräytyessään oli menettämäisillään tasapainonsa.
Sen jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat erosivat ylimalkaan varsin tyytyväisinä siitä, ettei toinen ollut ennättänyt toisen edelle. He olivat tosiaan kaksin pelissä.
Tällä hetkellä avattiin suuren salongin viereisten salien ovet. Siellä oli useita pitkiä, oivallisesti katettuja pöytiä ylenpalttisen runsaine, arvokkaine porsliini- ja kulta-astioineen. Keskimmäisellä, ruhtinaille, prinsessoille ja diplomaattikunnan jäsenille varatulla pöydällä kimalteli äärettömän kallisarvoinen Lontoossa valmistettu maustesäiliö, ja tämän kultaseppäin mestariteoksen ympärillä välkkyi kynttiläkruunujen valossa tuhat ihmeellisimpään pöytäkalustoon kuuluvaa esinettä, mikä milloinkaan oli Sevresin tehtaista lähtenyt.
Uuden palatsin kutsuvieraat alkoivat nyt liikkua illallissaleja kohti.
Tällä hetkellä kenraali Kissov, joka juuri oli palannut, lähestyi nopeasti kaartinjääkäriupseeria.
– No? kysyi tämä häneltä innokkaasti, kuten oli tehnyt ensimmäiselläkin kerralla.
– Sähkösanomat eivät kulje enää Tomskia kauemmaksi, teidän majesteettinne.
– Hanki heti kuriiri!
Upseeri lähti isosta salista ja astui sen viereiseen avaraan huoneeseen. Se oli työkammio ja sisustettu varsin yksinkertaisesti vanhasta tammesta tehdyillä huonekaluilla ja sijaitsi Uuden palatsin kulmassa. Muutamia tauluja, niiden joukossa useita Horace Vernetin maalauksia, oli ripustettu seinälle.
Upseeri avasi ripeästi lasioven ikäänkuin hän olisi kaivannut happea ja astui isolle parvekkeelle hengittämään ihanan heinäkuunyön ilmaa.
Hänen silmiensä edessä lepäsi kuutamossa kylpien linnoitettu kehä, jonka keskeltä kohosi kaksi katedraalia, kolme palatsia ja kasarmit. Tämän kehän ulkopuolella oli kolme eri kaupunkia, Kitai-Gorod, Bjeloi-Gorod ja Semljanoi-Gorod, äärettömän suuret eurooppalais-, tataarilais- ja kiinalaiskorttelit, joiden yläpuolelle kohosivat tornit, kellotapulit, minareetit ja kolmensadan kirkon vihreät kupukatot. Pieni poimuileva joki heijasti siellä täällä kuun säteitä. Tämä kokonaisuus näytti omituiselta eriväristen rakennusten mosaiikilta, joka oli ympärykseltään neljäkymmentäviisi kilometriä.
Joki oli Moskva, kaupunki oli Moskova, linnoitettu keskus oli Kreml ja kaartinjääkäriupseeri, joka käsivarret ristissä rintaa vasten ja miettiväinen ilme otsalla haaveillen kuunteli Uudesta palatsista jättiläiskaupungin yli leviävää humua, oli itse tsaari.
VENÄLÄISET JA TATAARIT.
Tsaari oli odottamatta lähtenyt Uuden palatsin saleista hetkellä, jolloin hänen korkeimmille siviili- ja sotilasvirkailijoille ja Moskovan ylimystölle toimeenpanemansa juhla oli kaikessa loistossaan, koska parhaillaan tapahtui vakavia selkkauksia Uralin rajan tuolla puolella. Ei ollut enää epäilystäkään, että pelottava hyökkäys uhkasi ryöstää siperialaiset maakunnat Venäjän vallasta.
Aasian Venäjä eli Siperia on pinta-alaltaan kahden miljoonan neliökilometrin laajuinen ja asukasluku nousee kahteen miljoonaan. Se ulottuu Ural-vuorista, jotka erottavat sen Euroopan Venäjästä, Tyynenmeren rannikoille asti. Etelässä sitä rajoittavat Turkestania ja Kiinan valtakunta jokseenkin epämääräisin rajaviivoin, pohjoisessa Pohjoinen jäämeri, Karan merestä Beringin salmeen asti. Se jakaantuu kuvernementteihin eli maakuntiin, joita pääkaupunkiensa mukaan nimitetään Tobolskiksi, Jeniseiksi, Irkutskiksi, Omskiksi ja Jakutskiksi, sitäpaitsi siihen kuuluu Ohotskin ja Kamtshatkan piirikunnat sekä kaksi moskovalaiseen herruuteen pakotettua seutua, nimittäin kirgiisien ja tshuktsien maat.
Tämä äärettömän laaja aroalue, joka ulottuu enemmän kuin satakymmenen pituusastetta lännestä itään, on samalla kertaa rikollisten ja niiden karkoituspaikkana, jotka joku ukaasi on tuominnut maanpakoon.
Kaksi kenraalikuvernööriä edustaa tsaarin ylintä valtaa tällä laajalla alueella. Toinen asuu Irkutskissa Itä-Siperian pääkaupungissa, toinen Tobolskissa, joka on Länsi-Siperian pääkaupunki. Jenisein lisäjoki Tshuna erottaa toisistaan nämä molemmat Siperiat.
Mikään rautatie ei vielä halkaise näitä äärettömiä lakeuksia, jotka paikoin ovat todellakin tavattoman hedelmällisiä. Mikään höyryhepo ei kuljeta maailmalle niitä mineraaliaarteita, jotka laajoilla aloilla tekevät siperialaisen maan rikkaammaksi pinnan alapuolelta kuin päältä. Kesällä matkustetaan nelipyöräisissä matkavaunuissa eli tarantaseissa ja talvella kibitka-nimisessä kuomureessä.
Yksi ainoa yhdyslinja, nimittäin lennätinjohto, liittää Siperian molemmat puoliskot, itäisen ja läntisen, toisiinsa ja Euroopan Venäjään yhdeksättätuhatta virstaa pitkänä metallilankana. Uralista lähdettyään se kulkee Jekaterinburgin, Kasimovin, Tjumenin, Ishimin, Omskin, Elamskin, Kolyvanin, Tomskin, Krasnojarskin, Nishni-Udinskin, Irkutskin, Verhne-Nertshinskin, Strelinskin, Albasinin, Blagovjeshtshenskin, Radden, Orlomskajan, Aleksandrovskajan ja Nikolajevskin kautta, ja tiedotus maksaa kuusi ruplaa yhdeksäntoista kopeekkaa sanalta lähetettynä äärimmäisestä päästä toiseen. Irkutskista haarautuu linja Mongolian rajalle Kiahtaan, ja sieltä kuljetetaan sanomat postitse kolmellakymmenellä kopeekalla sanalta kahdessa viikossa Pekingiin.
Tämä Jekaterinburgista Nikolajevskiin vedetty johto oli katkaistu ensiksi Tomskin edustalla ja muutamia tunteja myöhemmin Tomskin ja Kolyvanin väliltä.
Siksi tsaari oli kenraali Kissovin vastikään antaman toisen tiedotuksen jälkeen vastannut vain sanoilla:
– Hanki tänne heti kuriiri!
Tsaari oli istunut muutaman minuutin hievahtamatta työhuoneensa ikkunan ääressä, kun päivystävät upseerit uudelleen avasivat oven. Poliisivoimien komentaja ilmestyi kynnykselle.
– Astu sisälle, kenraali, virkkoi tsaari lyhyesti, – ja kerro minulle kaikki, mitä tiedät Ivan Ogarevista.
– Hän on äärettömän vaarallinen mies, teidän majesteettinne, vastasi poliisivoimien komentaja.
– Hänellähän oli everstin arvo?
– Niin oli, teidän majesteettinne.
– Ja hän oli nerokas upseeri?
– Erinomaisen nerokas, mutta mahdoton pitää kurissa ja niin hillittömän kunnianhimoinen, ettei väistynyt minkään edestä. Hän antautui pian salaisiin juonitteluihin, ja silloin hänen korkeutensa suuriruhtinas riisti häneltä hänen arvonimensä ja karkoitti hänet sitten Siperiaan.
– Milloin se tapahtui?
– Siitä on kaksi vuotta. Teidän majesteettinne armahtamana hän palasi Venäjälle kuuden kuukauden karkoitusajan jälkeen.
– Eikä ole sittemmin palannut Siperiaan?
– On kyllä, teidän majesteettinne, hän palasi sinne, mutta tällä kertaa vapaaehtoisesti, vastasi poliisivoimien komentaja ja lisäsi hiljentäen ääntänsä:
– Oli aika, teidän majesteettinne, jolloin Siperiaan joutuneet eivät sieltä tulleet takaisinkin.
– Niin, mutta minun eläessäni Siperia on seutu, josta päästään takaisin!
Tsaarilla oli oikeus lausua nämä sanat todellisen ylpeyden tuntein, sillä lempeydellään hän oli usein osoittanut, että venäläinenkin oikeus saattaa antaa anteeksi.
Poliisivoimien komentaja ei vastannut mitään, mutta ilmeisesti hän ei ollut puolinaisten toimenpiteiden ystävä. Hänen käsittääkseen ei kukaan, joka kerran oli santarmien välissä kulkenut Ural-vuorten yli, saisi enää koskaan niiden yli astua. Mutta näin ei ollut asianlaita uudella hallituskaudella, ja poliisikomentaja oli siitä vilpittömästi pahoillaan. Mitä! Eikö enää elinkautisia tuomioita muusta kuin rikoksista yleistä lakia vastaan? Mitä! Valtiollisia karkotettuja palasi Tobolskista, Jakutskista, Irkutskista! Poliisivoimien komentaja, tottuneena ukaasien päätöksiin, joita muinoin ei millään armahduksilla peruutettu, ei voinut hyväksyä moista hallitustapaa! Mutta hän vaikeni odottaen, että tsaari häneltä jälleen kysyisi.
Hänen ei tarvinnutkaan pitkälti odottaa.
– Eikö Ivan Ogarev ole kertaakaan palannut Venäjälle siperialaisiin maakuntiin tekemänsä matkan jälkeen, jonka todellinen tarkoitus on jäänyt tuntemattomaksi?
– On kyllä.
– Ja hänen palattuaan poliisi eksyi hänen jäljiltään?
– Eipä niin, teidän majesteettinne, sillä tuomittu tulee todella vaaralliseksi vasta siitä päivästä asti, kun hänet on armahdettu!
Tsaarin otsa rypistyi hetkiseksi. Kenties saattoi poliisivoimien komentaja pelätä menneensä liian pitkälle, vaikka hänen itsepäinen pysymisensä mielipiteissään oli vähintäänkin yhtä piintynyt kuin hänen rajaton kiintymyksensä herraansa, mutta, viitsimättä suuttua näistä sisäpolitiikkaa koskevista epäsuorista moitteista, jatkoi tsaari lyhytsanaisesti kysymystensä sarjaa:
– Entä missä Ivan Ogarev viimeksi oli?
– Permin kuvernementissa.
– Missä kaupungissa siellä?
– Itse Permissä.
– Mitä hän siellä puuhaili?
– Hän näytti toimettomalta, eikä hänen käytöksessään havaittu mitään epäiltävää.
– Eikö hän ollut valtiollisen poliisin silmälläpidon alaisena?
– Ei, teidän majesteettinne.
– Milloin hän lähti Permistä?
– Maaliskuun vaiheilla.
– Mennäkseen...
– Sitä ei tiedetä.
– Eikä sen ajankohdan jälkeen tiedetä, mihin hän on joutunut?
– Ei tiedetä.
– No, minäpä tiedän sen! tsaari vastasi. – Minulle on osoitettu nimettömiä tiedonantoja, jotka eivät ole kulkeneet poliisitoimistojen kautta, ja niiden seikkojen yhteydessä, joita nykyisin rajan takana tapahtuu, on minulla täysi syy uskoa, että ne ovat oikeita!
– Tarkoittaako teidän majesteettinne, huudahti poliisikomentaja, – että Ivan Ogarevilla on tataarien hyökkäyksessä sormensa pelissä?
– Kyllä, kenraali, ja minä ilmoitan sinulle, mitä et tiedä. Permin kuvernementista lähdettyään Ivan Ogarev on mennyt Ural-vuorten yli. Hän on lähtenyt Siperiaan kirgiisien aroille ja koettanut yllyttää näitä paimentolaisheimoja kapinaan, eikä menestyksettä. Sitten hän on siirtynyt etelämmäksi vapaaseen Turkestaniin asti. Siellä hän on Buharan, Kokandin ja Kundusin kaanikunnissa löytänyt heimopäälliköitä, jotka olivat halukkaita heittämään tataarilaisjoukkonsa siperialaisiin maakuntiin ja aiheuttamaan yleisen hyökkäyksen Aasian Venäjälle. Liikettä on lietsottu salassa, mutta äskettäin se leimahti kuin salama, ja nyt ovat tiet tukossa ja kaikki yhteydet Länsi- ja Itä-Siperian väliltä on katkaistu! Sitäpaitsi Ivan Ogarev tahtoo kostonhimonsa vimmassa yrittää veljeni murhaamista!
Tsaari oli puhuessaan kiihtynyt ja käveli levottomasti lattialla. Poliisivoimien komentaja ei vastannut mitään, mutta hän tuumi itsekseen, että siihen aikaan, jolloin Venäjän keisarit eivät karkotettua koskaan armahtaneet, ei Ogarevin suunnitelmia olisi voitu toteuttaa.
Kului muutama minuutti, sitten hän lähestyi tsaaria, joka oli heittäytynyt nojatuoliin, ja sanoi:
– Teidän majesteettinne on tietenkin antanut käskyjä, että tämä hyökkäys torjutaan mahdollisimman pian?
– Olen, vastasi tsaari. – Viimeisen sähkösanoman, joka vielä pääsi Nishni-Udinskiin, on täytynyt panna liikkeelle Jenisein, Irkutskin ja Jakutskin kuvernementtien ja Amurin ja Baikaljärven maakuntain joukot. Samalla rientävät Permin ja Nishni-Novgorodin rykmentit ja rajaseudun kasakat pikamarssissa Ural-vuoria kohti, mutta valitettavasti kuluu useita viikkoja ennenkuin ne ehtivät tataarilaisjoukkoja vastaan.
– Eikä teidän majesteettinne veljellä, hänen korkeudellaan suuriruhtinaalla, joka tällä hetkellä on eristettynä Irkutskin kuvernementissa, enää ole tilaisuutta välittömään ajatustenvaihtoon Moskovan kanssa?
– Ei.
– Mutta viime sähkösanomista hän toki tietää, mihin toimenpiteisiin teidän majesteettinne on ryhtynyt ja mitä apua hänellä on odotettavissa Irkutskin lähimmistä kuvernementeista?
– Hän tietää sen, vastasi tsaari, – mutta hän ei tiedä, että Ivan Ogarevin on esitettävä, ei ainoastaan kapinallisen, vaan myös pettäjän osaa, ja että hänellä tuossa miehessä on henkilökohtainen ja leppymätön vihollinen. Suuriruhtinas on syynä Ivan Ogarevin ensimmäiseen kolahdukseen, ja vaarallisinta asiassa on se, että veljeni ei sitä miestä tunne. Ivan Ogarevin aikomuksena on siis päästä Irkutskiin ja siellä väärän nimen varjossa tarjota suuriruhtinaalle palveluksiaan. Saatuaan hänen luottamuksensa hän sitten tataarien saartaessa Irkutskia luovuttaa heille kaupungin ja samalla veljeni, jonka henki on välittömästi uhattuna. Tämän minä tiedän saamistani sanomista, tätä ei tiedä suuriruhtinas, mutta hänen tulisi saada se tietää.
– No sitten, teidän majesteettinne, on etsittävä älykäs, rohkea kuriiri...
– Minä odotan sellaista.
– Ja pitäköön hän kiirettä, lisäsi poliisivoimien komentaja, – sillä sallikaa minun lisätä, majesteetti, että tuo Siperia on erikoisen otollinen maa-ala kapinoille!
– Tarkoitatko, kenraali, että karkotetut liittyisivät hyökkääjiin? huudahti tsaari, joka ei kyennyt hillitsemään itseään tämän vihjauksen kuullessaan.
– Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi ... änkytti poliisivoimien komentaja vastaukseksi, sillä tuo ajatus oli todellakin herättänyt levottomuuden ja epäluulon hänenkin mielessään.
– Minä uskon karkotetuilla olevan enemmän isänmaanrakkautta, virkkoi tsaari.
– Siperiassa on muitakin tuomittuja kuin valtiollisia vankeja, vastasi poliisikomentaja.
– Pahantekijät! Oh, kenraali, ne minä jätän sinun haltuusi! Ne ovat ihmiskunnan pohjasakkaa. Niillä ei ole mitään isänmaata. Mutta kapina tai pikemminkin hyökkäys ei ole tehty keisaria, vaan Venäjää, sitä maata vastaan, jonka jälleennäkemisestä eivät karkotetut ole menettäneet kaikkea toivoa ... ja he näkevät sen jälleen! Ei, kukaan venäläinen ei liity hetkeksikään tataareihin Moskovan valtaa heikentääkseen!
Tsaari oli oikeassa uskoessaan niiden isänmaanrakkauteen, joita hänen politiikkansa toistaiseksi piti eristettyinä.
Lempeys, joka oli hänen lainkäyttönsä pohjalla, milloin hän itse voi sen vaikutuksia johtaa, ne melkoiset lievennykset, joihin hän oli ryhtynyt muinoin niin kauheiden ukaasien käyttelyssä, takasivat, ettei hän voinut erehtyä. Mutta ilman tätä voimakasta apuakin, joka olisi helpottanut tataarien hyökkäystä, olivat olosuhteet silti varsin vakavat, sillä oli pelättävissä, että suurin osa kirgiisiläisväestöstä liittyisi hyökkääjiin.
Kirgiisit jakautuvat kolmeen ryhmään: isoon, pieneen ja keskimmäiseen, ja heitä on lukumäärältään noin neljäsataatuhatta telttakuntaa, toisin sanoen, ehkä kaksi miljoonaa henkeä. Näistä eri ryhmistä toiset ovat itsenäisiä ja toiset tunnustavat joko Venäjän tai Kivan, Kokandin ja Buharan kaanikuntien eli Turkestanin peloittavimpain ruhtinaiden vallan. Keskimmäisen lauman, rikkaimman ja samalla mahtavimman, leirit täyttävät koko alueen Sara Sum (Keltaisen joen), Irtyshin, Ishimin yläjuoksun, Hadisangin ja Aksakalin järvien välillä. Suuri ryhmä, jonka hallussa ovat keskimmäisestä itään sijaitsevat seudut, ulottuu Omskin ja Tobolskin kuvernementteihin asti. Jos siis nämä kirgiisiläisheimot nousisivat, merkitsisi se Aasian puoleisen Venäjän valtaamista ja ennen kaikkea Jenisein itäpuolella olevan Siperian eristämistä.
Tosin kyllä kirgiisien sotataito on varsin alkeellista. He ovat pikemminkin öisin liikkuvia rosvoja ja karavaanien hätyyttäjiä kuin säännöllisiä, koulutettuja sotilaita. Herra Levshin onkin sanonut, että tiivis rintama tai neliö hyvää jalkaväkeä kykenee tekemään vastarintaa kymmenkertaiselle kirgiisijoukolle ja että yksi ainoa kanuuna voi tuhota niitä hirvittävän määrän.
Olkoonpa niin, mutta sittenkin täytyy tuon neliön hyvää jalkaväkeä ensin saapua kapinaan nousseeseen maahan ja tuliputkien lähteä tykkilavitsoiltaan venäläisistä maakunnista, jotka ovat kahden- tai kolmentuhannen virstan päässä. Ja lukuunottamatta suoraa tietä Jekaterinburgista Irkutskiin ovat useinkin rämeiset arot vaikeakulkuisia, ja varmaankin kuluisi monta viikkoa ennenkuin venäläiset joukot ehtisivät saapua paikalle lyödäkseen tataarien laumat takaisin.
Omsk on Länsi-Siperian sotilaallinen keskus ja sen on pidettävä kirgiisiheimoja kurissa. Täällä sijaitsevat ne rajat, joilla nämä epätäydellisesi alistetut paimentolaiset ovat monestikin rikkoneet rauhan, ja sotaministeriössä otaksuttiin hyvällä syyllä, että Omsk oli jo nyt pahoin uhattuna. Sotilassiirtolain linja eli ne kasakka-asemat, joita on siroteltu määrättyjen välimatkojen päähän Omskista Semipalatinskiin asti, oli varmaan jo useasta kohtaa murrettu. Ja oli pelättävissä, että "suuret sulttaanit", jotka hallitsevat kirgiisiläisalueita, olisivat joko vapaaehtoisesti alistuneet tai pakosta taipuneet tataarien edessä. Nämähän ovat muhamettilaisia, kuten hekin, ja orjuuttamisesta johtuvaan vihaan liittyisi lisätekijänä vihamielisyys kreikkalaiskatolisen uskonnon ja islamin välillä.
Jo kauan olivatkin Turkestanin tataarit, varsinkin Buharan, Kokandin ja Kundusin kaanikunnissa, yrittäneet saada kirgiisilaumat Venäjän vallan alta joko asevoimin tai suostuttelemalla.
Muutama sana näistä tataareista.
Tataarit kuuluvat kahteen eri rotuun: kaukasialaiseen ja mongolialaiseen. Kaukasialainen rotu, jota Abel de Remusatin sanojen mukaan "Euroopassa pidetään meikäläisen kauneuden perustyyppinä, koska kaikki maanosamme kansat ovat siitä lähtöisin", yhdistää saman nimityksen alaisiksi turkkilaiset ja persialaista juurta olevat alkuasukkaat. Puhtaasti mongolialaiseen rotuun kuuluvat varsinaiset mongolit, mantshulaiset ja tiibetiläiset.
Ne tataarit, jotka nyt uhkasivat Venäjän keisarikuntaa, olivat kaukasialaista rotua ja asuivat etupäässä Turkestanissa. Tämä laaja maa on jaettu eri valtioihin, joita hallitsijainsa, kaanien, mukaan nimitetään kaanikunniksi. Tärkeimpiä niistä ovat Buharan, Kivan, Kokandin ja Kundusin kaanikunnat.
Siihen aikaan oli Buhara näiden kaanikuntain joukossa mahtavin ja pelättävin. Venäjän oli jo täytynyt useita kertoja taistella sen ruhtinaita vastaan, jotka itsekkäistä syistä saattaakseen heidät oman ikeensä alle olivat puolustaneet kirgiisien itsenäisyyttä moskovalaista valtaa vastaan. Nykyinen hallitsija, Feofar-kaani, astui edeltäjiensä jälkiä.
Buharan kaanikunta ulottuu pohjoisesta etelään 37. leveysasteelta 41. leveysasteelle idästä länteen 61. aina 66. pituusasteelle, ollen siis pinta-alaltaan noin neljänkymmenenviidentuhannen neliökilometrin laajuinen.
Tässä valtakunnassa lasketaan olevan kaksi ja puoli miljoonaa asukasta, kuudenkymmenentuhannen miehen suuruinen armeija, joka sodan aikana nousee kolminkertaiseksi, ja kolmekymmentätuhatta ratsumiestä.
Se on rikas maa, joka tarjoaa erilaisia luonnontuotteita: eläimiä, viljaa, hedelmiä ja metalleja, ja sitä on laajennettu liittämällä siihen Balhin, Aukoin ja Meimaneen piirikunnat. Tässä valtiossa on yhdeksäntoista melkoisen tärkeätä kaupunkia. Pääkaupunki Buhara, jota ympäröi kolmentoista kilometrin pituinen, torneilla vahvistettu muuri, on loistava kaupunki, jota Avicenne ja muut kymmenennen vuosisadan oppineet kuvailivat. Sitä pidetään muhamettilaisen tieteen ja opin keskuksena ja se kuuluu Keski-Aasian mainehikkaimpiin. Muita kaupunkeja on ensiksikin Samarkand. Siellä on Tamerlanin hauta ja kuuluisa palatsi sinisine kivineen, jolle jokaisen uuden kaanin pitää kruunaustilaisuudessa istuutua, ja kaupungin turvana on erittäin luja linnoitus. Edelleen Karshi kolminkertaisine ympärysmuureineen keidas-alueella, jota ympäröi kilpikonnien ja sisiliskojen kansoittama suo, ja se on miltei valloittamaton, Tshardshuita puolustaa kahteenkymmeneentuhanteen nouseva asukasmäärä, Katta-Kurgan, Nurata, Dshisah, Paikand, Karakul, Kusar ynnä muut lisäävät vaikeasti valloitettavien kaupunkien lukumäärää. Tämä vuorien suojaama ja arojen eristämä Buharan kaanikunta on siis todella peloittava valtio, ja Venäjän täytyisi lähettää sitä vastaan melkoisia joukkoja.
Nykyisin hallitsi tätä Tartaarian kolkkaa kunnianhimoinen ja hurja Feofar. Muiden kaanien, varsinkin Kokandin ja Kundusin sotaisten, julmien rosvoruhtinaiden tukemana – nämä kun olivat hyvinkin halukkaita antautumaan tataarien vaistolle rakkaisiin seikkailuihin – Feofar oli kaikkia Keski-Aasian laumoja komentavien päälliköiden avulla asettunut johtamaan tätä hyökkäystä, jonka sieluna oli Ivan Ogarev. Tämä kavaltaja oli hillittömässä kunnianhimossaan ja kostonhalussaankin järjestänyt sotaliikkeet niin, että Siperian valtatie tuli katkaistua. Mieletön mies tosiaan, jos luuli voivansa kolhaista moskovalaista valtakuntaa vakavasti! Hänen yllytyksestään emiiri – sen arvonimen Buharan kaanit itselleen ottavat – oli heittänyt laumansa Venäjän rajan yli. Hän oli hyökännyt Semipalatinskin kuvernementtiin, ja kasakoiden, jotka sillä kohdalla olivat liian vähälukuiset, oli täytynyt perääntyä hänen edeltään. Hän oli tunkeutunut Balhasjärveä kauemmaksi, kuljettaen kirgiisiläisväestöt perässään. Ryöstäen, hävittäen, keräten alistuvat lippunsa alle ja ottaen vastarintaan asettuneet vangeiksi, hän siirtyi kaupungista toiseen mukanaan ne itämaisen itsevaltiaan seuralaiset, joita voisi nimittää hänen yksityistaloudekseen, monet vaimonsa ja orjansa – ja osoittaen kaikessa uudenaikaisen Tsingis-kaanin rohkeutta.
Missä hän oli tällä hetkellä? Mihin asti olivat hänen soturinsa saapuneet silloin, kun tieto hyökkäyksestä ehti Moskovaan? Millä kohdalla Siperiaa oli venäläisten joukkojen täytynyt peräytyä? Sitä oli mahdoton tietää. Yhteydet oli katkaistu. Olivatko jotkut tataariarmeijan ratsuvakoojat katkaisseet lennätinlangan Kolyvanin ja Tomskin väliltä vai oliko emiiri itse jo saapunut Jenisein seuduille asti? Oliko Länsi-Siperian koko eteläinen osa ilmiliekissä? Oliko kapina jo levinnyt itäisiin seutuihin asti? Sitäkään ei tiedetty. Ainoa välittäjä, joka ei pelkää pakkasta eikä kuumuutta, jota ei talven ankaruus eikä kesän helle voi pysähdyttää, joka kiitää salaman nopeudella – sähkövirta – ei voinut enää uhmata aroja, eikä ollut mahdollista toimittaa Irkutskiin suljetulle suuriruhtinaalle tietoja vaarasta, mikä uhkasi häntä Ivan Ogarevin hahmossa.
Ainoastaan kuriiri saattoi korvata katkaistun lennätinlangan. Häneltä kuluisi melkoinen aika niiden viidentuhannenkahdensadan virstan taivaltamiseen, jotka erottivat Moskovan Irkutskista. Häneltä vaadittiin kapinallisten ja hyökkääjien rivien lävitse pujahtaakseen miltei yli-inhimillistä rohkeutta ja älykkyyttä. Mutta selväpäinen ja lujasydäminen kykenee paljoon!
– Löytänenköhän sellaisen pään ja sydämen? tuumi tsaari.
MIKAEL STROGOV.
Keisarillisen työhuoneen ovi avautui pian, ja päivystävä upseeri ilmoitti kenraali Kissovin.
– Se kuriiri? kysyi tsaari innokkaasti.
– On saapunut, teidän majesteettinne, vastasi kenraali Kissov.
– Oletko löytänyt sopivan miehen?
– Siitä tohdin mennä teidän majesteetillenne takuuseen.
– Kuuluuko hän palatsin henkilökuntaan?
– Kyllä, teidän majesteettinne.
– Tunnetko hänet?
– Henkilökohtaisesti, ja monta kertaa hän on menestyksellisesti suorittanut vaikeita tehtäviä.
– Ulkomaillako?
– Juuri Siperiassa.
– Mistä hän on kotoisin?
– Omskista. Hän on siperialainen.
– Onko hänellä kylmäverisyyttä, älykkyyttä, rohkeutta?
– On, teidän majesteettinne, hänellä on kaikkea, mitä tarvitsee onnistuakseen siinä, missä muut ehkä ajaisivat karille.
– Hänen ikänsä?
– Kolmekymmentä vuotta.
– Kai hän on tarmokas ja sitkeä mies?
– Teidän majesteettinne, hän kykenee kestämään äärimmäiseen asti kylmää, nälkää, janoa, väsymystä.
– Onko hänellä rautainen ruumiinrakenne?
– On, teidän majesteettinne.
– Ja sydän paikallaan...?
– Kultainen sydän.
– Hänen nimensä?
– Mikael Strogov.
– Onko hän valmis lähtemään?
– Hän odottaa vartiosalissa teidän majesteettinne käskyä.
– Tulkoon sisälle, virkkoi tsaari.
Muutamaa minuuttia myöhemmin astui kuriiri Mikael Strogov keisarilliseen työhuoneeseen.
Mikael Strogov oli kookas, jäntevä, leveäharteinen ja leveärintainen mies. Hänellä oli kaukasialaisen rodun kauniit piirteet. Hänen joustavat jäsenensä olivat kuin mekaanisesti sovitetut viputangot. Tätä komeaa ja tanakkaa nuorta miestä ei olisi vastoin hänen tahtoaan helposti voinut hievahduttaa, sillä kun hän oli astunut jalkansa maahan, näyttivät ne siihen juurtuneilta. Hänen päätänsä peitti runsas kihara tukka, joka riippui suortuvina sivuille moskovalaiskypärän alta. Jos hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa värittyivät, tapahtui se ainoastaan nopeamman sydämensykinnän vaikutuksesta, kun vilkkaampi verenkierto ajoi veren poskille. Silmät olivat tummansiniset, niiden katse suora, avoin ja vakaa, ja ne säkenöivät kulmakarvojen kaaren alta, jonka hiukan kurotut lihakset todistivat ylvästä rohkeutta, "urhojen vihatonta rohkeutta", kuten fysiologit sitä nimittävät. Nenä oli voimakas, leveäsieraiminen, ja sopusuhtaisen suun hiukan ulkonevat huulet todistivat jalomielistä ja hyvää luonnetta.
Mikael Strogov oli luonteeltaan päättäväinen mies, joka ei jouten aprikoinut, ei jyrsinyt kynsiään epävarmuudessa, ei raapinut epäillen korvallistaan, ei polkenut paikallaan kahden vaiheilla. Koruttomana hän osasi sotilaan tavoin seisoa järkkymättä ylempänsä edessä, mutta hänen kävellessään ilmaisi ryhti suurta joustavuutta, merkillistä liikkeiden varmuutta ja sulavuutta, mikä samalla kertaa todisti itseluottamusta ja sitkeää tahdonvoimaa. Hän oli niitä miehiä, jotka aina osasivat "painaa oikeaa nappulaa oikealla ajalla", käyttääksemme hiukan väkinäistä, mutta hyvin kuvaavaa lausepartta.
Mikael Strogov oli puettu komeaan sotilaspukuun, joka muistutti jääkäriupseerien kenttäpalveluksessa käyttämää. Siihen kuului kannussaappaat, turkisreunuksinen, keltaisilla nauhuksilla koristettu, pohjaväriltään ruskea, vanulla sisustettu viitta. Hänen leveällä rinnallaan välkkyi risti ja useita kunniamerkkejä.
Mikael Strogov kuului tsaarin erikoiseen lähettikuntaan, ja hänellä oli upseerinarvo näiden valiomiesten keskuudessa. Hänen ryhdistään, kasvoistaan ja koko olemuksestaan näkyi, ja sen tsaarikin helposti huomasi, että hän oli "käskyjen toimeenpanija". Hänellä oli siis Venäjällä otollisimmat ominaisuudet – juuri ne, jotka kuuluisan romaanikirjailijan Turgenjevin sanojen mukaan moskovalaisessa valtakunnassa veivät korkeimpiin asemiin.
Ja tosiaankin, jos ken kykeni onnellisesti suorittamaan tämän matkan Moskovasta Irkutskiin vihollisen valtaaman maan läpi, voittamaan vastukset ja uhmaamaan kaikenlaisia vaaroja, oli se kylläkin Mikael Strogov.
Erittäin suotuisa seikka näiden suunnitelmien menestykselle oli, että Mikael Strogov tunsi oivallisesti maan, jonka halki hänen olisi kuljettava, ja ymmärsi sen eri kielimurteita, ei ainoastaan siksi, että oli seudun läpi ennen matkustanut, vaan syntyperäisenä siperialaisena.
Hänen isänsä, kymmenen vuotta sitten kuollut Pietari Strogov oli asunut samannimisessä kuvernementissä sijaitsevassa Omskin kaupungissa, ja hänen äitinsä, Marfa Strogov, asui siellä edelleenkin. Siellä, Omskin ja Tobolskin maakuntien villien arojen keskellä urhea siperialainen metsästäjä oli kasvattanut Mikael-poikansa "kovassa koulussa", käyttääksemme kansanomaista puheenpartta. Varsinaiselta ammatiltaan Pietari Strogov oli metsästäjä. Kesät talvet, polttavassa kuumuudessa yhtä hyvin kuin pakkasessa, joka toisinaan laski enemmän kuin viisikymmentä astetta nollan alapuolelle, hän samoili kovettuneilla tasangoilla, lehtikuusi- ja koivutiheiköissä ja kuusimetsissä, viritellen ansojaan, väijyen pikkuriistaa pyssy kädessä ja kaataen isoja otuksia keihäällä tai puukolla. Tätä suurriistaa olivat siperialaiset karhut, pelottavat ja rajut eläimet, jotka olivat ruholtaan jäämerillä asustavien serkkujensa kokoisia. Pietari Strogov oli ylittänyt kohtalokkaan luvun kolmekymmentäyhdeksän, toisin sanoen, neljäskymmeneskin karhu oli saanut surmansa hänen iskuistaan, – ja tiedetään, jos uskomme Venäjän metsästystarustoa, kuinka moni erämies on onnellisesti suoriutunut vielä tästä kontiostaan, mutta tuhoutunut neljännenkymmenennen kynsissä!
Pietari Strogov oli siis ylittänyt turmanluvun saamatta pienintäkään naarmua. Siitä lähtien hänen yksitoistavuotias poikansa Mikael seurasi häntä alati metsästysretkillä, kantaen rogatinaa eli karhunkeihästä rientääkseen isänsä avuksi, jolla oli aseena ainoastaan puukko. Nelitoistavuotiaana Mikael Strogov oli tappanut ensimmäisen karhunsa aivan yksinään, mikä ei vielä ollut mitään, mutta nyljettyään jättiläiselukan hän oli raahannut sen raskaan taljan kotiinsa monien virstojen päähän, mikä todisti lapsessa harvinaista tarmoa.
Tästä elämästä hänellä oli hyötyä, ja miehuudenikään ehdittyään hän kykeni kestämään kaikkea: kylmää, kuumaa, nälkää, janoa, väsymystä. Hän oli rautainen mies niinkuin jäämeren seutujen jakuutti. Hän saattoi olla vuorokauden syömättä, valvoa kymmenen yötä perätysten ja laatia itselleen suojan arolla, missä muut olisivat tuulessa värjötellen vilustuneet. Erittäin tarkka-aistisena, liikkuessaan valkoisella lumiaavikolla, kun usva katkaisi näköpiirin, vieläpä korkeilla leveysasteilla, missä napaseudun yö pitenee viikoiksi, hän löysi tiensä, vaikka muut eivät olisi osanneet suunnata askeleitaan mihinkään. Kaikki isän salaisuudet olivat hänelläkin tiedossaan. Hän oli oppinut määräämään suuntansa melkein huomaamattomien merkkien mukaan, ottamaan vaarin jääpuikkojen muodosta, puiden hentojen oksien asennosta, taivaanrannan äärimmäisiltä rajoilta nousevista huuruista, metsän poljetusta ruohosta, ilmassa värähtelevistä heikoista äänistä, etäisistä paukahteluista, lintujen lennosta sumuisessa ilmakehässä, tuhansista pikku seikoista, jotka antavat tuhansia vihjauksia niihin perehtyneille. Ja tällä kinosten karaisemalla miehellä oli rautainen terveys, kuten kenraali Kissov oli sanonut, ja yhtä totta oli myös, että hänellä oli kultainen sydän.
Mikael Strogov oli isänsä kuoltua kiintynyt ainoastaan äitiinsä, vanhaan Marfaan, joka ei ollut koskaan suostunut jättämään Strogovien entistä taloa Omskissa Irtyshin varrella, missä vanha metsästäjä ja hän olivat niin kauan yhdessä eläneet. Kun poika hänet jätti, teki hän sen haikein mielin, mutta luvaten palata niin usein kuin mahdollista, minkä lupauksen hän aina tunnollisesti täytti.
Oli päätetty, että Mikael Strogov kaksikymmenvuotiaana astuisi Venäjän keisarin henkilökohtaiseen palvelukseen tsaarin kuriiriosastossa. Nuorella, uljaalla, älykkäällä, innokkaalla ja hyvin käyttäytyvällä siperialaisella oli alussa tilaisuus kunnostautua matkalla Kaukasiassa, tukalassa seudussa, jonka muutamat Shamylin levottomat seuraajat olivat nostattaneet kapinaan, ja myöhemmin tärkeässä tehtävässä, joka vei hänet Kamtshatkassa Aasian Venäjän äärimmäisillä perukoilla sijaitsevaan Petropavlovskiin asti. Näillä pitkillä retkillä hän osoitti ihmeellistä kylmäverisyyttä, viisautta ja rohkeutta, jotka hankkivat hänelle päämiestensä hyväksymisen ja suojelun, ja hän menestyi nopeasti urallaan.
Loma-aikojaan, joihin hänellä oli oikeus näiden pitkien matkojen jälkeen, hän ei koskaan laiminlyönyt uhrata vanhalle äidilleen, vaikka olisikin ollut hänestä tuhansien virstojen päässä ja talvi tehnyt tiet perin vaikeakulkuisiksi. Mutta nyt oli Mikael Strogov, jolla oli ollut paljon töitä valtakunnan eteläosassa, ollut ensi kertaa näkemättä vanhaa Marfaa kolmeen vuoteen – kolmeen vuosisataan. Hänen lomansa olisi myönnetty hänelle muutaman päivän perästä, ja hän oli jo tehnyt valmisteluja Omskiin lähteäkseen, kun sattuivat kertomamme tapahtumat. Mikael Strogov kutsuttiin siis tsaarin puheille täysin tietämättömänä siitä, mitä hallitsija häneltä odotti.
Mitään virkkamatta katseli tsaari häntä muutaman minuutin läpitunkevin silmin, sillä välin kun Mikael Strogov pysyi aivan liikkumatta.
Sitten tsaari, kaiketikin tyytyväisenä tähän tarkastukseen, palasi kirjoituspöytänsä luo ja viittasi poliisivoimien komentajaa istahtamaan sen ääreen, saneli tälle hiljaisella äänellä kirjeen, joka sisälsi vain muutamia rivejä.
Kun kirje oli valmis, luki tsaari sen lävitse hyvin huolellisesti ja allekirjoitti sitten, piirrettyään nimensä eteen sanat: "Bytj po semu", mikä merkitsee: "Tapahtukoon niin" ja oli Venäjän hallitsijain muodollinen käskykaava.
Sitten kirje pantiin kuoreen, joka lukittiin keisarillisella vaakunalla varustetulla sinetillä.
Nyt tsaari nousi ja käski Mikael Strogovin lähestyä.
Tämä astui muutaman askeleen eteenpäin ja jäi taas liikkumatta seisomaan valmiina vastaamaan.
Tsaari loi häneen vielä kerran tutkivan silmäyksen katsoen häntä suoraan silmiin, ja kysyi sitten lyhyesti:
– Mikä on nimesi?
– Mikael Strogov, teidän majesteettinne.
– Arvosi?
– Kapteeni tsaarin kuriirijoukossa.
– Tunnetko Siperian?
– Minä olen siperialainen.
– Syntynyt..?
– Omskissa.
– Onko sinulla sukulaisia Omskissa?
– On, teidän majesteettinne.
– Mitä sukulaisia?
– Vanha äitini.
Tsaari keskeytti hetkiseksi kysymyksiensä sarjan. Sitten hän, näyttäen kirjettä, joka hänellä oli kädessä, virkkoi:
– Tässä on kirje, jonka annan sinun, Mikael Strogovin, toimitettavaksi suuriruhtinaan omaan käteen. Et saa luovuttaa sitä kenellekään muulle kuin hänelle.
– Minä vien sen perille, teidän majesteettinne.
– Suuriruhtinas on Irkutskissa.
– Minä menen Irkutskiin.
– Mutta on vaellettava maan läpi, joka on nostettu kapinaan ja johon tataarit ovat hyökänneet, ja heille olisi tärkeää saada siepatuksi tämä kirje.
– Minä vaellan sen läpi.
– Sinä varot ennen kaikkea kavaltaja Ivan Ogarevia, jonka ehkä kohtaat matkallasi.
– Minä varon häntä.
– Matkustatko Omskin kautta?
– Sen kautta käy tieni, teidän majesteettinne.
– Jos tapaat äitisi, joudut vaaraan, että sinut tunnetaan, joten sinä siis et saa tavata äitiäsi.
Mikael Strogov epäröi hetkisen.
– Minä en tapaa äitiäni, hän sanoi.
– Vanno minulle, ettet millään ehdolla ilmaise, kuka olet tai minne olet matkalla.
– Minä vannon sen.
– Mikael Strogov, jatkoi tsaari, ojentaen kuoren nuorelle kuriirille, – ota siis tämä kirje, josta riippuu koko Siperian pelastus ja kenties veljeni, suuriruhtinaan, henki.
– Tämä kirje viedään hänen korkeudelleen suuriruhtinaalle.
– Sinä siis saavut perille, tapahtuipa mitä tahansa?
– Minä saavun perille tai minut tapetaan.
– Minulle on tarpeellista, että sinä elät!
– Minä elän ja saavun perille, Mikael Strogov vastasi.
Tsaari näytti tyytyväiseltä siihen yksinkertaiseen ja tyyneen varmuuteen, jolla Mikael Strogov oli hänelle vastannut.
– Mene siis, Mikael Strogov, hän virkkoi, – mene Jumalan nimessä, Venäjän, veljeni ja minun tähteni!
Mikael Strogov tervehti sotilaallisesti, lähti heti keisarillisesta työhuoneesta ja muutamaa minuuttia myöhemmin Uudesta palatsista.
– Luulen sinun tehneen hyvän valinnan, kenraali, sanoi tsaari.
– Niin uskon, teidän majesteettinne, vastasi kenraali Kissov, – ja teidän majesteettinne voi olla varma siitä, että Mikael Strogov tekee kaikki, mihin mies kykenee.
– Hän on tosiaan mies, myönsi tsaari.
MOSKOVASTA NISHNI-NOVGORODIIN.
Välimatka, joka Mikael Strogovin oli kuljettava Moskovasta Irkutskiin, oli viisituhattakaksisataa virstaa. Siihen aikaan, kun lennätinjohtoa ei vielä ollut vedetty Ural-vuorten ja Siperian itäisen rajan välille, kuljetettiin sanomat kuriireilla, joista nopeimmilta kului kahdeksantoista päivää matkalla Moskovasta Irkutskiin. Mutta se oli poikkeuksellista, sillä tämä Aasian puoleisen Venäjän taival vei tavallisesti neljä tai viisi viikkoa, vaikka kaikki kulkuvälineet olivat näiden tsaarin lähettien käytettävissä.
Miehenä, joka ei pelkää pakkasta eikä lunta, Mikael Strogov olisi mieluummin matkustanut kylmään talvisaikaan, jolloin on mahdollista kiitää koko taival reellä. Silloin erilaatuisista kulkuneuvoista johtuvat vaikeudet olisivat osaksi vähentyneet näillä lumen tasoittamilla äärettömillä aroilla. Ei enää olisi estettä vesistöistä. Kaikkialla jäinen vaippa, jonka yli reki luistaisi helposti ja nopeasti. Ehkä sillä vuodenajalla kylläkin olisi ollut joitakin luonnonilmiöitä pelättävissä, kuten pitkällistä ja sakeaa sumua, tavattomia pakkasia, jatkuvia ja hirveitä lumipyryjä, joiden pyörteisiin toisinaan peittyvät ja hukkuvat kokonaiset matkaseurueet. Sattuu myös, että nälkiintyneet sudet peittävät tasangon tuhatlukuisina laumoina. Mutta olisi ollut parempi uhmata näitä vaaroja, sillä ankaralla talvisäällä olisivat tataarilaiset hyökkääjät mieluummin majoittuneet kaupunkeihin, heidän rosvoilevat sissinsä eivät olisi samoilleet arolla, ja kaikki sotaväen liikkeet olisivat käyneet mahdottomiksi. Tällöin olisi Mikael Strogov helposti suorittanut matkansa. Mutta aika ja hetki ei ollut hänen valittavanaan. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, täytyi hänen niihin mukautua ja lähteä.
Tällainen oli siis tilanne, ja Mikael Strogov selvästi sen tajusi ja valmistautui sitä uhmaamaan.
Ensiksikään hän ei enää ollut tsaarin säännöllisten kuriirien asemassa. Olihan välttämätöntä, ettei kukaan häntä matkalla sellaiseksi epäilisikään. Vallatussa maassa vilisi vakoilijoita. Jos hänet olisi tunnettu, olisi hänen tehtävänsä joutunut vaaraan. Myöskään ei kenraali Kissov antaessaan hänelle melkoisen rahasumman, joka toki jossakin määrin helpottaisi hänen matkaansa, jättänyt hänelle mitään kirjallista todistusta, että hän oli "keisarin palveluksessa", mikä olisi ollut ovia avaava taikasana. Hän tyytyi varustamaan hänet vain podoroshnajalla, joka oikeuttaisi kyytihevosten saantiin.
Tämä tiepassi oli laadittu irkutskilaisen kauppiaan Nikolai Korpanovin nimelle. Se valtuutti Nikolai Korpanovin tarpeen tullen ottamaan saattajakseen yhden tai useampia henkilöitä, ja muutoin se oli erikoisesta maininnasta pätevä silloinkin, kun hallitus mahdollisesti kieltäisi muita kansalaisia Venäjältä poistumasta.
Podoroshnaja ei ole muuta kuin valtuutus käyttää kyytihevosia, mutta Mikael Strogov ei saisi sitä näyttää, jos se saattaisi hänet epäluulon alaiseksi, toisin sanoen, hän saisi siihen vedota ainoastaan eurooppalaisella alueella ollessaan. Tästä johtui siis, että Siperiassa matkustaessaan kapinaan nousseiden maakuntien läpi hän ei voisi hevostenvaihtopaikoissa esiintyä määrääjänä eikä vaatia itselleen kyytiä ennen muita matkustajia tai tilata ajoneuvoja omaa henkilökohtaista tarvettaan varten. Mikael Strogov ei saanut unohtaa, ettei hän enää ollut kuriiri, vaan ainoastaan tavallinen kauppias, Nikolai Korpanov, matkalla Moskovasta Irkutskiin ja sellaisena kaikkien matkoilla sattuvien vaikeuksien ja vastuksien alainen.
Liikkua huomaamatta, nopeammin tai hitaammin, mutta alati pyrkiä eteenpäin, sellainen oli hänen ohjelmansa.
Vielä kolmekymmentä vuotta sitten kuului arvohenkilön saattueeseen kaksisataa ratsastavaa kasakkaa, kaksisataa jalkamiestä, kaksikymmentäviisi bashkirilaista ratsumiestä, kolmesataa kamelia, neljäsataa hevosta, kahdetkymmenetviidet vaunut, kaksi kannettavaa venettä ja kaksi tykkiä. Sellaiset varustukset tarvittiin Siperiassa matkustettaessa.
Mutta Mikael Strogovilla ei ollut tykkejä, ei ratsu- eikä jalkamiehiä, enempää kuin kuormajuhtiakaan. Hän matkustaisi vaunuilla tai ratsain, milloin voi, jalkaisin, jos täytyi jalkapatikkaan turvautua.
Ensimmäiset tuhatneljäsataa virstaa Moskovasta Venäjän rajalle eivät kaiketikaan tuottaisi mitään vaikeuksia. Rautatie, postivaunut, höyrylaivat, kyytipaikoista saatavat hevoset olivat kaikkien ja siis myös tsaarin kuriirin käytettävissä.
Niinpä Mikael Strogov jo heinäkuun 16. päivän aamuna, riisuttuaan sotilaspukunsa, selässään matkalaukku ja puettuna yksinkertaiseen venäläiseen asuun, miehustalta musikan tavanomaisella vyöllä kiristettyyn kauhtanaan, väljiin polvihousuihin ja varren suusta nyöritettyihin pitkiin saappaisiin, lähti asemalle astuakseen ensimmäiseen junaan. Hänellä ei ollut aseita, ei ainakaan näkyvissä, mutta vyön alle oli kätketty revolveri ja taskuun iso väkipuukko, teurastajan veitsen ja jataganin (turkkilaisen käyräsapelin) välimuoto, jolla siperialainen metsästäjä osasi taitavasti viiltää karhun mahan auki, tärvelemättä otuksen kallisarvoista turkkia.
Moskovan asemalla tungeskeli runsaasti väkeä. Venäläiset rautatieasemat ovat suosittuja kokoontumispaikkoja. Matkustajain lisäksi kerääntyy sinne ehkä vielä enemmän niitä, jotka saapuvat heidän lähtöään katselemaan. Siellä toimii ikäänkuin pieni uutistoimisto.
Junan, johon Mikael Strogov asettui, piti viedä hänet Nishni-Novgorodiin. Siellä päättyi siihen aikaan rautatie, joka yhdisti Moskovan Pietariin ja oli aiottu jatkuvaksi Venäjän rajalle asti. Se oli noin neljänsadan virstan taival, jonka höyryhepo suorittaisi kymmenkunnassa tunnissa. Nishni-Novgorodiin päästyään Mikael Strogov matkustaisi joko maitse tai käyttäisi Volgan höyrylaivoja, ehtiäkseen mahdollisimman pian Uralin vuoristoon.
Mikael Strogov ojentautui siis nurkkaansa kuin kunnon porvari ainakin, jota eivät liikeasiat liiaksi huolestuta ja joka koettaa nukkumalla kuluttaa aikaa. Mutta kun hän ei ollut yksinään vaununosastossaan, uinahteli hän vain puoliksi ja kuunteli molemmilla korvillaan.
Huhua kirgiisilaumojen kapinasta ja tataarien hyökkäyksestä olikin jonkun verran tihkunut tänne asti. Matkustajat, joista sattuma oli tehnyt tovereita, juttelivat asiasta, vaikkakin hiukan arastellen.
Nämä matkustajat, samoin kuin useimmat junassa olijoista, olivat kauppiaita, jotka aikoivat Nishni-Novgorodin kuuluisille markkinoille. He olivat tietenkin varsin kirjavaa joukkoa, juutalaisia, turkkilaisia, kasakoita, isovenäläisiä, georgialaisia, kalmukkeja ja muita, mutta melkein kaikki puhuivat valtakunnan kieltä.
Keskusteltiin siis pitkin ja poikin niistä vakavista selkkauksista, joita parhaillaan tapahtui Uralin tuolla puolen, ja nämä kauppiaat näkyivät pelkäävän, että Venäjän hallitus katsoisi tarpeelliseksi ryhtyä joihinkin rajoittaviin toimenpiteisiin, varsinkin rajamaakunnissa, joista kauppa varmaan kärsisi.
On mainittava, että nämä itsekkäät miehet eivät katselleet sotaa eli kapinan kukistamista ja taistelua hyökkääjiä vastaan muutoin kuin omien uhattujen etujensa kannalta. Ainoankin asepukuisen sotamiehen läsnäolo – tiedämmehän, kuinka suuri vaikutus univormulla on Venäjällä – olisi varmaan riittänyt hillitsemään näiden kauppiaitten kielet. Mutta siinä vaununosastossa, jossa Mikael Strogov oli, ei mikään herättänyt aavistustakaan sotilaan läsnäolosta, eikä vaitioloon vannoutunut tsaarin kuriiri suinkaan halunnut itseään paljastaa.
Hän siis vain kuunteli.
– Väitetään, että karavaaniteen hinta on nousemassa, lausui muuan persialainen, jonka saattoi tuntea astrakanilaisesta karvalakistaan ja nukkavieruksi kuluneesta ruskeasta, väljästä viitastaan.
– Oh, ei teemarkkinoilla ole mitään vaaraa kaupan lamaantumisesta, vastasi nyrpeän näköinen vanha juutalainen. – Mitä Nishni-Novgorodin markkinoille saapuu, käy helposti kaupaksi länteen päin, mutta valitettavasti ei ole samoin buharalaisten mattojen laita!
– Mitä! Te odotatte siis lähetystä Buharasta? kysyi häneltä persialainen.
– En, vaan Samarkandista, mikä on vielä vaarallisempaa! Kuinka saattaa odottaakaan lähetyksiä maasta, jonka kaanit ovat nostaneet kapinaan Kivasta Kiinan rajaan asti!
– No, vastasi persialainen, – sittenhän eivät luullakseni saavu laskutkaan!
– Entä sitten voitto, Israelin Jumalan nimessä! huudahti pieni juutalainen. – Ettekö sitä pidä minään?
– Olette oikeassa, virkkoi eräs toinen matkustaja, – on hyvin luultavaa, että keskiaasialaisista tavaroista tulee puute markkinoilla, niin Samarkandin matoista kuin itämaiden villoista, talista ja huiveistakin.
– Ja olkaahan varuillanne, miekkonen, huomautti muuan venäläinen matkustaja pilkallisesti. – Te rasvaatte huivinne hirveästi, jos sekoitatte ne talinne joukkoon!
– Tämä naurattaa teitä! vastasi kauppias terävästi, sillä moinen pila ei häntä miellyttänyt.
– Ja jos repisi hiukset päästään, jos peittäisi itsensä tuhalla, selitti matkustaja, – niin muuttaisiko se rahtuakaan asiain kulkua? Ei, ei enempää kuin kauppatavarain menekkiäkään!
– Näkee heti, että te ette ole kauppias! huomautti pieni juutalainen.
– Enpä suinkaan, arvoisa Abrahamin jälkeläinen! Minä en myy humalia, en haahkanuntuvia, en hunajaa, en vahaa, en suolalihaa, en kaviaaria, en puita, en villoja, en nauhoja, en palttinaa, en turkiksia, en sahviania, en hamppua enkä hampunsiemeniä...
– Mutta ostattehan niitä toki? kysyi persialainen keskeyttäen matkustajan luettelon.
– Niin vähän kuin mahdollista ja ainoastaan omaa tarvettani varten, vastasi toinen iskien silmää.
– Hän on irvihammas! virkkoi juutalainen persialaiselle.
– Tai urkkija, vastasi viimemainittu hiljentäen äänensä kuiskaukseksi. – Olkaamme varuillamme älkäämmekä enää puhuko mitään sopimattomia! Poliisi ei nykyään kursaile, eikä koskaan tiedä, kenen kanssa matkustaa!
Toisessa vaununosaston nurkassa puhuttiin vähemmän kauppatavaroista, mutta enemmän tataarien hyökkäyksestä ja sen ikävistä seurauksista.
– Siperiassa tulee hevosten pakko-otto, tiesi muuan matkustaja, – ja liikenneyhteydet käyvät hyvin vaikeiksi Keski-Aasian eri maakuntien välillä.
– Onko totta, kysyi häneltä hänen naapurinsa, – että keskimmäisen ryhmän kirgiisit ovat yhtyneet tataareihin?
– Niin huhutaan, vastasi edellinen matkustaja hiljentäen ääntänsä, – mutta kukapa tässä maassa voisi kehua jotakin tietävänsä!
– Olen kuullut puhuttavan joukkojen keskityksestä rajalle. Donin kasakat ovat jo kerääntyneet Volgan varrelle, ja heidät lähetetään kapinallisia kirgiisejä vastaan.
– Jos kirgiisit ovat tulleet Irtysh-joen poikki, ei tie Irkutskiin liene turvallinen, vastasi naapuri. – Eilen muuten aioin lähettää sähkösanoman Krasnojarskiin, eikä se päässyt perille. On pelättävissä, että tataarilaisosastot ennen pitkää ovat eristäneet Itä-Siperian.
– Sanalla sanoen, vastasi edellinen puhuja, – on noilla kauppiailla syytä levottomuuteen kauppansa ja liikehommiensa vuoksi. Sitten kun on otettu hevoset, otetaan veneet, rattaat ja kaikki kulkuneuvot, kunnes koko valtakunnan alueella ei ole lupa liikkua askeltakaan.
– Pelkään, etteivät Nishni-Novgorodin markkinat pääty yhtä loistavasti kuin ovat alkaneet, virkkoi toinen puhetoveri päätänsä puistaen. – Mutta venäläisen alueen koskemattomuus ennen kaikkea! Liikeasiat ovat vain liikeasioita!
Jollei keskustelun aihe tässä vaunuosastossa paljoa vaihdellut, ei se vaihdellut enempää junan toisissakaan vaunuissa, mutta kaikkialla olisi huomioiden tekijä voinut havaita ääretöntä varovaisuutta haastelijain keskenään vaihtamissa mielipiteissä. Jos he joskus uskaltautuivat tosiasioiden alalle, eivät he koskaan antautuneet arvailemaan hallituksen tarkoituksia eivätkä niitä arvostelemaan.
Tämän huomasi varsin hyvin muuan erääseen junan etuvaunuista sijoittunut matkustaja. Tämä matkustaja – kaikesta päättäen ulkomaalainen – katseli silmät muljollaan ja teki kymmeniä kysymyksiä, joihin varsin vältellen vastattiin. Joka hetki kurotellen ikkunasta ulos, jonka ruutua hän matkatoveriensa suureksi kiusaksi piti alaslaskettuna, hän ei kadottanut näkyvistään ainoatakaan kohtaa seudusta junan oikealla puolella. Hän kyseli vähäpätöisimpienkin paikkojen nimiä, niiden asemaa, kauppaa, teollisuutta ja asukaslukua, kummankin sukupuolen keskikuolevaisuutta ja niin edespäin, ja kaiken sen hän kirjoitti vihkoon, joka jo oli töhritty täpösen täyteen muistiinpanoja.
Hän oli kirjeenvaihtaja Alcide Jolivet, ja hän teki näin paljon vähäpätöisiä kysymyksiä siksi, että hän niihin saamistaan vastauksista toivoi keksivänsä jotakin, mikä olisi mielenkiintoista "hänen serkulleen". Mutta tietenkin häntä pidettiin vakoilijana, eikä hänen kuultensa lausuttu sanaakaan, joka olisi koskenut päivän tapahtumia.
Niinpä hän nähtyään, ettei voinut saada tataarien hyökkäyksestä mitään tietoja, kirjoittikin vihkoonsa:
– Matkustajat kovin varovaisia. Valtiollisissa kysymyksissä ihan tuppisuita.
Ja sillä välin kun Alcide Jolivet huolellisesti merkitsi muistiin matkavaikutelmiaan, oli hänen saman junan toisessa vaunussa istuva samassa tarkoituksessa matkustava virkaveljensä antautunut myös huomioiden tekemiseen. He eivät sinä päivänä olleet tavanneet toisiaan Moskovan asemalla eivätkä tienneet toistensa lähdöstä sotanäyttämöä kohti.
Mutta Harry Blount, joka puhui vähän ja kuunteli paljon, ei ollut herättänyt matkatovereissaan samoja epäluuloja kuin Alcide Jolivet, eikä häntä otaksuttu vakoilijaksi. Arastelematta juttelivat naapurit hänen kuultensa, innostuivatpa menemään pitemmällekin kuin luonnollisista varovaisuussyistä olisi ollut viisasta. Daily Telegraphin kirjeenvaihtaja oli siis voinut huomata, kuinka paljon miettimisen aihetta tapahtumat tuottivat Nishni-Novgorodiin matkustaville kauppiaille ja missä määrin kauttakulkuliike Keski-Aasiaan oli uhattuna.
Eikä hän epäröinytkään kirjoittaa vihkoonsa seuraavaa aivan oikeaan osuvaa muistiinpanoa:
– Matkustajat äärettömän levottomia. Puhutaan pelkästään sodasta, ja he haastelevat siitä niin avomielisesti, että se Volgan ja Veikselin välillä ihan ihmetyttää!
Daily Telegraphin lukijat saivat epäilemättä yhtä luotettavia tietoja kuin Alcide Jolivetin "naisserkku".
Ja koska Harry Blount istui junan vasemmalla puolella ja näki ainoastaan senpuoliset seudut, jotka olivat varsin epätasaista maata, viitsimättä vilkaista oikealleen, missä levisi laajoja tasankoja, ei hän laiminlyönyt lisätä brittiläisen suorasukaisesti:
– Mäkistä maata Moskovan ja Vladimirin välillä.
Saattoi kuitenkin huomata, että Venäjän hallitus näiden vakavien tapausten johdosta ryhtyi ankariin toimenpiteisiin valtakunnan sisäosissakin. Kapina ei ollut levinnyt Siperian rajan yli, mutta Volgan maakunnissa, jotka ovat niin lähellä kirgiisien maata, saattoi pelätä sen seurauksia.
Poliisi ei ollut vielä päässyt Ivan Ogarevin jäljille. Oliko tämä kavaltaja, joka kutsui muukalaisen kostamaan henkilökohtaista kaunaansa, jo liittynyt Feofar-kaaniin vai yrittikö hän lietsoa kapinaa Nishni-Novgorodin kuvernementissa, jossa tähän aikaan vuodesta oli niin monenlaista kansanainesta? Oliko hänellä näiden persialaisten, armenialaisten, kalmukkien ja muiden keskuudessa, joita suurin joukoin tulvi markkinoille, uskottuja, joiden tehtävänä oli kiihottaa väestöä kapinaan maan sisäosissa? Kaikki nämä otaksumat olivat mahdollisia, varsinkin sellaisessa maassa kuin Venäjällä.
Eihän tämä laaja valtakunta, joka on pinta-alaltaan kaksitoista
miljoonaa neliökilometriä, voi olla niin yhtenäinen kuin Länsi-Euroopan
valtiot. Siihen kuuluvien eri kansallisuuksien välillä on pakostakin
paljon eroja. Venäjän alue Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa[1]
ulottuu viidenneltätoista pituusasteelta lännessä
sadanteenkolmanteenkymmenenteenkolmanteen idässä ja
kolmanneltakymmeneltäkahdeksannelta leveysasteelta etelässä
kahdeksanteenkymmenenteenensimmäiseen pohjoisessa, niin että
valtakunnan laajuus on yli 12.000 kilometriä idästä länteen ja lähes
4.500 kilometriä etelästä pohjoiseen. Sen väkiluku nousee yli
seitsemänkymmenen miljoonan hengen, ja valtakunnassa puhutaan
kolmeakymmentä eri kieltä. Slaavilainen rotu on kyllä vallitseva, mutta
venäläisten lisäksi maassa on puolalaisia, liettualaisia ja
lättiläisiä. Kun siihen lisätään suomalaiset, virolaiset, lappalaiset,
tseremissit, tsuvassit, permalaiset, saksalaiset, kreikkalaiset,
Kaukasian heimot, mongolien, kalmukkien, samojedien, kamtshatkalaisten
ja aleutien laumat, niin käsittää, että moisen laajan valtakunnan
yhtenäisyyttä on vaikea pitää yllä ja että se voidaan saavuttaa vain
pitkäaikaisilla ponnistuksilla viisaan hallitustavan avulla.Olipa miten tahansa, Ivan Ogarev oli tähän asti osannut välttää kaikki etsiskelyt ja hyvin luultavasti nyttemmin ehtinyt tataariarmeijan leiripaikoille. Mutta joka asemalla, jolle juna pysähtyi, tuli tarkastajia tutkimaan matkustajia, tehden sen kaikkien suhteen mitä perinpohjaisimmin, sillä poliisivoimain komentajan käskystä he olivat Ivan Ogarevia etsimässä. Hallitus näet luuli tietävänsä, ettei kavaltaja vielä ollut voinut poistua Euroopan Venäjältä. Jos joku matkustaja näytti epäilyttävältä, oli hänen mentävä poliisiasemalle tekemään selkoa itsestään, millä välin juna lähti uudestaan liikkeelle vähääkään välittämättä myöhästyneestä.
Venäläisen poliisin kanssa, joka on hyvin virkavaltainen, on aivan hyödytöntä väitellä tai järkeillä. Poliisivirkailijoilla on sotilasarvot, ja he toimivat sotilaallisesti. Kuinkapa kukaan voisikaan kieltäytyä mukisematta tottelemasta itsevaltiasta, jolla on oikeus ukaasiensa eteen liittää seuraava luettelo: "Me, Jumalan armosta koko Venäjän, Moskovan, Kiovan, Vladimirin ja Novgorodin keisari ja itsevaltias, Kasanin, Astrakanin, Puolan, Siperian ja Krimin tsaari, Pihkovan herra, Smolenskin, Liettuan, Volhynian, Poldolian ja Suomen suuriruhtinas, Viron, Liivinmaan, Kuurinmaan ja Semigallian, Bjelostokin, Karjalan, Ugrian, Permin, Vjatkan, Bulgarian ja useiden muiden maiden ruhtinas, Nishni-Novgorodin, Tshernigovin, Rjasanin, Polotskin, Rostovin, Jaroslavlin, Bjeloserskin, Udorian, Abdorian, Kondinian, Vitebskin, Mstislavin piirikuntain valtias ja suuriruhtinas, pohjoisten seutujen hallitsija, Avarian, Kartvelian, Gruusian, Kabardinian ja Armenian maiden valtias, vuori- ja muiden tserkessiläisruhtinaiden vallanperijä ja ylivaltias, Norjan perillinen, Slesvig-Holsteinin, Stormarnin, Dittmarsin ja Oldenburgin herttua"? Tosiaan mahtava itsevaltias se, jonka vaakunana on kaksipäinen, valtikkaa ja maapalloa pitelevä kotka, Novgorodin, Vladimirin, Kiovan, Kasanin, Astrakanin ja Siperian vaakunakilpien ympäröimänä ja Pyhän Andreaan ritarimerkkinauhan reunustamana, minkä kaiken yläpuolella on keisarillinen kruunu!
Mikael Strogovin paperit olivat kyllä kunnossa, joten hän oli kaikilta poliisien toimenpiteiltä turvassa.
Vladimirin asemalla juna pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, mikä näkyi Daily Telegraphin kirjeenvaihtajalle riittävän varsin täydellisen niin hyvin aineellisen kuin siveellisenkin yleissilmäyksen saamiseen tästä Venäjän entisestä pääkaupungista.
Vladimirin asemalta astui junaan uusia matkustajia. Muiden muassa ilmestyi sen vaunuosaston ovelle, jossa Mikael Strogov istui, nuori tyttö.
Vastapäätä tsaarin kuriiria oli tyhjä paikka. Tyttö istahti siihen, laskettuaan viereensä vaatimattoman punaisesta nahasta tehdyn matkalaukun, joka näkyi olevan hänen koko matkavarastonsa. Sitten hän edes vilkaisematta satunnaisiin matkatovereihinsa asettui paikalleen matkustaakseen taipaleen, joka kaiketi vielä kestäisi muutaman tunnin ajan.
Mikael Strogov ei voinut olla huolellisesti tarkkailematta uutta naapuriaan. Ja kun tyttö istui selin junan suuntaan päin, tarjosi kuriiri hänelle paikkaansakin, joka tulokkaasta ehkä olisi ollut mieluisempi, mutta tyttö vain kiitti kevyesti kumartaen.
Neitonen lienee ollut kuusi- tai seitsentoistavuotias. Hänen sirot piirteensä olivat puhtaat. Eräänlaisen hilkan alta, joka hänellä oli päähineellä, tulvi esille runsas, vaaleankellertävä tukka. Hänen ruskeissa silmissään oli sametinpehmeä, äärettömän lempeä katse. Suora nenä liittyi laihahkoihin ja kalpeahkoihin kasvoihin. Suu oli hienomuotoinen, mutta näytti siltä, että se oli jo aikoja sitten unohtanut hymyilemisen.
Nuori matkustaja oli pitkä ja solakka, mikäli hänen väljän, varsin vaatimattoman turkisviitan peittämää vartaloaan saattoi arvostella. Vaikka hän oli vielä "aivan nuori tyttö" sanan täydessä merkityksessä, osoitti hänen korkea otsansa ja kasvojensa alaosan selväpiirteisyys suurta siveellistä tarmoa, mikä seikka ei suinkaan jäänyt Mikael Strogovilta huomaamatta. Ilmeisesti tämä nuori neitonen oli jo menneisyydessä kärsinyt, eikä kaiketi tulevaisuuskaan hänelle hymyillyt rusohohteisena, mutta yhtä varmaa oli, että hän oli osannut taistella ja edelleenkin päättänyt taistella elämän vaikeuksia vastaan. Hänellä täytyi olla luja, sitkeä tahto ja järkkymätön tyyneys sellaisissakin olosuhteissa, joissa mies olisi helposti taipunut tai menettänyt mielenmalttinsa.
Sellaisen vaikutelman tämä nuori tyttö ensi näkemältä teki. Mikael Strogoviin, jolla itsellään oli tarmokas luonne, eivät tuollaiset kasvot voineet olla tehoamatta, ja vaikka hän varoikin liiallisella töllistelyllä kiusaamasta tyttöä, silmäili hän tätä jokseenkin tarkkaavaisesti.
Nuoren matkustajan puku oli samalla kertaa sekä tavattoman yksinkertainen että siisti. Ettei hän ollut varakas oli helposti havaittavissa, mutta turhaan olisi hänen vaatetuksestaan etsinyt mitään laiminlyönnin merkkejä. Kaikki matkatavaransa hänellä oli avaimella suljetussa nahkalaukussa, jota hän tilan puutteesta piti polvillaan.
Hänellä oli yllään pitkä, tumma, hihaton turkisviitta, joka sinisellä reunusnauhalla sirosti liittyi hänen kaulaansa. Viitan alla oli samaten tummavärinen takki osittain peittämässä nilkkoihin ulottuvaa hametta, joka oli liepeistään muutamilla vaatimattomilla kirjailuilla koristettu. Parkitusta nahasta valmistetut, vahvapohjaiset puolisaappaat verhosivat hänen pieniä jalkojaan.
Muutamista yksityiskohdista luuli Mikael Strogov hänen puvussaan tuntevansa liiviläistä kuosia ja arveli, että tämä matkatoveri oli kotoisin Itämeren maakunnista.
Mutta mihin matkusti tämä tyttönen yksinään iässä, jolloin isän tai äidin tukea tai veljen suojelusta pidetään niin sanoaksemme välttämättömänä? Oliko hän siis jo tullut tuon pitkän taipaleen Venäjän läntisimmistä maakunnista asti? Oliko hän matkalla vain Nishni-Novgorodiin vai aikoiko hän varsinaisen valtakunnan itäisten rajojen tuolle puolen? Olisiko joku sukulainen tai ystävä junan saapuessa häntä vastassa?
Eikö ollut pikemminkin luultavaa, että hän vaunusta astuttuaan olisi yhtä yksinäisenä kaupungissa kuin tässä vaunuosastossakin, jossa ei kukaan – niinhän tytön täytyi luulla – näkynyt hänestä välittävän? Niin, se oli luultavaa.
Yksinäisyydessä kehittyvät tottumukset ilmenivät tosiaankin varsin selvästi nuoren matkustajan esiintymisessä. Tapa, jolla hän astui vaunuun ja asettui paikalleen, se vähäinen hälinä, jota hän ympärillään aiheutti, pyrkimys olla muita häiritsemättä – kaikki tuo ilmaisi tottumusta yksinäisyyteen ja luottamusta vain omaan itseensä.
Mikael Strogov tarkkasi häntä hartaasti, mutta vaiteliaana miehenä ei yrittänyt keksiä aihetta keskusteluun, vaikka kuluisi useita tunteja ennenkuin juna saapuisi Nishni-Novgorodiin.
Kerran vain, kun nuoren tytön vierustoveri – kauppias, joka niin typerästi sekoitti talit ja huivit – oli nukahtanut ja uhkasi tölmiä naapuriaan isolla päällään, joka heilahteli olkapäältä toiselle, herätti Mikael Strogov miehen tylysti, huomauttaen hänelle, että hänen oli pysyteltävä suorassa ja istuttava sopivammalla tavalla.
Kauppias, joka oli luonteeltaan varsin silaamaton, jupisi jotakin "ihmisistä, jotka sekaantuvat muiden asioihin", mutta Mikael Strogov katsoi häneen niin tuikeasti, että nukkuja nojautui toiselle sivulle, vapauttaen nuoren matkustajan epämukavan naapuruutensa tuottamasta haitasta.
Tyttö katsoi hetkisen nuorta miestä, ja hänen katseessaan välähti mykkä ja kaino kiitos.
Mutta sitten sattui tapaus, joka antoi Mikael Strogoville oikean käsityksen tämän nuoren tytön luonteesta.
Oltiin kahdentoista virstan päässä Nishni-Novgorodin asemalta, kun juna eräässä rautatien äkkikäänteessä hirveästi tärähti. Sitten se minuutin ajan kulki ratavallin syrjällä.
Enemmän tai vähemmän kolhiutuneet matkustajat, huudot, hämminki, yleinen sekasorto vaunuissa oli ensimmäisenä vaikutuksena. Saattoi pelätä, että joku vakava onnettomuus oli tapahtunut. Siksi jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, avautuivat ovet, ja säikähtyneiden matkustajain ainoana ajatuksena oli lähteä vaunuista ja etsiä turvaa.
Mikael Strogov ajatteli ennen kaikkea naapuriaan, mutta sillä välin kun matkustajat hänen vaunuosastostaan ryntäsivät ulos, kirkuen ja tyrkkien toisiaan, oli nuori tyttö pysynyt tyynesti paikallaan, kasvot vain hiukkasen kalpeampina.
Hän odotti, ja Mikael Strogov odotti myöskin.
Tyttö ei ollut liikahtanutkaan vaunusta poistuakseen. Mikael Strogov ei myöskään hievahtanut.
Molemmat pysyivät rauhallisina.
– Tarmokas luonne! tuumi Mikael Strogov.
Kaikki vaara oli kuitenkin pian hälvennyt. Tavaravaunun kytkin oli katkennut, aiheuttaen ensin tärähdyksen ja sitten junan pysähtymisen, mutta vähällä oli ollut, ettei juna raiteilta suistuttuaan ollut ratapenkereeltä syöksynyt syvään rotkoon. Tapahtuma tuotti tunnin viivytyksen. Kun tie vihdoin oli saatu kuntoon, lähti juna jälleen liikkeelle ja saapui puoli yhdeksältä illalla Nishni-Novgorodin asemalle.
Ennenkuin kukaan ehti astua vaunuista, saapuivat poliisitarkastajat oville ja tutkivat matkustajat.
Mikael Strogov otti esille Nikolai Korpanovin nimeen laaditun podorozhnajansa, jonka avulla hän hyvin selviytyi.
Muutkaan sen vaunuosaston matkustajat, joiden kaikkien päämääränä oli Nishni-Novgorod, eivät näyttäneet epäilyttäviltä, sen parempi heille.
Neitonen ei esittänyt passia koska Venäjällä ei sellaista enää vaadita, vaan yksityisellä sinetillä varustetun lupakirjan, joka näkyi olevan erikoinen laadultaan.
Tarkastaja luki sen huolellisesti. Sitten hän silmäiltyään tarkkaavaisesti henkilöä, jonka tuntomerkit siinä olivat, virkkoi:
– Sinä olet Riiasta?
– Niin, vastasi nuori tyttö.
– Matkalla Irkutskiin?
– Niin.
– Mitä tietä?
– Permin kautta.
– Hyvä, vastasi tarkastaja. – Muista leimauttaa lupakirjasi Nishni-Novgorodin poliisikamarissa.
Nuori tyttö kumarsi myöntymyksen merkiksi.
Kuunnellessaan näitä kysymyksiä ja vastauksia Mikael Strogov tunsi samalla kertaa sekä kummastusta että sääliä. Mitä! Tämä nuori tyttö yksinään matkalla etäiseen Siperiaan, vieläpä aikana, jolloin sen tavallisten vaarojen lisäksi tulivat maahanhyökkäyksestä ja kapinasta johtuvat! Miten hän saapuisi perille? Kuinka hänen kävisi...?
Kun tarkastus oli päättynyt, avattiin vaunujen ovet, mutta ennenkuin Mikael Strogov oli ehtinyt liikahtaa nuorta liiviläistä kohti, oli tämä astunut ulos ja hävinnyt asemasillalla tungeksivaan ihmisjoukkoon.
KAKSI JULISTUSTA.
Nishni-Novgorod, joka sijaitsee Volgan ja Okan yhtymäkohdassa, on samannimisen kuvernementin pääkaupunki. Täällä täytyi Mikael Strogovin jättää rautatie, joka ei siihen aikaan jatkunut tätä kaupunkia kauemmaksi. Sitä mukaa kun hän eteni, kävivät kulkuneuvot aluksi hitaammiksi ja sitten epävarmemmiksi.
Nishni-Novgorodissa, jossa tavallisissa oloissa on vain kolmekymmentä- tai kolmekymmentäviisituhatta asukasta, oli nyt neljättäsataatuhatta henkeä, toisin sanoen, sen väestö oli tullut kymmenkertaiseksi. Tämä lisäys johtui niistä kuuluisista markkinoista, joita sen muurien sisällä pidetään kolmen viikon ajan. Muinoin hyötyi tästä kauppiaiden kokoontumisesta Magarjev, mutta vuonna 1817 siirrettiin markkinat Nishni-Novgorodiin.
Kaupungissa, joka tavallisesti on varsin synkkä, vallitsi siis tavattoman vilkas liike. Kymmeniin eri rotuihin kuuluvia kauppiaita, eurooppalaisia tai aasialaisia, veljeili siellä liikeasiain merkeissä.
Vaikka Mikael Strogovin lähdettyä asemalta aika oli jo myöhäinen, oli Nishni-Novgorodin molemmissa osissa vielä paljon kansaa liikkeellä. Nämä kaupunginpuoliskot erottaa toisistaan Volga, ja korkeampaa niistä, jyrkkäsivuiselle kalliolle rakennettua, suojelee yksi niitä linnoituksia, joista Venäjällä käytetään nimitystä "kreml".
Jos Mikael Strogovin olisi täytynyt viipyä Nishni-Novgorodissa, olisi hänen ollut vaikeahkoa löytää jotenkuten mukiinmenevää hotellia tai edes vierasmajaa. Kaikkialla oli tungosta. Mutta kuitenkaan hän ei voinut heti lähteä, koska täytyi odottaa Volgan höyryalusta, joten hänen oli etsittävä jonkinlainen yösija. Sitä ennen hän kuitenkin halusi hankkia täsmällisen tiedon lähtöajasta ja meni sen laivayhtiön toimistoon, jonka alukset liikennöivät Nishni-Novgorodista Permiin.
Siellä hän suureksi mielipahakseen kuuli, että Kaukasia – se oli höyrylaivan nimi – lähtisi matkalleen Permiin vasta huomenna puolenpäivän aikaan. Seitsemäntoista tuntia odotettava! Se oli kiusallista miehelle, jolla oli niin kiire, ja kuitenkin täytyi alistua, kuten hän tekikin, sillä hän ei koskaan turhia valittanut.
Sitäpaitsi eivät silloisissa olosuhteissa mitkään ajoneuvot, telega tai tarantas tai muunlaiset matkavaunut, enempää kuin postikiesit tai mikään ratsuhevonenkaan olisi kuljettaneet häntä nopeammin, pyrkipä hän sitten Permiin tai Kasaniin. Parasta oli siis odottaa höyrylaivan lähtöä, koska tämä kulkuneuvo oli nopeampi kuin mikään muu ja korvaisi hänelle menetetyn ajan.
Niinpä Mikael Strogov käveli kaupungilla etsien, joskaan ei kovin innokkaasti, jotain vierasmajaa, jossa voisi viettää yön. Se seikka ei häntä juuri huolestuttanut, ja jollei nälkä olisi häntä kiusannut, olisi hän luultavasti harhaillut Nishni-Novgorodin kaduilla aamuun asti. Hän etsi siis pikemminkin illallista kuin yösijaa. Hän löysi sentään molemmat hotellista, jonka nimikilpeen oli maalattu: Konstantinopolin kaupunki.
Siellä tarjosi majapaikan isäntä hänelle jokseenkin mukavan kamarin, jossa oli tosin vain muutamia huonekaluja, mutta josta ei puuttunut pyhän neitsyen kuvaa eikä myöskään muita pyhimysten kuvia. Sakeassa kermakastikkeessa uiskenteleva, kirpeällä sisusteella täytetty sorsa, ohraleipää, viilipiimää hienon, kanelijauheella sekoitetun sokerin kera ja ruukullinen kvasia, Venäjällä yleisesti käytettyä kaljaa, tuotiin heti pöytään. Siinä oli hänelle ateriaa yllinkyllin. Hän ravitsi siis itsensä tehden sen paremmin kuin hänen pöytätoverinsa, joka raskolnikien lahkoon kuuluvana "vanhauskoisena" oli tehnyt pidättyväisyyslupauksen ja hylkäsi lautaselleen asetetut perunat ja varoi sokeroimasta teetään.
Illallisensa päätettyään Mikael Strogov ei mennyt heti huoneeseensa, vaan ryhtyi konemaisesti jatkamaan kävelyään kaupungilla. Mutta vaikka hämärää vielä jatkui, hajaantuivat väkijoukot, kadut tyhjenivät vähitellen, ja jokainen palasi asuntoonsa tai majapaikkaansa.
Miksei Mikael Strogov ollut mennyt tyynesti nukkumaan, niinkuin päiväkauden junamatkan jälkeen olisi soveliasta? Ajatteliko hän nuorta liiviläisneitosta, joka muutaman tunnin ajan oli ollut hänen matkatoverinaan? Kun hänellä ei ollut muutakaan tehtävää, ajatteli hän tätä neitosta. Pelkäsikö hän, että tyttö tämän meluisan kaupungin pyörteissä joutuisi jonkun loukkauksen uhriksi? Hän pelkäsi sitä, ja hänellä oli syytä pelätä. Toivoiko hän siis kohtaavansa tytön ja tarpeen tullen voivansa häntä suojella? Ei. Kuinkapa hänet olisi voinut kohdata! Ja häntä suojella ... millä oikeudella?
– Yksinään, ajatteli hän, – näiden paimentolaisten keskellä! Eivätkä nykyiset vaarat sentään ole mitään verrattuina niihin, jotka häntä vastedes uhkaavat! Siperiaan! Irkutskiin! Sen, mitä minä yritän Venäjän ja tsaarin puolesta, aikoo hän tehdä... Kenen puolesta? Minkä tähden? Hänellä on lupa mennä rajan yli! Ja maa siellä on kapinassa! Tataarilaumoja samoilee aroilla...
Mikael Strogov pysähtyi vähän väliä ja mietti.
– Epäilemättä, hän ajatteli, – hän sai tämän tuuman ennen hyökkäystä! Ehkei hän tiedäkään, mitä on tapahtumassa...! Mutta täytyyhän hänen se tietää, ne kauppiaat juttelivat hänen kuultensa Siperian selkkauksista ... eikä hän näyttänyt kummastuneelta... Ei edes pyytänyt mitään selitystä... Hän siis tiesi ja matkustaa kuitenkin!... Tyttö parka!... Syyn hänen menettelyynsä täytyy siis olla hyvin vakava! Mutta niin urhea kuin hän onkin (ja urhea hän epäilemättä on), pettävät hänen voimansa tiellä, ja puhumattakaan vaaroista ja vastuksista hän ei voi kestää moisen matkan rasituksia!... Milloinkaan hän ei pääsisi Irkutskiin!
Tällä välin Mikael Strogov käveli yhä umpimähkään, mutta kun hän täysin tunsi kaupungin, ei hänen suinkaan ollut vaikea tietää, missä päin hän milloinkin oli. Käveltyään noin tunnin ajan hän istahti penkille ison puisen hökkelin seinustalle, joka monien muiden samanlaisten kera kyyhötti hyvin laajalla aukeamalla.
Hän oli istunut siinä viisi minuuttia, kun käsi laskeutui voimakkaasti hänen olalleen.
– Mitä sinä siinä teet? kysyi häneltä karhealla äänellä kookas mies, jonka tuloa hän ei ollut huomannut.
– Minä lepään! vastasi Mikael Strogov.
– Aiotko ehkä viettää yösi tällä penkillä? jatkoi mies.
– Kyllä, jos niin hyväksi näen, vastasi Mikael Strogov hiukan kiivaammin kuin olisi sopinut tavalliselle kauppiaalle, jona hänen oli esiinnyttävä.
– Lähestyhän siis, että sinut nähdään! virkkoi mies.
Muistaen, että ennen kaikkea tuli olla varovainen, peräytyi Mikael Strogov vaistomaisesti.
– Minua ei ole tarvis nähdä, vastasi hän.
Ja kylmäverisesti hän siirtyi kymmenkunnan askeleen päähän puhuttelijastaan.
Hänestä näytti silloin, miestä huolellisesti tarkastaessaan, että hän oli joutunut tekemisiin mustalaisen kanssa, joita tapaa kaikilla markkinoilla ja joiden kanssa ei ole hauska tulla ruumiilliseen enempää kuin sielulliseenkaan kosketukseen. Sitten hän huomasi hökkelin lähellä isot vankkurit, jollaiset ovat tavanomaisena liikkuvana asuntona Venäjällä, varsinkin siellä, missä on joku kopeekka ansaittavana, viliseville mustalaisille.
Mutta kun mustalainen oli astunut pari kolme askelta lähemmäksi ja aikoi välittömämmin haastatella Mikael Strogovia, avautui hökkelin ovi. Nainen, jonka vaivoin saattoi erottaa, riensi miestä kohti, puhuen varsin karkeaa murretta, jonka Mikael Strogov tunsi mongolinkielen ja siperialaisen venäjän sekoitukseksi.
– Taaskin vakoilija! Jätä se rauhaan ja tule illalliselle;
papluka[2] odottaa.Mikael Strogov ei voinut olla hymyilemättä nimitykselle, joka hänelle suotiin, hänelle, joka erikoisesti pelkäsi vakoilijoita.
Mutta samalla kielellä, vaikka sen käyttäjän äänensävy oli varsin erilainen naisen korostuksesta, vastasi mustalainen muutamia sanoja, jotka merkitsivät:
– Olet oikeassa, Sangarra! Sitäpaitsi olemme jo huomenna täältä poissa.
– Huomenna? toisti nainen äänellä, joka ilmaisi kummastusta.
– Niin, Sangarra, vastasi mustalainen, – huomenna ja isä itse meidät lähettää ... mihin haluamme mennä!
Sen jälkeen mies ja nainen palasivat hökkeliin, jonka ovi huolellisesti suljettiin.
– Hyvä, tuumi Mikael Strogov, – jos nuo mustalaiset tahtovat, ettei heitä ymmärretä, neuvoisin heitä käyttämään jotakin muuta kieltä!
Siperialaisena ja vietettyään lapsuutensa aroilla ymmärsi Mikael Strogov, kuten sanottu, melkein kaikkia Tatarian ja Pohjoisen jäämeren välillä käytettyjä kielimurteita. Mitä mustalaisen ja hänen toverinsa välillä vaihdetut sanat oikeastaan tarkoittivat sitä hän ei sen enempää miettinyt. Mitäpä se häntä liikutti?
Kun hetki oli jo myöhäinen, päätti hän nyt palata majapaikkaansa hiukan levähtääkseen. Hän seurasi matkallaan Volga-jokea, jonka veden kätkivät näkyvistä lukemattomien alusten tummat ryhmät. Joen suunnasta hän saattoi nyt päätellä, mikä paikka se oli, josta hän vastikään oli lähtenyt. Nuo vankkuri- ja hökkelirykelmät olivat juuri sillä laajalla aukeamalla, missä vuosittain pidettiin Nishni-Novgorodin päämarkkinoita, ja se selitti sinne kaikista maailman ääristä keräytyneiden ilveilijäin ja mustalaisten paljouden.
Tuntia myöhemmin nukkui Mikael Strogov hiukan levotonta unta venäläisellä vuoteella, jollaiset ulkomaalaisista tuntuvat niin kovilta, ja seuraavana eli heinäkuun 17. päivänä hän heräsi aamun valjetessa.
Ne viisi tuntia, jotka vielä oli viivyttävä Nishni-Novgorodissa, tuntuivat hänestä vuosisadalta. Milläpä muulla hän saattoi kuluttaa tämän aamukauden kuin harhailemalla kaupungin kaduilla kuten eilenkin? Syötyään aamiaisensa, suljettuaan matkalaukkunsa ja leimautettuaan tiepassinsa poliisilaitoksella, ei hänellä olisi ollut muuta tehtävää kuin odottaa lähtöhetkeä. Mutta kun hänen tapansa ei ollut nukkua auringonnousun jälkeen, nousi hän vuoteestaan, pukeutui ja pani keisarillisella vaakunalla varustetun kirjeen huolellisesti viittansa sisustan väliin ommellun taskun pohjalle, kiristäen vyönsä tiukkaan. Sitten hän sulki laukkunsa ja heitti sen selkäänsä. Tämän tehtyään hän ei enää halunnut palata Konstantinopolin kaupunkiin, ja aikoen syödä aamiaista Volgan varrella laivasillan lähettyvillä hän maksoi laskunsa ja lähti majapaikasta.
Paremmaksi varmuudeksi Mikael Strogov meni ensin höyrylaivatoimistoon ja kuuli siellä, että Kaukasia todellakin lähtisi mainitulla määrätunnilla. Nyt juolahti ensi kertaa hänen päähänsä, että koska nuoren liiviläisen neitosen oli matkustettava Permin kautta, oli hyvin mahdollista, että hänenkin suunnitelmiinsa kuului tulla Kaukasia-laivaan, missä tapauksessa heistä pakostakin taas tulisi matkatovereita.
Kaupunki kremlineen, jonka ympärys on kaksi virstaa ja joka muistuttaa Moskovan kremliä, oli silloin varsin autiona. Kuvernöörikään ei siellä enää asunut. Mutta niin kuollut kuin ylempi kaupunki olikin, sitä vilkkaampana pulppusi elämä alemmassa!
Käveltyään Volgan yli kasakkain vartioimaa ponttonisiltaa pitkin Mikael Strogov saapui aivan samalle kohdalle, jossa hän edellisenä iltana oli tavannut mustalaisleirikunnan. Nämä Nishni-Novgorodin markkinat, joiden kanssa eivät edes Leipzigin messut voisi kilpailla, pidettiin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Laajalla tasangolla Volgan toisella puolella kohosi kenraalikuvernöörin tilapäinen palatsi, jossa tämä virkamies korkeimman käskystä asuu koko markkina-ajan, koska silloin markkinavieraiden kirjavuuden ja runsauden vuoksi on alituinen silmälläpito välttämätön.
Tämä tasanko oli silloin peitetty sopusuhtaisesti järjestetyillä puisilla kojuilla, joiden väliin oli jätetty kyllin leveitä käytäviä, jotta kansanjoukko pääsisi helposti liikkumaan. Jokunen määrä näitä kaikenkokoisia ja -muotoisia kojuja jollekin määrätylle liikealalle varattuna korttelina eli neliönä. Oli rautatavarain kortteli, turkistavarain, villatavarain, puutavarain, kangastavarain, kuivien kalojen korttelit ja niin edespäin. Olivatpa muutamat kojut rakenteeltaan perin haaveellisiakin ja vilkasta mielikuvitusta osoittavia. Jotkut oli kyhätty teepaaleista, toisten rakennuskiviksi taas oli käytetty suolalihan kimpaleita, toisin sanoen, näytteitä niistä kauppatavaroista, joita myyjät tarjosivat ostajille. Omituista ja amerikkalaiselta haiskahtavaa reklaamia!
Näillä käytävillä ja välikujilla oli tänä aamuna melkoisesti väkeä, koska aurinko noustuaan ennen kello neljää oli jo korkealla. Iso- ja vähävenäläiset, siperialaiset, saksalaiset, kasakat, turkmeenit, persialaiset, georgialaiset, kreikkalaiset, turkkilaiset, intialaiset, kiinalaiset – kummallinen sekoitus Euroopan ja Aasian kansallisuuksia – haastoivat, väittelivät, kehuivat tavaroitaan ja hieroivat kauppoja. Kaikkea, mitä ylimalkaan myydään tai ostetaan, näkyi olevan kasattu tälle paikalle. Kantajia, hevosia, kameleja, aaseja, ajoneuvoja ja veneitä, kaikkea, mitä kauppatavarain kuljetukseen saatettiin tarvita, oli kerätty markkinapaikalle ja viereiselle joenrannalle. Turkiksia, kalliita kiviä, silkkikankaita, kashmirhuiveja, turkkilaisia mattoja, kaukasialaisia aseita, Smyrnan ja Ispahanin kudoksia, Tiflisin asepukuja, monenlaista karavaaniteetä, eurooppalaisia pronssitavaroita, sveitsiläisiä kelloja, Lyonin sametti- ja silkkituotteita, englantilaisia karttuuneja, kaikenlaisia ajopelejä ja valjaita, hedelmiä, kasviksia, Uralin mineraaleja, malakiittia ja lasuurikiveä, lisäksi tuoksuyrttejä, höysteitä, hajuvesiä, lääkekasveja, puutavaroita, tervaa, köysiä, sarvia, vesimelooneja jne., kaikkia Intian, Kiinan, Persian, Kaspianmeren ja Mustanmeren, Amerikan ja Euroopan tuotteita oli kasattu tänne.
Oli liikettä, hälinää, tungosta, rähinää ja remua, jota ei kykene sanoin kuvailemaan. Alempaan luokkaan kuuluvat alkuasukkaat olivat kovin meluisia, eivätkä muukalaiset juuri antaneet heille siinä suhteessa perään. Joukossa oli kauppiaita Keski-Aasiasta, jotka olivat kuluttaneet vuosikauden taivaltaessaan tavaroineen isojen lakeuksien halki ja jotka eivät vielä vuosikausiin näkisi myymälöitään tai toimistojaan. Niin merkittävät ovat tosiaan nämä Nishni-Novgorodin markkinat, että kauppavaihdon summa niillä nousee sataan miljoonaan ruplaan.
Ja aukeamilla näiden tilapäisesti kyhättyjen kaupunginkorttelien välissä oli joukoittain jos jonkinlaisia ilveilijöitä: silmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain korvia vihlovat huudot yhtyivät heidän soittajiensa ja yleisön räikeään meluun. Vuoristosta saapuneet mustalaiset povasivat yksinkertaisille hölmöille, joita yhä kerääntyi heidän ympärilleen. Tsingarit eli tsygany, jota nimitystä Venäjällä käytetään muinoisista kopteista polveutuvista mustalaisista, lauloivat hurjimpia säveleitään ja tanssivat kummallisimpia tanssejaan. Huvinäyttelijöitä ulkomaalaisista teattereista oli esittämässä Shakespearen kappaleita sovitettuina näytäntöihin tulvivan yleisön maun mukaan. Pitkillä käytävillä kuljettelivat sitten karhuntanssittajat vapaasti nelijalkaisia hyppytaiteilijoitaan, ja eläinnäyttelyistä kaikui käheää karjuntaa, kesyttäjäin ärsyttäessä eläimiä teräspiikkisillä ruoskilla tai tuliseksi kuumennetulla rautakepillä. Ja vihdoin oli ison keskiaukeaman keskellä nelinkertaisen, harrastelijakehän ympäröimänä "Volgan venemiesten kuoro", istuen maassa ikäänkuin alustensa kannella ja matkien soutuliikkeitä tahtipuikon mukaan, jota heilutti orkesterin johtaja, tämän mielikuvituslaivan todellinen perämies.
Eriskummainen ja herttainen tapa! Kaiken tämän kansanjoukon yläpuolella liiteli pilvenä lintuja, joita oli päästetty lentoon sinne tuoduista häkeistä. Nishni-Novgorodin markkinoilla hyvin yleisen tavan mukaan avasivat vanginvartijat muutamista hyvien sielujen armeliaasti tarjoamista kopeekoista pienten vankiensa häkit, ja linnut lentelivät satalukuisina iloisesti viserrellen vapauteen.
Sellaisen näyn tarjosi markkinapaikka, sellaiselta se edelleenkin näyttäisi niiden kuuden viikon ajan, minkä Nishni-Novgorodin markkinat tavallisesti kestävät. Sitten tämän remuisen ajanjakson jälkeen taukoisi ääretön humu kuin taikaiskusta. Yläkaupunki saisi jälleen virallisen leimansa, alhaalla sijaitseva vaipuisi arkipäiväiseen yksitoikkoisuuteensa, ja tuosta äärettömästä kauppiastulvasta, joka oli kotoisin kaikista Euroopan ja Keski-Aasian maista, ei jäisi jäljelle ainoatakaan, jolla vielä olisi jotakin myytävää, enempää kuin jäisi ketään ostajaakaan minkäänlaista tavaraa kyselemään.
Meidän on tässä lisättävä, että ainakin tällä kerralla Ranska ja Englanti olivat Nishni-Novgorodin suurilla markkinoilla edustettuina kahdella nykyaikaisen sivistyksen valiotuotteella, ja ne olivat herrat Harry Blount ja Alcide Jolivet.
Nämä kaksi kirjeenvaihtajaa olivat näet saapuneet sinne etsimään aiheita lukijainsa hyväksi, ja he käyttivät parhaansa mukaan ne muutamat tunnit, jotka heillä oli tuhlattavina, sillä hekin olivat päättäneet matkustaa Kaukasialla.
He tapasivatkin toisensa juuri markkinatorilla eivätkä siitä kovin kummastuneet, sillä täytyihän saman vaiston johdattaa heidät samaan paikkaan. Mutta tällä kertaa he eivät haastelleet toistensa kanssa, vaan tyytyivät vaihtamaan viileähkön tervehdyksen.
Alcide Jolivetista, joka luonnostaan oli optimisti, näytti muuten kaikki sujuvan varsin mukiinmenevästi, ja koska hän sattumalta oli onnistunut saamaan sekä aterian että yösijan, oli hän piirtänyt muistikirjaansa muutamia Nishni-Novgorodin kaupungille erikoisen imartelevia lauseita.
Harry Blountin sitävastoin oli turhaan etsittyään ravintolaa täytynyt nukkua taivasalla. Hän oli siis katsellut asioita ihan toiselta kannalta ja mietti jyrisevää kyhäystä kaupunkia vastaan, jonka hotellinisännät kieltäytyivät ottamasta matkustajia vastaan silloinkin, kun nämä eivät muuta pyytäneet kuin että "heidät perinpohjin nyljettäisiin"!
Mikael Strogov, toinen käsi taskussa ja toisella pidellen pitkän piippunsa tuomipuista vartta, näkyi olevan välinpitämätön ja levollinen. Eräistä ohimolihaksien vavahteluista olisi tarkka huomioidentekijä kuitenkin aavistanut, että hän kiihkeästi toivoi pian pääsevänsä matkalle.
Noin kaksi tuntia hän oli kuljeksinut kaupungin kaduilla ja palannut aina markkinatorille. Pujotellessaan ihmisryhmien läpi hän huomasi levottomuutta kaikissa Aasian rajoilta tulleissa kauppiaissa. Kauppa ja liikesuhteet siitä ilmeisesti kärsivät. Että ilveilijät, silmänkääntäjät ja nuorallatanssijat pitivät suurta melua näyttelykojujensa edustalla, oli kyllä käsitettävissä, sillä näillä ihmisparoilla ei ollut mitään alttiina kauppayrityksissä, mutta liikemiehet epäröivät ryhtyä kauppasopimuksiin keskiaasialaisten ammattitoveriensa kanssa, näiden maa kun oli tataarihyökkäyksen jaloissa.
Toinenkin piirre pisti helposti silmään. Venäjällä esiintyi sotilaspuku kaikissa tilaisuuksissa. Sotilaat sekaantuivat mielellään kansanjoukkoon, ja eritoten Nishni-Novgorodissa oli markkina-aikana poliisien apuna lukuisia kasakoita, jotka keihäs olalla pitivät järjestystä yllä näiden kolmensadantuhannen muukalaisen keskuudessa.
Mutta tänään puuttuivat isolta kauppatorilta niin kasakat kuin muutkin sotilaat. Epäilemättä he olivat äkillisen lähdön varalta määrätty pysymään kasarmeissaan.
Vaikka sotamiehet eivät näyttäytyneetkään, ei ollut samoin upseerien laita. Eilisestä alkaen lähti kenraalikuvernöörin palatsista tuon tuostakin adjutantteja, nelistäen ratsuillaan kaikille suunnille. Oli siis tekeillä jotakin tavatonta. Lukuisia pikalähettejä kiiti kaikilla maakunnan teillä, joko sitten Vladimiriin tai Ural-vuorille päin. Sähkösanomia vaihdettiin lakkaamatta Moskovan ja Pietarin kanssa. Varsin lähellä Siperian rajaa sijaitsevan Nishni-Novgorodin asema vaati ilmeisesti vakavia varokeinoja. Ei voitu unohtaa, että neljännellätoista vuosisadalla olivat kaupungin kahdesti valloittaneet niiden tataarien esi-isät, jotka Feofar-kaanin kunnianhimo nyt syöksi kirgiisiläisarojen yli.
Tärkeä ja mahtava henkilö, jolla ei suinkaan ollut vähemmän puuhaa kuin kenraalikuvernöörillä, oli poliisimestari. Hän ja hänen komisarinsa, joiden tehtävänä oli ylläpitää järjestystä, ottaa vastaan valitukset ja valvoa määräysten toimeenpanoa, eivät olleet joutilaina. Hallitusvirastot olivat auki yötä päivää, ja niitä piirittivät lakkaamatta niin hyvin kaupungin omat asukkaat kuin eurooppalaiset ja aasialaiset vieraat.
Mikael Strogov oli juuri keskitorilla, kun levisi huhu, että pikalähetti oli hakenut poliisimestarin kenraalikuvernöörin palatsiin. Moskovasta oli saapunut tärkeä sähkösanoma.
Poliisimestari lähti siis kenraalikuvernöörin palatsiin ja huhuttiin, että ryhdyttiin johonkin vakavaan, perin odottamattomaan ja tavallisuudesta poikkeavaan menettelyyn. Mikael Strogov kuunteli ihmisten puheita käyttääkseen tarpeen tullen tietojaan hyväkseen.
– Markkinat lopetetaan! huudahti joku.
– Nishni-Novgorodin rykmentti on saanut lähtökäskyn! vastasi toinen.
– Sanotaan tataarien uhkaavan Tomskia!
– Tuolta tulee poliisimestari! huudettiin joka taholta.
Äkkiä oli noussut suuri tohina, joka vähitellen vaimeni ja sitten hiljeni kokonaan. Jokainen aavisti jotakin vakavaa tiedonantoa hallituksen taholta.
Apulaisensa kanssa oli poliisimestari lähtenyt kenraalikuvernöörin palatsista. Kasakkapatrulli seurasi häntä järjestellen kansanjoukkoja hurjilla piiskaniskuilla, jotka kärsivällisesti otettiin vastaan.
Poliisimestari saapui torin keskelle, ja jokainen näki, että hänellä oli paperilappu kädessään.
Sitten hän luki kovalla äänellä seuraavan julistuksen:
NISHNI-NOVGORODIN KENRAALIKUVERNÖÖRIN PÄÄTÖS:
Ensiksi: Jokaista Venäjän alamaista kielletään lähtemästä
kuvernementista minkäänlaisen syyn nojalla.
Toiseksi: Kaikkien aasialaista alkuperää olevien muukalaisten
käsketään poistua kuvernementista kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa.VELI JA SISAR.
Olosuhteet tekivät oikeutetuiksi täydellisesti nämä toimenpiteet, niin turmiollisia kuin ne olivatkin yksityisten eduille.
– Kielletään jokaista Venäjän alamaista lähtemästä kuvernementista. Jos Ivan Ogarev vielä oli tässä kuvernementissa, estettäisiin hänet tai ainakin tehtäisiin hänelle äärettömän vaikeaksi päästä liittymään Feofar-kaaniin ja siten riistettäisiin tataaripäälliköltä peloittava apulainen.
– Käsketään kaikkien aasialaista alkuperää olevien muukalaisten poistua kuvernementista kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Näin karkotettaisiin yhtaikaa kaikki Keski-Aasiasta saapuneet kauppiaat, samoin kuin erinimiset mustalaisjoukkueetkin, joilla oli enemmän myötätuntoa tataareja ja mongoleja kohtaan.
Mutta on helppo käsittää näiden kahden salamaniskun vaikutus Nishni-Novgorodin kaupunkiin, johon ne tietenkin kohdistuivat enemmän kuin mihinkään muuhun.
Paikkakuntalaiset, joiden asiat olisivat vieneet heidät Siperian rajan tuolle puolen, eivät siis voineet lähteä sinne ainakaan toistaiseksi. Julistuksen ensimmäinen pykälä oli tinkimätön. Se ei sallinut mitään poikkeusta. Kaikki yksityisedut oli uhrattava yhteisen edun hyväksi.
Julistuksen toisen pykälän sisältämä karkoitusmääräys oli yhtä vääjäämätön. Se ei koskenut muita ulkomaalaisia kuin Aasiasta saapuneita, mutta näilläpä ei ollutkaan muuta neuvoa kuin sulloa kauppatavaransa jälleen myttyihin ja palata samaa tietä kuin olivat tulleet. Kaikilla noilla monilukuisilla ilveilijöillä taas, joilla oli tuhatkunnan virstan matka lähimmälle rajalle, oli edessään välitön kurjuus.
Aluksi tämä tavaton toimenpide herättikin vastustuksen sorinaa ja epätoivon parkunaa, mutta kasakat ja poliisimiehet saivat nurisijat nopeasti talttumaan. Ja melkein heti alkoi tämän laajan kentän tyhjentäminen, ikäänkuin yleinen yhteismuutto. Kojujen eteen pingoitetut kankaat käärittiin kokoon, ulkomaiset teatterit purettiin, tanssit ja laulut taukosivat, riemu vaikeni, valot sammuivat, nuorallatanssijain köydet höltyivät, ja näitä liikkuvia asuntoja kuljettavat hevoskaakit tuotiin talleistaan ja pantiin jälleen aisoihin. Poliisit ja sotamiehet hoputtivat patukat ja raipat kädessä viivyttelijöitä eivätkä häikäilleet työntää telttoja kumoon ennenkuin mustalaisparat vielä olivat kerinneet koota tavaroitaan. Näiden toimenpiteiden vaikutuksesta Nishni-Novgorodin tori kaiketikin ennen iltaa täydellisesti tyhjentyisi, ja suurta markkinahumua seuraisi erämaan hiljaisuus.
Ja vielä on mainittava, sillä se oli näiden ankarien toimenpiteiden välttämätön seuraus, että kaikilta paimentolaisilta, joita karkoitusmääräys välittömästi koski, olivat Siperian arotkin kielletyt, ja heidän oli pyrittävä Kaspianmeren eteläpuolelle joko Persiaan, Turkkiin tai Turkestanin tasangoille. Ural-joen ja sen jatkona olevien samannimisten vuorten vartioasemilta ei heidän olisi sallittu mennä Venäjän rajan yli. Heidän oli siis pakko samoilla tuhatkunta virstaa ennenkuin voivat polkea vapaata tannerta.
Sillä hetkellä, kun poliisimestari luki julistusta, heräsi Mikael Strogovin mielessä vaistomaisesti eräs muistelma.
– Omituinen yhteensattuma, ajatteli hän, – tuon Aasiasta kotoisin olevat muukalaiset karkoittavan määräyksen ja niiden kahden mustalaiskiertolaisen viime yönä vaihtamien sanojen välillä. – Isä itse meidät lähettää, minne haluamme mennä! sanoi tuo vanhus. Mutta "isä", sehän on keisari! Eihän häntä kansan kesken muulla tavalla nimitetä! Kuinka nuo mustalaiset saattoivat edeltäpäin aavistaa heitä koskevan toimenpiteen? Mistä he sen ennakolta tiesivät ja mihin he sitten haluavat mennä? He ovat epäiltävää väkeä, ja kenraalikuvernöörin päätös näkyi heille kuitenkin olleen pikemmin hyödyllinen kuin vahingollinen!
Mutta tämän ihan oikean mietelmän keskeytti toinen, joka karkoitti kaikki muut ajatukset Mikael Strogovin mielestä. Hän unohti mustalaiset, heidän epäilyttävät sanansa ja niiden omituisen suhteen määräyksen julistamiseen... Nuori liiviläistyttö oli äkkiä muistunut hänen mieleensä.
– Lapsiparka! huudahti hän vaistomaisesti. Nyt hän ei pääsekään rajan yli!
Niin, neitonenhan oli Riiasta, hän oli liiviläinen, siis Venäjän alamainen, eikä voinut enää lähteä Venäjän alueelta! Lupakirja, joka hänelle oli annettu ennen näitä uusia toimenpiteitä, ei kaiketikaan enää kelpaisi. Kaikki Siperian tiet oli häneltä armotta suljettu, ja minkä vuoksi hän lienee Irkutskiin pyrkinytkin, oli sinne matkustaminen häneltä nyt kielletty.
Tämä ajatus askarrutti kovin Mikael Strogovin aivoja. Hän oli tuuminut, aluksi epämääräisesti, että hän, mitenkään laiminlyömättä tärkeän tehtävänsä vaatimuksia, kenties voisi jollakin tavoin auttaa tuota rohkeata lasta. Tuntien vaarat, jotka olisivat häntä itseäänkin uhanneet hän tajusi hyvin, että ne vaarat olisivat monin verroin kamalammat nuorelle neitoselle. Matkallaan Irkutskiin tämän täytyi kulkea samojen hyökkääjälaumojen läpi kuin hänen itsensäkin oli pyrittävä. Jos tytöllä sitäpaitsi, mikä oli luultavinta, oli vain säännöllisissä oloissa suoritettavaan matkaan tarvittavat varat, niin kuinka hän kykenisi tekemään tuon matkan nyt, kun se näiden tapausten vaiheissa ei kävisi ainoastaan vaaralliseksi, vaan kalliiksikin?
– No niin, oli hän ajatellut, – koska tyttö matkustaa Permin kautta, on melkein mahdotonta, etten häntä tapaisi! Minä voin siis pitää häntä suojelevasti silmällä hänen sitä aavistamattaan, ja koska hänellä kaikesta päättäen näkyy olevan yhtä kiire Irkutskiin kuin minullakin, ei hän minua mitenkään viivytä.
Mutta ajatus seuraa toista. Tähän asti Mikael Strogov oli vain tuumiskellut, että hän tekisi tytölle hyvän palveluksen. Nyt heräsi hänen aivoissaan uusi ajatus, ja kysymys esiintyi toisessa valossa.
– Tosiaankin, hän mietti, – minä voin tarvita paremmin häntä kuin hän minua. Hänen läsnäolonsa voi olla minulle hyödyllinen ja kääntää pois epäluulot minusta. Arojen yli yksinään matkustavana miehenä voidaan minut helpommin arvata tsaarin kuriiriksi. Mutta jos tämä nuori tyttö on seuralaisenani, näytän kaikkien silmissä paremmin passissani mainitulta Nikolai Korpanovilta. Siis on tarpeellista, että hän seuraa minua! Ja siis minun täytyy tavata hänet kaikin mokomin! Ei ole luultavaa, että hän eilisen illan jälkeen olisi voinut hankkia minkäänlaisia ajoneuvoja Nishni-Novgorodista lähteäkseen. Etsin hänet, ja johdattakoon Jumala askeleitani!
Mikael Strogov lähti Nishni-Novgorodin isolta torilta juuri kun julistuksen määräyksien toimeenpanon hälinä kohosi korkeimmilleen. Karkoitettujen muukalaisten syytökset ja heitä yrmivien poliisien ja kasakkain huudot yhtyivät kuvaamattomaksi meluksi. Nuori tyttö ei voinut olla täällä.
Kello oli yhdeksän aamulla. Höyrylaiva lähtisi vasta kahdeltatoista. Mikael Strogovilla oli siis kolmatta tuntia käytettävissään löytääkseen toivomansa matkatoverin.
Hän käveli uudestaan Volgan yli ja samoili kortteleissa toisella rannalla, jossa väentungos oli paljon vähäisempi. Olisi voinut sanoa, että hän tutki katu kadulta sekä ylemmän että alemman kaupungin. Hän astui kirkkoihin, itkevien, murheellisten ja kärsivien luonnolliseen turvapaikkaan. Mutta mistään hän ei tavannut nuorta liiviläistä.
– Eikä tyttö kuitenkaan, toisti hän, – ole voinut lähteä Nishni-Novgorodista.
Mikael Strogov harhaili täten kahden tunnin ajan. Hän käveli pysähymättä, ei tuntenut väsymystä, totteli vain voimakasta vaistoaan, joka ei enää sallinut hänen harkita. Kaikki turhaan!
Sitten hänen mieleensä juolahti, ettei tyttö kenties ollut kuullut määräyksestä, mikä kuitenkin näytti perin vähän luultavalta, sillä sellainen salama ei toki ollut voinut leimahtaa kajahduksen kuulumatta kaikkien korviin. Kun hänelle tietenkin olivat tärkeitä vähäisimmätkin Siperiasta saapuvat uutiset, niin kuinka hän olisi voinut jäädä kuulematta kenraalikuvernöörin toimenpiteistä, jotka häntä niin välittömästi koskivat?
Mutta jos tyttö sittenkään ei niistä tiennyt, saapuisi hän jonkun ajan perästä laivasillalle, missä joku säälimätön poliisivirkailija kieltäisi häneltä matkaluvan! Mikael Strogovin täytyi kaikin mokomin tavata hänet sitä ennen, jotta tyttö hänen avullaan säästyisi siltä kolaukselta.
Mutta hänen etsimisensä oli turhaa, ja pian hän oli menettänyt kaiken toivonsa tytön uudestaan tapaamisesta.
Kello oli nyt yksitoista. Vaikka se olisi ollut tarpeetontakin, päätti Mikael Strogov esittää matkalupansa poliisimestarin toimistossa. Julistus ei ilmeisestikään voinut häntä koskea, koska sellaista oli hänen osaltaan otaksuttukin, mutta hän tahtoi varmistua siitä, ettei hänen lähdölleen kaupungista olisi esteitä.
Hänen oli siis palattava Volgan toiselle rannalle, siihen kaupunginosaan, jossa poliisimestarin toimistot sijaitsevat.
Siellä oli suuri väentungos, sillä vaikka muukalaiset oli määrätty jättämään kuvernementti, täytyi heidän silti ennen lähtöään alistua muutamiin muodollisuuksiin. Ilman tätä varokeinoa olisi joku tataariliikkeeseen enemmän tai vähemmän sotkeutunut venäläinen voinut valepuvussa päästä rajan yli, mikä julistuksen juuri piti estää. Nuo ihmiset lähetettiin pois, mutta silti heidän täytyi hankkia lähtölupa.
Ilveilijät ja kaikenlaatuiset mustalaiset tungeksivat siis persialaisten, intialaisten, turkestanilaisten ja kiinalaisten kauppiaiden mukana poliisilaitoksen pihassa ja toimistoissa.
Jokainen piti kiirettä, sillä tämä karkoitettujen ihmisten paljous anastaisi kilvan kulkuneuvot, ja niitä, jotka myöhästyisivät, uhkasi suuri vaara, etteivät he ehtisikään lähteä kaupungista määrätyssä ajassa.
Voimakkaiden kyynärpäittensä avulla onnistui Mikael Strogovin tunkeutua pihan läpi, päästä toimistoihin ja saapua virkailijoiden luukuille. Erään komisarion korvaan kuiskattu sana ja muutamat hänen käteensä sujautetut ruplat olivat kyllin tehokkaat raivaamaan hänelle tien.
Vietyään hänet odotushuoneeseen meni mies ilmoittamaan ylemmälle virkailijalle.
Ei siis kestäisi kauan ennenkuin Mikael Strogov selviäisi poliiseista ja olisi vapaa liikkumaan.
Odottaessaan hän katseli ympärilleen. Ja kenet hän näki?
Siellä penkillä lysähtäneenä kokoon oli nuori tyttö mykän epätoivon vallassa, vaikkei Strogov voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin seinälle varjona kuvastuvat piirteet.
Mikael Strogov ei ollut erehtynyt. Hän oli tytössä tuntenut nuoren liiviläisen.
Tietämättä kenraalikuvernöörin määräyksestä hän oli saapunut poliisikamarille leimauttamaan lupakirjansa... Ja häneltä oli kielletty matkan jatkaminen! Olihan hän kyllä alkuaan ollut oikeutettu matkustamaan Irkutskiin, mutta uusi määräys oli jyrkkä, se kumosi kaikki aikaisemmat luvat, ja tiet Siperiaan olivat häneltä tukossa.
Perin onnellisena, että oli vihdoinkin tavannut etsimänsä, lähestyi Mikael Strogov neitosta.
Tämä katseli häntä hetkisen, ja heikko kirkkaus valaisi hänen kasvonsa hänen nähdessään matkatoverinsa. Tyttö nousi vaistomaisesti ja ikäänkuin oljenkorteen tarttuva haaksirikkoinen aikoi pyytää häneltä apua...
Sillä hetkellä kosketti komisario Mikael Strogovia olalle.
– Poliisimestari odottaa teitä, sanoi hän.
– Hyvä, vastasi Mikael Strogov.
Ja virkkamatta sanaakaan tytölle, jota hän eilisestä asti oli niin uutterasti etsiskellyt, rauhoittamatta häntä edes kädenliikkeellä, joka olisi voinut saattaa vaaraan sekä liiviläisen että hänet itsensä, hän seurasi komisariota tiheän väentungoksen läpi.
Nähdessään poistuvan sen ainoan, joka kenties olisi voinut häntä auttaa, lysähti nuori liiviläinen jälleen penkilleen.
Kolmeakaan minuuttia ei ollut kulunut, kun Mikael Strogov komisarion seuraamana ilmestyi jälleen saliin. Hänellä oli kädessään matkapassi, joka avasi hänelle tiet Siperiaan.
Sitten hän lähestyi nuorta liiviläistä, ojentaen hänelle kätensä.
– Sisko ... hän sanoi.
Tyttö käsitti. Hän nousi ikäänkuin joku äkillinen innoitus olisi kieltänyt häntä viivyttelemästä.
– Sisko, toisti Mikael Strogov, – meillä on lupa jatkaa matkaamme Irkutskiin. Tuletko?
– Minä seuraan sinua, veli, vastasi neitonen, laskien kätensä Mikael Strogovin käteen.
Ja he lähtivät molemmat poliisiasemalta.
VOLGAA ALASPÄIN.
Hiukan ennen kahtatoista kutsui höyrylaivan kello Volgan laivalaiturille suuren väkijoukon sellaisia, jotka matkustivat tai olisivat tahtoneet matkustaa. Kaukasian kattilat olivat täynnä höyryä. Sen piipusta tuprusi enää vain keveää savua, samalla kun höyrynpakoreikää ja venttiilien kansia ympäröi valkoinen höyry.
Sanomattakin on selvää, että poliisi valvoi Kaukasian lähtöä ja osoittautui säälittömäksi niitä matkustajia kohtaan, joilla ei ollut säännönmukaista oikeutta kaupungista poistumiseen.
Lukuisia kasakoita liikkui edestakaisin satamasillalla valmiina voimakeinoin avustamaan poliiseja, mutta heidän väliintuloaan ei tarvittu, sillä matkustajat eivät ryhtyneet minkäänlaiseen vastarintaan.
Määrätyllä hetkellä kajahti kellon viimeinen soitto, kiinnitysköydet irrotettiin, höyrylaivan voimakkaat pyörät velloivat vettä siivillään, ja Kaukasia lipui nopeasti niiden kahden kaupungin lävitse, joista Nishni-Novgorod oli kokoonpantu.
Mikael Strogov ja nuori liiviläinen olivat astuneet Kaukasia-laivaan. Heidän tulolleen ei ollut pantu minkäänlaisia esteitä. Tiedämme, että Nikolai Korpanovin nimelle laadittu passi oikeutti tämän liikemiehen ottamaan joitakuita seuralaisia matkalleen Siperiaan. He olivat siis veli ja sisar, jotka matkustivat valtiollisen poliisin suojeluksessa.
Molemmat istuivat laivan perässä katsellen, kuinka kenraalikuvernöörin määräyksen niin syvällisesti järkyttämä kaupunki häipyi näkyvistä.
Mikael Strogov ei ollut neitoselle sanonut mitään eikä häneltä mitään kysynyt. Hän odotti, että tämä puhuisi, jos katsoisi sopivaksi puhua. Tyttö oli rientänyt jättämään kaupungin, johon hän kuitenkin ilman sallimuksen lähettämän odottamattoman suojelijan väliintuloa olisi jäänyt. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseensa ilmaisi kiitollisuutta.
Volgaa, entisajan kansojen Rha-jokea, pidetään Euroopan tärkeimpänä virtana, ja sen pituus on osapuilleen neljätuhatta virstaa. Sen yläjuoksulla jokseenkin epäterveellinen vesi muuttuu Nishni-Novgorodin kohdalla, kun siihen laskee Oka, Venäjän sisäosista saapuva vuolas lisäjoki.
Varsin sattuvasti on verrattu Venäjän jokia ja kanavaverkkoa jättiläispuuhun, jonka haarat leviävät kaikkiin valtakunnan osiin. Volga on tämän puun runkona, ja sen juurina on seitsemänkymmentä suuhaaraa, jotka purkavat sen vedet Kaspianmereen. Se on purjehduskelpoinen Tverin kuvernementissa sijaitsevasta Rjefin kaupungista asti eli suurimman osan uomaansa.
Permin ja Nishni-Novgorodin välistä liikettä välittävän laivayhtiön alukset kulkevat varsin ripeästi ne kolmesataaviisikymmentä virstaa, jotka erottavat tämän kaupungin Kasanista. On kyllä totta, ettei näiden höyryalusten juuri tarvitse muuta kuin laskea Volgaa alaspäin, joka lisää noin kahden kilometrin nopeuden tunnissa niiden omaan. Mutta kun ne ovat saapuneet Kaman yhtymäkohdalle jonkun verran Kasanin alapuolelle, täytyy niiden kääntyä päävirralta mainitulle lisäjoelle, jota niiden on kuljettava ylöspäin Permiin asti. Siis kaikki huomioon ottaen ei Kaukasia, vaikka sen kone olikin voimakas, kykenisi ylittämään kuuttatoista virstaa tunnissa. Ja kun Kasanissa pysähdyttäisiin tunniksi, veisi matka Nishni-Novgorodista Permiin noin kuusikymmentä kaksi tuntia.
Tällä höyrylaivalla oli kaikki muuten varsin hyvin järjestetty, ja arvonsa ja varojensa mukaan oli matkustajat jaettu kolmeen luokkaan. Mikael Strogov oli tilannut kaksi ensi luokan hyttiä, jotta hänen nuori matkatoverinsa voisi siirtyä omaansa ja olla yksinään milloin sitä halusi.
Kaukasiassa oli tungokseen asti kaikenlaisia matkustajia. Jokunen määrä aasialaisia kauppiaita oli katsonut parhaaksi heti lähteä Nishni-Novgorodista. Ensimmäisen luokan matkustajille varatussa höyrylaivan osassa nähtiin pitkiin viittoihin puettuja armenialaisia, jonkinlaiset hiipat päässään, kartionmuotoisista myssylakeistaan helposti tunnettavia juutalaisia, rikkaita kiinalaisia tavanomaisessa puvussaan: hyvin väljässä, sinisessä, sinipunervassa tai mustassa, edestä ja takaa avonaisessa viitassa, jonka päällä oli toinen, kuosiltaan paavinkaapua muistuttava laajahihainen viitta, turkkilaisia, jotka vielä käyttivät kansallista turbaaniaan, hindulaisia, nelikulmainen lakki päässä, tavallinen köysi vyönä, joista muutamat, varsinkin shikarporien nimellä tunnetut, hallitsevat koko Keski-Aasian kauppaa, ja lopuksi tataareja monivärisillä nauhuksilla koristetut saappaat jaloissaan ja rinta täynnä kirjailuja. Kaikkien näiden kauppiaiden oli täytynyt kasata lukuisat tavaramyttynsä lastiruumaan ja kannelle, ja varmaankin tuli niiden kuljetus heille kalliiksi, sillä säännön mukaan heillä ei ollut oikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen naulaan rahditonta tavaraa henkeä kohti.
Kaukasian keulapuolelle oli ryhmitttynyt useita matkustajia, ei ainoastaan muukalaisia, vaan venäläisiäkin, joita määräys ei kieltänyt palaamasta kuvernementin kaupunkeihin.
Siellä oli myssy- tai lakkipäisiä musikoita, puettuina pieniruutuisiin paitoihin, joiden päällä oli väljät turkistakit, ja Volgan talonpoikia, sinisten housujen suut saappaisiin tungettuina, yllään vaaleanpunaiset, köydellä vyötetyt paidat ja päässään matala lakki tai huopamyssy. Lisäksi oli joitakuita naisia kukikkaissa karttuuneissa, heleän värisissä esiliinoissa ja punakuviolliset huivit päässään. Nämä olivat enimmäkseen kolmannen luokan matkustajia, joilla onneksi ei ollut huolta pitkästä paluumatkasta. Sanalla sanoen oli tämä kannenosa täpösen täynnä. Eivätkä perällä matkustavat juuri pyrkineetkään näiden perin kirjavien ihmisten pariin, joille paikka oli varattu ratashuoneen etupuolella.
Tällä välin kiiti Kaukasia Volgan rantojen välitse. Se sivuutti useita aluksia, joita hinaajat kuljettivat virtaa ylöspäin, sitten hirsilauttojen ohi, jotka olivat pitkiä kuin Atlantin valtamerellä toisinaan tavattavat loppumattomat meriruohoröykkiöt, ja täyteen lastattujen lotjien sivuitse. Turha matka niille nykyisin, koska markkinat oli heti alussaan äkkiä peruutettu.
Volgan rantoja, joille sen aaltoja viiltävä höyrylaiva pirskotti vettä, reunustivat lukuisat sorsaparvet, jotka pakenivat korvia huumaavasti kirkuen. Hiukan kauempana, kuivilla, leppiä, raitoja ja haapoja harvakseen kasvavilla tasangoilla näkyi siellä täällä tummanpunervia lehmiä, ruskeaturkkisia lammaslaumoja ja useita ryhmiä valkoisia ja mustia sikoja ja porsaita. Jotkut laihaa tattaria ja kauraa kasvavat vainiot ulottuivat puoleksi viljeltyjen mäkien rajoille, jotka yleensä eivät tarjonneet mitään erikoisesti silmää hivelevää. Näistä yksitoikkoisista maisemista ei etsivän maalarin sivellin olisi löytänyt mitään aiheeksi kelpaavaa.
Kaksi tuntia Kaukasian lähdön jälkeen nuori liiviläinen puhutteli Mikael Strogovia sanoen:
– Sinähän matkustat Irkutskiin, veli?
– Niin, sisar, vastasi nuori mies. – Meillä on molemmilla sama matka. Siis kaikkialla, missä minä kuljen, kuljet sinäkin.
– Huomenna, veli, saat tietää, miksi minä olen lähtenyt Itämeren rannoilta matkustaakseni Ural-vuorten toiselle puolen.
– Minä en kysy sinulta mitään, sisar.
– Sinä saat kaikki tietää, vastasi tyttö, jonka huulilla värähti surullinen hymy. – Sisar ei saa veljeltään mitään salata. Mutta tänään minä en jaksaisi... Väsymys ja epätoivo olivat minut murtaneet!
– Tahdotko levätä hytissäsi? kysyi Mikael Strogov.
– Niin ... niin ... ja huomenna...
– Tule siis...
Hän epäröi jatkaa lausettaan, ikäänkuin olisi halunnut päättää sen toverinsa nimellä, joka vielä oli hänelle tuntematon.
– Nadja, virkkoi neitonen ojentaen hänelle kätensä.
– Tule, Nadja, vastasi Mikael Strogov, – ja käytä kursailematta veljesi Nikolai Korpanovin apua.
Hän talutti tytön hyttiin, joka oli varattu hänelle peräsalongissa.
Mikael Strogov palasi kannelle, ja halukkaana kuulemaan uutisia, jotka voisivat tuottaa muutoksen hänen matkasuuntaansa, hän sekaantui matkustajien joukkoon, kuunnellen, mutta ottamatta ollenkaan osaa keskusteluun. Ja jos häneltä sattumalta jotain kysyttäisiinkin ja hänen täytyisi vastata, ilmoittaisi hän olevansa liikemies Nikolai Korpanov, joka Kaukasialla matkusti rajalle, sillä hän ei tahtonut, että kukaan aavistaisi hänellä olevan erikoisluvan jatkaa matkaansa Siperiaan.
Muukalaiset, joita höyrylaiva kuljetti, eivät nähtävästi voineet puhua muusta kuin päivän tapauksista, julistuksesta ja sen seurauksista. Nämä ihmispoloiset, jotka tuskin olivat ehtineet toipua Keski-Aasian läpi tehdyn matkan rasituksista, näkivät olevansa pakotetut palaamaan, ja jolleivät he ääneensä purkaneet suuttumustaan ja epätoivoaan, johtui se siitä, että he eivät uskaltaneet. Kunnioituksen sekainen pelko pidätti heitä. Olihan mahdollista, että poliiseja, joiden tehtävänä oli pitää matkustajia silmällä, oli salaa pujahtanut Kaukasia-laivaan ja parempi oli lukita kielensä hampaiden taakse, koska karkoitus sittenkin oli siedettävämpi kuin joutua jonkun linnoituksen tyrmään. Eikä näissä vaikenevien ryhmissä, joissa ei puhuttu mitään tai puhuttiin perin varovaisesti, ollutkaan juuri mitään hyödyllistä tietoa urkittavissa.
Mutta vaikkei Mikael Strogovilla ollut mitään kuultavissa sillä taholla ja vaikka suut hänen lähestyessään monestikin tukkeutuivat, sillä häntä ei tunnettu, kajahti hänen korviinsa pian ääni, joka ei arkaillut.
Tuon hilpeän äänen omistaja puhui venäjää, mutta vieraalla korostuksella, hänen vaiteliaampi puhetoverinsa vastasi samalla kielellä, vaikkei se ollut hänenkään äidinkielensä.
– Mitä, huudahti ensimmäinen, – mitä, tekö täällä laivassa, rakas virkaveljeni, jonka näin Moskovan keisarillisessa juhlassa ja vain vilahdukselta Nishni-Novgorodissa!
– Minä juuri, vastasi toinen kuivasti.
– No, en minä totta tosiaan odottanut, että te heti seuraisitte minun jäljissäni!
– En minä teitä seuraa, hyvä herra, minä käyn teidän edellänne!
– Edellä! Sanokaamme, että astumme rinnan, yhtä jalkaa kuin kaksi sotilasta paraatissa, ja sopikaamme nyt ainakin toistaiseksi, jos suvaitsette, ettei toinen mene toisen ohi!
– Minäpä menen teidän ohitsenne.
– Sen saamme nähdä, jahka olemme sotanäyttämöllä, mutta olkaamme hitto vieköön siihen asti matkatovereita. Myöhemmin saamme kyllä aikaa ja tilaisuuden olla kilpailijoita!
– Vihollisia.
– Vihollisia, olkoon menneeksi! Teidän sanoissanne, rakas virkaveli, on täsmällisyyttä, joka minua erikoisesti miellyttää. Teidän seurassanne ainakin tietää, mistä on puhe.
– Missä vika?
– Ei ole mitään vikaa. Minä taas vuorostani pyytäisin saada määritellä molemminpuolisen asemamme.
– Määritelkää.
– Te matkustatte Permiin ... niinkuin minäkin?
– Niinkuin tekin.
– Ja luultavasti suuntaatte Permistä matkanne Jekaterinburgiin, koska se on paras ja turvallisin tie Ural-vuorten yli?
– Luultavasti.
– Ja rajan sivuutettuamme olemme Siperiassa, siis maassa, jonne on hyökätty.
– Niin olemme!
– No sitten, mutta vasta sitten on aika sanoa: Kukin puolestaan ja Jumala...
– Jumala minun puolestani!
– Jumala teidän puolestanne! Tahdotte siis pitää hänet yksin! Mutta koska meillä on edessämme puolueeton viikko eikä uutisia suinkaan tällä välin saada, niin olkaamme ystäviä siihen asti, kun meistä tulee kilpailijoita.
– Vihollisia.
– Niin, aivan oikein, vihollisia! Mutta toimikaamme siihen asti sovinnossa, älkäämme syökö toisiamme suuhumme! Sitäpaitsi lupaan pitää omana tietonani kaikki, mitä näen...
– Ja minä kaikki, mitä saatan kuulla.
– Onko asia sovittu?
– On.
– Kätenne?
– Kas tuossa.
Ja ensimmäisen puhetoverin käsi, viisi haralleen levitettyä sormea, puristi tarmokkaasti niitä kahta sormea, jotka toinen hänelle hitaasti ojensi.
– Ka, virkkoi edellinen, – minä sain tänä aamuna seitsemäätoista minuuttia yli kymmenen sähkötetyksi serkulleni julistuksen tekstin sanasta sanaan.
– Ja minä lähetin sen Daily Telegraphille kolmetoista minuuttia yli kymmenen.
– Bravo, herra Blount!
– Mainiota, herra Jolivet.
– Minä aion sen kostaa!
– Se käy vaikeaksi!
– Yritetään kumminkin!
Näin sanoen ranskalainen kirjeenvaihtaja jätti tuttavallisesti hyvästi englantilaiselle virkatoverilleen, joka vastasi nyökäyttämällä päätänsä brittiläisen kankeasti.
Näitä kahta uutisjääkäriä ei kenraalikuvernöörin määräys koskenut, he kun eivät olleet venäläisiä eivätkä aasialaista alkuperää. He olivat lähteneet, ja että he yhdessä jättivät Nishni-Novgorodin, johtui siitä, että sama vaisto ajoi heitä eteenpäin. Oli siis luonnollista, että he olivat käyttäneet samaa kulkuneuvoa ja seuraisivat samaa tietä Siperian aroille asti. Matkatovereina, ystävinä tai vihollisina, heillä oli viikon päivät aikaa, "ennenkuin kilpa-ajo alkaisi". Ja silloin hymyilisi voitto ovelimmalle! Alcide Jolivet oli ensimmäisenä ryhtynyt hieromaan tuttavuutta, ja Harry Blount oli siihen mukautunut, vaikka kylmästikin.
Oli miten oli, niin tänään päivällisellä aina avomielinen ja lörpötteleväkin ranskalainen ja aina suljettu ja nirso englantilainen kilistelivät samassa pöydässä, juoden aitoa cliquotviiniä, joka maksoi kuusi ruplaa pullo ja oli varsin taitavasti valmistettu naapuriston koivujen tuoreesta mahlasta.
Kuullessaan Alcide Jolivetin ja Harry Blountin tuolla tavoin haastelevan, oli Mikael Strogov tuuminut itsekseen:
– Nuo ovat uteliaita ja varomattomia lörppöjä, jotka luultavasti edelleenkin tapaan tielläni. Minusta näyttää viisaalta pysytellä heistä erillään.
Nuori liiviläinen ei tullut päivälliselle. Hän nukkui hytissään, eikä Mikael Strogov tahtonut häntä herättää. Iltaan mennessä hän ei siis ollut ilmestynyt Kaukasian kannelle.
Pitkä hämärä loi sitten ilmaan raikasta viileyttä, jota matkustajat halukkaasti etsivät päivän rasittavan helteen jälkeen. Vaikka aika jo kävi myöhäiseksi, eivät useimmat ajatelleetkaan palata salonkeihin tai hytteihin. Penkeille ojentautuneina he hengittivät mielihyvin tuulenviimaa, joka lisäsi laivan vauhtia. Tähän aikaan vuodesta ja tällä leveysasteella taivas tuskin tummenisi illan ja aamun välillä, ja niinpä perämiehen oli varsin helppo ohjata lukuisien alusten välitse, jotka liikkuivat Volgaa alas- tai ylöspäin.
Kello yhdestätoista illalla kello kahteen aamulla, koska oli uudenkuun aika, oli melkein yö. Miltei kaikki kansimatkustajat nukkuivat silloin, eikä äänettömyyttä enää häirinnyt muu kuin pyöränsiipien kohina, kun ne säännöllisin väliajoin pieksivät vettä.
Jonkinlainen levottomuus piti Mikael Strogovin valveilla. Hän käveli edestakaisin, mutta aina laivan peräpuolella. Kerran hän kuitenkin sattui astumaan konehuoneen toiselle puolelle. Hän oli nyt toisen ja kolmannen luokan matkustajille varatussa osassa.
Täällä ei nukuttu ainoastaan penkeillä, vaan tavaramyttyjen päällä, vieläpä permannollakin. Ainoastaan vartiovuorossa olevat merimiehet seisoivat keulapakalla. Kaksi valoviirua, toinen vihreä ja toinen punainen, jotka lähtivät laivan oikean- ja vasemmanpuolisista lyhdyistä, lähetti joitakuita vinoja säteitä höyryaluksen sivuille.
Täytyi olla jokseenkin varovainen, jottei tallaisi sikin sokin loikoilevia nukkuvia. Nämä olivat enimmäkseen koviin yösijoihin tottuneita talonpoikia, joille laivankannen laudat kyllä kelpasivat vuoteeksi. Mutta silti he varmaankin olisivat pahasti ärähtäneet, jos joku kömpelyydessään olisi saappaansa korolla potkaissut heidät hereille.
Mikael Strogov varoi siis survaisemasta ketään. Näin mennessään laivan toiseen päähän hänellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taistella unta vastaan hiukan pitemmällä kävelyllä.
Hän oli päässyt kannen toiseen osaan ja nousi jo keulakaton portaita, kun kuuli puhetta läheltään. Hän pysähtyi. Äänet kuuluivat tulevan huiveihin ja peittoihin kääritystä matkustajaryhmästä, jota hämärässä oli mahdoton tuntea. Mutta sattui toisinaan höyrylaivan piipun savutuprujensa keskeltä syöstessä ilmaan punervia liekkejä, että jonkinlaisia kipinöitä näkyi tuikahtelevan tuon ryhmän kohdalla kuin tuhannet kiiltohileet olisivat äkkiä välähtäneet valoisan soihdun alla.
Mikael Stragov oli astumassa edelleen, kun hän samassa kuuli selvästi joitakuita sanoja, sillä kummallisella kielellä, joka yöllä markkinakentällä jo oli osunut hänen korvaansa.
Vaistomaisesti hänen mieleensä juolahti kuunnella. Keulapakan varjosta häntä ei voitu huomata. Hänen taas oli mahdoton nähdä haastelevia matkustajia, joten hänen täytyi tyytyä kuuntelemaan.
Ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat eivät merkinneet mitään ainakaan hänelle, mutta niistä hän tunsi varmasti Nishni-Novgorodissa kuulemansa naisen ja miehen äänet. Hän kävi yhä tarkkaavaisemmaksi. Olihan luonnollista, että nämä mustalaiset, joiden keskustelusta hän oli sattumalta jonkun pätkän kuullut, karkoitettuina kuten heimolaisensakin nyt olivat Kaukasia-laivassa.
Ja viisaasti hän tekikin kuunnellessaan, sillä hän erotti varsin selvästi seuraavan kysymyksen ja vastauksen, jotka lausuttiin tataarimurteella:
– Sanotaan kuriirin lähteneen Moskovasta Irkutskiin.
– Niin sanotaan, Sangarra, mutta se kuriiri saapuu liian myöhään tai ei saavu ollenkaan!
Mikael Strogov vavahti vaistomaisesti tämän häntä niin välittömästi koskevan vastauksen kuullessaan. Hän koetti tutkia, olivatko äsken haastelleet henkilöt todellakin sama mies ja nainen, joiksi hän heitä epäili, mutta varjot olivat silloin liian synkkiä hänen voidakseen siinä onnistua.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Mikael Strogov huomaamattaan palannut höyrylaivan perälle ja istuutunut erikseen, pää käsien varassa. Olisi voinut luulla hänen nukkuvan.
Mutta hän ei nukkunut eikä ajatellutkaan nukkumista. Hän mietiskeli, tuntien melkoista pelkoakin, ja tuumi:
Kuka siis tietää lähtöni ja kenelle se tieto on tärkeä?
KAMA-JOKEA YLÖSPÄIN.
Seuraavana eli heinäkuun 18. päivänä kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän aamulla Kaukasia saapui Kasanin laivalaiturille, joka on seitsemän virstan päässä kaupungista.
Kasan sijaitsee Volgan ja Kasankan yhtymäkohdalla. Se on tärkeä kuvernementin pääkaupunkina, kreikkalaiskatolisen piispan istuimena ja yliopistokaupunkina. Tämän kuvernementin kirjavaan väestöön kuuluu tseremissejä, mordvalaisia, tsvuvasseja, volsalkeja, vigulitseja ja tataareja, joista viimemainittu rotu on parhaiten säilyttänyt erikoisesti aasialaiset ominaisuudet.
Vaikka kaupunki on varsin kaukana laivarannasta, tungeskeli satamalaiturilla kuitenkin paljon väkeä. Tultiin kuulemaan uutisia. Kuvernööri oli tehnyt samanlaisen päätöksen kuin hänen virkaveljensä Nishni-Novgorodissa. Nähtiin lyhythihaiseen kauhtanaan puettuja tataareja suippolakit päässä, joiden laajat reunat muistuttivat tarunomaisen Pierrotin päähinettä. Toiset olivat verhottuina pitkään, avaraan viittaan ja päässä pieni patalakki niinkuin Puolan juutalaisilla. Naisia koreahelyisissä liiveissä ja päässä puolikuun muotoinen otsaripa oli ryhmittynyt sinne tänne rupattelemaan.
Kansanjoukkoon sekaantuneet poliisivirkailijat ja kasakat keihäs kädessä pitivät yllä järjestystä ja raivasivat tietä sekä laivaan meneville että sieltä tuleville matkustajille, mutta vasta sitten, kun olivat kummatkin huolellisesti tarkastaneet. Edelliset olivat karkoitusmääräyksen kohtaamia aasialaisia, jälkimmäiset taas Kasaniin pysähtyviä talonpoikaisperheitä.
Mikael Strogov katseli välinpitämättömänä tätä hyörinää, joka höyrylaivan saapuessa oli ominaista jokaiselle laiturille. Kaukasian oli viivyttävä tunti Kasanissa ottaakseen tarpeellisen määrän uutta polttoainetta.
Mikael Strogoville ei juolahtanut mieleenkään astua maihin. Hän ei tahtonut jättää yksikseen laivaan nuorta liiviläistä, joka ei vielä ollut ilmestynyt kannelle.
Molemmat sanomalehtimiehet olivat nousseet aamunsarastuksessa niinkuin jokaisen uutteran metsästäjän tulee. He astuivat joen rannalle ja sekaantuivat kansanjoukkoon kumpikin taholtaan. Mikael Strogov näki toisella puolen Harry Blountin muistikirja kädessään piirtämässä joitakin tyyppejä tai kirjoittamassa muistiin huomiotaan, toisella puolella Alcide Jolivetin, joka tyytyi haastelemaan, varmana pettämättömästä muististaan.
Kaikkialla Venäjän itärajalla huhuiltiin, että kapina ja hyökkäys laajenivat melkoisiin mittasuhteisiin. Yhteys Siperian ja valtakunnan kanssa oli jo äärettömän vaikeaa. Niin kuuli Mikael Strogov Kaukasian kannella uusien tulokkaiden kertovan.
Eivätkä nämä huhut olleet herättämättä hänessä todellista levottomuutta, mutta samalla kiihkeää toivoa, että hän olisi ollut Ural-vuorten tuolla puolen, voidakseen itse päättää, kuinka vakavia tapahtumat olivat, ja ryhtyäkseen kaikkiin tilanteen vaatimiin varokeinoihin. Hän aikoi tiedustella asioita tarkemminkin joltakulta Kasanin asukkaalta, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi muuhun.
Kaukasiasta poistuvien matkustajien joukossa tunsi Mikael Strogov nyt mustalaisseurueen, joka vielä eilen oli esiintynyt Nishni-Novgorodin markkinakentällä. Höyrylaivan kannella olivat nyt sekä mustalaisvanhus että nainen, joka oli häntä pitänyt vakoilijana. Heidän kanssaan ja kaiketikin heidän johdollaan astui laivasta parikymmentä tanssijatarta ja laulajatarta, iältään viidentoista ja kahdenkymmenen vuoden välillä, verhottuina kehnoihin vaippoihin, jotka paljastivat heidän kiiltohelyiset hameensa.
Nämä vaatteet, joihin auringon ensimmäiset säteet nyt osuivat, muistuttivat Mikael Strogovin mieleen hänen yöllä havaitsemansa omituisen ilmeen. Nuo mustalaistyttöjen metallilevyt olivat varjossa säkenöineet, milloin höyrylaivan piippu syöksi joitakuita liekkejä.
– On ilmeistä, tuumi hän, – että tuo mustalaisjoukkio pysyttyään päivän alhaalla oli yöllä lyyhistynyt keulapakan alle. Tahtoivatko he siis näyttäytyä mahdollisimman vähän? Sellainen kainous ei toki ole heidän rodulleen ominaista!
Mikael Strogov ei nyt enää epäillyt, että sanat, jotka häntä niin välittömästi koskivat, olivat lähtöisin tuosta tuliviirujen valossa välähtelevästä joukosta ja että vanha mustalainen oli ne vaihtanut naisen kanssa, jota oli kutsunut mongolialaisella nimellä Sangarra.
Vaistomaisesti Mikael Strogov siirtyi laskuportaita päin, kun mustalaisjoukkio läksi aikomatta enää palata.
Vanha mustalainen oli nöyrässä asennossa, mikä ei suinkaan ollut hänen heimonsa luontaisen röyhkeyden mukaista. Olisi luullut, että hän pikemmin koetti välttää katseita kuin vetää niitä puoleensa. Hänen kurja, päivänpaisteen paahtama hattunsa oli syvään työnnettynä hänen ryppyisille kasvoilleen. Köyristynyt selkä kaartui vanhan mekon alla, jolla hän kuumuudesta huolimatta tiukasti verhosi itseään. Tässä kurjassa asussa olisi ollut vaikea hahmotella hänen vartaloaan ja kasvojaan.
Hänen vieressään oli mustalaisnainen Sangarra, kolmikymmenvuotias, ruskeaihoinen, kookas, tanakka, loistavasilmäinen ja kultakutrinen, joka esiintyi ylvään ryhdikkäänä.
Nuorista tanssijattarista olivat monet merkillisen kauniita, samalla kun heillä oli selvät rotupiirteensä. Mustalaistytöt ovat tavallisesti viehättäviä, ja useampi kuin yksi Venäjän ylhäisistä herroista, jotka omituisissa päähänpistoissa kilpailevat englantilaisten kanssa, on uskaltanut valita vaimonsa näiden kiertolaisten joukosta. Muuan heistä hyräili laulua oudolla poljennolla, ja sen ensimmäiset säkeet voisi kääntää näin:
Koralli ruskealla kaulallain,
kultaneula kiiltää hiuksissain,
onnen etsintähän lähtiessä,
maahan...Naurava tyttö jatkoi epäröimättä lauluaan, mutta Mikael Strogov ei hänen livertelyään enää kuunnellut.
Hänestä nimittäin näytti, että mustalaisnainen Sangarra katseli häntä merkillisen tarkasti, ikäänkuin tuo tsyganka olisi tahtonut haihtumattomasti syövyttää muistiinsa hänen piirteensä.
Sitten Sangarra muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin astui viimeisenä maihin, kun vanhus jo joukkoineen oli lähtenyt Kaukasia-laivasta.
– Sepä oli oikeaa mustalaista hävyttömyyttä! ajatteli Mikael Strogov. – Olisikohan hän tuntenut minut mieheksi, jota hän Nishni-Novgorodissa nimitti vakoilijaksi? Niillä pahuksen mustalaisnartuilla on kissansilmät! He näkevät selvästi yölläkin, ja tuo saattaisi kyllä tietää...
Mikael Strogov oli seuraamaisillaan Sangarraa ja hänen joukkiotaan, mutta hän hillitsi itsensä.
– Ei, tuumi hän, – ei mitään ajattelemattomuuksia! Jos pysähdytän tuon vanhan povaajan ja hänen joukkonsa, niin joudun vaaraan paljastaa henkilöllisyyteni. Nythän he sitäpaitsi ovat poistuneet laivasta, ja ennenkuin he ovat ehtineet rajan yli, olen minä jo kaukana Uralista. Tiedän kyllä, että he voivat Kasanista matkustaa maanteitse Ishimiin, mutta siitä ei ole suurta apua, ja tarantas, jonka eteen on valjastettu hyvät siperialaiset hevoset, ehtii aina mustalaisvankkurien edelle! Korpanov-ystäväni, ole huoleti!
Muutoin olivatkin vanha mustalainen ja Sangarra nyttemmin hävinneet väkijoukkoon.
Että Kasania hyvällä syyllä nimitetään "Aasian portiksi" ja pidetään kaiken Siperian ja Buharan kaupan kauttakulkukeskuksena johtuu siitä, että sieltä lähtee kaksi tietä, jotka johtavat Ural-vuorten yli. Mikael Strogov oli varsin viisaasti valinnut sen, joka kulkee Permin, Jekaterinburgin ja Tjumenin kautta. Se on suuri postitie, jonka varrella on runsaasti valtion varoilla ylläpidettyjä kievareita, ja jatkuu Ishimistä Irkutskiin asti.
On totta, että toinen tie, jonka Mikael Strogov juuri oli ajatuksissaan maininnut, välttää Permin vähäisen mutkan ja myös yhdistää Kasanin Ishimiin kulkien Jelabugan, Menslinskin, Birskin ja Slatoustin kautta, missä se jättää Euroopan, ja sitten Tsheljabinskin, Shadrinskin ja Kurganin kautta. Ehkä se on hiukan lyhyempikin kuin toinen, mutta se etu suuresti vähenee postitalojen puutteessa, huonosti ylläpidettyjen maanteitten ja harvalukuisten kylien vuoksi. Mikael Strogovia saattoi syystä onnitella hänen tekemänsä valinnan johdosta, ja jos, mikä näytti luultavalta, nuo mustalaiset matkustaisivat tuota toista tietä Kasanista Ishimiin, oli hänellä kaikki mahdollisuudet saapua sinne ennen heitä.
Tunnin kuluttua ilmoitti Kaukasian keulapuolelta kuuluva soitto, että uusien ja entisten matkustajain oli noustava laivaan. Kello oli noin kahdeksan aamulla. Polttoaineen otto oli suoritettu. Pannujen kannet värähtelivät höyryn paineesta. Laiva oli lähtövalmiina.
Kasanista Permiin menevät matkustajat olivat jo asettuneet paikoilleen kannelle. Tällä hetkellä Mikael Strogov huomasi, että molemmista sanomalehtimiehistä vain Harry Blount yksinään oli palannut höyrylaivaan.
Myöhästyisikö siis Alcide Jolivet matkasta?
Mutta hetkellä, jolloin kiinnitysköysiä irrotettiin, ilmestyi Alcide Jolivet rientäen juoksujalkaa. Höyrylaiva oli jo irti rannasta ja laskusiltakin oli vedetty pois laiturille, mutta niin vähästä ei Alcide Jolivet hätkähtänyt, vaan ketterästi kuin sirkustaiteilija laskeutui Kaukasian kannelle pudoten melkein virkaveljensä syliin.
– Luulin jo, että Kaukasia lähtisi ilman teitä, virkkoi tämä puoliksi ärtyneeseen puoliksi iloiseen sävyyn.
– Pyh, vastasi Alcide Jolivet, – kyllä minä olisin teidät tavoittanut, vaikkapa olisi täytynyt vuokrata laiva serkkuni kustannuksella tai ajaa kyydillä kahdellakymmenellä kopeekalla virstaa ja hevosta kohti! Mitäs sille voi? Satamasta on pitkä matka sähkösanomatoimistoon!
– Kävittekö sähkösanomatoimistossa? kysyi Harry Blount, jonka huulet heti nyrpistyivät.
– Kävinhän minä! vastasi Alcide Jolivet herttaisimmin hymyillen.
– Vieläkö siis sähkölennätin toimii Kolyvaniin asti?
– Sitä en tiedä, mutta voin teille vakuuttaa, että se toimii Kasanista Pariisiin!
– Ja te lähetitte sähkösanoman ... serkkunne...?
– No, totta kai!
– Olitte siis saanut tietää...?
– No niin, batjushka, puhuakseni venäläisten tapaan, vastasi Alcide Jolivet, – minä olen hyväntapainen lapsi enkä tahdo teiltä mitään salata. Tataarit ovat Feofar-kaanin johdolla sivuuttaneet Semipalatinskin ja tulevat Irtyshiä alaspäin. Käyttäkää hyväksenne!
Mitä! Niin tärkeä uutinen, eikä Harry Blount sitä tiennyt, kun taas hänen kilpailijansa kaiketi oli kuullut sen joltakulta Kasanin asukkaalta ja heti sähköttänyt Pariisiin! Englantilainen sanomalehti oli nolattu! Niinpä Harry Blount läksi kädet selän takana höyrylaivan perälle ja istuutui sanaakaan sanomatta.
Kellon lähestyessä kymmentä aamulla oli nuori liiviläinen lähtenyt hytistään ja astui kannelle.
Mikael Strogov ojensi hänelle kätensä.
– Katso, sisar, hän virkkoi tytölle vietyään hänet Kaukasian keulapuolelle.
Paikka oli tosiaan sen arvoinen, että sitä sieti tarkastella.
Kaukasia saapui tällä hetkellä Volgan ja Kaman yhtymäkohdalle. Tässä se kääntyisi pois päävirralta, jota se oli laskenut viidettäsataa virstaa, noustakseen tärkeää sivujokea ylöspäin neljänsadankuudenkymmenen virstan matkan.
Tällä kohdalla nämä kaksi virtaa sekoittavat yhteen eriväriset vetensä, ja Kama tekee vasemmalle rannalle saman palveluksen kuin Oka oli tehnyt Nishni-Novgorodin kohdalla oikealle, puhdistaa Volgan veden kirkkailla aalloillaan vielä terveellisemmäksi.
Kama avautui laajana, ja sen metsäiset rannat olivat ihastuttavia... Jotkut valkoiset purjeet elävöittivät sen auringonsäteissä välähtelevää ulappaa. Haapoja, leppiä ja joskus isoja tammia kasvavat mäet sulkivat näköpiirin sopusointuisella viivalla, jonka keskipäivän häikäisevä valo paikoittain kätki taivaan sineen.
Mutta nämä luonnonihanuudet eivät näkyneet hetkeksikään voivan kääntää nuoren liiviläisen ajatuksia toisaalle. Hän ei nähnyt muuta kuin tavoittelemansa päämaalin, eikä Kama ollut hänelle muuta kuin väline sen helpompaan saavuttamiseen. Hänen silmänsä loistivat merkillisesti hänen katsellessaan itää kohti, ikäänkuin hän olisi katseellaan tahtonut tuijottaa tuon läpinäkymättömän taivaanrannan puhki.
Nadja oli jättänyt kätensä toverinsa käteen ja pian hän kysyi, kääntyen hänen puoleensa:
– Kuinka kaukana olemme Moskovasta?
– Yhdeksänsadan virstan päässä, vastasi Mikael Strogov.
– Yhdeksänsataa virstaa seitsemästätuhannesta ... jupisi nuori tyttö.
Oli aamiaishetki, joka ilmoitettiin muutamilla kellonläppäyksillä. Nadja seurasi Mikael Strogovia höyrylaivan ravintolaan. Hän ei halunnut laisinkaan koskea erikseen tarjottuihin pikkueineisiin, kuten kaviaariin, pieniin silliviipaleihin ja kauraviinaan, joita kaikissa pohjoismaissa, niin hyvin Venäjällä kuin Ruotsissa, Norjassa ja Suomessakin, yleisesti käytetään ruokahalun ärsyttämiseksi. Nadja söi vähän, ehkä siksi, että hän oli köyhä tyttö, jonka varat olivat varsin niukat. Mikael Strogov luuli siis, että hänen täytyi tyytyä samaan ruokalistaan, mikä riitti hänen naistoverilleenkin, eli kuljebjakaan: happameen taikinaan vispilöidyin munanruskuaisin valmistettuun, riisillä, lihamurekkeilla ja punakaalilla täytettyyn ja suolatulla samminmädillä höystettyyn piirakkaan, käyttämään juomaksi pelkkää teetä.
Ateria ei siis kestänyt kauan eikä ollut kallis, ja vähemmän kuin kaksikymmentä minuuttia pöytään asettumisensa jälkeen nousivat Mikael Strogov ja Nadja yhdessä jälleen Kaukasian kannelle.
Sitten he istuutuivat laivan peräpuolelle, ja Nadja alentaen ääntään niin, että ainoastaan toveri saattoi sen kuulla, virkkoi:
– Veli, minä olen karkoitetun tytär. Nimeni on Nadja Fedor. Äitini kuoli Riiassa tuskin kuukausi sitten, ja minä matkustan Irkutskiin isäni luo ollakseni hänen tukenaan.
– Minä matkustan itsekin Irkutskiin, vastasi Mikael Strogov, – ja katson taivaan suosioksi, että saan viedä Nadja Fedorin turvallisesti ja terveenä hänen isänsä syliin.
– Kiitos veli! vastasi Nadja.
Mikael Strogov lisäsi sitten, että hän oli saanut erikoisen tiepassin Siperiaa varten ja ettei venäläisten virkamiesten taholta voisi tulla mitään esteitä hänen matkalleen.
Nadja ei kysynyt enempää. Hän ei nähnyt muuta kuin kaitselmuksen lähettämän tässä koruttomassa ja ystävällisessä miehessä: avustajan, jonka välityksellä hän pääsisi isänsä luo.
– Minulla oli, sanoi hän, – lupakirja matkaa varten Irkutskiin, mutta Nishni-Novgorodin kuvernöörin julistus teki sen mitättömäksi, enkä ilman sinua, veli, olisi päässyt lähtemään kaupungista, josta minut tapasit ja jossa ihan varmaan olisin kuollut!
– Mutta kuinka sinä, Nadja, yksinäsi, vastasi Mikael Strogov, – uskalsit lähteä yrittämään Siperian arojen yli?
– Velvollisuus kutsui minua, veli.
– Mutta etkö tiennyt, että kapinaan yllytetty ja vihollisen hyökkäyksen uhriksi joutunut maa on melkein läpipääsemätön?
– Tataarilaisten hyökkäyksestä ei tiedetty Riiasta lähtiessäni, vastasi nuori baltialainen. – Vasta Moskovassa kuulin sen uutisen.
– Ja sittenkin jatkoit itsepintaisesti matkaasi?
– Velvollisuus kutsui minua.
Tässä lauseessa kuvastui lyhyesti tämän urhean tytön luonne. Se oli hänen velvollisuutensa, eikä Nadja hetkeksikään epäröinyt sitä täyttää.
Hän kertoi sitten isästään, Vasili Fedorista. Tämä oli ollut arvossapidetty lääkäri Riiassa. Hän harjoitti menestyksellisesti ammattiaan ja eli onnellisena omaistensa piirissä. Mutta kun hänen kuulumisensa erääseen salaiseen ulkomaalaiseen seuraan oli tullut ilmi, hän sai karkoitusmääräyksen Irkutskiin, ja santarmit, jotka hänelle sen määräyksen toivat, kuljettivat hänet viipymättä rajan tuolle puolen.
Vasili Fedor ehti tuskin syleillä vaimoaan, joka jo oli varsin sairaana, ja tytärtään, joka ehkä jäisi turvattomaksi, ja itkien näitä kahta rakastamaansa olentoa hän lähti.
Nyt hän oli jo kaksi vuotta asunut Itä-Siperian pääkaupungissa ja siellä voinut jatkaa lääkärinammattiaan, vaikka melkein mitään ansaitsematta. Kenties hän kuitenkin olisi voinut olla onnellinen, sikäli kuin maanpakolainen sitä voi, jos hänen vaimonsa ja tyttärensä olisivat olleet hänen luonaan. Mutta rouva Fedor oli jo silloin kovin heikko, eikä olisi voinut lähteä Riiasta. Kaksikymmentä kuukautta puolisonsa lähdön jälkeen hän kuoli tyttärensä syleilemänä, jättäen tämän yksikseen ja melkein varattomaksi. Nadja Fedor anoi silloin Venäjän hallitukselta ja saikin helposti luvan lähteä isänsä luo Irkutskiin. Hän kirjoitti isälle tulostaan. Hänellä oli tuskin riittävästi varoja näin pitkään matkaan, mutta hän ei kuitenkaan epäröinyt sinne lähteä. Hän teki voitavansa ... Jumala pitäisi lopusta huolen!
Tällä välin nousi Kaukasia virtaa ylöspäin. Yö oli tullut, ja ilmassa huokui ihanaa tuoreutta. Kipunoita purkautui tuhansittain laivan mäntypuilla kuumennetun uunin savupiipusta, ja keulavantaan halkomien aaltojen kohinaan sekaantui susien ulvontaa, joita hämärässä hiiviskeli Kaman oikealla rannalla.
YÖTÄ PÄIVÄÄ MATKAVAUNUISSA.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 19. Kaukasia saapui Permin laiturille, joka oli viimeinen satama, mihin se Kamalla laski.
Tämä kuvernementti, jonka pääkaupunkina on Perm, on Venäjän valtakunnan laajimpia ja ulottuu Ural-vuorten yli ja koskettaa siperialaista aluetta. Marmorilouhoksia, suolakaivoksia, platina- ja kultasuonien aarteita sekä kivihiilikerrostumia käytetään siellä hyödyksi suuressa mittakaavassa. Vaikka Permistä asemansa vuoksi on tullut erittäin tärkeä kaupunki, on se varsin vähän viehättävä, kovin likainen ja lokainen eikä tarjoa mitään elämän mukavuuksia. Niille, jotka saapuvat Venäjältä Siperiaan, ei tämä puute tee suurta haittaa, sillä he tulevat valtakunnan sisäosista hyvin varustettuina, mutta Keski-Aasian maista tuleville ei pitkän ja rasittavan matkan jälkeen kaiketikaan olisi epämieluista tavata Aasian rajalla sijaitsevassa Euroopan puolisen valtakunnan ensimmäisessä kaupungissa runsaampia varastoja tarpeittensa tyydyttämiseksi.
Permissä matkustajat myyvät pois pitkällä retkellä Siperian tasankojen poikki enemmän tai vähemmän viottuneet ajoneuvonsa. Täällä myös Euroopasta Aasiaan saapuvat ostavat kesällä rattaita ja talvella rekiä ennenkuin lähtevät moniksi kuukausiksi arojen lakeuksille.
Mikael Strogov oli jo laatinut matkaohjelmansa, eikä ollut enää puhettakaan muusta kuin sen toteuttamisesta. Tavallisissa oloissa kiitävät postivaunut nopeasti Uralin vuorijonon yli, mutta nykyisin oli postin kuljetus pysähdyksissä. Ja vaikkei se olisi sitä ollutkaan, ei Mikael Strogov joka halusi matkustaa mahdollisimman kiireesti ja kenestäkään riippumatta, olisi käyttänyt postivaunuja. Hän piti syystä viisaampana ostaa ajoneuvot, kiitää hevosten vaihtopaikasta toiseen ja lisäjuomarahoilla kiihottaa kyytimiesten intoa, joista täällä käytetään nimitystä jamshtshik.
Ikävä vain, että aasialaista alkuperää olevia muukalaisia vastaan määrättyjen toimenpiteitten johdosta iso joukko matkustajia oli jo lähtenyt Permistä, ja sen vuoksi olivat kulkuneuvot tavattoman vähissä. Mikael Strogovin oli siis pakko tyytyä muiden jätteisiin. Hevosiin nähden saattoi tsaarin kuriiri, niin kauan kuin hän ei vielä ollut Siperiassa, vaaratta esittää passinsa, ja vaihtopaikkojen isännät valjastaisivat hänelle ennen muita, mutta eurooppalaisen Venäjän ulkopuolelle jouduttuaan hän ei enää voisi luottaa muuhun kuin ruplien voimaan. Mutta minkälaisten ajoneuvojen eteen nuo hevoset valjastettaisiin? Teleganko vai tarantasin?
Edellinen vastaa vain nelipyöräisiä avovaunuja, joiden rakentamiseen käytetään yksinomaan puuta. Pyörät, akselit, liitenappulat, kehä ja aisat ovat peräisin lähiseudun metsistä, ja telegan eri osat nivotaan toisiinsa karkeilla köysillä. Mitä alkeellisin ja epämukavin koje, mutta myös perin helppo korjata, jos tiellä sattuu joku tapaturma. Kuusista ei ole Venäjän rajamailla puutetta, ja akseleita kasvattaa luonto metsissä. Telegalla kuljetetaan erikoisposti, koska sille kelpaavat kaikki tiet. On kyllä myönnettävä, että kojetta koossa pitävät köydet joskus katkeavat ja peräosan juuttuessa johonkin suohon saapuu etuosa kahdella pyörällään kyytitaloon, mutta tätä tulosta pidetäänkin jo tyydyttävänä.
Mikael Strogovin olisi kylläkin täytynyt turvautua telegaan, jollei hänen olisi onnistunut löytää tarantasia.
Eipä niin, että jälkimmäinenkään vehje olisi ratasteollisuuden viimeinen sana. Jouset puuttuivat siitä samoin kuin telegastakin, raudan korvikkeeksi on käytetty runsaasti puuta, mutta sen neljä pyörää kahdeksan, yhdeksän jalan levyisine raideväleineen takaa sille jonkinlaista vakavuutta kuoppaisilla ja varsin usein kaltevilla teillä. Lokasuojus varjelee matkustajia tien mudalta, ja vahva nahkakuomu, joka voidaan laskea alas ja sulkea varsin tiukasti, tekee olon siedettävämmäksi kesän kovassa helteessä ja rajuissa myrskyissä. Tarantas on muutoin yhtä vankka ja yhtä helppo korjata kuin telegakin, mutta se ei yhtä helposti jätä peräosaansa pulaan suurille valtateille.
Mutta vain perusteellisesti etsimällä onnistui Mikael Strogovin löytää tämä tarantas, eikä toista sellaista olisi kai ollut saatavissa koko Permin kaupungissa. Siitä huolimatta hän tinki hintaa muodon vuoksi, pysyäkseen esittämässään Nikolai Korpanovin, tavallisen irkutskilaisen kauppiaan osassa.
Nadja oli seurannut toveriaan tämän käydessä ajoneuvoja etsimässä. Vaikka heidän matkansa tarkoitus oli erilainen, oli molemmilla yhtä kiire saapua perille ja siis päästä lähtemään.
– Sisar, virkkoi Mikael Strogov, – minä olisin halunnut löytää sinulle mukavammat ajoneuvot.
– Noin sinä puhut minulle, joka hätätilassa olisin taivaltanut jalkaisinkin, päästäkseni isäni luo!
– En epäile sinun urheuttasi, Nadja, mutta on ruumiillista väsymystä, jollaista ei nainen voi kestää.
– Minä olen valmis siinä suhteessa kestämään mitä tahansa, vastasi neitonen. – Jos kuulet valituksen pääsevän huuliltani, niin jätä minut tielle ja jatka yksinäsi matkaasi!
Puoli tuntia myöhemmin, kun matkustaja oli näyttänyt passinsa, valjastettiin kolme hevosta tarantasin eteen. Nämä pitkäkarvaiset elukat melkein muistuttivat korkeakäpäläisiä karhuja. Ne olivat pieniä, mutta tulisia, siperialaisia hevosia.
Kyytimies, jamshtshik, oli ne valjastanut siten, että yksi, kookkain joukosta, oli kahden pitkän aisan välissä, joiden äärimmäisessä päässä oli korkea tupsuilla ja kulkusilla varustettu luokka; toiset olivat yksinkertaisesti sidotut köysillä tarantasin astuinlautaan. Näillä ei ollut mitään valjaita, ja ohjaksina oli vain nuora.
Ei Mikael Strogovilla enempää kuin nuorella liiviläiselläkään ollut matkatavaroita. Se nopeus, jolla toisen oli liikuttava, ja toisen varsin niukat varat olivat estäneet heitä ottamasta tavaramyttyjä huolehdittavikseen. Näissä oloissa se oli hyvä asia, sillä tarantasiin ei olisi yhtaikaa mahtunut sekä tavaramyttyjä että matkustajia. Se oli tehty ainoastaan kahdelle hengelle, lukuunottamatta kyytimiestä, jonka täytyi olla ihmeellinen tasapainotaituri pysytelläkseen kapealla istuimellaan.
Ajuri vaihtui jokaisessa kievarissa. Ensimmäisellä vaihtovälillä oli tarantasia ajamassa siperialainen, yhtä karvainen kuin siperialaiset hevosensakin. Hänellä oli pitkät hiukset otsalta tasattuina, hatunlierit ylöspäin, punainen vyö ja ristinauhakkeinen nuttu, jonka napeissa välkkyi keisarin nimikirjain.
Saapuessaan valjakkoineen oli jamshtshik heti alussa luonut tutkivan katseen tarantasin matkustajiin. Ei matkatavaroita! Ja jos niitä olisikin ollut, niin mihin hittoon hän olisi ne tunkenut? Tilanne ei siis juuri näyttänyt lupaavalta. Hän nyrpisti suutaan varsin merkitsevästi.
– Korppeja, murahti hän, välittämättä kuultiinko hänen sanansa vai ei, – korppeja, kuudella kopeekalla virstalta!
– Ei, vaan kotkia, vastasi Mikael Strogov, joka täydellisesti ymmärsi kyytimiesten puheenparret, – kotkia, jotka maksavat yhdeksän kopeekkaa virstalta, juomarahat lisäksi!
Iloinen ruoskan läiskähdys vastasi hänelle. Korppi merkitsee venäläisten ajomiesten kielellä kitsasta tai varatonta matkustajaa, joka talonpoikaiskievarissa maksaa hevosista vain muutaman kopeekan virstalta. Kotka taas on matkustaja, joka ei kavahda korkeita hintoja, vaan lisäksi jakelee anteliaasti juomarahoja. Eikä korppi voikaan vaatia yhtä vauhdikasta kyytiä kuin keisarillinen lintu.
Nadja ja Mikael Strogov asettuivat heti tarantasiin. Jotkut vaununlaatikkoon pistetyt vähän tilaa ottavat ruokavarat tekisivät heille myöhästymistapauksessa mahdolliseksi odottaa, kunnes ehtisivät majataloon, jotka hallituksen silmälläpidon alaisina ovat varsin mukavasti järjestettyjä. Kuomu laskettiin alas, sillä kuumuus oli sietämätön, ja keskipäivällä tarantas kolmen hevosensa vetämänä lähti Permistä pölypilven peittämänä.
Se tapa, kuinka jamshtshik ohjasi valjakkoaan, olisi varmaankin pistänyt kaikkien matkustajien silmään, jotka eivät venäläisinä tai siperialaisina olleet sellaiseen menettelyyn tottuneet. Aisahevonen näet, joka määräsi vauhdin ja oli jonkun verran kookkaampi tovereitaan, säilytti kaikissa tien nousuissa ja laskuissa hyvin pitkän, mutta täysin säännöllisen ravin. Toiset hevoset eivät näkyneet tuntevan muuta liikkumistapaa kuin laukan, ja niillä oli tuhansia varsin hupaisia oikkuja. Eikä ajuri niitä lyönytkään, korkeintaan hän kiihotti niitä piiskaansa ilmassa viuhauttamalla. Ja mitä helliä sanoja hän niille tuhlasikaan, milloin ne käyttäytyivät tottelevaisesti ja säyseästi, vieläpä puhutellen niitä kaikilla kalenterin pyhimysten nimillä! Nuora, joka hänellä oli ohjana, ei olisi mitään tehonnut puoliksi pillastuneisiin eläimiin, mutta kun hän huutelemalla "na pravo" ja "na ljevo" komenteli niitä oikealle ja vasemmalle, vaikuttivat nämä kurkkuäänellä lausutut sanat paremmin kuin ohjakset tai suitset.
Ja mitä herttaisia hyväilynimiä olosuhteiden mukaan!
– Juoskaa, kyyhkyläiseni! toisteli jamshtshik. – Kiitäkää, sirot pääskyset! Lentäkää, puluseni! Ripeämmin, serkkuni siellä vasemmalla! Ponnista, batjushka, siellä oikealla!
Mutta jos vauhti hiljeni, niin mitä herjaussanoja mies syytikään, joiden merkityksen herkät eläimet näkyivät täysin ymmärtävän.
– Liikuhan siellä, pahuksen rupikonna! Senkin kirottu etana! Minä nyljen sinut elävältä, laiskajaakko, ja toisessa maailmassa joudut kadotukseen.
Kuinka tehokas lieneekään tämä ajamistapa, joka kyytimieheltä vaatii pikemminkin kestävää kurkkua kuin käsivarsien tarmoa, tarantas kiiti maantiellä kahden- tai neljäntoista virstan vauhdilla tunnissa.
Mikael Strogov oli tottunut tämänlaatuisiin ajoneuvoihin ja tähän matkustusmuotoon. Tärähdykset ja tölmäykset eivät häntä vaivanneet. Hän tiesi, ettei venäläinen valjakko vältä kiviä, syviä uurteita, vesilätäköitä, kaatuneita puita eikä sateen kaivamia ojia. Hän oli siihen tottunut. Hänen toverinsa oli vaarassa saada kolhuja tarantasin töyssähdellessä, mutta ei valittanut.
Matkan ensimmäisinä hetkinä ei Nadja tarantasin kiitäessä kaikella vauhdilla eteenpäin virkkanut sanaakaan. Sitten hän, jolla aina vain oli perille saapumisen ajatus mielessä, sanoi:
– Minä olen laskenut olevan kolmesataa virstaa Permistä Jekaterinburgiin. Olenko erehtynyt?
– Et sinä ole erehtynyt, Nadja, vastasi Mikael Strogov, – ja kun olemme päässeet Jekaterinburgiin, olemme ihan Ural-vuorten juurella.
– Kuinka kauan kestää meno vuorten yli?
– Kaksi vuorokautta, sillä me matkustamme yötä päivää. Minä sanon yötä päivää, Nadja, lisäsi hän, – sillä minä en voi pysähtyä hetkeksikään, vaan minun on herkeämättä pyrittävä Irkutskia kohti.
– Minä en sinua viivytä, veli, en hetkeäkään, ja me matkustamme yötä päivää.
– Hyvä sitten. Nadja. Kunhan vain tataarien hyökkäys jättäisi tiemme avoimeksi, niin olemme perillä ennenkuin kaksikymmentä päivää on kulunut!
– Sinä kai olet tehnyt tämän matkan ennenkin? kysyi Nadja.
– Useita kertoja.
– Talvella olisimme matkustaneet nopeammin ja varmemmin, eikö totta?
– Niin, varsinkin nopeammin, mutta sinä olisit kovin kärsinyt pakkasesta ja lumesta.
– Mitä sillä väliä! Talvi on venäläisen ystävä.
– Niin, Nadja, mutta mikä teräksinen tarmo vaaditaankaan kestääkseen moisen ystävän hyväilyt! Siperian aroilla olen usein nähnyt lämpömäärän laskevan enemmän kuin neljäkymmentä astetta jäätymispisteen alapuolelle! Olen lämpimistä poronnahkapukimistani huolimatta tuntenut sydämeni hyytyvän, jäsenieni kangistuvan ja jalkojeni jäätyvän kolminkertaisissa villasääryksissä! Olen nähnyt hevosten rekeni edessä panssaroitavan jäähileellä, niiden hengityksen huurtuvan kuonoon! Olen nähnyt paloviinan taskumatissani muuttuvan kovaksi kiveksi, jota veitsi ei pystynyt leikkaamaan! Mutta rekeni kiiti kuin hirmumyrsky! Ei ollut enää mitään esteitä silmänkantamattomiin tasoittuneella valkoisella kentällä! Ei enää tarvinnut etsiä kaalamopaikkoja virtojen poikki! Ei enää tarvittu veneitä järvien yli kulkemiseen! Kaikkialla kova hanki, väljä tie, väylä vapaa! Mutta millaisten kärsimysten hinnalla, Nadja! Ainoastaan ne voisivat kertoa, jotka eivät ole palanneet ja joiden ruumiit lumipyry on pian peittänyt!
– Mutta sinähän olet palannut, veli, virkkoi Nadja.
– Kyllä, mutta minä olenkin siperialainen. Jo pikku lapsena totuin isäni mukana metsästysretkillä näihin koviin koettelemuksiin. Mutta kun sinä, Nadja, minulle sanoit, että talvi ei olisi sinua estänyt lähtemästä yksinäsi taistelemaan Siperian kauhean ilmaston ankaruutta ja oikkuja vastaan, olin näkevinäni sinut nietoksiin sortuneena, joista et enää koskaan nousisi!
– Kuinka monesti olet talvisin matkustanut aron yli? kysyi nuori liiviläinen.
– Kolmesti, Nadja, matkalla Omskiin.
– Ja mitä asiaa sinulla oli Omskiin?
– Kävin tervehtimässä äitiäni, joka odotti minua.
– Ja minä olen matkalla Irkutskiin, jossa minua odottaa isä. Minä menen hänelle kertomaan äitini viimeiset sanat. Tämä merkitsee veli, ettei mikään olisi voinut estää minua lähtemästä!
– Sinä olet urhea lapsi, Nadja, vastasi Mikael Strogov, – ja Jumala itse olisi sinua johdattanut.
Tämän päiväkauden kiidättivät tarantasia nopeasti jamshtshikit, jotka joka majatalossa vaihtuivat. Vuoriston kotkat eivät olisi hävenneet näitä valtamaantien kotkia. Joka hevosesta maksettu korkea vuokra ja auliit juomarahat olivat matkustajien erikoisena suosituksena. Kenties kyytitalojen isännistä tuntui ihmeelliseltä, että nuori mies sisarineen, molemmat kaikesta päättäen venäläisiä, saattoi julistuksen jälkeen vapaasti liikkua Siperian halki, joka kaikilta muilta oli suljettu, mutta heidän paperinsa olivat kunnossa ja heillä oli oikeus matkustaa. Niinpä jäivätkin virstantolpat nopeasti jälkeen tarantasin kiitäessä niiden ohi.
Muutoin eivät Mikael Strogov ja Nadja olleet ainoat matkustajat Permin ja Jekaterinburgin tiellä. Jo ensimmäisissä vaihtopaikoissa oli tsaarin kuriiri kuullut, että jotkut ajoneuvot olivat heidän edellään, mutta kun hevosista ei ollut puutetta, ei hän asiasta sen enempää välittänyt.
Tämän päiväkauden kuluessa pysähdyttiin jonkun kerran ainoastaan aterioimaan. Majataloissa on saatavissa yösija ja ruokaa. Ja jollei olisi ehditty majataloon, ei venäläisen talonpojan koti olisi ollut vähemmän vieraanvarainen. Näissä kylissä, jotka melkein kaikki ovat toistensa näköisiä valkoseinäisine kappeleineen ja vihreine kattoineen, voi matkustaja kolkuttaa jokaiselle ovelle. Ne aukenevat hänelle. Musikka tulee hymyilevin naamoin ja ojentaa kätensä vieraalleen. Tälle tarjotaan suolaa ja leipää, pannaan samovaari tulelle, ja hän tuntee olevansa kuin kotonaan. Perhe on valmis vaikka itse siirtymään ulkosalle, jotta tulijalle jää tilaa. Taloon saapunut muukalainen on kaikkien sukulainen. Vieras on Jumalan lähettämä.
Saapuessaan iltasella majataloon kysyi Mikael Strogov vaistomaisesti isännältä, kuinka monta tuntia sitten edelliset ajoneuvot olivat lähteneet kyytiasemalta.
– Siitä on kaksi tuntia, batjushka, kuului vastaus.
– Oliko heillä matkavankkurit?
– Ei, vaan telega.
– Kuinka monta matkustajaa?
– Kaksi.
– Ja he matkustavat suurellisesti?
– Kotkina!
– Valjastuttakaa nopeasti!
Päättäen olla hetkeäkään viivyttelemättä ajoivat Mikael Strogov ja Nadja koko yön.
Ilma jatkui kauniina, mutta saattoi tuntea sen käyvän raskaammaksi ja vähitellen sähköistyvän. Mikään pilvi ei katkaissut tähtien säteitä, ja maasta nousi ikäänkuin jonkinlaista huurua. Oli pelättävissä, että vuoristossa purkautuisi rajuilma, ja siellä ne ovat kamalia. Tottuneena ilman enteisiin Mikael Strogov aavisti, että he pian saisivat kamppailla luonnonvoimien kanssa, mikä ei ollut häntä huolestuttamatta.
Yö kului ilman välikohtauksia. Tarantasin jysäyksistä huolimatta sai Nadja muutaman tunnin nukutuksi. Puoliksi kohotettu kuomu salli hengittää hiukan ilmaa, jota sieraimet tässä tukehduttavassa helteessä ahneesti etsivät.
Mikael Strogov valvoi kaiken yötä, koska hän ei luottanut ajomiehiin, ne kun liian kernaasti torkahtavat istuimelleen, eikä hetkeäkään hukattu majataloissa.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 20. kello kahdeksan tienoilla aamulla alkoivat idästä häämöttää Ural-vuorten ensimmäiset ääriviivat. Mutta tämä tärkeä vuorijono, joka erottaa Euroopan puolisen Venäjän Siperiasta, oli vielä varsin pitkän matkan päässä, eikä ollut odotettavissa, että sinne ehdittäisiin ennenkuin päivä loppuisi. Vuorten yli oli siis välttämättä kuljettava seuraavana yönä.
Tämän päivän pysyi taivas alati pilvessä, joten ilma oli viileämpi ja siedettävämpi, mutta kovin myrskyntuntuinen.
Ehkä näiden enteiden vallitessa olisi ollut viisaampaa olla lähtemättä vuoristoon yön selkään, eikä Mikael Strogov olisi sitä tehnytkään, jos hänellä olisi ollut lupa odottaa. Kun jamshtshik hänelle viime vaihtopaikassa mainitsi vuoriston kallioista kajahtavista ukkosenjyrähdyksistä, kysäisi hän vain:
– Onko muuan telega vielä edellämme?
– On.
– Kuinka pitkä etumatka sillä nyt on?
– Noin tunnin.
– Eteenpäin, ja kolminkertaiset juomarahat, jos huomisaamuna olemme Jekaterinburgissa!
UKONILMA URALIN VUORISTOSSA.
Ural-vuoret kohoavat kolmesataa virstaa pitkänä harjanteena Euroopan ja Aasian välillä. Nimitettäköön niitä Uraliksi, joka sana on tataarilaista alkuperää, tai venäläisellä nimellä Pojas, on nimitys asianmukainen, koska nämä erikieliset sanat kumpikin merkitsevät "vyötä". Ne alkavat Pohjoisen jäämeren rantamilta ja loppuvat Kaspianmeren lähettyville.
Sellainen oli raja, jonka yli Mikael Strogovin oli kuljettava matkallaan Venäjältä Siperiaan. Kuten sanottu, hän oli menetellyt viisaasti valitessaan tien, joka kulkee Permistä Ural-vuorten itäisillä rinteillä sijaitsevaan Jekaterinburgiin. Se oli helpoin ja varmin tie ja sitä pitkin kulki kaikki kauppa Keski-Aasian kanssa.
Yö kyllä riittäisi tähän vuoriston ylitykseen, jollei mitään tapaturmaa tai vastusta sattuisi. Valitettavasti ennustivat ukkosen ensimmäiset jyrähdykset myrskyä, joka saattoi muodostua pelottavaksi. Sähköinen jännitys oli niin suuri, ettei se voinut purkautua muutoin kuin rajuina jyrähdyksinä.
Mikael Strogov piti huolta siitä, että hänen nuori matkatoverinsa tuntisi ajoneuvoissa olonsa mahdollisimman mukavaksi. Kuomu, jonka vihuri olisi helposti irrottanut, kiinnitettiin lujasti köysillä, jotka vedettiin ristiin sen päällitse ja taitse. Hevosille tehtiin lisäohjat ja niiden vetohihnat vahvistettiin, lopuksi kiinnitettiin tarantasin etu- ja takaosa, joiden akselit olivat vain vaarnoilla liitetyt kehään, toisiinsa puutangolla, joka iskettiin kiinni rautatapeilla ja ruuvimuttereilla. Tämä tanko teki käyrän kiskon virkaa, joka berliinivaunuissa "joutsenenkaulojen" kannattamana yhdistää molemmat akselit toisiinsa.
Nadja asettui paikalleen tarantasin perälle, ja Mikael Strogov istuutui hänen lähelleen. Alas lasketun kuomun edessä riippui kaksi nahkauutinta, jotka jossain määrin suojelisivat matkustajia sateelta ja tuulenpuuskilta.
Kaksi suurta lyhtyä oli kiinnitetty ajurin istuimen vasemmalle puolelle, ja ne heittivät vinosti kalpeat valojuovat valaisemaan kehnonlaisesti tietä. Mutta vaikkeivät ne riittäneetkään pimeyttä karkoittamaan, saattoivat ne kuitenkin varoitusvaloina ehkäistä jonkun vastaan tulevan ajoneuvon törmäämästä tarantasiin.
Näin oli siis ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, ja tämän uhkaavan yön tultua ne olivatkin varsin tarpeelliset.
– Nadja, me olemme valmiit lähtöön, sanoi Mikael Strogov.
– Lähtekäämme sitten, vastasi nuori tyttö.
Jamshtshikille annettiin määräys, ja tarantas nousi heilahdellen Ural-vuorten ensimmäisiä rinteitä.
Kello oli kahdeksan ja aurinko menemässä mailleen. Kuitenkin oli jo varsin pimeä, vaikkakin puolihämärää näillä leveysasteilla muuten kestää kauan. Huururöykkiöitä riippui taivaanholvia tummentamassa, vaikka mikään tuuli ei niitä vielä kuljetellut. Mutta vaikka ne olivatkin liikkumattomia niin matka, joka erotti ne maanpinnasta, väheni silminnähtävästi. Muutamista näistä kerrostumista levisi fosforihohteista valoa, ne heijastivat silmään kuusikymmen- jopa kahdeksankymmenasteisia kaaria. Nämä pilvivyöhykkeet näkyivät vähitellen lähestyvän maanpintaa ja verhosivat pian vuoren, kuin joku ylempi myrsky olisi ajanut niitä ylhäältä alaspäin. Sitäpaitsi kohosi tie näitä sankkoja pilviä kohti, jotka jo olivat muuttumassa vedeksi. Ennenpitkää häviäisi tie sumuun, ja jos eivät pilvet silloin puhkeaisi rankkasateeksi, olisi usva niin sakeaa, ettei tarantas enää voisi liikkua eteenpäin olematta vaarassa syöksyä johonkin kuiluun.
Ural-vuorten harjanne on kuitenkin vain suhteellisen matala. Sen korkein huippu ei ylitä puolta toistatuhatta metriä. Ikuinen lumi on siellä tuntematonta, ja mitä Siperian talvi kasaa kukkuloiden laelle, sen sulattavat täydellisesti kesäauringon säteet. Puut ja muut kasvit rehoittavat siellä juurelta huipulle asti. Samoin kuin rauta- ja kuparikaivokset, keräävät myös jalokiviä sisältävät kerrostumat sinne melkoisesti työväkeä. Ja näitä kyliä, savody, eli tehtaita, tapaakin siellä varsin usein, ja leveiden solien kautta raivattu tie on varsin helppo väylä kyytivaunuille.
Mutta mikä on helppoa kauniilla ilmalla ja kirkkaassa päivänvalossa, on vaikeaa ja vaarallista silloin, kun luonnon voimat ovat yltyneet hurjaan taisteluun.
Mikael Strogov tiesi entisten kokemustensa nojalla, mitä ukonilma vuoristossa merkitsee, ja kenties hän piti täydellä syyllä tätä luonnonilmiötä yhtä pelottavana kuin talven kauheita, äärettömän hurjia lumimyrskyjä.
Lähdettäessä ei vielä satanut. Mikael Strogov oli kohottanut tarantasin sisustaa suojelevia nahkauutimia ja katseli eteensä tutkien tien vierustoita, joille lyhtyjen värähtelevä valo loi aavemaisia varjoja. Liikkumattomana ja käsivarret ristissä rinnoilla Nadjakin katseli, mutta kumartumatta sillä välin kun hänen toverinsa, ruumis puoliksi ulkona kuomusta, tarkkaili samalla kertaa sekä taivasta että maata.
Ilma oli tyyni, mutta se oli uhkaavaa tyyneyttä. Ei tuntunut tuulenvärähdystäkään. Näytti siltä kuin puoleksi tukehtunut luonto ei olisi enää hengittänyt ja että sen keuhkot, nuo synkät ja taajat pilvet jostain syystä herpautuneina eivät enää voisi toimia. Hiljaisuus olisi ollut täydellinen ilman tarantasin pyörien ratinaa niiden murskatessa maantien soraa, akselien vonkumista, sivulautojen ritinää, hengästyneiden hevosten äänekästä huohotusta ja rautakenkäisten kavioiden kalsketta joka iskulla säkenöiviä kiviä vasten.
Muutoin oli tie ihan autio. Tarantas ei kohdannut jalanastujaa, ei ratsastajaa eikä minkäänlaisia ajoneuvoja Uralin ahtaissa solissa tänä uhkaavana yönä. Metsästä ei tuikahtanut edes sydenpolttajan valkea, ei näkynyt työmiesten majaa louhosten lähettyvillä, vesakosta ei vilahtanut mikään yksinäinen mökki. Täytyi olla tärkeä syy ryhtyäkseen näissä olosuhteissa yrittämään vuorenharjanteen yli. Mikael Strogov ei ollut epäröinyt. Se ei hänelle ollut mahdollista, mutta sitten – se ajatus alkoi vaivata hänen mieltään – keitä ihmeessä olivat ne matkustajat, joiden telega kiiti hänen tarantasinsa edellä, ja mitä syitä heillä oli moiseen yltiöpäisyyteen?
Jonkun aikaa Mikael Strogov katseli ulos. Kellon lähestyessä yhtätoista alkoivat salamat valaista taivasta eivätkä enää tauonneet. Niiden välkkeessä nähtiin sinne tänne tienpuoleen ryhmittyneiden isojen mäntyjen vilahtelevan ja haihtuvan. Ja kun tarantas sitten sattui hipaisemaan tien syrjää, avautui salamien valossa hehkuvia syviä kuiluja heidän silmiensä eteen. Silloin tällöin joku tarantasin tavallista voimakkaampi jyrähtely ilmaisi heidän ajavan hutiloiden veistetyistä tammilaudoista rotkon poikki rakennetun sillan yli, ja ukkonen tuntui jylisevän sen alla. Ja pian täyttyi ilma yksitoikkoisella suhinalla, joka kävi sitä voimakkaammaksi, mitä enemmän he nousivat taivasta kohti. Näihin eri ääniin sekaantuivat kyytimiehen huudahdukset hänen milloin mairitellessaan, milloin toruessaan eläinparkojaan, jotka olivat enemmän rasittuneet ilman raskaudesta kuin tien epätasaisuudesta. Aisakellotkaan eivät enää kyenneet niitä elähdyttämään, ja ajoittain notkuivat niiden polvet.
– Mihin aikaan pääsemme harjalle? kysyi Mikael Strogov kyytimieheltä.
– Kello yksi aamulla ... jos sinne pääsemme! vastasi tämä päätänsä pudistaen.
– Ka, ystäväni, et suinkaan sinä ole ensi kertaa ukonilmalla vuoristossa?
– En, ja suokoon Jumala, ettei tämä olisi viimeinenkään!
– Pelkäätkö siis?
– En minä pelkää, mutta sanonpa vieläkin, että teit väärin, kun tänne lähdit.
– Olisi ollut suurempi vääryys olla lähtemättä.
– Liikutelkaa jalkojanne, kyyhkyläiseni! huudahti jamshtshik kuin ainakin mies, jonka asiana ei ole väitellä, vaan totella.
Tällä hetkellä kuultiin etäistä kohinaa. Tuntui kuin tuhat vihlovaa ja korvia huumaavaa vihellystä olisi viiltänyt siihen asti tyyntä ilmaa. Häikäisevän salaman valossa, jota melkein samassa silmänräpäyksessä seurasi hirvittävä ukkosenjyrähdys, Mikael Strogov näki mahtavien petäjien vääntelevän ja taipuvan eräällä kukkulalla. Tuuli riuhtausi valtoimeksi, mutta sen voima tuntui toistaiseksi ainoastaan korkeissa ilmakerroksissa. Monet rysähdykset ilmoittivat, että jotkut iäkkäät tai heikkojuuriset puut eivät olleet kyenneet vastustamaan myrskyn ensimmäistä hyökkäystä. Joukko taittuneita runkoja vyöryi tien yli, ensin hypittyään kamalaa hiidentanssia kallioilla, ja syöksyi kuiluun vasemmalla puolella kahdensadan askeleen päässä tarantasista.
Hevoset olivat äkkiä pysähtyneet.
– Liikkukaa toki, sirot kyyhkyseni! huusi jamshtshik sekoittaen ruoskansa mäjähdykset ukkosen jylinään.
Mikael Strogov tarttui Nadjan käteen.
– Nukutko sinä, sisko? kysyi hän.
– En, veli.
– Ole valmis kaikkeen. Hirmumyrsky alkaa!
– Minä olen valmis.
Mikael Strogov ehti töin tuskin sulkea tarantasin nahkauutimet. Myrsky yltyi täyteen raivoon.
Hypäten istuimeltaan jamshtshik tarttui kiinni hevostensa päihin pidättääkseen niitä, sillä ääretön vaara uhkasi koko seuruetta.
Pysähdytetty tarantas oli nyt tien käänteessä, mistä myrsky ryntäsi esille vimmatulla voimalla. Täytyi siis pitää hevosten päitä tuulta kohti, sillä jos se olisi päässyt puhaltamaan sivulta, olisivat ajoneuvot kaatuneet ja syöksyneet ammottavaan kuiluun tien vasemmalle puolelle. Vihurin pieksemät hevoset kavahtivat takajaloilleen, eikä kyytimies kyennyt niitä rauhoittamaan. Ystävällisiä kehotuksia olivat seuranneet mitä herjaavimmat haukkumasanat kyytimiehen suusta. Mikään ei auttanut. Salaman leimausten sokaisemat ja herkeämättömien, tykinlaukauksiin verrattavien ukkosen jyrähdysten säikähdyttämät eläinpoloiset uhkasivat särkeä valjaansa ja karata tiehensä. Ajomies ei kyennyt enää hallitsemaan valjakkoaan.
Tällä hetkellä Mikael Strogov harppasi yhdellä ponnahduksella tarantasista ja riensi hänelle avuksi. Harvinaisen voimakas kun oli, onnistui hänen, joskaan ei helposti, hillitä hevoset.
Mutta myrskyn raivo yltyi yhä. Tällä kohtaa tie laajeni suppilomaisesti, sallien myrskyn kerääntyä uomaansa, niinkuin höyrylaivojen ilmatorvet. Samaan aikaan alkoi jyrkänteeltä laviinin tavoin vyöryä kiviä ja puunrunkoja.
– Me emme voi jäädä tähän, sanoi Mikael Strogov.
– Emmekä jääkään! huudahti jamshtshik perin säikähtyneenä ja ponnistaen kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä tässä kamalassa myrskytuulen tuiverruksessa. – Vihuri kyllä pian lähettää meidät vuoren juurelle, vieläpä suorinta tietä!
– Tartu tuohon oikeanpuoleiseen hevoseen, pelkuri! vastasi Mikael Strogov. – Minä huolehdin tästä vasemmasta.
Uusi myrskynpuuska keskeytti Mikael Strogovin. Kyytimiehen ja hänen täytyi kumartua maahan asti, jottei vihuri heittäisi heitä kumoon, mutta huolimatta heidän ja hevosten ponnistuksista, joita he pitivät päin tuulta, peräytyi tarantas, ja jollei puunrunko olisi sitä pidättänyt, olisi se syössyt tien reunalta kuiluun.
– Älä pelkää, Nadja! huusi Mikael Strogov.
– En minä pelkää, vastasi nuori liiviläinen, äänen ilmaisematta pienintäkään liikutusta.
Ukkosen jyrähdykset olivat hetkeksi lakanneet, ja käänteen sivuutettuaan hukkui myrskynpuuska solan holveihin.
– Tahdotko sinä palata alas? kysyi kyytimies.
– Ei, täytyy yrittää ylemmäksi vain! Pitää päästä tämän mutkan ohi. Korkeammalla me olemme rinteen suojassa.
– Mutta hevoset eivät tottele!
– Tee kuten minä ja taluta niitä eteenpäin!
– Mutta myrsky puhkeaa jälleen!
– Totteletko sinä?
– Sinä tahdot sitä!
– Se on isän käsky! vastasi Mikael Strogov, vedoten ensi kertaa keisarin nimeen, siihen kaikkivaltiaaseen nimeen, jonka mahti nykyisin ulottuu kolmeen maanosaan.
– Liikkukaahan siis, pääskyläiseni! huudahti jamshtshik tarttuen oikeanpuoleiseen hevoseen, sillä välin kun Mikael Strogov ryhtyi taluttamaan vasenta.
Hevoset alkoivat vaivalloisesti jälleen astua eteenpäin. Ne eivät voineet enää heittäytyä sivulle, ja aisahevonen, jota ei enää nyitty puolelle ja toiselle, kykeni pysyttelemään keskitiellä. Mutta vastatuulen piekseminä eivät miehet enempää kuin juhdatkaan voineet astua kolmea askelta kulloinkin työntymättä yhtä ja joskus kahta askelta taaksepäin. He luiskahtelivat, kaatuivat ja nousivat jälleen. Tässä leikissä olivat ajoneuvot vaarassa särkyä. Jollei kuomu olisi ollut tukevasti köytetty, olisi ensimmäinen tuulenpuuska riuhtaissut sen mukaansa.
Mikael Strogovilta ja kyytimieheltä kului kolmatta tuntia tämän korkeintaan puolen virstan pituisen tienpätkän nousemiseen, joka oli välittömästi alttiina myrskyn riehumiselle. Vaaraa ei ollut ainoastaan tästä valjakkoa ja sen kahta kuljettajaa vastaan raivoavasta kauheasta myrskystä, vaan varsinkin kiviryöpyistä ja pirstoutuneista puunrungoista, joita vuori syyti heidän päälleen.
Äkkiä huomattiin salaman välähtäessä muuan tuollainen kivimöhkäle yhä lisääntyvällä vauhdilla vierimässä tarantasia kohti.
Jamshtshik parkaisi.
Navakalla piiskaniskulla koetti Mikael Strogov ajaa valjakkoa eteenpäin, mutta se ei hievahtanut.
Vielä muutama askel, ja järkäle olisi survaissut tarantasin takaosaan...
Välähtävässä silmänräpäyksessä Mikael Strogov näki tarantasin ja matkatoverinsa murskaantuvan! Hän käsitti, ettei hänellä enää ollut aikaa tempaista tyttöä elävänä ajoneuvoista.
Mutta sitten hän harppasi niiden taakse, sai tässä äärettömässä hädässä yli-inhimilliset voimat ja työnsi selkä kumarassa ja jalat lujasti pönkitettyinä maahan raskaan tarantasin muutaman askeleen eteenpäin.
Vyöryessään hipaisi suuri kivimöhkäle nuoren miehen rintaa ja salpasi häneltä hengityksen, niinkuin olisi tehnyt tykinluoti, murskatessaan tiellä piikiviä, jotka säkenöivät sen iskuista.
– Veli! oli Nadja säikähtyneenä huudahtanut, sillä salaman valossa hän oli nähnyt koko tapahtuman.
– Nadja, vastasi Mikael Strogov, – Nadja, älä ollenkaan pelkää...!
– Enhän minä itseni vuoksi voisi pelätä!
– Jumala on meidän kanssamme, sisar!
– Minun kanssani varmasti, veli, koska hän on lähettänyt sinut tielleni! kuiskasi nuori tyttö.
Mikael Strogovin ponnistuksen aikaansaama tarantasin liikahdus ei jäänyt tuloksettomaksi. Tämä vauhdikas sysäys sai suunniltaan säikähtyneet hevoset jälleen liikkeelle. Puolittain Mikael Strogovin ja kyytimiehen vetäminä ne nousivat tietä ylöspäin kapeaan solaan, jonka suunta oli pohjoisesta etelään ja jossa ne saivat suojaa myrskyn välittömiltä hyökkäyksiltä. Oikeanpuoleinen töyry oli ikäänkuin vallituksena, koska suuri kallion ulkonema katkaisi tuulenpyörteen. Myrsky ei siellä siis kovin teuhannut, vaan paikka oli verraten tyyni.
Muutamilta kuusilta, joiden huiput kohosivat kallionharjan yläpuolelle, katkesivatkin silmänräpäyksessä latvat, ikäänkuin jättiläisviikate olisi niittänyt ne äyrään tasalle.
Myrskyn vimma oli nyt ylimmillään. Salamat täyttivät solan välähdyksillään, ukkosen jyrähdykset seurasivat lakkaamatta toisiaan ilman mitään väliaikoja. Näiden raivokkaiden iskujen alla vapiseva maa tärisi kuin maanjäristys olisi järkyttänyt koko Uralin vuoristoa. Onneksi oli tarantas saatu eräänlaiseen syvään nurkkaukseen, johon myrsky osui vain vinosti. Mutta se ei ollut niin suojattu, etteivät jotkut äyrään ulkonemasta kimmahtaneet epäsuorat vastavirrat olisi siihen joskus hurjasti kohdistuneet. Myrskynpuuska iski silloin niin vimmatusti kallionseinämään, että saattoi pelätä tarantasin murskaantuvan tuhansiksi pirstaleiksi.
Nadjan täytyi jättää paikkansa ajoneuvoissa. Toisen lyhdyn valossa etsittyään oli Mikael Strogov löytänyt jonkun kaivosmiehen kärkikuokalla kaivetun onkalon, johon neitonen saattoi lyyhistyä matkan jatkamista odottamaan.
Tällä hetkellä, kello yhden aikaan aamulla, alkoi sataa rankasti, ja pian saavuttivat vesiryöppyiset tuulenpuuskat tavattoman rajuuden, kuitenkaan voimatta sammuttaa taivaan liekehtiviä valkeita. Matkalaisten oli pakko jäädä paikoilleen odottamaan.
Vaikka siis Mikael Strogovin kiire olisi ollut kuinka suuri tahansa, oli hänen pakko odottaa, kunnes myrskyn pahin vimma olisi lopussa. Ja ehdittyään nyt solatien korkeimmalle kohdalle, josta maasto alenee Jekaterinburgiin päin, tarvitsi enää vain laskeutua Uralin rinteitä. Laskeutuminen näissä olosuhteissa – tuhansien vuoripurojen uurtamalla maalla, tuulenpyörteiden ja vesiryöppyjen keskellä – olisi ollut uhkapeliä elämällä, syöksymistä alas rotkoihin.
– Odottaminen on hirveää, sanoi Mikael Strogov, – mutta siten varmaan vältämme vielä pitemmät viivytykset. Myrskyn raivo antaa minulle aihetta toivoon, että rajuilma menee pian ohitse. Kello kolmelta alkaa päivä sarastaa, ja laskeutuminen, mitä nyt pimeässä emme voi yrittää, käy mahdolliseksi, jollei juuri helpoksi, kun aurinko on noussut.
– Odottakaamme, veli, vastasi Nadja, – mutta jos jäät odottamaan, älköön se tapahtuko säästääksesi minua väsymykseltä ja vaaroilta!
– Nadja, minä tiedän, että sinä olet valmis uhmaamaan kaikkea, mutta panemalla vaaralle alttiiksi meidät molemmat minä panisin alttiiksi enemmän kuin henkeni, enemmän kuin sinun henkesi, minä laiminlöisin tehtävän, velvollisuuden, joka minun ennen kaikkea on täytettävä!
– Velvollisuuden ... virkahti Nadja.
Tällä hetkellä voimakas salama viilsi taivasta ja näkyi kuin haihduttavan sateen. Heti kuului kumea jyrähdys. Ilman täytti melkein tukehduttava rikintuoksu, ja mäntyryhmä, johon salama oli iskenyt kahdenkymmenen askeleen päässä tarantasista, leimahti liekkiin kuin ääretön tulisoihtu.
Jamshtshik, jonka eräänlainen vastasysäys oli paiskannut maahan, nousi onneksi vahingoittumattomana pystyyn.
Kun ukkosen jylinä oli möyryten haihtunut vuoren uumeniin, tunsi Mikael Strogov Nadjan käden painautuvan lujasti omaansa ja kuuli tytön kuiskaavan hänen korvaansa:
– Huutoja, veli! Kuuntele!
MATKUSTAJIA HÄDÄSSÄ.
Tämän lyhyen tyvenen aikana kuului tosiaan huutoja kauempaa tieltä, jokseenkin läheltä sitä kallionkulmaa, jonka takana tarantas oli suojassa. Ne olivat epätoivoisia avunhuutoja. Kaiketikin oli joku matkustaja hädässä.
Mikael Strogov heristi korviaan ja kuunteli.
Ajomies kuunteli myös, mutta pudisti päätänsä kuin hänestä olisi ollut mahdotonta vastata tuohon kutsuun.
– Jotkut matkustajat pyytävät apua! huudahti Nadja.
– Jos he vain meihin luottavat ... vastasi jamshtshik.
– Miksikä eivät? huudahti Mikael Strogov. – Se, mitä he tekisivät meille samanlaisissa oloissa, täytynee meidänkin tehdä heille?
– Mutta ettehän aikone panna vaaraan tarantasia ja hevosia...
– Minä menen jalkaisin, vastasi Mikael Strogov keskeyttäen kyytimiehen puheen.
– Minä seuraan sinua, veli, virkkoi nuori liiviläinen.
– Ei, pysy täällä, Nadja. Jamshtshik jää luoksesi. Minä en halua jättää häntä yksikseen...
– Minä jään, vastasi Nadja.
– Älä lähde tästä suojapaikasta, tapahtukoon mitä tahansa!
– Sinä tapaat minut täältä.
Mikael Strogov puristi toverinsa kättä ja, kääntyen töyrään taakse, hävisi heti varjoon.
– Veljesi on väärässä, sanoi ajomies nuorelle tytölle.
– Hän on oikeassa, vastasi Nadja koruttomasti.
Tällä välin Mikael Strogov astui ripeästi eteenpäin.
Hänen kovaan kiireeseensä tuoda apua hätään joutuneille liittyi suuri halu tietää, keitä saattoivat olla ne matkustajat, joita myrsky ei ollut estänyt uskaltautumasta vuoristoon, sillä hän ei epäillyt, että avunhuudot kuuluivat niiltä, joiden telega yhä oli heidän tarantasinsa edellä...
Sade oli tauonnut, mutta myrskyn voima yltyi. Ilmavirran kuljettamat huudot kävivät yhä selvemmiksi. Paikalta, johon Mikael Strogov oli jättänyt Nadjan, ei voinut nähdä mitään. Tie oli mutkikas, joten ei salamain loisteessa saattanut erottaa muuta kuin kallionkielekkeitä. Kaikkiin näihin kulmiin taittuvista tuulenpuuskista tuli vaikeasti lävistettäviä vastavirtoja, ja Mikael Strogovilta vaadittiin harvinaista voimaa niitä vastustaakseen.
Mutta pian selvisi, että matkustajat, joiden huutoja hän kuuli, eivät voineet olla kaukana. Vaikkei Mikael Strogov vielä voinut heitä nähdä, joko heidät sitten oli syösty tieltä pois tai pimeys verhosi heidät hänen silmiltään, kuuluivat heidän sanansa kuitenkin varsin selvästi hänen korviinsa.
Ja se, mitä hän kuuli, ei voinut olla häntä melko lailla hämmästyttämättä:
– Etkö sinä tule takaisin, pölkkypää?
– Minä käsken ensimmäisessä majatalossa antamaan sinulle solmupiiskaa!
– Etkö sinä kuule, pahuksen kyytimies? Hei, sinä siellä alhaalla!
– Näinkö te tässä maassa ihmisiä kyyditsette?
– Tätäkö nyt nimitetään telegaksi!
– Haa, se pähkähullu! Ajaa yhä vain eteenpäin eikä ole huomaavinaankaan, että on jättänyt meidät jälkeensä!
– Kohdella minua tällä tavoin, minua, kunniallista, valtuutettua englantilaista! Minä valitan kansliaan ja hirtätän sen lurjuksen!
Se, joka näin puhui, oli kaikesta päättäen hyvin kiukuissaan. Mutta äkkiä luuli Mikael Strogov kuulevansa toisenkin puhetoverin yhtyvän leikkiin, sillä nyt kajahti tällaisessa tilanteessa aivan odottamaton naurunpurskahdus, jota seurasivat sanat:
– No, tämähän on tosiaan oikein hiton hupsua!
– Te rohkenette nauraa! vastasi Yhdistyneiden kuningaskuntien kansalainen jokseenkin kiivaasti.
– Tottakai, rakas virkaveli, ja oikein sydämeni pohjasta naurankin. Se on viisainta, mitä voin tehdä! Noudattakaa minun esimerkkiäni! Kunniasanallani, tämä on liian hupsua, tällaista ei ole koskaan ennen nähty...!
Sillä hetkellä täytti ankara ukkosen jyrähdys solan hirvittävällä paukkeella, jonka vuoren kaiut monistivat jylhän mahtavaksi musiikiksi. Kun viimeinen jylinä oli tauonnut, kajahti iloinen ääni jälleen:
– Niin, erinomaisen hupsua! Tällaista ei suinkaan sattuisi Ranskassa!
– Ei Englannissakaan! mörähti brittiläinen.
Tiellä, jota salamat silloin valaisivat, huomasi Mikael Strogov kahdenkymmenen jalan päässä kaksi matkustajaa istua kyyhöttämässä toistensa vieressä jonkun kummallisen syvään uurteeseen juuttuneen ajovehkeen peräpenkillä.
Mikael Strogov lähestyi näitä kahta matkustajaa, joista toinen yhä jatkoi nauruaan ja toinen noitumistaan, ja tunsi heidät niiksi kahdeksi sanomalehtien kirjeenvaihtajaksi, jotka Kaukasia-laivassa olivat olleet hänen matkatovereinaan Nishni-Novgorodista Permiin.
– Kah, hyvää huomenta, herra! huusi ranskalainen. – Hauskaa tavata teidät tässä tilaisuudessa! Sallikaa minun esitellä teille rakkain viholliseni herra Blount.
Englantilainen kirjeenvaihtaja tervehti ja aikoi ehkä kohteliaisuussääntöjen mukaan vuorostaan esitellä virkaveljensä Alcide Jolivetin, kun Mikael Strogov ehätti sanomaan:
– Tarpeetonta, hyvät herrat, mehän tunnemme toisemme, kun olemme jo yhdessä matkustaneet Volgalla.
– Ah, mainiota! Aivan niin, herra...?
– Nikolai Korpanov, kauppias Irkutskista, täydensi Mikael Strogov. – Mutta sanokaahan minulle, mikä toiselle niin surullinen ja toiselle niin hauska tapaus on teille sattunut?
– Päätelkäähän itse, herra Korpanov, vastasi Alcide Jolivet. – Ajatelkaas, että meidän kyytimiehemme ajoi tiehensä tämän hiidenvehkeen etupyörien kanssa, jättäen meidät kuin kukot orrelle eriskummaisten ajoneuvojensa takalistolle! Jätti meille tämän huonomman puoliskon, ilman ohjia, ilman hevosia! Eikö tämä ole suurenmoisen hauskaa?
– Ei laisinkaan hauskaa! vastasi englantilainen.
– Onhan toki, hyvä virkaveli! Te ette osaa ottaa asioita niiden valoisalta puolelta!
– Ja kuinka, jos suvaitsette, voimme nyt jatkaa matkaamme? kysyi Harry Blount.
– Mikään ei ole yksinkertaisempaa, vastasi Alcide Jolivet. – Te valjastatte itsenne sen eteen, mitä meillä on jäljellä ajoneuvoista. Minä taas tartun ohjaksiin, nimittelen teitä pikku kyyhkysekseni kuin aito jamshtshik konsaan, ja te ravaatte kuin todellinen kyytikoni!
– Herra Jolivet, vastasi englantilainen, – tuo leikinlasku menee yli rajojen, ja...
– Olkaa huoleti, toveri. Kun te olette kyllin uupunut, asetun minä teidän tilallenne, ja te saatte haukkua minua laiskaksi etanaksi ja haukottelevaksi kilpikonnaksi, jollen kiidätä teitä oikein hiiden polskaa!
Alcide Jolivet sanoi tämän kaiken niin hyväntuulisesti, ettei Mikael Strogov voinut olla hymyilemättä.
– Hyvät herrat, virkkoi hän sitten, – minä tiedän paremman neuvon. Me olemme nyt saapuneet Uralin vuorijonon harjalle, ja tästälähin meillä on siis vain alamäkeä vuorenrinteitä pitkin. Minun ajoneuvoni ovat tuolla taaempana viidensadan askeleen päässä. Minä lainaan teille yhden hevosistani, valjastamme sen teleganne jäännökseen, ja jollei mitään vastoinkäymistä satu, saavumme huomenna yhdessä Jekaterinburgiin.
– Herra Korpanov, vastasi Alcide Jolivet, – siinäpä on ehdotus, joka lähtee jalomielisestä sydämestä!
– Minä lisään, hyvä herra, jatkoi Mikael Strogov, – etten voi tarjoutua ottamaan teitä tarantasiini, koska siinä on tilaa vain kahdelle matkustajalle ja minä sisarineni tarvitsen ne paikat.
– Hyvänen aika, herra kauppias, vastasi Alcide Jolivet, – teidän hevosellanne ja katkenneen telegamme perävaunulla toverini ja minä matkustamme vaikka maailman ääriin!
– Hyvä herra, säesti Harry Blount, – me otamme teidän ystävällisen tarjouksenne vastaan. Mitä kyytimieheen tulee...
– Oh, voitte uskoa, ettei tällainen kommellus ole sattunut hänelle ensimmäistä kertaa! selitti Mikael Strogov.
– Mutta miksei hän sitten palaa? Tietäähän hän, se lurjus, varsin hyvin, että hän on jättänyt meidät jälkeensä!
– Hänkö? Hän ei sitä aavistakaan!
– Mitä! Miekkonen ei tiedä, että hänen telegansa etuosa on irtautunut takaosasta?
– Hän ei sitä tiedä, vaan kuljettaa mitä parhaimmassa uskossa etupyöriä Jekaterinburgiin.
– Sanoinhan minä teille, virkaveljeni, että tämä oli hauskinta maailmassa! huudahti Alcide Jolivet.
– Jospa siis, hyvät herrat, viitsitte minua seurata, jatkoi Mikael Strogov, – niin palaamme minun tarantasini luo, ja...
– Entä telega? huomautti englantilainen.
– Älkää pelätkö, että se lentää tiehensä, rakas Blount! rauhoitti Alcide Jolivet. – Se on niin lujasti maahan juurtunut, että jos se jätettäisiin paikoilleen ensi kevääseen asti, puhkeaisi se lehtiin!
– Tulkaa siis, hyvät herrat, sanoi Mikael Strogov, – niin tuomme tarantasin tänne.
Ranskalainen ja englantilainen astuivat alas peräpenkiltään, josta nyttemmin oli tullut etuistuin, ja seurasivat Mikael Strogovia.
Heidän kävellessään Alcide Jolivet rupatteli tapansa mukaan hyvällä tuulella, jota mikään ei voinut järkyttää.
– Tosiaan, herra Korpanov, virkkoi hän Mikael Strogoville, – te päästätte meidät hiton pahasta pulasta!
– Minä olen tehnyt, hyvä herra vain sen, mitä jokainen muukin olisi tehnyt minun asemassani. Jos eivät matkustajat auttaisi toisiaan, niin olisi parasta sulkea tiet! vastasi Mikael Strogov.
– Vuoroin vieraissa, ja toivottavasti tulee vielä meidänkin vuoromme, hyvä kauppias. Jos te matkustatte etäälle aroille, on mahdollista, että vielä tapaamme, ja...
Alcide Jolivet ei nimenomaan kysynyt Mikael Strogovilta, mihin hän oli matkalla, mutta jotta ei näyttäisi teeskentelevän tämä vastasi heti:
– Minä matkustan Omskiin, hyvät herrat.
– Ja herra Blount ja minä, jatkoi Alcide Jolivet, – liikumme tästä vähän eteenpäin, sinne, missä kenties joku luoti viuhahtaa, mutta varmaan on myös joku uutinen napattavissa.
– Vallattuihin maakuntiinko? kysyi Mikael Strogov vakavahkoon sävyyn.
– Juuri niin, herra Korpanov, eikä liene luultavaa, että me tapaamme toisemme siellä!
– Eipä tosiaan, hyvä herra, vastasi Mikael Strogov. – Minä en juuri rakasta pyssynlaukauksia tai keihäänpistoja ja olen luonteeltani liian rauhallinen pyrkiäkseni sinne, missä taistellaan.
– Ikävää, hyvä herra, ikävää, ja meidän täytyy tosiaan valittaa, että eroamme toisistamme niin pian! Mutta ehkä hyvä tähtemme suo, että Jekaterinburgista lähdettyämme vielä matkustamme yhdessä edes muutamia päiviä?
– Teidän matkanne jatkuu siis Omskiin? kysyi Mikael Strogov hetkisen mietittyään.
– Siitä emme vielä tiedä mitään, selitti Alcide Jolivet, – mutta hyvin varmasti matkustamme suoraan Ishimiin, jonne päästyämme toimimme asianhaarojen mukaan.
– Ka, hyvät herrat, sanoi Mikael Strogov, – me joudumme pitämään toisillemme matkaseuraa Ishimiin asti.
Mikael Strogov olisi kai mieluummin matkustanut yksinään, mutta ei voinut, näyttämättä vähintään kummalliselta, yrittää erottautua matkustajista, joilla olisi sama tie kuin hänelläkin. Ja koska Alcide Jolivet ja hänen toverinsa aikoivat pysähtyä Ishimiin, välittömästi jatkamatta Omskiin, ei ollut mitään haittaa tämän taipaleen vaeltamisesta heidän seurassaan.
– No niin, hyvät herrat, hän vastasi, – asia on siis päätetty. Me matkustamme yhdessä.
Sitten hän kysäisi kuin sivumennen:
– Tiedättekö mitään varmaa siitä, mihin asti tataarien hyökkäys on edennyt?
– Emme tosiaan, hyvä herra, tiedä siitä enempää kuin mitä Permissä kerrottiin, vastasi Alcide Jolivet. – Feofar-kaanin tataarit ovat vallanneet koko Semipalatinskin kuvernementin, ja muutamia päiviä sitten he ovat alkaneet pikamarssissa liikkua Irtyshiä pitkin alaspäin. Teidän tulee siis pitää kiirettä, jos mielitte päästä Omskiin ennen heitä.
– Todellakin, vastasi Mikael Strogov.
– Mainittiin myös, että eversti Ogarevin oli onnistunut valepuvussa päästä rajan yli ja että hän varmaankin ennen pitkää liittyisi tataaripäällikköön kapinaseudun keskuksessa.
– Mutta kuinka siitä olisi saatu tietoja? Mikael Strogov kysyi, jonka mieltä nämä enemmän tai vähemmän todenmukaiset uutiset välittömästi kiinnittivät.
– No, niinkuin kaikki nämä asiat tiedetään, vastasi Alcide Jolivet. – Se on ilmassa.
– Ja teillä on päteviä syitä luulla, että eversti Ogarev on Siperiassa?
– Kuulinpa vielä sanottavan, että hän oli matkustanut Kasanin kautta Jekaterinburgiin.
– Ah, te tiesitte sen, herra Jolivet? sanoi silloin Harry Blount, jonka ranskalaisen kirjeenvaihtajan lisähuomautus sai luopumaan mykkyydestään.
– Tiesinhän minä, vastasi Alcide Jolivet.
– Ja tiesittekö, että hänen sanottiin pukeutuneen mustalaiseksi? kysyi Harry Blount.
– Mustalaiseksi! huudahti Mikael Strogov melkein vaistomaisesti, sillä hän muisti vanhan Nishni-Novgorodissa tapaamansa miehen, hänen matkansa Kaukasia-laivassa ja poistumisensa Kasanissa.
– Minä tiesin sen niin hyvin, että laadin siitä kirjeen serkulleni, vastasi Alcide Jolivet hymyillen.
– Ette tuhlannut turhaan aikaanne Kasanissa! murahti englantilainen.
– Enpä tietenkään, rakas virkaveli. Sillä välin kun Kaukasia otti polttoainetta, minä noudatin omalla tavallani Kaukasian esimerkkiä.
Mikael Strogov ei enää kuunnellut Harry Blountin ja Alcide Jolivetin välille sukeutunutta keskustelua. Hän ajatteli tuota mustalaisjoukkiota, vanhaa ukkoa, jonka kasvoja hän ei ollut voinut nähdä, häntä seuraavaa oudonnäköistä naista, joka oli niin kummallisesti tuijottanut, ja yritti palauttaa mieleensä kaikki tuon kohtauksen yksityiskohdat, kun samassa kuului laukaus lyhyen välimatkan päästä.
– Hyvät herrat, eteenpäin! huudahti Mikael Strogov.
– Siinäpä oiva kauppias, joka kavahtaa laukauksia, tuumi Alcide Jolivet, – ja kuitenkin rientää kaikella kiireellä kuulatuiskuun!
Ja Harry Blountin seuraamana, joka ei suinkaan tahtonut jäädä jälkeen, hän riensi Mikael Strogovin perästä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin kaikki kolme olivat ehtineet sen kallionkielekkeen luo, joka tien mutkassa suojasi tarantasia.
Salaman sytyttämä mäntyryhmä paloi vielä. Tie oli autio. Mutta Mikael Strogov ei silti ollut voinut erehtyä. Pyssynpamaus oli tosiaan kuulunut hänen korvaansa.
Äkkiä kuului hirveätä mörinää, ja toinen laukaus pamahti äyrään takaa.
– Karhu! huudahti Mikael Strogov, joka erehtymättömästi tunsi tuon mörinän. – Nadja, Nadja!
Ja vetäen puukkonsa vyöstään Mikael Strogov loikkasi jättiläisharppauksella eteenpäin ja kääntyi vallituksen taakse, missä nuori tyttö oli luvannut häntä odottaa.
Petäjät, jotka olivat ilmiliekissä tyvestä latvaan asti, valaisivat näyttämöä.
Mikael Strogovin ehdittyä tarantasin luo kohosi suuri ruho häntä kohti. Se oli isokokoinen karhu. Myrsky oli ajanut sen Uralin rinteellä kasvavasta metsästä etsimään suojaa tuosta kuopasta, kaiketikin sen tavanomaisesta majapaikasta, jossa Nadja silloin majaili.
Kaksi mahtavan elukan säikähdyttämistä hevosista oli katkaissut vetohihnansa ja paennut tiehensä, ja jamshtshik oli ajatellut vain juhtiaan ja unohtanut, että nuori neitonen jäi yksikseen kontion pariin rynnätessään niitä tavoittamaan.
Urhea Nadja ei ollut joutunut päästään pyörälle. Peto, joka alussa ei ollut häntä huomannut, oli hyökännyt jäljellejääneen hevosen kimppuun. Lähtien kolostaan, johon oli ollut kyyristyneenä, Nadja oli silloin juossut tarantasille, ottanut yhden Mikael Strogovin revolvereista, astunut reippaasti karhua kohti ja ampunut muutaman askeleen päästä.
Olkapäähän lievästi haavoitettu eläin oli kääntynyt nuorta tyttöä kohti, joka ensin oli yrittänyt sitä välttää kiertämällä tarantasia, hevosen ponnistellessa päästäkseen irti kahleistaan. Mutta jos hevoset olisi menetetty vuoristossa, olisi matkan jatkaminen käynyt mahdottomaksi, minkä vuoksi hän ihmeellisen kylmäverisesti, juuri kun eläimen käpälät olivat laskeutumassa hänen päänsä päälle, oli ampunut siihen toisen laukauksen.
Tämä toinen laukaus oli pamahtanut muutaman askeleen päässä Mikael Strogovista. Mutta nyt hän oli paikalla ja heittäytyi karhun ja neitosen väliin. Hänen käsivartensa liikahti vain kerran alhaalta ylöspäin, ja vatsa kaulaan asti auki viillettynä kellahti iso peto hengettömänä tantereelle.
Se oli kaunis mestarinäyte siperialaisten metsästäjien kuuluisasta taidosta heidän varoessaan vahingoittamasta karhujen kallisarvoista turkkia.
– Ethän liene haavoittunut, sisar? virkkoi Mikael Strogov rientäen nuoren tytön luo.
– En, veli, vastasi Nadja.
Tällä hetkellä saapuivat molemmat sanomalehtimiehet paikalle.
Alcide Jolivet tarttui kiinni hevosen päähän, ja täytyi uskoa, että hänellä oli vahva nyrkki, sillä hänen onnistui hillitä elukan reuhtominen. Hän ja hänen toverinsa olivat nähneet Mikael Strogovin ripeän toiminnan.
– Peijakas! huudahti Alcide Jolivet. – Tavalliseksi kauppiaaksi te käsittelette taitavasti metsästyspuukkoa, herra Korpanov!
– Hyvin taitavasti tosiaan, vahvisti Harry Blount.
– Siperiassa, hyvät herrat, vastasi Mikael Strogov, – täytyy meidän tottua vähän kaikkeen!
Alcide Jolivet katseli silloin nuorta miestä. Täydessä valaistuksessa, verinen veitsi kädessään, kookkaana, päättäväisenä, jalka laskettuna kaatamansa karhun ruholle Mikael Strogov olikin komea näky.
– Pelottava mies! ajatteli Alcide Jolivet.
Lähestyen sitten kunnioittavasti, hattu kädessä, hän tuli tervehtimään nuorta tyttöä.
Nadja kumarsi keveästi. Kääntyen sitten toveriinsa päin Alcide Jolivet lausui:
– Sisar vetää veljelle vertoja. Jos minä olisin karhu, niin en maar tuon pelottavan ja ihastuttavan parin kanssa antautuisi tekemisiin!
Suorana kuin seiväs seisoi Harry Blount jonkun matkan päässä, hattu kädessään. Hänen toverinsa kielevyys ja joustavuus vaikutti, että hän itse näytti tavallista jäykemmältäkin.
Tällä hetkellä palasi jamshtshik, jonka oli onnistunut tavoittaa molemmat hevosensa. Aluksi hän loi kaihoisan silmäyksen maassa viruvaan muhkeaan otukseen, joka hänen täytyi jättää petolintujen saaliiksi, ja ryhtyi valjastamaan hevosia uudestaan.
Mikael Strogov kertoi hänelle näiden kahden matkustajan tilasta ja suunnitelmansa jättää yhden hevosista heidän käytettäväkseen.
– Kuten tahdotte, vastasi jamshtshik. – Mutta silloin on kahdet ajoneuvot yksien asemesta...
– No, ystäväni, vastasi Alcide Jolivet ymmärtäen yskän, – sinulle maksetaan kaksinkertaisesti.
– Eteenpäin siis, tunturikyyhkyseni! huudahti mies.
Nadja oli noussut jälleen tarantasiin, jota Mikael Strogov ja hänen kaksi toveriaan jalkaisin seurasivat.
Kello oli kolme. Myrsky oli nyt taantumassa eikä enää niin hurjasti riehunut solassa ja pian ehdittiin haaksirikkopaikalle.
Aamun ensi sarastuksessa saavutti tarantas telegan, joka oli itsepintaisesti vajonnut lietteeseen pyöränkappoja myöten. Oli helposti ymmärrettävissä, että valjakon äkillinen nykäys oli irrottanut ajoneuvojen osat toisistaan.
Toinen tarantasin sivuhevosista valjastettiin köysien avulla telegan kehään. Molemmat sanomalehtimiehet istuutuivat kummallisen vehkeensä penkille, ja sitten lähdettiin heti liikkeelle. Kun tie nyt vietti alaspäin Uralin rinteitä pitkin, ei matka tuottanut mitään vaikeuksia.
Kuusi tuntia tämän jälkeen saapuivat molemmat ajoneuvot peräkkäin Jekaterinburgiin eikä tien jälkimmäisellä puoliskolla ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä.
Ensimmäinen henkilö, jonka sanomalehtimiehet majatalon ovella tapasivat, oli heidän ajomiehensä, joka näkyi odottavan heitä.
Kunnon venäläinen, jolla oli avoimet ja rehelliset kasvot, tuli häikäilemättä ja hymysuin matkustajia vastaan, ojensi heille kätensä ja anoi juomarahaansa.
Totuuden nimessä täytyy meidän mainita, että Harry Blountin raivo purkautui sellaiseen brittiläiseen vimmaan, että jollei jamshtshik olisi viisaasti peräytynyt, hän olisi kaikkien nyrkkeilysääntöjen mukaan saanut juomarahansa vasten naamaa.
Tämän vihanpuuskan nähdessään Alcide Jolivet nauroi ihan taittuakseen, nauroi kuin ei olisi koskaan ennen nauranut.
– Mutta hänhän on oikeassa, miesparka! huudahti hän. – Hänellä on oikeus puolellaan, rakas virkaveli! Eihän se ole hänen syynsä, että me emme kyenneet pysyttelemään hänen perässään!
Ja vetäen muutamia kopeekoita taskustaan ja antaen ne ajomiehelle hän jatkoi:
– Kas tässä, ystäväni, pistä nämä lakkariisi! Jollet ole niitä ansainnut, niin eihän se ole sinun syysi!
Tämä ärsytti yhä enemmän Harry Blountia, joka uhkaili nostaa kanteen majatalon isäntää vastaan.
– Oikeusjuttu Venäjällä! huudahti Alcide Jolivet. – Mutta jos eivät olot ole muuttuneet, virkaveli, niin ette ikinä sen loppua näe! Oletteko kuullut tarinan venäläisestä imettäjättärestä, joka vaati imetettävänsä vanhemmilta vuoden palkkaa?
– En ole, vastasi Harry Blount.
– Sitten ette myöskään tiedä, mitä hänen imetettävästään oli tullut, kun asia vihdoin päättyi hänen edukseen?
– No, mitä hänestä oli tullut, jos saan kysyä?
– Kaartinhusaarien eversti!
Tämän vastauksen kuullessaan kaikki purskahtivat nauruun.
Alcide Jolivet taas mielissään vastauksensa tehokkuudesta otti esille muistikirjansa ja piirsi hymyillen seuraavan merkinnän vastedes julkaistavaa venäläis-ranskalaista sanakirjaa varten:
– Telega, venäläiset ajoneuvot, matkalle lähdettäessä neli- ja perille saavuttaessa kaksipyöräiset.
VÄLIKOHTAUS.
Maantieteellisesti Jekaterinburg on aasialainen kaupunki, se kun sijaitsee Ural-vuorten tuolla puolen sen äärimmäisillä itärinteillä. Kuitenkin se kuuluu Permin kuvernementtiin. Tällä hallinnollisella toimenpiteellä täytyy olla omat syynsä. Näin ollen kappale Siperiaa on tavallaan jäänyt venäläisen kotkan kynsiin.
Mikael Strogovin tai kirjeenvaihtajien ei tietenkään ollut vaikeaa löytää ajoneuvoja näin suuresta kaupungista. Vuonna 1723 perustetussa Jekaterinburgissa on valtakunnan suurin rahapaja, ja siellä sijaitsevat kaivosten hallitusvirastot. Tämä kaupunki on siis tärkeä teollisuuskeskus, missä on runsaasti metallitehtaita ja platinan- ja kullanhuuhtomoita.
Tähän aikaan oli Jekaterinburgin väestö jatkuvasti kasvanut. Tataarihyökkäyksen uhkaamina oli venäläisiä ja siperialaisia tulvinut sinne paettuaan Feofar-kaanin valtaamista maakunnista ja eritoten kirgiisien aroilta, jotka ulottuivat Irtyshin lounaispuolelta Turkestanin rajoille asti.
Vaikka ajoneuvoja siis oli ollut niukalti saatavissa Jekaterinburgiin matkustamista varten, oli niitä sensijaan yllinkyllin tarjolla sille, joka halusi lähteä tästä kaupungista. Nykyisissä oloissahan eivät matkustajat kernaasti uskaltautuneet Siperian teille.
Tästä johtui, että Harry Blountin ja Alcide Jolivetin olisi ollut helppo saada ehjä telega sen mainehikkaan puolikkaan tilalle, joka heidät oli jotenkin kuljettanut Jekaterinburgiin. Mikael Strogovilla taas oli oma tarantasinsa, joka matkalla Ural-vuorten yli ei ollut kärsinyt suuria vaurioita. Niinpä tarvitsi vain valjastaa sen eteen kolme uutta rivakkaa hevosta kiidättämään sitä nopeasti Irkutskia kohti.
Tjumeniin ja Novo-Saimskojeenkin asti olisi maa mäkistä, sillä siellä oli vielä loivia kumpareita, jotka vähitellen kohoavat Ural-vuorten ensimmäisiksi rinteiksi. Mutta Novo-Saimskojen tuolla puolen alkoi ääretön aro, joka tuhannenseitsemänsadan virstan laajuisena ulottui Krasnojarskin lähettyville.
Tiedämme, että molemmat kirjeenvaihtajat aikoivat Ishimiin eli kuudensadankolmenkymmenen virstan päähän Jekaterinburgista. Sieltä he suuntaisivat vallattuihin seutuihin, joko yhdessä tai kumpikin erikseen, sen mukaan kuin heidän metsästäjävaistonsa houkuttelisi heidät tälle tai tuolle reitille.
Tämä tie Jekaterinburgista Ishimiin, josta se sitten kääntyi Irkutskia kohti, oli ainoa, jota Mikael Strogov saattoi käyttää. Mutta kun hän ei juossut uutisten perässä ja päinvastoin olisi tahtonut välttää hyökkääjien hävittämiä seutuja, oli hän päättänyt olla pysähtymättä mihinkään.
– Hyvät herrat, hän sanoi uusille kumppaneilleen, – minusta on erittäin mieluista suorittaa osa matkaa teidän seurassanne, mutta minun täytyy ilmoittaa teille, että minulla on tulinen kiire Omskiin, jonne sisareni ja minä matkustamme äitimme luo. Kuka tietää, ehdimmekö sinne ennenkuin tataarit ovat vallanneet kaupungin! Minä en siis pysähdy kievareihin muuta kuin hevosia vaihtamaan ja matkustan yötä päivää.
– Me aiomme menetellä juuri samoin, vastasi Harry Blount.
– Hyvä, jatkoi Mikael Strogov, – mutta älkää sitten hukatko hetkeäkään. Vuokratkaa tai ostakaa ajoneuvot...
– Joiden peräosa suvaitsisi saapua Ishimiin samaan aikaan kuin etupyörätkin, lisäsi Alcide Jolivet.
Puoli tuntia myöhemmin oli uuttera ranskalainen keksinyt, varsin helposti muuten, tarantasin ja melkein samanlaisen kuin Mikael Strogovin, ja siihen hän ja hänen toverinsa heti asettuivat.
Mikael Strogov ja Nadja nousivat omiin ajoneuvoihinsa, ja puolenpäivän aikaan lähtivät molemmat valjakot yhdessä Jekaterinburgin kaupungista.
Nadja oli vihdoinkin Siperiassa, tuolla pitkällä Irkutskiin johtavalla tiellä. Mitä lienee nuori liiviläinen tällöin miettinytkään! Kolme virmaa hevosta kiidätti häntä tässä karkoitettujen maassa, jossa hänen isänsä oli tuomittu elämään ehkä kauankin etäällä synnyinseudulta! Mutta tuskinpa hän ehti katsella näitä silmiensä ohi suhahtelevia laajoja aroja, sillä hänen katseensa liiteli taivaanrannan tuolle puolen, mistä hän etsi maanpakolaisen kasvoja. Hän ei nähnyt mitään maasta, jonka läpi hän kiiti viidentoista virstan nopeudella tunnissa, ei mitään näistä Länsi-Siperian seuduista, jotka ovat niin erilaiset kuin itäiset. Täällä onkin vain vähän viljelystä ja vainioita ja maa ainakin pinnaltaan karua, mutta uumeniinsa se kätkee runsaasti rautaa, vaskea, platinaa ja kultaa. Teollisuuslaitoksia olikin kaikkialla, mutta harvassa maanviljelystiloja. Mistä saataisiinkaan käsivarsia muokkaamaan maata, kylvämään peltoja ja korjaamaan viljaa, kun oli tuottavampaa työskennellä kaivoksissa ja penkoa maata kärkikuokalla? Täällä on talonpoika väistynyt kaivosmiehen tieltä. Kaikkialla näkee kaivostyömiesten aseita, ei missään auraa tai peltolapiota.
Joskus kuitenkin Nadjan ajatukset palasivat Baikal-järven etäisiltä rantamilta hänen nykyiseen asemaansa. Isän kuva hälveni hiukan, ja hän näki jalomielisen matkatoverinsa ensin Vladimirin rautatiellä, missä joku sallimuksen määräys oli ensi kertaa satuttanut heidät yhteen. Tyttö muisti hänen huomaavaisuutensa matkan varrella, hänen saapumisensa Nishni-Novgorodin poliisiasemalle, sen sydämellisen koruttomuuden, jota tämä mies oli osoittanut puhutellen häntä sisarekseen, hänen hellän huolenpitonsa Volga-jokea pitkin matkustettaessa ja vihdoin kaikki, mitä hän oli tehnyt tuona kauheana myrsky-yönä Uralin vuorilla puolustaessaan hänen henkeään oman henkensä uhalla!
Nadja haaveili siis Mikael Strogovista. Hän kiitti Jumalaa, joka oli toimittanut hänen avukseen niin urhean suojelijan, niin jalomielisen ja hienotunteisen ystävän. Hän tunsi olevansa turvassa uuden "veljensä" luona, hänen suojeluksensa alaisena. Todellinen veli ei olisi voinut menetellä paremmin! Hän ei enää pelännyt mitään esteitä, vaan uskoi nyt varmasti pääsevänsä perille!
Mikael Strogov puolestaan puhui vähän ja mietti paljon. Hänkin kiitti Jumalaa siitä, että hän Nadjan tavattuaan paremmin kykeni salaamaan oikean henkilöllisyytensä ja sai samalla tilaisuuden tehdä hyvän työn. Nuoren tytön levollinen rohkeus oli omiaan viehättämään hänen urhoollista sieluaan. Eikö tämä todellakin ollut hänelle kuin sisar? Hän tunsi sekä kunnioitusta että hellää ystävyyttä kaunista ja sankarillista toveriaan kohtaan ja käsitti, että tämä oli niitä puhtaita ja harvinaisia valiosieluja, joihin voi luottaa.
Mutta nyt, kun Mikael Strogov polki Siperian tannerta, alkoivat todelliset vaarat. Jos sanomalehtimiehet eivät olleet erehtyneet, jos Ivan Ogarev oli päässyt rajan yli, niin täytyi menetellä äärimmäisen varovasti. Olosuhteet olivat sikäli muuttuneet, että tataarien vakoilijoita varmaan vilisi siperialaisissa maakunnissa. Jos hänen salaisuutensa paljastuisi ja hänet tunnettaisiin tsaarin kuriiriksi, kävisi tehtävän suorittaminen hänelle mahdottomaksi, ja hänen henkensäkin olisi vaarassa! Mikael Strogov tunsi siis raskaana velvollisuuden, joka häntä painoi.
Näissä mietteissä matkustettiin ensimmäisissä ajoneuvoissa, mutta mitä tapahtui sillä välin toisissa? Vain vallan tavallista. Alcide Jolivetin sanat virtasivat vuolaasti, ja Harry Blount vastaili yksitavuisen lyhyesti. Kumpikin katseli asioita omalla tavallaan ja teki muistiinpanoja matkan tapahtumista, jotka muutoin eivät paljoa vaihdelleet näitä Länsi-Siperian ensimmäisiä maakuntia samoiltaessa.
Jokaisessa hevostenvaihtopaikassa astuivat kirjeenvaihtajat tarantasistaan maahan ja tulivat Mikael Strogovia puhuttelemaan. Milloin ei kyytitalossa aterioitu, ei Nadja poistunut ajoneuvoista. Kun oli syötävä aamiaista tai päivällistä, tuli hän istumaan pöytään, mutta aina perin vaiteliaana hän otti varsin vähän osaa keskusteluun.
Vaikkei Alcide Jolivet koskaan mitenkään poikennut soveliaisuussäännöistä, ei nuori liiviläinen, joka hänestä oli ihastuttava, ollut häneen vaikuttamatta. Hän ihaili sitä hiljaista tarmoa, jota tyttö osoitti näin vaikeissa olosuhteissa suoritettavan matkan rasituksissa.
Nämä pakollisten pysähdysten ajat eivät juuri olleet Mikael Strogovin mieleen. Siksipä hän kiirehtikin lähtöä jokaisessa vaihtopaikassa, kehotti majatalon isäntiä nopeaan toimintaan, kannusti kyytimiehiä, hoputti ripeästi valjastamaan hevoset tarantasin eteen. Kun ateria oli nopeasti nautittu, liiankin nopeasti Harry Blountin mielestä, joka oli perinpohjainen pureksija, lähdettiin taas taipaleelle, ja sanomalehtimiehetkin kiitivät kotkina, sillä he maksoivat ruhtinaallisesti eli, niinkuin Alcide Jolivetin oli tapa sanoa, Venäjän kultakotkilla.
Sanomattakin on selvää, ettei Harry Blount sen enempää yritellyt nuorta tyttöä lähennellä. Tämä oli yksi niitä harvoja puheenaiheita, joissa hän ei tahtonut väittää toveriaan vastaan. Tällä arvoisalla herrasmiehellä ei ollut tapana tehdä kahta asiaa yhdellä kertaa.
Ja kun Alcide Jolivet oli häneltä kerran kysäissyt, minkä ikäinen liiviläisneitonen saattoi olla, vastasi hän oikein vakavissaan, puoleksi sulkien silmänsä:
– Mikä liiviläisneitonen?
– No, lempo soikoon, Nikolai Korpanovin sisar!
– Onko se tyttö hänen sisarensa?
– Ei, vaan hänen isoäitinsä! vastasi Alcide Jolivet hämmästyneenä niin suuresta kylmäkiskoisuudesta. – Minkä ikäiseksi häntä luulette?
– Jos olisin nähnyt hänen syntyvän, niin tietäisin, tokaisi Harry Blount, niinkuin tekee mies, joka ei halua joutua sanoistaan kiinni.
Se seutu, jonka halki nämä kaksi tarantasia nyt matkasivat, oli miltei autio. Sää oli jokseenkin kaunis, taivas puolittain pilvien peitossa, lämpömäärä siedettävämpi. Joustavammissa ajoneuvoissa ei matkustajilla olisi ollut syytä valittamiseen. He liikkuivat kuin venäläiset postivaunut, siis ihmeellisen nopeasti.
Mutta se, että maa näytti autiolta, johtui erikoisista olosuhteista. Vainioilla näkyi vain vähän tai ei ollenkaan kalpea- ja vakavakasvoisia siperialaisia talonpoikia, joita muuan kuuluisa matkustajatar oli sattuvasti verrannut kastilialaisiin ilman näiden kopeutta. Siellä täällä olivat ihmiset jo poistuneet kylistä, mikä kertoi tataarien lähestymisestä. Vieden mukanaan lammaslaumansa, kamelinsa ja hevosensa asukkaat olivat paenneet pohjoisille tasangoille. Muutamat uskollisina pysyneet heimot kirgiisien pääryhmästä olivat niinikään kuljettaneet telttansa Irtyshin tai Obin tuolle puolen säästyäkseen hyökkääjien ryöstöiltä.
Onneksi posti- ja kyytilaitos toimi yhä säännöllisesti. Samoin sähkölennätinkin niihin kohtiin asti, joihin johdot vielä ulottuivat. Jokaisessa vaihtopaikassa toimittivat kievarinisännät hevosia säädösten mukaisesti. Ja jokaisella lennätinasemalla välittivät luukuillaan istuvat virkailijat heille uskottuja sanomia, viivyttäen niitä ainoastaan valtion sähkösanomien vuoksi. Harry Blount ja Alcide Jolivet toimittivatkin heille runsaasti naputeltavaa.
Tähän asti oli Mikael Strogovin matka sujunut varsin tyydyttävästi. Tsaarin kuriiri ei ollut kokenut mitään viivytyksiä, ja jos hän vain onnistuisi sivuuttamaan Krasnojarskin, missä oli Feofar-kaanin tataarien äärimmäinen etenemiskohta, tiesi hän varmasti ehtivänsä Irkutskiin ennen heitä.
Päivää myöhemmin kuin molemmat tarantasit olivat lähteneet Jekaterinburgista, he saapuivat Tulugiskin pikkukaupunkiin kello seitsemältä aamulla, jätettyään taakseen kahdensadankahdenkymmenen virstan taipaleen, jolla ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtunut.
Siellä uhrattiin puolituntinen murkinoimiseen. Sitten matkustajat lähtivät taas kiitämään niin nopeasti, että vain lupaus ylimääräisistä kopeekoista saattoi selittää ajoneuvojen vauhdin.
Samana päivänä, heinäkuun 22., kello yhdeltä saapuivat molemmat tarantasit kuusikymmentä virstaa kauempana sijaitsevaan Tjumeniin.
Tässä kaupungissa, jonka väestö säännöllisissä oloissa oli kymmenentuhatta henkeä, oli niitä nyt kaksin verroin. Täällä ensimmäisessä teollisuuskeskuksessa, jonka venäläiset ovat Siperiaan perustaneet ja jossa on komeita metallitehtaita ja kellovalimo, ei ollut koskaan ennen nähty niin suurta liikettä.
Molemmat kirjeenvaihtajat lähtivät heti etsimään uutisia. Siperialaisten pakolaisten sotanäyttämöltä tuomat sanomat eivät olleet rauhoittavia.
Kerrottiin muun muassa, että Feofar-kaanin armeija lähestyi nopeasti Ishimin laaksoa, ja nyt kuultiin varmasti, että eversti Ivan Ogarev pian liittyisi tataaripäällikköön, jollei jo ollut liittynytkin. Siitä tehtiin johtopäätös, että sotatoimet silloin siirrettäisiin Itä-Siperiaan.
Venäläiset joukot taas oli kutsuttava enimmäkseen valtakunnan eurooppalaisista kuvernementeista, ja kun nämä olivat varsin etäällä, ei maahanhyökkäystä voitu vastustaa. Tobolskin kuvernementin kasakat riensivät kuitenkin pikamarssia kohti Tomskia toivoen voivansa katkaista tataareilta tien.
Kello kahdeksaan mennessä illalla olivat tarantasit jättäneet taakseen jälleen kuusikymmentäviisi virstaa ja saapuivat Jalutorovskiin.
Vaihdettiin nopeasti hevoset, ja kaupungista lähdettyä kuljettiin Toboljoen yli lautalla. Sen varsin tyyni juoksu teki helpoksi tämän toimenpiteen, joka matkan varrella olisi useasti toistettava ja luultavasti vähemmän suotuisissa olosuhteissa.
Keskiyön aikaan päästiin viisikymmentäviisi virstaa etäämpänä sijaitsevaan Novo-Saimskiin, ja matkustajat jättivät vihdoinkin taaksensa tämän epätasaisen seudun, jonka metsäiset mäet ovat Ural-vuorten viimeisiä juuria.
Tästä alkoi todella se, mitä nimitetään Siperian aroksi ja se ulottuu Krasnojarskin tienoille asti. Se oli rajaton tasanko, jonkinlainen laaja, ruohoa kasvava erämaa, jonka äärillä yhtyivät maa ja taivas. Tämä aro ei tarjonnut silmälle muuta kiinnekohtaa kuin tien varrella molemmin puolin törröttävät lennätintolpat, joiden langat värähtelivät tuulessa kuin harpunkielet. Tie itse ei eronnut tasangosta muutoin kuin sillä hienolla pölyllä, jota tarantasien pyörät tupruttivat. Ilman tätä vaaleaa rihmaa, jota jatkui silmänkantamattomiin, olisi luullut olevansa varsinaisessa erämaassa.
Mikael Strogov tovereineen kiiti yhä nopeammin aron poikki. Jamshtshikin hoputtamat hevoset, joita ei mikään vastus voinut viivyttää, ikäänkuin leikkasivat avaruutta. Tarantasit riensivät suoraan Ishimiä kohti, jonne molempien kirjeenvaihtajien oli määrä pysähtyä, jollei mikään tapaus heidän matkasuunnitelmaansa muuttaisi.
Novo-Saimskin ja Ishimin kaupungin väliä on noin kaksisataa virstaa, ja seuraavana päivänä ennen kahdeksaa illalla olisi ne matkattu, jos ei hetkeäkään hukattaisi. Kyytimiehen mielestä nämä matkustajat, vaikka eivät olleetkaan suuria herroja tai korkeita virkamiehiä, olivat sentään sellaisten arvoisia niiden auliiden juomarahojen vuoksi, joita he jakelivat. Seuraavana päivänä, heinäkuun 23., tarantasit eivät enää olleetkaan kuin kolmenkymmenen virstan päässä Ishimistä.
Tällä hetkellä Mikael Strogov äkkäsi tiellä tomupilvien välitse vilahtelevat ajoneuvot, jotka kulkivat hänen omiensa edellä. Kun hänen vähemmän uupuneet hevosensa juoksivat nopeammin, täytyi hänen ennen pitkää saavuttaa ne.
Nuo ajoneuvot eivät olleet tarantas tai telega, vaan kauttaaltaan pölyiset postivaunut, jotka nähtävästi jo olivat suorittaneet pitkän matkan. Kyytimies lyödä huitoi valjakkoaan hartiavoimin ja sai sen pysymään laukassa vain ärjymisillä ja iskuilla. Nämä vaunut eivät varmaankaan olleet kulkeneet Novo-Saimskin kautta, vaan niiden oli täytynyt tulla Irkutskin tielle joltakulta aron syrjäpolulta.
Mikael Strogovilla ja hänen tovereillaan oli Ishimiä kohti kulkevat vaunut nähdessään sama ajatus: ajaa niiden ohi ja saapua ennen niitä majataloon varatakseen itselleen saatavissa olevat hevoset. He virkkoivat siis sanan ajomiehilleen, jotka pian hoputtivat hevosensa liiaksi rasittuneen valjakon rinnalle. Mikael Strogovin tarantas saapui ensimmäisenä.
Sillä hetkellä ilmestyi vaununikkunaan pää.
Mikael Strogov ehti tuskin sitä huomata. Mutta niin nopeasti kuin hän ajoikin, kuuli hän kuitenkin varsin selvästi käskevällä äänellä lausutut ja hänelle tarkoitetut sanat:
– Pysähtykää!
Ei pysähdytty, vaan päinvastoin lisättiin vauhtia, ja pian olivat molemmat tarantasit ehtineet kilpailijansa edelle.
Nyt alkoi hurja kilpa-ajo, sillä postivaunujen valjakko, jota ohi kiitäväin hevosten näkeminen ja juoksu kaiketi kiihotti, elpyi virkummaksi ja ponnisteli muutaman minuutin ajan. Kaikki kolme ajoneuvoa olivat pian hävinneet tomupilveen. Ilmaan kohosi vaaleita tupruja kuin rakettien räiskähdellessä, ja kuului piiskanläimäyksiä, joihin sekaantui vihaisia huudahduksia.
Mikael Strogov ja hänen toverinsa säilyttivät kuitenkin etumatkansa, joka saattoi olla hyvin tärkeä, jos majatalossa oli puutetta hevosista. Näin monille matkustajille kievarin isäntä kenties ei voisi toimittaa valjakkoa, varsinkaan lyhyessä ajassa.
Puoli tuntia myöhemmin olivat jälkeenjääneet vaunut vain tuskin havaittava pilkku aron äärellä.
Kello oli kahdeksan illalla, kun molemmat tarantasit ajoivat Ishimin majataloon.
Uutiset hyökkäyksestä olivat yhä hälyttävämpiä. Tataarikolonnain etujoukko uhkasi välittömästi kaupunkia, ja kaksi päivää sitten oli virastojen täytynyt siirtyä Tobolskiin. Ishimissä ei enää ollut ainoatakaan virkailijaa eikä sotamiestä.
Heti majataloon päästyään pyysi Mikael Strogov itselleen hevosia.
Hän oli menetellyt viisaasti ajaessaan postivaunujen edelle. Ainoastaan kolme hevosta oli heti valjastettavissa. Toiset olivat vastikään väsyneinä palanneet pitkältä taipaleelta.
Majatalon isäntä käski valjastamaan.
Kirjeenvaihtajain taas, joista oli edullista pysähtyä Ishimiin, ei tarvinnut välittömästi huolehtia matkan jatkamisesta, vaan he käskivät viedä tarantasinsa vajaan.
Kymmenen minuuttia majataloon saapumisen jälkeen ilmoitettiin Mikael Strogoville, että hänen tarantasinsa oli lähtövalmiina.
– Hyvä, vastasi hän.
Sitten hän meni sanomalehtimiesten luo.
– Nyt, hyvät herrat, hän sanoi, – koska te aiotte jäädä Ishimiin, on meille siis tullut eronhetki.
– Mitä, herra Korpanov, huudahti Alcide Jolivet, – ettekö viivy edes tunnin aikaa Ishimissä?
– En, hyvä herra, vieläpä toivon ehtiväni majatalostakin ennen sivuuttamiemme vaunujen saapumista.
– Pelkäättekö siis, että siinä matkustava yrittäisi riistää teiltä kyytihevoset?
– Minä vältän mieluimmin kaikkia mahdollisia selkkauksia.
– Silloin, herra Korpanov, virkkoi Alcide Jolivet, – meidän on vain vielä kerran kiitettävä teitä meille tekemästänne palveluksesta ja siitä ilosta, että olemme saaneet matkustaa teidän seurassanne.
– Muuten on mahdollista, että jonkun päivän päästä tapaamme toisemme Omskissa, lisäsi Harry Blount.
– Hyvinkin mahdollista, vastasi Mikael Strogov, – koska matkustan suoraan sinne.
– No, onnellista matkaa, herra Korpanov, virkkoi silloin Alcide Jolivet, – ja Jumala varjelkoon teitä telegoista!
Molemmat kirjeenvaihtajat ojensivat kätensä Mikael Strogoville, aikoen puristaa hänen kättään mahdollisimman sydämellisesti, kun samassa kuului ajoneuvojen ratinaa pihalta. Melkein heti avautui majatalon ovi rajusti, ja sisälle astui mies.
Hän oli postivaunujen matkustaja, ryhdiltään sotilaallinen, noin nelikymmenvuotias, kookas, roteva, tukevakaulainen, leveäharteinen mies, jonka paksut viikset sopivat poskiparran punervaan väriin. Hänellä oli asepuku ilman arvomerkkejä. Ratsuväen sapeli riippui hänen vyöltään, ja hänellä oli kädessään lyhytvartinen piiska.
– Hevosia! lausui hän komentamaan tottuneen miehen äänellä.
– Minulla ei ole enää vapaita hevosia, vastasi kievarin isäntä kumartaen.
– Minun täytyy saada niitä heti.
– Se on mahdotonta.
– Mitä ovat sitten ne hevoset, jotka juuri on valjastettu tarantasin eteen pihalla?
– Ne kuuluvat tälle matkustajalle, vastasi isäntä osoittaen Mikael Strogovia.
– Riisu ne valjaista! sanoi matkustaja äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
Mikael Strogov astui nyt esille.
– Ne hevoset olen minä tilannut, virkkoi hän.
– Vähät siitä! Minun täytyy ne saada. Noh! Ripeästi! Minulla ei ole aikaa hukattavana.
– Ei minullakaan ole aikaa, vastasi Mikael Strogov, joka tahtoi pysyä tyynenä, mutta vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.
Nadja oli hänen vieressään, tyynenä hänkin, mutta mielessään levottomana kohtauksesta, jonka välttäminen olisi ollut suotavampaa.
– Riittää! tiuskaisi matkustaja.
Sitten hän astui kievarin isännän luo ja lausui uhkaavin elein:
– Ne hevoset pitää riisua tarantasin edestä ja valjastaa minun vaunujeni eteen!
Kievarin isäntä joutui ymmälle eikä tiennyt ketä totella. Hän katseli Mikael Strogovia, jolla ilmeisesti oli oikeus kieltäytyä mukautumasta matkustajan vääriin ja kohtuuttomiin vaatimuksiin.
Strogov epäröi hetkisen. Hän ei tahtonut vedota passiinsa, mikä olisi voinut kiinnittää häneen huomiota, muttei myöskään tahtonut hevosia luovuttamalla viivyttää matkaansa eikä halunnut antautua taisteluunkaan, mikä olisi voinut olla hänen tehtävälleen vaarallinen.
Molemmat sanomalehtimiehet katselivat häntä, valmiina häntä tukemaan, jos hän heihin vetoaisi.
– Hevoset jäävät minun haltuuni, sanoi Mikael Strogov, mutta korottamatta ääntään enempää kuin oli tavalliselle irkutskilaiselle kauppiaalle soveliasta.
Uusi matkustaja astui silloin häntä kohti ja laskien karkeasti kätensä hänen olalleen karjaisi:
– Niinkö! Etkö luovuta minulle hevosiasi?
– En, kuului vastaus.
– No, hyvä, ne kuuluvat sille meistä, joka kykenee ne ottamaan! Puolusta itseäsi, sillä minä en sinua säästä!
Ja näin sanoen matkustaja veti kiivaasti sapelin tupestaan ja asettui odottamaan.
Nadja oli heittäytynyt Mikael Strogovin eteen. Myöskin Harry Blount ja Alcide Jolivet lähestyivät häntä.
– Minä en taistele, sanoi Mikael Strogov lyhyesti laskien kätensä ristiin rinnalleen voidakseen paremmin hillitä itseään.
– Etkö sinä taistele?
– En.
– Etkö tämänkään jälkeen? huudahti matkustaja. Ja ennenkuin häntä ehdittiin estää, iski hän piiskansa varrella Mikael Strogovia olkapäähän.
Tästä herjauksesta Mikael Strogov kalpeni. Hänen kätensä kohosivat, ikäänkuin hän olisi aikonut ruhjoa tuon törkeän öykkärin. Mutta äärimmäisellä ponnistuksella hänen onnistui hillitä itsensä. Kaksintaistelu olisi merkinnyt enemmän kuin viivytystä, se olisi ehkä tehnyt hänelle mahdottomaksi täyttää velvollisuutensa... Parempi oli menettää joitakuita tunteja... Niin, mutta niellä tämä loukkaus!
– Etkö nytkään taistele, kurja pelkuri? toisti matkustaja lisäten karkeuden raakuuteen.
– En, vastasi Mikael Strogov, joka ei hievahtanut, vaan katsoi uhkaajaa suoraan silmiin.
– Hevoset heti! huusi toinen silloin ja lähti salista.
Kievarin isäntä seurasi häntä, ensin kohautettuaan olkapäitänsä Mikael Strogoville, johon hän oli luonut halveksivan silmäyksen.
Tämän tapauksen sanomalehtimiehiin tekemä vaikutus ei voinut olla Mikael Strogoville edullinen. Heidän hämmästyksensä oli ilmeinen. Tuo roteva, nuori mies salli itseään noin lyödä vaatimatta herjaajaa tilille! He tyytyivät siis vain jättämään hyvästit ja poistuivat. Alcide Jolivetin lausuessa Harry Blountille:
– En olisi sitä uskonut miehestä, joka niin taitavasti ratkoo Uralin karhuja! Olisiko siis totta, että urhoollisuudella on aikansa ja muotonsa? Tämä on ihan käsittämätöntä! Käsittämätöntä ainakin meille, jotka emme ole koskaan olleet maaorjia!
Hetkistä myöhemmin kuuli pyörien rätinästä ja piiskanläjähdyksistä, että postivaunut, joiden eteen tarantasin hevoset oli valjastettu nopeasti, vierivät pois majatalosta.
Nadja levollisena ja Mikael Strogov vielä raivosta vapisevana olivat jääneet yksin kievarin saliin.
Käsivarret vielä ristissä oli tsaarin kuriiri istuutunut. Häntä olisi luullut kuvapatsaaksi. Kuitenkin oli puna, joka ei voinut olla häpeänpunaa, karkoittanut kalpeuden hänen miehekkäiltä kasvoiltaan.
Nadja ei epäillyt, että ainoastaan hirveän pätevät syyt olivat saaneet tuollaisen miehen nielemään moisen nöyryytyksen.
Astuen siis Mikaelin luo, niinkuin tämä oli tullut hänen luokseen Nishni-Novgorodin poliisiasemalla, hän virkkoi:
– Kätesi, veli!
Ja samalla kertaa hänen sormensa melkein äidillisellä eleellä pyyhkäisi pois kyyneleen, joka oli tipahtamaisillaan hänen toverinsa silmästä.
VELVOLLISUUS ENNEN KAIKKEA.
Nadja oli tarkkana arvannut, että jokin salainen syy ohjasi kaikkia Mikael Strogovin tekoja, ettei hän kuulunut itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta määrätä itseään ja että hän äskeisessä tilaisuudessa oli velvollisuudelle uhrannut verisen loukkauksenkin.
Muuten hän ei pyytänytkään Mikael Strogovilta selitystä. Eikä hänen tarjoamansa kädenpuristus jo ennakolta vastannut kaikkeen, mitä tuo mies olisi hänelle voinut sanoa?
Mikael Strogov pysyi mykkänä koko iltakauden. Kun kievarin isäntä ei enää ennen aamua voinut toimittaa virkeitä hevosia, oli koko yö vietettävä majatalossa. Nadjan oli siis käytettävä se aika lepoon, joten häntä varten pantiin kuntoon huone.
Nuori tyttö olisi epäilemättä mieluummin jäänyt toverinsa pariin, mutta hän tunsi tämän kaipaavan yksinäisyyttä ja päätti mennä huoneeseen, joka hänelle oli varattu.
Mutta poistuessaan hän ei voinut olla sanomatta Strogoville hyvästi.
– Veli ... kuiskasi hän.
Mutta Mikael Strogov ehkäisi hänet liikkeellä. Huokaus kuohutti neitosen rintaa, ja hän lähti salista.
Mikael Strogov ei mennyt vuoteeseen. Hän ei olisi voinut hetkeäkään nukkua. Sillä kohdalla, jota raa'an matkustajan ruoska oli koskettanut, hän tunsi kuin polttoa.
– Isänmaan ja isän vuoksi! hän jupisi vihdoin lopettaessaan iltarukouksensa.
Kuitenkin hän tunsi silloin voittamatonta halua tietää, kuka tuo mies oli, joka oli häntä lyönyt, mistä hän tuli ja minne hän oli matkalla. Hänen kasvonpiirteensä olivat kylläkin niin syöpyneet hänen muistiinsa, ettei hänen tarvinnut pelätä niitä koskaan unohtavansa.
Mikael Strogov kutsutti luokseen majatalon isännän.
Tämä vanha siperialainen tervaskanto tuli heti ja vilkaistuaan nuoreen mieheen hiukan yliolkaisesti odotti hänen kysymyksiään.
– Oletko sinä tästä maasta? kysyi Mikael Strogov.
– Olen.
– Tunnetko miehen, joka anasti minulta hevoset?
– En.
– Etkö ole häntä koskaan nähnyt?
– En koskaan.
– Keneksi sinä häntä luulet?
– Herraksi, joka osaa vaatia tottelevaisuutta!
Mikael Strogovin katse tunkeutui kuin tikari siperialaisen sydämeen, mutta isännän silmäluomet eivät laskeutuneet.
– Sinä rohkenet arvostella minua! huudahti Mikael Strogov.
– Kyllä, vastasi siperialainen, – sillä on jotain sellaista, mitä ei tavallinen kauppiaskaan saa ottaa ilmaiseksi vastaan!
– Ruoskaniskutko?
– Niin, ruoskaniskut, nuori mies! Minä olen kyllin iäkäs ja kyllin voimakas sen sinulle sanoakseni!
Mikael Strogov lähestyi majatalon isäntää ja laski vahvat kätensä hänen olkapäilleen. Sitten lausui hän omituisen tyynellä äänellä:
– Mene, ystäväni, mene! Minä saattaisin sinut tappaa!
Kievarin isäntä oli ymmärtänyt.
– Minä pidän hänestä enemmän tuollaisena, jupisi hän ja poistui sanaakaan lisäämättä.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 24., kello kahdeksalta aamulla oli tarantasin eteen valjastettu kolme virmaa hevosta. Mikael Strogov ja Nadja asettuivat ajoneuvoihin, ja Ishim, josta kummallekin jäisi niin kaamea muisto, oli pian kadonnut näkyvistä tienmutkan taakse.
Eri vaihtopaikoissa, joihin tällä päiväkaudella pysähdyttiin, saattoi Mikael Strogov todeta, että vaunut yhä ajoivat hänen edellään Irkutskin tietä ja että matkustaja, jolla oli yhtä kiire kuin hänelläkin, ei hukannut hetkeäkään aron poikki rientäessään. Kello neljältä illalla oli kuuttakymmentäviittä virstaa kauempana Abatskajan kyytiaseman kohdalla kuljettava Ishimin, Irtyshin suuren lisäjoen, poikki.
Tämä oli jonkun verran vaikeampaa kuin Toboljoen ylimeno. Ishim on tällä kohtaa tosiaan varsin vuolas. Siperian talven aikana voi kaikista näistä usean jalan paksuudelta jäätyneistä arovirroista helposti suoriutua. Matkustaja kiitää niiden yli edes huomaamattakaan niitä, sillä niiden uoma on kätkeytynyt äärettömän valkovaipan alle, joka yhtenäisenä peittää aroa, mutta kesäisin niiden ylimeno voi tuottaa suuria vaikeuksia.
Niinpä kuluikin kaksi tuntia Ishimin ylimenoon, mikä tuskastutti Mikael Strogovia sitäkin enemmän, kun soutajat kertoivat hänelle hälyttäviä uutisia tataarien hyökkäyksestä.
Hän kuuli, että joitakuita Feofar-kaanin ratsastavia vakoojia oli jo ilmestynyt Ishimin alajuoksun molemmille rannoille Tobolskin kuvernementin eteläisiin seutuihin. Omsk oli uhattuna. Puhuttiin taistelusta, joka oli muka suoritettu siperialaisten ja tataarien välillä suurten kirgiisiheimojen alueen rajalla ja joka kuului päättyneen epäedullisesti sillä kohden liian heikoille venäläisille. Siitä johtui heidän joukkojensa perääntyminen ja sen seurauksena oli maakunnan talonpoikien yleinen vaellus. Kerrottiin hyökkääjien tekemistä kaameista hirmutöistä, ryöstöistä, varkauksista, poltoista ja murhista. Se kuului tataarilaisen sodankäynnin järjestelmään. Paettiin siis kaikkialta Feofar-kaanin etujoukon tieltä. Kaupunkien ja kylien tyhjentyessä asukkaista oli Mikael Strogovin suurimpana pelkona se, että kulkuvälineet loppuisivat. Hänellä oli siis kiire Omskiin. Kenties hän siitä kaupungista lähdettyään ehtisi tataarivakoojien edelle, joita samoili Irtyshin laaksoa alaspäin, ja tapaisi tien vapaana Irkutskiin asti.
Juuri tällä kohdalla, mistä tarantas oli lautattu joen yli, päättyy sotilaskielellä "Ishimin ketjuksi" nimitetty puutornien eli pienten linnoitusten linja, joka ulottuu Etelä-Siperian rajoilta noin neljänsadan virstan päähän. Muinoin oli näihin varustuksiin sijoitettu kasakkaosastoja, ja ne suojelivat maata yhtä hyvin kirgiisejä kuin tataarejakin vastaan. Mutta sittemmin hylättyinä, kun hallitus luuli alistaneensa nämä heimot, ei niitä voitu käyttää hetkellä, jolloin ne olisivat olleet perin tarpeelliset. Useimmat näistä linnoituksista oli poltettu poroksi, ja jotkut eteläisellä taivaanrannalla leijailevat savuvyöryt, joita soutajat osoittivat Mikael Strogoville, todistivat tataarien etujoukkojen lähenemisestä.
Heti kun lautta oli kuljettanut tarantasin valjakkoineen Ishimin oikealle rannalle, alettiin jälleen kiireisesti samota aavikon yli.
Kello oli seitsemän illalla. Ilma oli kovin pilvinen. Useita kertoja puhkesi rankkasadekin, joka sitoi pölyn ja teki tiet paremmiksi.
Siitä asti kun oli lähdetty Ishimin majatalosta, oli Mikael Strogov pysynyt vaiteliaana. Silti hän aina huolehtivasti koetti säästää Nadjaa tämän herkeämättä jatketun matkan rasituksilta, mutta nuori tyttö ei valittanut. Hän olisi tahtonut loihtia siivet tarantasin hevosille. Joku vaisto sanoi hänelle, että hänen toverillaan oli vielä kovempi kiire päästä Irkutskiin kuin hänellä itsellään. Mutta kuinka monet virstat heitä siitä erottivatkaan!
Hänen mieleensä juolahti myös, että jos tataarit jo olivat vallanneet Omskin, niin siellä asuva Mikael Strogovin äiti joutuisi vaaroihin, joiden pelko tietysti teki pojan äärettömän levottomaksi, ja että se riitti selittämään hänen suuren intonsa saapua sinne.
Nadja piti siis viimein sopivana puhua Strogoville vanhasta Marfasta ja siitä yksinäisyydestä, jota tämä varmaankin tunsi näiden vakavien tapausten keskellä.
– Etkö ole kuullut mitään äidistäsi hyökkäyksen alusta asti? kysyi hän.
– En mitään, Nadja. Viime kirje, jonka äitini minulle kirjoitti, on päivätty kaksi kuukautta sitten, mutta se toi minulle hyviä uutisia. Marfa on tarmokas nainen, uljas siperiatar. Iästään huolimatta hän on säilyttänyt kaikki sielunvoimansa. Hän osaa kärsiä.
– Minä käyn häntä katsomassa, veli, virkkoi Nadja innokkaasti. – Koska nimität minua sisareksi, olen minä Marfan tytär!
Ja kun Mikael Strogov ei vastannut, lisäsi hän:
– Ehkä äitisi on onnistunut pääsemään pois Omskista?
– Se on mahdollista, Nadja, vastasi Mikael Strogov, – ja minä toivonkin, että hän olisi päässyt Tobolskiin. Vanha Marfa vihaa tataareja. Hän tuntee aron eikä pelkää, ja minä toivon, että hän on tarttunut sauvaansa ja lähtenyt vaeltamaan Irtyshin rantoja alaspäin. Siinä maakunnassa ei ole ainoatakaan kolkkaa, jota hän ei tuntisi. Kuinka monesti hän onkaan samoillut siellä isävainajani kanssa, ja kuinka monesti minä itse olen lapsena seurannut heitä matkoilla Siperian erämaan halki. Niin, Nadja, minä toivon, että äitini on lähtenyt Omskista.
– Ja milloin sinä hänet näet?
– Minä näen hänet ... paluumatkallani.
– Mutta jos äitisi on Omskissa, niin varaathan itsellesi tunnin verran mennäksesi häntä syleilemään!
– Minä en mene häntä syleilemään!
– Etkö käy häntä tervehtimässä?
– En, Nadja ... vastasi Mikael Strogov, jonka rinta kuohui ja joka käsitti, ettei hän voinut pitemmälti vastata nuoren tytön kysymyksiin.
– Sinä sanot: en! Ah, veli, jos äitisi on Omskissa, niin mistä syistä saatatkaan kieltäytyä häntä tapaamasta?
– Mistäkö syistä, Nadja! Sinä kysyt minulta, mistä syistä! huudahti Mikael Strogov niin muuttuneella äänellä että neitonen säpsähti. – No, samoista syistä, jotka tekivät minut raukkamaisuuteen asti kärsivälliseksi sitä lurjusta kohtaan, joka...
Hän ei kyennyt lopettamaan lausettaan.
– Rauhoitu, veli, sanoi Nadja lempeimmällä äänellään. – Minä tiedän vain yhden asian, tai oikeammin en sitä tiedä, mutta aavistan sen sielussani! Jokin määrää nykyään koko käyttäytymisesi: vielä pyhemmän velvollisuuden tunne mikäli semmoista voi olla, kuin se, joka sitoo pojan äitiin!
Nadja vaikeni, ja siitä lähtien hän vältti jokaista keskustelunaihetta, joka saattoi kohdistua Mikael Strogovin erikoiseen asemaan. Tässä oli jokin salaisuus, jota tuli pitää arvossa. Ja hän piti sitä arvossa.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 25., kello kolmelta aamulla saapui tarantas Tjukalinskin kyytiasemalle kuljettuaan sadankahdenkymmenen virstan matkan Ishim-virralta sinne.
Hevoset vaihdettiin nopeasti. Mutta nyt jamshtshik ensi kertaa hangoitteli vastaan, selittäen, että tataarien osastoja liikkui aroilla ja että matkustajat hevosineen ja ajoneuvoineen olisivat oiva saalis näille rosvoille.
Mikael Strogov sai kyytimiehen taipumaan vain rahan voimalla, sillä hän ei tässä tilaisuudessa enempää kuin muissakaan halunnut vedota erikoiseen passiinsa. Viimeinen, sähkeitse välitetty ukaasi oli tunnettu Siperian maakunnissa, ja venäläinen, joka oli erikoisesti vapautettu noudattamasta sen määräyksiä, olisi jo pelkästään siitä syystä varmaankin herättänyt yleisön huomiota, mitä tsaarin kuriirin täytyi ennen kaikkea välttää. Kyytimiehen epäröimiset taas kenties johtuivat siitä, että tuo veitikka tahtoi ansaita matkustajan kiireellä? Tai ehkä hänellä tosiaan oli syytä pelätä jotain ikävää selkkausta?
Vihdoin tarantas lähti liikkeelle ja kiiti niin nopeasti, että se kello kolmelta iltapäivällä saapui kahdeksaakymmentä virstaa etäämpänä sijaitsevaan Kulatsinskojeen. Sitten se tuntia myöhemmin ehti Irtysh-virran rannalle. Omskiin oli enää vain parikymmentä virstaa.
Irtysh on leveä joki ja Siperian tärkeimpiä valtasuonia, joka vyöryttää vesiään Aasian pohjoiseen osaan. Se alkaa Altaivuoristosta, virtaa vinosti kaakosta luoteeseen ja laskee lähes seitsemäntuhatta virstaa kuljettuaan Obiin.
Tähän aikaan vuodesta, jolloin kaikki Siperian vesistöjen joet tulvivat, oli Irtyshin vesi tavattoman korkealla. Sen vuoksi voimakas, melkein tulvamainen virta teki ylimenon varsin vaikeaksi. Paraskaan uimari ei olisi kyennyt ponnistamaan sen poikki, eikä joen ylikulku lautallakaan ollut vallan vaaratonta.
Mutta nämä vaarat eivät enempää kuin muutkaan voineet pysähdyttää Mikael Strogovia ja Nadjaa hetkeksikään, he kun olivat päättäneet niitä kaikkia uhmata.
Mikael Strogov ehdotti kuitenkin nuorelle toverilleen, että hän itse menisi ensiksi joen yli samassa lauttauksessa kuin tarantas ja valjakko, sillä hän pelkäsi, että näiden paino tekisi lautan epävarmaksi. Toimitettuaan hevoset ja ajoneuvot toiselle rannalle hän tulisi takaisin Nadjaa noutamaan.
Nadja kieltäytyi. Se olisi tiennyt tunnin viivytystä, eikä hän halunnut vain oman turvallisuutensa vuoksi aiheuttaa mitään ajanhukkaa.
Lautan lastaus ei ollut vaivatonta, sillä joen äyräät olivat osittain tulvaveden alla, eikä lautta voinut päästä kyllin lähelle.
Puolen tunnin ponnistusten jälkeen onnistui laivurin kuitenkin tuoda tarantas ja kolmivaljakko lautalle. Sitten nousivat sille Mikael Strogov, Nadja ja jamshtshik, ja niin lähdettiin liikkeelle.
Ensimmäisten minuuttien aikana kaikki kävi hyvin. Irtyshin virtavesi, jonka rannalta esiin pistävä pitkä maankieleke ylempänä katkaisi, muodosti pyörteen, jonka lautta helposti halkaisi. Molemmat lauttamiehet työnsivät alustaan pitkillä seipäillä, joita he käyttelivät perin taitavasti; mutta kun he pääsivät ulommaksi ja joen pohja syveni, ei heille jäänyt enää juuri mitään pätkää, johon sopi nojata olkapäätä. Seipäiden päät ulottuivat vain jalan verran veden pinnan yläpuolelle, mikä teki niiden käyttelyn vaivalloiseksi.
Mikael Strogov ja Nadja, jotka istuivat lautan perällä ja pelkäsivät, että sattuisi jokin viivytys, tarkkailivat levottomasti lauttamiesten hommaa.
– Varovasti! huudahti toinen heistä toverilleen.
Tämä huuto johtui uudesta suunnasta, johon lautta oli tavattoman nopeasti kääntynyt. Se joutui silloin keskivirran välittömän vaikutuksen alaiseksi ja luisui ripeästi jokea alaspäin. Oli siis taitavasti käytettävä sauvoimia lautan kääntämiseksi vinoon virtauksen poikki. Tukemalla seipäitään sovittaen niiden päät partaan alapuolelle tehtyihin koroihin onnistui lauttamiesten ohjata aluksensa vähitellen yhä enemmän oikeata rantaa kohti.
Saattoi laskea, että lautta pääsisi toiselle rannalle vasta viittä, kuutta virstaa alempana myötävirtaan kuin mistä oli lähdetty, mutta oli ennen kaikkea tärkeätä, että juhdat ja ihmiset pääsisivät maihin.
Molemmat lautturit, jotka olivat jänteviä miehiä ja joita sitäpaitsi kannusti runsaan palkkion toivo, uskoivatkin varmasti kykenevänsä suorittamaan onnellisesti tämän vaikean ylimenon.
Mutta he eivät olleet ottaneet lukuun tapausta, jolle he eivät mitään mahtaneet ja jossa heidän intonsa oli yhtä tehoton kuin heidän taitonsakin. Lautta oli keskivirralla jokseenkin yhtä kaukana kummastakin rannasta ja kulki myötävirtaan kahden virstan tuntinopeudella, kun Mikael Strogov nousi seisomaan ja tähysti tarkkaavaisesti virtaa ylöspäin.
Hän huomasi silloin useita aluksia, jotka liikkuivat hyvin nopeasti jokea alaspäin, sillä virran antamaa vauhtia lisäsivät airot.
Mikael Strogovin kasvot väänsivät äkkiä, ja häneltä pääsi huudahdus.
– Mitä nyt? kysyi nuori tyttö.
Mutta ennenkuin Mikael Strogov ehti vastata hänelle, kirkaisi toinen lauttureista säikähtäen:
– Tataarit, tataarit!
Ne olivat todellakin täynnä sotilaita olevia veneitä laskemassa nopeasti Irtyshiä alaspäin, ja muutamissa minuuteissa ne saavuttivat lautan, joka oli liian raskaassa lastissa voidakseen paeta niiden edeltä.
Tämän näyn säikähdyttämät lauttamiehet parkuivat epätoivosta ja heittivät pois sauvoimensa.
– Rohkeutta, hyvät ystävät, Mikael Strogov huudahti, rohkeutta! Viisikymmentä ruplaa teille, jos ehdimme oikealle rannalle ennenkuin veneet saapuvat!
Näiden sanojen rohkaisemina lautturit ryhtyivät uudestaan toimeensa ohjaten alustaan yhä vinosti myötävirtaan, mutta pian kävi selväksi, etteivät he voineet välttää tataareja.
Soutaisivatko nämä ohi heitä ahdistamatta? Se ei ollut luultavaa! Päinvastoin oli pelättävä pahinta näiden rosvojen taholta!
– Älä pelkää, Nadja, sanoi Mikael Strogov, – mutta ole valmis kaikkeen!
– Minä olen valmis, vastasi Nadja.
– Heittäytymään jokeenkin, kun käsken?
– Kun sinä käsket.
– Luota minuun, Nadja.
– Minä luotan.
Tataarilaisveneet olivat enää vain sadan jalan päässä. Niissä oli osasto buharalaisia sotamiehiä, jotka olivat matkalla tiedusteluretkelle Omskin ympäristöön.
Lautta oli vielä kahden pituutensa päässä rannasta. Lauttaajat ponnistivat kaikin voimin. Mikael Strogov tarttui sauvoimeen, jota hän käytteli yli-inhimillisin voimin. Jos hän voisi saada tarantasin maihin ja kiitää sen nelistävällä valjakolla pois, oli jokin mahdollisuus päästä näiltä tataareilta pakoon, koska heillä ei ollut ratsuja.
Mutta kaikki ponnistukset olivat tuomitut tehottomiksi.
– Saryn na kitshu! huusivat ensimmäisen veneen sotilaat.
Mikael Strogov tunsi tämän tataarilaisten arorosvojen sotahuudon, johon oli vastattava heittäytymällä vatsalleen.
Mutta kun eivät lautturit eikä hän totelleet kehoitusta, pamahti hurja yhteislaukaus, ja kaksi hevosista haavoittui kuolettavasti.
Tällä hetkellä kuului kolahdus... Veneet olivat poikkipuolin törmänneet lauttaan.
– Tule, Nadja! huudahti Mikael Strogov, valmiina heittäytymään partaan yli.
Nuori tyttö aikoi häntä seurata, kun Mikael Strogov samassa sai keihääniskun, suistui jokeen, ja virta vei hänet mukanaan. Hänen kätensä liikkui hetkisen veden päällä, ja sitten hän katosi.
Nadja oli kirkaissut, mutta ennenkuin hän ehti heittäytyä Mikael Strogovin jäljestä, tartuttiin häneen ja hänet kannettiin pois erääseen veneistä.
Hetkistä myöhemmin oli lautturit surmattu keihäillä, ja lautta ajelehti ohjaamattomana sillä välin kun tataarit jatkoivat matkaansa Irtysh-jokea alaspäin.
ÄITI JA POIKA.
Omsk on Länsi-Siperian virallinen pääkaupunki. Se ei ole samannimisen kuvernementin tärkein kaupunki, koska Tomsk on suurempi ja väkirikkaampi, mutta Omskissa asuu tämän aasialaisen Venäjän kenraalikuvernööri.
Omskiin kuuluu oikeastaan kaksi kaupunkia: toisessa asuu yksinomaan hallitusmiehiä ja virkailijoita, toisessa varsinkin siperialaisia kauppiaita, vaikkei sen kauppa silti ole suuri.
Kaupungissa on kaksi- tai kolmetoistatuhatta asukasta. Sen suojana on linnakkeilla varustettu ympärysvalli, mutta kun nämä varustukset ovat enimmäkseen mullasta luotuja, ei niistä ole riittävää turvaa. Ja tataarit, jotka sen hyvin tiesivät, koettivatkin nyt vallata kaupungin väkirynnäköllä, mikä heille muutaman päivän piirityksen jälkeen onnistuikin.
Omskin varusväki, joka oli supistettu kahteentuhanteen mieheen, oli tehnyt urheaa vastarintaa. Mutta emiirin joukkojen ahdistamana sen oli, kauppiasten kaupunginosasta vähitellen takaisin työnnettynä, täytynyt vetäytyä ylempään kaupunkiin.
Tänne oli kenraalikuvernööri upseereineen ja sotamiehineen vetäytynyt turvaan. He olivat tehneet Omskin ylemmästä osasta eräänlaisen linnoituksen varustettuaan sen talot ja kirkot ampuma-aukoilla, ja tähän asti he olivat pitäneet puoliaan tässä tilapäisessä kremlissä, ilman suuria toiveita saada aikoinaan apua. Irtysh-jokea alaspäin saapuvat tataarijoukot saivat sensijaan joka päivä lisäväkeä, ja aseman teki vielä arveluttavammaksi se, että heitä johtamassa täällä oli upseeri, maansa kavaltaja kylläkin, mutta perin kokenut ja taitava mies, jonka rohkeus oli järkähtämätön.
Se mies oli eversti Ogarev.
Ivan Ogarev, pelottava kuin tataaripäälliköt, joita hän kannusti eteenpäin, oli hyvin koulutettu sotilas. Kun hänen suonissaan virtasi jonkun verran mongolilaista verta äidin puolelta, joka oli aasialaista alkuperää, rakasti hän viekkautta, suunnitteli mielellään kaikenlaisia väijytyksiä eikä kavahtanut mitään keinoja halutessaan kaapata jonkin salaisuuden tai virittää ansan. Luonteeltaan konnamaisena hän turvautui kernaasti mitä viheliäisimpiin valepukuihin, tekeytyen toisinaan kerjäläiseksikin, ja osasi ovelan joustavasti käyttää kaikkia muotoja ja menettelytapoja. Sitäpaitsi hän oli julma ja tarpeen tullen valmis pyöveliksikin. Feofar-kaanilla oli hänessä arvokas avustaja tässä villissä sodassa.
Mikael Strogovin saapuessa Irtyshin rannalle Ivan Ogarev olikin jo Omskin herrana ja piiritti korkeaa kaupunginosaa sitä pontevammin, kun hänellä oli kiire päästä Tomskiin, johon tataarilaisarmeijan päävoimat olivat keskittyneet.
Tomskin oli Feofar-kaani jo valloittanut muutamia päiviä sitten, ja sieltä oli hyökkääjillä, Keski-Siperian nykyisillä valtiailla, aikomus marssia Irkutskia vastaan.
Irkutsk oli Ivan Ogarevin varsinainen päämäärä.
Tämän kavaltajan tarkoituksena oli valenimen varjolla päästä suuriruhtinaan suosioon, voittaa hänen luottamuksensa ja otollisella hetkellä luovuttaa tataareille sekä kaupunki että suuriruhtinas itse.
Kun tällainen kaupunki ja moinen panttivanki olisi joutunut tataareille, olisi koko Siperia joutunut näiden hyökkääjien saaliiksi.
Tiedämme, että tsaari tunsi tämän salahankkeen ja että hän saadakseen sen raukeamaan tyhjiin, oli uskonut Mikael Strogoville sen tärkeän kirjeen, joka tällä oli povellaan. Siitä myös johtui nuorelle kuriirille annetut mitä ankarimmat ohjeet, että hänen piti tuntemattomana tunkeutua vallatun maan läpi.
Tehtävänsä hän oli tähän asti uskollisesti suorittanut, mutta oliko hänelle nyt mahdollista viedä se onnelliseen päätökseen?
Mikael Strogovin saama isku ei ollut kuolettava. Uiden niin, ettei häntä voitu nähdä, hän oli päässyt joen oikealle rannalle, missä oli tainnuksissa kaatunut kaislikkoon.
Toinnuttuaan hän näki olevansa talonpojan mökissä. Tämä oli hänet korjannut rannalta ja hoivaillut häntä, ja kuriiri sai kiittää häntä siitä, että oli vielä elossa. Kuinka kauan hän oli ollut tämän kunnon siperialaisen vieraana? Siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Mutta avattuaan silmänsä hän näki ystävälliset parroittuneet kasvot ja miehen kumartuneena puoleensa säälivästi katsellen. Hän aikoi kysyä, missä hän oli, kun talonpoika ehkäisi hänet sanomalla:
– Älä puhu, batjushka, älä puhu! Sinä olet vielä liian heikko. Minä sanon sinulle, missä sinä olet, ja kerron sinulle kaikki, mitä on tapahtunut siitä asti, kun kannoin sinut mökkiini.
Ja talonpoika kertoi Mikael Strogoville omin silmin näkemänsä kahakan eri vaiheet, tataarien hyökkäyksen lauttaa vastaan, tarantasin ryöstön ja lautturien surmaamisen...
Mutta Mikael Strogov ei enää kuunnellut, vaan hypisteli vaatteitaan tunnustellen keisarillista kirjettä, joka yhä oli hänen polvellaan.
Hän huoahti helpotuksesta, mutta siinä ei ollut kaikki.
– Nuori neitonen oli minun seurassani, virkkoi hän.
– Ne eivät tappaneet häntä! sanoi talonpoika ennakolta vastaten levottomaan kysymykseen, jonka luki vieraansa silmistä. – He raahasivat hänet erääseen veneistään ja jatkoivat matkaansa Irtyshiä alaspäin. Hän on yksi vanki lisää niiden monien muiden joukkoon, joita kuljetetaan Tomskiin.
Mikael Strogov ei voinut vastata. Hän laski kätensä sydämelleen hillitäkseen sen rajua sykintää.
Mutta kaikista näistä koettelemuksista huolimatta täytti velvollisuudentunto hänen sydämensä.
– Missä minä olen? kysyi hän.
– Irtyshin oikealla rannalla ja ainoastaan viiden virstan päässä Omskista, vastasi talonpoika.
– Minkä haavan minä sain, joka on voinut minut näin murjoa? Ei kai se vain ole luodinhaava?
– Ei, vaan keihäänisku päähän, ja haava on nyt arvettunut, vastasi talonpoika. – Muutaman päivän vielä levättyään kykenee batjushka jatkamaan matkaansa. Sinä putosit virtaan, mutta tataarit eivät sinuun koskeneet eivätkä sinun vaatteitasi penkoneet. Kukkaro on yhä taskussasi.
Mikael Strogov ojensi kätensä talonpojalle. Sitten hän kohottautui äkillisellä ponnistuksella.
– Ystävä, hän virkkoi, – kuinka kauan olen ollut mökissäsi?
– Kolme päivää.
– Kolme päivää menetetty!
– Kolme päivää, joiden ajan olet virunut tunnottomana.
– Onko sinulla myydä minulle hevosta?
– Tahdotko sinä lähteä?
– Heti.
– Minulla ei ole hevosta eikä rattaita. Mistä tataarit ovat kulkeneet, siellä ei ole enää mitään!
– No sitten minä kävelen jalkaisin Omskiin etsiäkseni hevosta...
– Vielä muutaman tunnin lepo, niin kykenet paremmin jatkamaan matkaasi.
– En viivy hetkistäkään!
– Tule siis! vastasi talonpoika käsittäen, että oli turhaa taistella vieraan tahtoa vastaan. – Minä saatan sinua itse, lisäsi hän. – Sitäpaitsi Omskissa on vielä runsaasti venäläisiä, joten saat liikkua kenenkään huomaamatta!
– Ystävä, virkkoi Mikael Strogov, – palkitkoon taivas sinulle kaikki, mitä olet minun hyväkseni tehnyt!
– Palkinto! Ainoastaan hupsut odottavat palkkiota täällä maan päällä! vastasi talonpoika.
Mikael Strogov lähti mökistä. Kun hän yritti kävellä, valtasi hänet äkkiä sellainen huimaus, että hän ilman talonpojan apua olisi kaatunut, mutta raikas ilma toivutti hänet nopeasti. Hän tunsi silloin kivistystä päähänsä saamasta iskusta, jonka tuimuuden karvalakki kuitenkin oli onneksi vaimentanut. Niin tarmokkaana miehenä, jollaiseksi hänet tunnemme, ei hän näin vähästä sallinut itsensä masentua. Yksi ainoa päämäärä häämötti hänen silmissään – etäinen Irkutsk, johon hänen oli saavuttava! Mutta ensin oli kuljettava Omskin kautta, sinne pysähtymättä.
– Jumala varjelkoon äitiäni ja Nadjaa! – hän jupisi itsekseen. – Minulla ei vielä ole oikeutta heitä ajatella!
Mikael Strogov ja talonpoika saapuivat pian alemman kaupungin kauppiaskortteliin, ja vaikka vihollinen olikin sen miehittänyt, pääsivät he sinne helposti. Maavalli oli sen ympäriltä monista kohdin hävitetty, ja näistä aukoista pääsivät tataariarmeijan kintereillä hiiviskelevät rosvot helposti kaupunkiin.
Kehävallin sisäpuolella vilisi Omskissa kaduilla ja toreilla tataarien sotilaita mutta saattoi huomata, että rautainen käsi oli pakottanut heidät sotakuriin, jollaiseen he olivat vähän tottuneet. Eivätkä he marssineetkaan yksitellen, vaan aseistetuissa ryhmissä voidakseen puolustautua kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
Suurella leiriksi muutetulla torilla, jota lukuisat vartiot varjelivat, oli kaksituhatta tataaria leiriytyneenä hyvässä järjestyksessä. Paaluihin kytketyt, valjastetut hevoset olivat valmiit käytettäviksi, heti kun käsky annettaisiin. Omsk ei voinut olla muuta kuin tilapäinen pysähdyspaikka. Tataareista olivat tietenkin Itä-Siperian rikkaat tasangot mieluisempia, siellä kun kaupungit olivat rikkaampia ja maaseudut viljavampia ja siis ryöstösaalis runsaampi.
Kauppiaiden kaupunginosan yläpuolella kohosi toinen paljon korkeampi, jota Ivan Ogarev monilla tarmokkailla, mutta urheasti torjutuilla rynnäköillä ei vielä ollut voinut valloittaa. Sen ampuma-aukoilla varustetuilla muureilla liehui Venäjän kolmivärinen kansallislippu.
Mikael Strogov ja hänen oppaansa tervehtivät tätä lippua oikeutetun ylpeyden tuntein.
Kuriiri tunsi täydellisesti Omskin kaupungin ja opastaan seuratessaankin vältti sen vilkasliikkeisimpiä katuja. Ei siksi, että hänen tarvitsi pelätä tunnetuksi tulemista. Tässä kaupungissa olisi ainoastaan hänen vanha äitinsä voinut mainita hänet oikealla nimellään, mutta hän oli vannonut olevansa tätä tapaamatta, jota valaa hän ei rikkoisi. Muutoin äiti olikin, niinkuin hän koko sydämestään toivoi, ehkä paennut johonkin aroseudun rauhalliseen kolkkaan.
Onneksi sattui talonpoika tuntemaan erään majatalon isännän, jonka hän arveli olevan valmiin hyvästä hinnasta joko vuokraamaan tai myymään ajoneuvot tai hevosia. Sitten oli vielä jäljellä vaikeus päästä poistumaan kaupungista, mutta ympärysmuurin murretut aukot helpottaisivat Mikael Strogovin lähtöä.
Talonpoika opasti siis vierastaan suoraan majapaikkaa kohti, kun Mikael Strogov äkkiä pysähtyi kapealla kadulla ja piiloutui esiinpistävän muurinsyrjän taakse.
– Mikä sinun on? kysyi talonpoika innokkaasti, hämmästyneenä tästä äkillisestä liikkeestä.
– Hiljaa, riensi Mikael Strogov kuiskaamaan, pannen sormensa huulilleen.
Sillä hetkellä saapui osasto tataareja päätorilta sille kadulle, jota pitkin Mikael Strogov tovereineen oli jonkin aikaa kävellyt.
Parikymmentä ratsumiestä käsittävän osaston etunenässä ratsasti upseeri varsin yksinkertaisessa sotilaspuvussa. Vaikka hänen katseensa liiteli nopeasti puolelta toiselle, ei hän voinut nähdä Mikael Strogovia, joka oli kiireisesti peräytynyt.
Osasto ajoi nopeaa ravia tällä kapealla kadulla. Ei upseeri eikä hänen saattueensa välittänyt mitään asukkaista. Nämä onnettomat ennättivät tuskin poistua heidän hevostensa jaloista. Kuuluikin muutamia puoliksi tukahdutettuja huutoja, joihin heti vastattiin keihääniskulla, ja katu puhdistui silmänräpäyksessä.
– Kuka oli tuo upseeri? kysyi Mikael Strogov talonpojalta, kun osasto oli hävinnyt näkyvistä.
Ja hänen tätä kysyessään olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat.
– Hän on Ivan Ogarev, vastasi siperialainen, mutta matalalla, vihasta värisevällä äänellä.
– Hänkö! huudahti Mikael Strogov, jonka huulilta tuo sana kirposi niin raivokkaana, ettei hän voinut sitä hillitä.
Hän oli tuntenut tuossa upseerissa matkustajan, joka oli häntä Ishimissä lyönyt!
Ja lieneekö se sitten ollut näköharhaa vai aavistusta, mutta tuo matkustaja, jonka hän oli vain ohimennen nähnyt, toi hänen mieleensä myös sen vanhan mustalaisen, jonka sanat hän oli Nishni-Novgorodin torilla sattunut kuulemaan.
Mikael Strogov ei erehtynyt. Nämä kaksi miestä olivat sama henkilö. Mustalaiseksi puettuna oli Ivan Ogarevin onnistunut Sangarran joukkueeseen liittyneenä livahtaa Nishni-Novgorodin kuvernementistä, jonne hän oli saapunut monilukuisten Keski-Aasiasta markkinoille tulvineiden muukalaisten joukosta etsimään uskollisia liittolaisia, joita hän halusi käyttää hyväkseen kirotussa hommassaan. Sangarra ja hänen mustalaisensa olivat varsinaisia vakoojia hänen palkkaaminaan ja hänelle ehdottomasti uskollisia. Hän juuri oli yöllä markkinapaikalla lausunut ne omituiset sanat, joiden tarkoituksen Mikael Strogov nyt ymmärsi: juuri hän oli Kaukasia-laivassa matkustanut koko mustalaisjoukkueen kera ja sitten toista tietä Kasanista Ishimiin saavuttuaan päässyt Uralin yli Omskiin, jossa hän nyt hallitsi päällikkönä.
Oli tuskin kulunut kolmea päivää siitä, kun Ivan Ogarev oli saapunut Omskiin, ja ilman tuhoisaa kohtausta Ishimissä ja tapausta, joka pidätti häntä kolme päivää Irtyshin rannikoilla, olisi Mikael Strogov kaiketi päässyt hänen edelleen matkalla Irkutskiin.
Ja kuinka paljon onnettomuuksia ehkä siinä tapauksessa olisi vastaisuudessa vältettykään!
Mutta sittenkin ja nyt enemmän kuin koskaan ennen täytyi Mikael Strogovin karttaa Ivan Ogarevia ja pysytellä näkymättömissä. Kun hetki olisi tullut kohdata tuo petturi ja katsoa häntä kasvoista kasvoihin, osaisi hän kyllä löytää hänet, vaikkapa hän olisi koko Siperian herra!
Talonpoika ja hän jatkoivat siis matkaansa kaupungin läpi ja saapuivat majataloon. Lähteä Omskista jonkun valliaukon kautta ei olisi vaikeaa yön aikaan. Ajoneuvojen ostaminen tarantasin tilalle oli kuitenkin mahdotonta. Niitä ei ollut vuokrattavina eikä myytävinä. Mutta mitäpä Mikael Strogov nykyisin tarantasilla tekikään? Olihan hän jäänyt matkustamaan yksin! Ratsuhevonen riitti hänelle, ja onneksi hän saattoikin hankkia hevosen. Tämä oli hyvärotuinen, kykenevä kestämään pitkää rasitusta, ja taitavana ratsastajana Mikael Strogov voisi sitä edullisesti käyttää hyväkseen.
Hevosesta maksettiin kallis hinta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän oli valmis lähtemään.
Kello oli silloin neljä iltapäivällä.
Mikael Strogovin täytyi odottaa yötä päästäkseen ympärysvallin toiselle puolen, mutta kun hän ei tahtonut näyttäytyä Omskin kaduilla, hän jäi majataloon ja tilasi syötävää.
Isossa tuvassa tungeksi paljon kansaa. Samoin kuin venäläisille rautatieasemillekin, saapui sinne hätääntyneitä asukkaita tiedustelemaan uutisia. Puhuttiin venäläisten joukkojen piakkoin saapuvan Tomskiin, joka armeijakunnan oli määrä valloittaa takaisin Feofar-kaanin tataareilta.
Mikael Strogov kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä puhuttiin, mutta ottamatta osaa keskusteluun.
Äkkiä vavahdutti häntä huudahdus, joka viilsi hänen sydämensä pohjaan, ja hänen korviinsa kajahti sana:
– Poikani!
Hänen äitinsä, vanha Marfa, oli hänen edessään, hymyili hänelle mielenliikutuksesta vavisten ja ojensi käsivarsiaan...
Mikael Strogov nousi. Hän aikoi pujahtaa tiehensä...
Velvollisuudentunne ja tietoisuus pahasta vaarasta, johon tämä valitettava kohtaus saattoi äidin ja hänet itsensä, pysähdyttivät hänet äkkiä, ja niin suuri oli hänen itsehillintänsä, ettei lihaskaan hänen kasvoissaan värähtänyt.
Parikymmentä henkilöä oli kokoontunut tupaan. Näiden joukossa oli ehkä vakoojia, ja tiedettiinhän kaupungissa, että Marfa Strogovin poika kuului tsaarin kuriiriosastoon...
Mikael Strogov ei hievahtanutkaan.
– Mikael! huudahti hänen äitinsä.
– Kuka te olette, hyvä rouva? sanoi Mikael Strogov, pikemminkin änkyttäen kuin oikein lausuen kysymyksensä.
– Kukako minä olen! Sitäkö sinä kysyt? Etkö sinä, rakas lapsi, enää tunne äitiäsi?
– Te erehdytte ... vastasi Mikael Strogov kylmästi. – Joku yhdennäköisyys on vienyt teidät harhaan...
Vanha Marfa astui suoraan hänen luokseen ja katsoi häntä silmästä silmään.
– Etkö sinä ole Pietari ja Marfa Strogovin poika?
Mikael Strogov olisi antanut vaikka henkensä voidakseen vapaasti sulkea äitinsä syliinsä! Mutta jos hän olisi heltynyt, olisi sekä hän että äiti ollut hukassa. Hän olisi pettänyt tehtävänsä ja rikkonut valansa... Hilliten itsensä täydellisesti hän sulki silmänsä, jottei näkisi äitinsä kunnioitettuja kasvoja kouristavaa sanomatonta tuskaa, ja veti kätensä pois, jotteivät ne ojentuisi puristamaan niitä etsiviä, vapisevia käsiä.
– Minä en tosiaan tiedä, mitä tarkoitatte, kunnon rouva, hän vastasi perääntyen muutaman askeleen.
– Mikael! huudahti vanha äiti toistamiseen.
– Minun nimeni ei ole Mikael! Minä en ole koskaan ollut teidän poikanne! Minä olen Nikolai Korpanov, irkutskilainen kauppias...
Ja äkkiä hän lähti ulos tuvasta, sillä välin kun hänen korvissaan vielä kerran kajahtivat sanat:
– Poikani, poikani!
Ponnistaen kaiken tarmonsa oli Mikael Strogov lähtenyt. Hän ei nähnyt, että hänen vanha äitinsä oli miltei tainnoksissa lysähtänyt penkille. Mutta kievarin isännän rientäessä auttamaan nousi vanha mummo jälleen. Hänen sielussaan oli äkkiä välähtänyt totuuden aavistus. Että hänen poikansa tosissaan hänet kieltäisi, se ei ollut mahdollista! Että hän taas itse olisi erehdyksessä luullut jotakuta toista pojakseen, oli yhtä mahdotonta. Hän oli tosiaan nähnyt poikansa, ja jos tämä ei ollut häntä tuntenut, niin hän ei ollut tahtonut, ei ollut saanut häntä tuntea, ja hänellä oli täytynyt olla järkyttävän vakavia syitä moiseen menettelyynsä! Ja sitten hän, tukahdutettuaan itsessään äidintunteet, ajatteli vain:
– Olisinkohan minä tahtomattani hänet tuhonnut?
– Minä olen hupsu, hän sanoi niille, jotka häneltä kyselivät. – Silmäni pettivät minut! Se nuori mies ei ollutkaan minun lapseni. Äänikin oli vieras. Älkäämme sitä enää ajatelko! Lopulta kuvittelisin näkeväni hänet kaikkialla.
Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun tataariupseeri ilmestyi majataloon.
– Marfa Strogov? kysyi hän.
– Minä, vastasi vanha nainen niin levollisesti ja kasvot niin tyyninä, että äskeisen kohtauksen todistajat eivät olisi häntä tunteneet.
– Tule, virkkoi upseeri.
Varmoin askelin seurasi Marfa Strogov tataariupseeria ja lähti majatalosta.
Muutamia minuutteja myöhemmin Marfa Strogov seisoi isolla torilla, johon sotajoukko oli leiriytynyt, Ivan Ogarevin edessä, jolle kaikki äskeisen kohtauksen yksityisseikat oli heti kerrottu.
Aavistaen totuuden oli Ivan Ogarev tahtonut itse kysellä vanhalta siperiattarelta.
– Nimesi? ärjäisi hän.
– Marfa Strogov.
– Onko sinulla poika?
– On.
– Onko hän tsaarin kuriiri?
– On.
– Missä hän on?
– Moskovassa.
– Etkö ole kuullut hänestä mitään?
– En mitään.
– Kuinka pitkään aikaan?
– Kahteen kuukauteen.
– Kuka oli sitten se nuori mies, jota muutama minuutti sitten majatalossa nimitit pojaksesi?
– Nuori siperialainen, jota luulin häneksi, vastasi Marfa Strogov. – Hän on jo kymmenes, jossa luulin tapaavani poikani, nyt kun kaupunki on täynnä muukalaisia. Minä olen näkevinäni hänet kaikkialla!
– Se nuori mies ei siis ollut Mikael Strogov?
– Hän ei ollut Mikael Strogov.
– Tiedätkö, ämmä, että minä voin sinua kiduttaa, kunnes tunnustat totuuden?
– Minä olen puhunut totta, eikä kidutus saa minua sanojani muuttamaan.
– Eikö se siperialainen ollut Mikael Strogov? kysyi Ivan Ogarev toistamiseen.
– Ei! Se ei ollut hän, vakuutti toistamiseen Marfa Strogov. – Luuletteko, että minä mistään hinnasta kieltäisin pojan, – sellaisen pojan kuin hän on, jonka Jumala on minulle antanut?
Ivan Ogarev katsoi häijysti vanhaan naiseen, joka uhmasi häntä vasten kasvoja. Hän ei epäillyt sitä, että vanha vaimo oli nuoressa siperialaisessa tuntenut poikansa. Ja jos kerran poika oli ensiksi kieltänyt äitinsä ja äiti nyt vuorostaan kielsi poikansa, niin täytyi siihen olla perin vakavat syyt.
Ivan Ogarev piti siis jo varmana, että Nikolai Korpanov oli Mikael Strogov, tsaarin kuriiri, joka oli kätkeytynyt valenimellä varjoon, ja että hänellä oli jokin tehtävä, jonka tietäminen olisi ollut erikoisen tärkeätä. Siksi hän antoikin heti käskyn ajaa kuriiria takaa. Palaten sitten Marfa Strogovin luo hän sanoi:
– Vietäköön tämä vanha vaimo Tomskiin!
Ja sotilaiden töykeästi raahatessa häntä pois kavaltaja lisäsi hammasta purren:
– Kun hetki on tullut, kyllä minä saan sen vanhan noidan puhumaan!
BARABAN SUOT.
Oli onni, että Mikael Strogov oli niin nopeasti lähtenyt majatalosta. Ivan Ogarevin käskyt oli heti viety kaikille kaupungin porteille ja hänen tuntomerkkinsä tiedotettu kaikkiin majataloihin, jottei hän pääsisi lähtemään Omskista. Mutta sillä hetkellä hän oli jo poistunut eräästä vallinaukosta ja kiiti ratsullaan aroa pitkin, ja kun hänen kintereilleen ei heti ehditty, onnistuisi hänen kaiketi paeta.
Oli heinäkuun 29. päivä kello kahdeksan illalla, kun Mikael Strogov oli lähtenyt Omskista. Kaupunki oli osapuilleen puolimatkassa Moskovasta Irkutskiin, jonne hänen täytyi saapua kymmenessä päivässä, jos mieli ehtiä ennen tataarijoukkoja. Ilmeisesti oli valitettava kohtaus äidin kanssa paljastanut hänen henkilöllisyytensä. Ivan Ogarev ei enää voinut olla tietämätön siitä, että tsaarin kuriiri oli kulkenut Omskin kautta matkalla Irkutskiin. Ne tiedonannot, joita tämä kuriiri kuljetti, olivat varmaan äärettömän tärkeitä. Mikael Strogov tiesi siis, että tehtäisiin kaikki mitä suinkin voitiin hänen kiinniottamisekseen.
Mutta sitä hän ei tiennyt eikä voinut tietää, että Marfa Strogov oli Ivan Ogarevin käsissä ja saisi maksaa, ehkä hengellään sen, että hän äkkiä tavatessaan poikansa ei ollut voinut itseään hillitä! Ja hyvä olikin, ettei hän sitä tiennyt! Olisiko hän voinut tämän uuden koettelemuksen kestää?
Mikael Strogov hoputti siis hevostaan kuumeisen levottomana, pyytämättä siltä muuta kuin että se nopeasti kiidättäisi hänet uuteen majataloon, jossa hän voisi vaihtaa sen ripeämpään ratsuun.
Puoliyöhön mennessä hän oli ratsastanut seitsemänkymmentä virstaa ja pysähtyi Kulikovan kyytiasemalle. Mutta kuten hän oli pelännytkin, ei hän sieltä saanut hevosia eikä ajoneuvoja. Jotkut tataariosastot olivat aikaisemmin kulkeneet valtatietä. Kaikki oli ryöstetty tai pakko-otolla anastettu niin kylistä kuin majataloistakin. Töin tuskin Mikael Strogov sai vähän ruokaa itselleen ja rehua hevoselleen.
Hänen oli siis säästettävä ratsuaan, sillä hän ei enää tiennyt, milloin ja miten voisi saada uuden sen tilalle. Mutta kun hän tahtoi ehtiä mahdollisimman pitkän matkan päähän niistä ratsumiehistä, jotka Ivan Ogarev varmaan oli pannut ajamaan häntä takaa, päätti hän pyrkiä eteenpäin. Tunnin levähdettyään hän siis ryhtyi jatkamaan matkaansa aron yli.
Tähän asti olivat sääsuhteet onneksi suosineet tsaarin kuriiria. Lämpömäärä oli siedettävä. Yötä, joka tähän vuodenaikaan oli varsin lyhyt, valaisi pilvien välitse tunkeutuva kuun valju hohde niin paljon, että saattoi erottaa tien. Sitäpaitsi Mikael Strogov matkusti varmana suunnastaan, epäilemättä, epäröimättä. Murheellisista ajatuksista huolimatta hän oli säilyttänyt malttinsa ja pyrki päämääräänsä kohti kuin se olisi ollut taivaanrannalla näkyvissä. Milloin hän jossain tienmutkassa hetkiseksi pysähtyi, teki hän sen salliakseen hevosensa hengähtää. Silloin hän sitä hiukan lepuuttaakseen astui satulasta ja painoi sitten korvansa maahan kuunnellakseen, värisyttikö mikään laukan töminä aron pintaa. Havaittuaan, ettei mitään epäiltävää ääntä kuulunut, ryhtyi hän taas jatkamaan matkaansa.
Ah, kunpa napaseudun yö, tuo kuukausimääriä jatkuva yö, olisi peittänyt kaikki nämä Siperian seudut! Hän olisi sitä toivonut voidakseen turvallisemmin liikkua.
Heinäkuun 30. päivänä kello yhdeksän aamulla Mikael Strogov sivuutti Turumovin kyytiaseman ja joutui Baraban rämeseudulle.
Täällä, kolmensadan virstan pituisella taipaleella, saattoivat luonnonesteet olla erittäin suuret. Hän tiesi sen, mutta tiesi myös, että hän selviytyisi niistä.
Nämä Baraban laajat suot, jotka ulottuivat kuudennestakymmenennestä viidenteenkymmenenteentoiseen leveysasteeseen pohjoisesta etelään, ovat niiden sadevesien varastopaikka, jotka eivät päässeet virtaamaan Obia eikä Irtyshiä kohti. Tämän laajan alangon pinta on kovin saviperäinen ja siis läpäisemätön, minkä vuoksi vesi pysähtyy sinne ja tekee kuumana vuodenaikana seudusta perin vaikeakulkuisen.
Tästä kuitenkin jatkuu tie Irkutskiin rämeiden keskitse, lätäköiden, lammikoiden ja suojärvien ohi, joista aurinko nostaa epäterveellisiä huuruja, ja taival on matkustaville kovin rasittava ja täynnä vaarojakin.
Talvella, kun pakkanen on kovettanut kaikki nesteet, kun lumi on tasoittanut maan ja taudinidut hyytyneet, voivat reet helposti ja vaarattomasti luistaa Baraban kovaksi kuorettuneella pinnalla. Silloin käyvät metsästäjät ahkerasti eräretkillä tässä riistarikkaassa seudussa ajamassa näätiä, soopeleja ja kallisarvoisten turkkiensa vuoksi kysyttyjä siperialaisia kettuja. Mutta kesällä muuttuvat nevat liejuisiksi ruttopesiksi ja läpipääsemättömiksikin, jos vesi on liian korkealla.
Mikael Strogov ohjasi hevosensa keskelle rahkasuota, jota aron puolipitkä nurmikko, äärettömien siperialaisten karjalaumojen yksinomainen ravinto, ei enää verhonnut. Hänen edessään ei enää levinnyt ääretön niitty, vaan eräänlainen suunnaton pensaikko.
Ruoho kohosi nyt viittä tai kuutta jalkaa korkealle. Nurmikon tilalle oli tullut suokasveja, joille kosteus kesäisen kuumuuden avulla antoi jättiläismäisen koon. Ne olivat etupäässä vihvilää ja saraheinää, jotka kutoutuivat sotkuiseksi verkoksi, läpitunkemattomaksi ristikoksi, ja niiden välissä helotti tuhansia merkillisen kirkasvärisiä kukkia, muiden muassa liljoja ja kurjenmiekkoja, joiden tuoksu sekaantui maasta kohoaviin huuruihin. Ajaessaan neliä näissä kaislatiheiköissä Mikael Strogovia ei enää näkynyt. Pitkä suoheinä kohosi häntä korkeammalle, eikä hänen kulkunsa ollut muusta havaittavissa kuin lukuisista vesilinnuista, jotka pyrähtivät lentoon hänen tiensä viereltä ja hajaantuivat kirkuvina parvina taivaan syvään sineen.
Tie oli kuitenkin selvästi näkyvissä. Milloin se suuntautui suoraan suokasvien tuuhean tiheikön läpi, milloin kierteli laajojen lammikoiden mutkaisia rantoja.
Muutamat näistä olivat useita virstoja pitkiä ja leveitä ja olisivat ansainneet järven nimen. Toisin paikoin oli ollut mahdotonta välttää vakinaisia lätäköitä, joiden yli tie kulki, ei siltoja, vaan paksuilla savikerroksilla tuettuja horjuvia lankkulaivoja pitkin; näiden tammilaudat vapisivat kuin kuilun yli pingotettu touvi. Jotkut näistä lavoista olivat kahden- tai kolmensadan jalan pituisia, ja useammin kuin kerran ovat matkustajat, varsinkin tarantasilla matkustavat, siellä tunteneet merikivun kaltaista pahoinvointia.
Välittämättä siitä, oliko pohja vankka vai notkuiko se hänen allaan, ajoi Mikael Strogov yhä pysähtymättä, pannen hevosensa hyppimään lahonneiden lankkujen välisten rakojen yli, mutta kaikesta nopeudesta huolimatta ei ratsastaja eikä hevonen voineet säästyä tässä rämeseudussa asustavien kaksisiipisten hyönteisten pistoilta.
Matkustajat, joiden täytyy kesäisin kulkea Baraban poikki, varustautuvat jouhinaamarilla, johon liittyy olkapäitä peittävä hienon hienoista rautalangoista kudottu verkkoviitta. Näistä varokeinoista huolimatta harvat pääsevät näistä rämeistä saamatta kasvojaan, kaulaansa ja käsiään täyteen punaisia näppylöitä. Ilma on kuin hienoja neuloja täynnä, ja melkein luulisi, ettei edes ritarin rautapaita riittäisi suojelemaan näiden hyönteisten pistoilta. Tämä on tuhoisaa seutua, jossa ihminen kalliilla hinnalla kiistelee sarvinarkkojen, hyttysten, paarmojen ja muiden itikoiden, vieläpä miljardien paljaalle silmälle näkymättömien pikku hyönteistenkin kanssa. Mutta vaikkei niitä näe, tuntee ne sietämättömistä pistoista, joihin eivät karaistuneimmatkaan metsästäjät ole koskaan voineet tottua.
Näiden myrkyllisten kaksisiipisten kiusaamana hyppi Mikael Strogovin ratsu kuin tuhanten kannusten ärsyttämänä. Hulluna raivosta se karahteli pystyyn, pillastui ja piesten hännällä kylkiään kiiti pikajunan nopeudella virstan toisensa jälkeen, etsien vauhdin nopeudesta huojennusta kärsimyksilleen.
Täytyi olla Mikael Strogovin kaltainen oivallinen ratsastaja pysyäkseen satulassa pistelevien hyönteisten käsissä kamppailevan hevosen tempauksista, äkkipysähdyksistä ja loikkauksista huolimatta. Käytyään tavallaan tunnottomaksi ruumiilliselle tuskalle, ikäänkuin jatkuva puutumus olisi häntä turruttanut, eläen enää vain halusta päästä päämaaliinsa hinnalla millä tahansa, hän ei tässä hurjassa lennossa nähnyt muuta kuin keinon, jonka avulla taival taittui nopeasti hänen takanaan.
Ken voi uskoa, että tämä lämpimään vuodenaikaan niin epäterveellinen Baraban seutu kelpaisi minkäänlaiseen asutukseen?
Niin oli kuitenkin laita. Pitkien välimatkojen päässä toisistaan vilahteli jättiläiskaislojen välitse pieniä siperialaisia kylärähjiä. Eläinten nahkoihin puettuja miehiä, naisia, lapsia ja ukkoja, joiden kasvot oli peitetty pienillä rakoilla, oli paimentamassa laihoja lammaslaumoja. Suojellakseen näitä elukoita hyönteisten pistoilta he pitivät niitä tuulen alapuolella, tuoreista puista tehtyjen, yötä päivää polttamiensa nuotioiden savussa, joka kitkeränä katkuna verkalleen levisi äärettömän rämeen yli.
Kun Mikael Strogov tunsi uupuneen hevosensa olevan menehtymäisillään, pysähtyi hän joskus tuollaiseen kurjaan kylään, ja siellä hän unohtaen oman väsymyksensä hieroi itse eläinparan saamia pistoja kuumalla talilla siperialaiseen tapaan. Sitten hän antoi sille runsaan annoksen apetta ja vasta sen hyvin suittuaan ja hoivattuaan ajatteli itseään ja virkisti voimiaan syömällä muutaman palasen leipää ja lihaa ja juomalla jonkun lasin kvasia. Tunnin, korkeintaan kaksi, viivyttyään hän alkoi taas täydellä vauhdilla viilettää Irkutskia kohti.
Yhdeksänkymmentä virstaa oli kiidetty Turumovista lähdettyä, ja heinäkuun 30. päivänä kello neljä iltapuolella Mikael Strogov saapui tunnottomana väsymyksestä Elamskiin.
Täällä täytyi hevoselle suoda yhden yön lepo. Urhea eläin ei olisi jaksanut kauemmin jatkaa matkaa.
Elamskista ei ollut enempää kuin muualtakaan mitään kulkuneuvoa saatavissa. Samoista syistä kuin edellisistä kylistä ja kauppaloista puuttuivat sieltä sekä ajoneuvot että hevoset.
Elamsk on pieni kaupunki, jossa tataarit eivät vielä olleet käyneet, mutta se oli miltei tyhjä ihmisistä, koska sinne saattoi helposti hyökätä etelästä, ja avun saanti pohjoisesta käsin oli vaikeaa. Myös majatalot, postikonttorit ja hallitusvirasto oli jätetty tyhjiksi, ja sekä asukkaat että virkamiehet olivat muuttaneet pois vetäytyen Kamskiin Baraban alueen keskelle.
Mikael Strogovin täytyi siis tyytyä viettämään yö Elamskissa salliakseen hevosensa levähtää kaksitoista tuntia. Hän muisti Moskovasta saamansa kehotuksen: matkustaa tuntemattomana Siperian halki, saapua tavalla tai toisella Irkutskiin, mutta olla sentään matkan nopeuden tähden uhraamatta menestymismahdollisuutta, joten hänen tuli säästää ainoaa kulkuneuvoa, mikä hänellä vielä oli.
Seuraavana päivänä Mikael Strogov lähti Elamskista, juuri kun ensimmäiset tataarilaisvakoojat oli havaittu kymmentä virstaa taempana Baraban tiellä, ja hän kiiti jälleen suoseudun poikki. Tie oli tasainen, mikä teki sen helpommaksi, mutta kovin mutkikas, mikä sitä pitensi. Sitäpaitsi oli mahdotonta siltä poistua ratsastaakseen suoraviivaisesti tämän lätäkköisen ja lammikkoisen sokkelon kautta, mistä ei mitenkään olisi päässyt lävitse.
Kahta päivää myöhemmin, elokuun 1. päivänä, saapui Mikael Strogov kello kahdentoista tienoissa sataa virstaa kauempana sijaitsevaan Spasskojen kauppalaan, ja kahta tuntia myöhemmin hän pysähtyi Pokrovskojeen.
Hänen Elamskista lähdettyä perin rasittunut hevosensa ei olisi enää kyennyt liikkumaan askeltakaan.
Täällä täytyi Mikael Strogovin taas tuhlata pakolliseen levähdykseen loppupäivä ja koko seuraava yö, mutta aamulla hän lähti jälleen matkalle, yhä ratsastaen seutua pitkin, joka oli puolittain tulvaveden vallassa, ja elokuun 2. päivänä hän pääsi seitsemänkymmentäviisi virstaa ajettuaan Kamskiin.
Maasto oli muuttunut. Kamskin pieni kaupunki on asuttava ja terveellinen saareke tämän hylkyseudun keskellä. Se sijaitsee ihan Baraban keskuksessa. Siellä on ruttohuuruiset rämeet ojituksilla ja Kamskin läpi virtaavan Tomin, Irtyshin lisäjoen, kanavoimisella muutettu mitä rehevimmiksi laitumiksi. Näillä parannuksilla ei kuitenkaan ole vielä voitu kokonaan taltuttaa kuumeita, jotka syksyisin tekevät tässä kaupungissa oleskelun vaaralliseksi. Mutta sieltä Baraban vakinaiset asukkaat sittenkin etsivät turvaa, kun soista nousevat myrkylliset, taudinsiemeniä sisältävät huurut karkottavat heidät seudun muista osista.
Tataarien hyökkäyksen aiheuttama kansanvaellus ei vielä ollut tyhjentänyt Kamskin pientä kaupunkia. Sen asukkaat uskoivat kaiketikin olevansa turvassa täällä Baraban sydämessä tai ainakin ehtivänsä paeta, jos vaara välittömästi uhkaisi.
Niin mielellään kuin Mikael Strogov olisi sitä halunnutkin, ei hän siis voinut täällä kuulla mitään uutisia. Pikemminkin olisi kuvernööri kysellyt niitä häneltä, jos olisi tiennyt, kuka irkutskilaisen kauppiaan valepuvussa oikeastaan matkasi. Jo asemansakin vuoksi oli Kamsk eristetty muusta Siperiasta ja ikäänkuin tätä järkyttävien vakavien tapausten ulkopuolella.
Muuten Mikael Strogov ei juuri näyttäytynytkään.
Hän olisi tahtonut olla näkymätön. Menneet kokemukset tekivät hänet yhä varovaisemmaksi vastaisuuden varalta. Hän siis pysytteli syrjässä, välttäen kaduilla liikkumista eikä halunnut edes poistua majapaikasta, johon oli poikennut. Kamskista hän olisi voinut saada ajoneuvot ja korvata mukavammalla kulkuneuvolla hevosen, jolla oli ratsastanut Omskista asti. Mutta pitkään harkittuaan hän pelkäsi, että tarantasin ostaminen kiinnittäisi ihmisten huomion häneen, ja ollessaan vielä tällä puolen tataarien valtaaman alueen rajaviivaa, joka leikkasi Siperian kahtia jotakuinkin Irtyshin laaksoa pitkin, hän varoi herättämästä mitään epäluuloja.
Sitäpaitsi oli Baraban vaikealla taipaleella ja paetessa rämeiden yli, jos välitön vaara olisi häntä uhannut hänen jälkeensä lähetettyjen ratsumiesten taholta, hevonen ilmeisesti ajoneuvoja parempi, jos hänen olisi täytynyt syöksyä kaislatiheikköön. Myöhemmin Tomskin tai Krasnojarskinkin tuolla puolen Mikael Strogov johonkin kylään tai kaupunkiin saavuttuaan päättäisi, miten oli viisainta menetellä.
Hevostaan hän ei ajatellutkaan vaihtaa toiseen. Hän oli tottunut tähän uljaaseen eläimeen. Hän tiesi, mihin se kykeni. Ostaessaan sen Omskissa hänellä oli ollut hyvä onni, ja viemällä hänet tuohon majapaikkaan oli jalomielinen talonpoika tehnyt hänelle suuren palveluksen. Sitäpaitsi Mikael Strogov oli jo kiintynytkin hevoseensa. Se näkyi vähitellen tottuvan tällaisen matkan rasitukseen, ja kunhan sille vain suotiin muutaman tunnin lepo, saattoi ratsastaja toivoa sen kestävän, kunnes oli päästy vallattujen maakuntien tuolle puolen.
Iltakauden ja elokuun 2. ja 3. päivän välisen yön Mikael Strogov siis pysyi majapaikassaan kaupunkiin johtavan tien läheisyydessä. Tässä majatalossa kävi vähän ihmisiä, joten hän oli häiritsijöiltä ja uteliailta turvassa.
Uupumuksen masentamana hän meni nukkumaan, ensin pidettyään huolen siitä, ettei hänen hevoseltaan puuttuisi mitään. Mutta hänen unensa oli kovin katkonaista. Liian monet muistot ja liian suuri levottomuus ahdistivat häntä yhtaikaa. Hänen äitinsä samoin kuin nuori, peloton matkatoveri, jotka molemmat oli täytynyt jättää suojelusta vaille, tulivat vuoroin hänen mieleensä.
Sitten hän taas muisteli tehtäväänsä, jonka hän oli vannonut täyttävänsä. Se, mitä hän matkallaan Moskovasta tänne oli nähnyt, osoitti yhä paremmin sen tärkeyden. Kapinaliike oli äärettömän vakava, ja Ogarevin osallisuus teki sen vielä pelottavammaksi. Ja kun Mikael Strogovin katse osui keisarillisella sinetillä suljettuun kirjeeseen, joka epäilemättä sisälsi lääkkeen moniin onnettomuuksiin ja toisi ehkä pelastuksen koko tälle sodan raatelemalle maalle, tunsi hän hurjaa halua syöksyä aron yli, joka hänet erotti Irkutskista, tohista myrskynä ilmojen halki sadan virstan nopeudella tunnissa, saapua vihdoin suuriruhtinaan eteen ja huudahtaa: – Teidän Korkeutenne, kirje hänen majesteetiltaan tsaarilta!
Seuraavana aamuna Mikael Strogov lähti liikkeelle kello kuudelta, aikoen tänä päivänä kiitää kahdeksankymmenvirstan matkan Kamskista Ubinskin pieneen kylään. Kymmenen virstan päässä alkoi jälleen rämeinen Baraba, jota mikään viemäri ei enää kuivannut ja jonka pinta oli paria korttelia syvän veden peittämä. Tietä oli silloin vaikea erottaa, mutta äärimmäisellä varovaisuudellaan hän vältti tällä taipaleella kaikki tapaturmat.
Ubinskiin päästyään Mikael Strogov antoi hevosensa levätä kaiken yötä, sillä hän aikoi seuraavana päivänä yhtä mittaa ajaa Ubinskin ja Ikulskojen väliset sata virstaa. Hän lähti siis päivänkoitteessa, mutta onnettomuudeksi oli Baraban maasto täälläpäin entistä pahempi.
Muutamia viikkoja aikaisemmin sattuneiden rankkasateiden vesi oli näet kerääntynyt tähän kapeaan syvennykseen kuin tiiviiksi turvotettuun saaviin. Pitkään oli vain loppumatonta lätäköiden, tammien ja järvien ketjua. Yhtä näistä järvistä, kyllin laaja ansaitakseen tulla mainituksi maantieteellisessä nimistössä, Tshangia, jonka nimi on kiinankielinen, täytyi kiertää rantoja myöten kolmattakymmentä virstaa tavattomien vaikeuksienkin uhalla. Siitä koitui viivytystä, jota Mikael Strogov ei voinut välttää. Hyvin viisaasti hän oli menetellytkin, kun ei ollut ottanut ajoneuvoja Kamskista, sillä hänen hevosensa pääsi lävitse siitä, missä se kaikille vaunuille olisi ollut mahdotonta.
Illalla kello yhdeksältä Ikulskojeen saavuttuaan Mikael Strogov jäi sinne koko yöksi. Tähän takamaan kylään Barabassa ei sodasta ollut kuulunut mitään uutisia. Jo asemansa vuoksi oli tämä maakunnan osa näihin asti säästynyt hyökkäyksen kauhuilta.
Mutta luonnonesteet olivat vihdoinkin vähentymässä, sillä jollei mitään viivytystä sattuisi, ehtisi Mikael Strogov huomenna Baraban alueen toiselle puolelle. Hän tapaisi sitten käyttökelpoisen tien, kun oli ratsastanut ne satakaksikymmentäviisi virstaa, jotka vielä erottivat hänet Kolyvanista.
Tähän tärkeään kauppalaan saavuttuaan hänellä olisi enää vain yhtä pitkä taival Tomskiin. Hän menettelisi sitten tilanteen mukaan ja hyvin luultavasti päättäisi kiertää tämän kaupungin, joka oli Feofar-kaanin miehittämä, mikäli huhut puhuivat totta.
Mutta jos sellaiset kauppalat kuin Ikulskoje ja Karginsk, jonka viimemainitun hän seuraavana päivänä sivuutti, olivatkin Barabassa sijaitsevan asemansa vuoksi verrattain rauhallisia, täällä kun tataarikolonnain sotaliikkeet olisivat olleet vaikeita, niin eikö ollut pelättävissä, että Obin rikkaammilla rannoilla, joilla maasto ei enää tuottaisi vaikeuksia, sensijaan uhkaisivat sitä suuremmat vaarat ihmisten taholta? Se oli todennäköistä. Mutta tarpeen vaatiessa hän ei epäröisi poiketa syrjään Irkutskiin johtavalta valtatieltä. Matkustaessaan aron halki hän olisi kyllä ilmeisessä vaarassa joutua puutteeseen ja pulaan. Siellähän ei olisi viitoitettua tietä, ei kyliä eikä kaupunkeja. Jokunen syrjäinen maatalo ehkä tai muutamia köyhien ihmisten hökkeleitä, joiden asukkaat epäilemättä olivat vieraanvaraisia, mutta joilla tuskin olisi muuta kuin kaikkein välttämättömintä! Kuitenkaan hän ei olisi saanut epäröidä.
Vihdoin hän kello puoli neljän tienoilla iltapäivällä sivuutettuaan Kargatskin kyytiaseman jätti jälkeensä Baraban viimeiset alanteet, ja kova ja kuiva tanner kaikui jälleen hänen hevosensa kavioiden alla.
Mikael Strogov oli lähtenyt Moskovasta heinäkuun 15. päivänä. Siis nyt, elokuun 5., mukaan luettuina Irtyshin varrella menetetyt seitsemänkymmentä tuntia, oli kulunut kaksikymmentäyksi päivää hänen lähdöstään.
Ja hän oli vielä tuhannenviidensadan virstan päässä Irkutskista.
VIIMEINEN PONNISTUS.
Mikael Strogov oli oikeassa pelätessään jotain ikävää kohtausta niillä tasangoilla, jotka leviävät Baraban tuolla puolen.
Hevosten kavioiden polkemat kentät osoittivat, että tataarit olivat siitä kulkeneet, ja näihin barbaareihin saattoi sovittaa hunneista käytetyn lauseen, että "heidän hevostensa kavionjälkiin ei kasvanut ruoho".
Hänen oli siis ryhdyttävä mitä huolellisimpiin varokeinoihin tällä seudulla kulkiessaan. Jotkut taivaanrannalla tupruavat savusuitsut osoittivat, että kauppaloita ja kyliä vielä paloi. Oliko etujoukko sytyttänyt nämä tulipalot, vai oliko emiirin armeija jo edennyt maakunnan äärimmäisille rajoille? Oliko Feofar-kaani itse Jenisein kuvernementissa? Mikael Strogov ei sitä tiennyt eikä voinut mitään päättää olematta tästä seikasta varma. Oliko maa siis jätetty niin autioksi, ettei hän tapaisi ainoatakaan siperialaista, jolta voisi saada tietoja?
Mikael Strogov samosi kaksi virstaa autiota tietä. Hän etsi silmillään oikealta ja vasemmalta asuntoa, jota ei olisi jätetty kylmilleen. Mutta kaikki ne, joissa hän kävi, olivat tyhjät.
Sitten hän keksi puiden välistä mökin, joka vielä savusi. Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä mökin raunioilla itkevien lapsien ympäröimän vanhuksen. Nainen, joka vielä oli nuori, arvattavasti hänen tyttärensä ja näiden pienokaisten äiti, oli maassa polvillaan katsellen tuijottavin silmin tätä hävitystä. Hän imetti muutaman kuukauden ikäistä lasta maidolla, joka kylläkin pian ehtyisi. Kaikki tämän onnettoman perheen ympärillä oli vain rauniota ja autiutta.
Mikael Strogov astui vanhuksen luo.
– Voitko vastata muutamiin kysymyksiin? sanoi hän vakavasti.
– Puhu, vastasi ukko.
– Ovatko tataarit kulkeneet tästä?
– Ovat, koska asuntoni on tulessa!
– Oliko se armeija vai sotaväenosasto?
– Armeija, koska vainiomme ovat tallatut niin pitkälle kuin silmäsi kantaa.
– Emiirinkö johtamana?
– Emiirin, koska Obin vesi on punertunut.
– Ja onko Feofar-kaani mennyt Tomskiin?
– Tomskiin on mennyt.
– Tiedätkö, ovatko tataarit jo vallanneet Kolyvanin?
– Eivät ole, koska Kolyvan ei vielä pala.
– Kiitoksia, ystävä. Voinko tehdä mitään sinun ja omaistesi hyväksi?
– Et mitään.
– Hyvästi!
– Jumalan haltuun!
Ja laskettuaan viisikolmatta ruplaa onnettoman naisen polville, joka ei edes jaksanut häntä kiittää, Mikael Strogov kannusti hevostaan jatkaen hetkeksi keskeytynyttä matkaansa.
Hän tiesi nyt yhden asian, nimittäin että hänen kaikin mokomin täytyi välttää Tomskia. Kolyvaniin meneminen, missä tataarit eivät vielä olleet, oli mahdollista. Hänen oli hankittava muonavaroja pitkälle taipaleelle. Sitten piti poiketa Irkutskin valtatieltä ja Ob-virran ylimenon jälkeen kaartaa Tomskin ohi. Muuta keinoa ei ollut.
Tehtyään tämän uuden matkasuunnitelman Mikael Strogov ei empinyt hetkeäkään. Hän ei saanut empiä ja kannustaen hevosensa nopeaan ja tasaiseen juoksuun hän ajoi suoraa tietä, joka päättyi Obin vasemmalle rannalle, mihin vielä oli neljäkymmentä virstaa. Löytäisikö hän lautan ylimenoa varten vai olivatko tataarit hävittäneet jokialukset, niin että hänen olisi pakko uida ylitse? Hän tuumisi asiaa.
Hevonen oli lopen uupunut kun hän tällä viime taipaleella oli pakottanut sen ponnistamaan viimeisetkin voimansa. Se olisi yritettävä Kolyvanissa vaihtaa toiseen. Hän huomasi hyvin, että eläinparka ennen pitkää nääntyisi hänen allaan. Kolyvan olisi siis uusi lähtökohta, sillä siitä kaupungista asti hänen matkansa tapahtuisi uusissa olosuhteissa. Niin kauan kuin hän liikkui hävitetyllä seudulla, olisivat vaikeudet vielä suuret, mutta jos hän Tomskin vältettyään voisi jälleen palata Irkutskin tielle ajaakseen Jenisein maakunnan läpi, jota hyökkääjät eivät vielä ryöstäneet, voisi hän saavuttaa päämääränsä muutamassa vuorokaudessa.
Varsin kuuman päivän jälkeen oli tullut yö. Synkkä pimeys verhosi keskiyön aikaan aron. Tuuli oli kokonaan tauonnut. Ainoastaan hevosen kavioiden kapse kuului autiolla tiellä ja joitakuita sanoja, joilla sen isäntä sitä rohkaisi. Tässä pimeydessä täytyi olla äärettömän varovainen, jottei syöksyisi pois maantieltä, jota reunustivat lammikot ja pienet Obiin laskevat vesijuonteet.
Mikael Strogov eteni siis niin nopeasti kuin mahdollista, mutta varovaisesti. Hän luotti yhtä paljon oivallisiin silmiinsä, joiden katse tunkeutui pimennon läpi, kuin hevoseensa, jonka viisaan vaiston hän tunsi.
Tällä hetkellä Mikael Strogov, joka oli hypännyt satulasta maahan, koetti ottaa tarkoin selvää tien suunnasta, kun hän samassa oli kuulevinaan epämääräistä ääntä lännestä päin. Se oli kuin etäistä ratsastuksen töminää kovaksi kuivuneella maalla. Ei epäilystäkään! Paria virstaa taempana kuului poljennollista askelten kopinaa, joka säännöllisesti iski maata.
Hän kuunteli tarkkaavaisemmin painettuaan korvansa maantien pintaan.
– Se on Omskin suunnalta saapuva ratsuväenosasto, hän päätteli. – Se ajaa nopeasti, sillä melu voimistuu. Ovatko ne venäläisiä vai tataareja?
Hän kuunteli vielä.
– Niin, hän jupisi, – nuo ratsastajat saapuvat nopeaa vauhtia. Ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ovat he täällä! Hevoseni ei kykenisi pysyttelemään niiden edellä. Jos he ovat venäläisiä, niin liityn heihin. Jos tataareja, on heitä vältettävä! Mutta millä tavoin? Mihin kätkeytyä tällä arolla?
Hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä keksi varjosta hämärässä häämöttävän rykelmän noin sadan askeleen päässä edempänä tien vasemmalla puolen.
– Tuolla on jokin metsikkö, hän tuumi. – Sieltä turvapaikan hakeminen on samaa kuin antautua vaaraan joutua kiinni, jos ratsumiehet sitä penkovat, mutta minulla ei ole valinnan varaa. Kas, tuolta he saapuvat!
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin Mikael Strogov saapui taluttaen hevostaan suitsista, pieneen lehtikuusimetsikköön, jonka läpi tie kulki. Maa sen molemmin puolin oli puutonta, soiden ja lammikoiden välissä kasvoi vain kääpiöpensaita, piikkihernettä ja kanervaa. Molemmin puolin oli maasto siis huonoa ja tulijain oli ehdottomasti ratsastettava tämän pienen metsikön läpi, koska se seurasi Irkutskin valtatietä.
Mikael Strogov pujahti lehtikuusien suojaan, ja hänen edettyään nelisenkymmenen askeleen päähän tiestä pysähdytti hänet virta, joka puoliympyränä kaartoi tätä metsikköä.
Mutta siimes oli niin sakea, ettei hänellä ollut vaaraa tulla huomatuksi, jollei tiheikköä perin tarkoin tutkittaisi. Hän talutti siis hevosensa veden partaalle sitoen sen puuhun kiinni, ja palasi metsänreunaan, missä hän pitkälleen heittäytyen aikoi tutkia, kenen kanssa oli tekemisissä.
Tuskin hän oli asettunut lehtikuusiryhmän taakse, kun välähti sekavaa valoa, josta sieltä täältä leimahti kirkkaita, varjossa värähteleviä kohtia.
– Soihtuja, hän tuumi.
Hän perääntyi nopeasti, ryömien villin tavoin metsikön tiheimpään osaan.
Metsää lähestyessään alkoi kavioiden kapse käydä verkkaisemmaksi. Tutkisivatko nämät ratsumiehet tietä, tarkastaen sen pienimmätkin käänteet?
Mikael Strogovin oli uskottava se, ja hän perääntyi vaistomaisesti veden partaalle asti, valmiina sukeltamaan piiloon, jos niin olisi tarvis.
Metsikön kohdalle päästyään tulijat pysähtyivät. Ratsastajat astuivat maahan. Heitä oli viitisenkymmentä. Kymmenellä oli tulisoihtuja, joilla he valaisivat tien vartta laajassa kehässä.
Eräistä valmisteluista Mikael Strogov huomasi, että miesjoukolla ei kaikeksi onneksi ollut mitään aikomusta tutkia tiheikköä, vaan leiriytyä tälle paikalle lepuuttaakseen hevosiaan ja nauttiakseen itse jotain ravintoa.
Heti kun hevosilta oli riisuttu suitset, ne alkoivat syödä maata verhoavaa paksua ruohoa. Miehet taas oikaisivat itsensä tien viereen ja jakoivat keskenään matkareppujensa muonavaroja.
Mikael Strogov oli säilyttänyt kylmäverisyytensä ja hiipien korkean ruohon välitse yritti nähdä ja sitten kuunnella.
Siinä oli Omskista saapunut joukkue. Miehet olivat usbekkeja, mikä rotu on Tatariassa vallitseva ja ulkonäöltään huomattavasti mongolilainen. Näillä ruumiiltaan sopusuhtaisilla, keskikokoa pitemmillä, karkeapiirteisillä ja hurjailmeisillä miehillä oli päässä talpak, eräänlainen mustasta lammasnahasta tehty lakki, ja jalassa keltaiset, korkeakorkoiset saappaat, joiden kärjet suippenivat kaartuen ylöspäin kuin keskiaikaisissa kengissä. Heidän raakapuuvillalla sisustetut nuttunsa olivat punakirjavalla nahkavyöllä kiinnitetyt. Heillä oli suojanaan kilvet ja puolustusaseina käyrä sapeli, pitkä puukko ja satulankaareen kiinnitetty piilukko. Hartioita verhosi kirkasvärinen huopaviitta.
Täysin vapaina metsikön syrjässä syövät hevoset olivat usbekkilaista rotua kuten ratsastajatkin. Sen näki helposti soihtujen valossa, jotka loivat kirkasta hohdetta lehtikuusten oksien alle. Nämä eläimet ovat hiukan pienempiä kuin turkmenilaiset hevoset, mutta merkillisen voimakkaita ja sitkeitä rotuhevosia, jotka eivät tunne muuta juoksutapaa kuin laukan.
Osastoa johti pendzhah-bashi eli viidenkymmenen miehen komentaja ja alapäällikkönä deh-bashi, joka komentaa vain kymmentä miestä. Näillä upseereilla oli kypärä ja puolipitkä rautapaita ja pienet torvet satulankaareen pistettyinä, jotka ovat heidän virka-arvonsa merkkeinä.
Pendzhah-bashin oli täytynyt suoda pitkästä matkasta väsyneille miehilleen levähdysaikaa. Jutellessaan hän ja toinen upseeri polttelivat bengia, eräänlaisen hampun lehtiä, joista aasialaisten niin paljon käyttämää hasista valmistetaan, ja kävelivät edestakaisin metsässä, niin että Mikael Strogov saattoi näkymättömänä kuulla ja ymmärtää heidän haastelunsa, sillä he puhuivat tataarien kieltä.
Heti keskustelun ensimmäiset sanat kiinnittivät Mikael Strogovin huomiota.
Sillä juuri hänestä oli puhe.
– Se kuriiri ei ole voinut päästä niin paljon meidän edellemme, virkkoi pendzhah-bashi, – mutta toiselta puolen on yhtä mahdotonta, että hän olisi kulkenut muuta tietä kuin Baraban kautta.
– Kuka tietää, onko hän lähtenyt Omskistakaan? vastasi deh-bashi. – Ehkä hän on piiloutunut johonkin taloon kaupungissa?
– Se olisi tosiaan toivottavaa! Eversti Ogarevin ei tarvitsisi enää pelätä, että sanomat, joita kuriirilla nähtävästi on mukanaan, saataisiin määräpaikkaansa.
– Sanotaan, että hän on tämän maan lapsi, syntyperäinen siperialainen, jatkoi deh-bashi. – Sellaisena hän kaiketikin tuntee seudun, ja on mahdollista, että hän on poikennut pois Irkutskin tieltä, palatakseen sille myöhemmin.
– Mutta sittenhän olisimme hänen edellään, vastasi pendzhah-bashi, – sillä me lähdimme Omskista vain vajaata tuntia myöhemmin ja olemme ratsastaneet lyhyintä tietä niin nopeasti kuin hevosemme jaksoivat juosta. Joko hän siis vielä on Omskissa tai me saavumme ennen häntä Tomskiin ja katkaisemme häneltä paluutien, joten hän ei pääse Irkutskiin.
– Jäykkä nainen se vanha siperialainen, joka varmaankin on hänen äitinsä! virkkoi deh-bashi.
Mikael Strogovin kuullessa tämän lauseen jyskytti hänen sydämensä niin, että se oli pakahtumaisillaan.
– Niin, vastasi pendzhah-bashi, – hän väitti kyllä, ettei tuo oletettu kauppias ollut hänen poikansa, mutta se oli liian myöhään. Eversti Ogarev ei sallinut vetää itseään nenästä, ja kuten hän itse sanoi, osaa hän kyllä avata vanhan noidan suun, kun hetki on tullut.
Jokainen sana viilsi Mikael Strogovia kuin tikarin pisto. Hänet oli tunnettu tsaarin kuriiriksi! Hänen peräänsä lähetetty ratsumiesjoukko varmaankin onnistuisi katkaisemaan häneltä tien! Ja hänen äitinsä oli tataarien käsissä, julma Ogarev kerskui saavansa hänet puhumaan, milloin tahtoisi!
Mikael Strogov tiesi hyvin, että uljas siperiatar ei puhuisi ja että se maksaisi hänen henkensä...!
Hän ei uskonut voivansa vihata Ivan Ogarevia enemmän kuin oli tähän asti vihannut, ja kuitenkin kuohahti uusi vihalaine hänen sydämessään. Tuo heittiö, joka oli kavaltanut maansa, uhkasi nyt kiduttaa hänen äitiään!
Keskustelu jatkui näiden kahden upseerin välillä, ja Mikael Strogov luuli käsittävänsä, että Kolyvanin seuduilla oli tulossa taistelu pohjoisesta saapuvien venäläisten joukkojen ja tataarien välillä. Pieni vain, kaksituhatta miestä käsittävä venäläinen joukko-osasto, joka oli havaittu Obin alajuoksun varsilla, riensi pikamarssia Tomskia kohti. Jos tämä oli se osasto, joka ryhtyisi taisteluun Feofar-kaanin pääarmeijan kanssa, tulisi se ehdottomasti tuhotuksi, ja tie Irkutskiin olisi kokonaan hyökkääjien vallassa.
Mitä häneen itseensä tuli, niin Mikael Strogov huomasi joistakin pendzhah-bashin sanoista, että hänen päästään oli luvattu palkinto ja annettu määräys tuoda hänet elävänä tai kuolleena.
Oli siis aivan välttämätöntä heti päästä usbekkilaisten ratsumiesten edelle, jotta Ob-virta jäisi heidän ja hänen välilleen. Mutta silloin täytyi paeta ennenkuin ratsumiehet lähtisivät liikkeelle yöleiristään.
Tämän päätöksen tehtyään Mikael Strogov ryhtyi heti panemaan sitä täytäntöön.
Pysähdys ei tietenkään voinut jatkua pitkään, eikä pendzhah-bashi aikonut suoda miehilleen tuntia pitempää lepoa, vaikkeivät he Omskista lähdettyään olleet voineet vaihtaakaan hevosiaan uusiin ja näiden täytyi olla uupuneita samassa määrin ja samasta syystä kuin Strogovin ratsun.
Ei ollut siis hetkeäkään hukattava. Kello oli yksi aamupuolella. Hänen oli käytettävä hyväkseen pimeyttä, jonka päivänkoi pian karkottaisi, lähteäkseen pienestä metsiköstä, ja palatakseen maantielle, mutta vaikka yö häntä suosikin, näytti onnistuminen melkein mahdottomalta.
Haluamatta jättää mitään sattuman varaan hän soi itselleen miettimisaikaa ja punnitsi tarkoin mahdollisuuksiaan ja vaikeuksia osatakseen panna parhaimmat korttinsa peliin.
Paikan sijainnista johtui, ettei hän voinut paeta tiheikön taitse, sen kun sulki valtatien katkaisema lehtikuusirivi, jota reunustava kaarimainen vesijuonne ei ollut ainoastaan syvä, vaan varsin laaja ja liejuinen. Tiheä piikkihernepensaikkokin vaikeutti läpipääsyä. Samean veden pohjalla oli vajottavaa lietettä, jossa jalka ei voinut löytää mitään tukikohtaa. Sitäpaitsi olisi toisella puolen alkavassa tiheässä vesaikossa tällainen nopea pako käynyt mitä vaikeammaksi. Jos hälytys kerran olisi annettu, olisi hänet pian saarrettu ja hän olisi joutunut auttamattomasti tataariratsumiesten käsiin.
Ei ollut siis muuta kuin yksi mahdollinen keino, yksi ainoa pakotie, valtamaantie. Täytyi yrittää päästä sille metsänlievettä kiertäen ja huomiota herättämättä, edetä neljännes virstaa ennenkuin ahdistajat mitään aavistivat, pakottaa hevonen ponnistamaan äärimmäisiin saakka, vaikka se Obin partaalle saapuessaan kellahtaisi kuolleena tantereelle, ja sitten joko lauttaveneellä tai kaikkien muiden keinojen puuttuessa uimalla pyrkiä tämän tärkeän joen yli. Tätä oli Mikael Strogovin yritettävä.
Hänen tarmonsa, hänen rohkeutensa kävi vaaran hetkellä kymmenkertaiseksi. Nyt oli kysymyksessä hänen henkensä, hänelle uskottu tehtävä, hänen maansa kunnia, kenties hänen äitinsä pelastus. Hän ei voinut epäröidä, vaan kävi tuumasta toimeen.
Eikä sopinut enää silmänräpäystäkään viivytellä. Ratsumiehet alkoivat jo liikehtiä. Muutamat heistä kävelivät edestakaisin tien äyräällä metsänreunassa. Toiset loikoilivat vielä puiden juurella, mutta heidän hevosensa kerääntyivät vähitellen metsikön keskustaa kohti.
Mikael Strogov aikoi ensin anastaa jonkun näistä hevosista mutta hän tuumi että niiden täytyi olla yhtä väsyneitä kuin hänen omansakin. Parempi oli siis uskoa itsensä sen varaan, josta hän oli varma ja joka oli tehnyt hänelle niin paljon hyviä palveluksia. Tämä uljas eläin oli korkean kanervapensaikon kätkemänä välttynyt usbekkien katseilta. Eivätkä nämä olleet tunkeutuneetkaan metsikön äärimmäiseen reunaan.
Ryömien ruohossa Mikael Strogov lähestyi hevostaan, joka makasi maassa. Hän silitti sitä kädellään, puhutteli sitä lempeästi ja sai sen melutta nousemaan.
Tällä hetkellä olivat loppuun palaneet soihdut onneksi sammuneet, ja pimeys oli vielä jokseenkin synkkä ainakin lehtikuusien siimeksessä.
Pantuaan kuolaimet hevoselleen, varmistettuaan satulavyön ja koeteltuaan jalusten hihnoja hän alkoi hiljalleen taluttaa hevostaan suitsista. Ja aivan kuin älykäs eläin olisi ymmärtänyt, mitä siltä vaadittiin, seurasikin se tottelevaisesti isäntäänsä päästämättä hirnahdustakaan.
Jotkut usbekkilaisten hevosista kohottivat kuitenkin päätänsä ja liikkuivat vähitellen lähemmäksi metsikön syrjää.
Mikael Strogov piti oikeassa kädessään revolveriaan valmiina murskaamaan pään ensimmäiseltä tataarisotilaalta, joka häntä lähestyi. Mutta kaikeksi onneksi ei hälytystä annettu, ja hänen onnistui päästä metsän oikeanpuoleiseen kulmaan, josta maantie alkoi.
Jottei häntä nähtäisi, hänellä oli aikomus nousta satulaan mahdollisimman myöhään ja vasta sitten, kun hän olisi sivuuttanut tienmutkan, joka oli kahdensadan askeleen päässä metsiköstä.
Mutta onnettomuudeksi juuri silloin, kun hän oli ehtimäisillään ulos metsänsyrjästä, vainusi erään usbekin hevonen hänen ratsunsa ja ponnahti maantielle. Sen isäntä juoksi tuomaan sitä takaisin, mutta huomatessaan aamunsarastuksen ensimmäisessä hohteessa hämärästi erottuvan varjon hän huusi: – Ylös!
Tämän huudon kuultuaan kaikki leiriytyneet miehet nousivat ja ryntäsivät tielle.
Mikael Strogovilla ei enää ollut muuta neuvoa kuin hypätä hevosensa selkään ja kannustaa se laukkaan. Joukkueen molemmat upseerit olivat rientäneet eteenpäin ja kiihottivat miehiään.
Mutta Mikael Strogov oli jo satulassa.
Samassa pamahti laukaus, ja hän tunsi luodin suhahtavan viittansa läpi. Kääntämättä päätään, vastaamatta, hän kannusti hurjasti hevostaan, joka ponnahti hirveällä loikkauksella maantielle ja nelisti täyttä vauhtia kohti Obia.
Kun usbekkien hevoset olivat valjastamatta oli hänen mahdollista saada jonkun verran etumatkaa, mutta ratsastajat kyllä ennen pitkää ryntäsivät hänen jälkeensä, ja jo ennenkuin kahta minuuttia oli kulunut siitä kun hän lähti metsästä, kuulikin hän useiden hevosten jalkojen töminää, joka vähitellen läheni häntä.
Päivä alkoi nyt valjeta, ja esineitä saattoi erottaa vähän pitemmänkin matkan päästä.
Kääntäen päätänsä Mikael Strogov huomasi ratsumiehen, joka nopeasti tuli lähemmäs. Tämä mies oli deh-bashi. Hänellä oli oivallinen ratsu, ja ajaen joukon etunenässä hän oli saavuttamaisillaan pakolaisen.
Pysähtymättä Mikael Strogov ojensi häntä kohti revolverinsa ja tähtäsi hetkisen, käden vapisematta. Saatuaan luodin keskelle rintaansa usbekkilainen upseeri vierähti maahan.
Mutta toiset ratsumiehet seurasivat hänen kintereillään. Pysähtymättä deh-bashin luo, kiihottaen toisiaan huudoillaan he kannustivat vimmatusti hevosiaan. Vähitellen lyheni matka, joka erotti heidät Mikael Strogovista.
Puolen tunnin ajan onnistui tämän kuitenkin pysytellä tataarien aseiden ulottumattomissa, mutta hän tunsi hevosensa horjuvan allaan ja pelkäsi joka hetki, että se kompastuisi ja kaatuisi enää nousematta.
Päivä oli jo varsin kirkas, vaikkei aurinko vielä ollut kohonnut taivaanrannalle.
Kahta virstaa kauempana häämötti vaalea juova, jota reunustivat jotkut verraten harvassa kasvavat puut.
Se oli Ob-virta, joka juoksee lounaasta koilliseen melkein maan tasalla ja jonka laaksona on aro itse.
Useita kertoja ammuttiin laukauksia Mikael Strogovia kohti, mutta luodit eivät osuneet, ja monesti täytyi hänenkin laukaista revolverinsa niitä ratsumiehiä vastaan, jotka häntä liian läheltä ahdistivat. Joka kerta kierähti joku usbekki tanterelle toveriensa raivonhuutojen keskellä.
Mutta tämän takaa-ajon täytyi päättyä Mikael Strogovin tappioksi. Hänen hevosensa ei enää jaksanut, ja kuitenkin hänen onnistui päästä virran äyräälle asti.
Tällä hetkellä ei usbekkilaisosasto ollut enää kuin viisikymmentä askelta hänestä jäljessä.
Virta oli aivan autio, ei lauttaa eikä venettä, jolla olisi voinut päästä sen yli.
– Rohkeutta, urhea ratsuni! huudahti Mikael Strogov. Eteenpäin! Vielä viimeinen ponnistus!
Ja hän karautti jokeen, joka siltä kohtaa oli puolen virstan levyinen.
Virta oli kovin vuolas, ja tavattoman vaikeata oli pitää sitä vastaan puoliaan. Mikael Strogovin hevosella ei ollut missään jalansijaa. Ilman mitään tukea sen täytyi siis halkaista rajujen aaltojen ryöppy uimalla. Niiden uhmaaminen oli Mikael Strogoville ja hänen hevoselleen ihmeellinen urotyö.
Ratsastajat olivat pysähtyneet joen äyräälle ja epäröivät syöksyä veteen.
Mutta sillä hetkellä pendzhah-bashi tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti pakolaista, joka jo oli keskellä virtaa. Laukaus pamahti, Mikael Strogovin hevosta sattui kylkeen ja se upposi isäntänsä alta.
Kuriiri irrotti nopeasti kannukset jaloistaan kun eläin vaipui joen aaltoihin. Sitten hän sukelsi kuulatuiskua välttääkseen, pääsi vihdoin joen oikealle rannalle ja hävisi Obia reunustavaan kaislikkoon.
RAAMATUNLAUSEITA JA LAULUNPÄTKIÄ.
Mikael Strogov oli jotakuinkin turvassa. Kuitenkin hänen asemansa oli edelleenkin huono.
Kuinka hän nyt, kun häntä niin urheasti palvellut eläin oli saanut surmansa joen aalloissa, voisi jatkaa matkaansa?
Hänen täytyi taivaltaa jalkaisin, ilman ruokavaroja hyökkäyksen hävittämässä maassa, jossa emiirin vakoojia samoili, ja hän oli vielä melkoisen kaukana päämäärästänsä.
– Kautta taivaan, minä saavun perille! hän huudahti vastaten kaikkiin tappion aavistuksiin, jotka hänen sielussaan hetkiseksi heräsivät. – Jumala suojelee pyhää Venäjää!
Mikael Strogov oli nyt usbekkilaisten ratsumiesten saavuttamattomissa. Nämä eivät olleet tohtineet ajaa häntä takaa virran yli, ja sitäpaitsi täytyi heidän otaksua, että hän oli hukkunut, sillä senjälkeen kun hän oli hävinnyt aaltoihin, eivät he olleet voineet nähdä hänen saapuvan Obin oikealle rannalle.
Mutta hiipien äyrään jättiläisruokojen välitse oli Mikael Strogovin onnistunut päästä ylemmäs rannalle, joskin vaivalloisesti, sillä tulvaveden aikaan laskeutunut lieju teki pohjan varsin vaikeakulkuiseksi.
Tultuaan vankemmalle maaperälle Mikael Strogov harkitsi mitä oli tehtävä. Ennen kaikkea hän tahtoi välttää tataarien miehittämää Tomskia. Mutta hänen täytyi päästä johonkin kauppalaan ja tarpeen tullen johonkin majataloon, josta voisi hankkia hevosen. Sen saatuaan hän poikkeaisi syrjään varsinaiselta tieltä ja palaisi Irkutskin tielle vasta Krasnojarskin tienoilla. Siitä lähtien hän toivoi vielä tapaavansa tien vapaana ja voivansa kääntyä kaakkoon Baikal-järven maakuntiin.
Kaikkein ensimmäiseksi hän ryhtyi tutkimaan tienoota.
Kahden virstan päässä ylempänä Obin varrella kohosi pienoinen kaupunki vähäisellä maakumpareella. Jotkut bysanttilaisin viheriäisin ja kullatuin kupukatoin varustetut kirkot piirtyivät taivaan harmaata pohjaa vasten.
Se oli Kolyvan, johon Kamskin ja muiden kaupunkien hallitusmiehet ja virkailijat vetäytyivät kesäisin, Baraban epäterveellistä ilmastoa välttääkseen. Tsaarin kuriirin saamien tietojen mukaan ei Kolyvan vielä ollut hyökkääjien käsissä. Tataarien kahteen kolonnaan jaetut joukot olivat suuntautuneet vasemmalla Omskiin ja oikealla Tomskiin jättäen välille osuvat seudut rauhaan.
Mikael Strogovin yksinkertainen ja järkevä suunnitelma oli pyrkiä Kolyvaniin ennenkuin Obin vasempaa rantaa ylöspäin ratsastavat usbekit sinne ehtisivät. Sieltä hän hankkisi vaatteita ja hevosen, vaikka hänen täytyisi niistä maksaa kymmenkertainen hinta, ja palaisi Irkutskin tielle eteläisen aron kautta.
Kello oli kolme aamulla. Kolyvanin ympäristössä vallitsi silloin niin täydellinen rauha, että seutu näytti aivan autiolta. Ilmeisesti oli maalaisväestö paeten hyökkäystä, jota se ei voinut vastustaa, vaeltanut pohjoiseen Jenisein maakuntiin.
Mikael Strogov riensi siis nopein askelin Kolyvania kohti, samalla kun kuului kaukaisia jyrähdyksiä. Hän pysähtyi ja erotti selvästi kumean jylinän, joka vapisutti ilmakerroksia, ja sen alapuolella kuivempaa rätinää, jonka laadusta hän ei voinut erehtyä.
– Tykinammuntaa! Muskettitulta! hän tuumi. – Onko siis pieni venäläinen osasto joutunut taisteluun tataariarmeijan kanssa? Ah, suokoon taivas, että ehtisin Kolyvaniin ennen niitä!
Mikael Strogov ei erehtynyt. Pian alkoivat laukaukset käydä voimakkaammiksi, ja taempana Kolyvanin vasemmalla puolella tiivistyi usva taivaanrannalla. Ne eivät olleet tulipalojen savupilviä, vaan niitä vaaleahkoja, hyvin selväpiirteisiä kiekuroita, joita tykistön yhteislaukaukset synnyttävät.
Obin vasemmalle rannalle olivat usbekkilaiset ratsumiehet pysähtyneet odottamaan taistelun tulosta. Siltä puolelta ei Mikael Strogovilla ollut enää pelättävää. Hän riensi kaupunkiin päin.
Sillä välin laukaukset kävivät yhä taajemmiksi ja lähenivät huomattavasti. Se ei ollut enää epämääräistä jylinää, vaan toisiaan seuraavia tykinlaukauksia. Samalla tuulen kuljettama savu kohosi ilmaan ja oli myös havaittavissa, että taistelijat nopeasti etenivät etelää kohti. Ilmeisesti hyökättiin Kolyvaniin kaupungin pohjoispuolelta. Mutta puolustivatko venäläiset sitä tataarijoukkoja vastaan vai yrittivätkö he vallata sitä takaisin Feofar-kaanin sotilailta, oli mahdoton tietää. Siksi Mikael Strogov oli aivan ymmällä.
Hän oli enää vain puolen virstan päässä Kolyvanista, kun pitkä tulisuihku syöksähti kaupungin talojen välistä ja erään kirkon kellotorni luhistui tomupilven ja liekkien keskellä.
Oliko taistelu tällä hetkellä käymässä Kolyvanissa?
Mikael Strogovin täytyi niin otaksua, ja siinä tapauksessa oli ilmeistä, että venäläiset ja tataarit ottelivat kaupungin kaduilla. Oliko hetki näin ollen otollinen turvan etsimiseksi sieltä? Eikö hän olisi siellä vaarassa joutua kiinni vai onnistuisiko hänen pujahtaa pois Kolyvanista, niinkuin hän oli pujahtanut Omskista?
Kaikki nämä mahdollisuudet juolahtivat hänen mieleensä. Hän epäröi ja pysähtyi hetkiseksi. Eikö olisi parempi koettaa, vaikkapa jaikaisinkin, päästä johonkin kauppalaan, esimerkiksi Djatshinskiin, ja sieltä hankkia hevonen hinnalla millä tahansa?
Se oli ainoa järkevä tuuma, ja jättäen Obin rannat Mikael Strogov riensi suoraa päätä Kolyvanista oikealle.
Laukaukset olivat äärettömän rajuja. Pian leimahti liekkejä kaupungin vasemmalta puolelta. Tulipalo hävitti kokonaista kaupunginosaa.
Mikael Strogov riensi aron yli etsien suojaa puista, joita oli harvassa siellä täällä, kun samassa osasto tataarien ratsuväkeä ilmestyi hänen oikealle puolelleen.
Mikael Strogov ei ilmeisestikään enää voinut paeta sille suunnalle. Ratsumiehet lähestyivät nopeasti kaupunkia, ja hänen olisi ollut vaikea niitä välttää.
Äkkiä hän huomasi tiheän puuryhmän syrjässä yksinäisen talon, johon hänen oli mahdollista päästä tataarien häntä keksimättä. Juosta sinne, lymytä sinne, pyytää sieltä tai, jos tarvis, ottaa väkisin jotakin, millä itseään virkistäisi, sillä hän oli väsymyksestä ja nälästä uupunut, oli Mikael Strogovin ainoa neuvo.
Hän riensi siis taloa kohti, joka oli korkeintaan puolen virstan päässä. Lähestyessään hän huomasi, että se oli lennätinasema. Yksi lanka lähti itään, toinen länteen, ja kolmas oli vedetty Kolyvania kohti.
Sopi otaksua, että asema oli nykyoloissa jätetty autioksi, mutta olipa miten tahansa Mikael Strogov saattoi paeta sinne ja tarpeen tullen lymyillä siellä yön, lähteäkseen sitten uudelleen taivaltamaan aroa pitkin, jolla tataarien ratsuvakoojat samoilivat.
Mikael Strogov ryntäsi heti rakennuksen ovea kohti, työntäen sitä hurjasti.
Yksi ainoa henkilö oli salissa, josta sähkösanomat lähetettiin. Tämä oli tyyni, hidasluontoinen virkailija eikä välittänyt mistään. Uskollisena virkapaikallaan hän odotteli luukkunsa takana, että yleisö tulisi pyytämään hänen palveluksiaan.
Mikael Strogov kiirehti hänen luokseen ja kysyi väsymyksen masentamalla äänellä:
– Mitä tiedätte?
– En mitään, vastasi virkailija hymyillen.
– Ovatko venäläiset ja tataarit iskeneet yhteen?
– Niin sanotaan.
– Mutta kummat ovat voitolla?
– Sitä en tiedä.
Sellainen rauhallisuus jopa paatumuskin näissä kauheissa oloissa tuntui epäuskottavalta.
– Eikä lennätinlankaa ole katkaistu? kysyi Mikael Strogov.
– Se on katkaistu Kolyvanin ja Krasnojarskin väliltä, mutta toimii vielä Kolyvanista Venäjän rajalle.
– Hallituksenko tiedonantoja varten?
– Hallituksen, milloin hallitus katsoo tarpeelliseksi. Yleisöä varten, jos yleisö maksaa. Kymmenen kopeekkaa sanalta. Milloin vain haluatte hyvä herra.
Mikael Strogov aikoi vastata tälle omituiselle virkailijalle, ettei hänellä ollut mitään sähkösanomaa lähetettävänä ja että hän pyysi vain vähän leipää ja vettä, kun huoneiston ovi samassa äkkiä aukeni.
Luullen, että tataarit olivat hyökänneet asemalle, aikoi Mikael Strogov hypätä ulos ikkunasta, mutta pian hän huomasi saliin astuneen ainoastaan kaksi miestä, jotka eivät suinkaan näyttäneet tataarisotilailta.
Toisella näistä oli kädessään lyijykynällä töherretty tiedonanto, ja rientäen toverinsa edelle hän hyökkäsi järkkymättömän virkamiehen luukulle.
Näissä kahdessa miehessä Mikael Strogov tunsi kummastuen, kuten helposti voimme käsittää ne kaksi henkilöä, joita hän tuskin oli ajatellut ja joita hän ei ollut odottanut enää koskaan tapaavansa.
Ne olivat kirjeenvaihtajat Harry Blount ja Alcide Jolivet, eivät enää matkatovereina, vaan kilpailijoina, vihollisina, nyt kun he toimivat sotanäyttämöllä.
He olivat lähteneet Ishimistä vain muutamia tunteja Mikael Strogovin jälkeen ja saapuneet Kolyvaniin aikaisemmin kuin hän. He olivat ehtineet ennen Mikael Strogovia, koska tämä oli menettänyt kolme vuorokautta Irtyshin rannalla.
Ja nyt kun he kumpikin olivat tähystelleet venäläisten ja tataarien ottelua kaupungin ulkopuolella lähdettyään Kolyvanista hetkellä, jolloin taistelu alkoi riehua kaduilla, he olivat rientäneet lennätinasemalle singotakseen Eurooppaan kilpailevat selostuksensa ja riistääkseen toisiltaan esikoisoikeuden niihin.
Mikael Strogov oli vetäytynyt syrjään varjoisaan paikkaan, josta hän näkymättömänä saattoi nähdä ja kuulla kaiken. Hän kuulisi kaiketikin mielenkiintoisia uutisia, joista voisi päätellä kannattiko hänen mennä Kolyvaniin vai ei.
Riennettyään virkaveljensä edelle oli Harry Blount anastanut luukun haltuunsa ja ojensi sähkösanomansa, sillä välin kun Alcide Jolivet, vastoin tapaansa myöhästyneenä, polki kärsimättömästi lattiaa.
– Kymmenen kopeekkaa sanalta, virkkoi virkailija ottaen sähkösanoman.
Harry Blount syyti luukkupöydälle kasan ruplia, joita hänen virkaveljensä katseli hieman ihmetellen.
– Hyvä, sanoi virkailija.
Ja maailman kylmäverisimpänä miehenä hän alkoi naputtaa seuraavaa sähkösanomaa:
Daily Telegraph, Lontoo.
Kolyvanista Omskin kuvernementista 6. elokuuta. Taistelu
venäläisten ja tataarilaisten joukojen välillä...Kun sanoma luettiin ääneen, kuuli Mikael Strogov kaikki, mitä englantilainen lehdelleen sähkötti.
Venäläiset joukot työnnetty takaisin suurin tappioin.
Tataarit saapuneet Kolyvaniin juuri tänään...Näihin sanoihin päättyi tiedonanto.
– Nyt on minun vuoroni! huudahti Alcide Jolivet, yrittäen ojentaa serkulleen Montmartren esikaupunkiin osoitettua sähkösanomaa.
Mutta se ei sopinut englantilaiselle kirjeenvaihtajalle, joka ei halunnut lähteä luukulta, vaan tahtoi olla yhä valmiina lähettämään uutisia, sikäli kuin uutta tapahtui. Hän ei siis luovuttanut paikkaansa virkaveljelleen.
– Mutta te olette jo lopettanut ... huudahti Alcide Jolivet.
– Minä en ole lopettanut, vastasi Harry Blount lyhyesti.
Ja hän ryhtyi kirjoittamaan sanasarjaa, jonka sitten ojensi virkailijalle ja jonka tämä luki tyynellä äänellään:
Alussa Jumala loi taivaan ja maan...
Harry Blount sähkötti raamatunlauseita kuluttaakseen aikaa, jottei tarvitsisi luovuttaa paikkaansa kilpailijalle. Ehkä se maksaisi muutamia tuhansia ruplia hänen lehdelleen, mutta hänen lehtensä saisi ensimmäisenä tiedot. Ranska voisi odottaa!
Helppo oli käsittää Alcide Jolivetin raivo, joskin tämä temppu kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi hänestä ollut rehellistä sotaa. Tahtoipa hän taivuttaa virkailijaakin ottamaan vastaan hänen tiedonantonsa ennen virkaveljen liuskaa.
– Tällä herralla on etuoikeus, vastasi sähköttäjä rauhallisesti, osoittaen Harry Blountia ja hymyillen hänelle herttaisesti.
Ja hän jatkoi uskollisesti pyhän kirjan ensimmäisen värssyn lähettämistä Daily Telegraphille.
Ja hänen nakutellessaan astui Harry Blount rauhallisesti ikkunan luo kaukoputki silmien edessä tähystäen, mitä Kolyvanin ympäristöllä tapahtui, jatkaakseen sitten tiedotuksiaan.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin hän asettui paikalleen luukun ääreen.
Kaksi kirkkoa liekeissä. Tulipalo näkyy leviävän oikealle.
– Ja maa oli autio ja tyhjä, Ja pimeys oli syvyyden päällä...Alcide Jolivet tunsi ihan tosissaan halua kuristaa Daily Telegraphin arvoisan kirjeenvaihtajan.
Hän vetosi vieläkin virkailijaan, joka yhä järkkymättömän tyynenä vastasi hänelle vain:
– Hänen oikeutensa, hyvä herra, hänen oikeutensa ... kymmenellä kopeekalla sanalta.
Ja hän sähkötti seuraavan uutisen, jonka Harry Blount hänelle toi:
Venäläisiä pakolaisia poistuu kaupungista. – Ja Jumala sanoi: "Tulkoon valkeus", ja valkeus tuli.
Alcide Jolivet kuohui raivosta.
Mutta Harry Blount oli taas palannut ikkunan luo, ja tällä kertaa hän, kaiketi silmiensä eteen avautuvan näytelmän lumoamana, jatkoi tarkkailuaan hiukan liian kauan. Niinpä Alcide Jolivet virkailijan päättäessä raamatun kolmannen värssyn sähköttämisen livahti ääneti toverinsa paikalle luukun ääreen, ja kun hänkin vuorostaan oli hiljaa laskenut melkoisen ruplapinon luukunlaudalle, ojensi hän paperinsa, jonka virkailija luki ääneen:
Madeleine Jolivet,
10, Faubourg Montmartre, Pariisi.
Kolyvanista Omskin kuvernementista Siperiasta 6. elokuuta.
Venäläisiä pakolaisia poistuu kaupungista. Venäläiset lyödyt.
Tataarilainen ratsuväki ajaa heitä hurjasti takaa...Ja palatessaan Harry Blount kuuli Alcide Jolivetin täydentävän sähkösanomaansa laulaa lirittelemällä pilkallisella äänellä:
Oli kerran Pariisissa
poika harmaatakki,
päässä harmaa lakki...Katsoen sopimattomaksi sekoittaa pyhää arkipäiväiseen, kuten hänen virkatoverinsa oli tehnyt, Alcide Jolivet käytti raamatunlauseiden vastineena muuatta Bérangerin iloista rallatusta.
– Oh! virkahti Harry Blount.
– Juuri niin, vastasi Alcide Jolivet.
Mutta sillä välin paheni tilanne Kolyvanin ympäristössä. Taistelu läheni ja tykinlaukaukset pamahtelivat äärettömän rajuina.
Äkkiä tärähti ja koko lennätintoimisto huojui. Kranaatti oli puhkaissut seinän ja tomupilvi täytti huoneen.
Alcide Jolivet oli nyt saanut kirjoitetuksi seuraavat säkeet:
Pulloposki, pystypäinen,
pennitön ja yksinäinen...Mutta pysähtyä, syöksyä kranaatin luo, tarttua siihen molemmin käsin ennenkuin se räjähti, heittää se ikkunasta pihalle ja palata luukulleen, se kaikki kävi ranskalaiselta silmänräpäyksessä.
Viittä minuuttia myöhemmin kranaatti räjähti ulkona.
Mutta sommitellen sähkösanomaansa mitä kylmäverisimmin Alcide Jolivet kirjoitti:
Kuusituumainen kranaatti pirstosi lennätintoimiston seinän.
Odotamme uusia, samaa kaliiberia...Mikael Strogov ei enää epäillytkään, että venäläiset oli työnnetty pois Kolyvanista. Hänellä ei siis ollut muuta keinoa kuin pyrkiä aron yli etelään päin.
Mutta silloin kajahti kauhea ampuminen lennätintoimiston lähettyviltä, ja luotituisku särki ikkunain ruudut.
Harry Blount haavoittui olkapäähän ja kaatui maahan.
Juuri sillä hetkellä aikoi Alcide Jolivet lisätä sähkösanomaansa:
Harry Blount, Daily Telegraphin kirjeenvaihtaja, kaatunut
viereeni kranaatinsirun haavoittamana...kun järkkymätön virkailija ilmoitti hänelle muuttumattoman tyynellä äänellään:
– Hyvä herra, johto on katkaistu.
Ja lähtien luukultaan hän otti rauhallisesti hattunsa, harjasi sitä kyynärpäällään ja yhä hymyillen poistui pienestä ovesta, jota Mikael Strogov ei ollut huomannut.
Toimistoon ryntäsi silloin tataarisotilaita, eikä Mikael Strogov enempää kuin sanomalehtimiehetkään saaneet tilaisuutta poistua.
Hyödytön sähkösanoma kädessään Alcide Jolivet oli rientänyt lattialla pitkällään viruvan Harry Blountin luo ja urheana miehenä nostanut hänet hartioilleen, aikoen paeta hänen kanssaan... Se oli liian myöhäistä!
Molemmat olivat vankeina, ja samalla kuin he, joutui tataarien käsiin myös Mikael Strogov, joka yllätettiin hänen yrittäessään hypätä ulos ikkunasta.
TATAARILEIRI.
Päivän matkan päässä Kolyvanista, muutama virsta Djatshinskin kauppalasta eteenpäin, leviää laaja tasanko, jolta siellä täällä kohoaa isoja puita, enimmäkseen petäjiä ja seetriä.
Tätä aron osaa samoilevat kuumana vuodenaikana tavallisesti siperialaiset paimenet, ja se tarjoaa riittävästi ravintoa heidän suurille karjalaumoilleen. Mutta nykyisin olisi sieltä turhaan etsinyt ainoatakaan tuollaista paimentolaisasukasta.
Eipä niin, että se oli autio. Päinvastoin siellä vallitsi vilkas hälinä.
Sinne oli nimittäin pystytetty tataarien teltat, sinne oli leiriytynyt Feofar-kaani, Buharan tuima emiiri, ja sinne tuotiin seuraavana päivänä, elokuun 7., Kolyvanissa otetut vangit, kun pieni venäläinen joukko-osasto oli tuhottu. Näistä kahdestatuhannesta miehestä, jotka olivat joutuneet molempien viholliskolonnien väliin, oli jäänyt jäljelle vain joitakuita satoja sotilaita. Viimemainituilla oli tukikohtana sekä Omsk että Tomsk. Tapahtumat saivat siis yhä vakavamman käänteen, ja keisarillinen hallitus näkyi olevan neuvoton ja voimaton Ural-vuorten itäpuolella ainakin toistaiseksi, sillä tietenkin venäläiset ennemmin tai myöhemmin työntäisivät takaisin hyökkääjien laumat. Mutta nämä olivat nyt joka tapauksessa tunkeutuneet Siperian keskukseen asti, ja valtaus etenisi kapinaan yllytetyn seudun yli joko läntisiin tai itäisiin maakuntiin. Irkutsk oli nyt eristetty Euroopasta. Jos Amurin ja Jakutskin maakuntien joukot eivät ehtisi ajoissa miehittämään tätä aasialaisen Venäjän pääkaupunkia, jonka oma varuskunta oli supistettu riittämättömäksi, joutuisi se armotta tataarien valtaan, ja ennenkuin se olisi valloitettu takaisin, olisi suuriruhtinas, keisarin nuorempi veli, jo joutunut Ivan Ogarevin koston uhriksi.
Kuinka kävisi Mikael Strogoville? Taipuisiko hän vihdoinkin näin suurten koettelemusten alla? Pitäisikö hän itseään voitettuna nyt, kun tämä Ishimissä alkanut onnettomien sattumien sarja oli yhä pahentunut? Pitikö hän tehtäväänsä tyhjiin rauenneena ja saamansa määräyksen toteuttamista mahdottomana?
Mikael Strogov oli niitä miehiä, jotka pysähtyvät vasta silloin, kun he kuolleina kaatuvat maahan. Vielähän hän eli, oli haavoittumatta, keisarillinen kirje oli yhä tallella hänen povellaan, eikä hänen henkilöllisyytensä ollut tullut ilmi. Tosin kyllä hän oli niiden vankien joukossa, joita tataarit kuljettivat kuin luontokappaleita, mutta Tomskia lähestyessään hän lähestyi myöskin Irkutskia. Ja hän oli yhä Ivan Ogarevin edellä. – Minä saavun perille! hän toisteli itsekseen. Kolyvanin seikkailun jälkeen keskittyi hänen koko tarmonsa yhteen ainoaan ajatukseen: päästä jälleen vapaaksi! Kuinka olisi mahdollista livahtaa emiirin sotilaiden käsistä! Hetken tullen hän sen näkisi.
Feofarin leiri oli komea näky. Lukuisat nahkaiset, huopaiset tai silkkikankaiset teltat väikkyivät auringon säteissä. Korkeat höyhentöyhdöt, jotka riippuivat niiden kartiomaiselta huipulta, liehuivat moniväristen pienempien ja suurempien merkki- ja sotalippujen keskellä. Muhkeimmat näistä teltoista kuuluivat seideille ja khodhzille, jotka ovat kaanikunnan ensimmäisiä henkilöitä. Erikoinen, hevosen hännällä koristettu teltta, jonka lipunvarsi kohosi taiteellisesti sommiteltujen punaisten ja valkoisten sauvojen ristikkolyhteestä, ilmaisi näiden tataarilaispäällikköjen korkeaa arvoastetta. Ja sitten kohosi kentältä niin pitkältä kuin silmä kantoi noita turkmeenilaisten telttoja, joista käytetään nimitystä "karaoi" ja jotka oli sinne kuljetettu kamelien selässä.
Leirissä oli vähintäänkin sataviisikymmentätuhatta sotilasta jalka- ja ratsuväkeä, jaettuina alamaneiksi nimitettyihin osastoihin. Näiden joukossa ja yhtenä Turkestanian päätyyppinä huomattiin ensiksikin tadshikit, joilla on säännölliset kasvonpiirteet, valkea iho, kookas vartalo, mustat silmät ja musta tukka. He olivat tataariarmeijan pääjoukkoa ja heitä oli Kokandin ja Kunduzin kaanikunnat varustaneet melkein yhtä paljon kuin Buharankin. Sitten oli näiden tadshikkien lisäksi muita näytteitä Turkestaniassa tai sen rajamaissa asuvista eri heimoista ja roduista. Oli pienikokoisia, punervapartaisia usbekkeja, samanlaisia kuin ne, jotka olivat lähteneet Mikael Strogovia ahdistamaan. Oli litteäkasvoisia kalmukkeja muistuttavia kirgiisejä, jotka oli puettu rautapaitaan, toisilla aseinaan keihäs ja jousi, toisten taas käyttäessä sapelia, pyssyjä ja "tshakania" eräänlaista pientä, lyhytvartista kirvestä, jonka haavat ovat aina kuolettavia. Oli keskikokoisia mongoleja, joiden mustat hiukset oli kerätty niskassa riippuvaksi palmikoksi. Nämä olivat pyöreäkasvoisia, tummanruskeita iholtaan, vilkkaat silmät syvällä päässä, parta harva, pukuna sinisestä nankinista valmistetut, mustalla plyyshillä päärmätyt viitat, vyöltä riippumassa hopeasolkiset sapelit, jalkineina kirkasvärisillä nauhakirjauksilla koristetut saappaat ja päässä turkiksilla reunustetut silkkimyssyt kolmine takana hulmuavine nauhoineen. Sitten oli vielä tummaihoisia afgaaneja, kauniin seemiläisen rodun alkutyypin säilyttäneitä arabialaisia, ja vihdoin turkmeeneja, joiden kapearakoisista silmistä olisi luullut luomen puuttuvan. Kaikki nämä olivat kerääntyneet emiirin lipun, murhapolttajain ja ryöstäjäin lipun alle.
Näiden vapaiden sotilaiden lisäksi oli vielä jonkin verran orjasotilaita, etupäässä persialaisia, joita komensivat samaa alkuperää olevat upseerit, ja nämä eivät suinkaan olleet vähimmin arvossapidettyjä Feofar-kaanin armeijassa.
Kun tähän luetteloon lisätään palvelijoina toimivat juutalaiset, joiden viitat olivat köydellä kiinnitetyt ja joiden päähineenä oli heiltä kielletyn turbaanin asemesta pienet tummaverkaiset myssyt, ja muutamia satoja "kalendereja", eräänlaisia kerjäläismunkkeja, joiden rääsyjä peittää leopardintalja, niin saa jotakuinkin oikean käsityksen tästä äärettömästä erilaisten heimojen kaaoksesta, joka sisältyi tataariarmeijan yleisnimitykseen.
Viisikymmentätuhatta näistä sotilaista oli ratsuväkeä, ja hevoset olivat yhtä kirjavia rodultaan kuin miehetkin. Näiden eläinten joukossa, joita oli sidottu aina kymmenen kahteen yhdensuuntaisesti vedettyyn köyteen ja joiden hännät olivat solmussa ja lautaset peitetty mustalla silkkiverholla, nähtiin hienojalkaisia, pitkäruhoisia, kiiltäväkarvaisia ja jaloryhtisiä turkmeenilaisia, uhkeita usbekkilaisia eläimiä, kokandilaisia, jotka ratsastajansa lisäksi kuljettavat kaksi telttaa ja täydellisen keittiökaluston, ja kirkasvärisiä kirgiisiläisiä, kotoisin Embajoen varsilta, missä niitä pyydystetään "arkanilla" tataarien lassolla eli suopungilla, ja joukko alempiarvoisia sekarotuisia ristisiitoksen tuotteita.
Kuormajuhtia oli tuhansittain, pienikokoisia, mutta tanakoita,
pitkäkarvaisia kameleja, joiden tuuhea harja valui kaulalle,
tottelevaisia eläimiä ja helpompia valjastaa kuin dromedaarit, joita
myös oli. Viimemainitusta, joilla on vain yksi kyttyrä ja punerva,
ikäänkuin tuliläikkeinen, kiharakarvainen turkki, käyttivät tataarit
nimitystä _nâr.[3] Lisäksi oli aaseja, sitkeitä uurastajia, joiden
suuressa arvossa pidettyä lihaa tataarit käyttävät ravinnokseenkin.Kaiken ihmis- ja eläinmassan ja näiden äärettömien telttarivien yli loivat suurina ryhminä kasvavat männyt ja setripuut varjoa, jonka auringon säteet paikoittain puhkaisivat. Ei olisi voinut ajatella mitään taiteellisempaa kuin tällainen taulu, hurjinkin taiteilija olisi saanut tuhlata kaikki palettinsa värit.
Kun Kolyvanissa otetut vangit saapuivat Feofarin ja kaanikunnan korkeiden arvohenkilöiden telttojen eteen, päristettiin leirissä rumpuja ja torvet soivat. Tähän kamalaan meluun sekaantui kimeitä musketinlaukauksia ja emiirin tykistön neli- ja kuusituumaisten voimakkaimmat pamaukset.
Feofarin asunto oli pelkkä sotilasmaja. Se, mitä olisi voinut nimittää hänen ja hänen liittolaistensa yksityistaloudeksi, hänen ja näiden haaremit, oli Tomskissa, joka nykyisin oli tataarien hallussa.
Kun leiriltä lähdettäisiin, oli Tomsk määrätty emiirin asunnoksi siihen asti, kun hän vihdoin vaihtaisi sen Itä-Siperian pääkaupunkiin.
Feofarin teltta kohosi naapuritelttoja korkeammalle. Verhottuna isoilla kirkasvärisillä silkkikankaan kaistaleilla, joita kultaiset köydet ja ripsut kirjailivat ja ylhäällä tuuheat tuulen heiluttelemat viuhkamaiset höyhentöyhdöt somistivat, se sijaitsi laajan aukeaman keskellä mahtavien koivujen ja jättiläishonkain verkon ympäröimänä. Tämän teltan edessä oli kiilloitetulla ja puuhun upotetuilla kalliilla kivillä kirjaillulla pöydällä avoimena pyhä koraani, jonka lehdet olivat uhkeasti piirreltyjä ohuita kultalevyjä. Sen yläpuolella liehui emiirin nelijakoisella vaakunalla varustettu tataarien lippu.
Aukeaman yläpuolella kohosivat puoliympyrässä Buharan suurten virkailijain teltat. Siellä asui ylitallimestari, jolla on oikeus ratsain seurata emiiriä hänen palatsinsa pihaan asti, ajohaukkametsästyksen johtaja, "hush-begi" eli emiirin sinetin vartija, "toptshi-bashi" eli tykistön ylipäällikkö "khodzha" eli neuvoston esimies, joka ottaa vastaan ruhtinaan suudelman ja saa esiintyä hänen edessään päästetyin vöin, "sheikh-ul-islâm", joka on ulemain eli pappien päällikkö, "kadiasker" eli sotatuomari, joka emiirin poissa ollessa voi ratkaista kaikki sotilaiden kesken syntyneet riidat, ja vihdoin astrologien päällikkö, jonka tärkeänä tehtävänä on kysyä neuvoa tähdiltä, aina kun kaani aikoo lähteä liikkeelle.
Hetkellä, jolloin vangit tuotiin leiriin, oli emiiri teltassaan. Hän ei näyttäytynyt. Ja se oli epäilemättä onni. Ele tai sana häneltä olisi voinut olla merkkinä johonkin veriseen teloitukseen. Mutta hän eristäytyi, joka on osana itämaalaisten hallitsijain majesteetista.
Ken ei näyttäydy, häntä ihaillaan ja ennen kaikkea pelätään.
Vangit sijoitettiin aitaukseen, jossa he huonon kohtelun alaisina, puutteellisesti ravittuina, sateelle, tuulelle ja yön kylmyydelle alttiina odottivat, kunnes Feofar suvaitsisi ottaa heidät puheilleen.
Kaikista tottelevaisin, jollei kärsivällisin, oli varmaan Mikael Strogov. Hän salli kuljettaa itseään, koska häntä vietiin sinne, mihin hän halusi mennä, ja turvallisemmissa olosuhteissa kuin hän olisi voinut vapaana liikkua tiellä Kolyvanista Tomskiin. Karata ennen viime mainittuun kaupunkiin saapumista olisi ollut samaa kuin antautua vaaraan joutua jälleen arolla samoilevien tiedustelijain käsiin. Tataarien valtaamien alueiden itäisin raja ei ollut Tomskin läpi kulkevaa meridiaania kauempana. Sen viivan tuolla puolen Mikael Strogov siis saattoi otaksua olevansa vihollisen valtaaman vyöhykkeen ulkopuolella, voivansa vaaratta mennä Jenisein yli ja saapua Krasnojarskiin ennenkuin Feofar-kaani olisi valloittanut maakunnan.
– Tomskiin päästyäni, hän toisteli itsekseen hillitäkseen kärsimättömyydentunteita, jotka hänen mielessään toisinaan väkisinkin kuohahtivat, – olen muutamassa minuutissa etuvartioiden tuolla puolen, ja kahdentoista tunnin etumatkalla Feofarista samoin kuin Ogarevistakin ehdin hyvin ennen heitä Irkutskiin.
Se, mitä Mikael Strogov ennen kaikkea pelkäsi, oli tietysti Ivan Ogarevin saapuminen tataarileiriin. Paitsi vaaraa tulla tunnetuksi, tajusi hän vaistomaisesti, että täytyi pyrkiä juuri tämän kavaltajan edelle. Hän käsitti myös, että Ogarevin joukkojen yhtyminen Feofarin armeijaan lisäisi hyökkäävän sotajoukon tehoa ja että vihollinen sen jälkeen marssisi täysilukuisena Itä-Siperian pääkaupunkia vastaan. Kaikki hänen pelkonsa johtui näistä seikoista, ja joka hetki hän kuunteli, ilmoittaisiko joku torven toitotus emiirin alipäällikön tulosta.
Tähän ajatukseen liittyi muisto hänen äidistään ja Nadjasta, joista toinen oli pidätetty Omskissa ja toinen viety pois Irtyshillä liikkuneilla veneillä ja epäilemättä nyt oli vankina niin kuin Marfa Strogovkin. Hän ei kyennyt heidän puolestaan tekemään mitään! Näkisikö hän heitä enää koskaan! Tätä kysymystä hän ei uskaltanut mielessään ratkaista, ja hänen sydäntään kouristi kauheasti.
Samalla kertaa kuin Mikael Strogov ja niin monet muut vangit, oli Harry Blount ja Alcide Jolivet tuotu tataarileiriin. Heidän entinen matkatoverinsa, joka oli kaapattu ennen heitä lennätinasemalta, tiesi kyllä, että he olivat tässä lukuisien vartijain vahtimassa aitauksessa, mutta hän ei ollut yrittänyt lähestyä heitä. Hän välitti tällä hetkellä vähät siitä, mitä he hänestä Ishimin vaihtopaikalla tapahtuneen selkkauksen jälkeen ajattelivat. Sitäpaitsi hän tahtoi olla yksinään toimiakseen tarpeen tullen yksinään. Siksi hän oli pysytellyt syrjässä.
Siitä hetkestä asti, kun hänen toverinsa oli kaatunut hänen vieressään, ei Alcide Jolivet ollut säästellyt huolenpitoaan. Matkalla Kolyvanista leiriin, joka kesti useita tunteja, oli Harry Blount vain kilpailijansa käsivarren tukemana kyennyt seuraamaan vankikulkuetta. Hän oli alussa tahtonut vedota siihen, että hän oli Englannin alamainen, mutta siitä ei ollut mitään apua näiden barbaarien parissa, jotka vastasivat vain keihään- ja sapeliniskulla. Daily Telegraphin kirjeenvaihtajan täytyi siis alistua yleiseen kohtaloon, myöhemmin vaatiakseen ja hankkiakseen hyvitystä moisesta kohtelusta. Mutta vaellus oli silti hänelle perin tuskallista, sillä hänen haavaansa kivisti, eikä hän ilman Alcide Jolivetin apua ehkä olisi voinut leiriä saavuttaakaan.
Alcide Jolivet oli ruumiillisesti ja sielullisesti hoivannut virkatoveriaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Hänen ensimmäisenä huolenaan, kun näki olevansa lopullisesti teljettynä aitaukseen, oli tarkastaa Harry Blountin haava. Hänen onnistui varsin taitavasti riisua hänen takkinsa, ja hän huomasi, että kranaatinsiru oli vain raapaissut olkapäätä.
– Tämä ei ole mitään, hän virkkoi. – Pelkkä naarmu! Kun haavaa on hoideltu ja sidettä vaihdettu pari, kolme kertaa, rakas virkaveli, niin ei sitä enää näykään.
– Mutta ne siteet? kysyi Harry Blount.
– Minä teen ne itse!
– Onko teissä siis jonkin verran lääkäriä?
– Kaikissa ranskalaisissa on jonkin verran lääkäriä.
Ja tämän vakuutuksen jälkeen Alcide Jolivet repi nenäliinansa, teki palasista tukkoja, ammensi vettä aitauksen keskelle kaivetusta kaivosta, pesi haavan, joka onneksi ei ollut vakava, ja sijoitti kastetut liinanpalaset hyvin taitavasti Harry Blountin olkapäähän.
– Minä käsittelen teitä vedellä, hän sanoi. – Se neste on yhä paras tuskien lievittäjä, mitä haavojen hoidossa tunnetaan, ja nykyisin enimmin käytetty. Lääkäreiltä on kulunut kuusituhatta vuotta sen tosiasian keksimiseen. Niin, kuusituhatta vuotta pyörein luvuin.
– Minä kiitän teitä, herra Jolivet, vastasi Harry Blount oikaisten itsensä kuivista lehvistä laaditulle vuoteelle, jonka hänen toverinsa hänelle järjesti koivun siimekseen.
– Pyh, ei mitään kiittämistä! Te menettelisitte samoin minun sijassani.
– En minä siitä niin varma ole ... vastasi Harry Blount hiukan yksinkertaisesti.
– Loruja! Kaikki englantilaiset ovat jalomielisiä!
– Epäilemättä, mutta ranskalaiset...
– No, ranskalaiset ovat hyvänluontoisia, ovatpa houkkioitakin, jos niin tahdotte! Mutta heidän puolustuksenaan on se, että he ovat ranskalaisia! Älkäämme enää puhuko tästä, älkäämme enää puhuko mistään. Lepo on teille ehdottoman välttämätöntä.
Mutta Harry Blountilla ei suinkaan ollut halua vaieta. Jos haavoitetun täytyikin varovaisuussyistä ajatella lepoa, ei Daily Telegraphin kirjeenvaihtaja suostunut tottelemaan.
– Herra Jolivet, kysyi hän, – luuletteko, että viimeiset sähkösanomamme ovat päässeet Venäjän rajan yli?
– Ka, miksikä ei? vastasi Alcide Jolivet. – Vakuutan teille, että armas serkkuni tällä hetkellä tietää tarkalleen kaikki, mitä Kolyvanissa on tapahtunut!
– Kuinka moneksi kappaleeksi teidän serkkunne ne sähkösanomansa monistelee? tiedusti Harry Blount, nyt ensimmäistä kertaa suoraan virkaveljeltään.
– Hohoo! nauroi Alcide Jolivet. – Serkkuni on perin varovainen ja hienotunteinen ihminen, joka ei soisi hänestä puhuttavan ja olisi kovin pahoillaan, jos hänen tähtensä häiriintyisi se lepo, jota te niin kipeästi kaipaatte.
– Minä en halua nukkua, vastasi englantilainen. – Mitähän teidän serkkunne ajattelee Venäjän asioista?
– Että ne ovat huonolla tolalla nykyisin. Mutta pyh, hallitus on voimakas, sen ei tarvitse käydä ylen levottomaksi barbaarien hyökkäyksen vuoksi, eikä se päästä Siperiaa kynsistään.
– Liiallisella kunnianhimolla on mahtavatkin valtakunnat menetetty! vastasi Harry Blount, joka ei ollut vapaa englantilaisten kateudesta Venäjän keskiaasialaisten pyrkimysten suhteen.
– Oh, älkäämme puhuko politiikasta! huudahti Alcide Jolivet. – Sen on lääkeopillinen tiedekunta kieltänyt! Mikään ei ole vaarallisempaa olkapään haavoille ... jollei se kenties auta teitä nukkumaan!
– Puhukaamme sitten siitä, mitä meidän nyt on tehtävä, vastasi Harry Blount. – Herra Jolivet, minä en aio jäädä tataarien vangiksi maailmanloppuun asti.
– En jumal'avita minäkään!
– Me karkaamme siis ensimmäisessä tilaisuudessa?
– Niin, jollei ole muuta keinoa päästä vapauteen.
– Tiedättekö sitten jonkun muun? kysyi Harry Blount, katsoen toveriinsa.
– Tottakai! Me emme ole sodassa ketään vastaan, vaan puolueettomia, ja me teemme valituksen.
– Tuolle raakalaisruhtinaalleko?
– Ei, Feofar-kaani ei sitä ymmärtäisi, vastasi Alcide Jolivet, – vaan hänen alipäällikölleen Ivan Ogareville.
– Hän on konna!
– Niin on, mutta se konna on venäläinen. Hän tietää, ettei käy leikitteleminen kansojen oikeudella, eikä hänelle ole meidän pidättämisestämme mitään hyötyä, päinvastoin. Minusta vain tuntuu tympäisevältä moiselta herrasmieheltä mitään pyytää!
– Eikä se herrasmies ole leirissäkään, en ainakaan ole häntä täällä nähnyt, huomautti Harry Blount.
– Hän kyllä tulee. Siitä ei epäilystäkään. Täytyyhän hänen liittyä emiiriin. Siperia on nyt leikattu kahtia, ja aivan varmasti odottaa Feofarin armeija enää vain häntä marssiakseen Irkutskia vastaan.
– Ja mitä me sitten vapaiksi päästyämme teemme?
– Vapaiksi päästyämme me jatkamme retkeämme seuraamalla tataareja, kunnes tapaukset sallivat meidän siirtyä vastapuolen leiriin. Me emme saa luopua yrityksestämme, hitto vieköön! Vastahan olemme alussa. Te, virkaveljeni, olette jo ehtinyt haavoittua Daily Telegraphin palveluksessa, kun taas minä en ole saanut pienintäkään naarmua serkkuni asioilla juostessani. Hei, hei! Hyvä, jupisi Alcide Jolivet itsekseen, – nyt se nukkuu! Muutaman tunnin uni ja joitakin kylmään veteen kastettuja kääreitä vielä! Enempää ei tarvita englantilaisen nostamiseksi jälleen jaloilleen. Ne pojat on tehty rautapellistä!
Ja Harry Blountin levätessä Alcide Jolivet valvoi hänen vierellään vedettyään esille muistikirjansa, johon hän piirteli havaintojaan. Ne hän oli varmasti päättänyt jakaa ammattitoverilleenkin Daily Telegraphin lukijain tyydytykseksi. Tapahtumat olivat liittäneet heidät toisiinsa. Nyttemmin he eivät enää kadehtineet toisiaan.
Näin siis se, mitä Mikael Strogov kaikkein enimmin pelkäsi, oli molempien sanomalehtimiesten hartaimpana toiveena. Ivan Ogarevin saapumisesta olisi näille varmaankin hyötyä, sillä kunhan kerran tulisi tiedoksi ja todistetuksi, että he olivat englantilainen ja ranskalainen kirjeenvaihtaja, saattoi tuskin epäilläkään, ettei heitä päästettäisi vapauteen. Emiirin alipäällikkö osaisi kyllä puhua järkeä Feofarille, joka omasta puolestaan ei olisi häikäillyt kohdella näitä sanomalehtimiehiä tavallisina vakoilijoina. Alcide Jolivetin ja Harry Blountin etu oli siis Mikael Strogovin etujen vastainen. Tämä olikin tilanteen hyvin käsittänyt, ja se oli uusi syy monien muiden lisäksi, miksi hän kaikin mokomin koetti välttää entisten matkatoveriensa tapaamista. Hän järjesti siis niin, etteivät nämä häntä huomanneet.
Kului neljä päivää, jolla välin asiain tila ei mitenkään muuttunut. Vangitut eivät kuulleet puhuttavan leiriytyneiden tataarien lähdöstä. Heitä pidettiin ankarasti silmällä. Heidän olisi ollut mahdotonta päästä heitä yötä päivää vartioivan jalka- ja ratsumiesketjun läpi. Ravinto, jota heille annettiin, riitti töin tuskin. Kahdesti vuorokaudessa heitettiin heille hiilillä käristettyjä vuohensisälmyksiä ja krut-nimisen juuston kappaleita, jota valmistetaan happamasta lampaanmaidosta ja joka juoksutetussa tammanmaidossa, niin sanotussa kumisissa, liuotettuna on kirgiisien tavallisimpia ravintoaineita. Siinä kaikki. Lisäksi kävi sää sietämättömäksi. Sattui useita sateensekaisia myrskyjä. Onnettomien täytyi ilman mitään suojaa kestää tätä epäterveellistä ja rankkaa ilmaa, eikä heidän kurjuuttaan millään tavoin lievitetty. Muutamia haavoittuneita, naisia ja lapsia kuoli, ja vankien täytyi itse peittää maahan ruumiit, joille vartijat eivät tahtoneet suoda hautaustakaan.
Näiden kovien koettelemusten aikana häärivät Alcide Jolivet ja Mikael Strogov uutterasti kumpikin tahollaan. He auttoivat kaikessa, missä vain voivat. Vähemmin koeteltuina kuin monet muut, voimakkaina ja tarmokkaina he kykenivät paremmin kestämään, ja neuvoillaan sekä huolenpidollaan he kykenivät olemaan hyödyksi kärsiville ja epätoivoisille.
Jatkuisiko tämä asiaintila? Tahtoiko Feofar-kaani tyytyväisenä ensimmäisiin menestyksiinsä odottaa jonkin aikaa ennen kuin marssisi Irkutskia vastaan? Sitä oli pelättävä, mutta niin ei käynyt. Tapaus, jota Alcide Jolivet ja Harry Blount niin toivoivat ja Mikael Strogov yhtä paljon kammosi, sattui aamulla elokuun 12. päivänä.
Torvet toitottivat, rummut pärisivät ja kajahti muskettien yhteislaukaus. Ääretön tomupilvi kohosi Kolyvanin tieltä.
Useiden tuhansien miesten seuraamana saapui Ivan Ogarev tataarileiriin.
ALCIDE JOLIVETIN SUHTAUTUMINEN.
Ivan Ogarev toi emiirin leiriin kokonaisen armeijaosaston. Tämä ratsu- ja jalkaväki oli osa Omskin vallanneista joukoista. Kun Ivan Ogarev ei siellä ollut saanut haltuunsa ylempää kaupunginosaa, josta kuten muistanemme, maaherra ja varusväki olivat etsineet turvaa, oli hän päättänyt lähteä eteenpäin, koska ei halunnut viivästyttää sotatoimia, joilla Itä-Siperia vallattaisiin. Hän oli siis jättänyt Omskiin riittävästi sotilaita. Sitten hän oli ottanut mukaan joukkonsa, vahvistanut niitä Kolyvanin valloittajilla ja liittynyt emiiriin.
Ivan Ogarevin sotilaat pysähtyivät leirin etuvartioille. He eivät saaneet leiriytymiskäskyä. Heidän päällikkönsä suunnitelmana oli nähtävästi pysähtymättä rientää eteenpäin ja päästä mahdollisimman pian Tomskiin, joka tärkeä kaupunki tietenkin oli määrätty vastaisten sotaliikkeiden keskukseksi.
Sotamiestensä mukana toi Ivan Ogarev saattueen venäläisiä ja siperialaisia joko Omskissa tai Kolyvanissa otettuja vankeja. Näitä onnettomia ei viety aitaukseen, joka jo edellisillekin oli liian pieni, vaan heidän täytyi jäädä etuvartioille ilman suojaa ja melkein ilman ravintoa. Minkä kohtalon oli Feofar-kaani näille onnettomille varannut? Sijoittaisiko hän heidät Tomskiin vai vähennettäisiinkö heidän lukumääränsä jollain tataarilaispäälliköille ominaisella verisellä teloituksella? Se oli oikullisen emiirin salaisuus.
Armeijaosasto ei ollut saapunut Omskista eikä Kolyvanista laahaamatta perässään kerjäläisten, rosvoilijain, kaupustelijain ja mustalaisten laumaa, joka tavallisesti kerääntyy marssivan armeijan kintereille. Kaikki tämä väkijoukko eli maasta, jonka läpi se samosi, ja jätti vähän ryöstettävää jälkeensä. Oli siis välttämätöntä liikkua eteenpäin valloitusjoukkojen muonitustakin varten. Ishimin ja Obin välinen perinpohjin hävitetty seutu ei tarjonnut enää mitään riistettävää. Tataarit jättivät jälkeensä aution erämaan, eivätkä venäläiset olisi helposti voineet kulkea sen läpi.
Läntisistä maakunnista kerääntyneiden mustalaisten joukossa oli sekin ryhmä, joka oli seurannut Mikael Strogovia Permiin asti. Sangarra oli mukana. Tuo villi vakoilijatar, Ivan Ogarevin ilkeä kätyri, ei jättänyt herraansa. Heidät oli yhdessä nähty juonimassa itse Venäjällä, Nishni-Novgorodin kuvernementissa. Uralin vuorten yli kuljettuaan he olivat eronneet vain muutamiksi päiviksi. Ivan Ogarev oli nopeasti rientänyt Ishimiin, sillä välin kun Sangarra oli suunnannut joukkoineen maakunnan eteläpuolitse Omskiin. Saattaa helposti käsittää, mikä apu tästä naisesta oli Ivan Ogareville. Mustalaistyttöineen hän tunkeutui kaikkialle, kuuli kaikki ja kertoi kaikki. Ivan Ogarev sai tiedon kaikesta, mitä tapahtui. Näiden apuriensa välityksellä hänellä oli satoja silmiä, satoja korvia, aina avoinna hänen puolestaan näkemään ja kuulemaan. Ja auliisti hän maksoikin tästä vakoilusta, josta hänelle oli suurta hyötyä.
Sangarran, joka aikaisemmin oli pahasti sekaantunut erääseen vakavaan juttuun, oli tämä venäläinen upseeri pelastanut. Hän ei suinkaan ollut unohtanut velkaansa ja oli koko ruumiiltaan ja sielultaan kiintynyt auttajaansa. Kavalluksen poluille antauduttuaan oli Ivan Ogarev käsittänyt, kuinka suuressa määrin hän voisi käyttää hyväkseen tätä naista. Jokaisen häneltä saamansa määräyksen pani Sangarra täytäntöön. Jokin selittämätön vaisto, vielä voimakkaampi kuin kiitollisuudentunne, oli pakottanut hänet antautumaan tuon kavaltajan orjaksi. Hän oli tähän kiintynyt jo Siperiassa viettämänsä karkoitusajan alkupäivistä asti. Uskottuna ja rikostoverina oli isänmaaton ja perheetön Sangarra voinut vihkiä elämänsä niiden hyökkääjien palvelukseen, jotka Ivan Ogarev oli Siperiaan työntämässä. Rodun ihmeelliseen oveluuteen yhdistyi hänessä julma tarmo, joka ei tuntenut sääliä eikä anteeksiantoa. Tämä nainen oli villi, joka olisi sopinut asumaan apashin wigwamissa tai andamilaisen majassa.
Omskiin saapumisestaan asti, jossa oli mustalaistyttöineen häneen liittynyt, ei Sangarra enää ollut Ivan Ogarevia jättänyt. Että Mikael ja Marfa Strogov olivat tavanneet toisensa, oli Sangarran tiedossa. Ivan Ogarevin pelon tsaarin kuriirin matkan onnistumisesta hän myös tiesi ja otti siihen osaa. Vangittua Marfa Strogovia olisi tämä nainen ollut valmis kiduttamaan kaikella punanahan pirullisella kekseliäisyydellä kiristääkseen häneltä salaisuuden. Mutta se hetki ei ollut vielä tullut, jona Ivan Ogarev tahtoi vanhaa siperialaista rouvaa puhuttaa. Sangarran täytyi odottaa ja hän odotti päästämättä silmistään sitä, jota hän asianomaisen tietämättä vakoili, väijyen hänen vähäisimpiäkin liikkeitään ja sanojaan, pitäen häntä silmällä yötä päivää ja toivoen kuulevansa sanan "poika" pääsevän vangitun huulilta. Mutta tähän asti oli Marfa Strogovin järkkymätön vaiteliaisuus saanut hänen toiveensa raukeamaan tyhjiin.
Tällä välin olivat tataarien tykistön ylipäällikkö ja emiirin päätallimestari ensimmäisten fanfaarien kajahtaessa uhkean usbekkilaisen ratsumiessaattueen seuraamina ajaneet leirin syrjään ottamaan vastaan Ivan Ogarevia.
Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, osoittivat he hänelle mitä suurinta kunniaa ja kutsuivat häntä seuraamaan heitä Feofar-kaanin telttaan.
Aina järkkymättömän kylmäverinen Ivan Ogarev vastasi jäykästi häntä vastaan lähetettyjen korkeiden virkailijain kunnianosoituksiin. Hän oli perin yksinkertaisesti puettu, mutta eräänlaisesta hävyttömästä uhmailunhalusta hän käytti edelleenkin venäläisen upseerin univormua.
Hetkellä, jona hän oli ohjaamaisillaan hevosensa leirin sisäpuolelle, pujahti Sangarra hänen saattueensa ratsumiesten välitse, lähestyi häntä ja pysähtyi hänen eteensä.
– Eikö mitään? kysyi Ivan Ogarev.
– Ei mitään.
– Ole kärsivällinen.
– Läheneekö hetki, jolloin sinä pakotat sen vanhan akan puhumaan?
– Se lähenee, Sangarra.
– Milloin akan on puhuttava?
– Sitten kun olemme Tomskissa.
– Ja milloin siellä olemme...?
– Kolmen päivän päästä.
Sangarran suurista mustista silmistä välähti kummallinen salama, ja hän poistui levollisin askelin.
Ivan Ogarev kannusti hevostaan ja ohjasi tataariesikuntaupseeriensa seuraamana emiirin telttaa kohti.
Feofar-kaani odotti alipäällikköään. Neuvosto, jossa oli saapuvilla kuninkaallisen sinetin vartija, khodzha ja joitakuita korkeita virkamiehiä, oli kokoontunut hänen telttaansa.
Ivan Ogarev hyppäsi ratsunsa selästä, astui sisälle ja pysähtyi emiirin eteen.
Feofar-kaani oli nelikymmenvuotias, kookas, kalpeahko mies, jolla oli häijyt silmät ja hurja ilme kasvoillaan. Musta kiehkurainen parta valui hänen rinnalleen. Sotapuvussaan, johon kuului kulta- ja hopealangoista kudottu panssaripaita, jalokivistä säteilevä vyö ja jataganin tavoin käyristetty sapelintuppi, sekin häikäisevillä hohtokivillä kirjailtu, kultakannuksiset saappaat ja tulenliekkien lailla hehkuvalla timanttitöyhdöllä koristettu kypäri, näytti Feofar pikemminkin kummalliselta kuin arvokkaalta tataarien Sardanapalukselta, mutta hän oli ehdoton itsevaltias, joka mielensä mukaan määräsi alamaistensa hengestä ja omaisuudesta, jonka mahti oli rajaton ja jolle Buharassa erikoisena etuoikeutena annettiin emiirin arvonimi.
Ivan Ogarevin astuessa sisälle jäivät korkeat virkamiehet istumaan kullalla kirjailluille pieluksilleen, mutta Feofar nousi muhkealta divaanilta teltan perältä, jonka permantoa peitti paksunukkainen buharalainen matto.
Emiiri lähestyi Ivan Ogarevia ja antoi hänelle suudelman, jonka merkityksen tämä hyvin ymmärsi. Tämä suudelma teki hänestä neuvoston päällikön ja asetti hänet tilapäisesti khodzhan yläpuolelle.
Sitten Feofar lausui Ivan Ogareville:
– Minun ei tarvitse sinulta kysyä. Puhu, Ivan. Täällä ovat kaikki korvat valmiit sinua kuuntelemaan.
– Takhsir,[4] vastasi Ivan Ogarev, – minun on sinulle ilmoitettava
seuraavaa:Ivan Ogarev käytti tataarinkieltä ja antoi lauseilleen itämaalaisten kielenkäytölle ominaisen ja pontevan sävyn.
– Takhsir, ei ole aikaa turhiin sanoihin. Mitä olen sinun joukkojesi johtajana suorittanut, sen sinä tiedät. Ishimin ja Irtyshin linjat ovat nyt meidän hallussamme, ja turkmeenilaiset ratsumiehet voivat uittaa hevosiaan näissä virroissa, jotka ovat joutuneet tataarien alueelle. Kirgiisien joukot ovat nousseet Feofar-kaanin kutsusta, ja Siperian valtatie Ishimistä Tomskiin asti kuuluu sinulle. Sinä voit siis työntää kolonnasi yhtä hyvin itäänpäin, mistä aurinko nousee, kuin länteenkin, mihin se laskee.
– Entä jos marssin päivän suuntaan? kysyi emiiri, joka kuunteli ilmeettömänä ilmaisematta mitään ajatuksistaan.
– Marssia päivän suuntaan, vastasi Ivan Ogarev, – on marssi kohti Eurooppaa, on vallattava nopeasti siperialaiset maakunnat Tobolskista Ural-vuoriin asti.
– Ja jos liikun tuota taivaan tulisoihtua kohti?
– Silloin alistat tataarien valtaan Irkutskin kera Keski-Aasian rikkaimmat seudut.
– Entä Pietarin sulttaanin armeijat? virkkoi Feofar-kaani käyttäen Venäjän keisarista tätä outoa arvonimeä.
– Sinulla ei ole niiden taholta mitään pelättävänä lännessä enempää kuin idässäkään, vastasi Ivan Ogarev. Hyökkäys on ollut äkillinen, ja ennenkuin venäläinen armeija ehtii niiden avuksi, on Irkutsk tai Tobolsk joutunut sinun valtaasi. Tsaarin joukot tuhottiin Kolyvanissa, niinkuin ne tuhotaan kaikkialla, missä sinun miehesi taistelevat noita järjettömiä lännen sotilaita vastaan.
– Ja minkä neuvon kiintymyksesi tataarien asiaan sinulle antaa? kysyi emiiri muutaman silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen.
– Minä neuvon, Ivan Ogarev vastasi vilkkaasti, – marssimaan vastapäivään! Annetaan itäisten arojen ruoho turkmeenilaisten hevosten syötäväksi! Vallataan Irkutsk, itäisten maakuntien pääkaupunki, ja otetaan samalla panttivanki, joka on kokonaisen maakunnan arvoinen. Kun tsaari ei ole tavoitettavissamme, täytyy hänen veljensä, suuriruhtinaan, joutua sinun käsiisi.
Tämä oli korkein päämäärä, johon Ivan Ogarev pyrki. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi voinut luulla hänen polveutuvan Stenka Rasinista, siitä kuuluisasta rosvosta, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla hävitti Venäjän eteläisiä seutuja. Saada haltuunsa suuriruhtinas, iskeä häntä armotta, olisi tuottanut täyden tyydytyksen hänen vihalleen! Sitäpaitsi saattaisi Irkutskin valloitus koko Itä-Siperian heti tataarien valtaan.
– Niin tehdään, Ivan, vastasi Feofar.
– Millaiset ovat käskysi, takhsir?
– Vielä tänään siirretään päämajamme Tomskiin.
Ivan Ogarev kumarsi ja hush-begin seuraamana hän poistui pannakseen emiirin käskyt täytäntöön.
Kun hän oli nousemaisillaan hevosen selkään ajaakseen takaisin etuvartioille, syntyi jonkun matkan päässä melua vangituille varatussa leirinosassa. Kuului huutoja ja pamahti pari, kolme laukausta. Hillittiinkö siellä kapinaa vai pakoyritystä?
Ivan Ogarev ja hush-begi kävelivät muutaman askeleen eteenpäin, ja melkein heti ilmestyi heidän eteensä kaksi miestä, joita sotilaat eivät voineet estää.
Asiaa enempää kyselemättä teki hush-begi eleen, joka merkitsi kuolemantuomiota, ja noiden kahden vangin päät olivat vierähtämäisillään tanterelle, kun Ivan Ogarev lausui muutamia sanoja, joka pysähdyttivät jo kohotetun sapelin.
Venäläinen oli tuntenut vangit muukalaisiksi ja käski tuoda heidät luokseen.
Nämä olivat Harry Blount ja Alcide Jolivet. Heti Ivan Ogarevin saavuttua leiriin he olivat pyytäneet päästä hänen puheilleen. Sotilaat olivat vastanneet kieltävästi. Siitä johtui pakoyritys ja laukaukset, jotka onneksi eivät kuitenkaan osuneet sanomalehtimiehiin, mutta näiden teloitus olisi ilman emiirin apurin väliintuloa kuitenkin pantu viivyttelemättä täytäntöön.
Tämä katseli muutaman minuutin näitä vankeja, jotka olivat hänelle aivan tuntemattomia. He olivat kyllä olleet saapuvilla Ishimin majatalossa silloin, kun Ivan Ogarev oli lyönyt Mikael Strogovia, mutta tämä törkeä matkustaja ei ollut kiinnittänyt huomiota hollitupaan kerääntyneisiin henkilöihin.
Harry Blount ja Alcide Jolivet sensijaan tunsivat hänet täysin, ja viimemainittu virkkoi puoliääneen:
– Kas! Eversti Ogarev ja Ishimissä tapaamamme miehenryökäle näkyvät olevan sama henkilö!
Sitten hän kuiskasi toverinsa korvaan:
– Esittäkäähän asianne, Blount. Teette siinä minulle palveluksen. Tuo venäläinen eversti tataarileirissä herättää minussa inhoa, ja vaikka saankin kiittää häntä siitä, että pääni vielä keikkuu hartioillani, käännän mieluummin silmäni halveksivasti toisaalle kuin katselen häntä kasvoista kasvoihin!
Ja tämän sanottuaan Alcide Jolivet tekeytyi täydellisen välinpitämättömäksi.
Käsittikö Ivan Ogarev, kuinka herjaava vangin asento oli? Ainakaan hän ei sitä mitenkään ilmaissut.
– Keitä te olette, herrat? kysyi hän venäjäksi perin kylmään sävyyn, mutta ilman tavanomaista karkeuttaan.
– Englantilaisen ja ranskalaisen sanomalehden kirjeenvaihtajia, vastasi Harry Blount lyhyesti.
– Teillä on kaiketi papereita, joilla voitte todistaa henkilöllisyytenne?
– Tässä on kirjeitä, jotka englantilaisen ja ranskalaisen lähetystön taholta Pietarissa suosittelevat meitä Venäjän viranomaisille.
Ivan Ogarev otti Harry Blountin hänelle ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavaisesti ja virkkoi sitten:
– Te pyydätte lupaa seurata sotatoimiamme Siperiassa?
– Me vaadimme, että meidät päästetään vapaiksi, siinä kaikki, vastasi englantilainen kirjeenvaihtaja kuivasti.
– Te olette vapaat, hyvät herrat, vastasi Ivan Ogarev, – ja minä olen utelias lukemaan selostuksianne Daily Telegraphista.
– Hyvä herra, vastasi Harry Blount järkkymättömän tyynesti, – lehti maksaa kuusi pennyä numerolta, postikulut lisäksi.
Tämän sanottuaan Harry Blount kääntyi toverinsa puoleen, joka näkyi hyväksyvän hänen vastauksensa.
Kulmiaan rypistämättä nousi Ivan Ogarev hevosensa selkään ja katosi pian tomupilveen saattueensa etunenässä.
– No, herra Jolivet, mitä ajattelette eversti Ivan Ogarevista, tataarijoukkojen kenraalista? kysyi Harry Blount.
– Minä ajattelen, rakas virkaveli, vastasi Alcide Jolivet hymyillen, – että hush-begi teki varsin kauniin eleen käskiessään katkaista päämme!
Mikä lienee Ivan Ogarevin vaikutin ollutkin kohdellessaan näitä kahta sanomalehtimiestä, olivat nämä nyt vapaat ja saattoivat mielensä mukaan samoilla sotanäyttämöllä. Eikä heillä suinkaan ollut aikomusta hommastaan luopua. Se vastenmielisyys, jota he ennen olivat tunteneet toisiaan kohtaan, oli nyt muuttunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Olosuhteiden liittäminä toisiinsa he eivät enää aikoneetkaan erata. Kilpailusta johtuva joutava kateus oli nyt iäksi sammunut. Harry Blount ei enää voinut unohtaa, mistä oli kiitollisuudenvelassa toverilleen, joka taas ei mitenkään yrittänyt sitä muistutella. Ja kun tämä lähentyminen helpotti heidän reportterintehtäviään, oli siitä koituva hyötyä heidän lukijoilleenkin.
– Ja mitä me tällä vapaudellamme sitten teemme? kysyi Harry Blount.
– Käytämme sitä väärin, tuhat tulimmaista! vastasi Alcide Jolivet. – Lähdemme tyynesti Tomskiin katsomaan, mitä siellä tapahtuu.
– Kunnes toivoakseni varsin pian voimme liittyä johonkin venäläiseen osastoon...?
– Aivan niin, rakas ystävä! Ei pidä liikaa tataarilaistua! Kauniimpaa osaa sentään näyttelevät ne, joiden aseet sivistävät, ja ilmeistä on, että Keski-Aasian kansat vain menettäisivät eivätkä mitään voittaisi tässä kapinassa, mutta venäläiset kykenevät kyllä torjumaan hyökkäyksen. Se on vain ajan kysymys!
Mutta Ivan Ogarevin saapuminen, joka palautti vapauden Harry Blountille ja Alcide Jolivetille, oli päinvastoin vakavana vaarana Mikael Strogoville. Jos sattuma toisi tsaarin kuriirin Ivan Ogarevin näkyville, ei tämä voisi olla tuntematta häntä matkustajaksi, jota Ishimin majatalossa oli niin raa'asti kohdellut, ja vaikka Mikael Strogov ei ollutkaan vastannut herjaukseen, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa, olisi huomio kääntynyt häneen, mikä tekisi hänen suunnitelmiensa toteuttamisen vaikeaksi.
Tämä oli Ivan Ogarevin läsnäolon ikävin puoli. Onnellisena seurauksena hänen saapumisestaan oli kuitenkin, että vielä samana päivänä annettiin käsky lähteä leiristä ja siirtää päämaja Tomskiin.
Näin täyttyi Mikael Strogovin hartain toivomus. Hänen aikomuksensa oli päästä muiden vankien joukossa Tomskiin, jolloin hän välttäisi vaaran joutua tämän tärkeän kaupungin ympäristössä vilisevien vakoilijain käsiin. Ivan Ogarevin saapumisen johdosta kun oli pelättävä, että tämä tuntisi hänet, täytyi hänen kuitenkin harkita, eikö olisi parasta luopua aikaisemmasta suunnitelmasta ja yrittää karata matkalla.
Mikael Strogov oli tekemäisillään päätöksensä viimemainittuun suuntaan, kun hän kuuli, että Feofar-kaani ja Ivan Ogarev olivatkin jo lähteneet kaupunkia kohti muutaman tuhannen ratsumiehen etunenässä.
– Minä siis odotan, tuumi hän, – jollei ilmene erikoisen hyvää pakotilaisuutta. Tällä puolen Tomskia on uhkaamassa lukuisia vaaroja, kun taas sen tuolla puolen lisääntyvät hyvät mahdollisuudet, kun muutamassa tunnissa olen sivuuttanut tataarien itäisimmät asemat. Vielä kolme päivää kärsivällisyyttä, ja olkoon Jumala apunani!
Oli kysymyksessä kolmen päivän matka, joka vankien oli lukuisan tataariosaston vartioimana suoritettava aron yli. He olivat nyt sadanviidenkymmenen virstan päässä kaupungista. Helppo matka emiirin sotilaille, joilta ei mitään puuttunut, mutta tuskallinen onnettomille, puutetta kärsiville vangeille. Useampi kuin yksi ruumis oli jäänyt viitoittamaan tätä heidän vaeltamaansa tietä!
Kello kahdelta iltapuolella elokuun 12. päivänä kovalla helteellä ja taivaan päilyessä pilvettömänä antoi toptshi-bashi lähtökäskyyn.
Ostettuaan hevoset olivat Alcide Jolivet ja Harry Blount jo lähteneet matkalle Tomskia kohti, jonne tapausten juoksu oli keräämässä kertomuksemme päähenkilöt.
Vankien joukossa, jotka Ivan Ogarev oli tuonut tataarileiriin, oli vanha nainen, jonka vaiteliaisuus kaikkien hänen toveriensa keskuudessa näytti erikoiselta. Ei ainoatakaan valitusta päässyt hänen huuliltansa. Häntä olisi voinut nimittää murheen patsaaksi. Tätä naista, joka melkein aina pysyi paikallaan ja jota vartioitiin tarkemmin kuin ketään muuta, piti hänen sitä aavistamatta tai siitä välittämättä mustalainen Sangarra erikoisesti silmällä. Iästään huolimatta hänen oli täytynyt jalan seurata vankisaattuetta, eikä hänen kärsimyksiään ollut koetettu mitenkään lieventää.
Joku sallimuksen määräys oli kuitenkin sijoittanut hänen lähelleen urhean, säälivän olennon, joka kykeni häntä ymmärtämään ja auttamaan. Hänen onnettomuustoveriensa joukossa oli nuori, merkillisen kaunis tyttö, joka tyynenä ei antanut vanhalle siperialaiselle perään ja näkyi ottaneen tehtäväkseen tätä suojella. Sanaakaan ei ollut vaihdettu näiden kahden vangitun kesken, mutta neitonen oli aina saapuvilla vanhuksen luona, milloin hänen apunsa vain saattoi olla tälle tarpeen. Viimemainittu oli heti alussa suhtautunut epäluuloisesti tuntemattoman mykkään huolenpitoon. Vähitellen nuoren tytön katseen ilmeinen suoruus, hänen vaatimattomuutensa ja se salaperäinen myötätunto, jonka yhtäläinen murhe synnyttää samanlaisten onnettomien kesken, olivat voittaneet Marfa Strogovin kylmyyden. Nadja, sillä hän se oli, oli täten voinut tietämättään äidille palkita ne palvelukset, jotka oli hänen pojaltaan saanut. Hänen vaistomainen hyvyytensä oli kaksin verroin häntä innoittanut. Uhrautuessaan palvelemaan vanhaa rouvaa Nadja takasi nuoruudelleen ja kauneudelleen vankitoverinsa iän tuottaman turvan. Tässä kärsimysten ärsyttämässä onnettomien laumassa tämä vaitelias naispari, joista toinen näytti isoäidiltä ja toinen lapsenlapselta, herätti kaikissa kunnioitusta.
Kun tataarien tiedustelijat olivat Irtyshillä kaapanneet hänet yhteen veneistään, oli Nadja viety Omskiin. Kaupungissa hän oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin Ivan Ogarevin siihen asti vangitsema liuta ja siis myös Marfa Strogovin osatoveriksi.
Jos Nadja olisi ollut vähemmän tarmokas, olisi hän sortunut häntä kohdanneesta kahdenkertaisesta iskusta. Hänen matkansa keskeytys ja Mikael Strogovin kuolema olivat samalla kertaa saaneet hänet epätoivoon ja kuohuksiin. Kuva Mikael Strogovista, joka hänen silmiensä edessä sai keihääniskun ja hävisi Irtyshin aaltoihin, ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko moinen mies saattanut sillä tavoin kuolla? Kelle Jumala varasi ihmeensä, jos tuo oikeamielinen henkilö, jota jalo päämäärä kannusti suoraan eteenpäin, oli niin kurjasti saatettu pysähdyttää elämänsä taipaleella? Joskus ylitti viha hänen murheensa. Ishimin majatalossa sattunut loukkaus, johon Mikael niin omituisesti oli alistunut, juolahti hänen mieleensä. Hänen verensä kiehui sitä muistellessaan.
– Ken kostaa tuon vainajan puolesta, joka ei enää itse kykene puolestaan kostamaan? hän ajatteli.
Ja sydämessään tämä nuori tyttö, kääntyen itse Jumalan puoleen, huudahti:
– Suo Herra, että minä sen tekisin!
Kunpa Mikael Strogov edes olisi ennen kuolemaansa uskonut hänelle salaisuutensa, kunpa hän, vaikka olikin nainen, vaikka olikin vielä lapsi, olisi voinut viedä hyvään ratkaisuun Jumalan hänelle lähettämän veljen keskeytyneen tehtävän, tuon veljen, jota Jumalan ei olisi tullut hänelle antaakaan, koska hänet niin pian riistettiin häneltä jälleen pois!
Käsitämme, että Nadja näihin mietelmiinsä vaipuneena oli jäänyt tunnottomaksi vankeudenkin kurjuudelle.
Näin oli kohtalo Nadjan sitä vähintäkään aavistamatta yhdistänyt hänet Marfa Strogoviin. Kuinka hän olisi voinut kuvitellakaan, että tämä vanha nainen oli hänen matkatoverinsa äiti. Matkatoveri ei koskaan ollut hänelle ollut muuta kuin Nikolai Korpanov. Ja kuinka olisi Marfa puolestaan voinut arvata, mikä kiitollisuudenside liitti tämän nuoren tuntemattoman tytön hänen poikaansa?
Se mikä Marfa Strogovissa ensin pisti Nadjan silmään oli jonkinlainen salainen yhdenmukaisuus tavassa, jolla kumpikin puolestaan alistui kovaan kohtaloonsa. Tämän vanhan naisen stoalainen välinpitämättömyys heidän jokapäiväisen elämänsä tuottamissa aineellisissa vaikeuksissa, tuo ruumiillisten kärsimysten halveksiminen oli jotakin, minkä täytyi olla samanlaisen ja yhtäsuuren sielullisen tuskan aiheuttama kuin hänen omansa. Näin ajatteli Nadja eikä hän siinä pettynytkään. Se oli siis vaistomainen myötätunto tätä Marfa Strogovin salaamaa kärsimyspuolta kohtaan, joka heti alussa työnsi Nadjaa häntä kohti. Tämä ylväs tapa kestää tuskia tehosi neitosen ylpeään sydämeen. Nadja ei tarjonnut hänelle palveluksiaan, vaan antoi ne. Marfan ei tarvinnut niistä kieltäytyä eikä ottaa niitä vastaan. Tien vaikeissa kohdissa oli nuori tyttö häntä käsivarrellaan tukemassa. Ruokavaroja jaettaessa ei vanha rouva olisi liikahtanutkaan, mutta Nadja jakoi hänelle niukasta annoksestaan, ja näin tuli kumpikin suorittaneeksi tämän hankalan matkan samanaikaisesti. Nuorta toveriaan sai Marfa Strogov kiittää siitä, että jaksoi seurata vankijoukkoa saattavia sotilaita joutumatta sidotuksi satulapuuhun, kuten niin monet muut onnettomat, joita tällä murheentiellä siten laahattiin eteenpäin.
– Jumala palkitkoon sinua, tyttäreni, kaikesta, mitä minun vanhuksen hyväksi teet! virkkoi hänelle kerran Marfa Strogov. Ne olivat pitkään aikaan ainoat sanat, jotka näiden kahden onnettoman välillä vaihdettiin.
Näiden muutamien päivien kuluessa, jotka heistä tuntuivat vuosisadoilta, olisi vanhan naisen ja nuoren tytön, niin ainakin olisi luullut, täytynyt joutua keskustelemaan molemminpuolisesta asemastaan. Mutta helposti käsitettävästä varovaisuudesta Marfa Strogov oli puhunut ainoastaan itsestään ja sittenkin kovin lyhytsanaisesti. Hän ei ollut vihjaissutkaan pojastaan eikä siitä tuhoisasta kohtauksesta, joka oli heidät tuonut vastatusten.
Nadjakin oli pitkän aikaa perin vaitelias, välttäen kaikkia tarpeettomia sanoja.
Eräänä päivänä tuntiessaan, että hänellä oli edessään vilpitön ja ylväs sielu, ei hän kuitenkaan voinut hillitä ylitsevuotavaa sydäntään, vaan kertoi mitään salaamatta kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän lähti Vladimirista, Nikolai Korpanovin kuolemaan asti. Se, mitä hän jutteli nuoresta toveristaan, oli vanhasta siperialaisesta perin mielenkiintoista.
– Nikolai Korpanov! huudahti hän. – Puhu minulle vielä siitä Nikolaista! Nykyaikaisen nuorison joukosta tunnen vain yhden, jossa tuollainen käytös ei minua ihmetyttäisi. Oliko hänen nimensä todellakin Nikolai Korpanov? Oletko siitä varma, tyttäreni?
– Miksikä hän siinä asiassa olisi minua pettänyt, vastasi Nadja, – hän, joka ei minua missään muussa suhteessa pettänyt?
Mutta eräänlaisen aavistuksen valtaamana kyseli Marfa Strogov Nadjalta kyselemistään.
– Sanoit hänen olleen rohkean, tyttäreni! Ja olet minulle todistanut, että hän sitä olikin, sanoi Marfa.
– Niin, rohkea hän oli, vahvisti Nadja.
– Juuri tuollainen olisi minun poikani ollut, toisteli Marfa Strogov itsekseen. Sitten hän jatkoi:
– Sinä sanoit vielä, ettei mikään häntä pysähdyttänyt, ettei mikään saattanut häntä hämilleen, että hän voimassaankin oli lempeä, että tapasit hänessä sisaren yhtä hyvin kuin veljen ja että hän suojeli sinua kuin äiti?
– Niin, niin, virkkoi Nadja, – veli, sisar, äiti, hän oli minulle kaikkea!
– Ja leijonana valmis sinua puolustamaan?
– Leijonana tosiaan! vastasi Nadja. – Niin, hän oli leijona, sankari!
– Minun poikani, minun poikani, ajatteli vanha siperialainen. – Mutta sinä sanoit, että hän silti sieti hirveän loukkauksen siellä Ishimin majatalossa?
– Hän sieti sen, vastasi Nadja, luoden katseensa alas.
– Hän sieti sen? jupisi Marfa Strogov vavisten.
– Äiti, äiti! huudahti Nadja. – Älä tuomitse häntä. Siinä piili joku salaisuus, jonka Jumala yksin tällä hetkellä tietää ja tuomitsee...
– Ja, virkkoi Marfa kohottaen päätänsä ja katsoen Nadjaan ikäänkuin olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään, – halveksitko sinä sitä Nikolai Korpanovia tuolla hänen nöyryytyksensä hetkellä?
– Minä ihailin häntä, vaikken häntä ymmärtänyt, vastasi nuori tyttö. – Koskaan en ole tuntenut hänen ansaitsevan suurempaa kunnioitusta!
Vanha nainen oli hetkisen vaiti.
– Oliko hän kookas? kysyi hän.
– Varsin kookas.
– Ja komeakin, eikö totta? No, puhuhan, tyttäreni.
– Hän oli hyvin komea, vastasi Nadja heleästi punastuen.
– Hän oli minun poikani! Minä sanon sinulle, että hän oli minun poikani! huudahti vanha nainen syleillen Nadjaa.
– Sinun poikasi, vastasi Nadja aivan hämillään, – sinun poikasi!
– Ka, sanoi Marfa, – kerrohan kaikki tyyni, lapseni! Sinun toverillasi, ystävälläsi, suojelijallasi oli äiti! Eikö hän koskaan puhunut sinulle äidistään?
– Äidistäänkö? virkahti Nadja. – Hän puhui minulle äidistään, niinkuin minä haastelin hänelle isästäni ... usein, alituisesti! Sitä äitiä hän jumaloi.
– Nadja, Nadja! Sinä olet kertonut minulle poikani tarinan, sanoi vanha nainen. Ja hän lisäsi kiihkeästi:
– Eikö hänen siis Omskin läpi matkustaessaan sopinut tavata sitä rakastamaansa äitiä?
– Ei, vastasi Nadja, – hänen ei sopinut.
– Eikö? huudahti Marfa. – Sinä tohdit minulle sanoa noin?
– Minä sanoin sen sinulle, mutta minun on sinulle vielä ilmoitettava, että syistä, jotka olivat kaikkia muita tärkeämmät ja joita minä en tuntenut, luulin käsittäväni, että Nikolai Korpanovin täytyi matkustaa maan läpi salaa. Se oli hänelle kysymys elämästä ja kuolemasta tai pikemminkin velvollisuuden ja kunnian vaatimus.
– Velvollisuuden, sanoi vanha siperialainen, – sellaisen, jolle uhrataan kaikki, jonka täyttämiseksi kieltäydytään kaikesta, vieläpä ilosta tulla antamaan vanhalle äidille suudelma, ehkä viimeinen! Kaikki, mitä sinä, Nadja, et tiedä ja mitä minä itsekään en tiennyt, sen minä tällä hetkellä tiedän, sen olet sinä tehnyt minulle käsitettäväksi. Mutta sitä valoa, jonka sinä olet heittänyt sydämeni syvimpään pimentoon, en minä voi tarjota sinun sydämellesi. Koska poikani ei ole sinulle ilmaissut salaisuuttaan, Nadja, on minunkin se säilytettävä. Suo minulle anteeksi, Nadja! Sitä hyvää, minkä olet minulle tehnyt, en minä voi sinulle korvata.
– Äiti, minä en sinulta kysy enkä pyydä mitään, vastasi Nadja.
Kaikki oli selvinnyt vanhalle siperialaiselle rouvalle, kaikki, paitsi hänen poikansa käsittämätön käyttäytyminen häntä kohtaan omskilaisessa ravintolassa. Ei ollut enää epäilemistäkään, että nuoren tytön toveri oli ollut Mikael Strogov ja että jokin salainen tehtävä, jokin vallatun maan läpi vietävä tärkeä sanoma pakotti hänet salaamaan itsensä tsaarin kuriirina.
– Ah, urhea lapseni, ajatteli Marfa Strogov. – Ei, en minä sinua petä, eikä edes kidutuksilla saa minulta koskaan kiristetyksi tunnustusta, että minä sinut Omskissa todellakin näin!
Marfa Strogov olisi yhdellä sanalla voinut Nadjalle palkita tämän hartaan kiintymyksen. Hän olisi voinut tytölle ilmoittaa, ettei hänen toverinsa Nikolai Korpanov tai oikeammin Mikael Strogov ollut hukkunut Irtyshin aaltoihin, koska hän vasta muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen oli kohdannut hänet ja puhutellut häntä!
Mutta hän vaikeni ja virkkoi vain:
– Toivo, lapseni! Onnettomuus ei sinua alati vainoa. Sinä näet vielä isäsi, minulla on siitä aavistus, ja ehkei hänkään, joka sinua nimitti sisareksi, ole kuollut. Jumala ei voi sallia, että urhea toverisi on joutunut tuhon omaksi... Toivo, tyttäreni, toivo! Noudata minun esimerkkiäni! Tätä surupukuani en minä vielä käytä poikani tähden.
ISKU ISKUSTA.
Tällainen oli nyt Marfa Strogovin ja Nadjan suhde toisiinsa. Vanha siperialainen rouva oli käsittänyt kaikki, ja vaikka nuori tyttö ei tiennytkään, että hänen haikeasti surema toverinsa vielä oli elossa, tiesi hän toki, missä sukulaissuhteessa tämä oli henkilöön, jota hän oli alkanut vaalia kuin äitiä, ja hän kiitti Jumalaa siitä ilosta, että sai vangitulle ikäänkuin korvata menetetyn pojan. Mutta kumpikaan ei voinut tietää sitä, että Kolyvanissa vangittu Mikael Strogov oli mukana samassa saattueessa ja heidän kanssaan matkalla Tomskiin.
Ogarevin tuomat vangit oli yhdistetty niihin, joita emiiri jo säilytti tataarileirissä. Näitä onnettomia venäläisiä ja siperialaisia sotilas- tai siviilihenkilöitä oli muutamia tuhansia, ja heistä muodostui monia virstoja pitkä jono. Vaarallisimmiksi katsottuja heidän joukostaan oli käsiraudoilla kiinnitetty pitkään ketjuun. Myös naisia ja lapsia oli köytetty satulannuppeihin ja heitä laahattiin armotta teitä pitkin. Vangittuja ajettiin kuin karjaa. Heitä saattavat ratsumiehet pakottivat heidät pysymään jonkinlaisessa järjestyksessä, ja muista jälkeen jäivät vain ne, jotka kaatuivat enää nousematta.
Tästä järjestelystä johtui, että Mikael Strogov oli tataarileiristä lähteneiden ensimmäisissä riveissä eli Kolyvanista kaapattujen joukossa, eikä siis voinut joutua kosketuksiin viimeisien, Omskista saapuneiden vankien kanssa. Hän ei voinut aavistaa, että kulkueessa oli mukana hänen äitinsä ja Nadja, enempää kuin nämäkään saattoivat aavistaa hänen läheisyyttään.
Tämä sotamiesten ruoskan alla suoritettu matka leiristä Tomskiin oli monille surmanretki ja kaikillekin kamala. Kuljettiin aron poikki tietä pitkin, joka oli käynyt yhä pölyisemmäksi emiirin etujoukkoineen käytettyä sitä. Oli annettu käsky nopeaan marssiin. Pysähdykset olivat lyhyet ja harvat. Noiden sadanviidenkymmenen virstan samoaminen polttavassa auringonpaahteessa täytyi nopeasta liikkumisesta huolimatta tuntua loputtomalta!
Seutu on karua, ja se ulottuu Obin oikealta rannalta Sajanskin vuorien pohjoisesta etelään suuntautuvan sivuhaaran juurelle. Korkeintaan jokunen laiha ja kärventynyt pensas katkaisee siellä täällä äärettömän tasangon yksitoikkoisuuden. Ei ole viljelystä, kun ei ole vettä, ja vedenpuute eniten kiusasikin rasittavasta marssista uupuneita vankeja. Jonkun sivujoen löytääkseen olisi täytynyt poiketa viitisenkymmentä virstaa itäänpäin ihan sen sivuharjanteen juurelle, joka on rajana Obin ja Jenisein vesialueiden välillä. Siellä juoksee Tom, pieni Obin lisäjoki, joka virtaa Tomskin läpi ennenkuin purkautuu yhteen suurista pohjoisista vesivaltimoista. Siellä olisi ollut vettä yllinkyllin, aro vähemmän karua, helle siedettävämpää. Mutta saattueen päälliköille oli annettu tiukat määräykset saapua Tomskiin lyhintä tietä, sillä emiirin täytyi yhä pelätä hyökkäystä, jolla joku pohjoisista maakunnista saapuva venäläinen kolonna voisi katkaista hänen marssinsa. Tämä Siperian valtaväylä taas ei seurannut Tomin rantoja ainakaan Kolyvanin ja pienen Sabedjero-nimisen kauppalan välillä, ja siperialaista valtatietä oli marssittava.
On turhaa kuvailla näiden monilukuisten onnettomien vankien kärsimyksiä. Sadoittain heitä nääntyi arolle, ja heidän ruumiinsa jäisivät sinne, kunnes sudet talven tullen söisivät ne viimeistä luunikamaa myöten.
Samoin kuin Nadja oli aina saapuvilla vanhaa siperialaista rouvaa auttamassa, teki joustavaliikkeinen Mikael Strogovkin, minkä voi, suorittaakseen itseään heikommille osatovereilleen niitä palveluksia, joihin hän tässä asemassaan kykeni. Hän rohkaisi näitä, puuhasi uhrautuvasti, hyöri ja pyöri, kunnes jonkun ratsumiehen peitsi pakotti hänet palaamaan määrätylle paikalleen riviin.
Miksi hän ei yrittänyt pakoa? Siksi, että hän nyt oli päättänyt olla heittäytymättä arolle ennenkuin siellä liikkuminen olisi hänelle turvallista. Hänelle oli tullut päähänpinttymäksi matkustaa Tomskiin "emiirin kustannuksella", ja oikeassahan hän olikin. Hänen nähdessään lukuisia kulkueen sivuilla, milloin etelä-, milloin pohjoispuolella liikkuvia osastoja, oli hänestä selvää, ettei hän olisi voinut poistua kahtakaan virstaa joutumatta jälleen kiinni. Kaikkialla vilisi tataarien ratsumiehiä, ja toisinaan näytti siltä kuin ne olisivat kohonneet maasta kuin ne tuhohyönteiset, joita rankkasade loihtii miljoonittain pinnalle. Sitäpaitsi olisi pako näissä olosuhteissa käynyt äärettömän vaikeaksi, elleipä mahdottomaksi. Saattueen sotilaat osoittivat tavatonta valppautta, sillä heidän päänsä oli vaarassa, jos he olisivat laiminlyöneet vartiointitehtävänsä.
Elokuun viidennentoista päivän hämärtyessä saapui kulkue vihdoin kolmisenkymmenen virstan päässä Tomskista sijaitsevaan Sabedjeron pieneen kauppalaan. Sillä kohtaa päätyy tie Tomin partaalle.
Vankien ensimmäinen ajatus oli syöksyä veteen, mutta heidän vartijansa eivät sallineet rikkoa rivejä. Vaikka Tom tähän aikaan tulvi, olisi se voinut tarjota pakotien jollekulle uhkarohkealle tai epätoivoiselle, minkä vuoksi ryhdyttiin valppaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Sabedjerosta anastettuja aluksia kuljetettiin Tomin väylään ja niistä tehtiin esterivi, jonka läpi oli mahdoton päästä. Leiripaikkaa kauppalan ensimmäisten talojen ulkopuolella taas vartioi toivottavan taaja vartijaketju.
Mikael Strogov, joka tästä hetkestä alkaen olisi voinut ajatella arolle pakenemista, käsitti tilannetta huolellisesti punnittuaan, että hänen pakosuunnitelmansa olivat näissä olosuhteissa melkein mahdottomat, eikä hän halunnut panna mitään alttiiksi, vaan odotti.
Koko tämä yö oli vankien vietettävä Tomin partaalla. Emiiri oli nimittäin siirtänyt huomiseen joukkojensa tuomisen Tomskiin. Hän oli päättänyt sotilaallisella vihkimysjuhlalla kunnioittaa tataarien päämajan siirtämistä tähän tärkeään kaupunkiin. Sen linnoitus oli jo Feofar-kaanin hallussa, mutta hänen armeijansa pääjoukko vietti yönsä sen muurien edustalla odottaen hetkeä, jolloin astuisivat juhlamarssia kaupunkiin.
Ivan Ogarev oli jättänyt emiirin Tomskiin, johon molemmat olivat edellisenä päivänä saapuneet, ja palannut Sabedjeron leiriin. Sieltä hän lähtisi seuraavana päivänä tataariarmeijan jälkijoukon kanssa. Siellä oli varattu talo hänen yömajakseen. Päivän noustua hänen johtamansa ratsu- ja jalkaväki lähtisi liikkeelle Tomskia kohti, jossa emiiri ottaisi ne vastaan aasialaisille itsevaltiaille tavanomaisella loistolla.
Kun joukot oli järjestetty, saivat kolmipäiväisen matkan näännyttämät ja polttavaa janoa kärsivät vangit vihdoinkin virkistää itseään vedellä ja hiukan levähtää.
Aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta taivaanrantaa valaisivat vielä hämärän ruskot, kun Nadja Marfa Strogovia tukien saapui Tomin partaalle. Siihen asti ei kumpikaan heistä ollut voinut tunkeutua rantaäyräälle kasaantuneiden ihmisten välitse, jotka vuoronsa perään tulivat juomaan.
Vanha siperialainen kumartui raikasta virtaa kohti, ja pistäen kätensä jokeen toi Nadja kämmenellään vettä Marfan huulille. Sitten hän vuorostaan virkisti itseään. Vanha nainen ja nuori tyttö ammensivat näistä hyvää tekevistä aalloista elvytystä.
Juuri kun Nadja oli lähtemäisillään joen partaalta, hän pysähtyi äkkiä. Tahtomattaan pääsi häneltä huudahdus.
Mikael Strogov oli siellä muutaman askeleen päässä hänestä... Hän se oli! Päivän viimeiset välkkeet valaisivat häntä vielä.
Nadjan huudahduksen kuullessaan Mikael Strogov oli säpsähtänyt... Mutta hänellä oli kyllin itsehillintää pidättyäkseen lausumasta sanaakaan, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Ja kuitenkin oli hän Nadjan keralla tuntenut äitinsäkin!
Mikael Strogov, joka nyt ei enää tuntenut voivansa luottaa itseensä, verhosi kädellä silmänsä ja poistui heti.
Nadja oli vaistomaisesti hyökännyt häntä tavoittamaan, mutta vanha siperialainen kuiskasi hänen korvaansa sanat:
– Älä mene, tyttäreni!
– Se on hän! vastasi Nadja liikutuksen järkyttämällä äänellä. – Hän elää, äiti! Se on hän!
– Se on minun poikani, myönsi Marfa, – se on Mikael Strogov ja näet, etten minä hievahda askeltakaan häntä kohti. Noudata esimerkkiäni, tyttäreni!
Mikael Strogov oli tuntenut yhden rajuimpia mielenliikutuksia, mitä ihminen saattaa tuntea. Hänen äitinsä ja Nadja olivat täällä. Nämä kaksi vankia, jotka hänen sydämessään melkein yhtyivät samaksi kuvaksi, oli Jumala tässä yhteisessä onnettomuudessa työntänyt toisiaan kohti! Tiesikö siis Nadja, kuka hän oli? Ei, sillä hän oli nähnyt Marfan liikkeen, jolla tämä oli pidättänyt tyttöä ryntäämästä häntä kohti! Marfa Strogov oli siis ymmärtänyt ja säilyttänyt hänen salaisuutensa.
Tänä yönä Mikael Strogov oli parikymmentä kertaa yrittämäisillään päästä äitinsä luo, mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi vastustaa ääretöntä halua sulkea hänet syliinsä ja vielä kerran puristaa nuoren matkatoverinsa kättä. Pieninkin varomattomuus saattoi tuottaa hänelle tuhon. Sitäpaitsi hän oli vannonut olla tapaamatta äitiään ... eikä hän siis häntä ehdoin tahdoin tapaisi. Tomskiin päästyään, koska hänellä ei vielä tänä yönä ollut mahdollisuutta paeta, hän rientäisi aroa samoilemaan edes syleilemättä näitä kahta olentoa, joihin hänen koko elämänsä keskittyi ja jotka hän jättäisi niin monille vaaroille alttiiksi.
Mikael Strogov saattoi näin ollen toivoa, ettei tällä uudella kohtauksella Sabedjeron leirissä olisi turmiollisia seurauksia hänen äidilleen enempää kuin hänelle itselleenkään. Mutta hän ei tiennyt, että Ivan Ogarevin urkkija Sangarra oli salaa nähnyt joitakuita yksityiskohtia tästä näytöksestä, niin nopeasti kuin se oli tapahtunutkin.
Mustalaisnainen seisoi siellä muutaman askeleen päässä rantatöyräällä tapansa mukaan vaanimassa vanhaa siperialaista tämän sitä aavistamatta. Hän ei ollut nähnyt Mikael Strogovia, joka oli hänen kääntyessään hävinnyt, mutta äidin ele tämän pidättäessä Nadjaa ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja välähdys Marfan silmistä oli ilmaissut hänelle kaikki.
Ei ollut enää epäilemistäkään, että Marfa Strogovin poika, tsaarin kuriiri, oli tällä hetkellä Sabedjerossa Ivan Ogarevin vankien joukossa!
Sangarra ei häntä tuntenut, mutta hän tiesi hänen olevan siellä. Hän ei siis yrittänytkään häntä etsiä, se olisi ollut mahdotonta hämärässä tämän monilukuisen joukon keskellä.
Nadjan ja Marfa Strogovin vaaniminen oli yhtä hyödytöntä. Oli ilmeistä, että nuo kaksi naista olivat varuillaan, ja olisi mahdotonta saada urkituksi mitään tsaarin kuriirille vaarallista.
Mustalaisnaisella oli siis ainoastaan yksi ajatus: ilmoittaa asiasta Ivan Ogareville. Sen vuoksi hän lähtikin heti leiristä. Neljännestuntia myöhemmin hän saapui Sabedjeroon ja hänet päästettiin taloon, jossa emiirin alipäällikkö asui.
Ivan Ogarev otti mustalaisen heti vastaan.
– Mitä asiaa sinulla on, Sangarra? kysyi Ogarev häneltä.
– Marfa Strogovin poika on leirissä, vastasi Sangarra.
– Vankinako?
– Vankina.
– Ah, huudahti Ivan Ogarev. – Minä saan tietää...
– Sinä et saa mitään tietää, Ivan, vastasi mustalaisnainen, – sillä sinä et häntä edes tunne!
– Mutta sinähän tunnet hänet! Sinä olet hänet nähnyt, Sangarra!
– Minä en ole häntä nähnyt, mutta minä olen nähnyt äidin antavan itsensä ilmi eleellä, josta ymmärsin kaikki.
– Ethän vain liene erehtynyt?
– En minä ole erehtynyt.
– Sinä tiedät, kuinka tärkeänä minä pidän tuon kuriirin vangrtsemista, sanoi Ivan Ogarev. – Jos hänen Moskovasta saamansa kirje pääsee Irkutskiin, jos se toimitetaan suuriruhtinaalle, niin suuriruhtinas on varuillaan, enkä minä pääse hänen pakeilleen. Se kirje on minun saatava haltuuni hinnalla millä hyvänsä! Ja sinä sanoit juuri, että viestinviejä on minun vallassani. Kysyn sinulta vieläkin, Sangarra: etkö ole erehtynyt?
Ivan Ogarev oli puhunut hyvin kiihkeästi. Hänen liikutuksensa oli todistuksena siitä, kuinka äärettömän tärkeänä hän piti tuon kirjeen haltuunsa saamista. Sangarra ei laisinkaan häkeltynyt siitä innosta, jolla Ivan Ogarev yhä tiukemmin häneltä kysyi.
– Minä en ole erehtynyt, Ivan, vastasi hän.
– Mutta, Sangarra, leirissä on useita tuhansia vankeja, ja sinä sanot, ettet tunne Mikael Strogovia!
– En kylläkään, vastasi mustalainen, jonka katseessa välähti villiä riemua. – Minä itse en häntä tunne, mutta hänen äitinsä tuntee hänet. Ivan, on pakotettava äiti puhumaan!
– Huomenna hän puhuu! huudahti Ivan Ogarev.
Hän ojensi kätensä mustalaiselle, ja tämä suuteli sitä, siinä kunnianosoituksessa ei kuitenkaan ollut mitään orjamaista matelevaisuutta, koska tapa slaavilaisen rodun keskuudessa oli varsin yleinen.
Sangarra palasi leiriin. Hän löysi paikan, missä Nadja ja Marfa Strogov olivat, ja käytti yönsä pitämällä heitä molempia silmällä. Vanha nainen ja nuori tyttö eivät nukkuneet, vaikka olivatkin lopen uupuneita. Ylenmääräinen levottomuus piti heidät pakostakin valveilla. Mikael Strogov oli elossa, mutta vankina niinkuin hekin! Tiesikö Ivan Ogarev sen, ja jollei hän tiennyt, eikö hän saisi sitä kuulla? Nadja oli kokonaan haltioitunut ajatuksesta, että hänen kuolleeksi luultu toverinsa eli. Mutta Marfa Strogov katsoi kauemmaksi tulevaisuuteen, ja vaikkei hän välittänytkään, mitä hänelle itselleen tapahtuisi, oli hänellä mitä vakavimmat syyt pelätä poikansa puolesta.
Sangarra, joka oli livahtanut varjoon näiden kahden naisen läheisyyteen, jäi paikalleen useiksi tunneiksi, heristäen korviaan... Hän ei saanut kuulla mitään. Vaistomaisesta varovaisuudentunteesta Nadja ja Marfa Strogov eivät vaihtaneet keskenään ainoatakaan sanaa.
Seuraavana päivänä, elokuun 16., kello kymmenen korvissa aamusella kajahtivat leirin syrjästä kimeät torventoitotukset. Tataarisotilaat tarttuivat heti aseisiinsa.
Sabedjerosta lähdettyään saapui Ivan Ogarev useiden tataarien esikuntaupseerien ympäröimänä. Hänen kasvonsa olivat tavallista synkemmät, ja hänen jäykistyneet piirteensä ilmaisivat hänessä mykkää vihaa, joka vain odotti purkautumistilaisuutta.
Erääseen vankiryhmään kätkettynä näki Mikael Strogov tuon miehen ratsastavan ohi. Hän aavisti, että joku onnettomuus oli tapahtumaisillaan, sillä Ivan Ogarev tiesi nyt, että Marfa Strogov oli Mikael Strogovin, tsaarin kuriiriosaston kapteenin äiti.
Leirin keskelle ehdittyään Ivan Ogarev astui ratsultaan, ja hänen ratsastussaattueensa asettui laajaan kehään hänen ympärilleen.
Tällä hetkellä Sangarra lähestyi häntä ja sanoi:
– Minulla ei ole sinulle mitään uutta kerrottavaa, Ivan.
Ivan Ogarev vastasi vain antamalla lyhyesti jonkun määräyksen yhdelle upseereistaan.
Heti astuivat jotkut sotilaat tylysti vankiriveihin. Näiden onnettomien täytyi ruoskaniskuin tai keihäänvarsien pakottamina nopeasti nousta ja järjestyä leirin keskelle. Heidän takanaan teki nelinkertainen ketju jalka- ja ratsumiehiä kaiken paon mahdottomaksi.
Heti syntyi hiljaisuus, ja Ivan Ogarevin antamasta merkistä astui Sangarra kohti ryhmää, jonka keskellä Marfa Strogov seisoi.
Vanha siperialainen rouva näki hänen tulevan. Hän käsitti, mitä oli tapahtumassa. Halveksiva hymy värähti hänen huulillaan. Sitten hän kumartuen Nadjaa kohti kuiskasi tälle:
– Sinä et saa tuntea minua enää, tyttäreni! Mitä tapahtuneekin ja kuinka kova tämä koettelemus lieneekin, niin ei sanaakaan, ei elettäkään! Kysymys on hänestä eikä minusta!
Tällä hetkellä Sangarra, häntä hetkisen silmäiltyään laski kätensä vanhan siperialaisen olalle.
– Mitä minusta tahdot? sanoi Marfa Strogov.
– Tule! vastasi Sangarra.
Ja työntäen häntä kädellään kuljetti Sangarra hänet keskelle Ivan Ogarevin eteen varattua tyhjää alaa.
Mikael Strogov piti luomiaan puoliksi suljettuina, jotteivät hänen silmistään singahtavat salamat häntä ilmaisisi.
Tultuaan Ogarevin eteen Marfa Strogov suoristautui, laski käsivartensa rinnoilleen ja odotti.
– Sinähän olet Marfa Strogov? kysyi häneltä Ivan Ogarev.
– Niin olen, vastasi vanha siperialainen tyynesti.
– Peruutatko sen, mitä minulle vastasit, kun sinulta kolme päivää sitten Omskissa kyselin?
– En.
– Sinä et siis tiedä, että poikasi, Mikael Strogov, tsaarin kuriiri, matkusti Omskin läpi?
– En sitä tiedä.
– Eikä mies, jonka majatalossa luulit tunteneesi pojaksesi, ollut hän, ei ollut sinun poikasi?
– Hän ei ollut minun poikani.
– Etkä sittemmin ole nähnyt häntä näiden vankienkaan joukossa?
– En.
– Ja jos hänet sinulle näytettäisiin, niin tuntisitko hänet?
– En.
Tätä vastausta, joka osoitti horjumatonta päätöstä olla mitään tunnustamatta, seurasi suhina väkijoukosta.
Ivan Ogarev ei voinut hillitä uhkaavaa elettä.
– Kuulehan, sanoi hän Marfa Strogoville, – sinun poikasi on täällä, ja sinä osoitat hänet meille heti kohta.
– Sitä en tee.
– Kaikki nämä Omskissa ja Kolyvanissa vangitut miehet saavat marssia silmiesi ohi, ja jollet sinä osoita Mikael Strogovia, niin saat yhtä monta solmuruoskan iskua kuin miehiä marssii ohitsesi!
Ivan Ogarev oli käsittänyt, että uhkailipa hän millä hyvänsä, kiduttaisipa hän tuota vanhaa naista millä tavalla tahansa, niin järkkymätön siperialainen ei puhuisi. Keksiäkseen tsaarin kuriirin hän ei siis perustanutkaan laskelmiaan äitiin, vaan Mikael Strogoviin itseensä. Hän ei pitänyt mahdollisena, ettei äidin ja pojan seisoessa vastatusten hillitsemätön liike antaisi viime mainittua ilmi. Jos hän vain olisi tahtonut saada käsiinsä keisarillisen kirjeen, olisi hänen tosin tarvinnut ainoastaan käskeä tarkastamaan nämä vangit, mutta olihan Mikael Strogov voinut hävittää kirjeen otettuaan sen sisällöstä selvän, ja jollei häntä tunnettaisi ja jos hänen onnistuisi päästä Irkutskiin, menisivät Ogarevin suunnitelmat myttyyn. Kavaltajalle ei siis riittänyt saada haltuunsa pelkkä kirje, vaan hänen täytyi saada sen kuljettajakin.
Nadja oli kuullut kaikki, ja hän tiesi nyt, mikä Mikael Strogov oli miehiään ja miksi hän oli tahtonut tuntemattomana vaeltaa Siperian vallattujen seutujen läpi.
Ivan Ogarevin käskystä kulkivat vangitut yksitellen Marfa Strogovin editse, joka seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas ja jonka katse ilmaisi ainoastaan mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä.
Hänen poikansa oli viimeisissä riveissä. Kun hän vuorostaan astui äitinsä ohi, sulki Nadja silmänsä, jottei näkisi mitään.
Mikael Strogov oli pysynyt näennäisen tyynenä, mutta hänen kämmenensä veristyivät niihin upotettujen kynsien puristuksesta.
Poika ja äiti olivat vieneet Ivan Ogarevista voiton!
Hänen vieressään seisova Sangarra virkkoi vain yhden sanan:
– Ruoskaa!
– Niin, huudahti Ivan Ogarev, joka ei enää voinut itseään hillitä, – ruoskaa sille vanhalle nartulle siihen asti, kun hän kuolee!
Tataarisotilas, kädessään tämä kauhea kidutusväline lähestyi Marfa Strogovia.
Knut eli venäläinen solmuruoska on tehty useista nahkahihnoista, joiden päihin on kiinnitetty rautalankaa. Lasketaan, että satakaksikymmentä tällaisen ruoskan sivallusta on kuolemantuomion veroinen rangaistus. Marfa Strogov tiesi sen, mutta hän tiesi myös, että mikään kidutus ei kirvoittaisi hänen kielensä jänteitä, ja hän oli päättänyt uhrata henkensä.
Kaksi sotilasta tarttui Marfa Strogoviin, joka työnnettiin polvilleen maahan. Hänen rikkiriuhtaistu pukunsa paljasti hänen alastoman selkänsä. Sapeli asetettiin vain muutaman tuuman päähän hänen povestaan. Jos hän olisi tuskasta nääntynyt, olisi tuo terävä säilä puhkaissut hänen rintansa.
Tataari seisoi ja odotti.
– Työhön! komensi Ivan Ogarev.
Ruoska suhahti ilmassa...
Mutta ennenkuin isku ehti maaliinsa, oli voimakas käsi siepannut kapineen tataarilta.
Mikael Strogov oli saapuvilla! Tätä kauheaa näytelmää katsellessaan oli hänen verensä kuohahtanut. Vaikka hän Ishimin majatalossa Ivan Ogarevin ruoskan häntä hipaistessa olikin malttanut mielensä, ei hän täällä, kun hänen äitiään aiottiin ruoskia, ollut voinut itseään hillitä.
Ivan Ogarev oli päässyt aikeensa perille.
– Mikael Strogov! huudahti hän. – Ahaa, Ishimissä kohtaamani mies? lisäsi hän, astuen lähemmäksi.
– Juuri sama, virkkoi Mikael Strogov.
Ja kohottaen ruoskan hän raateli sillä Ivan Ogarevin kasvoja.
– Isku iskusta! huudahti hän.
– Mainiosti maksettu! huusi joku läsnäolija, joka onneksi ehti hälinässä hävitä väkijoukkoon.
Kaksikymmentä sotilasta hyökkäsi Mikael Strogovin kimppuun, aikoen tappaa hänet...
Mutta Ivan Ogarev, jolta oli päässyt raivon- ja tuskanhuudahdus, ehkäisi heidät.
– Tämä mies säästetään emiirin tuomittavaksi! sanoi hän. – Tarkastakaa hänet!
Keisarillisella vaakunalla varustettu kirje löydettiin Mikael Strogovin povelta, sillä tämä ei ollut ehtinyt sitä hävittää, ja annettiin Ivan Ogareville.
Katselija, joka oli lausunut sanat: "Mainiosti maksettu!" ei ollut kukaan muu kuin Alcide Jolivet. Hän ja hänen virkatoverinsa olivat pysähtyneet Sabedjeron leiriin ja joutuneet tämän kohtauksen näkijöiksi.
– Jumal'avita, virkkoi hän Harry Blountille, – nämä pohjoismaalaiset ovat jäykkää väkeä! Myöntänette, että matkatoverimme ansaitsee meiltä hyvitystä? Korpanov tai Strogov on rohkea poika! Kaunis kosto Ishimin jutusta!
– Niin, kosto kylläkin, vastasi Harry Blount, – mutta Strogov on kuoleman oma. Hänelle olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi sitä vielä muistanut.
– Vaan sallinut äitinsä menehtyä ruoskan iskuista!
– Uskotteko, että hän pikaistumisellaan on tuottanut paremman kohtalon äidilleen ja sisarelleen?
– Minä en usko mitään, minä en tiedä mitään, virkkoi Alcide Jolivet, – en muuta kuin että minä hänen asemassaan en olisi menetellyt viisaammin. Mikä kamala naarmu! Oh peijakas! Täytyyhän joskus kuohahtaa! Jumala ei olisi vuodattanut suoniimme verta, vaan vettä, jos hän olisi tahtonut, että aina ja joka tilanteessa pysyisimme tyynen järkkymättöminä!
– Oivallinen välikohtaus sotakirjelmään! sanoi Harry Blount. – Kunhan Ivan Ogarev vain suvaitsisi ilmoittaa meille tuon kirjeen sisällön...
Pyyhittyään veren, joka peitti hänen kasvonsa, oli Ivan Ogarev murtanut sinetin. Hän luki kirjeen ja luki sen vielä toistamiseen verkalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syövyttää sen sisällön muistiinsa.
Sitten hän antoi määräyksen, että Mikael Strogov tiukkaan köytettynä kuljetettaisiin muiden vankien kera Tomskiin ja asettui Sabedjeroon leiriytyneiden joukkojen johtoon ja suuntasi matkansa rumpujen ja torvien korvia huumaavassa räminässä kaupunkia kohti, jossa emiiri häntä odotti.
MARSSI KAUPUNKIIN.
Vuonna 1604 perustettu, melkein Siperian maakuntien sydämessä sijaitseva Tomsk on Aasian Venäjän tärkeimpiä kaupunkeja. Tobolsk, joka sijaitsee kuudennenkymmenennen leveyspiirin yläpuolella, ja sadannen puolipäiväpiirin taakse rakennettu Irkutsk ovat nähneet Tomskin kasvavan kustannuksellaan.
Eikä Tomsk kuitenkaan, kuten sanoimme, ole tämän tärkeän alueen pääkaupunki. Omskissa asuu maakunnan kenraalikuvernööri ja hallitusviranomaiset. Mutta Tomsk on suurin kaupunki alueella, jota rajoittavat Altain vuoret eli kiinalainen Kalkas-maakunta. Näiden vuorien rinteitä alaspäin vierii Tomin laaksoon kultaa, hopeaa, vaskea ja kultapitoista lyijyä. Kun maa on rikas, on kaupunkikin vauras, sillä se on tuottavien kaivostöiden keskuksena. Niinpä talojen ylellisyys, huonekalujen ja ajoneuvojen upeus voikin kilpailla Euroopan suurissa pääkaupungeissa tavattavien kanssa. Se on lapion ja kärkikuokan rikastuttamien miljoonamiesten kaupunki, ja jollei sillä olekaan kunniaa olla tsaarin edustajan asuntopaikkana, lohduttautuu se lukemalla ylimystöönsä kaupungin kauppiaiden päällikön, joka on keisarillisen hallituksen kaivosten ensimmäinen käyttöoikeuden omistaja.
Muinoin sanottiin, että Tomsk sijaitsi maailman äärimmäisessä päässä. Sinne haluavien oli valmistauduttava jättiläismatkaan. Nykyisin matka on vain huviretki, milloin eivät hyökkääjät polje tietä. Piakkoin rakennetaan rautatiekin, joka Uralin vuorijonon ylitettyään yhdistää Tomskin Permiin.
Onko Tomsk kaunis kaupunki? Täytyy myöntää, että matkustajat siinä suhteessa ovat eri mieltä. Madame de Bourboulon, joka matkallaan Shanghaista Moskovaan viipyi siellä muutamia päiviä, kuvailee sitä varsin vähän viehättäväksi paikaksi. Hänen kertomuksensa mukaan se on vain vähäpätöinen kaupunki vanhoine kivi- ja tiilitaloineen, jonka perin kapeat kadut eroavat Siperian suurten kaupunkien yleensä paljoa leveämmistä, jossa on likaisia kaupunginosia, varsinkin tataarien asuinseuduilla, ja jossa vilisee rauhallisia juopuneita, "välinpitämättömän velttoja humalassakin, niinkuin kaikkien pohjoisten kansojen keskuudessa"!
Matkustaja Henri Russel-Killough taas ihailee Tomskia. Johtuneeko se siitä, että hän on nähnyt tämän kaupungin keskitalvella lumivaippansa verhossa, jota vastoin madame de Bourboulon on käynyt siellä ainoastaan kesällä? Se on mahdollista ja vahvistaisi sen mielipiteen, että eräitä pohjoisia maita voi pitää arvossa vain kylmänä vuodenaikana, samoin kuin eräitä etelän seutuja ainoastaan kuumana.
Miten sen asian laita lieneekin, sanoo herra Russel-Killough nimenomaan, että Tomsk pilareilla ja pylväseteisillä somistettuine taloineen, puisine katukäytävineen, leveine ja säännöllisine katuineen, Tomissa kuvastuvine uhkeine kirkkoineen ei ole ainoastaan Siperian sievin kaupunki, vaan kuuluu koko maailman viehättävimpiin.
Totuus on keskivälillä. Tomsk, jossa on kaksi ja puoli tuhatta asukasta, kohoaa pitkällä mäellä, jonka rinne on varsin jyrkkä.
Mutta maailman siroinkin kaupunki muuttuu rumimmaksi joutuessaan hyökkääjäin haltuun. Ken olisi voinut ihailla Tomskia tällä hetkellä? Muutamien siellä asuvien kasakkajalkaväkipataljoonien puolustamana se ei ollut voinut vastustaa emiirin kolonnien hyökkäystä. Osa väestöstä, joka oli tataarilaista alkuperää, oli ottanut nämä laumat suopeasti vastaan, koska ne olivat samaa kansallisuutta. Tomsk näytti tällä hetkellä kuin se olisi ollut siirretty Kokandin tai Buharan kaanikuntien keskukseen.
Täällä Tomskissa emiiri ottaisi voitolliset joukkonsa vastaan. Niiden kunniaksi valmisteltiin juhlaa tanssinäytösten, soiton, lauluesitysten ja meluisan mässäyksen kera.
Näiden aasialaisen maun mukaan järjestettyjen juhlamenojen näyttämöksi oli valittu laaja ylätasanko sadan jalan päässä Tomin partaasta. Tämän avaran maiseman kehyksenä olivat komeat mäntymetsiköt ja jättiläiskokoiset seetripuut ja etäämpänä näkyivät komeat talot ja kirkot isokupuisine kattoineen, joen lukuisat mutkat ja lämpimään usvaan verhoutunut metsänreuna.
Vasemmalle tasanteesta oli tilapäisesti pystytetty loistava rakennus, joka esitti merkillistä palatsia, kaiketikin näytettä Buharan puoliksi maurilaisista, puoliksi tataarilaisista rakennustaiteellisista muistomerkeistä. Tämän palatsin yläpuolella, sen monilukuisten, kaikkialta kohoavien minareettien huippujen ja tasankoa varjostavien korkeiden puiden oksien välissä lenteli sadoittain tataarien mukanaan Buharasta tuomia kesyjä haikaroita.
Nämä pengermät oli varattu emiirin hoville, hänen liittolaiskaaneilleen, kaanikuntien korkeille arvohenkiloille ja näiden Turkestanien valtiaitten haaremeille.
Näistä sulttaanittarista, jotka enimmäkseen ovat vain Taka-Kaukasian ja
Persian tyttömarkkinoilta ostettuja orjattaria,[5] esiintyivät toiset
avoimin kasvoin, mutta toisilla oli huntu niitä verhoamassa. Kaikki oli
puettu ylellisen loisteliaasti. Heillä oli komeat turkisviitat, joiden
eurooppalaisen puuhkan tavoin taaksepäin käännetyt hihat jättivät
heidän jalokiviketjuin yhdistetyillä rannerenkailla koristetut
käsivartensa paljaiksi samoin kuin pienet kädetkin, joiden sormien
kynnet oli värjätty hennalla. Vähäisimmistäkin liikkeistä nämä viitat,
joista toiset olivat hämähäkin verkkoon verrattavaa ohutta
silkkikangasta, toiset taas "aladjaksi" nimitettyä taipuisaa
kapearaitaista puuvillakudosta, synnyttivät itämaalaisten korvissa
viehättävää kahinaa. Tämän päällysviitan alta välkkyivät kirjaillut
alushameet, osittain peittäen silkkihousut, jotka oli sidottu vähän
yläpuolelta sitä kohtaa, mihin hienonahkaisten, suustaan sirosti
uurrettujen ja helmillä kirjailtujen saappaiden varret päättyivät.
Milloin hunnut eivät salanneet näiden naisten suloja, olisi ihaillut
heidän eriväristen turbaanien alta riippuvia pitkiä palmikoltaan,
ihmeellisesti säteileviä silmiä, häikäisevän valkeita hampaita ja
mustien kulmakarvojen korostamaa hohtavaa hipiää, ja tehoa lisäsivät
lyijykiven hiukkasella sivellyt silmäripset.Pengermien juurella, joiden yläpuolella liehuivat valtio- ja sotaliput, seisoi emiirin henkivartiosto, aseistettuna käyräsapelilla, vyöhön pistetyllä tikarilla ja kymmentä jalkaa pitkällä keihäällä. Muutamilla näistä tataareista oli valkoiset sauvat, toisilla hirmuiset hopea- ja kultalangoista tehdyillä tupsuilla koristetut tapparat.
Ylt'ympäri tämän avaran kentän reunoille ja sille jyrkälle vierulle asti, jonka juurella Tom huuhteli rantaa, oli kerääntynyt kansainvälinen joukko kaikkia Keski-Aasian alkuasukkaita. Siellä oli usbekkeja isoissa, mustasta lampaannahasta tehdyissä myssylakeissaan, punapartaisia, harmaasilmäisiä, ja pukunaan heillä oli "arkaluk", eräänlainen tataarilaismallinen tunika. Siellä tungeskeli turkmeeneja kansallispuvuissaan, heleänvärisissä roimahousuissa, kamelinkarvakankaisissa nutuissa ja viitoissa, kartiomaisissa tai suppilomaisesi avartuvissa punaisissa lakeissa, korkeissa nahkasaappaissa tulukset ja lyömäveitsi vyöltä riippumassa. Siellä näkyi herrojensa vieressä turkmeenilaisia naisiakin. Hiusten jatkona heillä oli vuohenkarvaisia kierukoita, sinivihreä- ja purppuraraitaisen "djubban" alla avokaulainen paita, värilliset nauhat oli sidottu ristiin säärien ympärille ja ne ulottuivat heidän mataliin nahkaisiin kenkiinsä asti. Siellä oli myös aivan kuin kaikki Venäjän ja Kiinan rajaseudun kansat olisivat emiirin kutsusta lähteneet liikkeelle, mantshulaisia joiden päälaki oli otsan puolelta ajeltu ja palmikot niskassa. Pukuna heillä oli pitkät viitat, joiden alla olevaa silkkipaitaa kiristi vyö, päässä mustareunaiset ja punatupsuiset kirsikanväriset satiinilakit. Heidän mukanaan kulki Mantshurian ihmeellisiä naistyyppejä keikailevasti tekokukista valmistetuissa päähineissään, joita piti koossa kultaneulat ja mustiin hiuksiin keveästi pistetyt perhosenmuotoiset soljet. Tätä tataarien juhlaan kutsuttua joukkoa täydensivät vielä mongolit, buharalaiset, persialaiset ja Turkestanian kiinalaiset.
Ainoastaan siperialaiset puuttuivat tästä valloittajien järjestämästä vastaanotosta. Ne, jotka eivät olleet voineet paeta, pysyttelivät huoneissaan peläten ryöstöä, jonka Feofar-kaani ehkä panisi toimeen voittojuhlan arvokkaaksi päätökseksi.
Jo kello neljältä saapui emiiri paikalle torvien toitottaessa, tam-tamien päristessä ja tykkien ja muskettien paukkuessa.
Feofar ratsasti mielihevosellaan, jonka päässä oli timanttitöyhtö. Hänellä oli yllään sotisopansa. Hänen vieressään ajoivat Kokandin ja Kunduzin kaanit, kaanikuntien korkeat arvohenkilöt ja hänen saattueenaan lukuisa esikunta.
Tällä hetkellä ilmestyi pengermälle Feofarin lempivaimo, kuningatar, jos sitä nimitystä voi buharalaisista sulttaanittarista käyttää. Mutta, kuningatar tai orja, niin tämä persialaissyntyinen nainen oli ihmeellisen kaunis. Vastoin muhamettilaista tapaa ja arvatenkin emiirin oikusta olivat hänen kasvonsa paljaat. Hänen neljään palmikkoon jaetut hiuksensa hivelivät hohtavan valkoisia olkapäitä, joita verhosi kultakuituinen silkkiharso, joka takaa liittyi kalliilla jalokivillä kirjailtuun päähineeseen. Hänen sinisen, leveillä tummilla raidoilla juovitetun hameensa alta pisti esille silkkiharsoinen "zirdjame", ja vyön yläpuolella näkyi samasta kankaasta tehty paita, joka kaartui sirosti kaulaa kohti. Päästä jalkoihin asti, joissa oli persialaiset tohvelit, oli puku ommeltu täyteen jalokiviä, hopearihmoihin pujoteltuja kultatomaaneja, turkoosiketjuja, noita Elbursin kuuluisista kaivoksista saatuja kiviä, kaulanauhoja ja muita koristeita karneoleista, agaateista, smaragdeista, opaaleista ja safiireista, niin että hänen liivinsä ja hameensa näyttivät kalliista kivistä kudotuilta. Hänen kaulassaan, käsivarsissaan, käsissään, uumallaan ja jaloissaan säteileviä tuhansia timantteja ei olisi voinut ostaa miljoonilla ruplilla, ja niistä välähtelevä valo oli niin kirkas, että jokaisen keskellä olisi luullut olevan sähkövirran sytyttämässä auringonsäteen kaltaisia valokaaria.
Emiiri ja kaanit astuivat maahan, samoin kuin heitä saattavat arvohenkilötkin. Kaikki asettuivat ensimmäisen pengermän keskelle pystytettyyn upeaan telttaan. Teltan edessä oli kuten aina, koraani pyhällä pöydällä.
Feofarin alipäällikkö ei odotuttanut itseään, ja ennen viittä ilmoittivat torvien toitotukset hänen saapumisestaan.
Ivan Ogarev, Naarmunaama, niinkuin häntä Strogovin sivalluksen jälkeen nimitettiin, ratsasti tällä kertaa tataariupseerin asepuvussa emiirin teltan eteen. Häntä seurasi joukko sotilaita Sabedjeron leiristä, jotka siirtyivät kentän sivuille, sen keskellä kun enää oli vain huvituksille varattu tila. Leveä arpi kulki vinoon kavaltajan kasvojen poikki.
Ivan Ogarev esitteli emiirille tärkeimmät upseerinsa, ja luopumatta arvokkuutensa perustana olevasta kylmyydestään Feofar-kaani otti heidät vastaan tavalla, josta silti ilmeni, että he olivat herransa suosiossa.
Näin sen ainakin tulkitsivat Harry Blount ja Alcide Jolivet, nuo kaksi erottamatonta, jotka nyt olivat uutisia jahdatessaan liittyneet toisiinsa. Lähdettyään Sabedjerosta he olivat nopeasti rientäneet Tomskiin. He olivat päättäneet jättää tataarien seuran ja mahdollisimman pian liittyä johonkin venäläiseen armeijakuntaan, jos se kävisi päinsä, ja sen mukana pyrkiä Irkutskiin. Se, mitä he olivat nähneet hyökkäyksestä ryöstöineen ja murhineen, oli heitä syvästi tympäissyt, ja he tahtoivat rientää siperialaisen armeijan pariin.
Alcide Jolivet oli kuitenkin selittänyt ammattitoverilleen, ettei hän voinut lähteä Tomskista, ensin piirtämättä joitakin luonnoksia voitollisten tataarijoukkojen riemumarssista kaupunkiin, vaikkapa vain tyydyttääkseen serkkunsa uteliaisuutta. Harry Blount oli päättänyt viipyä muutamia tunteja mutta vielä samana iltana molemmat jatkaisivat matkaansa Irkutskia kohti, ja hyvillä ratsuillaan he toivoivat pääsevänsä emiirin tiedustelijain edelle.
Alcide Jolivet ja Harry Blount olivat siis sekaantuneet väkijoukkoon katselemaan, jotta eivät menettäisi mitään juhlasta, siitä varmaan saisivat satakunta mielenkiintoista riviä selostukseensa. He ihailivat Feofar-kaanin loistoa, hänen vaimojaan, upseerejaan, henkivartijoitaan ja kaikkea tätä itämaalaista yltäkylläisyyttä josta eurooppalaiset juhlamenot antavat vain kalpean heijastuksen. He kääntyivät halveksien pois, kun Ivan Ogarev esittäytyi emiirille, ja odottivat kärsimättöminä juhlan alkamista.
– Näitte, rakas Blount, virkkoi Alcide Jolivet, – että olemme tulleet liian aikaisin, aivan kuin kunnon porvarit, jotka tahtovat nähdä koko rahan edestä! Kaikki tämä on vasta esiripun kohottamista, ja olisi osoittanut parempaa makua saapua vasta balettiin!
– Mihin balettiin? kysyi Harry Blount.
– Välttämättömään balettiin, lempo soikoon! Mutta taitaapa esirippu jo kohotakin.
Alcide Jolivet puhui kuin olisi ollut oopperassa, ja ottaen kiikarinsa kotelosta valmistuisi asiantuntijana katselemaan Feofarin näyttelijäjoukon ensimmäisiä esiintyjiä.
Mutta ennen huvituksia sattui tuskallinen välinäytös.
Eihän valloittajan voitonriemu olisi saattanut olla täydellinen ilman voitettujen julkista nöyryytystä. Siksi tuotiin sotamiesten ruoskien viuhuessa useita satoja vankeja paikalle. Heidät oli määrätty marssimaan Feofar-kaanin ja hänen liittolaistensa ohi ennenkuin heidät tovereineen suljettaisiin kaupungin tyrmiin.
Näiden vankien joukossa oli ensimmäisten riveissä Mikael Strogov. Ivan Ogarevin käskystä vartioi häntä plutoona sotamiehiä. Myös hänen äitinsä ja Nadja olivat saapuvilla.
Vanhan siperialaisen rouvan, joka aina oli ollut ryhdikäs kun oli kysymys vain hänestä itsestään, kasvot olivat kuoleman kalpeat. Hän odotti jotakin hirveää näytelmää. Hänen poikaansa ei ollut suotta tuotu emiirin eteen, ja hän vapisi tämän puolesta. Ivan Ogarev, jota julkisesti oli sivallettu toista vastaan kohotetulla ruoskalla ei ollut mies, joka antaisi anteeksi, ja hänen kostonsa olisi armoton. Joku hirvittävä, näille Keski-Aasian raakalaisille tavanomainen rangaistus uhkasi varmaan Mikael Strogovia. Ivan Ogarev oli säästänyt hänet sotilailtaan, sillä hän tiesi hyvin, mitä teki jättäessään hänet emiirin tuomittavaksi.- Ei, vastasi Harry Blount, – täytyy kaikki nähdä!
Muutoin eivät äiti ja poika olleet voineet toisiaan puhutella Sabedjeron leirillä tapahtuneen kamalan kohtauksen jälkeen. Heidät oli armotta erotettu toisistaan, mikä suuresti lisäsi heidän kurjuuttaan, sillä olisihan heille ollut lohdullista saada viettää nämä muutamat vankeutensa päivät yhdessä. Marfa Strogov olisi halunnut pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea pahaa, mitä oli hänelle tahtomattaan tehnyt, sillä hän syytti itseään siitä, ettei ollut voinut hillitä äidillisiä tunteitaan! Jos hän olisi voinut pidättyä Omskin majatalossa seisoessaan poikansa edessä, niin tämä olisi päässyt tuntemattomana livahtamaan tiehensä. Ja mitä onnettomuuksia silloin olisikaan vältetty!
Mikael Strogov puolestaan ajatteli, että hänen äitinsä oli saapuvilla siksi, että Ivan Ogarev oli hänet tuottanut kärsimään hänen omasta rangaistuksestaan, ja kenties myös siksi, että hänelle oli määrätty joku kamala kuolema niinkuin pojallekin.
Nadja puolestaan kyseli itseltään, mitä voisi tehdä pelastaakseen niin toisen kuin toisenkin, millä tavoin voisi auttaa poikaa ja äitiä. Hän ei voinut muuta kuin miettiä, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että hänen tuli ennen kaikkea välttää kiinnittämästä huomiota itseensä, salata henkilöllisyytensä ja tekeytyä vähäpätöiseksi. Kenties hänen silloin onnistuisi nakertaa leijonaa kahlehtivan verkon silmukat rikki. Jos suinkin mitään tilaisuutta sattuisi, niin hän toimisi, vaikka hänen täytyisi uhrata henkensä Marfa Strogovin pojan tähden.
Tällä välin olivat useimmat vangit kulkeneet emiirin ohi, jolloin jokaisen heistä oli täytynyt langeta maahan koskettaen otsallaan tomua orjuutuksensa merkiksi. Orjuus alkoi nöyryytyksellä! Milloin nämä onnettomat olivat liian hitaita kumartamaan, paiskasivat vartijat kovakouraisesti heidät rajusti maahan.
Alcide Jolivet ja hänen toverinsa eivät voineet katsella moista näytelmää tuntematta todellista inhoa.
– Tuo on halpamaista! Lähtekäämme! virkkoi Alcide Jolivet.
– Ei, vastasi Harry Blount, – täytyy kaikki nähdä!
– Kaikki nähdä!... Ah! huudahti Alcide Jolivet äkkiä, tarttuen toveriaan käsivarresta.
– Mikä nyt? kysyi tämä.
– Katsokaa, Blount! Se on hän!
– Kuka hän?
– Matkatoverimme sisar. Yksinään ja vangittuna! Hänet täytyy pelastaa...
– Malttakaa mielenne, vastasi Harry Blount kylmästi. – Meidän väliintulostamme voisi tuolle nuorelle neitoselle olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Alcide Jolivet, joka oli ryntäämäisillään esille, pysähtyi, ja Nadja, joka ei ollut heitä havainnut, astui vuorostaan emiirin eteen herättämättä hänen huomiotaan.
Mutta Nadjan jälkeen oli saapunut Marfa Strogov, ja kun hän ei kyllin kerkeästi heittäytynyt maahan, töykkäsivät vartijat häntä raa'asti.
Marfa Strogov kaatui.
Hänen poikansa riuhtaisi hurjasti, ja häntä vartioivat sotamiehet kykenivät vain vaivoin pidättämään häntä.
Mutta vanha Marfa nousi, ja hänet aiottiin kuljettaa pois, kun Ivan Ogarev tuli väliin lausuen:
– Jääköön tämä vaimo!
Nadja taas työnnettiin takaisin vankiparveen. Ivan Ogarevin katse ei ollut pysähtynyt häneen.
Mikael Strogov tuotiin sitten emiirin eteen, ja siihen hän pysähtyi luomatta katsettaan alas.
– Otsa maahan! kirkaisi Ivan Ogarev.
– Ei! vastasi Mikael Strogov.
Kaksi vartijaa yritti pakottaa häntä kumartumaan, mutta nuoren miehen roteva käsi nujersi heidät itsensä tanterelle.
Ivan Ogarev astui Mikael Strogovia kohti.
– Sinä kuolet! sanoi hän.
– Minä kuolen, vastasi Mikael Strogov ylpeästi, – mutta sinun kavaltajannaamassasi, Ivan, säilyy kuitenkin aina ruoskalla piirretty häpeänmerkki!
Tästä vastauksesta Ivan Ogarev kalpeni.
– Kuka tuo vanki on? kysyi emiiri uhkaavan tyynellä äänellä.
– Venäläinen vakoilija, vastasi Ivan Ogarev.
Tehdessään hänestä vakoilijan tiesi Ivan Ogarev, että hänelle langetettaisiin kauhea tuomio.
Mikael Strogov oli astunut Ivan Ogarevia kohti.
Sotilaat pysäyttivät hänet.
Emiiri teki silloin eleen, jonka nähdessään väkijoukko kumartui. Sitten hän viittasi kädellään koraaniin, joka tuotiin hänelle. Hän avasi pyhän kirjan ja laski sormensa yhdelle sen sivuista.
Sattuma tai näiden itämaalaisten mielestä pikemminkin Jumala itse ratkaisi Mikael Strogovin kohtalon. Keski-Aasian muhamettilaiset kansat nimittävät tätä toimenpidettä arabialaisella sanalla "fâl". Tutkittuaan tuomarin sormen koskettaman värssyn he panevat täytäntöön tuomion, olkoon se mikä tahansa.
Emiiri oli sormellaan painanut koraanin sivua. Ylimmäinen ulema lähestyi silloin ja luki korkealla äänellä arabiankielisen lauseen, joka päättyi sanoihin:
– Eikä hän näe enää maallisia esineitä.
– Venäläinen vakoilija, sanoi Feofar-kaani, – sinä olet tullut katsomaan, mitä tapahtuu tataarien leirissä. Katsele siis tarkasti, kunnes valo sammuu!
KATSELE, KUNNES VALO SAMMUU.
Mikael Strogovia, jonka kädet olivat sidotut, pidettiin emiirin valtaistuimen edessä pengermän juurella.
Hänen äitinsä, jonka sielullinen ja ruumiillinen kärsimys oli vihdoin herpaissut, oli lyyhistynyt maahan, tohtimatta enää katsella tai kuunnella.
– Katsele tarkasti, kunnes valo sammuu! oli Feofar-kaani sanonut ojentaessaan uhkaavasti kätensä Mikael Strogovia kohti.
Ivan Ogarev, joka tunsi tataarien tavat, oli epäilemättä käsittänyt tuon lauseen merkityksen, sillä hänen huulillaan oli hetkiseksi väreillyt julma hymy. Sitten hän oli asettunut Feofar-kaanin viereen.
Samassa kuului torvien toitotusta. Se oli merkkinä huvitusten alkamiseen.
– Nyt seuraa baletti, virkkoi Alcide Jolivet Harry Blountille, – mutta vastoin kaikkia tapoja esittävät nämä barbaarit sen ennen draamaa!
Mikael Strogovia oli käsketty katselemaan. Ja hän katseli.
Kuin pilvenä tuoksahtivat tanssijattaret silloin paikalle. Erilaiset tataarien soittokoneet: pitkävartinen silkkiäispuusta tehty mandoliini eli dutár, jossa on kaksi silkistä punottua neliäänisesti soinnutettua kieltä, koliz, takaa avonainen sello, jonka jouhikielet pannaan jousella värähtelemään, pitkä ruokohuilu nimeltä tshibyzga, torvet, tamburiinit ja tam-tamit yhtyneinä kuoron kurkkuääniseen lauluun muodostivat kummallisen sopusoinnun. Tämän lisäksi on mainittava vielä ilmaorkesterin säveleet, sillä tusinan verta leijoja, joiden keskelle oli pingoitettu jänteitä, värähteli tuulen liikuttelemina kuin Aioloksen harput.
Samassa alkoivat tanssitkin.
Nämä tanssijattaret olivat kaikki persialaisia. He eivät olleet orjattaria, vaan harjoittivat ammattiaan vapaudessa. Ennen he olivat esiintyneet julkisesti Teheranin hovijuhlissa, mutta nykyiseen hallitsijasukuun kuuluvan shaahin noustua valtaistuimelle oli heidät karkoitettu kuningaskunnasta tai ainakin hovista, joten heidän oli täytynyt etsiä onneaan muualta. He olivat kansallispuvussaan ja ylenpalttisesti jalokivillä koristeltuja. Pieniä kultatriangeleja ja pitkiä korvarenkaita riippui heidän korvistaan, emaljoituja hopeaketjuja kiersi heidän kaulassa, kahdesta jalokivirivistä sommitellut ranne- ja nilkkarenkaat välähtelivät käsivarsissa ja säärissä ja runsaasti helmillä, turkooseilla ja karneoleilla somistetut nauhat kimaltelivat heidän pitkien palmikoittensa päissä. Heidän vyönsä oli kiinnitetty loistavalla soljella, joka muistutti eurooppalaista ristiä.
Nämä tanssijattaret esittivät sirosti erilaisia tansseja, milloin yksinään, milloin ryhmissä. Heidän kasvonsa olivat paljaat, mutta silloin tällöin he hulmahduttivat niille läpikuultavan hunnun, joten näytti kuin harsomainen pilvi olisi tähtitaivaan sumun lailla leijaillut noiden säteilevien silmien yli. Joillakuilla näistä persialaisista kaunottarista oli vyössään helmikirjailtuja pidikkeitä, joista riippui kolmionmuotoinen kukkaro kärki alaspäin, ja niitä he tuon tuostakin availivat. Näistä kultafiligranista kudotuista pusseista he vetivät esille pitkiä ja kapeita tulipunaisia silkkinauhoja, joihin oli kirjailtu koristeellisesti kiemurtelevilla arabialaisilla kirjaimilla värssyjä koraanista. Näistä nauhoista, joita he ojensivat välilleen, muodostui kehä, jonka alitse toiset tanssijattaret livahtivat, ja kunkin värssyn ohi suhahtaessaan he sen sisältämän käskyn mukaan joko lankesivat kasvoilleen maahan tai hypähtivät keveällä ponnistuksella ikäänkuin lentää lehahtaakseen huurien joukkoon Muhammedin taivaaseen.
Mutta merkillistä oli, ja se ihmetytti Alcide Jolivetiakin, että nämä persialaiset sulottaret osoittautuivat pikemmin hitaiksi kuin tulisiksi. Heiltä puuttui hurjaa haltioitumista ja heidän tanssinsa laatu ja esitys muistutti pikemmin Intian levollisista ja säädyllisistä bajadeereista kuin Egyptin intohimoisista âlima-tytöistä.
Kun tämä ensimmäinen huviohjelman numero oli suoritettu, kuultiin vakavan äänen lausuvan:
– Katsele tarkasti, ennenkuin valo sammuu!
Kookas tataari, joka toisti nämä emiirin sanat, oli Feofar-kaanin teloittaja. Hän oli asettunut Mikael Strogovin taakse ja piti kädessään leveää kirjoteräistä käyräsapelia, jollaisia Karshin ja Hissarin kuuluisat asesepät takovat.
Hänen viereensä olivat vartijat tuoneet kolmijalan, jolla lepäsi tuliastia, ja siinä paloi savuttomasti hehkuvia hiiliä. Sitä seppelöivä keveä huuru syntyi vain erään hyväntuoksuisen aineen, suitsutuspihkan ja bentsoepihkan sekoituksen kytemisestä.
Mutta persialaisten jälkeen oli heti tullut esille toinen tanssijatarten joukko, aivan eri rotua, jonka Mikael Strogov heti tunsi.
Ja täytyy uskoa, että molemmat sanomalehtimiehetkin ne tunsivat, sillä Harry Blount virkkoi virkaveljelleen:
– Ne Nishni-Novgorodin mustalaiset!
– Juuri samat! huudahti Alcide Jolivet. – Luulen, että nuo vakoojat varmaankin ansaitsevat enemmän rahaa silmillään kuin säärillään.
Tiedämme, että Alcide Jolivet ei erehtynyt nimittäessään heitä emiirin kätyreiksi.
Mustalaisten ensimmäisessä rivissä oli Sangarra, jonka omituinen, uhkea ja silmää kiehtova puku vielä korosti hänen kauneuttaan.
Sangarra ei tanssinut, mutta hän asettui kuin elävä kuvapatsas tanssijatartensa keskelle, joiden haaveellisessa rytmissä oli tuntua kaikista maista, joiden läpi heidän heimonsa oli vaeltanut: Egyptistä, Italiasta, Espanjasta, Böömistä ja muualta. He innoittuivat käsivarsillaan kilahtelevien symbaalien ja dazre-nimisten tamburiinien räminästä, joiden viimemainittujen kumahtelevaa nahkaa he sormillaan napsauttelivat.
Pitäen yhtä tällaista dairea, joka värähteli hänen käsissään, Sangarra kiihotti tätä villiä korybanttijoukkoaan.
Nyt astui esille korkeintaan viisitoistavuotias mustalaisnuorukainen. Hänellä oli kädessään dutár, jonka kaksi kieltä hän pani värähtelemään vain kynsiensä hivelyllä. Hän lauloi. Tämän poljennoltaan varsin eriskummaisen laulun aikana muuan tanssijatar asettui hänen viereensä ja kuunteli liikkumattomana, mutta joka kerta, kun loppusävel toistui laulajan huulilta, ryhtyi hän jatkamaan keskeytynyttä tanssiaan väräytellen hänen edessään daireansa ja huumaten hänen korviaan messinkilautastensa helinällä.
Viimeisen loppusävelen jälkeen tanssijattaret sitten kietoivat mustalaisnuorukaisen hyppyjensä tuhansiin pyörteisiin.
Tällä hetkellä tuoksahti kultasade emiirin ja hänen liittolaistensa ja kaikenarvoisten upseeriensa käsistä, ja näiden kultakolikoiden helinään, kun ne osuivat tanssijatarten symbaaleihin, sekaantuivat vielä dutárien ja tamburiinien viimeiset soinnut.
– Tuhlailevia kuin ryövärit! kuiskasi Alcide Jolivet toverinsa korvaan.
Ja tässä kultaryöpyssä oli tosiaan ryöstettyä rahaa, sillä tataarien tomanien ja sekiinien ohella satoi myös moskovalaisia dukaatteja ja ruplia.
Sitten seurasi hetkisen äänettömyys, ja laskien kätensä Mikael Strogovin olalle toisti teloittaja sanat, joiden kertaaminen teki ne entistä kaameammiksi:
– Katsele tarkasti, kunnes valo sammuu!
Mutta tällä kertaa Alcide Jolivet huomasi, ettei pyövelillä enää ollut paljastettua miekkaansa kädessään.
Nyttemmin oli aurinko jo laskemassa taivaanrannan taakse. Puolihämärä alkoi verhota kenttää. Seetripuiden ja honkien ryhmät tummenivat tummenemistaan, ja Tomin hämärtyvä vuo häipyi etäällä ensimmäisiin sumuihin. Ennen pitkää lankeaisi verhoava varjo kaupungin yli kohoavalle ylängöllekin.
Mutta tällä hetkellä astui kentälle sadoittain sytytettyjä tulisoihtuja kantavia orjia. Sangarran ohjaamina ilmestyivät mustalaistytöt ja iraanittaret uudelleen emiirin valtaistuimen eteen ja korostivat toistensa tansseja. Tataarien orkesterin soittokoneet purkivat säveliään villissä rytmissä laulajien kurkkuäänisten huutojen säestäminä. Maahan pudonneet leijat lennätettiin jälleen ilmaan ja niihin oli kiinnitetty kihermä monivärisiä lyhtyjä. Raikastuneessa tuulessa värähtelivät niiden harput voimakkaammin tämän ilma-ilotulituksen keskellä.
Sitten saapui joukko tataareja sotapuvussaan ja sekaantui tansseihin, joiden hurjuus yltyi, ja nyt alkoi sotilaallinen leikki, joka teki mitä omituisimman vaikutuksen.
Nämä paljastetuilla sapeleilla ja pitkillä pistooleilla aseistautuneet miehet kajahduttelivat huiman sotatanssin pyörteissä ilmaan laukauksia, jotka erottuivat tamburiinien pärinästä, dairein helinästä ja dutárien vingunnasta. Heidän aseistaan, jotka kiinalaiseen tapaan oli peitetty jollakin värillisellä metallijauheella, leimahteli pitkiä, punaisia, vihreitä ja sinisiä säteitä, joten näytti kuin olisivat kaikki nämä ihmisryhmät liikkuneet ilotulituksen keskellä. Tämä huvi muistutti muinoisten kansojen aseleikkejä, joita suoritettiin miekanterien ja tikarien keskellä, ja on mahdollista, että tuo vanha tapa on periytynyt Keski-Aasian kansoille. Mutta tämän tataarien sotaleikin teki vielä kummallisemmaksi nuo tanssijatarten päiden yli kiemurtelevat värivalot, joiden vaikutuksesta esiintyjien pukujen metallihelyt näyttivät kimmeltävän tulikipinöinä. Se oli kuin säkenien kaleidoskooppi, jonka yhdistelmät vaihtelivat loppumattomiin tanssijatarten liikehtiessä.
Niin tunteeton kuin pariisilainen sanomalehtimies epäilemättä olikin näyttämötaiteellisiin vaikutuksiin nähden, jotka nykyaikainen teatteri on kehittänyt niin pitkälle, ei Alcide Jolivet voinut olla keveästi nyökäyttämättä päätänsä, mikä Montmartren bulevardin ja La Madeleinen välillä olisi merkinnyt: – Ei hullumpaa, ei hullumpaa!
Sitten äkkiä kuin käskystä kaikki haavenäytelmän valot sammuivat, tanssit taukosivat ja tanssijattaret katosivat. Juhlameno oli päättynyt, ja ainoastaan tulisoihdut valaisivat ylätasankoa, joka vastikään oli ollut niin täynnä kirkkautta.
Emiirin antamasta merkistä Mikael Strogov tuotiin kentän keskelle.
– Blount, sanoi Alcide Jolivet toverilleen, – oletteko kovin halukas näkemään tämän kaiken lopun?
– En mitenkään, vastasi Harry Blount.
– Daily Telegraphin lukijat eivät toivoakseni ole kärkkäitä seuraamaan tataarimallisen teloituksen yksityiskohtia?
– Eivät enempää kuin teidän serkkunnekaan.
– Poikaparka! lisäsi Alcide Jolivet katsellessaan Mikael Strogovia. – Tuo urhea sotilas olisi ansainnut kuoleman taistelutanterella!
– Voimmeko tehdä mitään hänen pelastamisekseen? kysyi Harry Blount.
– Me emme voi mitään.
Nämä kaksi sanomalehtimiestä muistelivat Mikael Strogovin jalomielistä käyttäytymistä heitä kohtaan, he tiesivät nyt, minkälaiset koettelemukset hänen oli velvollisuutensa kahlitsemana täytynyt kestää näiden säälimättömien tataarien keskuudessa, eivätkä he kyenneet tekemään mitään hänen hyväkseen.
Haluttomina jäämään tälle onnettomalle varatun rangaistuksen näkijöiksi he palasivat kaupunkiin.
Tuntia myöhemmin he ratsastivat Irkutskin tiellä, ja venäläisten keskuudessa he aikoivat seurata sitä, mitä Alcide Jolivet jo edeltäpäin nimitti "kostosodaksi".
Tällä välin seisoi Mikael Strogov pää pystyssä, silmäillen ylpeästi emiiriä ja halveksivasti Ivan Ogarevia. Hän odotti kuolemaa, ja kuitenkin olisi hänestä turhaan etsinyt mitään heikkouden oiretta.
Paikan lähettyville jääneet katselijat, samoin kuin Feofar-kaanin esikuntakin, joille tämä rangaistus oli vain yksi vetonumero lisää, odottivat teloituksen toimeenpanemista. Kun heidän uteliaisuutensa olisi tyydytetty, lähtisi koko tämä villi lauma nauttimaan päihtymyksen riemuista.
Emiiri teki liikkeen. Vartijain työntämänä lähestyi Mikael Strogov pengermää, ja sitten lausui Feofar hänelle tataarinkielellä, jota hän ymmärsi:
– Sinä olet tullut katselemaan, venäläisten vakoilija. Sinä olet katsellut viimeisen kerran. Hetkisen perästä sulkeutuvat silmäsi valolta ainaiseksi!
Mikael Strogovia ei kohtaisi kuolema, vaan hänet sokaistaisiin. Hänelle oli määrätty näön menetys, kauheampi ehkä kuin elämän menetys! Onneton oli tuomittu sokeuteen. Tämän tuomionsa kuullessaan Mikael Strogov ei kuitenkaan säpsähtänyt. Hän jäi tyyneksi, ja hänen silmänsä olivat avoinna, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskittää koko elämänsä tähän viimeiseen katseeseen. Armon anominen näiltä hurjilta miehiltä oli hyödytöntä ja sitäpaitsi hänelle alentavaa. Se ei juolahtanut hänelle mieleenkään. Hän ajatteli yksinomaan nyt tyhjiin rauennutta tehtäväänsä, äitiään ja Nadjaa, joita hän ei enää näkisi! Mutta tästä liikutuksestaan hän ei sallinut havaittavan mitään.
Sitten suoritettavan koston tunne kuitenkin valtasi koko hänen olemuksensa. Hän kääntyi Ivan Ogarevia kohti.
– Ivan, hän sanoi uhkaavalla äänellä, – Ivan kavaltaja, minun silmieni viimeinen uhka kohdistuu sinuun.
Ivan Ogarev kohautti olkapäitänsä.
Mutta Mikael Strogov erehtyi. Ivan Ogarevia katsellessaan eivät hänen silmänsä iäksi sammuisi.
Marfa Strogov oli kohonnut hänen eteensä.
– Äiti! hän huudahti. – Niin, niin, sinulle olkoon viimeinen katseeni eikä tuolle roistolle! Jää siihen eteeni! Tahdon vielä katsella sinun rakastettavia kasvojasi! Sammukoot silmäni sinua katsellessani...
Sanaa sanomatta saapui vanha siperialainen rouva lähemmäksi...
– Ajakaa tuo akka pois! käski Ivan Ogarev.
Kaksi sotamiestä työnsi Marfa Strogovia. Hän peräytyi, mutta jäi seisomaan muutaman askeleen päähän pojastaan.
Pyöveli saapui. Tällä kertaa hänellä oli kädessään sapeli, jonka hän oli juuri vetänyt tuliastiasta hehkuvan valkoiseksi kuumennettuna.
Mikael Strogov sokaistaisiin tataarien tapaan hehkuvaksi kuumennetulla säilällä, joka vedettäisiin hänen silmiensä ohi.
Uhri ei yrittänytkään vastustaa. Hänen silmissään ei ollut enää muuta kuin hänen äitinsä, jota hän ahmi katseellaan. Koko hänen elämänsä oli tässä viimeisessä katseessa!
Silmät tavattoman avoimina ja käsivarsi ojennettuna häntä kohti, katseli Marfa Strogov poikaansa...
Hehkuva terä välähti Mikael Strogovin silmien ohi.
Kajahti epätoivon huudahdus. Vanha Marfa kaatui tajuttomana maahan.
Mikael Strogov oli sokea.
Kun hänen käskynsä oli pantu täytäntöön, poistui emiiri koko huonekuntansa kanssa. Pian ei ollut kentällä muita kuin Ivan Ogarev ja soihdunkantajat.
Tahtoiko tämä konna siis vielä herjata uhriaan ja tuomion toimeenpanijan jälkeen iskeä häneen viimeisen iskun?
Ivan Ogarev lähestyi verkalleen Mikael Strogovia, joka kuuli hänen tulevan ja suoristautui.
Kavaltaja veti taskustaan keisarillisen kirjeen, avasi sen ja piti sitä tsaarin kuriirin sammuneiden silmien edessä lausuen ivallisesti:
– Lue nyt, Mikael Strogov, ja mene kertomaan Irkutskiin, mitä olet lukenut! Tsaarin todellinen kuriiri on Ivan Ogarev!
Tämän sanottuaan hän työnsi kirjeen poveensa. Sitten hän ympärilleen katsahtamatta lähti paikalta, ja soihdunkantajat seurasivat häntä.
Mikael Strogov jäi yksikseen jonkun matkan päähän tajuttomasta, ehkä kuolleesta äidistään.
Etäältä kuului huutoja, lauluja ja mässäyksen melua. Ilotulituksin valaistu Tomsk säteili kuin juhliva kaupunki konsaan.
Mikael Strogov kuunteli. Kenttä oli äänetön ja autio.
Hän astui hapuillen sitä paikkaa kohti, johon hänen äitinsä oli kaatunut. Hän tavoitti hänet kädellään, kumartui hänen ylitseen, lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa ja kuunteli sydämen tykintää. Sitten hän kuiskasi äidilleen hiljaa jotakin.
Elikö vanha Marfa vielä ja kuuliko hän poikansa sanat?
Ainakaan hän ei hievahtanut.
Mikael Strogov suuteli hänen otsaansa ja hänen valkoisia hiuksiaan. Sitten hän nousi hapuillen jalallaan ja koettaen ojentaa käsiään ohjatakseen itseään käveli verkalleen aukeaman äärimmäistä laitaa kohti.
Äkkiä saapui Nadja.
Hän astui suoraan toveriaan kohti. Kädessään olevalla tikarilla hän katkoi köydet, joilla Mikael Strogovin käsivarret olivat kytketyt.
Sokea mies ei tiennyt, kuka hänen siteensä irrotti, sillä Nadja ei ollut hiiskunut sanaakaan, mutta sen tehtyään hän virkkoi:
– Veli!
– Nadja, kuiskasi Mikael Strogov, – Nadja!
– Tule, veli! vastasi Nadja. – Minun silmäni ovat tästä lähin sinun silmäsi, ja minä johdatan sinut Irkutskiin!
YSTÄVÄ VALTATIELLÄ.
Puoli tuntia myöhemmin olivat Mikael Strogov ja Nadja lähteneet Tomskista.
Jokunen määrä muitakin vankeja oli tänä yönä päässyt karkaamaan tataareilta, sillä niin upseerit kuin sotamiehetkin olivat enemmän tai vähemmän humaltuneina tahtomattaan höllentäneet ankaraa vartiointia, jota siihen asti oli ylläpidetty sekä Sabedjeron leirillä että vankisaattueen matkalla. Nadjan, kun hänet ensin oli viety muiden vankien mukana, oli onnistunut paeta ja palata kentälle hetkellä, jolloin Mikael Strogov tuotiin emiirin eteen.
Siellä hän väkijoukkoon sekaantuneena oli nähnyt kaiken. Parahduskaan ei ollut päässyt hänen huuliltaan, kun valkoiseksi kuumennettu säilä välähti hänen toverinsa silmien ohi. Hän oli kyennyt pysymään liikkumattomana ja mykkänä. Joku sallimuksen vihje käski hänen pidättyä ja säilyttää vapautensa johdattaakseen Marfa Strogovin pojan päämäärään, jonka tämä oli vannonut saavuttavansa. Hetkiseksi lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, kun vanha siperialainen kaatui tajuttomana maahan, mutta muuan ajatus palautti hänelle kaiken hänen tarmonsa.
– Minä olen sokean koirana! sanoi hän itsekseen.
Ivan Ogarevin lähdettyä Nadja oli piiloutunut varjoon. Hän oli odottanut, kunnes väkijoukko lähti kentältä. Kurjana olentona, jonka taholta ei enää ollut mitään pelättävää, oli Mikael Strogov jätetty yksikseen. Tyttö näki hänen hoippuvan äitinsä luo, kumartuvan hänen ylitseen, suutelevan hänen otsaansa, nousevan sitten ja yrittävän hapuilla pakoon...
Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat he molemmat käsi kädessä laskeutuneet jyrkältä vierulta alas ja seurattuaan Tomin äyräitä kaupungin loppuun asti myös onnistuneet poistumaan erään vallinmurtuman kautta.
Irkutskiin vievä tie oli ainoa, joka suuntautui itään päin. Ei siis ollut mahdollisuutta erehtyä. Nadja kuljetti nopeasti Mikael Strogovia. Oli mahdollista, että aamulla muutaman tunnin hurjastelun ja juominkien jälkeen emiirin tiedustelijat rientäisivät uudestaan arolle ja katkaisisivat kaiken liikeyhteyden. Oli siis päästävä heidän edelleen, saavuttava ennen heitä Krasnojarskiin, viidensadan virstan päähän Tomskista, jotta he voisivat liikkua valtatietä pitkin niin kauan kuin mahdollista. Viitoitetulta tieltä poikkeaminen veisi heidät tuntemattomaan seutuun, jossa kuolema piankin uhkaisi.
Kuinka Nadja kykeni kestämään tämän elokuun 16. ja 17. päivän välisen yön? Kuinka häneltä riitti ruumiinvoimia niin pitkälle taipaleelle? Kuinka hänen pakollisesta kävelystä hiertyneet jalkansa saattoivat kantaa hänet niin pitkälle? Se on käsittämätöntä. Mutta silti on totta, että seuraavana aamuna kaksitoista tuntia heidän lähtönsä jälkeen Tomskista, Mikael Strogov ja hän saapuivat viisikymmentä virstaa taivallettuaan Semilovskojen kauppalaan.
Mikael Strogov ei ollut lausunut ainoatakaan sanaa. Nadja ei häntä taluttanut, hän itse piti toveriaan kädestä kaiken yötä, mutta tuon kätösen avulla, joka häntä ohjasi vain vavahteluillaan, oli hän kävellyt tavallista tahtiaan.
Semilovskoje oli jätetty melkein autioksi. Tataareja peläten olivat asukkaat paenneet Jenisein kuvernementtiin. Parissa kolmessa talossa vain oli vielä ihmisiä. Kaikki, mitä kauppalassa oli ollut hyödyllistä ja arvokasta, oli kärryillä kuljetettu pois.
Nadjan oli kuitenkin pakko pysähtyä sinne muutamiksi tunneiksi. He kaipasivat kumpikin ravintoa ja lepoa.
Neitonen johdatti siis toverinsa kauppalan äärimmäiseen päähän. Siellä oli tyhjä rakennus, jonka ovi oli avoinna, ja he astuivat sisälle. Korkean, kaikissa siperialaisissa asunnoissa tavattavan takan ääressä keskellä lattiaa oli puinen penkkipahanen. He istahtivat sille.
Nadja vilkaisi silloin sokeaa toveriaan suoraan kasvoihin, katsellen häntä niinkuin ei ollut siihen asti vielä koskaan katsellut. Siinä katseessa oli muuta kuin kiitollisuutta ja sääliä. Jos Mikael Strogov olisi voinut hänet nähdä, olisi hän tuossa murheellisessa katseessa lukenut ääretöntä liikutusta ja hellyyttä. Sokean silmäluomet, jotka valkoiseksi kuumennettu säilä oli punertanut, peittivät puoliksi hänen aivan kuivat silmänsä. Näiden sarveiskalvo oli hiukan laskoksissa ja kovettunut, silmämuna oli omituisesti laajentunut, silmäterän kehä näytti tummemman siniseltä kuin ennen, ripset ja kulmakarvat olivat osaksi palaneet, mutta nuoren miehen läpitunkevassa katseessa ei ainakaan näennäisesti huomannut mitään muutosta. Jollei hän enää nähnyt, jos sokeus oli täydellinen, johtui se siitä, että verkkokalvon ja näköhermon herkkyyden oli teräksen polttava kuumuus täydellisesti tärvellyt.
Sillä hetkellä Strogov ojensi molemmat kätensä.
– Oletko sinä siinä, Nadja? kysyi hän.
– Olen, vastasi neitonen, – minä olen sinun lähelläsi enkä sinua enää jätä, Mikael.
Kuullessaan Nadjan ensimmäistä kertaa lausuvan tämän nimen, Mikael Strogov säpsähti. Hän käsitti, että hänen toverinsa tiesi kaikki, tiesi, kuka hän oli ja mitkä siteet hänet liittivät vanhaan Marfaan.
– Nadja, jatkoi hän, – meidän on erottava!
– Meidänkö erottava? Miksi niin, Mikael?
– Minä en tahdo olla esteenä sinun matkallasi. Isäsi odottaa sinua Irkutskissa. Sinun täytyy päästä isäsi luo!
– Isäni kiroaisi minua, Mikael, jos minä jättäisin sinut kaiken sen jälkeen, mitä olet minun hyväkseni tehnyt!
– Nadja, Nadja! huudahti Mikael Strogov vastaukseksi, puristaen kättä, jonka tyttö oli laskenut hänen käteensä. – Sinun tulee ajatella vain isääsi.
– Mikael, jatkoi Nadja, – sinä tarvitset minua enemmän kuin isäni! Täytyykö sinun siis luopua pyrkimästä Irkutskiin?
– Siitä en suinkaan luovu! huudahti Mikael Strogov äänellä, joka osoitti, ettei hän ollut menettänyt tarmostaan mitään.
– Mutta eihän sinulla enää ole sitä kirjettä...
– Kirjeen Ivan Ogarev minulta varasti... Mutta sama se, minä osaan ajaa asiani ilmankin, Nadja! Ne kohtelivat minua vakoilijana! No hyvä, minä tahdon toimia vakoilijana! Minä menen Irkutskiin kertomaan kaikki, mitä olen kuullut ja nähnyt, ja minä vannon sen elävän Jumalan kautta! Kavaltaja joutuu vielä kerran kasvojeni eteen! Mutta minun täytyy ehtiä Irkutskiin ennen häntä.
– Ja sinä puhut eroamisestamme, Mikael?
– Nadja, ne roistot ottivat minulta kaikki!
– Minulla on vielä muutamia ruplia ja silmäni. Minä kykenen näkemään sinun puolestasi, ja minä opastan sinut sinne, mihin et enää yksinäsi voisi matkustaa.
– Ja kuinka me liikumme?
– Jalkaisin.
– Ja kuinka me elämme?
– Kerjäämällä.
– Lähtekäämme, Nadja!
– Tule, Mikael!
Nämä molemmat nuoret henkilöt eivät enää nimittäneet toisiaan veljeksi ja sisareksi. Yhteisessä onnettomuudessaan he tunsivat olevansa vielä kiinteämmin toisiinsa sidotut. He lähtivät talosta tunnin ajan levähdettyään. Juoksennellen kauppalan katuja pitkin oli Nadja hankkinut muutamia paloja ohrasta valmistettua mustaa leipää, ja hiukan simaa, jota Venäjällä nimitetään mjodiksi. Se ei ollut maksanut hänelle mitään, sillä hän oli jo aloittanut kerjäläisammattinsa. Tämä leipä ja sima olivat jotakuinkin tyydyttäneet Mikael Strogovin nälän ja janon. Nadja oli hänelle varannut suurimman osan tästä riittämättömästä ravinnosta. Mikael söi ne leivänpalaset, joita hänen toverinsa hänelle ojensi yhden kerrallaan, ja hän joi kurpitsipullosta, jonka tämä kohotti hänen huulilleen.
– Syötkö sinä, Nadja? kysyi hän tytöltä useita kertoja-
– Syön, Mikael, vastasi neitonen aina, tyytyen siihen, mitä hänen toveriltaan jäi.
Mikael ja Nadja lähtivät Semilovskojesta ja painuivat uudestaan Irkutskin vaivalloiselle tielle. Nuori tyttö taisteli tarmokkaasti väsymystä vastaan. Jos Mikael Strogov olisi hänet nähnyt, niin ehkei hän olisi hennonnut jatkaa matkaansa. Mutta Nadja ei valittanut, ja kun Mikael Strogov ei kuullut huokaustakaan, astui hän nopeasti, koska hän ei voinut hillitä haluaan pyrkiä eteenpäin. Ja minkä tähden? Saattoiko hän siis vielä toivoa pysyvänsä tataarien edellä? Hän oli jalkaisin, rahatta ja sokea, ja jos Nadja, hänen ainoa oppaansa, joutuisi hänestä erotetuksi, ei hänellä enää olisi muuta neuvo kuin laskeutua tienviereen kurjasti kuolemaan! Mutta jos hän tarmokkuudellaan kuitenkin pääsisi Krasnojarskiin, niin ehkei kaikki olisi menetetty, koska sikäläinen maaherra, jolle hän ilmoittaisi itsensä, ei suinkaan epäröitsisi varata hänelle keinoja Irkutskiin päästäkseen.
Mikael Strogov riensi siis eteenpäin, vähäpuheisena ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän piti Nadjaa kädestä. Molemmat olivat silti alituisessa ajatustenvaihdossa. Heistä tuntui kuin ei heidän enää olisi tarvinnut puhua ymmärtääkseen toisiaan.
Silloin tällöin Mikael Strogov virkkoi:
– Haastele minulle, Nadja.
– Mitä tarvetta siihen on, Mikael? Mehän ajattelemme yhdessä! vastasi nuori tyttö, koettaen puhua äänellä, joka ei olisi ilmaissut väsymystä.
Mutta ikäänkuin hänen sydämensä olisi laannut hetkiseksi sykkimästä, herpaantuivat hänen säärensä toisinaan, hänen askeleensa kävivät yhä hitaammiksi, hänen käsivartensa suoristui ja hän jäi jälkeen. Mikael Strogov pysähtyi silloin, hän loi silmänsä tyttörukkaan, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa läpi sen varjon, joka häntä ympäröi. Hänen rintansa kohosi, ja sitten hän, tukien voimakkaammin toveriaan, asteli taas eteenpäin.
Mutta kaikkien näiden loppumattomien onnettomuuksien keskellä oli tulossa onnellinen sattuma, joka säästäisi heiltä kummaltakin paljon vaivoja.
He olivat lähteneet Semilovskojesta noin kaksi tuntia sitten, kun Mikael Strogov äkkiä pysähtyi.
– Eikö tiellä ole ketään? kysyi hän.
– Ei ketään, vastasi Nadja.
– Etkö kuule takaapäin mitään melua?
– Kuulen tosiaankin.
– Jos siellä on tataareja, täytyy meidän kätkeytyä. Katso tarkoin.
– Odotahan, Mikael, vastasi Nadja palaten muutaman askeleen päähän, kohdalle, mistä tie kääntyi oikealle.
Mikael Strogov oli hetkisen yksinään, heristäen korviaan. Nadja palasi melkein heti ja sanoi:
– Siellä on kärryt. Nuori mies ajaa niitä.
– Onko hän yksin?
– Yksin.
Mikael Strogov epäröi hetkisen. Tuliko hänen piiloutua? Vai tuliko hänen päinvastoin koettaa saada noissa ajopeleissä paikkaa, jollei itselleen, niin edes tytölle? Hän itse tyytyisi toisella kädellään nojaamaan kärryihin, niitä tarpeen tullen työntämäänkin, sillä hänen jalkansa eivät olleet läheskään uupuneet, mutta hän käsitti hyvin, että Nadja, joka oli taivaltanut jalkapatikassa Ob-virralta asti jo kahdeksan päivää, oli nääntymäisillään.
Hän odotti.
Kärryt saapuivat pian tienmutkaan.
Ne olivat varsin ränsistyneet ajopelit, joihin mahtui korkeintaan kolme henkilöä, sellaiset, joita täällä nimitettiin kibitkaksi.
Tavallisesti on kibitkan eteen valjastettu kolme hevosta, mutta tätä vetämässä oli yksi ainoa pitkäkarvainen ja pitkähäntäinen eläin, jonka mongolilainen veri takasi sille tarmoa ja sisua.
Sitä ajamassa oli nuori mies, jolla oli koira vieressään.
Nadja tunsi miehen venäläiseksi. Hänellä oli lempeät ja tyynet, luottamusta herättävät kasvot. Eikä hänellä näkynyt olevan minkäänlaista kiirettä. Hän ajoi verkalleen säästääkseen hevostaan, ja hänet nähdessään ei kukaan olisi uskonut hänen liikkuvan tiellä, jonka tataarit voisivat katkaista millä hetkellä tahansa. Taluttaen Mikael Strogovia oli Nadja tullut hänen luokseen.
Kibitka pysähtyi, ja ajaja katseli hymyillen nuorta tyttöä.
– Mihinkäs te tuolla tavalla olette matkalla? kysyi hän tältä, mulkoillen rehellisillä silmillään.
Tuon äänen kuullessaan Mikael Strogov muisteli kuulleensa sen jossakin ennen. Ja kaiketikin se riitti hänelle hänen tunteakseen kibitkan ajajan, sillä hänen otsansa kirkastui heti.
– Niin, mihin te olette menossa? toisti nuori mies, kääntyen välittömämmin Mikael Strogovin puoleen.
– Irkutskiin meillä on matka, vastasi tämä.
– Oh, batjushka, etkö siis tiedä, että tästä on Irkutskiin monta monituista virstaa vielä?
– Kyllä sen tiedän.
– Ja sinä taivallat jalkaisin?
– Jalkaisin.
– No, voithan sinä, mutta entäs neiti?
– Hän on minun sisareni, virkkoi Mikael Strogov, katsoen viisaaksi käyttää Nadjasta jälleen sitä nimitystä.
– Niin, sisaresi, batjushka. Mutta, usko minua, hän ei pääse koskaan Irkutskiin!
– Ystävä, vastasi Mikael Strogov astuen lähemmäksi, – tataarit ovat meidät ryöstäneet, eikä minulla ole kopeekkaakaan sinulle tarjota, mutta jos tahdot ottaa sisareni viereesi ajopeleihin, seuraan minä niitä jalan ja juoksenkin, kun tarvitaan, enkä viivästytä sinua hetkeäkään...
– Veli, huudahti Nadja ... minä en tahdo ... minä en tahdo, hyvä herra, minun veljeni on sokea!
– Sokea! toisti nuori mies liikutetulla äänellä.
– Tataarit ovat polttaneet hänen silmänsä! vastasi Nadja, ojentaen kätensä ikäänkuin rukoillakseen sääliä.
– Polttaneet hänen silmänsä? Voi, sinua, poloinen mies, voi! Minun matkani vie Krasnojarskiin. Mikset nousisi sisaresi kanssa kibitkaan? Hieman puristautumalla mahdumme siihen kaikki kolme, ja koirani tyytyy juoksemaankin. Mutta minä en matkusta nopeasti, koska haluan säästää hevostani.
– Ystävä, mikä sinun nimesi on? kysyi Mikael Strogov.
– Nimeni on Nikolai Pigasov.
– Sitä nimeä en koskaan unohda, vastasi Mikael Strogov.
– No, nousehan kärryihin, sokea ystävä. Istukoon sisaresi niiden perällä sinun vieressäsi, ja minä istun edessä ajamassa. Pohjalla on hyviä tuohia ja ohranolkia. Pehmeä kuin pesässä. Hei, Serko, teehän tilaa!
Koira loikkasi maahan toista käskyä odottamatta. Eläin oli siperialaista rotua, harmaaturkkinen ja keskikokoinen. Sillä oli iso, viisas pää, ikäänkuin siliteltäväksi luotu, ja se näkyi olevan hyvin kiintynyt herraansa.
Tuossa tuokiossa olivat Mikael Strogov ja Nadja kibitkassa. Ensin mainittu oli ojentanut kätensä kuin puristaakseen Nikolai Pigasovin käsiä.
– Minun käsiänikö sinä tahtoisit puristaa? virkkoi Nikolai. – Kas tuossa, ystävä! Puristahan niitä minkä mielesi tekee!
Kibitka lähti jälleen liikkeelle. Hevonen, jota Nikolai ei koskaan lyönyt, juosta hölkötti verkalleen. Jollei Mikael Strogovin matka nopeudessa edistynytkään, säästyisi toki Nadjalta enempi rasitus.
Ja niin kovin uupunut tyttö olikin, että hän kibitkan yksitoikkoisen liikunnan keinuttamana pian vaipui täydellistä raukeamista muistuttavaan uneen. Mikael Strogov ja Nikolai laskivat hänet koivunlehville mahdollisimman mukavasti lepäämään. Sääliväinen nuori mies oli aivan liikutettu, ja jollei Mikael Strogovin silmistä valahtanutkaan kyyneltä, johtui se siitä, että tulikuuma rauta oli ne ehdyttänyt.
– Tyttö on hyvin sievä, virkkoi Nikolai.
– On kyllä, myönsi Mikael Strogov.
– Se tahtoo olla vahva, kaiketi, ja rohkea, mutta sittenkin nuo tyttöset ovat heikkoja! Tuletteko te kaukaa?
– Hyvin kaukaa.
– Nuoret ihmisparat! Kai teki kovin kipeää, kun ne polttivat sinun silmäsi?
– Kovin kipeää, vastasi Mikael Strogov, kääntyen ikäänkuin olisi voinut nähdä Nikolain.
– Etkö sinä itkenyt?
– Itkin kyllä.
– Minäkin olisin itkenyt. Ajatella, ettei enää näe niitä, joita rakastaa! Mutta näkeväthän ne sinut. Ehkä siitä on jotakin lohtua?
– Niin, ehkä on... Sanohan minulle, ystäväni, etkö ole minua koskaan missään nähnyt?
– Sinuako? En koskaan.
– Mutta äänesi sävy ei ole minulle tuntematon.
– Kas vain! vastasi Nikolai hymyillen. – Hän tuntee minun ääneni! Kenties kysyt sitä minulta saadaksesi tietää, mistä minä tulen. Oh, kyllä minä sen sinulle sanon. Minä tulen Kolyvanista.
– Kolyvanistako? virkkoi Mikael Strogov. – Sielläpä sinut sitten olenkin tavannut. Sinä lienet ollut lennätintoimistossa?
– Mahdollisesti, vastasi Nikolai. – Minä olin siellä toimessa lennätinvirkailijana.
– Ja sinä pysyit paikallasi viimeiseen hetkeen asti?
– Ka, silloinhan siellä juuri miestä tarvittiinkin!
– Se tapahtui sinä päivänä, kun muuan englantilainen ja ranskalainen kiistelivät ruplat kourassa paikasta luukulla ja englantilainen sähkötti raamatun ensimmäiset lauseet?
– Se on mahdollista, mutta minä en muista.
– Mitä, etkö sinä muista?
– Minä en koskaan lue lähettämiäni sähkösanomia. Koska velvollisuuteni on ne unohtaa, on yksinkertaisinta olla niiden sisältöä laisinkaan tarkkaamatta.
Tämä vastaus antoi kuvan Nikolai Pigasovista.
Tällä välin vieri kibitka hiljaista vauhtiaan, jonka Mikael Strogov olisi tahtonut tehdä nopeammaksi. Mutta Nikolai ja hänen hevosensa olivat tottuneet kulkuun, josta ei kumpikaan halunnut luopua. Hevonen oli liikkeellä kolme tuntia ja lepäsi yhden, öin päivin. Pysähdyksillä hevonen kävi laitumella, söi ruohoa tien vierestä, ja kibitkan matkustajat aterioivat uskollisen Serkon seurassa. Kibitkaan oli varattu muonaa ainakin kahdellekymmenelle hengelle, ja Nikolai oli jalomielisesti antanut liikavaransa molempien vieraittensa käytettäväksi, joita hän luuli sisaruksiksi.
Päiväkauden levon jälkeen Nadja oli osittain saanut takaisin voimansa. Nikolai huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman mukavaa. Matka sujui siedettävissä olosuhteissa, hitaasti kylläkin, mutta säännöllisesti. Tapahtui toisinaan öiseen aikaan, että Nikolai nukahti ohjakset käsissä, ja hänen huoleton kuorsaamisensa todisti hyvää tunnonrauhaa. Kenties silloin olisi voinut tarkkaan katsoen havaita Mikael Strogovin käden hapuilevan ohjaksia ja kannustavan hevosen nopeampaan juoksuun Serkon suureksi kummastukseksi, vaikkei Serko mitään sanonut. Sitten ravi muuttui heti jälleen tasajuoksuksi Nikolain herätessä, mutta kibitka oli joka tapauksessa edennyt muutaman kilometrin enemmän.
Näin sivuutettiin Ishimskin joki, ajettiin Ishimskojen, Berikylskojen ja Kuskojen kauppalain läpi, Marinskin joen yli, samannimisen kauppalan ja Bogotovlskojen läpi ja vihdoin Tshula-nimisen pienen vesijuonteen yli, joka erottaa Länsi-Siperian itäisestä. Tie kulki milloin äärettömien nummien halki, joissa silmälle levisi avara maisema tuuheine ja loppumattomine metsineen, jotka näkyivät jatkuvan iankaikkisesti.
Kaikki oli autiota. Kylät olivat miltei tyhjät ihmisistä. Talonpojat olivat paenneet Jenisein tuolle puolen, ajatellen, että leveä virta ehkä pysähdyttäisi julmien tataarien etenemisen.
Elokuun 22. päivänä kibitka saapui Atshinskin kauppalaan, kolmensadankahdeksankymmenen virstan päähän Tomskista. Vielä oli satakaksikymmentä virstaa Krasnojarskiin. Tällä taipaleella ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Niinä kuutena päivänä, jotka Nikolai, Mikael Strogov ja Nadja olivat viettäneet yhdessä, olivat he pysyneet samanlaisina, ensin mainittu oli muuttumattoman tyyni, molemmat muut levottomia ajatellen hetkeä, jona heidän toverinsa heistä eroaisi.
Mikael Strogov näki seudut matkan varrella niin sanoaksemme Nikolain ja nuoren neitosen silmillä. Vuorotellen kuvailivat molemmat hänelle kibitkan sivuuttamia maisemia. Hän tiesi, oliko hän metsässä vai kentällä, näkyikö joku mökki arolla, ilmestyikö joku siperialainen taivaanrannalle. Nikolailta eivät sanat ehtyneet. Hän jutteli mielellään, ja katselipa hän asioita miltä näkökulmalta tahansa, oli hupaista häntä kuunnella.
Eräänä päivänä Mikael Strogov kysyi häneltä, minkälainen ilma oli.
– Varsin kaunis, ystävä, vastasi hän, – mutta nämä ovat kesän viimeisiä päiviä. Syksy on Siperiassa lyhyt, ja pian on meillä talven ensimmäiset pakkaset. Kenties tataarit aikovat asettua talvimajoihin kylmäksi vuodenajaksi?
Mikael Strogov pudisti epäilevästi päätänsä.
– Sinä et usko sitä, batjushka, vastasi Nikolai. – Luuletko, että he etenevät Irkutskiin?
– Sitä pelkään, vastasi Mikael Strogov.
– Niin ... sinä olet oikeassa. Heillä on joukossaan häijy mies, joka ei salli heidän matkalla jäähtyä. Oletko kuullut puhuttavan Ivan Ogarevista?
– Olen.
– Tiedäthän, ettei ole oikein pettää maatansa!
– Ei ... se ei ole oikein ... vastasi Mikael Strogov, joka tahtoi pysyä tyynenä.
– Ystävä, jatkoi Nikolai, – minusta sinä et suutu kyllin paljon, kun sinun kuultesi mainitaan Ivan Ogarevista! Jokaisen venäläisen luonnon tulisi kuohahtaa sitä nimeä lausuttaessa!
– Usko minua, ystävä, minä vihaan häntä enemmän kuin sinä koskaan voisit häntä vihata, sanoi Mikael Strogov.
– Se ei ole mahdollista, vastasi Nikolai, – ei, se ei ole mahdollista! Kun ajattelen Ivan Ogarevia, kaikkea pahaa, mitä hän pyhälle Venäjällemme tekee, niin vihani kuohuu, ja jos hän olisi käsissäni...
– Jos hän olisi käsissäsi, ystävä...?
– Niin luulen, että hänet tappaisin.
– Ja minä, minä tappaisin hänet varmasti, vastasi Mikael Strogov tyynesti.
JENISEIN YLI.
Elokuun 25. päivän hämärtyessä saapui kibitka silmänkantaman päähän Krasnojarskista. Matka Tomskista tänne oli kestänyt kahdeksan päivää. Ettei se ollut sujunut nopeammin kaikista Mikael Strogovin yrityksistä huolimatta, johtui etupäässä siitä, että Nikolai oli nukkunut vain vähän. Sen vuoksi oli ollut mahdotonta hoputtaa hänen hevostaan, joka toisten käsien ohjaamana olisi viilettänyt tuon taipaleen kuudessakymmenessä tunnissa.
Kaikeksi onneksi ei vielä ollut vaaraa tataareista. Mitään vakoilijaa ei ollut näkynyt tiellä, jota kibitka oli kulkenut. Se tuntui tosiaan varsin selittämättömältä, ja ilmeisesti oli jonkin vakavan seikan täytynyt estää emiirin joukot viivyttelemättä samoamasta Irkutskia kohti.
Niin oli todella tapahtunutkin. Uusi venäläinen armeijakunta, joka kaikella kiireellä oli kerätty Jenisein kuvernementista, oli marssinut Tomskia vastaan yrittääkseen valloittaa takaisin kaupungin. Mutta liian heikkona emiirin nyttemmin keskitettyjä joukkoja vastaan sen oli täytynyt peräytyä. Feofar-kaanilla oli, kun hänen omien sotilaittensa lisäksi laskettiin Kokandin ja Kunduzin kaanikuntain joukot, silloin johdossaan kaksisataaviisikymmentätuhatta miestä, joita vastaan Venäjän hallitus ei ollut vielä kyennyt lähettämään riittäviä voimia. Hyökkäystä ei siis nähtävästi voitu aivan pian pysähdyttää, ja kaikki tataarien laumat saisivat tilaisuuden marssia Irkutskia kohti.
Tomskissa oli taisteltu elokuun 22. päivänä, mitä Mikael Strogov ei tiennyt, mutta mikä selitti, miksei emiirin etuvartiosto vielä 25. päivänä ollut ilmestynyt Krasnojarskiin.
Mutta vaikkei Mikael Strogov voinut tietää viimeisiä tapauksia jotka olivat sattuneet hänen lähtönsä jälkeen, tiesi hän ainakin, että hän oli usean päivän matkan tataarien edellä ja että hän kyllä saattoi toivoa pääsevänsä ennen heitä Irkutskiin, joka vielä oli kahdeksansadanviidenkymmenen virstan päässä.
Sitäpaitsi hän otaksui, että Krasnojarskissa, jonka asukasluku on kaksitoistatuhatta henkeä, täytyi olla kulkuneuvoja tarjolla. Koska Nikolai Pigasovin oli määrä pysähtyä siihen kaupunkiin, olisi välttämätöntä ottaa hänen tilalleen opas ja vaihtaa kibitka nopeampiin ajopeleihin. Ilmoittauduttuaan kaupungin maaherralle, todistettuaan henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa tsaarin kuriirina, mikä hänelle olisi helppoa, ei Mikael Strogov epäillyt, että hänelle varattaisiin keinoja päästä Irkutskiin niin lyhyessä ajassa kuin suinkin. Sitten hänen olisi vain kiitettävä kunnon Nikolai Pigasovia ja lähdettävä Nadjan kanssa, sillä hän ei tahtonut tätä jättää, ennenkuin oli saattanut hänet isän kotiin.
Mutta Nikolai olikin päättänyt pysähtyä Krasnojarskiin vain "sillä ehdolla, että saisi siellä työtä", kuten hän sanoi.
Tämä mallikelpoinen virkamies näet pyrki, jäätyään viimeiseen hetkeen asti paikalleen Kolyvaniin, jälleen asettumaan hallituksen käytettäväksi.
– Miksi minä nostaisin palkkaa, jota en ole ansainnut? toisteli hän.
Ja siinä tapauksessa, ettei hänen palveluksiaan tarvittaisi Krasnojarskissa, joka toki vielä oli lennätinyhteydessä Irkutskin kanssa, olikin hänellä aikomus lähteä Udinskin lennätinasemalle tai vaikkapa Siperian pääkaupunkiin asti. Tällöin hän siis jatkaisi matkaansa sisarusten kanssa, ja mistäpä nämä saisivatkaan varmemman oppaan ja hartaamman ystävän?
Kibitka oli enää vain puolen virstan päässä Krasnojarskista. Oikealla ja vasemmalla nähtiin lukuisat puuristit, jotka kohosivat tien vierestä kaupungin lähettyvillä. Kello oli seitsemän illalla. Kirkkaalle taivaalle piirtyivät kirkkojen varjokuvat ja Jenisein korkealle rantatörmälle rakennettujen talojen ääriviivat. Joen vesi välkkyi ilmassa värähtelevien viimeisten valoviirujen hohteessa.
Kibitka oli pysähtynyt.
– Missä me olemme, sisar? Mikael Strogov kysyi.
– Korkeintaan puolen virstan päässä ensimmäisistä taloista, vastasi Nadja.
– Onko tämä nukkuva kaupunki? jatkoi Mikael Strogov. – Minkäänlaista ääntä ei kuulu korviini.
– Enkä minä näe varjosta tuikkivan ainoatakaan valoa, en mitään savua kohoavan ilmaan, lisäsi Nadja.
– Omituinen kaupunki! virkkoi Nikolai. – Siellä ei pidetä minkäänlaista melua ja mennään kovin varhain levolle!
Mikael Strogovin mielessä heräsi pahaenteinen aavistus. Hän ei ollut sanonut Nadjalle, mitä kaikkia toiveita hän oli keskittänyt Krasnojarskiin, jossa hän odotti löytävänsä keinoja matkansa varmasti suorittaakseen. Hän pelkäsi niin kovin, että hänen toiveensa vielä kerran pettäisi! Mutta Nadja oli arvannut hänen ajatuksensa, vaikkei käsittänyt, miksi hänen toverillaan oli niin kiire Irkutskiin nyt enää, kun keisarillinen kirje oli poissa. Olipa hän eräänä päivänä sitä häneltä udellutkin.
– Minä olen vannonut meneväni Irkutskiin, oli toinen vain vastannut.
Mutta suorittaakseen tehtävänsä oli hänen välttämättömästi saatava Krasnojarskista joku nopea kulkuneuvo.
– No, ystävä, virkkoi hän Nikolaille, – miksemme mene eteenpäin?
– Minä näetkös pelkään herättää kaupungin asukkaat kärryjeni jyrinällä!
Ja keveällä ruoskansivalluksella kiihotti Nikolai hevostaan. Serko haukahti muutaman kerran, ja hevonen kiidätti kibitkaa hiljaista ravia Krasnojarskia kohti.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he olivat kaupungin pääkadulla.
Krasnojarsk oli autio! Tässä "Pohjolan Ateenassa", kuten sitä nimittää madame de Bourboulon, ei ollut ainoatakaan "ateenalaista." Mitään sikäläisistä komeavaljakkoisista ajopeleistä ei liikkunut sen puhtailla ja leveillä kaduilla. Ei ainoatakaan jalanastujaa näkynyt noilla loistavien, palatsimaisten puurakennusten vierustalla kulkevilla katukäytävillä! Ei ainoakaan upea, Pariisin viimeisen muodin mukaan puettu siperialainen nainen, seurataksemme edelleenkin madame de Bourboulonin kuvausta, kävellyt ihmeen ihanassa, koivumetsään raivatussa puistossa, joka ulottuu Jenisein äyräille asti! Tuomiokirkon iso kello oli mykkänä ja muidenkin kirkkojen kellot vaikenivat, ja sentään on harvinaista, ettei venäläisessä kaupungissa kuullut kellojensoittoa! Mutta täällä vallitsi erämaan rauha. Äsken niin vilkkaassa kaupungissa ei ollut enää ainoatakaan elävää olentoa!
Viimeisellä ennen langan katkaisemista tsaarin kabinetista lähetetyllä sähkösanomalla oli annettu määräys maaherralle, varusväeille ja kaikille asukkaille lähteä Krasnojarskista, ottaa mukaansa kaikki tavarat ja kaikki, mitä tataarit olisivat voineet käyttää hyväkseen, ja paeta Irkutskiin. Sama määräys oli annettu seudun kaikkien kyläkuntien asukkaille. Moskovan hallitus halusi luoda erämaan valloittajien eteen. Näitä käskyjä vastaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt niskoitella. Ne toteutettiin, ja niinpä ei Krasnojarskissa enää ollut ainuttakaan ihmistä.
Mikael Strogov, Nadja ja Nikolai samoilivat ääneti kaupungin kaduilla. He eivät voineet välttää hämmästystään. He yksin aiheuttivat ainoan melun, mitä tässä kuolleessa kaupungissa kuului. Mikael Strogov ei näyttänyt tunteitaan, mutta varmaankin hänessä kuohahti raivo sitä kovaa onnea vastaan, joka häntä vainosi, sillä hänen toiveensa olivat taas pettäneet.
– Hyvä Jumala! huudahti Nikolai. – Enhän minä tässä erämaassa mitenkään voi työlläni palkkaani ansaita!
– Ystävä, virkkoi Nadja, – Täytyy sitten jatkaa matkaa meidän kanssa Irkutskia kohti.
– Niin, tosiaan, Nikolai vastasi. – Lennätin toimii toki vielä Udinskin ja Irkutskin välillä, ja siellä... Lähdemmekö, ystävä?
– Odottakaamme huomiseen, vastasi Mikael Strogov.
– Olet oikeassa, myönsi Nikolai. – Meidän on mentävä Jenisein yli, ja tarvitsemme päivänvaloa nähdäksemme...
– Nähdäksemme! mutisi Nadja ajatellen sokeaa toveriaan.
Nikolai oli sen kuullut ja kääntyi Mikael Strogoviin päin sanoen:
– Anteeksi, batjushka. Ah, päivä tai yö, samaahan se sinulle on!
– En minä sinua mistään nuhtele, ystävä, vastasi Mikael Strogov, peittäen kädellään silmänsä. – Sinun opastuksellasi minä vielä kykenen toimimaan. Lepää siis muutama tunti. Levätköön Nadja myös. Huomenna koittaa päivä taas!
Mikael Strogovin, Nadjan ja Nikolain ei tarvinnut kauan etsiä löytääkseen lepopaikkaa. Ensimmäinen talo, jonka oven he työnsivät auki, oli tyhjä kuten kaikki muutkin. He tapasivat sieltä vain muutamia kerpoja eli lehdesnippuja. Paremman puutteessa täytyi hevosen tyytyä tähän laihaan ravintoon. Kibitkasta eivät muonavarat olleet loppuneet, ja jokainen otti osansa. Kun he sitten olivat polvistuneet seinälle ripustetun vähäisen jumalanäidin-kuvan eteen, jota lampun viimeinen välke vielä valaisi, menivät Nikolai ja nuori tyttö nukkumaan, sillä välin kun Mikael Strogov, jota uni ei voittanut, kyyhötti valveillaan.
Seuraavana päivänä, elokuun 26., ennen aamunkoittoa vieri uudestaan valjastettu kibitka koivupuiston läpi Jenisein partaalle.
Mikael Strogov oli kovin huolissaan. Millä tavoin he pääsisivät joen yli, kun jokainen alus tai lautta luultavasti oli hävitetty tataarien etenemisen viivyttämiseksi? Hän tunsi Jenisein, kun oli jo monesti kulkenut sen yli. Hän tiesi, että se on leveä ja että se virtaa varsin vuolaasti siinä kaksoisuomassa, jonka se oli itselleen uurtanut saarien välitse. Säännöllisissä olosuhteissa kuului Jenisein yli menoon kolme tuntia erikoisesti matkustajien, ajopelien ja hevosen kuljettamista varten rakennetuilla lautoilla, ja vain suurin ponnistuksin saapuivat lautat oikealle rannalle. Kuinka sitten nyt ilman minkäänlaista alusta saataisiin kibitka rannalta toiselle?
– Minä menen kun menenkin yli! toisteli Mikael Strogov.
Aurinko oli nousemassa, kun kibitka saapui vasemmalle rannalle, jonne muuan puiston isoista lehtokujista päättyi. Tällä kohtaa olivat törmät noin sata jalkaa Jenisein pintaa korkeammalla. Saattoi siis nähdä kauas.
– Huomaatteko lauttaa? kysyi Mikael Strogov suunnaten ahneesti silmänsä puolelta toiselle, kaiketikin totutun tavan konemaisesta vaikutuksesta, ikäänkuin se olisi itse voinut nähdä...
– Päivä on tuskin valjennut vielä, veli, vastasi Nadja. Paksu usva peittää vielä joen, eikä voi erottaa sen vettä.
– Mutta minä kuulen sen mylvinnän, sanoi Mikael Strogov.
Noista alemmista usvakerroksista kohosi tosiaankin toisiaan vastaan syöksyvien pyörteiden kumea jylinä. Vesi, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin korkealla, virtasikin rajusti. Kaikki kolme kuuntelivat, odottaen sumuverhon kohoamista. Aurinko nousi nopeasti taivaanrannalle, ja pian sen ensimmäiset säteet nuoleskelivat usvan pois.
– No? kysyi Mikael Strogov.
– Usva alkaa liikkua, veli, vastasi Nadja, – ja päivänvalo tunkeutuu jo niiden läpi.
– Vielä et nähne joen pintaa, sisar?
– En vielä.
– Hiukan kärsivällisyyttä, ystävä, lausui Nikolai. – Kyllä sumu pian hajaantuu. Kas, tuulikin alkaa puhaltaa! Se karkottaa sumun. Korkeilta mäiltä oikealta rannalta näkyvät jo puurivit. Kaikki haihtuu, kaikki häipyy! Auringon siunatut säteet ovat tiivistäneet koko tuon sumuröykkiön. Oi, kuinka se on kaunista, sokea ystävärukka, ja kuinka surullista sinulle, ettet voi katsella moista näytelmää!
– Näetkö alusta? kysyi Mikael Strogov.
– En näe ainoatakaan, vastasi Nikolai.
– Katsele tarkkaan, ystäväni. Etsi tältä rannalta ja vastakkaiselta niin pitkältä kuin silmäsi kantaa! Joku alus, ruuhi, kaarnavene!
Nikolai ja Nadja pitelivät kiinni törmän viimeisistä koivuista ja kumartuivat joen yli. Maisema, joka nyt levisi heidän silmiensä eteen, oli autio. Jenisei oli tällä kohtaa puolitoista virstaa leveä, ja siinä oli kaksi erikokoista haaraa, joita myöten sen vesi vuolaasti kiisi. Näiden virranhaarojen välillä oli useita leppiä, pajuja ja raitoja kasvavia saaria, jotka näyttivät jokeen ankkuroineilta vihannilta laivoilta. Toisella puolen kohosivat itäisen rannan korkeat metsäiset kukkulat, joiden huippuja tällä hetkellä valo purppuroi. Vasta- ja myötävirtaan ulottui Jenisei silmänkantamattomiin.
Mutta ei ainoatakaan alusta ollut vasemmalla eikä oikealla rannalla, enempää kuin saarienkaan äyräillä. Kaikki oli käskyn mukaan viety pois tai hävitetty. Jolleivät tataarit toisi etelästä lauttasillan rakentamiseen tarpeellisia rakennusaineita, niin varmaankin heidän marssinsa Irkutskia kohti pysähtyisi joksikin aikaa Jenisein luomaan esteeseen.
– Muistelen, virkkoi Mikael Strogov, – että korkeammalla, Krasnojarskin viimeisten talojen takana on pieni lastaussatama. Sinne saapuvat lauttaveneet. Ystävä, kävelkäämme virran vartta ylöspäin katsoaksemme, eikö rannalle olisi unohtunut jotakin venettä.
Nikolai riensi ilmoitetulle suunnalle. Nadja oli tarttunut Strogovia kädestä ja talutti häntä rivakasti. Kunhan olisi edes kyllin iso kanootti kibitkan tai hätätilassa vain sen tähänastisten matkustajain kuljettamiseksi, niin Mikael Strogov ei epäröitsisi yrittää joen yli!
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olivat kaikki kolme saapuneet pieneen satamaan, jonka äärimmäiset rakennukset olivat joen pinnan tasalla. Se oli Krasnojarskin alapuolelle rakennettu kylä.
Mutta rantahietikolla ei ollut ainoatakaan alusta, ei edes kanoottia tokan sulkuportilla, eikä myöskään mitään, mistä olisi voinut laittaa kolmelle henkilölle riittävän lautan.
Mikael Strogov oli kysynyt Nikolailta, ja tämä oli antanut sen lamauttavan vastauksen, että joen ylimeno oli hänestä aivan mahdotonta.
– Me menemme yli, väitti Mikael Strogov.
Ja etsimistä jatkettiin. Tarkastettiin rantaäyräällä olevat muutamat talot, jotka olivat jätetyt tyhjilleen niin kuin kaikki Krasnojarskissa. Tarvitsi vain työntää ovia. Ne olivat köyhän väen mökkejä, eikä niissä ollut yhtään mitään. Nikolai kävi yhdessä, Nadja etsi toisesta. Itse Mikael Strogovkin astui sisälle yhteen ja toiseen asumukseen koettaen käsillään hapuilla esineitä, joista saattoi olla hänelle hyötyä.
Nikolai ja nuori tyttö olivat kumpikin tahollaan penkoneet hökkeleissä ja olivat juuri luopumassa etsiskelyistään, kun kuulivat itseään kutsuttavan.
Molemmat palasivat äyräälle ja näkivät Mikael Strogovin seisovan erään mökin kynnyksellä. – Tulkaa! hän huusi heille.
Nikolai ja Nadja lähtivät heti häntä kohti ja astuivat hänen perässään mökkiin.
– Mitä nuo ovat? kysyi Mikael Strogov kosketellen joitakuita ruokakellarin pohjalle kasattuja esineitä.
– Ne ovat nahkaleilejä, vastasi Nikolai, – ja niitä on puoli tusinaa.
– Ovatko ne täynnä?
– Ovat, niissä on kumissia, ja se tuleekin meille hyvään tarpeeseen muonavarojemme lisäykseksi!
Kumissi on tamman tai kamelin maidosta valmistettua vahvistavaa, jopa päihdyttävääkin juomaa, eikä Nikolai voinut olla riemuitsematta tämän löydön johdosta.
– Pane yksi erilleen, virkkoi Mikael Strogov, – mutta tyhjennä kaikki muut.
– Heti kohta, batjushka.
– Noiden avulla pääsemme Jenisein yli.
– Entä lautta?
– Lauttana käytetään itse kibitkaa, joka on kyllin keveä kelluakseen. Sitäpaitsi me kannatamme sitä näillä nahkaleileillä, samoin kuin hevostakin.
– Viisas tuuma, todella, huudahti Nikolai, – ja Jumalan huomassa me pääsemme perille ... ehkemme suoraviivaisesti, sillä virta on vuolas.
– Mitäpä siitä! vastasi Mikael Strogov. – Ensin mennään ylitse ja joen toisella puolen löydämme jälleen Irkutskin tien.
– Työhön! huudahti Nikolai, alkaen tyhjentää leilejä ja kantaa niitä kibitkaan.
Yksi kumissilla täytetty leili säilytettiin, ja kun toiset ensin oli täytetty ilmalla, suljettiin ne huolellisesti ja niitä käytettiin kohoina. Kaksi näistä leileistä kiinnitettiin hevosen kylkiin kannattaakseen sitä veden pinnalla. Kaksi muuta sijoitettiin kibitkan alle pyörien väliin kannattamaan puolestaan sitä ja pitäisivät sen suorassa.
Se työ oli pian tehty.
– Etkö sinä pelkää, Nadja? kysyi Mikael Strogov.
– En, veli, vastasi nuori tyttö.
– Entä sinä, ystäväni?
– Minäkö! huudahti Nikolai. – Näin toteutuu muuan unelmistani: kärryissä purjehtiminen.
Äyräs, joka tällä kohtaa oli loiva, soveltui kibitkan työntämiseksi veteen. Hevonen veti sen joen partaalle asti, ja pian koje vetäjineen kellui veden kalvossa. Serko puolestaan ui urheasti aalloissa.
Ajopeleissä seisovat matkustajat olivat varovaisuuden vuoksi riisuneet kenkänsä ja sukkansa, mutta nahkaleilien ansiosta ei vesi kohonnut edes heidän nilkkoihinsa.
Mikael Strogov piti ohjaksia käsissään ja suuntasi Nikolain opastuksen mukaan hevosen vinoon joen poikki, mutta säästellen, sillä hän ei tahtonut uuvuttaa sitä taistelussa kuohuja vastaan. Niin kauan kuin kibitka seurasi vedenvirtausta, kävi kaikki hyvin, ja muutamassa minuutissa se oli lipunut Krasnojarskin rantalaiturien ohi. Se kääntyi pohjoista kohti, ja saattoi jo selvästi havaita, että se pääsisi toiselle rannalle vasta kaukana kaupungin alapuolella. Mutta vähät siitä!
Jenisein ylimeno olisi siis suoritettu suuremmitta vaikeuksitta tälläkin epätäydellisellä kojeella, jos virtaus olisi ollut säännöllistä. Mutta valitettavasti kulki kuohuvan veden pinnalla pyörteitä ristiin rastiin, ja huolimatta kaikista Mikael Strogovin ponnistuksista niitä välttääkseen syöksyi kibitka pian vastustamattomasti tuollaiseen kurimukseen.
Nyt kävi vaara perin suureksi. Kibitka ei lipunut enää itäistä rantaa kohti, se ei totellut enää ohjausta, vaan kääntyi tavattoman nopeasti virran pyörteiden mukana keskustaa kohti, kiertäen kuin ratsastustaituri sirkusrataa. Sen vauhti kiihtyi. Hevonen kykeni töin tuskin pitämään päänsä ulkona vedestä ja oli tukehtumaisillaan tyrskyssä. Serkon oli täytynyt etsiä tukikohta kibitkasta.
Mikael Strogov ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän tunsi kierrettävän kehää, joka vähitellen pieneni ja josta ei enää voitu päästä ulos. Hän ei virkkanut sanaakaan. Hänen silmänsä olisivat tahtoneet nähdä vaaran, jotta hän olisi voinut sitä paremmin välttää...
Ne eivät enää nähneet!
Nadjakin oli vaiti. Käsillään pidellen suonenvedontapaisesti rattaiden häkistä koetti hän tukea itseään kojeen epäsäännöllisiä liikkeitä vastaan, kun se yhä enemmän kallistui kurimuksen keskustaa kohti.
Entä sitten Nikolai? Käsittikö hän tilanteen vakavuuden? Johtuiko hänen asentonsa velttoudesta vai vaaran halveksimisesta, rohkeudesta vai välinpitämättömyydestä? Oliko elämä hänen silmissään arvotonta, vain itämaalaisten sananparren mukainen "viisipäiväinen oleskelu majatalossa", josta kuudentena oli lähdettävä, tahtoipa tai ei? Ainakaan eivät hänen hymyilevät kasvonsa hetkeksikään osoittaneet järkkymystä.
Kibitka oli siis pyörteen vallassa ja hevonen uupumaisillaan. Yht'äkkiä Mikael Strogov riisui vaatteensa, joista voisi olla hänelle haittaa ja heittäytyi veteen. Sitten hän tarttui tarmokkaasti säikähtyneen hevosen suitsista, antoi sille sellaisen sysäyksen, että hänen onnistui työntää se ulos pyörteen suppilosta, ja kibitka, jonka uusi virtaus veti heti puoleensa, ajautui uudella vauhdilla toiseen suuntaan.
– Hurraa! huudahti Nikolai.
Vain kaksi tuntia sen jälkeen, kun oli lähdetty lastaussatamasta, oli kibitka ehtinyt joen ison haaran ylitse ja kosketti erään saaren rantaa seitsemättä virstaa lähtökohdan alapuolella.
Täällä hevonen veti kärryt rannikolle, ja urhealle eläimelle suotiin tunnin lepo. Kun oli kuljettu saaren halki leveyssuuntaan sen komeiden koivujen peitossa, oli kibitka Jenisein pienemmän haaran partaalla.
Tämän ylimeno suoritettiin helpommin. Mitkään pyörteet eivät rikkoneet veden virtausta tässä toisessa uomassa, mutta virta oli niin vuolas, että kibitka pääsi oikealle rannalle vasta viittä virstaa alempana. Se oli kaikkiaan luisunut yksitoista virstaa alemmaksi lähtökohdastaan.
Nämä Siperian suuret vesijuonteet, joiden yli ei vielä ole rakennettu siltaa, vaikeuttavat siellä suuresti liikennettä. Kaikki olivat olleet enemmän tai vähemmän turmiollisia Mikael Strogoville. Irtyshillä oli lautta, jolla Nadja oli matkustanut, joutunut hyökkäävien tataarien käsiin. Obilla oli hän, kun luoti oli osunut hänen hevoseensa, vain ihmeen kautta pelastunut ratsumiehiltä. Tämä Jenisein ylimeno oli sittenkin suoritettu onnekkaammin kuin muut.
– Tämä ei olisi ollut niin hauskaa, huudahti Nikolai, hieroen käsiään, joen oikealle äyräälle astuessaan, – jollei se olisi ollut niin vaikeaa!
– Se, mikä on ollut vaikeaa meille, ystävä, vastasi Mikael Strogov, – saattaa olla tataareille mahdotonta!
JÄNIS JUOKSEE TIEN YLI.
Mikael Strogov saattoi vihdoinkin uskoa, että tie oli vapaana Irkutskiin asti. Hän oli päässyt Tomskissa pysäytettyjen tataarien edelle, ja kun emiirin sotilaat saapuisivat Krasnojarskiin, he tapaisivat siellä aution kaupungin. Ei siis ollut mitään kulkukeinoa Jenisein molempien rantojen välillä. Se tietäisi muutaman päivän viivytystä, kunnes vaikeasti rakennettava lauttasilta tekisi heille ylimenon mahdolliseksi.
Ensimmäistä kertaa siitä asti, kun kohtaus Ivan Ogarevin kanssa Omskissa oli tapahtunut, tunsi tsaarin kuriiri itsensä levollisemmaksi ja saattoi toivoa, ettei mitään uutta estettä sattuisi hänen tielleen.
Kun kibitka oli vierinyt vinoon kaakkoa kohti viitisentoista virstaa, löydettiin jälleen aron poikki viitoitettu valtatie ja palattiin sille.
Tie oli hyvä, ja tätä osaa, joka ulottuu Krasnojarskista Irkutskiin, pidetäänkin parhaimpana koko taipaleella. Vähemmän tärinää matkustajille, varjoa, joka suojelee auringon polttavilta säteiltä, joskus satakunta virstaa leveän alueen peittäviä mänty- ja seetrimetsiä. Se ei ole sellaista ääretöntä aroa, jonka ääriviiva näköpiirin rajalla yhtyy taivaankanteen. Mutta tämä rikas maa oli nykyisin autio. Kaikkialla oli kylmilleen jätettyjä kyliä. Ei ollut enää siperialaisia talonpoikia. Seutu oli erämaana ja kuten tiedämme, se oli erämaana hallituksen käskystä.
Ilma oli kaunista, mutta öiden viilentämänä se ei enää helposti lämminnyt auringon säteistä. Syyskuu olikin jo tulossa, ja tällä leveysasteella päivänpyörän matka lyheni huomattavasti taivaanrannalta toiselle. Syksy on täällä lyhyt, vaikka tämä osa Siperiaa ei sijaitse viidennettäkymmenettäviidennettä leveyspiiriä korkeammalla, ei siis Edinburgia ja Kööpenhaminaa pohjoisempana. Toisinaan saattaa talvi aivan äkkiarvaamatta seurata kesää. Näitä aasialaisen Venäjän talvia voi sanoa tuimiksi, koska lämpömittari alenee elohopean jäätymispisteeseen asti ja siedettävänä säänä pidetään kahtakymmentä astetta nollan alapuolella. Ilma suosi siis matkustajiamme. Ei ollut myrskyistä eikä sateista. Ei ollut kuuma ja yöt olivat viileät. Nadja ja Mikael Strogov pysyivät terveinä ja Tomskista lähdettyään he olivat vähitellen toipuneet kokemistaan rasituksista.
Nikolai Pigasov ei taas ollut voinut koskaan paremmin. Matka oli hänelle huviretki, hauska retkeily, johon hän virattomana virkamiehenä käytti vapaa-aikaansa.
– Tämä on totta tosiaan rattoisampaa, kuin istua kaksitoista tuntia päivittäin tuoliinsa naulittuna lennätintä hoitelemassa, hän sanoi.
Mikael Strogovin oli onnistunut taivuttaa Nikolai hoputtamaan hevosensa nopeampaan liikkeeseen. Sen tuloksen hän oli saavuttanut uskomalla hänelle, että Nadja ja hän matkustivat Irkutskiin karkoitetun isänsä luo ja että heillä oli kova kiire päästäkseen perille. Tietenkään ei sopinut liiaksi uuvuttaa hevosta, koska sitä ei luultavasti voisi vaihtaa toiseen, mutta kun sille suotiin usein lepohetki noin joka viidentoista virstan päästä, voitiin helposti ajaa kuusikymmentä virstaa vuorokaudessa. Sitäpaitsi oli tämä hevonen tarmokas ja kyllin sitkeää rotuakin kestääkseen pitkällistä rasitusta. Lihavia laitumia ei siltä puuttunut, sillä ruoho tienvarsilla oli rehevää ja voimakasta.
Nikolai oli taipunut näillä perusteluilla. Häntä säälitti kovin näiden kahden nuoren ihmisen kohtalo, jotka olivat matkalla tapaamaan isäänsä tämän maanpaossa. Mikään ei hänestä tuntunut liikuttavammalta. Ja herttaisesti hymyillen hän sanoikin Nadjalle:
– Armollinen Jumala, kuinka herra Korpanov riemastuneekaan sinut nähdessään ja ojentaessaan käsivartensa tervetulosyleilyyn! Jos minä matkustan Irkutskiin asti, mikä nykyisin näyttää hyvin luultavalta, niin sallittehan kai minun olla saapuvilla siinä kohtauksessa?
Mutta lyöden kädellä otsaansa jatkoi hän sitten:
– Ah, minä unohdin! Mitä haikeaa surua hän samalla tunteneekaan huomatessaan, että hänen uljas poikarukkansa on sokea! Voi, kaikki on sekaisin tässä maailmassa!
Mutta kaikesta tästä oli tuloksena, että kibitka kiiti nopeammin liikkuen nyt Mikael Strogovin laskujen mukaan kymmenen tai kaksitoista virstaa tunnissa.
Niinpä matkustajat sivuuttivat elokuun 28. päivänä kahdeksankymmenen virstan päässä Krasnojarskista sijaitsevan Balaiskin kauppalan ja elokuun 29. Bibinskin, joka on neljänkymmenen virstan päässä Balaiskista.
Seuraavana päivänä he saapuivat kolmeakymmentäviittä virstaa kauempana olevaan tavallista isompaan Kamskin yhdyskuntaan, jota huuhtelee samanniminen joki, Jenisein pieni Sajanskin vuorilta saapuva sivuhaara. Paikka näyttää vähäpätöiseltä kaupungilta, jonka puutalot ovat sirossa ryhmässä torin ympärillä, mutta sen yli kohoaa tuomiokirkon korkea kellotapuli, jonka kullattu risti välkkyi auringossa.
Tyhjiä taloja, autio kirkko. Ei ainoassakaan kievarissa, ei missään majatalossa ketään. Ei ainuttakaan hevosta talleissa. Arolla ei näkynyt ainoatakaan kotieläintä. Hallituksen käskyjä oli noudatettu. Mitä ei ollut voitu viedä pois, oli hävitetty.
Kamskista lähdettyä Mikael Strogov ilmoitti Nadjalle ja Nikolaille, että he ennen Irkutskia tapaisivat enää vain vähäpätöisen Nishni-Udinskin kaupungin. Nikolai vastasi tietävänsä sen sitäkin paremmin, koska tuossa pikkukaupungissa oli lennätinasema. Jos siis Nishni-Udinsk oli jätetty kylmilleen, kuten Kamsk, täytyi hänen mennä etsimään uutta tointa Itä-Siperian pääkaupungista asti.
Kibitka kulki helposti pienen joen yli, joka Kamskin tuolla puolen katkaisi tien. Muuten ei Jenisein ja erään sen ison lisäjoen, Irkutskin ohi juoksevan Angaran, välillä enää ollutkaan pelättävissä mitään vastusta mainittavammasta joesta, ellei ehkä Dinkasta. Siitä syystä matka ei siis voisi viivästyä.
Kamskista oli lähimpään kylään varsin pitkä taival, noin sata virstaa. Sanomattakin on selvä, että säännönmukaisesti pysähdyttiin, koska Nikolain sanojen mukaan "hevonen muutoin saattaisi tehdä oikeutetun valituksen". Oli tämän urhean eläimen kanssa sovittu, että se saisi levähtää aina viidentoista virstan päästä, ja oikeus vaatii, ettei rikota eläintenkään kanssa tehtyjen sopimusten pykäliä.
Kun oli sivuutettu Birjusan pieni joki, saapui kibitka syyskuun neljännen päivän aamuna Birjusinskiin.
Täältä Nikolai, joka näki ruokavarojensa hupenevan, löysi kaikeksi onneksi puoli tusinaa lampaanrasvasta ja riisistä valmistettuja vedessä keitettyjä piirakoita. Tämä muona oli hyvin tervetullut kumissin lisäksi, jota kibitkassa oli vielä runsaasti jäljellä.
Kohtuullisen pysähdyksen jälkeen lähdettiin jälleen matkalle iltapuolella. Irkutskiin ei ollut enää kuin viisisataa virstaa. Mikään heidän takanaan ei osoittanut, että tataarien etujoukko olisi lähestymässä. Mikael Strogov saattoi siis hyvällä syyllä otaksua, ettei hänen matkalleen enää tulisi esteitä ja että hän viikon tai korkeintaan kymmenen päivän perästä ehtisi suuriruhtinaan puheille.
Heidän lähdettyään Birjusinskista juosta viillätti jänis tien poikki kolmenkymmenen askeleen päässä kibitkasta eteenpäin.
– Ah! huudahti Nikolai.
– Mikä sinun on, ystävä? kysyi Mikael Strogov innokkaasti, niin kuin tekee sokea, jonka pieninkin melu havahduttaa.
– Etkö sinä nähnyt...? virkkoi Nikolai, jonka hymyilevät kasvot olivat äkkiä synkistyneet.
Sitten hän lisäsi:
– Ah niin, ethän sinä voinutkaan nähdä, ja se oli onni sinulle, ystävä!
– Mutta en minäkään nähnyt mitään, sanoi Nadja.
– Sitä parempi, sitä parempi! Mutta minä ... minä näin!
– Mitä se sitten oli? kysyi Mikael Strogov.
– Jänis juoksi juuri tiemme poikki! vastasi Nikolai. Kun jänis juoksee tien poikki, on se venäläisen kansanuskon mukaan lähestyvän onnettomuuden enne.
Nikolai, joka oli taikauskoinen, kuten useimmat venäläiset, oli pysäyttänyt kibitkan.
Mikael Strogov käsitti toverinsa epäröimisen, vaikkei hän suinkaan uskonut tien poikki kiitävien jänisten mitään ennustavan, ja hän koetti rauhoittaa Nikolaita.
– Ei ole mitään pelättävää, ystävä, virkkoi hän tälle.
– Ei mitään sinulla eikä neidilläkään, sen kyllä tiedän, batjushka, vastasi Nikolai, – mutta minulla!
Ja hän jatkoi lausuen:
– Se on kohtalo.
Sitten hän hoputti hevosensa jälleen ravaamaan.
Turmiollisesta enteestä huolimatta sujui päivä kuitenkin ilman mitään onnettomuutta.
Syyskuun 6. päivänä pysähtyi kibitka kello kahdentoista tienoilla Alsalevskin kauppalaan, joka oli yhtä autio kuin ympäristökin. Siellä löysi Nadja eräästä talosta kaksi jykeväteräistä veistä, joita siperialaiset metsästäjät käyttävät. Hän antoi niistä toisen Mikael Strogoville, joka kätki sen vaatteittensa alle, ja piti toisen itse. Kibitka oli enää vain seitsemänkymmenenviiden virstan päässä Nishni-Udinskista.
Nikolai ei ollut näinä kahtena päivänä saanut takaisin tavallista hyvää tuultaan. Huono enne oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin olisi saattanut uskoa. Hän oli siihen asti pysytellyt tuskin tuntiakaan sanattomana. Nyt hän vaikeni toisinaan pitkiksi ajoiksi, jolloin Nadja vaivoin sai hänet jälleen rupattelemaan. Nämä oireet muistuttivat tosiaan järkkynyttä sieluntilaa ja olivat selitettävissä vain siten, että hän kuului niihin peräpohjolan rotuihin, joiden taikauskoiset esivanhemmat ovat luoneet sikäläisen mytologian.
Jekaterinburgista lähtien seuraa Irkutskiin vievä maantie melkein yhdensuuntaisesti viidettäkymmenettäviidettä leveysastetta, mutta Birjusinskin tuolla puolen se kääntyy suoraan kaakkoon, leikaten vinosti sadatta puolipäiväpiiriä. Se oikaisee suorinta tietä Itä-Siperian pääkaupunkia kohti, kulkien Sajanskin vuorten viimeisten vierujen yli. Nämä vuoret itsessään eivät ole muuta kuin haarake suuresta Altain vuorijonosta, joka näkyy kahdensadan virstan päästä. Kibitka kiiti siis tätä tietä pitkin. Niin, se kiiti! Huomasi hyvin, ettei Nikolai enää ajatellut hevosensa säästämistä ja että hänelläkin nyt oli kiire perille. Kaikesta miltei fatalistisesta alistumisestaan huolimatta hän ei enää uskonut olevansa turvassa muualla kuin Irkutskin muurien sisällä. Monet venäläiset olisivat ajatelleet hänen tavallaan, ja useampi kuin yksi olisi kääntänyt hevosensa ja palannut tieltään, jos jänis olisi loikkinut sen yli.
Mutta jotkut hänen tekemänsä huomautukset, joiden perusteellisuuden Nadja tarkisti välittäessään ne Mikael Strogoville, antoivat aihetta luuloon, että heidän koettelemustensa sarja ei vielä ollut lopussa.
Sillä vaikka Krasnojarskista tänne asti seudun luonnontuotteita olikin säästetty, oli metsissä havaittavissa tulen ja raudan jälkiä, tien varsilla leviävät niityt oli sotkettu, ja oli ilmeistä, että melkoinen väkijoukko oli siitä liikkunut.
Kolmenkymmenen virstan päässä ennen Nishni-Udinskia alkoivat hävityksen merkit pistää selvästi silmään, ja oli mahdotonta uskoa niiden aiheuttajiksi muita kuin tataareja.
Nyt ei enää nähty vain hevosten kavioiden tallaamia vainioita ja kirveellä kolhittuja metsiä. Jotkut hajallaan tien vieressä sijaitsevat talot eivät olleet ainoastaan autiot, vaan toiset oli osittain hävitetty, toiset puolittain hiiltyneet. Niiden seinissä nähtiin luodinreikiä.
Voi käsittää, mitä levottomuutta tämä herätti Mikael Strogovissa. Hän ei voinut enää epäillä, etteikö tataariosasto olisi tästä äskettäin liikkunut, eikä kuitenkaan ollut mahdollista, että ne olisivat olleet emiirin sotilaita, sillä nämä eivät olisi hänen huomaamattaan päässeet hänen edelleen. Mutta keitä sitten olivat nämä uudet hyökkääjät ja mitä aron syrjäpolkua he olivat saapuneet Irkutskin valtatielle? Mitä uusia vihollisia tsaarin kuriiri vielä kohtaisi?
Tätä pelkoaan Mikael Strogov ei ilmaissut Nikolaille eikä Nadjalle, kun ei tahtonut saattaa heitä levottomiksi. Sitäpaitsi hän oli päättänyt jatkaa matkaansa niin kauan kuin mikään voittamaton este ei häntä pysäyttäisi. Myöhemmin hän näkisi, mitä olisi tehtävä.
Seuraavana päivänä kävi yhä ilmeisemmäksi, että melkoinen joukko ratsu- ja jalkaväkeä oli liikkunut seudun läpi. Taivaanrannalta erotettiin savupylväitä. Kibitka liikkui varovasti. Muutamat kylien autioiksi jätetyistä taloista paloivat vielä, eikä niitä suinkaan oltu sytytetty tuleen aikaisemmin kuin vuorokausi sitten.
Vihdoin pysähtyi kibitka syyskuun 8. päivänä. Hevonen teki tenän. Serko haukkui valittelevalla äänellä.
– Mitä nyt? kysyi Mikael Strogov.
– Ruumis, vastasi Nikolai hypäten kibitkasta.
Maassa virui kauheasti silvottu ja jo kylmennyt talonpoika.
Nikolai teki ristinmerkin. Sitten hän Mikael Strogovin kanssa kantoi ruumiin tien vierustalle. Hän olisi tahtonut antaa vainajalle säädyllisen hautauksen peittämällä hänet syvälle maahan, jotteivät aron petoeläimet olisi voineet repiä hänen kurjia jäännöksiään, mutta Mikael Strogov ei suonut hänelle siihen aikaa.
– Lähtekäämme, ystävä, lähtekäämme! huudahti hän. – Me emme saa viivytellä hetkeäkään!
Ja kibitka lähti jälleen liikkeelle. Sitäpaitsi, jos Nikolai olisi tahtonut tehdä viimeisen palveluksen kaikille kuolleille, joita hän tästä lähtien Siperian valtatiellä tapasi, ei häneltä olisi siihen riittänyt voimia! Nishni-Udinskin lähettyvillä niitä virui kentällä kymmenittäin yhdessä kasassa.
Täytyi kuitenkin jatkaa tätä tietä pitkin niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista. Matkasuunnitelmaa ei siis muutettu, vaikka hävitys ja rauniot olivat heitä vastassa joka kylässä. Kaikki nämä kylät, jotka nimistään päätellen olivat puolalaisten maanpakolaisten perustamia, olivat jääneet alttiiksi ryöstön ja polton kauhuille. Uhrien veri ei vielä ollut edes kokonaan hyytynytkään. Mahdotonta oli tietää, missä olosuhteissa nämä kaameat tapahtumat oli suoritettu. Ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää olentoa niistä tarinoimassa.
Samana päivänä kello neljän tienoissa iltapuolella erotti Nikolai taivaan rannalta Nishni-Udinskin kirkkojen korkeat tapulit. Niitä ympäröivät paksut tummat röykkiöt, jotka eivät voineet olla pilviä.
Nikolai ja Nadja katselivat ja ilmoittivat Mikael Strogoville havainnoistaan. Oli ratkaistava, mitä tehdä. Jos kaupunki oli jätetty tyhjäksi, saattoi sen läpi ajaa vaaratta, mutta jos tataarit jostain selittämättömästä syystä olivat sen miehittäneet, täytyi se kaikin mokomin sivuuttaa.
– Edetään varovaisesti, virkkoi Mikael Strogov.
Kuljettiin taas virsta.
– Ne eivät ole pilviä, vaan savua! huudahti Nadja.
– Veli, kaupunkia poltetaan!
Se oli tosiaan liiankin selvää. Nokisia liekkejä kohosi savun keskeltä. Savu kävi yhä paksummaksi ja kohosi taivasta kohti. Eikä ketään pakolaista näkynyt missään. Luultavasti olivat polttajat tavanneet kaupungin autiona ja sytyttivät sitä palamaan. Mutta tataaritko sitten näin menettelivät vai olivatko venäläiset toteuttamassa suuriruhtinaan käskyjä? Oliko tsaarin hallituksen tarkoitus, ettei Krasnojarskin ja Jenisein itäpuolella ainoakaan kaupunki, ainoakaan kylä voisi tarjota emiirin sotilaille turvapaikkaa? Mitä siis Mikael Strogovin oli tehtävä, pysähdyttäväkö vai jatkettavako matkaa?
Hän epäröi. Mutta harkittuaan asiaa puoleen ja toiseen hän ajatteli, että olivatpa vaikeudet tiettömällä arolla kuinka suuret tahansa, ei hän saanut antautua vaaraan joutua toistamiseen tataarien käsiin. Hän aikoi siis ehdottaa Nikolaille, että poistuttaisiin maantieltä, ja jos se oli aivan välttämätöntä, palattaisiin sille vasta Nishni-Udinskin tuolla puolen. Mutta samassa pamahti laukaus heidän oikealla puolellaan. Luoti osui, ja päähän haavoittunut hevonen kaatui kibitkan edestä kuolleena maahan.
Heti ryntäsi tusinan verran ratsumiehiä maantielle, ja kibitka saarrettiin. Ennenkuin Mikael Strogov, Nadja ja Nikolai edes tiesivät, mitä oli tekeillä, olivat he vankeina ja heitä kuljetettiin nopeasti Nishni-Udinskia kohti.
Tässä äkillisessä hyökkäyksessä ei Mikael Strogov ollut lainkaan menettänyt kylmäverisyyttään. Kun hän ei voinut vihollisiaan nähdä, ei hän ollut voinut ajatella puolustautumistakaan. Ja vaikka hänellä olisi ollutkin silmiensä valo, ei hän olisi sitä yrittänyt. Se olisi ollut samaa kuin ehdoin tahdoin antautua teurastettavaksi. Mutta vaikkei hän nähnyt, saattoi hän kuunnella ja ymmärtää, mitä miehet puhuivat.
Heidän kielestään hän tunsi sotilaat tataareiksi ja heidän sanoistaan hän tajusi, että nämä liikkuivat hyökkäävän armeijan edellä.
Mikael Strogov sai tietää, etteivät nämä sotilaat olleet välittömästi emiirin komennuksessa, joka vielä oli jäänyt Jenisein toiselle puolen. He olivat osa kolmannesta kolonnasta, johon kuului etupäässä Kokandin ja Kunduzin kaanikuntain tataareja ja johon Feofarin armeija pian liittyisi Irkutskin seutuvilla.
Ivan Ogarevin neuvosta ja itäisiin maakuntiin tehtävän hyökkäyksen menestyksen varmentamiseksi oli tämä kolonna kuljettuaan Semipalatinskin kuvernementin rajan yli ja Balhash-järven eteläpuolitse kiertänyt Altai-vuorten juurta. Ryöstäen ja hävittäen se oli erään Kunduzin kaanin upseerin johdolla saapunut Jenisein yläjuoksun varrelle. Siellä oli upseeri aavistanut, mitä Krasnojarskissa oli tsaarin käskystä tehty, ja helpottaakseen joen ylimenoa emiirin joukoille käskenyt laskea vesille venelaivueen, käytettäväksi joko aluksina tai lauttasillan aineksina, joita pitkin Feofar pääsisi joen oikealle rannalle ja jälleen Irkutskin tielle. Sitten tämä kolmas kolonna oli kierrettyään vuorten juurta laskeutunut Jenisein laaksoon ja saapunut tielle Alsalevskin kohdalla. Siksi tuosta pienestä kaupungista alkoivat nuo kammottavat raunioröykkiöt, jotka olivat ominaisia tataarien sodankäynnille. Nishni-Udinsk oli juuri kärsinyt yhteisen kohtalon, ja viisikymmentuhatmiehinen tataariarmeija oli sieltä jo lähtenyt mennäkseen miehittämään ensimmäiset tukikohdat Irkutskin edustalla. Ennen pitkää yhtyisivät heihin emiirin joukot.
Sellainen oli tilanne tällä hetkellä, ja se oli vaarallinen tälle kokonaan eristetylle Itä-Siperian osalle ja sen pääkaupungin verrattain harvalukuisille puolustajille.
Mikael Strogovin oli onnistunut saada tietoonsa, että Irkutskin edustalle oli saapumassa kolmas tataarikolonna ja että emiiri ja Ivan Ogarev pian yhtyisivät siihen päävoimineen. Siis Irkutskin piiritys ja myös sen antautuminen oli enää vain ajan, ehkä varsin lyhyen ajan kysymys.
Saattaa hyvin ymmärtää, millaisia ajatuksia liikkui Mikael Strogovin mielessä! Ken ihmettelisi, jos hän tällaisessa asemassa vihdoinkin olisi menettänyt kaiken rohkeutensa, kaiken toivonsa? Mutta niin ei sittenkään tapahtunut, ja hänen huulensa höpisivät vain sanoja:
– Minä saavun perille!
Puoli tuntia tataariratsumiesten hyökkäyksen jälkeen saapuivat Mikael Strogov, Nikolai ja Nadja Nishni-Udinskiin. Uskollinen koira oli seurannut heitä, vaikka etäältä. Kaupungissa ei voitu viipyä, sillä se oli liekeissä ja sieltä olivat jo viimeiset rosvoilijatkin lähdössä.
Vangit heitettiin hevosten selkään ja kuljettiin nopeasti pois. Nikolai oli kohtaloonsa tyytyväinen, kuten aina, Nadjan luottamus Mikael Strogoviin ei suinkaan ollut järkkynyt, ja tämä itse oli näennäisesti välinpitämätön, mutta valmis käyttämään hyväkseen jokaista pakotilaisuutta.
Tataareilta ei ollut jäänyt huomaamatta, että yksi heidän vangeistaan oli sokea, ja heidän luontainen raakuutensa sai heidät onnettomalle ilveilemään. Liikuttiin nopeasti. Kun Mikael Strogovin hevosella ei ollut muuta ohjaajaa, kulki se umpimähkään, tehden usein syrjäharppauksia, jotka aiheuttivat epäjärjestystä osaston marssissa. Siitä seurasi tiuskimisia ja raakuuksia, jotka olivat murtaa nuoren tytön sydämen ja suututtivat Nikolaita. Mutta mitä he saattoivat tehdä? He eivät puhuneet näiden tataarien kieltä, ja heidän väliintulonsa evättiin säälittömästi.
Pian näiden sotamiesten päähän pisti pirullisen häijy tuuma vaihtaa Mikael Strogovin käyttämä ratsu toiseen hevoseen, joka oli sokea. Tämän vaihdon aiheutti eräs ratsumies, jonka Mikael Strogov oli kuullut sanovan:
– Mutta ehkä tuo venäläinen sittenkin näkee!
Tämä tapahtui kuudenkymmenen virstan päässä Nishni-Udinskista, Tatanin ja Shibarlinskojen kauppalain välillä. Mikael Strogov oli pantu ratsastamaan tuolla hevosella ja hänelle oli ivallisesti heitetty ohjat käteen. Sitten eläin ruoskan iskuilla, kivittämällä ja ärsyttävillä huudoilla kiihotettiin laukkaan.
Kun sokea ratsastaja ei voinut pitää sitä suoralla reitillä, törmäsi se milloin puuta vasten milloin poikkesi tieltä. Siitä aiheutui kolauksia, jopa kaatumisiakin, jotka olisivat saattaneet olla hengenvaarallisiakin.
Mikael Strogov ei vastustellut. Hän ei päästänyt ainoatakaan valitusta. Jos hänen hevosensa kaatui hän odotti, kunnes sitä tultiin nostamaan jaloilleen. Se nostettiin, ja julma leikki jatkui.
Tätä häijyä kohtelua katsellessaan Nikolai ei voinut hillitä itseään. Hän halusi rientää toverinsa avuksi. Mutta siitä hänet tylysti estettiin.
Kaiketi olisi tätä peliä jatkunut kauankin tataarien suureksi riemuksi, jos muuan vakava tapaus ei olisi tehnyt siitä loppua.
Syyskuun kymmenentenä päivänä sokea hevonen pillastui ja juoksi suoraa päätä tien vieressä olevaa kolme- tai neljäkymmentä jalkaa syvää kuoppaa kohti.
Nikolai yritti mennä sitä pidättämään, mutta hänet estettiin. Ohjaamaton hevonen syöksyi ratsastajineen tuohon kuoppaan.
Nadjalta ja Nikolailta pääsi säikähdyksestä huuto... He eivät voineet muuta kuin uskoa, että heidän onneton toverinsa oli murskaantunut.
Kun Mikael Strogovia mentiin auttamaan ylös, havaittiin, ettei hän ollut saanut mitään vammaa, koska hänen oli onnistunut heittäytyä pois satulasta, mutta eläinparalta oli katkennut kaksi koipea ja se oli tullut käyttökelvottomaksi.
Se jätettiin sinne kuolemaan eikä sille annettu edes armoniskua, ja erään tataarin satulaan sidottuna täytyi Mikael Strogovin seurata osastoa jalkaisin.
Vieläkään hänen huuliltaan ei kuulunut valitusta. Hän astui ripeästi, kiinnitysköyden kiristymättä. Hän oli yhä sama "rautainen mies", josta kenraali Kissov oli tsaarille puhunut.
Seuraavana päivänä, syyskuun 11., kulki osasto Shibarlinskojen pienen kauppalan läpi.
Silloin tapahtui jotain, josta pian oli perin vakavat seuraukset.
Oli tullut yö. Tataariratsumiehet olivat pysähtyneet ja olivat enemmän tai vähemmän humalassa. He tekivät nyt lähtöä.
Nadjaa, jota sotilaat tähän asti, ihmeellistä kyllä, olivat kohdelleet kunnioittavan säädyllisesti, loukkasi nyt muuan heistä.
Mikael Strogov ei ollut voinut nähdä loukkausta eikä loukkaajaa, mutta Nikolai oli nähnyt hänen puolestaan.
Silloin hän astui tyynesti, harkitsematta, ehkei edes tietoisena teostaan suoraan sotamiehen luo ja ennenkuin tämä ehti liikahtaakaan häntä ehkäistäkseen sieppasi pistoolin hänen satulakotelostaan ja ampui häntä suoraan rintaan.
Osastoa komentava upseeri saapui heti paikalle laukauksen kuultuaan.
Ratsumiehet olivat hakkaamaisillaan onnettoman Nikolain palasiksi, mutta upseerin merkistä hänet sen sijaan sidottiin, heitettiin poikittain hevosen selkään, ja osasto nelisti tiehensä.
Mikael Strogovia sitova ja hänen kahnaamansa köysi katkesi hevosen odottamattomasta ponnahduksesta, eikä sen puolihumalainen huimaa vauhtia kiitävä ratsastaja tapausta edes huomannut.
Mikael Strogov ja Nadja, joka myös oli vapautunut, olivat kahden maantiellä.
AROLLA.
Mikael Strogov ja Nadja olivat vapaina niin kuin olivat olleet matkalla Permistä Irtyshin rannoille. Mutta kuinka muuttuneet olivatkaan matkan olosuhteet! Silloin heillä oli mukava tarantas, tilaisuus tiheisiin valjakon vaihtoihin, käytettävinään hyvin hoidetut majatalot, mikä kaikki edisti matkan nopeutta. Nyt he olivat jalkaisin, kykenemättä hankkimaan minkäänlaisia kulkuneuvoja, varattomina, tietämättä edes, mistä saisivat elämän välttämättömimmät tarvikkeet, ja heillä oli vielä neljäsataa virstaa vaellettavanaan! Kaiken lisäksi Mikael Strogov näki enää vain Nadjan silmillä.
Ystävän, jonka sattuma oli heille tuonut, he olivat vastikään menettäneet mitä kamalimmissa olosuhteissa.
Mikael Strogov oli heittäytynyt tien äyräälle. Nadja seisoi hiljaisena vieressä odottaen häneltä sanaa lähteäkseen jälleen liikkeelle.
Kello oli kymmenen illalla. Lähes neljä tuntia sitten oli aurinko vaipunut taivaanrannan taakse. Ei ollut mitään taloa, ei mitään hökkeliä näkyvissä. Viimeiset tataarit häipyivät etäisyyteen. Mikael Strogov ja Nadja olivat aivan yksin.
– Mitä he tehnevät ystävällemme? huudahti nuori tyttö. – Nikolai-rukka! Meidän tapaamisemme tuottaa hänelle varmaan turmion.
Mikael Strogov ei vastannut.
– Mikael, jatkoi Nadja, – etkö tiedä, että hän puolusti sinua ollessasi tataarien leikkikaluna ja että hän pani henkensä alttiiksi minun tähteni?
Mikael Strogov oli yhä vaiti. Hän istui liikkumattomana, pää käsien varassa. Mitä hän lienee miettinytkään? Vaikka hän ei vastannut, kuuliko hän edes Nadjan puheen?
Kyllä hän sen kuuli, sillä nuoren tytön kysyessä: – Mihin minä sinut vien, Mikael? hän virkkoi:
– Irkutskiin]
– Valtatietäkö pitkin?
– Niin, Nadja.
Mikael Strogov oli pysynyt miehenä, joka oli vannonut kaiken uhallakin pyrkivänsä päämääräänsä. Suurta tietä pitkin oli matka sinne lyhyin. Jos Feofar-kaanin armeijan etujoukko näyttäytyisi, ehtisi hän vielä poiketa tiepuoleen.
Nadja tarttui jälleen Mikael Strogovin käteen, ja he lähtivät.
Seuraavana aamuna, syyskuun 12. päivänä, he pysähtyivät kahtakymmentä virstaa kauempana Tulunovskojen kauppalassa. Se oli poltettu ja autio. Nadja oli kaiken yötä etsinyt, eikä Nikolain ruumista ollut heitetty tienviereen, mutta turhaan hän penkoi raunioita ja turhaan katseli kuolleita. Tähän asti oli Nikolai nähtävästi säästetty. Mutta eikö hänelle oltu varattu jotain julmaa kidutusta, kun päästäisiin Irkutskin leiriin?
Nadja, joka oli nääntymäisillään nälkään, josta hänen toverinsakin kauheasti kärsi, oli kyllin onnellinen löytäessään eräästä kauppalan talosta jonkun verran kuivattua lihaa ja suharia eli uunissa kuivattuja leivänpaloja, jotka voivat säilyttää kauan ravintoarvonsa. Mikael Strogov ja nuori tyttö ottivat mukaansa niin paljon kuin voivat kuljettaa. Näin heillä oli ruokavaroja useiksi päiviksi, eikä veden puutettakaan voinut tulla seudulla, jota tuhannet pienet Angaran lisäpurot halkoivat.
He lähtivät jälleen matkalle. Mikael Strogov käveli varmoin askelin eikä hiljentänyt vauhtiaan muutoin kuin toverinsa vuoksi. Nadja, joka ei halunnut jäädä jälkeen, ponnisti parhaansa mukaan. Onneksi ei hänen toverinsa voinut nähdä, kuinka nääntynyt väsymyksestä tyttörukka oli.
Mikael Strogov kuitenkin aavisti sen.
– Sinun voimasi ovat lopussa, lapsiparka, hän sanoi toisinaan.
– Eivät ole, vastasi tyttö.
– Sitten kun et enää jaksa kävellä, minä kannan sinua, Nadja.
– Niin, sitten, Mikael.
Sinä päivänä heidän oli mentävä pienen Oka-joen poikki, mutta sen yli saattoi kahlata eikä se tuottanut heille mitään vaikeuksia.
Taivas oli pilvinen, lämpö siedettävä. Oli kuitenkin pelättävissä, että tulisi sade, mikä lisäisi heidän kurjuuttaan. Muutamia kuuroja ropsauttikin, mutta ne menivät pian ohi.
Näin he yhä kulkivat käsi kädessä haastellen vähän. Nadja katseli eteensä ja taakseen. Kahdesti päivässä he pysähtyivät ja lepäsivät öisin kuusi tuntia. Muutamista hökkeleistä Nadja löysi vielä hiukan lampaanlihaa, joka oli niin tavallista tällä seudulla, että se maksoi vain kaksi ja puoli kopeekkaa naula.
Mutta vaikka Mikael Strogov ehkä oli odottanut, ei koko tienoolla enää ollut yhtä ainoatakaan juhtaa. Hevoset, kamelit ja kaikki oli surmattu tai viety pois.
Jalkaisin oli jatkettava siis matkaa tuon loppumattoman aron yli.
Irkutskiin suuntautuvan kolmannen tataarikolonnan jälkiä ei puuttunut. Missä oli kuollut hevonen, missä hyljätyt rattaat. Myös viittoilivat tietä siperialaispoloisten ruumiit, varsinkin kylänraittien suulla. Inhonsa hilliten tarkasti Nadja niitä kaikkia...
Muutoin ei vaara uhannut edestä, vaan se väijyi takana. Emiirin pääarmeijan etujoukko, jota Ivan Ogarev johti, saattoi ilmestyä millä hetkellä tahansa. Jenisein yläjuoksulta lähetettyjen veneitten oli täytynyt saapua Krasnojarskiin, jossa niitä heti oli käytetty joen ylimenoon. Väylä oli siis hyökkääjille vapaa. Mikään venäläinen joukko-osasto ei voinut sulkea näiltä tietä Krasnojarskin ja Baikaljärven välillä. Mikael Strogov odotti siis tataarien ratsumiesten saapumista.
Jokaisessa pysähdyspaikassa Nadja nousi jollekin kukkulalle ja tähysti tarkasti länttä kohti, mutta mikään vyöryvä tomupilvi ei vielä osoittanut ratsumiesjoukon saapumista.
Kun sitten taas jatkettiin matkaa ja Mikael Strogov huomasi, että hän veti perässään Nadja-rukkaa ja hiljensi askeleitaan. He haastelivat vähän ja ainoastaan Nikolaista. Neitonen muisteli kaikkea, mitä tuo muutamien päivien toveri oli heille ollut.
Vastauksillaan yritti Mikael Strogov antaa Nadjalle toiveita, joita hänellä itsellään ei laisinkaan ollut, sillä hän tiesi hyvin, että miespoloinen ei välttäisi kuolemaa.
Eräänä päivänä virkkoi Mikael Strogov nuorelle tytölle:
– Sinä et haastele minulle koskaan äidistäni...
Hänen äidistään! Nadja ei ollut sitä tahtonut. Miksikä elvyttää hänen suruaan? Eikö vanha siperialainen rouva ollut kuollut? Eikö hänen poikansa ollut antanut viimeistä suudelmaa hänen Tomskin ylängöllä viruvalle ruumiilleen?
– Puhu minulle hänestä, Nadja, sanoi Mikael Strogov kuitenkin. – Puhu! Siinä tekisit minulle mieliksi!
Ja sitten Nadja kertoi, mitä ei ollut tähän asti kertonut. Hän kertoi kaikki, mitä Marfan ja hänen välillään oli tapahtunut siitä asti, kun he tapasivat Omskissa, missä olivat nähneet toisensa ensimmäistä kertaa. Hän kertoi, mikä selittämätön vaisto oli työntänyt häntä tuota tuntematonta vanhaa vankia kohti, kuinka hän oli hänestä huolehtinut ja mitä rohkaisua itse oli häneltä saanut. Siihen aikaan Mikael Strogov oli ollut hänelle ainoastaan Nikolai Korpanov.
– Jona minun olisi pitänyt aina pysyä! vastasi Mikael Strogov synkistyen.
Myöhemmin hän lisäsi:
– Minä olen rikkonut valani, Nadja. Olin luvannut olla tapaamatta äitiäni.
– Mutta ethän sinä ole koettanut häntä tavata, Mikael! vastasi Nadja. – Vain sattuma saattoi teidät yhteen.
– Minä olin vannonut, etten ilmaisisi itseäni, tapahtuipa mitä tahansa!
– Mikael, Mikael! Kuinka sinä olisit voinut hillitä itsesi nähdessäsi ruoskan kohotettuna Marfa Strogovia kohti? Ei! Ei ole valaa, joka voisi estää pojan auttamasta äitiään!
– Minä olen rikkonut valani, Nadja, vastasi Mikael Strogov. – Suokoon Jumala ja keisari sen minulle anteeksi!
– Mikael, virkkoi neitonen, – minulla olisi sinulle kysymys. Älä vastaa, jos ei sinun mielestäsi tule vastata. Sinä et voi minua millään loukata.
– Puhu, Nadja.
– Miksi sinulla nyt, kun tsaarin kirje on sinulta riistetty, on vieläkin niin kiire Irkutskiin?
Mikael Strogov puristi voimakkaammin toverinsa kättä, mutta hän ei vastannut.
– Tiesitkö sinä siis kirjeen sisällön ennenkuin lähdit Moskovasta? jatkoi Nadja.
– En, en minä sitä tiennyt.
– Pitääkö minun otaksua, Mikael, että ainoa syy, joka sinua vetää Irkutskiin, on halu saattaa minut isäni huostaan?
– Ei, Nadja, vastasi Mikael Strogov vakavasti. – Minä pettäisin sinua, jos antaisin sinun uskoa asian olevan niin. Minä menen minne velvollisuuteni minua kutsuu. Ja minäkö sinua saattelen Irkutskiin? Etkö se ole sinä Nadja, joka minua nykyisin johdatat? Enkö minä näe sinun silmilläsi? Eikö sinun kätesi minua taluta? Etkö sinä ole satakertaisesti korvannut minulle palveluksia, jotka minä alussa kykenin sinulle tekemään? En tiedä, lakkaako kohtalo meitä ahdistelemasta, mutta sinä päivänä, kun sinä kiität minua siitä, että olen toimittanut sinut isäsi luokse, kiitän minä puolestani sinua, että olet opastanut minut Irkutskiin.
– Mikael-rukka! huudahti Nadja aivan liikutettuna. – Älä puhu noin! Tuota vastausta en minä sinulta pyydä. Mutta miksi sinulla Mikael, on nyt niin kiire Irkutskiin?
– Siksi, että minun täytyy päästä sinne ennen Ivan Ogarevia! sanoi Mikael Strogov.
– Vieläkö nytkin?
– Vielä nytkin, ja minä saavun sinne!
Mikael Strogovin lausuessa nämä viimeiset sanat ei häntä kiihottanut yksinomaan viha kavaltajaa kohtaan. Mutta Nadja käsitti, ettei hänen toverinsa sanonut hänelle kaikkea ja ettei hän voinut kaikkea sanoa.
Syyskuun 15., siis kolmea päivää myöhemmin he saapuivat seitsemänkymmenen virstan päässä Tulunovskojesta sijaitsevaan Kuitunskojen kauppalaan. Nuori tyttö käveli jo äärettömän vaivalloisesti. Kivistelevät jalat tuskin kykenivät häntä kannattamaan. Mutta hän ponnisti itsepintaisesti taistellen väsymystä vastaan, ja hänen ainoana ajatuksenaan oli:
– Koska Mikael ei voi nähdä minua, niin minä kävelen, kunnes kaadun.
Muutoin ei tällä tienoolla ollut mitään estettä eikä mitään vaarojakaan, kun tataarit olivat lähteneet.
Tätä oli kestänyt kolme päivää. Oli ilmeistä, että kolmas hyökkääjäkolonna samosi nopeasti itäänpäin. Se oli todettavissa sen jälkeen jättämistä raunioista, savuamasta lakanneista hiilloksista, sammuneista tuhkaläjistä, maassa viruvista, jo mätänemistilassa olevista ruumiista. Lännestäkään ei kuulunut mitään. Emiirin etuvartiosto ei näyttäytynyt. Tätä viivytystä Mikael Strogov koetti selittää perin vähän todennäköisillä otaksumilla. Olivatko venäläiset välittömästi uhkaamassa Tomskia tai Krasnojarskia? Oliko kahdesta muusta erillään toimiva kolmas kolonna vaarassa joutua eristetyksi? Jos niin oli laita, olisi suuriruhtinaan helppo puolustaa Irkutskia, ja hyökkääjiltä voitettu aika oli askel hyökkäyksen torjumiseksi.
Mikael Strogov antautui toisinaan näihin toiveisiin, mutta pian hän käsitti, kuinka haaveellisia ne olivat, eikä hän enää luottanut muuhun kuin itseensä, ikäänkuin suuriruhtinaan pelastus olisi riippunut yksinomaan hänestä!
Kuusikymmentä virstaa erottaa Kuitunskojen Kimilteiskojesta, pienestä, lyhyen matkan päässä Angaraan laskevasta Dinkasta sijaitsevasta kauppalasta. Mikael Strogov ajatteli hiukan pelokkaasti estettä, jonka tämä jokseenkin tärkeä lisäjoki asettaisi hänen tielleen. Lauttojen tai veneiden löytämisestä ei voinut olla puhettakaan, ja kuljettuaan sen yli ennen onnellisemmissa olosuhteissa hän muisti, että sen poikki oli vaikea kahlata. Mutta kun tämän vesiuoman yli oli kerran päästy, niin ei mikään joki eikä virta enää katkaisisi tietä, jota sieltä Irkutskiin vielä oli kaksisataakolmekymmentä virstaa.
Kului kokonaista kolme päivää, ennenkuin he ehtivät Kimilteiskojeen. Nadja laahusti. Niin suuri kuin hänen sielullinen tarmonsa olikin, alkoivat hänen ruumiinvoimansa uupua. Mikael Strogov tiesi sen liiankin hyvin!
Jollei hän olisi ollut sokea, olisi Nadja hänelle epäilemättä sanonut:
– Mene, Mikael, jätä minut johonkin hökkeliin! Pyri Irkutskiin! Toimita tehtäväsi! Käy isäni luona! Sano hänelle, missä minä olen! Sano hänelle, että minä odotan häntä, ja te molemmat kyllä minut löydätte! Lähde! Minä en pelkää. Minä piiloudun tataareilta! Minä säilytän itseni häntä ja sinua varten! Mene, Mikael! Minä en enää jaksa kävellä...
Useitakin kertoja täytyi Nadjan pysähtyä. Mikael Strogov otti hänet silloin käsivarsilleen, ja kun hänen ei neitosta kantaessaan enää tarvinnut pelätä tämän väsymistä, hän käveli ripeämmin omaan uupumattomaan tapaansa.
Syyskuun 18. päivänä kello kymmenen illalla he saapuivat vihdoin Kimilteiskojeen. Erään kukkulan huipulta huomasi Nadja taivaanrannalla hiukan vaaleamman juovan. Se oli Dinka. Jotkut salamat välähtelivät sen kalvossa, ukkosettomat salamat, jotka valaisivat avaruutta.
Nadja opasti toverinsa raunioituneen kauppalan läpi. Poltettujen talojen tuhka oli kylmää. Oli kulunut vähintään viisi tai kuusi päivää siitä, kun viimeiset tataarit olivat tästä kulkeneet.
Kun he olivat tulleet kauppalan viimeisten talojen kohdalle, lysähti Nadja kivipenkille.
– Pysähdymmekö? kysyi häneltä Mikael Strogov.
– Yö on tullut, Mikael, vastasi Nadja. – Etkö sinä halua levähtää pari tuntia?
– Olisin tahtonut päästä Dinkan yli, vastasi Mikael Strogov, – olisin suonut sen jäävän meidän ja emiirin etuvartioston välille. Mutta sinähän et jaksa enää laahustaakaan, Nadja-rukkani!
– Tule, Mikael, vastasi Nadja tarttuen toverinsa käteen ja vetäen häntä perässään.
Parin, kolmen virstan päässä täältä katkaisi Dinka Irkutskin tien. Tätä viimeistä ponnistusta, jota hänen toverinsa häneltä pyysi, tahtoi nuori tyttö yrittää. He kävelivät siis salamien valossa. He samosivat nyt rajattomassa erämaassa, jonka helmaan pieni joki häipyi. Ei ainoakaan puu, ei pieninkään kumpu kohonnut tältä laajalta tasangolta, joka oli siperialaisen aron alkuna. Ei tuulenhengähdystäkään värähtänyt ilmassa, jonka tyyneys olisi sallinut heikoimmankin äänen kuulua äärettömän matkan päähän.
Äkkiä Mikael Strogov ja Nadja pysähtyivät, ikäänkuin heidän jalkansa olisivat tarttuneet johonkin maanhalkeamaan.
Koiran haukunta oli kajahtanut arolta.
– Kuulitko sinä? virkkoi Nadja.
Sitä seurasi valitushuuto, epätoivon kiljahdus, ikäänkuin kuolevan ihmisen viimeinen kutsu.
– Nikolai, Nikolai! huudahti nuori tyttö jonkin synkän aavistuksen valtaamana.
Mikael Strogov kuunteli ja pudisti päätänsä.
– Tule, Mikael, tule! sanoi Nadja.
Ja hän, joka vast'ikään tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin, sai äkkiä voimansa takaisin.
– Olemmeko poikenneet tieltä? kysyi Mikael Strogov tuntiessaan, että hän ei enää polkenut tomuista tannerta, vaan tasaista, sileää nurmikkoa.
– Niin olemme ... täytyy! vastasi Nadja. – Tuolta oikealta se huuto kuului!
Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat vain puolen virstan päässä joesta.
Kajahti toinen haukku, mutta vaikka se oli heikompi, kuului se varmaan lähempää. Nadja pysähtyi.
– Niin! virkkoi Mikael. – Serko siellä haukkuu... Se on seurannut isäntäänsä!
– Nikolai! nuori tyttö huusi.
Hänen kutsuunsa ei tullut vastausta.
Jotkut haaskalinnut vain kohosivat lentoon ja hävisivät taivaan avaruuteen.
Mikael Strogov kuunteli. Nadja katseli valohohteista tasankoa, joka välkkyi kuin kuvastin, mutta hän ei nähnyt mitään.
Ja kuitenkin kohosi vielä ääni, joka tällä kertaa änkytti vaihtelevasti: – Mikael...!
Sitten loikkasi aivan verinen koira Nadjan luo. Se oli Serko.
Nikolai ei voinut olla kaukana! Hän yksin oli saattanut äännähtää Mikaelin nimen. Missä hän oli? Nadja ei enää jaksanut edes huutaa hänelle.
Ryömien maassa Mikael Strogov hapuili kädellään.
Äkkiä alkoi Serko uudelleen haukkua ja hyökkäsi ilmasta laskeutuneen jättiläislinnun kimppuun, joka siivillään hipoi maata.
Se oli korppikotka. Kun Serko ryntäsi sitä kohti se kohosi, mutta hyökkäsi itse uudestaan ja iski koiraan. Isku sen kauheasta nokasta osui eläimen päähän, ja tällä kertaa Serko kellistyi kuolleena kentälle.
Samalla pääsi Nadjalta kauhunhuudahdus.
– Tuolla ... tuolla! hän virkkoi.
Ihmisen pää pisti esille maasta! Hän olisi törmännyt siihen jalallaan, jollei taivaan hohtava kirkkaus olisi valaissut aroa.
Nadja lankesi polvilleen pään viereen.
Tataarien julman tavan mukaan oli Nikolai kaulaa myöten haudattu maahan, jätetty arolle kuolemaan nälkään ja janoon tai susien ja ryöstölintujen raadeltavaksi. Kauhea kidutus uhrille, vangittuna maahan, jota hän ei voinut kaivaa ympäriltään, hänen käsivartensa kun oli sidottu ja painettu kylkiä vasten kuin arkussaan lepäävän ruumiin! Elävänä tässä puristavassa savimuotissa, jota ei kykene särkemään, ei rangaistusta kärsivä voi muuta kuin rukoilla avukseen kuolemaa, joka saapuu liian hitaasti!
Tähän olivat tataarit kolme päivää sitten haudanneet vankinsa... Kolme päivää oli Nikolai odottanut apua, joka oli saapumassa liian myöhään!
Korppikotkat olivat huomanneet maanpinnasta esiin pistävän pään, ja useita tunteja oli koira puolustanut isäntäänsä näitä julmia petoja vastaan.
Mikael Strogov kaivoi maata puukollaan vapauttaakseen elävältä haudatun.
Nikolain tähän asti suljetut silmät avautuivat.
Hän tunsi Mikaelin ja Nadjan ja höpisi:
– Hyvästi, ystävät! Olen iloinen, että teidät vielä näin. Rukoilkaa minun puolestani...
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Mikael Strogov kaivoi edelleen tiukkaan tallattua maata, joka oli kovaa kuin kallio, ja vihdoin hänen onnistui saada onnettoman ruumis ylös. Hän kuunteli, sykkikö sydän vielä... Se ei enää sykkinyt.
Hän ryhtyi sitten hautaamaan vainajaa, jottei ruumis jäisi suojattomana arolle virumaan, laajentaen kuopan, jossa tämä oli elävänä kitunut, niin isoksi, että siihen voitiin sijoittaa ruumis. Uskollinen Serko haudattiin isäntänsä viereen.
Tällä hetkellä kuului melua tieltä korkeintaan puolen virstan päästä.
Mikael Strogov kuunteli.
Melusta hän huomasi, että osasto ratsumiehiä oli liikkumassa Dinkaa kohti.
– Nadja, Nadja! kuiskasi hän.
Kuullessaan hänen äänensä nousi rukoilemaan polvistunut Nadja pystyyn.
– Katso, katso! sanoi Strogov hänelle.
– Tataareja! virkahti tyttö.
Se oli tosiaan emiirin etujoukko, joka ajoi nopeasti Irkutskin tiellä.
– Eivät ne estä minua hautaamasta häntä! sanoi Mikael Strogov.
Ja hän jatkoi toimitusta.
Pian oli Nikolain ruumis, kädet ristiin rinnan päälle laskettuina, asetettu hautaan. Polvistuneina rukoilivat Mikael Strogov ja Nadja viimeisen kerran tuon suopean, hyväsydämisen ja ystävällisen miesrukan puolesta, joka oli hengellään maksanut kiintymyksensä heihin.
– Nyt, virkkoi Strogov luodessaan hautaa umpeen, – eivät aron sudet häntä revi.
Sitten ojentui hänen kätensä uhkaavasti tiellä ohikulkevaa ratsumiesjoukkoa kohti.
– Matkalle, Nadja! virkkoi hän.
Mikael Strogov ei voinut enää seurata tietä, joka nyt oli tataarien hallussa. Hänen täytyi kaartaa aron poikki Irkutskiin. Hänen ei siis tarvinnut huolehtia Dinkan ylimenosta.
Nadja ei voinut enää laahata itseään eteenpäin, mutta hän kykeni näkemään kumppaninsa puolesta. Tämä otti hänet syliinsä ja suuntasi askeleensa kaakkoa kohti.
Kolmattasataa virstaa oli hänellä vielä kuljettavana. Kuinka hän siitä taipaleesta suoriutuisi? Millä hän voisi itseään sillä taipaleella elättää? Millä yli-inhimillisellä tarmolla hän pääsisi Sajanskin vuorien ensimmäisten rinteiden yli? Ei Nadja enempää kuin hänkään sitä tiennyt.
Mutta lokakuun toisena päivänä kello kuusi illalla avautui Mikael Strogovin jalkojen juuressa kuitenkin ääretön ulappa.
Se oli Baikal-järvi.
BAIKAL JA ANGARA.
Baikal-järvi sijaitsee tuhatseitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolella. Sen pituus on noin yhdeksänsataa virstaa ja leveys sata. Syvyyttä ei tunneta. Madame de Bourboulon kertoo merimiesten sanovan, että se vaatii itselleen nimeä "rouva meri" (madame la mer). Jos sitä puhutellaan "herra järveksi" (monsieur le lac), niin se heti riehahtaa raivoon. Tarun mukaan ei sinne kuitenkaan koskaan ole kukaan venäläinen hukkunut.
Tämä ääretön sammio suolatonta vettä, jota enemmän kuin kolmesataa jokea ravitsee, on suurenmoisten tuliperäisten vuorten kehystämä. Sillä ei ole muuta laskujokea kuin Angara, joka Irkutskin sivuutettuaan yhtyy Jeniseihin hiukan yläpuolella Jeniseiskin kaupunkia. Sitä ympäröivät vuoret taas ovat haara Tungusin vuorista ja kuuluvat Altain laajaan vuoristoon.
Tähän aikaan oli jo saatu kokea pakkasta. Niin kuin on tavallista tällä seudulla, jossa vallitsevat erikoiset ilmastolliset olosuhteet, näkyi syksy olevan muuttumassa aikaiseksi talveksi. Oltiin lokakuun alkupäivissä. Aurinko poistui nykyisin taivaanrannalta kello viideltä illalla, ja pitkinä yökausina aleni lämpötila nollapisteeseen. Ensimmäinen lumi, joka pysyisi kesään asti, valkaisi jo Baikalin läheisiä huippuja. Siperian talven ajalla kiitää tällä monen jalan paksuudelta jäätyneellä isolla sisäjärvellä airuiden ja karavaanien rekiä.
Johtuneeko se sitten siitä, että sitä epähienosti nimitetään "herra järveksi", vai jostakin aivan toisesta, ilmatieteellisemmästä syystä, on Baikal altis hurjille myrskyille.
Tämän järven lounaiseen nurkkaan oli Mikael Strogov vast'ikään saapunut kantaen Nadjaa, jonka koko elämä keskittyi silmiin. Mitä he saattoivat odottaa tässä villissä seudussa muuta kuin väsymyksen ja puutteen tuottamaa kuolemaa? Mutta sittenkin, paljonkohan oli enää jäljellä niistä kuudestatuhannesta virstasta, jotka tsaarin kuriirin täytyi samota päästäkseen päämääräänsä? Ainoastaan kuusikymmentä virstaa järven rannikkoa pitkin Angaran suulle ja siitä kahdeksankymmentä virstaa Irkutskiin. Kaikkiaan sataneljäkymmentä virstaa eli jalkaisinkin vain kolmen päivän matka voimakkaalle ja reippaalle miehelle.
Vieläkö Mikael Strogov oli sellainen mies?
Taivas ei kaiketikaan halunnut alistaa häntä siihen koetukseen. Kova kohtalo, joka häntä vainosi, näkyi olevan hänelle suopea. Tämä Baikal-järven äärimmäinen pää, tämä aron kolkka, jota hän luuli autioksi ja joka sitä tavallisesti onkin, ei ollutkaan autio.
Puolisensataa henkilöä oli kokoontunut särkälle järven lounaisen kärjen luo. Nadja huomasi heti tuon ryhmän, kun Mikael kantaen häntä sylissään saapui ulos vuorisolasta.
Nuori tyttö pelkäsi hetken, että se olisi Baikalin rantoja tutkimaan lähetetty tataarijoukko, missä tapauksessa olisi pako heille molemmille ollut mahdoton. Mutta siinä suhteessa tyttö pian rauhoittui.
– Venäläisiä! hän huudahti.
Ja tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hänen päänsä valahti Mikael Strogovin rintaa vasten.
Mutta heidät oli huomattu, ja jotkut näistä venäläisistä juoksivat heidän luokseen, tuoden sokean miehen ja nuoren neitosen pienelle hiekkasärkälle, jonka äyrääseen oli kiinnitetty lautta.
Lautta oli juuri lähtemässä liikkeelle.
Nämä venäläiset olivat erisäätyisiä pakolaisia, jotka sama pyrkimys oli tuonut yhteen tälle Baikalin kärjelle. Tataarien ratsumiesten karkottamina he koettivat etsiä turvaa Irkutskista, ja kun eivät voineet päästä sinne maitse, koska hyökkääjät olivat asettuneet Angaran molemmille rannoille, he toivoivat saapuvansa perille laskemalla kaupungin läpi juoksevan joen uomaa alaspäin.
Heidän tuumansa sai Mikael Strogovin sydämen pamppailemaan. Hänelle tarjoutui vielä viimeinen mahdollisuus. Mutta hän kykeni salaamaan tunteensa, tahtoen pysyä tuntemattomana ankarammin kuin koskaan ennen.
Pakolaisten suunnitelma oli hyvin yksinkertainen. Baikalissa kulkee virta järven pohjoista rantaa pitkin aina Angaran suulle. Tätä virtaa he aikoivat käyttää hyväkseen saavuttaakseen ensiksi Baikalin laskujoen. Tältä kohdalta Irkutskiin kuljettaisi joen vuolas virta heitä kymmenen tai kahdentoista virstan nopeudella tunnissa. Puolessatoista vuorokaudessa heidän siis täytyisi päästä kaupunkiin.
Mitään aluksia ei ollut täällä ollut saatavissa. Täytyi siis korvata puute. Oli kyhätty hirsistä sellainen lautta, joita tavallisesti kulkee Siperian joissa. Rannikolla kasvavasta kuusimetsästä oli saatu siihen rakennusaineet. Toisiinsa pajuvitsoilla sidotuista rungoista oli rakennettu lava, jolle hyvinkin olisi mahtunut sata henkilöä.
Tälle lautalle vietiin Mikael Strogov ja Nadja. Nuori tyttö oli tointunut. Hänelle annettiin ravintoa, samoin kuin hänen toverilleenkin. Sitten hän laskeutui lehvävuoteelle ja vaipui heti syvään uneen.
Niille, jotka häneltä kyselivät, ei Mikael Strogov maininnut mitään siitä, mitä Tomskissa oli tapahtunut. Hän ilmoitti olevansa Krasnojarskin asukas, joka ei ollut voinut päästä Irkutskiin ennenkuin emiirin joukot olivat ehtineet Dinkan vasemmalle rannalle, ja hän lisäsi, että hyvin luultavasti tataarien päävoima oli sijoittunut asemiin Siperian pääkaupungin edustalle.
Ei ollut siis hetkeäkään hukattavana. Sitäpaitsi kävi kylmä yhä tuikeammaksi. Lämpömäärä laski öisin nollan alapuolelle. Jäätikköä oli jo syntynyt Baikalin pinnalle. Vaikka lautta voikin helposti liikkua järvellä, ei asianlaita olisi sama Angaran rantojen välillä, jos jääkappaleet röykkiöityisivät sen uomaan.
Kaikista näistä syistä oli siis tärkeää, että pakolaiset lähtisivät viivyttelemättä.
Kello kahdeksalta illalla irroitettiin kiinnitysköydet, ja virran ajamana lautta seurasi rantaviivaa. Pitkät seipäät, joita rotevat talonpojat käyttelivät, riittivät ohjaamaan sen suuntaa.
Muuan vanha Baikalin merimies oli asettunut lautan komentajaksi. Hän oli kuusikymmenviisivuotias mies, jonka järven viimat olivat ahavoittaneet. Valkoinen, hyvin tuuhea parta riippui hänen rinnalleen. Hänen vakavan ja tuiman näköistä päätänsä peitti korkea suippeneva karvalakki. Pitkä ja väljä vyötäisiltä kiristetty päällysviitta ulottui kantapäihin asti. Tämä vaitelias mies, joka istui lautan perällä, antoi käskyjään eleillä eikä lausunut kymmentä sanaa kymmenessä tunnissa. Sitäpaitsi koko ohjaus oli vain lautan pysyttämistä rannikkoa seuraavan virran väylässä päästämättä sitä ulapalle.
Sanoimme, että lautalle oli asettunut eri säätyisiä venäläisiä. Ja seudun talonpoikiin, miehiin, naisiin, vanhuksiin ja lapsiin oli liittynyt pari, kolme pyhiinvaeltajaa, jotka vihollisen hyökkäys oli yllättänyt heidän retkellään, joitakuita munkkeja ja muuan pappi. Pyhiinvaeltajilla oli matkasauva, kurpitsipullo vyöllä, ja he veisasivat virsiä valittelevalla äänellä. Yksi tuli Ukrainasta, toinen Keltaiselta mereltä ja kolmas Suomen maakunnista. Viimemainitulla, joka oli jo hyvin iäkäs, oli vyössään pieni lukolla varustettu keräyslaatikko, ikäänkuin se olisi ollut ripustettu kirkon pilariin. Siitä, mitä hän pitkällä ja väsyttävällä retkellään keräsi, ei mitään tullut hänen osakseen, eikä hänellä ollut edes avainta tuohon lukkoon, joka avattiin vasta hänen palatessaan.
Munkit tulivat valtakunnan pohjoisosasta. He olivat kolme kuukautta sitten lähteneet Arkangelista, jonka muutamat matkustajat ovat syystä väittäneet muistuttavan itämaista kaupunkia. He olivat käyneet pyhillä saarilla lähellä Itä-Karjalan rannikkoa, Solovetskin ja Troitsan luostareissa, Pyhän Antoniuksen ja Pyhän Theodosian luostareissa Kievissä, tuossa jagellonien vanhassa lempipaikassa, Simeonovin luostarissa Moskovassa sekä Kasanin luostarissa ja sen vanhauskoisten kirkossa, ja nyt he olivat matkalla Irkutskiin puettuina kaapuun, huppukaulukseen ja sarssivaatteisiin.
Pappi taas oli tavallinen kylänpappi, yksi Venäjän valtakunnan kuudestasadastatuhannesta maalaispapista. Hän oli puettu yhtä kurjasti kuin talonpojatkin eikä todellisuudessakaan ollut heitä ylempänä, sillä hänellä ei ollut mitään arvoastetta tai vaikutusvaltaa kirkossa. Hän viljeli maatilkkuaan kuin talonpoika, kastoi, vihki ja hautasi. Lapsensa ja vaimonsa hän oli saanut pelastetuksi tataarien raakuuksilta lähettämällä heidät pohjoisiin kuvernementteihin. Hän oli jäänyt seurakuntaansa viimeiseen hetkeen asti. Sitten hänen oli täytynyt paeta, ja kun maantie Irkutskiin oli suljettu, oli hänen ollut pakko saapua Baikal-järvelle.
Nämä erilaiset hengelliset, jotka olivat ryhmittyneet lautan etupuolelle, rukoilivat säännöllisin väliajoin kohottaen äänensä tästä hiljaisesta yöstä, ja jokaisen rukousvärssyn lopulla kuului heidän huuliltaan sanat: – Slava Bogu! (Kunnia Jumalalle!)
Mitään mainittavaa ei lauttamatkalla tapahtunut. Nadja oli pysynyt syvään uneen vaipuneena. Mikael Strogov oli valvonut hänen vieressään. Hän oli nukahdellut vain pitkin väliajoin, ja silloinkin hänen aivonsa valvoivat tytön puolesta.
Päivän koittaessa oli lautta, kun varsin raju vastatuuli oli ehkäissyt virtaa, vielä neljänkymmenen virstan päässä Angaran suusta. Todennäköisesti se ei voisi saapua sinne ennenkuin kello kolmelta tai neljältä iltapuolella. Se ei sentään ollut haitaksi, vaan päinvastoin joutuisivat pakolaiset silloin laskeutumaan virtaa pitkin yön aikaan, ja hämärä olisi eduksi heidän saapumiselleen Irkutskiin.
Ainoa pelko, joka useitakin kertoja tuli vanhan merimiehen mieleen, koski jäiden muodostumista veden pinnalle. Yö oli ollut tavattoman kylmä. Nähtiin jokseenkin paljon jääpalasia liikkuvan länttä kohti tuulen ajelemina. Näitä ei tarvinnut pelätä, koska ne eivät voineet luisua Angaraan, jonka suun he olivat sivuuttaneet. Mutta oli ajateltavissa, että järven itäisistä osista saapuvat virta vetäisi mukaansa kuljettaen ne joen rantojen väliin. Siitä koituisi vaikeuksia, mahdollista viivytystä, kenties tulisi voittamaton estekin, joka pysäyttäisi lautan.
Mikael Strogoville oli siis perin tärkeää tietää, minkälainen järven tila oli ja esiintyikö jääkappaleita suurin joukoin. Nadja oli herännyt, hän kyseli tältä usein, ja tyttö selosti hänelle, miltä vedenpinnalla näytti.
Samalla kun jääkappaleet näin lipuivat, esiintyi Baikalin pinnalla merkillisiä luonnonilmiöitä. Ne olivat mahtavia suihkuja kuumista lähteistä, eräänlaisista kaivoista, joita luonto oli porannut järven pohjaan. Nämä suihkut kohosivat varsin korkealle ja hajaantuivat sumuksi, jota auringonsäteet kirjavoivat taivaankaaren väreihin, mutta jonka pakkanen melkein heti tiivisti. Tätä kummallista näytelmää olisi varmaankin ihmeekseen katsellut joku huvimatkailija, joka omaksi ratokseen olisi purjehtinut tällä siperialaisella sisämerellä.
Kello neljän aikaan illalla ilmoitti vanha merimies Angaran näkyvän rannikon korkeiden graniittikallioiden välistä. Oikealla rannalla havaittiin Livenitshnajan pieni satama ja kirkko sekä joitakuita rantaäyräälle rakennettuja taloja.
Mutta perin vakava seikka oli, että ensimmäiset idästä saapuneet jääkappaleet olivat jo luisumassa Angaran rantojen väliin ja siis soljuivat Irkutskia kohti. Niiden lukumäärä ei kuitenkaan voinut vielä olla kyllin suuri, jotta ne tukkisivat joen, eikä pakkanenkaan ollut kyllin ankara niitä kasatakseen.
Lautta saapui pieneen satamaan ja pysähtyi sinne. Siellä oli vanha merimies päättänyt tunnin ajan viivähtää suorittaakseen muutamia välttämättömiä korjauksia. Höllentyneet rungot uhkasivat irtaantua toisistaan, minkä vuoksi ne oli nivottava vahvemmin, jotta lautta voisi kestää Angaran varsin vuolasta virtaa.
Kauniina vuodenaikana Livenitshnajan satama on laituripaikkana Baikal-järvellä matkustaville, joko nämä sitten menevät Kiahtaan, viimeiseen Venäjän ja Kiinan rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, tai palaavat sieltä. Täällä käyvät siis perin usein höyrylaivat ja kaikki järven pienet rannikkoalukset.
Mutta tällä hetkellä Livenitshnaja oli jätetty autioksi. Sen asukkaat eivät olleet jääneet tataarien rosvoilevien joukkojen jalkoihin, joita nyt liikkui Angaran molemmilla rannoilla. He olivat lähettäneet Irkutskiin kaikki ne laivat ja veneet, jotka tavallisesti ovat talviteloillaan sen satamassa, ottaneet mukaansa mitä suinkin saattoivat kuljettaa ja paenneet ajoissa Itä-Siperian pääkaupunkiin.
Vanha merimies ei siis odottanut saavansa kuljetettavikseen uusia pakolaisia Livenitshnajan satamasta, mutta juuri kun lautta laski rantaan, riensi kuitenkin kaksi autiosta talosta tulevaa matkustajaa juoksujalkaa äyräälle.
Perässä istuva Nadja katseli hajamielisesti eteensä.
Häneltä oli päästä parahdus. Hän tarttui kädestä Mikael Strogovia, joka tällä hetkellä kohotti päätänsä.
– Mikä sinun on, Nadja? kysyi hän.
– Meidän kaksi matkatoveriamme, Mikael.
– Se ranskalainenko ja se englantilainenko, jotka tapasimme Uralin vuorensolissa?
– Niin.
Mikael Strogov säpsähti, sillä tuntemattomuus, josta hän ei halunnut luopua, oli vaarassa joutua paljastetuksi.
Eivätkä Alcide Jolivet ja Harry Blount hänessä nyt enää näkisikään Nikolai Korpanovia, vaan oikean Mikael Strogovin, tsaarin kuriirin. Nämä kaksi sanomalehtimiestä olivat kohdanneet hänet jo kaksi kertaa sen jälkeen, kun he olivat eronneet toisistaan Ishimin majatalossa, ensimmäisen kerran Sabedjeron leirillä, kun hän solmuruoskan sivalluksella raateli Ivan Ogarevin kasvot, ja toisen kerran Tomskissa, missä emiiri hänet tuomitsi. He tiesivät siis, mikä hän todellisuudessa oli miehiään.
Mikael Strogov teki nopeasti päätöksensä.
– Nadja, virkkoi hän, – kun ranskalainen ja englantilainen ovat astuneet lautalle, pyydä heitä tulemaan minun luokseni.
Ne olivat tosiaan Harry Blount ja Alcide Jolivet, jotka olivat saapuneet Livenitshnajan satamaan, eivät sattumalta, vaan olosuhteiden pakosta, niin kuin Mikael Strogovkin.
Tiedämme, että he, oltuaan katselemassa tataarien saapumista Tomskiin, olivat sieltä lähteneet ennen juhlan lopuksi toimeenpantua julmaa rangaistusta. He siis arvelivat, että heidän entinen matkatoverinsa oli surmattu, tietämättömiä kun olivat, että hänet emiirin käskystä oli ainoastaan sokaistu.
Hankittuaan itselleen hevoset olivat he vielä samana iltana lähteneet Tomskista päättäen tästä puoleen lähetellä selostuksensa Itä-Siperian venäläisleireistä.
Alcide Jolivet ja Harry Blount ponnistelivat mahdollisimman nopeasti Irkutskia kohti. He toivoivat pääsevänsä sinne ennen Feofar-kaania ja olisivat varmaan päässeetkin, jollei tuo eteläisiltä seuduilta Jenisein laaksoa pitkin edennyt kolmas kolonna olisi äkkiarvaamatta ilmestynyt. Samoin kuin Mikael Strogovilta, katkaistiin heiltäkin tie ennenkuin he ehtivät edes Dinka-joelle. Sen vuoksi heidän oli pakko kulkea alaspäin Baikal-järvelle asti.
Livenitshnajaan tullessaan he tapasivat sataman jo tyhjänä. Eikä heidän ollut mahdollista päästä Irkutskiinkaan, jota tataariarmeijat piirittivät. He olivat siis viipyneet täällä kolme vuorokautta perin ymmällä, kunnes lautta saapui.
Heille ilmoitettiin pakolaisten suunnitelma. Näytti tosiaankin mahdolliselta yön aikaan päästä huomaamattomasti pujahtamaan lävitse ja tunkeutua Irkutskiin. Näin ollen hekin päättivät yrittää.
Alcide Jolivet ryhtyi heti puhuttelemaan vanhaa merimiestä pyytäen häneltä matkalupaa toverilleen ja itselleen ja tarjoutuen maksamaan, minkä hinnan mies vain vaatisi.
– Täällä ei makseta, vastasi vanha merikarhu vakavasti, täällä pannaan elämä alttiiksi, siinä kaikki.
Sanomalehtimiehet astuivat lautalle, ja Nadja näki heidän asettuvan sen etupuolelle.
Harry Blount oli edelleenkin kylmä englantilainen, joka tuskin oli virkkanut tytölle sanaakaan koko matkalla Ural-vuorten yli.
Alcide Jolivet näytti hiukan tavallista vakavammalta, ja täytyy myöntää, että olosuhteiden vakavuus hänen mielentilansa hyvin oikeutti.
Alcide Jolivet oli siis asettunut lautan etualalle, kun hän tunsi käden koskettavan käsivarttaan.
Hän kääntyi ja tunsi Nadjan, tuon miehen sisaren, joka ei enää ollut Nikolai Korpanov, vaan tsaarin kuriiri Mikael Strogov.
Hän oli huudahtamaisillaan hämmästyksestä, mutta näki nuoren tytön panevan sormen huulilleen.
– Tulkaa, Nadja virkkoi hänelle.
Ja välinpitämättömän näköisenä viitaten Harry Blountin mukaansa Alcide Jolivet seurasi neitosta.
Mutta jos sanomalehtimiesten hämmästys oli ollut suuri tavatessaan Nadjan tällä lautalla, oli se rajaton, kun he näkivät Mikael Strogovin, jonka eivät voineet uskoa olevan elossa.
Heidän lähestyessään Mikael Strogov ei ollut hievahtanutkaan.
Alcide Jolivet kääntyi tyttöä kohti.
– Hän ei näe teitä, hyvät herrat, sanoi Nadja. – Tataarit polttivat hänen silmänsä. Minun velirukkani on sokea! – Elävä säälintunne kuvastui Alcide Jolivetin ja hänen toverinsa kasvoilla.
Hetkistä myöhemmin istuivat molemmat Mikael Strogovin vieressä, puristivat hänen kättään ja odottivat hänen heille puhuvan.
– Hyvät herrat, lausui Mikael Strogov matalalla äänellä, – teidän ei tulisi tietää, kuka minä olen ja mitä varten olen Siperiaan tullut. Minä pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani. Lupaatteko sen minulle?
– Kunniasanallani, lausui Alcide Jolivet.
– Gentlemannin sanalla, lisäsi Harry Blount.
– Kiitos, hyvät herrat.
– Voimmeko olla teille hyödyksi? kysyi Harry Blount. – Haluatteko, että autamme teitä tehtävänne suorituksessa?
– Minä toimin mieluummin omin päin, vastasi Mikael Strogov.
– Mutta ne roistothan ovat polttaneet teidän silmänne, sanoi Alcide Jolivet.
– Minulla on Nadja, ja hänen silmänsä riittävät minulle.
Puolta tuntia myöhemmin lautta, joka oli lähtenyt Livenitshnajan satamasta, kääntyi jokea alaspäin. Kello oli viisi illalla. Yö oli tulossa. Siitä tulisi varsin pimeä ja varsin kylmäkin, sillä lämpötila oli jo laskenut nollan alapuolelle.
Mutta vaikka Alcide Jolivet ja Harry Blount olivat luvanneet vaieta Mikael Strogovin salaisuudesta, eivät he häntä kuitenkaan jättäneet. He juttelivat hiljaa, ja täydentämällä entisiä tietojaan heiltä kuulemallaan kykeni sokea saamaan tarkan käsityksen asiain tilasta.
Oli varmaa, että tataarit parhaillaan piirittivät Irkutskia ja että kaikki kolme kolonnaa oli yhtynyt toisiinsa. Ei siis voitu epäillä, että emiiri ja Ivan Ogarev olivat kaupungin edustalla.
Mutta miksi tsaarin kuriiri osoitti sellaista kiirettä päästäkseen sinne, nyt kun hän ei enää voinut viedä keisarillista kirjettä suuriruhtinaalle ja kun hän ei tuntenut sen sisältöäkään? Alcide Jolivet ja Harry Blount eivät sitä käsittäneet.
Muutoin ei menneisyyttä kosketeltukaan paitsi silloin, kun Alcide Jolivet katsoi velvollisuudekseen lausua Mikael Strogoville:
– Meidän on oikeastaan pyydettävä teiltä anteeksi, että emme Ishimissä erotessamme puristaneet kättänne.
– Eipä ollenkaan, teillä oli oikeus pitää minua raukkamaisena.
– Joka tapauksessa, jatkoi Alcide Jolivet, – annoitte te mainion sivalluksen ruoskalla sille lurjukselle. Se merkki pysyy hänen kasvoillaan kauan!
– Ei, ei kauan! vastasi Mikael Strogov koruttomasti.
Puolen tunnin kuluttua siitä, kun Livenitshnajasta oli lähdetty, tiesivät Alcide Jolivet ja hänen toverinsa ne julmat koettelemukset, joita Mikael Strogov ja hänen naistoverinsa olivat toisen toisessa perään kärsineet. He eivät voineet olla ihailematta tuota tarmoa, jolle ainoastaan nuoren neitosen harras kiintymys veti vertaa. Ja Mikael Strogovista he ajattelivat aivan samaa kuin tsaari oli Moskovassa lausunut:
– Hän on todellakin mies!
Lautta kiiti nopeasti Angaran virran kuljettamien jääkappaleiden välitse. Liikkuva maisema avautui molemmin puolin joen rannoilta, ja jonkinlaisen näköharhan vaikutuksesta tuntui siltä kuin heidän uiva kulkuvälineensä olisi pysynyt liikkumattomana tämän maisemasarjan värähdellessä ohi. Täällä oli omituisesti muodostuneita graniittikallioita ja jylhiä rotkoja, joista virtasi kuohuen joku vuolas puro. Joskus nähtiin laaja aukeama vielä savuavine kylineen ja sitten liekeissä hulmuavaa tuuheaa honkametsää. Mutta vaikka tataarit olivatkin kaikkialle jättäneet jälkiä matkastaan, ei heitä vielä näkynyt, sillä he olivat kasaantuneet Irkutskin ympäristöön.
Sillä välin jatkoivat pyhiinvaeltajat rukouksiaan korkealla äänellä. Työnnellen pois liian lähelle kolahtelevia jääkappaleita, ohjasi vanha merimies järkkymättömänä lauttaa Angaran vuolaassa väylässä.
KAHDEN RANNAN VÄLISSÄ.
Kello kahdeksalta illalla, niin kuin taivaan merkeistä oli voitu päätelläkin, verhosi pilkkoinen pimeys koko seudun. Kuu, uusikuu, ei vielä noussut taivaalle. Joen keskeltä ei voinut erottaa sen äyräitä. Rantakalliot yhtyivät matalalla riippuviin, raskaisiin pilviin, jotka tuskin ollenkaan liikkuivat. Silloin tällöin lennähti idästä joku tuulenviima ja tuntui haihtuvan Angaran ahtaaseen laaksoon.
Pimeys edisti suuressa määrin pakolaisten suunnitelmia, sillä vaikka tataarien etuvartioita epäilemättä olikin pitkin kumpaakin rantaa, oli lautalla varsin suuret mahdollisuudet suhahtaa huomaamatta ohi. Myöskään ei ollut todennäköistä, että piirittäjät olisivat sulkeneet joen Irkutskin yläpuolelta, he kun tiesivät, etteivät venäläiset voineet odottaa mitään apuväkeä maakunnan eteläpuolelta. Sitäpaitsi tekisi luonto itse ennen pitkää sulun pakkasella juottamalla rantojen väliin kasaantuneet jääkappaleet yhteen.
Lautalla oltiin hiiskumatta. Sen kiitäessä joen uomaa alaspäin eivät pyhiinvaeltajien äänet enää kajahdelleet. He rukoilivat vieläkin, mutta heidän rukouksensa oli vain muminaa, joka ei kantanut rannalle asti. Pakolaiset loikoivat matalalla lavalla, joten heidän hahmonsa tuskin kohosivat veden vaakasuoraa pintaa ylemmäksi. Vanha merimies oli lyyhistynyt etualalle lähelle heitä ja työnsi vain jäälohkareita syrjään, mikä ei aiheuttanut melua.
Näiden jääkappaleiden ajelehtiminen oli sekin edullinen seikka, kunhan ne vain eivät myöhemmin muodostaisi voittamatonta estettä lautan kululle. Tämä laite olisi todellakin ollut vaarassa tulla huomatuksi synkän pimennonkin läpi, jos se olisi liikkunut joen vapailla aalloilla, kun se nyt sensijaan sekaantui näiden kaikenkokoisten ja -muotoisten liikkuvien möhkäleiden röykkiöön, joiden ryske toisiaan tölmiessään sitäpaitsi tukehdutti kaiken muun epäilyttävän melun.
Ilmassa alkoi tuntua kireä pakkanen. Pakolaiset kärsivät siitä hirveästi, heillä kun ei ollut muuta suojaa kuin muutamia koivunoksia. He likistyivät toisiaan vastaan paremmin kestääkseen lämpömäärän alentumisen, joka tänä yönä varmaankin laski kymmeneen asteeseen nollan alapuolelle. Heikko tuuli, joka idän lumivaippaisia vuoria hiveltyään saapui tänne, viilsi purevasti.
Perällä makaava Mikael Strogov ja Nadja alistuivat valittelematta tähän lisäkärsimykseen. Alcide Jolivet ja Harry Blount jotka olivat heidän lähellään, koettivat parhaansa mukaan kestää näitä Siperian talven ensimmäisiä hyökkäyksiä. Kummatkaan eivät jutelleet, eivät edes kuiskailemalla. Tilanne kiinnittikin kokonaan heidän huomionsa. Joka hetki saattoi tapahtua jotakin, sattua kamala onnettomuus, josta he eivät ehjin nahoin suoriutuisi.
Mieheksi, joka toivoi pian saavuttavansa päämääränsä, näytti Mikael Strogov omituisen tyyneltä. Eikä hänen tarmonsa ollut vakavimmissakaan käänteissä lannistunut, hänen ajatuksissaan häämötti jo hetki, jolloin hän vihdoinkin saisi ajatella äitiään, Nadjaa ja itseään! Hän pelkäsi enää vain viimeistä ja kovin pahaa mahdollisuutta, että jääkappaleet kokonaan tukkisivat lautalta tien ennenkuin se pääsisi Irkutskiin. Hän ajatteli vain sitä ja oli siltä varalta päättänyt tehdä jonkin äärimmäisen rohkean tempun, jos tarve vaatisi.
Nadja, jota tämä muutaman tunnin lepo oli virkistänyt, oli saanut takaisin tarmonsa, jonka väsymys ja kärsimys olivat toisinaan murtaneet koskaan voimatta järkyttää hänen sielullista tarmoaan. Hän ajatteli myös, että jos Mikael Strogov ryhtyisi johonkin uuteen yritykseen, tulisi hänen olla mukana opastamassa. Mutta samalla kun hän lähestyi Irkutskia, piirtyi hänen isänsä kuva selvemmin hänen mieleensä. Hän näki hänet saarretussa kaupungissa, kaukana rakastamistaan, mutta taistelemassa hyökkääjiä vastaan. Muutaman tunnin perästä, jos taivas vihdoinkin olisi heille suopea, olisi hän isänsä sylissä, kertoisi tälle äitinsä viimeiset sanat, eikä mikään enää heitä erottaisi. Jos Vasili Fedorin maanpakolaisuuden täytyisi jatkua, jäisi tytär hänen kumppanikseen. Sitten hän alkoi muistella miestä, jota hänen oli kiitettävä isänsä näkemisestä, tuota jalomielistä toveria, tuota "veljeä" joka tataarien tultua työnnetyiksi takaisin lähtisi paluumatkalle Moskovaan ja jota hän ehkä ei enää näkisi...
Alcide Jolivetilla ja Harry Blountilla taas oli yksi ainoa ajatus: heistä oli tilanne äärettömän dramaattinen ja antaisi hyvin esitettynä aiheen mitä mielenkiintoisimpaan selostukseen. Englantilainen ajatteli Daily Telegraphin lukijoita ja ranskalainen Madeleine-serkkunsa laajaa salonkia. Sydämessään ei kumpikaan ollut tuntematta jonkinlaista liikutusta.
– No, sitä parempi! tuumi Alcide Jolivet. – Täytyy tuntea liikutusta voidakseen liikuttaa muita! Luulen, että tästä seikasta on joku kuuluisa värssykin, mutta hiisi vieköön, en saa sitä mieleeni... Harjaantuneilla silmillään hän yritti katsella jokea verhoavan synkän pimeyden läpi.
Silloin tällöin katkaisivat kuitenkin isot valoroihut tämän pimeyden loihtien rannoille aavemaisen näön. Milloin loimusi metsä tulessa, milloin joku kylä vielä paloi yön tummuuden korostamana. Angara valaistui välistä rantaäyräältä toiselle. Jäälautat välkkyivät satoina kuvastimina heijastellen liekkejä kaikissa väreissä liikkuessaan virran oikkujen mukaan. Näiden uivien esineiden joukkoon sekaantuneena lautta kiiti huomaamattomana.
Vaara ei siis vielä uhannut siltä taholta.
Mutta toisenlainen vaara väijyi pakolaisia, ja sitä he eivät olleet edeltäpäin osanneet aavistaa ja sen edessä he sitäpaitsi olivat aivan voimattomia. Alcide Jolivet sen sattumalta huomasi.
Loikoen lautan oikealla sivulla hän oli antanut kätensä riippua vedenkalvossa. Äkkiä hän kummastui vaikutelmasta, jonka pintaveden kosketus häneen teki. Se tuntui olevan tahmeaa, ikäänkuin jotakin kivennäisöljyä.
Alcide Jolivet varmistui asiasta hajuaistillaan, eikä hän ollut erehtynyt.
Tosiaankin Angaran pintaveden päällä ui kerros juoksevaa naftaa. Uiko lautta siis todellakin tämän niin tavattomasti tulenaran aineen päällä? Oliko joku luonnonilmiö juoksuttanut sitä Angaran pinnalle vai oliko se tarkoitettu hävitysvälineeksi, jota tataarit aikoivat käyttää? Tahtoivatko he lähettää tulipalon Irkutskiin keinoilla, jollaisia sotalait eivät koskaan olleet hyväksyneet sivistyskansojen kesken?
Nämä olivat ne kaksi kysymystä, jotka Alcide Jolivet itselleen esitti, mutta hän katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa asiasta Harry Blountille, ja molemmat olivat yhtä mieltä siitä, etteivät he hälyttäisi matkatovereitaan ilmoittamalla heille tästä uudesta vaarasta.
Tiedämme, että Keski-Aasian maaperä on kuin nestemäisellä hiilipitoisella vedyllä kyllästetty pesusieni. Bakun sataman seuduilla Persian rajalla, Apsheronin niemimaalla, Kaspianmeren rannikoilla, Vähässä-Aasiassa, kiinalaisessa Jung-Huanissa ja Birmassa pulppuilee kivennäisöljylähteitä tuhansittain maanpinnalle. Se on "öljymaata", siihen verrattavaa kuin nykyisin Pohjois-Amerikassakin.
Eräinä uskonnollisina juhlina, varsinkin Bakun satamassa, päästävät alkuasukkaat, tulenpalvelijat, meren pinnalle juoksevaa naftaa, joka vettä keveämpänä uiskentelee sen kalvossa. Sitten yön tultua, kun kiviöljykerros on levinnyt Kaspianmerelle, he sytyttävät sen nauttiakseen siitä verrattomasta näytelmästä, jonka tuulessa aaltoileva ja vyöryävä tuliulappa tarjoaa.
Mutta se, mikä Bakussa on vain huvia, olisi Angaran aalloilla tietänyt kauheaa hävitystä. Jos joki olisi joko pahanilkisyydestä tai varomattomuudesta sytytetty tuleen, olisivat liekit silmänräpäyksessä hulmahdelleet Irkutskin tuolle puolen.
Lautalla ei suinkaan tarvinnut pelätä mitään mutta sitä enemmän oli pelättävä Angaran molemmille rannoille sytytettyjä tulipaloja, sillä jokeen putoava kekäle tai kipinä olisi riittänyt sytyttämään tämän naftavirran.
Alcide Jolivetin ja Harry Blountin pelon voi paremmin käsittää kuin kuvailla. Eikö tämän uuden vaaran uhatessa olisi ollut parempi laskea maihin jommalle kummalle rannalle ja odottaa? He kyselivät sitä toisiltaan.
– Joka tapauksessa tiedän yhden, joka ei nouse maihin, olkoonpa vaara kuinka suuri tahansa, virkkoi Alcide Jolivet viitaten Mikael Strogoviin.
Tällä välin kiiti lautta nopeasti jääkappaleiden keskellä, joiden rivit tiivistyivät yhä enemmän.
Tähän asti ei oltu havaittu mitään tataariosastoa Angaran rantaäyräillä, mikä osoitti, ettei lautta vielä ollut ehtinyt heidän etuvartiostojensa kohdalle. Mutta kellon lähestyessä kymmentä illalla luuli Harry Blount näkevänsä jäälauttojen pinnalla liikkuvia mustia hahmoja. Hypellen möhkäleeltä toiselle ne lähestyivät nopeasti.
– Tataareja! hän ajatteli.
Ja hiipien lautan etusyrjällä olevan vanhan merimiehen luo hän osoitti tuota epäilyttävää liikehtimistä. Tämä tähysteli tarkkaavaisesti.
– Ne ovat vain susia, hän sanoi. – Joudun mieluummin tekemisiin niiden kuin tataarien kanssa. Mutta täytyy puolustautua aiheuttamatta melua!
Pakolaisten oli tosiaan taisteltava näitä hurjia petoeläimiä vastaan, jotka nälkä ja pakkanen ajoivat pitkin maakuntaa. Sudet olivat vainunneet lautan ja hyökkäsivät pian sitä vastaan. Pakolaisten oli siis antauduttava taisteluun, mutta tuliaseita käyttämättä, sillä he eivät voineet olla kaukana tataarien asemista. Naiset ja lapset ryhmittyivät lautan keskelle, ja miehet, toisilla aseenaan seipäät, toisilla puukkonsa, useimmilla vain sauvat, ryhtyivät lyömään hyökkääjiä takaisin. He eivät päästäneet ainoatakaan huutoa, mutta susien ulvonta viilsi ilmaa.
Mikael Strogov ei ollut tahtonut pysyä toimettomana. Hän oli ojentunut lautan syrjälle hukkaparven hyökätessä. Hän oli vetänyt esille puukkonsa, ja joka kerta, kun susi tuli hänen ulottuvilleen, osasi hänen kätensä työntää veitsen sen kurkkuun. Harry Blount ja Alcide Jolivet eivät myöskään olleet laiskoina, vaan rehkivät hartiavoimin. Heidän toverinsa avustivat heitä urheasti. Kaikki tämä teurastus tapahtui ääneti, vaikka monet pakolaisista eivät voineetkaan välttää vakavia puraisuja.
Kahakka ei kuitenkaan näkynyt loppuvan. Susilauma kasvoi lakkaamatta. Angaran oikean rannikon täytyi olla niitä täynnä.
– Eikö tästä tule ikinä loppua! huudahti Alcide Jolivet käytellen verta tihkuvaa tikariaan.
Ja puoli tuntia hyökkäyksen alkamisen jälkeen juoksenteli susia yhä sadoittain jääkappaleilla.
Uupuneet pakolaiset herpaantuivat nyt silminnähtävästi. He alkoivat joutua taistelussa alakynteen. Tällä hetkellä kymmensusinen joukko isoja petoja, kiukusta ja nälästä raivokkaina, silmät kiiluen pimeässä kuin hehkuvat hiilet, ryntäsi lautalle. Alcide Jolivet ja hänen toverinsa hyökkäsivät näiden peloittavien eläinten keskelle, ja Mikael Strogov ryömi niitä kohti. Mutta silloin tapahtui äkillinen muutos.
Muutamassa sekunnissa olivat sudet jättäneet lautan ja poistuneet joessa kelluvilta jääkappaleiltakin. Kaikki nuo mustat hahmot hajaantuivat ja pian voitiin todeta, että ne olivat kiireimmiten paenneet takaisin oikealle rannalle.
Se johtui siitä, että sudet tarvitsivat pimeyttä toimiakseen, mutta juuri silloin ääretön valkeus kirkasti Angaran koko uoman.
Sen aiheutti suunnattoman tulipalon roihu. Koko Poshkavskin kauppala paloi. Tällä kertaa olivat tataarit siellä tihutöissään. Siitä lähtien heillä oli hallussaan molemmat rannat Irkutskin tuolle puolen. Pakolaiset olivat siis saapumassa matkansa vaarallisimpaan vaiheeseen, ja he olivat vielä kolmenkymmenen virstan päässä pääkaupungista.
Oli puoli kaksitoista yöllä. Lautta jatkoi kulkuaan pimeässä jääkappaleiden joukossa, joihin se kokonaan sekaantui, mutta leveitä valojuovia singahti toisinaan sille asti. Eivätkä lavalle pitkäkseen asettuneet pakolaisetkaan tehneet ainoatakaan liikettä, joka olisi voinut antaa heidät ilmi.
Kauppalan palo roihusi tavattoman rajuna. Sen kuusipuusta veistetyt rakennukset syttyivät kuin pihka. Sataviisikymmentä taloa paloi yht'aikaa. Tulipalon räiskeeseen sekaantui tataarien ulvonta. Ottaen tuen läheisistä jääkappaleista oli vanhan merimiehen onnistunut työntää lautta oikeata rantaa kohti, ja kolmen tai neljänsadan jalan välimatka erotti sen nyt Poshkavskin liekehtivistä rantatörmistä.
Kuitenkin olisi pakolaiset tässä ajoittaisessa valaistuksessa huomattu, jos eivät murhapolttajat olisi olleet niin ahkerassa puuhassa kauppalaa hävittääkseen. Mutta käsitämme hyvin, kuinka peloissaan Alcide Jolivetin ja Harry Blountin täytyi olla ajatellessaan sitä herkästi syttyvää polttoainetta, jonka pinnalla lautta ui.
Kipinälyhteitä kohosikin palavista taloista, jotka olivat suitsuvina pätseinä. Savuvyöryjen keskellä lentelivät nuo kipinät viiden- tai kuudensadan jalan korkeudella ilmaan. Oikealla rannalla, joka oli tulipaloa vastapäätä, hohtivat puut ja rantakalliot kuin olisivat olleet liekeissä. Näin ollen olisi Angaran pinnalle pudonnut kipinä ollut kylliksi levittämään paloa virran mukana eteenpäin ja siirtämään turman toisellekin rannalle. Silloin olisi lautta ja kaikki siinä olevat lyhyessä ajassa tuhottu.
Mutta onneksi eivät yön heikot viimat puhaltaneet sieltä päin. Ne saapuivat yhä idästä ja ajoivat liekkejä vasemmalle. Oli siis mahdollista, että pakolaiset välttäisivät tämän uuden vaaran.
Ja vihdoin päästiinkin palavan kauppalan ohi. Vähitellen heikkeni tulipalon roihu, sen räiske väheni, ja viimeiset valohohteet hävisivät eräässä Angaran äkkimutkassa kohoavien korkeiden rantakallioiden taakse.
Oli keskiyön aika. Jälleen pimeys suojeli lauttaa. Tataareja liikkui edelleenkin edestakaisin molemmilla rannoilla. Heitä ei nähty, mutta heidän äänensä kuultiin. Ulompain etuvartiostojen tulet välkkyivät kovin kirkkaasti.
Kävi kuitenkin välttämättömäksi ohjailla tarkkaavaisemmin yhä tiivistyvien jääkappaleiden välitse.
Vanha merimies nousi pystyyn, ja talonpojat tarttuivat sauvoimiinsa. Kaikilla oli täysi työ, ja lautan ohjaus tuli yhä vaikeammaksi, sillä joki tukkeutui huomattavasti.
Mikael Strogov oli pujahtanut lautan kärkipuolelle.
Alcide Jolivet oli häntä seurannut.
Molemmat kuuntelivat, mitä vanha merikarhu ja hänen miehensä sanoivat:
– Pidä huolta oikeasta laidasta!
– Vasemmalta lähenevät jääkappaleet uhkaavat meitä!
– Torju, torju niitä puoshaallasi. Ennenkuin tunti on kulunut juutumme kiinni!
– Jos Jumala niin tahtoo! vastasi vanha merimies. – Hänen tahtoaan ei kukaan voi vastustaa.
– Kuuletteko, mitä he sanovat? kysäisi Alcide Jolivet.
– Kyllä, vastasi Mikael Strogov, – mutta Jumala on meidän kanssamme!
Asema kävi kuitenkin yhä vaikeammaksi. Jos lautan kulku keskeytyisi, niin ei ainoastaan heidän ponnistuksensa saapua Irkutskiin raukeaisi tyhjiin, vaan heidän olisi pakko jättää kelluva kojeensa, joka jäämöhkäleiden murskaamana pian hajoaisi heidän altaan. Pajuvitjat taittuisivat ja rajusti toisistaan irrotetut kuusenrungot syöksyisivät kohmettuneen kuoren alle, eikä onnettomilla olisi enää muuta pakopaikkaa kuin itse jääjärkäleet. Sitten tataarit huomaisivat heidät päivän tullen ja surmaisivat säälittä.
Mikael Strogov palasi peräpuolelle, missä Nadja häntä odotti. Hän lähestyi tyttöä, tarttui häntä kädestä ja kysyi:
– Nadja, oletko valmis? johon tämä vastasi myöntävästi, kuten aina:
– Minä olen valmis!
Muutaman virstan lautta vielä ajelehti jääkappaleiden keskellä. Jos Angara kapenisi, syntyisi sulku ja kävisi siis mahdottomaksi seurata virtaa. Vauhti oli jo paljon hitaampaa. Joka hetki oli tehtävä kaarroksia, vältettävä yhteentörmäyksiä jääkappaleiden kanssa, ohjattava möhkäleiden väliseen väylään. Sanalla sanoen, sattui varsin huolestuttavia viivytyksiä.
Ja yötäkin oli jäljellä vain jokunen tunti. Jos pakolaiset eivät ehtisi Irkutskiin ennen viittä aamulla, täytyisi heidän heittää kaikki toivo sinne saapumisesta.
Kaikista yrityksistä ja ponnistuksista huolimatta töytäisi lautta puoli kahden tienoissa paksua jääriuttaa vasten ja pysähtyi. Ylempää ajautuvat jääkappaleet syöksähtivät sen päälle, työnsivät sitä vastusta kohti ja tekivät sen liikkumattomaksi, ikäänkuin se olisi ajanut karille.
Tällä kohdalla Angara kapeni, sen uoma supistui puoleen tavallista leveyttään. Siitä johtui jäiden kasaantuminen, ne kun olivat vähitellen juuttuneet toisiinsa yhtä hyvin melkoisen puristuksen kuin yhä kiihtyvän pakkasenkin vaikutuksesta. Viittäsataa askelta alempana joki laajeni taas, ja tämän jääkentän alasyrjästä vähitellen irtaantuvat möhkäleet jatkoivat luisumistaan Irkutskia kohti. On siis luultavaa että ilman uoman soukistumista ei rantojen välille olisi syntynyt sulkua, vaan lautta olisi edelleenkin voinut lipua alaspäin virran mukana. Mutta vastoinkäyminen oli korjaamaton, ja pakolaisten täytyi luopua kaikesta toivosta saavuttaa päämääränsä.
Jos heillä olisi ollut työkaluja, jollaisia valaanpyytäjät tavallisesti käyttävät avatakseen itselleen kanavan jääkenttien läpi, jos he olisivat voineet leikata uoman jäätikköön, kunnes joki jälleen laajeni, olisi heillä ehkä ollutkin siihen aikaa. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista sahaa, ei kärkitalttaa, ei mitään, millä olisi voinut murtaa tuota kuorta, jonka tavaton pakkanen teki kovaksi kuin graniitti.
Mitä oli tehtävä?
Sillä hetkellä kajahti laukauksia Angaran oikealta rannalta. Luotituisku kohdistui lauttaan. Oliko onnettomat siis huomattu? Kaiketikin, sillä toisia laukauksia pamahti vasemmalta rannalta. Kahden tulen välissä joutuivat pakolaiset tataarien tarkk'ampujain maalitauluksi. Joitakuita luodit haavoittivat, vaikka ne tässä pimeydessä lensivätkin vain umpimähkään.
– Tule, Nadja, kuiskasi Mikael Strogov nuoren tytön korvaan.
Mitään vastaamatta Nadja "valmiina kaikkeen" tarttui Mikael Strogovin käteen.
– Meidän on päästävä jääpadon yli, tämä virkkoi tytölle aivan hiljaa. – Opasta minua, mutta kukaan ei saa nähdä meidän poistuvan lautalta!
Nadja totteli. Mikael ja hän sujahtelivat nopeasti jään pinnalla tässä synkässä pimeydessä, jota vain laukausten leimahdukset siellä täällä viiltelivät.
Nadja ryömi Mikael Strogovin edellä. Luoteja putoili heidän ympärilleen kuin rajuja rakeita rapsahdellen jäähän. Jääkentän rosoinen ja teräväsärmäinen pinta raappi heidän kätensä verille, mutta yhä eteenpäin he liikkuivat.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he tulivat tukkeuman alemmalle reunalle. Siellä aaltoili Angara jälleen vapaana. Muutamat jääröykkiöstä vähitellen irtautuneet järkäleet alkoivat liikkua ja ajautuivat kaupunkia kohti.
Nadja käsitti, mitä Mikael Strogov aikoi yrittää. Hän näki tuollaisen jäälaatan, jota enää vain kapea kieleke yhdisti kiinteään röykkiöön.
– Tule, sanoi Nadja.
Ja molemmat lyyhistyivät tuolle jääkappaleelle, jonka keveä keinahdus irroitti padosta.
Jääkappale alkoi ajelehtia. Joen uoma laajeni, väylä oli vapaa.
Mikael Strogov ja Nadja kuuntelivat laukauksia, hätähuutoja ja tataarien ulvontaa ylempää virralta... Vähitellen nämä kaamean epätoivon ja hurjan riemun huudot haihtuivat etäisyyteen.
– Toveriraukat! huoahti Nadja.
Puolen tunnin ajan kuljetti virta nopeasti jäämöhkälettä, jolla Mikael Strogov ja Nadja olivat. Joka hetki täytyi heidän pelätä, että se hajoaisi heidän altaan. Virtauksen tempaamana se ajelehti keskellä jokea, ja se piti ohjata rantaa kohti vasta sitten, kun oli laskettava Irkutskin satamalaitureihin.
Hampaat yhteen purtuina, korvat hörössä, Mikael Strogov ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä päämääräänsä. Hän tunsi olevansa saavuttamaisillaan sen!
Kello kahden tienoissa aamulla näkyi kahdenkertainen valorivi horisontissa, jossa Angaran molemmat rannat hämärtyivät toisiinsa.
Oikealta tuikkivat Irkutskin valot, vasemmalta tataarien leirinuotiot.
Mikael Strogov oli enää vain puolen virstan päässä kaupungista.
– Vihdoinkin! hän jupisi.
Mutta äkkiä pääsi Nadjalta parahdus.
Sen kuullessaan Mikael Strogov nousi seisomaan jääkappaleelle, joka kiikkui. Hänen kätensä ojentui Angaran uoman suuntaan. Hänen sinerväin heijastusten valaisemat kasvonsa tulivat pelottavan näköisiksi, ja silloin, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat jälleen avautuneet valolle, hän huudahti:
– Ah, itse Jumala on siis meitä vastaan!
IRKUTSK.
Irkutskissa, Itä-Siperian pääkaupungissa, on tavallisesti kolmekymmentätuhatta asukasta. Melkoisen korkealla kummulla Angaran oikealla rannalla sijaitsevat sen kirkot, joiden yli kohoaa ylväs katedraali, ja sen runolliseen epäjärjestykseen rakennetut talot.
Jonkun matkan päästä, parikymmentä virstaa täältä Siperian valtatien äärestä kohoavan vuoren kukkulalta, näyttää se kupukattoineen, kellotapuleineen, minareetteja muistuttavine hoikkine kirkontorneineen ja japanilaisten porsliinimaljakkojen tavoin leveästi kuperine kupooleineen itämaiselta. Mutta se vaikutelma häviää heti, kun matkustaja on ehtinyt kaupunkiin sisälle.
Puolittain bysanttilaisesta, puolittain kiinalaisesta muuttavat sen eurooppalaiseksi kaupungiksi kivetyt, jalkakäytävillä reunustetut, kanavien katkomat ja jättiläiskoivujen varjostamat kadut, tiili- ja puurakennukset, joista muutamissa on useita kerroksia, ja ristiin rastiin liikkuvat lukuisat ajopelit, jotka eivät ole pelkkiä tarantaseja ja telegoja, vaan kuomuvaunuja ja kaleskoita, samoin kuin sivistyksen saavutuksissa pitkälle edistynyt asujamistokin, jolle Pariisin uusimmat muodit eivät ole vieraita.
Tällä hetkellä oli Irkutsk, maakunnan siperialaisten turvapaikka, tungokseen asti täynnä kansaa. Siellä oli runsaasti kaikenlaisia tarvikkeita. Irkutskiin oli varastoitu kauppatavaroita, joita vaihdetaan Kiinan, Keski-Aasian ja Euroopan välillä. Sinne oli kerätty Angaran laakson asukkaita, kalkasmongoleja, tunguuseja ja burjaatteja ja annettu erämaan laajentua hyökkääjien ja kaupungin välille.
Irkutsk oli Itä-Siperian kenraalikuvernöörin asuinpaikka. Hänen alaisenaan toimi siviilikuvernööri, jonka käsiin keskittyi maakunnan hallinto, poliisimestari, jolla oli paljon töitä tässä karkotettuja vilisevässä kaupungissa, ja vihdoin pormestari, kauppiaiden päämies, mahtava henkilö äärettömän varallisuutensa ja sen vaikutusvallan vuoksi, joka hänellä oli.
Irkutskin varusväkenä oli silloin rykmentti kasakkajalkaväkeä, noin kaksituhatta miestä, ja osasto vakinaisia santarmeja, joilla oli kypärä ja hopeanauhainen sininen univormu.
Muutoin, kuten tiedetään, oli tsaarin veli, joka erinäisistä syistä oleskeli Irkutskissa, ollut sinne suljettuna maahanhyökkäyksen alusta asti.
Tämä asiaintila vaatinee tarkempaa selitystä. Valtiollisesti tärkeä matka oli tuonut suuriruhtinaan näihin Itä-Aasian etäisiin maakuntiin.
Käytyään Siperian tärkeimmissä maakunnissa oli suuriruhtinas, matkustaen sotilaana pikemmin kuin prinssinä ilman mitään loistoa, upseeriensa ja kasakkaosaston seuraamana, joutunut Baikal-järven takaisille seuduille. Nikolajevsk, viimeinen Ohotskin meren rannikolla sijaitseva venäläinen kaupunki, oli saanut kunnian pitää häntä vieraanaan.
Saavuttuaan suunnattoman Venäjän valtakunnan äärimmäisille rajoille, oli suuriruhtinas palaamassa Irkutskiin, josta aikoi lähteä paluumatkalle Eurooppaan, kun hän sai tiedon tästä yhtä uhkaavasta kuin äkillisestäkin hyökkäyksestä. Hän riensi kiireimmiten takaisin pääkaupunkiin, mutta hänen sinne saavuttuaan oli yhteys Venäjän kanssa katkeamaisillaan. Hän sai vielä muutamia sähkösanomia Pietarista ja Moskovasta, ehtipä niihin vastatakin. Mutta sitten linja katkaistiin olosuhteissa, jotka tunnemme.
Irkutsk oli eristetty muusta maailmasta.
Suuriruhtinaalla ei ollut enää muuta neuvoa kuin järjestää puolustus, ja hän teki sen sillä lujuudella ja kylmäverisyydellä, josta hän muissakin tilanteissa oli antanut eittämättömiä todisteita.
Uutiset Ishimin, Omskin ja Tomskin valloituksesta saapuivat toinen toisensa perästä Irkutskiin. Oli siis hinnalla millä tahansa pelastettava Siperian pääkaupunki samasta kohtalosta. Pikaista apua ei ollut odotettavissa. Ne vähäiset joukot, joita oli siroteltu Amurin maakuntiin ja Irkutskin kuvernementtiin, eivät voineet saapua kyllin vahvoina pysähdyttääkseen tataarien kolonnat. Ja koska Irkutsk ei voinut välttää piiritystä, niin ennen kaikkea kaupunki oli niin varustettava, että se kykenisi kestämään sitä pitkähkön ajan.
Nämä varustustyöt pantiin alkuun samana päivänä, kun Tomsk joutui tataarien käsiin. Viimemainitun uutisen yhteydessä suuriruhtinas kuuli, että Buharan emiiri ja häneen liittoutuneet kaanit johtivat henkilökohtaisesti sotaliikkeitä, mutta sitä hän ei tiennyt, että näiden itämaalaisten ruhtinaiden apulaisena toimi Ivan Ogarev, venäläinen upseeri, jonka hän itse oli tuominnut menettämään sotilasarvonsa, mutta jota hän ei henkilökohtaisesti tuntenut.
Heti alussa määrättiin Irkutskin maakunnan asukkaat jättämään kylänsä ja kaupunkinsa. Niiden, jotka eivät paenneet pääkaupunkiin, täytyi siirtyä taaemmaksi, Baikal-järven tuolle puolen, mihin hyökkäyksen hävitys ei luultavasti ulottuisi. Elot ja rehuvarat takavarikoitiin kaupunkia varten, ja tämä hallituksen viimeinen tukikohta kaukaisessa idässä varustettiin kestämään piiritystä jonkin aikaa.
Vuonna 1611 perustettu Irkutsk sijaitsee Irkut- ja Angarajokien yhtymäkohdassa, viimemainitun oikealla rannalla. Kaksi paaluilla rakennettua puusiltaa, siten sijoitettu, että ne laivakulun helpottamiseksi avautuvat koko purjehdusväylän leveydeltä, yhdistävät kaupungin joen vasemmalla rannalla leviäviin esikaupunkeihin. Siltä taholta oli puolustus helppoa. Esikaupungit oli jätetty kylmilleen, sillat hävitetty. Tällä kohtaa varsin leveän Angaran ylimeno ei olisi ollut mahdollista piiritettyjen tulen alla.
Mutta virran yli voitiin päästä kaupungin ylä- ja alapuolelta, ja Irkutsk oli siis hyökkäykselle alttiina idän puolelta, missä ei mikään ympärysmuuri sitä suojellut.
Vallitustöihin käsivarsien voimaa siis aluksi käytettiinkin. Uurastettiin yötä päivää. Suuriruhtinas näki asujamiston innokkaasti ryhtyvän tähän urakkaan. Myöhemmin hän sai nähdä asukkaiden urhoollisesti puolustautuvan. Sotilaat, kauppiaat, karkotetut, talonpojat, kaikki uhrautuivat kernaasti yhteiseksi pelastukseksi. Viikkoa ennen kuin tataarit ilmestyivät Angaran varsille oli korkeat maavallit luotu. Angaran veden täyttämä vallihauta oli kaivettu reunamuurin ja vastavallin väliin. Kaupunkia ei enää voitu valloittaa äkkiyllätyksellä. Sitä täytyi piirittää.
Kolmas tataarikolonna, joka oli liikkunut Jenisein laaksoa pitkin, ilmestyi syyskuun 24. päivänä Irkutskin lähistölle. Se miehitti heti nuo hylätyt esikaupungit, joiden talotkin oli hävitetty, jotteivät ne häiritsisi suuriruhtinaan vähäisen tykistön toimintaa.
Tataarit järjestäytyivät odottaessaan kahden muun emiirin ja hänen liittolaistensa johtaman kolonnan saapumista.
Näiden eri osastojen yhtyminen tapahtui Angaran leirillä syyskuun 25. päivänä, ja koko armeija, lukuunottamatta tärkeimpiin vallattuihin kaupunkeihin jätettyjä varusväkiä, keskitettiin Feofar-kaanin johdon alle.
Kun Ivan Ogarev oli pitänyt Angaran ylimenoa mahdottomana Irkutskin edustalla, niin voimakas joukko-osasto meni joen yli muutamaa virstaa alempana sitä varten rakennettuja lauttasiltoja pitkin. Suuriruhtinas ei yrittänyt tätä ylimenoa vastustaa. Hän olisi voinut sitä ainoastaan häiritä, mutta ei ehkäistä, kun hänellä ei ollut käytettävissään kenttätykistöä, ja hän menetteli viisaasti pysytellessään Irkutskin muurien sisällä.
Tataarit ottivat siis haltuunsa joen oikean rannan. Sitten he marssivat ylöspäin kaupunkia kohti, polttivat matkallaan kenraalikuvernöörin Angaran partaalla kohoavalle metsäiselle kukkulalle rakennetun kesähuvilan ja asettuivat lopullisesti piiritysasemiin, ensin saarrettuaan täysin Irkutskin.
Ivan Ogarev, taitava insinööri, kykeni aivan varmasti ohjaamaan säännöllistä piiritystä, mutta häneltä puuttui apuneuvoja toimiakseen nopeasti. Hän olikin toivonut valloittavansa Irkutskin, kaikkien pyrkimystensä päämäärän, äkillisellä yllätyksellä.
Näemme, että asiat olivat saaneet toisen käänteen kuin mitä hän oli odottanut. Ensiksikin oli Tomskin taistelu viivästyttänyt tataariarmeijan marssia, ja toiseksi oli suuriruhtinas perin ripeästi ryhtynyt varustelutöihin kaupungin puolustamiseksi. Nämä kaksi seikkaa riittivät kukistamaan hänen suunnitelmansa.
Hänen oli siis pakko ryhtyä varsinaiseen piiritykseen.
Hänen kehotuksestaan emiiri kuitenkin yritti kahdesti vallata kaupungin suurin tappioin. Hän lähetti joukkonsa multavarustuksia vastaan, joissa oli joitakuita heikkoja kohtia, mutta nämä kaksi hyökkäystä torjuttiin urhoollisesti. Suuriruhtinas ja hänen upseerinsa eivät itseään tässä säästelleet. He olivat henkilökohtaisesti mukana, he veivät siviiliväestön vallituksille. Porvarit ja talonpojat täyttivät ihmeellisesti velvollisuutensa. Toisella hyökkäyksellä tataarien oli onnistunut murtaa muuan ympärysmuurin porteista. Käytiin taistelu Bolshajan ison, kahta virstaa pitkän, Angaran partaalle päätyvän kadun päässä. Mutta kasakat, santarmit ja siviiliväestö tekivät tataareille niin lujaa vastarintaa että näiden täytyi paeta asemiinsa.
Ivan Ogarev tuumi silloin saavuttaa petoksella sen, mihin ei voimakeinoin kyennyt. Tiedämme, että hänen aikomuksenaan oli tunkeutua kaupunkiin, mennä suuriruhtinaan puheille, voittaa hänen luottamuksensa ja otollisen hetken tullen jättää yksi porteista hyökkääjille auki. Sen tehtyään hän tyydyttäisi kostonhimonsa tsaarin veljeä kohtaan.
Mustalaisnainen Sangarra, joka oli häntä seurannut Angaran leirille, yllytti häntä panemaan tämän tuumansa täytäntöön.
Oli tosiaan toimittava viivyttelemättä. Jakutskin kuvernementin venäläiset joukot marssivat Irkutskia kohti. Ne olivat keskittyneet Lenan yläjuoksun varsille, mistä ne samosivat laaksoa pitkin. Kuudessa päivässä ne olisivat perillä. Oli siis välttämätöntä, että Irkutsk sitä ennen saataisiin vallattua.
Ivan Ogarev ei enää epäröinyt.
Illalla lokakuun 2. päivänä pidettiin sotaneuvottelu kenraalikuvernöörin palatsin suuressa salissa.
Tämä palatsi, jossa suuriruhtinas kaupungissa ollessaan asui, sijaitsi Bolshaja-kadun äärimmäisessä päässä, ja siitä oli laaja näköala joen uomaa pitkin. Sen tärkeimmän julkisivun ikkunoista nähtiin tataarien leiri, ja jos näillä olisi ollut kauemmaksi kantavaa piiritystykistöä, olisi palatsissa oleskeleminen käynyt mahdottomaksi.
Suuriruhtinas, kenraali Vorontsov, kaupungin maaherra ja kauppiaiden päällikkö, joihin oli liittynyt muutamia korkeimpia upseereja, olivat tulleet tekemään päätöksiä.
– Hyvät herrat, lausui suuriruhtinas, – te tunnette hyvin asemamme. Minä toivon voivamme kestää, kunnes Jakutskin joukot saapuvat. Sitten kyllä kykenemme häätämään nuo barbaarilaumat, eikä ole minun syyni, jolleivät ne saa kalliisti maksaa tätä hyökkäystään venäläiselle alueelle.
– Teidän keisarillinen korkeutenne tietää, että voitte luottaa täydellisesti Irkutskin väestöön, vastasi kenraali Vorontsov.
– Niin, kenraali, sanoi suuriruhtinas, – ja minä teen kunniaa sen isänmaallisuudelle. Jumalan kiitos, ei se vielä ole joutunut kärsimään nälän tai kulkutaudin kauhuja, ja minulla on syytä uskoa sen niistä säästyvän. Vallituksilla minä en ole voinut olla ihailematta sen urhoollisuutta. Te kuulette minun sanani, herra kauppiasten päällikkö, ja minä pyydän teitä kirjaimellisesti ne esittämään asukkaille.
– Minä kiitän teidän korkeuttanne kaupungin nimessä, vastasi kauppiasten päämies. – Rohkenisinko kysyä, kuinka pitkän ajan kuluessa viimeistään teidän korkeutenne otaksuu apuarmeijan saapuvan?
– Viimeistään kuuden päivän kuluttua, hyvä herra, vastasi suuriruhtinas. – Taitava ja rohkea lähetti on tänä aamuna päässyt tunkeutumaan kaupunkiin, ja hän kertoi minulle, että viisikymmentätuhatta venäläistä lähenee kenraali Kiselevin johdolla. Ne olivat kaksi päivää sitten Kirenskissä Lenan varrella, eikä pakkanen ja lumi niitä enää estä saapumasta. Viisikymmentätuhatta miestä kelpo väkeä, jotka hyökkäävät sivulta tataarien kimppuun, vapauttavat meidät kyllä pian.
– Tahtoisin lisätä, virkkoi kauppiasten päällikkö, – että niin pian kuin teidän korkeutenne käskee hyökkäämään ulos, olemme me valmiit teidän määräyksiänne tottelemaan.
– Hyvä on, herra, vastasi suuriruhtinas. – Odottakaamme, kunnes kolonnamme päät ilmestyvät kukkuloille, niin sitten murskaamme hyökkääjät.
Sitten hän kääntyi kenraalin puoleen ja lisäsi:
– Huomenna käymme tarkastamassa varustustöitä oikealla rannalla. Jääkappaleiden tukkima Angara menee pian umpeen, ja silloin voivat tataarit kulkea sen yli.
– Teidän korkeutenne sallinee minun tehdä teille huomautuksen? sanoi kauppiasten päällikkö.
– Puhukaa, hyvä herra.
– Olen nähnyt lämpömäärän useammin kuin kerran laskevan kolmeen-, jopa neljäänkinkymmeneen asteeseen nollan alapuolelle, ja Angara on aina kuljettanut jääkappaleita silti jäätymättä umpeen. Se johtunee virran vuolaudesta. Jos siis tataareilla ei ole muuta keinoa joen yli päästäkseen, voin vakuuttaa teidän korkeudellenne, etteivät he sillä tavoin Irkutskiin tule.
Kenraalikuvernööri vahvisti kauppiaiden päämiehen puheen.
– Se on onnellinen seikka, vastasi suuriruhtinas. – Mutta olkaamme silti valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalta!
Sitten hän kääntyi poliisipäällikön puoleen:
– Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa, hyvä herra? kysyi hän tältä.
– Minun on esitettävä teidän korkeudellenne anomus, joka minun välitykselläni on teille osoitettu, vastasi poliisimestari.
– Keneltä...?
– Siperiaan karkoitetuilta, joita, kuten teidän keisarillinen korkeutenne tietää, kaupungissa on viitisensataa.
Valtiolliset maanpakolaiset, jotka olivat olleet hajoitetut kautta maakunnan, oli heti hyökkäyksen alussa kerätty Irkutskiin. He olivat määräystä totellen kokoontuneet Irkutskiin jättäen kylät ja kauppalat, joissa he harjoittivat erilaisia ammatteja, mitkä toimien lääkäreinä, mitkä opettajina joko kymnaaseissa, japanilaisissa kouluissa tai merikoulussa. Alusta pitäen oli suuriruhtinas, luottaen heidän isänmaallisuuteensa, niinkuin tsaarikin, aseistanut heidät ja saanut heistä rohkeita puolustajia.
– Mitä karkoitetut anovat? kysyi suuriruhtinas.
– He pyytävät teidän korkeudeltanne, vastasi poliisimestari, – että saisivat muodostaa erityisen osaston, joka asetettaisiin uloshyökkääjäin etupäähän.
– Niin, vastasi suuriruhtinas, tuntien liikutusta, jota hän ei yrittänytkään salata, – nuo karkoitetut ovat venäläisiä, ja heillä on toki oikeus taistella isänmaansa puolesta!
– Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, sanoi kenraalikuvernööri, – että ette voi parempia sotilaita saada.
– Mutta he tarvitsevat päällikön, vastasi suuriruhtinas. – Ken siksi?
– He haluavat suositella teidän korkeudellenne erästä joukostaan, joka on monissakin tilaisuuksissa kunnostautunut, selitti poliisimestari.
– Onko hän venäläinen?
– On, venäläinen Itämeren maakunnista.
– Hänen nimensä...?
– Vasili Fedor.
Tämä maanpakolainen oli Nadjan isä.
Kuten tiedämme, harjoitti Vasili Fedor Irkutskissa lääkärinammattia. Hän oli oppinut ja ihmisrakas mies ja myös erinomaisen urhoollinen ja vilpittömän isänmaallinen. Kaiken aikansa, jota hän ei uhrannut potilailleen, hän käytti puolustuksen järjestämiseen. Hän oli koonnut karkoitustoverinsa yhteiseen toimintaan. Nämä karkoitetut, jotka tähän asti olivat olleet sekaantuneina väestön joukkoon, olivat käyttäytyneet tavalla, joka oli herättänyt suuriruhtinaan huomiota. Useissa hyökkäyksissä he olivat maksaneet velkansa verellään pyhälle Venäjälle, pyhälle tosiaan sen lapsien mielestä, jotka sitä palvovat! Vasili Fedor oli käyttäytynyt sankarillisesti. Hänen nimensä oli monta kertaa mainittu, mutta hän ei ollut koskaan pyytänyt armonosoituksia eikä suosiota, ja kun karkoitetut päättivät Irkutskissa järjestäytyä erikoiseksi osastoksi, ei hän edes tiennyt heidän aikomuksestaan valita hänet päällikökseen.
Kun poliisipäällikkö oli lausunut tämän nimen suuriruhtinaan kuullen, vastasi hänen korkeutensa, ettei se ollut hänelle tuntematon.
– Tosiaankin, selitti kenraali Vorontsov, – on Vasili Fedor kunnollinen ja urhokas mies. Hänen vaikutusvaltansa karkotustovereihinsa on aina ollut hyvin suuri.
– Kuinka kauan hän on ollut Irkutskissa? kysyi suuriruhtinas.
– Kaksi vuotta.
– Entä hänen käytöksensä...?
– Hän on käyttäytynyt, vastasi poliisipäällikkö, – miehenä, joka alistuu häntä koskeviin erikoislakeihin.
– Kenraali, käski suuriruhtinas, – olkaa hyvä ja esitelkää hänet heti minulle.
Suuriruhtinaan määräys pantiin heti täytäntöön, ja ennenkuin puolta tuntia oli kulunut saatettiin Vasili Fedor hänen eteensä.
Herra Fedor oli korkeintaan nelikymmenvuotias, kookas ja vakavakasvoinen mies, jolla oli surumielinen ilme. Huomasi, että koko hänen elämänsä oli keskittynyt käsitteeseen "kamppailu" ja että hän oli taistellut ja kärsinyt. Hänen piirteensä muistuttivat ihmeellisen paljon hänen tyttärestään Nadja Fedorista.
Enemmän kuin ketään muuta oli tataarihyökkäys iskenyt hänen hellimpään kohtaansa, tuhoten tämän kahdeksantuhannen virstan päähän syntymäkaupungistaan karkoitetun isän hartaimman toivomuksen. Kirje oli hänelle ilmoittanut hänen vaimonsa kuoleman ja samalla kertaa tyttären matkallelähdön, johon tämä oli saanut hallitukselta luvan mennäkseen Irkutskiin isänsä luo.
Nadjan oli täytynyt lähteä Rigasta heinäkuun 10. päivänä. Maahanhyökkäys tapahtui heinäkuun 15. Jos Nadja tällöin oli ehtinyt rajan ylitse, niin mihin hän oli joutunut hyökkääjien keskellä? Käsittää hyvin, että tätä onnetonta isää kiusasi levottomuus, koska hän sen jälkeen ei ollut kuullut minkäänlaisia uutisia tyttärestään.
Suuriruhtinaan eteen astuttuaan Vasili Fedor kumarsi ja odotti, että häneltä kyseltäisiin.
– Vasili Fedor, virkkoi hänelle suuriruhtinas, – karkoitustoverisi ovat anoneet lupaa järjestää valiojoukon. Kai he tietävät, että sellaisissa joukoissa tulee olla valmis kaatumaan viimeiseen mieheen?
– Kyllä he sen tietävät, vastasi Vasili Fedor.
– He haluavat sinua päällikökseen.
– Minuako, teidän korkeutenne?
– Suostutko rupeamaan heidän johtajakseen?
– Kyllä, jos Venäjän etu sitä vaatii.
– Komendantti Fedor, virkkoi suuriruhtinas, – sinä et ole enää maanpakolainen.
– Kiitos, teidän korkeutenne, mutta saatanko minä käskeä niitä, jotka sitä vielä ovat?
– He eivät sitä enää ole!
Näin oli armahdettu tsaarin veljen suosiosta kaikki hänen karkoitustoverinsa, joista nyttemmin tuli hänen asetovereitaan.
Vasili Fedor puristi liikuttuneena suuriruhtinaan hänelle ojentamaa kättä ja lähti.
Tämä kääntyi sitten upseeriensa puoleen ja lausui hymyillen:
– Tsaari ei kieltäydy hyväksymästä armahduskirjettä, jonka minä hänen puolestaan laadin. Me tarvitsemme sankareita Siperian pääkaupungin puolustamiseksi, ja minä olen niitä nyt luonut.
Tämä Irkutskissa oleville karkoitetuille niin jalomielisesti suotu armo oli tosiaan järkevä, oikeudenmukainen ja valtioviisas toimenpide.
Tällä välin oli tullut yö. Palatsin ikkunoiden läpi tuikkivat tataarien Angaran tuolla puolen säkenöivät leirinuotiot. Joki kuljetti runsaasti jääkappaleita, joista muutamat pysähtyivät entisten puusiltojen ensimmäisiin paaluihin. Ne, jotka virta pysytti purjehdusväylässä, ajelehtivat äärettömän nopeasti. Oli ilmeistä, kuten kauppiaiden päällikkö oli huomauttanut, ettei Angara suinkaan helposti jäätyisi umpeen koko leveydeltään. Vaara joutua siltä taholta hyökkäyksen alaiseksi ei siis huolestuttanut Irkutskin puolustajia.
Kello oli lyönyt kymmenen illalla. Suuriruhtinas alkoi hyvästellä upseereitaan, palatakseen huoneisiinsa, mutta silloin syntyi hälinää palatsin pihalla.
Melkein samassa avautui salin ovi. Muuan adjutantti tuli sisälle ja astuen suuriruhtinasta kohti virkkoi: – Kuriiri tsaarilta, teidän korkeutenne!
VALEKURIIRI.
Samanaikaisesti liikehtivät kaikki neuvoston jäsenet puoliksi avattua ovea kohti. Tsaarin kuriiri saapunut Irkutskiin! Jos nuo upseerit olisivat hetkenkään ajatelleet, kuinka vähän luultavaa se oli, olisivat he varmaankin pitäneet sitä mahdottomana.
Suuriruhtinas oli ripeästi astunut adjutanttiaan kohti.
– Se kuriiri! huudahti hän.
Mies astui saliin. Hän näytti matkasta uupuneelta. Hän oli siperialaisen talonpojan puvussa, kuluneessa, jopa repeilleessäkin, jossa näkyi muutamia luodinreikiä. Päässään hänellä oli venäläinen karvahurri. Kasvojen poikki kulki huonosti arvettunut naarmu. Mies oli ilmeisesti suorittanut pitkän ja vaivalloisen matkan. Kenkärajat osoittivat, että hänen oli täytynyt tallustaa osa taivalta jalkaisinkin.
– Hänen keisarillinen korkeutensa suuriruhtinas? kysäisi hän astuessaan sisälle.
Suuriruhtinas meni hänen luokseen.
– Oletko sinä tsaarin kuriiri? tiedusti hän.
– Olen, teidän korkeutenne.
– Ja tulet...?
– Moskovasta.
– Lähdit Moskovasta...?
– Heinäkuun 15. päivänä.
– Nimesi...?
– Mikael Strogov.
Mies oli Ivan Ogarev. Hän esiintyi sen henkilön nimellä ja ominaisuudessa, jonka luuli tehneensä voimattomaksi. Ei suuriruhtinas eikä kukaan muukaan tuntenut häntä Irkutskissa, eikä hänen ollut edes tarvinnut naamioida kasvonpiirteitään. Koska hän kykeni todistamaan henkilöllisyytensä, ei kukaan voisi häntä epäillä. Hän tuli siis rautaisen tahdon kannustamana kiirehtimään surullisen hyökkäysnäytelmän ratkaisua.
Ivan Ogarevin vastauksen jälkeen suuriruhtinas viittasi kaikki upseerinsa poistumaan.
Mikael Strogoviksi tekeytynyt valekuriiri ja hän jäivät kahden saliin.
Suuriruhtinas katseli Ivan Ogarevia muutaman silmänräpäyksen erittäin tarkkaavaisesti ja kysyi sitten:
– Olitko sinä heinäkuun 15. päivänä Moskovassa?
– Olin, teidän korkeutenne, ja 14. ja 15. päivän välisenä yönä olin hänen majesteettinsa tsaarin puheilla Uudessa palatsissa.
– Sinulla kai on kirje tsaarilta?
– Tässä!
Ja Ivan Ogarev ojensi suuriruhtinaalle keisarillisen kirjeen, joka oli typistetty varsin pienikokoiseksi.
– Annettiinko kirje sinulle tässä kunnossa? kysyi suuriruhtinas.
– Ei, teidän korkeutenne, mutta minun täytyi repiä kuori voidakseni paremmin salata paperin emiirin sotilailta.
– Oletko siis ollut tataarien vankina?
– Olen, teidän korkeutenne, muutamia päiviä, vastasi Ivan Ogarev. – Siitä johtuukin, että lähdettyäni Moskovasta heinäkuun 15., kuten kirjeen päiväyksestä käy ilmi, saavuin Irkutskiin vasta lokakuun 2. seitsenkymmenyhdeksänpäiväisen matkan jälkeen.
Suuriruhtinas otti kirjeen. Hän levitti sen auki ja tunsi tsaarin nimikirjoituksen, jonka edellä oli hänen omakätisesti piirtämänsä tavanmukainen lause. Kirjeen alkuperästä ei siis voinut olla epäilystä eikä kuriirin henkilöllisyydestäkään. Jos hurja ilme olikin aluksi herättänyt epäluuloa, jonka suuriruhtinas kuitenkin tarkoin salasi, haihtui se nyt täydellisesti.
Suuriruhtinas oli muutaman silmänräpäyksen puhumatta. Hän luki verkalleen kirjeen voidakseen paremmin tajuta sen tarkoituksen.
Sitten hän jälleen puhui kysyen:
– Mikael Strogov, tunnetko sinä tämän kirjeen sisällön?
– Kyllä, teidän korkeutenne. Minun olisi saattanut olla pakko se hävittää, jottei se olisi joutunut tataarien käsiin, ja siinä tapauksessa tahdoin kirjaimellisesti toistaa sen teidän korkeudellenne.
– Sinä tiedät, että kirjeessä käsketään meidän kuolla Irkutskissa mieluummin kuin luovuttaa kaupunki?
– Minä tiedän sen.
– Tiedät myös, että siinä mainitaan hyökkäystä pysähdyttämään koottujen joukkojen liikkeistä?
– Kyllä, teidän korkeutenne, mutta ne liikkeet eivät ole onnistuneet.
– Mitä sanotkaan?
– Tarkoitan, että Ishimin, Omskin ja Tomskin, puhuakseni vain kummankin Siperian tärkeimmistä kaupungeista, ovat Feofar-kaanin sotilaat vuoronsa perään miehittäneet.
– Mutta onhan toki ollut taistelua? Ovathan kai kasakkamme otelleet tataarien kanssa?
– Useita kertoja, teidän korkeutenne.
– Ja ovat työnnetyt takaisin?
– Heidän lukumääränsä on ollut riittämätön.
– Missä mainitsemasi ottelut tapahtuivat?
– Kolyvanissa, Tomskissa...
Tähän asti Ivan Ogarev oli kyllä puhunut totta, mutta horjuttaakseen Irkutskin puolustajien luottamusta liioittelemalla emiirin joukkojen saavuttamaa menestystä hän lisäsi:
– Ja kolmannen kerran Krasnojarskin edustalla.
– Ja se viimeinen kahakka...? kysyi suuriruhtinas, jonka yhteenpuristettujen huulten välitse sanat tuskin pääsivät kuuluville.
– Se oli enemmän kuin kahakka, teidän korkeutenne, vastasi Ivan Ogarev, – se oli varsinainen taistelu.
– Taistelu?
– Kaksikymmentätuhatta rajamaakunnista ja Tobolskin kuvernementeistä saapunutta venäläistä iski yhteen viidenkymmenen tuhannen tataarin kanssa, ja urhoollisuudestaan huolimatta heidät tuhottiin.
– Sinä valehtelet! huudahti suuriruhtinas, joka oli turhaan yrittänyt hillitä kiukkuaan.
– Minä puhun totta, teidän korkeutenne, vastasi Ivan Ogarev. – Minä olin saapuvilla Krasnojarskin taistelussa, ja juuri siellä jouduin vangiksi.
Suuriruhtinas tyyntyi ja osoitti Ivan Ogareville merkitsevällä eleellä, ettei hän epäillyt tämän sanojen todenperäisyyttä.
– Minä päivänä se Krasnojarskin taistelu taisteltiin? kysyi hän.
– Syyskuun toisena.
– Ja nyt ovat siis kaikki tataarien joukot keskittyneet Irkutskia saartamaan?
– Kaikki.
– Ja sinä arvioit ne...?
– Neljäksisadaksituhanneksi mieheksi.
Tämä tataarien sotavoiman arviointi oli uusi liioittelu, jolla Ivan Ogarev tähtäsi samaan päämäärään.
– Ja eikö minulle ole odotettavissa mitään apua läntisistä maakunnista? kysyi suuriruhtinas.
– Ei mitään, teidän korkeutenne, ei ainakaan ennen talven loppua.
– Vai niin, mutta kuulehan, Mikael Strogov. Vaikkei minulle saapuisi koskaan apua lännestä enempää kuin idästäkään ja vaikka noita raakalaisia olisi kuusisataatuhatta, niin minä en luovuta Irkutskia!
Ivan Ogarevin häijy silmä kurtistui hiukan. Kavaltaja tahtoi sanoa, että tsaarin veli ei ottanut petosta laskuihinsa.
Luonteeltaan hermostunut suuriruhtinas kykeni vain vaivoin pysymään näennäisen tyynenä nämä tuhoisat uutiset kuullessaan. Hän käveli edestakaisin salissa Ivan Ogarevin nähden, joka ahmi häntä silmillään kuin kostoaan varten varattua saalista. Prinssi pysähtyi ikkunan luo, katseli tataarien leiritulia ja koetti erottaa melua, joka enimmäkseen oli Angaran virran kuljettamien jääkappaleiden jyskettä.
Kului neljännestunti ilman kysymyksiä. Sitten suuriruhtinas tarttui jälleen kirjeeseen, luki toistamiseen erään kohdan ja lausui:
– Sinä tiedät, Mikael Strogov, että tässä kirjeessä puhutaan kavaltajasta, jota minun olisi varottava?
– Tiedän, teidän korkeutenne.
– Hänen pitäisi yrittää Irkutskiin valepuvussa, voittaa minun luottamukseni ja sitten otollisella hetkellä luovuttaa kaupunki tataareille.
– Minä tiedän sen kaiken, teidän korkeutenne, ja tiedän myös, että Ivan Ogarev on vannonut henkilökohtaisesti kostavansa tsaarin veljelle.
– Minkä tähden?
– Sanotaan suuriruhtinaan tuominneen sen upseerin nöyryyttävään rangaistukseen.
– Niin ... minä muistan... Mutta hän ansaitsi sen, se kurja heittiö, joka myöhemmin on noussut isänmaataan vastaan taistelemaan ja johdattanut sinne raakalaisten hyökkäyslaumat!
– Hänen majesteettinsa tsaari, vastasi Ivan Ogarev, – piti erikoisen tärkeänä, että teidän korkeutenne saisi ennakolta tiedon Ivan Ogarevin rikollisista hankkeista teitä vastaan.
– Niin ... kirjeessä siitä minulle mainitaan...
– Ja hänen majesteettinsa sanoi sen minulle itsekin ilmoittaessaan, että matkallani Siperian halki minun oli ennen kaikkea varottava sitä kavaltajaa.
– Oletko häntä kohdannut?
– Olen, teidän korkeutenne, Krasnojarskin taistelun jälkeen. Jos hän olisi voinut aavistaa, että minulla oli mukanani teidän korkeudellenne osoitettu kirje, jossa hänen suunnitelmansa paljastettiin, niin hän ei olisi minua säästänyt.
– Eipä kyllä. Sinä olisit ollut mennyttä miestä, vastasi suuriruhtinas. – Ja kuinka sinä pääsit pakenemaan?
– Heittäytymällä Irtyshiin.
– Ja kuinka pääsit Irkutskiin...?
– Erään hyökkäyksen turvin, joka juuri tänä iltana tehtiin tataariosaston takaisinlyömiseksi. Minä sekaannuin kaupungin puolustajiin, onnistuin tekemään itseni tunnetuksi, ja minut tuotiin heti teidän korkeutenne eteen.
– Hyvä, Mikael Strogov, vastasi suuriruhtinas. – Sinä olet tässä vaikeassa tehtävässä osoittanut rohkeutta ja intoa. Minä en sinua unohda. Onko sinulla mitään suosiota pyydettävänä?
– Ei mitään, paitsi että saisin taistella teidän korkeutenne vieressä, vastasi Ivan Ogarev.
– Olkoon niin, Mikael Strogov. Minä liitän sinut tästä päivästä alkaen lähimpään ympäristööni, ja sinä saat asua tässä palatsissa.
– Entä jos Ivan Ogarev otaksutun aikomuksensa mukaan saapuu teidän korkeutenne luo väärällä nimellä...?
– Me paljastamme hänet sinun avullasi, joka hänet tunnet, ja minä ruoskitutan hänet kuoliaaksi. Mene!
Ivan Ogarev teki sotilaallisesti kunniaa suuriruhtinaalle, unohtamatta, että hän oli kapteeni tsaarin kuriirijoukossa, ja poistui.
Hän oli siis menestyksellä näytellyt halpamaista osaansa. Suuriruhtinas soi hänelle empimättä täyden luottamuksensa. Hän saattaisi käyttää sitä väärin missä ja milloin hänelle vain sopisi. Hän asuisi samassa palatsissa. Hänellä olisi tiedossa puolustustoimien salaisuudet. Täten hän oli aseman herrana. Irkutskissa ei kukaan häntä tuntenut, kukaan ei voisi riisua hänen naamiotaan. Hän päätti siis viivyttelemättä ryhtyä toimeen.
Ja kiirehän olikin. Kaupunki täytyisi vallata ennenkuin venäläiset saapuisivat pohjoisesta ja idästä, mikä taas oli muutaman päivän kysymys. Kun tataarit kerran olisivat saaneet Irkutskin haltuunsa, ei olisi helppo vallata sitä heiltä takaisin. Ja jos heidän myöhemmin täytyisikin siitä luopua, tekisivät he sen vasta sitten, kun olisivat sen perinpohjin hävittäneet ja suuriruhtinaan pää vierähtänyt Feofar-kaanin jalkojen juureen.
Kun Ivan Ogarevilla oli kaikki mahdollisuudet nähdä, tehdä havaintoja ja toimia, ryhtyi hän heti seuraavana päivänä tarkastamaan vallituksia. Kaikkialla ottivat upseerit, sotamiehet ja kaupunkilaiset hänet sydämellisillä onnitteluilla vastaan. Tämä tsaarin kuriiri oli heille ikäänkuin side, joka yhdisti heidät muuhun valtakuntaan. Ivan Ogarev kertoi varmaan sävyyn valehdellen ja koskaan hairahtamatta matkansa vaiheista. Sitten hän alussa sitä liiaksi korostamatta puhui taitavasti aseman vakavuudesta liioitellen sekä tataarien menestyksiä, kuten oli liioitellut suuriruhtinastakin puhutellessaan, että barbaarien armeijan voimia. Hänen kertomuksistaan päätellen oli odotettu apu perin riittämätön, vaikka se olisi saapunutkin, ja oli pelättävissä, että taistelu Irkutskin muurien edustalla osoittautuisi yhtä tuhoisaksi kuin Kolyvanin, Tomskin ja Krasnojarskin taistelutkin olivat olleet.
Näitä kamalia vihjauksiaan ei Ivan Ogarev liian auliisti esittänyt. Hän koetti varovaisesti syövyttää ne vähitellen Irkutskin puolustajien mieleen. Hän oli vastaavinaan vain silloin, kun häntä kysymyksillä kovin ahdisteltiin ja ikäänkuin vastahakoisesti. Poikkeuksetta hän lisäsi aina, että oli puolustauduttava viimeiseen mieheen ja mieluummin räjäytettävä kaupunki ilmaan kuin luovutettava se.
Nämä vihjaukset olisivat tuottaneet enemmän vahinkoa, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta Irkutskin varusväki ja asukkaat olivat liian isänmaallisia salliakseen järkyttää uskollisuuttansa. Näistä sotilaista, näistä Aasian äärissä sijaitsevaan kaupunkiin suljetuista kansalaisista ei ainoallekaan olisi juolahtanut mieleen puhua antautumisesta. Venäläisten halveksuminen näitä barbaareja kohtaan oli rajaton.
Toisaalta ei kukaan voinut aavistaa, mitä katalaa osaa Ivan Ogarev näytteli, kukaan ei voinut arvata, että tsaarin kuriirina esiintyjä olikin kavaltaja.
Aivan luonnollinen seuraus oli, että Ivan Ogarevin Irkutskiin saavuttua usein syntyi kanssakäymistä hänen ja kaupungin yhden urhokkaimman puolustajan, Vasili Fedorin, välillä.
Tiedämme, mikä kauhea levottomuus kalvoi tämän onnettoman isän sydäntä. Jos hänen tyttärensä, Nadja Fedor, oli lähtenyt Venäjältä viimeisessä hänen Rigasta saamassaan kirjeessä mainittuna päivänä, niin mihin hän oli joutunut? Pyrkikö hän yhä edelleenkin noiden vallattujen maakuntain läpi vai oliko hän jo kauan sitten joutunut vangituksi? Vasili Fedor ei löytänyt mitään lohtua surulleen muulloin kuin saadessaan tilaisuuden taistella tataareja vastaan, mitä hänen mielestään liian harvoin sattui.
Kun Vasili Fedor nyt kuuli tsaarin kuriirin odottamattomasta saapumisesta, aavisteli hän, että viimemainittu voisi antaa hänelle tietoja hänen tyttärestään. Se oli luultavasti vain kuvittelua, mutta hän tarttui tähän oljenkorteen. Olihan tuo kuriiri ollut vankina, niin kuin Nadjakin ehkä silloin oli.
Vasili Fedor meni tapaamaan Ivan Ogarevia, joka käytti tilaisuutta antautuakseen komentajan kanssa jokapäiväisiin suhteisiin. Luuliko tämä luopio siis voivansa käyttää sitä seikkaa hyväkseen? Arvosteliko hän kaikkia ihmisiä oman mittapuunsa mukaan? Luuliko hän, että venäläinen saattoi valtiollisena maanpakolaisenakaan olla kyllin viheliäinen pettääkseen isänmaansa?
Oli miten oli, Ivan Ogarev vastasi taitavasti teeskennellyllä osanotolla Nadjan isän lähentelyihin. Tämä saapui jo seuraavana päivänä valekuriirin tulon jälkeen kenraalikuvernöörin palatsiin. Siellä hän kertoi Ivan Ogareville, missä olosuhteissa hänen tyttärensä oli täytynyt lähteä Euroopan Venäjältä ja kuinka levoton hän nykyisin tytön takia oli.
Ivan Ogarev ei tuntenut Nadjaa. Vaikka hän oli tavannut tytön Ishimin majatalossa samana päivänä kuin Mikael Strogovinkin, ei hän silloin ollut kiinnittänyt häneen enempää huomiota kuin molempiin sanomalehtimiehiin, jotka myös olivat silloin majatalossa. Hän ei siis voinut antaa Vasili Fedorille mitään uutisia hänen tyttärestään.
– Mutta mihin aikaan, kysyi Ivan Ogarev, – arvelette tyttärenne lähteneen venäläiseltä alueelta?
– Melkein samaan aikaan kuin tekin, vastasi Vasili Fedor.
– Minä lähdin Moskovasta 15. päivänä heinäkuuta.
– Nadjankin on täytynyt lähteä Moskovasta siihen aikaan. Kirjeessään hän siitä nimenomaan mainitsi.
– Oliko hän Moskovassa 15. päivänä heinäkuuta? kysyi Ivan Ogarev.
– Kyllä varmastikin sinä päivänä.
– Hm ... virkahti Ivan Ogarev.
Sitten hän korjasi:
– Mutta ei, minä erehdyin... Minä sekoitin päivämäärät ... lisäsi hän. – On valitettavasti liian todennäköistä, että tyttärenne on ehtinyt rajan yli ja että te ette voi toivoa muuta kuin että hän olisi pysähtynyt kuullessaan tataarien hyökkäyksestä!
Vasili Fedorin pää painui alas. Hän tunsi Nadjan ja tiesi hyvin, ettei mikään voinut estää häntä lähtemästä.
Ivan Ogarev oli tässä ilman aikojaan tehnyt itsensä syypääksi todelliseen julmuuteen. Vaikka Nadja olikin mennyt Siperian rajan yli olosuhteissa, jotka tunnemme, olisi Vasili Fedor vertaamalla päivää, jona hänen tyttärensä oli Nishni-Novgorodissa, ja päivää, jona julkaistiin kielto sieltä lähteä, epäilemättä tehnyt sen johtopäätöksen, ettei Nadja ollut voinut joutua hyökkäyksen vaaroille alttiiksi ja että hän vastoin tahtoaankin edelleen oli valtakunnan eurooppalaisella alueella.
Luonteensa mukaisesti Ivan Ogarev, jota eivät toisten kärsimykset voineet liikuttaa, ei sanonut tuota rauhoittavaa sanaa, vaikka olisi voinut sen tehdä.
Vasili Fedor palasi murtunein sydämin. Tämän keskustelun jälkeen hänen viimeinenkin toivonsa oli rauennut.
Seuraavan kahden päivän, lokakuun kolmannen ja neljännen, kuluessa suuriruhtinas pyysi Mikael Strogovina esiintyvän useita kertoja puheilleen ja käski hänen toistaa kaikki, mitä oli Uuden palatsin keisarillisessa kabinetissa kuullut. Valmistautuneena kaikkiin näihin kysymyksiin Ivan Ogarev vastasi koskaan epäröimättä. Ehdoin tahdoin hän oli salaamatta, että tataarien hyökkäys oli tullut tsaarin hallitukselle täydellisenä yllätyksenä, ja että kapinaa oli valmistettu mitä suurimpana salaisuutena, ja tataarit jo olivat vallassa Obin linjalla, kun uutinen ehti Moskovaan, ja että mihinkään toimenpiteisiin ei oltu ryhdytty venäläisissä maakunnissa riittävän sotajoukon lähettämiseksi Siperiaan.
Sitten Ivan Ogarev, joka saattoi vapaasti liikkua ja toimia, alkoi tutkia Irkutskia, sen varustusten kelpoisuutta ja niiden heikkoja kohtia, käyttääkseen hätätilassa hyväkseen näitä havaintojaan, jos joku seikka ehkäisisi hänet panemasta täytäntöön suunniteltua petostaan. Hän ryhtyi erityisesti tarkastamaan Bolshajan porttia, jonka hän halusi jättää hyökkääjille alttiiksi.
Kaksi kertaa hän tuli illalla tälle portille. Hän käveli valleilla pelkäämättä joutuvansa piirittäjien maalitauluksi. Näiden etummaiset vartiot olivat vajaan virstan päässä vallituksilta. Hän tiesi kyllä, ettei hänellä ollut vaaraa ja että hänet tunnettaisiin. Hän oli vilahdukselta nähnyt haamun, joka hiipi pengermien juurelle asti.
Henkensä uhalla oli Sangarra yrittänyt päästä yhteyteen Ivan Ogarevin kanssa.
Sitäpaitsi olivat piiritetyt jo kaksi päivää nauttineet levollisuudesta, johon tataarit eivät piirityksen alusta asti suinkaan olleet heitä totuttaneet.
Se oli tapahtunut Ivan Ogarevin määräyksestä. Feofar-kaanin käskynhaltija oli halunnut, että kaikki yritykset kaupungin valloittamiseksi väkirynnäköllä keskeytettäisiin. Hänen Irkutskiin saapumisestaan asti oli tykistökin täydellisesti vaiennut. Kenties, niin hän ainakin toivoi, piiritettyjen valppaus herpaantuisi? Mutta etulinjoilla oli toki useita tuhansia tataareja valmiina hyökkäämään puolustamattomaksi jätettyä porttia vastaan, niin pian kuin Ivan Ogarev ilmoittaisi heille toiminnan hetken.
Siinä ei kuitenkaan saatu vitkastella. Ratkaisu oli tehtävä ennenkuin venäläiset joukot ehtisivät Irkutskin näkyville. Ivan Ogarev oli tehnyt päätöksensä, ja sinä iltana putosi maavallitusten harjalta kirjelappu Sangarran käsiin.
Huomisen päivän jälkeen, lokakuun viidennen ja kuudennen välisenä yönä, kello kahdelta aamulla Ivan Ogarev oli päättänyt luovuttaa Irkutskin.
LOKAKUUN 5. JA 6. PÄIVIEN VÄLINEN YÖ.
Ivan Ogarev oli suunnitellut tuumansa mitä huolellisimmin, ja jollei mitään aivan odottamattomia selkkauksia sattuisi, täytyi sen onnistua. Bolshajan portti oli pidettävä vapaana silloin, kun hän sen luovuttaisi. Oli siis välttämätöntä, että piiritettävien huomio sillä hetkellä kiinnitettäisiin toiseen osaan kaupunkia. Sen vuoksi oli emiirin kanssa sovittu eksytysrynnäköstä.
Tämä valerynnäkkö oli tehtävä Irkutskin esikaupungeista päin kaupungin ylä- ja alapuolelta joen oikealla rannalla. Hyökkäys näihin kahteen kohtaan suunnattaisiin aivan vakavassa mielessä ja samalla kertaa teeskenneltäisiin Angaran ylimenoa vasemmalla rannalla. Bolshajan portti jätettäisiin siis luultavasti puolustajitta, varsinkin kun tataarien tuonnemmaksi siirretyt etuvartiot muka olisi viety pois.
Oli lokakuun viides päivä. Ennenkuin vuorokausi olisi kulunut, olisi Länsi-Siperian pääkaupunki emiirin hallussa ja suuriruhtinas Ivan Ogarevin vallassa.
Tämän päivän kuluessa tapahtui omituista liikettä Angaran leirissä. Palatsin ja joen oikealla rannalla sijaitsevien talojen ikkunoista nähtiin selvästi, että vastakkaisella rantaäyräällä tehtiin huomattavia valmisteluja. Lukuisia tataariosastoja marssi eri tahoilta leiriä kohti, hetki hetkeltä vahvistaen emiirin joukkoja. Tämä oli sovittu valehyökkäys, jota valmisteltiin hyvin huomiota herättävällä tavalla.
Muutoin ei Ivan Ogarev suinkaan salannut suuriruhtinaalta, että siltä taholta oli joku hyökkäys pelättävissä. Hän sanoi tietävänsä, että rynnäkön piti tapahtua kaupungin ylä- ja alapuolelta, ja neuvoi suuriruhtinasta vahvistamaan nämä kaksi välittömimmin uhattua kohtaa.
Kun huomatut valmistukset tukivat Ivan Ogarevin kehotuksia, täytyi nämä toki ottaa varteen. Niinpä annettiinkin, sitten kun sotaneuvottelu oli pidetty palatsissa, käskyjä keskittää puolustus Angaran oikealle rannalle ja kaupungin molempiin päihin, missä maavallit suojelivat joen rantaa.
Tätä Ivan Ogarev juuri halusikin. Hän ei kaiketikaan odottanut, että Bolshajan portti jäisi aivan puolustajitta, mutta nämä olisivat enää vain vähälukuiset. Sitäpaitsi hän aikoi antaa valerynnäkölle niin tärkeän leiman, että suuriruhtinaan täytyisi lähettää sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat voimansa.
Erittäin vakava, Ivan Ogarevin suunnittelema tapaus auttaisi voimakkaasti hänen aikeittensa toimeenpanoa. Sittenkin, vaikkei Irkutskia vastaan hyökättäisikään Bolshajan portista etäällä olevista kohdista ja joen oikealta rannalta, olisi se tapaus riittävä keräämään kaikki puolustajat juuri sinne, mihin Ivan Ogarev tahtoi ne toimittaa. Hän aikoi samaan aikaan aiheuttaa kaamean onnettomuuden.
Oli siis kaikki mahdollisuudet, että portti määrättynä hetkenä joutuisi niiden tuhansien tataarien haltuun, jotka odottivat itäisten metsien tuuheassa verhossa.
Sinä päivänä Irkutskin varusväki ja asukkaat olivat alati varuillaan. Kaikkiin toimenpiteisiin, joita pian tapahtuva hyökkäys tähän asti koskemattomia kohtia vastaan vaati, oli ryhdytty. Suuriruhtinas ja kenraali Vorontsov kävivät tarkastamassa heidän käskystään vahvistettuja asemia. Vasili Fedorin valiojoukko oli asettunut kaupungin pohjoisosaan, mutta sillä oli määräys rientää sinne, missä vaara olisi välittömin ja suurin. Angaran oikealle rannalle oli sijoitettu se vähälukuinen tykistö, joka oli käytettävissä. Kun näihin toimenpiteisiin oli Ivan Ogarevin varta vasten lausumista kehotuksista aikoinaan ryhdytty, oli syytä toivoa, että rynnäkkö ei onnistuisi. Siinä tapauksessa hetkiseksi lannistuneet tataarit epäilemättä jättäisivät uuden yrityksen kaupungin valtaamiseksi muutamia päiviä tuonnemmaksi. Ja suuriruhtinaan odottamat apujoukothan saattoivat saapua millä hetkellä tahansa. Irkutskin pelastus tai perikato oli hiuskarvan varassa.
Tänä päivänä meni kaksikymmentä minuuttia yli kuuden noussut aurinko mailleen kahtakymmentä minuuttia vaille kuusi kierrettyään päivittäistä rataansa taivaanrannan yläpuolella yhdentoista tunnin ajan. Hämärä kamppailisi yön kanssa vielä kaksi tuntia. Sitten synkkä pimeys peittäisi avaruuden, sillä paksut liikkumattomat pilvet peittivät taivaan, minkä lisäksi oli kuuton aika.
Tämä synkkä pimeys edistäisi erikoisesti Ivan Ogarevin suunnitelmia.
Jo muutaman päivän oli erittäin kirpeä pakkanen tuonut esimakua Siperian talven ankaruudesta, ja tänä iltana se oli entistään purevampi. Angaran oikealle rannalle sijoitetut sotamiehet, joiden täytyi salata asemansa, eivät olleet sytyttäneet nuotioita. He kärsivät siis kauheasti tästä lämpömäärän pelottavasta alentumisesta. Muutaman askeleen päässä heidän alapuolellaan soluivat jääkappaleet, joita virta kuljetti mukanaan. Koko päiväkauden oli niiden nähty tiheissä riveissä ajelehtivan nopeasti molempien rantojen välitse. Tätä seikkaa, jonka suuriruhtinas upseereineen oli huomannut, oli pidetty onnellisena asiana. Olihan ilmeistä, että jos Angaran uoma tukkeutuisi, niin ylimeno kävisi aivan mahdottomaksi. Tataarit eivät voisi käyttää lauttoja eivätkä veneitä. Että he taas olisivat päässeet joen yli noita jääkappaleita pitkin siinä tapauksessa, että pakkanen olisi kasannut ne yhteen, oli mahdoton otaksuma. Vast'ikään kiintynyt kenttä ei olisi ollut kyllin vankka kestääkseen hyökkäyskolonnan painoa.
Mutta tätä seikkaa, juuri siksi, että se näytti suosivan Irkutskin puolustajia, olisi toki Ivan Ogarevin täytynyt pitää valitettavana asianhaarana. Se ei häntä kuitenkaan huolestuttanut. Kavaltajahan tiesi hyvin, etteivät tataarit pyrkisikään Angaran yli ja että heidän yrityksensä ainakin siltä taholta olisi pelkkää ilveilyä.
Kellon lähestyessä kymmentä illalla tapahtui joessa kuitenkin huomattava muutos piiritettyjen suureksi hämmästykseksi ja heille epäsuotuisaan suuntaan. Vast'ikään tukkeutunut väylä avautui äkkiä. Angaran uoma tuli jälleen vapaaksi. Jääkappaleet, joita muutaman vuorokauden ajan oli ajelehtinut suurina röykkiöinä, hävisivät virtaa alaspäin, ja tuskin oli enää viittä tai kuutta möhkälettä joen molempien rantojen välisellä alalla. Eivätkä ne enää olleet rakenteeltaankaan sellaisia kuin tavallisissa olosuhteissa ja säännöllisen pakkasen vaikutuksesta syntyvät. Ne olivat vain jostakin jääkentästä irtaantuneita palasia, joiden sileästi leikatut sivut eivät olleet juovaisia eikä rosoisia.
Venäläiset upseerit, jotka olivat huomanneet tämän muutoksen joen tilassa, mainitsivat siitä suuriruhtinaalle. Arveltiin, että ilmiö oli selitettävissä siten, että jossain Angaran kapeammassa kohdassa jääkappaleet olivat kasaantuneet padoksi.
Tiedämme, että asianlaita on sellainen.
Angaran uoma oli siis vapaana piirittäjille. Sen vuoksi oli venäläisten oltava entistä valppaampia ja tarkkaavaisempia.
Mitään ei tapahtunut ennen keskiyötä. Idässä päin, Bolshajan portin tuolla puolen, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tulta tuikkinut tuosta tiheästä metsästä, joka taivaanrannalla häipyi matalalla riippuviin pilviin.
Angaran leirissä oli suurta hälinää, mitä todistivat tuon tuostakin toisaalle siirretyt valot.
Virstan päästä kaupungin ylä- ja alapuolelta, missä jyrkkä rinne yhtyi rantaäyräisiin, kuultiin kumeaa sorinaa, mikä todisti tataarien olevan jalkeilla ja odottavan merkkiä.
Kului vielä tunti. Ei mitään uutta.
Irkutskin tuomiokirkon tapulissa oli kello lyömäisillään kahta, eikä mikään liike ollut vielä ilmaissut piirittäjien vihamielisiä aikeita.
Suuriruhtinas ja hänen upseerinsa kyselivät itseltään ja toisiltaan, eikö heitä oltu johdettu harhaan vai kuuluiko tataarien suunnitelmiin todellakin äkkiyllätyksellä vallata kaupunki.
Edelliset yöt eivät olleet lähimainkaan olleet yhtä rauhallisia. Pyssyjen pauke oli kuulunut etuvartiostojen taholta ja kranaatit olivat viiltäneet ilmaa, mutta tällä kertaa ei tapahtunut mitään.
Suuriruhtinas, kenraali Vorotsov ja heidän adjutanttinsa odottivat siis antaakseen määräyksiään olosuhteiden mukaan.
Tiedämme, että Ivan Ogarevilla oli huone palatsissa.
Se oli varsin avara, pohjakerroksessa sijaitseva sali, jonka ikkunat avautuivat sivupengermille. Tarvitsi vain liikkua muutama askel tuolla pengermällä nähdäkseen Angaran uoman.
Syvä hiljaisuus vallitsi tässä salissa.
Seisoen erään ikkunan ääressä Ivan Ogarev odotti toiminnan hetkeä. Merkki ei kaiketikaan voinut tulla muilta kuin häneltä. Kun se merkki olisi annettu, kun useimmat Irkutskin puolustajat olisi kutsuttu avoimesti uhatuille paikoille, aikoi hän lähteä palatsista panemaan suunnitelmaansa täytäntöön.
Hän odotti siis pimeässä kuin saalistaan vaaniva ja sen kimppuun karkaava petoeläin.
Muutamaa minuuttia ennen kahta käski suuriruhtinas, että Mikael Strogov, senhän nimen vain hän tiesi Ivan Ogareville antaa, tuotaisiin hänen luokseen. Muuan adjutantti tuli kolkuttamaan hänen suljetulle ovelleen ja kutsui häntä...
Hievahtamattomana ikkunan ääressä ja pimeän verhossa Ivan Ogarev varoi vastaamasta.
Suuriruhtinaalle ilmoitettiin siis, ettei tsaarin kuriiri sillä hetkellä ollut palatsissa.
Kello löi kaksi. Oli aika panna toimeen hyökkäykseen valmiiden tataarien kanssa sovittu eksytysrynnäkkö. Ivan Ogarev avasi huoneensa ikkunaoven ja astui pengermän pohjoiseen kulmaan. Pimeässä hänen alapuolellaan loiskivat vuolaan Angaran aallot ja murtuivat mylvien pilarien särmiä vasten.
Ivan Ogarev veti sytytyslangan taskustaan, pisti valkean pieneen rohdintukkoon, johon oli hierottu jauhoruutia, ja sinkautti sen jokeen...
Hänen käskystään oli kivennäisöljyvirtoja päästetty valumaan Angaran pinnalle!
Naftalähteitä käytettiin öljyn ottoon Irkutskin yläpuolella joen oikealla rannalla Poshkavskin kauppalan ja kaupungin välillä. Ivan Ogarev oli päättänyt tällä kauhealla keinolla lähettää tulipalon Irkutskiin. Hän otti siis haltuunsa tätä palavaa nestettä sisältävät äärettömät säiliöt. Tarvitsi vain rikkoa palanen muuria juoksuttaakseen niistä öljyä valtavina virtoina.
Näin oli tehty tänä yönä muutamaa tuntia aikaisemmin, ja siksi lautta, jolla oikea tsaarin kuriiri, Nadja ja pakolaiset matkustivat, ui virtaavassa kivennäisöljyssä. Miljoonia kuutiometrejä sisältävien säiliöiden murskautuessa oli nafta tulvinut vuolaana purona ja maan luontaista kaltevuutta seuraten levinnyt joen pinnalle.
Tähän tapaan Ivan Ogarev ymmärsi sodankäynnin! Tataarien liittolaisena hän toimi tataarin tavoin omia maanmiehiään vastaan.
Rohdintukko oli nyt heitetty Angaran veteen. Silmänräpäyksessä, kuin koko virta olisi ollut alkoholia, leimahti joki liekkeihin niin ylä- kuin alapuolelta. Sinerviä savuröykkiöitä leijaili molempien rantojen välillä. Paksua, nokista usvaa kierteli niiden alla. Jotkut vielä ajelehtivat jääkappaleet sulivat syttyneen nesteen kosketuksesta kuin vaha uunin pinnalla, ja höyryksi muuttunut vesi kohosi korvia huumaavalla sähinällä ilmaan.
Juuri tällä hetkellä pamahtivat laukaukset kaupungin pohjois- ja eteläpuolelta. Angaran leirin patterit ampuivat umpimähkään. Tuhansittain tataareja ryntäsi pengermiä vastaan. Rantaäyräillä sijaitsevat puurakennukset syttyivät tuleen. Ääretön kirkkaus karkoitti yön varjot.
– Vihdoinkin! jupisi Ivan Ogarev.
Hän saattoi hyvällä syyllä onnitella itseään! Hänen keksimänsä hälytys oli kauhea. Irkutskin puolustajat näkivät olevansa tataarien hyökkäyksen ja tulipalon välissä. Kirkkojen kellot kumahtelivat ja jokainen asukas riensi joko vihollisen ahdistamille kohdille tai tulen ahmimia taloja kohti, joista palo uhkasi levitä koko kaupunkiin.
Bolshajan portti oli melkein turvaton. Sille oli jätetty vain pieni kourallinen puolustajia. Vieläpä oli kavaltajan kehotuksesta, jotta tapaus voitaisiin selittää hänestä riippumattomaksi ja valtiollisesta vihasta johtuvaksi, nämä harvat puolustajat valittu karkoitettujen pienestä joukosta.
Ivan Ogarev palasi huoneeseensa, jota pengermän pilariaidakkeen yli hulmuavat Angaran liekit nyt kirkkaasti valaisivat. Sitten hän valmistautui lähtemään.
Mutta tuskin hän oli avannut oven, kun muuan nainen syöksyi tähän huoneeseen, vaatteet vettä valuvina ja hiukset epäjärjestyksessä.
– Sangarra! huudahti Ivan Ogarev hämmästyksissään, luullen, ettei tulija voinut olla kukaan muu kuin mustalaisnainen.
Se ei ollut Sangarra, vaan Nadja.
Hetkellä, jolloin heidän jääkappaleelta turvaa etsittyään neitonen oli parahtanut nähdessään tulipalon leviävän Angaran uomaa pitkin, oli Mikael Strogov siepannut hänet syliinsä ja sukeltanut taakkoineen veden alle etsiäkseen joen syvyydestä suojaa liekkejä vastaan. Heitä kuljettava jääkappale ei enää ollut kuin kolmisenkymmenen sylen päässä ensimmäisestä Irkutskin yläpuolella sijaitsevasta laiturista.
Uituaan veden alla Mikael Strogov onnistui pääsemään sillalle Nadjan kera.
Tsaarin kuriiri oli vihdoinkin perillä! Hän oli Irkutskissa!
– Kenraalikuvernöörin palatsiin! virkkoi hän Nadjalle.
Ennenkuin kymmentä minuuttia oli kulunut, saapuivat molemmat palatsin portille. Angaralta lenkoilevat tulikielet nieleksivät rakennuksen korkeaa kivijalkaa, mutta eivät voineet sytyttää sen seiniä.
Etäämpänä olivat rannikon talot ilmiliekeissä.
Mikael Strogov ja Nadja astuivat esteettä palatsiin, joka oli avoinna kaikille. Yleisessä hämmingissä ei kukaan heitä huomannut, vaikka heidän vaatteensa olivat likomärät.
Joukko upseereja, jotka tulivat ottamaan vastaan käskyjä, ja niitä toimeenpanemaan rientäviä sotamiehiä oli alakerroksen suuressa salissa tungokseen asti. Täällä Mikael Strogov ja neitonen väkijoukon äkillisessä vasta-aallokossa joutuivat erilleen toisistaan.
Nadja juoksenteli kuin mieletön alakerran saleissa kutsuen toveriaan ja pyytäen, että hänet saatettaisiin suuriruhtinaan luo.
Hänen edessään avautui ovi huoneeseen, josta näkyi kirkasta valoa. Hän astui sisälle ja joutui aavistamattaan sen henkilön eteen, jonka oli nähnyt Ishimissä ja Tomskissa ja jonka rikollinen käsi hetkistä myöhemmin luovuttaisi Irkutskin kaupungin tataareille.
– Ivan Ogarev! huudahti hän.
Kuullessaan nimensä konna vapisi. Jos hänen oikea nimensä tulisi tunnetuksi, raukeaisivat kaikki hänen suunnitelmansa tyhjiin. Hänellä ei ollut valinnan varaa, ei muuta neuvoa kuin tappaa olento, olipa tämä sitten kuka tahansa.
Ivan Ogarev hyökkäsi Nadjaa kohti, mutta puukko kädessä asettui tyttö selkä seinää vasten, valmiina puolustautumaan.
– Ivan Ogarev! huusi Nadja toistamiseen, hyvin tietäen, että tuon vihatun nimen kuuleminen toisi ihmisiä hänen avukseen.
– Vaikenehan! sähisi kavaltaja.
– Ivan Ogarev! kirkaisi peloton tyttö kolmannen kerran äänellä, jonka voiman viha oli tehnyt kymmenkertaiseksi. Hulluna raivosta tempasi Ivan Ogarev tikarin vyöstään, karkasi Nadjan kimppuun ja ahdisti hänet salin nurkkaan.
Se olisi ollut tytön loppu, mutta silloin heittiö äkkiä vastustamattoman voiman kohottamana kierähti lattialle.
– Mikael! huudahti Nadja.
Se oli Mikael Strogov.
Hän oli kuullut Nadjan kutsun. Tytön äänen opastamana hän oli saapunut Ivan Ogarevin huoneeseen asti, astuen sisälle sen avoimeksi jääneestä ovesta.
– Älä pelkää mitään, Nadja! virkkoi hän, asettuen tytön ja Ivan Ogarevin väliin.
– Ah, huudahti neitonen, – ole varuillasi, veli!... Kavaltaja on aseistettu!... Hän näkee selvästi, hän!
Ivan Ogarev oli noussut pystyyn ja luullen suoriutuvansa huokealla hinnalla sokeasta miehestä hyökännyt Mikael Strogovia kohti.
Mutta toisella kädellään sokea tarttui näkevän käsivarteen ja toisella, kääntäen hänen aseensa pois, paiskasi hänet toistamiseen permantoon.
Kalpeana raivosta ja häpeästä Ivan Ogarev muisti, että hänellä oli miekka. Hän veti sen tupesta ja uudisti hyökkäyksensä.
Hänkin oli tuntenut Mikael Strogovin. Sokea raukka! Hänhän oli tekemisissä vain sokean kanssa! Asema oli hänelle edullinen.
Säikähtyneenä vaarasta, joka uhkasi hänen toveriaan näin epätasaisessa taistelussa, Nadja ryntäsi ovelle kutsuen apua.
– Sulje se ovi, Nadja! sanoi Mikael Strogov. – Älä kutsu ketään vaan anna minun toimia! Tsaarin kuriirin ei tänään tarvitse tuota lurjusta suinkaan pelätä! Käyköön hän kimppuuni, jos tohtii! Minä odotan häntä!
Tällä välin Ivan Ogarev, joka jännittyi kuin hyökkäävä tiikeri, ei virkkannut sanaakaan. Askeltensa äänen, vieläpä hengityksensäkin hän olisi tahtonut tehdä sokean korville kuulumattomaksi. Hän mieli iskeä ennenkuin toinen olisi huomannut hänen lähestyvänkään, iskeä varman iskun. Pettäjä ei aikonut taistella, vaan salakavalasti murhata hänet, jonka nimen oli varastanut.
Samalla kertaa sekä säikähtyneenä että luottavaisena katseli Nadja ihaillen tätä kauheaa näytelmää. Tuntui siltä kuin Mikael Strogovin tyyneys olisi äkkiä tarttunut häneen. Tällä ei ollut muuta asetta kuin siperialainen metsästyspuukkonsa. Tosin hän ei nähnyt miekalla varustettua vastustajaansa. Mutta millä taivaallisella innoituksella hän näin ylimielisesti tätä hallitsi? Kuinka hän, melkein hievahtamatta, tuijotti hänen miekkansa terään?
Ivan Ogarev väijyi ilmeisen levottomana kummallista vastustajaansa. Tuo yli-inhimillinen levollisuus lumosi hänet. Turhaan hän vetosi järkeensä, vakuutellen itselleen, että näin epätasaisessa taistelussa kaikki edut olivat hänen puolellaan! Sokean järkkymättömyys hyydytti veren hänen suonissaan. Hän oli silmillään etsinyt paikkaa, johon uhriaan iskisi... Hän oli sen löytänyt... Mikä siis pidätti häntä leikkiä lopettamasta?
Vihdoin hän ponnahti ja työnsi miekkansa suoraan Mikael Strogovin rintaa kohti.
Huomaamaton liike sokean veitsestä kilpisti iskun. Mikael Strogoviin ei ollut osunut, ja kylmästi näkyi hän odottavan, elleipä uhmailevan uutta hyökkäystä.
Kylmä hiki valui Ivan Ogarevin otsalta. Hän perääntyi askeleen ja hyökkäsi sitten uudestaan. Mutta toinen isku ei osunut enempää kuin ensimmäinenkään. Pitkä veitsi oli keveällä liikkeellä torjunut kavaltajan hyödyttömän miekan iskun.
Hulluna raivosta ja pelosta tämän elävän kuvapatsaan edessä, kohdisti Ivan Ogarev katseensa sokean suuriin avoimiin silmiin. Nuo silmät, jotka katsoivat hänen sydämensä syvimpään ja jotka eivät nähneet, eivät voineet nähdä, nuo silmät vaikuttivat häneen kuin pelottava taika.
Yht'äkkiä Ivan Ogarev parahti. Hänen aivoissaan oli odottamatta välähtänyt aavistus.
– Hän näkee, huudahti hän, hän näkee...!
Ja kuin takaisin luolaansa pyrkivä petoeläin hän perääntyi askel askeleelta, säikähtyneenä, salin perälle.
Silloin kuvapatsas sai eloa, sokea astui suoraan Ivan Ogarevia kohti ja pysähtyen hänen eteensä lausui:
– Niin, minä näen. Minä näen solmuruoskan jäljen, jolla olen sinut merkinnyt, kavaltaja ja pelkuri! Minä näen paikan, johon sinua kohta isken. Puolusta henkeäsi! Minä alennun haastamaan sinut kaksintaisteluun! Puukkoni riittää minulle aseeksi sinun miekkaasi vastaan!
– Hän näkee! ajatteli Nadja. – Laupias Jumala, onko se mahdollista.
Ivan Ogarev tunsi olevansa hukassa. Mutta tahdonvoimansa ponnistuksella rohkaistuen uudestaan hän syöksyi miekka ojossa järkkymätöntä vastustajaansa kohti. Säilät iskivät yhteen, mutta Mikael Strogovin siperialaisen metsästäjän kädellä ohjatun puukon kolahduksesta miekka lensi kappaleiksi, ja rintaan haavoitettu roisto kellahti kuolleena permannolle.
Tällä hetkellä työnnettiin huoneen ovi ulkoapäin auki. Muutamien upseeriensa seuraamana ilmestyi suuriruhtinas kynnykselle.
Hän astui lähemmäksi ja tunsi maassa ruumiina viruvan miehen siksi, jota hän luuli tsaarin kuriiriksi.
– Kuka on tappanut tämän miehen? kysyi hän sitten uhkaavalla äänellä.
– Minä, vastasi Mikael Strogov.
Muuan upseereista painoi revolverin hänen ohimolleen, valmiina laukaisemaan.
– Nimesi? kysyi suuriruhtinas ennenkuin antoi käskyn murskata hänen päänsä.
– Teidän korkeutenne, vastasi Mikael Strogov, – kysykää mieluummin jalkojenne juuressa viruvan miehen nimeä.
– Sen miehen minä tunnen. Hän on veljeni palvelijoita. Hän on tsaarin kuriiri.
– Tuo mies, teidän korkeutenne, ei ole tsaarin kuriiri. Hän on Ivan Ogarev!
– Ivan Ogarev! huudahti suuriruhtinas.
– Niin, Ivan kavaltaja!
– Entä sinä, kuka sinä olet?
– Mikael Strogov.
LOPPU.
Mikael Strogov ei ollut koskaan ollutkaan sokea. Aivan inhimillinen ilmiö, samalla kertaa sekä sielullinen että ruumiillinen, oli tehnyt tehottomaksi hehkuvan säilän vaikutuksen Feofar-kaanin pyövelin kuljettaessa sitä hänen silmiensä editse.
Muistamme, että rangaistuksen hetkellä Marfa Strogov oli saapuvilla ojentaen käsiään poikaansa kohti. Mikael Strogov katseli häntä kuin poika konsaan katselee äitiään nähdessään hänet viimeistä kertaa. Hänen sydämensä hellyttämät kyyneleet, joita hänen ylpeytensä turhaan koetti pidättää, kumpusivat silmiin kasaantuen luomien alle, ja haihtuessaan höyryksi sarvikalvolla ne olivat pelastaneet hänen näkönsä. Tämä kyynelistä syntynyt höyry, joka kohosi hehkuvaksi kuumennetun sapelin ja hänen silmäteriensä väliin, oli riittänyt tekemään tyhjäksi kuumuuden vaikutuksen. Se oli laadultaan samanlainen ilmiö kuin tapahtuu metallinsulattajan kastettuaan kätensä veteen, mitään vauriota kärsimättä sujauttaessa sen sulavan malmisuihkun läpi.
Mikael Strogov oli heti käsittänyt vaaran, mihin hän joutuisi, jos ilmoittaisi salaisuutensa jollekulle. Hän oli tajunnut mitä hyötyä hänellä päinvastoin saattoi olla tästä seikasta suunnitelmiensa toimeenpanossa. Kun häntä luultaisiin sokeaksi, sallittaisiin hänen liikkua vapaasti. Hänen täytyi siis pysyä sokeana kaikille, yksinpä Nadjallekin, sanalla sanoen tuli hänen olla sitä kaikkialla eikä milloinkaan pienimmälläkään eleellä herättää epäluuloja näyttelemänsä osan todellisuudesta. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen tuli panna alttiiksi henkensäkin antaakseen kaikille todistuksen sokeudestaan; ja me tiedämme, kuinka hän sen pani alttiiksi.
Ainoastaan hänen äitinsä tiesi totuuden. Tomskin kentällä oli poika sen hänen korvaansa kuiskannut juuri silloin, kun hän varjossa äitinsä yli kumartuneena oli peittänyt hänen kasvonsa suudelmilla.
Näin ollen käsitämme, että kun Ivan Ogarev julman ivallisesti oli pannut keisarillisen kirjeen sammuneiksi luulemiensa silmien eteen, Mikael Strogov oli voinut lukea ja oli lukenut tuon kirjeen, joka paljasti kavaltajan inhoittavat aikeet. Siitä johtui se tarmo, jota hän matkansa loppuvaiheessa osoitti. Siitä johtui järkkymätön tahto päästä Irkutskiin kirjelmän korvaukseksi suusanallisesti esittämään hänelle annetun tehtävän. Hän tiesi, että kaupunki luovutettaisiin! Hän tiesi suuriruhtinaan hengen olevan uhattuna! Tsaarin veljen ja Siperian pelastus oli siis vielä hänen käsissään.
Muutamilla sanoilla kerrottiin koko tämä tarina suuriruhtinaalle, ja Mikael Strogov mainitsi myös kovin liikutettuna, mikä osa Nadjalla oli näissä tapahtumissa ollut.
– Kuka on tämä nuori tyttö? kysyi suuriruhtinas.
– Maanpakolaisen Vasili Fedorin tytär, vastasi Mikael Strogov.
– Komentaja Fedorin tytär, sanoi suuriruhtinas, – on lakannut olemasta maanpakolaisen tytär. Irkutskissa ei ole enää maanpakolaisia!
Riemuissaan lankesi Nadja polvilleen suuriruhtinaan eteen, joka nosti hänet toisella kädellään ylös, kun ojensi samalla toisen kätensä Mikael Strogoville.
Tuntia myöhemmin Nadja oli isänsä sylissä.
Mikael Strogov, Nadja ja Vasili Fedor olivat tavanneet. Se oli kaikille heille onnen puhkeaminen täyteen kukkaansa.
Tataarit oli lyöty takaisin. Vasili Fedor oli pienine joukkoineen tuhonnut ensimmäiset hyökkääjät, jotka ilmestyivät Bolshajan portille odottaen tapaavansa sen avoimena. Mutta kuin aavistaen jotain oli herra Fedor itsepintaisesti jäänyt sitä puolustamaan.
Samaan aikaan, kun tataarit oli työnnetty pois, pääsivät piiritetyt tulipalon herroiksi. Kun nafta oli nopeasti palanut Angaran pinnalta, niin rannikkotaloihin keskittyneet liekit olivat jättäneet muut kaupunginosat koskematta.
Ennen päivän koittoa olivat Feofar-kaanin joukot palanneet leireihinsä, jättäen melkoisen joukon kuolleita varustusten ulkosivuille. Ruumiiden joukossa oli mustalainen Sangarra, joka oli turhaan yrittänyt päästä Ivan Ogarevin luo.
Kahteen päivään eivät piirittäjät yrittäneet uutta hyökkäystä. Ivan Ogarevin kuolema oli lannistanut heidän rohkeutensa. Tuo mies oli hyökkäyksen sielu ja hän yksin oli juonillaan onnistunut saamaan kyllin vaikutusvaltaa Aasian puoleisiin kaaneihin ja heidän laumoihinsa, kiihottaakseen ne Venäjän valloitukseen.
Irkutskin puolustajat olivat kuitenkin varuillaan, ja piiritystä jatkui yhä.
Mutta lokakuun 7. päivänä heti aamun valjetessa jyrähtivät kanuunat Irkutskia ympäröiviltä kukkuloilta.
Se oli kenraali Kiselevin johdolla saapuva armeija, joka tällä tavoin ilmoitti tulostaan suuriruhtinaalle.
Tataarit eivät kauemmin odottaneet. He eivät tahtoneet antautua taisteluun kaupungin muurien alla, ja Angaran leiri purettiin heti.
Irkutsk oli vihdoinkin vapautettu.
Ensimmäisten venäläisten sotilaiden keralla oli kaksi Mikael Strogovin ystävääkin saapunut kaupunkiin. Nämä olivat erottamattomat Blount ja Jolivet. Päästyään Angaran oikealle rannalle jääpatoa pitkin he olivat, kuten muutkin pakolaiset, pelastuneet ennenkuin joella riehuvat liekit olivat saavuttaneet lautan. Tämän oli Alcide Jolivet merkinnyt muistivihkoonsa tähän tapaan:
– Vähällä oli, etten tullut keitetyksi kuin sitruuna palavassa punssimaljassa.
Heidän riemunsa oli suuri, kun he tapasivat Nadjan ja Mikael Strogovin kaikin puolin terveinä ja varsinkin kun saivat tietää, ettei heidän urhea toverinsa ollutkaan sokea, mikä sai Harry Blountin piirtämään seuraavan huomautuksen:
– Tulikuuma rauta voi toisinaan olla riittämätön hävittämään näköhermon herkkyyttä.
Sitten molemmat kirjeenvaihtajat joksikin aikaa puuhailivat matkavaikutelmiensa järjestelemisessä. Sieltä lähetettiin Lontooseen ja Pariisiin kaksi mielenkiintoista selostusta tataarien hyökkäyksestä, jotka, ihmeellistä kyllä, erosivat toisistaan vain muutamissa vähäpätöisimmissä pikkuseikoissa.
Sotaretki muuten koitui onnettomaksi emiirille ja hänen liittolaisilleen. Tämä hyödytön hyökkäys, kuten ovat kaikki hyökkäykset venäläisiä kolossia vastaan, kävi heille tuhoisaksi. Pian venäläiset joukot katkaisivat heiltä tien ja valtasivat vähitellen takaisin kaikki valloitetut kaupungit. Sitäpaitsi talvi oli kovin ankara, ja pakkasen harventamista joukoista saapui vain pieni erä takaisin Tataarian aroille.
Tie Irkutskista Uralin vuoristoon oli siis vapaana. Suuriruhtinaalla oli kiire palata Moskovaan, mutta hän viivytti matkaansa ollakseen mukana liikuttavassa juhlatilaisuudessa, joka vietettiin muutamia päiviä sen jälkeen, kun venäläiset joukot olivat tulleet Irkutskiin.
Mikael Strogov oli käynyt tapaamassa Nadjaa ja lausunut hänen isänsä kuullen:
– Nadja, sisareni yhä, oliko sinulla Riiasta lähtiessäsi Irkutskiin muuta kaipuuta kuin äitisi muisto?
– Ei, vastasi Nadja, – ei minkäänlaista muuta.
– Sydämestäsi ei siis jäänyt siruakaan sinne?
– Ei, veli.
– Siis, Nadja, virkkoi Mikael Strogov, – en luule, että Jumala johdattaessaan meidät yhteen ja salliessaan meidän kaksin kokea niin kovia koettelemuksia on tahtonut meidät yhdistää muulla tavalla kuin iäksi.
– Ah, virkahti Nadja vaipuen Mikael Strogovin syliin.
Ja sitten hän kääntyi Vasili Fedorin puoleen:
– Rakas isä! sanoi hän punastuen.
– Nadja, vastasi Vasili Fedor, – riemuiten minä nimittäisin teitä molempia lapsikseni!
Vihkiminen tapahtui Irkutskin tuomiokirkossa. Häät olivat varsin vaatimattomat yksityiskohdissaan, mutta sangen hauskat, kun sinne saapui joukko siviili- ja sotilashenkilöltä, jotka tahtoivat osoittaa syvää kiitollisuutta näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan, joiden ihmeelliset retket olivat tulleet yleiseksi puheenaiheeksi.
Alcide Jolivet ja Harry Blount olivat tietysti mukana vihkimätilaisuudessa, jonka he tahtoivat lukijoilleen selostaa.
– Eikö tämä herätä teissä halua heitä matkimaan? kysyi Alcide Jolivet virkaveljeltään.
– Hm, virkkoi Harry Blount. – Jos minulla olisi serkku niin kuin teillä...
– Minun serkkuni ei ole enää naitavissa, vastasi Alcide Jolivet nauraen.
– Sitä parempi, lisäsi Harry Blount, – sillä puhutaan selkkauksista Lontoon ja Pekingin välillä. Eikö teillä olisi halua lähteä katsomaan, mitä siellä on tekeillä?
– No, jukoliste, rakas Blount, huudahti Alcide Jolivet, – sitähän minä juuri halusin teille ehdottaakin!
Ja näin molemmat erottamattomat ystävät lähtivät Kiinaan.
Muutamia päiviä hääjuhlan jälkeen Mikael ja Nadja Strogov lähtivät matkalle Eurooppaan. Tämä tulomatkalla murheellinen tie oli paluumatkalla onnen väylä. He matkustivat nopeasti reellä, joka kiiti pikajunan nopeudella Siperian jäätyneiden arojen halki.
Mutta saapuessaan Dinkan rannalle Birskojen lähettyville he kuitenkin pysähtyivät päiväksi.
Mikael Strogov etsi paikan, johon hän oli haudannut Nikolai-raukan. Siihen pystytettiin risti, ja Nadja rukoili viimeisen kerran vaatimattoman ja sankarillisen ystävän kummulla, jota kumpikaan ei koskaan unohtaisi.
Omskissa odotti heitä vanha Marfa Strogovien pienessä talossa. Hän painoi syliinsä hartaasti hänet, jota sydämessään oli jo satoja kertoja nimittänyt tyttärekseen. Urhealla siperiattarella oli nyt oikeus jälleen tuntea poikansa ja olla hänestä ylpeä.
Viivyttyään Omskissa muutaman päivän palasivat Mikael Strogov ja Nadja Eurooppaan, ja kun Vasili Fedorkin oli asettunut Pietariin, ei pojalla eikä tyttärellä ollut syytä häntä jättää muulloin kuin käydessään vanhaa äitiä katsomassa.
Nuoren kuriirin oli tsaari ottanut vastaan ja liittänyt lähempään ympäristöönsä ja antanut hänelle pyhän Yrjön ristin.
Mikael Strogov pääsi myöhemmin korkeaan asemaan valtakunnassa. Mutta tässä ei pitänyt kertoa hänen menestyksestään, vaan hänen koettelemuksistaan.
VIITESELITYKSET:
[1] Siihen aikaan kuului Alaska Venäjälle.
[2] Eräänlainen vispattu kakku.
[3] Arabiankielinen sana "nâr" merkitsee tulta, ja kaikissa
muhamettilaisissa kielissä vilisee arabialaisia lainoja.[4] Tämä sana, jolla Buharan sulttaaneja puhutellaan, merkitsee samaa
kuin "teidän majesteettinne."[5] Nimitys orjatar ei sovi ainakaan tsherkessittäriin, noihin
vuoriston vapaisiin tyttäriin, joilla itämaisten ylimysten haaremit
enimmäkseen kansoitettiin. Näiden kauneudestaan kuulujen neitosten
elämänunelmana oli päästä johonkin tuollaiseen hienoon haaremiin ja
sivistyneisiin oloihin ja vanhemmat saivatkin kasvateistaan runsaan
hinnan.