[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPjG6SMPT_QIIpWk-MkNyyqi3NUOi1wu2pFtAUUeClls":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},687,"Aarresaari","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"687-stevenson-robert-louis-aarresaari","687__Stevenson_Robert_Louis__Aarresaari",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"klassikot","fi",1883,1909,50146,315456,false,44339,[25,26,27,28],"Pirates -- Fiction","Sea stories","Treasure Island (Imaginary place) -- Fiction","Treasure troves -- Fiction",[30,31,32],"Adventure","Classics of Literature","Novels","\"Aarresaari\" by Robert Louis Stevenson is a novel published in 1883. Young Jim Hawkins discovers a treasure map in a dead pirate's chest, launching an expedition to a distant island. Aboard the ship Hispaniola, he befriends the charismatic cook Long John Silver, only to uncover a deadly mutiny plot. On the island, Jim faces betrayal, violence, and cunning adversaries in a dangerous quest for Captain Flint's buried gold. This classic adventure tale of pirates and treasure has shaped popular culture's image of seafaring rogues ever since. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lampén, O. E.",419,"Nuori Jim Hawkins löytää merirosvokapteeni Flintin aarrekartan ja lähtee purjehdukselle kohti kaukaista saarta. Matkan aikana hän joutuu keskelle vaarallista juonittelua, kun laivalla palveleva yksijalkainen kokki Long John Silver lietsoo miehistöä kapinaan saadakseen aarteen itselleen.","Robert Louis Stevensonin 'Aarresaari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 687. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AARRESAARI\n\nKirj.\n\nRobert Louis Stevenson\n\n\nSuomentanut O. E. Lampén\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI osa -- Vanha merirosvo.\n\n 1. Vanha merikarhu \"Amiraali Benbow'ssa\"\n 2. Musta koira ilmestyy ja katoaa.\n 3. Musta merkki.\n 4. Merimiesarkku.\n 5. Sokean merimiehen viimeiset hetket.\n 6. Kapteenin paperit.\n\nII osa. -- Laivakokki.\n\n 7. Minä matkustan Bristoliin.\n 8. \"Tähystäjässä.\"\n 9. Ruuti ja aseet.\n10. Matka.\n11. Mitä kuulin omenatynnyriin.\n12. Sotaneuvottelu.\n\nIII osa. -- Seikkailuni saarella.\n\n13. Miten aloitin seikkailuni saarella.\n14. Ensimmäinen ottelu.\n15. Saaren asukas.\n\nIV osa. -- Paaluvarustus.\n\n16. Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.\n17. Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.\n18. Tohtori jatkaa kertomuta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.\n19. Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.\n20. Silver lähettiläänä.\n21. Hyökkäys.\n\nV osa. -- Seikkailuni merellä.\n\n22. Miten aloitin seikkailuni merellä.\n23. Luodevesi.\n24. Korakelin merimatka.\n25. Minä valloitan _Hispaniolan_.\n26. Israel Hands.\n27. Paljon rahaa.\n\nVI osa. -- Kapteeni Silver.\n\n28. Vihollisen leirissä.\n29. Musta merkki uudelleen.\n30. Kunniasanalla.\n31. Aarretta etsimässä. -- Flintin osviitta.\n32. Aarretta etsimässä. -- Ääni metsässä.\n33. Päällikkö kukistuu.\n34. Loppu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA:\n\nVANHA MERIROSVO.\n\n\n\n1 Luku.\n\nVanha merikarhu \"Amiraali Benbow'ssa.\"\n\n\nJunkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet\nminua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta\nloppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain\nsiksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni\narmon vuonna 17-- ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola,\n\"Amiraali Benbow\" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut\nmerimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.\n\nMuistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle,\nmerimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä\nja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron\nkaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja\nepäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea\nsapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme\nja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin\nusein veteli:\n\n    \"Viistoista miestä arkulla vainaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo!\"\n\nHänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen\nankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli\nkuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin\nrommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla\nlakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.\n\n\"Hauska tölli tämä\", hän lopulta virkkoi, \"ja miellyttävällä paikalla.\nVilkas liike, vai?\"\n\nIsäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.\n\n\"No silloin\", hän puhui, \"tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies\",\nhän käski miestä, joka kuljetti arkkua, \"huopaa likemmäksi ja nosta\narkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne\", jatkoi hän. \"Olen koruton\nmies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla\nseuratakseni laivojen lähtöä. -- Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa\nkapteeniksi. -- Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat -- tuosta\nsaat\"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan\nylemmyyden ilme.\n\nJa vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän\nkuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan\nparemminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään\nja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla\nhänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut\npostin mukana \"Kuninkaallisen Yrjön\" edustalle. Siellä hän oli kysellyt\nmitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin\noli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut\noleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.\n\nYleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen\nkaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän\nistui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin\nhän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja\ntuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme\npian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan\ntakaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa\nluulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten\nälysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija\npoikkesi \"Amiraali Benbow'hin\" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat\nmerimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta\noviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan\nläsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen\nkäytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle\npelkonsa syyt. Muutamana päivänä hän oli vienyt minut syrjään ja\nluvannut hopearahan jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jos vain\ntähystelisin \"yksijalkaista merenkulkijaa\", ja ilmoittaisin hänelle heti\ntämän huomattuani. Monesti kuitenkin sattui, että kun ensimmäinen päivä\ntuli ja minä pyysin palkkaani, hän vain tuhautti nenäänsä ja karkoitti\nminut pois katseellaan. Mutta ennen viikon loppua hän aina muutti\nmieltä, toi minulle kolikkoni ja uudisti käskynsä tähystellä\n\"yksijalkaista merenkulkijaa.\"\n\nMinun ei tarvinne kertoa, miten tuo olento minua unissanikin kiusasi.\nMyrsky-öinä, kun vihurit vonkuivat nurkissa ja hyrskyt pauhasivat\nrantakallioilla, hän näyttäytyi minulle monenmuotoisena, kasvoillaan jos\nminkälainen, toinen toistaan pirullisempi ilme. Milloin jalka oli\npolvesta poikki, milloin reidestä, ja toisinaan hän esiintyi\nhirvittävänä olentona, jolla ei ollut koskaan ollutkaan enempää kuin\nyksi jalka ja se keskellä ruumista. Pahempaa painajaista ei voi\najatella, kun tuo olento sitten juosten ja hyppien ajoi minua yli\nkangasten ja kantojen. Näiden hirveiden mielikuvien vuoksi tuo\nkuukautinen hopearahani oli minulle sangen työläästi ansaittu palkka.\n\nMutta vaikka minua tuo yksijalkainen merenkävijä niin kauheasti\npeloittikin, niin itse kapteenia pelkäsin paljon vähemmän kuin muut\nhänen tuttavansa. Toisinaan hän tuli juoneeksi enemmän rommia kuin pää\nkesti, ja silloin hän saattoi kenestäkään välittämättä vedellä ilkeitä,\nvanhoja, hurjia merimieslaulujaan, tai tarjota kaikille lasin ja\npakottaa koko vapisevan seuran kuuntelemaan juttujaan tai yhtymään\nlaulujensa kuoroihin. Usein tunsin koko talon tutisevan, kun kaikki\nnaapurit henkensä edestä karjuivat \"Huh-hah-hei ja rommia pullo\", kukin\nkoettaen, muistutusta suunnattomasti peläten, parkua kovemmin kuin\ntoiset. Sillä päällä ollessaan hän näet oli mitä oikullisin toveri. Hän\nsaattoi yhtäkkiä iskeä nyrkkinsä pöytään ja komentaa kaikki vaikenemaan,\nhän voi suuttua silmittömästi pienestä kysymyksestä taikka myös siitä,\nettei kukaan mitään kysynyt eikä siis, hänen mielestään, seurannut\nkertomusta. Ja sitten ei kukaan saanut lähteä ravintolasta pois,\nennenkuin hän oli juonut itsensä uniseksi ja hoiperrellut sänkyynsä.\n\nJuuri nuo hänen juttunsa pahimmin peloittivat ihmisiä. Ja kauheita\njuttuja ne olivatkin; hirttämisistä, mereen viskaamisista,\nhirmumyrskyistä, Tortugan rosvosaaren riutoista ja hurjista teoista ja\nihmepaikoista Espanjan vesillä. Omista puheistaan päättäen hän\nnähtävästi oli elänyt kaikkein ilkeinten ihmisten parissa, mitä Jumala\nkonsanaan on merenkulkijoiksi erottanut, ja puhetapa, jolla hän näitä\njuttujaan kertoili, kammahdutti koruttomia maalaisiamme yhtä paljon kuin\nne rikoksetkin, joita hän kuvasi. Isäni aina valitteli, että liikkeemme\njoutuisi aivan rappiolle, sillä pianhan meillä kävijät loppuisivat, kun\nei kukaan haluaisi olla toisen komennettavana ja säikytettävänä. Mutta\nminä päinvastoin luulen, että vieraamme oli meille vain hyödyksi. Hän\nkyllä ensin peloitti ihmisiä, mutta kun he sitten jäljestäpäin iltaansa\najattelivat, niin ei se vallan hullulta tuntunutkaan. Olihan siitä vain\nharvinaista vaihtelua yksitoikkoiseen maalaiselämään, ja olipa joukko\nnuorukaisia, jotka olivat häntä ihastelevinaan, nimittivät häntä\n\"oikeaksi merikarhuksi\", \"todelliseksi merenkävijäksi\" j.n.e. ja\nselittelivät, että siinä oli yksi juuri niitä miehiä, jotka tekivät\nEnglannista niin peloittavan merivallan.\n\nTavallaan hän kuitenkin teki parhaansa viedäkseen meidät rappiolle. Hän\nasusti meillä viikkoja ja kuukausia; hänen rahansa olivat aikoja sitten\nloppuneet, ja isäni vain ei rohjennut vaatia lisämaksuja. Jos hän siitä\njotain mainitsi, tuhautti kapteeni nenäänsä niin rajusti, että olisi\nmelkein luullut hänen ärjäisseen, ja tuijotti sitten isäni ulos\nhuoneesta. Sellaisten kohtausten jälkeen näin isäni vääntelevän käsiään\nja minä luulen, että katkeruus ja pelko, joka hänen mieltään siihen\naikaan alati painoi, oli suurena syynä hänen aikaiseen ja onnettomaan\nkuolemaansa.\n\nKoko sinä aikana, jonka kapteeni meidän luonamme asui hän ei\nvaihtanut muuta vaatetta kuin jonkin sukkaparin, jonka hän osti\nkatukaupustelijalta. Kun sulka hänen hatussaan taittui riipuksiin, hän\nantoi sen riippua, vaikka se häntä tuulessa pahasti kiusasikin. Muistan\nmiltä hänen takkinsa näytti, kun hän sitä aina itse huoneessaan\npaikkaili. Lopulta se oli yhtä paikkaa koko takki. Hän ei koskaan\nkirjoittanut eikä saanut kirjeitä, ei puhellut kenenkään muun kuin\nnaapuriemme kanssa ja heidänkin kanssaan vain juovuksissa ollessaan.\nHänen suurta merikirstuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avattuna. Vain\nkerran hän kohtasi vastustusta. Se sattui loppuaikoina, jolloin isäni\nsairaus jo oli ehtinyt pitkälle. Tohtori Livesey tuli myöhään\niltapäivällä sairasta katsomaan, nautti vähän äitini valmistamasta\nateriasta ja meni sitten vierastupaan polttelemaan piippua siksi, kunnes\nhänen hevosensa ehtisi saapua kylästä, meillä kun ei ollut tallia\nvanhassa \"Benbow'ssa.\" Minä menin hänen kerallaan tupaan ja muistan\npanneeni merkille, mikä vastakohta siisti ja siro tohtorimme, hänen\nlumivalkea tekotukkansa, tummat loistavat silmänsä ja miellyttävä\nkäytöksensä oli rehenteleville talonpojille ja etenkin likaiselle\nmerirosvollemme, joka istui kuin mikäkin variksenpelätin velttona,\njuovuksissa, käsivarret pöydällä. Äkkiä hän -- kapteeni nimittäin --\nrupesi hoilottamaan ainaista lauluaan:\n\n    \"Viistoista miestä arkulla vainaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo,\n    Viina ja hiisi vei miehen hautaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo!\"\n\nEnsin olin luullut, että \"vainaan arkku\" oli juuri tuo hänen yläkerran\netuhuoneessa rehjottava suuri laatikkonsa, ja tämä luulo oli unissani\nliittynyt minun kuvitteluihini yksijalkaisesta merenkulkijasta. Mutta\ntähän aikaan me kaikki olimme jo lakanneet kiinnittämästä minkäänlaista\nhuomiota koko lauluun. Mainittuna iltana se oli uutuus ainoastaan\ntohtori Liveseylle, ja minä huomasin, ettei se tehnyt häneen edullista\nvaikutusta. Hän näet katsahti hyvin vihaisesti laulajaan ja jatkoi\nsitten puheluaan puutarhuri Taylorin kanssa uudesta luuvalon\nparannustavasta. Vähitellen kapteeni kiihtyi omasta laulustaan ja\nviimein iski kämmenensä pöytään tavalla, jonka me kaikki tiesimme\nvaativan hiljaisuutta. Kaikki muut, paitsi tohtori Livesey, vaikenivat.\nHän vain jatkoi selittelyään entiseen tapaansa, puhuen selvään ja\nsoinnukkaasti ja imeskellen vähän väliä piippuaan. Kapteeni tuijotti\nhäneen hetkisen, iski uudelleen kämmenensä pöytään, tuijotti yhä\nankarammin, ja viimein hurjasti kiroten karjaisi: \"hiljaa siellä\nalakannella!\"\n\n\"Minulleko puhuitte, herrani?\" virkkoi tohtori; ja kun mies uudelleen\nkiroten ilmoitti hänen oikein arvanneen vastasi hän: \"Vain sen minä\nsanon teille, herrani, että jos jatkatte rommin juomista, niin\nmaailmassa on pian yksi likainen roisto entistä vähemmän!\"\n\nKapteenin raivo oli kammottava. Hän ponnahti ylös, vetäisi esiin\nmerimiesten linkkuveitsen, avasi sen ja heilutellen asetta kämmenellään\nuhkasi naulata tohtorin seinään.\n\nTohtori ei hievahtanutkaan. Olkansa yli virkkoi hän yhtä tyynesti ja\npontevasti kuin ennenkin, mutta siksi kovalla äänellä, että kaikki\nhuoneessa olijat sen kuulivat:\n\n\"Jollette heti pistä veistä taskuunne, niin lupaan minä kunniani kautta,\nettä te ensi käräjissä joudutte hirteen.\"\n\nNyt seurasi silmäsota, mutta kapteeni se tässä pian murtui, pisti aseen\ntaskuunsa ja muristen kuin purtu koira istuutui entiselle paikalleen.\n\n\"Ja nyt, herrani\", jatkoi tohtori; \"kun nyt tiedän, että moinen\nmiekkonen löytyy piirissäni, voitte olla vakuutettu siitä, että minä\npidän teitä yöt päivät silmällä. Minä en ole ainoastaan lääkäri, vaan\nmyös oikeuden jäsen, ja jos teitä vastaan ilmaantuu pieninkin moitteen\naihe, vaikkapa vain sellainen säädyttömyyden vuoksi kuin tänä iltana\nosoittamanne oli, niin minä ryhdyn ponteviin toimenpiteisiin saadakseni\nteidät käsiini ja täysin vaarattomaksi. Tämä riittäköön!\"\n\nTohtori Liveseyn hevonen saapui pian portaitten eteen ja hän ratsasti\npois, mutta kapteeni pysyi hiljaa sen illan ja kotvat ajat\njälkeenpäinkin.\n\n\n\n2 Luku.\n\nMusta koira ilmestyy ja katoaa.\n\n\nVähän tämän jälkeen sattui ensimmäinen niistä salaperäisistä\ntapauksista, jotka lopulta vapauttivat meidät kapteenista, vaikka se ei,\nkuten saatte tietää, tapahtunutkaan hänen omasta tahdostaan. Kulumassa\noli kylmä talvi pitkine, purevine pakkassäineen ja raivokkaine\nmyrskyineen; jo alusta pitäen oli meille selvänä, ettei isäni\narvatenkaan enää kevättä näkisi. Hän heikkeni päivä päivältä, ja\näidilläni ja minulla oli koko ravintola hoidettavana. Puuhaa oli\nrunsaasti, ja vastenmielistä vierastamme me emme paljon ajatelleet.\n\nOli muuan tammikuun aamu, nipistävän kylmä. Koko lahti oli pakkassumusta\nharmaana, pienet laineet liplattivat hiljaa rantakiviä vasten, aurinko\noli vielä alhaalla ja sen säteet koskettelivat vasta vuorten huippuja ja\nkajastivat kaukana ulapalla. Kapteeni oli noussut tavallista aikaisemmin\nja lyöntimiekka heiluen sinisen takin leveiden liepeiden alla,\nmessinkinen kaukoputki kainalossa ja hattu takaraivolla lähtenyt\nkävelemään pitkin lahden rantaa. Muistan, miten hänen hengityksensä\nkävellessä jäi savuna hänen jälkeensä ja miten hän kallion taakse\nkääntyessään äkäisesti tuhautti nenäänsä, aivankuin yhä olisi tohtori\nLiveseytä muistanut.\n\nÄitini oli yläkerrassa isän luona, ja minä katoin parhaillaan\naamiaispöytää kapteenille, kun vierastuvan ovi aukeni ja sisään astui\nmies, jollaista en vielä ennen ollut nähnyt. Hän oli kelmeä,\nlihavanläntä olento; vasemmassa kädessä hänellä oli vain kolme sormea\njälellä; ja vaikka kupeella olikin lyöntimiekka, ei hän silti näyttänyt\nkovinkaan sotaisalta. Minä pidin aina silmällä merenkulkijoita, olivatpa\nne yksi- tai kaksijalkaisia, ja minä muistan, että tämä mies herätti\nminussa huomiota. Hänessä ei ollut paljonkaan merimiehen näköä, mutta\nsittenkin jotain suolaveden tuoksua.\n\nKysyin, mitä hän halusi, ja hän vastasi rommia maistavansa; mutta kun\nminä läksin sitä noutamaan, istahti hän pöydälle ja viittasi minua\nlähemmäksi. Minä jäin seisomaan paikalleni, pyyhinliina kädessäni.\n\n\"Tuleppa tänne, poikaseni\", hän virkkoi. \"Tulehan tänne lähemmäksi.\"\n\nMinä astuin askeleen häneen päin.\n\n\"Onko tämä pöytä minun toveriani Billiä varten?\" hän kysyi\nteeskennellysti naurahtaen.\n\nMinä vastasin, etten tuntenut hänen toveriansa Bill-nimistä, ja että\npöytä oli katettu meidän vieraallemme, jota me nimitimme kapteeniksi.\n\n\"Voihan Bill-toveriani nimittää yhtä hyvin kapteeniksikin\", sanoi hän.\n\"Hänellä on toisessa poskessa arpi ja käytöstapa hyvin miellyttävä,\netenkin hänen juovuspäissään ollessaan. Sellainen se on minun Billini.\nOlettakaamme noin vain periaatteen vuoksi, että sinun kapteenillasi on\narpi poskessa, ja vaikka vielä lisäksi, että se on oikeassa poskessa.\nKas niin! Johan sanoinkin! No, onko nyt Bill-veikkoni tässä talossa?\"\n\nSanoin, että hän on ulkona kävelemässä.\n\n\"Missäpäin, poikaseni? Minnepäin hän meni?\"\n\nKun olin osoittanut hänelle kallion ja selittänyt, mistä kapteenin\narvatenkin tapaisi ja miten pian, ja vastannut vielä muutamiin muihin\nkysymyksiin, virkkoi mies: \"Silloinhan voin vallan hyvin tyhjentää\nmaljan Bill-veikon terveydeksi.\"\n\nIlme hänen kasvoillaan, kun hän nämä sanat lausui, ei ollut suinkaan\nmiellyttävä, ja minulla oli omat syyni luullakseni, että vieras erehtyi,\nvaikkapa hän olisi tarkoittanutkin sitä mitä sanoi. Mutta eihän se minua\nliikuttanut, päättelin, ja sitäpaitsi ei ollut helppo tietää mitä tehdä.\nMies pysytteli ulko-oven likistöllä ja pälyili nurkan taakse kuin hiirtä\nväijyvä kissa. Kerran minä poistuin maantielle, mutta hän kutsui minut\nheti takaisin, ja kun en totellut hänen mielestään tarpeeksi nopeasti,\nniin muuttuivat hänen tahmaiset kasvonsa aivan kammottaviksi ja hän\nkäski minut sisään kiroten niin hurjasti, että juoksujalkaa tottelin.\nHeti kun minä olin jälleen huoneessa, palasi hän entiselle paikalleen ja\nosaksi mairitellen, osaksi ivaten taputti minua olalle ja sanoi, että\nolin kiltti poika, ja että hän jo oli minuun aivan mielistynyt. \"Minulla\non poika\", selitti hän, \"ja te olette niin toistenne näköiset kuin hyvät\nväkipyörät, ja hän on minun ylpeyteni. Mutta pojat tarvitsevat ensi\nkädessä kuria, poikaseni -- kovaa kuria. Jos olisit Billin kera\npurjehtinut, niin et olisikaan seisonut tuolla toista käskyä odottaen,\net maar. Se ei ollut Billin tapaista, eikä muidenkaan, jotka hänen\nkanssaan purjehtivat. Mutta tuollahan, toden totta, onkin\nBill-veikkoseni, kaukoputki kainalossa, miekkonen. Me, poikaseni,\nmenemme nyt takaisin vierastupaan oven taakse ja hämmästytämme vähän\nBilliä, sitä vanhaa veikkoa.\"\n\nNäin sanoen mies perääntyi vierastupaan ja asetti minut taakseen\nnurkkaan niin, että avonainen ovi piiloitti meidät kokonaan. Minä olin\nhyvin levoton ja pelästynyt, kuten voitte arvata, ja huomattuani että\nmies nähtävästi itsekin oli vähän peloissaan, en suinkaan rauhoittunut.\nHän asetti miekkansa helposti tavattavaksi, koetteli lähtikö ase\nhelposti tupesta ja odotellessamme hän koko ajan nieleksi, aivankuin\nhänellä olisi ollut tulppa kurkussa, kuten sanotaan.\n\nVihdoinkin astui kapteeni huoneeseen, heitti oven perästään kiinni ja\nsivuilleen katsahtamatta käveli läpi tuvan suoraan aamiaispöytänsä\nääreen.\n\n\"Bill\", virkkoi mies äänellä, jonka hän mielestäni koetti saada\nrohkeaksi ja järeältä kalskahtavaksi.\n\nKapteeni pyörähti ympäri meihin päin. Hänen kasvoiltaan oli kaikki väri\nhävinnyt ja nenäkin oli sinertävä. Hän oli kuin mies, joka näkee aaveen\ntai pahan hengen tai jotain vielä pahempaa, jos sellaista löytyy; ja\ntotta puhuen minun tuli sääli häntä, kun näin hänen niin äkkiä muuttuvan\nniin vanhaksi ja raihnaiseksi.\n\n\"Kas niin, Bill, tunnethan minut, -- tunnet vanhan laivatoverisi, Bill,\nepäilemättä\", mies puhui.\n\nKapteeni hengähti syvään melkein läähättäen.\n\n\"Musta Koira!\" virkkoi hän.\n\n\"Kukapa muukaan?\" vastasi toinen vähän rauhoittuneena. \"Se entinen Musta\nKoira on tullut tervehtimään vanhaa laivatoveriaan Billiä 'Amiraali\nBenbow'n' ravintolassa. Oi Bill, Bill, monet mutkat on meidän molempien\nmatkalla ollut siitä lähtien kun nämä kaksi ulotintani menetin\", puhui\nhän typistettyä kättänsä ojentaen.\n\n\"No niin\", kapteeni virkkoi, \"olet saanut minut käsiisi, minkäpä sille.\nPuhu suusi puhtaaksi -- mitä tahdot?\"\n\n\"Tuo kuuluu aivan sinunlaiseltasi, Bill\", Musta Koira vastasi, \"sanoit\ntoden sanan, Billy. Minä tahtoisin lasin rommia tältä pojanveitikalta,\njohon minä olen jo mielistynyt; ja me istuudumme pöydän ääreen, jos\nsallit, ja puhelemme kursailematta, kuten vanhat laivatoverit ainakin.\"\n\nKun minä palasin rommia tuoden, istuivat he jo kahden puolen kapteenin\naamiaispöytää. Musta Koira oli oven puolella ja istui sivuittain niin,\nettä voi pitää silmällä sekä toveriaan että myös, luullakseni,\npakotietänsä.\n\nHän käski minua poistumaan ja jättämään oven auki. \"Avaimenreiät eivät\nole minua varten, poikaseni\", huomautti hän. Minä jätin heidät kahden\nkesken ja vetäydyin tarjoiluhuoneeseen.\n\nVaikka koetinkin parhaani mukaan kuunnella, en kotvaan erottanut muuta\nkuin hiljaista sorinaa, mutta lopulta puhelu alkoi muuttua\näänekkäämmäksi ja minä erotin muutamia sanoja, enimmäkseen kapteenin\nsingahuttamia kirouksia.\n\n\"Ei, ei, ei, lopeta jo!\" hän kerrankin huudahti. Ja hetken perästä\nkuulin: \"Jos hirttämisestä tulee kysymys, niin hirtä kaikki, sanon\nminä!\"\n\nSitten yht'äkkiä huoneesta kuului kauheita kirouksia ja muuta meteliä --\ntuolit ja pöytä lensivät kumoon, teräs kilahti, joku parahti tuskasta ja\nsamassa näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan ja kapteenin ajavan häntä\ntäyttä juoksua takaa. Molemmilla oli miekat kädessä ja ensin mainitun\nvasemmasta olkapäästä vuoti veri. Ovessa kapteeni tähtäsi pakenijaan\nviimeisen kauhean iskun, joka epäilemättä olisi häneltä selkärangankin\nkatkaissut, ellei \"Amiraali Benbow'n\" suuri ovikilpi olisi sattunut\neteen. Vielä tänä päivänäkin voitte nähdä loven kilven alareunassa.\n\nSe isku oli ottelun viimeinen. Kerran tielle päästyään Musta Koira\nhaavastaan huolimatta vilisti pakoon hämmästyttävän nopeasti ja tuossa\ntuokiossa hävisi kallion harjanteen taa. Kapteeni taas seisoi ovikilpeen\ntuijottaen aivan kuin järkensä menettänyt mies. Sitten hän pyyhkäsi\nkädellään kasvojaan useampaan kertaan ja palasi vihdoin takaisin\nhuoneeseen.\n\n\"Jim, rommia\", virkkoi hän; ja puhuessaan hän jo vähän horjahti ja\nnojautui toisella kädellään seinään.\n\n\"Oletteko haavoittunut!\" huudahdin minä.\n\n\"Rommia\", hän pyysi toistamiseen. \"Minun täytyy muuttaa täältä. Rommia,\nrommia!\"\n\nMinä juoksin sitä noutamaan, mutta olin niin hätääntynyt, että pudotin\nlasin ja kaadoin juoman maahan. Jälkiä korjaillessani kuulin\nvierastuvasta romahduksen, ja kun juoksin sinne, näin kapteenin makaavan\npitkin pituuttaan lattialla. Samassa äitini, huudoista ja metelistä\npelästyneenä, tuli juosten alas yläkerrasta avukseni. Yhdessä kohotimme\nsitten kapteenin päätä lattiasta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti,\nmutta silmät olivat kiinni ja kasvoilla pahaa ennustava väri.\n\n\"Oh, voi sentään\", äitini huudahti, \"tätä häpeätä huoneellemme! Ja\nisäraukkasi makaa sairaana!\"\n\nMe emme tienneet mitä kapteenille tehdä, emmekä muuta osanneet ajatella\nkuin että hän oli saanut kuolinhaavan vieraan miehen kanssa otellessaan.\nMinä sain rommin noudetuksi ja koetin valaa sitä hänen suuhunsa, mutta\nhänen hampaansa olivat tiukasti yhteenpuristetut ja leuat jäykät kuin\nrautaan valetut. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä molemmilta, kun ovi\naukeni ja tohtori Livesey astui sisään isääni katsomaan.\n\n\"Oi, tohtori\", huudahdimme, \"mitä tässä on tehtävä? Mihin hän on haavan\nsaanut?\"\n\n\"Haavan? Joutavia!\" tohtori vastasi. \"Yhtä vähän hän on haavoittunut\nkuin te tai minä. Mies on saanut kohtauksen, kuten jo ennustinkin. Ehkä\nte, rouva Hawkins, nyt tahdotte mennä yläkertaan miehenne luo ja, jos\nmahdollista, pitää hänet kaikesta tästä tietämättömänä. Minun täytyy nyt\nkoettaa parhaani mukaan pelastaa tämän miekkosen kolminkertaisesti\narvoton henki. Jim kai tuo minulle maljan.\"\n\nMaljaa noutaessani oli tohtori jo käärinyt ylös kapteenin hihan ja\npaljastanut hänen jäntevän käsivartensa. Siinä oli useassa kohti\nihopiirroksia. \"Tääll' on onnea\", \"hyvä tuuli\" ja \"Billy Bones\nkuvittelee\", olivat somasti piirretyt kyynärvarteen ja ylhäälle likelle\nolkapäätä oli maalattu hirsipuut, joissa roikkui mies. Kuva oli\nmielestäni erittäin taitavasti tehty.\n\n\"Sangen kuvaavaa\", tohtori virkkoi sormellaan viitaten hirsipuihin. \"Ja\nnyt, Billy Bones, jos se nimenne lienee, nyt katsomme verenne väriä.\nJim\", hän kysyi minulta, \"pelkäätkö verta?\"\n\n\"En, tohtori\", vastasin.\n\n\"Pitele sitten maljaa\", sanoi hän ja avasi samassa lansetillaan\nvaltasuonen.\n\nVerta oli runsaasti laskettu, ennenkuin kapteeni avasi silmänsä ja\nkatseli harhaillen ympärilleen. Ensiksi hän tunsi tohtorin ja hänen\nkasvonsa huomattavasti synkistyivät. Sitten hänen katseensa sattui\nminuun ja hän näytti rauhoittuvan. Mutta äkkiä ilme hänen kasvoissaan\nmuuttui ja hän koetti nousta istumaan huudahtaen:\n\n\"Missä on Musta Koira?\"\n\n\"Ei täällä ole Mustaa Koiraa\", tohtori vastasi, \"ellei teitä itseänne\noteta lukuun. Te olette juonut rommia, olette saanut kohtauksen aivan\nniin kuin ennustinkin; ja minä olen juuri, vaikka sangen\nvastahakoisesti, vetänyt teidät varmasta haudasta elävien joukkoon. Nyt,\nBones -- --\"\n\n\"Se ei ole nimeni\", hän keskeytti.\n\n\"Saman tekevä\", tohtori vastasi. \"Sen niminen on muuan merirosvo, jonka\ntunnen, ja saman nimen annan teille lyhyyden vuoksi. Ja nyt tahtoisin\nsaada teille sanotuksi, että yksi rommilasi ei teitä tapa, mutta jos\nyhden otatte, niin otatte toisenkin ja monta muuta lisäksi; ja minä\npanen peruukkini pantiksi siitä, että jollette te heti juomista lopeta,\nniin olette kuoleman oma -- ymmärrättekö sitä? -- kuoleman oma, ja te\njoudutte siihen paikkaan, joka teitä varten on valmistettu, kuten\nRaamatussa sanotaan. Nyt ylös, mies. Vielä tämän kerran autan teitä\nvuoteellenne.\"\n\nSuurella vaivalla saimme hänet kuljetetuksi yläkertaan ja laskimme\nvuoteelle, johon hän vaipui kuin pyörtyäkseen.\n\n\"Muistakaa nyt\", tohtori sanoi, \"minä en ota teitä vastuulleni -- rommin\nnimikin on teille kuolemaksi.\"\n\nNäin sanoen hän läksi isäni luo, vieden minut mukanaan.\n\n\"Ei hätää\", puhui hän heti kun oli sulkenut perästämme oven. \"Olen\nlaskenut hänestä verta siksi paljon, että hän pysyy jonkin aikaa hiljaa.\nMaatkoon nyt aloillaan viikon päivät -- se on parasta sekä hänelle että\nteille; mutta uusi kohtaus hänet lopettaa.\"\n\n\n\n3 Luku.\n\nMusta merkki.\n\n\nPuolenpäivän tienoilla menin viemään kapteenille virkistäviä juomia ja\nlääkkeitä. Hän makasi jotenkin samassa asennossa, mihin olimme hänet\njättäneet. Hän näytti sekä väsyneeltä että kiihoittuneelta.\n\n\"Jim\", puhui hän, \"sinä olet ainoa olento täällä, jolle voi jotain arvoa\nantaa, ja sinä tiedät, että minä olen aina ollut hyvä sinulle. Jok'ainoa\nkuukausi olen sinulle antanut hopearahan aivan omaksesi. Näet, toveri,\nmiten huonossa kunnossa nyt olen ja kaikkien hylkäämänä. Jim, sinähän\nolet niin hyvä ja tuot minulle pikarin rommia, etkös tuokin, vanha\ntoveri!\"\n\n\"Tohtori --\", aloin.\n\nMutta hän keskeytti minut, hereten heikolla äänellä mutta sydämensä\npohjasta sadattelemaan tohtoria. \"Tohtorit ovat ämmiä joka kynsi\", hän\nsanoi, \"ja mitäpä tämäkään tohtori merimiehistä ymmärtäisi? Minä olen\nollut uunikuumissa paikoissa, ja miehet ovat kaatuilleet ympärilläni\nkeltaisen kuumeen kynsissä, ja siunattu maaemo on aaltoillut kuin meri\nmaanjäristyksen kourissa -- tietäisikö tämä tohtori jotain sellaisista\nmaista? -- ja minä olen elänyt rommilla, kuuletko! Se on ollut ruokani\nja juomani ja mies ja vaimo -- kaikki; ja jos nyt en saa rommiani, niin\nolen kuin purjeeton laivarähjä tyynellä rannalla, ja vereni on lankeava\nsinun päällesi, Jim, ja tuon tohtori-ämmän päälle\"; ja hän rupesi taas\nsadattelemaan. \"Katsos, miten sormeni vapisevat\", jatkoi hän surkealla\näänellä. \"Ne eivät pysy hetkeäkään yhdessä kohti. En ole saanut\npisaraakaan koko tänä päivänä. Tohtori on hullu, pähkähullu! Jollen minä\nsaa vähän rommia, Jim, niin kauheat näyt tulevat eteeni; minä olen jo\nennenkin näkyjä nähnyt. Olen nähnyt Flint-ukon siinä nurkassa takanasi,\nnähnyt hänet selvästi kuin päivällä; ja jos näyt palaavat, niin muutun\nminä Kainiksi, sillä hurjasti olen minä elänyt. Sanoihan sinun tohtorisi\nitsekin, ettei yksi lasi minulle pahaa tee. Minä annan sinulle kiiltävän\nkultarahan pikarillisesta, Jim.\"\n\nHän hurjistui hurjistumistaan, ja se peloitti minua isäni vuoksi, joka\noli hyvin heikkona ja tarvitsi hiljaisuutta. Sitäpaitsi eivät olleet\nvaikuttamatta tohtorin sanatkaan, joista minua muistutettiin, ja\nlahjomisyritys minua vielä harmitti.\n\n\"Rahoistanne en huoli\", vastasin, \"muuta kuin minkä olette isälleni\nvelkaa. Yhden lasillisen tuon, mutta en myöskään enempää.\"\n\nKun juoman toin, tarttui hän siihen kärkkäästi ja joi lasin pohjaan. .\n\n\"Ai ai\" sanoi hän, \"tämä se joltakin maistuu. Mutta kuules, toveri,\nsanoiko se tohtori, kuinka kauan minun piti maata tässä vanhassa\npesässä?\"\n\n\"Viikko vähintäin\", vastasin.\n\n\"Tulimmaista!\" huudahti hän. \"Kokonainen viikko! Se on minulle\nmahdotonta; siihen mennessä he ovat jo toimittaneet minulle mustan\nmerkin. Ne lurjukset koettavat tänäkin hetkenä saada minusta vihiä --\nnuo lurjukset, jotka eivät kyenneet omaa saalistaan pitelemään ja\nhimoitsevat nyt toisen omaisuutta. Onko se merimiehen tapaista; onko,\nkysyn minä? Mutta minä olen säästeliäs sielu. En ole koskaan rahojani\ntuhlannut enkä hävittänyt ja minä vedän taas heitä nenästä. En minä\nheitä pelkää. Minä päästän vielä yhden reivin purjeissa ulos, toverini,\nja näytän heille taas köyden päätä.\"\n\nPuhuessaan hän kohottautui vaivalloisesti vuoteeltaan nojautuen\nolkapäähäni niin kovakouraisesti, että olin vähällä puhjeta huutamaan,\nja liikutellen jalkojaan kuin olisivat ne olleet raskasta, vierasta\ntavaraa. Hänen sanansa, joiden piti kuulua niin innostuneilta, olivat\nsurullisena vastakohtana heikolle äänelle, jolla ne lausuttiin. Hän\nvaikeni hetkeksi päästyään istumaan sängyn laidalle.\n\n\"Se tohtori on vienyt minulta voimat\", murisi hän. \"Korvani soivat.\nLaske minut takaisin vuoteelle.\"\n\nEnnenkuin ehdin häntä auttaa, vaipui hän jo entiseen asentoonsa ja\nmakasi siinä hetken äänettömänä. \"Jim\", hän vihdoin virkkoi, \"sinähän\nnäit sen tänpäiväisen merimiehen?\"\n\n\"Mustan Koiranko?\" kysyin.\n\n\"Ahaa! Musta Koira\", sanoi hän. \"_Hän_ on paha mies; mutta pahempiakin\non, jotka hänet lähettivät. Kuule nyt; jos minä en täältä pääse\nminnekään ja he saavat mustan merkin annetuksi, niin muista, että he\ntavoittelevat vanhaa merimiesarkkuani. Sinä kiipeät hevosen selkään --\nvoithan sen tehdä, vai mitä? No niin, sinä kiipeät hevosen selkään ja\nmenet -- olkoon menneeksi, minä tahdon! -- ja menet sen kirotun\ntohtori-ämmän luo ja pyydät häntä kutsumaan kokoon kaikki apurit --\noikeuden palvelijat ja sen semmoiset -- ja hän ottaa kiinni heidät\nkaikki 'Amiraali Benbow'ssa' -- ukko Flintin koko varuskunnan, miehet ja\npojat, -- kaikki jotka ovat jälellä. Minä olin ensimmäinen perämies,\nukko Flintin ensimmäinen perämies, ja minä yksinäni tiedän paikan. Hän\nilmaisi sen minulle maatessaan kuoleman kielissä kuten minä nyt. Mutta\nsinun ei tarvitse virkkaa mitään, elleivät he saa mustaa merkkiä minulle\nannetuksi, taikka ellet jälleen näe Mustaa Koiraa tai yksijalkaista\nmerenkulkijaa -- häntä eritoten.\"\n\n\"Mutta mikä se musta merkki on, kapteeni?\" kysyin.\n\n\"Se on haaste, toveri. Minä ilmoitan sinulle, jos he saavat sen\nannetuksi. Mutta muista pitää silmäsi auki Jim, ja minä panen saaliit\nkahtia kanssasi, sen vakuutan kunniani kautta.\"\n\nHän puhui vielä, jonkin aikaa yhä heikommalla äänellä; mutta heti kun\nolin antanut hänelle lääkkeen, jonka hän otti kuin lapsi huomauttaen\nvain, että \"jos konsaan merimies on lääkkeitä tarvinnut, niin olen minä\nnyt sellainen merimies\", ja vaipui sitten syvään, horrosmaiseen uneen,\njolloin minä läksin hänen luotaan. En tiedä, miten olisin menetellyt,\njos kaikki olisi hyvin käynyt. Luultavasti olisin kertonut kaikki\ntohtorille, sillä minä pelkäsin kauheasti, että kapteeni katuisi\ntunnustuksiaan ja iskisi minut hengiltä. Mutta nyt kävikin niin, että\nisäni äkkiä kuoli samana iltana, ja se muutti asiat kokonaan.\nLuonnollinen surumme, naapurien käynnit, hautajaispuuhat ja toimet\nravintolassa, jota kesken kaiken oli hoidettava, pitivät minua niin\nkovassa touhussa, ettei minulla ollut paljon aikaa edes ajatella\nkapteenia, sen vähemmin häntä pelätä.\n\nSeuraavana aamuna hän jo tuli alakertaan, söi tavalliset ateriansa,\nvaikka entistä vähemmän, ja joi rommia luullakseni tavallista enemmän,\nsillä hän kävi itse sitä noutamassa anniskeluhuoneesta otsa rypyssä ja\ntuhautellen nenäänsä niin ankarana, ettei kukaan uskaltanut häntä\nvastustaa. Hautajaisten edellisenä iltana hän oli yhtä päihtynyt kuin\nennenkin, ja ilkeältä tuntui, kun kuuli hänen surutalossa vetävän\nvanhaa, kauheata merimieslauluaan. Mutta niin heikko kuin hän olikin,\npelkäsimme me häntä kuin kuolemaa, ja tohtori oli muutaman\nsairaustapauksen vuoksi matkustanut penikulmien päähän eikä isäni\nkuoleman jälkeen kertaakaan ollut luonamme. Olen sanonut, että kapteeni\noli heikko, ja siltä todellakin näytti kuin olisi hän heikontunut eikä\nvoimistunut. Hän kompuroi ylös ja alas rappusia, laahusti vierastuvasta\nanniskeluhuoneeseen ja sieltä taas takaisin, ja toisinaan hän pisti\nnenänsä ulos nuuhkaistakseen meri-ilmaa. Liikkuessaan hän nojasi seiniin\nja hengitti vaivalloisesti ja nopeasti kuin vuoren jyrkänteitä\nkiipeillessä. Hän ei puhutellut kertaakaan minua erityisesti ja minä\nluulen, että hän oli melkein unohtanut avomielisyytensä; mutta muuten\nhän oli tavallista pikapäisempi ja, jos ottaa huomioon hänen\nheikkoutensa, entistään julmempi. Juovuksissa ollessaan hän nyt\ntavallisesti paljasti lyöntimiekkansa ja asetti sen eteensä pöydälle.\nMutta samalla hän kiinnitti vähemmän huomiota muihin ihmisiin ja näytti\nhautovan omia ajatuksiaan, melkeinpä hourailevan. Kerrankin hän\nesimerkiksi rupesi kaikkien meidän suureksi hämmästykseksi laulamaan\naivan erilaista laulua, jotain maalaisten rakkauslaulua, jonka hän\nvarmaankin oli oppinut nuoruudessaan ennenkuin rupesi merimieheksi.\n\nTällaista oli elämämme aina maahanpanijaisten jälkeiseen päivään. Tuona\nkylmänä, sumuisena päiväni kello kolmen seuduissa iltapäivällä seisoin\nulko-ovella mieli täynnä surullisia ajatuksia isäni kuoleman johdosta,\nkun näin jonkun tulevan hitaasti tietä pitkin. Hän oli nähtävästi sokea,\nsillä hän tunnusteli kepillä eteensä ja viheriä varjostin peitti hänen\nsilmänsä ja nenänsä. Vanhuudesta tai heikkoudesta hän kulki kumarassa ja\npäällään hänellä oli suunnaton, ryysyinen merimieskauhtana, jonka pään\nyli viskattu päähine teki hänet aivan muodottomaksi. En koskaan\neläissäni ollut vielä nähnyt niin kauhean näköistä olentoa. Hän pysähtyi\nvähän matkan päähän ravintolasta ja puhui luonnottomalla,\nyksitoikkoisella nuotilla tyhjyyteen edessänsä.\n\n\"Tahtoisiko joku hyvä ystävä sanoa sokealle mies-raukalle, joka on\nkadottanut silmiensä kalliin valon puolustaessaan kunniakkaasti\nisänmaataan Englantia, ja Jumala siunatkoon Yrjö kuningasta! -- missä\ntai missä osassa tätä maata hän nyt lienee?\"\n\n\"Olette 'Amiraali Benbow'n luona Mustan Kummun lahden rannalla, mies\nhyvä\", vastasin minä.\n\n\"Kuulen äänen\", sanoi hän -- \"nuoren äänen. Tahdotteko ojentaa minulle\nkätenne, hyvä nuori ystäväni, ja viedä minut sisään?\"\n\nMinä ojensin käteni ja tuo kamala, hempeäpuheinen, silmätön olento\nsamassa tarttui siihen kuin rautapihdeillä puristaen. Minä hämmästyin\nniin, että yritin ponnistautua irti otteesta, mutta sokea vetäisi minut\nyhdellä ainoalla nykäyksellä aivan vierellensä.\n\n\"Nyt, poika\", virkkoi hän, \"sinun on vietävä minut kapteenin luo.\"\n\n\"Sitä en\", vastasin, \"totta totisesti uskalla tehdä.\"\n\n\"Joutavia\", virkkoi hän irvistäen, \"vie minut suoraan sisään, taikka\nminä rusennan käsivartesi.\"\n\nJa näin sanoen hän väänsi kättäni niin armottomasti, että minä parahdin\ntuskasta.\n\n\"Teidän omaa parastanne\", selitin, \"minä tarkoitan. Kapteeni ei ole\nentisellään. Hänellä on paljastettu miekka edessään. Eräs toinen herra\n--\"\n\n\"Eteenpäin mars\", keskeytti hän; ja niin julmaa, kylmää ja ilkeätä ääntä\nkuin sen sokean miehen minä en vielä ollut kuullut. Se lannisti minut\nvarmemmin kuin kipu, ja minä tottelin häntä viipymättä, kävellen suoraan\novelle ja vierastupaa kohti, jossa sairas merirosvomme istui rommistaan\njuopuneena. Sokea mies pysyttelihe aivan rinnallani, pidellen minua\nlujasti kiinni ja nojautuen minuun raskaammin kuin oikeastaan\nsiedinkään.\n\n\"Vie minut suoraan hänen eteensä, ja kun olen näkyvissä, huuda 'Tääll'\non eräs toverinne, Bill --'. Jos et niin tee, niin minä teen näin\", ja\nhän puristi taas niin että päätäni huimasi.\n\nKaikki tämä sai minut niin mielettömästi pelkäämään sokeaa miestä, että\nminä unohdin kapteeniakin kammovani, ja vierastuvan ovea avatessani minä\nvapisevalla äänellä lausuin nuo sanat, jotka hän oli suuhuni pannut.\n\nKapteeni-parka kohotti katseensa, ja samassa kun hän näki tulijan,\nhaihtui humala hänestä ja hän jäi selvänä miehenä tuijottamaan eteensä.\nHänen kasvonsa eivät ilmaisseet niin paljon kauhua kuin kuolettavaa\nkipua. Hän yritti nousta, mutta luullakseni eivät hänen voimansa enää\nsiihen riittäneet.\n\n\"Istu aloillasi, Bill\", virkkoi sokea. \"Vaikken minä näe, niin kuulen\nsormenkin liikahduksen. Asia kuin asia. Ojenna vasen kätesi. Poika, ota\nkiinni hänen vasemman kätensä ranteesta ja tuo se oikean käteni\nulottuville.\"\n\nMolemmat tottelimme häntä täsmälleen, ja minä näin hänen siirtävän\njotain keppiä pitelevältä kämmeneltään kapteenin käteen, joka samassa\npuristui kiinni.\n\n\"Nyt se on tehty\", sanoi sokea mies. Samassa hän äkkiä hellitti kätensä\nja uskomattoman osavasti ja ketterästi pujahti vierastuvasta ulos\ntielle, jossa minä, liikkumattomana seisoessani, kuulin hänen keppinsä\nkopinan loittonemistaan loittonevan.\n\nKului kotvasen, ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme järkiimme, mutta\nviimein minä päästin irti hänen ranteensa, jota yhä olin pidellyt, ja\nhän melkein samaan aikaan katsahti tarkkaavaisesti kämmeneensä.\n\n\"Kello kymmenen!\" huudahti hän. \"Kuusi tuntia. Vielä ennätämme heidät\nnipistää\"; ja hän hyppäsi pystyyn.\n\nMutta samassa hän horjahti, vei kätensä kaulaansa, seisoi hetkisen\nhuojuen ja kaatui sitten omituisesti äännähtäen kasvoilleen lattialle.\n\nMinä kiiruhdin heti hänen luokseen äitiäni huutaen. Mutta kiirehtiminen\noli turhaa. Äkkipikainen halvaus oli lopettanut hänen päivänsä.\nOmituista on -- sillä miehestä en ollut koskaan pitänyt, vaikka viime\naikoina hän olikin alkanut käydä säälikseni --, että minä, heti kun\nhuomasin hänet kuolleeksi, purskahdin valtavaan itkuun. Tämä oli toinen\nkuolemantapaus ympäristössäni, ja edellisen jättämä suru oli vielä\ntuoreena mielessäni.\n\n\n\n4 Luku.\n\nMerimiesarkku.\n\n\nLuonnollisesti kerroin viipymättä äidilleni kaikki mitä olin saanut\ntietää -- mikä minun ehkä olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin tehdä --;\nja me huomasimme heti olevamme vaikeassa ja vaarallisessa asemassa. Osa\nkapteenin rahoista -- jos hänellä niitä ollenkaan oli -- kuului\nkieltämättä meille; mutta sangen luultavaa oli, etteivät hänen\nlaivatoverinsa, ainakaan eivät ne kaksi, Musta Koira ja sokea mies,\njotka olin nähnyt, olisi taipuvaisia luopumaan saaliistaan maksaakseen\nvainajan velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ratsastaa heti\ntohtori Liveseytä noutamaan, olisi äitini jäänyt yksin ja turvattomaksi,\nja se ei nyt voinut käydä laatuun. Toiselta puolen emme kumpikaan\nvoineet paljon kauemmin viipyä talossa; hiilien rapina keittiön\nliedessä, yksinpä kellon tikutuskin peloitti meitä. Ympäristössä kuului\nmielestämme lakkaamatta lähestyviä askeleita; ja muistaessani\nvierastuvan lattialla makaavaa kapteenin ruumista ja ajatellessani tuon\nkauhean, sokean kerjäläisen kuljeksivan lähistöllä valmiina joka hetki\npalaamaan, oli minulla monet kerrat, kuten sanotaan, kauhusta sydän\nkurkussa. Jotakin täytyi pian tehdä, ja viimein juolahti mieleemme\nlähteä yhdessä hakemaan apua kylästä. Sanottu ja tehty. Paljain päin\njuoksimme heti ulos pimenevän illan usmaiseen pakkaseen.\n\nKylään ei ollut monta sataa syltä, vaikka se ei näkynytkään viereisen\nlahdelman toiselta rannalta. Se oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä\nsokea mies oli tullut ja minne hän oli mennyt, ja se seikka lisäsi\ntuntuvasti rohkeuttani. Monta minuuttia emme matkalla viipyneet, vaikka\njoskus pysähdyimmekin kuuntelemaan. Mutta mitään tavattomia ääniä eivät\nkorvamme erottaneet -- laineet vain rannalla hiljakseen liplattivat ja\nvarikset raakkuivat metsässä.\n\nOli jo tulenvalon aika kylään päästessämme, enkä koskaan unohtane miten\nmieleni keventyi, kun näin sen valaistut akkunat ja oviaukot; mutta\nsiihen supistuikin, kuten selville kävi, koko se apu, jonka siltä\ntaholta saimme. Sillä -- teidän mielestänne kai olisivat miehet saaneet\nhävetä menettelyänsä -- ei yksikään sielu suostunut palaamaan kanssamme\n\"Amiraali Benbow'hin.\" Mitä enemmän me vaikeuksistamme puhuimme, sitä\nkiihkeämmin he vaimoineen ja lapsineen kotiensa suojaan turvautuivat.\nKapteeni Flintin nimi oli, vaikka se minulle olikin outo, muutamille\ntarpeeksi tuttu herättääkseen lannistavaa pelkoa. Muutamat miehet, jotka\nolivat olleet peltotyössä \"Amiraali Benbow'n\" tuolla puolen muistivat\nsitäpaitsi nähneensä tiellä useita outoja miehiä, ja, luullen heitä\nsalakuljettajiksi, pujahtaneensa piiloon ja ainakin yksi oli nähnyt\nloggerttilaivan niin sanotussa Kissan Kolossa. Jokainen, joka oli ollut\nkapteenin toveri, voi jo pelkällä tällä ominaisuudellaan pelästyttää\nheidät pahanpäiväisesti. Loppujen loppu oli, että monet kyllä olivat\nvalmiit ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan tohtori Liveseyn luo, mutta\nei kukaan halunnut auttaa meitä ravintolan puolustamisessa.\n\nSanotaan, että pelko tarttuu; mutta väittelystä kai, toiselta puolen,\nsaa rohkeutta. Niinpä kun jokainen oli syynsä selvittänyt, piti äitini\nheille puheen. Hän ei vain niinkään, selitti hän, laskisi käsistään\nrahoja, jotka kuuluivat hänen isättömälle pojalleen. \"Jos ei kukaan\nteistä uskalla\", sanoi, \"niin Jim ja minä uskallamme. Takaisin menemme\nsamaa tietä kuin tulimmekin, eikä se teidän ansiota ole, moiset kollot,\njänishousut. Me avaamme arkun, vaikka henkemme menisi. Ja teiltä, rouva\nCrossley, kai saan lainaksi tämän pussin, pannakseni siihen meille\nlaillisesti kuuluvat rahat.\"\n\nLuonnollisesti minä sanoin seuraavani äitiäni, ja luonnollisesti he\nkaikki ihmettelivät uhkarohkeuttamme, mutta ei vain kukaan mukaamme\nlähtenyt. Ainoa, minkä he tekivät oli, että he antoivat minulle ladatun\npistoolin siltä varalta, että meitä ahdistettaisiin, ja lupasivat\nvarustaa satuloidut hevoset käytettäviksemme, jos meitä paluumatkalla\najettaisiin takaa. Vielä lähettivät he poikasen ratsastamaan tohtorin\nasunnolle päin etsimään aseellista apua.\n\nSydämeni löi sangen terhakasti, kun läksimme kylmään yöhön vaaralliselle\nmatkallemme. Täysikuu oli nousemassa ja pilkisti punaisena sumuvaipan\nyläreunan läpi. Tämä joudutti vielä enemmän askeleitamme, sillä selvää\noli, että ennenkuin takaisin ennättäisimme, olisi kaikkialla valoisaa\nkuin päivällä ja ken tahansa näkisi lähtömme. Hiljaa ja nopeasti\npujotteleuduimme pensasaitojen vierustoita emmekä kuulleet tai nähneet\nmitään epäilyttävää, ja pian oli \"Amiraali Benbow'n\" ovi sanomattomaksi\nhelpotukseksemme sulkeutunut perästämme.\n\nMinä telkesin sen heti sisäpuolelta ja me seisoimme hetken läähättäen\npimeässä talossa, jossa vain kapteenin hengetön ruumis oli seuranamme.\nÄitini nouti sitten kynttilän tarjoiluhuoneesta ja käsikädessä etenimme\nvierastupaan. Kapteeni makasi siellä samassa asennossa kuin\nlähtiessämmekin selällään, silmät auki ja toinen käsi sivulle\nojennettuna.\n\n\"Vedä verho alas, Jim\", kuiskasi äitini; \"ne voisivat tulla ulkoapäin\nkurkistelemaan. Ja nyt\", jatkoi hän pyynnön täytettyäni, \"meidän on\nsaatava avain _tuolta_ mutta kukahan sitä koskea tahtoo!\" Hän huokasi\nnämä sanat lausuessaan.\n\nMinä laskeuduin heti polvilleni. Lattialla hänen kätensä vieressä oli\npyöreä paperin palanen, joka oli toiselta puolen mustattu. Se oli\nvarmaankin tuo \"musta merkki.\" Otin sen ylös, ja toiselta puolen keksin\nseuraavan, hyvällä ja selvällä käsialalla kirjoitetun, lyhyen\ntiedonannon: \"Kello kymmeneen illalla on sinulla aikaa.\"\n\n\"Kello kymmeneen hän sai aikaa, äiti\", sanoin; ja samassa meidän vanha\nseinäkello alkoi lyödä. Tämä äkillinen ääni säikäytti meitä\npahanpäiväisesti; mutta hyviä uutisia se antoi, sillä kello oli vasta\nkuusi.\n\n\"Jim\", sanoi äitini, \"avain!\"\n\nMinä kopeloin kapteenin taskut. Vähän pientä rahaa, sormustin, vähän\nlankaa ja muutamia suuria neuloja, palanen rullatupakkaa, josta pää oli\npuraistu pois, käyräpäinen linkkuveitsi, taskukompassi, tulukset --\nsiinä kaikki mitä löysin. Epäilys alkoi jo vallata mieleni.\n\n\"Ehkä se onkin hänen kaulassaan\", arveli äitini.\n\nKovin vastenmieliseltä tuntui ruumiiseen koskea, mutta minä voitin sen\ntunteen ja revin hänen paitansa kaulasta auki. Ja todellakin -- siellä\nriippui avain tervaisesta nuoranpätkästä, jonka leikkasin poikki\nkapteenin omalla linkkuveitsellä. Tämä löytö valoi meihin uutta toivoa,\nja viipymättä riensimme yläkertaan siihen pieneen kammioon, jossa hän\nniin kauan oli makaillut ja jossa hänen arkkunsa oli koko ajan ollut.\n\nUlkoapäin se oli aivan tavallisen merimiesarkun näköinen. Päähän oli\npoltinraudalla painettu \"B\" ja nurkat olivat aivan kuin pitkällisestä\nkovakätisestä käytännöstä typistyneet ja runneltuneet.\n\n\"Anna minulle avain\", äitini sanoi; ja vaikka kansi oli jotenkin kankea,\nsai hän arkun tuossa tuokiossa avatuksi.\n\nKitkerä tupakan ja tervan haju tuoksahti sisältä, mutta päälläpäin ei\nnäkynyt muuta kuin hyvä, huolellisesti harjattu ja kokoon laskettu\nvaatekerta. Äitini vakuutti, ettei sitä oltu kertaakaan käytetty. Niiden\nalta alkoi tulla esiin sekatavaraa -- astemittari, tinatuoppi, useita\ntankoja tupakkaa, kaksi sangen kaunista pistoolia koteloineen, palanen\nhopeakankea, vanha espanjalainen taskukello ja muutamia halpa-arvoisia\nenimmäkseen muukalaistekoisia koristeita, pari messinkijalustaista\nkompassia ja viisi tai kuusi omituista länsi-intialaista näkinkenkää.\nMuuta arvokasta emme toistaiseksi olleet löytäneet kuin hopeapalasen ja\nkoristeet, ja ne eivät tarkoitukseemme soveltuneet. Alla oli vanha,\nmerisuolan valkaisema merimiestakki. Äitini tempasi sen kärsimättömästi\nulos arkusta ja takin alta paljastuivat meille viimeiset tavarat,\nöljykankaalla päällystetty käärö, jossa näytti olevan papereja, ja\npurjekangaspussi, josta kosketellessa kuului kuin kullan kilinää.\n\n\"Kyllä minä näytän noille roistoille, että olen tunnollinen nainen\",\näitini sanoi. \"Minä tahdon vain maksun saamisestani enkä penniäkään\nenempää. Pitelehän rouva Crossleyn pussia.\" Ja hän ryhtyi laskemaan\nkapteenin velkaa merimiespussista toiseen.\n\nSiitä syntyikin aikaaviepä ja vaivalloinen tehtävä, sillä rahat olivat\nperuisin eri maista ja arvoltaan erilaisia -- Espanjan dublonit, Ranskan\nlouisdorit, Englannin guineat ja monet muut oli sullottu sekaisin samaan\npussiin. Guineoita oli kaikkein vähimmän ja ainoastaan ne äitini tunsi.\n\nKun olimme saaneet noin puolet summasta lasketuksi, tartuin äkkiä äitini\nkäsivarteen, sillä kylmän illan hiljaisuudesta kuulin äänen, joka sai\nvereni jähmettymään -- kuulin sokean miehen kepin kopisevan routaisella\ntiellä. Se läheni lähenemistään, ja me kuuntelimme henkeä pidättäen.\nSitten se kolahti kovasti ulko-oveen ja me kuulimme tartuttavan\nkädensijaan ja salvan ratisevan, kun tulija koetti avata ovea. Sitten\nseurasi pitkä hiljaisuus sekä ulkona että sisällä. Viimein alkoi kepin\nkopina jälleen kuulua, ja sanomattomaksi iloksemme se vähitellen eteni\nsiksi kuin kokonaan häipyi hiljaisuuteen.\n\n\"Äiti\", virkoin, \"ota kaikki ja lähdetään pois\", sillä minä olin\nvakuutettu siitä, että teljetty ovi oli herättänyt epäluuloja ja toisi\npian koko joukkueen kimppuumme kuin ampiaisparven. Toisekseen ei kukaan\nmuu kuin se, joka kerran oli tuon sokean miehen tavannut, voi ymmärtää\nmiten tyytyväinen olin siitä, että olin teljennyt oven.\n\nMutta pelästyksestään huolimatta ei äitini tahtonut ottaa kolikkoakaan\nenempää kuin mihin hän oli oikeutettu eikä taas suostunut vähempäänkään\ntyytymään. Hän selitti, että seitsemänteen tuntiin oli vielä runsaasti\naikaa; hän tiesi mitä hänelle oli tuleva ja sen hän tahtoi saada.\nKinailimme vielä tästä, kun kummun rinteellä kuului lyhyt, hiljainen\nvihellys. Se riitti liiaksikin meille. \"Otan sen minkä olen saanut\nlasketuksi\", äitini virkkoi ponnahtaen seisoalleen.\n\n\"Ja minä otan tämän jäännöksen maksuksi\", sanoin minä öljykankaiseen\nkääröön tarttuen.\n\nSeuraavassa tuokiossa me jo hiivimme alas rappusia, jättäen kynttilän\ntyhjän arkun viereen. Hetkinen vielä ja me olimme ulkona paeten täyttä\njuoksua. Viime hetkessä olimmekin pakoon lähteneet. Sumu häipyi\nnopeasti; kuu jo valaisi kirkkaasti ylängöt kummallakin puolen meitä ja\nainoastaan ravintolan ympäristöllä ja laakson pohjassa sumu vielä oli\nsiksi sakea, että se salasi pakomme alkumatkan. Paljon ennen kuin\npääsisimme edes puolimatkaan, me jo kummun rinteellä joutuisimme kuun\nvaloon. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Korvamme erottivat jo juoksevia\naskeleita, ja kun tähystelimme niiden suuntaan, näimme edestakaisin\nheiluvan valopilkun, joka läheni nopeasti ja osoitti, että joku\ntulijoista kantoi lyhtyä.\n\n\"Poikani\", virkkoi äitini äkkiä, \"ota rahat ja juokse edelleen. Minun\nvoimani ovat lopussa.\"\n\nNyt oli meidän viimeinen hetkemme lyönyt, ajattelin. Miten\nsadattelinkaan naapuriemme pelkuruutta, miten soimasinkaan äitini\ntunnokkaisuutta ja saituruutta, hänen uhkarohkeuttaan alussa ja\nheikkouttaan nyt. Onneksi olimme juuri pienen sillan luona. Minä autoin\nhorjahtelevan äitini tämän reunalle ja siellä hän huohottaen vaipui\nolkapääni varaan. En tiedä miten voimani riittivät siihen, ja pelkäänpä\nettä käsittelin häntä sangen kovakouraisesti, mutta minun onnistui\nlaahata hänet törmältä alas ja jonkun verran sillan kaaren alle.\nKauemmas en kyennyt häntä vetämään, sillä silta oli niin matala, että\nvain ryömimällä voin sen alla liikkua. Sinne meidän oli nyt jäätävä --\näitini oli melkein kokonaan näkyvissä ja me molemmat kuulomatkassa\nravintolasta.\n\n\n\n5 Luku.\n\nSokean miehen viimeiset hetket.\n\n\nUteliaisuuteni oli tavallaan pelkoani voimakkaampi, sillä minä en voinut\njäädä piilopaikkaani, vaan ryömin takaisin törmälle, josta pääni pensaan\nsuojaan piiloittaen, näin koko maantien ovemme edustalla. Tuskin olin\ntähystyspaikkaani päässyt, kun vihollisemme alkoivat saapua. Heitä oli\nseitsemän tai kahdeksan ja tulivat he täyttä juoksua, lyhtyä kantava\nmies vähän edellä. Kolme miestä juoksi yhdessä pidellen toisiaan\nkädestä, ja sumussakin tunsin keskimmäisen heistä sokeaksi\nkerjäläiseksi. Samassa jo hänen äänensä todisti arvanneeni oikein.\n\n\"Murtakaa ovi!\" hän huudahti.\n\n\"Kyllä, kyllä!\" vastasi pari kolme ääntä ja lyhdyn kantajan seuraamana\nhyökkäsivät miehet \"Amiraali Benbow'ta\" vastaan. Sitten näin heidän\npysähtyvän ja kuulin heidän hiljaa puhelevan, aivan kuin olisivat\nhämmästyneet tavatessaan oven avonaisena. Mutta pysähdys ei ollut\npitkällinen, sillä sokea mies alkoi jälleen jaella käskyjään. Hänen\näänensä kajahti kovemmalta ja kimakammalta kuin ennen, aivan kuin olisi\nhän ollut mielenjännityksestä ja raivosta aivan hurjistunut.\n\n\"Sisään, sisään!\" huusi hän sadatellen miesten hitautta.\n\nNeljä viisi miestä totteli heti ja pari jäi kerjäläisen luo. Seurasi\nhiljaisuus, sitten kuului hämmästynyt huudahdus ja ääni ilmoitti\ntalosta:\n\n\"Bill on kuollut!\"\n\nMutta sokea vastasi vain sadatellen heidän hitauttaan.\n\n\"Tarkastakaa hänet, joku teistä lurjustelijoista, ja muut ylös arkkua\nnoutamaan\", huusi hän.\n\nKuului selvään, miten vanhat rappusemme ratisivat, miesten juostessa\nyläkertaan koko talo kai tutisi. -- Pian kuului uusia hämmästyneitä\nhuudahduksia; kapteenin huoneen ikkuna töytäistiin auki niin että lasit\nsäpäleinä helisivät, ja mies työnsi ulos päänsä ja hartiansa selittäen\nalhaalla seisovalle sokealle kerjäläiselle:\n\n\"Pew, ne ovat ehtineet ennen meitä. Joku on tyhjentänyt arkun pohjaa\nmyöten.\"\n\n\"Onko se siellä?\" karjui Pew.\n\n\"Rahat ovat täällä.\"\n\nSokea ei sanonut rahoista välittävänsä.\n\n\"Flintin kääröä tarkoitan\", huusi hän.\n\n\"Ei sitä täällä näy\", mies vastasi.\n\n\"Kuulkaa te siellä alhaalla, onko se sitten Billin vaatteissa?\" karjui\ntaas sokea.\n\nToinen mies, arvatenkin se, joka oli jäänyt kapteenin ruumista\ntarkastelemaan, tuli nyt ravintolan ovelle. \"Bill on jo puhdistettu\",\nvastasi hän, \"eikä ole mitään jälellä.\"\n\n\"Sen on tuo ravintolan väki tehnyt -- se poika. Kunpa olisinkin häneltä\nsilmät puhkaissut!\" huudahti sokea Pew. \"He olivat aivan äsken täällä --\novi oli lukittu, kun sitä koetin. Hajautukaa, pojat, ja etsikää heidät\nkäsiin.\"\n\n\"Totta totisesti, tulenkin jättivät palamaan\", vakuutti mies ikkunasta.\n\n\"Hajautukaa etsimään. Nuuskikaa joka nurkka hökkelistä!\" käski Pew,\nlyöden keppiään maantiehen.\n\nSitten seurasi ankara myllerrys koko vanhassa ravintolassamme; raskaita\naskelia kumisi kaikkialta, huonekaluja heiteltiin kumoon, ovia lyötiin\nsäpäleiksi, niin että kaiku kallioista vastasi. Toinen toisensa jälkeen\ntulivat miehet jälleen ulos tielle ja selittivät, ettei meitä mistään\nlöytynyt. Samassa kuului vihellys, yhtäläinen kuin se, joka oli\nsäikäyttänyt meidät kapteenin rahoja laskiessamme, mutta nyt se kuului\nkahteen kertaan. Minä olin luullut sitä sokean miehen hyökkäysmerkiksi\nväelleen, mutta nyt älysin, että se olikin kylänpuoleiselta kummulta\nannettu merkki ja, päättäen sen vaikutuksesta merirosvoihin, se varoitti\nheitä lähestyvästä vaarasta.\n\n\"Dirkin merkki taas\", sanoi joku. \"Kahdesti! Meidän täytyy hävitä,\nmiehet.\"\n\n\"Hävitä, jänishousu!\" Pew huudahti. \"Dirk oli jo alussa suuri pelkuri --\nälkää hänestä välittäkö. Heidän täytyy olla aivan lähistöllä, kauas he\neivät ole ehtineet -- he ovat aivan käsissämme. Hajautukaa etsimään,\nkoirat! Kies'avita, olisivatpa silmäni vielä jäljellä.\"\n\nTämä toivomus näytti vähän vaikuttavan, sillä pari miestä alkoi\nsilmäillä sinne tänne romukasoihin, mutta mielestäni he etsivät vain\ntoisella silmällä ja toisella pälyivät heitä uhkaavaa vaaraa. Muut\nmiehet seisoivat epäröivinä tiellä.\n\n\"Teitä odottavat tuhannet, ja te hullut vielä vitkastelette! Te olisitte\nrikkaat kuin kuninkaat, jos sen löytäisitte, ja te tiedätte, että se on\ntäällä, mutta kuitenkin epäröitte kuin nahjukset. Ei kukaan teistä\nuskaltanut astua Billin eteen, mutta minä -- sokea -- sen tein! Ja nyt\nmenee tilaisuus käsistäni teidän tähtenne! Minä jään edelleenkin\nköyhäksi, ryömiväksi, rommia kärkkyväksi kerjäläiseksi, vaikka voisin\najella keinuvissa vaunuissa. Jos teillä olisi rohkeutta kuin hauilla\nmerrassa niin saisitte heidät vielä kiinni.\"\n\n\"Viisi heistä, Pew, meillähän on dublonit!\" murisi joku.\n\n\"He ehkä ovat etsittävämme piiloittaneet\", toinen lisäsi. \"Ota rahat,\nPew, äläkä turhia rähise.\"\n\nNäistä vastaväitteistä Pew lopulta kokonaan menetti malttinsa ja alkoi\nhuitoa tovereitaan oikealle ja vasemmalle. Useampi kuin yksi sai ankaran\niskun hänen kepistään.\n\nMiehet puolestaan sadattelivat sokeata seuranpettäjää, uhkailivat häntä\nkamalasti ja koettivat turhaan tarttua hänen keppiinsä ja riistää sen\nhänen käsistään.\n\nTämä riita pelasti meidät, sillä miesten vielä kiistellessä kuului\nkylänpuoleiselta kummulta uusi ääni -- nelistävien hevosten\nkavionkopinaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti ahon reunasta\npistoolinlaukaus. Se oli nähtävästi viimeinen varoitus uhkaavasta\nvaarasta, sillä rosvot pyörähtivät heti pakoon juosten eri haaroille,\nmikä rantaa pitkin, mikä yli kummun, niin että puolessa minuutissa\nheistä ei näkynyt ketään muita kuin Pew. Hänet he olivat jättäneet\njälkeensä joko yksistään säikähdyksestä tai kostaakseen hänelle ilkeät\nsanat ja iskut. Siellä hän nyt raivoissaan töytäili tiellä edestakaisin,\nkopeloiden kepillä eteensä ja huudellen tovereitaan. Lopulta hän läksi\nväärään suuntaan ja juoksi muutamia askeleita ohitseni kylään päin,\nhuutaen: \"Johnny, Musta Koira, Dirk, älkää jättäkö Pew-vanhusta, toverit\n-- älkää toki Pew-ukkoa!\"\n\nSamassa kumahti kavionkopina kummun laelta ja neljä tai viisi\nratsumiestä ilmestyi sinne kuunvaloon. Täyttä laukkaa karauttivat he\nsitten rinnettä alas.\n\nPew älysi nyt erehtyneensä, pyörähti huudahtaen takaisin, ja juoksi\nsuoraa päätä ojaan, jonne hän vierähti nurin niskoin. Mutta pian oli hän\ntaas jaloillaan ja ryntäsi nyt aivan mielettömänä suoraan etumaisen\nhevosen jalkoihin.\n\nRatsastaja koetti häntä väistää, mutta turhaan. Kimakasti parahtaen\nlensi Pew kumoon, kaviot kolhivat häntä säälimättä ja vilahtivat ohi.\nHän kaatui kyljelleen, vaipui siitä hiljaa kasvoilleen eikä liikahtanut\nenää.\n\nMinä ponnahdin ylös ja huusin ratsastajille. He pidättelivät hevosiaan\ntapaturmasta pelästyneinä, ja pian näin keitä he olivat. Yksi heistä,\njoka pysytteli toisten takana, oli sama poika, joka kylästä oli lähtenyt\ntohtori Liveseyn luo, muut olivat tullivirkamiehiä, jotka hän oli\ntavannut matkalla ja joiden kera hän oli älynnyt kääntyä heti takaisin.\nYlitarkastaja Dance oli kuullut puhuttavan Kissan Kolossa piileksivästä\nloggertista ja lähtenyt samana iltana ratsastamaan meille päin. Tätä\nseikkaa saimme äitini ja minä kiittää pelastuksestamme.\n\nPew oli kuollut. Äitini taas tointui heti kun olimme kantaneet hänet\nkylään ja valelleet häntä kylmällä vedellä. Hän ei enää tiennyt pelosta\nmitään, vaikka yhä valittelikin tappiotaan rahojen jaossa. Ylitarkastaja\nratsasti sillä välin Kissan Kololle niin nopeasti kuin pääsi, mutta kun\nhänen miestensä oli laaksossa laskeuduttava satulasta ja talutettava,\ntoisinaan autettavakin hevosiaan ja kuljettava aina yllätyksen pelosta\nvarovasti, ei ollut mikään ihme, että heidän perille päästessä loggertti\njo oli matkalla, vaikka vielä likellä rantaa. Hän huusi sitä\npysähtymään. Vastaukseksi käski ääni aluksesta häntä pysyttelemään\npoissa kuunvalosta, taikka saisi hän lyijypalasen kalloonsa. Samassa\nvinkuikin kuula hänen käsivartensa vieritse. Hetkisen sen jälkeen alus\njo kääntyi niemen ympäri ja hävisi näkyvistä. Ylitarkastaja seisoi\nrannalla kuin \"kala kuivalla maalla\", kuten hän sanoi, eikä voinut muuta\ntehdä kuin lähettää miehen varoittamaan B:ssä olevaa tullialusta. \"Ja\nse\", hän sanoi, \"ei ole tyhjää parempi. He pääsivät kauniisti\nkäsistämme, eikä sille enää mitään mahda. Siitä vain\", hän lisäsi, \"on\nmieleni hyvä, että astuin Pew-päällikön varpaille\"; sillä silloin hän jo\noli kuullut minun kertomukseni.\n\nMinä menin hänen kanssaan takaisin \"Amiraali Benbow'hin\", ja niin\nperinpohjin hävitettynä asumusta tuskin voitte kuvitellakaan. Yksin\nseinäkellonkin olivat roistot heittäneet lattiaan etsiessään hurjina\nminua ja äitiäni; ja vaikka oikeastaan ei muuta oltu viety pois kuin\nkapteenin rahapussi ja pieni määrä hopearahoja käsikassasta, selvisi\nminulle heti, että me olimme taloudellisesti häviöllä. Hra Dance ei\nvoinut tilannetta mitenkään auttaa.\n\n\"He saivat rahat, sanoitte? No, mitä he sitten Hawkins, vielä etsivät?\nEnemmänkö rahoja, arvatakseni!\"\n\n\"Ei, herra, eivät he rahoja etsineet, ellen erehdy\", vastasin. \"Luulenpa\nettä se tavara on povitaskussani; ja suoraan sanoakseni minä mielelläni\nsoisin, että se pantaisiin varmaan talteen.\"\n\n\"Totta tosiaan, poikani, oikeassa olet\", vastasi hän. \"Minä otan sen jos\nsallit.\"\n\n\"Ajattelin, että ehkä tohtori Livesey...\" aloin.\n\n\"Aivan oikein\", hän keskeytti iloisesti, \"aivan oikein -- se on hieno\nmies ja lisäksi oikeuden jäsen. Ja johtuupa nyt mieleeni, minähän\nvoinkin itse ratsastaa sinne ja tehdä selkoa tapahtumista hänelle tai\njunkkarille. Pew on kuollut, siitä ei päästä. En häntä sure, mutta hän\non kuollut, nähkääs, ja ihmiset syyttävät siitä hänen majesteettinsa\ntullipäällikköä, jos he yleensä ketään voivat syyttää. Kuule nyt,\nHawkins, jos haluat, niin otan sinut mukaani.\"\n\nKiitin häntä sydämellisesti tarjouksesta ja me astelimme takaisin\nkylään, jossa hevoset olivat. Sillä aikaa kuin minä kerroin äidille\nlähdöstäni, olivat kaikki jo nousseet satulaan.\n\n\"Dogger\", sanoi Dance, \"teillä on hyvä hevonen; ottakaa tämä poika\ntaaksenne.\"\n\nHeti kun istuin satulassa, pidellen kiinni Doggerin vyöstä, antoi\nylitarkastaja lähtökäskyn ja seurue lähti tasaista ravia etenemään\ntohtori Liveseyn asunnolle päin.\n\n\n\n6 Luku.\n\nKapteenin paperit.\n\n\nMe ratsastimme koko matkan hyvää kyytiä siksi kunnes pysähdyimme tohtori\nLiveseyn oven edustalle. Talo oli vallan pimeässä.\n\nHra Dance käski minua laskeutumaan satulasta koputtaakseni ovelle, ja\nDogger auttoi minut toisen jalustimen avulla alas. Palvelustyttö tuli\nheti avaamaan oven.\n\n\"Onko tohtori Livesey kotona?\" kysyin.\n\nTyttö vastasi kieltävästi; tohtori oli tullut iltapäivällä kotia, mutta\nmennyt kartanoon päivällisille junkkarin luo.\n\n\"Me menemme sinne, pojat\", hra Dance virkkoi\n\nKun matka oli lyhyt, en noussut enää satulaan, vaan juoksin Doggerin\njalustinremmistä pidellen kartanon portille ja sieltä pitkää, kuun\nvalaisemaa ja lehdettömien puiden reunustamaa kujaa pitkin suureen,\nvanhaan puutarhaan, jota kartanon valkoiset rakennusrivit ympäröivät.\nTäällä hra Dance laskeutui satulasta, otti minut mukaansa ja pääsi\nmuutaman sanan vaihdettuaan sisään.\n\nPalvelija ohjasi meidät matoilla verhottua käytävää pitkin suureen\nkirjastohuoneeseen, jossa oli kirjahyllyjä seinät täynnä ja rintakuvia\nhyllyjen päällä. Siellä istuivat, kahden puolen loimuavaa takkavalkeaa,\njunkkari ja tohtori Livesey piiput hampaissa.\n\nEn ollut koskaan ennen nähnyt junkkaria niin läheltä. Hän oli kookas\nmies, yli kuuden jalan pituinen ja ruumiiltaan roteva. Hänen kasvonsa\nolivat pöhöttyneet, karkeatekoiset ja pitkillä matkoilla ahavoituneet ja\nkäyneet ryppyisiksi. Kulmakarvat olivat pikimustat ja herkkäliikkeiset,\nja tämä antoi hänen kasvoilleen sävyn, josta olisit päättänyt hänen\nluonteensa tuliseksi mutta ei pahansisuiseksi.\n\n\"Käykää sisään, hra Dance\", virkkoi hän hyvin arvokkaasti ja\nalentuvaisesti.\n\n\"Hyvää iltaa, Dance\", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. \"Ja hyvää iltaa\nsinullekin, Jim-ystäväni. Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?\"\n\nYlitarkastaja ojentausi suoraksi ja jäykäksi ja saneli kertomuksensa\nkuin ulkoläksyn. Olisittepa nähneet, miten kuuntelijat kurottautuivat\neteenpäin, silmäilivät merkitseväisesti toisiaan ja kokonaan unhottivat\npiippunsa hämmästyksestä ja mielenkiinnosta. Kuultuaan kuinka äitini\npalasi takaisin ravintolaan, tohtori löi kädet polviinsa ja junkkari\nhuudahti \"Mainiota!\" ja taittoi pitkän piippunsa lieden laitaan.\n\nKotvan ennen kuin kertomus oli lopussa, hra Trelawney (se oli näet\njunkkarin nimi, kuten muistanette) oli jo noussut tuoliltaan ja käveli\nedestakaisin huoneessa, ja tohtori oli, aivan kuin paremmin kuullakseen\nottanut puuteroidun peruukin päästään ja näytti nyt hyvin omituiselta\nluonnollisine, lyhyeksi leikattuine hiuksineen.\n\nVihoviimein hra Dance lopetti kertomuksensa.\n\n\"Hra Dance\", junkkari virkkoi, \"te olette hyvin jaloluontoinen mies.\nSen, että ratsastitte kumoon tuon mustan, ilettävän konnan, luen teille\nansioksi, herrani, aivankuin olisitte torakan tappanut. Tämä Hawkins\npoikanen onkin oikea valtti, huomaan mä. Hawkins, soitapa tuota kelloa!\nHra Dancen täytyy saada vähän olutta.\"\n\n\"Jim, sinulla\", tohtori puhui, \"on siis se tavara, jota he himoitsivat,\nvai kuinka?\"\n\n\"Tässä se on\", minä vastasin, ojentaen hänelle öljykankaisen käärön.\n\nTohtori katseli sitä joka puolelta, aivankuin hänen sormensa olisivat\nkipinöineet avaamishalusta. Hän pisti kuitenkin käärön avaamattomana\ntakkinsa taskuun.\n\n\"Junkkari\", virkkoi hän, \"kun Dance on saanut oluensa, täytynee hänen\nluonnollisesti mennä virkatoimiinsa, mutta Jim Hawkinsin tahtoisin\npidättää täällä viettämään yön talossani, ja luvallasi ehdotan, että\nlihapiirakka noudetaan tänne hänen illallisekseen.\"\n\n\"Tahtosi tapahtukoon, Livesey\", junkkari vastasi. \"Hawkins on hyvästikin\npiirakan ansainnut.\"\n\nSuuri hanhipiirakka tuotiin nyt sivupöydälle ja minä söin vankan\nillallisen, nälkäinen kun olin. Isännät sillävälin lausuivat hra\nDancelle vielä muutamia kohteliaisuuksia ja lähettivät sitten hänet\npois.\n\n\"Ja nyt, junkkari\", tohtori virkkoi.\n\n\"Ja nyt, Livesey\", sanoi junkkari samaan henkäykseen.\n\n\"Kukin kerrallaan, kukin kerrallaan puhukoon\", nauroi tohtori Livesey.\n\"Olet kai tuosta Flintistä kuullut kerrottavan?\"\n\n\"Hänestäkö kuullut!\" huudahti junkkari. \"Hänestäkö kuullut! Hän oli\nverenhimoisin merirosvo, mikä konsaan on aaltoja kyntänyt. Mustaparta\noli lapsi Flintiin verraten. Espanjalaiset pelkäsivät häntä niin\nmielettömästi, että minä toisinaan oikein ylpeilin siitä, että hän oli\nenglantilainen. Näillä omilla silmilläni olen nähnyt hänen\nmärssypurjeensa Trinidadin ulkopuolella, ja minun jänishousu-laivurini\npyörsi heti takaisin muutamaan Espanjan satamaan.\"\n\n\"Olen minäkin hänestä kuullut täällä Englannissa\", tohtori sanoi. \"Mutta\nnyt on kysymys siitä, oliko hänellä rahoja.\"\n\n\"Rahoja\", huudahti junkkari. \"Etkö ole tarinaa kuullut? Mitäpä muuta ne\nroistot olisivat vaanineet, elleivät juuri rahoja? Mistäpä he muusta\nkuin rahasta piittaisivat? Minkäpä muun kuin rahan vuoksi ne hirtehiset\nvaaraan antautuisivat?\"\n\n\"Siitä pian saamme selvän\", vastasi tohtori. \"Sinä olet vain niin\nkauhean kuumaverinen ja suurisuinen, etten puheenvuoroa saa. Minä\ntahtoisin vain tietää seuraavan seikan: jos minulla nyt olisi taskussani\njoitain osviittoja siitä, minne Flint on aarteensa haudannut, niin\nolisikohan saaliimme suurikin?\"\n\n\"Saaliimmeko!\" junkkari huudahti. \"Minä sanon vain, että jos meillä on\nedessämme nuo osviitat, joista puhuit, niin minä varustan laivan\nBristolin telakassa ja otan sinut ja tämän Hawkinsin mukaani ja etsin\naarteen käsiin vaikka vuosi etsimiseen kuluisi.\"\n\n\"Koska siis\", tohtori virkkoi, \"Jim sopii seuraan, niin me avaamme\nkäärön\", ja hän asetti sen eteensä pöydälle.\n\nKäärö oli ommeltu kiinni, ja tohtorin täytyi ottaa esiin\nammattisalkkunsa ja leikata neulokset lääkärinsaksillaan. Siinä oli\nkaksi esinettä -- kirja ja sinetöity paperi.\n\n\"Ensiksi tutkimme kirjan\", huomautti tohtori.\n\nJunkkari ja minä kurottauduimme katsomaan avausta hänen olkansa yli,\nsillä tohtori Livesey oli ystävällisesti viitannut minutkin paikaltani\npöydän ääreen löydöstämme nauttimaan. Ensimmäisellä sivulla oli vain\ntuollaisia lauseen katkelmia, joita ihminen joutessaan ja\nharjoitellakseen tavallisesti kynä kädessä piirtelee. Muuan oli sama\nkuin kapteenivainaan ihokaiverrus \"Billy Bones kuvittelee\", toisessa\npaikassa oli \"Hra W. Bones, matruusi\", \"Ei enempää rommia\", \"Pahan Keyn\nkohdalla hän sen sai\", ja muutamia muita pätkiä, enimmäkseen yksityisiä,\nkäsittämättömiä sanoja. En voinut olla arvailematta, kuka se oli joka\nsen \"sai\", ja mitä \"se\" oli, jonka hän sai. Sangen varmaan puukon iskun\nselkäänsä.\n\n\"Eipä tästä paljon viisastuta\", virkkoi tohtori Livesey lehteä\nkääntäessään.\n\nSeuraavat kymmenen tai kaksitoista sivua olivat täynnä kummallisia\ntilivientejä. Rivin toisessa päässä oli päivämäärä ja toisessa rahasumma\naivan kuin tavallisessa tilikirjassa, mutta niiden välissä oli\nselittävän tekstin asemesta vain eri määrä ristejä. Kesäk. 12 p:nä 1745\nesimerkiksi oli seitsemänkymmentä puntaa saatu joltakin, mutta saannin\nselityksenä oli ainoastaan kuusi ristiä. Muutamissa tapauksissa\nkuitenkin oli vielä paikan nimi lisätty, kuten \"Caracasin kohdalla\",\ntaikka vain leveys ja pituus ilmaistu, kuten \"62° 17' 20\", 190° 2' 40.\"\n\nViennit käsittivät melkein kaksikymmentä vuotta ja summien suuruus\nlisääntyi sen mukaan, mitä myöhemmältä ajalta ne olivat. Viimein oli\nviiden kuuden väärän yhteenlaskun perästä kirjoitettu loppusumma ja\npiirretty sanat: \"Bones, hänen kassansa.\"\n\n\"Tästä en pääse hullua hurskaammaksi\", sanoi tohtori Livesey.\n\n\"Kaikkihan on päivänselvää\", huudahti junkkari. \"Tämä on sen\nsydämettömän koiran tilikirja. Nämä ristit ovat piirretyt niiden\nlaivojen tai kaupunkien nimien asemasta, jotka he upottivat tai\nryöstivät. Summat merkitsevät roiston osinkoja ryöstösaaliista ja\nsiihen, missä hän pelkäsi epäselvyyttä syntyvän, hän, kuten näette,\nliitti jonkin lisäselvityksen. 'Caracasin kohdalla' esimerkiksi: jokin\nlaiva ryöstettiin mainitun rannikon edustalla. Jumala auttakoon niitäkin\nsieluja, jotka olivat laivan miehistönä -- ahvenen valtakunnan asujia\naikoja sitten.\"\n\n\"Oikein arvattu\", virkkoi tohtori. \"Siitä näkee, mikä hyöty\nmatkailemisesta on. Aivan oikein! Ja summat suurenevat, kuten näette,\nsitä myöten kuin hän arvossa nousee.\"\n\nKirjassa ei ollutkaan juuri mitään muuta, lukuunottamatta loppuun\njääneille tyhjille lehdille kirjoitettuja muistiinpanoja moniaiden\npaikkojen asemasta ynnä taulukko ranskalaisten, englantilaisten ja\nespanjalaisten rahojen muuttamisesta käypään rahaan.\n\n\"Tarkka mies!\" tohtori huudahti. \"Häntä ei vain niinkään petetty!\"\n\n\"Ja nyt\", virkkoi junkkari, \"tarkastamme tämän toisen.\"\n\nPaperi oli sinetöity useasta paikasta käyttämällä sormustinta sinettinä;\nehkä juuri sitä sormustinta, jonka olin löytänyt kapteenin taskusta.\nTohtori avasi sinetit hyvin varovaisesti ja sitten levisi eteemme saaren\nkartta, jossa oli pituudet ja leveydet, ilmansuunnat, vuorien, lahtien\nja sisäreittien nimet ja kaikki yksityiskohdat, joita konsanaan voi\ntarvita ohjatakseen laivan turvalliseen satamaan saaren rannoilla. Se on\nnoin yhdeksän peninkulman [Englannin maili (_mile_) = noin 1,6 km]\npituinen ja noin viiden levyinen. Muodoltaan se oli kuin vedestä ylös\nkohottautuva lihava lohikäärme, sillä oli kaksi erinomaista maan\nsuojaamaa satamaa, ja keskellä oli vuori, jonka nimeksi oli merkitty\n\"Tähystäjä.\" Kartalla oli useita myöhempiä lisäyksiä, etupäässä kolme\npunaisella piirrettyä ristiä -- kaksi saaren pohjoispäässä, yksi\nlounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä,\nsiistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin\nepäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: \"Aarteen pääosa\ntässä.\" Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu\nsamalla käsialalla:\n\n     Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen\n     pohjoiskoillisesta.\n\n     Luuranko-saari itäkaakosta itään.\n\n     Kymmenen jalkaa.\n\n     Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun\n     suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen\n     suuntaan.\n\n     Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen\n     niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.\n\n                                              _J. F._\n\nSiinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle\nkäsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.\n\n\"Livesey\", puhui junkkari, \"sinä lopetat heti jonninjoutavat\nammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa -- --\nkolmessa viikossa -- kahdessa viikossa -- kymmenessä päivässä -- meillä\non parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa\nlaivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins.\nSinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja\nHunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja\npaikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä -- vaikka kullassa\npiehtaroida -- taikka koko ikämme voileipiä heittää.\"\n\n\"Trelawney\", sanoi tohtori, \"minä lähden totisesti kerallasi ja Jim\nmyös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään.\"\n\n\"Ken hän on?\" junkkari huudahti. \"Mikä sen koiran nimi on?\"\n\n\"Sinua itseäsi\", tohtori vastasi, \"sillä sinä et voi pitää kieltäsi\nkurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet,\njotka tänään kävivät ravintolan kimppuun -- rohkeita, epätoivoisen\nhurjia miehiä -- ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä\nmonet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana -- ne ovat joka\nkynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan\nmeistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja\nminä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin\nseuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan\nmeistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme.\"\n\n\"Livesey\", vastasi junkkari, \"aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen\nkuin muuri.\"\n\n\n\n\nTOINEN OSA:\n\nLAIVAKOKKI.\n\n\n\n7 Luku.\n\nMinä matkustan Bristoliin.\n\n\nKului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään\nmerelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa -- ei\nedes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan -- niinkuin\nolimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan\nerään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä\ntaas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin\nkuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä\nkuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin\ntunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin.\nIstuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin\nlähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen\npinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he\n\"Tähystäjäksi\" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja\nvaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat.\nToisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme,\ntoisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta\nkuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta\nja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.\n\nNäin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori\nLiveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: \"Jos hän ei\nole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins.\" Ohjetta\nseuraten luimme -- tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei\noikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta -- seuraavat tärkeät\ntiedonannot:\n\n     \"Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17--.\n\n     \"Veli Livesey!\n\n     \"Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän\n     kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.\n\n     \"Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina\n     lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt --\n     lapsikin sillä purjehtisi -- kahden sadan tonnin alus, nimi\n     _Hispaniola_.\n\n     \"Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut\n     olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan\n     orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki\n     muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme\n     päämäärästä -- aarteesta, tarkoitan.\"\n\n\"Redruth\", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole\ntohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla\npuhumatta -- -- --.\"\n\n\"Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?\" murahti\nmetsänvartija. \"Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä\ntahtoo, hä?\"\n\nVastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:\n\n     \"Blandly itse keksi _Hispaniolan_ ja sai sen ihmeellisen älykkäällä\n     tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka\n     ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He\n     itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta\n     valmis mihin tahansa, että _Hispaniola_ oli hänen laivansa, ja että\n     hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan -- mitä kouraantuntuvinta\n     panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan\n     hyviä puolia.\n\n     \"Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet --\n     laivanvarustajat ja muut -- olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta\n     aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni\n     pyörälle pani.\n\n     \"Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä -- olivatpa he sitten oman\n     maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia -- ja minulla\n     oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu.\n     Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini\n     juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.\n\n     \"Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen\n     kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa\n     ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt\n     terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen\n     jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna\n     laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.\n\n     \"Tuo minua summattomasti liikutti -- samoin sinäkin olisit sitä\n     tuntenut -- ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan\n     kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on\n     menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi,\n     koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata\n     kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä,\n     Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!\n\n     \"No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin\n     pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä\n     keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella\n     saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen\n     he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan\n     vaikka fregatin voittaisimme.\n\n     \"Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä\n     miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti\n     minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi,\n     joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.\n\n     \"Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä,\n     syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata\n     ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan\n     ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet\n     vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis,\n     Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua\n     arvossa pidät.\n\n     \"Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä\n     luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin.\n\n                                               \"John Trelawney.\"\n\n     \"J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen\n     lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole\n     takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen\n     miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten\n     kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän\n     perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka\n     puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidän _Hispaniolallamme_ on siis\n     kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan.\n\n     \"En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies;\n     tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi\n     oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole\n     rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille\n     kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää\n     jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin.\"\n\n                                                  _J. T._\n\n     J. K. -- Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.\n\n                                                 _J. T._\n\nVoinette kuvitella minkälaisen riemastuksen minussa tämä kirje herätti.\nOlin aivan pois suunniltani ilosta, ja jos koskaan olen miestä\nhalveksinut, niin halveksin nyt Redruthia, joka vain murisi ja\nvalitteli. Jokainoa hänen apulaisistaan olisi ollut valmis vaihtamaan\npaikkaa hänen kanssaan, mutta junkkarin toivomukset kävivät toiseen\nsuuntaan ja junkkarin toivomukset olivat heille kaikille lakina. Ei\nkukaan muu kuin Redruth olisi uskaltanut edes nurista.\n\nSeuraavana aamuna me lähdimme jalkaisin \"Amiraali Benbowiin\" ja siellä\ntapasin äitini hyvissä voimissa. Kapteeni, joka niin kauan oli ollut\nkiusanamme oli mennyt sinne, missä pahat ihmiset eivät enää ole toisten\nvaivana. Junkkari oli korjauttanut kaikki vauriot ja uudelleen\nmaalauttanut vierashuoneet ja nimikilven, olipa hankkinut lisää\nhuonekalujakin, -- ennen kaikkea kauniin nojatuolin äidilleni\nanniskeluhuoneeseen. Hän oli vielä hankkinut passaripojankin, jottei\näitini olisi ilman apua minun poissa ollessani.\n\nVasta tuon pojan nähtyäni minä käsitin asemani. Siihen saakka minä olin\najatellut seikkailuja, jotka minua odottivat, enkä ollenkaan kotia,\njosta oli erottava. Nyt kun näin tuon kömpelön vieraan, joka jäi äitini\nseuraksi minun sijaani, tunkivat kyyneleet ensi kerran silmiini.\nPelkäänpä tehneeni pojan päivät sangen karvaiksi. Hän kun oli toimeensa\ntottumaton, sain minä tuhkatiheään tilaisuuksia ojentaa ja moittia\nhäntä, enkä minä suinkaan laiminlyönyt käyttää niitä hyväkseni.\n\nYö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä\nolimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka\nrannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle \"Amiraali\nBenbow'lle\" -- vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä\nrakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein\noli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen\nrannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini\nhävisi näkyvistäni.\n\n\"Kuninkaallisen Yrjön\" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin\nRedruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta\nliikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin\ntorkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi\nkaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja\nminä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen\nedustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.\n\n\"Missä ollaan?\" kysyin.\n\n\"Bristolissa\", vastasi Tom. \"Tule ulos.\"\n\nHra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas\nlaivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli\nkäveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita,\nmonilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin\nolevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella\nriippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät\nnäyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni\nelänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi\nollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta.\nMinä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana,\nvaltamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä,\nrengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän\nhuojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä\nmonta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut\nsuurempi.\n\nMinähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli\npillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä --\nmerelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!\n\nOlin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren\nravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka\ntäydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin\npukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli\nhymyillen vastaamme.\n\n\"Siinähän tekin olette\", hän huudahti. \"Tohtori tuli jo eilisiltana\nLontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!\"\n\n\"Voi, herrani\", minä huudahdin, \"milloin lähdemme?\"\n\n\"Lähdemme?\" vastasi hän. \"Huomenna!\"\n\n\n\n8 Luku.\n\n\"Tähystäjässä.\"\n\n\nSuurusteltuani junkkari antoi minulle John Silverille \"Tähystäjään\"\nosoitetun kirjelipun ja selitti, että minä helposti löytäisin talon, kun\nvain kulkisin tokkia pitkin ja silmäilisin pientä kapakkaa, jonka\nkilpenä oli suuri messinkinen kaukoputki. Minä läksin asialleni aivan\nhaltioissani siitä, että sain täten tilaisuuden nähdä vielä enemmän\nlaivoja ja merimiehiä, ja pujotteleuduin eteenpäin suurten ihmisparvien\nja kuormavankkurien ja tavarakääryjen välitse, sillä tokissa oli nyt\ntouhu ylimmillään. Viimein löysin tarkoitetun talon.\n\nSe olikin sangen miellyttävä seurustelupaikka. Kilpi oli äsken maalattu,\nikkunoissa oli sievät punaiset verhot, lattialle oli ripoteltu puhdasta\nhietaa. Kummallakin puolen kulki kadut ja molemmille antoivat avonaiset\novet, joista selvään näki matalaan, avaraan huoneeseen, vaikka tupakan\nsavu sen täyttikin sakeana pilvenä.\n\nVieraat olivat enimmäkseen merimiehiä ja niin äänekkäitä, että minä\nhetkisen epäröin ovella, ennenkuin uskalsin astua sisään.\n\nSiinä odotellessani tuli sivuhuoneesta mies, jonka heti ensi\nsilmäyksellä arvasin Pitkäksi Johniksi. Hänen vasen jalkansa oli melkein\nlonkasta poikki, ja vasenta kainaloansa hän tuki sauvaan, jota hän\nkäytteli tavattoman ketterästi, hypellen sen avulla paikasta toiseen\nkuin mikäkin lintu. Hän oli hyvin kookas ja vankka, naama leveä kuin\nkinkun kylki -- sileä ja kalvakka, mutta älykäs ja myhäilevä. Hän\nnäyttikin olevan mitä parhaimmalla tuulella, vihelteli pöytien välitse\nliikkuessaan, ja mieluisimmille vierailleen hänellä oli joku leikkisä\nsana tai taputus olkapäälle varattuna.\n\nSanoakseni nyt teille totuuden olin jo silloin, kun junkkari Trelawney\nkirjeessään mainitsi pitkästä Johnista, ruvennut pelkäämään, että hän\nkukaties olisi sama yksijalkainen merenkävijä, jota vanhassa\n\"Benbow'ssa\" olin niin kauan odotellut. Mutta heti kun ravintolassa\nmiehen näin, minä muutin mieltäni. Olin nähnyt kapteenin ja Mustan\nKoiran ja sokean Pew'n ja luulin tietäväni, minkälaisilta merirosvot\nnäyttivät -- aivan toisenlaisia heidän piti mielestäni olla kuin tämä\nsiisti ja iloinen ravintoloitsija.\n\nMinä rohkaisin heti mieleni, astuin sisään ja menin suoraan miehen luo,\njoka sauvaansa nojaten puheli muutaman vieraansa kanssa.\n\n\"Hra Silver, sir?\" kysyin, ojentaen kirjelippua.\n\n\"Aivan oikein, poikaseni\", vastasi hän, \"se on kun onkin nimeni. Kukapa\nsinä sitten?\" Samassa hän, junkkarin kirjelmän huomatessaan, näytti\naivan kuin säpsähtävän.\n\n\"Ahaa!\" huudahti hän äänekkäästi ja ojensi minulle kätensä, \"jo\nymmärrän. Sinä olet meidän uusi laivapoikamme; hauskaa tutustua.\"\n\nJa hän puristi käteni suureen, tukevaan kouraansa.\n\nSamassa muuan kauempana istunut vieras äkkiä nousi ja kiiruhti ovelle.\nSe olikin lähellä, ja tuossa tuokiossa hän hävisi kadulle. Mutta tuo\nkiire oli kiinnittänyt häneen huomioni, ja minä tunsin hänet ensi\nsilmäyksellä. Hän oli sama talinaamainen mies, jolta oli kaksi sormea\npoikki, ja joka ensimmäisenä oli ilmestynyt \"Amiraali Benbow'hin.\"\n\n\"Ahaa!\" minä huudahdin, \"ottakaa tuo kiinni! Se on Musta Koira!\"\n\n\"Viisi siitä ken hän on\", Silver huudahti, \"mutta hän ei ole maksanut\nlaskuaan. Harry, ota hänet kiinni!\"\n\nMuuan oven luona istuvista hyökkäsi pakenevan perään.\n\n\"Olipa hän vaikka Amiraali Hawke, niin laskunsa hänen maksaa täytyy\",\nSilver huudahti, ja päästäen sitten irti käteni hän kysäsi: \"Miksi häntä\nsanoitkaan? Musta mikä?\"\n\n\"Koira, sir\", vastasin. \"Eikö hra Trelawney ole teille kertonut\nmerirosvoista? Hän oli yksi niistä?\"\n\n\"Vai niin!\" Silver huudahti. \"Minun huoneessani! Ben, juokse pian Harryn\navuksi. Oliko hän siis niitä roikaleita? Morgan, sinäkö hänen seurassaan\nolit? Tänne mies!\"\n\nMies, jota hän Morganiksi nimitti -- vanha, harmaahapsinen,\nruskeanaamainen merikarhu -- totteli nolona käskyä, pyöritellen mälliä\nposkessaan.\n\n\"Kuules nyt, Morgan\", Pitkä John hyvin ankarasti saneli, \"ethän sinä\nkoskaan ennen ollut nähnyt tuota Mustaa -- Mustaa Koiraa, vai oletko,\nhä?\"\n\n\"En koskaan, sir\", Morgan vastasi kunniaa tehden.\n\n\"Etkä tiennyt hänen nimeänsä, vai?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, Morgan, kiitä sitten onneasi!\" isäntä huudahti. \"Jos\nsinä olisit ollut osallisena johonkin sellaiseen, niin totta totisesti\net toista kertaa olisi jalallasi talooni astunut. Mitä hän puhui\nsinulle?\"\n\n\"En oikein muista, sir\", Morgan vastasi.\n\n\"Pääkö sinulla on hartioillasi, vaiko tuuskoppa?\" Pitkä John tiuskasi.\n\"Vai et oikein muista! Ehkä sinä et oikein tiennyt, kenen kanssa\npuhelit, hä? Kas niin, mitä hän juorusi -- matkoista, kapteeneista,\nlaivoista, hä? Suu puhtaaksi! Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Me puhelimme kurittamisesta, sir\", Morgan vastasi.\n\n\"Kurittamisesta? Vai kurittamisesta! Mieluinen puheenaihe, totta\ntosiaan! Mene paikoillesi, moukka.\"\n\nKun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver\nminulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:\n\n\"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan -- älyä vain ei ole liiaksi. --\nNiin, se Musta Koira!\" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. \"Se nimi on\nminulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin\nmuistelen, että minä olen -- niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän\non käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa.\"\n\n\"Oikein muistatte, aivan varmaan\", sanoin minä. \"Minä tunnen senkin\nmiehen. Hänen nimensä oli Pew.\"\n\n\"Niin olikin!\" Silver huudahti aivan haltioissaan. \"Pew! Se oli hänen\nnimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni\ntuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on\nhyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat\ntulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai\npuhui se kurittamisesta! _Minä_ hänet kuritan!\"\n\nNäin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi\nkämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että\nOld Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut.\nVanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran\n\"Tähystäjässä\", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli\nminulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat,\nettä he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli\nepäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä\nJohn Silver oli viaton.\n\n\"Kas niin, Hawkins\", virkkoi hän, \"nyt minä olen kauniisti kiikissä.\nMitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui\nminun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot\nminulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille\nkaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy\npuolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela\npoikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla\nkompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies,\nminä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden\nkämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että -- mutta nyt --\"\n\nSamassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi\nhänelle jotain mieleen juolahtanut.\n\n\"Maksu?\" hän huudahti. \"Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta\npuukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!\"\n\nJa heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet\nsilmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme\nkilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.\n\n\"Olenpa minä oikea vanha merikoira\", hän viimein puhui poskiaan\nkuivaillen. \"Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins,\nsillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt,\nvalmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on\nvelvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja\ntulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta\nselityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä\nenkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut\nkylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään\npääsin rahoistani!\"\n\nHän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka\nminusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin\ntahtoanikin hänen iloonsa.\n\nLyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin\nseuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi\nkuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta,\nselitteli töitä, joita kullakin tehtiin -- miten muuan purki, toinen\nlastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän\nkertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin\nerikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää,\nettä hän oli mitä parhain matruusi.\n\nKun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä\nlopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat\ntilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.\n\nPitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen\ntotuudenmukaisesti. \"Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?\" kysäsi hän vähän\nväliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.\n\nMolemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta\nkaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään\nmahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John\ntarttui kainalosauvaansa ja poistui.\n\n\"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä\", huusi junkkari\nhänen jälkeensä.\n\n\"Ymmärrän, herra\", vastasi kokki käytävästä.\n\n\"Tiedätkös mitä, junkkari\", virkkoi tohtori Livesey, \"minä en yleensä\nluota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver\nmiellyttää minua.\"\n\n\"Se mies on oikea onnen löytö\", vakuutti junkkari.\n\n\"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?\"\n\n\"Tietysti\", junkkari vastasi. \"Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme\nkatselemaan laivaa.\"\n\n\n\n9 Luku.\n\nRuuti ja aseet.\n\n\n_Hispaniola_ lepäili vähän ulompana ankkurissa, ja me sousimme useiden\nlaivojen keulakoristeiden alitse ja ympäri, ja niiden kettingit\nkolisivat toisinaan venheemme alla toisinaan taas päämme päällä. Viimein\nkuitenkin pääsimme laivan kupeelle, ja kannelle noustessa meidät otti\ntervehtien vastaan perämies, Arrow, vanha, kierosilmäinen ruskettunut\nmerimies, renkaat korvissa. Hän ja junkkari olivat perin hyviä\nystävyksiä, mutta pian huomasin, että kapteenin ja Trelawneyn välit\neivät olleet yhtä hyvät.\n\nViimeksimainittu oli tuikeannäköinen mies ja hän näytti olevan\ntyytymätön laivamme koko järjestykseen. Pian saimmekin tietää syyn\nsiihen, sillä tuskin olimme päässeet kajuuttaan, kun muuan matruusi tuli\nsinne perästämme.\n\n\"Kapteeni Smollett, herra, tahtoo puhutella teitä\", sanoi hän.\n\n\"Olen aina valmis kapteenin puhuteltavaksi. Käske hänet sisään\", sanoi\njunkkari.\n\nKapteeni, joka oli seurannut sanantuojan kintereillä, astui samassa\nsisään ja sulki oven.\n\n\"No, kapteeni Smollett, mitä teillä on sanottavana, kaikki on hyvin,\ntoivoakseni -- kaikki kunnossa ja merikelpoisena?\"\n\n\"Parasta kai on, herra\", kapteeni vastasi, \"puhua peittelemättä, vaikka\nsanani voivatkin pahoittaa mieltänne. Minua ei miellytä tämä matka,\nminua ei miellytä miehistö, eikä minua miellytä perämieheni. Siinä\nkaikki kaunistelematta.\"\n\n\"Ehkä teitä, herrani, ei laivakaan miellytä?\" kysyi junkkari, nähdäkseni\nhyvin äkäisenä.\n\n\"Siihen en voi mitään sanoa, kun en ole laivaa koetellut\", kapteeni\nvastasi. \"Se näyttää kelvolliselta alukselta, muuta en voi sanoa.\"\n\n\"Ehkäpä teitä, herrani ei miellytä isäntännekään?\" virkkoi junkkari.\n\nNyt tarttui tohtori Livesey puheeseen.\n\n\"No, no, ei niin hätäisesti\", sanoi hän. \"Kiivaista sanoista ei ole\nmitään hyötyä. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liian vähän, ja\nminun täytyy pyytää häntä selittämään sanansa tarkemmin. Te sanotte,\nettei tämä matka teitä miellytä. Miksi ei?\"\n\n\"Minut palkattiin, kuten sanotaan, suljettujen määräysten nojalla\nkuljettamaan tätä laivaa tämän herran laskuun minne hän vain tahtoisi\",\nkapteeni vastasi. \"Siihen asti on kaikki kohdallaan. Mutta nyt minä\nhuomaan, että jok'ainoa mies keulapuolella tietää enemmän kuin minä.\nMinusta se ei ole paikallaan, vai onko?\"\n\n\"Ei\", vastasi tohtori Livesey, \"ei minustakaan.\"\n\n\"Sitten\", kapteeni jatkoi, \"minä saan tietää, että me lähdemme aarteita\netsimään -- saan tietää omilta apulaisiltani, huomatkaa. Aarre on nyt\nkerta kaikkiaan arkaluontoinen asia; omasta puolestani en pidä aarteiden\netsinnästä, etenkään silloin kun se on salaista ja kun (suonette\nanteeksi, herra Trelawney) salaisuus on ilmaistu papukaijalle.\"\n\n\"Silverin papukaijalleko?\" junkkari kysäsi.\n\n\"Niin sanotaan\", kapteeni vastasi. \"Salaisuus on julkinen, tarkoitan.\nMinä luulen, ettei kumpainenkaan teistä täysin käsitä mikä on\nkysymyksessä; mutta minä sanon sen teille omalla tavallani -- elämä tai\nkuolema ja vaikea matka.\"\n\n\"Tuo kaikki on selvää ja vallan totta\", vastasi t:ri Livesey. \"Me aiomme\nuskaltaa, mutta me emme ole niin tietämättömiä kuin luulette. Sanoitte\nsitten, ettei miehistö teitä miellytä. Eivätkö he ole kelvollisia\nmerimiehiä?\"\n\n\"He eivät minua miellytä, herrani\", kapteeni Smollett vastasi. \"Ja\nsuoraan sanoakseni, minun olisi pitänyt saada itse valita omat\napulaiseni.\"\n\n\"Oikeassa taidatte olla\", tohtori vastasi. \"Toverini olisi ehkä pitänyt\nvärvätä heidät yhdessä teidän kanssanne; mutta loukkaus, jos siitä nyt\nvoi puhua, ei ollut tahallinen. Arrowkaan ei teitä miellytä?\"\n\n\"Ei miellytä. Ehkä hän on hyvä perämies, mutta seurustelee liian\nvapaasti väen kanssa, ollakseen hyvä päällikkö. Perämiehen pitäisi pysyä\nerillään eikä kilistää lasia matruusien kanssa!\"\n\n\"Onko tarkoituksenne väittää, että hän juo?\" tiuskasi junkkari.\n\n\"Ei ole\", kapteeni vastasi, \"sanon vain, että hän on käytöksessään liian\nvapaa.\"\n\n\"Mihin tahdotte nyt oikein tulla?\" kysyi tohtori. \"Sanokaa asianne.\"\n\n\"Teidän vakava aikomuksenne on siis lähteä tälle matkalle?\"\n\n\"Järkähtämätön päätöksemme\", junkkari vastasi.\n\n\"Vai niin\", kapteeni sanoi. \"Kun te nyt olette kärsivällisesti\nkuunnellut väitteitäni, joita en voinut todistaa, niin kuulkaa vielä\nmuuan sana. Ne sijoittavat ruudin ja aseet keulapuolelle. Niille sopiva\npaikka olisi kajuutan alla; miksi niitä ei aseteta sinne? -- ensiksi.\nSitten teillä on mukananne neljä omaa miestä ja minä olen kuullut, että\nmuutamia heistä sijoitetaan keulapuolelle. Miksi ei heille valmisteta\nsijoja tänne kajuutan sivulle? -- toiseksi.\"\n\n\"Tuleeko vielä lisää\", kysäsi Trelawney.\n\n\"Vielä yksi seikka\", kapteeni vastasi. \"Tässä on jo liian paljon\njaariteltu.\"\n\n\"Aivan liian paljon\", myönsi tohtori.\n\n\"Sanon nyt teille mitä olen itse kuullut\", kapteeni Smollett jatkoi.\n\"Olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, että kartassa on\nristejä osoittamassa missä aarre on ja että saaren asema on...\" Hän\nsanoi tarkalleen pituus- ja leveysasteen.\n\n\"Sitä en ole kellekään kuolevaiselle sanonut\", junkkari huudahti.\n\n\"Matruusit tietävät sen\", kapteeni vastasi.\n\n\"Livesey, joko sinä tai Hawkins olette puhuneet sivu suunne\", junkkari\nhuudahti.\n\n\"Saman tekevä, ken sen on laverrellut\", vastasi tohtori.\n\nMinä huomasin, ettei hän eikä kapteeni paljonkaan välittänyt Trelawneyn\nväitteistä. Totta puhuen, en minäkään niihin suurta arvoa pannut, sillä\nhän oli sangen kerkeäkielinen. Luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa\npuhui totta, ja ettei kukaan meistä ollut saaren asemaa ilmaissut.\n\n\"Huomatkaa nyt, herrani\", kapteeni jatkoi; \"minä en tiedä kenen hallussa\ntuo kartta on, ja minä vaadin, että se on pidettävä salassa sekä minulta\nettä Arrowilta. Muussa tapauksessa minun olisi pyydettävä päästä\nvapaaksi palveluksestani.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", tohtori virkkoi. \"Te tahdotte että me pidämme tämän\nseikan salassa ja että laivan peräpuolesta muodostetaan linnoitus, jonka\nmiehistönä ovat toverini omat miehet ja varustuksena kaikki laivassa\nlöytyvät aseet ja ruuti. Toisin sanoen -- te pelkäätte kapinaa.\"\n\n\"Herrani\", kapteeni Smollett lausui, \"tahtomatta loukata teitä minä\nkiellän teitä panemasta sanoja suuhuni. Ei kellään kapteenilla ole\noikeutta yrittääkään lähteä merelle, jos hänellä olisi aihetta\nsellaisiin sanoihin. Mitä Arrowiin tulee, niin luulen että hän on perin\nrehti mies; jotkut toiset ovat myös vilpittömiä; kaikki muutkin voivat\nolla samaa lajia. Mutta minun on vastattava laivasta ja jokaisen siinä\nolevan ihmisen hengestä. Minä näen että kaikki asiat eivät ole\nvallan kohdallaan. Ja minä pyydän teitä ryhtymään muutamiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin, taikka hankkimaan toisen miehen sijalleni.\nSiinä kaikki.\"\n\n\"Kapteeni Smollett\", tohtori virkkoi hymyillen, \"oletteko kuullut satua\nvuoresta ja hiirestä? Suonette anteeksi, mutta te muistutatte minua\ntuosta sadusta. Lyön vaikka vetoa siitä, että teillä sisään tullessanne\noli mielessänne jotain muutakin kuin tämä.\"\n\n\"Te olette nokkela, tohtori\", kapteeni vastasi. \"Kun minä tulin tänne,\noli aikomukseni päästä vapaaksi koko matkasta. Minä luulin, ettei herra\nTrelawney tahtoisi kuulla sanaakaan.\"\n\n\"Enkä olisi tahtonutkaan\", junkkari tiuskasi. \"Jos tohtori Liveseytä ei\nolisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät sinne missä pippuri\nkasvaa. Olen nyt kuitenkin kuunnellut sanottavanne. Teen kuten tahdotte;\nmutta ajatukseni teistä eivät ole parantuneet.\"\n\n\"Siihen en voi mitään\", vastasi kapteeni. \"Te saatte nähdä, että minä\ntäytän velvollisuuteni.\"\n\nNäin sanoen hän kumartaen poistui.\n\n\"Trelawney\", virkkoi tohtori, \"vastoin arveluitani minä luulen, että\nsinä olet onnistunut saamaan kaksi vilpitöntä miestä laivaasi -- tuon\nmiehen ja John Silverin.\"\n\n\"Silverin kyllä\", junkkari vastasi; \"mutta mitä tuohon sietämättömään\nlörpöttelijään tulee, niin sanon suoraan, että minusta hänen\nkäytöksensä on akkamaista eikä sovi merimiehelle ja vielä vähemmän\nenglantilaiselle.\"\n\n\"No niin\", tohtori virkkoi, \"kokenut kaikki tietää.\"\n\nKun me astuimme ulos kannelle, olivat miehet jo alkaneet tapansa mukaan\nhoilaten purkaa aseita ja ruutivarastoa. Kapteeni ja Arrow valvoivat\ntyötä.\n\nUusi järjestys oli minulle mieleen. Koko kuunari oli käännetty mullin\nmallin. Kuusi makuusijaa oli laitettu perään, ison ruuman taka-osaan.\nNämä kojut yhdisti kapea käytävä vasemmalla sivulla vain keittiöön ja\nskanssiin. Alkuaan oli ollut tarkoituksena, että Arrow, Hunter, Joyce,\ntohtori ja junkkari saivat nämä kojut käytettävikseen. Nyt luovutettiin\nkaksi niistä Redruthille ja minulle, ja kapteeni ja Arrow saivat nyt\nmakuusijansa kannella porraskopissa, jota oli kummallekin sivulle\nlaajennettu, niin että sitä olisi voinut luulla kansihytiksi.\nLuonnollisesti se oli sangen matala, mutta kaksi riippumattoa mahtui\nsinne hyvin ja perämiehellekin näytti vaihdos olevan mieleen. Hänelläkin\noli ehkä ollut epäilyksensä miehistöön nähden; mutta se on vain arvelua,\nsillä kuten saatte kuulla, meillä ei ollut kauan hyötyä hänen\nmielipiteistään.\n\nMe olimme kaikki parhaillaan ahkerassa työssä siirtäen ruutia ja\nmakuupaikkoja, kun viimeiset pari miestä, ja Pitkä John niiden mukana,\nsaapuivat venheellä laivalle.\n\nKokki kapusi ylös laivan sivua ketterästi kuin apina ja huomattuaan,\nmitä oli tekeillä, huudahti hän: \"Hohoi, miehet! Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Me vain muutamme ruutia, mies\", joku vastasi.\n\n\"Tuhat tulimaista!\" huudahti Pitkä John, \"silloinhan jää nousuvesi\naamulla käyttämättä.\"\n\n\"Minun käskyni!\" kapteeni lyhyesti virkkoi. \"Mene työhösi. Miehet\ntarvitsevat pian illallista.\"\n\n\"Ymmärrän, herra\", kokki vastasi ja kohottaen kätensä hatun reunaan\nkatosi samassa keittiön puolelle.\n\n\"Siinä on kunnon mies, kapteeni\", tohtori virkkoi.\n\n\"Saattaa olla\", kapteeni Smollett vastasi. \"Varovasti, miehet, --\nvarovasti\", jatkoi hän miehille, jotka ruutitynnyreitä siirtelivät.\nSamassa hän huomasi minut tarkastelemassa pitkää, messinkistä\nlaivätykkiä, joka meillä oli keskikannella -- \"Hei, laivapoika\", huusi\nhän, \"pois sormet siitä! Pian keittiöön ja pyydä kokilta työtä.\"\n\nPois kiiruhtaessani kuulin hänen painokkaasti sanovan tohtorille:\n\n\"Minä en suvaitse suosikkeja laivallani.\"\n\nMinä vakuutan, että minä olin aivan yhtä mieltä junkkarin kanssa ja\nvihasin kapteenia sydämeni pohjasta.\n\n\n\n10 Luku.\n\nMatka.\n\n\nKoko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa,\nja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain\ntoitottamassa hänelle onnellista matkaa. \"Amiraali Benbow'ssa\" ei\nminulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin\nlopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja\nmiehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut\nvielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki\noli minulle niin uutta ja ihmeellistä -- lyhyet komentosanat, kimakat\npillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa\nvalossa.\n\n\"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi -- porsaspaisti], viritäppä nyt joku\nkaneetti\", joku joukosta ehdotti.\n\n\"Se entinen\", toinen lisäsi.\n\n\"Oikein miehet\", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten\nseisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:\n\n    \"Viistoista miestä arkulla vainaan --\"\n\nJa koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:\n\n    \"Huh-hah-hei ja rommia pullo!\"\n\nKolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.\n\nHetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu \"Amiraali Benbow'n\"\nmieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa\nkuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui\naluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen\nrupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden\nnukkuakseni, oli _Hispaniola_ jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.\n\nEn aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa.\nLaiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä\nja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren\nkorkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow,\nmainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin\nkapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa\nmiehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi\nnäkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin\nperästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket\npunoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena.\nMonesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän\nkompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden\nriippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas\nsaattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.\n\nMe emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan\nsalaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin\nselviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan\nkysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas\nkivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.\n\nHän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona\nesimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa\npian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä\nmurehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän\nhävisi tietämättömiin.\n\n\"Mereen meni!\" kapteeni virkkoi. \"No niin, pääsimmepähän panemasta häntä\nrautoihin.\"\n\nMutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi\nluonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen\nlähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella\narvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli\nsuurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron.\nTimperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu,\njolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.\n\nHän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä\nmainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi\nmiehet häntä nimittivät.\n\nLaivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi\nkädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän\nasetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja\nlaivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin\nolisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää\noli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella.\nAukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita\nnimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen\nmilloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan,\naivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat\nennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen\nnykyistä saamattomuuttaan.\n\n\"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue\", virkkoi timperi\nminulle. \"Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin\nkirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten -- leijona ei ole\nmitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää\nvastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi -- ja aseettomana.\"\n\nKoko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli\ntapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus.\nMinulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä,\njoka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina\nkoukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. \"Tule tänne,\nHawkins\", hän tapasi sanoa; \"tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei\nkukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule\nuutisia. Tässä kapteeni Flint -- minä nimitän papukaijaani kapteeni\nFlintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan -- tässä kapteeni Flint\njuuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?\"\n\nJa papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: \"paljon\nrahaa -- paljon rahaa -- paljon rahaa!\" kunnes John heitti nenäliinan\nhäkin päälle.\n\n\"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins -- enimmäkseen ne\nelävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen\nolla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren\nmerirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa,\nMalabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli\nmukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja\nmerenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään --\nkolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun\nIntian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä\nkuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia -- vai\nmitä, kapteeni?\"\n\n\"Valmis lähtemään\", kirkui papukaija.\n\n\"Soma kapine tämä\", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan\ntaskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä\nreunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut\npahuutta täynnä. \"Siinä näet\", John tavallisesti lisäsi, \"et voi\nkoskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton\nlintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä.\nSe kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan.\" Tässä John omaan\ntapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä\nihmisistä parhaimmaksi.\n\nJunkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät.\nJunkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia.\nKapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja\nsilloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa\nsanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin\ntiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat\nsiitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki\nolivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut.\n\"Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta\nvaimoltaankaan vaatia; mutta\", hän tavallisesti lisäsi, \"me emme ole\nvielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä.\"\n\nSilloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä\npystyssä kävelemään edestakaisin kannella.\n\n\"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä\", hän tapasi sanoa, \"niin\nminä räjähdän.\"\n\nMuutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloin _Hispaniola_\nvain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja\nliian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian\nlaita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu\nlaivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin\npienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä -- esimerkiksi jos junkkari\nsattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä -- valmistettiin\nerityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella\njokaisen herkkusuun käytettävänä.\n\n\"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi\", virkkoi kapteeni\ntohtori Liveseylle. \"Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat\npiruja laivaasi. Se on minun uskoni.\"\n\nMutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me\nemme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki\nsaaneet surmamme salakavalalla tavalla.\n\nNäin se tapahtui.\n\nMe olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin\nsitä saarta kohti, jonne pyrimme -- minä en ole oikeutettu tässä\npuhumaan tämän selvemmin -- ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen\nyöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti\nolla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään\nseuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme\noli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen.\n_Hispaniola_ keinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen\nvaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä\nhilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme\nensimmäisen osan loppua.\n\nTuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja\nmenossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä\njuoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä.\nPeränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi\nvihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden\nsohinaa keulassa ja sivuilla.\n\nMinä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena\noli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja\nlaineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin\ntai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui\nraskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi\nhartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun\nmies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni -- ja muutamat lauseet kuultuani\nminä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani\nvavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä\nnäistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten\nmiesten henki riippui yksistään minusta.\n\n\n\n11 Luku.\n\nMitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.\n\n\n\"Ei, en minä\", Silver puhui. \"Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies.\nSamat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä\nkajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani\nleikkasi, opiston ja kaikki käynyt -- vatsa täynnä latinaa ja muuta\nhyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon\npaistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat\nRobertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein\nmuuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen\npysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki\nonnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli\nsilponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan _Walrusin_ laita, Flintin\nentisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja\nkultalastin painosta uppoamaisillaan.\"\n\n\"Ah!\" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan\nihastuneena, \"hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa.\"\n\n\"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen\", Silver\npuhui. \"Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin\nmukana ja sitten Flintin -- siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä\nniin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa\nEnglandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä\njotain tavallisen matruusin osaksi -- kaikki pankissa säästössä.\nNykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt\nEnglandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat\ntässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa -- olivat\nkerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä\nja saisi hävetä -- kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin\nparlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja\nkuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää.\nHän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto\nvieköön, näki nälkää!\"\n\n\"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa\", nuori mies virkkoi.\n\n\"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa\",\nSilver huudahti. \"Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi,\nmutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä\nja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin.\"\n\nTe voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun\nroiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin\noli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut\nhänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta,\nettä häntä muutkin kuuntelivat.\n\n\"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla\nkulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta\nruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on\nlopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta.\nUseimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas\nmerelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä\npanen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten\nvälttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun\nhartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin\nsilloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika,\nsanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en\nole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen\nmaannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen\nmerellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!\"\n\n\"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt\", toinen huomautti, \"sillä ethän\nenää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?\"\n\n\"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?\" Siivet kysäsi ivallisesti.\n\n\"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä\", hänen toverinsa vastasi.\n\n\"Siellä olivatkin\", kokki sanoi, \"kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne\novat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen\nmantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin\nmainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi\nkateutta muissa miehissä.\"\n\n\"Luotatko sitten vaimoosi?\" toinen kysäsi.\n\n\"Onnenpojat\", kokki vastasi, \"eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja\nsiinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei\npidä kieltään kantimissa, -- joku, joka minut tuntee, tarkoitan -- niin\nhän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni\npelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi\nminua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta\njoukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt\nlähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni\nkehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen;\nmutta silloin kun minä olin aliperämies, niin _lampaiksi_ ei voinut\nnimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet\nturvassa.\"\n\n\"Nyt sanon sinulle\", poika virkkoi, \"että vasta sinun kanssasi\npuheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi.\"\n\n\"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään\", Silver\nvastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. \"Enpä vielä ole\nnähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi.\"\n\nMinä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. \"Onnenpojalla\" he\nselvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli\nviimeinen kohtaus meille uskollisen miehen -- ehkä viimeisen koko\nlaivassa -- viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma\nseikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja\nliittyvän seuraan.\n\n\"Dick on meidän\", Silver virkkoi.\n\n\"Tiesinhän sen\", vastasi timperi Israel Handsin ääni. \"Hän on viisas\npoika, tämä Dick.\" Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. \"Mutta\nkuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin\nkissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni\nSmollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä\ntahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän\nsäilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan.\"\n\n\"Israel\", Silver virkkoi, \"sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole\nkoskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi\nkokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä\nniukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä\nannan merkin, ymmärrätkö?\"\n\n\"No, en pane vastaan, vai panenko?\" alilaivuri murisi. \"Minä vain kysyn\nsitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää.\"\n\n\"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!\" Silver huudahti. \"No niin, jos nyt\ntahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan\nkuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan\nmerimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä\nsiunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja\nmuineen -- vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä,\nmyöntänette. No niin -- minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari\nja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen\nlaivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin\nantaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin\niskisin.\"\n\n\"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä\", Dick huomautti.\n\n\"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai\", Silver ivaten vastasi. \"Me\nvoimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä\njuuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin\ntehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä\nmeidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi\npelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta\nminä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren\nluona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te\nette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto,\noikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!\"\n\n\"No, no, älähän toki, John\", Israel tokaisi. \"Eihän tässä kukaan väitä\nvastaan.\"\n\n\"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni\nkaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon\noikeuspihassa\", Silver huudahti; \"ja kaikki vain tuon ikuisen\nhätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt\nmerellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja\noikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole\nsellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista\nrommilasianne ja menette iltiksenne hirteen.\"\n\n\"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja\", Israel virkkoi.\n\"Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin\nsinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita\nja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan.\"\n\n\"Vai niin!\" Silver virkkoi. \"Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli\nsitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin\nSavannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt\novat, kysyn vain!\"\n\n\"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?\" Dick kysyi.\n\n\"Kas, siinä on minun mieheni!\" kokki huudahti ihastuneena. \"Tuo kuuluu\nasialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle,\nkuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät\nkuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista.\"\n\n\"Billy oli sitä maata\", Israel sanoi. \"'Kuolleet eivät pure', hän tapasi\nsanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos\narkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli\nBilly.\"\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", Silver puhui, \"altis ja arkailematon. Mutta\nhuomatkaa: minä olen rauhallinen mies -- aivankuin oikea herrasmies,\nsanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse\nmihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa\nja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset\ntuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä\nsanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin.\"\n\n\"John\", huudahti timperi, \"sinussa on miestä!\"\n\n\"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt\", Silver virkkoi.\n\"Mutta yhtä minä vaadin -- minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä\nkämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick\", hän lisäsi\npuheensa keskeyttäen, \"olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena\nhuulilleni kostukkeeksi.\"\n\nTe käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja\njuossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta\nvereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan,\nnousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:\n\n\"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia\nmaistuisi toiselta!\"\n\n\"Dick\", virkkoi Silver, \"minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen\nastian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne.\"\n\nNiin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä\nnyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka\nhänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen\npoissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain\nkuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita\nsamaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen\nkokonaisuudessaan: \"El ainoakaan heistä enää liity meihin.\" Laivassa oli\nsiis vielä uskollisiakin miehiä.\n\nDickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin\nonneksi.\n\nSamassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani\nnäin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän\nkeulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti\ntähystyspaikaltaan huusi: \"Hoi, miehet, maa näkyvissä!\"\n\n\n\n12 Luku.\n\nSotaneuvottelu.\n\n\nKannelta kuului kovaa askelien kopinaa. Minä kuulin miesten kiiruhtavan\nylös keulasta ja perästä, ja pujahtaen nopeasti pois tynnyristäni\njuoksin keulapurjeen taakse, tein mutkan keulaan päin ja ilmestyin\navonaiselle kannelle parhaiksi yhtyäkseni Hunteriin ja tohtori\nLiveseyhin, kun he kiiruhtivat ylälaidalle.\n\nKoko miehistö oli kokoontunut sinne. Sumuvyöhyke oli kohonnut ylemmäksi\nmelkein samassa kuin kuukin nousi. Me näimme kaukana lounaassa kaksi\nmatalaa kukkulaa, noin parin mailin päässä toisistaan, ja toisen takana\nkohosi kolmas, korkeampi kukkula, jonka huippu yhä oli sumun peitossa.\nKaikki kolme näyttivät jyrkkäpiirteisiltä ja keilan muotoisilta.\n\nTämän kaiken näin kuin unessa, sillä en ollut vielä voinut toipua\näskeisestä hurjasta pelostani. Sitten kuulin kapteeni Smollettin äänen\njakelevan käskyjä. _Hispaniola_ ohjattiin pari astetta enemmän tuuleen\nja sillä oli nyt suunta, jonka mukaan meidän piti parahiksi päästä\nsaaren itärannalle.\n\n\"Kuulkaapa nyt, miehet\", kapteeni virkkoi kun kaikki köydet olivat\npingoitetut. \"Onko kukaan teistä ennen nähnyt tuota maata?\"\n\n\"Minä olen, kapteeni\", Silver vastasi. \"Minä olen käynyt siellä vettä\nnoutamassa ollessani muutaman kauppalaivan kokkina.\"\n\n\"Ankkuripaikka on kai etelässä erään saaren takana?\" kapteeni kysyi.\n\n\"Niin on, kapteeni; Luurankosaareksi he sitä sanovat. Se oli aikanaan\noikea merirosvojen tyyssija ja muuan mies laivallamme tunsi kaikki\npaikat nimeltään. Tuota kukkulaa tuolla pohjoisessa he nimittävät\nKeulamastokukkulaksi; kukkuloita on kaikkiaan kolme yhdessä jonossa\npohjoisesta etelään -- Keula-, Suur- ja Mesaanimastot. Mutta isoamastoa\n-- tuota korkeata, jonka päällä on sumua -- tavallisesti nimitetään\nTähystäjäksi, siksi että he sen huipulta pitivät vahtia, kun olivat\nankkuripaikassa laivojaan tyhjentämässä. Siellä he näet, luvallanne\nsanoen, kapteeni, aina laivansa tyhjensivät.\"\n\n\"Tässä on minulla kartta\", kapteeni Smollett virkkoi. \"Katsoppa, onko\ntämä sama paikka.\"\n\nPitkän Johnin silmät paloivat kuopissaan kun hän otti kartan käteensä;\nmutta paperin näöstä minä heti älysin, että häntä odotti pettymys. Tämä\nei ollut se kartta, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan tarkka\njäljennös siitä ja muuten kaikin puolin täydellinen -- myöskin nimet,\nkorkeudet ja ilmansuunnat siitä löytyivät -- paitsi että punaiset ristit\nja kirjoitetut muistiinpanot siitä puuttuivat. Niin katkera kuin hänen\npettymyksensä täytyi ollakin, niin oli Silverillä kuitenkin kylliksi\ntahdonvoimaa sen peittääkseen.\n\n\"Aivan oikein, kapteeni\", hän virkkoi, \"tämä on aivan varmasti sama\npaikka, ja hyvin onkin kartoitettu. Kukahan tämän on tehnyt? Merirosvot\nolivat luullakseni liian oppimattomia. Kas, tässähän se onkin: 'Kapt.\nKiddin ankkuripaikka' -- aivan sama nimi, jonka laivatoverinikin\nmainitsi. Pitkin etelärannikkoa käy väkevä virta, joka sitten kääntyy\npohjoiseen länsirantaa myöten. Oikein teitte, kapteeni\", lisäsi hän,\n\"tuuleen laskiessanne, etenkin jos on aikomuksenne laskea laiva rannalle\npohjan puhdistamista varten. Parempaa paikkaa sitä varten ei ole koko\nnäillä vesillä.\"\n\n\"Kiitos, hyvä mies\", kapteeni Smollett virkkoi. \"Piakkoin pyydän sinua\navuksemme. Nyt voit poistua.\"\n\nMinä vallan hämmästyin kuullessani, miten levollisesti John ilmaisi\ntuntevansa saaren, ja minä myönnän, että pelko valtasi minut kun näin\nhänen lähestyvän. Tietysti hän ei tiennyt, että minä olin\nomenatynnyrissä kuullut hänen keskustelunsa, mutta minua nyt niin\npelotti hänen julmuutensa, kavaluutensa ja mahtinsa, että minä vaivoin\nsain salatuksi väristyksen, joka puistatti ruumistani, kun hän laski\nkätensä olkapäälleni.\n\n\"Kas, tuo tuolla\", hän virkkoi, \"on hauska paikka, tuo saari -- hauska\npaikka pojan samoella. Siellä saat uida, kiivetä puihin ja ajaa vuohia,\nja noille kukkuloille saat kavuta kuin parhain vuohi. Aivan minustakin\ntuntuu siltä kuin nuortuisin jälleen. Olin kokonaan unohtaa puujalkani.\nHauskaa on olla nuori ja kävellä kymmenellä varpaalla. Milloin vain\nsinua haluttaa lähteä pienelle tutkimusmatkalle, niin sano\nJohn-vanhukselle. Hän tulee mukaasi tarinoimaan matkan kuluksi.\"\n\nJa taputtaen minua olkapäälle mitä herttaisimmin kompuroi hän\nkeulapuolelle ja katosi kannen alle.\n\nKapteeni Smollett, junkkari ja tohtori Livesey juttelivat keskenään\nperäkannella, ja vaikka hartaasti halusinkin kertoa heille kuulemani, en\nkuitenkaan uskaltanut häiritä heitä kaikkien nähden. Minun vielä\nmietiskellessä keinoa millä päästä heidän puheilleen, kutsui tohtori\nLivesey minua luoksensa. Hän oli unohtanut piippunsa kajuuttaan ja\ntupakantuskassaan hän aikoi pyytää minua noutamaan se hänelle; mutta\nheti kun pääsin siksi lähelle, että voin puhua hänelle muiden\nkuulematta, minä virkoin: \"Tohtori, kuulkaahan mitä sanon! Viekää\nkapteeni ja junkkari kajuuttaan ja kutsukaa sitten jollain syyllä minut\nsinne. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana.\"\n\nIlme tohtorin kasvoilla vähän muuttui, mutta samassa hän hillitsi\nliikutuksensa.\n\n\"Kiitos, Jim\", hän virkkoi kuuluvasti, \"muuta en tahtonutkaan tietää\",\naivan kuin olisi hän minulta jotain kysynyt.\n\nNäin sanoen hän pyörähti pois ja meni toisten luo. He keskustelivat\nhetkisen, ja vaikka ei kukaan heistä hätkähtänyt tai koroittanut ääntään\ntaikka edes viheltänyt, oli selvää, että tohtori oli ilmoittanut heille\npyyntöni; sillä samassa kuulin, miten kapteeni käski Job Anderssonia\nviheltämään koko miehistön kannelle.\n\n\"Hyvät miehet\", puhui kapteeni Smollett, \"minulla on muuan sana teille\nsanottavana. Tuo maa, jonka olemme saaneet näkyviimme, on matkamme\npäämäärä. Herra Trelawney, joka, kuten tiedämme, on hyvin antelias\nherra, on juuri tehnyt minulle muutamia kysymyksiä, ja kun minä ilokseni\nvoin ilmoittaa hänelle, että joka mies oli mitä kiitettävimmällä tavalla\ntäyttänyt velvollisuutensa, niin hän ja minä ja tohtori menemme nyt\nkajuuttaan juomaan maljan _teidän_ onneksenne ja menestykseksenne, ja\nteille tuodaan tänne rommia juodaksenne _meidän_ onneksi ja\nmenestykseksi. Minä sanon teille, mitä minä tästä ajattelen: tämä on\nminusta kaunis teko. Ja jos te olette minun kanssani yhtä mieltä, niin\nkohottakaa raikuva merimiehen eläköönhuuto sille isännälle, joka näin\nmenettelee.\"\n\nEläköönhuuto kajautettiin -- mikä olikin luonnollista; mutta se kaikui\nniin täydestä sydämestä lähteneenä, että minusta tuntui vaikealta uskoa\nnäiden samojen miesten vaanivan henkeämme.\n\n\"Ja sitten vielä eläköön kapteeni Smollettille\", Pitkä John huudahti\nheti kun edellinen huudahdus oli kajahtanut.\n\nSiihenkin yhtyivät toiset mielellään.\n\nHerrat menivät nyt alas ja hetken kuluttua tuotiin sana, että Jim\nHawkinsia tarvittiin kajuutassa.\n\nMinä tapasin heidät kaikki kolme istumassa pöydän ääressä, pullo\nespanjalaista viiniä ja vähän rypäleitä edessään. Tohtori istui\ntekotukka sylissään ja hartaasti vetäen sauhuja piipustaan, mikä\nmerkitsi että hän oli kiihdyksissä. Peräikkuna oli auki, sillä yö oli\nlämmin, ja kuu kimmelsi laivan vanaveteen.\n\n\"No, Hawkins\", junkkari virkkoi, \"sinun piti kertoa jotain. Puhu suusi\npuhtaaksi.\"\n\nMinä tein työtä käskettyä ja kerroin mahdollisimman lyhyesti Silverin\npuheet yksityiskohdittain. Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani eikä\nkukaan heistä edes liikahtanut, tuijottivat vain minuun järkähtämättä.\n\n\"Istu, Jim\", tohtori Livesey sitten virkkoi.\n\nHe pakottivat minut istumaan viereensä pöydän ääreen, kaatoivat minulle\nlasin viiniä, täyttivät kourani rypäleillä ja kukin heistä sitten\nkumartaen joi maljan terveydekseni ja kiitteli minua palveluksestani,\nhyvästä onnestani ja rohkeudestani.\n\n\"Kas niin, kapteeni\", junkkari virkkoi, \"te siis olitte oikeassa ja minä\nväärässä. Minä myönnän olleeni typerä kuin aasi ja odotan nyt vain\nkäskyjänne.\"\n\n\"Ette te ole sen suurempi aasi kuin minäkään\", kapteeni vastasi. \"En\nvielä koskaan ole yhtynyt laivaväkeen, joka hautoo kapina-aikeita ilman\nettä tarkkaava mies saa niistä edes sen verran vihiä, että voisi ryhtyä\ntarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta tämä miehistö menee kerrassaan yli\nymmärrykseni.\"\n\n\"Kapteeni\", tohtori virkkoi, \"tämä on, luvallanne sanoen, Silverin\nansiota. Merkillinen mies.\"\n\n\"Hän näyttäisi vallan merkilliseltä raakapuun päässä\", kapteeni vastasi.\n\"Mutta mitäpä tässä jaarittelemme; ei tällä tavalla päästä sen\npitemmälle. Minulle on kolme seikkaa selvänä, ja herra Trelawneyn\nluvalla minä saanen ne nyt esittää.\"\n\n\"Te, herrani, olette kapteeni. Teillä on sananvalta\", Trelawney\nkohteliaasti vastasi.\n\n\"Ensiksi\", kapteeni alkoi, \"meidän on jatkettava matkaa, sillä takaisin\nemme voi kääntyä. Jos minä käskisin kääntämään, niin he tekisivät heti\nkapinan. Toiseksi meillä on aikaa -- ainakin siksi kunnes aarre on\nlöydetty. Kolmanneksi on laivassa uskollisiakin miehiä. Kapinoitsijoihin\nmeidän on iskettävä ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me\nkäytämme tilaisuutta hyväksemme ja iskemme silloin kuin he sitä vähimmän\naavistavat. Luullakseni me voimme luottaa teidän omiin palvelijoihinne,\nherra Trelawney?\"\n\n\"Niinkuin minuun itseeni\", junkkari vakuutti.\n\n\"Siis kolme\", laski kapteeni, \"ja meidän kanssa yhteensä seitsemän, kun\nHawkins otetaan lukuun. Kutka sitten olisivat miehistöstä uskollisia?\"\n\n\"Luultavasti Trelawneyn omat miehet\", tohtori sanoi, \"ne, jotka hän\npestasi ennenkuin tapasi Silverin.\"\n\n\"Ei, ei\", junkkari vastasi, \"Hands oli yksi heistä.\"\n\n\"Luulin kuitenkin voivani Handsiin luottaa\", kapteeni lisäsi.\n\n\"Ja ajatelkaapa sitten, että he kaikki ovat englantilaisia!\" junkkari\nhuudahti. \"Minun tekisi mieli, herrani, räjäyttää ilmaan koko laiva.\"\n\n\"No niin, herrani\", kapteeni puhui, \"pitkälle eivät parhaimmatkaan\nneuvoni vie. Meidän täytyy pysyä aloillamme, ja pitää silmät auki. Se\nkysyy kärsivällisyyttä. Mutta muuta emme voi, ennenkuin tunnemme\nmiehemme. Odottakaahan rauhassa, se on minun neuvoni.\"\n\n\"Tämä Jim veikkonen\", tohtori virkkoi, \"voi auttaa meitä enemmän kuin\nkukaan muu. Miehet eivät häntä epäile, ja Jim on nokkela poika.\"\n\n\"Hawkins, minä luotan sinuun rajattomasti\", junkkari lisäsi.\n\nAsemani alkoi tuntua jo minusta vallan tukalalta, sillä minä olin\nmielestäni aivan avuton; ja kuitenkin kaikitenkin, kohtalon oikusta\npelastus sittenkin tuli minun kauttani. Oli miten oli; kaikista\narvailuista huolimatta me emme voineet luottaa useampaan kuin seitsemään\nkuudestakolmatta. Ja näistäkin seitsemästä yksi oli vain poikanen, joten\naikuisia miehiä meidän puolellamme oli kuusi yhdeksäätoista vastaan.\n\n\n\n\nKOLMAS OSA:\n\nSEIKKAILUNI SAARELLA.\n\n\n\n13 Luku.\n\nMiten aloitin seikkailuni saarella.\n\n\nKun seuraavana aamuna nousin kannelle, oli saaren ulkomuoto kokonaan\nmuuttunut. Vaikka tuuli olikin tyyntynyt, me olimme kuitenkin yön\nkuluessa päässeet hyvän matkan eteenpäin ja keinuimme nyt tyynessä\nvedessä puolen mailin päässä kaakkoon päin saaren matalasta itärannasta.\nHarmahtava metsä peitti siitä suuren osan. Alavammilla paikoilla\nkeltaiset hiekkasärkät pistivät esiin tästä yhtäläisestä värisävystä, ja\nyksinäisinä tai ryhmissä kasvavat männyt kohottivat latvojaan muun\nmetsän yläpuolelle; mutta yleinen väritys oli yksitoikkoinen ja synkkä.\nKukkulat kohosivat metsän keskestä selväpiirteisinä, kaljuina ja\nlouhikkoisina huippuina korkeutta kohti. Kaikki ne olivat kummallisesti\nmuodostuneita ja Tähystäjä, joka kohosi kolme- tai neljäsataa jalkaa\nmuita korkeammalle, oli samalla myös piirteiltään kummallisin, melkein\nkaikilta puolin äkkijyrkkä ja tasapäinen kuin kuvapatsaan jalusta.\n\n_Hispaniola_ keinui vahvasti valtameren mainingeilla. Raakapuut\nriuhtoivat köysiään, peräsin löi puolelta toiselle ja koko alus rutisi\nja ratisi kuin paras työpaja. Minun täytyi pidellä tiukasti parduunista\nja koko maailma alkoi pyöriä silmissäni, sillä vaikka olinkin vallan\nkelvollinen merimieheksi purjehtiessa, niin tällaista samassa paikassa\nkellumista en koskaan tottunut sietämään ilman kuvotuksia, etenkään en\naamulla tyhjin vatsoin.\n\nEhkä oli mielentilaani syynä tämä seikka, taikka saaren ulkomuoto, sen\nharmaa alakuloinen metsä ja karut louhikkokukkulat, taikka nuo tyrskyt,\njoiden sekä näimme että kuulimme vaahtoisina jymisten lyövän jyrkkiä\nrantoja vasten -- mutta vaikka aurinko paistaa helotteli kirkkaana ja\nkuumana ja rantalinnut kaikkialla ympärillämme kirkuen tapailivat\nkaloja, ja vaikka olisi luullut, että ken tahansa olisi mielikseen\nnoussut maihin niin pitkän merimatkan jälkeen, niin sittenkin sydäntäni\nkouristi. Ja siitä hetkestä saakka minä koko ikäni vihasin Aarresaaren\nmuistoakin.\n\nMeillä oli ikävä työ edessämme, sillä tuulesta ei ollut toivoakaan.\nVeneet olivat laskettavat vesille ja laiva oli miesvoimalla hinattava\nsaaren niemekkeen ympäri kapeaan kanavaan, joka johti ankkuripaikkaan\nLuurankosaaren taakse. Minä menin vapaaehtoisesti yhteen veneistä, jossa\nminulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä. Kuumuus oli vallan\nsietämätön ja miehet murisivat työtään. Andersson oli minun venheeni\npäällikkönä, ja sen sijaan että olisi pitänyt järjestystä hän murisi\nkilpaa toisten kanssa.\n\n\"No niin\", hän virkkoi kiroten, \"eihän tätä ikuisesti kestä.\"\n\nMinusta tämä oli hyvin huono enne, sillä siihen saakka miehet olivat\nreippaasti ja alttiisti tehneet tehtävänsä. Yksistään jo saaren\nnäkeminen oli kuria höllyttänyt.\n\nPitkä John seisoi koko matkan perämiehen vieressä ohjeita antaen. Hän\ntunsi väylän tarkalleen, ja vaikka luotaaja aina ilmoittikin veden\nsyvemmäksi kuin kartalle oli merkitty, niin hän ei hetkeäkään epäröinyt.\n\n\"Vuorovesi käy tässä väkevänä virtana\", hän selitti, \"ja tämä kanava on\ntavallaan kuin lapiolla kaivettu.\"\n\nMe ankkuroimme juuri siihen paikkaan, johon ankkurin kuva oli kartalla\npiirretty, kolmannesmailin päähän kummastakin rannasta. Mannermaa oli\ntoisella, Luurankosaari toisella puolen meistä. Pohja oli puhdasta\nhietaa. Ankkurimme polskahdus veteen sai sankat parvet lintuja\npyrähtämään kirkuen metsästä lentoon; mutta vajaassa minuutissa ne\njälleen laskeutuivat alas ja kaikki oli taas hiljaista.\n\nPaikkaa ympäröi metsäinen maa joka puolelta, puita kasvoi aina\ntulvaveden rajaan saakka, rannat olivat yleensä matalia ja yksinäiset\nkukkulat kohosivat suuressa kaaressa ympärillämme. Kaksi pientä jokea\ntai oikeammin hetteikköä laski tähän altaaseen, ja puiden lehdillä oli\nsillä suunnalla omituinen, myrkyllisen kirkas väri. Laivasta emme\nnähneet mitään taloa tai hirsimajaa, sillä ne olivat kokonaan puiden\npeitossa; ja jollei karttaa olisi kajuutassa ollut, niin olisimme\nluulleet olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka tänne laskivat ankkurin,\naina siitä saakka kuin saari oli noussut meren sylistä.\n\nEi tuulen henkäystäkään tuntunut ilmassa, eikä hiljaisuutta häirinnyt\nmikään muu ääni kuin tyrskyjen jyminä puolisen mailin päässä rantoja ja\nkalliokareja vastaan. Omituinen tukahduttava haju tuntui satamassamme --\nmädänneiden lehtien ja lahoavien puunrunkojen haju. Minä huomasin\ntohtorin nirpistelevän nenäänsä aivankuin olisi maistellut pilaantunutta\nmunaa.\n\n\"Aarteista en ole varma\", hän virkkoi, \"mutta siitä panen pääni\npantiksi, että täällä asustavat kuumetaudit.\"\n\nJos miesten käytös veneissä oli ollut epäilyttävä, niin muuttui se\nsuorastaan uhkaavaksi kun he olivat jälleen laivassa. He vetelehtivät\nkannella alinomaa keskenänsä murahdellen. Pieninkin käsky sai osakseen\nvihastuneita katseita ja työ sujui hyvin vastahakoisesti ja veltosti.\nUskollisiinkin miehiin näytti toisten mielentila tarttuneen, sillä he\neivät olleet toisia parempia. Päivän selvää oli, että kapina uhkasi\nmeitä kuin ukkospilvi. Emmekä me vain yksin tajunneet vaaraa. John\nSilver oli kuumeentapaisessa puuhassa, kulki miesryhmästä toiseen ja\nlausui iloisen sanan kullekin, eikä parempaa esimerkkiä muille olisi\nvoinut vaatiakaan. Jos käsky mikä tahansa annettiin, niin Pitkä John,\nvastaten mitä iloisimmasti \"Ymmärrän herra\", oli tuossa tuokiossa valmis\nsen täyttämään. Ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin yritti hän laulun\ntoisensa perästä, aivankuin muiden tyytymättömyyttä siten peittääkseen.\n\nKoko tuon synkän iltapäivän synkistä ilmiöistä tämä Pitkän Johnin\nsilminnähtävä hätä oli meistä pahin enne.\n\nMe pidimme neuvottelun kajuutassa.\n\n\"Hyvät herrat\", kapteeni puhui, \"jos minä uskaltaisin vielä yhden käskyn\nantaa, niin saisimme heti koko laivan miehistön niskaamme. Itsekin\nnäette, että niin ovat nyt asiat. Minä saisin tylyn vastauksen, eikö\nniin? Jos silloin antaisin sanan sanasta, niin teräs siinä tuokiossa\nvälkähtäisi. Jos taas antaisin myöten, niin Silverissä heti heräisi\nepäluulot ja koko pelimme olisi menetetty. Vain yhteen ainoaan mieheen\nvoimme nyt turvautua.\"\n\n\"Kehen sitten?\" junkkari kysyi.\n\n\"Silveriin, herrani\", kapteeni vastasi. \"Hän haluaa yhtä hartaasti kuin\nmekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta;\nhän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen\ntilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle\nsellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi.\nJos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan\nheistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon\nsilloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin -- pankaa sanani\nmieleenne -- Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat.\"\n\nSillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille\nmiehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja\nottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme\ntoivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:\n\n\"Hyvät miehet\", sanoi hän, \"meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat\nväsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään\n-- veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä\nmaihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen\nauringonlaskua.\"\n\nMinä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti\nkun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle\nja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna\nvastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.\n\nKapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti\nretken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos\nhän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä\ntietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean\nkapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten -- ja pian\nsain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme --\ntäytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin\nymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys\ntarttunut -- toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän -- ja että\njoitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi\neikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan\ntoista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.\n\nLopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja\nmuut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua\nvenheisiin.\n\nSilloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista,\njotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti\nlaivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet\nanastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne,\nniin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani.\nPäähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän\nveneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.\n\nEi kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies\nvain virkkoi: \"Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas.\" Mutta silloin\nSilver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla\näänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin\nkatua tekoani.\n\nMiehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin,\noli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti\nse muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan\nja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle\ntiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin\npäässä rannikosta.\n\n\"Jim, Jim\", kuulin hänen huutavan.\n\nMutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja\npujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin\njalat kannattivat.\n\n\n\n14 Luku.\n\nEnsimmäinen ottelu.\n\n\nMinä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä,\nettä rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla\ntuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.\n\nMinä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko,\nkaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt\nsaapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin\npituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita,\njotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita,\npajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja\nsillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat\nmonivärisinä auringon paisteessa.\n\nEnsi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton;\nlaivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita\nolentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden\nlomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin\nmyös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja\nsähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli\nminulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.\n\nSitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan\ntiheikköön -- kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään\n-- jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat\nomituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto.\nTiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen\nkorkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka\nhalki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli\nsatama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja\nTähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.\n\nÄkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon,\nsitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi\nerilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku\nlaivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian\nkuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani\nalati läheni ja koveni.\n\nTästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja\nkyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.\n\nToinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin\nääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin\nankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä\npäättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani\neivät erottaneet yksityisiä sanoja.\n\nViimein tuntuivat puhelijat pysähtyvän, taikka olivat he sitten\nistuutuneet; sillä äänet eivät enää lähenneet, ja sitäpaitsi linnutkin\nalkoivat rauhoittua ja laskeutua jälleen rämeikköön.\n\nNyt rupesin tuumimaan, että minähän unhotin velvollisuuteni, että minun,\nkoska kerran olin ajattelemattomuudessani lähtenyt noiden hurjimuksien\nkera maihin, piti vähintäin olla heidän keskustelunsa kuuntelijana, ja\nettä minun selvä ja eittämätön velvollisuuteni oli ryömiä pensaston\nsuojassa niin lähelle kuin suinkin mahdollista.\n\nMinä voin määrätä jotenkin tarkkaan paikan, jossa puhelijat olivat,\nsillä ohjeenani ei ollut vain heidän äänensä vaan myöskin muutamat\nlinnut, jotka vielä levottomina kaartelivat heidän kohdallaan.\n\nNelinkontin ryömien lähestyin heitä hitaasti mutta varmasti siksi kunnes\nmuutamassa aukosta lehvien välissä saatoin nähdä pieneen, näreikön\nlaidassa olevaan ja tiheän metsän ympäröimään notkelmaan, missä Silver\nja eräs laivamiehistä seisoivat vastatusten puhelemassa.\n\nAurinko paistoi heihin täydeltä terältään. Silver oli heittänyt hattunsa\nnurmikolle ja hänen leveät, sileät ja vaaleat kasvonsa olivat,\nkuumuudesta hohtavina, käännetyt toisen puoleen, aivan kuin olisi hän\ntahtonut saada tämän jostain vakuutetuksi.\n\n\"Toveri\", hän puhui, \"minä tein tämän vain siksi, että minulla on\nsinusta kultaiset ajatukset -- kultaiset ajatukset, kuuletko! Jos en\nolisi sinuun kiintynyt kuin terva tappuraan, niin luuletko, että\nseisoisin tässä sinua varoittamassa? Kaikki on menetettyä -- sinä et voi\nparantaa etkä pahentaa asiaa; minä puhun sinulle vain pelastaakseni\nkaulasi, ja jos vain yksikään niistä hurjimuksista tämän tietäisi, niin\nmihin minä joutuisin, Tom -- sanopa nyt, mihin minä joutuisin?\"\n\n\"Silver\", toinen vastasi -- ja minä huomasin, että hän ei vain ollut\nkasvoiltaan punanen kuin kukko, vaan että hänen äänensäkin oli käheä\nkuin korpin ääni ja vapisi kuin pingoitettu köysi -- \"Silver\" -- lausui\nhän, \"sinä olet vanha ja sinä olet rehellinen, taikka ainakin sinua\nsanotaan rehelliseksi; sinulla on myös rahaa, osa, jota köyhällä\nmerimiehellä ei ole, ja sinä olet rohkea, ellen aivan pahasti erehdy,ja\nsinä koetat uskotella minulle, että sinä antaisit moisen lauman johtaa\nitseäsi harhaan! Ei, ei se ole sinunlaistasi! Niin totta kuin Jumala\nminut näkee, niin antaisin minä ennemmin käteni. Jos minä petän\nvelvollisuuteni...\"\n\nTässä keskeytti hänet äkkiä meteli. Minä olin löytänyt uskollisista\nmiehistä -- ja samassa sain tiedon toisesta. Kaukaa rämeiköstä kuului\näkkiä ääni, aivan kuin vihainen karjahdus, sitten toinen ja sen jälkeen\nkauhea, pitkä tuskanhuuto. Tähystäjän kalliot sitä kertasivat, rämeikön\nlintulaumat pyrähtivät taivaan pimentäen jälleen lentoon, ja kotvan\naikaa senkin jälkeen, kun hiljaisuus jo oli valtakuntansa valloittanut\nja vain takaisin laskeutuvien lintujen lepatus ja etäisten tyrskyjen\nkohina häiritsi illan uneliaisuutta, tuo kuolinhuuto kaikui korvissani.\n\nTom oli sen kuullessaan hätkähtänyt kuin kannustettu hevonen, mutta\nSilver ei silmääkään räpäyttänyt. Hän seisoi liikahtamatta, nojaten\nvähän sauvaansa ja tarkastaen toveriaan kuin hyökkäämään valmis käärme.\n\n\"John!\" mies virkkoi kätensä ojentaen.\n\n\"Kädet alas!\" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja\nvarmasti kuin tottunut voimistelija.\n\n\"Saman tekevä, John Silver\", toinen virkkoi. \"Se on paha omatuntosi,\njoka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle,\nmikä tuo huuto oli.\"\n\n\"Tuoko?\" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan\nja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina\nkuin hiottu lasi. \"Tuoko? Taisi olla Alan.\"\n\nSilloin Tom parka julmistui kuin sankari.\n\n\"Alan!\" hän huudahti. \"Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän\noli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä\nkauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka\nehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen.\nSinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta\nminä halveksin sinua.\"\n\nNäin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi\nastumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä.\nKarjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja\nlähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui,\npää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä\nheilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.\n\nEi kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai\nlievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin\ntaittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena\nja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen\npäällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon\navuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän\nkummallakin iskulla.\n\nEn tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin\nmaailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja\nTähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset\nkellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.\n\nKun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja\nhattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana\nruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili\nvain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko\nyhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain\nvaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty\nja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa\nsilmieni edessä.\n\nMutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi\nsiitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä\nluonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti\nminussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin\nhuomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun\nvuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?\n\nViipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin\nnopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen\ntoveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet\nlisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin\njuoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin\nsuuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja\njuostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni\nmenettänyt.\n\nJa voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt\nolin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden\nhirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri\nvielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi\nniskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että\nolin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa,\najattelin. Hyvästi _Hispaniola_, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni!\nMinun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua\nkapinoitsijoiden murhattavaksi.\n\nKoko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani\njoutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut\nsiihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat\nkasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden\nseassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat\nviisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin\ntuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.\n\nJa täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.\n\n\n\n15 Luku.\n\nSaaren asukas.\n\n\nKukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui\nsorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni\nkääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin\nsukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina,\njäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain\nnäytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani\nminut pysähtymään.\n\nMinusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin:\ntakanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön\nolento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan\nja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin\nkammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja\nvilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.\n\nSilmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa\nkiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat\nolleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin,\nkilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle\nvilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin\nihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se\njuostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen\nse sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.\n\nMinä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja\nvähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli\nihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin\npelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään\njotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin\näkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi\nrohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja\nläksin nopeasti astumaan häntä kohti.\n\nHän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti\npitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä\nlähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten\nhän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän\nsuureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti\nkätensä.\n\nSilloin minä heti pysähdyin.\n\n\"Ken olet\", kysyin.\n\n\"Ben Gunn\", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin\nruostunut lukko. \"Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole\npuhutellut kristittyä ihmistä.\"\n\nMinä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen\nkasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se\nvain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja\nhänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa\nnaamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni\nkuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja\nöljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä\nerilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja\ntervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen\nnahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.\n\n\"Kolme vuotta!\" huudahdin. \"Kärsitkö haaksirikon?\"\n\n\"En, toveri\", hän vastasi -- \"maihin jättivät.\"\n\nMinä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli\nkauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava\njätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän\nampumatarpeita avukseen.\n\n\"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin\", hän jatkoi, \"ja siitä\nlähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä\ntahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä,\nkristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan\njuuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä\nyönä olen uneksinut juustosta -- paistetusta enimmäkseen -- ja kun\nsitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut.\"\n\n\"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan\", minä lupasin, \"niin saat\njuustoa vatsamäärältä.\"\n\nHän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni,\ntarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista\niloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän\nsäpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan\nnäköisenä.\n\n\"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?\" hän puhui. \"Kukapa sinua\nsiinä estäisi?\"\n\n\"Et ainakaan sinä, ellen erehdy\", vastasin.\n\n\"Et erehdykään\", hän huudahti. \"Mutta kuulehan nyt -- mikä sinun nimesi\non?\"\n\n\"Jim\", vastasin.\n\n\"Jim, Jim\", hän hoki nähtävästi mielissään. \"Kuulehan nyt, Jim; minä\nolen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit\nkuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on\nollut hurskas äiti -- kun nyt katselet minua?\"\n\n\"No, enpä oikein\", vastasin.\n\n\"Niinpä niin\", hän puhui, \"ja sitten minulla on ollut -- _hyvin_\nhurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa\nkannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi\nnappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon\nsyvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä\npäätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti.\nTäällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut\njälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan,\npikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen\ntilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin\nsiihen on tiedossani. Kuule, Jim\", -- lisäsi hän vilkaisten ympärilleen\nja alentaen äänensä kuiskaukseksi -- \"minä olen rikas.\"\n\nNyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt\njärkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän\nhyvin kiivaasti uudelleen vakuutti:\n\n\"Rikas, rikas, sanon minä! Ja minä sanon sinulle: minä teen sinusta\nmiehen, Jim. Ah, Jim, vielä sinä kiität onneasi, kun ensimmäisenä minut\nkohtasit.\"\n\nSamassa hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja hän tarttui lujemmin käteeni\nja kohotti uhkaavasti sormeansa.\n\n\"Kuule, Jim, sano minulle totuus: onko tuo Flintin laiva?\" hän kysyi.\n\nSilloin pälkähti onnellinen ajatus päähäni. Minä aloin ymmärtää, että\nolin löytänyt liittolaisen ja vastasin empimättä:\n\n\"Flintin laiva se ei ole -- Flint on kuollut; mutta minä sanon sinulle\ntotuuden, kuten pyysit -- muutamia Flintin miehiä on laivassa, sen\npahempi meille muille.\"\n\n\"Ei kai eräs -- yksijalkainen?\" hän kysäsi.\n\n\"Silverkö?\" kysyin.\n\n\"Niin, Silver!\" hän sanoi, \"se oli hänen nimensä.\"\n\n\"Hän on kokkina ja samalla kapinoitsijain johtajana.\"\n\nHän piteli yhä kädestäni, ja kuultuaan vastaukseni hän oli vähällä\nvääntää ranteeni sijoiltaan.\n\n\"Jos Pitkä John on sinut lähettänyt\", hän virkkoi, \"niin olen mennyttä\nmiestä. Mutta mikähän sinun kohtalosi nyt onkaan, poika?\"\n\nMinä tein nopean päätöksen ja vastaukseksi kerroin hänelle matkamme\nvaiheet alusta alkaen ja sen pulan, johon olimme joutuneet. Hän kuunteli\nminua hyvin tarkkaavaisena ja lopetettuani taputti minua päälaelle.\n\n\"Sinä olet kunnon poika, Jim\", hän virkkoi, \"ja pahassa pulassa olette\nte kaikki, toden totta. Mutta luota vain Ben Gunniin -- Ben Gunn kykenee\nauttamaan. Luulisitkohan, että junkkari olisi hyvinkin antelias, jos\napua saisi -- hänhän on pinteessä hänkin, kuten huomannet?\"\n\nMinä vakuutin, että junkkari oli anteliain ihmisistä.\n\n\"Mutta ymmärräthän\", Ben Gunn vastasi, \"etten tarkoita, että hän antaisi\nminulle portin vahdittavakseni ja kiiltonappisen kauhtanan puvukseni ja\nniin edespäin; se ei ole tarkoitukseni, Jim. Minä tarkoitan, että\nluuletko sinä hänen olevan niin anteliaan, että antaisi minulle\nesimerkiksi tuhat puntaa rahoista, jotka jo ovat melkein kuin minun\nomaisuuttani?\"\n\n\"Aivan varmaan\", vastasin. \"Alun pitäen oli sovittu, että jokainoa mies\nsaisi osansa.\"\n\n\"Ja _kotimatkan_?\" hän lisäsi hyvin ovelan näköisenä.\n\n\"Johan sanoin\", minä huudahdin, \"että junkkari on rehti mies. Ja,\nsitäpaitsi, jos me pääsemme niistä toisista vapaiksi, niin tarvitsemme\nhyvinkin sinua avuksi kotimatkalle.\"\n\n\"Aivan oikein\", hän sanoi nähtävästi rauhoittuneena,\n\n\"Nyt minä kerron sinulle jotain\", hän jatkoi. \"Kerron vain vähän, enkä\nsanaakaan enempää. Minä olin Flintin laivassa silloin kun hän hautasi\naarteen, hän ja kuusi miestä mukanaan -- kuusi väkevää merimiestä. He\nolivat maissa melkein viikon päivät ja me risteilimme sillä aikaa\nvanhalla _Walrusilla_. Eräänä kauniina päivänä näkyi merkki, ja Flint\nyksinään tuli takaisin pienessä veneessä, päässään sininen kääre.\nAurinko teki parhaillaan nousuaan ja Flint näytti aivan kuolon\nkalpealta. Mutta siinä hän vain tuli, ja ne kuusi olivat kaikki\nkuolleita -- kuolleita ja kuopattuja. Miten hän oli menetellyt, sitä ei\nkukaan laivalla saanut tietää. Tappelu, murha ja äkillinen kuolema\nsiellä ainakin oli tapahtunut -- ja hän yksin kuutta vastaan. Billy\nBones oli perämies ja Pitkä John aliperämies ja he kysyivät häneltä,\nmissä aarre oli. 'Voittehan', hän vastasi, 'mennä saarelle ja jäädä\nsinne; mutta mitä laivaan tulee' hän sanoi, 'niin se, totta totisesti\nlähtee uusia keräämään!' Niin hänen sanansa kuuluivat.\n\n\"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän\nsaaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre:\nlasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt,\nmutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin.\nKaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin\nminua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki\nlaivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on\nmusketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja\netsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat.\"\n\n\"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä\najalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö\nminä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon\nminä.\"\n\nNäin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.\n\n\"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim\", hän jatkoi:\n\"Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi -- pitää sinun sanoa. Kolme\nvuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja\npoudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja\ntoisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää\nolisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta\n(tämä on sinun sanottava) -- suurin osa hänen ajastaan kului toiseen\ntehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä\ntavalla.\"\n\nJa hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.\n\n\"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: -- Gunn on kunnon mies (sanot sinä),\nja hän luottaa äärettömän paljon enemmän -- äärettömän paljon, muista se\n-- synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän\nitsekin kuulunut on.\"\n\n\"Suoraan sanoen\", minä virkoin, \"minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta\ntuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä\npääsisin laivaan.\"\n\n\"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin\", hän vastasi. \"Mutta\nminulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen\nvalkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme\nsillä yrittää pimeän tultua. Hui!\" hän huudahti, \"mikä se oli?\" Sillä\njuuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti\ntykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.\n\n\"Nyt ovat alkaneet taistella!\" minä huudahdin.\n\n\"Seuraa minua.\"\n\nJa minä rupesin juoksemaan satamaamme kohti, kaiken pelkoni unhottaen,\nja tuo vuohennahkoihin puettu erakko hölkytteli kepeästi rinnallani.\n\n\"Vasemmalle, vasemmalle\", puhui hän; \"enemmän vasemmalle, Jim-toveri!\nPuiden suojaan, joutuin! Tuossa minä ensimmäisen vuoheni tapoin. Ne\neivät enää tule tänne alas; ne pysyttelevät ylhäällä noilla kukkuloilla,\npelkäävät Benjamin Gunnia. Kas tuossa on hautausmaa. Näethän kummut?\nTänne minä silloin tällöin tulin rukoilemaan, kun arvelin olevan\nsunnuntain. Eihän se ollut mikään kappeli, mutta vähän juhlallisemmalta\nse sentään tuntui; ja sitten sinä sanot, että Ben Gunn oli avuton -- ei\npappia eikä raamattua eikä edes lippua, sanot sinä.\"\n\nNäin hän minun juostessani puheli, odottamatta tai saamatta vastausta.\n\nKotvan ajan kuluttua seurasi tykin jyrähdystä pienempien aseiden pauke.\n\nUusi hiljaisuus, ja sitten minä näin, tuskin neljännesmailin päässä\nedessäni, kansallislippumme liehuvan ilmassa metsän yläpuolella.\n\n\n\n\nNELJÄS OSA:\n\nPAALUVARUSTUS.\n\n\n\n16 Luku.\n\nTohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.\n\n\nKello oli puoli kaksi -- kolmannella vuorolla merimiesten ajanlaskun\nmukaan -- kun venheet läksivät maihin _Hispaniolasta_. Kapteeni,\njunkkari ja minä keskustelimme kajuutassa asemasta. Jos tuulta olisi\nvähänkin ollut, olisimme hyökänneet laivaan jääneiden kapinoitsijain\nkimppuun, nostaneet ankkurin ja purjehtineet ulapalle. Mutta tuulta ei\nollut, ja pulaamme täydentääkseen tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim\nHawkins oli pujahtanut veneeseen ja mennyt muiden mukana maihin.\n\nMeille ei juolahtanut mieleenkään epäillä Jim Hawkinsia, mutta me olimme\nlevottomia hänen kohtalostaan. Kun miehet olivat sellaisessa\nmielentilassa, niin oli meistä pojan pelastuminen aivan sattuman\nvarassa. Me juoksimme kannelle. Pihka tirskui liitoksissa, paikan ilkeä\nhaju etoi sydäntäni, ja jos missään ilma oli täynnä kuumetta ja\npunatautia, niin oli se siinä kirotussa satamassa. Ne kuusi roistoa\nistuivat, keskenään muristen, keulakannella purjeen suojassa; rannalla\nnäimme veneet vedettyinä maalle puron suuhun ja kussakin istui yksi\nmiehistä. Muuan heistä vihelteli jotain laulunpätkää.\n\nOdottaminen kävi kiusalliseksi, ja me päätimme, että Hunter ja minä\nlähtisimme jollilla tiedusteluretkelle.\n\nLaivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan\nsinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt\nkaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys\nlakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he\nolisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä\ntoisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he\npäättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.\n\nRanta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi\nväliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme\nrantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain\npidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana\nkuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.\n\nEn ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.\n\nErään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja\nniin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva\nhirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja\njonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä\nhakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita,\njossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi\nvahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva,\nettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää\nheitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen\nampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he\npitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin\nvoivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.\n\nErittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä olla\n_Hispaniolassa_, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon\nruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu -- meillä ei\nollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta\nkaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle\nouto -- minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan\nCumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona -- mutta minä\ntunsin että vereni jähmettyi. \"Jim Hawkins on mennyttä miestä\", oli\nensimmäinen ajatukseni.\n\nOn jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut\nlääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt\ntein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle\nja hyppäsin jolliin.\n\nOnneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa\nja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.\n\nMinä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja\nkalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut\n-- se kunnon mies! -- ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon\nparemmassa mielentilassa.\n\n\"Tuossa on\", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, \"tähän toimeen\ntottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni\ntyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin.\"\n\nMinä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme\nyksityiskohdittain sen toteuttamisesta.\n\nMe asetimme Redruth-vanhuksen kajuutan ja keulahuoneen väliseen\nkäytävään suojanaan kolme ladattua muskettia ja patja. Hunter kierrätti\nvenhon takaportin kohdalle ja Joyce ja minä ryhdyimme lastaamaan siihen\nruutinelikoita, pyssyjä, korppulaatikoita, silava-astioita, tynnyrin\nkonjakkia ja minun välttämättömän rohdoslaatikkoni.\n\nJunkkari ja kapteeni jäivät kannelle ja viimeksimainittu huusi timperiä,\njoka oli lähin mies arvossa.\n\n\"Herra Hands\", hän sanoi, \"te näette meidät tässä ladatut pistoolit\nkäsissämme. Jos yksikään teistä kuudesta antaa merkin minkä tahansa,\nniin hän on kuoleman oma.\"\n\nHe näyttivät kaikki pahasti ällistyvän, ja hetkisen neuvoteltuaan he\njuoksivat kaikki alas keulahuoneeseen, epäilemättä aikoen hyökätä meidän\nselkäämme. Mutta kun he näkivät Redruthin odottamassa tukitussa\nkäytävässä, niin pyörsivät he takaisin ja muuan pisti päänsä luukusta\nesiin.\n\n\"Alas roisto!\" kapteeni karjasi.\n\nPää hävisi takaisin kannen alle ja ne kuusi jänishousua merimiehiksi\njättivät meidät toistaiseksi rauhaan.\n\nMe olimme heitelleet venheeseemme tavaroita minkä ennätimme, ja nyt oli\nsiinä lastia niin paljon kuin uskalsimme ottaa. Joyce ja minä\nlaskeuduimme sitten alukseen ja läksimme taas soutamaan rannalle minkä\njaksoimme.\n\nTämä toinen matkamme oli rantavahtien mielestä jo liiaksi. Vihellys\nkeskeytyi uudelleen, ja vähäistä ennen kuin me katosimme niemen taakse,\ntoinen heistä hyppäsi maihin ja hävisi. Mieleni jo teki muuttaa\nsuunnitelmaani ja tuhota heidän venheensä, mutta pelkäsin, että Silver\ntovereineen ehkä oli aivan lähellä ja kaikki voisi helposti mennä\nmyttyyn jos liiaksi uskaltaisimme. Pian olimme päässeet maihin samaan\npaikkaan kuin äskenkin ja ryhdyimme kantamaan varustuksia hirsimajaan.\nEnsimmäisen matkan teimme me kaikki kolme suuret kantamukset mukanamme\nja heitimme ne vain paaluaidan toiselle puolen. Jätettyämme Joycen niitä\nvartioimaan -- yksin kyllä, mutta puolen tusinaa musketteja\nkäytettävänään -- Hunter ja minä sitten palasimme veneellemme ja otimme\nuudet taakat. Samaa menoa jatkoimme levähtämättä, kunnes veneen koko\nlasti oli linnoituksessa. Molemmat palvelijat asettuivat sitten\nhirsimajaan ja minä sousin voimieni takaa takaisin _Hispaniolan_\nsivulle.\n\nEttä me uskalsimme yrittää toista veneellistä, näyttänee\nvaarallisemmalta kuin se itse asiassa olikaan. Kapinoitsijat olivat\nluonnollisesti miesluvussa meitä väkevämmät, mutta meillä oli väkevämmät\naseet. Ei kenelläkään saarella olijoista ollut muskettia, ja ennenkuin\nhe pääsisivät niin lähelle, että voisivat pistoolejaan käyttää, niin\nolisimme me lähettäneet heistä ainakin puolen tusinaa toiseen maailmaan.\n\nJunkkari odotti minua peräluukun ääressä kokonaan tyyntyneenä. Hän otti\nvastaan heittonuoran, kiinnitti sen laivaan ja me ryhdyimme lastaamaan\nvenettä, minkä ennätimme. Silavaa, ruutia ja korppuja oli lastinamme ja\naseista otimme ainoastaan musketin ja lyömämiekan kullekin. Loput\nruudista ja aseista me heitimme mereen, puolen kolmatta sylen syvyyteen,\njossa me näimme kirkkaan teräksen nyt kimmeltävän auringon paisteessa\npuhtaalla hiekkapohjalla.\n\nTähän aikaan oli luode jo alkanut ja laiva kääntyi hiljakseen\nankkurissaan. Kaukana laivaveneiden suunnasta kuului hoilauksia, ja\nvaikka ne ilmaisivatkin, että Joyce ja Hunter olivat turvassa, he kun\nolivat idässä päin, niin kiiruhtivat ne meitä poistumaan.\n\nRedruth jätti paikkansa käytävässä ja laskeutui veneeseen, jonka me\nsitten kuljetimme keskiportin luo, jotta kapteeni Smollettin olisi\nmukavampi siihen päästä.\n\n\"Hoi miehet\", virkkoi hän, \"kuuletteko mitä sanon?\"\n\nKeulahuoneesta ei kuulunut mitään vastausta.\n\n\"Sinulle, Abraham Gray -- sinulle minä puhun.\"\n\nEi vieläkään vastausta.\n\n\"Gray\", kapteeni jatkoi vähän äänekkäämmin, \"minä aion lähteä tästä\nlaivasta ja minä käsken sinua seuraamaan kapteeniasi. Minä tiedän, että\nsinä olet kunnon mies pohjaltasi, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan\nteistä muistakaan ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minulla on kello\nkädessäni; annan sinulle kolmekymmentä sekuntia päätöksen tehdäksesi.\"\n\nSeurasi hiljaisuus.\n\n\"Joudu nyt, mies hyvä\", kapteeni jatkoi, \"äläkä niin kauan epäröi.\nJokainen sekunti voi maksaa minulle omani ja näiden kunnon herrasmiesten\nhengen.\"\n\nSilloin syntyi keulahuoneessa mellakka, iskuja annettiin ja puukonhaava\nposkessaan syöksähti Abraham Gray ylös ja juoksi kapteenin luo kuin\nkoira vihellyksen kuultuaan.\n\n\"Minä seuraan teitä, herrani\", hän virkkoi.\n\nSamassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja\nläksimme soutamaan.\n\nMe olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla\nhirsimajassa.\n\n\n\n17 Luku.\n\nTohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.\n\n\nTämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni\nvene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä,\nja kolme niistä -- Trelawney, Redruth ja kapteeni -- yli kuusi jalkaa\npitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat\nvielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa.\nUseaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat\npian likomärät.\n\nKapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon\ntasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.\n\nToisekseen oli luode nyt alkanut -- voimakas, lainehtiva virta kulki\nlänteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen\nsalmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat\nvaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että\nvirta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana,\njossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä\nmielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen,\njonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.\n\n\"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti\", virkoin kapteenille.\nMinä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina,\nhoitivat airoja. \"Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa\nvähän kovemmin.\"\n\n\"Enkä voi upottamatta venettä\", hän vastasi. \"Teidän täytyy ohjata\nylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että\nvoitatte virran.\"\n\nMinä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen\nkäsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis\njotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.\n\n\"Tällä tavalla emme ikinä pääse rannalle\", minä virkoin.\n\n\"Jos tämä on ainoa suunta, johon voimme ohjata, niin meidän täytyy se\nsuunta pitää\", kapteeni vastasi. \"Meidän täytyy pyrkiä vastavirtaan.\nYmmärrättehän\", hän jatkoi, \"että jos me kerran joudumme\nmaallenousupaikan alapuolelle, niin on aivan epätietoista, missä\npääsemme maihin, ja sitäpaitsi voisimme joutua laivaveneitten kanssa\ntekemisiin. Kun me taas ohjaamme tähän suuntaan, niin virran täytyy\nheikentyä ja sitten me voimme hiipiä takaisin pitkin rantaa.\"\n\n\"Virta on jo heikompi, herrani\", virkkoi Gray, joka istui keulassa; \"te\nvoitte laskea hiukan alemmaksi.\"\n\n\"Kiitos, mies hyvä\", minä vastasin, aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunut, sillä kukin meistä oli itsekseen päättänyt kohdella häntä\nkuin toveria.\n\nÄkkiä huudahti kapteeni mielestäni vähän levottomana:\n\n\"Tykki!\"\n\n\"Olen sitä ajatellut\", minä vastasin, luullen hänen tarkoittavan\nlinnoituksemme pommittamista. \"Eivät he ikinä saa tykkiä maihin\ntuoduksi, ja jos saisivat, niin eivät kykenisi kuljettamaan sitä metsän\nläpi.\"\n\n\"Katsokaa taaksenne, tohtori\", kapteeni vastasi.\n\nMe olimme kokonaan unhottaneet pitkän laivatykin ja kauhuksemme näimme\nnyt roistojen laivassa parhaillaan kiskovan irti sen takkia, joksi he\nnimittivät tykin suojana merellä käytettyä paksua kangaspeitettä.\nSamassa vielä juolahti mieleeni, että tykin kuulat ja ruuti olivat\njääneet laivaan, ja että nuo hirtehiset saisivat ne käsiinsä muutamalla\nkirveen iskulla.\n\n\"Israel oli Flintin tykkimies\", Gray huomautti käheällä äänellä.\n\nMistään välittämättä me ohjasimme nyt veneen suoraan maihinnousupaikkaa\nkohti. Tällöin olimme jo päässeet siksi kauas väkevimmästä virrasta,\nettä vene totteli peräsintä, vaikka olimmekin pakotetut hiljaa\nsoutamaan, ja minä voin pitää oikean suunnan. Pahinta oli, että me nyt\ntulimme kääntäneeksi _Hispaniolalle_ koko sivun perän asemesta ja siten\ntarjosimme heille melkein ladon oven kokoisen maalitaulun.\n\nMinä kuulin ja näin, miten tuo pöhönaamainen roisto, Israel Hands,\njymäytti tykinkuulan kannelle. \"Kuka meistä on paras ampuja?\" kapteeni\nkysyi. \"Herra Trelawney epäilemättä\", vastasin. \"Herra Trelawney,\ntahdotteko olla niin hyvä ja minun laskuuni pudottaa yhden noista\nmiehistä? Handsin, jos vain voitte\", virkkoi kapteeni.\n\nTrelawney oli tyyni kuin jäätynyt vesi. Hän tarkasteli pyssynsä\nsankkiruutia.\n\n\"Käsitelkää varovasti asettanne, herrani\", kapteeni huudahti, \"ellette\ntahdo venettä kaataa. Kaikki muut pitävät sitä tasapainossa kun hän\ntähtää.\"\n\nJunkkari kohotti pyssynsä, soutu lakkasi ja me nojauduimme sivulle\nvenettä vakaannuttaaksemme. Kaikki onnistui niin erinomaisesti, ettemme\nsaaneet pisaraakaan vettä sisään.\n\nHe olivat nyt saaneet käännetyksi tykin asentoon ja Hands, joka\nkäsitteli lataustukkia tykin suussa, oli sen vuoksi enimmän näkyvissä.\nOnni ei meitä kuitenkaan suosinut, sillä samassa kun Trelawney laukasi,\nHands kumartui alas, ja kuula lensi hänen ylitsensä kaataen yhden hänen\ntovereistaan.\n\nHuutoa, jonka hän päästi, eivät toistaneet ainoastaan laivassa olijat,\nvaan myöskin suuri miesjoukko saarella. Vilkaistessani siihen suuntaan\nminä näin toisten merirosvojen juoksevan esiin metsästä ja heittäytyvän\npaikoilleen veneissä.\n\n\"Täällä tulevat laivaveneet\", minä huomautin.\n\n\"Soutamaan sitten\", kapteeni huudahti. \"Nyt ei auta kaatumista\nvarominen, jos emme pääse rannalle, niin olemme hukassa.\"\n\n\"Vain toinen veneistä lähtee liikkeelle, kapteeni\", minä lisäsin.\n\"Toisen miehistö on varmaankin lähtenyt maitse kiertämään eteemme.\"\n\n\"Kyllä he silloin saavat juosta\", kapteeni vastasi. \"Tiedättehän mihin\nmerimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni\npiikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette\nsytyttimen, niin me huopaamme.\"\n\nMe olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet\nhyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt.\nOlimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa\nolisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen\npuiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke\noli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä\nviivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme.\nAinoastaan tykki oli meille vaarallinen.\n\n\"Jos uskaltaisin\", kapteeni virkkoi, \"niin pysähtyisin pudottamaan vielä\nyhden noista veikkosista.\"\n\nMutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä\nlaukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa,\nvaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois\ntoisten jaloista.\n\n\"Valmiit!\" huudahti junkkari.\n\n\"Huopaa!\" kapteeni kaikuna komensi.\n\nHän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden\nalle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen\nääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut\nkuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä\nkuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli\nsuurena syynä onnettomuuteemme.\n\nOli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja\nminä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät\ntäydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja\nsuutaan ja sieraimiaan päristellen.\n\nToistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki\nolivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki\nvarustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi\npyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin\nsiepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle.\nKapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin,\nkuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera\npohjaan.\n\nJa jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo\nlähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä\nvaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi\npaaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce,\njos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi\npysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta\nJoycesta emme olleet varmoja -- hän oli hauska ja kohtelias mies\npalvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.\n\nNäissä mietteissä me kahlasimme rannalle niin nopeasti kuin kykenimme,\njättäen jollin ja runsaasti puolet ruoka- ja ampumavaroistamme meren\npohjaan.\n\n\n\n18 Luku.\n\nTohtori jatkaa kertomusta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.\n\n\nMe kiiruhdimme mahdollisimman joutuisasti sen metsäkaistaleen poikki,\njoka meidät vielä erotti paaluvarustuksesta; ja joka askeleelta, jonka\notimme, me kuulimme merirosvojen äänet yhä lähempää. Pian kuulimme\nheidän askeleensakin ja oksien ryskeen, kun he juosten tunkeutuivat\ntiheikön läpi.\n\nMinä huomasin nyt, että vakavaa ottelua ei voitu välttää, ja tarkastelin\nsenvuoksi asettani:\n\n\"Kapteeni\", minä virkoin, \"Trelawney on varma ampuja. Antakaa hänelle\npyssynne, hänen aseensa ei ole käyttökunnossa.\"\n\nHe vaihtoivat aseita ja Trelawney, joka kamppailun alusta asti oli ollut\nyhtä vaitelias ja tyyni, pysähtyi silmänräpäykseksi tarkastaakseen että\nkaikki oli kunnossa. Huomattuani samalla, että Gray oli aseeton, annoin\nhänelle lyömämiekkani. Meistä kaikista tuntui oikein hyvältä, kun näimme\nhänen sylkäisevän kämmeneensä, rypistävän otsaansa ja suhauttelevan\nilmassa asettaan. Jokainen piirre hänessä todisti, että uusi avustajamme\noli miesten miehiä.\n\nVielä nelisenkymmentä askelta, ja me olimme metsän reunassa ja näimme\npaaluvarustuksen edessämme. Me jouduimme aitauksen eteläsivun\nkeskipalkoille, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seitsemän\nkapinoitsijaa -- puosu Job Anderson etunenässä -- ilmestyi lounaiseen\nkulmaukseen.\n\nHe pysähtyivät nähtävästi hämmästyneinä, ja ennenkuin he siitä\ntointuivat ennätimme sekä junkkari että minä ja myöskin Hunter ja Joyce\nampua. Laukauksemme paukahtelivat kyllä eri aikoina, mutta niiden\nvaikutus oli kuitenkin hyvä: yksi vihollisistamme kaatui ja toiset\npyörähtivät kiireimmän kautta pakoon.\n\nLadattuamme uudelleen pyssymme me kävelimme aitauksen ulkopuolitse\nkaatunutta tarkastamaan. Hän oli kuollut -- kuula oli lävistänyt\nsydämen.\n\nAloimme juuri kiitellä onneamme, kun pensaikosta kuului pistoolin\nlaukaus, kuula vonkui korvani ohi ja Tom Redruth parka horjahti ja\nkaatui hervottomana maahan. Sekä junkkari että minä vastasimme\nlaukaukseen; mutta kun vihollinen ei ollut näkyvissä, lienee se ollut\nvain ruudin haaskaamista. Sitten me latasimme uudelleen ja käänsimme\nhuomiomme Tom-poloiseen.\n\nKapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo\nensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.\n\nLuullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen\najanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa\npalvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja\nvertavuotavana hirsimajaan.\n\nVanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut\nsuutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä\nilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle\nkuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut\nkäytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt\nkaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli\nparikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon\nhiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.\n\nJunkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi\nsuuteli hänen kättään.\n\n\"Onko loppuni tullut, tohtori?\" hän kysyi.\n\n\"Tom, toverini\", minä vastasin, \"sinä pääset kotia.\"\n\n\"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä\", hän\nvirkkoi.\n\n\"Tom\", junkkari sanoi, \"kuule, annathan minulle anteeksi?\"\n\n\"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?\" kuului\nvastaus. \"Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!\"\n\nHetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi\nrukouksen. \"Onhan tapa sellainen\", lisäsi hän aivan kuin anteeksi\npyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.\n\nSillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin\nkummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa -- Englannin\nlipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan\npäiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän,\nvalmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja\nHunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan.\nKatolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt\nkansallislippumme tangon huippuun.\n\nTämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin,\nmajaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää\nolisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin\nkuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti\nsen kunnioittavasti ruumiin päälle.\n\n\"Älkää surko\", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. \"Hän on hyvässä\nsatamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään\nvelvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan\noikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on.\"\n\nSitten hän vei minut vähän syrjään.\n\n\"Tohtori Livesey\", hän virkkoi, \"kuinka monen viikon kuluttua te ja\njunkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?\"\n\nMinä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet\nkysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin\nvasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi\nretkikunnan meitä etsimään. \"Sen mukaan voitte itse ajan laskea\",\nlisäsin.\n\n\"Kyllä kai, totta totisesti\", hän vastasi korvallistaan raapien,\n\"tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? kysyin.\n\n\"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen\nmenetimme\", hän vastasi. \"Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti.\nMutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat -- niin niukat, tohtori,\nettä oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä.\"\n\nNäin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.\n\nSamassa vonkui tykin kuula korkealta mökin katon yli ja putosi kaukana\nmeistä metsään.\n\n\"Ohoo!\" kapteeni huudahti. \"Ampukaa vain! Vähät ovat ruutivaranne\nennestäänkin, poikaseni.\"\n\nToinen laukaus oli paremmin tähdätty ja kuula putosi aitauksen\nsisäpuolelle heittäen ilmaan paksun hiekkapilven, mutta ei saanut sen\nsuurempaa vahinkoa aikaan.\n\n\"Kapteeni\", junkkari virkkoi, \"mökkiä ei näy laivaan. Varmaankin he\ntähtäävät lippuamme. Eikö olisi viisaampaa ottaa se alas?\"\n\n\"Laskeako lippuni!\" kapteeni huudahti. \"Ei, herrani, minä en ainakaan\nsitä tee\"; ja heti kun hän oli nuo sanat lausunut, olimme luullakseni\nmekin yhtä mieltä hänen kanssaan. Se näet ei vain ollut osoitteena\npelottomasta, rehdistä merimiehen mielestä, vaan näytimme me myöskin\nsiten vihollisillemme, ettemme piitanneet heidän tykkitulestaan.\n\nKoko illan he jatkoivat ampumistaan. Kuula kuulan perästä lensi yli tai\nuupui matkalle taikka pölähytti hiekkaa aitauksen sisäpuolelle. Heidän\ntäytyi tähdätä niin korkealle, että kuulat putoilivat maahan\nvoimattomina ja kaivautuivat hietikkoon. Meidän ei tarvinnut pelätä\nniiden ponnahtelevan maasta takaisin, ja vaikka eräskin kuula tulla\ntupsahti läpi katon majaamme ja sieltä ulos oviaukosta, niin totuimme\npian mokomaan hevosenleikkiin, joka ei ollut meille tavallista\npallopeliä vaarallisempi.\n\n\"Yksi hyvä puoli tällä kaikella kuitenkin on\", kapteeni huomautti --\n\"metsikkö on edessämme varmaankin puhdas. Laskuvettä on kestänyt jo\nhyvän aikaa, ja varustuksemme pitäisi olla kuivilla. Ken tarjoutuu\nnoutamaan tänne silavan?\"\n\nGray ja Hunter olivat ensimmäisinä valmiit. Hyvin asestettuina he\nhiipivät ulos aitauksesta; mutta retki oli turha. Kapinoitsijat olivat\nrohkeampia kuin luulimmekaan, taikka luottivat he enemmän Israelin\ntaitavuuteen tykkimiehenä. Neljä tai viisi heistä oli parhaillaan\nkantamassa pois varustuksiamme. He kahlasivat taakkoinensa veneelle,\njota toiset harvakseen vastavirtaan soutaen pysyttivät lähistöllä.\nSilver oli perätuhdolla päällikkönä ja jokaisella oli nyt aseena\nmusketit, jotka he olivat kaivaneet käsiin jostain salaisesta\nsäilytyspaikastaan.\n\nKapteeni istuutui nyt kirjoittamaan päiväkirjaansa, ja näin alkavat\nmuistiinpanot: --\n\n\"Aleksander Smollett, päällikkö; David Livesey, laivan lääkäri; Abraham\nGray, laivan puuseppä; John Trelawney, omistaja; John Hunter ja Richard\nJoyce, omistajan palvelijoita, englantilaisia -- ainoat uskolliset koko\nlaivueesta -- mukanaan ruokavaroja niukasti kymmeneksi päiväksi, tulivat\nmaihin tänään ja nostivat Englannin lipun hirsimajaan Aarresaarella.\nThomas Redruth, omistajan palvelija, englantilainen, kaatunut\nkapinoitsijain kuulasta; James Hawkins, laivapoika --\"\n\nSamaan aikaan minäkin mietiskelin poloisen Jim Hawkinsin kohtaloa.\n\nKuului huuto maan puolelta.\n\n\"Joku huutaa meille\", virkkoi Hunter, joka oli vahdissa.\n\n\"Tohtori! junkkari! kapteeni! Halloo, Hunter, tekö siellä olette?\"\nkuuluivat huudahdukset.\n\nJa minä juoksin ovelle parhaaksi nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja\nreippaana kapuavan paaluaidan yli.\n\n\n\n19 Luku.\n\nJim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.\n\n\nSamassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni\nja laskeutui istumaan.\n\n\"Katsos nyt\", hän virkkoi, \"tuolla ovat epäilemättä toverisi.\"\n\n\"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat\", minä vastasin.\n\n\"Tuollako!\" hän huudahti. \"Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat\nosuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan\nvarma. Ei, ei -- ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi\novat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa\nhirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä\nmiehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen\nvertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään;\nSilveriä vain -- Silver oli sellainen poika.\"\n\n\"Olipa miten oli, samantekevä\", minä virkoin. \"Sitä suurempi syy on\nminulla kiiruhtaa toverieni luo.\"\n\n\"Ei, toveri\", vastasi Ben, \"ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika,\nellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen.\nMutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne\nsinä olet lähdössä -- ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen\njalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa\nunhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava),\näärettömän paljon enemmän hän luottaa' -- ja sitten sinä nipistät\nhäntä.\"\n\nJa hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin\nennenkin.\n\n\"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim.\nJuuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen\ntulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin.\nNiin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!\"\n\n\"Luulenpa jo ymmärtäväni\", sanoin minä. \"Sinulla on joku ehdotus\ntehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut\nkohtasin. Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Mutta mihin aikaan? kysyt kai\", hän lisäsi. \"Puolenpäivän tienoista\nkuudenteen vuoroon saakka.\"\n\n\"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?\"\n\n\"Ethän vain unhota!\" hän hätäisesti kysäsi. \"Äärettömän paljon ja omat\nsyynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada\nlähteä\", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. \"Ja jos sinä, Jim, tapaat\nSilverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta\ntietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat\nmaalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?\"\n\nTässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän\nläpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä.\nSilmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.\n\nRunsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä\nhiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain\nminua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni\npalata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne\nkuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja\nhiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.\n\nAurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi\nsatamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja\nhietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden\njälkeen kolealta.\n\n_Hispaniola_ oli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta,\ntoden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa.\nSitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi\nkumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.\n\nMinä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten\nseurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä\npaaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää.\nLoitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä,\nja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja\nmiehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan\niloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin\nvaikutus.\n\nViimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin\njotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa\nsatamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt\nnousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja\nomituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon\nsisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta\nBen Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä\ntarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.\n\nSitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli\nrannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin\nvastaan.\n\nVaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni.\nKoko hirsimaja -- seinät, katto ja lattia -- oli rakennettu\nveistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai\npuoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen\nalla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen -- suureen\nlaivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli,\nkapteenin sanan mukaan, \"partaitaan myöten\" upotettu santaan.\n\nMajassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta\neräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha\nruostunut rautakouru.\n\nKummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu\npuhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä\nolikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua\nhuuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä\npieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin, kasvoi tiheä sammalkerros\nja muutamat sananjalat ja pienet hymyilevät pensaat vihannoivat. Heti\npaaluaidan toisella puolen -- liian lähellä varustuksen puolustajille,\nsanoivat miehet -- metsä vielä rehoitti korkeana ja tiheänä. Maan\npuolella se oli pelkkää männikköä, mutta rannan puolella kasvoi myös\nrunsaasti pajutammia.\n\nKylmä iltatuuli, josta olen maininnut, puhalsi sisään harvaan majaamme\njokaisesta raosta ja lakkaamatta ripotteli lattialle hienoa hietaa. Sitä\ntunkeutui silmiin, suuhun ja ruokaamme, sitä kihisi lähteessä kattilan\npohjalla ja koko maailma näytti muuttuvan kiehuvaksi hiekkamereksi.\nSavupiippuna meillä oli neliskulmainen reikä katossa. Vain pieni osa\nsavusta osui sen kautta ulos, ja loput aaltoili huoneessa pannen meidät\nyskimään ja silmämme vetistelemään.\n\nLisään vielä tähän, että Graylla, uudella liittolaisellamme, oli pää\nsiteissä sen haavan vuoksi, jonka hän oli saanut riistäytyessään\nkapinoitsijain käsistä, ja että Tom Redruth parka makasi vielä\nhautaamattomana seinän vierustalla jäykkänä ja kylmänä, kansallislippu\npeitteenään.\n\nJos olisimme saaneet istua joutilaina, olisi varmaankin jokainen meistä\nvaipunut synkkiin mietteisiin. Mutta se ei ollut kapteeni Smollettin\ntapaista. Hän kutsui kaikki eteensä ja jakoi meidät vahtivuoroihin.\nTohtori, Gray ja minä muodostimme toisen, junkkari, Hunter ja Joyce\ntoisen niistä. Vaikka olimmekin perin väsyneitä, lähetettiin kaksi\nmeistä keräämään polttopuita, toiset kaksi kaivamaan hautaa Redruthille,\ntohtori nimitettiin kokiksi ja minut asetettiin vartijaksi ovelle.\nKapteeni itse kulki jokaista puhuttelemassa koettaen pitää mieliä\nvireinä ja avustaen siellä missä apua tarvittiin.\n\nTuon tuostakin pistäytyi tohtori ovelle hengittämään raitista ilmaa ja\nlepuuttamaan silmiään, jotka savu uhkasi korventaa melkein sokeiksi, ja\nsilloin hän aina virkkoi jonkin sanan minulle.\n\n\"Tuo Smollett\", hän kerrankin sanoi, \"on parempi mies kuin minä olen. Ja\nkun minä sen sanon, niin merkitsee se sangen paljon, Jim.\"\n\nToisella kertaa hän ensin oli hetken vaiti. Sitten kallisti hän päätään\nja katsoi minuun.\n\n\"Onko se Ben Gunn järkimies?\" kysäisi hän.\n\n\"Enpä oikein tiedä, tohtori\", vastasin minä. \"Minä en ole vallan varma\nhänen järjestään.\"\n\n\"Jos sitä voi vähänkin epäillä, niin on hän täysjärkinen\", tohtori\npuhui. \"Mies, joka on kolme vuotta asustanut autiolla saarella, Jim, ei\nvoi juuri näyttää niin tervejärkiseltä kuin sinä tai minä. Se ei ole\nihmisluonteen mukaista. Juustoako sinä sanoit hänen kaivanneen?\"\n\n\"Niin, tohtori, juustoa\", vastasin.\n\n\"Katsos nyt, Jim\", virkkoi hän, \"miten hyvä on olla kohtuullinen\nruoissaan. Olethan nähnyt nuuskarasiani, vai mitä? Mutta sinä et ole\nnähnyt minun kertaakaan siitä nuuskaavan. Syy on siinä, että minulla on\nnuuskarasiassani palanen parmalaista juustoa -- juustoa, joka on\nvalmistettu Italiassa ja on hyvin ravitsevaa. Sen saa nyt Ben Gunn!\"\n\nEnnen illallista me hautasimme Tom-vanhuksen hietikkoon ja seisoimme\nhetkisen avopäin haudan reunalla. Polttopuita oli jo kerätty suuri kasa,\nmutta se ei kapteenin mielestä riittänyt. Hän pudisti päätänsä ja sanoi,\nettä \"huomenna meidän täytyy reippaammin työhön ryhtyä.\" Kun sitten\nsilava oli syöty ja kukin oli saanut suuren lasin viinagroggia,\nvetäytyivät päällikkömme kaikin kolmin nurkkaan asemastamme\nkeskustellakseen.\n\nSelvää oli, että heidän oli perin vaikea keksiä keinoja, kun\nruokavaramme olivat niin vähissä, että nälkä pakoittaisi meidät\nantautumaan jo paljon ennen kuin apua voitiin odottaa. Mutta parhain\ntoivomme oli siinä -- niin päätettiin -- että koettaisimme kaataa\nrosvoista niin monta, että loput joko antautuisivat tai pakenisivat\nmerelle _Hispaniolalla_. Yhdeksästätoista he olivat jo vähenneet\nviideksitoista, joista vielä kaksi oli haavoitettua ja ainakin yksi --\ntykin ääressä ammuttu mies -- pahasti haavoitettu, ellei jo ruumiina.\nMilloin vain saisimme tilaisuuden ampumiseen, niin oli meidän käytettävä\nsitä hyväksemme, samalla mitä tarkimmin varoen omaa henkeämme. Sen\nlisäksi meillä oli kaksi väkevää liittolaista -- rommi ja ilmasto.\n\nMitä ensinmainittuun tuli, niin kuulimme heidän, vaikka olimmekin noin\npuolen mailin päässä, räyhäävän ja hoilaavan myöhään yöhön; ja ilmastoon\nnähden taas tohtori vakuutti varmaksi että he, suolla kun majailivat ja\nolivat ilman lääkkeitä, vajaassa viikossa hupenisivat puoleen nykyisestä\nmiesluvustaan.\n\n\"Jos he siis eivät ensin saa meitä kaikkia ammutuksi\", hän lisäsi, \"niin\nhe kiittävät onneaan, jos pääsevät takaisin kuunariin. Onhan se laiva\nkuin laiva ja ainahan he voivat luullakseni jälleen turvautua\nrosvoilemiseen.\"\n\n\"Se olisi ensimmäinen laiva, jonka minä tähän asti olen menettänyt\",\nvirkkoi kapteeni Smollett.\n\nMinä olin lopen väsynyt, kuten käsittänette, ja kun vihdoin kotvan\nheittelehdittyäni vaivuin uneen, niin nukuin kuin pölkky.\n\nToiset olivat jo kauan olleet jalkeilla, syöneet aamiaisen ja lisänneet\npuuvarastoamme kaksinkertaiseksi, kun minä heräsin askelten töminään ja\näänten sorinaan.\n\n\"Neuvottelulippu!\" kuulin jonkun sanovan; ja samassa lisäävän\nhämmästyksestä huudahtaen: \"Siellähän on Silver itse!\"\n\nSilloin minä hypähdin ylös ja silmiäni hieroen juoksin seinässä olevalle\nampumareiälle.\n\n\n\n20 Luku.\n\nSilver lähettiläänä.\n\n\nAivan oikein! Aitauksen takana seisoi kaksi miestä, joista toinen\nheilutteli valkoista vaatetta, ja toinen, ei sen vähäpätöisempi kuin\nitse Silver, seisoi liikkumattomana hänen vieressään.\n\nAamu oli vielä varhainen ja kolein mitä koskaan olen tuntenut; kylmyys\ntunkeutui luihin ja ytimiin. Taivas oli kuulakka ja pilvetön ja puiden\nlatvat rusottivat punaisina nousevan auringon hohteessa. Mutta paikka,\nmissä Silver luutnanttineen seisoi, oli vielä varjossa, ja he seisoivat\npolviaan myöten valkeassa sumussa, jota suo yön aikaan oli henkäillyt.\nKylmyys ja sumu yhdessä olivat huonoja merkkejä saaren ilmastosta. Tämä\noli epäilemättä kostea, kuumeinen ja epäterveellinen paikka.\n\n\"Pysykää seinien suojassa, miehet\", kapteeni virkkoi. \"Uskallan kymmenen\nyhtä vastaan siitä, että tässä piilee joku konnankoukku.\"\n\nSitten hän huusi rosvoille:\n\n\"Ken siellä? Seis, taikka ammumme.\"\n\n\"Neuvottelulippu\", huusi Silver vastaukseksi.\n\nKapteeni oli eteisessä ja pysyttelihe huolellisesti suojassa siltä\nvaralta, että aikomuksena olisi salakavala hyökkäys. Hän kääntyi meihin\npäin ja virkkoi:\n\n\"Tohtorin vahti käy paikoilleen. Tohtori Livesey ottaa pohjoissivun, Jim\nitäisen, Gray läntisen. Muut lataavat pyssyt. Joutuin, miehet, ja\nvarovaisesti!\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen kapinoitsijoihin.\n\n\"Mikä sitten on neuvottelulippunne tarkoitus?\" hän huusi.\n\nTällä kertaa toinen mies vastasi:\n\n\"Kapteeni Silver haluaa tulla sinne ehdoista pakisemaan.\"\n\n\"Kapteeni Silver! En tunne sitä miestä. Ken hän on?\" huusi kapteeni. Ja\nme kuulimme hänen itsekseen lisäävän: \"Kapteeni, totta tosiaan. Onpa\nsekin virkaylennys!\"\n\nPitkä John vastasi omasta puolestaan.\n\n\"Minä, herrani. Nämä miespoloiset ovat valinneet minut kapteenikseen,\nkun te hylkäsitte laivan, herrani\", -- hän pani erityisen painon sanalle\n\"hylkäsitte.\" -- \"Me olemme taipuvaiset alistumaan, jos ehdoista voidaan\nsopia. Minä pyydän ainoastaan teidän kunniasanaanne, kapteeni Smollett,\nsiitä että laskette minut ehjin nahoin tästä aitauksesta ja annatte\nminulle yhden minuutin poistumisaikaa ennenkuin ammutte.\"\n\n\"Minulla ei ole, mies hyvä\", kapteeni Smollett lausui, \"vähääkään halua\npuhella kanssanne. Mutta jos teillä on jotakin minulle sanottavaa, niin\ntulkaa vain. Mutta jos tässä piilee joku juoni, niin on se teidän syynne\nja Herra armahtakoon silloin teitä.\"\n\n\"Se riittää, kapteeni\", John Silver huudahti iloisesti. \"Teidän sananne\non kylliksi. Minä tunnen herran, totta totisesti.\"\n\nMe näimme, että lippua pitelevä mies koetti pidättää Silveriä. Eikä se\nniin ihmeellistä ollutkaan, kun otti huomioon kapteenin ynseän\nvastauksen. Mutta Silver nauroi hänelle ja taputti häntä hartioille,\naivankuin olisi hänestä ollut mieletöntä puhua vaarasta tässä\ntapauksessa. Sitten hän lähestyi aitausta, heitti sauvansa toiselle\npuolen, sai koipensa ylös ja hyppäsi tavattoman ketterästi ja taitavasti\naitauksen yli.\n\nMinä tunnustan peittelemättä, että tuo kaikki kiinnitti huomioni niin\nkokonaan, ettei minusta vartijana ollut vähääkään hyötyä. Olinpa jo\njättänyt itäisen ampumareikänikin ja hiipinyt kapteenin selän taakse.\nHän istui nyt mietteissään kynnyksellä, pää käsien varassa ja\nkyynärpäitään polviin nojaten ja katse tähdättynä veteen, joka\nhiljakseen pulppusi rautakattilasta hietikolle. Hän vihelteli itsekseen\njotain laulun pätkää.\n\nSilver sai kauheasti ponnistella päästäkseen ylös kummulle. Kun rinne\noli jyrkkä ja täynnä paksuja kantoja ja hieta pehmeätä, oli hän\nsauvoinensa siinä yhtä avuton kuin laiva vastatuulessa. Mutta hän\nlaahusti äänettömänä ylöspäin ja pääsi viimein kapteenin eteen, jota hän\ntervehti komeimmalla tavallaan. Hänellä oli mitä upein puku yllään;\nsuuri sininen takki, täynnä messinkinappeja, ulottui melkein polviin\nasti. Takaraivolla komeili nauhoitettu lakki.\n\n\"Siinähän te olette\", kapteeni virkkoi päätään kohottaen. \"Parasta on\nistuutua.\"\n\n\"Ette siis aio laskea minua sisään, kapteeni\", valitteli Pitkä John.\n\"Aamu on sangen kylmä näin ulkona hiekalla istua.\"\n\n\"Ei se muuta asiaa, Silver\", kapteeni vastasi. \"Jos teitä olisi\nhaluttanut pysyä kunniallisena miehenä, istuisitte nyt keittiössänne.\nOma syynne! Te olette joko laivakokkini -- ja silloin teitä kohdellaan\nhyvin -- taikka kapteeni Silver, halpa kapinoitsija ja merirosvo, ja\nsilloin saatte mennä hiiteen!\"\n\n\"No, no, kapteeni\", kokki vastasi istuutuen hietikolle, kuten oli\npyydetty, \"mitäpä siitä; saattepahan ojentaa minulle kätenne\nauttaaksenne minut jälleen ylös. Onhan teillä aika soma paikka tässä\nasuttavana. Ahaa, tuolla on Jim! Hyvää huomenta, Jim! Tohtori,\nkohteliain tervehdykseni! Kas, siellähän te olette kaikki kuin herran\nkukkarossa, niin sanoakseni!\"\n\n\"Jos teillä on jotain asiaa, mies, niin parasta on se sanoa\", kapteeni\nvirkkoi.\n\n\"Oikeassa olette, kapteeni Smollett\", vastasi Silver. \"Velvollisuus\nennen kaikkea, siitä ei pääse mihinkään. Tuota -- se oli ovela temppu,\nse viime-öinen, teidän puoleltanne. Joku teistä käsittelee hyvin\ntaitavasti käsikankia. Enkä minä aio kieltää, ettei joku meikäläisistä\nvähän säikähtänyt -- taikka ehkä kaikki säikähtivät ja minä myös, ja se\nehkä on syynä siihen, että minä olen tässä sovintoa hieromassa. Mutta\nhuomatkaa, kapteeni, se ei ole toiste onnistuva. Me pidämme vahtia ja\nvähennämme hiukan rommiannoksia. Te kai luulette, että me olimme\nhutikassa joka mies. Minä sanon teille, että minä olin selvä, olin vain\nlopen väsynyt; ja jos minä olisin sekuntiakaan aikaisemmin herännyt,\nniin olisin tavannut teidät teossa. Se miesrukka ei ollut vielä kuollut,\nkun kierroksellani saavuin hänen luokseen.\"\n\n\"Entä sitten!\" kapteeni Smollett virkkoi järkähtämättömän tyynenä.\n\nKoko Silverin puhe oli hänelle alusta loppuun arvoitus, mutta sitä ei\nolisi voinut huomata hänen äänestään. Mutta minulle alkoi asia valjeta.\nBen Gunnin viimeiset sanat johtuivat mieleeni. Minä aloin aavistaa, että\nhän oli käynyt tervehtimässä merirosvoja, kun he kaikki makasivat\njuovuksissa nuotion ympärillä, ja minä laskin mielissäni, että meillä ei\nollut enää kuin neljätoista vihollista vastassamme.\n\n\"Tällainen on nyt asia\", virkkoi Silver. \"Me haluamme aarteen ja me\ntahdomme sen -- se on meidän vaatimuksemme.\n\n\"Te, luullakseni, haluatte pelastaa henkenne, se on teidän\nvaatimuksenne.\n\n\"Teillähän on kartta, vai mitä?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi kapteeni.\n\n\"Niin, niin, teillä se on, minä tiedän sen\", vastasi Pitkä John. \"Ei\nteidän tarvitse olla noin äreä minulle, siitä ei ole hyötyä vähintäkään,\nuskokaa pois! Minä tarkoitan, että me tahdomme karttanne. Minä en ole\nomasta puolestani aikonut teille mitään pahaa.\"\n\n\"Sellaista puhetta älkää minulle syöttäkö, mies hyvä\", keskeytti\nkapteeni. \"Me tiedämme tarkoilleen mitä te aiotte tehdä, mutta me emme\nsiitä välitä; sillä nyt te näette, että ette voikaan aikomustanne\ntoteuttaa.\"\n\nKapteeni silmäili häntä tyynesti ja alkoi täyttää piippuaan.\n\n\"Jos Abe Gray --\" Silver huudahti.\n\n\"Seis, mies!\" kapteeni ärjäsi. \"Gray ei ole kertonut minulle mitään ja\nminä en ole häneltä mitään kysellyt, ja minä soisin teidät ja hänet ja\nkoko tämän saaren hiiden kattilaan. Nyt sen kuulit, mies.\"\n\nTämä pieni vihanpuuska näytti jäähdyttävän Silveriä. Hän oli jo alkanut\npuhua pöyhkeästi, mutta nyt hän hillitsi kieltään.\n\n\"Saman tekevä\", hän virkkoi. \"En tahdo määritellä, mitä herrat pitävät\nmeritapoihin sopivana ja mitä eivät. Huomaan, että aiotte panna\npiippuun, kapteeni. Anteeksi, jos seuraan esimerkkiä.\"\n\nHän täytti piippunsa ja sytytti sen, ja sitten he istuivat kotvan aikaa\näänettöminä piippuaan imeskellen vuoroin toisiinsa tuijottaen, vuoroin\ntaas piippujaan painellen ja kumartuen sylkäisemään. Heitä katseli kuin\nilveilijöitä.\n\n\"Kuulkaas nyt\", Silver jälleen aloitti. \"Te annatte meille kartan,\naarteen löytääksemme, ja lakkaatte ampumasta merimiespoloisia ja\nrusikoimasta nukkuvien kalloja. Jos te siihen suostutte, niin annamme me\nteidän valita. Joko te tulette kerallamme laivaan, sittenkun aarre on\nsinne saatu, ja minä vannon kunniani kautta, että teidät lasketaan\nkaikessa rauhassa jossain maihin; taikka jos se ei teille ole mieleen,\nkun muutamat miehet kantavat teitä vastaan kaunaa torumisistanne, niin\nsaatte jäädä tänne. Me jaamme ruokavarat kanssanne miestä myöten ja minä\nvannon kuten äskenkin lähettäväni ensimmäisen laivan, jonka vain\ntapaamme, noutamaan teitä täältä. Teidän täytynee myöntää, että tämä on\nsuoraa puhetta. Edullisempaa ehdotusta ette voine toivoakaan. Ja minä\ntoivon\" -- hän koroitti ääntänsä -- \"että kaikki tässä majassa miettivät\nsanojani, sillä minkä olen yhdelle sanonut, se on tarkoitettu kaikille.\"\n\nKapteeni Smollett nousi istualtaan ja kopisti tuhkat piipustaan\nvasempaan kämmeneensä.\n\n\"Siinäkö sanottavanne?\" hän kysyi.\n\n\"Viho viimeiseen sanaan, tuhat tulimmaista!\" vastasi John. \"Kieltäkääpä\nvain, niin puhelen teille ainoastaan musketin kuulilla.\"\n\n\"Hyvä on\", kapteeni virkkoi. \"Kuulkaa nyt mitä minä sanon. Jos te\ntulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin lupaan minä panna teidät\njok'ainoan rautoihin ja viedä kotia Englantiin asianmukaisesti\ntutkittaviksi. Jos siihen ette suostu, niin lähetän minä, niin totta\nkuin nimeni on Aleksander Smollett ja taistelen hallitsijani lipun alla,\nteidät kaikki ahvenien valtakuntaan. Te ette voi löytää aarretta. Te\nette pysty kuljettamaan laivaa -- teissä ei ole ainoatakaan siihen\nkykenevää. Te ette ole taistelussa meidän veroiset -- Gray näytti pitkää\nnenää viidelle teikäläiselle. Teidän laivanne on tyynessä, te olette\ntyynellä rannalla, kuten itsekin tulette huomaamaan. Minä seison tässä\nja sanon sen teille, ja ne ovat viimeiset hyvät sanat, jotka minulta\nsaatte; sillä totta totisesti minä lähetän kuulan selkäänne ensi kerran\nteidät jälleen tavatessani. Tiehesi, mies! Korjaa luusi täältä ja pian.\"\n\nSilverin naama oli näkemisen arvoinen, hänen silmänsä leimusivat\nraivoisina. Hän pudisti piippunsa tyhjäksi.\n\n\"Auttakaa minut ylös!\" hän huudahti.\n\n\"En minä ainakaan\", vastasi kapteeni.\n\n\"Ken tahtoo auttaa minut ylös?\" hän karjui.\n\nEi kukaan meistä liikahtanut. Syytäen suustaan mitä kauheimpia\nsadatuksia hän ryömi pitkin hietikkoa siksi kunnes sai kiinni eteisen\npylväästä ja sen avulla jälleen pääsi seisoalleen. Sitten hän sylkäsi\nlähteeseen.\n\n\"Tuoss' on!\" hän huusi, \"tuoss' on ajatukseni teistä. Ennenkuin on tunti\nkulunut, minä korvennan teidän töllirähjänne tuhannen nuuskaksi.\nNaurakaa, vietävät, naurakaa vain! Ennenkuin tunti on kulunut, nauratte\nte toisessa maailmassa. Ne, jotka kuolevat, saavat silloin pitää itseään\nonnellisina!\"\n\nJa kauheasti kiroten hän nilkutti tiehensä. Neljän tai viiden\nepäonnistuneen yrityksen perästä neuvottelulippua kantanut mies auttoi\nhänet aidan yli ja seuraavassa tuokiossa hän hävisi metsään.\n\n\n\n21 Luku.\n\nHyökkäys.\n\n\nHeti kun Silver oli hävinnyt, niin kapteeni, joka oli pitänyt häntä\ntarkasti silmällä, kääntyi ja näki ettei meistä kukaan, Graytä\nlukuunottamatta, ollut paikallaan. Ensi kerran silloin näimme hänen\nvihastuvan.\n\n\"Paikoillenne!\" hän ärjäsi. Ja sitten hän lisäsi, meidän hiipiessä\ntakaisin asemillemme: \"Gray\", hän sanoi, \"minä panen nimesi\npäiväkirjaan, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi oikean merimiehen\nlailla. Hra Trelawney, teidän käytöksenne hämmästyttää minua. Tohtori,\nminä kuulin teidän kantaneen kuninkaan asepukua! Jos te tällä tavalla\ntäytitte tehtävänne Fontenoyn luona, niin parempi olisi teidän ollut\npysyä kotonanne.\"\n\nTohtorin vahdit seisoivat jälleen asemillaan, muut latasivat\nylimääräisiä musketteja, ja kaikilla punoittivat posket häpeästä.\n\nKapteeni katseli meitä hetkisen äänettömänä. Sitten hän puhui:\n\n\"Minä olen nyt, pojat\", hän virkkoi, \"antanut Silverille oikein isän\nkädestä. Olen tahallani kiihoittanut hänen kiukkunsa kuumimmilleen, ja\nennenkuin tunti on umpeen kulunut, kuten hän sanoi, on vihollinen\nkimpussamme. Me olemme miesluvussa heikommat, sen tiedätte, mutta me\ntaistelemme suojassa, ja vielä minuutti sitten olisin sanonut, että me\ntaistelemme hyvän kurin alaisina. Minä en ollenkaan epäile, ettemme\nvoisi antaa heille selkään, jos vain te teette tehtävänne!\"\n\nSitten hän teki kierroksen katsoakseen, kuten hän sanoi, että kaikki oli\nkunnossa.\n\nMökin molemmissa lyhyissä seinissä, itään ja länteen, oli vain kaksi\nampumareikää; eteläseinässä, jossa oli ovi, samoin kaksi ja pohjoisessa\nviisi. Meidän seitsemän käytettävänä oli kokonaista kaksikymmentä\nmuskettia. Halot oli ladottu neljään pinoon, joista yksi oli kunkin\nseinän keskipaikoilla ja kullakin näistä pinoista -- pöydiksikin niitä\nvoisi nimittää -- oli ampumatarpeita ja neljä muskettia valmiina\npuolustajien käytettäviksi. Lyömämiekat oli ladottu keskelle.\n\n\"Sammuttakaa valkea\", kapteeni virkkoi. \"Kylmyys ei ole enää haittana ja\nsavua ei saa olla silmiämme häiritsemässä.\"\n\nHerra Trelawney kantoi rautakourun sellaisenaan ulos ja hajotti tuhkat\nhietikolle.\n\n\"Hawkins ei ole saanut aamiaistaan. Hawkins, etsi itsellesi ruokaa ja\nsyö asemillasi\", jatkoi kapteeni Smollett. \"Joutuin nyt, poikaseni,\ntarpeen se on sinulle, ennenkuin leikki on lopussa. Hunter, tarjoa lasi\nviinaa joka miehelle.\"\n\nTällä välin kapteeni järjesti puolustuksen oman mielensä mukaan.\n\n\"Tohtori, te otatte oven\", hän jatkoi. \"Katsokaa, ettette paljasta\nitseänne; pysykää sisässä ja ampukaa eteisen läpi. Hunter ottaa\nitäsivun, sinne niin. Joyce, te seisotte länsipuolella, oikein. Herra\nTrelawney, te olette taitavin ampuja -- te ja Gray otatte tämän pitkän\npohjoissivun, jossa nuo viisi ampumareikää ovat; sieltä päin se vaara\nuhkaa. Jos he sieltä käsin pääsevät kimppuumme ja alkavat ampua meitä\nomista aukoistamme, niin ovat asiamme hullulla tolalla. Hawkins, ei\nsinusta eikä minusta ole suurta hyötyä ampujina; me lataamme pyssyjä ja\nautamme toisia.\"\n\nYökylmä oli ohi, kuten kapteeni huomautti. Kohottuaan ympärillämme\nkasvavan metsän yläpuolelle kohdisti aurinko kaiken helteensä aukeamaan\nja tuossa tuokiossa imi sen höyryt kuiviin. Pian oli hietikko polttavan\nkuuma ja pihka suli hirsimajan seinissä. Takit ja jakut heitettiin pois,\npaidankaulukset avattiin ja käärittiin alas hartioille; ja me seisoimme\nasemillamme kuumuuden ja jännityksen rasittamina.\n\nKului tunti.\n\n\"Hitto heidät vieköön!\" kapteeni huudahti. \"Tämähän on yhtä kiusallista\nkuin päiväntasaajan tyynessä. Gray, vihellä vähän tuulta.\"\n\nSamassa saimme ensimmäisen huomautuksen lähestyvästä hyökkäyksestä.\n\n\"Saanko luvan kysyä, herra\", Joyce virkkoi: \"onhan minun ammuttava heti,\nkun näen jonkun?\"\n\n\"Se oli käskyni!\" kapteeni huudahti.\n\n\"Kiitoksia, herrani\", Joyce vastasi tyyneen ja kohteliaaseen tapaansa.\n\nKotvaan ei kuulunut mitään; mutta äskeinen kysymys oli saanut meidät\nvalppaiksi ja me jännitimme näkö- ja kuulohermojamme. Pyssymiehillä oli\naseet valmiina käsissään ja kapteeni seisoi keskilattialla suu tiukasti\nsuljettuna ja otsa rypyssä.\n\nKului vielä muutama silmänräpäys, kunnes Joyce äkkiä kohotti pyssynsä ja\nlaukaisi. Pamahdus oli tuskin kajahtanut, kun ulkoa joka suunnalta\nkuului vastaukseksi sarja laukauksia. Useita kuulia sattui hirsimajaan,\nmutta ei yksikään osunut sisään, ja kun savu häipyi, näytti\npaaluvarustus ja sitä ympäröivä metsä yhtä rauhalliselta ja tyhjältä\nkuin ennenkin. Ei ainoakaan oksa liikahtanut eikä pieninkään\npyssynpiipun välkähdys ilmaissut vihollistemme läsnäoloa.\n\n\"Osuitko mieheesi?\" kysyi kapteeni.\n\n\"En\", vastasi Joyce. \"En ainakaan ole varma siitä.\"\n\n\"Parastahan on sanoa totuus\", mutisi kapteeni Smollett. \"Lataa hänen\npyssynsä, Hawkins. Kuinka monta luulette niitä teidän puolella olleen,\ntohtori?\"\n\n\"Voin sen sanoa täsmälleen\", vastasi tri Livesey. \"Kolme laukausta tuli\ntältä puolelta. Minä näin kolme leimahdusta -- kaksi lähekkäin ja kolme\nvähän lännempää.\"\n\n\"Kolme!\" toisti kapteeni. \"Montakos teidän puolellanne oli, herra\nTrelawney?\"\n\nSiihen ei ollut yhtä helppo vastata. Pohjoispuolelta oli kuulia tullut\nuseita -- seitsemäksi junkkari ne arvioi, Gray taas kahdeksaksi tai\nyhdeksäksi. Idässä ja lännessä oli vain yksi laukaus pamahtanut. Selvää\nsiis oli, että hyökkäys oli pohjoispuolelta odotettavissa, ja että\nmuilla sivuilla meitä häirittiin vain näön vuoksi. Mutta kapteeni\nSmollett ei muuttanut suunnitelmaansa. Jos kapinoitsijat onnistuisivat\npääsemään aitauksen yli, valtaisivat he jokaisen puolustamattoman\nampumareiän ja ampuisivat meidät kuin rotat omaan linnoitukseemme.\n\nPitkää miettimisaikaa ei meille annettukaan. Päästäen kovan huudon\nilmestyi äkkiä parvi merirosvoja pohjoisesta metsänreunasta ja juoksi\nsuoraan aituukselle. Samassa alkoi jälleen ammuntaa metsästä, ja muuan\nkuula vonkui oviaukosta sisään murskaten tohtorin musketin palasiksi.\n\nRyntääjät kapusivat aitaukselle kuin apinat. Junkkari ja Gray ampuivat\nehtimiseen, ja kolme miestä kaatui, yksi aitauksen sisäpuolelle ja kaksi\nulkopuolelle. Näistä toinen kuitenkin oli nähtävästi enemmän säikähtynyt\nkuin haavoittunut, sillä hän ponnahti samassa jaloilleen ja hävisi\nmetsään.\n\nKaksi makasi maassa, yksi oli paennut ja neljän oli onnistunut päästä\naitauksen sisäpuolelle. Samaan aikaan seitsemän tai kahdeksan miestä,\njoista kullakin selvästi oli useampia musketteja käytettävänä, piti yllä\nkiivasta vaikkakin tehotonta tulta puiden suojasta hirsimökkiä kohti.\n\nAidan yli päässeet miehet läksivät huutaen juoksemaan suoraan\nrakennukseen päin ja metsässä olijat kiihoittivat heitä huudoillaan.\nUseita laukauksia ammuttiin, mutta pyssymiesten kiire oli niin suuri,\nettei yksikään laukaus näyttänyt sattuneen. Merirosvot olivat tuossa\ntuokiossa kaikki neljä ylhäällä kummulla ja meidän kimpussamme.\n\nJob Andersonin pää ilmestyi keskimmäiseen ampumareikään.\n\n\"Iskekää miehet -- iskekää\", hän karjui voimiensa takaa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä toinen merirosvo tarttui Hunterin\npyssynpiippuun, väänsi aseen hänen käsistään ja sysäten sen ampumareiän\nläpi kaatoi hänet yhdellä iskulla tiedottomana lattialle. Sillä välin\nkolmas, joka häiritsemättä oli juossut mökin ympäri, ilmestyi äkkiä\noviaukkoon ja hyökkäsi, miekka kädessä tohtorin kimppuun.\n\nAsemamme oli kokonaan muuttunut. Hetki sitten me ammuimme suojasta\nsuojatonta vihollista; nyt me olimme ilman suojaa emmekä kyenneet\npuolustautumaan.\n\nHirsimaja oli savua täynnä ja se oli meille hyvänä apuna. Korvissani\nkaikui huutoja ja temmellystä, pistoolien paukahduksia ja äänekästä\nähkyntää.\n\n\"Ulos, pojat, ulos; käykää heidän kimppuunsa ulkona! Miekat esiin!\"\nhuusi kapteeni.\n\nMinä sieppasin miekan halkokasalta ja joku toinen, joka samassa myöskin\notti miekan, sivalsi haavan käteni selkään, vaikka sitä tuskin\nhuomasinkaan. Minä juoksin suin päin ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Joku\nseurasi kintereilläni; en tiennyt kuka se oli. Edessäni tohtori ajoi\nhänen kimppuunsa hyökännyttä miestä kummunrinnettä alas, ja samassa kun\nheidät huomasin, saavutti hän vastustajansa ja komealla iskulla vasten\nkasvoja löi hänet selälleen.\n\n\"Toiselle puolen majaa, pojat, toiselle puolen!\" huusi kapteeni, ja\nmellakasta huolimatta minä huomasin oudon soinnun hänen äänessään.\n\nMinä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja miekka koholla\njuoksin mökin nurkkauksen ympäri. Seuraavana tuokiona Anderson oli\nvastassani. Hän karjahti hurjasti ja kohotti auringonpaisteessa\nvälkkyvän miekkansa päänsä yläpuolelle. Minulla ei ollut aikaa\npelästymiseen, ja -- iskun vielä viipyessä -- minä silmänräpäyksessä\nhypähdin syrjään ja, kompastuen pehmeässä hietikossa, kellahdin nurin\nniskoin vierimään rinnettä alas.\n\nOvesta ulos juostessani toiset rosvot jo kiiruhtivat paaluaidalle\nlopettaakseen meidän vastustuksemme. Muuan heistä, punainen yömyssy\npäässä ja miekka hampaissa, oli jo päässyt aidan harjalle ja heittänyt\ntoisen jalkansa sen yli. Niin lyhyt oli väliaika ollut, että kun jälleen\npääsin jaloilleni, kaikki olivat vielä samassa asennossa, punamyssyinen\nmies oli vielä aidan harjalla ja toisen pää näkyi yhä paalutuksen\nylitse. Ja sittenkin, tämän hetkisen kuluessa, oli taistelu suoritettu\nja voitto oli meidän.\n\nGray, joka oli seurannut kintereilläni, oli kaatanut suuren ylilaivurin,\nennenkuin tämä oli ennättänyt tointua harhaan menneestä iskustaan.\nToinen oli ammuttu ampumareiästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän\nlaukasi pistoolinsa majan sisään ja makasi nyt hietikolla tuskissaan\nkiemurrellen ja vielä savuava pistooli kädessään. Kolmannen olin nähnyt\ntohtorin lähettävän toiseen maailmaan. Niistä neljästä, jotka olivat\ntulleet aitauksen sisään, oli jäljellä vain yksi, ja hän kapusi nyt,\njättäen miekkansa tantereelle, henkensä edestä takaisin paalutuksen\ntoiselle puolelle.\n\n\"Ampukaa -- ampukaa majasta!\" huusi tohtori. \"Pojat takaisin suojaan!\"\n\nMutta hänen käskynsä jäi täyttämättä. Ei ainoatakaan laukausta ammuttu,\nja viimeinen ryntääjistä sai häiritsemättä paeta ja hävisi muiden mukana\nmetsään. Kolmen sekunnin kuluttua ei hyökkääjistä näkynyt muuta jälkeä\nkuin viisi kaatunutta, neljä sisä- ja yksi ulkopuolella aidan.\n\nTohtori, Gray ja minä juoksimme kiireimmiten majan turviin. Henkiin\njääneet ennättäisivät pian muskettiensa luo ja ammunta voisi jälleen\nalkaa milloin tahansa.\n\nMajasta oli savu tällä välin vähän haihtunut, ja yhdellä silmäyksellä me\nnäimme voittomme hinnan. Hunter makasi ampumareikänsä ääressä\ntainnoksissa. Joyce oli saanut kuulan päähänsä eikä liikahtanutkaan\nenää, ja keskellä lattiaa junkkari tuki kapteenia, molemmat yhtä\nkalpeina.\n\n\"Kapteeni on haavoittunut\", virkkoi Trelawney.\n\n\"Ovatko ne juosseet pakoon?\" kysyi kapteeni Smollett.\n\n\"Kaikki, jotka vain kykenivät, sen takaan\", tohtori vastasi, \"mutta\nviisi heistä ei enää juokse.\"\n\n\"Viisi!\" kapteeni huudahti. \"Sehän kuuluu joltakin. Viisi heillä ja\nkolme meillä; jäljelle jää siis meitä neljä yhdeksää heikäläistä\nvastaan. Suhde on parempi kuin aloittaessamme. Meitä oli silloin\nseitsemän yhdeksäätoista vastaan, taikka luulimme olevamme, mikä ei\nparanna asiaa.\"\n\nKapinoitsijat olivat pian huvenneet kahdeksaksi, sillä se mies, jota\nTrelawney oli laivaan ampunut, kuoli samana iltana haavaansa. Tätä me\nemme kuitenkaan saaneet tietää ennenkuin jäljestäpäin.\n\n\n\n\nVIIDES OSA:\n\nSEIKKAILUNI MERELLÄ.\n\n\n\n22 Luku.\n\nMiten aloitin seikkailuni merellä.\n\n\nKapinoitsijat eivät palanneet -- ei edes yhtään laukausta kuulunut\nmetsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, \"saaneet osansa siksi\npäiväksi.\" Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä\nhoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan\nulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä\npäästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.\n\nKahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä -- ampumareiässä\nammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta\nei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä\nkäsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta,\nenää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen\nyhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli\ntaittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja\nseuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.\n\nKapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet\neivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula -- Job oli näet\nensiksi häntä ampunut -- oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut\nvähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli\nvarma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei\nkuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei\nse ollut aivan välttämätöntä.\n\nMinun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen\npistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua\nkorvasta kaupan päälliseksi.\n\nAterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen\nneuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän\njälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan\nkupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi\npaaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.\n\nGray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi\npäällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan\nmuistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.\n\n\"No vie sun hitto!\" hän virkkoi, \"onko tohtori hullu?\"\n\n\"Enpä luulisi\", vastasin. \"Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista\njärkensä menettää.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa, toveri\", Gray sanoi; \"mutta joll'ei _hän_ ole\nhullu, niin -- pane sanani mieheesi -- olen _minä_ hullu.\"\n\n\"Minä luulen\", vastasin, \"että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja\nellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia.\"\n\nMinä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli\nilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen\nhietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä\naivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta\nja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen\nsijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan\npihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden\nraatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.\n\nHirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus\nminussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani\notin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen\nmolemmat taskuni korpuilla.\n\nHullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys\nmieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin\nvarovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos\njotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle\nasti.\n\nSeuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään\noli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden\nriittävinä.\n\nSuunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin\nsitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä,\netsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin\nhuomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä.\nOlen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin\nvakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli\ntarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään\nhuomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko\nsuunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.\n\nKohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray\nauttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin\nminkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja\nennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät\ntoverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön\ntekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi\ntervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin,\ntämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.\n\nMinä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin\npäättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei\nminua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka\nvielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän\nlävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän\nja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että\nmerituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä\nhenkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan\nreunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja\ntyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.\n\nEn ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä.\nVaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi\nhenkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin\nsittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa\nlakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella\nollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.\n\nMinä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin\ntulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita\nsuojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.\n\nTakanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt,\naivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja\nkaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan\nsuuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja\nlyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen\npintaan kuvastui selvään _Hispaniolan_ jokainen piirre vesirajasta aina\nsuurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan\nvierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver --\nhänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä,\ntoisella punainen lakki päässään -- sama roisto, jonka minä muutama\ntunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he\npuhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta -- runsaan mailin\npäästä -- luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä\nmitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin.\nPian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo\nnäkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä\nranteella.\n\nHetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies\nmeni alas kajuuttaan.\n\nJotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu\nsakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että\njokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.\n\nValkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa\nvielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin\nryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun\nkäteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni\nsammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti\nulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin\npieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin\nmustalaisten teltat.\n\nMinä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben\nGunnin vene oli kuin olikin -- oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti\nkömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle\noli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni\nminullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa\ntäysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle\nasetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista\nvarten oli siinä kaksilapainen mela.\n\nEn ollut vielä silloin nähnyt \"korakelia\", joita brittiläiset ennen\nmuinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten\nkuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja\nkehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin\nsuuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja\nhelppo kantaa.\n\nKun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai\nteidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli\npäässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin\nitsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni\nSmollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa\n_Hispaniolan_ luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin\npäinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla,\naamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä\nkuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni\nestettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat\nveneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.\n\nMinä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian\nkorppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt\nkoko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki\nsynkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin\nkorakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut,\nerotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.\n\nToinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet\nmerimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena\npilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. _Hispaniola_ oli\nluoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa\nlaivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain\nperäikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.\n\nLuodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja\nvetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan,\nennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä\npäättäväisesti laskin korakelini veteen.\n\n\n\n23 Luku.\n\nLuodevesi.\n\n\nKorakeli oli -- kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin --\nsangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja\nsuoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä\noikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain\nkulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen\nvahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on\n\"oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja.\"\n\nKaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin\nmuihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki\nsivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman\nvuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa\nmiten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi _Hispaniola_, niin\netten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.\n\nAluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten\nalkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin,\nsitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla\nja pitelin siitä kiinni.\n\nKöysi oli kireällä kuin jousen jänne -- niin voimakas oli virran paine.\nLaivan sivuilla virtaava vesi liplatti ja solisi pimeässä kuin\nvuoripuronen. Yksi ainoa sivallus vain merimiesveitselläni, niin\n_Hispaniola_ lähtisi ajautumaan virran mukana.\n\nSiihen asti oli kaikki niinkuin ollakin piti, mutta samassa juolahti\nmieleeni, että pingoitettu köysi äkkiä katketessaan on yhtä vaarallinen\nkuin potkiva hevonen. Vallan varmaa oli, että jos minä olisin kyllin\nuskalias leikatakseni _Hispaniolan_ irti ankkuristaan, niin sekä minä\nettä venhoni saisimme heittää huiman kuperkeikan. Se hillitsi käteni, ja\njos onni ei olisi taaskin minua erikoisesti suosinut, niin olisi minun\ntäytynyt luopua aikeestani. Mutta heikot tuulen henkäykset, jotka olivat\nalkaneet puhallella kaakosta ja etelästä, olivat yön tultua kääntyneet\nlounaaseen. Parhaillaan asemaa mietiskellessäni tuli puuska ja painoi\n_Hispaniolaa_ vastavirtaan; ja suureksi ilokseni minä tunsin\nankkuriköyden höltyvän ja käteni, jolla siitä pitelin kiinni, painuvan\nsilmänräpäykseksi veteen.\n\nSilloin tein päätöksen, otin veitsen taskustani, avasin sen hampaillani\nja leikkasin säikeen toisensa perästä, kunnes vain kaksi oli enää\njälellä. Siihen keskeytin hommani katkaistakseni viimeiset säikeet vasta\nsitten kun uusi tuulenpuuska taas vähentäisi pingoitusta.\n\nKoko ajan olin kuullut äänekästä puhelua kajuutasta, mutta mieleni oli\nniin täynnä toisia ajatuksia, etten sitä ollut paljon huomannutkaan. Nyt\njoutilaana istuessani kävin tarkkaavaisemmaksi.\n\nToisen tunsin äänestä alilaivuriksi, Israel Handsiksi, joka ennen oli\nollut Flintin tykkimies. Toinen luonnollisesti oli punamyssyinen\nystäväni. Molemmat miehet tuntuivat olevan sangen juopuneita, ja\njuominkeja yhä jatkui, sillä siinä kuunnellessani toinen miehistä avasi\nperäikkunan ja heitti ulos jotakin, jonka arvasin tyhjäksi pulloksi.\nMutta he eivät olleet vain juovuksissa; kuulin selvästi, että he olivat\nmyöskin kauhean vihaisia. Kirouksia sinkoili kuin rakeita ja tuon\ntuostakin syntyi sellainen rähäkkä, että minä jo odotin tappelua. Mutta\nkerta kerralta riita loppui ja äänten murina jatkui hiljaisempana,\nkunnes uusi meteli taas syntyi ja vuorostaan loppui pahemmitta\nseurauksitta.\n\nRannalla minä puiden lomista näin suuren nuotiovalkean yhä iloisena\nleimuavan. Joku lauloi pitkäveteistä, kulunutta merimieslaulua, jonka\njokainen värssy loppui venytettyyn loppuliritykseen ja jota selvästi voi\njatkaa niin pitkälle kuin laulajain kärsivällisyys riitti. Minä olin\nmatkalla sen monesti kuullut ja seuraavat säkeet muistuivat mieleeni:\n\n    \"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,\n    Nyt elossa heitä on enää vain yksi.\"\n\nMinusta tämä surullinen runonpätkä liiankin hyvin soveltui seurueeseen,\njoka äsken oli niin tuntuvia tappioita kärsinyt; mutta päättäen\nkaikesta, mitä näin, olivat nuo merirosvot yhtä tunteettomia kuin meri,\njolla he purjehtivat.\n\nViimeinkin tuli odottamani tuulenpuuska, kuunari kallistui ja painuin\nlähemmäksi. Minä tunsin köyden taas höltyvän ja voimakkaalla\nsivalluksella katkaisin viimeiset säikeet.\n\nTuulen vaikutus veneeseeni oli perin vähäinen ja virta painoi minut\nmelkein samassa tuokiossa _Hispaniolan_ keulaa vasten. Samalla kuunari\nalkoi hitaasti kääntyä asettautuen poikkivirtaan.\n\nMinä ponnistelin henkeni edestä, peläten joka silmänräpäys alukseni\nkaatuvan; ja huomattuani, etten kyennyt työntämään sitä suoraan ulos,\nkuljetin sen pitkin laivan sivua peräpuolelle. Viimeinkin olin vapaa\nvaarallisesta toveristani, ja juuri kun minä viimeisen kerran tyrkkäsin\nvenhettäni ulos laivan kyljestä, koskettivat käteni köyteen, joka\nriippui kuunarin peräkaiteista. Silmänräpäyksessä minä tartuin siihen.\n\nVaikea minun on syytä tähän tekooni selittää. Alunpitäen tein sen\nvaistomaisesti, mutta kun köysi oli kädessäni, ja minä huomasin sen\nlaivaan kiinnitetyksi, niin alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja\nminä päätin vilkaista kajuutan ikkunasta sisään.\n\nMinä vedin hiljakseen köydestä, ja kun arvelin olevani tarpeeksi\nlähellä, kohottauduin suuresta vaarasta huolimatta puoleksi seisoalle ja\nnäin siten kajuutan katon ja osan sen sisustusta.\n\nKuunari ja sen pieni toveri soluivat nyt sangen hyvää vauhtia virran\nmukana ja me olimme jo joutuneet nuotion kohdalle. Pienet, lukemattomat\nlaineet loiskivat sangen äänekkäästi laivan keulaa vasten, enkä minä\nymmärtänyt miksi se ei herättänyt vartijoissa epäilystä, ennenkuin sain\nsilmäni ikkunareunan yläpuolelle. Yksi ainoa silmäys olikin tarpeeksi ja\nepävakaisessa venhossani en uskaltanutkaan temppua uudistaa. Minä näin\nHandsin ja hänen toverinsa, toinen toistaan kurkusta kuristaen,\nkamppailevan henkensä edestä.\n\nMinä laskeuduin takaisin tuhdoille ja viime hetkessä sen teinkin, sillä\nolin joutumaisillani suoraan mereen. Vähään aikaan en nähnyt mitään\nmuuta kuin nuo kaksi hurjistunutta, tummanpunoittavaa naamaa, jotka\nyhdessä huojuivat savuavan lampun valossa. Minä suljin silmäni,\ntotuttaakseni ne jälleen pimeyteen.\n\nPäätön laulu oli lopultakin päättynyt ja koko nuotioseurue oli yhtynyt\nkuoroon, jonka niin usein olin kuullut:\n\n    \"Viistoista miestä arkulla vainaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo!\n    Viina ja hiisi vei miehen hautaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo!\"\n\nMinä parhaallaan ajattelin, miten kovassa touhussa viina ja hiisi tänä\niltana olivat _Hispaniolan_ kajuutassa, kun korakelin äkkinäinen\nkeikahdus sai minut säpsähtämään. Samassa se teki jyrkän käänteen ja\ntuntui muuttavan suuntaa. Vauhti oli sillävälin arveluttavasti\nlisääntynyt.\n\nMinä avasin heti silmäni. Ympärilläni pienet laineet vihaisesti sohisten\nlöivät vastakkain samalla pimeässä hiukan hohtaen fosforilta.\n_Hispaniolakin_, jonka kölivedessä minä yhä keinuin, näytti empivän\nsuunnastaan. Minä näin pimeätä taustaa vasten sen mastojen vähän\nhuojuvan, ja kauemmin tarkattuani älysin senkin kääntyvän etelään.\n\nMinä vilkaisin olkani yli ja hätkähdin. Siellä suoraan takanani, loimusi\nnuotiotuli. Virta oli tehnyt suoran kulman ja vei mukanaan suuren\nkuunarin ja pienen kieppuvan korakelin. Vauhtiaan lisäten, pärskyen yhä\nkorkeammalle ja loiskien yhä äänekkäämmin se kaartui ahtaan salmen läpi\nulos aavalle merelle.\n\nÄkkiä edessäni kulkeva kuunari kallistui rajusti, painuen noin\nparikymmentä astetta kyljelleen, ja melkein samassa kuului kajuutasta\nkaksi perättäistä huudahdusta. Minä kuulin askeleita rappusista ja\narvasin, että juopottelijoilta oli viimeinkin riita keskeytynyt ja he\nolivat älynneet onnettomuutensa.\n\nMinä paneuduin pitkäkseni venhepahaseni pohjalle ja hartaana uskoin\nsieluni Luojalle. Olin varma, että salmen suussa me joutuisimme\nraivoaviin tyrskyihin, jossa minun vaivani pian loppuisivat; ja vaikka\nminä olisinkin ehkä voinut tyynesti kuolla, en kuitenkaan voinut\nkohtaloani tyynesti odottaa.\n\nTuntikaudet olin kai siten maannut laineiden sinne tänne viskelemänä,\ntuon tuostakin saaden kuohuista vesisuihkun päälleni ja joka hetki\nodottaen kuolemaa seuraavan hyökyaallon kainalossa. Vähitellen väsymys\nminut voitti, mieleni herpautui ja aika ajoin vaivuin kesken\nkauhujanikin horroksiin, kunnes uni viimein teki tehtävänsä ja minä\nnukuin vaappuvassa venhossani uneksien kodista ja \"Amiraali Benbow'sta.\"\n\n\n\n24 Luku.\n\nKorakelin merimatka.\n\n\nOli jo selvä päivä, kun heräsin ja näin keinuvani Aarresaaren lounaisen\nkärjen kohdalla. Aurinko oli ylhäällä, mutta sen peitti minulta vielä\nTähystäjän leveä seinämä, joka tällä puolen suunnattomina\nkallionmöhkäleinä ulottui melkein merenrantaan saakka.\n\nKäärmeniemi ja Perämastokukkula olivat sivullani, kukkula kaljuna ja\nsynkkänä, niemi jyrkkärantaisena, neljä tai viisikymmentä jalkaa\nkorkeana ja suurten, irtonaisten paasien reunustamana. Minä olin vajaan\nneljännesmailin päässä rannasta, ja ensimmäinen ajatukseni oli meloa\nmaihin.\n\nTästä aikomuksestani minun täytyi pian luopua. Kallionlohkareitten\nvälissä hyökylaineet jymisivät kuohuisina; joka sekunti kuului voimakas\nkohahdus, kun mahtava vesipatsas syöksähti korkealle ilmaan ja jälleen\nviskautui alas; ja minä näin jo itseni, jos lähemmäksi uskalsin,\nlouhikkoisella rannalla kuoliaaksi murskautuneena taikka turhaan\nponnistavan voimiani koettaessani kiivetä pystysuoria kallioseinämiä\nylös.\n\nEikä siinä vielä ollut kaikki. Minä näin suuria, limaisia hirviöitä,\njotka joko parvissa ryömivät kallioiden tasaisella laella taikka kovalla\nloiskinalla pudottautuivat mereen -- uskomattoman suuria, notkeita\netanoita, tekisi mieleni sanoa, yhteensä noin neljä- tai kuusikymmentä,\njoiden haukkuvia ääniä kalliot kaikuna kertasivat.\n\nJäljestäpäin olen saanut tietää, että ne olivat merileijonia ja aivan\nvaarattomia. Mutta niiden näkeminen, kun ranta sitäpaitsi oli\nvaikeapääsyinen ja tyrskyt kävivät niin voimakkaiksi, oli minulle\nenemmän kuin tarpeeksi, jättääkseni maihinnousu-aikomukseni siellä\nsikseen. Minusta tuntui mieluisalta kuolla merellä nälkään kuin uhmata\nsellaisia vaaroja.\n\nMinua odottivat kuitenkin, kuten oletinkin, paremmat menestymisen\nmahdollisuudet. Käärmeniemen pohjoispuolella rannikko muodostaa syvän\nlahdelman, jonka hiekkapohja pitkät matkat paljastuu alhaisen veden\naikana. Kauempana pohjoisessa on toinen niemeke -- Metsäniemi, kuten se\noli kartalle merkitty --, jota peittävät korkeat, viheriät ja\nmerenrantaan saakka kasvavat männyt.\n\nMieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan\npohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että\njo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni\nja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän\nMetsäniemen rannalle.\n\nMeri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja\neteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat\ntaittumatta.\n\nEllei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten\njoutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui\nhämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin\nparhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen\nmuurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain\nvähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin\nlintu notkoon muurin toiselle puolen.\n\nRohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni\nmelomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä\nmuutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut\nasemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa,\nsyöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti\nkeulansa syvälle seuraavaan aaltoon.\n\nMinä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen\nasentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta\nlaineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi\npitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin\npääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?\n\nMinua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt\nmalttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin\nmerimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas\nvähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti\nlaineet sivuutti.\n\nMinä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne\nkuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan\ntuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai\nlaivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti\nkäännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja\nmyöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.\n\n\"Ahaa\", ajattelin itsekseni; \"minun täytyy siis pysyä asemillani ja\nvälttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja\nsilloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin.\"\nSanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä\ntukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni\nkeulan maata kohti.\n\nSe oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin\nsilminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka\nkuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman\nsataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin\nvihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että\nseuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.\n\nAika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava\njano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa\nja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen,\npanivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja\npäätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein\nsairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi,\nja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi\najatuksilleni kokonaan uuden suunnan.\n\nSuoraan edessäni, vajaan puolen mailin päässä, minä näin _Hispaniolan_\najelehtivan. Olin vakuutettu, että nyt joutuisin kiinni; mutta jano oli\nmieleni niin hämmentänyt, etten saanut selville, pitikö minun siitä\niloita vai olla pahoillani; ja paljon ennen kuin siitä olin edes\nselvillä, oli minut hämmästys kokonaan vallannut enkä voinut muuta kuin\ntuijottaa laivaan ja ihmetellä.\n\n_Hispaniolassa_ oli ylhäällä suurpurje ja kaksi halkaisijaa, ja valkea\nkangas loisti lumivalkoisena auringonpaisteessa. Kun silmäni ensi kerran\nsattuivat laivaan, sen kaikki purjeet vetivät; sen suunta oli melkein\nluoteinen ja minä oletin, että siinä olevat miehet aikoivat saaren\nympäri takaisin satamaan. Nyt se alkoi kääntyä yhä enemmän ja enemmän\nlänteen ja minä luulin heidän huomanneen minut ja aikovan lähteä minua\nkiinniottamaan. Viimein se kuitenkin suoraan vastatuuleen kääntyi,\npysähtyi ja seisoi lepattavin purjein hetkisen avuttomana paikallaan.\n\n\"Moiset hutilukset\", ajattelin, \"he ovat kai yhä sikahumalassa.\" Ja minä\nkuvittelin, mitä kapteeni Smollett olisi tällaisessa tapauksessa heille\nsanonut.\n\nSitten kuunari vähitellen kääntyi alemmaksi ja sai tuulen purjeisiin\ntoiselta hangalta, purjehti hetkisen hyvää vauhtia ja nousi jälleen päin\ntuuleen. Tämä uudistui kerta toisensa perästä. Hangalta toiselle,\npohjoiseen, etelään, itään ja länteen yritteli Hispaniola kallistellen\nja laineita piesten ja jokainen yritys päättyi, kuten oli alkanutkin,\nvastatuulessa lepattavin purjein. Minulle alkoi selvitä, ettei sitä\nkukaan ohjannut. Ja jos niin olivat asiat, niin missä olivat sitten\nmiehet? Joko he olivat aivan tiedottomiksi päihtyneet taikka sitten\nlähteneet laivasta, päättelin. Jos minä pääsisin laivaan, niin ehkä\nvoisin tuoda sen takaisin kapteenilleen.\n\nVirta kuletti korakelia ja kuunaria yhtä nopeasti etelään. Kuunarin\npurjehtiminen ei asiaan vaikuttanut, sillä se oli niin päätöntä ja\nhetkellistä, ja laiva seisoi vastatuulessa joka kerta niin kauan, ettei\nse ainakaan jättänyt minua, vaikkei hitaamminkaan edennyt. Jos minä vain\nuskaltaisin nousta istumaan ja ryhtyä melomaan, niin sangen varmasti\nsaisin sen kiinni. Tuuma tuntui uskaliaalta ja senvuoksi miellytti\nminua, ja kun muistin keulakannella näkemäni vesitynnyrin, niin viriävä\nrohkeuteni kasvoi kaksinkertaiseksi.\n\nNousin istumaan ja sain melkein samassa runsaan vesisuihkun silmilleni.\nMutta tällä kertaa en aikomuksestani luopunut, vaan aloin voimieni takaa\nvarovaisesti meloa ohjaamattoman _Hispaniolan_ jälkeen. Kerran sain niin\nsuuren laineen venheeseeni, että minun täytyi pysähtyä ja ryhtyä\nlepattavin sydämin ammentamaan pois vettä; mutta vähitellen totuin\nalukseni tapoihin ja ohjailin sitä aallokossa niin, että se vain\ntoisinaan töyttäsi keulansa laineeseen ja pärskytti kuohua kasvoilleni.\n\nMinä lähenin nyt nopeasti kuunaria; näin jo messingin kimaltelevan\nperäsimen varressa, kun se löi laidalta toiselle, eikä vieläkään ketään\nilmestynyt laivan kannelle. Minä en voinut sitä muuten selittää kuin\nettä miehet olivat poistuneet. Jos taas oletukseni oli väärä, niin\ntäytyi heidän maata juovuksissa jossain kannen alla, jonne ehkä saisin\nheidät teljetyiksi, ja silloin oli laiva vallassani.\n\n_Hispaniola_ oli jonkun aikaa seisonut päin tuuleen -- mikä minulle oli\nsen pahin temppu. Sen keula oli melkein suoraan etelää kohti\n--luonnollisesti kuitenkin käännellen koko ajan puoleen ja toiseen. Joka\nkerta, kun se laskeutui alemmaksi, sen purjeet osittain saivat tuulta ja\npakottivat sen samassa takaisin vastatuuleen. Sanoin, että tämä oli sen\npahin temppu. Se kyllä näytti tässä asennossa aivan avuttomalta; purjeet\npaukahtelivat tykkien tavoin ja väkipyörät kierivät kolahdellen\nkannella; mutta samalla se kuitenkin yhä pakeni minua, eikä sitä silloin\nkuljettanut yksistään virta, vaan myöskin tuuli, jonka vaikutus oli\nluonnollisesti hyvin suuri.\n\nMutta viimeinkin tarjoutui minulle otollinen tilaisuus. Tuuli tyyntyi\nhetkiseksi, ja virran vaikutuksesta _Hispaniola_ vähitellen kääntyi\npaikallaan, niin että sen perä viimein oli minuun päin. Kajuutan ikkuna\noli yhä auki ja lamppu kumotti pöydän yläpuolella. Suurpurje riippui\nvelttona kuin viiri tyynessä, ja laiva liikkui ainoastaan virran\npainamana.\n\nViime hetkinä minä olin milteipä jäänyt jäljelle; mutta ponnistaen nyt\nkaikki voimani aloin jälleen saavuttaa pakolaista.\n\nTuskinpa sataa metriä oli enää jäljellä, kun tuuli jälleen virisi.\n_Hispaniola_ laski täysin purjein ylähankaan ja oli taas tiessään,\nkeinuen kepeänä kuin joutsen.\n\nEnsin olin joutua epätoivoon, mutta sitten riemu täytti mieleni.\n_Hispaniola_ kääntyi kääntymistään, kunnes oli sivuittain minuun\n--jatkoi yhä kierrostaan, kunnes vain puolet, kolmannes, neljännes\nentisestä välimatkasta oli jäljellä. Minä näin jo laineiden keulassa\nvalkoisina kuohuvan. Se näytti tavattoman suurelta, katsellessani sitä\nmatalasta venhostani.\n\nSilloin minä äkkiä käsitin asemani. Aikaa ei ollut enää miettimiseen\n--tuskinpa edes henkeni pelastamiseen. Olin laineen harjalla ja kuunari\nsyöksyi jo alas seuraavalta. Keulapuu oli pääni päällä. Minä ponnahdin\njaloilleni ja hyppäsin, painaltaen korakelin veden alle. Toisella\nkädelläni tartuin keulapuun päähän, ja jalkani osui köysien väliin.\nSiinä vielä läähättäen riippuessani ilmaisi heikko kolahdus minulle,\nettä kuunari oli ajanut korakelin päälle ja murskannut sen, ja että\nminun nyt oli pakko turvautua _Hispaniolaan_.\n\n\n\n25 Luku.\n\nMinä valloitan _Hispaniolan_.\n\n\nTuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja\npamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin\nköliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden\npurjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä\nriippumaan.\n\nTämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta\nminä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin\nkannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti,\npeitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.\nKannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon\njalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin\nmikäkin elävä olento.\n\nÄkkiä nousi _Hispaniola_ suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät\nvimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi\nvavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään,\nniin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.\n\nSiellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi\nselällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina\nkuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää\nrinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot\ntahmaisen kalpeina.\n\nJonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat\npuolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto\nvongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku\nkaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli\ntämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen,\nluisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.\n\nJoka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta,\nmutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä\nirvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut -- ja juuri\ntämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin\nasentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret\nsoluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin\nettä hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä\nnäkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.\n\nSamassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia\nverilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään\nolivat surmanneet toinen toisensa.\n\nMinun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun\nlaiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin\nsamaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja\näärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava\nsuunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani\npuheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.\n\nMinä astelin perällepäin suurmaston viereen. \"Nouse laivaan, herra\nHands\", virkoin pilkallisesti.\n\nHän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut\nilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli:\n\"viinaa.\"\n\nMinä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka\njälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas\nkajuuttaan.\n\nSiellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut\nsäiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti\nmutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa\npalattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka\nolivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten\nkämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen\nheilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja\npuolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi.\nKeskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.\n\nMinä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän\nsuuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti\nei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.\n\nKellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa\nvielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja,\nhedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa.\nNäine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin\ntaakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin\nvesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten\nannoin viinan Handsille.\n\nHän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.\n\n\"Äh\", virkkoi hän, \"tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!\"\n\nMinä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.\n\n\"Ovatko haavat pahojakin?\" kysyin häneltä.\n\nHän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.\n\n\"Jos se tohtori olisi laivassa\", hän puhui, \"niin pian olisi paikat\npaikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se\nvika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin\nonkin kuollut\", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. \"Ei hän\nsitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne\nilmestyit?\"\n\n\"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt\nnähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne.\"\n\nHän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut\nmitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon\nnäköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan\nheilahdellessa.\n\n\"Sivumennen sanoen\", jatkoin minä, \"minä en suvaitse tuota lippua, herra\nHands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin\nettä tuo rääsy roikkuu mastosta.\"\n\nJa väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun\nryövärilipun ja heitin sen mereen.\n\n\"Jumala kuningasta suojelkoon\", huudahdin lakkiani heiluttaen; \"ja\nkapteeni Silverin valta olkoon lopussa!\"\n\nHän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten\npainuneena.\n\n\"Minä luulen\", hän viimein virkkoi -- \"minä luulen, kapteeni Hawkins,\nettä te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne.\nEmmeköhän me vähän keskustele?\"\n\n\"Miksi ei\", vastasin, \"vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain\nsuunne puhtaaksi!\" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla\nateriaani.\n\n\"Tuo mies\", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin\n--O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen -- \"tuo\nmies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on\nnyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en\nkäsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen\nmiestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt,\nsinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani\nkääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme\nmielestäni molemmat olla tyytyväisiä.\"\n\n\"Yhden seikan sanon sinulle\", virkoin, \"minä en aio takaisin kapteeni\nKidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea\nlaiva siellä rauhassa rantaan.\"\n\n\"Tietysti se on tarkoituksesi\", hän huudahti. \"Enhän toki liene niin\nsuuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut\nalakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole\nvalitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään\nlaivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen\ntekisinkin!\"\n\nMinusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä\ntuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin _Hispaniolaa_\nmyötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani\nsivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni\npohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea\naluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä\nmaihin.\n\nMinä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin\näitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun\navullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä\nkulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui\nsuorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa\nkokonaan toiselta mieheltä.\n\nTuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi\nkuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan\nmuuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan\nhietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä.\nMutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen\nkallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.\n\nMinä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta\naurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista.\nMinulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka\nkarkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin\nsuurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa\nitselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati\npilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy.\nSiinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta -- kuluneen\nvanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain\nilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli\nhommiani.\n\n\n\n26 Luku.\n\nIsrael Hands.\n\n\nTuuli kääntyi nyt länteen, aivankuin toivomuksiamme noudattaen. Sitä\nhelpommin pääsimme purjehtimaan saaren luoteisesta kulmasta\nPohjoislahden suulle. Kun meillä ei ollut voimia ankkurin\nkäsittelemiseen emmekä uskaltaneet laskea alustamme rantaan, ennenkuin\nvuoksi oli ehtinyt kohota vähän korkeammalle, oli meillä nyt aikaa yllin\nkyllin. Toverini neuvoi, miten minun oli käännettävä laiva tuuleen.\nMonen yrityksen jälkeen siinä onnistuinkin, ja me istuuduimme vaieten\ntoisen ateriamme ääreen.\n\n\"Kapteeni\", virkkoi hän viimein, huulillaan yhä tuo entinen kiusallinen\nhymynsä, \"tuossa on tuo vanha toverini O'Brien; mitähän jos\nheilauttaisimme hänet mereen. Minä en tavallisesti saivartele enkä\nnytkään tunne tunnonvaivoja hänen suunsa tukkimisesta; mutta minusta hän\nei ole laivamme kaunistuksenakaan -- eikä kai teistäkään.\"\n\n\"Minun voimani eivät siihen riitä, eikä toisekseen se tehtävä minua\nmiellytä. Jääköön senvuoksi minusta nähden tuohon\", virkoin.\n\n\"Tämä oli onneton laiva -- tämä _Hispaniola_, Jim\", hän jatkoi silmää\niskien. \"Tällä on ihan kuin jonkinlainen voima viedä mieheltä henki,\ntällä _Hispaniolalla_ -- montakohan poloista merimiestä onkaan jo\njoutunut surman omaksi siitä kun sinä ja minä astuimme laivaan\nBristolissa. En ole vielä niin sikamaisen huonoa onnea nähnyt, en\ntotisesti! Tuossa on nyt tuo O'Brien -- hän on kuollut, vai mitä? No\nniin, minä en ole mikään oppinut mies ja sinä olet poika, joka osaat\nlukea ja selitellä; sano nyt minulle suoraan, onko sinun mielestäsi\nkuollut mies aivan ikuisesti kuollut vai palaako hän vielä elävien\npariin?\"\n\n\"Sinä surmaat ruumiin, Hands, mutta et sielua; se sinun pitäisi jo\ntietää\", vastasin. \"O'Brien on toisessa maailmassa ja katselee ehkä\nsieltä meitä.\"\n\n\"Vai niin!\" hän virkkoi. \"Se on onnetonta -- vastustajan surmaaminen\nnäyttää siis olevan vain turhaa ajan hukkaa. Oli miten oli, ne henget\neivät taida sentään pienistä välittää, sen mukaan mitä minä olen nähnyt.\nMutta henget sikseen, Jim. Sinä olet puhunut minulle suoraan ja minä\nolisin hyvin kiitollinen, jos sinä menisit tuonne kajuuttaan ja toisit\nminulle sitä -- sitä -- hitto vieköön! En saa nimestä kiinni; no niin\ntuo minulle pullo viiniä, Jim -- tämä viina on liian väkevää minulle.\"\nMutta Handsin huono muisti näytti minusta luonnottomalta, ja mitä tuli\nsiihen, että hän joisi viiniä mieluummin kuin viinaa, niin sitä minä en\nollenkaan uskonut. Koko juttu oli tekemällä tehtyä. Hän tahtoi minun\npoistuvan kannelta -- sen verran oli selvää. Mutta mikä tarkoitus siinä\npiili, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Hänen silmänsä välttivät\naina katsettani; ne pälyivät sinne tänne, tarkastellen milloin taivasta,\nmilloin taas O'Brien vainajaan pälyen. Koko ajan hän hymyili ja näytteli\nkieltään niin rauhattomana ja hämillään, että lapsikin olisi voinut\nhuomata hänen petosta hautovan. Minä olin kuitenkin heti valmis\nvastaamaan, sillä minä älysin missä etevämmyyteni piili. Niin perin\ntyhmältä mieheltä minä helposti kykenisin viimeiseen asti salaamaan\nepäluuloni.\n\n\"Vai viiniä!\" virkoin. \"Sen parempi. Punaistako vai valkoista?\"\n\n\"No niin, luullakseni se on aivan saman tekevä minulle, toveri\", hän\nvastasi; \"kunhan se vain on väkevää eikä vähällä lopu.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasin. \"Minä tuon portviiniä. Mutta kotvan sitä\nsaanen etsiä.\"\n\nNäin sanoen minä laskeuduin alas rappusia niin suurella kolinalla kuin\nsuinkin aikaansain, sieppasin kengät jaloistani, juoksin käytävän\ntoiseen päähän, kapusin ylös keulakajuutan portaita ja kurkistin\nkannelle. Tiesin, ettei hän odottaisi näkevänsä minua siellä, mutta olin\nkuitenkin mahdollisimman varovainen. Ja pahimmatkin epäluuloni\nosoittautuivat tosiksi.\n\nHän oli kohottautunut käsiensä ja polviensa varaan, ja vaikka sääreen\nnähtävästi kovasti koskikin liikkuessa -- sillä kuulin hänen vaivoin\nvoihkinan pidättävän -- niin ryömi hän kuitenkin hyvää kyytiä kannen\nyli. Parissa minuutissa hän oli ylähangan vesireikien luona ja kaivoi\neräästä köysikasasta esiin pitkän puukon, taikka, paremmin sanoen,\nlyhyehkön tikarin, joka oli kahvaa myöten veressä. Hän tarkasteli sitä\nhetkisen, leuka päättäväisesti eteenpäin työnnettynä, koetti kärkeä\nkämmeneensä ja, piiloittaen sitten aseen poveensa, ryömi takaisin\nentiselle paikalleen.\n\nEnempää minun ei nyt tarvinnutkaan tietää. Israel kykeni liikkumaan, hän\noli nyt asestettu, ja koska hän oli nähnyt niin paljon vaivaa\npäästäkseen seurastani vapaaksi, niin olin minä selvästi tarkoitettu\nuhriksi. Mitä hän senjälkeen aikoi tehdä -- ryömiäkö yli saaren\nPohjoislahdesta suon keskeiselle leiripaikalle, vaiko laukaista pitkän\nTomin luottaen siihen, että hänen omat toverinsa ensiksi tulisivat hänen\navukseen -- sitä minä luonnollisesti en voinut arvata.\n\nTunsin voivani kuitenkin luottaa häneen yhdessä asiassa, koska meidän\nmolempien edut siinä kävivät yhteen, ja se oli kuunarin saattaminen\nsatamaan. Kumpikin meistä halusi saada sen suojaan rannalle ja niin\nsijoitetuksi, että se tarpeen tullen olisi mahdollisimman vähällä\nvaivalla ja vaaralla jälleen irroitettavissa. Ja minä päättelin, että\nsiksi kunnes tämä oli tehty, minun henkeni kyllä oli turvattu.\n\nSamalla kuin aivoni selvittelivät näitä seikkoja, ei ruumiinikaan ollut\ntoimettomana. Minä olin luikkinut takaisin kajuuttaan, pistänyt kengät\njälleen jalkoihini ja umpimähkään kaapannut jonkun viinipullon käteeni.\nPalasin nyt tuomisineni jälleen kannelle.\n\nHands makasi aivan samassa asennossa kuin lähtiessänikin,\nkokoonlyyhistyneenä ja silmäluomet alaspainuneina, aivan kuin olisi hän\nollut liian heikko, valoa sietääkseen. Minun palatessani hän kuitenkin\nkatsahti ylös, napsautti hyvin tottuneesti pullosta kaulan poikki ja\notti aika siemauksen, virkkaen vanhaan tapaansa: \"onneksi olkoon!\"\nSitten hän oli hetkisen aivan hiljaa, kunnes veti esiin tupakkarullan ja\npyysi minua leikkaamaan siitä itselleen mällin.\n\n\"Leikkaapa tuosta kiemura minulle\", hän virkkoi, \"sillä minulla ei ole\nveistä, ja vaikka olisikin veitsi, niin tuskinpa olisi voimia. Ah, Jim,\nJim, pelkäänpä tehneeni lehmänkäännöksen. Leikkaa minulle mälli, joka\nsangen varmaan lienee viimeiseni, poikaseni, sillä luulenpa olevani\nlähdössä pitkälle kotimatkalle.\"\n\n\"Mällin leikkaan\", virkoin, \"mutta jos olisin sinun housuissasi ja\narvelisin tilani niin huonoksi, niin rukouksiin turvautuisin, kuten\nkristityn miehen sopii.\"\n\n\"Miksi?\" hän kysäsi, \"sanopa minulle, miksi.\"\n\n\"Miksikö?\" huudahdin. \"Hetkinen sitten kyselit minulta kuolleista. Sinä\nolet uskostasi luopunut, sinä olet elänyt synneissä, valheissa ja\nveritöissä. Tuossa jalkojesi juuressa makaa parhaallaan mies, jonka olet\nsurmannut, ja sinä kysyt minulta 'miksi.' Kautta Jumalan laupeuden,\nHands, etkö jo käsitä?\"\n\nMinä puhuin vähän kiivaasti, kun muistin verisen tikarin, jonka hän oli\npiiloittanut taskuunsa ja jolla hän aikoi minut katalasti murhata. Mutta\nhän puolestaan otti huikean kulauksen viinipullosta ja lausui tavattoman\njuhlallisesti:\n\n\"Kolmekymmentä vuotta olen minä meriä kyntänyt, nähnyt hyvää ja pahaa,\nparempaa ja vielä pahempaa, kauniita ilmoja ja pahoja säitä, ruoan\nloppuvan ja puukkojen heiluvan ja muuta vaikka minkälaista. Minä sanon\nnyt sinulle, etten vielä koskaan ole nähnyt hyvää hyvyydestä koituvan.\nKäy päälle; se on elämänohjeeni; kuolleet eivät pureksi, se on elämän\nvakaumukseni -- amen, niin olkoon. Mutta kuules nyt\", hän lisäsi äkkiä\nvaihtaen äänensävyä, \"me olemme jo tarpeeksi hullutelleet. Nousuvesi on\njo tarpeeksi korkealla. Sinun täytyy noudattaa käskyjäni, kapteeni\nHawkins, niin ohjaamme tuota pikaa aluksen satamaan.\"\n\nKaiken kaikkiaan oli meillä vain pari mailia purjehdittavana, mutta\ntehtävä oli vaikea, kun väylä tähän pohjoiseen satamaan oli ahdas ja\nmatala ja sitäpaitsi antautui idästä länteen, joten alusta täytyi\nnokkelasti käsitellä sisään päästäkseen. Luulen olleeni kätevä perämies\nja varma olen siitä, että Hands oli erinomainen luotsi, sillä me teimme\nkäännöksen toisensa perästä ja vältimme rantoja niin suurella\nvarmuudella, että sitä huvikseen katseli.\n\nTuskin olimme niemekkeet sivuuttaneet, kun olimme täydelleen maan\nsuojassa. Pohjoissataman rannat olivat yhtä sankkametsäisiä kuin\neteläisen satamankin, mutta lahti oli pitempi ja kapeampi ja näytti\nenemmän joen suulta, mikä se oikeastaan olikin. Suoraan edessämme lahden\neteläpäässä me näimme melkein lopulleen lahonneen laivan hylyn. Se oli\nollut suuri kolmimastoinen alus, mutta oli jo niin kauan ollut alttiina\nvaihtelevien ilmojen vaikutukselle, että se oli kokonaan peittynyt\npaksuun ruohoverhoon, ja sen kannella kasvoi pensaita, jotka nyt olivat\ntäydessä kukassa. Näky oli masentava, mutta osoitti samalla, että satama\noli suojaisa.\n\n\"Kas vain\", Hands virkkoi, \"tämähän on suloinen sopukka näin maihin\nlaskea. Tasainen hietapohja, ei värettäkään vedenpinnalla, puita\nympärillä ja vanha alus kukkimassa kuin paras puutarha!\"\n\n\"Ja kun kerran olemme maihin ajaneet\", kysäsin, \"niin miten saamme\naluksen jälleen irti?\"\n\n\"Kysymys sekin\", hän vastasi; \"viet vain köyden maihin tuonne toiselle\nrannalle laskuveden aikaan, sidot sen kiinni johonkin noista suurista\nmännyistä, tuot toisen pään takaisin ja sidot sen kiertovipuun ja odotat\nnousuvettä. Kun sitten nousuvesi tulee, niin miehet vipua kiertämään ja\nlaiva luisuu vesille tuossa tuokiossa. Mutta nyt, poikaseni, pidä\nvarasi. Olemme perillä ja vauhti on liian kova. Ylemmäksi vähän -- kas\nniin -- suoraan -- ylemmäksi -- hiukan alemmaksi -- suoraan suoraani\"\n\nNäin hän jakeli käskyjään ja minä tottelin henkeä pidättäen kunnes hän\näkkiä huudahti: \"nyt, sydänkäpyseni, päin tuuleen!\" Minä tein työtä\nkäskettyä, _Hispaniola_ kääntyi nopeasti ja läheni matalaa metsäistä\nrantaa.\n\nViimeiset jännittävät käänteet estivät vähän minua pitämästä Handsia\nyhtä tarkasti silmällä kuin tähän asti olin tehnyt. Nytkin oli mieleni,\nodottaessani laivan törmäävän rantaan, niin jännitettynä, että minä\nkokonaan unhoitin uhkaavan vaaran ja seisoin, ylähangan kaidetta vastaan\nnojautuneena, katsellen laivan keulasta sivuille leviäviä pieniä\nlaineita. Olisin joutunut surman suuhun vähääkään puolustautumatta,\nellei äkkiä joku ääni olisi minua herättänyt ja saanut minut kääntämään\npäätäni. Kuulin ehkä kolauksen tai näin hänen varjonsa liikahtavan,\ntaikka oli se vain vaistomainen tunne -- miten tahansa, kun katsahdin\nsivulleni, niin siinä oli jo Hands puolitiessä tulossa minua kohti,\ntikari koholla oikeassa kädessään.\n\nTaisimme molemmat huudahtaa, kun katseemme yhtyivät, mutta kun minun\nhuutoni oli kauhun parahdus, niin karjaisi hän kuin vihainen härkä.\nSamassa silmänräpäyksessä hän hyökkäsi eteenpäin ja minä hyppäsin\nsyrjään paetakseni keulaan. Samassa päästin käsistäni peräsimen, joka\nvinhasti pyörähti ylähankaan. Tämä pelasti henkeni, sillä peräsimenvarsi\niski Handsia rintaan ja pysäytti hänet hetkeksi.\n\nEnnenkuin hän ennätti iskusta tointua, olin jo päässyt turvaan nurkasta,\njossa hän oli aikonut minut yllättää, ja minulla oli nyt koko kansi\nkäytettävänäni. Suurmaston luona minä pysähdyin, vedin taskustani\npistoolin ja tähtäsin häneen levollisena, vaikka hän oli jo kääntynyt ja\ntulossa uudelleen kimppuuni. Minä painalsin liipasinta, lukko laukesi,\nmutta leimausta ei näkynyt eikä pamausta kuulunut: sankkiruudin oli\nmerivesi liuottanut kelvottomaksi. Minä kirosin huolimattomuuttani.\nMiksi en ollut jo hyvissä ajoin uudelleen ladannut aseitani? Silloin en\nolisi ollut kuten nyt vain pakeneva lammas tuon teurastajan edessä.\n\nOli vallan ihmeellistä, miten nopeasti hän liikkui, vaikka olikin\nhaavoitettu. Harmahtavat hiukset olivat valahtaneet kasvoille, jotka\nvihan vimmassa punoittivat kuin punaisin lippu. Minulla ei ollut aikaa\nkoettaa toista pistooliani eikä ollut siihen haluakaan, kun arvasin\nsenkin olevan yhtä kelpaamattoman. Sen heti selvästi älysin, ettei minun\npitänyt häntä yhäti paeta, sillä silloin hän olisi pian teljennyt minut\nkeulaan, samoin kuin hän hetki sitten oli vähällä saada minut perässä\nyllätetyksi. Jos kerran sellaiseen satimeen jouduin, niin vallan\nvarmasti hänen verinen tikarinsa oli viimeinen, jota iäisyyden tällä\npuolen saisin tuntea. Minä asetin käteni vasten suurmastoa, jolla oli\nriittävästi paksuutta, ja odotin jokainen hermo jännitettynä.\n\nKun hän huomasi, että minä aioin mastoa kiertäen välttää häntä, niin\nhänkin pysähtyi, ja hetkinen pari kului epäilyihin hänen puoleltaan ja\nvastaaviin liikkeihin minun puoleltani. Se oli samaa leikkiä, jota niin\nusein olin kotinurkissani leikkinyt, mutta totta totisesti ei sydämeni\nliene koskaan tässä leikissä niin hurjasti lyönyt. Se oli kuitenkin\npojan leikkiä ja minä ajattelin kylläkin pitäväni siinä puoleni\nvanhahkoa merimiestä vastaan, jonka sääri lisäksi oli haavoitettu.\nRohkeuteni rupesikin nousemaan niin nopeasti, että minä aloin jo\nmiettiä, miten tämä leikki oli loppuva; ja vaikka tiesin voivani sitä\nkauankin pitkittää, en kuitenkaan nähnyt mitään lopullisen pelastumisen\nmahdollisuutta.\n\nAsemamme oli tällainen, kun _Hispaniola_ äkkiä iski rantaan, huojahti,\nkarisi hetkisen hiekassa ja kallistui sitten ajatuksen nopeudella\noikealle, kunnes kannen kaltevuus oli ainakin 45 astetta ja vesi pursusi\nsisään kaiteen aukoista, muodostaen aikamoisen lammikon kaiteen ja\nkannen kulmaukseen.\n\nMe lensimme kumpikin silmänräpäyksessä kumoon ja kierimme yhdessä laivan\ntoiseen laitaan punalakkisen vainajan seuratessa jäykkänä perässämme.\nOlimme niin lähekkäin, että pääni iski Handsin jalkoihin jotta hampaani\nkalisivat. Tärähdyksestä huolimatta olin kuitenkin ensiksi jälleen\njaloillani, sillä Hands oli takertunut vainajan ruumiiseen. Laivan\nkallistuminen oli tehnyt kannen leikkiin kelpaamattomaksi; minun täytyi\nkeksiä joku toinen pakotapa ja viipymättä, sillä viholliseni oli melkein\nkantapäilläni. Nopeasti hyppäsin perämaston vanteille, kapusin\nvikkelästi ylös enkä vetänyt henkeä ennenkuin istuin ristipuulla.\n\nNopea toiminta oli pelastanut henkeni. Tikari osui vain puolen jalkaa\nalemmaksi mastoon minun kiivetessäni ylös, ja siellä seisoi Hands suu\nauki tuijottaen ylöspäin oikeana ällistyksen ja pettymyksen perikuvana.\nKun minulla nyt oli hetkinen vapaasti käytettävänä, vaihdoin nopeasti\nuuden sankkiruudin toiseen pistooliini, ja saatuani sen käyttökuntoon\nrupesin lataamaan toista kokonaan uudelleen, ollakseni vielä varmempi\nasiastani.\n\nUusi puuhani ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Handsia. Hän huomasi\nonnenpyörän kääntyvän hänelle vastaiseksi. Ja tuokion tuumailtuaan\nhänkin vaivalloisesti hinautui vanteille ja rupesi, tikari hampaissa,\nhitaasti kapuamaan ylöspäin. Haavoittuneen säären liikutteleminen maksoi\nhänelle lukemattomat voihkinat ja hidastutti tavattomasti kulkua. Niinpä\nolinkin valmisteluni rauhassa lopettanut, ennenkuin hän oli edes\nkolmatta osaa välimatkasta taivaltanut. Silloin minä, pistooli\nkummassakin kädessä, virkoin hänelle:\n\n\"Askel vielä, Hands, niin ammun aivosi mäsäksi. Kuolleet eivät pureksi,\nkuten tiedät\", lisäsin ylimielisesti naurahtaen.\n\nHän pysähtyi siihen paikkaan. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän\nkoetti miettiä, ja se tehtävä kysyi häneltä niin paljon aikaa ja vaivaa,\nettä minä uudessa turvapaikassani purskahdin äänekkääseen nauruun.\nViimein hän kerran pari nielaistuaan sai suunsa käyntiin mutta kasvoilla\noli yhä tuo perin typerä ilme. Voidakseen puhua hän otti tikarin\nhampaistaan, mutta säilytti muuten entisen asentonsa.\n\n\"Jim\", hän puhui, \"olemme tainneet joutua riitaan, me molemmat, mutta\nkoetetaan nyt sopia. Jos minä vain olisin saanut sinut satimeen, niin\n--; mutta minulla ei ole onnea, ei totisesti, ja pelkäänpä, että minun\ntäytyy antautua sinulle, poikanulikalle, mikä, kuten hyvin ymmärtänet,\nkäy kovin vanhan merikarhun sapelle.\"\n\nMinä parhaillaan nautin hänen sanoistaan, itsetietoisena kuin kukko\norrella, kun hän äkkiä heilautti oikeaa kättään. Kuulin kuin nuolen\nilmassa vongahtavan tunsin sysäyksen ja kirpeän pistoksen ja siinä nyt\nistuin olkapuustani mastoon naulittuna kiinni. Tuskasta ja äkillisestä\nhämmästyksestä -- en voi sanoa sen tapahtuneen vapaasta tahdostani, enkä\nainakaan tiennyt tähdänneeni -- laukesivat molemmat pistoolini ja\nputosivat samalla käsistäni. Eivätkä ne seuratta pudonneet; heikosti\nparahtaen Hands hellitti otteensa vanteista ja suistui suinpäin mereen.\n\n\n\n27 Luku.\n\nPaljon rahaa.\n\n\nLaiva kun oli pahasti kallellaan, ulkonivat mastot kauas yli laidan, ja\nristipuulla istuessani minulla siten oli ainoastaan vettä alapuolellani.\nHands, joka oli alempana, oli luonnollisesti lähempänä laivaa ja putosi\nminun ja laidan välille. Kerran hän kohosi pinnalle, värjäten kuplista\nkihisevän veden verellään, mutta vajosi sitten ainaiseksi. Veden\nselvittyä minä näin hänen makaavan kokoon käpertyneenä kirkkaalla\nhietapohjalla laivan kyljen varjossa. Pari kalaa sujahti hänen ruumiinsa\nylitse. Vedenpinnan värähdellessä hän näytti toisinaan vähän liikahtavan\naivan kuin noustakseen. Mutta kuollut hän kuitenkin oli, sekä hukkunut\nettä ammuttu, ja makasi nyt kalojen ruokana samassa paikassa, jossa hän\noli suunnitellut minun päivieni päättyvän.\n\nHeti kun tästä tosiseikasta selville pääsin, alkoi minua peloittaa ja\npäätäni huimata. Lämmin veri valui pitkin selkääni ja rintaani. Tikari,\njoka olkapääni oli mastoon naulinnut, tuntui polttavan haavassa kuin\ntulikuuma teräs. Mutta ei se kuitenkaan ollut tämä ruumiillinen tuska,\njoka minua kiusasi. Sen tunsin voivani kestää valituksitta. Enimmin\nkauhistutti minua se, että putoaisin ristipuulta tuonne viheriään,\nliikkumattomaan veteen, alilaivurin ruumiin viereen.\n\nMinä puristin molemmin käsin vantteja niin että kynsiäni kirveli ja\nummistin silmäni, aivan kuin peittääkseni itseltäni vaaranalaisen\nasemani. Vähitellen kuitenkin mieleni rauhoittui, sydämeni rupesi\nlyömään vähän tyynemmin ja olin jälleen oma herrani.\n\nEnsin aioin nykäistä tikarin irti; mutta joko se koski liian kipeästi\ntai petti rohkeuteni -- ja luovuin aikeestani, ankaran väristyksen\npuistattaessa ruumistani. Mutta miten olikaan, juuri tuo väristys\nsuoritti koko tempun. Tikari oli vähällä ollut osua kokonaan syrjään. Se\noli lävistänyt vain pienen ihonkaistaleen, ja sen repäisi väristys nyt\nrikki. Verta vuosi kyllä runsaammin, mutta minä olin jälleen vapaa ja\nainoastaan paidastani ja takistani kiinni mastossa.\n\nNämä helposti nykäisin rikki ja laskeuduin kannelle oikeanpuolisia\nvantteja myöten. En mistään hinnasta olisi nyt uskaltanut käyttää\nvasemmanpuolisia vantteja, joilta Israel äsken oli pudonnut.\n\nKannelle saavuttuani sidoin haavani parhaan mukaan. Se kyllä kirveli ja\nvuoti verta aika tavalla, mutta ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä\nsanottavasti haitannut minua kättä käyttäessäni. Sitten katselin\nympärilleni, ja kun laiva tavallaan nyt oli minun vallassani, rupesin\ntuumimaan sen vapauttamista viimeisestäkin matkustajasta\n--O'Brien-vainajasta.\n\nHän oli, kuten jo olen maininnut, ajautunut laitaa vasten, missä hän\nmakasi kuin mikäkin kauhea, luonnoton nukke, luonnollisen kokoisena\nkylläkin, mutta samalla niin kelmeänä ja jäykkänä. Hänen asentonsa oli\nsellainen, että helposti saatoin häntä käsitellä, ja kun tottumukseni\ntärisyttäviinkin seikkailuihin oli melkein täydellisesti haihduttanut\nminusta kuolleiden pelon, tartuin häntä vyötäisistä kuin olisi hän ollut\nmikäkin pehkusäkki ja heilautin hänet yli laidan. Kovasti polskahtaen\nhän vajosi mereen, punainen myssy irtausi päästä ja jäi kellumaan\npinnalle, ja heti kun vesi oli tyyntynyt, näin minä hänen ja Israelin\nmakaavan vierekkäin, hiljaa huojahdellen veden liikkeestä. Vaikka\nO'Brien olikin vielä nuorehko mies, oli hän kaljupäinen. Siellä hän nyt\nmakasi, kalju pää murhaajansa polvilla, ja nopsaliikkeiset kalat\nuiskentelivat molempien ruumiitten yläpuolella.\n\nOlin nyt ypöyksin laivalla. Vuorovesi oli juuri vaihtunut. Aurinko oli\njo painunut niin lähelle taivaanrantaa, että läntisen rannan puiden\nvarjot alkoivat ulottua yli koko lahden ja muodostella kuvioita laivan\nkannelle. Iltatuuli oli virinnyt, ja vaikka kaksihuippuinen kumpu idässä\nolikin siltä suojana, rupesivat köydet hiljakseen humajamaan ja veltot\npurjeet heilahtelemaan. Minä huomasin siinä vaaran alukselle.\nKeulapurjeet sain helposti lasketuiksi, mutta suurpurje oli\npulmallisempi. Aluksen kallistuessa oli puomi luonnollisesti heilahtanut\nulos sivulle, ja sen pää sekä parisen jalkaa itse purjeesta oli nyt\nveden alla. Arvelin tämän vaaraa vielä lisäävän, mutta jännitys oli niin\nsuuri, että minua vähän peloitti ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.\nViimein kuitenkin vedin esiin veitsen ja leikkasin poikki laskuköydet.\nPiikki putosi heti alas ja suuri osa purjeesta levisi veden pinnalle,\nmutta ponnistelinpa sitten miten tahansa, niin ei kahveli\nliikahtanutkaan ja siihen minun täytyi puuhani lopettaa. _Hispaniolan_\ntäytyi nyt, kuten minun itsenikin, luottaa vain onneen.\n\nKoko lahti oli nyt peittynyt metsän varjoon. Muistan hyvin, miten\nviimeiset auringonsäteet pujotteleutuivat puiden väliin jääneestä\naukosta laivanhylylle ja jalokivinä loistaen valaisivat sen\nkukkaispeitettä. Ilma kylmeni, vuorovesi virtasi nopeasti merelle päin\nja kuunari kallistui yhä enemmän oikealle kyljelleen.\n\nKapusin laidalle ja kurkistin reunan yli. Vesi näytti tarpeeksi\nmataloituneen, ja pidellen molemmin käsin katkaisemastani laskuköydestä\nlaskeuduin hiljalleen veteen. Se ei ulottunut vyötäisiinkään saakka,\nhietapohja oli kovaa ja pienien laineiden uurteiseksi muodostelemaa, ja\nminä kahlasin rohkein mielin rannalle, jättäen _Hispaniolan_ kallelleen,\nisopurje lahdelman pinnalle levinneenä. Jotenkin samaan aikaan aurinko\nmeni mailleen ja tuuli humisi hiljaa illan hämyssä huojuvien honkien\nlatvoissa.\n\nVihoviimein olin siis päässyt mereltä maihin, mutta tyhjin käsin en\npalannutkaan. Siinä oli nyt kuunarimme vapaana merirosvoista ja valmiina\nottamaan vastaan omat miehemme ja viemään heidät jälleen ulapalle.\nMieleni paloi takaisin hirsimajaamme kehastelemaan urotöitäni. Minua\nehkä pakoni johdosta soimattaisiin, mutta _Hispaniolan_ valloitus oli\nomiansa tukkimaan heiltä suun; ja minä toivoin kapteeni Smollettinkin\nmyöntävän, etten ollut aikaani turhaan kuluttanut.\n\nNäin tuumaillen läksin taivaltamaan kohti hirsimajaa ja tovereitani.\nMuistin, että itäisin niistä joista, jotka laskivat kapteeni Kiddin\nsatamaan, alkoi kaksihuippuiselta kummulta vasemmalta puoleltani, ja\nminä suuntasin kulkuni sinne päin päästäkseni virran yli sen alkupäässä.\nMetsä oli jotenkin harvaa, ja pian olin kiertänyt kummun juurelle ja\nkahlannut puron yli, jossa vesi nousi minulle vain puolipolveen.\n\nOlin nyt lähellä sitä paikkaa, missä olin Ben Gunnin kohdannut, ja\nrupesin kulkemaan varovaisemmin, pälyen joka taholle. Hämärä oli\nsyvennyt pimeydeksi, ja kun astuin ulos molempien kummun huippujen\nvälisestä notkosta, huomasin taivasta vasten värehtivän valon\nkajastuksen, ja arvelin saaren asukkaan keittävän siellä illallistaan\nnuotion ääressä. En kuitenkaan voinut olla kummastelematta moista\nhuolimattomuutta hänen puoleltaan, jos näet minä näin hänen nuotionsa\nkumotuksen, niin eikö se näkynyt myöskin Silverille, joka majaili\nrannalla suon reunassa?\n\nVähitellen yö yhä pimeni. Perin vaikeata oli pitää kulkuni suunta edes\nsuunnilleen oikeana, kaksihuippuinen kumpu takanani ja Tähystäjä\noikealla häämöittivät yhä epäselvempinä pimeydessä, vain jokunen tähti\ntuikki kelmeänä taivaalla ja vähän väliä minä tupsahdin pensaihin tai\ntuperruin hiekkaisiin kuoppiin.\n\nÄkkiä vähän valkeni ympärilläni. Katsahdin ylös. Kuun valju kajastus oli\nvalaissut Tähystäjän huipun ja pian näin jotain leveätä, hopeankarvaista\nkohoavan puiden lomitse. Arvasin kuun nousseen.\n\nSen avulla suoritin nopeasti loput taipaleesta ja vuoroin kävellen,\nvuoroin juosten kiiruhdin kärsimättömänä hirsimajaa kohti. Päästyäni\nmetsikköön, joka oli varustuksen edustalla, en kuitenkaan ollut aivan\najattelematon, vaan hiljensin kulkuani ja liikuin varovasti. Perin\nsurullisesti olisivat seikkailuni loppuneet, jos omat toverini olisivat\nerehdyksessä minut ampuneet.\n\nKuu nousi yhä korkeammalle, sen valo tulvi jo valtoinaan metsän\naukeamiin. Mutta suoraan edessäni alkoi toisenlainen valonkajastus näkyä\npuiden lomitse. Se on punertava ja lämmittävä ja silloin tällöin se\nvähän himmeni -- aivan kuin kokkotulen jäännökset olisivat siellä\nliekehtineet.\n\nEn kuolemaksenikaan käsittänyt, mitä se oli.\n\nViimein saavuin raivatun ahon reunaan.\n\nLäntinen puoli oli kuun valaisema, mutta muu osa siitä ja hirsimaja\nolivat vielä pimeässä. Majan toisella puolen oli suunnaton nuotio\npalanut hiillokselle ja hehkui tasaisena punaisena kumotuksena, joka\nperin räikeästi erottautui kuun valjusta valosta. Ei elävää olentoa\nnäkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin tuulen hiljainen suhina.\n\nPysähdyin hämmästyneenä, ehkä vähän pelästyneenäkin. Tapamme ei näet\nollut ennen laittaa suuria nuotioita. Kapteenin määräyksien mukaisesti\nolimme olleet suorastaan itaroita polttopuiden suhteen, ja minua rupesi\npelottamaan että poissa ollessani oli jotain pahaa tapahtunut.\n\nHiivin itäisen kulmauksen ympäri pysytellen koko ajan varjossa, ja\nsopivassa pimeimmässä kohdassa kapusin aitauksen yli.\n\nVarmemmaksi vakuudeksi minä vielä laskeuduin polvilleni ja läksin\näänettömästi nelinkontin ryömimään majan kulmausta kohti. Likemmä\npäästyäni mieleni äkkiä suuresti keveni. Se ei ole kyllä itsessään\nmikään miellyttävä ääni, ja monesti olen sitä moittinut; mutta tuona\nhetkenä se oli minulle kuin kauneinta musiikkia, kun kuulin toverieni\nkuorossa kuorsaavan rauhallisesti nukkuessaan. Vahdin huuto merellä, tuo\nmieluisa \"Kaikki hyvin\", ei ole konsaan niin tyynnyttävästi korviini\nkaikunut.\n\nYksi seikka oli kuitenkin päivän selvä: heidän vahdinpitonsa oli\nkerrassaan kelvotonta. Jos Silver miehineen olisi nyt ollut ryömimässä\nheidän kimppuunsa, niin ei yksikään heistä olisi aamua nähnyt. Siinä nyt\noli seuraus siitä, että kapteeni makasi haavoittuneena, ajattelin, ja\nuudelleen rupesin soimaamaan itseäni kun olin jättänyt heidät sellaiseen\nvaaraan ajattelematta miten harvalukuiset he olivat vahdinpitoon.\n\nOlin nyt päässyt ovelle ja kohousin seisaalleni. Sisällä oli pilkkosen\npimeä, niin etteivät silmäni siellä mitään erottaneet. Ääntä ei kuulunut\nmuuta kuin säännöllinen kuorsaaminen ja heikko naputus, joka vähän väliä\nkeskeytyi ja jota en kyennyt itselleni selittämään.\n\nPitäen käsiäni eteenpäin ojennettuina minä hiivin sisään. Paneusin vain\nmaata entiselle paikalleni (ajattelin itsekseni naureskellen) ja aamulla\nsitten saisin nähdä, mitä naamoja he näyttäisivät minut huomatessaan.\n\nJalkani kosketti johonkin myötenantavaan. Se oli jonkun nukkujan jalka\nja hän käänsi mörähtäen kylkeä, mutta ei herännyt.\n\nMutta samassa äkkiä kajahti kirkuva ääni pimeästä:\n\n\"Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa!\"\n--loppumattomiin samaa soinnutonta nuottia kuin huhmaren kalinaa.\n\nSilverin vihreä papukaija, Kapteeni Flint! Sen siis olin äsken kuullut\npuun kuorta naputtavan; se se nyt, pidettyään parempaa vahtia kuin\nyksikään muista elävistä olennoista, ilmoitti tuloni tuskastuttavan\nyksitoikkoisella hokemisellaan.\n\nMinulle ei jäänyt aikaa tointuakseni ällistyksestä. Papukaijan kimakka\nääni herätti nukkujat ja he hypähtivät jaloilleen. Samassa kuului\nkarkean kirouksen vahvistama Silverin huuto:\n\n\"Ken siellä?\"\n\nMinä pyörähdin pakoon, törmäsin johonkin miehistä, peräydyin ja juoksin\nsuoraan toisen syliin, joka puolestaan tarttui kovin kourin minuun\nkiinni.\n\n\"Nouda soihtu, Dick\", käski Silver, kun minut sitten oli varmasti\nvangittu.\n\nMuuan miehistä poistui majasta ja palasi pian kädessään palava soihtu.\n\n\n\n\nKUUDES OSA:\n\nKAPTEENI SILVER.\n\n\n\n28 Luku.\n\nVihollisen leirissä.\n\n\nSoihdun punertava loimu, valaistessaan hirsimajan sisustaa osoitti\ntosiksi pahimmatkin aavistukseni. Mökki varastoineen oli merirosvojen\nhallussa; tuossa oli viinatynnyri, tuossa sianliha ja leivät aivan\nennallaan, mutta vangeista ei näkynyt merkkiäkään, ja se kasvatti\npelkoni kymmenkertaiseksi. En voinut tätä muuten selittää kuin että\nkaikki olivat surmatut, ja sydäntäni kouristi soimaus, etten ollut\njäänyt paikalleni kuollakseni heidän rinnallansa.\n\nMerirosvoja oli mökissä kaiken kaikkiaan kuusi; muut olivat saaneet\nsurmansa. Jalkeilla oli viisi pöhöpuna-naamaista, humalaisesta unestaan\näkkiä herätettyä roikaletta. Kuudes oli kohottautunut vain\nkyynärpäittensä varaan. Hän oli kalpea ja verinen side hänen päässään\nosoitti, että hän oli äskettäin haavoittunut ja että haavan sitomisesta\noli vieläkin lyhempi aika kulunut. Mieleeni muistui mies, joka suuren\nrynnäkön aikana oli kuulamme satuttamana paennut metsään, ja minä\narvasin saman miehen nyt olevan edessäni.\n\nPapukaija istui höyheniään pöyhistellen Pitkän Johnin olkapäällä. John\nitse näytti minusta tavallista kalpeammalta ja totisemmalta. Yllään\nhänellä vielä oli sama hieno verkakauhtana, jota hän rosvojoukon\nlähettiläänä meitä puhutellessaan oli käyttänyt, mutta savinen lieju ja\npensaikon terävät piikit olivat jo muuttaneet sen ulkoasultaan perin\nkurjaksi.\n\n\"Kas vain\", hän virkkoi, \"siinähän on Jim Hawkins, kautta puisen\nkoipeni, ja aivan kuin olisi taivaasta tipahtanut! No terve tulemaasi,\ntotisesti!\"\n\nNäin sanoen hän istuutui viinatynnyrille ja rupesi panemaan tupakaksi.\n\n\"Lainaappa vähän sitä pärettä, Dick\", virkkoi hän ja lisäsi sitten\nsaatuaan piipun palamaan, \"kiitos, poikaseni; pistä nyt soihtusi\nhalkopinon rakoon. Ja te, herrani, älkää kainostelko -- ei teidän\ntarvitse seisoa herra Hawkinsin edessä, hän ei pahastu, sen takaan,\nvaikka istuttekin. Kas niin, Jim\", jatkoi hän piippuansa painellen,\n\"täällä sinä nyt olet ja John-vanhus on tulostasi aivan mielissään. Minä\nnäin jo ensi silmäyksellä, että sinä olit ovela poika, mutta tämä käy\nsentään aivan yli ymmärrykseni.\"\n\nTähän minä luonnollisesti en vastannut mitään. He olivat asettaneet\nminut selkä vasten seinää, ja siinä nyt seisoin tirkistäen toivoakseni\nhyvinkin urmakkana Silveriä suoraan silmiin, vaikka sydäntäni\nkouristelikin mitä synkin epätoivo.\n\nSilver vetäsi levollisena savun pari piipustaan ja jatkoi sitten:\n\n\"Kun sinä nyt kerran olet täällä, niin kerron sinulle vähän siitä, mitä\nmielessäni liikkuu. Minä olen, suoraan sanoen, aina pitänyt sinusta,\nsillä sinä olet nokkela poika ja minun itseni perikuva niiltä ajoilta,\njolloin olin nuori ja sorja. Minä olen aina tahtonut sinun liittyvän\nmeihin, tulevan osalle yritykseemme ja kuolevan gentlemannina, ja nyt\nsinulla, poikaseni, ei muuta neuvoa olekaan. Kapteeni Smollett on veikeä\nmerimies -- minkä minä milloin tahansa olen valmis myöntämään -- mutta\nankara kurinpitäjä. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, ja\noikeassa hän onkin. Kapteenia sinun siis on varottava. Tohtorikin on\nsinulle äkeissään -- 'kiittämätön nulikka', sanoi hän, ja asemasi on\nkaiken kaikkiaan tällainen: sinä et voi palata takaisin omiesi luo,\nsillä he eivät sinua seuraansa huoli; ja ellet sinä ypöyksin muodosta\nkolmatta laivaseuruetta, mikä pitemmän päälle tuntunee perin kolkolta,\nniin on sinun liityttävä kapteeni Silveriin.\"\n\nSiihen asti oli kaikki hyvin. Toverini olivat siis kaikki elossa, ja\nvaikka puolittain uskoinkin todeksi Silverin väitteen, että toverini\nolivat pakoni tähden minuun suuttuneet, niin olin kuulemastani kuitenkin\nenemmän mielissäni kuin huolissani.\n\n\"Minä en ota ollenkaan huomioon, että sinä olet meidän käsissämme\",\nSilver jatkoi, \"vaikka siitä tosiasiasta ei mihinkään päästäkään. Minä\nmieluummin voitan sinut todistelujen voimalla, sillä uhkailusta en ole\nkoskaan nähnyt mitään hyvää koituvan. Jos tarjous sinua miellyttää, niin\nmitäpä muuta kuin yhdyt meihin, ja jos ei sinua miellytä, niin on\nsinulla vapaus vastata kieltävästi -- kautta puukoipeni, voiko kukaan\nkuolevainen merimies osaavammin puhua?\"\n\n\"Onko minun siis vastattava?\" minä kysyin vapisevalla äänellä. Silverin\nivailevat sanat herättivät minut tietoisuuteen minua uhkaavasta\nhengenvaarasta; poskeni polttivat tulena ja sydämeni löi rajusti\nrinnassani.\n\n\"Poikaseni\", Silver virkkoi, \"ei kukaan pakota sinua. Mieti rauhassa\nasemaasi. Ei kukaan meistä sinua kiirehdi, toveri, aika kuluu, näes,\nkuin siivillä sinun seurassasi.\"\n\n\"No niin\", minä virkoin vähän rohkeampana, \"jos minun kerran on\nvalittava, niin on minulla tietenkin oikeus saada tietää, mitä tämä\nkaikki merkitsee ja miksi te olette täällä ja missä minun toverini\novat.\"\n\n\"Mitäkö tämä kaikki edes merkitsee\", murahti muuan merirosvoista;\n\"kunpahan edes joku sen tietäisi!\"\n\n\"Ehkä sinä ystäväiseni, pidät kitasi kiinni, siksi kunnes sinua\npuhutellaan\", ärähti Silver miehelle. Sitten hän entiseen suopeaan\ntapaansa vastasi minulle: \"Eilisaamuna, mr Hawkins, aamuvartion aikana,\ntohtori Livesey saapui neuvottelulippu kädessään. Hän sanoo: 'kapteeni\nSilver, teidät on petetty. Laiva on tiessään'. Me olimme kai vähän\nkallistelleet laseja ja ryyppyjen lomassa lauleskelleet. Sitä ei voine\nkieltää. Ainakaan ei meistä kukaan satamaan päin silmäillyt. Mutta nyt\nsinne silmäilimme, ja tuhat tulimmaista, hyvä laivamme oli kuin olikin\nsen tiessään. En ole vielä konsaan nähnyt houkkioita niin noloina, sen\nvoit uskoa, kun sen sanon sinulle minä itse, joka olin kaikkein\nnoloimpana. 'Kas niin', tohtori virkkaa, 'hierokaamme kauppoja'. Me\nhieroimme kaupat, hän ja minä; ja täällä nyt olemme, hallussamme\nruokavarat, viinat, hirsimaja, valmiiksi hakkaamanne polttopuut, ja jos\nniin saan sanoa, koko siunattu laivamme kölistä ristipuihin saakka. Mitä\nheihin tulee, niin ovat he pötkineet tiehensä; en tiedä missä he\noleksivat.\"\n\nHän imi taas rauhallisena piippuaan.\n\n\"Ja jotta sinä et rupeaisi nyt kuvittelemaan\", jatkoi hän, \"että\nkauppamme koski sinuakin, niin kerron sinulle hänen viimeiset sanansa.\n'Montako teitä on?' kysyn minä. 'Neljä', vastaa hän, 'ja yksi\nhaavoitettuna. Mitä siihen poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on,\nsenkin vietävä, enkä väiltäkään tietää', sanoo hän. 'Me olemme häneen\naivan kyllästyneet.' Niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" minä kysäsin.\n\n\"Ainakin kaikki, mitä sinä saat tietää, poikaseni\", Silver vastasi.\n\n\"Ja nytkö minun on valittava?\"\n\n\"Ja nyt sinun on valittava, totta totisesti\", Silver vastasi.\n\n\"No niin\", vastasin, \"en ole niin typerä, etten käsittäisi mikä minua\nodottaa. Käyköön miten hullusti tahansa, siitä en välitä hituistakaan.\nMinä olen nähnyt jo liian monen henkensä heittävän siitä pitäen kuin\nteidän joukkoonne jouduin. Mutta pari seikkaa minulla on teille\nsanottavana\", puhuin minä vallan haltioissani, \"ja ensimmäinen on tämä:\nte olette pahassa satimessa; laiva on menetetty, aarre on menetetty,\nmiehiä on menetetty ja koko hankkeenne on mennyt myttyyn. Ja jos\ntahdotte tietää ken sen kaiken on aikaan saanut, niin sanon teille että\n-- minä se mies olen! Minä olin omenatynnyrissä sinä iltana, jolloin maa\nsaatiin näkyviin, ja minä kuulin sinun, John, ja sinun Dick Johnson, ja\nHandsin, joka nyt on meren pohjassa, keskustelut ja kerroin jok'ainoan\nsananne ennenkuin tuntiakaan oli kulunut. Ja mitä kuunariin tulee, niin\nminä sen ankkuriköydet katkoin, ja minä ne laivaan jättämänne miehet\ntapoin, ja minä laivan sellaiseen paikkaan vein, ettette te, ei\nainoakaan teistä, saa sitä enää nähdä. Minä sitä teille nyt nauran,\nminulla ne nyörit alunpitäen ovat käsissäni olleet, enkä teitä pelkää\nenempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut, jos haluatte, tai säästäkää.\nMutta yhden asian vielä teille sanon enkä sen enempää: jos henkeni\nsäästätte, niin menneet ovat menneitä; ja kun te olette oikeuden edessä\nmerirosvoiksi syytettyinä, niin pelastan teistä niin monta kuin vain\nvoin. Teidän nyt on valittava. Tappakaa vain vielä yksi ihminen itseänne\nsillä yhtään hyödyttämättä, taikka säästäkää henkeni, säilyttääksenne\nedes yksi todistaja pelastamaan teidät hirsipuusta.\"\n\nMinä vaikenin, sillä suoraan sanoakseni olin aivan hengästynyt; mutta\nkummakseni ei yksikään miehistä liikahtanut, vaan istuivat he kaikki\naloillaan töllistellen minuun kuin lampaat. Heidän vielä töllistellessä\nminä lisäsin:\n\n\"Ja kuulkaapa te, herra Silver\", virkoin minä, \"minun luullakseni te\nolette paras mies tässä seurassa. Jos hullusti käy, niin olisin teille\nkiitollinen, jos mainitsisitte tohtorille, miten minä menettelin.\"\n\n\"Kyllä pidän mielessäni\", Silver vastasi niin omituisella äänenpainolla,\netten kuolemaksenikaan voinut sanoa, nauroiko hän itsekseen pyynnölleni\nvai tekikö rohkeuteni hyvän vaikutuksen häneen.\n\n\"Minä lisään vielä sanasen\", virkahti sama mahonginruskea merikarhu\n--Morgan nimeltään -- jonka olin nähnyt Pitkän Johnin ravintolassa\nBristolin satamassa. \"Hän se oli, joka Mustan Koiran tunsi.\"\n\n\"Aivan oikein\", laivakokki lisäsi. \"Minä lisään, hitto vieköön, vielä\ntoisenkin sanasen! Tämä sama poika se vei kartan Billy Bonesilta. Kun\nkaikki ympäri käy, niin on se Jim Hawkins, joka meidät on karille\najanut!\"\n\n\"Siis hän kuolkoon!\" Morgan huudahti kiroten.\n\nJa paljastaen puukkonsa hän hypähti ylös kuin parikymmenvuotias\nnuorukainen.\n\n\"Seis mies!\" huudahti Silver. \"Ken sinä olet, Tom Morgan? Vai luulitko\nsinä olevasi kapteeni täällä? Kyllä minä hitto vieköön, sinulle opetan,\nmikä sinä olet! Koetappa niskoitella edessäni, niin lähetän sinut sinne,\nminne monen mamman poika on ennenkin mennyt -- toisinaan raakapuun\nnokkaan, tuhat tulimmaista, ja toisinaan yli laidan, ja aina lopuksi\nkalojen ruoaksi. Ei ole vielä elänyt miestä, joka vihani on nostattanut\nja sen perästä rauhassa elellyt, muista se!\"\n\nMorgan pysähtyi, mutta toiset murisivat kuuluvasti.\n\n\"Tom on oikeassa\", muuan virkkoi, \"Minua on jo tarpeeksi pidetty\nkannuskurissa\", toinen lisäsi. \"Itse hiisi minut vieköön, jos sinun\nkelkkaasi lähden, John Silver.\"\n\n\"Tahtoiko joku teistä päästä minusta?\" Silver ärjäsi kurottautuen\ntynnyrinsä päällä etunojaan ja pidellen yhä kytevää piippua oikeassa\nkädessään. \"Suu puhtaaksi -- ette kai mykkiä ole! Olisinko minä elänyt\nnämä vuodet nähdäkseni nyt elämäni loppupuolella, että joku juoppolalli\nheittää nokkansa pystyyn ja asettuu syrjäkarin minun tielleni? Tavan\ntunnette, olettehan ainakin omasta mielestänne onnenpoikia. Kas niin,\nminä olen valmis. Kohottakoon puukkonsa se ken uskaltaa, niin totta\ntotisesti minä katson -- hänen sydänverensä väriä ennenkuin tämä piippu\non tyhjäksi palanut.\"\n\nMiehistä ei yksikään liikahtanut eikä vastausta kuulunut.\n\n\"Tuo on niin teidän laistanne\", Silver jatkoi pistäen piipun suuhunsa.\n\"On oikein ilo katsella teitä. Kunnon otteluun ei teissä ole miestä.\nMutta ehkä te selvää puhetta ymmärrätte? Minä olen täällä kapteeni\nvaalin nojalla. Minä olen täällä kapteeni, koska olen uljain mies hyvän\npenikulman piirissä. Te ette tahdo tapella onnenpoikien tapaan; silloin,\nhitto soikoon, teidän on toteltava! Nyt sen kuulitte! Minä pidän tuosta\npojasta, terhakampaa poikaa en vielä ole tavannut. Hän vastaa paria\nteidänlaistanne rottaa, ja minä sanon nyt: minä tahdon nähdä sen miehen,\njoka häneen uskaltaa koskea! -- sen vain sanon ja se on totinen sana.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Seisoin suorana seinään nojautuen ja sydämeni\nlöi vielä kiivaasti, mutta rinnassani alkoi jo toivon säde kajastaa.\nSilver istui selkäänsä seinään nojaten, piippunysä suupielessä ja kädet\nristissä rinnalla, rauhallisena kuin paras kirkkovieras, mutta silmät\nlakkaamatta pälyen rauhattomiin miehiin. Nämä puolestaan vähitellen\nvetäytyivät mökin etäisimpään nurkkaan, ja heidän kuiskaileva\nkeskustelunsa soi korvissani yhtämittaisena sohinana. Tuontuostakin joku\nheistä kohotti päätänsä ja soihdun punertava loimu valaisi hetkiseksi\nheidän jännitettyjä kasvonpiirteitään; mutta he eivät suunnanneet\nkatsettaan minuun, vaan Silveriin.\n\n\"Teillä näyttää olevan paljon sanottavaa sydämellänne\", Silver virkkoi\nruiskahuttaen pitkän syljen kauas permannolle. \"Antakaa kielen laulaa\ntai laskekaa tuuleen.\"\n\n\"Luvallanne sanoen, sir\", muuan miehistä vastasi, \"te olette hiukan\nomavaltainen muutamiin sääntöihin nähden; ehkä te tahdotte muut\ntarkemmin huomioon ottaa. Tämä miehistö on tyytymätön; tämä miehistö ei\ntyydy maalinaulasta soppaa keittämään; tällä miehistöllä on oikeuksia\nkuten muillakin miehistöillä, sen rohkenen sanoa; ja teidän omien\nsääntöjenne nojalla minä otaksun, että me saamme puhella keskenämme.\nPyydän anteeksi, sir, koska myönnän teidät tällä hetkellä vielä\nkapteeniksi, mutta minä käytän oikeuttani ja menen ulos neuvotteluun.\"\n\nJa tehden komeasti kunniaa tuo pitkä, ilkeännäköinen, talisilmäinen,\nnoin viidenneljättä ikäinen mies käveli tyynesti ovelle ja hävisi siitä\nulos. Toinen toisensa perästä seurasivat muut esimerkkiä, tehden kukin\nkunniaa ja lausuen jonkunlaisen anteeksipyynnön. \"Sääntöjen mukaisesti\",\nlausui muuan. \"Keulaneuvottelu\", virkkoi Morgan. Näin he kaikki\npoistuivat majasta jättäen Silverin ja minut kahden kesken.\n\nSilloin kokki otti nopeasti piipun suustaan.\n\n\"Kuules nyt, Jim Hawkins\", hän virkkoi tuskin kuultavasti kuiskaten,\n\"sinun loppusi on nyt tuiki lähellä, ja, mikä pahempi, kidutuskaan ei\nole kaukana. Ne aikovat panna minut viralta. Mutta muista, minä seison\nrinnallasi kävi miten kävi. Se ei ollut aikomukseni, ennenkuin sinä\npuhuit suusi puhtaaksi. Minä olin epätoivossani heittää turmaan koko\nmiesjoukon ja joutua itse hirteen kaupan päälliseksi. Mutta minä\nhuomasin sinussa oikean mieheni. Minä sanoin itselleni: Sinä seisot\nHawkinsin puolella, John, ja Hawkins seisoo sinun puolellasi. Sinä olet\nhänen viimeinen korttinsa ja, vie sun hitto, John, hän on sinun\nviimeinen korttisi! Selkä selkää vasten, tuumailin minä. Pelasta\ntodistajasi, niin hän pelastaa kaulasi!\"\n\nMinä aloin jo yskän ymmärtää.\n\n\"Tarkoitatteko, että kaikki on hukassa?\" kysäsin.\n\n\"Tuhat tulimmaista, tarkoitan totisesti!\" hän vastasi. \"Laiva on\nmennyttä, kaula on mennyttä -- siinä asema koristelematta. Heti kun\nkatsahdin lahdelle enkä siellä enää nähnyt kuunaria, niin -- no niin,\nminä olen jäykkäniskainen jukuli, mutta silloin tarmoni läksi. Mitä\ntuohon joukkueeseen ja heidän neuvotteluunsa tulee, niin he ovat\npähkähulluja ja roistoja joka sorkka. Minä pelastan henkesi -- jos voin\n-- heidän käsistään. Mutta huomaa Jim -- ei mitään ilmaiseksi -- sinä\npelastat Johnin hirsipuusta.\"\n\nMinä jouduin aivan hämilleni; hänen pyyntönsä tuntui minusta aivan\nmahdottomalta -- olihan hän vanha merirosvo, oikea ryövärin perikuva.\n\n\"Minkä voin, sen teen\", vastasin.\n\n\"Sovittu!\" Pitkä John huudahti. \"Sinä puhut miehen lailla, ja tuhat\ntulimmaista, keinoja minulla on!\"\n\nHän kompuroi soihdun luo ja sytytti jälleen piippunsa.\n\n\"Ymmärrä minua oikein, Jim\", hän puhui tynnyrilleen palatessaan.\n\"Minulla on päätä, on kuin onkin. Minä olen junkkarin puolella nyt. Minä\narvaan, että sinä olet saanut viedyksi laivan jonnekin turvaan. Miten\nsen olet aikaan saanut, en tiedä, mutta turvassa se vain on.\nArvattavasti Hands ja O'Brien vaihtoivat väriä. _Niihin_ miehiin en ole\nkoskaan oikein luottanut. Huomaa nyt, mitä sanon. Minä en kysele, enkä\nhalua muiden kyselevän. Minä tiedän milloin leikki on lopussa, totisesti\ntiedänkin, ja minä tunnen pojan, jossa on miestä. Ah, sinä, joka olet\nnuori -- sinä ja minä olisimme yhdessä voineet jotain saada aikaan!\"\n\nHän laski tynnyristä viinaa tinatuoppiin.\n\n\"Etkös maista, toveri?\" hän kysäisi; ja kun kielsin, niin hän jatkoi:\n\"No niin, minä otan sitten itse naukun, Jim. Minä tarvitsen vähän\nmielenrohkaisijaa sillä pahat pulmat meitä odottavat. Mutta pulmasta\npuhuessani, miksi se tohtori antoi minulle kartan, Jim?\"\n\nNaamani osoitti niin selvään minun kysymyksestä ällistyneen, että hän\nhuomasi enemmät kyselyt turhiksi.\n\n\"Niin, niin, kyllä hän kartan minulle antoi\", selitti hän. \"Ja siinä\npiilee jotakin, aivan varmaan siinä piilee jotakin, Jim, -- hyvää tai\npahaa.\"\n\nHän kulautti uuden ryypyn ja pudisti suurta, vaaleatukkaista päätään\naivan kuin mies, joka odottaa pahinta.\n\n\n\n29 Luku.\n\nMusta merkki uudelleen.\n\n\nMiehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi\ntakaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun\nmielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua.\nSilver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden\nkesken.\n\n\"Sieltä tulee tuulta, Jim\", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle\nperin ystävällisesti ja tuttavallisesti.\n\nMinä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion\njätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi,\nettä minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat\nasettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli\nsoihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun\nkädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa.\nKaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen\npuuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin\nkirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin\nomituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi\njälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.\n\n\"Siellä ne nyt tulevat\", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni,\nsillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan\ntapaisivat minut heitä tarkastelemasta.\n\n\"Anna heidän vain tulla -- anna vain tulla\", Silver keveästi vastasi.\n\"Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni.\"\n\nOvi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin\npelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin.\nToisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän\nhitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin\npuristettua oikeata kättään edessään.\n\n\"Marssi päälle, mies\", Silver huudahti. \"En minä sinua elävältä syö.\nAnna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske.\"\n\nNäistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja\nannettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin\ntakaisin toveriensa luo.\n\nKokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.\n\n\"Musta merkki! Arvasinhan sen\", hän virkkoi. \"Mistä te olette paperia\nsaaneet? Hoh -- halloo! kas niin -- tämä ei onnea tuota! Te olette\nottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa\nrepinyt?\"\n\n\"Siinä sen nyt kuulette!\" Morgan puhui -- \"siinä sen kuulette! Enkös jo\nsanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa.\"\n\n\"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet\",\nSilver jatkoi. \"Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka\nmaitosuu se raamattua viljelee?\"\n\n\"Dick se oli\", muuan virkkoi.\n\n\"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin\", Silver\npuhui. \"Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin.\"\n\nMutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.\n\n\"Säästä lorusi, John Silver\", hän virkkoi. \"Tämä miehistö on antanut\nsinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan;\nkäännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso\nmitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua.\"\n\n\"Kiitos, George\", kokki vastasi, \"sinä olet aina ollut rivakka\ntoimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle\nkirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa!\n'Erotettu' -- niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti\nkirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko\nkoukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän\nmiehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta\noleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota\npalaakseen.\"\n\n\"Hillitse kielesi\", George virkkoi, \"et sinä enää tätä miehistöä nenästä\nvedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on\naikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja\nottaa osaa vaaliin.\"\n\n\"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä\", Silver nuhtelevaisesti vastasi.\n\"Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä\n--muista näet, että olen vieläkin kapteeninne -- siksi kuin olette\nsyynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi\nole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen -- sittenpähän näemme.\"\n\n\"Oho!\" George vastasi. \"Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen;\n_me_ olemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko\ntämän matkamme kantoon -- olet perin paksuniskainen mies, jos sen\nuskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta\nvapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä\ntiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä\net sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas\nniin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata\nkaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi,\ntuossa on tuo poika.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" Silver rauhallisesti kysäsi.\n\n\"Se riittäneekin\", George vastasi. \"Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi\nsinun hutiloimisesi vuoksi.\"\n\n\"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen,\nkuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän\nkaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin\nolisi tehty, niin olisimme me kaikki olleet _Hispaniolassa_ tuona yönä,\njok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia\nherkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka\npidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle\nmustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän\ntanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin -- siinä olen yhtä mieltä\nteidän kanssanne -- aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä\ntuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan\nsaanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä\nolet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on\notsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni -- sinulla, joka koko\nlaivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan -- tämä jo vie mahdin\nluisevimmaltakin kädeltä!\"\n\nSilver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät\nnämä sanat jääneet vaille vaikutusta.\n\n\"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään\", Silver jatkoi pyyhkien hikeä\notsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin\ntutisemaan. \"Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy\npuhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän\nmammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle!\nOnnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!\"\n\n\"Jatka, John\", Morgan virkkoi. \"Mitäs muihin pykäliin sanot?\"\n\n\"Vai muihin pykäliin!\" John vastasi. \"Mokomatkin pykälät! Te sanotte,\nettä matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin,\n_miten_ pahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme\nniin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä\najattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja\nympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi\nkulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver.\nTunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun\nkalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt\nollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja\nteille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni\nneljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän\nole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en\nollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen\npelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas\npykälä.\n\n\"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori\nkäy teitä katsomassa joka päivä -- sinua, John, muserrettuine kalloinesi\n-- ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja\njonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette\nsitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on\neikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on\nlunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä\nvuoksi minä sopimuksen tein, niin -- tehän itse polvillanne ryömien\npyysitte minua sen tekemään -- polvillanne ryömien te luokseni tulitte,\nniin pelästyneitä olitte -- ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen\nolisi sopimusta tehnyt -- mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota\n--siinä on selitys!\"\n\nJa hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin -- saman, keltaiselle\npaperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan,\njonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi\ntohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni\nselittämään.\n\nMutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen\nolevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin\nkissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä\nvoimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla\nhe sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he\nainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen\nturvassa merellä.\n\n\"Katsokaa\", muuan puhui, \"tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F.\nja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina\npiirsi.\"\n\n\"Kovin hauskaa tuo kaikki\", George virkkoi, \"mutta miten me aarteen pois\nkuljetamme, kun ei ole laivaa?\"\n\nSilver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:\n\n\"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut\nminun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se\ntietää -- sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla\nhävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa\nkeksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta\nkohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se\nmieleesi!\"\n\n\"Se on selvää\", ukko Morgan virkkoi.\n\n\"Selvää! Luulisinpä todellakin!\" kokki jatkoi. \"Te hävititte kuunarin;\nminä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä,\nhitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä\nolen saanut siitä jo tarpeekseni!\"\n\n\"Silver!\" miehet huusivat. \"Barbecue aina ja alati! Barbecue\nkapteeniksi!\"\n\n\"Vai sellainen on ääni kellossa?\" kokki huudahti, \"George, luulenpa,\nettä sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi,\netten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit,\nmitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon\nvirkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa,\nsiihen taitaa kaikki supistua.\"\n\n\"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?\" mutisi Dick, joka\nnähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.\n\n\"Revitty raamattu!\" Silver vastasi ivallisesti. \"Vielä mitä. Sillä ei\nole virkaa enempää kuin arkkiveisulla.\"\n\n\"Eiköhän sentään?\" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. \"No niin,\nparempihan sekin on kuin ei mitään.\"\n\n\"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus\", Silver virkkoi antaen lapun\nminulle.\n\nSe oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli\nviimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari\nIlmestyskirjasta -- muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti\nmuistiini painuivat: \"Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat.\" Painettu\npuoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani.\nToiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana:\n\"Erotettu.\" Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei\npaperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on\nkuin kynnellä vedetty.\n\nSiihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian\nolimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui\nsiihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla,\njollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.\n\nKesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että\nminulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin\nsurmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä\nmerkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti\ntoisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia\nmahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen\nkurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi;\nmutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan\najatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja\nhäpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.\n\n\n\n30 Luku.\n\nKunniasanalla.\n\n\nMinut herätti -- tai oikeastaan meidät kaikki herätti, sillä minä näin\nyksin vahdinkin hierovan silmiään -- sointuisa, ystävällinen ääni, jonka\nkuulimme huutavan meille metsän reunasta.\n\n\"Hirsimaja, o-hoi! Täällä on tohtori!\"\n\nJa tohtori siellä olikin. Vaikka äänen kuuleminen minua ilostuttikin,\nniin ei iloni ollut vallan sekoittamatonta. Levottomana muistelin\nsopimatonta ja salakähmäistä menettelyäni; ja kun nyt näin, mihin se\nminut oli vienyt -- minkälaisten toverien pariin ja minkälaisiin\nvaaroihin -- niin minua hävetti katsoa häntä kasvoihin.\n\nHän oli nähtävästi lähtenyt jo liikkeelle pimeän aikaan, sillä päivä oli\njuuri valjennut; ja kun katsahdin ulos ampumareiästä, niin näin hänen,\nkuten Silverin kerran ennen, seisovan puolisääreen sumussa.\n\n\"Tekö, tohtori! Koreinta -- huomenta teille, sir!\" Silver huudahti\nvastaan, silmänräpäyksessä virkeänä ja hyvää tuulta loistavana. \"Aina\nvirkku ja varhainen, mutta niinpä sanotaankin, että aamuhetki kullan\nkallis. George, heilutapa koipiasi, poikaseni ja juokse auttamaan\ntohtori Livesey yli aidan. Kaikki voivat komeasti, nämä teidän\npotilaanne -- kaikki ovat terveitä ja iloisia.\"\n\nNiin hän puhui, seisten kummun laella, sauva kainalossa ja toisella\nkädellään majan seinään nojaten -- kiireestä kantapäähän entinen John,\ntapoineen ja puheineen.\n\n\"Meillä on täällä teille eräs yllätyskin, sir\", hän jatkoi. \"Muuan\nvieras -- he, he! Uusi asukas ja täyshoitolainen, terhakka kuin\nkissanpentu; nukkui kuin lastauspäällysmies, aivan Johnin rinnalla\n--perä perää vasten, koko yön!\"\n\nTohtori Livesey oli päässyt aitauksen yli ja lähelle majaa, joten minä\nselvästi kuulin muutoksen hänen äänessään, kun hän kysäsi:\n\n\"Eihän vain Jim?\"\n\n\"Jim juuri, ihka elävänä\", Silver vastasi.\n\nTohtori pysähtyi sanaakaan virkkamatta ja kului kotvan, ennenkuin hän\nnäytti saavan takaisin liikuntakykynsä.\n\n\"Vai niin, vai niin\", hän viimein virkkoi. \"Työ ensin, sitten huvi,\nkuten te itsekin sanoisitte, Silver. Katsastakaamme potilaitanne.\"\n\nHetken perästä hän saapui majaan, ja nyökäyttäen välinpitämättömästi\npäätään minulle, hän ryhtyi sairaita vaalimaan. Hän ei näyttänyt\nvähintäkään levottomalta, vaikka hän epäilemättä tiesi, että hänen\nhenkensä näiden salakavalien roistojen parissa riippui hiuskarvasta. Hän\njutteli potilailleen aivan kuin olisi ollut tavallisella sairaskäynnillä\nrauhallisessa perheessä. Hänen käytöksensä epäilemättä vaikutti\nmiehiinkin, sillä he käyttäytyivät hänen seurassaan aivan kuin ei mitään\nolisi tapahtunut -- aivan kuin hän yhä olisi ollut laivan lääkäri ja he\nuskollisia merimiehiä.\n\n\"Te edistytte erinomaisesti, ystäväiseni\", puhui hän miehelle, jolla oli\npää kääreissä, \"ja jos kenellä on pelastuminen ollut täpärällä, niin oli\nse teillä. Teidän kallonne taitaa olla vähintäin raudasta. No George,\nkuinkas teidän laitanne on? Naama on toden totta komea; teidän maksanne,\nmies kulta, on nähtävästi aivan ylösalaisin. Otitteko sitä lääkettä?\nOttiko hän lääkettä, miehet?\"\n\n\"Otti, otti, aivan varmaan\", Morgan vastasi.\n\n\"Näettekös, miehet; kun minä nyt kerran olen kapinallisten tohtori,\ntaikka vankien tohtori, kuten minä mieluummin sanon\", Livesey puhui\nkaikkein herttaisimmalla tavallaan, \"niin pidän aivan kunnia-asianani\nsaada jokainoa mies säästetyksi Yrjö kuninkaalle -- Jumala häntä\nsiunatkoon -- ja hirsipuulle.\"\n\nRosvot katsahtivat toisiinsa ja nielivät vaieten tuon kirpeän\npistopuheen.\n\n\"Dick ei voi oikein hyvin, sir\", muuan virkkoi.\n\n\"Vai ei!\" tohtori vastasi. \"Tulepa tänne, Dick, ja näytä kieltäsi. Siinä\nse, en ihmettelekään, ettei hän voi hyvin! Miehen kieli säikäyttäisi\nranskalaisenkin. Yksi kuumesairas entisten lisäksi!\"\n\n\"Kas niin\", Morgan virkkoi, \"sen nyt sai, kun raamattunsa pilasi.\"\n\n\"Sen se nyt sai -- teidän sanaanne -- kun oli oikea aasi\", tohtori\nvastasi; \"ja kun ei ollut älyä sen vertaa, että olisi kyennyt erottamaan\npuhtaan ilman myrkystä ja kuivan maan haisevasta ruttorämeestä. Minä\npidän aivan varmana -- vaikka se luonnollisesti onkin vain olettamus\n--että te kaikki saatte veronne maksaa, ennenkuin saatte malarian\nruumiistanne. Laittaapa leirinsä rämeeseen! Silver, te aivan lyötte\nminut hämmästyksellä. Te olette muita vähän viisaampi hullu;\nmutta ei teillä näytä olevan aavistusta edes terveyssääntöjen\nalkuperusteistakaan.\"\n\n\"Kas niin\", hän lisäsi kun oli kaikkia hoidellut ja miehet olivat\nkuunnelleet hänen määräyksiään niin hassunkurisen nöyrinä, kuin olisivat\nhe olleet köyhäinkoululaisia eikä verivelkaisia kapinoitsijoita ja\nmerirosvoja -- \"kas niin, nyt riittää täksi päiväksi. Ja nyt minä\ntahtoisin vaihtaa sanan pari tuon pojan kanssa, jos sallitte.\"\n\nHän nyökkäsi huolimattomasti päätään minuun päin.\n\nGeorge Merry seisoi ovella syleksien ja noituen jotain pahan makuista\nlääkettä; mutta kuultuaan ensimmäiset tohtorin sanat hän tulipunaiseksi\nkarahtaen pyörähti ympäri ja karjasi kiroten: \"Ei!\"\n\nSilver iski kämmenensä tynnyriin.\n\n\"Vaiti!\" hän ärjäsi ja loi mieheen leimuavan katseen. \"Tohtori\", hän\njatkoi tavalliseen ääneensä, \"minä ajattelin tässä samaa asiaa, kun\ntiesin miten paljon te pojasta piditte. Me olemme kaikki täällä\nkiitollisia teille ystävyydestänne ja luotamme teihin, juoden rohtojanne\nkuin mitäkin rommia. Ja minä luulen keksineeni menettelytavan, joka\nkaikkia tyydyttää. Hawkins, lupaatko minulle kunniasanallasi\naatelismiehenä -- sillä aatelismies sinä olet, vaikka köyhänä syntynyt\n-- lupaatko kunniasanallasi, ettet pötki pakoon?\"\n\nMinä annoin mielelläni pyydetyn lupauksen.\n\n\"Nyt, tohtori\", Silver puhui, \"te kapuatte aitauksen tuolle puolen ja\nsinne päästyänne minä tuon pojan sisäpuolelle. Luulisin teidän voivan\npakista paalujen lomitse. Hyvästi, sir, ja parhaimmat tervehdyksemme\njunkkarille ja kapteeni Smollettille.\"\n\nTyytymättömyys, jonka vain Silverin hurjat silmäniskut olivat saaneet\ntukahdutetuksi, puhkesi ilmiliekkiin heti kun tohtori oli poistunut\nmajasta. Silveriä syytettiin kaksinkertaisesta pelistä -- yrityksistä\nhankkia itselleen yksityistä suosiota -- kanssarikollistensa etujen\nsyrjäyttämisestä -- sanalla sanoen juuri niistä juonista, joita hän\nparhaillaan sommitteli. Asema näytti minusta niin päivän selvältä, etten\nuskonut hänen kykenevän myrskyä asettamaan. Mutta hän oli toisia kaksin\nverroin voimakkaampi, ja hänen viimeöinen voittonsa oli hankkinut\nhänelle tavattoman vaikutusvallan miesten mieliin. Hän nimitteli heitä\naaseiksi ja pässinpäiksi, selitteli miten tärkeätä oli antaa minun\npuhutella tohtoria, heilutteli karttaa heidän nenänsä edessä ja kysyi,\noliko heillä varaa rikkoa sopimus juuri samana päivänä kun heidän piti\nlähteä aarretta etsimään.\n\n\"Ei, tuhat kertaa ei!\" hän huusi, \"me kyllä sopimuksen rikomme, kun aika\ntulee, mutta sitä odotellessa minun täytyy petkuttaa tuota tohtoria,\nvaikka olisi minun hänen saappaitaan viinalla voideltava.\"\n\nSitten hän käski heitä sytyttämään nuotion ja kompuroi sauvoineen\nolkapäähäni nojaten ulos majasta, jättäen miehet vallan hämilleen. Hän\noli pikemmin saanut heidät puhetulvallaan vaikenemaan kuin itse asiasta\nvakuutetuksi.\n\n\"Hitaasti, poika, hitaasti\", hän kuiskasi. \"He voivat tuossa tuokiossa\njuosta niskaamme, jos näkevät meidän kiirehtivän.\"\n\nHyvin hitaasti me nyt kahlasimme hietikossa tohtoria kohti, joka odotti\nmeitä paaluaidan toisella puolen, ja heti kun olimme hyvän kuulomatkan\npäässä, Silver pysähtyi.\n\n\"Panettehan tämänkin muistiin, tohtori\", hän puhui; \"ja poika kertoo\nteille, miten minä hänen henkensä pelastin ja jouduin senvuoksi\nvirkaheitoksikin, uskokaa se! Kuulkaas, tohtori, kun mies laskee niin\nliki tuulta kuin minä nyt, ja panee alttiiksi ruumispahansa viimeisenkin\njäntereen -- niin ettehän pitäne liikana, jos puhutte jonkun hyvän sanan\npuolestani! Pitäkää ystävällisesti mielessänne, että nyt ei ole kysymys\nvain minun hengestäni -- tämän pojan henki on kysymyksessä kaupan\npäälliseksi. Sanottehan minulle jonkun hyvän sanan, tohtori, ja annatte\nminulle sääliväisyyden nimessä rohkeutta jatkaa tätä peliä?\"\n\nSilver oli kuin toinen mies, heti kun hän oli ulkona ovesta ja selin\ntovereihinsa ja hirsimajaan. Hänen poskensa näyttivät painuneen kuopalle\nja ääni vapisi.\n\n\"Mitäs nyt, John! Ettehän ole peloissanne?\" tohtori Livesey kysäsi.\n\n\"Tohtori, minä en ole mikään pelkuri -- en tuon vertaa!\" vastasi hän\nsormiaan näpsäyttäen. \"Ja vaikka olisinkin, niin en sanoisi. Mutta minä\ntunnustan koristelematta: hirsipuu minua pöyristyttää. Te olette hyvä\nmies, ja rehti mies; parempaa miestä en ole tavannut! Ette varmaankaan\nunhota, mitä hyvää minä olen tehnyt, ette unhota sitä enemmän kuin\npahoja tekojanikaan. Nyt minä vetäydyn syrjään -- kas näin -- ja jätän\nteidät Jimin kanssa kahden kesken. Panettehan senkin muistiin, vai mitä,\nsillä tilini on pitkä, totisesti!\"\n\nNäin sanoen hän perääntyi sen verran, ettei kuulisi puheluamme, istuutui\nkannolle ja rupesi viheltelemään. Tuon tuostakin hän vähän käännähti\nkannoillaan nähdäkseen milloin meitä milloin taas levottomia\ntovereitaan, jotka kulkivat edestakaisin nuotion ja majan väliä,\nsytytellen nuotiota ja kantaen majasta silavaa ja leipää aamiaiseksi.\n\n\"Vai täällä sinä, Jim, nyt olet\", tohtori alakuloisesti puhui. \"Mitä\nolet kylvänyt, sitä sinun on niitettävä. Taivas tietäköön, ettei\nsydämeni salli minun sinua moittia. Mutta sen verran minä sinulle sanon,\nolipa se hyvästi tai pahasti: kun kapteeni Smollett oli terve, niin et\nolisi uskaltanut poistua; ja kun hän oli sairas, eikä voinut sitä estää,\nniin -- kautta pyhän Yrjön, se oli surkean pelkurimaista!\"\n\nMinä tunnustan, että siinä minulta pääsi itku. \"Tohtori\", sopersin,\n\"säästäkää minua. Olen jo tarpeeksi itseäni soimannut; elämäni on joka\ntapauksessa mennyttä, ja jo aikoja sitten olisin surmani saanut, jollei\nSilver olisi minua suojellut. Ja uskokaa minua, tohtori, minä uskallan\nkuolla -- ja myönnän sen ansainneenikin -- mutta kidutusta minä pelkään.\nJos he rupeavat minua kiduttamaan...\"\n\n\"Jim\", tohtori keskeytti, äänessään aivan toinen sävy, \"Jim, tätä minä\nen voi sallia. Hyppää ylös, niin juoksemme henkemme edestä.\"\n\n\"Tohtori\", vastasin, \"minä annoin sanani.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", hän huudahti. \"Sitä emme enää voi muuksi muuttaa. Minä\notan kaikki syykseni, torat ja porut, häpeät ja häväistykset -- mutta\ntänne en voi sallia sinun jäävän, Jim! Hyppää! Yksi ainoa hyppäys, niin\nme olemme tiessämme ja juoksemme kuin kauriit.\"\n\n\"Ei, tohtori\", minä vastasin; \"te tiedätte vallan hyvin, ettette te itse\ntekisi, ette te, ei junkkari, eikä kapteeni; enkä minäkään tahdo sitä\ntehdä. Silver luotti minuun, minä annoin sanani, ja takaisin minä menen.\nMutta te ette antanut minun puhua loppuun, tohtori. Jos he rupeavat\nminua kiduttamaan, niin saattaisi tapahtua, että tulisin ilmaisseeksi\nmissä kuunari on, sillä minä sain kuunarin käsiini, osaksi\nonnenkaupalla, ja se on nyt Pohjoissatamassa, sen etelärannalla aivan\nnousuveden rajassa. Veden puoliväliin laskeuduttua se on aivan kuivalla\nmaalla.\"\n\n\"Kuunariko!\" tohtori huudahti.\n\nMinä kerroin hänelle nopeasti seikkailuni ja hän kuunteli minua vaieten.\n\n\"Näyttää kuin olisi kohtalon sormi tässä mukana\", hän virkkoi\nlopetettuani. \"Aina se olet sinä, joka henkemme pelastat, ja luuletko\nsinä, että me ehdolla millään sallimme sinun joutuvan surman suuhun? Se\nolisi huono palkinto, poikani. Sinä keksit salaliiton; sinä löysit Ben\nGunnin -- paras löytö mitä koskaan olet tehnyt tai tulet tekemään,\nvaikka kymmeniä yhdeksän eläisit. Ah, kautta Jupiterin -- Ben Gunnista\nmuistuu muutenkin mieleeni! Siinä se yllätys on ilmielävänä! Silver\",\nhän huusi, \"Silver! -- Minä annan teille pienen neuvon\", jatkoi hän, kun\nkokki oli tullut lähemmäksi; \"älkää pitäkö liian kiirettä sen aarteen\nsuhteen.\"\n\n\"Ymmärrän, sir; teen voitavani, mikä ei ole paljon\", Silver vastasi.\n\"Luvallanne sanoen minä voin pelastaa omani ja pojan hengen vain\naarretta etsimällä, pitäkää se mielessänne.\"\n\n\"Vai niin, Silver\", tohtori virkkoi, \"jos niin on asian laita, niin\nannan vielä yhden neuvon: huutakaa, kun sen löydätte!\"\n\n\"Näin meidän kesken sanoen, sir\", Silver vastasi, \"tuo on liian paljon\nja liian vähän sanottu. Mitä teillä on mielessä, miksi te jätitte\nhirsimajan, miksi te annoitte minulle sen kartan -- tästä kaikesta\nminulla ei ole aavistustakaan; ja kuitenkin olen minä noudattanut\nmääräyksiänne silmät ummessa ja saamatta sanaakaan toivon\nelvyttämiseksi! Mutta tämä ei käy, tämä on jo liiaksi. Jos te tahdotte\nsanoa suoraan, mikä teillä on mielessä, niin sanokaa se. Minä jätän\nsilloin peräsimen.\"\n\n\"En sano\", tohtori myhäillen virkkoi, \"minulla ei ole oikeutta sanoa\nenempää. Se ei ole minun salaisuuteni, nähkääs Silver; muuten minä,\ntotta puhuen sanoisin kaikki. Mutta minä menen teidän suhteenne niin\nkauas kuin uskallan mennä, ja vielä hiukan kauemmaksikin, sillä jos\nkapteeni ei minua siitä höyhennä, niin silloin minä pahasti erehdyn!\nEnsiksi minä annan teille vähän toivoa: Silver, jos me molemmat pääsemme\nhengissä tästä sudenkuopasta, niin teen minä parhaani pelastaakseni\nteidät väärää valaa tekemättä.\"\n\nSilverin kasvot loistivat ilosta.\n\n\"Totisesti te ette voisi puhua koreammin, herrani, vaikka olisitte oma\näitini\", hän huudahti.\n\n\"Se on ensimmäinen myönnytykseni\", tohtori jatkoi. \"Toinen on neuvova:\nPitäkää poika aina vieressänne, ja kun apua tarvitsette, niin huutakaa.\nMinä menen nyt sitä teille etsimään, ja apuni on itse osoittava, etten\nturhia puhu. Hyvästi, Jim.\"\n\nTohtori Livesey puristi kättäni paalujen lomitse, nyökäytti päätään\nSilverille ja poistui nopein askelin metsään.\n\n\n\n31 Luku.\n\nAarretta etsimässä -- Flintin osviitta.\n\n\n\"Jim\", Silver virkkoi heti kun olimme kahden kesken, \"jos minä pelastin\nsinun henkesi, niin pelastit sinä minun, ja sitä minä en unhota. Minä\nnäin tohtorin kehoittavan sinua karkaamaan -- toisella silmäni nurkalla\nsen näin; ja minä näin sinun kieltäytyvän, näin sen yhtä selvään kuin\nolisin sen kuullut. Jim, siinä on yksi ansiosi. Nyt on minulle\nvilahtanut ensimmäinen toivon kipinä aina siitä saakka kuin\nhyökkäyksemme meni myttyyn; ja se on myös sinun ansiotasi. Ja nyt, Jim,\nmeidän on lähdettävä sitä aarretta etsimään, vielä suljetuin määräyksin,\nmistä minä en pidä. Meidän on pysyttävä tiukasti yhdessä, selkä selkää\nvasten; siten pelastamme kumpikin kaulamme, vaikka itse hitto olisi\nirti.\"\n\nSamassa muuan miehistä huusi meille nuotiolta ilmoittaen, että aamiainen\noli valmis, ja pian istuimme kaikki hietikolle laivakorppujen ja\nkärvennetyn silavan kimpussa. Miehet olivat laittaneet nuotion, jolla\nolisi paistanut vähintäin härän, ja nyt se kuumensi niin tavattomasti,\nettei sitä voinut lähestyä muualta kuin tuulen yläpuolelta ja sieltäkin\nvain varovaisesti. Samaan tuhlaavaan tapaan he olivat ruokansakin\nvalmistaneet, luullakseni ainakin kolme kertaa enemmän kuin jaksoimme\nsyödä, ja aterian jäännöksen heitti muuan miehistä nauraa hohottaen\ntuleen, joka tästä tavattomasta polttoaineesta räiskähti hulmuaviin\nliekkeihin. En ollut vielä ennen nähnyt miehiä, jotka olisivat vähemmän\nhuomisesta huolehtineet. Kädet suuhun, siten parhaiten kuvaan heidän\nmenettelyänsä. Ruoan tuhlauksen nähtyäni ja nukkuvia vartioita muistaen\nminä huomasin heidät pitempiaikaiseen taisteluun kerrassaan\nmahdottomiksi, vaikka he yksityisissä otteluissa olivatkin pelottomia.\n\nEi edes Silver, istuessaan siinä murkinoimassa Kapteeni Flint\nolkapäällään, lausunut ainoatakaan moitteen sanaa heidän\najattelemattomuudestaan. Ja tämä kummastutti minua sitäkin enemmän, kun\nhän mielestäni oli juuri osoittanut entistä suurempaa älykkäisyyttä.\n\n\"Nähkääs, toverit\", hän puhui, \"te voitte kiittää onneanne, että teillä\non täällä Barbecue ajattelemassa puolestanne tällä pääkopallansa. Minä\nsain kuin sainkin selville sen mitä halusin. Laiva on heidän hallussaan,\nse on varmaa. Minne he sen ovat piiloittaneet, sitä en vielä tiedä;\nmutta kun ensin olemme löytäneet aarteen, niin lähdemme kiertomatkalle\nja etsimme sen käsiimme. Ja silloin, toverit, kun meillä on laiva, niin\nlienee meillä myös sananvalta.\"\n\nNäin hän jutteli, suu täynnä silavaa, ja kohotti siten toisten toivoa ja\nluottamusta sekä samalla, luullakseni, rohkaisi itseään.\n\n\"Mitä lunnaaseemme tulee\", hän jatkoi, \"niin oli tuo hänen viimeinen\npakinansa niiden kanssa, joita hän niin rakkaina pitää. Minä olen saanut\ntarvitsemani tiedot, kiitos siitä hänelle, mutta nyt olemmekin kuitit.\nMinä kuljetan häntä nuorassa mukanani, kun lähdemme aarretta etsimään,\nsillä meidän täytyy toistaiseksi säilyttää häntä kaikkien\nmahdollisuuksien varalta tarkasti kuin kultamunia. Kun sitten sekä aarre\nettä laiva ovat käsissämme ja me kynnämme laineita kuin iloiset veikot\nkonsanaan, niin sitten me puhelemme Hawkinsista, ja annamme hänelle\nosansa kaikesta hänen ystävällisyydestään.\"\n\nEi ollut ihmeellistä, että miehet olivat hyvällä tuulella. Minä\npuolestani olin aivan masennettu. Jos tuo suunnitelma, jonka hän nyt oli\nesittänyt, olisi toteutettavissa, niin Silver, joka jo oli\nkaksinkertainen petturi, aivan varmaan ei empisi panna sitä täytäntöön.\nHänellä oli vielä jalka kummassakin leirissä; eikä ollut\nepäilemistäkään, ettei hän mieluummin valitsisi rikkauksia ja vapautta\nmerirosvojen parissa kuin hirsipuusta pelastumista, joka meidän\ntahollamme oli hänellä ainoana toivona.\n\nJa vaikkapa asiat niin kääntyisivätkin, että hänen täytyisi pysyä\ntohtori Liveseylle antamassaan lupauksessa, niin mitkä vaarat meitä\nsilloin uhkasivat! Mikähän meitä odotti silloin kun hänen toveriensa\nepäilykset toteutuivat ja hänen ja minun täytyy ryhtyä taisteluun\nelämästä ja kuolemasta -- hänen raajarikkoisen, ja minun, poikasen\n--viittä väkevää ja häikäilemätöntä merimiestä vastaan!\n\nLisätkää näihin huoliini vielä tuo salaperäisyys, joka yhä verhosi\nystävieni menettelyä; heidän selittämätöntä poistumistaan hirsimajasta,\nkäsittämätöntä menettelyään kartan suhteen ja tohtorin vielä\nihmeellisempää varoitusta Silverille: \"Huutakaa kun sen löydätte\" --niin\nhelposti ymmärrätte, ettei aamiainen minulle maistunut ja etten vallan\nrauhallisena lähtenyt seuraamaan miehiä aarteen etsintään.\n\nPerin kummalliselta matkueelta me olisimme näyttäneet, jos olisi joku\nollut meitä näkemässä: kaikki likaisissa merimiesvaatteissa ja, minua\nlukuunottamatta, hampaisiin asti asestettuina. Silverillä oli kaksi\nkivääriä -- toinen selässä, toinen rinnalla -- ja lisäksi suuri\nlyömämiekka kupeella ja pistooli kummassakin leveäliepeisen kauhtanansa\ntaskussa. Tämän omituisen ulkoasun täydennyksenä istui Kapteeni Flint\nvielä hänen olkapäällään ja lasketteli merimiesten tavallisia\nvoimasanoja loppumattomiin. Minulle oli köysi sidottu vyötäisiin, ja\nkuuliaisena seurasin kokkia, joka piteli köyden toisesta päästä milloin\nvapaalla kädellään milloin taas tukevilla hampaillaan. Minua kuljetetaan\ntotta tosiaan aivan kuin tanssivaa karhunpenikkaa.\n\nToisilla miehillä oli taakkana mitä milläkin, muutamat kantoivat\nkuokkia ja lapioita -- sillä ne olivat miehet kaikkein ensiksi tuoneen\nmaihin _Hispaniolasta_ -- toiset taas silavaa, leipää ja viinaa\npäivällisvaroiksi. Minä huomasin, että kaikki ruoka-aineet olivat\nperuisin meidän varastostamme, ja käsitin samalla miten totta Silver oli\neilisiltana puhunut. Ellei hän olisi tehnyt sopimusta tohtorin kanssa,\nniin olisi hänen tovereineen täytynyt, laivan menetettyään, tulla\ntoimeen vedellä ja sillä metsänriistalla, jonka he itse saivat\nhankituksi. Vesi ei olisi ollut herkkua heille; merimies on tavallisesti\nhuono pyssymies; ja sitäpaitsi päättelin, että koska heillä ruokavarat\nolivat niin vähissä, niin ei heillä lienee ollut liiaksi\nruutivarojakaan.\n\nNäin varustettuina läksimme nyt kaikki liikkeelle -- yksinpä käärepäinen\nmieskin, jonka totta tosiaan olisi pitänyt pysyä varjossa -- ja\ntaivalsimme peräkanaa purolle, jossa laivaveneet olivat. Näihinkin\nolivat rosvot juovuspäissään lyöneet leimansa. Toisesta oli tuhdot\nrikottu ja molemmat olivat savessa ja muutenkin kurjassa kunnossa.\nVarmuuden vuoksi otettiin kumpikin vene mukaan, ja jakautuen\ntasaväkisesti molempiin me jatkoimme matkaa sataman tyyntä pintaa\npitkin.\n\nSoutaessa oli kartta keskustelun aiheena. Punainen risti oli\nluonnollisesti aivan liian suuri ohjeeksemme, ja kartan takapuolella\noleva määrittely ei myöskään ollut semmoisenaan selvästi käsitettävissä.\nSe kuului, kuten lukija muistanee, seuraavasti:\n\n\"Suuri puu, Tähystäjän ulkonemalla, yksi aste pohjoiseen\npohjoiskoillisesta.\n\n\"Luurankosaari itäkaakosta itään.\n\n\"Kymmenen jalkaa.\"\n\nSuuri puu oli siis pääasiallinen merkki. Edessämme rajoitti satamaa\nparin kolmen sadan jalan korkuinen tasanko, joka pohjoisessa yhtyi\nTähystäjän loivaan eteläiseen rinteeseen. Etelään käsin tasanko taas\nnousi vähitellen tuoksi louhikkoiseksi kukkulaksi, jota nimitettiin\nMesaanimastoksi. Tasangon yläosassa kasvoi runsaasti erikokoisia\nmäntyjä. Siellä täällä joku erityinen puu kohosi neljä- tai\nviisikymmentä jalkaa naapureitaan korkeammalle, ja mikä näistä nyt oli\ntuo kapteeni Flintin \"suuri puu\", se voitiin saada selville vasta\npaikalle tultua kompassin avulla.\n\nTästä huolimatta oli joka mies valinnut nimikkonsa ennenkuin oltiin edes\npuolimatkassa rantaan. Silver yksin kohautti vain olkapäitään ja\nkehoitti miehiä odottamaan siksi kunnes perille päästiin.\n\nSilverin määräyksen mukaisesti soutelimme hiljakseen välttääksemme\nennenaikuista rasittumista, ja kotvan kuluikin ennenkuin pääsimme maihin\ntuon toisen puron suussa, joka juoksi metsäistä rotkoa pitkin Tähystäjän\nrinteeltä satamaan. Sieltä me vasemmalle kallistuen läksimme nousemaan\nrinnettä ylös tasangolle.\n\nPehmyt, liejuinen maaperä ja sankka suokasvullisuus hidastutti alussa\nkulkuamme, mutta vähitellen alkoi rinne käydä jyrkemmäksi, maaperä\nkivisemmäksi ja metsä muuttua laadultaan toisenlaiseksi ja kasvultaan\nharvemmaksi. Me lähestyimmekin saaren hauskinta osaa. Väkevätuoksuinen\nkanerva ja monenlaiset kukkivat pensaskasvit olivat melkein kokonaan\ntunkeneet ruohon tieltään. Vihreitä muskottipähkinäpensastoja kasvoi\nsiellä täällä punertavien mäntyjen varjossa, ja edellisten voimakas\nmaustehaju sekoittui viimemainittujen terveelliseen pihkan tuoksuun.\nIlma täällä sitäpaitsi oli raikas ja virkistävä ja vaikutti meihin\nkohtisuorien auringonsäteitten lämmittämänä erittäin elähyttävästi.\n\nSeurue hajaantui kaarevaan ketjuun, huudellen ja juosten edestakaisin.\nKetjun keskipaikoilla ja hyvän joukon toisia jäljempänä etenimme me\nSilverin kanssa -- minä köytettynä ja hän huohottaen ja penkoen\nperäänantavaa sorokkoa sauvallaan. Tuontuostakin minun suorastaan täytyi\nhäntä tukea estääkseni häntä tuupertumasta päistikkaa alas rinteeltä.\n\nOlimme taivaltaneet puolen mailin verran ja lähestyimme tasangon reunaa,\nkun kauimpana vasemmalla kulkenut mies alkoi huutaa aivan kuin jotain\npahasti pelästyneenä. Hän päästi huudon toisensa perästä ja toiset\nalkoivat juosta häntä kohti.\n\n\"Ei kai hän vaan ole aarretta löytänyt\", Morgan virkkoi kiiruhtaessaan\nohitsemme, \"sillä eihän siellä honkia ole.\"\n\nKokonaan toista laatua hänen löytönsä olikin, kuten me perille\npäästyämme näimme. Kookkaan männyn juurella, vihreän köynnöskasvin\nympäröimänä, makasi maassa ihmisen luuranko ja vieressä muutamia kankaan\nsiekaleita. Luullakseni tunsi joka mies kylmien väreiden karmivan\nselkäpiitään.\n\n\"Hän oli merimies\", virkkoi George Merry, joka muita rohkeampana oli\nlähestynyt löytöä ja tutki kankaan jätteitä. \"Ainakin on tämä hyvää\nsiniverkaa.\"\n\n\"Niinpä vain\", Silver virkkoi, \"sangen luultavaa; et kai luullut piispaa\ntäältä löytäväsi. Mutta mikä ihmeellinen asento tuolla luurangolla on?\nSe ei ole luonnollinen.\"\n\nUudelleen luurankoon katsahtaessa ei sen asentoa todellakaan voinut\npitää luonnollisena. Huomioonottamatta muutamia pieniä eroavaisuuksia\n(jotka ehkä johtuivat haaskalintujen käsittelystä, taikka hitaasti\nkasvavan köynnöskasvin vaikutuksesta) makasi mies aivan suorassa --jalat\nyhtäänne ja suoraan pään yläpuolelle käännetyt kädet päinvastaiseen\nsuuntaan.\n\n\"Minäpä olen saanut erään ajatuksen tähän vanhaan aivokoppaani\", Silver\nvirkkoi. \"Tässä on kompassi -- tuolla pistää Luurankosaaren korkein\nkohta selvänä esiin. Katsokaapas nyt, missä suunnassa luuranko makaa!\"\n\nSuunta määrättiin. Ruumis osoitti suoraan saarta kohti ja kompassi\nnäytti tarkalleen itäkaakosta itään.\n\n\"Arvasinhan minä sen\", kokki huudahti. \"Tämä tässä on osviitta. Suoraan\ntuonne pitää meidän kurssimme iloisten dollarien luo. Mutta hitto\nvieköön! Selkäpiitänihän karmii tuota Flintiä ajatellessani. Tämä on\nvarmasti yksi _hänen_ kujeitaan. Hän oli täällä yksin kuuden miehen\nseurassa; hän surmasi jok'ikisen ja yhden heistä hän sitten kuljetti\ntänne ja asetti kompassin avulla tähän asentoon! Luusto on ollut pitkän\nmiehen ja tukka on ollut kellertävä. Saattaisi olla Allardyce.\nMuistathan sinä kai Allardycen, Tom Morgan?\"\n\n\"Kyllä hyvinkin hänet muistan\", Morgan vastasi. \"Hän oli velassa minulle\nja puukkoni hän otti mukaansa maihin.\"\n\n\"Puukoista puhuessamme\", muuan virkkoi -- \"miksi ei tässä näy hänen\npuukkoansa? Flint ei ollut niitä miehiä, jotka kopeloivat merimiesten\ntaskuja; ja lintujenkin luulisin sen jättävän aloilleen.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, sinä olet oikeassa!\" Silver huudahti.\n\n\"Täällä ei ole tavaraa minkäänlaista\", virkkoi Merry, joka yhä\ntutkisteli luita, \"ei kuparikolikkoa eikä tupakkamassia. Tämä ei minusta\nole luonnollista.\"\n\n\"Ei totta totisesti tämä ole luonnollista\", myönsi Silver; \"ei\nluonnollista eikä hauskaakaan, sanot sinä. Tuli ja leimaus, toverit! Jos\nFlint olisi elossa, niin tämä olisi kuuma paikka sekä teille että\nminulle. Kuusi oli heitä ja kuusi on meitä; ja nyt heistä on vain luut\njälellä.\"\n\n\"Minä näin hänen kuolleena aivan näillä valoaukoillani\", Morgan puhui.\n\"Billy vei minut sisään. Siellä hän makasi kuparirahat silmien päällä.\"\n\n\"Kuolleena -- niin kylläkin, kuollut hän on ja kuopattu\", käärepäinen\nmies virkkoi; \"mutta jos konsaan vainajat kummittelevat, niin\nkummittelisi Flint. Siunatkoon sentään -- hän kuoli pahan kuoleman, se\nFlint!\"\n\n\"Pahan kylläkin\", toinen lisäsi; \"toisinaan hän raivosi, toisinaan huusi\nja välillä lauloi. 'Viistoista miestä' oli hänen ainoa laulunsa,\ntoverit; ja minä sanon teille, etten enää koskaan senjälkeen ole oikein\npitänyt siitä viisusta. Oli hirveän kuuma päivä, ikkuna oli auki, ja\nminä kuulin sen laulun kaikuvan niin selvänä, niin -- ja mies jo\nkorahteli kuoleman kielissä.\"\n\n\"Riittää jo\", Silver virkkoi, \"lopettakaa moinen puhe. Hän on kuollut\neikä kummittele, sen minä tiedän; ainakaan ei hän päivällä kummittele se\non varmaa. Pelko vie mieheltä tarmon. Eteenpäin nyt vaan kultakolikolta\nhakemaan!\"\n\nMe läksimme kyllä liikkeelle, mutta kirkkaasta päivänpaisteesta\nhuolimatta miehet eivät enää juoksennelleet hoilaten kukin tahollansa,\nvaan pysyttelivät yhdessä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Kuolleen\nmerirosvon kammo oli heidän mielensä vallannut.\n\n\n\n32 Luku.\n\nAarretta etsimässä. -- Ääni metsästä.\n\n\nOsaksi äskeisen pelästyksen herpaisevasta vaikutuksesta, osaksi Silverin\nja sairaiden miesten lepuuttamiseksi koko seurue istahti hetkiseksi heti\nkun oli päästy tasangolle.\n\nTasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä\nlepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse\nrantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja\nLuurankosaari ja idässä -- niemekkeen ja suomaiden ylitse -- avara meren\nulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain\nyksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden\ntummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina\nrannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren\nulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi\nmeissä yksinäisyyden tunnetta.\n\nSilver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.\n\n\"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'\", hän virkkoi, \"kutakuinkin oikeassa\nlinjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota\nmatalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa.\nMinua melkein haluttaisi murkinoida ensin.\"\n\n\"Minulle ei ruoka maistu\", Morgan murisi. \"Ajatellessani Flintiä\n--tuntuu minusta aivankuin -- se olisi minulle tapahtunut.\"\n\n\"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut\", Silver\nvirkkoi.\n\n\"Hän oli itse ilkeä piru\", muuan miehistä huudahti väristen.\n\"Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!\"\n\n\"Sellaisen se rommi hänestä teki\", Merry lisäsi. \"Sininen, totta\ntotisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!\"\n\nAina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet\nnykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä\nhiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein\nkuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme\nmetsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun\nlaulun:\n\n    \"Viistoista miestä arkulla vainaan --\n    Huh-hah-hei ja rommia pullo!\"\n\nEn vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin\nrosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna;\ntoiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa;\nMorgan painoi kasvonsa maahan.\n\n\"Se on Flint, kautta...!\" Merry parahti.\n\nLaulu oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin -- katkennut\nkeskellä säveltä, aivan kuin joku olisi kädellään tukkinut laulajan\nsuun. Kaikuen niin kaukaa kirkkaassa aurinkoisessa ilmassa\nvihannoitsevien puiden lomitse, oli se minusta kuulunut kauniilta ja\nlempeältä. Sen vaikutus seuralaisiini oli minusta senvuoksi sitäkin\nkummallisempi.\n\n\"Ei\", Silver sai tuhkanharmaiden huuliensa välitse sanotuksi, \"tämä ei\nkäy laatuun. Valmiit kääntämään! Tämä on ihmeellinen retki! Äänelle en\nkykene nimeä antamaan, mutta joku siellä on kujehtimassa ylimmillä\nristipuilla -- joku, joka on lihaa ja verta, siitä olen varma!\"\n\nHänen rohkeutensa oli palannut hänen puhuessaan ja kasvotkin saivat jo\nvähän väriä. Toisetkin alkoivat jo kallistaa korvaansa hänen\nrohkaiseville sanoilleen ja tointua pelästyksestään, kun sama ääni\nuudelleen kajahti -- tällä kertaa ei lauluun, vaan heikkoihin,\nkaukaisiin huudahduksiin, jotka entistään heikompina kaikuivat\nTähystäjän onkaloissa.\n\n\"Darby M'Graw!\" se ulisi -- se sana parhaiten kuvaa ääntä -- \"Darby\nM'Graw! Darby M'Graw!\" yhä uudelleen, ja sitten vähän kovemmin ja\nkarkeasti kiroten: \"Tuo perältä rommia, Darby!\"\n\nRosvot seisoivat kuin maahan naulittuina, silmät suurina. Kotvan äänen\nvaiettuakin he vielä tuijottivat äänettöminä eteensä.\n\n\"Tuo varmentaa asian\", eräs sai sanotuksi. \"Lähdetään pois!\"\n\n\"Ne olivat hänen viimeiset sanansa tässä maailmassa.\"\n\nDick oli saanut esiin raamattunsa ja rukoili kiihkeästi. Hän oli saanut\nhyvän kasvatuksen ennen merille lähtöään, mutta joutunut sitten huonoon\nseuraan.\n\nMutta Silver oli yhä voittamaton. Minä kuulin hampaiden kalisevan hänen\nsuussaan, mutta vielä hän ei ollut lannistunut.\n\n\"Ei kukaan tällä saarella ole kuullut Darbysta\", hän mutisi, \"ei kukaan,\nmeitä tässä lukuunottamatta.\" Sitten hän rajusti ponnistaen voimiaan\njatkoi: \"Toverit, minä olen tullut tänne noutamaan ne kolikot, enkä minä\nsalli en ihmisten enkä paholaisten itseäni siinä estävän. En koskaan\npelännyt Flintiä hänen eläessään, enkä, tuhat tulimmaista, aio väistyä\nhäntä vainajanakaan. Tuolla on seitsemänsataatuhatta puntaa vajaan\nneljännesmailin päässä. Onko kukaan onnenpoika kääntänyt selkäänsä edes\nsamalle määrälle dollareita muutaman koppavan sininaamaisen\nmerimiesrääsyn vuoksi -- joka lisäksi vielä on vainaja!\"\n\nMutta hänen tovereissaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä palaavasta\nrohkeudesta; paremminkin näytti heidän kammonsa päinvastoin lisääntyvän\nhänen halveksivien sanojensa johdosta.\n\n\"Hillitse kieltäsi, John!\" Merry varoitteli. \"Älä suututa aaveita.\"\n\nMuut olivat liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan. Kukin heistä\nolisi mielellään pötkinyt pakoon jos olisi uskaltanut; mutta pelko piti\nheitä yhdessä joukossa, piti heitä Johnin ympärillä ikäänkuin hänen\nuskalluksensa olisi heitä turvannut. John puolestaan oli melkein\ntäydelleen vapautunut säikähdyksestään.\n\n\"Aaveita? Vaikkapa niinkin\", hän puhui. \"Mutta yksi seikka minulle on\nepäselvä. Minä kuulin kaiun. Ei kukaan liene nähnyt aaveita, jotka\nsynnyttävät varjon; mitähän niillä silloin olisi kaiun kanssa tekemistä?\nSe totisesti ei ole aivan kohdallaan.\"\n\nTämä perustelu tuntui minusta perin heikolta. Mutta vaikea on arvata,\nmikä taikaluuloisiin vaikuttaa, ja ihmeekseni George Merry huomattavasti\nrauhoittui. \"Niin se onkin\", hän puhui. \"On sinulla päätä ja älyä\nsittenkin, John. Päin tuuleen, toverit. Luulenpa melkein, että tämä\nlaivue on väärällä hangalla. Kun nyt ajattelen asiaa, niin muistutti se\nFlintin ääntä, sen myönnän, mutta ei se sittenkään ollut aivan\nsamanlainen. Se muistutti enemmän jonkun toisen ääntä, -- se muistutti\n--\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, Ben Gunnia!\" huudahti Silver.\n\n\"Aivan niin\", Morgan huudahti polvilleen kohoutuen. \"Ben Gunnin ääni se\nolikin!\"\n\n\"Vaikuttaakos se sitten mitään asiaan?\" Dick kysäsi. \"Ben Gunn ei ole\ntäällä elävänä enempää kuin Flintkään.\"\n\nMutta toiset vain halveksivasti hymähtivät hänen huomautukselleen.\n\n\"Eihän toki kukaan välitä Ben Gunnista\", Merry virkkoi, \"olipa hän\nkuollut tai elävä.\"\n\nVallan ihmeellistä oli, miten pian heidän rohkeutensa palasi ja kasvot\nsamalla saivat jälleen väriä. Tuossa tuokiossa he juttelivat jo\nkeskenään, väliin kuitenkin vaieten kuuntelemaan; mutta kun ei mitään\nerityistä enää kuulunut, he pian heittivät työaseet hartioilleen ja\nläksivät jatkamaan matkaansa. Ensimmäisenä kulki Merry pitäen Silverin\nkompassin avulla huolta oikeasta suunnasta. Hän oli lausunut kaikkien\nmielipiteen: Ben Gunnista ei kukaan välittänyt, olipa hän elävä tai\nkuollut.\n\nDick yksin vielä hypisteli raamattuansa ja pälyili pelokkaana\nympärilleen; mutta kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, ja näkipä\nSilver hyväksi häntä vähän ivaillakin.\n\n\"Johan minä sanoin sinulle\", hän sanoa tokaisi -- \"johan sanoin, että\nsinä pilasit raamattusi. Jos se ei kerran kelpaa valan välineeksi, niin\nmitäpä kummitukset siitä piittaisivat! Ei tuon vertaa!\" ja hän näpsäytti\nsormiaan pysähtyen hetkeksi sauvansa varaan.\n\nMutta Dick ei siitä tyyntynyt; ja pian minulle selvisi, että mies parka\noli sairas; kuumuuden, rasituksen ja äskeisen säikähdyksen vaikutuksesta\ntohtori Liveseyn ennustama kuume kehittyi silmin nähtävästi pitkin\naskelin.\n\nTäällä ylhäällä tasangolla käveli mielikseen; kuljimme alamäkeä, sillä\ntasanko, kuten olen maininnut, laskeutui loivasti länteen käsin. Männyt,\nniin suuret kuin pienetkin, kasvoivat harvassa ja muskottipähkinä- ja\nazaleapensaikkojen välissä esiintyi avaroita, aurinkoisia aukeamia. Kun\nkulkusuuntamme yli saaren oli jotenkin suoraan luoteiseen, jouduimme me\nyhä lähemmäksi Tähystäjän rinteitä ja samalla saimme yhä avaramman\nnäköalan yli läntisen lahdenpoukaman, jolla minä kerran olin\nkorakelissani keinunut.\n\nSaavutimme sitten ensimmäisen niistä kolmesta isosta puusta, mutta\nkompassi osoitti meidän erehtyneen siitä. Samoin oli toisenkin laita.\nKolmas kohosi parisensataa jalkaa korkealle ympärillä kasvavasta\nmatalasta metsiköstä. Se oli oikea metsäin jättiläinen, punertava runko\nympärimitaltaan hyvän mökin veroinen, ja varjo niin avara, että\nkomppania sotamiehiä olisi sen siimeksessä voinut harjoituksiaan pitää.\nSe näkyi kauas merelle sekä itään että länteen, ja sen olisi voinut\nempimättä piirtää kartalle purjehdusmerkiksi.\n\nMutta seuralaisiini ei sen mahtava suuruus nyt vaikuttanut, vaan\nainoastaan tieto siitä, että seitsemänsataatuhatta puntaa kullassa oli\nkätkössä jossain sen siimeksessä. Kullan himo tukahdutti heissä\nviimeisenkin pelon tunteen puuta lähestyessämme. Heidän silmänsä\npaloivat, askeleet kävivät joutuisammiksi ja keveämmiksi, koko heidän\nsielunsa oli kiintynyt tuohon aarteeseen ja niihin mielinmääräisiin\nhuvituksiin ja nautinnoihin, jotka heitä sen mukana odottivat.\n\nSilver penkoi möristen maata sauvallansa; hänen sieraimensa laajenivat\nja värisivät; hän sadatteli aivan mielettömästi, kun kärpäset ahdistivat\nhänen hikistä ja punoittavaa naamaansa; hän kiskoi nuoraa, jossa hän\ntalutti minua, ja tuon tuostakin heitti hän minuun tuikean katseen. Hän\nei tosiaankaan enää salannut tunteitaan ja minä luin ne kuin kirjasta.\nKullan välittömässä läheisyydessä oli kaikki muu unhotettu; hänen\nlupauksensa ja tohtorin varoitukset kuuluivat kaikki menneisyyteen, eikä\nminulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hän toivoi saavansa\naarteen käsiinsä, löytävänsä ja valloittavansa _Hispaniolan_ yön\nvarjossa, ja surmattuaan jokaisen rehellisen ihmisen saarella,\npääsevänsä alkuperäisen suunnitelmansa mukaan purjehtimaan matkaansa\nrikoksineen ja rikkauksineen.\n\nEi ollut kumma, etten tällaisten synkkien ajatusten rasittamana oikein\nkyennyt seuraamaan nopsajalkaisia aarteenhakijoita. Vähän väliä minä\nkompastuin, ja juuri silloin Silver niin säälimättömästi riuhtoi\nkytkyttäni ja heitti minuun nuo kiehuvaa vihaa kertovat katseensa. Dick,\njoka oli jäänyt meidän jälkeemme ja kulki siten matkueen viimeisenä,\nhöpisi yhä ankarammaksi käyneen kuumeen kourissa itsekseen rukouksia ja\nsadatuksia. Tämä vielä lisäksi pahensi onnetonta tilaani ja loppujen\nlopuksi kiusasivat minua mielikuvat siitä murhenäytelmästä, joka tällä\ntasangolla oli näytelty silloin kuin tuo sininaamainen jumalaton\nmerirosvo -- sama, joka oli kuollut Havannassa laulaen ja rommia huutaen\n-- oli täällä omin käsin surmannut kaikki kuusi toveriansa. Tässä\nmetsikössä, joka nyt oli niin rauhallinen, lienevät tuskanhuudot silloin\nkaikuneet; ja minä olin ne nyt selvästi kuulevinani, kun näytelmää\nmielessäni kuvittelin.\n\nMe olimme nyt metsikön reunassa.\n\n\"Hurraa, toverit, kaikki tänne!\" Merry huudahti ja matkueen ensimmäiset\nmiehet karkasivat juoksuun.\n\nMutta äkkiä näimme heidän pysähtyvän. Kuului hiljaisia huudahduksia.\nSilver lisäsi vauhtiansa kaksinkertaisesti heiluttaen sauvaansa kuin\npaholaisen ajamana, ja seuraavassa tuokiossa mekin pysähdyimme kuin\nukkosen lyöminä.\n\nEdessämme oli suuri kuoppa, ei aivan eilispäiväinen, koska ruohoa kasvoi\npohjalla. Kuopassa näkyi katkennut kuokka ja hajalleen heitettyjä\nlaatikkojen lautoja. Muutamassa näistä laudoista näin poltinraudalla\npainetun nimen _Walrus_ -- Flintin laivan nimen.\n\nKaikki oli päivän selvää. Kätkö oli keksitty ja ryöstetty -- ne\nseitsemänsataatuhatta puntaa olivat sen tiessään!\n\n\n\n33 Luku.\n\nPäällikkö kukistuu.\n\n\nÄllistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen\niskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko\nhänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen\nsaavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän\nei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti\nsuunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta\npettymyksensä koko laajuuden.\n\n\"Jim\", hän kuiskasi, \"ota tämä ja ole valmis otteluun.\"\n\nJa hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.\n\nSamassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme\nniin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän\nkatsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä\", mitä minäkin juuri\najattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä\nalituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle\nkuiskaamatta: \"Vai olet taas puoluetta muuttanut.\"\n\nHänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja\nsadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa\nkäsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän\nkohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti\nsadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten\ntunnusteltavana kädestä käteen.\n\n\"Kaksi guineaa!\" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. \"Siinäkö\nsinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten\nmiehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole\nnenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!\"\n\n\"Penkokaa pojat\", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, \"ehkä te löydätte\njonkun multasienen.\"\n\n\"Multasienenkö?\" Merry karjahti. \"Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo?\nMinä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa\nhänen naamaansa niin uskotte.\"\n\n\"Kas vain, Merry\", Silver virkkoi, \"joko taas olet kapteeni olevasi?\nSinä olet toden totta kova poika.\"\n\nMutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta\nylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille\nedullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle\npuolelle kuoppaa.\n\nSiinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa,\neikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei\nhievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli\nmiehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!\n\nViimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.\n\n\"Toverit\", hän virkkoi, \"tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko\nukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti;\ntoinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit...\"\n\nHän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa -- pang! pang!\npang! -- kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin\nkuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena,\nja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.\n\nSilmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput\nkuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä\nkuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: \"Taisin tehdä\nlopputilin kanssasi, George.\"\n\nSamassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät\npensaikosta vierellemme.\n\n\"Eteenpäin!\" tohtori komensi. \"Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen\nheitä venheille.\"\n\nJa me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi\npensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.\n\nMinä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän\nkintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa\nniin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte,\njota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin\ntohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli\nkolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.\n\n\"Tohtori!\" hän huusi, \"katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!\"\n\nEipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön\naukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan\nsuuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti.\nMe neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä\nkasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.\n\n\"Suuret kiitokset, tohtori\", hän virkkoi, \"Te saavuitte luullakseni\naivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin,\nBen Gunn!\" lisäsi hän.\n\n\"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!\"\n\n\"Ben Gunn olenkin\", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen,\n\"Ja\", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, -- \"kuinkas voitte, mr\nSilver? -- Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai.\"\n\n\"Ben, Ben\", Silver mutisi, \"mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!\"\n\nTohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot\npaetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas\nrinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta.\nSe oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä,\nja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.\n\nBen oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon -- hän se\noli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen\nesiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena);\nhän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset\nmatkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren\nkoillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo\npari kuukautta ennen _Hispaniolan_ tuloa.\n\nKun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan\nsalaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin\noli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi\nkäyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme -- sillä Ben Gunnin luolassa\noli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa -- antanut sanalla\nsanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan\npaaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta\nvartioimaan.\n\n\"Mitä sinuun tulee, Jim\", hän virkkoi, \"niin kävit sinä säälikseni,\nmutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat\nuskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän\njoukossaan?\"\n\nKun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin\nosalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli\nvalmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja\njätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin\nseurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä\ntarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän\nseurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli\ntavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä\nmitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää\nhyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän\nonnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon\npensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.\n\n\"Saanko siis kiittää onneani\", Silver virkkoi, \"että Hawkins oli\nmukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi,\nsen enempää asiasta piittaamatta, tohtori.\"\n\n\"Vallan varmasti\", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.\n\nOlimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan,\nja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla\nkiertämään Pohjoislahdelle.\n\nMatkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera\nsoutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää\nkyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet\nläpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä\npäivää sitten olimme hinanneet _Hispaniolan_ satamaan.\n\nSoutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan\naukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli\njunkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä,\njoihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.\n\nKolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me\ntapasimme _Hispaniolan_ -- ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli\nkohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta\nvuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme\nolisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti\nmaihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain\nturmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin\npuolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta\nBen Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä\n_Hispaniolaan_, jonne hän jäi yövahdiksi.\n\nLahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari\nmeitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja\nkarkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä\nkiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen\nkasvoilleen.\n\n\"John Silver\", hän virkkoi, \"te olette inhoittava roisto ja petturi\n--katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä\nhirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne,\nherraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne.\"\n\n\"Suuret kiitokset, herra\", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.\n\n\"Minä kiellän teitä kiittämästä minua\", junkkari karjasi. \"Myönnytykseni\non paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!\"\n\nSitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni,\nsanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa.\nSuuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä\nnurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja\nkultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota\nme niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut\nseitsemäntoista _Hispaniolan_ miehen hengen. Kuinka monen hengen sen\nkokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen\nupotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli\nvaatinut -- sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme\nmiestä -- Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn -- jotka kaikki olivat\nosallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä\nsaaliista osalle.\n\n\"Käy sisään, Jim\", kapteeni virkkoi. \"Sinä olet hyvä poika laatuasi,\nJim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle.\nSinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni.\nSinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?\"\n\n\"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni\", Silver vastasi.\n\n\"Ahaa!\" oli kapteenin ainoa vastaus.\n\nMinkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja\nruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa ja _Hispaniolasta_ tuotuja\nherkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja\nonnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin\nsyrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella\nruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja\ntoisinaan yhtyen meidän nauruummekin -- tuo entinen sileänaamainen,\nkohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.\n\n\n\n34 Luku.\n\nLoppu.\n\n\nSeuraavana aamuna me ryhdyimme aikaiseen työhön, sillä tuon suuren\nkultamäärän kuljettaminen ensin mailin verran maitse lahden rantaan ja\nsieltä kolme mailia veneellä _Hispaniolaan_ ei ollut varsin helppo\ntehtävä niin vähille miehille. Saarta vielä samoilevista kolmesta\nmerirosvosta emme paljon välittäneet; yksi vartija kummun laella\nmielestämme riitti turvaamaan meidät äkillisestä yllätyksestä, ja\narvelimme sitäpaitsi heidän jo saaneen tarpeeksensa taisteluista.\n\nMe sen vuoksi työskentelimme herkeämättä. Gray ja Ben Gunn sousivat\nedestakaisin laivan ja rannan väliä ja muut kantoivat aarretta rannalle.\nKahdesta kultakangesta oli taakkaa tarpeeksi aikuiselle miehelle\n--taakka, jota kantaja mielellään hitaasti kuljetti. Koska kantajana en\nkyennyt paljon auttamaan, sain viettää päiväni luolassa sullomassa\nrahaksi lyötyä kultaa leipäsäkkeihin.\n\nSe oli perin omituinen kokoelma, eri rahalajeihin nähden yhtä\nmonipuolinen kuin Billy Bonesin kassa, mutta monta vertaa runsaampi ja\narvokkaampi, ja tuskinpa minulla lienee koskaan ollut mieluisampaa työtä\nkuin sen lajitteleminen. Englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia,\nportugalilaisia, louisdoreja, dubloneja, guineoita, moidoreja ja\nsekiinejä, kaikkien viime vuosisadan aikuisten Euroopan hallitsijoiden\nkuvia, ihmeellisiä itämaisia rahoja, joissa leimakuvio oli kuin mikäkin\nruohokimppu tai palanen hämähäkin verkkoa, pyöreitä ja neliskulmaisia\nkolikoita ja rahoja, joissa oli reikä keskellä kuin kaulaan ripustamista\nvarten -- melkein jokainen maailman rahalaji oli luullakseni edustettuna\nsiinä kokoelmassa. Ja mitä niiden lukumäärään tuli, oli niitä yhtä\nrunsaasti kuin lehtiä syksyllä, ja niin paljon, että selkäni kipeytyi\nkumarassa asennossani ja sormeni niiden lajittelemisessa.\n\nPäivä päivältä jatkui työmme; joka ilta oli kokonainen omaisuus lastattu\nlaivaan, mutta uudet rikkaudet jäivät odottamaan seuraavaa aamua. Koko\ntänä aikana emme kuulleet mitään kolmesta vihollisestamme.\n\nViimein -- luullakseni se on kolmantena iltana -- kun tohtori ja minä\nkävelimme kummun rinteellä suon puolella toi tuuli korviimme notkon\npimeydestä ääniä, jotka kuulostivat yhtä paljon karjunnalta kuin\nlaululta.\n\n\"Taivas heitä armahtakoon\", tohtori virkkoi; \"siellä ovat rosvot.\"\n\n\"Kaikki päissään, tohtori\", selitti Silver, joka kulki meidän\nperässämme.\n\nSilver nautti meidän seurassamme täydellistä vapautta, ja huolimatta\nalituisista ivasanoista, joita hän sai osakseen, hän näytti jälleen\npitävän itseään erioikeutettuna ja suosittuna palvelijanamme. Oli vallan\nihmeellistä, miten tyynesti hän kesti ylenkatseemme ja miten\nväsymättömällä kohteliaisuudella hän koetti päästä jokaisen suosioon.\nHäntä ei kukaan kohdellut koiraa paremmin, ellei ota huomioon Ben\nGunnia, joka yhä pelkäsi entistä päällysmiestään, sekä minua, joka\ntodella olin hänelle jossain kiitollisuuden velassa -- vaikka oikeastaan\nminulla luullakseni oli syytä inhota häntä enemmän kuin muut, sillä minä\nolin nähnyt hänen ylängöllä suunnittelevan uutta petosta. Tohtori\nsenvuoksi vastasi sangen äreästi hänen huomautukseensa.\n\n\"Päissään tai houreissaan.\"\n\n\"Aivan oikein, sir\", Silver vastasi, \"ja aivan samantekevä se on teille\nja minulle.\"\n\n\"Minä oletan, ettette toivo minun pitävän teitä inhimillisenä olentona\",\ntohtori ivallisesti vastasi, \"ja tunteeni teitä senvuoksi ehkä\nkummastuttavat, mestari Silver. Mutta jos minä olisin varma siitä, että\nhe hourailevat -- yhtä varma kuin siitä että ainakin yksi heistä on\nkuumeen kourissa -- niin minä jättäisin tämän leirin ja, uhkaisipa minua\nhengenvaara miten suuri hyvänsä, koettaisin auttaa heitä parhaan taitoni\nmukaan.\"\n\n\"Luvallanne sanoen, tohtori, siinä tekisitte perin väärin\", Silver\npuhui, \"Te menettäisitte kalliin henkenne, uskokaa se. Minä olen nyt\nteidän puolellanne, kokonaan teidän mies, enkä sallisi joukkomme\npienenevän siten että jättäisin teidät omiin hoteihinne, sillä minä\nymmärrän miten suuressa kiitollisuuden velassa teille olen. Mutta nuo\nmiehet tuolla, ne eivät voisi pysyä sanassaan -- ei vaikka\ntahtoisivatkin; ja mikä pahinta, he eivät voisi luottaa niin kuin te\nvoitte.\"\n\n\"Niin kylläkin\", tohtori vastasi. \"Te olette mies, joka pysyy sanassaan,\nsen me tiedämme.\"\n\nSen jälkeen emme roistoista paljon kuulleet. Vain kerran kuulimme kaukaa\npyssyn laukauksen ja arvelimme, että miehet olivat metsästyspuuhissa.\nNeuvottelu pidettiin ja päätökseksi tuli, että meidän täytyi jättää\nheidät saarelle -- mitä päätöstä Ben Gunn riemulla tervehti ja Graykin\npontevasti puolusti. Me jätimme heitä varten suuren varaston ruutia ja\nluoteja, joukon vuohen lihaa, vähän lääkkeitä ja muutamia tarveaineita,\ntyöaseita, vaatteita, ylimääräisen purjeen, sylen pari köyttä sekä\ntohtorin erityisestä toivomuksesta sievän annoksen tupakkaa.\n\nTämä oli viimeisiä puuhiamme saarella. Sitä ennen olimme saaneet aarteen\nlaivaan lastatuksi ja varustaneet riittävästi vettä sekä kuljettaneet,\nmahdollisen tarpeen varalta loput vuohenlihasta alukseemme. Viimein\neräänä kauniina aamuna nostimme ankkurin, mikä kysyikin kaikki meidän\nvoimamme, ja laskimme ulos Pohjoissatamasta, mastossa sama lippu, jonka\nkapteeni oli hirsimajalla nostanut liehumaan ja jonka alla olimme siellä\ntaistelleet.\n\nSaareen jätetyt miehet olivat nähtävästi pitäneet meitä silmällä\ntarkemmin kuin aavistimmekaan. Kun salmen läpi kulkiessamme olimme\npakoitetut laskemaan eteläisen niemekkeen lähitse, näimme näet heidät\nkaikki kolme hietarannalla polvillaan ja kädet rukoilevasti meitä kohden\nojennettuina. Luullakseni säälitti meitä kaikkia jättää heidät sinne\nniin kurjan kohtalon omiksi, mutta uuden kapinan vaaraan emme voineet\nantautua ja perin julmaa hyväntekeväisyyttä taas olisi ollut viedä\nheidät kotiin hirsipuuhun. Tohtori huusi heille ilmoittaen, mitä heitä\nvarten olimme saarelle jättäneet ja mistä he varaston löytäisivät. Mutta\nhe vain jatkoivat rukouksiaan huudellen meitä nimeltä ja pyysivät meitä\nJumalan nimessä olemaan armeliaita eikä jättämään heitä surman suuhun\nsellaiseen paikkaan.\n\nKun he näkivät että aluksemme yhä ohjasi samaan suuntaan ja poistui\nnopeasti kuulomatkasta, niin muuan heistä -- en tiedä ken se oli\n--hypähti karjahtaen pystyyn, lennätti musketin poskelleen ja laukasi.\nKuula lensi Silverin pään ylitse ja lävisti isonpurjeen.\n\nSen perästä me pysyttelimme kaiteen suojassa ja kun seuraavan kerran\nkatsahdin saareen päin, näin heidän hävinneen niemekkeeltä ja itse\nniemekkeen, välimatkan pidetessä, häipyneen melkein kokonaan näkyvistä.\nSiihen vihdoinkin loppuivat seikkailumme, ja ennen puolta päivää oli\nAarresaaren korkein huippu sanomattomaksi ilokseni vajonnut meren\nsinisen kaaren taakse. Meitä oli laivassa niin vähän miehiä, että\njokainen täytyi olla työssä -- lukuunottamatta kapteenia, joka makasi\npatjalla peräkannella ja jakeli sieltä käskyjä. Vaikka hän olikin jo\nihastuttavasti parantunut, tarvitsi hän kuitenkin vielä vähän lepoa.\nOhjasimme laivamme Espanjan Amerikan lähintä satamaa kohti, sillä ilman\nlisäväkeä emme uskaltaneet lähteä suoraan kotia, ja ennenkuin satamaan\npääsimme, olimmekin, epävakaisia tuulia koettuamme ja pari navakkaa\nmyrskyä kestettyämme, aivan lopen väsyneitä.\n\nAurinko oli juuri laskemaisillaan, kun heitimme ankkurin mitä\nkauneimpaan, maan suojaamaan satamaan, ja tuossa tuokiossa kihisi\nympärillämme venheitä täynnä neekereitä ja meksikolaisia intiaaneja ja\npuoliverisiä valkoihoisia, jotka kaupittelivat hedelmiä ja vihanneksia\nja tarjoutuivat kuparikolikosta sukeltamaan. Nuo monet hyväntuuliset\nkasvot, troopilliset hedelmät ja etenkin kaupungista yhä runsaammin\ntuikkivat tulet olivat mitä miellyttävin vastakohta meidän\nsynkkämuistoiselle ja veriselle saarella oleskelullemme, ja tohtori ja\njunkkari läksivät, ottaen minut mukaansa, viettämään iltaa kaupungissa.\nSiellä he tapasivat erään englantilaisen sotalaivan kapteenin, joutuivat\nhänen kanssa juttusille, menivät hänen laivallensa ja lyhyesti sanoen\npitivät niin hauskaa, että päivä jo sarasti ennenkuin venheemme laski\n_Hispaniolan_ viereen.\n\nBen Gunn oli yksin kannella, ja heti kuin pääsimme ylös, hän rupesi\nkummallisin elein tekemään meille tunnustusta. Silver oli tiessään.\nErakko oli sallinut hänen paeta muutamassa rannikkolaisten venheessä ja\nvakuutti nyt, että hän oli sen tehnyt vain pelastaakseen meidän\nhenkemme, jotka varmasti olisivat olleet mennyttä kalua, \"jos se\nyksijalkainen mies olisi jäänyt laivaan.\" Mutta siinä ei ollut kaikki.\nKokki ei ollut poistunut tyhjin käsin. Hän oli huomaamatta murtautunut\nruumaan, ottanut yhden, noin kolmen neljän sadan guinean arvoisen\nrahasäkin vastaisten vaellustensa varoiksi.\n\nLuullakseni me kaikki olimme mielissämme, kun pääsimme hänestä niin\nvähällä.\n\nNo niin -- lopettaakseni lyhyesti kertomukseni mainitsen vain, että\nsaimme tarpeelliset miehet laivaamme, suoritimme onnellisesti kotimatkan\nja _Hispaniola_ saapui Bristoliin juuri kun Blandly rupesi puuhailemaan\navustusretkikuntaansa. Vain viisi niistä, jotka olivat matkalle\nlähteneet, saapui takaisin kotia. Totisesti: \"Viina ja hiisi vei miehet\nhautaan\", vaikka meidän laitamme ei ollutkaan niin hullusti kuin sen\nlaivan, josta laulettiin:\n\n    \"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,\n    Nyt elossa heitä on enää vain yksi.\"\n\nJokainen meistä sai runsaalla kädellä osansa aarteesta ja käytti sen\nviisaasti tai typerästi kukin luonteensa mukaan. Kapteeni Smollett on\nlopettanut merien kyntämisen. Gray ei vain säästänyt osaansa, vaan\nrupesi äkillisen kunnianhimon valtaamana jatkamaan ammattiopintojansa ja\non nyt perämies ja osakas komeassa fregatissa, sitäpaitsi naimisissa ja\nperheenisä. Mitä Ben Gunniin tulee, niin sai hän tuhat puntaa, jotka hän\ntuhlasi tai hävitti kolmessa viikossa, taikka tarkemmin sanoen\nyhdeksässätoista päivässä, sillä kahdentenakymmenentenä hän jo kerjäsi.\nSitten hän sai talon vartioitavakseen eli siis juuri sellaisen toimen,\njota hän saarella sanoi eniten kammoavansa. Hän elää vielä\nmaalaispoikien suurena suosikkina ja pilan esineenä sekä uutterana\nlaulajana kirkossa jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä.\n\nSilveristä emme ole sen koommin mitään kuulleet. Se kammottava\nyksijalkainen merenkävijä on viimeinkin hävinnyt elämäni piiristä, mutta\nminä olen vakuutettu siitä, että hän tapasi vanhan neekerittärensä ja\nelää vieläkin mukavasti hänen ja Kapteeni Flintin seurassa. Toivokaamme\nainakin sitä, sillä pienet ovat hänellä mukavuuden mahdollisuudet\ntulevassa maailmassa.\n\nKankihopea ja aseet ovat tietääkseni vieläkin siellä minne Flint ne\nhautasi, ja aivan varmaan ne minuun nähden saavat siellä ollakin. Ei\nhärillä eikä köysillä minua saataisi uudelleen lähtemään tuolle\nkirotulle saarelle, ja pahin uni, joka minua konsaan voi vaivata, on kun\nolen kuulevinani kuohujen pauhaavan sen rantamilla, tai kun karahdan\nylös vuoteeltani Kapteeni Flintin kirkuvaan huutoon: \"Paljon rahaa,\npaljon rahaa!\"\n\n\n\n"]