[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu5ySSvRdDazrbIa_vWdBwgY5uQpNzh6SarGsonxU4JE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},685,"Juho Vesainen","Ivalo, Santeri",1866,1937,"685-ivalo-santeri-juho-vesainen","685__Ivalo_Santeri__Juho_Vesainen","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1894,null,41846,272029,false,44207,[23,24],"Finnish fiction","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Juho Vesainen: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the late 19th century. The story unfolds in a time marked by conflict and social tensions, reflecting on the lives of the people in the Finnish countryside, particularly during the late 1580s. The central character, Juho Vesainen, is depicted returning home after marrying his bride, Anni, only to be confronted with chaos and destruction caused by invading forces. The narrative likely explores themes of loyalty, identity, and the struggle for survival amidst turmoil.  At the start of the novel, Juho Vesainen is journeying home with his newlywed wife, Anni, after their wedding celebrations. As they travel, the peacefulness of their journey is interrupted by the sight of smoke rising from the direction of their village, raising suspicions of an attack by their enemies. Juho's initial light-heartedness is quickly replaced by dread as he realizes the severity of the situation. Upon arriving, he discovers that their village has been devastated, with their home engulfed in flames and his father gravely injured. The opening sets a tense tone, introducing the impending conflict and establishing Juho's determination to protect his family and seek vengeance against their attackers, thus foreshadowing the dramatic confrontations to come. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Teos sijoittuu 1500-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalle ja kertoo talonpoikaisjohtaja Juho Vesaisesta. Tarina alkaa, kun Vesainen löytää häämatkalta palatessaan kotikylänsä vihollisen polttamana, mikä käynnistää sissisotien ja koston kierteen rajaseudulla.","Santeri Ivalon 'Juho Vesainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 685.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUHO VESAINEN\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\nEnsimmäisen kerran ilmestynyt\nWSOY:n kustantamana v. 1894.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n    Mikä on ume umakka\n    Mikä on savu sakea?\n    Oisiko soan savuja,\n    Noita vainovalkeita?\n\nKetterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästi\niljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänne\noli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta,\nja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä,\nmutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohja\nterävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.\n\nKylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänyt\nraudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessa\nhuurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenä\nhöyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, oli\npukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, joka\nhänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistä\nmuuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipene\npunertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassa\nkädessään -- hevosta ei tarvinnut kiirehtiä --, vasemman hän oli\nkiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneena\nhänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorella\nmiehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistä\nkasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkan\nkuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemman\nrekikumppalinsa kanssa.\n\n-- Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk'et tiedä,\nminkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli\ntoveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.\n\n-- Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on\nuudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.\n\n-- Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei\nolekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö\ntulee toimeen?\n\nNainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein\nihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.\n\n-- Kohtapa se nähdään.\n\n-- Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin\nnäkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.\n\nSe oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään\nnuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta,\nvauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa,\njonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita\ntalonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen\narvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa\nHelinä ja veli Tapani -- äiti oli heiltä jo kuollut -- palanneet\nkotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja\nuudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa\nhäärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin\nitsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä\ntalviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli\nkuljettu paras puoli taivalta.\n\nJuho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet\npitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat\ntoisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas.\nVähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä\narkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä\nja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän\nlakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.\nHämäränä juovana häämötti jo etäältä Iin alava, tasainen rannikko,\nvakavana ja rauhallisena. Nousevan päivän arat säteet eivät tosin\npystyneet lämmittämään jäistä, kankeata luontoa, mutta tuntui sentään\nsiltä, kuin olisi sen valo hiukan loihtinut ystävällisemmän näköisiksi\nnoita huurteisia saaria, joiden ohi jo ajettiin, jopa hiukan\nlauhduttanut merituulen jäistä viimaakin.\n\n-- Näetkö, puhui Anni hetken äänettömyyden jälkeen, minusta näyttää\naivan kuin savu nousisi tuolta edestäpäin rannan takaa.\n\n-- Savuko, eikö mitä... Mutta todellakin, siltä se näyttää, mutta\nauerta tuo lie, mitä lie päivän sumua.\n\n-- Vaikka lienevät vainolaiset kyliä polttamassa, ne vainolaiset,\njoiden käynneistä tässä takavuosina juuri tuonaan kerrottiin.\n\n-- Ole huoletta, eivät ne rannikolle asti uskalla tulla. Eivätkä ne nyt\nsieltä liikukaan taas pitkiin aikoihin, sitten kun toissa talvena\nsaivat Oulujärvellä niin komeasti selkäänsä.\n\nNäin lohdutteli Juho toveriaan ja koetti lopputaipaleellakin rupatella\niloisesti ja huolettomasti matkan kuluksi. Mutta ei hän saanut enää\nsilmiään revityksi irti siitä savupatsaasta, joka usvoitti kaakkoisen\ntaivaanrannan lumisen metsän takana. Mikä ihme on tuo savu -- sillä\neihän se ole muuta kuin savua? Vaan miksi huuruaa metsä noin laajalta\nalalta? Se nousee aivan Kiimingin kylän kohdalta. Onko nyt todellakin\nlemmon leikki valloillaan, onko Karjala hiihtämässä? Mutta eihän siitä\nole kuulunut mitään tänä talvena. Uskaltaisiko heittiö todellakin\nrynnätä ryöstämään rannikolle asti?\n\nMoneen vuosikymmeneen se ei ollut uskaltanut näyttäytyä sydänmaan kyliä\nedempänä. Oulujärven tienoilla oli kyllä viime vuosikymmeninä ja pitkin\n1580-lukuakin tapeltu melkein vuosittain, olipa edellisenä kevännäkin\n(1588) koko joukko Oulunsuun talonpoikia hauenpyyntiretkellä\nOulujärvellä joutunut kavalasti vaanivan vihollisen uhriksi. Vesainen\noli tosin kuullut, että Vienan puolella oli pitkin kesää ja syksyä oltu\nkovassa hommassa, rakennettu muureja Solovetin monasteriin ja muutakin\npuuhailtu. Mutta nehän olivat olleet vain varustuksia. Olisiko sieltä\nnyt lähdetty talvihiihdolle?\n\nSitä hän mietti ajellessaan jäätä pitkin ja kävi yhä vakavammaksi ja\nharvapuheisemmaksi, kuta lähemmäs tultiin Kiiminginjoen suuta. Oikeata\nsavua ei se ollut enää tuo, sen hän jo tiesi ja koetti turhaan\narvailla, mitä se olisi. Kiimingin suussa hän vihdoin pysäytti\nhuuruavan juoksijansa ja nousi vähän rauhatonna reestä.\n\n-- Odotellaan tässä toisia, virkkoi hän nuorikolleen, ja ajetaan sitten\nyhtä matkaa Kiiminkiin.\n\nPian siihen joutuikin jäljessä ajava häärahvas; oli ajettu kiireemmin\nlopputaipaleella. Kymmenkunta hevosta pysähtyi yksi toisensa perästä\nhuokaisemaan kiireisestä ajosta, ja mies sieltä, toinen täältä nousi\nreestä, johon nainen jäi istumaan taljoihinsa kääriytyneenä. Siinä\ntepasteli komeiksi kirjailluissa kallokkaissa ja neliskulmaisessa,\npunaisessa lappalaislakissa tuuheapartainen Torvinen, jonka kookasta\nvartta eletyt kuusikymmentä ikävuotta eivät vielä olleet hiventäkään\nkoukistaneet. Hänen poikansa Lauri, lyhyempi varreltaan, mutta vanttera\nmies, heitti suitset äidilleen, jota hän kyyditsi, ja ehätti\nkokoontuvain miesten joukkoon. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen mies,\nyllään hieno supinnahkaturkki ja Saksan silkillä kirjailtu vyö, asteli\nhänen edellään. Se oli nuori Krankan Hannu Limingasta, Peräpohjan\nvaurainta sukua. Hän olisi jo sillä perusteella ollut äitinsä ja\nsisarensa kera läsnä näissä komeissa häissä, ellei olisi ollutkaan\nJuhon paras asetoveri. Reessä, jonka ympärille nämä sekä vielä useita\nmuita ii- ja kemiläisiä keräytyi, istui Kemin vanha kirkkoherra\nHenrikki ja Iin kappalainen Pietari.\n\nKaikkein silmissä oli sama levottomuus, kaikkein huulilla sama kysymys:\n\n-- Mikä on savu, joka kylästä nousee?\n\nUseimmat olivat sitä mieltä, että se ei voinut olla muuta kuin\nvihollisten sytyttämää tulta ja neuvoteltava oli vain siitä, mitä olisi\ntehtävä. Huolta ja levottomuutta näkyi jokaisen katseessa; seisottiin\näänettöminä eikä tahdottu tulla mihinkään päätökseen. Vanha Torvinen ja\nVesainen yksin eivät kadottaneet mieltään, he vaativat, että piti heti\nkiireimmän kautta rientää kylään pelastamaan mitä pelastaa voi -- olipa\nvaara sitten mikä tahansa.\n\nKolmella hevosella lähtikin heti kymmenkunta miestä edeltä ajamaan\njokea ylöspäin; naiset pysähtyivät Haukiputaan taloihin, joen suuhun.\nJoen mutkassa siinä, mihin Kiimingin kylän ensi talot näkyivät,\nkeksivät ajajat jo omin silmin, mitä oli tapahtunut, mistä se savu\nnousi. Talot ne paloivat pitkin jokiahdetta. Toiset liehuivat vielä\nilmiliekissä, toiset jo raunioina savusivat. Komeita, korkeita\nnuotioita leimusi kahden puolen virtaa, etäämmällä metsänrinnasta\nvilkkuili tulipatsaita, ja koko luminen maisema punertui niiden\nvalossa. Toisissa taloissa paloivat kaikki rakennukset, toisissa\nainoastaan pirtit leimusivat ja ulkohuoneet seisoivat siinä vieressä\nlumipeitteisinä ja surevan näköisinä. Mutta ihmisiä ei etäämmältä\nkatsoen näkynyt missään. Näytti aivan siltä, kuin asukkaat olisivat\näsken jättäneet kylänsä autioksi ja mennessään sytyttäneet sen\npalamaan.\n\nMiehet ajoivat edelleen ja pysäyttivät taas hetkeksi hevosensa ylempänä\njoen käänteessä, katsellen kummastuneina ja kauhistuneina tuota heidän\nsilmäinsä edessä riehuvaa hävitystä. Juho oli noussut seisaalleen\nreessään ja seisoi siinä kotvan aikaa tuijottaen vasemmalle rannalle\nomaa kotitaloaan kohden. Korkeimpana, suurimpana liekkinä kaikista\nleimusi siellä hänen uusi pirttinsä, jonka hän äsken oli saanut\nvalmiiksi ja johon hän juuri oli tuomassa nuorikkoansa emännäksi. Hän\noli rakentanut sen koko kylän komeimmaksi taloksi ja ylpeänä hän vielä\nkotoa lähtiessään oli katsellut, kuinka se mahtavana kohosi siinä\njokitörmällä, puhtaana ja uutukaisen valkeana. Nyt nuoleskelivat liekit\nahnaasti sen valkoisia seiniä, katto oli jo pudonnut sisälle, ja vahva\nlieska tuprusi ulos ikkunalävistä. Juho ei virkkanut sanaakaan, ei\nsilmiään räpäyttänyt, vaan synkkä pilvi levisi hänen äsken niin\niloisille kasvoilleen, ja piirteet suun ympärillä kävivät vieläkin\nankarammiksi ja terävämmiksi. Rivakasti nykäisi hän hevostaan suitsista\nja lähti täyttä vauhtia ajamaan kotitaloaan kohden.\n\nTörmän alla juoksi hänen nuorempi veljensä, 16-vuotias Tapani, joka jo\nedellisenä päivänä oli isän ja sisaren kanssa palannut kotiin, häntä\nvastaan. Kauhu kuvastui nuorukaisen katseista, värähtelevällä äänellä\nhän huusi veljelleen:\n\n-- Joudu, Juho, vanhaan pirttiin, sillä isä on kuolemaisillaan.\n\n-- Vieläkö vainolainen on kylässä?\n\n-- Ei, viimeiset lähtivät vähän aikaa sitten.\n\nVesalan vanha, matala pirtti seisoi vielä polttamatta metsän puolella\npihaa, ja sinne kiirehti Juho joutamatta enää ympärilleen vilkua.\nPeräseinämällä vuoteessa makasi siellä hänen vanha isänsä kalpeana ja\nhervotonna, kaulassa suuri, ammottava haava, joka ulottui rintaan asti.\nVaikka haavaa oli koetettu tukkiakin, oli jo veri juossut melkein\nkuiviin, ja vaivalloisesti jaksoi enää vanhus nostaa silmäluomiaan, kun\nJuho astui hänen vuoteensa ääreen. Voimiaan ponnistaen hän kohotti\nkättään, ojentaakseen sen Juholle, ja sopersi kuiskaavalla äänellä:\n\n-- Sinä poikani ... kosta...\n\nVaivalloisesti hengitti vanhus, ja haavoittunut rinta läähätti pahasti.\nTuokion kuluttua nytkähti ruumis pari kertaa, kurkku korahteli, ja\nvaltava tuska kuvastui vääntyneistä kasvoista. Sitten ruumis vaipui\ntaas hervottomasti paikoilleen, ja hetken kuluttua oli jo henki\neronnut.\n\nNyt vasta Juho katsahti ympärilleen pirtissä. Siellä uikutti naisia\njoka nurkassa; he olivat hävityksen kestäessä olleet niin\nkauhistuksissaan, etteivät voineet itkeäkään, nyt vasta vihollisen\nlähdettyä kyyneleet pääsivät tulvimaan esiin. Juho viskasi liinan\nisänsä kasvoille ja lähti ulos saamaan tarkempia tietoja siitä, mitä\noli tapahtunut.\n\nSaunan aikana edellisenä iltana, loppiaisaattona, oli joukko Vienan\nkarjalaisia, noita vanhoja vihollisia, aivan äkkiarvaamatta ilmestynyt\nkylään. Vesalassa oli vanha isäntä poikineen juuri saunassa, kun\nylitaloista rupesi kuulumaan meteliä ja pakolaisia juoksi pihan poikki.\nVaimoväki ja palkolliset hätäysivät aivan kykenemättömiksi, ei kukaan\nosannut toimittaa mitään. Isäntä vain kiireesti laski elukat irti ja\npani ajamaan niitä metsään, jossa ne vieläkin olivat. Itse hän kiirehti\ntupaan, haki sieltä aseita ja ampumavaroja ja koetti pelastaa mitä\narvokkaampaa oli. Ja samalla hän lähetti naapuritaloihin sanan, että\nmiehet mitä pikimmin keräytyisivät vasemmalle rannalle metsän rintaan\nyhdessä hätyyttämään vihollista, jonka lukumäärää ei vielä tunnettu.\n\nMutta se oli jo myöhäistä. Vihollisia levisi kuin turilaita joka taloon\nryhtyen tekemään hävitystään. Illalla eivät vielä polttaneet kuin pari\ntaloa; he ryöstivät ne ensiksi puhtaiksi ja pakottivat keihään kärjellä\nasukkaita tuomaan esille, mitä heillä oli syötävää tai muuta\nkelvollista. Jos kuka vähänkään niskoitteli, sen pistivät heti\n\"vartaaseen\". Ja niin he söivät ja mässäsivät siellä koko illan ja yön.\nSe oli asukkaille kauhea yö. Toiset pakenivat pakkasen selkään pimeään\nmetsään honkien sekaan, toiset koettivat lymytä mikä minnekin,\nkellarikuoppiin ja riihien parville.\n\nVarsinkin Vesalassa oli meteli ollut mitä kauheinta koko yön, koska\nviholliset olivat sen ottaneet ikäänkuin pääkortteerikseen, kooten\nryöstöjään Juhon uuteen tupaan. Vesalan jouluolut komennettiin esiin,\nja sitä juoden valvoivat toiset, toisten nukkuessa pitkin lattioita.\nSinne olivat myöskin vienalaisten johtajat asettuneet. Heitä oli kaksi,\ntoinen Kuisma-niminen, joka oli ahnas saalista keräilemään ja retkeili\nmiesten kanssa talosta taloon. Toinen, Ahma, ei niin paljon välittänyt\nsaaliista eikä polttamisesta. Kun taisteltava oli, hän aina oli ensi\nmies ja hiihtämässä myös; mutta kun kyliin tultiin, tahtoi hän\nmieluummin huvitella kylän ruoilla ja juomilla ja antoi toisten koota\nsaaliin. Pohjanlahden rannikon suomalaisille olivat nuo miehet vanhoja\ntuttuja, usein he olivat tavanneet heidät retkillään sydänmaissa ja\niskeneet käsiksikin. Nyt ensi kerran pitivät näin kotonaan heitä\nvierainaan.\n\nVihollisia ei ollut aivan suurta joukkoa, arviolta 70 tai 80 miestä,\nmutta kiiminkiläiset eivät kumminkaan kyenneet mihinkään vastarintaan,\nkun hajallaan ja aseettomina ollen aivan hätäysivät vihollisen\näkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä. Toiset ehtivät paeta, toiset\njoutuivat vihollisten vangeiksi taikka saivat surmansa. Aamuyöllä,\njolloin useimmat viholliset nukkuivat, koetti kumminkin vielä Vesalan\nvanha isäntä, jota vienalaiset pirtissä olivat pilkoillaan pitäneet\njuomanlaskijanaan, hiipiä ulos keräämään kokoon kylän miehiä, joiden\nhän arvasi piilottelevan metsän rinnassa. Tapanin hän lähetti jo edeltä\nkäsin siitä sanaa viemään. Vaan ennenkuin hän itse ehti pihalta pois,\noli jo Ahma huomannut hänen lähtönsä, juossut jälkeen ja retuuttanut\nukon takaisin tupaan, jossa sitoi hänet köysillä kiinni.\n\nYön maattuaan ja herkuteltuaan mielin määrin kiiminkiläisten\njouluruoilla hankkiusivat vienalaiset aamulla lähtemään saaliineen\npois. Sitä ennen panivat kumminkin tuon komean tulituksen toimeen;\nkatseltuaan, ettei taloissa enää ollut mitään mukaan otettavaa, he\nsytyttivät ne palamaan, ja pian liekitsi aamun pimeässä koko kylä.\nVesalassa heillä oli keräyspaikkansa ja sen he siitä syystä\nsytyttivät viimeiseksi, lähtöroviokseen. Hajanaisina pätkinä kertoi\nlymypaikoistaan vähitellen palannut, pelon valtaama kotiväki tätä\nJuholle, joka synkin kasvoin seisoi siinä, katsellen kuinka hänen\ntupansa hiiltyvät seinähirret yksi toisensa perästä romahtivat kokoon.\n-- Piti minunkin sattua pois juuri tällä hetkellä, ajatteli hän\nitsekseen. Ah! olisinpa toki tahtonut vähän niitä koiria kurittaa.\nHänen nyrkkinsä puristui ja katseensa kävi yhä julmemmaksi. Mutta äkkiä\nhän säpsähti, kääntyi naisten puoleen ja kysäisi hätäisenä:\n\n-- Missä on Helinä?\n\nEi kukaan tiennyt. He eivät olleet nähneet talon tytärtä sitten kun\nedellisenä iltana, metsässä häntä ei ollut yöllä huomattu, hän oli\naivan hävinnyt pois siinä paon hurakassa. Eivätkä nekään, jotka yön\nolivat talossa olleet vihollisten rääkättävinä ja jotka sitten olivat\nvähissä hengin pelastuneet tuvasta liekkien keskeltä, nekään eivät\nolleet häntä nähneet. Kaikki katsoivat toisiaan, kukaan ei tiennyt\ntalon nuoresta tyttärestä mitään.\n\n-- Missä Helinä, missä sisareni? huusi Juho ja juoksi hakemaan. Haki\nsaunat, tallit, navetat, huusi häntä nimeltä, kyseli kaikilta, ei\nlöytänyt mistään. Onko lapsi parka palanut tupaan? se kauhea ajatus\nhänet valtasi. Vai onko vielä kamalammin käynyt, ovatko vainolaiset\nvieneet hänet mukanaan? Ei kukaan tiennyt vastata. Isä olisi ehkä\ntiennyt, mutta nyt hänkin jo oli kylmänä.\n\nSiihen keräysi Vesalan pihalle vähitellen koko kylän rahvas, ja\njoensuuhun jäänyt hääväkikin oli tällä välin jo saapunut. Haettavia oli\nmuillakin, mikä kaipasi lastaan, mikä isäänsä, mikä puolisoaan. Mutta\nmuut löysivät toki omansa, löysivät joko kuolleina hangelta taikka\nhaavoittuneina ulkohuoneista, Helinää ei löytynyt mistään. Hän oli\nollut kaikkien, omaisten ja kyläläisten, lemmikki, ja monen pojan\nsydämen hän oli jo valloittanut, mm. Krankan nuoren Hannunkin, joka nyt\nepätoivoisena juoksi ylt'ympäri tietämättä, hyökkäisikö hakemaan\narmastaan palavien hirsien sekaan vai vainolaistenko jälkeen ryntäisi.\n\nVanhan tuvan uunilla hän hakuhommissaan tapasi vihdoin ryysyjen seasta\ntalon ikälopun, puolikuuron ja heikkomielisen ruotiukon ja rupesi\nhäntäkin rytyyttämään:\n\n-- Oletko nähnyt Helinää? huusi hän ukon korvaan.\n\n-- Helinää ... tässä se oli uunilla ... vaan se pitkä roikale nykäisi\nmeidät alas.\n\n-- Nytkö aamulla? Ja kuka pitkä?\n\n-- No se... Kun kehui vielä, että tässäpä kaunis tyttö. Sehän se sitten\nisäntääkin löi rintaan kirveellä.\n\n-- Se on ollut Ahma. Entä Helinä?\n\n-- Sylissään vei, mihin lie...\n\nTuosta päästiin jo langan päähän kiinni ja lypsämällä saatiin vaarilta\nvielä lisätietoja, että Helinä illalla Vienan puoleisten tullessa oli\npaennut uunille ja maannut siellä ryysyihin käärittynä ruotiukon takana\nkoko yön. Siitä ei ollut tiennyt kukaan muu kuin isäntä, eivätkä\nvainolaisetkaan olleet heitä sieltä hakeneet. Vasta aamulla pois\nlähtiessään kävi Ahma vielä vanhaa tupaa tarkastamassa ja löysi uunilta\nukon ja Helinän. Ukkoa potkaisi pari kertaa ja jätti siihen, vaan\ntyttöön hän mahtoi mielistyä, koska lähti viemään mukanaan -- muuten\neivät karjalaiset nyt vankeja ottaneet, koska heitä oli siksi vähäinen\njoukko, että niitä olisi käynyt työlääksi kuljettaa. Vanha Vesainen,\njoka oli jätetty yksin palavaan uuteen tupaan, oli siellä saanut\nkatkaistuksi kahleensa, juossut ulos ja -- nähtävästi Helinän vuoksi\nhuolissaan -- kiirehtinyt vanhaan pirttiin, josta Ahma juuri oli\nkantamassa tyttöä ulos. Hän oli koettanut pelastaa lastaan, vaan Ahma\noli sotakirveellään iskenyt häntä rintaan, jotta hän oli kepertynyt\nlattialle.\n\nJoku piilossa olevista oli vielä nähnyt Ahman valjastavan naapuritalon\npihalla tallista otetun hevosen ja lähtevän ajamaan toisten jälkeen,\njotka silloin jo hiihtivät niityn toisessa laidassa...\n\n--- Hänet on pelastettava! huusi Hannu innoissaan. Miehet, nyt suksille\nja hiihtämään jälkeen!\n\n-- Minne päin ne kulkivat? kysyi Juho rauhallisemmalla, mutta\npäättäväisellä äänellä.\n\n-- Iin kirkolle.\n\n-- Kuka haluaa, hakekoon aseensa ja rientäköön mukaan! Sillä nyt sitä\nlähdetään!\n\nLiikettä ja hälinää nousi väkijoukossa, joka oli keräytynyt Vesalan\npirttiin ja pihalle. Naiset kieltelivät ja rukoilivat miehiään pysymään\nkotona. Vieläkö nyt lähtisivät sinne surmaansa hakemaan hekin, eikö\nollut siinä surkeutta kylliksi, että kodit oli ryöstetty ja talot\npoltettu? Taasko jättäisivät kylän turvattomaksi, naiset ja lapset\nsuojattomiksi paljaan taivaan alle? Näin he vaikeroivat, ja miehistäkin\nmonet, jotka ensi innossa olivat olleet valmiit lähtemään mukaan,\nrupesivat miettimään. Hannukin oli jo melkein valmis luopumaan\ntakaa-ajopuuhasta. Juho koetti kyllä innostaa miehiä, mutta hänenkin\nkaulansa ympäri kiertäysi äkkiä takaapäin pehmoinen käsi, ja kun hän\nkääntyi, seisoi siinä hänen nuori vaimonsa kuiskaten:\n\n-- Nytkö jo jätät minut tänne yksin?\n\nVaikealta se tuntui Juhostakin, olipa valitushuuto melkein päästä hänen\nhuuliltaan. Niin onnellisena hän oli tuonut nuoren, kauniin vaimonsa\ntähän uuteen kotiinsa, jossa oli aikonut rauhassa ja levossa viettää\nonnen päiviä isänsä ja siskojensa seurassa. Tuhkana suitsusi nyt hänen\ntupansa, siinä makasi hänen vanha isänsä verissään kuolleena, sisaren,\ntuon hellän, lemmityn lapsen, oli vainolainen raastanut mukaansa\norjakseen ja jalkavaimokseen. Ja itsensäkö hänen nyt täytyi jättää\nnuorikkonsa, jonka seurassa hän vielä tuskin oli viettänyt paria\npäivää, ja lähteä tappelemaan, kenties kuolemaan? Hänkin epäili\nhetkisen, mutta muisti sitten isänsä jäähyväissanat ja oli\npäätöksessään varma.\n\n-- Niin, lemmittyni, jättää minun nyt sinut täytyy. Tulenhan minä\ntakaisin. Vaan ensiksi on isän veri kostettava, sisar pelastettava.\n\n-- Oikein Juho, puhui Torvisen vanha isäntä, nyt ei ole aikaa nuorikon\nkanssa kuhertelemaan. Ovatko miehet raukkoja tässä kylässä? Siellä\nhiihtää nyt vainolainen parastaikaa kylästä kylään, polttaa talot ja\ntappaa pahaa aavistamattomat ihmiset, ja te täällä vain voivottelette?\nTällä hetkellä he ovat jo jokivarrella, ennen pitkää Iin kirkolla.\nMeidän täytyy heti kiirehtiä jälkeen, kerätä miehiä matkan varrelta ja\njoutua heitä hätyyttelemään, ennenkuin kovin paljon tuhoa ehtivät\ntehdä. Minä en sääli harmaita hiuksiani; kun saan sukset ja keihään,\nolen heti valmis. Ja minä vastaan kaikista kemiläisistä, jotka tässä\novat, ovatko iiläiset huonompia?\n\nSe puhe vaikutti, naisten ääni vaikeni, ja miehet riensivät sanaa\npuhumatta hakemaan suksiaan ja keihäitään; kellä pyssy oli säilynyt\npiilossa, se otti senkin. Kiireesti siinä evästä pistettiin mukaan,\nkengästettiin ruostuneita keihäitä ja korjailtiin jousen jänteitä.\nKirveen sitoivat toiset konttiinsa, toiset terässelkäisen jousen, ja\nvankkateräinen puukko riippui jokaisen vyöllä. Eikä kulunut kuin\nhetkinen, ennenkuin joella Vesalan kohdalla seisoi suksillaan\nkolmisenkymmentä miestä valmiina hyökkäämään pitkin vainolaisen\nhiihtämiä latuja.\n\nSiinä heitettiin viime hyvästit itkeville naisille ja lapsille.\nHellästi syleili Juhokin nuorta vaimoansa, lupasi kiirehtiä pian\ntakaisin ja lähti sitten Torvisen rinnalla hiihtämään joukon etupäässä.\n\n\n\n\nII.\n\n\n    Jo kumu kylästä kuului,\n    Tomu toisista taloista,\n    Välkytys kylän väliltä.\n\nIin kirkolle oli loppiaisaamuna 1589 kansaa kokoontunut niinkuin\ntavallisesti, mitään pahaa aavistamatta, jumalanpalvelusta odottamaan.\nJo aamuhämärässä ja päivän valjetessa olivat kirkkomiehet etäisemmistä\nkylistä ja taloista saapuneet kirkonkylään joka suunnalta, mikä\nhevosella ajaen, mikä porolla, mikä suksilla. Ennen kirkonaikaa\ntoimitettiin siellä niinkuin ainakin kaikenmoisia tarpeellisia\nmaallisia askareita, ja varsinkin nimismiehen talo, Kauppila, oli koko\nkirkkorahvaan keskustana ja kokouspaikkana. Siellä käytiin kauppaa,\nvaihdettiin, ostettiin, myötiin, kukin varusti itselleen työkaluja ja\nmuita tarpeita kotiin viedäkseen, ja kauppasaksat kulkivat ympäri\nreestä rekeen ostellen eläinten nahkoja ja muita maalaistuotteita.\nSiellä tingittiin, tarjottiin, huudettiin. Tuttavat tapasivat\ntuttavansa, sukulaiset yhtyivät toisiinsa, kyseltiin kuulumisia,\nkerrottiin kuulumisia. Ja Kauppi itse, paksumahainen, roteva nimismies,\nseisoi aittansa ovella ja kantoi veroja ja verorästejä.\n\nPappilan pihalla, joka oli vähän alempana jokivarrella, oli melkein\nsamanlainen mellakka. Siellä kannettiin papin saatavia täyttä vauhtia,\nja kirkkoherra, vanha Henrikki herra, kulki väkijoukossa ylt'ympäri,\njutteli yhden ja toisen kanssa, ottaen osaa seurakuntalaistensa iloihin\nja suruihin. Mutta kun aamu niin oli liukahtanut lähelle puolta päivää,\nsoivat kirkosta kellot yhteen, ja väki lähti vähitellen lipumaan\npitkinä parvina jokitörmää myöten kirkkoon. Hetken kuluttua ajoi sinne\npappikin, ja jumalanpalvelus alkoi.\n\nSaarnavirsikin oli jo veisattu, ja alas törmälle asti, jossa muutamia\nkirkkomiehiä vielä seisoi keskenään jutellen, kuului vanhan rovastin\nharras ääni, kun hän siellä saarnata paukutteli. Siihen törmälle\njuoksee silloin lähimmästä talosta pelästynyt lapsilauma kertoen\nmiehille, että suuri miesjoukko oli ilmestynyt taloon.\n\n-- Mitä miehiä ne ovat?\n\n-- Emme tiedä. Pitkäpartaisia miehiä, kaikilla kirveet ja keihäät!\n\nVainolainen kylässä! Tuo sanoma levisi äkkiä miesjoukosta toiseen\nkirkon ulkopuolella ja ehti jo samassa kirkon sisällekin, jossa se\nsynnytti liikettä ja levottomuutta. Ihmiset nousivat paikoiltaan ja\npyrkivät ulos, puhuttiin ja hätäiltiin. Pappi koetti jatkaa saarnaansa,\nvaan pian hänenkin täytyi lopettaa, sillä tuokion kuluttua ilmestyi\nnoita keihäsmiehiä jo kirkon ovellekin.\n\nVienalaiset saartoivat aseettoman kirkkorahvaan kirkon sisälle ja\npihalle. Ei kukaan voinut juosta kotiinsa pelastamaan tavaroitaan\ntaikka lapsiaan, keihäillään häristivät ympärillä seisovat viholliset\njokaista, joka yritti pakenemaan. Ja sillä välin heistä toiset\nhajausivat lähitaloihin ryöstämään saalista, ja saarrettujen\nkirkkomiesten täytyi nähdä, miten jo talo siellä toinen täällä metsän\nrinnassa tuprahti tuleen.\n\nÄänekästä hälinää ja valitushuutoja kajahti nyt äsken niin\nsopusointuisesta temppelistä, jossa pelästynyt väkijoukko ei oikein\ntiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Naiset ja\nlapset itkivät ja voivottelivat, ja neuvottomina ja hämmästyneinä\nkeräysivät miehet keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä.\nVastarintaan he eivät osanneet ryhtyä, aseettomina kun olivat siihen\nsullottuina eivätkä sitäpaitsi tunteneet vihollisen lukumäärää, eivätpä\nedes tienneet mitä väkeä se oli. Sillä moneen vuoteen ei ollut\nvienalainen uskaltanut hyökätä aivan rannikolle asti tiheimpään\nasutukseen. Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon\nsaarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo\nleimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä\ntuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa\nja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki\ntuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia\nvaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti,\npalaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.\n\nKoko kirkonkylässä vallitsee samanlainen sekasorto. Pelästyneet\nkotimiehet koettavat viime hetkessä karata pakoon vihollisia, mutta\nnämä ottavat heidät kiinni ja pakottavat kaivamaan esiin ruokavaroja ja\ntavaroita. Ja kun ovat talon puhdistaneet, sytyttävät he sen palamaan.\nPappilassa on suuri mellakka. Sinne on Ahma ajanut nuoren vankinsa\nkanssa, ja siellä hän toisten kera komentelee ja rääkkää säikähtynyttä\nvaimoväkeä, joka on pelosta aivan pökerryksissään. Kaikki on heille\nonnistunut vaivatta ja vahingotta, ja tyytyväisinä päättävät päälliköt\nhiukan levähtää talossa, käskevät vain miestensä tarkasti vartioida\nkirkkoväkeä. --\n\nMutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo\nhuimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi.\nMetsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja\nkuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja\nneuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat\nhajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta\nhätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä\npelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki\novat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta\npyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa\nkohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.\n\nPoikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla\näänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella\najoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli\nsiellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui\npojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa\nsiellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua\njättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän\nrintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja\nponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin\nhuomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan\nja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan.\nPienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen,\nja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata\nhirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja\npolttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo\nkiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui\nhangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät\nhiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet\ntoverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä,\nVesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi\nlähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi\nälynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt,\npuikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä\nseipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät\nihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.\n\nHälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista\nkiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja\nherkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet\nkiirettä mihinkään. \"Hyvähän tässä on olla\", ilkkui Ahma, \"ei ole\nminkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään\ntekemässä kirkostakin pieni nuotio.\"\n\n-- Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.\n\n-- Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka\ntyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.\n\nPappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä,\nsanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, -- ei näyttänyt oikein koko\nasemataan käsittävän.\n\n-- Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin\npuhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, -- se olisi joka paikassa\nvastuksena.\n\n-- Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja\nhellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa,\nvaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan,\nja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.\n\n-- Ja sitten orjaksesi...?\n\n-- Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi\nminä näin näppärän tytön vien...\n\n-- Niinkuin norjattaresikin kerran...\n\nMutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena\njuoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti\nvankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti\najamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri\nkun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen\nhorjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi\nAhma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan\ntoveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta\nampujakin -- Torvisen Lauri -- oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs\nsuorana pakenevan kintereillä huutaen:\n\n-- Jätätkö tytön vai henkesikö heität?\n\nAhma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon\nja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.\n\n-- Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena\nrientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi\nhänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta\nja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet\nhoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti\nmiehineen taistelupaikalle.\n\nTuima ottelu oli näet syntynyt joen jäällä kirkon kohdalla, jonne\nkiiminkiläiset olivat seuranneet vienalaisia. Nämä jälkimmäiset olivat\nensiksi häviön puolella, olipa heidän pakko nousta joen toiselle\ntörmälle. Mutta väleen saapuivat heille avuksi saaliin hakijat taloista\njoen molemmilta rannoilta, ja he olivat taas pian iiläisiä väkevämmät.\nNämä pitivät kumminkin hyvästi puolensa, Vesaisen ja ukko Torvisen\njohdolla he tuikeasti ahdistelivat vihollisia, jotka vielä olivat\nhämmästyneinä äkillisestä vastarinnasta. Mutta samassa saapui Ahma\nniiden johtajaksi, järjesti miehet uudelleen, innosti heitä hyökkäämään\nja vuorostaan ahdistelemaan iiläisiä. Mies siellä, toinen täällä kaatui\nhangelle, punaten sitä verellään. Ukko Torvinenkin sai haavan\njalkaansa, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla sai Vesainen\npelastetuksi hänet joutumasta vihollisten jalkoihin. Vesainen taisteli\nkuin karhu, ihmetellen häntä toiset seurasivat. Hannu oli tarkka\npyssymies ja napsautti tuon tuostakin jonkun partaniekan pitkälleen\nhangelle. Mutta pian olisi kumminkin kiiminkiläisten pieni joukko ollut\nylivoiman edessä tuhottuna, ellei tuon tuostakin joitakuita\nkirkkomiehiä olisi tullut avuksi. Lauri Torvinen, saatuaan nuoren\nkälynsä korjuuseen, keräsi taloista miehiä, nuoria ja vanhoja,\nmukaansa, neuvoi heille aseiksi heinähankoja ja jäätuuria ja toi niin\ntoistakymmentä-miehisen apujoukon joelle. Itse hän heilutti tapparataan\nnuoruuden koko voimalla, iski intoa hehkuen oikealle ja vasemmalle,\nniin että Vesainen, joka viereen sattui, ihastuneena huudahti:\n\n-- Oikein lankomies, iskepä niin!\n\nHurjasti taistelivat vienalaisetkin, sillä suurin osa saaliista oli\nheiltä lähdön kiireessä jäänyt taloihin, eivätkä he tahtoneet tyhjin\nkourin väistyä. Vaan vielä hurjemmin ponnistivat iiläiset, sillä olihan\nheillä, joskin harvempia olivat luvultaan ja huonompia aseiltaan,\nkodit, omaisuus, naiset ja lapset puolustettavina ja kostettavina\nmonenmoiset ilkityöt. Moni partainen karjalainen suistui heidän\nkeihäidensä ja hankojensa alle ja jäi lepäämään taistelevien jalkoihin.\n\nTaistelijain huomaamatta rupesi ilta hämärtämään; pian jo loppui lyhyt\ntalvipäivä. Mutta vielä kesti kahakkaa puolipimeässä ja kuutamon\nvalossa, kunnes joukot vähitellen väsyivät ja tappelu taukosi.\nKarjalaiset vetäytyivät taistellen taaksepäin, ja päästyään vähän\nväljemmälle tilalle he rupesivat täyttä vauhtia hiihtämään ylöspäin\njokea. Iiläiset lähtivät seuraamaan heitä kappaleen matkan päästä,\npitääkseen silmällä, että vienalaiset todella loittonivat kylän\ntienoilta poikemmas, ja muutaman peninkulman päähän he jäivät koko\nyöksi vartioimaan heidän kulkuaan.\n\nTörmältä ja taloista Iin kirkon luota olivat vanhukset, naiset ja\nlapset itkien ja voivotellen katselleet taistelua, jännittyneinä\nseuraten miten se päättyisi. Vanha kirkkoherra oli kulkenut heidän\njoukossaan lohdutellen ja rohkaisten; ei ollut hän suonut itselleen\nhetkenkään lepoa. Ja kun viholliset vihdoin rupesivat vetäytymään\ntakaisinpäin, kutsui hän kuulijansa vielä kirkkoon lopettaakseen kesken\njääneen jumalanpalveluksen kiitosrukouksella ja virrellä. Sinne\nkirkkoon kantoivat toiset jäälle kaatuneita, kuolleita ja haavoitettuja\nomaisiaan. Sieltä kuului surun, valituksen ja epätoivon huokauksia.\nMutta sieltä kuului myöskin sanomatonta kiitollisuutta sitä Jumalata\nkohtaan, joka heidät kumminkin oli pelastanut vielä suuremmasta\nvaarasta ja turmiosta. Ja vielä kerran nousi vanha kirkkoherra\nalttarille, johon joulukynttilät oli sytytetty, ja messusi\nvärähtelevällä ja sydämeen käyvällä äänellään: \"Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.\" Seurakunta\nvastasi amenensa, ja kauan väreili heikkenevä sävel, ennenkuin se\ntalttui ja kuoli pois illan hiljaisuuteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n    Juohtui juoni mielelleni,\n    Tuuma aivohon osasi:\n    Kaatakseni Pohjaa kansa,\n    Kostoakseni katalat.\n\nArvaten että iiläiset nyt kyllä tietäisivät olla varuillansa, eivät\nVienan miehet enää palanneet takaisin rannikolle, vaan hiihtivät pitäen\nsen saaliin, minkä olivat ehtineet saada mukaansa, yhtä mittaa\npoikkimaisin takaisin omalle puolelleen, havitellen vielä mennessään\nIin metsäkyliä. Iiläiset seurasivat kappaleen matkaa heidän jälkiään ja\npalasivat sitten takaisin hävitettyihin kyliinsä. Poltettujen talojen\nasukkaat saivat asunnon niissä taloissa, jotka vihollisilta olivat\nsäilyneet. Työkaluja, vaatteita ja ruokia lainailtiin ja tasailtiin, ja\nvaikka paljon olikin menetetty, päästiin kumminkin vähitellen palaamaan\nentiseen arkielämään.\n\nMutta uusi, katkera viha jäi kytemään mieliin, viha ja kosto. Kun\nmiehet tapasivat toisensa metsässä, josta vedättivät hirsiä uusia\npirttejä varten entisten poltettujen sijalle, he usein tuumivat\ntoisilleen:\n\n-- Maksu niiltä vienalaisilta olisi perittävä näistä ylimääräisistä\ntyöpäivistä.\n\n-- Niin olisi. Ja pitäisi niille opettaa itselleen, miltä tuntuu jäädä\ntaivasalle talvipakkaseen.\n\nJa kun talonväki työstään palasi oman talonsa raunioiden yli yöpyäkseen\nnaapurin pirttiin ja siellä ruokapöytään asetuttaessa kaivattiin jotain\nperheen jäsentä, isäntää tai vanhinta poikaa, joka oli kaatunut Iijoen\njäälle, niin kiertyipä vielä aikojen takaa monesti kyynel naisväen\nsilmiin ja kiehahti sappi miesten sydämissä, ja usein kuultiin koston\nsanaa mainittavan. Usein keräytyivät kylän isännät talvisina iltoina\nyhteen keskustelemaan noista yhteisistä tuumista, ja sunnuntaisin\nkirkon jälkeen pidettiin kirkkomäellä suurempiakin yhteisiä kokouksia,\njoissa puhuttiin vienalaisten viime retkestä ja sen raskaista\nseurauksista, ja neuvoteltiin, olisiko mihinkään ryhdyttävä ja mihin.\nKostoretken aie oli jo monta kertaa otettu puheeksi, vaan mihinkään\nvarmaan päätökseen ei ollut päästy. Ja niin kului talvi kevätpuoleen\nsaakka.\n\nVarsinkin kiiminkiläiset olivat innokkaita kostoretken puolustajia.\nHehän olivat loppiaisenakin etupäässä kunnostaneet itseään ja saaneet\nvienalaiset luopumaan laajemmasta hävitystyöstä, heidän miehiäänhän oli\nVesaisen Juho, joka oli osoittautunut sellaiseksi sankariksi viime\notteluissa ja jota urhokkuutensa ja neuvokkuutensa takia kaikki\niiläiset jo yksimielisesti pitivät johtajan arvossa. Hän se juuri osasi\nkiihottaa miesten kostontunnetta ja taistelunhalua ja pitää kostoretken\ntuumaa vireillä. Hän oli saanut kostoaikeen viimeiseksi perinnöksi\nisävainajaltaan, ja hän tahtoi sen toteuttaa.\n\nMutta sillä tuumalla oli paljon vastuksia voitettavanaan. Vaikka\nkahakat Vienan puoleisten karjalaisten kanssa viime vuosikymmeninä\nolivat olleet melkein jokavuotisia, oli kansa kumminkin haluttomampi\nkuin joitakin aikoja ennen lähtemään suuremmille ryöstöretkille, jotka\nluonnollisesti taas synnyttäisivät vihollisten puolelta kostoa ja\nhävitystä. Se sukupolvi, joka nyt oli parhaassa iässään Pohjanmaan\npohjoisimmissa pitäjissä, Kemissä, Iissä ja Limingassa, oli\ntaipuvaisempi rauhallisempiin elinkeinoihin ja tyynempään elämään. Oli\njo eletty ohi Pohjanmaan pirkkalaisten ajoista, jolloin kauppa- ja\nryöstöretket sekä Lapin verotus olivat asukkaiden miltei ainoana työnä\nja jokapäiväisenä leipänä. Ruotsin hallitus oli Kustaa Vaasan aikana\nlopettanut pirkkalaisten Lapin verotusoikeuden ja siten vähitellen\ntehnyt lopun noista jokavuotisista, säännöllisistä Lapin-retkistä,\njoilla Pohjanmaan talonpojat kulkivat kantamassa veroa lappalaisilta ja\nkäymässä kauppaa heidän sekä etäisempäinkin kansojen kanssa ja\njoilla retkillä usein verisesti iskettiin kilpailijaan kiinni.\nPirkkalaisvallan loistoaika oli lopussa, ja viimeisten pirkkalaisten\npojat ja pojanpojat eivät enää noita aikoja muistaneet eivätkä voineet\nsäilyttää niiden elintapoja. Silloin oli eletty siitä, mitä kaupalla ja\nryöstöllä oli talvisilla retkillä saatu ja metsä ja kalavesi antoi;\nmaanviljelystä oli ollut vähän, rauhallinen viljelijäelämä ei lyönyt\nleiville.\n\nNyt oli aika muuttunut. Hitaasti ja vastenmielisesti olivat pohjalaiset\ntotelleet hallituksen käskyä ja luopuneet Lapin-retkistään,\nhaluttomasti he olivat ryhtyneet maata enemmälti myllertämään ja\npolttamaan lehtojaan kaskeksi. Vanhemmat miehet, jotka vielä selvästi\nmuistivat noiden kuluneiden aikojen hilpeitä ja raittiita elintapoja,\nsen ajan suurempia vaaroja, mutta myöskin rikkaampaa elämistä,\nkatsoivat pahoilla mielin ja melkein halveksivasti tätä uutta\nsukupolvea, joka nyt muokkasi multaisessa maaperässä ja luopui\nseuraamasta isäinsä ravakoita jälkiä. Heidän mielestään oli polvi\npojista huonontunut ja veltostunut. He kertoivat ylpeinä raittiista\nretkeilyelämästä entisinä aikoina, jolloin ei tarvinnut vapista\nhallaöitä eikä perustaa elämistään siihen, mitä rakeet ja tulvavedet\nkulloinkin säästivät, vaan jolloin hilpeästi hiihdettiin veroalamaisten\nluo sydänmaille, otettiin isännän oikeudella mitä tahdottiin ja\nelettiin komeasti. He kuvasivat niitä aikoja elävästi, kuvasivat\nkulta-ajoiksi ja innostivatkin monen nuoren miehen kateellisena\najattelemaan isäin aikoja. Mutta toiset nuoret niille jo nauroivat ja\nhuomauttivat että nehän olivat olleita aikoja ne, nyt olivat ajat\ntoiset.\n\nAivan tyystin eivät Lapin-retket tosin vielä olleet Pohjanmaalta\nloppuneet. Vaikka pohjalaisilla ei enää ollutkaan, kuten ennen,\noikeutta verottaa lappalaisia, tehtiin siihen aikaan kumminkin\nPohjanperän pitäjistä ja varsinkin Torniosta, joka silloin kuului\nLänsipohjaan, tuon tuostakin kaupparetkiä Lappiin. Kemistäkin niitä\nvielä tehtiin säännöllisesti vuosittain; Lapin kauppa olikin 1500-luvun\nlopulla vielä kemiläisille varsin tärkeänä elatuksen apuna. Iistä\ntehtiin Lapin-retkiä harvemmin, ja ainoastaan muutamat isäinsä aikojen\nihailijat olivat niissä enää mukana, eikä näillä retkillä iiläisille\nenää ollut sitä merkitystä kuin kemiläisille. Edellisenä talvena oli\nkumminkin Juho Vesainen, joka isänsä kertomusten johdosta isosti ihaili\npirkkalaisaikoja, käynyt parinkymmenen miehen kanssa retkellä\nVarangissa asti ja hyötynyt siellä hyväisesti. Mutta Limingassa ei\nnäistä Lapin-retkistä enää ollut paljon ensinkään tietoa, liminkalaiset\nolivat jo aivan kokonaan vierautuneet retkeilijäelämästä pois ja\ntykkänään puuttuneet maanviljelykseen.\n\nToisissakin pitäjissä retkeilynhalu vuosi vuodelta kävi heikommaksi.\nOli jonkinlainen murrosaika käsissä. Levoton pirkkalaisveri liikkui\ntosin vielä nykyisenkin sukupolven suonissa, vaan sitä taltutti yhä\nenemmän valtaan pääsevä rauhallisemman viljelyksen elintapa. Ne jotka\nvielä ihannoivat entisajan tapoja joutuivat, sitä myöten kuin vanhukset\nkuolivat, vuosi vuodelta vähemmistöön ja saivat kätkeä mielihalunsa.\n\nLapin-retkien taukoaminen oli tuonut mukanaan vakinaisen viljelyksen,\nja tämä taas luonnollisesti istutti mieliin rauhallisempia käsitteitä\nja ajatussuuntia. Siksipä olikin yhä enemmän ruvettu kammomaan noita\nalituisia, verisiä kahakoita Vienan puoleisten naapurien kanssa. Nehän\ntuhosivat kaiken sen viljelyksen ja ne varat, mitä monivuotisella,\nrauhallisella ja raskaalla työllä oli saatu kootuksi. Yleinen mielipide\noli sen vuoksi viime vuosien kahakkain johdosta suuressa määrin\nkääntynyt niitä vastaan, ja sitä kannattivat varsinkin naiset sekä\npitäjien papisto, joka saarnasi rauhaa ja sopua.\n\nMutta Vienan puoleiset karjalaiset eivät olleet edistyksessä vielä\npäässeet niin pitkälle kuin heidän veljensä Pohjanlahden rannikolla.\nHeille olivat nuo hävitysretket vielä jokapäiväistä leipää, ja heidän\nkanssaan jouduttiin vasten tahtoakin myötäänsä toraan ja tappeluun, kun\noli kysymys joko sydänmaiden kalavesistä taikka Lapin kaupasta.\nVuosisatoja vanha viha näiden heimokansain välillä leimahti kaikesta\nhuolimatta usein ilmituleen, taikka oikeammin, se ei herennyt\nhehkumasta koskaan.\n\nMonesti olivat nämä seikat, nämä eri mieliteot ja eri harrastukset\nväittelyn ja keskustelun alaisina, missä vain useampia henkilöitä\nsattui tulemaan kokoon, ja perheiden keskuudessa toivat monet päivän\ntapahtumat vähän väliä nämä seikat puheeseen. Nuorista miehistä muisti\nmoni, Vesaisen Juhokin, varsin hyvin, miten jo heidän vanhempainsa\nvälillä nuo samat seikat olivat olleet riidan aiheena.\nVesaisenkin äitivainaja oli ollut rohkea ja reipas nainen, mutta\nlevottomanluonteisen miehensä alituisia retkeilyjä hänen oli ollut\nvaikea suvaita.\n\n-- Taasko lähdet sinne talvikaudeksi hankia ajamaan ja saloja\nkoluamaan, niin hän oli joka syksy murissut, kun ukko Vesainen oli ensi\nlumen tuiskuttua ruvennut hankkiutumaan Lapin-matkalle. -- Pysyisit nyt\nedes yhden talven kotona!\n\n-- Täälläkö nokisen pirtin nurkkia nuohoamassa? Olisipa sekin miehen\ntyötä!\n\nNiin oli ukko vastannut ja lähtenyt se aina oli. Ja pojastakin se\ntuntui aivan luonnolliselta, että tottahan Lapin-retkelle oli\nlähdettävä. Äidin oli aina täytynyt tyytyä. Mutta kun oli ollut kysymys\nsotaretkelle lähdöstä, joko peittosotaan Vienan puolelle taikka\nkarkottamaan naapuripitäjää hävittävää vainolaista, silloin se aina\nlujemmalle otti. Silloin kielteli ja pidätteli vielä veräjälle asti\nvaimo miestään ja äiti poikaansa ja rukoili vedet silmissä:\n\n-- Älä mene sinne surman suuhun, sinne miesten syöjille sijoille, älä\njätä kotiasi orvoksi...\n\nNiin oli äiti kerrankin isää pidätellyt, kun tämä jo oli kujalla\nmenossa. Vaan Juho muisti ylpeästi, miten isä silloin naurahtaen oli\nvirkkanut:\n\n-- Itket turhia, muoriseni, ei niitä kelpo miehiä niinkään nujuuteta.\nJa jos sattuu surma tulemaan, niin sattuuhan se kotonakin, mutta sulo\non sotahan kuolla, helle miekan helskehessä.\n\nJa niin se oli lähtenyt, ja keihäs oli välähdellyt, kun se vesakkoon\npainui. Ei ollut siihen aikaan auttanut kuunnella naisten huolia.\nSilloin ne kahakat olivat olleetkin melkein yhtä jokavuotisia kuin\nLapin-retket. Sen jälkeen niitä oli ollut harvemmin, harvoin oli\nmiesten tarvinnut pukeutua sotisopiinsa. Ja sen verran mitä kahakoita\nviime aikoina oli ollut, ne olivat enimmäkseen rajoittuneet\nsisämaan kyliin, taikka ne olivat olleet kahakoita rajaseutujen\nkalastuspaikoilla kuten viimeksi v. 1588 Oulujärven rannoilla. Niistä\nhuolimatta oli tuo rauhallisempi mieliala ja rauhan puolue rannikolla\nyhä enemmän voittanut alaa. Nyt tämä uusi vienalaisten hyökkäys tuli\nhämmentämään kaikkia käsitteitä. Sen suoranaisena seurauksena oli, että\nsotaisampi mieliala taas virkosi uuteen vauhtiin, ja varsinkin\nvanhukset sekä nuoremmat pirkkalaisaikojen ihailijat lietsoivat\nuutterasti sitä tulta, joka nyt olikin herkempi palamaan. \"Mihinkä me\ntässä lopulta joudumme, jos näin ikään jatketaan?\" kysyivät he\nharmistuneina. \"Tässä saarnailevat papit ja akat, että paras pysyä\nrauhassa --, ja vainolainen käypi täällä joka vuosi polttamassa\nturvattomia talojamme ja tulee aina rohkeammaksi, kun näkee ettei\ntäältä kyetä vastarintaan. Sellainen ei kelpaa. Vienalaisille täytyy\nnäyttää, että vielä sitä on miestä Pohjanlahden rannallakin niinkuin\noli ennen -- ehkä sitten oppivat pysymään loitompana.\"\n\nPitkin kevättalvea 1589 olivat useat taistelunhaluiset näin ikään\nkiihotelleet miehiä, ja vanha pirkkalaisveri lähti taas kuumemmin\njuoksemaan yhä useampain suonissa. Pääsiäispyhinä oli Iin kirkolla\npidetty varsinaisia kokouksia, ja silloin jo nähtiin että useimmissa\nkylissä oltiin sitä mieltä, että kostoretki oli tehtävä vienalaisten\nmaahan. Vielä talvikelillä kävi Vesainen Kemissä. Vanha Torvinen, joka\nvielä poti vuoteessa loppiaisena saamaansa haavaa, oli jo siellä edeltä\nkäsin innokkaasti yllyttänyt pitäjäläisiään, ja Vesainen toi sanoman,\nettä ainakin joukko kemiläisiä oli valmiina lähtemään mukaan. Sitä\nvastoin oli tunnettua, että liminkalaiset enimmäkseen olivat aivan\ntoista mieltä. Vihollisten hyökkäyksistä ei heidän ollut vielä\nsuoranaisesti tarvinnut kärsiä, ja siellä oltiin melkein varmoja, ettei\nvienalainen uskaltaisikaan tulla kovin lähelle heidän väkirikkaita,\nsuuria kyliään. \"Mitä varten me lähtisimme rauhallisilta rannoiltamme\nja keskeltä viljelystämme satojen penikulmien päähän tappelemaan?\" he\nkysyivät. \"Parempi tehdä kotona heinää ja leikata eloja ja koota\nelämistä talven varalle.\"\n\nIlman liminkalaisten apua oli kumminkin iiläisistä hiukan huolettavaa\nlähteä niin suurelle retkelle, ja Vesainen päätti miten mahdollista\nsaada edes vähän kannatusta sieltäkin päin. Hän keskusteli asiasta\nsikäläisten tuttavainsa kanssa ja sai ainakin sen verran aikaan, että\nyhteinen neuvottelukokous päätettiin pitää Limingassa huhtikuun\nviimeisinä päivinä. Sanat siitä laitettiin etevimmille isäntämiehille\nkaikissa kolmessa pitäjässä, jopa joillekuille edemmäskin, Saloon ja\nKalajoelle asti, sillä olihan se oikeastaan kysymys, joka saattoi\nkoskea koko maakuntaa. Ja määräpäiväksi saapuikin kokouspaikalle\nOulunsuuhun miehiä kaikilta kulmilta.\n\nKokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja\nvarakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana\nPohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies,\nkuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan\njonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli\nkunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä\nisällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen\nsuuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli\nmiehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä\ntaistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun\noli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä\nkelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä\nrauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli\nsaanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten\nkaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa\nrajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat\nsisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän\nkimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan\nsyvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa\nmäärin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki\nPietarinpoika kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa\noli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku\noli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja\nviimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä\nlähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä\nseuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.\n\nLuonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän,\nsamoin kuin sisarensa Johanna, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja\nhiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha Martta, oli\nkotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä\nsuvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja\nhyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä\nkunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla,\nkotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti\ntoran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä\nparantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja\nhän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon\nvälittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli\nkumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa\nkalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa\nja voimakkuudessa.\n\nEdellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa\nJäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho\nVesaisen kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun\ntässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.\n\nMuuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla\nkirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa\nvuotta ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden\nsukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa\nkokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä\nmielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen\nneuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika\noli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen\nkirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja\nnäiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.\n\nAinoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista\nmieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli\nnuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein\nennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä\neräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä:\ntuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen\nverotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut\nhuomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään\nkokouspäivän aamuna voudin luona.\n\nSinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon\npihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen\nviihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä\nloppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä\nja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui\nMauri Yrjönpojan tupaan.\n\nTämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään.\nKirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa\npiirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan.\nHäntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä\ninnossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen\nvuoden tilien olisi jo pitänyt viimeistään jouluksi olla valmiina ja\nRuotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan\nmyöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran\nkomennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili\nedestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja\nkiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan,\nkirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi\nsovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä\ntäytynyt olla... Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei\nihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas\njuoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.\n\n-- Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä\nleiviskää voita, kirjoita kaksi!\n\n-- Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.\n\n-- Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen\nkirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät...\n\n-- Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.\n\n-- Merkitty ... se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.\n\nVouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja\npojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän\nei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän\nei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat\nnekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen\ntänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta\nkovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää\nkirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska\nkamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.\n\nHetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli\nniin naurettavan pieni ... ja juoksi taas pojan luo.\n\n-- Mitä sinä taas kirjoitat ... autiohan se on Pekka Kohosen tila,\naivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä\nole saatu äyriäkään.\n\n-- Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se\nmaksamatta jätä.\n\n-- Vaiti, nulikka, taikka... Kun minä sanon, että se on autio, niin se\non autio, ja sinä kirjoitat sen autioksi ... ymmärrätkö vai...\n\nPoika piirusti tottelevaisesti verokirjan reunaan: \"Öde\" (autio).\n\n-- Ja nuo kolme tilaa kylän lopussa ovat köyhiä kerjäläisiä, jotka\neivät voi maksaa mitään... No, mitä häikäilet? Etkö osaa kirjoittaa\n\"kerjäläinen\".\n\n-- Miks'en...\n\nKolme kertaa peräkanaa kirjoitti poika komeasti: \"Tiggare\"\n(kerjäläinen). Vouti huokasi pari kertaa. Tuossa toki saatiin tuloja\nvähän vähemmiksi.\n\nKyllähän siitä perästäpäin voipi tulla tupenrapinat, kun sieltä\nkamarista laitetaan takaisin rästiluettelot ja niitä sitten pitää\nkoettaa uudelleen periä, vaikka ne jo kerran on maksettu. Mutta minkäpä\nsille tekee, täytyy voittaa aikaa ja etukädessä saada summat tasan. Ja\nvouti hymähti pirullisesti silmäillessään tätä tiliensä \"tekoa\". Ei hän\ntosin tullut niin pitkälle ajatelleeksi, että nämä hänen kauniit\nsepustuksensa kerran joutuvat arkistoihin, joissa vastaisten\nsukupolvien tieteelliset historioitsijat näistä hänen hätävalheistaan\ntaas vuorostaan hikipäissään tekevät nerokkaita johtopäätöksiään,\njoilla hämmästyttävät maailmaa. Ei niin pitkälle. Hän muisteli vain\nmielihyvin sitä, että nythän niillä talonpojilla taas oli aikomus tehdä\nryöstöretki rajan taa, jossa luonnollisesti muutamia kaatuu ... ja\nsaattaa kaatuneiksi merkitä toisen mokoman. Ja sitten tietysti\nvienalaiset heti tekevät retken heidän kyliinsä, joissa hävitetään\npuolet taloista -- ja silloin voidaan taas merkitä hävitetyksi\ntoinenkin puoli...\n\nVesainen oli jo etuhuoneessa rykäissyt pari kertaa, mutta vouti ei\nollut kiireessään huomannut vierasta. Nyt hän kääntyi ja tervehti\ntuttavallisesti:\n\n-- Terve miestä, mitäpä Kiiminkiin kuuluu? Käyhän istumaan. Vai on\nteillä iiläisillä taas kovat hankkeet lähteä rökittämään venäläisen\npuoleista. Se on oikein, antakaa selkään niin että pölisee!\n\n-- Siitähän se tässä nyt pitäisi olla kokous tänään Krankkalassa --\nmiten lienevät liminkalaiset tuumineet sitä asiata.\n\n-- Jaah, liminkalaiset, näin meidän kesken sanoen liminkalaiset ovat\nsuuria raukkoja. Ja täällä ovat jo kaiken kevättä papit ja muutkin\nkulkeneet pitkin pitäjää ja kiellelleet niitä, joitten olisi tehnyt\nmielikin lähteä. Saatpa nähdä, niin itse Krankkalainenkin tulee\npanemaan vastaan.\n\n-- Hannuko?\n\n-- Sama Hannu -- niin se pojasta polvi paranee! Mutta mitäpä te siitä\nvälitätte, onhan teitä miehiä tarpeeksi ii- ja kemiläisiäkin. Ja ehkäpä\non liminkalaisiakin lähtijöitä, hullujahan olisivat oulujokelaisetkin\nesimerkiksi, elleivät tulisi mukaan kostamaan moninkertaisia\nkärsimyksiään. Eikä vienalainen ensi kerralla heitä sen paremmin\narmahda, tulivatpa nyt mukaan tai eivät. Mutta Ruotsin hallitus voisi\nheitä paremmin ruveta auttamaan, jos se kuulisi, että he itse\ntarmokkaasti tahtovat puolustaa maakunnan ja valtakunnan etuja.\n\n-- Niinkö arvelette? Siitä sitä minäkin nyt juuri lähdin puhumaan\nkiiminkiläisten puolesta, että eiköhän se ruunu mahtaisi meitä vähän\nhelpottaa veronmaksusta, kun tänäkin talvena taas on niin kovia koettu.\nJa jos nyt tänä kesänä meiltä lähtevät Vienan-retkelle, niin jääpihän\nluonnollisesti maanviljelys kotona huonommalle jäljelle, eikä\njaksettaisi mitenkään kesäveroja maksaa. Eiköhän ruunu voisi meitä\nniistä armahtaa?\n\n-- Jaah, puhui vouti ja hykelsi käsiään miettivän näköisenä, mutta\nsamalla selvästi mielihyvissään. -- Niin, minullahan luonnollisesti ei\nole valtaa helpottaa, minun täytyy kantaa mitä on käsketty ja tehdä\ntilit kaikista -- hän viittasi tilintekopapereihinsa --. Mutta minä\nvoin kirjoittaa siitä Tukholmaan, sen teen mielelläni teidän\npuolestanne ja luulisipa sen auttavan. Voisittehan myöskin itse\nkirjoittaa valituksen. En tiedä, ehtisikö siitä apua ensi kesäksi, vaan\nsaisihan koettaa. Minä teen ainakin mitä voin, ja jos retkestä totta\ntulee, niin onhan sitä enemmän syytä otaksua, että hallitus teiltä\nveroja helpottaa.\n\nVesainen kiitteli voutia tämän ystävyydestä ja lähti hetken vielä\nkeskusteltuaan Helinän kera ajamaan jokivartta ylöspäin kappaleen\nmatkaa Krankkalaan, jonne jo muitakin ajeli, reki toisensa perästä.\nVouti lupasi itse tulla myöhemmin. Hän jäi Juhon lähdettyä hetkeksi\nseisomaan mietteihinsä, napsautti sitten sormiaan ja juoksi kirjurinsa\nluo.\n\n-- Mitä tuhmuuksia sinä taas täällä kirjoittelet? Joko sinulla on\nKiimingin kylä valmis?\n\n-- Jo, tässä se on.\n\n-- Ha, ha, ha, ha, ha! -- mutta sehän on aivan väärin. Etkö sinä tiedä,\nettä vihollinen on polttanut ja hävittänyt koko kylän, eihän sieltä\ntietysti ole voinut mitään veroa saada.\n\n-- Vaan sehän tapahtui vasta tänä talvena, ja nämähän ovat jo toissa\nvuonna maksettuja veroja.\n\n-- Poika, sinussa elää uppiniskaisuuden henki. Sinä kirjoitat tämän\nkauniisti uudestaan ja merkitset, että puolet taloista on poltettu, --\nkuka sinun on käskenyt tietää, milloin ne on poltettu.\n\nPoika rupesi työhön, ja vouti kulki lattiaa edestakaisin pakisten\nitsekseen:\n\n-- No, olen minäkin tollo, kun en tuota ennen hoksannut -- taikka\nmuistanut. Nyt lähettävät Kiimingin talonpojat hallitukselle\nvalituksen, jonka minä heidän puolestaan kirjoitan, eikä kukaan voi\nepäillä minun tilejäni. Näin ikään nämä tilit sentään vähitellen\nvalmistuvat...\n\nMielihyvissään vihellellen hän silmäili ulos. Sieltä ajoi Limingan\nkirkonkyläläisiä kokoukseen -- niistä heittiöistä on vähän vastusta...\nMutta mikä ihme sieltä tulee? voisi luulla kuomireeksi, ellei tietäisi,\nettä sellaista ei ole koko näillä mailla... Mutta, hitto soi, kuomireki\nse sittenkin on ... kuka perh...? Eihän liene vielä Tukholman herroja\nliikkeessä, tilin vaatijoita. Sitten se kaunista olisi, hyi, oikein\npuistattaa!\n\nKuomu ajoi pihaan, ja voudin täytyi rientää vierasta vastaanottamaan.\nReestä nousi ensin nuori, solakka mies ja auttoi ulos vanhemman,\nharmaapartaisen äijän. Tämä kääntyi Maurin puoleen:\n\n-- Tekö olette Pohjois-Pohjanmaan vouti?\n\n-- Teidän palvelukseksenne, jalot herrani.\n\n-- Niin, nimeni on Bagge, tämä on poikani. Olen kulkemassa hallituksen\npuolesta järjestämässä uutta sotaväenkirjoitusta ja samalla ottamassa\nselkoa niistä meteleistä, joita täältä kuuluu. Teiltä saan pyytää\ntarpeellisia tietoja.\n\n-- Käykää sisään, käykää tupaani.\n\nVieraat menivät edeltä, ja vouti puhalteli vielä pari kertaa pihalla,\nennenkuin seurasi perässä. Herra Jumala, kuinka hän oli säikähtänyt...\n\n\n\n\nIV.\n\n\n    Hurja noita huolinevi,\n    Epäkelpo keksinevi\n    Viittä kuutta vainovuott\n    Seitsentä sotakeseä.\n    Ei noita uro totelle,\n    Vääjänne väheäkänä.\n    Tuo mulle sotisopani\n    Vanhat vainovaatteheni.\n    Itse käyn isoni miekan,\n    Katson kalvan taattoseni\n    Viikon on vilussa ollut,\n    Itkenyt ikänsä siellä\n    Kantajata kaipaellut.\n\nOulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään\nsijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista.\nPaikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla\n(Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään)\nlaivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä,\nja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken\nsaarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna\nsuojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä,\nvaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko\nryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja\nmeren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä\njonkun vauraamman kauppiaan talot.\n\nSiitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä\nvankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät\nvoimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän\ntilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista\npetäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon\npihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta\njoukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia\nsaapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja\nsiirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa\nHannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha\nMartta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä\nuuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina\nsanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän\nhänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja\njuotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä\nnäet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki\niiläisetkään.\n\nVanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä\naikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään\nsupatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he\neivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen\nensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa\nja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he\nnyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja\nHelinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja\nharvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta\nJuhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt\nolivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta\nluonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan,\ntummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni.\nHelinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea\nliinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja\nnaisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret,\nsiniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli\nJuho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.\n\nYleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää,\nvaikk'ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun\nHelinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä\nystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa\nsisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan\nhulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee\nkumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.\n\nMilloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille\nohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti\nkehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus,\nettä siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.\n\n-- Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten\njo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan\nhetkeksi tytön sivulle siihen portaille.\n\nMutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi\neikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin\npuhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin\nkirkolle. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu,\nettä tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että\nkoko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana,\njoka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut\ntuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi\nparka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän\nvain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli\npäinvastoin hyvin hellästi pidellyt.\n\nHannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan\nAhmasta.\n\n-- Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?\n\nHelinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän\nsitten:\n\n-- Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään... Olihan se julma, kun tappoi\nisä vainajan ja poltti talon ... mutta en tiedä miksi, minusta ei hän\ntuntunut julmalta.\n\n-- Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun\nlähti kantamaan ulos.\n\n-- Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän\nkantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt\neikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se\ntuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen\nja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua\nystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa\nsitoi päähäni. \"Älä itke, tyttöni\", sanoi hän, \"älä itke, ei sinua\nsutten syötäväksi viedä.\" Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi\nniinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en\nenää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin...\n\n-- Mitä hän sinulle kertoi?\n\n-- En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on\nsiellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut\nviedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän,\nei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten\ntahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia... Ja\nsitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi\nmeidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän\nkertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä,\nsitä kuuntelin.\n\n-- Etkö sinä koettanut karata?\n\n-- Hänen käsistään -- en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin\nminun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin\nlähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä\nveriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset\nitkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi\nistua Ahman vierellä...\n\n-- Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?\n\n-- Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten\njuoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että\njättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut\nsyliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en\najatellut mitään...\n\nTyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt\nkynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja\ntuli oikein asiata tehden torumaan:\n\n-- Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut?\nEtkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle\ntehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla\ntavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin...\n\nHelinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja\nmiettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja\nvihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä\ntulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin,\nmutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet\ntaas.\n\n-- Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin\nistutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei\ntytöt mukaansa keittohommiin. --\n\nTällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja\nuudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti\nkiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli\nKaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna\nretken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin\njoet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas\nKannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki\nSolovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan,\nkoska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta\nhävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan\nretken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin\nmahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki\nkolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä\nyhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten\nkiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille\nniin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja\nkorvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa\nkärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on\nvielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti\nkuin suinkin, vihollisten aavistamatta.\n\nSe oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut\narvelivat.\n\nLiminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului\nmiesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä\nisännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra\nHenrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut\nvierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt\ntähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä\nuusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien\nkatseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin\nkuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan\nja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:\n\n\"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja\njoiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan\nsana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia\nkärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän\nsydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen\nveren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa\nseuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte\nkostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä,\nniittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin,\npolttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää\norvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa\nmitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas\nruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas -- olkaa\nsiitä varmat -- tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään,\nkostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän\nrakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten\nteidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita\nmaakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän\nkylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he\nkumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat\nkansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He\novat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta,\njättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa\npeltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme\najan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on\nuusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat\npalaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte\nonnellisina rauhan työssä.\n\n\"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta\nkirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja\nlapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee\nseuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne...\"\n\nNäin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan\nväki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin\ninnokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten\npuolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja\nhuudahduksia: \"kotiin jäädään\", \"me ei lähdetä\". Iiläisiltä tuntui suu\ntukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut\ntuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo\nruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa\ntapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi\nkehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.\n\n-- Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. --\nJa vielä lankomieheksi pakkautuisit!\n\n-- No enhän minä vielä mitään varmaa... Eikähän se siihen kuulu.\n\n-- Siihen se kuuluu.\n\nPari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta,\nmutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen\nmiehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.\n\n-- En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia\njänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on\nsellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä,\nmutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää\nsilloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet\najoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa\ntulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme\nmaksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.\n\n-- Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli\ntullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. -- Täällä ei ole meitä\nmonta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset\nalallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä\nkihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.\n\nSiitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn\ninnossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli\nsentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun\niiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään\nkannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan\ntuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa,\nKrankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua.\nMutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu\npitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa\nheihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta\nhän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota\nretkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät\nvarmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat\nkumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen\nmielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan\nvitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että\nhän vastusti retkelle lähtöä -- muuta neuvoa hän ei keksinyt.\n\nMutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan\nvouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen\npoikansa Sven.\n\nKeskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka\nJuhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan\nmeteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi\nkokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli.\nLäsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt\nja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä\nterästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi\nPohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten\nhyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään.\nLäsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä\nasioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä\nja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin\nsilloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat\naivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä\nhän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään\nneuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä\nsaattaisi olla.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja\nuudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.\n\nMutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin\nrohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua\nhallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä\nretkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että\nkostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen\nkertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta\npapit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään\njohtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja\nkäskemään vieraita aterialle. --\n\nKokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti\nlevinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin\nseurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti\npihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset\nolivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he\nvielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti\nolivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti\nretkeä.\n\n-- Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.\n\n-- Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit\nkerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.\n\n-- Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta\nniinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.\n\n-- Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu\nveljesikään uskaltavan lähteä.\n\nHelinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä,\nheristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: -- Eikö Hannu aio lähteä\nmukaan?\n\n-- Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti\nhymähtäen.\n\n-- En tiedä ... ihmettelin vain...\n\n-- Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille,\nniin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä?\nHannunko vai Ahman?\n\nHelinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät\nleimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi\näänettömäksi.\n\nSamassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle\nnuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu\ntahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas\nhetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä\nkatsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin\ntiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään\nmielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen\nkeskustelun loppua.\n\n-- Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle\nastuen.\n\n-- Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille\njoutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.\n\n-- Oletko niin sanonut, Helinä?\n\n-- En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.\n\n-- Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako\nluulet pelkääväni?\n\n-- Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa\nja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.\n\n-- Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä\nkukistan hänet.\n\n-- Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi\nepäillen, puoleksi ihastellen Hannua.\n\n-- Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?\n\n-- Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!\n\n-- No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos\nAhma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.\n\nHelinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa\nnäyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt,\nmiksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen\nmielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena\njättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan\nyrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui\ntaistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain\näänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun\npäätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi\nkadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa.\nSalavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi\nkatseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia\nsaadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin.\nHuivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen\ntuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti\nkiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö\npolviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan\ntasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.\n\nSitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän\nhuudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti\nkäsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen\ntullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina\npoikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle,\nja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin.\nTämä huudahti:\n\n-- Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on\nnimesi?\n\nTuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut\nymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut\nvähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:\n\n-- Johanna.\n\n-- Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. -- Ja veitikkamaisesti\nhymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran\ntoisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa\nilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.\n\nPois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely\naiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli\njuuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle\npartiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan\ntoivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista\ntaas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien\nsarjaa. Pysytään kotona...!\n\nSe näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt,\nja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki\nmiehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän\nmitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita\npelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä\nmiekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin\nseinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan\nraskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana\nriippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana\njoutanut ruostumaan.\n\nSiihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä.\nPilkaten virkkoi hänelle Juho:\n\n-- Katselen tässä isä vainajasi miekkaa -- mitä sinä siitä enää\nnäkösällä piteletkään!\n\nHannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli\nhänestä samalla hävinnyt.\n\n-- Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia\nkurittamaan.\n\n-- Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu\ntodestaan puhui: -- Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!\n\nJa kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko\ntuvan kuultavasti:\n\n-- Vaikk'ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin\nlähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään\nmiestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia\ntarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä,\nsen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään,\nlähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.\n\nÄänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa.\nJokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty\ntehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä\nkatsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan\ntoista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja\nHannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.\n\nPapit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää\nmitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi\npoistuessaan:\n\n-- Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta\nluonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.\n\n\n\n\nV.\n\n\n    Jopa siitä joukko läksi\n    Noihin suurihin sotihin,\n    Tasapäihin tappeluihin;\n    Sata miestä soutamassa,\n    Tuhat ilman istumassa,\n    Nenin jousia nenässä,\n    Terin miekat teljopuilla.\n\nKesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen\nsuulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin\nsuurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo\naikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla\njokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä,\ntavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja\ntaottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli.\nHuutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan,\nnaiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen\nveneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja\nkoirat ulvoivat kylällä.\n\nEi se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu,\nkeskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa\nkyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle\ntyörupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle.\nIiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten\nkarjalaisten kyliin.\n\nKaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä\nviimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä\nirroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja\nkäännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä\nviimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan.\nHe olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja\nistuttaa heihin pirteätä mielialaansa.\n\n-- Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä\nmiellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan\nsyyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja\nkultasormukset joka sormeesi.\n\nNiin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja\ntaputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen\npoikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta\nja virkkoi:\n\n-- Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.\nKas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. --\n\n-- Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin\nsurkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka\nvavahteli hänen kourassaan.\n\n-- Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.\n\n-- Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?\n\nTyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: \"Tule takaisin!\" Kemiläiset\nja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo\nveneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina\ntoisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman\nveneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla\nseisoi:\n\n-- Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano\nHelinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä\niloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!\n\nHän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi\nkeula vaahdossa eteenpäin.\n\nVaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt\nhäntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä\npaikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja\nojensi kätensä:\n\n-- Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että\nminä palaan.\n\nUseat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat\nvetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti\nkulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten\nsilmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas\nhänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin\ninnokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto\nKarjalaan.\n\nVaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut\nrannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku\nyksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan\nsilmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai\nnaapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?\n\nMutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea\nylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se\noli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli\nkolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin\n6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka\nVesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen\njohdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli\nliminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä\nretkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti\nVesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on\nmiesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!\n\nKepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä.\nLiukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset\nalukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja\nvaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi,\nkun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä\njonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset\ntulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten\nvoimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen.\nKummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa\nkulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia\njuomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut\nkontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen.\nHeinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten\npesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa\nhädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan\nkohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan,\nennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen\ntaas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.\n\nLeikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille\nkerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli\nsaatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli\ntulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin\nsauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja\nmyötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä\nkysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä\nolikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he\nveneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen\nvenekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun\nrupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle\naterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja\nväsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin\ntaas kulkuaan jatkaakseen.\n\nSaavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret\nvetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli\nniihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät\ntoisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn;\nsiinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti\nlepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti\nsammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli\nnostetuksi kysymys:\n\n-- Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden\nsyvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat\nkotioloihin käytettäisiin?\n\n-- Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?\n\n-- Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa\ntästä?\n\nSe kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti\nvarsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin\npitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma\nesiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin\npian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli\nalinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin\nlaskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna\nkimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin\nveneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa,\nvuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven\nsuojaiselle rannalle.\n\nSiinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken\nsuunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä\nretket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla\nasuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla.\nPääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä\npitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten\nVienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden\nkaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.\n\nLappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja\ntoivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin\nvartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet\nmuistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka\nheille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti\nääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.\n\nErittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli\ntavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.\n\nNuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:\n\n-- Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?\n\n-- Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain\närjäisi mistä asiasta tahansa, että \"anna heti paikalla\", niin\nlappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.\n\n-- Orjan luonto!\n\nNiin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä\nihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:\n\n-- Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen,\nAslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön\naikaan ajamaan hänen kotaansa -- ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin\n-- niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä\ntulleelle vieraalle lämpöisen tilan...\n\n-- Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki\nveronahkansa poron kelkkaan.\n\nNiitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta\njoukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä\neläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden\nkotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää\nkatselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä\nsoudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti\nlähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä\nuudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän\nkielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.\n\nSiinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei\ntahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää\nisännyyttä seurueessaan:\n\n-- Te ette mene mihinkään, sanoi hän. -- Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti\nveneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain\nleikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.\n\nSiinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän\nvastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin\nnuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä\nsääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen \"joutavasta\njuonittelemisesta\".\n\nPian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella\nrannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi\nloivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut\nloiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien\ntakaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden\nrantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri\ntuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei\npaljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran\nkarvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen\nyön seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon\nhienoisen hämärän.\n\nSilloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen\ntäältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja\njuoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet\npirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön\nhämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän\nisillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään\npiti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla\nmatkalle lähdettiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n    Jo veri jokena juoksi,\n    Hurme koskena kohisi.\n    Peitti maassa marjan varret,\n    Kanervaiset kankahalla.\n\nHeleästi ja sointuisasti kilisivät kirkonkellot Petrunpäivän aattona\nkaupungin kolmesta kirkontornista, helähtäen kauas yli Nivajoen\nmahtavan suukosken kohinan. Kosken niskaan, kahden puolen Nivajokea,\njoka laskee vetensä Kannanlahteen, oli näet tuo pieni kaupungintapainen\nsyntynyt. Se oli perustettu vasta puolisensataa vuotta sitten,\nvaan oli jo rikkaan kalastuksen, suolakeittimöidensä, tuotteliaan\nlappalaisverotuksen ja kaikenmoisen kaupustelun avulla kohonnut koko\nkauniiseen kukoistukseen. Siinä asui lähes satakunta perhettä, kaikki\nkarjalaista sukuperää, ainoastaan papit, joita Solovetin luostari\nlähetti, sekä jotkut harvat siirtolaiset olivat venäläisiä.\n\nNyt oli sen asukkailla juhla käsissä, sitä kilkuttivat kirkonkin\nkellot. Jo puolelta päivin heitettiin Petrunpäivän aattona työt pois,\nkalastajat palasivat mereltä ja laskivat veneensä kosken alle\nankkuriin, juhlavalmistuksia viimeisteltiin, ja siinä touhussa oli\nvielä puolenpäivän aikana vilkasta liikettä ja elämää kylässä. Mutta\npian se kävi hiljaiseksi ja autioksi. Tavallisuuden mukaan lähtivät\nnäet kaikki asukkaat vanhoista vaivaisista lapsiin ja imeväisiin saakka\njuhla-aattoa viettämään kaupungin ulkopuolella olevalle, pakanuuden\naikaiselle juhlakedolle Ristivaaran rinteelle. Kesäinen päivä oli\ntukahduttavan helteinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään\npilvettömältä taivaalta, tuulen henkäystäkään ei tuntunut, suoraan\nilmaan nousi savu kokkotulesta, joka ennen pitkää oli viritetty\nRistivaaran huipulle.\n\nSiellä vietettiin juhla samaan tapaan kuin uhrijuhlat ennen isien\naikoina. Syömistä ja juomista oli tarjona yhteisellä kustannuksella,\nlampaita oli teurastettu, piiraita leivottu, olutta pantu viljalti.\nSiinä ryhmityttiin päivän puolelle kivikkorinteeseen, ja kukin\nikäluokka huvitteli omalla tavallaan. Nuoret miehet löivät painia ja\nkilpailivat jousella-ammunnassa ja suopungin heitossa, tytöt\nkarkeloivat kentällä tanssin touhussa, ja vanhemmat miehet ja naiset\nistuivat yhteisistä asioistaan tarinoiden koivujen juurella, joiden\nsiimeksessä valkopartaiset vaarit kertoivat satuja ja vetelivät vanhoja\nvirsiä, opettaen lastensa lapsille noita isiltä perittyjä lauluja\nvanhasta Väinämöisestä, Ilmarisesta seposta ja Kalervon pojasta\nKullervosta.\n\nKullervon kostoretkestä oli ukko juuri laulanut, kertonut, miten tämä\noli surmannut Untamon joukon, polttanut talon ja tappanut karjan. Pieni\npaitaressu kiipeää silloin hänen polveaan vastaan ja kysyy silmät\nsuurina:\n\n-- Kuulkaa vaari, miksi hän tappoi Untamon koko perheen?\n\n-- Kullervoko? Hän tahtoi kostaa.\n\n-- Mikä se on kosto?\n\nVanhemmat ihmiset nauroivat tuolle viattomalle kysyjälle, ja ukko\nrupesi vetelemään virttä toisesta paikasta.\n\nTiheään kiertelivät kolmivanteiset olutkipot miesjoukossa, ja nuorten\nsuonissa rupesi jo veri kiivaammin kihahtelemaan. Siinä mahtailtiin\nvoimista ja kehuskeltiin urostekoja. Ahma rehenteli joukossa\nparasnamiesnä ja haastoi ylpeästi nuorukaisparvesta jokaista\nvoittosille.\n\n-- Tule sinäkin, Ontrei, miesten kera painille äläkä pelehdi siellä\ntyttöjen kanssa, huusi hän hoikkaiselle nuorukaiselle, joka siinä\nvieressä naislaumaa nauratteli.\n\n-- Voimillasipa sinäkin kehunet, vaan et muilla menestyksilläsi,\nvastasi Ontrei pisteliäästi.\n\nYleisenä kulkupuheena näet kerrottiin, että Ahma oli mielistellyt samaa\ntyttöä, Kuosmasen nuorta ja kaunista Marjaa, joka koreimpana kukkasena\nloisti kirjavapukuisessa tyttöjoukossa. Mutta tiettiin myös, ettei\ntyttö häneen tahtonut suostua, vaan mieluummin kallistui reippaan\nkalastajan Ontrein puoleen. Sillä vaikka Ahma olikin sankarina kuuluisa\nkoko Vienan rannalla aina Kemiin saakka, jossa hänen asetoverinsa\nKuisma häneltä kunniaa riiteli, niin nuoret tytöt häntä kumminkin\nhiukan kammoivat ja karttelivat. Ahmalla oli aikoinaan ollut jo paljon\nlemmenseikkailuja. Kotikulmilla hän nuorempana oli elänyt hyvin\nvallattomasti, ja olivatpa kylän miehet kerran niin hänelle suuttuneet,\nettä hänen oli täytynyt lähteä käpälämäkeen kotikylästään. Hän oli\nretkeillyt Jäämeren rannalle, elänyt siellä kalastamalla, kulkenut\nkaukana Ruijan rannikolla, josta oli parin vuoden perästä palannut\nnuoren norjalaisnaisen kanssa, jonka hänen sanottiin ryöstäneen.\nHyvästi oli Ahma tätä aikansa pidellyt, vaan ikävä oli sittenkin\ntyttöparkaa vaivannut vieraassa maassa; ja kerran, kun oltiin käymässä\nSolovetin luostarissa, hän oli koettanut karata muutamassa\nenglantilaisessa kauppalaivassa. Ajoissa oli siitä kumminkin Ahma\nsaanut vihiä, suuttunut julmaksi, käynyt naisensa laivasta pois ja niin\nkovakouraisesti häntä kurittanut, että hän jo sille taipaleelle kuoli.\nNämä olivat kaikki tuttuja seikkoja Kannanlahdessa, ja siksi tytöt\nhäntä hiukan arastelivat jos ihailivatkin.\n\nOntrein viittauksen johdosta sähähti Ahma äkäisenä vastaan:\n\n-- Luuletko sinä tämmöisen pojan olevan yhden langan varassa, yhden\ntytön vaivaisen? Toinenkin niitä on jo poimittu ja poimitaan vastakin.\n\n-- Niin, jospa ei juuri kannanlahtelaisiakaan... Tytöt nauraa\ntirskahtelivat, kun näkivät, että Ahman pisti vihaksi, mutta se häntä\nsuututti vielä enemmän.\n\n-- Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin.\nOdottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla....\n\n-- Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen...\n\n-- Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota\nkannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa...\n\n-- Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit\nnäin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä\nilkamoi suuttuvalle Ahmalle.\n\nJo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen\nselän ympäri, jota hän heristeli.\n\n-- Pakoon ... sanotko minun juosseen pakoon ... hä?\n\n-- Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.\n\n-- Lurjus...!\n\nAhma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista\nrinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän\noli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt,\nvaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.\n\nPelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät\ntoiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat\nmiehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan,\nja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena,\nrytyyttäen vastustajaansa:\n\n-- Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?\n\nToinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle\ntantereeseen.\n\n-- Peruutatko...?\n\n-- Pe ... pe ... peruutan.\n\n-- Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten... So, lappele\njalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun\npaenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!\n\nToiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin\nJumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän\nistahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka\nherkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä\nkainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan\nrauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää\nkalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.\n\n-- Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun\noluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin\nkaikessa ystävyydessä.\n\nIlta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi\npilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli\nmetsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä.\nSieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan\naivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs\npoikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että \"täällä on\noutoja miehiä\". Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.\n\nHe olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho\nVesainen ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat\npukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet\nsyvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi.\nAstuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat\nrauhaa.\n\n-- Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?\n\n-- Tuolta kuljetaan Kuolasta päin, kalamatkalta kotiin Aunukseen.\n\n-- Mistä pitäjästä ne miehet sieltä?\n\n-- Repolasta ollaan.\n\nSe oli vanha Kauppi, joka vastaili kaikkien puolesta. Hän näet tiet\ntunsi, osasi hyvin valehdella ja olipa aikoinaan oppinut vähän\nmatkimaan aunukselaisilta kaupankulkijoilta näiden puhetapaakin.\nEpäillen katselivat kannanlahtelaiset heitä ensiksi, kyselivät ristiin\nja rastiin, tiedustelivat nimiä ja sukua, vaan kun miehet osasivat\nkaikki retkensä tarkoin selittää, niin jo kutsuivat heidät kestiin\nvieraikseen, unohtaen kaiken varovaisuuden. Miehiä kestittiin auliisti,\nsyötettiin, juotettiin ja käskettiin yöksi kylään.\n\n-- Juokaa, te vieraat! Nyt on praasnikat, eikä oluella ole määrää.\n\nMiehet kallistivat haarikkaa, mutta ryyppäsivät ainoastaan puolen\nryypyn, jota vastoin kannanlahtelaiset kallistivat kokonaisen. Ahmakin\nsiinä jo tuherteli päissään, vaan vielä hänellä oli jäljellä vähän\ntajuntaa ja muistoa. Taputtaen Juhoa olalle sopersi hän:\n\n-- Missä minä olen sinut ennen nähnyt, nähnyt minä olen.\n\nHän tunnusteli Iijoen jäältä vihollistaan, jolta hän isän oli tappanut,\nvaan muisti petti. Ja Kauppi ehätti vastaamaan.\n\n-- Ka, lienet meidän puolessa kulkenut, me ollaan ensi kertaa täällä.\n\n-- Olen minä maailmaa kulkenut. Mutta terve, mikä lienetkin...\n\nJuotiin taas, ja juhlijat päihtyivät yhä enemmän. Sinne tänne\npensaikkoon oli jo joku nukkumaan kellahtanut, toiset hieroivat\nkeskenään tappelua, toiset lauloivat ja hoilasivat, vieraita ei\nmuistanut kukaan pitää silmällä. Nämä odottivat sopivaa hetkeä\npuikahtaakseen pois, -- mutta Hannu oli kateissa. Hän oli lepikon\ntakana löytänyt tyttöparven, heti siihen heittäytynyt tuttavaksi ja\npikeytynyt parhaaksi mieheksi karkeloimaan. Kuosman Marjan hän kohta\noli hempukakseen anastanut, ja vähältäpä oli, että eivät kylän nuoret\nmiehet mielineet selkään antamaan, kun hänellä oli niin hyvä menestys\ntyttöjen luona.\n\nSiitä Juho hänet vihdoin löysi, kuiskasi ankaran sanan korvaan, ja niin\nhe lähtivät, yksitellen metsään puikahtaen pois juhlapaikalta ja\nkiersivät veneilleen. Kaupunkilaiset kuuluivat vielä kotvasen\nmetelöivän vaaralla, ja vasta hetken kuluttua lähtivät sieltä viimeiset\npienin parvin hurraten ja hoilaten taivaltamaan kaupunkiin. Väsymys\nvoitti siellä heti juopuneet miehet, ennen pitkää lepäsi koko kylä\nsyvimpään uneen vaipuneena, voimatta aavistaakaan että turmio ja\nhävitys vaani melkein aivan kotinurkkien kohdalla.\n\nPohjalaisten retkikunta lymyili näet virstan päässä niemen takana,\njonne miehet illan suussa olivat veneensä laskeneet. Sieltä oli viisi\nmiestä lähtenyt vakoilemaan, tutkiakseen minkälainen vastarinta olisi,\nja sillä tiellä he olivat kulkeutuneet juhlakentälle asti, kun kaupunki\noli ollut autio. Hetki oli mitä otollisin hyökkäykseen, he kertoivat\nodottaville palatessaan. Karjalaiset makasivat päihtyneinä raskaassa\nunessa.\n\n-- Ja nyt työhön, miehet, nyt saadaan tapella, puhui Juho tovereilleen.\n-- Punoittaa pitää kohta taivaanrannan, eikä yö ole oleva äänetön.\nTerästäkää keihäänne ja karaiskaa luontonne, pois sääli ja arkuus!\nMuistakaa, että tämä on koston hetki! Nyt ne maksetaan omat kärsimykset\nja kyyneleet. Tappakaa, ryöstäkää, polttakaa, mutta vankeja ei huolita.\nSaalis kootaan yhteen ja jaetaan tasan. Nyt eteenpäin!\n\nItsellään hänellä silmä paloi ja joka lihas oli jännittynyt, kun hän\niiläisten kanssa lähti suorinta tietä kaupunkia kohden samoamaan.\nKemiläiset ja liminkalaiset lähtivät kiertämään vuoren rinnettä\nhyökätäkseen kaupunkiin toisesta päästä.\n\nÄäneti astuttiin aivan kaupungin keskustaan, vasta siellä päräytettiin\nvaltava huuto, ja samassa hetkessä hajausi miesjoukko taloihin\nryöstämään. Suurimpiin, vauraimpiin taloihin työnnyttiin ensiksi, ovet\npotkaistiin rikki, varastohuoneet murrettiin auki. Väsyneet nukkujat\nheräsivät kauhistuneina unestaan, kavahtivat pystyyn pyörryksissään ja\nkäsittämättä mitä oli tapahtunut. Pökerryksissään seisoivat vielä\nhumalansekavat miehet puolipimeissä tuvissaan tai juoksivat\nsaamattomina edestakaisin, osaamatta ryhtyä mihinkään vastarintaan.\nVaimot ja lapset kirkuivat ja itkivät ja koettivat turhaan\nkirmaista pakoon; joka suunnalla oli vihollinen vastassa. Muutamat\nselväjärkisemmät miehet tempasivat, niin pian kuin olivat huomanneet,\nettä vihollinen oli kylässä, kirveen tai keihään seinältä ja\nkiirehtivät ulos. Vaan useimmat nutisti jo ovella vihollisen tappara,\nennenkuin he kadullekaan kerkesivät.\n\nTeurastus on alkanut. Hyökkääjät piirittävät ovet, ja kuka vähänkin\nvastahankaan vetelee, se saa kohta surmansa. Vaimoja ja lapsia\nsullotaan navettoihin ja lammaskarsinoihin, etteivät olisi tiellä;\nmiehiltä sitaistaan kädet ja jalat, milloin ei henkeä oteta. Ja sitten\ntutkitaan talo tarkoin lävitse, aitat, ullakot, kellarit, kaikki;\notetaan mitä kelvolliseksi huomataan. Elukat isketään ilkeyksillään\nkuoliaiksi, vaikk'ei niitä voida ottaakaan mukaan. Ja kun talosta on\npuhdas saatu, sytytetään se palamaan ja siirrytään toiseen.\n\nMonelta kulmalta Kannanlahden kaupungista nousevat jo liekit korkealle\nkesäyön kelmeää taivasta kohden, vaan hävitystä ja ryöstöä kestää\nehtimiseen. Verta vuotaa pitkin katuja ja pihamaiden nurmikkoja,\nhaavoittuneiden valituksia, pelästyneiden huutoja kaikuu kaikkialla, ja\nylinnä soivat hävittäjäin hurjat kiihotushuudot. Veren näkeminen\njulmentaa pehmeämpiäkin luonteita: he tappavat häikäilemättä,\nsäälimättä, käsittämättä mitä tekevät. Se on kostoa!\n\nVesainen riehuu tulistuneena joukkonsa keskessä, neuvoo, kehottaa,\nkiihottaa. Hän juoksee edestakaisin, hän ikäänkuin hakee jotakin. Siinä\njuoksee häntä vastaan melkein alastonna puolikasvanut, säikähdyksestä\nkuolemaisillaan oleva poika; tämän hän tempaa hartioista kiinni.\n\n-- Missä on Ahman talo, sano paikalla poika!\n\n-- Ah-ah-ha...\n\n-- Sano paikalla taikka...\n\n-- Ra ... rannalla tuossa... Uusi pirtti.\n\nNuolena kiitää Vesainen sinne. Muutamia miehiä siellä jo on pihalla,\nmutta ovi on suljettu sisältä. Vesainen nykäisee ruumiinsa voimalla:\nkäsipuu jää kouraan. Hän potkaisee: jo halkeilevat laudat ja saranat\nnaksavat. Vielä jysäys... Vaan samassa lennähtää ovi sisäänpäin auki,\ntempaa hänet kumoon, ja mies hyökkää kirves ojossa tuvasta ulos. Se on\nAhma. Hän karkaa salamana pihan poikki. Pohjalaiset tapaavat häntä\nkeihäillään, vaan eivät ehdi osata. Hän on jo ulkona, juoksee tuiskuna\nrantaa kohden -- Vesainen perässä, koivet suorina, keihäs ojossa. Ahma\nehtii kymmentä askelta ennen, työntää veneen rannasta, hyppää siihen ja\nantaa sen luisua nielevään koskeen. Synkästi kiroten hyökkää Vesainen\nvesikiville asti, viskaa keihäänsä pakenevan jälkeen. Se leikkaa\nliepeen Ahman mekosta ja uppoaa räiskyen vaahtoavaan koskeen.\n\nVenettä ei ole toista lähellä. Harmista kuohuen näkee Vesainen, kuinka\nAhma asettuu perään ja viilettää taitavasti veneensä alas Nivakosken\närjyvistä pyörteistä. Hän on pelastunut, siihen ei voi mitään.\n\nTakaisin taloon rientää Vesainen. Tupa on tyhjä, vuoteessa sairaana\nmakaa siellä ainoastaan Ahman ikäloppu, sairas, liikkeelle pääsemätön\nisä. Vimmoissaan nykäisee Vesainen vuoteen ja vanhuksen yhdessä mytyssä\nulos pihalle, polkee jalallaan sairaan korisevaa rintaa ja kohottaa\nsotakirveensä...\n\n-- Sääli toki valkoista päätä, kuuluu ääni hänen takanaan. Hän kääntyy;\nse on Hannu, joka tempaa hänen käsivarrestaan kiinni. Tämä on myöskin,\nHelinälle antamansa lupauksen mukaan, etsinyt Ahmaa taistellakseen\nhänen kanssaan, vaan on tullut liian myöhään. Ja Juhon julmuus häntä\nkauhistuttaa.\n\nVaan Vesainen työntää hänet pilkaten kupeeltaan pois ja lausuessaan:\n\n-- Säästikö hän _minun_ isäni valkoista päätä -- heilauttaa hän\nkirvestään ja halkaisee harmajan kallon.\n\nKatsoo sitten hetkisen työtään ja rämäyttää naurun:\n\n-- Siinä on! Minä olen kostanut -- mutta vasta puoleksi.\n\nSitten hän ikään kuin havahtuen unestaan, käännähtää selin ja huutaa:\n\n-- Nyt, miehet, kirkkoihin! Siellä ne aarteet ovat, joita kannattaa\nkotiinkin kuljettaa! Mutta tuleen ensiksi tuo hökkeli!\n\nKirkkoihin paenneet, säikähtyneet naiset ja lapset potkitaan ulos, ja\npuhdistustyö alkaa. Hopeat ja kullat, koristukset ja suitsutusastiat,\nJumalan ja pyhän neitsyen kuvat mätetään säkkeihin ja kannetaan ulos.\nKynttilänjalat kiskotaan irti, arkut murretaan auki, messupuvut ja\nehtoollisastiat viskellään hujan hajan ikkunoista ulos. Kirkonkellot,\njoita jaksetaan kuljettaa, kiskotaan myöskin rannalle, jonne jo\nkasoittain tavarata kaikilta suunnilta on kertynyt. Sitten nuotio\nnurkan alle ja kirkko tuleen.\n\nNiin leimuaa jo kaksi kirkkoa täydessä liekissä. Mutta miksi seisoo\nkolmas kirkko mäennyppylällä vielä polttamatta?\n\nSen on jumalanäiti pelastanut. Palavaa kekälettä oli jo muuan nuori\niiläinen ollut siihenkin viskaamassa, mutta hänen katseensa olivat\nsillä hetkellä osuneet suureen, seinällä olevaan Maaria-neitsyen\nkuvaan. Sen silmät olivat katsoneet häntä niin surunvoittoisesti ja\nvarottavasti, ne olivat niin elävästi muistuttaneet hänen oman äitinsä\nkasvoja jäähyväisiä heitettäessä Iijoen rannassa... Pojalta putoaa\nkekäle maahan, hän peräytyy säikähtyneenä ja huudahtaa:\n\n-- Minä sitä en sytytä, se on pyhä paikka!\n\nVesainen osuu ääreen, kuulee jutun ja päästää halveksivan naurun:\n\n-- Lapsen luonto!\n\nMutta eipä toisenkaan miehen tehnyt mieli sitä kirkkoa sytyttämään.\n\nVihan ja koston tulinen lieska, joka koko yön oli liekehtinyt Vesaisen\nsilmissä, talttuu vähitellen, ja kasvoille leviää mielihyvän ilmaus.\nTämä on kaikki hänen tekoaan! Siitä hän nauttii. Hän kävelee kosken\npartaalle, jonne ryöstötavarat on koottu ja laittaa sanan miehille\nsaapua sinne, kun työnsä ovat täyttäneet.\n\nSiitä hän syrjästä katselee työnsä hedelmiä: Yhtenä tulimerenä\nliekitsee koko kaunis pogosta; hiiltyviä raunioita täällä, suitsuavia\nsavupatsaita siellä, niiden välissä kiertelee kuin aaveita surkeita\nolentoja, äitejä etsien lapsiaan, lapsia itkien vanhempainsa\nkylmenevien ruumiiden ääressä. Yö on kulunut. Päivä nousee ylemmäs\nitäiselle taivaalle, valaisten selvemmäksi ja kokonaisemmaksi tuon\nsuurenmoisen, surullisen näytelmän.\n\nSiihen jokiahteelle keräytyvät miehet vähitellen verisestä työstään.\nSiinä valmistetaan juhla-ateriat, kannetaan siihen kylän aitoista\nparhaat herkut, syödään ja mässätään. Ja hetkeksi laskeupi öisessä\nhävitystyössä väsynyt miesjoukko puhtaalle nurmikolle lepäämään.\n\nSaapuu vihdoin Krankan Hannukin kokouspaikalle. Hän on taas ollut\nseikkailuissa. Kun hän ei Ahmaa voinut saada käsiinsä, pisti hänelle\npäähän lähteä tiedustelemaan, miten sen Kuosman perheen lienee käynyt,\njonka ihanaa tytärtä hän illalla oli juhlapaikalla mielistellyt.\n\nKylän laidasta hän löysi talon, joka jo paloi täydessä tulessa. Mutta\nsen talon pihalla olivat pohjalaiset ensi kerran vastuksensa tavanneet,\nja siellä taisteltiin aika kiivaasti. Nuoren Ontrein seurassa oli näet\njoukko karjalaisia nuorukaisia rientänyt pelastamaan kylän kaunotarta\nvihollisten kynsistä. Mutta nämä eivät hellittäneetkään saaliistaan.\nSiinä kaatui miehiä molemmilta puolin, ja hätä oli jo harvoilla\npohjalaisilla käsissä, kun Hannu parin miehen seuraamana joutui\npaikalle. Ja lujille siinä joutui Hannukin. Epätoivon vimmassa iskivät\nkarjalaiset, ja vasta kovan ottelun jälkeen saatiin heidät ajetuksi\npakoon lepikkoon Ristivaaran rinteelle. Talonväen, joka taistelun ajan\noli aitassa lymynnyt, yrittivät hurjistuneet voittajat seivästämään\nsiihen paikkaan, ja ainoastaan puoliväkisin sai Hannu heidät siitä\nhillityksi. Toiset hän päästi pakosalle, Marjan hän otti mukaansa ja\ntoi kokouspaikalle.\n\n-- Mitä sinä tuosta kuljetat? kysyi Vesainen äkäisenä. -- Vankeja ei\noteta.\n\n-- Otan sen omille varoilleni.\n\n-- Et ota. Joko annat tytön juosta tiehensä taikka isken keihääni...\n\n-- Iske, mutta silloin isken minäkin. Muulle saaliinjaolle en pyri,\nmutta tämän saaliini pidän.\n\nEripuraisuuden välttämiseksi pidettiin kohta miesten kesken neuvottelu\nja siinä päätettiin, että Hannu pitäköön tytön, kun luopuu muusta\nsaaliista. Muut ryöstöt jaettiin venekuntain kesken ja hetken siinä\nvielä levättyä ja tuhotyötä ihailtua lähdettiin voittoja kantamaan\nveneille, jotka niiden painosta melkoisesti laskeutuivat. Ei näet\npidetty viisaana kauemmin viipyä tuhopaikalla, Ahma oli päässyt pakoon\nja arvattiin kyllä, ettei hän toimetonna liikkunut.\n\nVielä ennen illan tuloa istuttiin soutamaan ja jatkamaan hävitysretkeä\nläntisen Vienan toisiinkin kyliin.\n\nRauha ja hiljaisuus vallitsi taaskin Nivajoen suukosken ympärillä.\nMutta eilen vielä kukoistava pogosta oli rauniona, sen poltetut\nrakennukset kytivät ja suitsusivat vielä kauan, levittäen kosken päälle\nsavua ja kitkerää käryä. Pakoon päässeet asukkaat, jotka pelon\nvaltaamina päivän olivat puolialastomina lymynneet metsissä Ristivaaran\nrinteillä, palasivat illan suussa varovasti ja tutkistellen\nhävitetyille asuinpaikoilleen täyttämään raskasta velvollisuuttaan:\nkorjaamaan haavoitettuja ja hautaamaan vainajia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n    Laski laulellen vesiä,\n    Ilon lyöden lainenia.\n\nKannanlahden perukasta soutivat Vesaisen retkikunnan veneet merelle\npäin ja poikkesivat matkalla puhdasta tekemään kylissä lahden\nmolemmilla rannoilla. Umman, Koudan ja Kieretin isommat kylät sekä\njoukko pienempiä ryöstettiin paljaiksi ja poltettiin. Tultiin\ntavallisesti yön aikaan kylään, säikytettiin tyrmistyneet nukkujat ulos\nmetsiin ja isännöitiin sitten näiden asunnoilla, kunnes katsottiin ajan\nolevan lähteä taipaleelle. Silloin sytytettiin tavallisesti kirkot\nkomeiksi lähtörovioiksi. Mitä saalista ei jaksettu mukaan ottaa, se\nupotettiin jokeen. Sanottavaa vastarintaa ei tavattu missään.\n\nJa kun taas kylästä soudettiin merelle ja jäljelle jäi liekkien\nruskottama taivaanranta, niin rohkealla mielellä soutivat miehet\nvieraita vesiä, ja kirkkaasti kajahuttelivat Vienan kallioisten saarten\nrannat ohi kulkevaisten pohjalaisten äänekkäitä lauluja.\n\nHuomattiin kumminkin matkaa jatkettaessa, ettei Ahma ollut jäänyt\njoutilaaksi, vaan sillä välin kun pohjalaiset meriä soutivat, maalla\nollut täydessä puuhassa, lähettänyt varotussanoja ja kerännyt joukkoa.\nJa Kieretissä keksittiin, että asukkaat olivat saaneet sanan vihollisen\ntulosta, sillä kylä oli melkein autio, kaikki olivat kapaisseet\nmetsään. Mutta tavaroitaan he eivät olleet ehtineet korjata, joten\nsaalista siitäkin lähti runsaasti. Kuultiin myös kiinni otetuilta\nkalastajilta, että Ahmalla jo oli koossa koko suuri miesjoukko, mutta\nmiksi häntä ei näkynyt, miksi hän ei saapunut vastarintaa tekemään ja\nkyliään puolustamaan, sitä ei voitu käsittää.\n\nSe seikka huoletti ja arvelutti ankarasti retkikuntaa ja vanhemmat\nmiehet kehottivat varovaisuuteen:\n\n-- Ne sulkevat meiltä paluutien. Ei voi koskaan tietää, missä ne\nvaanivat ja mistä hyökkäävät. Me sotkeudumme ehkä vielä koko\nsaaliinemme satimeen, ja voi meitä, jos nyt noiden hurjistuneiden\nkarjalaisten käsiin joudumme!\n\nNiin varotteli vanha Kauppikin muutamalla levähdyspaikalla eräässä\nVienan saaressa, kun Kieretistä oltiin matkalla Kemin kyliä kohden. Ja\nusealta taholta kuului kehotuksia:\n\n-- Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa\nhenkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.\n\n-- Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan\nHannukin nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.\n\nMutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä\noli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön\nkiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja,\nsuurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen\nJuho.\n\n-- Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan\nSolovetiin!\n\nSe retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana\nkajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut\nmonenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta,\nmahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista,\nsen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta\nkaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin\noli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta\nkarjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet.\nLuostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo\nulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja\nvieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen\nulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit\nheille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse;\nheidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan\njokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.\n\nNuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran\nmusertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen\nhävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin\nsaaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta\nkiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli\nniin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat,\nmunkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka\nsirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä\npaikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka\nsateen suojaa tarvitsisi.\n\nNiin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä\nmatkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän\noli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt\nvihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa\nselkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi\nsiellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.\n\nTätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut\nmonisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli\nvoimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.\n\n-- Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja\nmistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja\nkoettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja,\njoilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen\narkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa\njuuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina,\nsilloin takaisin.\n\n-- Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret\nolivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä,\nkuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken\nvielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti:\n\n-- Vaikka tuhannen Ahmaa vaanikoon takana, luostarin me sittenkin\nhävitämme.\n\nPaluumatkasta ei ollut enää puhettakaan, ja hetken neuvoteltua\npäätettiin yksimielisesti jo kohta lähteä soutamaan Solovetiin päin.\nVeneet lykättiin vesille ja ruvettiin vastaiseen kiskomaan saaristosta\nselälle.\n\nJo yöllä tyynen aikana arveltiin ehdittävän Solovetin edustalle. Vaan\neipä voitukaan painaa yhteen ponteeseen. Tuuli nousi, suurelta\nVienanselältä kiihtyi ankara itäinen puuska, joka velloi veden kuohuna\nkohisemaan ja pahasti hytkytti köykäisiä aluksia. Ei auttanut muu kuin\nkääntyä suojan hakuun ja suurella vaivalla ja vaaralla päästiin vihdoin\nKemijoen suun kohdalla olevan korkean Hanhisaaren (nykyisen Kusovoin)\nkupeelle ja jäätiin siihen säätä pitämään.\n\nSe oli jylhä kalliosaari, jonka korkein huippu itäiseltä rannalta\npystynä nousi taivasta kohden. Joutilaina ollen kiipesivät Juho, Lauri\nja Kaupin ukko huipulle tähystelemään. Mahtava oli se näköala, joka\nheidän eteensä levisi, mutta yhteen paikkaan heidän silmänsä kumminkin\nkohta kiintyivät: suoraan itää kohden näkyivät selvästi kirkkaassa\nilmassa Solovetin saaristo ja sen luostari. Kirkkojen kullatut kupolit\nkimaltelivat päivänpaisteessa tulen karvaisina meren tummaa selkää\nvasten, ja valkealta hohtivat kiviset seinät. Miehet katselivat\nkotvasen ääneti. Vihdoin virkkoi Vesainen:\n\n-- Et kiiltele sinä enää kauan!\n\nHän oli voitostaan varma.\n\nHetken kuluttua huomautti Lauri muuatta luoteesta tulevaa venettä, joka\nlastun tapaisena kelluili myrskyävällä, aukealla merellä ja suuressa\nhädässä ollen nähtävästi pyrki samaa saarta kohden. Vihdoin se laskikin\nsaaren pohjoisrannalle, ja miehet menivät katsomaan, mitä kulkijoita ne\nolivat.\n\nNe olivat kannanlahtelaisia, pappi ja kolme soutajaa, niiden muassa\nnuori kalastaja Ontrei. Arvaten ja peläten, että pohjalaiset\nhyökkäisivät pahaa aavistamattomaan ja varaansa pitämättömään\nluostariin, olivat kannanlahtelaiset, pappiensa hartaista kehotuksista,\npäättäneet lähettää sinne varoittavan sanan, ja siinä olivat nyt\nsananviejät. Myrsky oli katkaissut heiltäkin matkan ja ajanut heidät\nvihollisten kynsiin. Lypsämällä saatiin ne tiedot venemiehiltä\nselville.\n\n-- Vai semmoisilla asioilla te kuljette, ivaili Vesainen. -- Mutta\neihän teillä kovin kiirettä liene, ehdittäneenhän sinne huomenna\nyhdessä matkassa.\n\nPappi kumarteli kauhistuneena ja pelosta vavisten sekä teki\nristinmerkkejä, tuskan hien pusertuessa otsasta.\n\n-- Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan\nyhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!\n\n-- Tämä \"pääpaha\" meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään\ntarpeeseen.\n\nNiin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun\nvanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä\nmantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät\nkarjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.\n\nVaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn\nlemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla\nsilmät salamoivat ja hän karkasi kohti.\n\n-- So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni\npitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:\n\n-- Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla\nnäin koreata tyttöä. Vai miten -- oliko tämä sinun morsiamesi?\n\nHannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen.\nTytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä\nkäsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.\n\n-- Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun\nkotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.\n\nYmpärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi\ntyynesti:\n\n-- Mikäpä ne siellä raiskaisi?\n\n-- Mikä! kähisi Ontrei. -- Kyllä Ahma siitä huolen pitää.\n\n-- Ahma!?\n\nSe huudahdus pääsi useimpain huulilta. Miehet otettiin tutkitteelle\nja vähän komennettua saatiinkin heidät tunnustamaan, että Ahma\nkeräämällään joukolla oli päättänyt lähteä -- nyt kenties jo lähtenyt\n-- kostoretkelle Pohjanmaalle. Hän oli huomannut turhaksi kotona\ntaistella ylivoimaa vastaan, kylätkin oli jo hävitetty, tavarat\nryöstetty. Sen sijaan hän oli ruvennut houkuttelemaan miehiään\nkostoretkelle Pohjanmaalle; sillä aikaa kun pohjalaiset ryöstivät ja\nherkuttelivat Vienan vesillä ja raskailla kuormillaan sieltä\npalailivat, sopi heidän käväistä tekemässä vähän puhdasta näiden omilla\nrannoilla. Se tuuma oli viehättänyt hurjistuneita, kostoa janoavia\nkarjalaisia, ja nämä olivat paraikaa varustautuneet matkalle, kun\nSolovetiin aikovat lähtivät Kannanlahdesta.\n\n-- Voi viheliäinen, minkä teki!\n\n-- Ja me ollaan täällä!\n\nNyt oli neuvoja keksittävä, nyt tuumittava, mitä tehdä, mihin kääntyä.\nOliko jatkettava entistä suunnitelmaa, hyökättävä luostaria hävittämään\nja vasta sen tehtyä lähdettävä paluumatkalle, vai oliko heti kiireimmän\nkautta riennettävä kotimatkalle, koetettava, ehdittäisiinkö vielä\nkotikyliä puolustamaan?\n\nJälkimmäistä vaativat useimmat. Heillä oli kotinsa mielessään,\ntuskallisesti huolenaan turvattomat vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka\njäisivät julman Ahman ja äärimmilleen ärsytettyjen karjalaisten\nkidutettaviksi. He vaativat pikaista paluumatkaa.\n\nVai oliko otaksuttavaa, että mitenkään ehdittäisiin kotiin siihen kun\nAhma pienemmän joukkonsa ja köykäisten alustensa kanssa? Ja jos ei\nollut, eikö ollut parempi täydentää retki täällä ja sammuttaa kerrankin\ntuo ikuisten kärsimysten ja vaarojen pesä, hävittää Soloveti. Sitä\nkesti miettiä.\n\nAhma kulkee tietysti Pääjärven kautta pohjalaisten äskeisiä jälkiä.\nSiellä on pahat matkat vastavirtaan pienellekin joukolle, vähän veden\naikana varsinkin. Pohjalaisten sitä vastoin sopisi kulkea Vienan\nKemijokea ylös, sitten Maanselän poikki ja Oulujoen Lentuan ja Kuhmon\nhaaraa alas. Matkat melkein yhtä pitkät, mutta jälkimmäinen hiukan\nhelpompi.\n\nEhkä ehdittäisiin, ehkä sittenkin, jos oikein ponnistettaisiin, ajoissa\nperille kotikyliä puolustamaan.\n\n-- Koetettava tuota ainakin on.\n\nSe oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa,\nhän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät\nhäntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä\nkaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään\nluostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla -- siihenkö se saisi\njäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma\npirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän,\nkoettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?\n\n-- Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!\n\nKysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi\nkotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:\n\n-- Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen...\n\n-- Niin -- Juho katkaisi vanhuksen puheen -- siitähän ei pääse\nmihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä\nlähdetään kotiin päin.\n\nMiesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran\nHanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti\navaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän\nvalossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi\nkäynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden\npuristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä\nsalamoilla!\n\nMutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa\nvesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa\nnyt oli käännetty Kemin suuta kohden.\n\nVasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää\nvankia. \"Taisi karata\", selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset\ntiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin.\nHannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista.\nTämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa\nOntrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön\ntouhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti\nviilettämään ulapalle.\n\nSiinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla\nja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen\nvielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle\nrannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan\nnähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.\n\nVesainen oli näet kiukusta kuohuen veneelleen palatessaan nähnyt tuon\nkavalannäköisen mekkoniekan lymyilevän siellä kivien lomassa, ja\nhänestä sen kasvoilla oli näyttänyt olevan ilkkuva hymy. Harmistuneena\noli Juho silloin huudahtanut:\n\n-- Sinä ainakaan et mene Solovetiin kertomaan sen pelastumisesta ja\nmeidän pettymisestämme!\n\nJa kirveensä hamaralla hän oli musertanut ukolta pääkallon.\n\nTarina kertoo, että Solovetin pyhät munkit olivat sittemmin tämän\nvainajan muistoksi pystyttäneet Hanhisaaren huipulle kiviristin, joka\nsitten vuosisatain kuluessa, kuumottaen kauas merelle, on ollut\nkaikkien ohikulkevain pyhiin vaeltajain nähtävänä ja jonka kohdalla\nVienan rantalainen aina on hartaana tehnyt ristinmerkkinsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n    Kostohon minäkin koito,\n    Kostoksi kovaosainen\n    Mittaelin miekkojani,\n    Kannoin kaunista asetta\n    Noille Pohjolan perille,\n    Pimentolan pientarille:\n    Surmaksi oman sukuni,\n    Kateheksi kantajani.\n\nPitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan\nMerikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan\nKemin kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen\nretkikunta aamuisen päivän sarastaessa.\n\nMaine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren\nlänsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli\nsielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa\nsaattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä\nsuitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä\nsälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin\nkuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki,\nvaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin\nsankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa\nkotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se\nkohti hyökkäisi.\n\nTuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten\nveneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin\nsanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.\n\nMutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle\npuolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä\nkiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.\n\nMitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset\nseuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa\nmiesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää\nveneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä\nhyökkäystä?\n\nEi, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja\nlähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat\ntaas rannalle vetämään.\n\nTuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä\nrannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa\nkuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan...\n\n-- Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.\n\n-- Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset.\nMutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa\njoen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän\nväylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat,\nja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua,\nja Kuisma peräytyy metsään.\n\nMutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas\nlähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja\npäätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä\naikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri\nTorvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa\nhänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta\npäästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan\nveneisiin.\n\nVielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan\naikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa\nmiesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä\nkarkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka\nsyntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät,\nmiehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi,\npohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti\nlasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten\njälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä,\novatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet -- ei ole\naikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa\neteenpäin.\n\nMutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä\ntaistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa\nperästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä,\nkoettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet\nraukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan\nja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen\nnuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja\nkellistänyt hänet pensaan alle.\n\nSe on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä\nseisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä,\nseisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät... Ja\nhuomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle\nvaipunut, soutivat nämä pois...\n\nSiinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet\nolivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat\nkaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät.\nSiellä menivät muut ... hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle\ntörmälle ... makaamaan ja kuolemaan... Ei jäähyväistervehdystä hän\nsaanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut\nhyvästiksi puristaa -- yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen\ntylyllä rannalla... Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua,\nkuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen...\nLuomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten...\n\nLopussako...? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota\nnäin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän\nkurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin\npelastukseen... Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. -- Jano, niin\ntulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran.\nTuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä\nlähde ... mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta\nsyltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee\nryntäilleen -- ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti\nhän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle -- ja jo vyöryy hän\nomasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta...\nMutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja\njuopi, ahmii, nielee... Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän\npainaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi...\n\nSe virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi\npäähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja\ntempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän\nei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen\nkatsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee\nliekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa\nhehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen\nrinnallaan huutaa: \"Oikein lankomies, iskepä niin...\"\n\nMutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä\nkyljelleen, ja käsi putoo veteen... Se on niin raikasta tuo vesi, hän\njuopi taas... Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin\nsilmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee\nmielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa\nhioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen\nja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine... Se on Johanna,\nhänen lemmittynsä... Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut\ntukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea\nvarsi... Vaan se horjuu jo ... oih! pyörryttää ... se huojuu, lepattaa\nilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen...\n\nNuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen,\nja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa -- ja laskeupi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin.\nPysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta\npäivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot\nsoudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin\närjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin\nnurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama\nporolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet\noli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa -- Juho arvasi hänen\nkohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan,\nuskollisinta ystäväänsä.\n\n-- Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä\nhakemaan ja hautaan edes saattamaan.\n\n-- Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. -- Mutta nyt täytyy\nenemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.\n\n-- Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.\n\nHänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman\nkautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki,\njoka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista\nomaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus,\nettä hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä\npitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä\nehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet\nja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi\nehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen --\nmutta ei voi. Miehistö ei jaksa.\n\nJo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin.\nPari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet\nmiehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu,\nsentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa.\nMutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta\naikaa ei olisi ollut.\n\nAamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan\npienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin\nlevähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen päivän\niltana oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että\nsellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä\ntulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa\nyhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille\nvetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta\nhänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin\npakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.\n\n-- Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät?\nkysyi hän äkkiä yöpaikassa. -- Minä koettaisin painaa edeltä.\n\n-- Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.\n\n-- Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella\nme ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan\najoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?\n\nKolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat\nenemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä\nveneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät\npari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun\nja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.\n\nSe vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat\nkaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen\nnukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä\nvuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten\nKuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin.\nKoskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli\nennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein\nyliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi\nmyrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet\nkaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta,\nsilloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko\nvielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä\nlevätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.\n\nNäin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle\nja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut\nvielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia\nenää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja\nmiehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen\nsuulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa -- lieneekö jo tullutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan,\nniin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan.\nHän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin\nsaada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja\nettä se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi\nriippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon\ntiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko -- tuskin\n90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon -- ja se joukko oli surman oma,\njos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin.\nHän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä\nhänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että\nVesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen,\nkostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän\ntuloa.\n\nEdellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti.\nJa sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti\nmiehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka\nsujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin\nmuutamia päiviä edellä, vaan montako?\n\nOltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti\nalaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta\naina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista\nkiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti\nsoutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä\nHaapakosken kuohuvaa köngästä kohden.\n\nSitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei\nolisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja\nkun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha\nkalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin\nmukaan laskijaksi.\n\n-- Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.\n\n-- En mene takuuseen.\n\n-- Etkö ole laskenut koskaan?\n\n-- Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.\n\n-- Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun\non koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!\n\nVäkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa\nkeventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka\nohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä\nkovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale\nkoskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs -- sileä\nsuvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään\nkuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan\neheänä se sittenkin solui suvantoon.\n\nMutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin\npoikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina\nköngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa,\nmutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden\nlaitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita\nkarjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli\npyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota\nkohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka\nkatkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään\nalle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa\npelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat\nsärkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän\nitki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.\n\n-- Ja se on sinun syytäsi kaikki! huusi hän julmistuneena\nlaskijaukolle, kun tämän rannalla kohtasi. -- Tahallasi laskit niin\nläheltä kuohun kuvetta.\n\n-- Olisinhan sitten itsekin hukkunut... Eivät osanneet tulla perästä.\n\n-- Elä puolustele, tahallasi teit, eikä sulle armoa anneta!\n\nEi ukko ehtinyt paljoa rukoilemaankaan. Silmät kiukkua säkenöiden\nkuristi Ahma häntä niskasta, painoi pään alaspäin, työnsi kasvot jokeen\nja piti siinä, niin verkalleen ja kiduttamalla hukuttaen vanhuksen.\nSitten potkaisi menemään jokeen.\n\nAhma kähisi suuttumuksesta ja pettymyksestä; hän hyppeli ja repi\ntukkaansa. Tämä oli surma koko retkelle! huusi hän. Miten nyt matkaa\njatketaan? Miehet kyllä olivat enimmät pelastetut -- suuri osahan oli\nkulkenut maitse alas -- mutta millä pelillä kuljettiin edelleen, kun\nveneet olivat säpäleinä?\n\nEi auttanut muu kuin ruveta korjaamaan niitä joita korjata voi, ja\npanna miehiä hakemaan Pudasjärven harvoilta uudisasukkailta lisää\nveneitä. Mutta siihen meni koko päivä ja yö, ja vasta seuraavana\npäivänä päästiin jatkamaan matkaa.\n\nSe oli harmillinen viivykki karjalaisille, ja Ahma aavisti että se oli\nheille kallis viivytys. Tuolla ajalla on Vesainen ehtinyt kulkea\nkymmenen peninkulmaa ja saapuu nyt ehkä pahimmoilleen perille. Vaan ei\nauta. Matkaa täytyy jatkaa kahta tulisemmin, perille täytyy päästä.\n\nJa perille karjalaiset pääsivätkin. Oli Pertun-päivän aamu, kun he\nIllinsaaren kupeitse soutivat ja laskivat veneensä Iin kirkon\nyläpuolelle samoihin valkamiin, joista pohjalaisten retkikunta kolmatta\nkuukautta sitten oli lähtenyt jokea ylöspäin, viemään hävitystä\nKarjalaan ja Vienan rannoille. \"Köyhän velka ei kauaksi jouda\",\nilkkuivat karjalaiset törmälle noustessaan. He olivat saapuneet\nmaksamaan täydellä mitalla. Ahman viha oli heltymätön, se janosi\nkostoa. Ja nyt hän sai kostaa.\n\nEi ollut kulunut kuin puoli vuotta siitä, kun Ahma viimeksi kävi Iijoen\nsuulla. Silloin oli työ jäänyt kesken, ainoastaan muutamia taloja oli\nkirkonkylästä tullut ryöstetyksi ja poltetuksi, ja tapellen oli hänen\ntäytynyt väistyä omalle maalleen. Nyt hänellä oli tilaisuus täydentää\ntyönsä; kylät olivat turvattomia, miehet kaukana retkillä eikä heidän\nkotiin tulostaan ollut tietoa; vaimoja, vanhuksia ja lapsia vain oli\ntaloissa. Ja hän täydensi työnsä perin pohjin.\n\n-- Tehkää selvää jälkeä, neuvoi hän miehilleen, kun nämä hajausivat\nryöstämään. -- Kannanlahdessa töröttävät uuninkiukaat pystyssä;\ntasoittakaa täällä nekin.\n\nEikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu\nhimmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta\njokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä\nteurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon\ntyötä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli\npappilaan \"kirkon avaimia noutamaan\", pitihän katsoa, oliko kirkossa\nmitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.\n\n-- Tuttu talo -- eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan\nastuessaan.\n\nNaiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen\nkirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan\narmoa kylälleen ja kodilleen.\n\n-- Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat\ntehneet... Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen\nkatsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi,\nota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.\n\nHän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka\npalveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon,\nnoussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän\nkesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi\njuonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:\n\n-- Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!\n\nMutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa,\nvaroittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes\nitsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi\nkarjalaista tuli häntä alas raastamaan.\n\nKirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.\n\n-- Se oli viimeinen soittosi, mies!\n\nJa kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän\nkappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä\njalkoihin.\n\nPian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului\nkarjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan\nlaahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat\neräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan,\nkerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs\npartasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.\n\n-- Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama\ntemppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan\ntupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.\n\n-- Tätäkö sinä vain tahdot?\n\nHän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla\nsen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.\n\nOnneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja\nsilmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä\nkatkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.\n\nHetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra\nlaskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja\nrukoili:\n\n-- Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!\n\nKarjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin\nhuvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma\nlähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie\n-- koska aikaa näytti riittävän -- pistäytyä Oulunsuussa asti yön\naikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja.\nMutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo\nsillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea\nsärki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja\nvahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse\ntahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä\naikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.\n\nParikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut\nlähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.\n\nEnnen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku\nsuorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä\nja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja\nheinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili\nkodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan\npoissa ollutta miestään.\n\nSilloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi\novelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:\n\n-- Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin\ntulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?\n\nMiehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys;\nhän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen\ntiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan,\nkätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.\n\n-- Sen näkyy olevan, -- hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui\nlähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni\nvetäytyi säikähtyneenä peremmä. -- Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun\ntarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun\npolvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja\nkeräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha...\n\nVaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:\n\n-- Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni -- hä?\nNiitylläkö on -- vai niin, no tulee kai kotiin yöksi -- ohoo, näkyvät\ntulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt,\nmutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja\nsitten nukkumaan -- eikö niin?\n\nRaskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat\npalveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna\nniskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset -- niin\nhän kutsui Helinää ja Tapania -- arvaisivat olla taloon tulematta,\nitsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. \"Miksi menit, Juho, ja jätit\nminut yksin!\" huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.\n\nTuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet\nsyömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.\n\n-- Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan.\nSiihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä\nrannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi -- ja näki Ahman\nedessään.\n\nUsein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen\nmielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen\nmielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän\nusein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu\nhäneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään,\nei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan\neteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: \"no\nnyt et pääsekään käsistäni\" -- kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen\nmaahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan\npäässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma\nkiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen\nrinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä\noleva tyttö polvellaan.\n\n-- Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio.\nSanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja\nonneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa\nmeillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin\nasioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi\nojossa käyn vastaan ja sanon: \"Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs\nporstuaan...!\"\n\nHelinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein\ntajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat\nkuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä\nahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut ...\neikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen\nmies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo\nkaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.\n\n-- Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle.\n-- Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet\nmielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi\nsaada kuin Ahman...\n\nMutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat\nliikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että\nvoisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?...\nJa sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen\nunelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa\npäältään...\n\nHän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan\nhänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä...\n\nMutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän\nrinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti\npystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia,\nheitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi\npihaan.\n\nSiellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan\nnuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä\nsytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut\nsavu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt\nheidän kulkuaan.\n\nPihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet\nolivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät\nkiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä.\nKarjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja\nsiitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät\nväliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja\nryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat\nolivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan\nvastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät\nliekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui;\nvuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle\ntaistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun ilta kävi\npimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin\ntaistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan\nkupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa\njatkettiin kahakkaa.\n\nJuhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan;\nheinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse\niski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta,\nvalvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin\nseisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan\nuupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa,\nhän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että\nhänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa\nkolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa,\nkaatuu... Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden ... vaan peräypi,\nTapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana\nkääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho\nnäkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän\nvoimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu\nentistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta...\nSamassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen\ntoveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät\nsamaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain\nmiestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen,\nhe itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen...\n\nSiinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan\nnavettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä\nvoitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen\nvierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä\npuolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin\npihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä\nhaavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa\nliikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan\ntukkiakseen... Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.\n\n-- Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen\nhiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset\npitäjät... Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni,\nmissä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai\nvienytkö...?\n\nHäntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan.\nEi jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy\nvihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin,\nyli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.\n\n-- Miks'en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks'en\nkuolla pois koko kurjuudesta?...\n\nSitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella\nyön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen\nkaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:\n\n-- Juho!\n\n-- Anni!\n\n-- Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.\n\n-- Missä on Helinä?\n\nKuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli\ntaistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.\n\n-- Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!\n\nHelinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat\nnurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita\nkaatuneita ja kysyi:\n\n-- Kaatuiko Ahmakin?\n\n-- Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon\njätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.\n\nSilloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja\nkyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt,\npulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n    Oi emoni, kantajani,\n    Ellös olko milläkänä,\n    Milläkänä, tuollakana,\n    Tuvat uuet tehtänehe,\n    Paremmat osattanehe,\n    Pohjola soittanehe,\n    Lemmon kansa kaattanehe.\n\nValkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka\nseuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän\nyhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä\nlatoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin\nruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä,\ntoisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia\ntuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen\nvilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei\ntahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi\ntulijoita.\n\nLimingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja;\nomassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen\nkaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset\nvankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä,\non aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa\nhartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle\npeittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan\nhedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on\njoku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen\npihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.\n\nVesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja\nkatselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä\nkantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt\nsaattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä\nteostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta\noli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa\npäätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle,\nvieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta\nvieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.\n\nVesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan,\nhuokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät\nhäntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra\nhaudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä\nkohden. \"Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta\", puhuu pappi.\n\"Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut\nruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee,\nse miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt\nseisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa\nmuistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä\nkaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan,\nnielemään vihan ja jättämään koston Herralle...\"\n\nKoko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi\nsyrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään\nristeilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä\nkoko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut\ntyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla...\nErehdystäkö se oli ollut kaikki...? Toimetonnako täällä sitten pitäisi\nristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön\naikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen...? Ja\nsilloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa\nkatkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle,\nmiltä se itselle tuntuu...? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi\nolla muu kuin ihminen... Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin\nkukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut...\n\nSitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti\nsoutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta\nvanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja\nvirkkoi:\n\n-- Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi\nse ei mennyt.\n\n-- Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.\n\n-- Ja pojastako polvi huononee?\n\n-- Sanovat minun kovin pahoja tehneen.\n\n-- Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet\nmenetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä\ntaisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan.\nVielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.\n\n-- Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä\nsilmään!\n\n-- Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas\nelävien ilmoille.\n\nKun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri\nVesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun\nkautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta,\ntervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden\nkotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut\nvierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta\nmasentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja\nsaivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa,\npuoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana\nikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet\ntuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille.\nVeneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan,\nlohduttelivat miehet.\n\n-- Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko\nmiehelleen.\n\n-- Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä\nmekään siellä polttamatta jättäneet.\n\n-- Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka...\n\n-- Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.\n\n-- Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien\nmiehelleen.\n\n-- Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni\npeipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin.\nMutta, eukkoseni, -- saadaan uusi -- --\n\nSyvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen\niskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa\npoti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja\nhorjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä\nvanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin\nuutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen\nsiemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän\nseuraavana suvena.\n\n\n\n\nX.\n\n\n    Miekkaa Pohjola hioili,\n    Tapparata tahkoeli,\n    Piti viikkoista vihoa,\n    Ylen kauaista kaetta.\n\nKesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli,\nriihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.\n\nSyysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret\nmarkkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa\njoskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan\nvälttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja,\nrautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja,\ntervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa\nsalmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä\nenemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia\nveneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat\nnäet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja\nsisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai\nmetsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan\ntuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.\n\nOlipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten\nhiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin\nrannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin,\nkäänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa\ntulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin,\nkyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.\n\nRannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa\nlautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli\nkiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli\nostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti\nedestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat\ntuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.\n\nSiinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa.\nOlivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla\nmolemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea\nsitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan\nedestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään\njoukosta joku tuttavakin tervehtivän.\n\n-- Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun\nJohannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään\npulleana ja mahtavana kuin ainakin. -- Mutta miks'ette ole taloon\ntulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille\nkohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen ... niin, niin, veretpähän\nkasvoihin karahtivat.\n\n-- Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.\n\n-- No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta\nnäin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän\nyhteisiä puuhia.\n\n-- Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan,\nkun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan\nhänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä\nsiitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin\nminiäksi.\n\n-- Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. -- Onko siitä jo\ntietoa?\n\n-- Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.\n\nMutta Anni jatkoi vieläkin muoria kiusatakseen:\n\n-- Onhan niitä siellä kotikulmallakin miehiä, vaikka niitä on\ntapettukin.\n\n-- Hoo, ihmetteli Martta-muori ja melkeinpä kiivastui. -- Sitä minä\nolen aina sille Hannulle sanonut että se on vetelys -- ilman se vielä\njääpi ja poikamieheksi, jos se tuolla tavalla jatkaa. Mitä se onkin\nsillä peliä: kiehahtaa tänäpänä sinne ja huomenna tänne, naurattaa\nkaikkia naisia eikä sitten pidä kiinni yhdestäkään. Mikä ne lie meidän\nlapset pilannut. Tämäkin Johanna, se hylkii hyviä kosijoita, mutta\nviisastut sinäkin tyttö, kunhan aikasi olet sitä herraspoikaa\nhaaveksinut, joka sinua keväällä imarteli. Nyt minä toki luulin, että\nHannulla oli vakavammat tuumat, mutta näin se aina vitkastelee. Mutta\nkerrankin minä sille totuuden sanon...\n\nMuori oli saanut mielensä aivan kuohuksiin kiihotetuksi, hän melkein\nkähisi haukkuessaan sitä poikavetelystään. Vesaisen suku oli arvossa\npidettyä koko Pohjanmaalla, ja Martta oli jo ollut hyvillään, että\nsieltä saataisiin arvokas emäntä Krankkalaan, mutta siihen poikaan sitä\nei koskaan tiennyt luottaa.\n\n-- Ehkäpä se Hannu vielä ajattelee sitä Vienan tyttöä, jota se jo\nkuuluu ruvenneen tänne kuljettamaan, vaikka sitten matkalle jätti,\npisti taas Anni väliin.\n\n-- Mitä Vienan tyttöä -- venakoitako tänne, höpsistä! Mutta tuossahan\ntuo itse tulee... Hannu! ... selittäköön nyt itse asiansa.\n\nHannu tuli ja tervehti hyvin ystävällisesti kiiminkiläisiä, Helinän\nkättä varsinkin kauan puristi. Vaan Martta kiirehti heti selittämään:\n\n-- Vesalaan kuulutaankin kotivävy hommattavan.\n\n-- Tottako, Helinä?\n\n-- Ei kuin leikkiä.\n\n-- Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä\npojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä\nHelinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko\nPohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän\nlupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.\n\nTätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille\nneuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta\nmarkkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut\npaljon myötävää -- haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana\npitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta\noli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne\niiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan\nkirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset\nvarustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut,\nettä jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä\nSolovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan;\nsinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret\nmäärät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä.\nKahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia\ntataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen\nlinnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä\noli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki\nPohjanlahden rannikolle.\n\nNäistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa\npaljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran\nlaittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa\nsuojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan,\nei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista\noltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan\ntalossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he\npyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.\n\n-- Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta\nkirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.\n\nMauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla\nvalituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä\nmuutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin\nhuomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.\n\nLiminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen\nolisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän\nväkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan\nvanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri\nheitä.\n\n-- Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty\npuolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule,\nvaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla\nnyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan\ntänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista\nvarustusta ole.\n\n-- Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja\nyksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin\nkuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.\n\nLähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja\nHannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä\nOulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen\npitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet\nlähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle\nkuninkaalle kansan avutonta tilaa, -- he luottivat siihen, että hän ei\nheitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja\nrääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat\nPohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että\napua oli odotettavissa. --\n\n-- Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan\nkuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen\nJuhon kanssa astui Krankkalan tupaan. -- Eikö käy kateeksi, tytöt?\n\n-- Ota minut mukaasi, pyysi Johanna, silmät intoa hehkuen.\n\n-- Ettäkö saisit siellä tavata sen nuoren herran, joka sinua täällä\nkeväällä mielisteli? Maltahan, sisarueni, vielä se Bagge tänne palaa.\nJa tänne tulee sotaväkeä ja sotaherroja ja pulskaa elämää. Eikä sitten\nsinunkaan, Helinä, enää tarvitse pelätä Ahman tulevan ryöstämään...\n\nNiin intoili Hannu antautuen kuten ainakin kokonaan sen uuden\nmielijohteen valtaan, joka hänet kullakin hetkellä sai innostumaan. Hän\noli iloinen kuin vasikka, hyppi ja nauratteli koko perekuntaa\nhullunkurisuudellaan. Hymähdellen katseli häntä Juho: aina herkkä\nliekkiin leimahtamaan, mutta yhtä herkkä laukeamaan!\n\nIllan iloksi laittoi Martta-muori hypyt Krankkalaan, johon kutsui\nvaliojoukon markkinanuorisoa. Tanhut tömisi tanssijajoukon alla,\nhilpeästi helähteli nuorten nauru, ja mielihyvin sitä vanhemmat ihmiset\nkatselivat nauttien viljalti tarjottua talon vankkaa olutta. Annin\nsilmät kiintyivät erityisesti seuraamaan Johannaa, joka hehkuvin poskin\nsiellä heiluili korskeimpana kukkana tyttöjoukossa. Ja hänelle muistui\nniin elävästi mieleen velivainajansa, Lauri. Siitähän sillä pojalla oli\nollut hiljainen tuuma viedä emäntä Torvisen vanhaan kotiin Kemiin;\nmonesti se oli Johannaa lemmittynään maininnut, vaikk'ei, ujo kun oli\nluonnoltaan, vielä ollut kosia ehtinyt. Siellä se nyt veli makasi\nkuolleena kaukana vieraalla maalla...\n\nKun Johanna sattui tanssin lomassa hänen vierelleen istahtamaan,\nkysäisi Anni:\n\n-- Et tainnut itse tietääkään, että sinulta sulhasmies jäi kesällä\nVienaan?\n\n-- Lauriko? Kelpo poika, vaan arka. Minulla pitää olla sellainen\ntulinen mies, jolla on rohkeutta käsiksikin käydä...\n\n-- Semmoinenko kuin se nuori herra? ivaili vieressä istuva tyttö.\n\n-- Juuri semmoinen. --\n\nHannu pyöritteli palavissaan ja täydessä touhussa kylän tyttöjä, mutta\nHelinää hän varsinkin koetti hyvitellä. Mutta hiljaisena kuin ainakin\npakeni tyttö usein seinävierellä istuvain riviin. Sitä Martta-muorin\nsilmät vähän huolestuneina seurasivat, ja tanssin välillä hän tapasi\npoikaansa hiasta kiinni ja vei porstuaan.\n\n-- Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten\ntalolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin\nkihlajaiset valmiiksi jo täksi illaksi.\n\n-- Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.\n\nKuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli\nyksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli\njo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi\narkaillen:\n\n-- Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset\ntoimekkaamman -- ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.\n\nHannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että\nnäihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut\nvähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.\n\n-- Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen\nkarjalattaren kanssa?\n\n-- Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi\nvielä.\n\n-- Mutta siitähän vartut.\n\n-- No anna sitten olla vastaiseksi.\n\nHetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä\nkatseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän\nkysäisi:\n\n-- Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni... Jos sinä olisit\nhänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä\nlähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen\nkotiaan?\n\n-- Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan...\n\n-- Et, mutta jos olisit aikonut...?\n\n-- Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?\n\n-- En tiedä ... näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni\nsitä juuri äsken...\n\n-- Enpä olisi tainnut lähteä. -- Mutta usko pois, enhän minä sitä\nvenakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt\nminä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä\nhuoli, jos en sinua saa.\n\n-- Älä vanno.\n\n-- Vannon!\n\nNolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas\noli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään,\nmitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:\n\n-- Kesken se vielä on.\n\n-- Kaikki sinulta aina jääpi kesken!\n\nHelinä istui tuvan portailla toisten tyttöjen rinnalla, mutta heidän\nleikkipuheitaan hän ei kuunnellut. Sitä hän mietti siinä samaa asiata,\njota hän niin monesti ennenkin oli itsekseen miettinyt, josta hän oli\nuneksinut öin ja päivin: Olisikohan Ahma vielä tullut Iin kyliä\nryöstelemään, jos se hänet olisi mukaansa vienyt vaimokseen? Eiköhän se\nolisi pitänyt lupaustaan, ettei enää koskaan tulisi Pohjanmaan pitäjiä\nhävittämään? Ja olisikohan Juhokaan sitten enää lähtenyt Ahman taloa\npolttamaan, jos tiesi hänen siinä olevan emäntänä? Eikö Juhosta ja\nAhmasta olisi voinut tulla ystäviä? Ja jos olisi voinut tulla, niin\nmieluummin hän, Helinä, olisi lähtenyt Ahmalle kuin Hannulle!\n\nSe oli hänen lapsellisen mielensä suuri, salainen kysymys, jota hän\nviime loppiaisesta asti oli hautonut mielessään. Jo silloin oli Ahma\nhänet niin lumonnut, ettei Helinä saanut häntä karkotetuksi mielestään.\nJa tytön hiljaisissa haaveissa oli tuo julma soturi muuttunut leppeäksi\nmieheksi, joka voi rakastaa ja jota voisi rakastaa... Niin se oli\nhänestä kesälläkin tuntunut, vaikka hän kyllä vapisikin tuon pelätyn\nmiehen käsissä... Mutta usein oli senkin jälkeen hänessä uudistunut se\nkysymys: miksi eivät Ahma ja Juho voisi elää ystävinä? Voisiko hän sen\nystävyyden saada aikaan?\n\nSitä hän haaveili kuuntelematta toisten tyttöjen pilapuheita ja\npistosanoja.\n\nSeuraavana aamunakin, kun hän Juhon ja Annin seurassa purjehti\nOulunsuun satamasta merelle päin ja kun laitaiseen luovimalla pyrittiin\nKiiminkijoen suulle, hän istui veneen pohjalla ja mietti sitä. Puolella\nkorvalla hän vain kuunteli, mitä Juho ja Anni perässä keskustelivat. He\njuttelivat siitä Tukholman matkasta, ja Anni valitti, että hänen\nmiehensä taas jättää hänet yksin. Hän kertoi, miten hän oli ikävöinyt\nja itkenyt ja kärsinyt koko menneen kesän, miten hän oli öillä valvonut\nja pelännyt vihollisen tuloa ja miten puolikuoliaaksi oli säikähtänyt,\nkun Ahma yht'äkkiä ilmestyi ovelle.\n\n-- Jätät meidät taas turvattomiksi. Ei tiedä, minä päivänä se Ahma taas\nvoi pihalle hiihtää. Kahdesti se jo on Helinääkin ollut viemässä,\nkolmannella kerralla se ei meitä kotiin jätäkään.\n\nJuho istui hetkisen mietteissään. Tuota hän jo oli ajatellut ja\nhuolehtinut paljon enemmän kuin Anni saattoi aavistaakaan. Mutta hän\noli kerta siinä asemassa, että hänen ei sopinut kieltäytyä kuntalaisten\nluottamustoimesta.\n\n-- Ei auta, sanoi hän. -- Ja tuskin se Ahma vielä hetiaikoihin\nhiihtämään kykenee, se kuuluu saaneen Tapani vainajan hangosta siksi\nhyvän tällin.\n\n-- Vaan jos se kykenee, niin meille se taas ensimmäisenä työntyy.\n\nJuho ei vastannut mitään, hänen täytyi myöntää, että totta se oli.\nAhman viha häntä kohtaan oli yhtä tulinen kuin hänen oma vihansa Ahmaa\nkohtaan. Hetkinen istuttiin Vesaisen veneessä ääneti ja katsottiin,\nkuinka alus kepeästi hyppeli aaltojen yli pohjoista kohden, tuulen\npurjetta pullistaessa. Äkkiä kääntyi Helinä perään päin ja kysäisi:\n\n-- Voisitko sinä, Juho, koskaan leppyä Ahmaan?\n\n-- Ahmaan -- en koskaan.\n\nTaas istuttiin sanaa puhumatta, ja kotvasen kuluttua virkkoi Helinä\ntaas:\n\n-- Mutta luuletko, että Ahma voisi leppyä sinuun?\n\n-- En. Hän ottaa minulta hengen, missä sen vain saapi -- mutta minä sen\notankin häneltä!\n\nHelinä tuijotti miettiväisenä, silmiään räpäyttämättä, kauan aikaa\nhyrskyviin aaltoihin. Ja vielä kolmannen kerran hän kysyi matalalla\näänellä silmiään kohti nostamatta:\n\n-- Ettekö siis voisi sopia millään ehdoilla?\n\n-- Niinkö Ahma ja minä? vastasi Juho vitkastellen purjenuoraa\nkiinnittäessään. -- Emme millään ehdoilla.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n    Salon synkimmän sisässä,\n    Korven kolkon kainalossa,\n    Näkevi salaisen saunan,\n    Piilopirtin pikkaraisen\n    Kahden kallion lomassa,\n    Kolmen kuusen kulman alla.\n\nVain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt\nPohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat\nOulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka\nvuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät,\nosasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi\naina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa\nsatamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet,\nKalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin,\nlaivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin\nvaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.\n\nLjungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan\npääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät\nennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin\nsuurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli.\nSiellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja\ntervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta.\nMonesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää\npystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia,\nlinnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä\nsalvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän\nhuomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen\nlukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat\nnelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät\nkummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista\nratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.\n\nHe olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä\nväen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja\npukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia,\nniinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä\ntahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt\nnäyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu\ntoisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja\nnäytti sormella:\n\n-- Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli\nkouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä...\n\nJa kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja\nnäiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään\nkuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista\ntinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta\nnauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:\n\n-- Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen\npyrkiäkään, jos täällä saisin elää. --\n\nMoniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki\nsillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa\ntarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin.\nVanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman\nkauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon\nhän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli\nkutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä,\nSödermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä\nkuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän\nperästä tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan\nkäskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu ja\nJuho sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti\nkeinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät\neteenpäin.\n\nNämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen\nmieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti\nheitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime\nvuosikymmenenä oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden\nranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin\nhallitukseenkin asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt\nsiitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein\nmaininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä\njo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi\ntahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista\ntalonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan\nkeräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja\npelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen\nalueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.\n\nNuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä\nkokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka\nalle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa,\nitsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen\nperijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin\nvähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron,\nsotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten\nsai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen\nkaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista\nja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan\nyhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin\nsatuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.\n\nRuotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan,\nvaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo\npohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän\nsodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne\nsiihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?\n\nViime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt\nhuomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli\npuhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut\nmerimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja\nArkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien\ntakana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa\nviljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki\nsieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan\nkuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin,\nettä tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina\nolivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna\nVuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon,\nKuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa,\nsiellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja\nsiellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja\nsotaretkillä... Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta\nmitä myöten ja kuinka paljon?\n\nSiitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli\nhänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. --\n\nGripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa\nvanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea,\npunainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.\n\n-- Terve, Suomen miehet! -- Niin tervehti Juhana tulevia suomen\nkielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa\nhän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin\nvähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja\nhuolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo\nTuomaanpoika, joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime\naikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän\nkuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten\nja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä\ntuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja\nlappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi\nhävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin,\nmutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti,\njoista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan\npaljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään\nsuuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen.\nTähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain\nkeskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä\nkahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset,\njotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan,\nnyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet\navuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän\ntarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen\nhäviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään\nsotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten\nhyökkäyksiltä.\n\nTarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja\nvastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan\njätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne\nriittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä\ntervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin\nurhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän\npalkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan\nrakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja\naikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein\npoistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille\nkaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, -- Vesaiselle Juhana\nkäski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat\n\"palkkioksi urhoollisuudesta\".\n\nMuhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat\ntoimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui\nKaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut\nmainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja\nsiitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että\nTorniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi,\nkäydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen\nasemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut\nlaajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet\nsinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset\nalleen.\n\n-- Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.\n\n-- Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen\novat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon\nkokonaan.\n\n-- Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?\n\n-- Ei. Munkit siellä isännöivät.\n\n-- Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat\nmunkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän\nvaltakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!\n\nNiin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin\nmietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.\n\n-- Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan\nja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja\nhävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen\nteette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.\n\nKun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon\nsilmiin ja kysyi:\n\n-- Luuletko voivasi tehdä sen?\n\n-- Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.\n\nHerttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi\npaperin Vesaiselle ja virkkoi:\n\n-- Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken\npäälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva\nrunsas.\n\nJa hän ojensi kätensä sarkakauhtanaiselle talonpojalle hyvästiksi. --\n\nHilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta\nTukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan\nlohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä\nheidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja\nnautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen\nkertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja\nnäyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään\nlaivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten\nkuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut:\n\"Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!\"\n\nMutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen\nkulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti\nalussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin\nMerenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi.\nSuomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu\nkuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin\nterveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä\noli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he\npääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se\noli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.\n\nTammikuun alkupuolella -- oli jo solahdettu vuoteen 1590 -- ehtivät\nlähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan\nLapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut\nLapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia\nuutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät\nsanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui\nliian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät\nnäet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken\nPohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.\n\nViattomain lasten päivänä -- niin kertoivat pakolaiset -- oli Oulun\njokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli\npaistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä\nmerkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin\nsaivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta\nalaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja\nettä vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä\ntuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden.\nSiinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi\nkaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat\npakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä\npiillä julmaa vihollista.\n\nSe sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä.\nJokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen\npakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo\nolivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan\nne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan\nsemmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen\njotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se\noli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat\nrannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä\ntakana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän\noli taivaanranta veriselle punoittanut.\n\nNiin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä\nRuotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt\non hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja\nsisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana?\nJos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona\nKiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt,\nmutta Anni ja Helinä...?\n\n-- Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.\n\n-- Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet,\neikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää\nOulujoen eteläpuolen.\n\nVesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:\n\n-- Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?\n\nHannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät:\n\n-- Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan,\npäänne vain menetätte.\n\n-- Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä\njaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.\n\nEikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat\nahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää\npoikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon\nodottamaan varmempia uutisia.\n\nHe ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin\ntoisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää\npaukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja\nlämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot\nvetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti\nheikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä\njaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään\nolivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää\nlähtemistäkään niillä jatkamaan.\n\nMiehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta.\nRepäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen\ntaloon.\n\nSama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet\nvai tapetutko niin tarkoin.\n\nHakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään\nporonsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin.\nJuho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo\nkuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on\npolttamatta! Mutta entä asukkaat?\n\nTuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan\nhajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven\neteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai\novatko päässeet pakoon?\n\nKiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut\ntietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan\nkiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat\nhädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu\nseurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä\nhiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin\npoikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän\npäässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha\nsaunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten\nviime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta\nsäkeneen räiskähtävän.\n\n-- Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti\nkohti.\n\nPienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin\nsekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat\nolivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön\nhurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa\nlämmittäen tuota hataraa suojaa.\n\nSakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia\nolentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden\ntulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän\ntunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun\nJuho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten\npienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.\n\n-- Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.\n\nJuho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi\nitsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan\nmuiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa\nsydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan,\njolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi\ntuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys\nsentään on...\n\nMutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja\nvirkkoi:\n\n-- Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on\ntehnyt. -- Hän viittasi Hannuun. -- Tässäkin on muuan, joka nykyisestä\nhävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me.\nPitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.\n\n-- Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui\nAnni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.\n\n-- Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan\nviipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n    Mikä vei tutut tupani?\n    Kuka kauniit katokset?\n    Tupa on poltettu poroksi,\n    Tuuli tuhkat korjanunna.\n\nTurhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille\nja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se\njo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat\nsäikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan\ntaivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä\nhievahtamatta yli joulun.\n\nAhma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen\nvarsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta,\noppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä\nVienan kemiläisiä. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista\naikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet\nOulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti\nuudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän\npelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset,\nseuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet\nkostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset\npitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu\nsaapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten\nsieltä palanneet jokivartta ylöspäin.\n\nMutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin\nvauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta\nnäkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala\nulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät\npelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo\npuolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui\nOulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä\nlevittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu\nLinnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei\nolisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution\nlumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan\nulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen\npeittämillä raunioilla.\n\nKoko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.\n\nOudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon\nhän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan.\nTalo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä\nmuistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt\nmissään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä\nisäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli\nkolakasti autiossa luonnossa.\n\nSaunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori\nmakasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi\npari talon naista.\n\n-- Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,\nKrankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.\n\n-- Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?\n\n-- Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!\n\nMyöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli\nsairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän\noli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja\nkiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden\nkuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo\nsaanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa\nennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti\nLuotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä,\nvaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle\nviholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan\naitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista\nsupinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi\npihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu\nhevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.\n\nIlkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja\npuhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot\npidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä\npihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän\nkävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän\nkirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat\nhänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi\nMartan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen\npujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin\nluonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli\ntautikin lähtöisin.\n\nHatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan\nKiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne\nsiirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että\npakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili\nHannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia\npitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.\n\nVaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se\ntuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon\nväljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi\nraskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden\nryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti\nmenettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa\nhauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui\nistumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka\nhiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein\nnäkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein\nhän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen\ntarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään\nkuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö\nvarsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.\n\n-- Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan?\nkysyi Helinä.\n\n-- Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan\nuskalla vienalainen kyliimme hyökätä.\n\n-- Eikö koskaan... Eikö Ahmakaan?\n\n-- Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.\n\n-- Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko\nelämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?\n\n-- Onpa jo aikakin...\n\nNe uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat\nniitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut.\nRauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne\ntuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia\nei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa...\nNyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää\nkoskaan näe... Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon\nmuuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan\nkuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus:\nja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista...!\n\nJa hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia;\nmutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas\noli vaipunut omiin ajatuksiinsa. --\n\nHuolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt\nenää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin\nkatkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen\npalannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat\nheikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan\nkoko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa\npuhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin\nvähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:\n\n-- Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!\n\nHelinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas,\nmutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:\n\n-- Eikähän tuolla ole taloakaan.\n\n-- Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.\n\nJa Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään\nKrankkalan mäelle uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves\nheiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti\nhirsikerroksen päälle.\n\nItsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan\nKiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli\ntuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen\nvesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei\nsiitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se\nentinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen,\nmutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan,\nahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien\nvedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan\ntalon kohoamista entiselle paikalleen.\n\nVähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella\nja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille\nasuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti\nsiellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden\nrinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä\nkuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.\n\nJo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen\nsaapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten\nlähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi.\nSamalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa\nOulujoen suuhun.\n\nSurullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan\nkylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt\nniin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä\nmistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli\nmukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja\ntarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen\nsaanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa\nsotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan\npitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka\nviides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi,\nniin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin\ntalonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli\nollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.\n\nSamoihin aikoihin -- keväällä 1590 -- hän rupesi myöskin jo\nrakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli\nLinnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut\njonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan\nhävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat\nmultavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän.\nLinnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja\nsinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty\nPohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla\nyhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä\nuseampia yksityisten taloja.\n\nNiissä toimissa muokattiin ahkerasti koko kevät ja kesä.\nTyövoimia oli kylliksi -- keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin\nrakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu\nLaurinpoika-niminen asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi\ntullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin\ntuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan\nnoita omituisia oloja ja kahakoita.\n\nMuutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon\ntunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut\nkirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle\nse talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä\nJäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä,\nmilloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen\nluokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä\nLimingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas\nsaapuvilla.\n\nOutoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin,\nsillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan\nKaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus\nnyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä\nneuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen\nesitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.\n\n-- Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa\nperästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme\nLapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme\nalueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät\nniissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän\non luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.\n\nTämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen\nretki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä\ntakia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet\nJäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois\nyhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta.\nNiitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin\nmuutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka\novat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä\nheidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen\nretki on siis hyvinkin tarpeellinen.\n\n-- Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!\n\nNiin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia\npappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin\npahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää\nryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta\nvihaa pohjan perukkoihin. Miks'ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa\nelämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen\nsiitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika\nasettua.\n\nNiin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon\nkannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen\nkärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin\niiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen\ntehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka\nheidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.\n\n-- Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille\nrannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi\nkostamaan sinne? kysyivät he.\n\n-- Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole\npaljon kostamista, selitti Vesainen. -- Palatessa sopii muuten\npistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.\n\n-- Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha\nKauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä\nrunsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi\nvielä hyötyä.\n\nBagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin\nsotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken\ntekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista\nvenäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän\nkanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä\nhallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan\nomassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä,\nsiitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi\nvielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet,\nmuonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen\nPohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten\nkirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.\n\nJo suostuivat liminkalaisetkin Krankan Hannun ehdotuksesta tuumaan, ja\nkukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.\n\n-- Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti\nVesainen.\n\n-- Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.\n\n-- Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta\nensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.\n\nSillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta\naiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko\nnaisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan\ntuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin\npaljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet\nmukaan, Annihan siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei\nollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan Johanna, joka jo monet kerrat oli\nlinnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa\nHannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk'ei se vielä ollut aivan\nvalmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.\n\nPäivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään,\nja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi\nhivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain\npäiväin kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä\najassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi\nhiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä\nluonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä;\nse painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi\nelinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat\nrannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan\nympärilleen elämän itua.\n\nJa ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko\npihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon\npuhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen,\nhurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden,\nhekkuman ja lemmen.\n\nLinnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle\nnuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan\npoika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka,\njoka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen\nahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän\njo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja\nkun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen\nhän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori\nherra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä.\nMutta Anni ja Helinä vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.\n\n-- Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.\n\n-- Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.\n\n-- No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.\n\nJohanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja\nvirkkoi:\n\n-- Uskallan kyllä.\n\nMutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin\nkiellellen ja varotellen:\n\n-- Menetkö?\n\n-- Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä\nvauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski,\npikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian\nkatseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa\nsukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa\nperäsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna\ntyönsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen\npiti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin\nkumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.\n\nPalavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan\ntiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret.\nTällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän\nihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti\nosasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:\n\n-- Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!\n\n-- Vaan jospa en lähde?\n\n-- Lähdetpähän -- lähdethän Johanna!\n\nSe oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki\nsiinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti\npäivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia\nuusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n    Hiihti soita, hiihti maita,\n    Hiihti auhtoja ahoja:\n    Tuli suihki suksiloista.\n    Savu sauvojen nenistä.\n\nTaas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan,\njäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen\npeittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä\nPohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.\n\nValmistuksia oli tehty pitkin syksyä, sonnustettu miehiä, varustettu\neväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa\nmatkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli\nkuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan,\nja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen\nsunnuntai, jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan\nlähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä\ntuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä\nmietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken\nvalmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa\npoikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut \"isän\" nimeä\ntapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas\npiti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan\nhuoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan\nlaajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän\nennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.\n\nTämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä\nryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin\nolivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja\nyhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan\nsaalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt\noli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin\ntaisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo\nretket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt\nmääräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket\ntietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen\nluonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat\nvälinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.\n\nTulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen\nkutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista\njoukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä\nnaapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja\npäällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi\nVesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä\nmaine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan\nhiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho\njo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti\najoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään\nretkikuntaa.\n\nSynkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet\nkertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein\nuhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona\nKrankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.\n\nEikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi\nistuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan\nJuhon viereen -- niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun\nVesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja\nvilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin\nsilmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti\npitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi,\norvoksi hänet ja lapsen.\n\n-- Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista\npalatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt\nsanasi, Juho.\n\n-- Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän\ntarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli\ntoista.\n\n-- Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi\nhuolehtia.\n\n-- Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä\nhuolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa,\ntämä on viimeinen.\n\n-- Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!\n\n-- Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä\nhuolet, Anniseni!\n\nArkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen\nhellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa\nkohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon\nodottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen\ntähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana\nvirkahtamatta:\n\n-- Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin\nolla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko\nonneton suku.\n\nMutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi\nerääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli\nja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja\nelvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista\nnuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:\n\n-- Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.\n\n-- Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?\n\n-- Et saa jäädä!\n\n-- Ikävöitkö sitten minua takaisin?\n\nTyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi\nkumminkin ja kuiskahti:\n\n-- Ikävöin...\n\nKuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman\nmurheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi,\nreippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset\nvietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä\nvaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika\nsiirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana\naamuna lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä\ntörmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat\npoistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä\nvilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. -- --\n\nPäivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja\nmuutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa\nrannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen\ntäältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla,\njoku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu,\nottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi\njo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.\n\nTorvisen taloon ja lähimpiin naapureihin olivat miehet majoitettuina\nsiihen asti, kunnes kaikki olivat koolla, mutta ahtaaksipa kävi olo\nväljissäkin pirteissä, kun satakunta miestä saapui Oulunlinnastakin\nHannu Laurinpojan johdolla. Puuhaa siinä oli Juholla ja Hannulla näiden\nkaikkien tarpeiden tyydyttämisessä, ja monesti he olisivat joutuneet\npulaan, ellei heillä olisi ollut alituisena apunaan noiden vanhain\nLapin-kävijäin Niilo Oravaisen ja ukko Torvisen tottumusta ja\nneuvokkuutta. Niilo, Lapin vouti, oli hallituksen erityisestä käskystä\ntullut Torniosta ollakseen retkellä mukana, mutta ei hän muutenkaan\nolisi sieltä malttanut poissa pysyä, sillä olihan tämä retki ikään kuin\njuhla hänen omalla monivuotisella vaikutusalallaan. Torvinen sitä\nvastoin ei ollut aikonut lähteä matkaan ollenkaan, hän oli jo siksi\nvanha, ja se jalka, joka Iijoen jäällä oli haavoittunut, häntä vieläkin\nvaivasi; sitä paitsi hänen poikansa Laurin kuolema oli pahasti\nköykistänyt vaarin vartta. Mutta kun hän siinä miesjoukossa nilkutti\nedestakaisin häärien monenmoisissa valmistuksissa ja puuhissa, muistui\nhänelle niin kovin elävästi mieleen monet entiset hauskat matkat, mieli\nkiintyi tuhansiin pikkuseikkoihin, hän innostui, hänen rupesi yhä\nenemmän tekemään mieli mukaan. Melkein kadehtien katseli hän vanhaa\nystäväänsä Niiloa, joka täydessä tolkussa hankkiusi retkelle.\n\n-- Et ole sinäkään enää mikään nuorukainen tämmöiselle matkalle,\nvirkahti hän kerrankin.\n\n-- Mikä kummempi se nuorukainenkaan on kuin minä. En pakostakaan jäisi\npois, ja vieläpä näkyy sinunkin mielesi tekevän matkaan.\n\n-- Tekeepä hyvinkin. Melkein poikasesta asti olen nelisenkymmentä\nvuotta joka talvi käynyt Jäämerellä. Vielä lähtisin nytkin viimeistä\nkertaa noita maita näkemään, vaan eipä taida tuo jalka enää pitkillä\ntaipaleilla suksessa kestää.\n\n-- Onhan sinulla vankat porot, harallani minäkin ajan.\n\n-- Sääli jäädä, uhka lähteä!\n\nVaan miten olikaan, kun toiset työntyivät matkaan, niin kovin\nsurkealta rupesi Torvisesta kotiin jääminen tuntumaan. On sitä aikaa\nvielä maata uunin pankollakin, hän murahti, mutta vielä minä miesten\nrinnalle kykenen. Ja pirttiinsä hän kapaisi, pukeusi vanhoihin\nLapin-tamineihinsa, sääryksiin, kallokkaisiin, peskiin ja\nneliskulmaiseen, punaiseen lappalaislakkiinsa, istahti kepeänä kuin\nnuorukainen ahkioon, viskasi hihnan selkään, ja pian hän jäällä Niilon\ntapasi.\n\n-- Vieläpähän Lappi veti.\n\n-- Ei hellittänyt, ei laske omaansa, siksi olen tuttava pohjan poikien\ntulille, Lapin lasten tuntureille.\n\nJo paria päivää ennen oli pororaito laitettu taipaleelle vetämään\nmiesten kuormia ja osaksi aseitakin, varsinkin pyssyjä, joita\nhiihtäjäin oli jyrkillä tunturitaipaleilla vaikea kantaa selässään;\nolipa pari pientä rautatykkiäkin Oulunlinnasta annettu mukaan.\nEtujoukkoa, jota taatut kemiläiset Lapin-kävijät opastivat, johti\nKrankan Hannu, jälkijoukon kanssa ajoivat Oravainen ja Torvinen, mutta\nitse Vesainen hiihti joukkonsa keskellä, hiihti ryhmästä toiseen pitäen\nsilmällä kaikkia ja tarkastellen että miehet pysyivät koossa ja että\nhyvä järjestys vallitsi. Olipa siinä vaalimistakin tuossa\nretkikunnassa, jossa oli neljättäsataa miestä, kaiken ikäistä ja\nluontoista, miestä innostunutta ja uskollista, mutta joukossa\nhalutontakin ja juonikkoa.\n\nNiin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja\nlähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja\nSompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen\nyli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.\n\nOli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä\nkäsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki\nauhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat\nsihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen\nnenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin,\nharvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja\npaukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten\nmielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun,\nja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja\ntaivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku\nkävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä\nhetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan\nkaverrettua kaihoa liukkaammaksi.\n\nTaipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin pitkä yö. Milloin\nhiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut\nolevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa\njääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki\näärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka\nylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja\njoiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän\nkuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan\njyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen,\nlaskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono\nparhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä\nhuipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään\nalaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi,\njoka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan\nleikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin\nkysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän\nhautansa se, joka toisista erkani.\n\nVuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän\naikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa\ntähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä\nhuolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta\npilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan\ntaivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta\ntaivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle,\ntalviselle tantereelle.\n\nSitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja\ntoisen. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan\nkylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja\npantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle\npaloviinaryyppy tai kaksi -- taikka ei yhtään. Mutta kun päivän\nmatka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai\ntunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat,\ntaitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio,\njonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä\ntuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin\nlämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.\n\nVaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla\nvielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja\nmuistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja\nseikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin\nkultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen\nkuunteleville kumppaneilleen:\n\n-- On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin\nviime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten.\nSilloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies\njoka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en\nollut silloin vielä Lapin voutina -- Lapin verotus olikin silloin vielä\nmeidän talonpoikain käsissä -- mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä\nolin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin\nkantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka\nhänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan\nlähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme\nvuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä\nkylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset\nkävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina\nLofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä\nnorjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin\naina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä\nverotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen\npirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun\nei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä\nenemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.\n\n-- Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku\nnuorempi joukossa.\n\n-- Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä\nja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan\npuutu.\n\n-- Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!\n\nNiin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita\nmakean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella,\nkuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia,\nkuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi,\ntokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä\nperintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois\nTurjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan\npuolellekin.\n\nHetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja\nkertoi kemiläisten retkistä:\n\n-- Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun\nmeiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan.\nVuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta\nveronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina\nPyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa\nvaroissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin\nsaatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa,\njoskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan\nkielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi\nsitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja\nkarjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa\nkahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut\nmeidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon\nrannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä\nisännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat\nmunkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin\npiti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.\n\n-- Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?\n\n-- Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin\nkerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä,\njotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän\nniskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa\nPetsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin\nluostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun\nseuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin\nrinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli\npensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta\nmeidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin\nsuoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin\nparikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme\nKemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut\ntehdyksi.\n\n-- Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä\nmunkkeja!\n\n-- Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia\nmuistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!\n\nNiin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi,\nnauttien siitä nuorten innostuksesta:\n\n-- Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on\nmyöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.\n\n-- Kaikki pois, koko vieras valta!\n\nNiin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas\npuristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina\nnuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat\nhavuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta\nsaaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.\n\nKoko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa\ntuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat\nvallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä\nmissään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja\nkaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa\nvainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin,\nhaisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen\nliekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas\nmatkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti\nulvahtaa.\n\nYhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti\njoukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden\nnuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala\nja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia\npainamassa pohjoiseen päin.\n\nPohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta!\nNäytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut\nehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi\njokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo\najanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia\nponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen\npohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!\n\nNoinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä\ntuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava\ntunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella\ntaikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja\nintohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin\nlietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä\ntuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?\n\nKuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain\nnoiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven\nsisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja\nkiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo\non viha ja kipinä on kosto.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n    Viel' ei meitä noijat noiju,\n    Noijat noiju, näe näkijät,\n    Näille teille kuoleviksi,\n    Matkoille maseneviksi,\n    Nuorina nukahtaviksi,\n    Verevinä viereviksi.\n\nEnsi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan,\njäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista\nPetsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä\nmeren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan\nrantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen\ntuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi\nselkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa\ntuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat\nennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti\nnäitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä\noli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä\npuiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he\nolivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja\nhävitystä anastajan pesään.\n\nVajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.\n\nIhmetellen ja säikähtyneinä näkivät näiden seutujen kalalappalaiset\ntuollaisen monisataisen miesjoukon hiihtävän heidän kyliensä kautta.\nOlivathan he ennenkin nähneet verottajajoukkoja, olivat suuriakin, vaan\ntällaista laumaa eivät koskaan. Hätääntyneinä riensivät muutamat\nPaatsjoen lappalaiset jo edeltäpäin ilmoittamaan luostariin, että\ntulossa oli joukko outoja hiihtäjiä.\n\nPetsamon luostari Petsamonvuonon päässä ei ollut vielä varsin vanha,\nvaikka se jo oli saavuttanut niin suuren ja laajan vaikutuksen Turjan\nniemen oloissa. Vuotta nelisenkymmentä sitten oli sille ensimmäisen\nalun antanut solovetilainen munkki Trifon, joka oli ottanut\nlappalaisten käännyttämisen elämän tehtäväkseen ja asettuen\nPetsamonvuonon varrelle rakentanut sinne kirkon ja kerännyt erakoita\nympärilleen. Mutta siitä alusta oli luostari lähtenyt nousemaan nopeaan\nkukoistukseen; jo parikymmentä vuotta myöhemmin kuuluu siinä olleen\nkolmattasataa henkeä, niistä 50 munkkia ja yli 200 maallikkoveljestä\neli palvelijaa. Ja äveriääksi tämä maailman pohjoisin monasteri myöskin\npian kävi; sen varat kasvoivat tietysti etupäässä runsaista\nlahjoituksista, joita kaukaiset uskovaiset Venäjältä alinomaa\nlähettivät tälle uskonsa pohjoisimmalle rajanvartijalle. Mutta myöskin\nharjoittamillaan elinkeinoilla se vaurastui; lappalaisten verotus, jota\nulonnettiin sangen laajalle, oli tietysti tuottavaa, mutta vielä\ntuotteliaampaa oli kalastus meressä ja joissa sekä valaanpyynti, jota\nmonasterista käsin hyvin uutterasti harjoitettiin. Olihan itse tsaari\nIivana Julma erityisellä lahjoituskirjalla laskenut koko Turjanmaan\npohjoisen rannan, maat ja vedet, luostarin omiksi, joten sillä\nnaapurikansojen harmiksi oli yksinoikeus siellä kalastellakin.\nSuolankeittimöistään ja laivanveistämöistään se oli kuulu, ja\nenglantilaiset ja alankomaalaiset laivat välittivät sen kanssa vilkasta\nkaupankäyntiä, jota paitsi luostari itsekin harjoitti merenkulkua.\n\nPetsamon luostarin rikkaus ja mahtavuus oli paisunut vuosi vuodelta.\nSen hallitseva asema Jäämerellä kävi yhä täydellisemmäksi. Luostarissa\noli jo koko rivi rakennuksia, kirkkoja ja kappeleita; siihen kuului\nkarjataloja ja myllyjä, ja sen satamassa oli pieni kaupungintapainen\nkasvamassa. Ja kuten muutkin venäläiset luostarit siihen aikaan, oli\nPetsamokin muureilla ympäröity, ja sillä oli varustuksia voidakseen\nomin voimin puolustaa itseään sattuneita hyökkäyksiä vastaan.\n\nMutta mikään vaara ei ollut pitkiin aikoihin luostaria uhannut,\nhäiritsemättä sen asukkaat olivat saaneet hiljaisessa yksinäisyydessään\nharjoittaa hartauttaan ja palvella Jumalaansa. Se oli omituista\nseurakuntaa, mikä täällä inhimillisen asutuksen äärillä eli omaa,\nmuusta maailmasta erotettua elämäänsä. Sinne olivat vetäytyneet\nväsyneet taivaltajat suojaan elämän myrskyävältä mereltä; monet rikkaat\nja suurellisetkin olivat, kyllästyneinä maailman herkeämättömään\nrientoilemiseen ja kilvoitteluun, jättäneet kaikki, jättäneet\nrikkautensa ja loistonsa, viljavat maansa ja maalliset huvinsa ja\npaenneet kenenkään tietämättä Jäämeren viileälle rannalle, siellä jo\neläessään puoleksi haudatakseen itsensä ja vaipuakseen hiljaiseen\nmiettimiseen, sielunsa valmistamiseen ja Jumalansa palvelemiseen. Sinne\noli myöskin mieron taipaleelta joutunut moni köyhä kerjäläinen,\nlöytänyt siellä suojaa ja lämmintä ja jäänyt sen hoivaan elämään.\nSiellä eli rinnakkain venäläinen pajari ja karjalainen kalastaja,\nsamanlaiseen karkeaan kauhtanaan pukeutuneena, samalta pöydältä syöden,\nsaman alttarin edessä kumartaen. Ei kysytty nimeä eikä arvoa,\nainoastaan hurskautta ja sydämen nöyryyttä.\n\nMaailman riennoista vapautuneina, kaukana sen taisteluista ja\nvälittämättä sen vaiheista he elivät siellä, ja aamusta iltaan\nkaikuivat luostarikirkoista heidän hartaat rukous- ja kiitosvirtensä\nautioon luontoon. Herralle suitsutettu savu kohosi talvista taivasta\nkohden, ja vahakynttilän valo heijasti kauas Lapin pitkään yöhön.\n\nAikaisin olivat Petsamon munkit jouluaamunakin (1590) olleet kirkossaan\nveisaamassa ylistysvirsiä jumalanlapsen syntymisestä ja siirtyivät\nsieltä ensimmäisen jumalanpalveluksen loputtua kukin koppiinsa, vielä\nyksinäisyydessä jatkamaan kiitostaan ja rukoustaan. Luostarin vanha,\nvalkopäinen igumeni Gurij, joka suuren hurskautensa takia oli Trifonin\nkuoltua tullut tämän sijalle, istui huoneessaan Raamattu edessään\nmietteisiinsä ja tutkistelemisiinsa vaipuneena. Siihen hänelle tuotiin\nlappalaisten viesti, että vihollisen joukko oli tulossa luostaria\nkohden.\n\n-- Te olette heikkoja, lapseni, te pelkäätte turhia, virkkoi hän\nlevollisena sanantuojalle. -- Kuka voisi vihamielisissä aikeissa\nhyökätä pyhää huonetta vastaan itse Vapahtajan syntymisen päivänä?\n\n-- He ovat outoja nemtsejä tunturien takaa.\n\n-- Mutta onhan heilläkin Jumala, hän estää kyllä heidän aikeensa. Mutta\nkuitenkin, teidän heikkoutenne takia, sulkekaa luostarin portit ja\nantakaa palvelijoille aseita.\n\nMutta tuskin oli tämä käsky saatu täytetyksi, kun jo lännestä päin\nrupesi häämöttämään hiihtävä parvi, joka kuin tuulen lennättämä musta\npilvi nopeasti liukui lumitantereen yli luostaria kohden. Hädissään\nkiirehtivät hämmästyneet munkit kirkkoihin Jumalalta apua rukoilemaan,\nvaan maallikkoveljet varustautuivat asein puolustamaan pyhää kotia. --\n\nVesaisen joukko saapui jo perille, pysähtyi luostarin alle, ja miehet\nnousivat suksiltaan sonnustautuakseen taisteluun. Tuumana oli ollut\näkkiarvaamatta aamuhämärässä hyökätä luostariin ja hävittää se,\nennenkuin sen asukkaat ehtivät vastarintaan ryhtyäkään. Ja tämä tuuma\npäätettiin viipymättä panna toimeen. Kiireesti järjestivät Juho ja\nHannu miehensä, ja juoksujalassa rynnättiin luostarin portteja kohden;\naivan lähellä vasta rämäyttivät miehet kamalan sotahuudon, jota rannan\ntunturit koleasti kajauttivat.\n\nMutta portit olivat suljetut, ja odottamaton vastarinta kohtasi\nhyökkääjiä muurien takaa. Sieltä yhtäkkiä pyssyt paukahtivat ja keihäät\nsinkoilivat, ja typertyneinä pysähtyivät pohjalaiset, miehen siellä\ntoisen täällä kaatuessa hangelle. Eivätkä he kauan siinä vitkastelleet,\nvaan kääntyivät juoksujalkaa pakoon.\n\nVesainen kirkui harmistuneena ja komensi julmalla äänellä pakenevia\nmiehiään pysähtymään. Luodin kantaman matkan päähän seisahduttiinkin ja\npikainen neuvottelu pidettiin siinä puolipimeällä hangella.\n\n-- Ne ovat lappalaiskatalat niille taas viestin vieneet.\n\n-- Ei tässä auta muu kuin piirittäminen, niitä on monta sataa miestä,\neivätkä ne hevillä antaudu.\n\nNiin tuumailivat muutamat ensi vastoinkäymisessä masentuneina. Mutta\nVesainen puhui harmista hehkuen:\n\n-- Piirittämään! Tässäkö viikkokausiksi rupeaisimme seisomaan\ntuollaisten puuaitausten ulkopuolella ja antaisimme muutamain munkkien\nsuotta härnätä ja pelottaa itseämme. Sitäkö varten me satakunnan\npeninkulmaa olemme tänne hiihtäneet? Eiväthän ne Pohjanmaan miehet\nennen ole raukkoja olleet. Ei, uusi ryntäys heti ja kahta\nvoimakkaammin!\n\nMutta se tuuma näytti vieläkin muutamia miehiä kammottavan. Pitäisi\nmuka odottaa niitä tykkejä, jotka kuormaston mukana olivat tulossa, ja\nniillä edes särkeä portit. Mutta se puhe pisti vanhalle Torvisellekin\nvihaksi.\n\n-- Eikö nyt miesten voimalla saada tuollaisia ovia särjetyksi, sanoi\nhän. -- Minä lähden muutamaksi portinsärkijäksi, ja on niitä miehiä\nmukaan lähteviä muitakin, sen tiedän.\n\nJa niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri\ntahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko\nportin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten\nkeräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti\nVesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää\nmiettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon\neteenpäin.\n\nSinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä\nryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista.\nMutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se\nhuojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä\nja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen\nmoukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä\nja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät\ntoistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen\nväännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui\nraskas salvos.\n\nHuutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi\naamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin\nmiehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja\nkeihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat\npohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui\nhankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi\nvähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he\ntaistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta\nvälähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti\nHannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka\nputosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään\nkeihäänvarren tynkä.\n\n-- Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen,\nja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. -- Itsestäni on tämä tappara\nottavampi.\n\nTaistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon\ntornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja\nmelkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien\nharrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat\ntoiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut\nvihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo\nhajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja\nseiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin\nkautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä\nehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.\n\nMutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin\npyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen\nkirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä\nsytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet,\ntaistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo\nhurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui\nvirtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin\nkuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä,\narmonhuutoja ei kuunneltu.\n\nYlinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo\nhurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui\nohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin\nhuumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa\nvaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän\nkeihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli\nkaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut\nalttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat\nhartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän\nsurvaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.\n\nHän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa\ntehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin\nvieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä\nkeihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli\nlevinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon\nolivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt\npakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi\nkirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.\n\n-- Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä\nluostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen,\npyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.\n\n-- Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?\n\n-- Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.\n\nItse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun,\nTorvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin\nkuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän\nkäski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset\nsytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona,\nainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä\nlymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja\nryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet\nsitäkin sytyttämään.\n\n-- Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka\noli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti\nlämpimissään veti sitä nahkaansa.\n\n-- Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion\ntekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät\npökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja\nkompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat\nmiehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa\nliekkeihin.\n\nMäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho,\nsaunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon\nasettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut.\nKalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui\nerakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin\ntahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa\npalvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen\naukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven\nauki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon\npolvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:\n\n-- Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?\n\n-- Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi\nHannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo\nruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen\nverta teurastamalla vuotavan.\n\nMutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle\nkuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään,\njotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi\npörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin\nluultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva\nääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:\n\n-- Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne\nsydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se\ntulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja\nvalitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä\nminua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. -- Mitä\nlienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään\npaikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä.\nTurmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu\nkirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän\njoulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan\nsyntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan\nkatkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan\nnäe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra\nei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan...\n\nÄäni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas\npolvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella\näänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi\nkoskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun\nkiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut\njoulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat\noppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen\nkirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa.\nKävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa\nmelkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli\nsoimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään\nseisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:\n\n-- Pahasuinen äijä -- olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön\npesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin\nkädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!\n\nSillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse\nluostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille\nsaapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli\ntyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat\nvalinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun\nVesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin\nmoniaita tunteja -- työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.\n\nMutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä\nvallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat\nsuksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat\nliekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja\nrakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle\nöistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen\npintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon\ntorni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja\nsärkyessään.\n\nHangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen\nretkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.\n\n-- Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon\nluostarista, virkkoi Juho innostuneena.\n\n-- Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden\nkäry.\n\n-- Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme\nvielä komeamman rovion.\n\nVähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat\nalemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan\ntasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.\n\nAinoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta\nmäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen\nyksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan\njumalankuvansa eteen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n    Jopa tiesi, jotta tunsi,\n    Tiesi tielle tullehensa,\n    Matkalle osannehensa:\n    Eipä jaksa jalka nousta,\n    Siin' on kuin kivinen kenkä.\n\nVielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta\nniiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin\nsisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.\n\nMutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä\nmiestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin.\nHänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja\nhetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma\nollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää\ntahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan\nrannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista\nsiellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat\nankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen\npahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin\npaljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että\nnorjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen\nveron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.\n\nMutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa\nlisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin\nharvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta\nvuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset\nviranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan\nlinnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että \"ruotsalaiset\", joksi he\npohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa\nkostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen\nveronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai\nottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti\nkirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä\ntakavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti\nsai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain\nviikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille\nriemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta\nretkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.\n\nMutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen\ntäyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena\njoulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä\nhiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät\nolisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat\nmieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.\n\n-- Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse,\nmurahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä\nlappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten\nlihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.\n\nMutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista\näkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä,\nennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät\nvarustaa itsensä.\n\n-- Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin\nmielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.\n\nMutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja\njoulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.\n\nVienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina\nkuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon\nvallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan\nsiellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko\npitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan\nkannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa.\nVihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja\nnämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri\noli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin.\nKannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa\nkohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että\nretkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen\nkostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen\nkatkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti\nvaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin\npäättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä\nSolovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma\nlähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja\nmaakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei\nhän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.\n\nJa tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan\nparantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui\nKuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.\n\nKuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen\nkäskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty\nja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään.\nKaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja\nihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen\nluostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550\ntienoilla) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta\nsillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo\nmerkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime\nvuosina oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu\npaalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut\nkoskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan\nvoivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen\nnukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen\nsanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.\n\n-- Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? -- Niin\nihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt\nparin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.\n\n-- En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.\n\n-- Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö\npalvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja\nkäskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä\nhän tietää.\n\nSen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan.\nMutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat\nkuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin\nmielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui\nkotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti\nvihdoin ylös.\n\n-- Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me\nolemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.\n\nTieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä\nvarustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit\nsuljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet\nkeihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin.\nVihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo\nseuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet\npakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja\nhävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla\nhuomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin\nkehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi\nKuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.\n\nJa pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen\nmiehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön\nporttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat\nmuurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen\nrankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita\nhaavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina,\nväsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan\nkaupungin edustalle.\n\nJa siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta\nrynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien\nsisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn\nisketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä,\nkun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta\nhuolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli\nkärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut\nkärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa --\nja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta\ntaas portilta palaamaan -- siihen hän ei suostunut, toista hän oli\nKaarle-herttuallekin luvannut.\n\nAsemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita\nmukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu\nmuuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla\nkorjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.\n\nVesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja\nnurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon\nmitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun\nalussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima\ntunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä\nparemminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet\nmillään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien\nääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa\nmukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut\nmitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat\nmiehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota\nkylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.\n\n-- Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin\nhupenee.\n\nHalonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota\ntyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi,\nvanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa\nvihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka\nhänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina\nvähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä\nVesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi\nmonesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää\nmiestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen,\nenimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa\nkaikessa vastaköyttä.\n\n-- Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he\nmurahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen\nukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin\nratkaisevaan toimenpiteeseen.\n\n-- Niin minustakin, vastasi Vesainen. -- Tehdään vieläkin ryntäys!\n\nHän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot\nolivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa\ntasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja\nnyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi\nmuuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä\npitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen\nsisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli\nalakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, -- yön\npimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja\nKrankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta\nliikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti\nikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan\nvartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.\n\nMutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen\nnäreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään\nhyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai\ninnostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat \"Halosen miehet\" vielä\njuonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta\nHalonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski\niltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan\nperästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet\nKuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.\n\n-- Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi\nvihan vimmassa keihäänsä. -- Mutta petturin palkan saatkin!\n\n-- Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. --\nViedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt\nheti hyökkäykseen.\n\nHalonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja\nvartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen\nja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä\npitkin.\n\nLumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas\nsuuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa,\neivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin\nhaamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut\nsuhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen\nedustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko\nsärjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti\nsiltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä\njuoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli,\njoka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot\nsyöksähtivät jo kaduille.\n\n-- Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi,\neihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen\nVesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja\npäästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen.\nMutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä\nkaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta.\nMiehet pysähtyivät.\n\n-- Jokohan ollaan merrassa?\n\nKuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.\n\n-- Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan\nmiehet, takaisin, aukolle!\n\nKuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja\njäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian\nhe huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille\nkeräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.\n\nSieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin\nvangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen\nsotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi\nheti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin\nkupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin\ntalojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin\nkapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja\nhävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt\nAhma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen\njoukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.\n\nMutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi\nhänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima\nottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi\nmitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että\nheidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi,\navautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon\nvoimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen\nsuuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon\nhimmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät\nvihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän\nainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen\nmiehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa\nystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä\nkuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä\nympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät\nkahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja\ntyöntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.\n\nJo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan\nkuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa,\ntietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä\nhänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi\njo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä\nitse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.\n\nMutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan voivodin sotamiehet\nolivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet\ntekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat\ntakaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies\neksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet\nmihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti\nkyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin\nkaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon\nvaltaamia miehiä kaatui tukuittain. -- Peräytykää tulen liekkiä kohden!\nse huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat\npelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa\nkohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa\nhurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden\napumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.\n\nMutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan\nmiehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän\nohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen\nsyrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja\nantoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun\nhe taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi\nheiltä iskujen välillä:\n\n-- Nyt et livistä kynsistäni!\n\n-- Jäät sinä jos minäkin!\n\nMutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle\nja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta\nlävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki\nsen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä\nväistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä\nsyöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi\ntantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen\npaikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta\nsamassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen\nvastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi\nsiltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle,\nkiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.\n\nPaluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä\nulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät\nseisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen\njäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain\nvartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista.\nViimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli\nkaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko\nkuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä\nkanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän\nolisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat\npysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman\ntyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.\n\nKuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä\nrauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä\narveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa,\nei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun\nmiehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin\njääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita\ntuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten\nvartoivat uutta hyökkäystä.\n\nVesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja,\ntehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän\ntiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli\nvankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli\nvastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla...\n\nSe uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä\nkeskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa\nmiehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä\nvapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä\nhiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä\nnoin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta\nnyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen\nrynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden\npetoksen ja huudahti:\n\n-- Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet\ntakaisin.\n\n-- Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. -- Ei\nniihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.\n\n-- Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla\nankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta.\nHirtettävä ne petturit on joka mies.\n\n-- Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku\npeittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata\nvielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.\n\n-- Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin\npainaa.\n\nMuu ei auttanut -- paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi\nVesainen siitä käskyn joukoilleen.\n\nMutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet\npalata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat\nkurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen\nlappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin,\nmutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta;\nmoni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle,\nettä heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut,\nmuutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne\nkalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet\nKitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon\npirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan\nlappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen\nsuomalaisen uudisasutuksen. --\n\nPahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan\nedustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin\nsuurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden,\noli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa\nPohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat\nkaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa\nretkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin,\nuskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle.\nÄidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein\nmielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.\n\nJa kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se\nVesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina\npuolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan\ntäydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina\nkaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta,\nkokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman\npäähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen\nloistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla\ntehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten\njälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena\npaikoilleen, -- supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut\nvalloittaa!\n\nNiitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea\nylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja\nKittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli\nhänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan\nhän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei\nollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut\nisketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia\nkohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä\nperintöään. Ja olihan hänellä -- seikka, mikä häntä enin hyvitti --\nmukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa,\nvastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa\nvangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se,\nse korvasi paljon.\n\nMielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina\nkeskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut,\netteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti\nnähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti\nhiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen\nkiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät\njuoksevan.\n\n-- Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista,\nennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!\n\nJoskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:\n\n-- Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta\npäivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.\n\nJa yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla\nlepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman\npilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun\nlähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi\nAhman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies,\njoka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.\n\n-- Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman\nportin kaareen kuivamaan.\n\n-- Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?\n\n-- Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!\n\nNiin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman\neteen poronluun nakerrettavaksi.\n\nMakuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle,\nvieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.\n\nSiinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei\nhuokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen\nhuuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat\npuoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni,\nei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä\nriehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat\nlaineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa\nsidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän\ntunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo\nilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin,\niskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan... Mutta\nsiivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.\n\nYksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut,\nettä hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän\nolisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen --\noih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto\nvääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan...! Tuossa se\nmakasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva\nhymy huulillaan... Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan...\n\nJo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet\npullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti...\nVaan se kesti.\n\nSiinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy\nmaata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa\nlähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan,\nasettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset\ntoisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma\nennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä,\nvapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna...\n\nVoimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä\npullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä... Silloin\nsuksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän\nhiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset,\nja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa,\nmikä hänen tiensä merkiksi jäisi... Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin\nsamoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja\nviskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän\nkostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta,\npohjattomasta kostostaan...\n\nNiihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi\nunissaan kostonsa nautintoja.\n\nMutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän\nheräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä\nhiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä\nkohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä\nrannikkoa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n    Se oli surma suuren miehen,\n    Kuolo kuuluisan urobon.\n\nKiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä\nperäseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan\nkehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä\nhyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli\nkangaspuista päästänyt -- piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja\nJuholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.\n\nPäivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain\npöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja\nvalahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa\npitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään,\nmutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet\nsyliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan\nlumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti\neteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään.\nSiitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se\nkiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä\nsoittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa\nkaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana\nkaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman\nsoittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.\n\nAnnikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti\nkehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui\ntuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se\nsieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän\näkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein\nnuhtelevasti kälylleen:\n\n-- Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan,\nvaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet\npalaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät,\neikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.\n\n-- Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä,\nvitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.\n\n-- Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt\ntarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.\n\nTaas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena,\nmutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten\nhiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja\nkalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen\nkuluttua virkkoi Helinä:\n\n-- Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan\nlaske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat.\nSäikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon\nja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä,\njossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa,\nmutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää\nsulhastani...\n\n-- Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui\nAnni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. -- Etkö sinä siitä pelosta\nvieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole\nsiellä päinkään, jossa Ahma -- Jäämerellä, missä viipynevät.\n\nAnni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:\n\n-- Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä\naikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä\nvirkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!...\n\nJo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen\ntuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja\npohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli\nluonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli\nherättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt\noli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He\nodottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle\nvilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan\nilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja\nturhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä.\nKätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan.\nJa sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:\n\n-- Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi\ntuliaisia, tulee se...\n\nPeni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan\nkatsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he\nhiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle... Eikö ne ole\nYli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle ... niitä ne\non ... hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä...!\n\nMiehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia\nkysymään, ennenkuin istumaankaan käski.\n\n-- Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. -- Terveisiä laittoi\nVesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.\n\n-- Tuhannet kiitokset -- jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa,\nvieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?\n\n-- Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja\nVesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.\nMe muut painettiin suoraan kotiin.\n\n-- No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.\n\n-- Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin.\n-- Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken\nkuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: -- Jäi sinne paljon\niiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui\nTorvisen isäntäkin Kuolan portille.\n\n-- Isäkö kaatui, vanha isäukko -- sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö\nvarten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne\ntappelupaikalle ... eipä malttanut ukko pysyä kotona.\n\nAnni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti\nsurusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen,\nonnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut\npitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden\nperästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta\nnaistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen.\nVaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi\nhymyillä.\n\nMutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut\nsivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi\narastellen:\n\n-- Entä Hannu ... tuota Krankkalan isäntä...?\n\n-- Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi\ntulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan -- ja\ntässäpä sen nyt morsiamen tunteekin... Siinä käsi, kussa kipu...\n\nPunehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä,\nlohdutellen itkevää emäntää:\n\n-- Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla\nolutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan\ntulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään\ntässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä,\nennenkuin se Oulunlinnaan viedään.\n\n-- Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. -- Eihän vain Ahma...?\n\n-- Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on\npoltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies\nnuorissa, ei polttele enää.\n\n-- Tuopiko se sen tänne, meille?\n\n-- Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.\n\nHetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa\nylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja\nhuolissaan odotti kaivattu perhe.\n\nVesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein\npyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta,\nniiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.\n\nAnni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä\nlähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan\nsyrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä\npaluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja\ntäysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin\nvalmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti\nHelinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka\nkoski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.\n\nVaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi\nsydämensä levottomana tykyttävän, vaikk'ei tiennyt miksi. Olihan syytä\niloita, kun Juho taas palaa ... ja Hannukin... Miksi tuntui sitten\ntoisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti\naina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä\noikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei\nolisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo\najatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi\nhänen eteensä ... teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan\nloukkoon... Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa,\nvankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa... Mutta sittenkin, mahtinsa\nsillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä ... eikä Helinä\nvoinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman\nkuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi...\n\nJa taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli\nkertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän\npäätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella\nmuuta, Juhoa ja Hannua...\n\nMuissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa\nsynnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä\nsiellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan\npaluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään\nja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana\nsaapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka\ntahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä\nkerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi\nlapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä:\nVesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin\nkoskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana\npäivänä Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita\nodottamaan maineikkaan päällikön tuloa.\n\nSitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan\nedestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei\nsaunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi\nmennessään törmällä seisovilta:\n\n-- Eikö tulijoita jo näy?\n\n-- Ei näy vielä.\n\n-- Kyllä ne sieltä kohta ajavat.\n\nMutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi\ntuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään -- muita tuli, odotettuja\nei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi\nkatsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan\nHaukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi,\nodottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä.\nSilloin kuului törmältä huuto:\n\n-- Jo tulevat, kahdella hevosella.\n\nKoko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi\nnähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa\nkohden.\n\n-- Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks'eivät laske tuiskuna pihalle?\n\n-- Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?\n\nMatkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi\nmies reslan pohjalla... Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut...\nLaupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella\nvalkoinen riepu luokin nenässä...? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen\nruumista...? Juhonko? Ei, ei ... mutta miks'ei häntä näy? Hannu ajaa\nensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä... Juho\npoissa ... hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö...?\n\nAnni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas,\nkirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä ... ja viskausi\ntuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.\n\nSiellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat\njähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen\nsilmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen\ntakki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan\nkohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.\n\nVitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset\nhevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät\ntörmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat\nsyvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi\nreslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.\n\nKantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään.\nPorstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille\nseinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni\npakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen\nhuulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä.\nMutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta\nkatseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut\nmieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain\nkatseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä\nhuomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen\nkuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin\nseisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä.\nBaggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta\njohtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle\nherttualle, joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän\nnyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle\ntalonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi\nkatseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä\nkunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli\nvanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\nSiinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui\nkysymys:\n\n-- Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?\n\nSiirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle\nkuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen\ntapauksen matalalla, masentuneella äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina,\nja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat\nkestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi\nvälttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut\nmalttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen\nistuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä\ntorniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä\nalkumatkalle saattamaan.\n\nMieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja\nlaskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi\nvoitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä\nlähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet\naikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi\najavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin\nnorjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten\nkäsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei\nenää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:\n\n-- Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti\nkatsotaan.\n\nVaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.\n\n-- Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin\nvankkoja aittoja.\n\n-- Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön\nitsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen\npolttamansa sijalle.\n\n-- Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi,\nmuisteli Niilo.\n\n-- Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on\nkahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän.\nMutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä -- niin Juho ilkkuen\nhuusi kuuntelevalle Ahmalle -- nähdä saat, mutta etäältä, siivosti,\noviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä...\n\nAhma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti\ntuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti\nkahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se\noli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja\nkäsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.\n\n-- Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi\nAhmaa asettelemaan.\n\nMutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin\nnurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut\nkukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita\nvarottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä\npoikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.\n\nHämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi\nAhma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden.\nHannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa\nhän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä\nkohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.\n\nMutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti\noli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla,\nvastakkain vainajina...\n\nEi ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi\nsilmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa\npaikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.\n\nMutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen,\nkuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.\n\nItkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat\nvaromattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä\nauttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja\napein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän\nse vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä\nhiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen\nnojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut\nsurullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän\nkysäisi:\n\n-- Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?\n\nHannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:\n\n-- Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin\nhänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta\npulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen\nkorahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:\n\n-- Sano Annille ... Tapani kostakoon...\n\nNyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan\nesiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän\nheittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko\nruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen\nlastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:\n\n-- Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin\nkaikki...\n\nMutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän\njo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.\n\n-- Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää,\nniin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä...\n\nNiin vannoivat naapurien miehet. Ja vanha linnanpäällikkö julisti\njuhlallisesti, että Ruotsin hallitus ei ole jättävä Vesaisen ansioita\npalkitsematta. Annin luo astuen hän virkkoi:\n\n-- Niin totta kuin olen Pietari Bagge, toimitan sinulle ruunulta\nelinkautisen eläkkeen ja tilasi verottomaksi ikuisiksi ajoiksi.\n\nVaan toisten lohdutellessa surevaa leskeä harhaili Hannun katse etsien\nympäri pirtin; hän ei ollut vielä morsiantaan ollenkaan tavannut ja oli\nhuolissaan, että surusanoma aivan oli lannistanut tuon herkän ja hellän\nlapsen mielen. Hän löysi Helinän kyyristyneenä vuoteen nurkkaan; siinä\nnyyhki hiljaa, pää patjoihin painautuneena. Hannu istahti viereen,\nsiveli hellävaroen noita pehmeitä, vaaleita kiharoita ja kuiskasi:\n\n-- Tyynny tyttöseni, tyynny. Me panemme tästä elämän uudelle tolalle,\nja vielä se haihtuu surukin kerran.\n\nTyttö tarttui silloin hermostuneesti Hannun käsivarteen, nosti päänsä\npatjoista ja virkkoi, kohottaen kyyneleiset silmänsä Hannua kohden:\n\n-- Kuule, onhan nyt siis jo Ahmakin kuollut?\n\n-- Kuollut se on, mutta paljon sen henki maksoi.\n\nSilloin kiersi Helinä kätensä Hannun kaulaan ja nojasi päänsä sulhonsa\nrintaa vastaan. --\n\nPirtin pitkän pöydän ääressä, surevain seurakuntalaistensa keskessä,\nistui äänetönnä Iin vanha kirkkoherra vaipuneena synkkiin, murheisiin\nmietteisiin. Kädet olivat ristissä, säälivinä, surevina tarkkasivat\nhänen katseensa kehtonsa vieressä itkevää äitiä. Milloinkahan, niin\najatteli vanhus, milloinkahan päättyvät nämä veriset näytännöt,\nmilloinka rauhoittuu tämä levoton kansa, milloin sulaa viha sydämestä\nja kaikkoaa katkera kosto? Meneekö se iäti perintönä isästä poikaan,\npitääkö heidän aina kaatua koston sana huulillaan niinkuin Vesainen\näsken... Eikö vitsauskaan pehmitä luontoa ja nöyryytä kovaa sydäntä? --\nMutta sittenkin, niin ajatteli hän toisekseen, eihän voi tuomita tuota\nkansaa, se on niin paljon kärsinyt, sitä ei voi nuhdellakaan, sillä se\ntarvitsee lohdutusta...\n\nJa lohdutuksen sanoja hän sille rupesi puhumaan, lohdutusta etenkin\norvoksi jääneelle perheelle, mutta varoituksen sanoja kaikille. Ja\nlopuksi hän virkkoi: -- Paljon olemme nähneet verta vuotavan, paljon\nkärsimysten kyyneleitä, paljon surua ja kurjuutta. Suokoon Jumala, että\nvainon ajat nyt olisivat lopussa. Opettakaa lapsianne kammomaan verta\nja rakastamaan rauhaa, opettakaa heille, että kosto on Herran...\n\nHartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja\nyhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana\nhiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa\nkauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää\nsotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut\ntaistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut\nretkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja\nvakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään...\n\nHetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan\nkuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea\nlahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja\nlaski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas\nheti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean\nsotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat\nkankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja\nhymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun\nkuumuudessa lausumat sanat:\n\n-- Itsestäni on tämä ottavampi.\n\n\n\n"]