[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_hYy9gWTcnI1lviOTqw-YjVdD_WDFgRmjfrHAviP-MI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},688,"Waverley","Scott, Walter",1771,1832,"688-scott-walter-waverley","688__Scott_Walter__Waverley",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1814,1904,93633,652378,false,45697,[24,25],"Historical fiction","Jacobite Rebellion, 1745-1746 -- Fiction",[27,28,29],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Waverley\" by Walter Scott is a historical novel published in 1814. Edward Waverley, a young English officer, travels to Scotland on the eve of the Jacobite rising of 1745. Visiting family friends, he discovers they support the exiled prince Charles Edward Stuart's claim to the throne. Torn between loyalty to the Crown and attraction to the romantic Jacobite cause, Waverley must navigate treacherous political waters where his choices will determine his fate as rebellion erupts across the Highlands. (This is an automatically generated summary.)",[],408,"Edward Waverley on nuori englantilainen upseeri, joka lähetetään Skotlantiin keskelle vuoden 1745 jakobiittikapinaa. Hän joutuu valitsemaan uskollisuutensa kuningasvallan ja skotlantilaisten ystäviensä romanttisen aatteen välillä. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa ylämaiden elämää ja poliittisia murroskohtia.","Walter Scottin 'Waverley' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 688. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","WAVERLEY\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1904.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä, marrask. 28 p. 1904. Mikkeli.\n\n\n\n\n\n      Sanoppa puoluees, tai surman saat!\n\n                                _Henrik IV, 2._\n\n\n\n\nI.\n\nWaverley-Honour. -- Katsaus menneeseen.\n\n\nKuusikymmentä vuotta takaperin -- tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni\nkirjottamaan -- kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit\nperheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut\nupseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä,\njolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka\nsäädyn ja tiluksien perillinen hän oli.\n\nValtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta\nveljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli\nisiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen\najatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut\nWaverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta\nnuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta\nsellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo\naikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli\npakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat,\nmiten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla\nkasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä -- ja yhtä vaikea olisi\nsielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä\nmääräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja\nhuomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,\n\n    on raukka miehekseen, ken tottelee\n    unohtain vastarinnan kokonaan.\n\nJärki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja\nvoittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi\naavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen\nnuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden\nijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi\nsiinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan\nelämäänsä \"hovin Richard-herrana, paroonin veljenä\", sen lopulla muka\nollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni,\nruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä\nvaltiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta\nei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin\nSir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija\nmissä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja\njolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan\nsäännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki\nvoivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa\nturvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä\nsoveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir\nEverardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja\nStuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä\ntuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.\n\nYrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää\noli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto\noli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu\nsuostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas\nmaalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon\nohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta\netuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä\nvastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le\nDuciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten\nhäntä nimittivät, -- vallantavottelijalla -- oli maanpakolaishovinsa,\nmiten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen\nlujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen\ntoiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi\nRichard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin\nkykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet.\nMelkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian\nhuomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän\nmenestyi nopeasti. Sir Everard sai \"julkisesta sanansaattajasta\" nähdä\nensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin\nministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire\nRichard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota\nparlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire\nRichard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään\nmaataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.\n\nVaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä,\nettä nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat\njälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir\nEverardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla\n\"Dyerin Viikkosanomien\" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa\nsiihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia;\ntyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään\nkellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista\npappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta\nparoonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan\ntupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle\nalustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se\ntavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.\n\nTässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard\nWaverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir\nEverardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut\nvähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli\nihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen\nluonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut\nniihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään\nperintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan\nnaimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli,\njohtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.\n\nHän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla\ntammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien\ntunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat -- paitsi\nvanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen\nveljensä nyt edustivat -- lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken\nyhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670\nsuuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa\noli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen\nedustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley\nParkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn\nvaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.\n\nNämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista\nsuuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki\nlähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin\naikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen\nWaverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen.\nMutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään\nvertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin\nkumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin\nvaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin\nlaskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa,\nnäyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen\njalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir\nEverardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän\nkatsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin\ntuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa\nikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti\nsilmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven\nkeskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin\nkäyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa\netukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma _Sans\ntache_. \"Hukkukoon ennen nimemme\", huudahti Sir Everard, \"kuin vanha\nja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan\nhäväistyjen sukumerkkien rinnalle!\"\n\nKaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti\nlakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja\nsai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä\njälleen tarvittaisiin.\n\nAsianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen\nosaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku\nmaailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin\ntuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin\nlähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa,\njonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan\nylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita,\nperiaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen\nsaaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.\n\nSir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti\narvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta\nneitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady\nEmilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa\nhämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se\nhänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.\n\nSir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren\nneidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta\nkreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja\nuhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä\nmonessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi\npelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady\nEmilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen\nsukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan\ntämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä\npuhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.\n\nKunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä\nominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin\nsankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä\nhän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä\nsuostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin\ntietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä\nhäntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti\njälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin,\nkuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti\nedellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.\n\nSir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu\nisku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja\njalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt\nsuuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen\ntapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada\npuolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan\nhänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos\nkuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei\nsiis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä\nrakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän\nkaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden\npakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät\ntoimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne\nvakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään\nvuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille --\nniinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta\nsamalla ylpeälle -- ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä\ntoistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja\nhukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan,\nkorkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen\nsisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään;\nja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden\nlempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.\n\nSir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta\nvaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista,\npidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä\nwhigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja\nveljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi\näkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman\nvastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain\nsattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli\nnainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja\nyksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta\nhän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä\nWaverley-Honourista.\n\nHeidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari.\nViidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä\naamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen\npuistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen\nvetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja\nkultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne\nodottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa\nrakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin\npojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin\nomakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia\nomikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan\nyritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui\nEdwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli\nkaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan\npalleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä.\nTuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja\nnimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi\nperintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui\nsallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen\ntunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi\nWaverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun\ntaasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen\nvaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille\ntien sovintoon.\n\nHeidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin\nmuodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden\nluonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir\nEverard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan\ntyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen\ntäydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään.\nRichard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden\nparhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse,\nperisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin\nvahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin\nväleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin\nSir Everardilla tiedettiin olevan.\n\nSanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai\nviettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti\nmolempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli\nmuutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen\nsedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa\nenemmän.\n\n\n\n\nII.\n\nKasvatus.\n\n\nSankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen\nterveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon\nilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin\nvirkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen\nsuunnitelmansa vuoksi -- ja hän oleskelikin siellä tavallisesti\nkahdeksan kuukautta vuodesta -- Edward vietiin Waverley-Honouriin.\nSilloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen\nvaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja\nsivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin\nkasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.\n\nJossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin\nkotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut\nerotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei\nainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli\nmelkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä.\nMutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli\nkokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa\nsiinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse\nhalusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella\nomaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät\najat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.\n\nWaverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali\nkaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen\nhajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli\nsaattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti\ntaipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan\nkirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan.\nTässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan.\nHänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat\nja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat\nhänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei\ntarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin\nlueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir\nEverard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin\nyleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen\nlueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien\nsilmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta,\nmitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä\nparempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori\nWaverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia\ntahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon\nsellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa\noppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle\narvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden\nkansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen\nkuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse,\nalettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella\nLontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa,\nhuomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies\nja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat\nja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.\n\nKuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut\nkykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli\nsuuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen\nhajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin\nsilmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir\nEverardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada\nveljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen\nhuvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan\njonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle.\nSeuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia\nnuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista\nkömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen\nherkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion\nalaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut\nvarma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja\nsoveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.\n\nNe hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat\nentisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan\nsiitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti\nkiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen\npitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu\nkuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu\noli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli\nsuojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla\nristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista\nsen rauhan, jota ei mikään voi riistää -- tällaiset sukutarinat saivat\nhänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin\nvaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja\nurhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen\nlempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan\nmiten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut\nkokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko\nratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman\npoikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden\nhengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. \"Ja Jumala\narmahtakoon\", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän\nsilmäyksen sankarittaren muotokuvaan, \"kuninkaansa pelastuksen hän sai\nkyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne\nvankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit\nseurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten\nsaliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen\nkuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta\nlukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi,\nmuistan\", jatkoi hän, \"hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet\nja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen\ntähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä\ntavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran\nvuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna -- no, sitä en\nmuista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa,\ntuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla\nWaverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa\noli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot,\ntarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet\npestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa\nei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että\nyksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet\nputoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja\ntosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä\nniitä vihreinä.\"\n\nSellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi\nyksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä\nherättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa\ntunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän\ntuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa\nmenneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien\nedessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea\nloistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen\nseisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa,\njota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi;\nhänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen\naseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin\ntuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana\nantanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla\nhän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois\nisäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle\nRachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa\nkamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen,\nsydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan\nkuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan\njokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun\nkaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja\nEdward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen\nlähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady\nAlice hypähtää seisaalleen -- kauhistunut palvelija ryntää sisälle --\nvaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?\n\nWaverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta\nlempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen\nkasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan\nylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti\nMirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä\navautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen\nkaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla\nyksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli\nvaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat\nYorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat\nkäyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin\nRichard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt\npuoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin\nkuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi\nsuloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän\nlapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan\nhyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia\nnäkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.\n\n\n\n\nIII.\n\nAmmatin valinta.\n\n\nVielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley\ntullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun\nvaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen\nkuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa\nhaamuja todellisen elämän naisolentoihin.\n\nPitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka\nWaverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin\noli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia\nStubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko \"ihan pelkkä sattuma\" --\nmikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää\ntarkotuksellista temppua -- tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä,\nettä miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän\nlempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut\nsaanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta\nkohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on\nihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä\npölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole\ntuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi\nhelposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman\nmielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella\nkauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.\n\nMutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä\ntodellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa\ntasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja\npäätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä\nnaisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa\nasioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin\npitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on\nhuomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel\nalkoi hyvin varovasti -- ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan -- vaan\nkääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun\ntulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen\nWaverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun\nedustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan\nennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi\nsukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut\nvastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen\npoikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin\nmyöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään\nhaitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta\nmainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies\nmeni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa.\nSir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti\nministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin\ntoivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman\nopettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada\nPariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen\nviritteli kaikenlaatuisia pauloja -- sitä tulisi mr. Waverleyn punnita.\nSe vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa\nmr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin\npaikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä,\njos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.\n\nNoin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut\nrangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi\nloukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa\nolla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän\n-- ja oikein -- luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia\nkohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon\njälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi\nkirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen.\nJälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että\nhänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen.\nVeljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien\nmutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli\nkuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei\nolosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt\noli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan)\nkapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen\nhänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin\nleiripaikkaan Dundeehin.\n\nSir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman.\nKiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut\npuolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä\nseikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen\njakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen\npuutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia\nperiaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti,\nvaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä\nhän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin\nloukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan\nBraunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi\nvastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta\nja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes\narvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan\nlukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä --\nMordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. -- joiden nimet löytyivät siinä\nmainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet\nhän tuli -- käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua -- siihen\npäätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla\nmillään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla\njoutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi\nkuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti\nRachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei\nhänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja\nhänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi\nvarustelemisessa -- erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä\nsotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä\nhämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten\nkaunis vanha runo lausuu,\n\n    kuin on kulovalkeainen,\n    kytö kankahan kanervan,\n\njoka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen\nsynkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr.\nPembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen\nkatkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon\nhänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä\nelämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään\nrunouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi\nriveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit\nkyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä\nennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja\nkorkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja\nja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä.\nLukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai\ntarkastaakseen tuon kirjan -- se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja\n-- ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole\nlukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin\nmikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen\nmielialaan:\n\n    Rusonsa äsken ilta loi\n    lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,\n    ja järven heijastella soi\n    puhtaana maan ja taivaan piirin:\n    nous nuokkulatva-lehdot niin\n    kristallihelmaan tyynen pinnaa,\n    ja rannan kummut kuulsi siin'\n    ylhäisin huipuin harmaan linnan,\n    maailma uus kuin tuolla ois,\n    parempi, kauniimp' aallon alla,\n    miss' onni meit' ei jättää vois,\n    ei pettää harhaan johtamalla.\n\n    Jo tammi taipui latvaltaan, --\n    unestaan järven Henki heti\n    heräsi tuulen kohinaan\n    ja mustan viitan ylleen veti,\n    varuksiin sai kuin sotilas\n    kun taistohuuto ilmaa halkoi:\n    jo myrsky nous, veen kuningas\n    vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,\n    ol' otsa synkkä, ärjy ään',\n    aaltonsa vimmaan käskeissään;\n    pyörteiden hurjaan nieluun vaipui\n    keijuisten hento ihmemaa,\n    hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, --\n    ja rusko peittyi pilven taa.\n\n    Ihala riemu syämmessäin\n    vaihdosta katsoin aaltoloiden;\n    kun tuulten tuiman taiston näin\n    laelta linnan raunioiden,\n    lujemmaks rinnan tunsin vain,\n    se toisti myrskyn riehumista --\n    kun temmellyksen nähdä sain,\n    en surrut kuvaa rauhallista.\n\n    Niin tyhjät nuoruushaavehet\n    totuuden torven-ääni poistaa,\n    karkottaa kuvat keijuiset,\n    niin hennot kuin se maa, mi loistaa\n    pinnassa järven, kunnes sen\n    sumentaa myrsky syksyinen.\n    Jo jääkööt kaikki kuvittelut\n    kuolleiksi sielun silmiltäin,\n    naissulon, lemmen vaihdan lelut\n    aseihin, mainetöihin näin!\n\nSuorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä\nsano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn\nsydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti.\nNeitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä\nviimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa\njumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta\npuhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke\nsitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa\nluulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki\nkeinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame,\nkauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen\nsilkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi\nkerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja\nsäiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,\n\n    halunsa hehkui kunniaan,\n    ei lempeen horjahdella,\n    sydäntä jäistä neidot maan\n    sai turhaan sulatella,\n\nvai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian\nkatseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti\npanssaroitu.\n\n    Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,\n    oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,\n    maaurhon vankan, kukan kauneimman,\n    pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,\n    se iski rintaan.\n\nPyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä\nväkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian,\nettä historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle.\nMonen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien\njoutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan\nvähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua,\nennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo\nsekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä\nvirkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan\nahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen\ntyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto\nsolmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka\ntähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta\n(mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori\npari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja\nsyvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko\nWaverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.\n\n\n\n\nIV.\n\nWaverleyn jäähyväiset.\n\n\nTämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui\nkirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien\nmiekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin\nkalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston\nlieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla -- ritarin\nkasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan\npeittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat\nomistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard\nastui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa,\nalotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi\nhiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla\nilmaisi syvää liikutusta. \"Veljenpoikani\", virkkoi hän, ja sitte\nikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, \"rakas Edwardini, on Jumalan\ntahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä\nJumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin\nammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen\nkoettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi\nsellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun\nperillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat.\nJa, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi,\nmuista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun.\nVältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat --\ntarpeetonta vaaraa tarkotan -- äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi\nwhigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä\npalveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies\n-- presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi\nJumalaa, Englannin kirkkoa ja\" -- (tähän olisi tavallisen järjestyksen\nmukaan pitänyt tulla \"kuningasta kohtaan\", mutta kun tuolla sanalla\npahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen\nsekä kuningasta _de facto_ että _de jure_, vanha ritari\ntäyttikin loman toiseen tapaan) -- \"ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa\nkohtaan.\" Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei\nveljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä\nhevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin;\ntoiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi\npalvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa -- jos\napurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.\n\n\"Lähdet vain pienen seurueen keralla\", huomautti parooni. \"Sir\nHildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin\nkoko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen\nnuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun\nmukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on\nsanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta\nnykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja\ntapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi\nisäntiinsä nähden.\"\n\nSir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan\nhenkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa\nystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi,\nvaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin\nomiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän\ntarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen\nkirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja\nvanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty\nWaverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin\nsuurella muodollisuudella \"Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen\nesquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä\nPohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin\nparoonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta.\"\n\nSe aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli\nv. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja\njoutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka\nomaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies,\nskotlantilaisen käsityksen mukaan -- siten että hänen tietonsa olivat\nenemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin\nkielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen\nharvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi\nkarkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä\nniillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja\nvangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen\nkömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän\nkerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan.\nSitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa\netsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä\nunohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas\nihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle,\nnoutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää\narvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria\nponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi\nj.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän\njoutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.\n\nBradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä\nnimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät\nhäntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle\npäästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen\ninnostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden\nyhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä\nhuolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja\ntutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät\nvoimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista\nlähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja\nmetsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat\nmetsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki\ntarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun\nystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut\nsoveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä\nBradwardinen paroonille.\n\nKun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi\nhaluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle\noppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään\nelämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja\nvälttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet\nsekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin\nkirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä\nkallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän\nveti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat\nhänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta\nhullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä\nsaada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno\nliikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä.\nSenvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista\nkäsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi\nopettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä\nsiitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut\nkehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. --\nMutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole\noppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman\nmielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta,\nettä olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu\nkäsikirjotuksiani lukiessaan. -- Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten\nantausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu\nopetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä\nkiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti\npisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.\n\nRachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne\nlempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille\nystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia\nmiehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä\nkultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin\nyleisempiä kuin nykyään.\n\nSeuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista\netusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa\nmäärin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja\nkylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään\nLontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren\nitärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin\nmajaili.\n\nNiin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden\nviehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään\nomiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle\nnuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään.\nNuoruusvuosinaan hän oli ollut \"hyvin iloinen nuori mies\", niinkuin\nasia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä\nsiitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi\nmieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn\naiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei\nkuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin\nomituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista\nmielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan\nmiehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa,\njoten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi\njoutunut alttiiksi.\n\nSotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin\nkuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli\njättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen\nluonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja\nyhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan\nikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut\nsotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen\nkauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän\ntullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen\nSkotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi.\nHän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen\ntahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan\npalvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan\nlakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa\nne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte\näärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat\nkohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin\nvielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen\nmukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan\najoista asti siinä majailleet.\n\n\n\n\nV.\n\nSkotlantilainen aateliskartano.\n\n\nPuolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin\nhajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli.\nTalot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin\nenglantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin\nsokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset\nkieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen\nkavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus\nmahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha\nvalpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle\nkatua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman\nholhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin\nvankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua\nkirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville\ntorumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen\njoutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne\nhyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen\naikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden\nmatkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle\nnäkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että\nvaltio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata\npostihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta\nyllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä\nepäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä -- vaan se ei\nkuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin\nlakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.\n\nWaverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja\nvuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla\nsilmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja\nliikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla\nkeskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen\nmatkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa\nnähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi\npurolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine\nkäsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen\nhiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä\nkukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää\nhuomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa\nsoreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien\nmukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut\ntoivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan\nsuojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi\npäiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle\nmelkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä.\nKaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden\nja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein\nmieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan\näskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä,\nasujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa\nnuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden\nripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa\neläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman\nvilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin\nsilmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat\nkarkeat, mutta ilmeisen älykkäät -- totiset, vaan eivät millään muotoa\ntajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin\nesikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden\nihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa\nliikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen\ntavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän,\nlahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja\nsaavuttamia tietoja.\n\nSiihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa\nTully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen\nkoirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin\nhypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä\nkun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat,\nniinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli\nnäissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat\nnokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri\nkatkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku\ntilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle;\nkasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin\npainuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat\n-- monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena -- aitauksena näille\nTully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän\nviljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku\nsarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä\nalueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti\nräätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa\nnäkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu\nviheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä\ntahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin\nedessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio\ntoisella puolella.\n\nNoin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu\nalue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä -- muutamia\nnelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman\nrajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä -- huippuisessa\nholvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella,\nmurtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli\naikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua,\nBradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen\npitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja\nvaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin\nreheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina\nalapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja\nsamassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta\nperuisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja\nmuiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät\nainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä\nsiimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten\nmatkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan\nyläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin,\noli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa\nmuurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen\nkätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku\ntorneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas\noli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana\nolevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään\npuistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät\n-- lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen\nvaikuttavalta.\n\nKoko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.\n\nWaverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa\npalvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen\npuistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen\nmielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus\nkivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta\nkoko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja\njyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana,\njolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit\neivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen\ntaitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto\nulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia,\njotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia.\nRakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa\naivan vapaita vaarasta -- siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran\nikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen\ntahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit\nja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat\nmatalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja,\nmuistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan \"pikemmin murhamiesten\nja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa\nkristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa.\" Noiden tyrmän näköisten\ntallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta\njohtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen\nrajat -- toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan\npuutarhasta.\n\nEi ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin\nsuurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, _columbarium_, kuten sitä\nsen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni\ntulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli\nsuihkukaivo -- suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä\ntilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen\npenikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja,\nsuuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain\nyläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku\ntorniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause \"WARO CARHUA\" oli\nleikattu jokaisen jalustaan.\n\nPiha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin\ntakana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi\nrauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se\nluostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.\n\n\n\n\nVI.\n\nLisää kartanosta ja sen ympäristöstä.\n\n\nUteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman\nminuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen,\njonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut,\nvaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin\npihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen\nnukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa\nhyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa\nOrgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja\n\n        kun ääneen alkaa huutaa asujoita,\n        ei vastausta anna ainutkaan;\n        hiljaisuus jylhä vain on eikä noita\n    myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.\n\nMiltei odottaen saavansa nähdä jonkun \"vanhuksen harmaaparran\", jolta\nvoisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen\nrautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen\nnurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän\nnäyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien\nverhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin\nosaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja\nkoristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena\nporrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä\npengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen\njalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin\nkoristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret,\ntakajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu\nedelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja\nkeskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin\nkuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa,\njohon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin\nmatemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.\n\nPuutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä\nhedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä\nkasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle\npurolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen\nsoluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli\naiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka\npartaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli\nkullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen,\nvuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka\ntiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen\nparoonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli\nkapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä\nkäytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat\npuut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten\nollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut\ntuon lumotun paratiisin \"_due donzelette garrule_\", koskapa\näskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli\navarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita.\nNämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään\nlähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan\ntoiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa\nliepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi\nnäkyvissä, ja kimakasti kirahtaen \"Hui, herroja!\" juoksivat eri\ntahoille kuin vainotut hirvet -- vaan puoliksi keimaillenkin\nkainoudessaan.\n\nWaverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään\nloihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön\nlähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi\ntahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen;\nmutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään\nvielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan\ntämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin\nkatumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli\nniitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa\nnopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä\njoutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten\nestettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa\nkuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen\nhyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat\njalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja\nräikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta\nniiden punainen sisustuskin oli näkösällä -- ja tätä väriä oli muukin\nvaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan\nhöyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen\nkasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat\nilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua,\nhillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi\nmielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä,\njossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen\nylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti\nvanhaa skotlantilaista laulunpätkää:\n\n    Vain leikkiäkö lemmelläin\n    nuo kesäkauden muiskut?\n    Oi, maksan sulle, ystäväin,\n    kun saapuu talven tuiskut:\n    jos et, jos et, sä uskoton,\n    jos et sä jälleen käänny,\n    hymyni muille armas on,\n    en huoliin vuokses näänny!\n\nNyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat\npysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun\npäästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja\ntervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä\nvastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin\noliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi\ntavattavissa. Kyselty vastasi -- ja, kuten Thalaban noidan, \"puheensa\nyhä laulun laatuun kävi\" --:\n\n    Nyt metsällä herra\n    jo torvea soittaa,\n    ja puoliso seppeltä\n    solmia koittaa;\n    on kammariss' Ellin\n    sammalist' alus,\n    kun hiljaa Lord William\n    hiipiä halus.\n\nTästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward\nsai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden\nvuoksi ainoastaan sana \"kellarimestari\" oli tajuttavissa. Waverley siis\npyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten\nasian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia\nja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. -- \"Omituinenpa\non tämä oppaaksi\", ajatteli Edward, \"ja suurestikin Shakespearen\ntemppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan\nheittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet.\" --\nSillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se\nmarjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla\nteki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän\nvanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin\nväliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen\npaita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina\ntuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.\n\n_Major domus_, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä\nparoonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa\nsisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä\nrättäri Macwheeblea ylempikin), -- _major domus_ laski pois\nlapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan\nsilmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli\ntuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo\nsaattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras\ntahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa,\nettä hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan\nja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa\nomalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä\nerityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin\nvirvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana,\njoka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet\nmolemmat puutarhurioppilaat (hän lausui _molemmat_ erikoisella\näänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen\njärjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja\ntarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi\nharrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen\nhupiin olikin.\n\n\"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin\", virkahti Edwardin\nomituinen seuralainen.\n\nJulma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David\nGellatley -- siksi hänet nyt mainittiin -- sai jyrkän käskyn etsiä\nhänen armoaan \"mustalta noidalta\" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli\nsaapunut muuan herra etelästä.\n\n\"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?\" kysyi Edward.\n\n\"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin\nsentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä -- vaikka\nhän on enemmän ilkimys kuin narri.\"\n\nWaverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti\nvahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne\nkääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun\npesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle\nhän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.\n\n\"Hän on hupakko, sir\", sanoi kellarimestari, \"sellaisia on melkein\njokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt.\nVielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan\nkun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose\nneidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut\npelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa,\nhänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat\npikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut\ntyhjäntoimittajana pitkin seutua -- tainneepa joskus parannella herran\nkalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä\nei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni\nsiitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa\nTully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen.\"\n\nMutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan\nparempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.\n\n\n\n\nVII.\n\nRose Bradwardine ja hänen isänsä.\n\n\nMiss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin\n-- kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa -- kun eräässä\nkaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa\nBordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin\nvasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan\nhuutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti\n\"Tully-Veolanin ruusuksi\" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu.\nTässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti\neläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o.\njoiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi.\nEihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin\ntunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen\npaljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea\njäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella\nhyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea\ntukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput.\nKuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä\nsurumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä\nvilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai\nkoko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi,\nmutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän\nsaapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan\nkapteeni Waverleytä.\n\nKun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää,\nettei _musta noita_, joka äsken kellarimestarin selitellessä\nherransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään\ntekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli\nosa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui\nhäveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan\nkaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana\nitse Bradwardinen parooni, \"innoissaan vieraanvaran suodakseen\",\nharppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen\nmuistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän\noli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan\njokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin\nruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin\nenglantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys\nmuistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut\nPariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa\nkäytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset\nkuin ulkomuotonsakin.\n\nHänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa\nhyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen\nlakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu\nlainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet\nehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine\nmatkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa\npalveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan\nsyytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen,\nseurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa\nkanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään.\nLakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen\nmieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä,\njolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat\nsotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja\njakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen\nyksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä\nalustalaisvaltakunnassaan. \"Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut\ntilukset\", oli hänellä tapana selittää, \"oli David I julistanut\nvapaaksi paroonikunnaksi, _cum liberali potest, habendi curias et\njusticias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et\ninfang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand_.\"\nNäiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan\nselittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen\nparooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja\nmestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin\nkuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana\npuhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan\nsyytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä\ntehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin\nvanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät\nkuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään -- ja panetti erään vanhan\neukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan\nmuitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin\nlisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.\n\nHänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen\nnäytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan\nnäkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja\ntäsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen\nsilmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä\nenglantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä _à la mode\nFrançaise_ ja suudellessaan häntä molemmille poskille -- puristuksen\nlujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan\nrippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.\n\n\"Kautta ritarikunniani\", hän virkkoi, \"tulenpa jälleen nuoreksi teidät\ntäällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta\nrungosta -- _spes altera_, kuten Maro lausuikse -- ja teillä on\nisäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin\nvanha ystäväni, Sir Everard -- _mais cela viendra avec le tempus_,\nkuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli\npuheena _sagesse de Madame son épouse_. -- Ja olette siis ottanut\nkokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi,\nja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja\najat ovat muuttuneet. -- Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja\nkaunis mrs. Rachel? -- Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta\nhän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu -- _et\nsingula praedantur anni_ -- se on varma se. Vaan vielä kerran lausun\nteidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! --\nMeneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän\nnoutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta\nDundeehin.\"\n\nRose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen\nkulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen --\nsaadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä\nomaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen\nlähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.\n\n\"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni\nWaverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin\n_epulae lautiores_ -- sanon _epulae_ mieluummin kuin _prandium_, koska\njälkimäinen sana on kansanomainen: _epulae ad senatum, prandium vero ad\npopulum attinet_, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että\nBordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; _c'est des douze oreilles_, kuten\nkapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa -- _vinum primae notae_ oli se St.\nAndrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley,\nsuuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä\nkellarini voi tarjota.\"\n\nTätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui\npuistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti.\nSiellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin\npukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin\njohtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella\nmuodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni\nvei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin.\nSen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä\nriippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle\nhengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat\nBradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan\nyläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä\noli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut\npaikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.\n\nNämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni\nnuorelle ystävälleen. \"Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple,\nlisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera\nmetsästäjä -- _gaudet equis et canibus_ -- muuten hyvin siivo\nnuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa\nmaanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään,\njoka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos\nsaamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista\ntaipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua --\n_servabit odorem testa diu_ -- ja meidän kesken puhuen luulen,\nettä hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen -- muuan Bullsegg, joka\nsaapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin\nsemmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli\nhivutustautiin. Herransa kuoltua -- voinetteko uskoakaan sellaista\nhäpeää -- tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan,\nonnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady\nKillancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli\nmies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi\nkirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi\nomistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen\nja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku\nsiitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen\nviimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä\nYlänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin\nBullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta,\njotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu\nja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä\nvanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle;\nsaattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi\nkymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla.\nMeidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja\nsellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä -- _vix ea nostra voco_,\nkuten Naso sanoo. -- Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin\noikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon\npappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan\nwhigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen\nmessupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa,\nomavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin\nnaudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä\nkolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja\nasiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen\nhäilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein\ntahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut\ntuottaneet molemmatkin.\"\n\n    Ja siinä kun miehistä mainittiin,\n    he tulivat, atria alkoi niin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPidot.\n\n\nAtria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja\naistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä\ntunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen\nloordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley\nitse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä.\nKuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi\nosottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa\nedessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa\nsyrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä\nkohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan\ntekotukan kamaran.\n\nTuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle\ntahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt\nsen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä\nasennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman\nhankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun\nnämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr.\nMacwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei\nsuuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta\nmainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan,\nharmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan\ntepastelevaa mäyräkoiraa.\n\nUskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä,\nmiellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden\nkärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka\n\n    vapaasta tahdostansa hylkäsivät\n    etunsa, asemansa kaikkineen.\n\nKun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa\ntästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten\nhienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras\nmaanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään,\noli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa\nvaltioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen\nhyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto _ei milloinkaan\nahdistellut omistajaansa_.\n\nKun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle,\nkohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen,\n_minkä_ kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt\nyleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella\nsulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien\nhuomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen\nmuiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti\nvastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin\ntyöläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin,\nmyöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson -- eli, kuten parooni\nleikillään häntä nimitteli, _Alexander ab Alexandro_ -- paroonilta\nsalavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän\npalasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja\nlaski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu\nmonimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen\navaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen\nvanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen\nkarhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella,\nylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben\nJonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui\nHäräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi\nhäneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista\nentisajan muistokapinetta.\n\n\"Se esittää\", hän virkkoi, \"perheemme valiokoristetta, karhua,\nhuomannette -- _seisovaa_ karhua, koskapa jokainen hyvä\nvaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon:\nhevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon _in\nactu ferociori_ eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa\nasennossa olevaksi. No niin, sir, -- tällä mitä kunnioittavimmalla\nkilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä\nvaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli\nkypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi\nkilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison\ntahi tyttären siveyttä -- perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen -- ja\nsiten kävi kuten Vergilius lausuu:\n\n    \"_Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus_.\n\n\"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin\nSt. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka\noli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien\nsaaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä\non 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä\nluultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia.\nJa vaikka minulle ovat arvottomat moiset _anilia_, niin varmaa on,\nettä tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana\nperintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin\nsuurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen\nsaapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti\nkunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi.\"\n\nPitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi\nlukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl.\nkorttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa\nBradwardinen pyhän karhun sisällön.\n\nKauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli\nahdistunein mielin valiolausetta \"Varo karhua\"; mutta samalla hän myös\nselvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa\nhänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään\nmuotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän\npäätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista.\nLuottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä\npyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli\nodottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet\naikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita -- \"tehonsa täytti hyvä viini\nheti.\" Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä\nmetsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset\nnimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan\nkäyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja\nKillieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi\nviimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi\niloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä\nsuoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen\nloppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti\nerehtynyt.\n\nKun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti\nkohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley\nyhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä\nvirkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie\nMaclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin\nloordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta\nvieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen\nvieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan\noli nimenä _deoch an doruis_) paroonin suvun kunniaksi.\n\nTässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän\npitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin,\nsaattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä\nhän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin\nsydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle,\nkannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta)\nsekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan,\nvieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä\nparooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen\ntulkittaisiin suureksi loukkaukseksi _leges conviviales_\neli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi\nodottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä\nvuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille\nei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin\nSkotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi\nkiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa\nliikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän\nhevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat\npidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä\nFalstaff sanoo yön suloksi.\n\nLuckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut\nlattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin\nkuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään,\nvetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen\nontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman\njyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian\nepätasaisuuksiin -- jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä\nja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen\nseurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen\nnokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi\nnähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren,\nvähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan\nmyöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.\n\nPian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman\ntyön; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden\nvältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua\nyht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan,\nvähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti\nranskalaisia _chansons à boire_ ja lasketteli latinalaisia\nsananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla\näänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja\nmullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta\nmaantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa\nja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli\nkaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan\nhiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi\nhänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa\n\"sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti.\"\nSitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin\ntapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:\n\n    Mon coeur volage, dit-elle,\n      N'est pas pour vous, garçon;\n    Est pour un homme de guerre,\n      Qui a barbe au menton.\n            Lon, lon, laridon.\n\n\n    Qui porte chapeau à plume,\n      Soulier à rouge talon,\n    Qui joue de la flute,\n      Aussi de violon.\n            Lon, lon, laridon.\n\nBalmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta\nhuikata \"hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't,\nCuparin piipari\":\n\n    Glenbarchan-kunnaat kiipeän\n    ja Killiebraidin pengermän,\n    raskaaksi tunnen työni tän,\n        pyynnissä vuorien riistan.\n\nParoonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän\nluopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen _Lon, lon,\nlaridoniaan_ ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa\nhalveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:\n\n    Jos metso nousee lentohon,\n    varalla luoti valmis on,\n    on reppuun työntää vaivaton --\n        hukkaanpa harvoin ammun.\n\nTurhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi\nensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että \"tässä\non enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa\nyhteensä.\" Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja\nmitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta\nvieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä\ntavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea\nkohtaan. Hän julisti punaviinin olevan \"latkua\" ja kiljaisi paloviinaa\npöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi\ntämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa\nkummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen\näännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella\nniitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin\nvuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin\nasioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan \"sille\nsamettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia\nvuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä\nmättääseen!\"\n\nEdward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että\nkuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa\nkompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa\ntuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli\nerikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän\npalveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli\nBradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. \"Sir\", hän virkkoi, \"olkoot\nmielipiteeni, _tamquam privatus_, näissä asioissa mitkä tahansa,\nniin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun\nvieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään\npidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita\nsotilaslakia, _sacramentum militare_, joka sitoo kunkin upseerin\nuskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä\nTitus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden\nonnettomuudekseen täytyi _exuere sacramentum_ -- rikkoa\nlegio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin\nnykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon.\"\n\n\"Ei niin tuntematon kuin te sanotte\", karjui Balmawhapple; \"tiedänpä\nhyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos\nkaikki hornan whigit olisivat ottaneet --\"\n\nTässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa.\nEdellinen huusi: \"Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota\ntietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja\nenglantilaisen edessä\", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea\nsallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan\nmieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja\nhalveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut\npiitata mistään muusta maallisesta.\n\n\"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte\n_sui juris_ olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta\npuolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä\npienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on\n_quasi_ minun -- se kun on vaitiolon kautta uudistetulla\nsopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa -- täällä olen _in\nloco parentis_ teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei\nteille mitään vahinkoa tapahdu. -- Ja mitä teihin tulee, loordi\nBalmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä\nhyvien tapojen tieltä horjahduksia.\"\n\n\"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja\nTully-Veolanin loordi\", vastasi metsästäjä tuimasti, \"tekeväni\nteirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta,\nolkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma,\njoka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta.\"\n\nTuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia\nhurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja\nketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja\nhän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä\nvielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.\n\nEdward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui\nKillancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan\nruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä\nasennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin\nsaatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle\nsuojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa\npoukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen.\nOlkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen\ntahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta.\nMutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen\nasunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut\nkamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja.\nHän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen:\n\"Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään\nkunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti\npelmennellä?\" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden\npäälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat\nhe melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla\nerotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois\nBalmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle\nwhigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja\nSkotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin\navulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta\nmenemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät\nja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut\nselville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: \"kentaurit\" ja \"lapiitit.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nKatumus ja sovinto.\n\n\nWaverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin\nkohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja\nheräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista.\nHäntä oli mieskohtaisesti loukattu -- häntä aatelismiestä, soturia,\nWaverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se\nkohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin\nhän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä\ntaivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään\nvoisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties\nrehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi\nhänen perheensä onnettomuuteen -- tahi saattaisi hän menettää oman\nhenkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto,\ntyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.\n\nKaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty\nloukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli\nhäväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut\ntilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä,\nettä jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta\nupseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä\nTully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi\nBalmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät\nvaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee\nja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna,\nkakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan\npaisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka\nsaivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen\nylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa\noli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi\nkirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä\nlähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren\nvieraansa lepoa.\n\nWaverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä\nja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa\nkäsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään\npariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni\ntehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen\nlähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän\nihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut\nparempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan\nsielulliseen hupiinsa -- pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut\nsyynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli.\nYht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän\nikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen\nkäsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun\nsyventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: \"Oliko loordi Balmawhapple täällä\nyötä?\" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän\nensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti\nkieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.\n\nTovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen\nherransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä.\nEdwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan\nepätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta.\nHän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla\ntyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin\nhäikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään\nmurjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja\nnäytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa\ntalutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle\nhuonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: \"Kapteeni\nWaverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple,\non pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli\n_monomachian_ tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä\nlausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää\nmuisto muutamista eilis-illan _symposionin_ kohdista, joiden\ntäytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä\nhallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun\nsellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen\njärkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille\nystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista\nmyöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän\nerikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa _dans son\ntort_, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le\nBretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa -- sillä\nonhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on\nollut, _mavortia pectora_, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja\nsotaista heimoa eli kansaa.\"\n\nEdward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden,\njonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi.\nHänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi\nainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea\ntapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.\n\n\"Varsin sievästi sanottu\", vastasi parooni, \"sillä epäilemättä, jos\nmies on _ebrius_ eli päissään -- jollainen sattuma voi ja saa\ntapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle\n-- ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään\nollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy\nolettaa, että _vinum locutum est_; sanat eivät ole olleet hänen\nomansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen\nhenkilöön nähden, joka on _ebriosus_ eli juomari, syystä että, jos\nhän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä\nei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden\nsäännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja\nsiivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. -- Ja lähtekäämme\nnyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!\"\n\nTehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun\nmyöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss\nBradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa\ntunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti\nhämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän\nkantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi\nhän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss\nBradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta;\nja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän\naamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa\nselkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen\nasti viipymisestä.\n\nWaverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin\npäivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi\nensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja\nilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra\nosotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden,\npäätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi\npitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään\npoistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen\naikaisempaa lähtöä. \"En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua\nvasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa\nkemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti _ebrii_ eli\npäihtyneet, vähintään _ebrioli_, minkä nimityksen vanhat antoivat\nniille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset\nvertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä,\nkapteeni Waverley -- järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte\nryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä\nminä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa\noppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt\nkohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte.\"\n\nHän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin\nnimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään\nhuomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista\nmuistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei\nainoastaan ollut _ebriolus_, vaan jotakuinkin likipitäen\n_ebrius_, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko\nseurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen\nlairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa\ntunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: \"Ei, sir, vaikka itse\nvoin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan\nniitä, jotka ryyppivät viiniä _gulae causa_, vain kurkkunsa\nkutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen\nlakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä _Liber\nPater_ oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti\nyhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu _Historia\nnaturalis_ teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir -- minä\npidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa\nkasvot eli, Flaccuksen sanoilla, _recepto amico_.\"\n\nNiin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena\nlausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää\nkyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään\nuskomattomuuden ilmauksella.\n\nSitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David\nGellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun\nhaarassa. \"Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda\nteille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin\nmetsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei\nmilloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan.\nVaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä\nkuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja\nsentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan.\" Waverley\nlausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen\nluottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut\nrajupäinen, _nec naturaliter idiota_, kuten hulluudentodistuksissa\nlausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin\nhyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti\nhupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. \"Hän on päässyt\nväleihin kanssamme sen kautta\", jatkoi parooni, \"että henkensä uhalla\npelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia\nruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo -- mikä\nhäneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt\novat perusteltuja\",\n\nMiss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti\nmusiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen\nkeveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä\nsuhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia\nsävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen\nsattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille.\nDavie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat\nystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin\nkarsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen.\nRahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin\nparempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa\nkohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun\nnäkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he\njohdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja\nkekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat\nilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen,\nett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi,\nkovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin\nneekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on\npuhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta\notaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se\nhupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen\nponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta,\nettä pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen\nrahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta\nmetsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan),\nsuurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja\neläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli\nuskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.\n\nRatsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen\nlaulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:\n\n    Joutuin vain, joutuin vain\n    yli vuorten korkeain,\n    missä viita vehmahinna,\n    missä lähde leppoisinna,\n    missä liekopeite laajin,\n    missä aamukaste taajin,\n    missä tetri kaunein juo sen,\n    missä keijut leijuu luo sen!\n    Metsän kätköön rientäkäämme,\n    yksiksemme rauhaan jäämme!\n    Joutuin vain, joutuin vain\n    yli vuorten korkeain.\n\n\"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss\nBradwardine?\" kysyi Waverley.\n\n\"En luule\", vastasi hän. \"Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin\nkorvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle\nlahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan\nsetä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei\npäässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja\nsärkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi.\nIsäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli.\nHän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä\nolevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi\nhäntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta\nsellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu.\nMutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän\nvastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole\nmilloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan\nveljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli.\"\n\n\"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin\ntiedustelisi?\" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava\nkertomus heti herätti mielenkiintoa.\n\n\"Kenties\", vastasi Rose; \"mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella\nhänen tunteisiinsa tässä suhteessa.\"\n\nSillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa\ntavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan\nmukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas,\ntukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta\nohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:\n\n    Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,\n    ho la ho! Vite! vite debout.\n\n\n\n\nX.\n\nEilistä järkevämpi päivä.\n\n\nParooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan\nja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena,\nmetsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät\nheleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit\nsekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen\nkolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi\npalvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.\n\nNäissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä\njokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä\neräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn\ntaluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä\nrakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita.\nNämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden\nolla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan\nnimityksillä niin hivelevillä kuin _Maister Gellatley_, vaikka\nluultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle\ntoista arvonimeä, _daft (hassu) Davie_. Mutta tämä ei ole mitään\nharvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään\nkokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä\nvuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa\nvuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden\nja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.\n\nPoikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he\ntäyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua\nsaatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa.\nParooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy,\nja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella _couteau de\nchassellaan_ nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti,\noli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä _faire la curée_). Tämän\njälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän\nmaiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr.\nBradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa\nvalaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka\nmuodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta\nkuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan\nkertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa\nopettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.\n\nVaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat\naivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille\nhyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen,\najatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa\nrunouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili\nsiitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä\nja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle\nkävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia -- vanhan\nHardyknuten perikuvana --\n\n    itähän vankkana astui\n    ja vankkana länteen taas.\n\nMitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista\nrunoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi\nkuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki\nerilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa\nmuodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan\nerilaiset _toto coelo_, kuten parooni olisi sanonut, niin oli\nheillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni\ntosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä\njyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli\nmielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan\nmielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden\naikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin\nvastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr.\nBradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat\nWaverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa\nryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja\navasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten\nsaamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on\ntärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman\narvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan,\njotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi\nvalaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle\nrakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina\nvieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida\npalvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.\n\nMolemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin\ntyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä\nenemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista\nluonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja\nnykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen,\nettä Edward oli _puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae\nindolis_, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei\nkärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja -- ja tästä\nseikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei\nollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa,\nhengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa\nkeskusteluun.\n\nPäivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli,\nkuten hän sen nimitti, _troisième étageen_. Hän opasti Waverleyn\nparinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit\nnäyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia;\nsellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä,\nkapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen\nnuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin\nkuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.\n\nKiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei\nhuimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana\noli Rosen _sanctum sanctorum_, vierashuone. Se oli pieni, mutta\nmiellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi\nkoristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään\npaimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia\nkymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin,\nkädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille\nomituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa\nmuotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen\nja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden\npiirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi\nnauruun. \"Tuo kuva\", sanoi hän, \"oli hyvän äitini naisekasta haaveilua\n(Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley -- talon näytin\nteille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen\nkutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin\nantanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui\nBerwickin herttuan erityisestä pyytelystä.\"\n\nHyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi\nEdwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian,\nkoska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli\nensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen\naukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia,\nkunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että\njoskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa\narvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen\nmies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin,\njoilla itse oli kunnostautunut.\n\nMiss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja\nhänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat\nluontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän\noli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin\nmuutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli\nyritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti\nalotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä\nvarma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni\nklaveerilla säestämään lauluaan -- vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut\nSkotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti,\nhyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi\nvoinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen\nluontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto\n\"säkeeseen liittyy kuolemattomaan\", niin erottaa ne moni esittäjä mitä\nkurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen\nhenkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa\nuseimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni\nja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta\npuuttuva.\n\nVierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä\ntoisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka\nhän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin\nkautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä\nkaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha\nkutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso,\njossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui\nviidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla,\njoita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä\nhuippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi\nsortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin\nulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä,\nosa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi\nnimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen\npainuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa,\nvaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes\ntaivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle\nmiellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.\n\nVanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja\nskotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella\ninnolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä\noli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina,\njosta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja\nRosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku\nkylärunoilija, joka\n\n    unhosta säästäin nimet urhojen,\n    omansa laulamatta jätti vaan.\n\nHänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken\nsen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä\nniin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea\nkärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.\n\n      _Pyhän Swithinin Istuin_.\n\n    Sä Pyhienpäivänä vuoteesees\n    kun käyt, heti siunaus huokaa ees,\n    tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,\n    sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.\n\n    Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön\n    villiytyy vimmahan riettaan työn --\n    halk' ilman keijuen kuutamossa\n    tai piilossa pilven pimennossa.\n\n    Pyhän Swithinin Istuimelle käy\n    paroonin puoliso nuor' -- ei näy\n    katseessa kauhua, loihdun joskin\n    yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.\n\n    Sen Swithin uljas lausua ties,\n    kun kesk-yön kätköhön astui mies,\n    ja Noidan lennosta käski alas\n    sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.\n\n    Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,\n    Yön Noita kun ilmassa samoaa,\n    ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,\n    tuon vastata täytyy -- se varmana pysyy.\n\n    Paroonilla sodissa Robertin\n    vasallina vuos' on jo kolmaskin,\n    ei tietoa retkistä ritarin urheen,\n    siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.\n\n    Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,\n    salon huuhkajako noin huutelee,\n    noin naurun ja itkun keskitieltä,\n    vai virranko haltijan vaivaa mieltä?\n\n    Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,\n    veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,\n    tyven kauhea voittaa myrskyn humun,\n    käy haamu keskestä harmaan sumun!\n\n\"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin\nkapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta\nlaulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan\nolleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten\nhänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'.\"\n\n\"Se on noita sepitelmiä\", mr. Bradwardine huomautti, \"jotka taikauskon\naikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa,\nniinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä,\njoita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi\nJulius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen\nkustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus\nSkyttelle, Dudershoffin paroonille.\"\n\n\"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä\nvastaan\", virkkoi Rose, \"ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan,\nkun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon,\nsielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa.\"\n\nWaverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.\n\n\"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin\nesittää? No -- olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota\nepäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli\nhyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi\npoikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus\nnaapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä\nsynnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi\npitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen\nsallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon\nnoituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa\nmielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien\nja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei\nsokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen\nmaatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina\nilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja\npuhunut hänelle sievistelyjä -- mikä ei ollut suureksi kunniaksi\nApollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen\nJanet rukan -- ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin\npistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti\nhiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa!\nVarokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki,\nkauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka\nolivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille\nja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne\nitsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla\nuhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa.\"\n\n\"_Risu solvuntur tabulae_\", sanoi parooni; \"toinnuttuaan\nsilmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan\nuutta juttua Janet Gellatleytä vastaan.\"\n\nTämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki\n\n    nuo joutoaatteet, näköerheen aaveet,\n    ja unennäöt, loihtuluvut, taiat,\n    ennustusmerkit, heikon järjen haaveet,\n    tekaistut tiedot, harmaat satuaiat.\n\nSellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa\nkului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.\n\n\n\n\nXI.\n\nMuuan havainto. -- Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.\n\n\nSeuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan\naamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin\nedustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten\nholhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan\nkäänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa,\nikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:\n\n    Nuor' rakkaus kaunis on -- häilyvä vain;\n    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?\n    Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',\n    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.\n\n    Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;\n    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?\n    Viha vanhan ei unholla vaimene pois,\n    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.\n\n    Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;\n    _satakielen sä kuuletko kankahalla_?\n    Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,\n    _urorastaalla pää on jo siiven alla_.\n\nWaverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen\npilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja\nkoetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie\nei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen\nnarriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä\nmuuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt\nkotiinsa \"saappaat hurmetta kukkuroillaan.\" Puutarhassa hän kuitenkin\ntapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että\nhän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili\npuutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään\nSumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta\nEdward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla,\nettä Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena\nhänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa\nnuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten\njoutunut aseettomaksi -- ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.\n\nSuuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen\nisäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä,\nestäessään hänet tuosta kaksintaistelusta -- tätä seikkaa voitaisiin\ntulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin\nepäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä\nhuolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että\nBalmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä\nmolemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan\nkaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella,\njoka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran\nlausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.\n\nTämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei\ntäydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi\nilmaisematta mielenkarvauttaan \"Pyhää karhua\" kohtaan, joka oli antanut\nkiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys\nsiinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, \"että\nvaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana\nkilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa\nluonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin\n_Hieroglyphica Animalium_ teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli\nse ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle\nriidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton\nkiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa,\njoka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se\nolisi ollut _Bear-Warden_ (karhunvartija). Se oli tosiaankin\ntörkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut\nvillipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait\nolette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille.\nToiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan\nmainetöillä, vaan että se oli muodostunut _paranomasiana_ eli\nsanaleikkinä sukunimestämme -- jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on\nnimenä _armoires parlantes_ ja latinaksi _arma cantantia_.\nMoinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja\nkerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle,\nkunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa\naateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä\ntahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia\nkaskukirjoissa tavataan.\" Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei\nsanonut sen enempää kuin että se päätettiin \"oikealla tavalla.\"\n\nOlen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta\nTully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan\ntarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti.\nHilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin\nkiihkeän \"vaakunatieteen ylvästelijän\" haasteluihin kuin parooni oli;\nmutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa,\njoka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta\nkosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää\nymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan\nhalukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se\nei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan\nmyöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden\nsarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan\ntyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli\nsaatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli\ntodellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen\nhuomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan -- mikä on\nomiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen\nei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka\nisälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön\nhurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä\nsokeinta isän hellyyttä.\n\nTyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille\ntaholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana\nilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko\nsuurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan\nsopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty\nmuutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss\nBradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran\nraha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo\nliian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa\nperintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä\ntytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä)\nitseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen,\nolipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja\npalkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta\nlakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman,\nneuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista.\nMutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli\nhänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli\nmiehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin\naikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia\nkelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän\n_les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki\nconseille_; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien\nraakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa\nlaajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen\nei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut\nsodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa\nhäntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen\nsalaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana\nkysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen -- ja tämä vielä Bradwardine\n-- puuhaisi _in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post\nbattaliam_ s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun\njälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen\nparoonius oli annettu. \"Ei\", pitkitti hän, \"ilman epäilystä, _procul\ndubio_, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi\npois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua\nvarjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi\nloukkaamasta heimolaiseni oikeutta -- Malcolm Bradwardinen,\nInchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni\nhaaraa.\"\n\nMiss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui\nkaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin\ntilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten\ntietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan\nleirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin\nhän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa\nkallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat\nenglantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi\nsoitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan\nteki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai\nkiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä\nlisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen\nkäsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia\nmuistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti\nsuuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua,\njoka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia.\nAsioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan,\nEdwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias\nkaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen\nsydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä\nalituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan\nmielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi\nsyventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa,\nuneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä\nuhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin\nBourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla\nyläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien\nnaikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten\ntunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja\nhaaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä\nEdwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että\nkoko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen\nolisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä\nlähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä\noli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni\nolisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn\npenseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan\nmaailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä\najattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen\nkiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa\nherkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin\nkauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut\njuuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat\nensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen,\nliian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia\nominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva\nnuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko\nmahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan\nkuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia\nterottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen,\nmilloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan\noikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla\nnoilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan\nei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä,\njonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu\nsellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä\n-- vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä\nlausua -- on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä\nvalinnassa, tahi -- mikä vie yhteen -- valitsee sen (niinkuin\nenenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää _le\nbeau idéalille_ tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän\ntodellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän\nnuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan,\njonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen\naiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa\nkanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin\nvarovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi\nollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä\npian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei\nsovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän\nkeskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea\nmuuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran\ntunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat\nystävyyttä ylemmiksi.\n\nOlen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut\nkirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen.\nMutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen\nhänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten\nhenkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten\nolivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan,\njota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta.\nKirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet\nsaattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä\nsellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä,\nepäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten\nehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi\ntuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu\ntuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia\nperiaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia\nvaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi\ntyöskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä\nasioissa.\n\nTämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat\npelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr.\nBradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista\nkeskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen\nvaltiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut\nmaanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut\ntärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi\nikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain\netuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta,\njossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin\nylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa\nollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa -- ja pysyi edelleenkin\nrakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.\n\n\n\n\nXII.\n\nRosvoretki ja sen seuraukset.\n\n\nEdward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä\naamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä\nhämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät\nmaitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa,\näänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta.\nKun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta\nkuin voihkauksia \"Herra armahda!\" ja \"Siunatkoon!\" jotka eivät suoneet\nmitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä\nnäki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa\nselässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen\nkutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä\nkymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.\n\nRättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään\nselittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka\nkasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he\nkävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin\nnäkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen\nmaanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä\ntahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien\nhän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:\n\n    on mennyt talo, tavara,\n\nkunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta\nletkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.\n\nSiirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja\nhuimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen\nkasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan,\nettä hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa\nvoisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä\npuhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren\nystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä\nsuuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain\ntoivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki\nhänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. \"Aamiaisenne on tänään\njokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko _cateraneja_ on\nviime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki\nlypsylehmämme.\"\n\n\"Joukko _cateraneja_?\n\n\"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa,\nmaksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta\nisäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä\nedelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta\nkarjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut\ntästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään\nhänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin -- ja jos hän ei itse\njoudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista\nhurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole\nrauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua\nkuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin\nhillitön -- oi, mihin joudummekaan!\" -- Rose rukka lannistui kokonaan\nja puhkesi kyyneliin.\n\nSamassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin\nWaverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään.\n\"Eikö ole häpeä\", sanoi hän, \"että hän esiintyy minkään herrasmiehen\nedessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja\nlypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! --\nKapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin\nhänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan\nisänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien\nrosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään\nmuskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi.\"\nRättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä\nparooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä\nisännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa\nmääräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon\ntavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli\nmiekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa\ntapaan täysissä aseissa. -- Tämän murheellisen julistuksen annettuaan\nhän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään\nhitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte\nliikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi\ntaipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.\n\nParooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä\nkiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka\nesitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä\ntuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa\nrintapanssariin. -- \"Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni\", hän\nvirkkoi, \"hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan\nkeräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan\nroistoja, jotka ovat ikuisesti olleet _lapis offensionis et petra\nscandali_, loukkauskivenä alamaan asujamille -- hän löi heidät\npakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita\nkansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen\npojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!\"\n\nSyntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on\ntavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia\nneuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun\nvälimiehen _cateranien_ luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti\nsuostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli\nsitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää\nvarkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän\nsuositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston\nonkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin\nsuinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward\nehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon\nsotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan,\nvihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus\nMac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin,\nkuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.\n\nMikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä.\nSuoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti\nhäpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan\noloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet\nFergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä\nmyönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, \"senkautta tulisi\ntakaisin _in integrum_ jok'ainoa hieho ja mullikka minkä\npäällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm\nCanmoren päivistä asti.\"\n\nHän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti\ntoimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin\nja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa,\nkehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; \"ja sitte, sir, nämä\n_nebulones nequissimi_, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat\nsaman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:\n\n    \"elisos oculos, et siccum sanguine guttur.\"\n\nRättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti\ntaskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei\nko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi\npuolenpäivän. _Cateranit_ oli nähty heti auringonnousun jälkeen\nBallybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla,\nolisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista,\ntuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä,\neikä tosiaan mahdollinenkaan.\n\nTätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis\nmihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle\ntärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri\nlähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja\npanisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.\n\nParoonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä,\nWaverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan\nmiehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.\n\n\"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään\nsuuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi,\nmikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En\noikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta\nrohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan\nmaksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille.\"\n\n\"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin\nainakin herrasmies?\"\n\n\"Kaikin puolin\", vastasi Rose. \"Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka\nkreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa\ntunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan\naatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni\nsillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi\nhänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri\nMacwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut\nsalatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta\nFergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan\nnostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin\nisäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!\"\n\n\"Hyvä kapteeni Waverley\", pitkitti hän, \"koettakaa tekin vaikuttaa\nisääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on\nvain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen\ntahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa\nylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä\nlähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen\npalvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät\nkannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja\nseuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään\nväännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit,\njoiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En\nvoinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden\nkauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja\nverisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin\nlinnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti\npois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä\nryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?\"\n\nWaverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon\nyhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli\ntuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan\nsekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin\nnäkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan\nloihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja\npuhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta\ntapauksesta.\n\nParooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut\ntakaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta\nkokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden\nEdwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa\nsuhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan\navautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle\ntäysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä\ntäydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli\ntukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat\npoimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt\n_kilt_ eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet\nnäkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset\npuolustusaseet -- tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli\nlyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet _Duinhewasseliksi_ eli\nherrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla\nkilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella\nkädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän\ntapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti\narvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti\nsamaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: \"Tervetuloa, Evan\nDhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?\"\n\n\"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr\", vastasi lähetti, \"tervehtii sinua,\nBradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että\nsinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä\nnäkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo\nvanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän\npyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi\nennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa\nsinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen\nvast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta\nvuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät\nsaaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven\nvuoksi tahtoisi menettää ystävänsä.\"\n\nTähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän\ntiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen _kuninkaalle_,\nja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä\nperiaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä,\nsillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä\nole.\"\n\nKun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan\nmitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän\njoi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja\nkelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella\nBradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi\nsellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi\nparoonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja\nnähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi,\nsaattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on\nvarmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa\npikku ryyppyinä -- jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen\nenempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden\nkarhun kitaan -- oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset\ntiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä\ntavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut\nkovinkaan kaukana olla. \"He ovat särkeneet luun\", hän huomautti, \"vaan\neivät ole ehtineet imeä ydintä.\"\n\nSankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä\nnerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja\ntehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu\npuolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja\nmuitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi\nviidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä\nmerkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan\nvielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi\npari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää\nvieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena\ntästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä\nmatkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja\nsankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä\nyllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen\nsaattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja\ntoisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että\ntämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan\nainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa\nsillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.\n\nIllemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät\nyhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen\npolku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa,\nseuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien\nvieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet\nsattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen\nrailojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää\nkallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke\ntahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa\nkivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä\njyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa\njokunen mäntykin.\n\n\"Tämä\", virkkoi Evan, \"on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan\nkymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan.\nSurmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku\nnotkelmassa puron toisella äyräällä -- jos näkönne on hyvä, niin voitte\nkanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät.\"\n\nSola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se\noli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella\nvaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan\nmuu kuin ylämaalainen. Polku itse -- eli se osa hiukan tukevampaa\nmaaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat --\noli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä\nniin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä\noleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille,\njoilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja\nomituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon\nponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan\nhämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei\nkokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen\noli lähinnä ponnistuksena.\n\nVuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu\nneuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että\nEdwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille.\nEdellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan\neri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että\nalamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä\nDonald Bean Lean -- se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat\nkarjan olevan -- ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä\nasuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka\noli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan\nalamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen\naikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan\nparempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän\ntulonsa, \"koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla\nhänelle vastenmielisenä yllätyksenä.\" Ja vastausta odottamatta hän\nripein askelin poistui näkyvistä.\n\nWaverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä\nkantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He\nkulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua\noli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen\nsen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden\nvaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he\nsaapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle\nymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan.\nNouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien\nvuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin\nleppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään,\nja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen\nherttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta.\nTässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas,\njonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan\n-- kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin -- keski-yöllä,\nvaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä.\n-- Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen\nsommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä\nvaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli\nmatkan aihe -- paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän\ntahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.\n\nHänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä\nhiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten:\n\"Tuolla on luola.\" Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan\nsuunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti\nvihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä\nkuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta\ntaholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan\ntapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen\npikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa\nkeralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista\nviipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte\nairoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.\n\n\n\n\nXIII.\n\nYlämaan sissin tyyssija.\n\n\nHeidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se\nosottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan\nkallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana\nvastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä\nkuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen\nrunsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa\npunaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa,\nettä tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi\npäättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi\nvenemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti,\nvetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla\nvauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari\nvenemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo\nkaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena\nleveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä.\nSamassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen\nrannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä,\nasettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan.\nHän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui\nkuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat\nnäkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.\n\nLuolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut,\njotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta,\nvaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan\nsysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista,\ntoisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan\netäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan\nroikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen\nasunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena\nulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.\n\nDonald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli\nvaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan\nhyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan\nmitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan\narmeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan\njuhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla\ntavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja\nsinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän\nnäytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut\nnauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo\ntoivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden\nylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen\nnimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen\nsetänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli,\nWaverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.\n\nHänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä,\nasetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin\neteen kolme puuvatia, täynnä _eanaruichia_, eräänlaista voimakasta\nlihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin\nmaistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka\nkatosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina.\nJuhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin\ntarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei\nsitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti\npahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: \"Olisinpahan vain\ntiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka\nneljänkymmenen penikulman takaa.\"\n\nHän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista,\nja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen\nhenkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien\nlinnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen\nniiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana\nsotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat \"aimo\npoikia.\" Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa\nsattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon\nolleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli\nvetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä\näänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista\nsanottavaa hänelle.\n\nWaverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen\nkysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta\nsaapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean\nkatseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi\npäätään nyökäyttäen: \"Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä\nvarma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä\ntervetullut olette majaani silti.\"\n\nWaverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän\nparhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset\ntähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu\nkanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän\nmuutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa\nsilmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen\nryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen\nmuutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen\nvaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen\nsijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka\nsaapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta\nretkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten\ntikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja\nsyöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat\nankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse\ntahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan\nainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut\nliialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka\nenimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat\nnauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia\nhaitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.\n\nVihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme\nsilmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut\nniitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin\nsiitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä -- Kuninkaan luolassa,\nkuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.\n\nToinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi.\nKäydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla\nolivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku\npitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle\npengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana,\njos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan\nvesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän\nulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten\nkiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen\nkuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja\njyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja\npuolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat\ntunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.\n\nKatsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin\nsalattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku\nkoloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt\nylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi\nEvan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward\ntaistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän\nkuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui\npäiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana\noli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan\npuuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista\nja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman\nkaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki\ntuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman\npersoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina\nainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka\nhame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen\nkirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina\nalas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia\nkorvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän\noli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun\nsaaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle,\noli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti\nWaverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka\nsai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät\nsilmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan\nvierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen,\njohon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.\n\nEvan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden\nriistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen\nmuutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja\nniillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan\nveti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja\nlevättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo\nkulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen\ntämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein\nDugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan\ntyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään\nveneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt\npieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt\nhartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän\nsievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä\nvilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi.\nEvan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui\nesille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi\nvasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen\nkääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin\ngeelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla\nkielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä\nmatkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa\nkajahtelivat hänen säveleensä.\n\nHe astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony\nlykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti\nkömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa,\nmikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan\nkuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta\nläikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta,\njoka hänen sanojensa mukaan oli sekä _näköisä_ että _näpevä_, ja\nsitäpaitsi notkein _strathspeyn_ tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi\nylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä\npahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja\nsurkeihin oloihin.\n\n\"Huh, mitä siihen tulee\", virkkoi Evan, \"niin ei koko Perthshiressä ole\nmitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään\npyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas.\"\n\n\"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!\"\n\n\"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä\n_nosta_ vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan.\"\n\n\"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?\"\n\n\"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän\ntahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta\nkarjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun\nottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän\nalamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle.\"\n\n\"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa\nhommassa?\"\n\n\"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin\nreima mies häntä ennen.\"\n\n\"Kuolisi lain edestä!\"\n\n\"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta -- Crieffin iloisessa\nhirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät,\nniinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu\nlopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan.\"\n\n\"_Toivot_ sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?\"\n\n\"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi\nmärälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?\"\n\n\"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?\"\n\n\"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin\nmikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä.\"\n\n\"Uljas päätös\", sanoi Edward; \"mutta sitä odotellessa, Evan, mihin\nonkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut\nparoonin karjan?\"\n\n\"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä\nennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä\nlienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin\nlaitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin\nteurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani.\"\n\n\"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?\"\n\n\"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin?\nEttehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä\nitseäänkin tapaamassa?\"\n\nNoin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän\nnoustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin\nja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin\nkäytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.\n\nMatkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni\npuro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään\nluolan isännästä.\n\n\"Asuuko hän aina luolassaan?\"\n\n\"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on\ntavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta\nsoppea, onkaloa tahi metsän kätköä.\"\n\n\"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?\"\n\n\"Minun herrani? _Minun_ herrani on taivaassa\", vastasi Evan\nkorskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; \"mutta\ntarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä\nhänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden.\"\n\n\"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti.\"\n\n\"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos\nlaird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin\nmetsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten\nUaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana.\"\n\n\"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö\npäällikkösi kävisi puolustamaan?\"\n\n\"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan\n-- jos nuo tulisivat lain kanssa.\"\n\n\"Ja mitä tekisikään Donald?\"\n\n\"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter\nScriveniin.\"\n\n\"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?\"\n\n\"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin.\"\n\n\"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?\"\n\n\"Se on aivan uskomatonta\", lausui Evan. \"Yksikään alamaalainen koko\nSkotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän\nBally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan _Sidier\nDhu_.\"\n\n\"Ketä niin nimität?\"\n\n\"_Sidier Dhu_ merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia\nkomppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan\nvalvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi\nvuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon.\"\n\nKuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen\nja seuralaisensa kanssa. \"Totisesti\", virkkoi Dugald Mahony leveällä\nmurteellaan, \"siinäpä on itse päällikkö.\"\n\n\"Eikä ole\", sanoi Evan jyrkästi. \"Luuletko että hän saapuisi tuolla\nlailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?\"\n\nMutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: \"Ja sittenkin\nse on hän, ja aivan ilman seuruetta -- ei mukanaan muuta elollista\nolentoa kuin Callum Beg.\"\n\nFergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti\nkuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, _qu'il connait bien ses\ngens_. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta\nnuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä\njoutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton.\nHän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista\npikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat\nhäntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan\nperiaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta\nulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä,\njolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt\nmukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen,\nja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla\nhän harvoin oli ulkosalla.\n\nKun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota\nherätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen\npuku -- jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena -- esitti mitä\nedullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän\npiti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin\nEvan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun\nlintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut\nmuutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti\nskotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat\nja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa\ntahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään\nmiehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.\n\nSievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen\nsävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut\nlähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi\nkatseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja\njyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti\nkaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin\nkiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että\nhänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti\nollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan\nomistajansa hallittavissa. -- Päällikön kasvot siten muistuttivat\nhymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset\nmerkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.\n\nNäitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi\nkohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin\nystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi\nhaastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin\nkajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti,\nEvanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald\nMahonyn keralla.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPäällikkö ja hänen asuntonsa.\n\n\nKolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut\nsen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet\nvoitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi\nvoima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään\npäin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren\nylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä\nmahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian -- mikä oli\nseikkailijamme nimi -- liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut\nkapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai\nparoonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta\nsotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin\ntoimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin\ntalonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan\nkivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua\nalustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen _Ian nan\nChaistel_, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut\nlisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in\nnimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.\n\nFerguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti\nosaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte\nkun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin.\nMuita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan\npalveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta\nhänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa\noleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta\nsaatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen.\nSen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan.\nPian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja\nkunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai\nominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan\nkuusikymmentä vuotta takaperin.\n\nJos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin\nhäneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen\nmaailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta\nmyöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi\nollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään\ntosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani.\nMitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia\nkahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden\nklan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana.\nOmaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä,\nvieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin\nlaatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin\npäällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen\nalustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä\nkylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin\nlaskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka\njäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain\nsaattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita\nemäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka\nvarakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä\nmuitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen\nväen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän\ntoden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta\nkättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.\n\nHänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan\nkomennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka\nhallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen\npäällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää\nhuolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron\njälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he\nkaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan\ntaistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa\nmääräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle\nniin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä\nhän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen\nkäskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen\ntuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden\nhaltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen\nkehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot\ntahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan,\nsiihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut\nsen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi\nhäviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan\nmyötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän\najattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä\nlaittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät\najan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan\npois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.\n\nMitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan\nkaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi\nlähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli\nkohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit.\njoiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin,\nnäyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle;\neivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun\nalamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat\nmonet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille,\njoka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan\nmyöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.\n\nKerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin\nnaapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin\nhallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen\nkruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että\nvaltaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa,\njolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä\nsilmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen\nsovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta\noltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan\naseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan\nylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti\nriitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan\nhuolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea\nkäyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo\nkertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut\nkoko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin\nlairdin kanssa -- missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi\nhyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta\nyhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina\naikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet\nkauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan\nsuunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli\nolevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin\nkolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle\nFergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa\nSkotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä\nedessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden\nsalaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten\ntoimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan\nmuutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja\nylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.\n\nPäällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin\nhilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin\nasuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla\n_luhdilla_ varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut\nFerguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi\nsanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä\nAyrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä\noli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin\nNorthumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt\njälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.\n\nYmpäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta\nrakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut\nMarlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen\nesitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan.\nSatakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä\nkäynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja\nsotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli\nunohtanut kutsuneensa \"muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen\nolivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä\nsellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen\nparoonille tapahtuneen.\"\n\n\"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni\npitää teitä päällikkönään?\" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo\nepäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.\n\n\"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta\nharvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää.\nMutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta\ntakaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin\ntäydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää\nasestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden\nvarjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne.\"\n\n\"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean\nLeanin ja monen muun joukkueet.\"\n\n\"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali\nBlakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille\nvielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme,\nsäkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle\nkunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni.\"\n\nJuhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta,\njonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän.\nPäivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta\nriitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja\nmuutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa;\narvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat,\nlampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät\njaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden\nalapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte\npäällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne\nalustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän\nsarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri\nkaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä\nalempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin\nja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän\nnautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli\nkirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja\nvanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken\nnäköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi\nvälillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.\n\nTällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin\ntaloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän\nyläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja\nlihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli\nsuunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan\npöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu\njaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran\nkimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se\npian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät\nruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla.\nLihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla\njuhlivia Ivorin poikia.\n\nSamat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista\npunaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja\nolutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään\nloukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla\narvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma,\npyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin\nliian kylmäksi vatsalleen.\n\nKolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian\najan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen\nsorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa\nhumisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren\nseurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen\nasemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. \"Nämä\nuljaat, joutilaat heimolaiseni\", virkkoi hän, \"pitävät maatilaani vain\nikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja\nminun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta\ntekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin\nvuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa\nja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni\nWaverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin\nylämaalainen.\" Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin\nmonen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi päällikkö; \"jos olisin halukas isäni tavoin,\nantautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin\nluulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani.\" Sitte hän\nviittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: \"Minne on\nlaulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?\"\n\nMac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen\nviipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä\nkelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella\ninnostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle\nlaulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän\nkatseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen\nlaulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät\npaljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan\nkuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman,\ntulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät\nseisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat\nmiekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus,\nrunoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa\ntavallisille urilleen.\n\nPäällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin\nitse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen\nhopeapikarin punaviinillä. \"Anna tämä\", sanoi hän eräälle palvelijalle,\n\"Mac-Murrough _nan Fonnille_ (lauluniekalle), ja mehun juotuaan\npitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta.\" Laulaja vastaanotti\nhartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria,\nkunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti\nmielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.\n\nMonta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta\nesitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen:\n\"Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; --\nken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; -- ken ei ole\nkumppaniaan hylännyt; -- vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut\nvallan-anastajalle; -- _kiltissä_ kulkeville pojille; --\nylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä.\"\n\nEdwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka\noli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi\nuteliaisuutensa isännälleen. \"Kun huomaan\", lausui tämä vastaukseksi,\n\"että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne,\nniin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen\n-- hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä.\"\n\nEdward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan\nympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven\nsulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon,\njolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nPäällikön sisar.\n\n\nFlora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan,\nsillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin\nmahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön\nvieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta\ntästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin\npuvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi\npariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin\naistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan\ntukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan\nkampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat\nnimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään\nmenoaan.\n\nFlora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat\nantiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset\nja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli\npäivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta\nilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin\nsuloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka\npäällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan\nluonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden\nleiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea,\nmikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen\nsisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä,\npikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia\netuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan\nasti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin\nuskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja\nuhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita\nhillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa -- mitä ei\nvoinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja\nhänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista\nhuomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään\nkohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun\nhoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä\nkiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli\nFloralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan,\njonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.\n\nMiss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa\nvuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine,\njohon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat\nolleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja\nkaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti\nhänelle kapteeni Waverleyn.\n\nKun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen:\n\"Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin\nraakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni\nWaverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin\njuuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen\nhänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta\nMac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella\nvain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta -- syystä ett'ei\nvoi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme\nenglanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä\nMac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen\npääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä\ntehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette,\nennenkuin hän miehille virtensä veisaa.\"\n\n\"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan\neri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille\nmuistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä\", virkkoi Flora\nvältellen.\n\n\"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin\noudolta kuin koko olettamus tuntuikin?\" intti puhuteltu.\n\n\"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa\nkautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja\naivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla\njoukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä.\"\n\n\"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla\nsaattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta\n-- hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun.\"\n\n\"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan\", vastasi\nFlora. \"Una, _mavourneen_!\"\n\nHän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi\nniiaten pujahti ulos huoneesta. \"Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta\nhänen käyttämiään lauseita\", hän selitti, \"ja sitte koetan kykyni\nmukaan tulkita ne teille.\"\n\nFergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una\nasialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora\nnäkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen\nWaverleyhin: \"Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni\nWaverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos\nsuotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä\nkoskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota\njo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun\nilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen\nmielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni\nkeralla.\"\n\nUna läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä\ntoisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa\nkiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he\nsaapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa\nvuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin\nkapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan,\npientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten.\nMaisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin\nsatumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat\ntuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä\npitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen;\nja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen\nkäänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa\nkohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan,\nettä kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli\nsiltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla\nilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea\njalkaa.\n\nTuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana,\nkallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley\nkauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin\nkeijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään\nilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja\nheilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja\nhuolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran\nuhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi\ntervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen\nkatoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.\n\nPolku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron\nreunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä\nhuojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan\nmarjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia\nharjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä\nhuippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut\npyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi\nrakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän\naikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei\nollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan,\nkuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan\nkorkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan\nsäiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen\nvaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että\nsaattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen\npuro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena\nputouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla\njälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi\nhivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa,\nvirtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon\nromanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen\nja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli\nsammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin\naistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.\n\nSiellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden\naskeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä\nskotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory\nDall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva\naurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja\ntuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle\ntummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja\nteki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward\nei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin\nloihtivaa haltijatarta.\n\nNeito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina\nlaulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui\nsammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.\n\n\"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni\nWaverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä\nmielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni\nkärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen\nilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani\nrunollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on\nyksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa.\nKen häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin\nhedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin\njuhlasalin riemua.\"\n\nKuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai\nmielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet\npidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan\nolisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut\nmiehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se\nhurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton\nhelähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi\nmistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei\nikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja\ntutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.\n\nMuutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen\njohdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja\nhaavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat\nvain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli\ntuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:\n\n    Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,\n    siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:\n    kävi vieraalta käsky -- ja maan yli yö,\n    kylmi syämmet ja herposi käsien työ!\n\n    Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,\n    ruma ruostepa syövytti säilän -- ei veri;\n    mitä luikkuja lie, toki määränä vain\n    nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.\n\n    Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,\n    iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!\n    Joka jänne jo vait -- joka sävel, mi tois\n    sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.\n\n    Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,\n    joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:\n    Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,\n    ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.\n\n    Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,\n    sädeloistossa lippusi nostata vainen,\n    yli pohjolan laajalle liehuen näin\n    se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!\n\n    Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,\n    teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?\n    Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'\n    esi-isänne voittohon, kuolohon vain.\n\n    Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,\n    oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,\n    kuni vuorilta virtana syöksyen\n    ikiliittohon käykää te yhtehen!\n\n    Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota\n    sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!\n    Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,\n    jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?\n\nSuuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen\nhillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja\nkoira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. \"Airueestaan\npäättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta\nrunoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen\npitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun\npäässyt.\"\n\nWaverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.\n\n\"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen\nVich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut\nkäytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle,\njoka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee --\nratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan\ntaisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten\nhänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin\nuljuudellaankin.\"\n\nSeuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu\nkääntyi kevyemmille aloille.\n\nHeidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi\nWaverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana\nsuurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan\nherrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja\nkuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa.\nSovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille\nviipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään\nhänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään\nEdward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi\nollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi\ntuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.\n\nIllalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle\nmentyä näki unta hänestä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nUutisia Englannista.\n\n\nMetsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan.\nMutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se\nvaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä\npäivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on\nomiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva\nhaastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää\nsuloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti\nolevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.\n\nLopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja\npäällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä\nGlennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä,\nhyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley\nnoudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei\nvoinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin,\npäivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi\nmuiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena.\nYhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden\nalustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää\npikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward\nheti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti\nnilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä\nehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka\nkanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi\nhäntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa\nmaistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin\nkuumeelliseen uneen.\n\nAikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun\noksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä\notti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti\nsuuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten\nkutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät\njo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas\nsolia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan.\nToiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina\nryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja\naseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet\nolivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle\nsuunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että\nsuurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että\nhän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin\nsekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan\nviipymättä palaava vieraansa luokse.\n\nWaverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut\ntuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä.\nPuolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään\nMac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa.\nSeuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi\npäiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä\nratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen\npääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka\nhänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.\n\nKuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä\nkainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen\nkeralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli\nWaverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet\nkykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi\nliikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä\nsen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä\naikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa\nlähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun\nensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä\nsanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran\nsilmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä\nhän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin\njuhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi\nEdwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita\nkirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan\nniiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin\ntärkeitä asioita.\n\nKirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan\nEnglannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa.\nHänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella,\njolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää\nperheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne\nolivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät\ntavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn\nhänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista\nhänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet\nWaverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan\nuskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan\nSkotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi\nmäräksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea\npitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti\nsankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan\nkuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen _addenda,\ndelenda et corrigenda_ niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän\noli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku\noli aivan odottamatonta laatua.\n\nSilloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus)\nolemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella\nkorvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime\naikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan\nsaavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja\nparlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu\ntarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli\nonnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle\nehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen\nannettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä\nvastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli\nylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni\nkoko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi.\nKaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet\nparhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että\nkuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley\nerotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti\nosottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan\najavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta\nherättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa,\nettä oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.\n\nRichard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli\nmestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin\npitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat\njokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä\npalvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä\nlopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut\nhillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja\nvoimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen\npoikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla\nupseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi\nolevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli\naikanaan huomauttava.\n\nJa niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta.\nVeljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä\npovestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut\nminkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo\ntodella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen\nparooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi\nvoimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli -- lausui hän, eikä\nhän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta -- että\nsellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi\nnykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard\noli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren\nerehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei\ntuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä\nRichardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut\njäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo\nisänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa\nsopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä\nsotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan\nmutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu.\nBradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.\n\nTäti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen\nhäväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta,\nvaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa\nmuukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen\nisoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon\npartaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa\nseuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi\nvallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli\notettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden\npolulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla\nterveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko\nRose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria\nkorvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha\nhyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä\nrunsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin\nkolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.\n\nArvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan.\nOpintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa\nvaltiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien\nherättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne\nvaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista\nWaverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa\nolevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden\nsukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus\nmääräillä hänen käytöstään -- varsinkin kun samalla muisteli\nleirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa\nsaavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla\nmitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut\npäällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta\nsanaan seuraavasti:\n\n     \"Hyvä herra:\n\n     Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä\n     erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja\n     kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin\n     olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä\n     käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten\n     saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän\n     kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy\n     ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä\n     muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.\n\n                                                   Kunnioittaen:\n\n                                           J. Gardiner, everstiluutn.,\n                                               rykmentin päällikkö.\"\n\nEdwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti\ntottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt\nvastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin\ntullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan\nankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista\nkäsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut\nmitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen\nperästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä\nkäskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita\nkirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada\nhänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla\nkuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun\njokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.\n\nEnempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia\nrivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen\nmielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten\nhyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan.\nHänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan\nsaamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän\nlausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen\nasemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.\n\nSaatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma\nsiitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä\nFergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori\npäällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta\nluottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä\nymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui\nottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn\ntoiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään\ntottuminen oli kehittänyt.\n\nKun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä,\njota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi\nkasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. \"Vahvistavatko kirjeenne,\nkapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?\"\n\nHän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin\nmitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden\njohdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:\n\n\"Tietääksemme ei 'tää _Richard_ joka kaiken tämän teki' ole ainoa\nesimerkki W-v-r-ley H-n-rin _Wavering Honourista_ (häilyvästä\nkunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin\nvirallisiin nimityksiin.\"\n\nKuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki\nsiinä tällaisen uutisen: \"Edward Waverley, kapteeni, erotettu\nluvattomasta poissaolosta\", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten\njoukossa mainittiin: \"luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun\nEdward Waverleyn sijaan.\"\n\nWaverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta\nsuunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt\nkohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja\nhäväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden\npäivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen\nuhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen\nkutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan\ntunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan\nmiten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi\nsellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata\nvihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen\nkyyneliin.\n\nPäällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa\nvääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia\nkohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi\nvieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä\nmerkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia,\njoita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle\njyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi\nhänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen\nviivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää\nluonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen.\nKuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää\nhänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.\n\nEdward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. \"Vietkö minulta haasteen\neversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen\nkaiken ikäni?\"\n\nFergus mietti hetken. \"Sellainen palvelus olisi kokonaan\nkäskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi\npuhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi\nkaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin,\njotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja\nkatkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen\nhugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden\nsynnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä\nkäännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen\nmiehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä -- minä totta puhuakseni en\ntällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän\nhallituksen sotilasleiriä.\"\n\n\"Ja olisinko siis muka alallani\", huudahti Waverley, \"tyytyen\nkärsimääni loukkaukseen?\"\n\n\"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan\", vastasi Mac-Ivor.\n\"Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä -- tyrannimaista\nsortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi\nniiden toimeenpanoa.\"\n\n\"Hallitusta! --\"\n\n\"Niin\", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, \"Hannoverin anastajasukua, jota\nisoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana\nkultana hornan haltijalta!\"\n\n\"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea\nollut valtaistuimella\", väitti Edward jäykästi.\n\n\"Totta kyllä\", vastasi päällikkö. \"Olemme toimettomina antaneet heidän\nnäin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan -- olemme eläneet\nkuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen\nsikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten\nantaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan\nne meiltä takaisin -- ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita\nisämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko\nonnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt\nkantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin\nsyyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:\n\n    \"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,\n    omansa vain voi kuningaskaan antaa --\n    perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.\n\n\"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi\nkuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta\notsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja\nkunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on\nenemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista.\nIlomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä\nkirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen\neverstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen\ntoimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi\nlähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!\"\n\nKun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana\nerityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.\n\n\n\n\nXVII.\n\nTunnustus.\n\n\nTarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli\ntyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan,\neikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn\nministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n\narmeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella\ntavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun\npäin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja\nnäki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja\nylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä\nsuuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan,\nvaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen -- suvun, jonka\nentinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä\ninnostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan.\nEikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa\ntoteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli\nolettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin\nyhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia\nvaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia\nnaittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut\nottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua -- niin rakas kuin hän\nolikaan -- vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.\n\nNäiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan\nhakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko\nsaattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun\nkaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja\nCathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja,\nmikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä\nkiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin\nsuurellisesti valmistautui.\n\n\"Ferguksen häihin\", vastasi tämä myhäillen.\n\n\"Niinkö!\" ihmetteli Edward. \"Hyvinpä hän onkin säilyttänyt\nsalaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan.\"\n\n\"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo\",\nilvehti Flora.\n\n\"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?\"\n\n\"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta\nmorsianta kuin Kunniaa?\"\n\n\"Vaan enkö _siinä_ kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja\nneuvojakseen?\" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. \"Olenko\nmielestänne niin kehno arvoltani?\"\n\n\"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä\nolisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,\n\n    \"kun ette meidän puolta pidä vain,\n    vihollisemme valtaa puolustain.\"\n\n\"Se aika on mennyttä, sisko\", sanoi Fergus, \"ja voit onnitella Edward\nWaverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt\nvallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen\ntunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut.\"\n\n\"Niin\", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, \"kuningas, joka\nminulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin\nsellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen\npalvelustansa.\"\n\n\"Oi, kiitän Jumalaa siitä!\" huudahti intoilija. \"Jospa sokeudessaan\nkohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä,\njotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!\"\n\n\"Ja nyt, sisko\", sanoi päällikkö, \"aseta hänen kokardinsa sijalle\ntoinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana,\nettä naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin.\"\n\n\"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja\nvaarat, Fergus\", vastasi Flora. \"Mr. Waverley on tälläerää liiaksi\nkiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen.\"\n\nWaverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt\nkäyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena;\nmutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi\nkylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. \"Miss\nMac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena\",\nvirkahti hän hiukan katkerasti.\n\n\"Sitä kyllä, mr. Waverley\", vastasi hän herttaisesti. \"Miksi kieltäisin\nveljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko\nklan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen\npalvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus\non ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut\ntehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet\nvaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi;\nolette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten\nsiis saattaisinkaan -- ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä --\ntoivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?\"\n\nFergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa\nhuultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: \"No niin,\nsiskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja\nhyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle\nuskollisina pysymään\", ja poistui huoneesta.\n\nTätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss\nMac-Ivor. \"Veljeni on kohtuuton\", hän virkkoi, \"hän kun ei voi sietää\nmitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista\nintoaan.\"\n\n\"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?\" tiedusti Waverley.\n\n\"Minussako?\" vastasi Flora; \"Luoja tietää että olen vielä häntäkin\nkiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni,\nviehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön\nhyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden\nvoimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu -- ja siitä olen\nvarma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja\noikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole\nteidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley,\nperuuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te\nette ole harkinneet.\"\n\n\"Verraton Flora!\" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; \"suuresti\ntarvitsenkin tuollaista kehottajaa!\"\n\nFlora veti hellästi pois kätensä. \"Paljoa parempi neuvonantaja on\nteillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä\nkuuluviin.\"\n\n\"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto\nitseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän\nmielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa -- jos\nvain voisin ajatella -- että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana\nystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen\nelämäni --\"\n\n\"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta\nosotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen\nvärvääjäupseerin käsistä.\"\n\n\"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla\ntajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani\nilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää\nhyväkseni uskaliaisuuttani -- Vai saanko, luvallanne, mainita\nveljellenne --\"\n\n\"Ette millään muotoa, mr. Waverley!\"\n\n\"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä -- onko joku\naikaisemmin --\"\n\n\"Ei kukaan, sir\", vastasi Flora. \"Olen itsellenikin velvollinen\nsanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin\najatellut nyt puheena olevin tuntein.\"\n\n\"Kenties tuttavuutemme lyhyys -- jos soisitte minulle aikaa --\"\n\n\"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni\nWaverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei\nsen voimaa eikä heikkoutta.\"\n\n\"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?\" sanoi Edward.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley -- älkääkä unohtako, että vielä\npuoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este,\nsillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt\npysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa\njärjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani,\nniin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka\nsilloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä\nmielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne.\" Niin sanoen hän vetäysi\npois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen\ntunnustuksensa oli otettu kuuluviin.\n\nEnnen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai\neikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. \"Mitä, _à la mort_,\nWaverley?\" huudahti hän. \"Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka\non kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen,\nja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari\nkolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. --\nMutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa\noikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo\ntyperä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä\nhuoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat\nelämän käytännöllisessä työssä narreja.\"\n\n\"Toden totta, hyvä ystävä\", vastasi Edward, \"en voi sisartasi moittia\nmuusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä.\"\n\n\"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän\ntuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei\nmilloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja\ntakaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä\njärjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee\noppia käsittämään naiset _en mousquetaire_.\"\n\nHän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan\ntarkastelemaan.\n\nFergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää\npalannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle.\nHänen ajatuksensa pyörivät -- näköjään ainakin -- niin kiihkeästi\nkivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa,\nett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi\nmihinkään muuhun.\n\n\"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus\", hän kysyi, \"vai\nmitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?\"\n\n\"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet\nkerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle.\"\n\n\"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin\nvähäisin voimin? Hulluuttahan se on.\"\n\n\"_Laissez faire à Don Antoine_ -- pidän hyvää huolta itsestäni. En\nole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en\npäästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta\nvielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?\"\n\n\"Miten voisinkaan sen tehdä?\" huoahti Waverley, \"minä, joka vielä pikku\nhetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli\nuskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus.\"\n\n\"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle\", vastasi Fergus;\n\"sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja\nsolvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään\nyhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet\nTweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman\nkajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi\nhäntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715,\nniin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman\npäämäärän kuin äsken menettämäsi oli.\"\n\n\"Mutta sisaresi, Fergus?\"\n\n\"Mikä lempo tätä miestä riivaa?\" vastasi päällikkö nauraen. \"Yhätikö\nvain pyrit haastamaan helmaväestä?\"\n\n\"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä\", lausui Waverley, \"tunnen\nettä vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss\nMac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa.\"\n\n\"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta\", virkkoi Fergus totisempana, \"vai\nolemmeko romaanin ja runouden mailla?\"\n\n\"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta\nasiasta?\"\n\n\"Varsin vakavasti siis puhuen\", vastasi hänen ystävänsä, \"minua\nilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä\nolet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin\nmietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi\n-- suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen\nylimyskerjäläisen sisaren kanssa?\"\n\n\"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä\noikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat\nkaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin\ntavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?\"\n\n\"No, etpä missään -- _cela va sans dire_\", hymähti Fergus. \"Mutta\nisäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi.\"\n\n\"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena\nsiitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva\npuolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin\nkäytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla\nvoitettavina -- tarkotan sisaresi arveluita.\"\n\n\"Sisareni\", vastasi Fergus, \"niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten\npyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä\ntapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani\neikä neuvoani. Ja kuulehan siis -- olin näkevinäni Floran äsken\nlähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä\npiiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! _Alerte à la\nmuraille_! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin\njoutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi -- minä sillävälin\ntarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia.\"\n\nWaverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin.\nRakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen,\nyhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut\nhäätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut\nkohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin.\nAuringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä\nnähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli\nunennäkönä hälvennyt -- hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse\noli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi\nhämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna\ntäytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi\nkaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti\nhänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua\nonnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi\nhän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin\nsydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin\netäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen\nkaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse,\nilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja\nhuimapäisiin puuhiin -- ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen\ntekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen\narvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden\npäättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo\nvaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi\nkosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut\najatella vihlovaa tuskaa tuntematta.\n\nEpämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän\nvihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin\nFergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan\nheti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin\nkohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta\nhuomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä\nhämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja -- pahaksi enteeksi Waverleyn\nkosinnalle -- otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. \"Se on kaikin puolin\nliian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi\nmielipiteistäni.\"\n\n\"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien\", tokaisi Waverley suuresti\nkiihdyksissään, \"joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen\ntuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan -- antakaa vastaisen käytökseni\n-- antakaa veljenne vaikutuksen --\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley\", lausui Flora, posket hiukan\npunehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. \"Moittisin itseäni mitä\nankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en\nvoi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin\nkohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin\nmielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani,\nmutta parempi nyt kuin myöhemmin -- ja oi, tuhansin verroin parempi\nteille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja\nsoveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!\"\n\n\"Jumalani!\" huudahti Waverley, \"miksi edellyttäisitte sellaisia\nseurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset,\nkoko ajatussuunta -- jos niin rohkenen sanoa -- yksiin menevä, kun ette\nväitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette\nsuosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?\"\n\n\"Mr. Waverley, minulla _on_ sellainen suosiollinen mielipide, ja\nniin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet,\nniin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja\nluottamukseni osotusta tahdotte.\"\n\nHän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi\nEdward kiihkeästi selitystä.\n\n\"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua\", alotti Flora; \"ne\novat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa.\nMyöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini\narveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä\nitseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut\nvain yksi toivomus -- kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen\nlailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten\nkiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän\nainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten\nole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan\nvain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki,\nranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle\nyhdentekevää!\"\n\n\"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa\nonneani?\"\n\n\"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana\nilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata\nrakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor\ntyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani\nvelvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette\nvoisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette\nrunollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä\nei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja\npenseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden\nhäiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä\nkohtaan.\"\n\n\"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?\" virkkoi hänen\nkosijansa alakuloisesti.\n\n\"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin\nketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne\nmukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista\nkoetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa\ntunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa\ntulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa,\nkoko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne;\nolla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne.\"\n\n\"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun\nkerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?\"\n\n\"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?\" vastasi Flora.\n\"Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt\ntapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin\nhartaat rukoukseni?\"\n\n\"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista\netuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?\" kysyi Waverley, joka oli\nniin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan\nsanojaan. \"Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa\nStuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus --\"\n\n\"Suotuisa tilaisuus!\" huudahti Flora hieman halveksivasti, --\n\"periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla\nsuvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen?\nAjatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani\njäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän\nharkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun\nnäkyvät ilmankin pääsevän voitolle!\"\n\n\"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia\", väitti\nWaverley. \"Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea\nkautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko,\njoka sen hyväksi säilänsä paljastaa.\"\n\n\"Sitä en hetkeksikään epäile\", vastasi Flora. \"Mutta ottakaa pikemmin\nneuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen\nmieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut\nyksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on\ntavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja\nvaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä\nsatunnaisesta hetken tunteesta.\"\n\nWaverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja\nkielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen\nrakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa\nhillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa\ntukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.\n\nHeidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas.\n\"Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän\npuheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on\nneuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen\nyritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä\nponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte\nauttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto.\nMaineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa\nomaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista\nanastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja\ntilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne\ntavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun\narvokkaana edustajana.\"\n\n\"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa --\"\n\n\"Suokaa anteeksi keskeytykseni\", virkkoi Flora. \"Vainen nykyhetki on\nmeidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet,\nmitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne\nsaattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu\nmahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley,\nettä lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin\nrukouksissani muistissa kuin teidän.\"\n\nNäin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan.\nWaverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän\nvältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei\nolisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen\nuteluihinsa. Juhlan huima remu -- Mac-Ivor näet oli taas kutsunut\nklan'insa kekkereihin -- osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut\nolivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata\nmiss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä.\nMutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin\nilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen\niltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät\nhänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja\nilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta\nmitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.\n\nKamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia.\nEi ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei\nnykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan\nmenestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa\nkosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet\nhäätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden\nvaltiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos\nsiten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden\nkehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan\nmuistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja\neleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä\ntoi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä\ntuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKirje Tully-Veolanista.\n\n\nAamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä,\nluullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan\nlaulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat\nensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin\nlinnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward\ntodenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten\nhälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin\nmokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:\n\n    Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,\n    ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,\n    se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,\n    ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.\n\nUteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle\ntaipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien\nrunolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:\n\n    Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,\n    siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,\n    housuitta aivan ja kenkiä vailla,\n    kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.\n\nWaverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo\nliittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina\nmaleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja\ntanssi täydellä touhulla skotlantilaisen _reelin_ notkeita mutkia\noman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta\npuuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä\nhuutelua \"_seid suas_\" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä\ntehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli\nlöysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt,\nvaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita\nparilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia\nveikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan\nhän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä\nsoiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään\nhäiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa\nja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan\npitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.\n\nKirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut\n\"Rakas herra\", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja\nniiden sijalla oli nyt pelkkä \"Herra.\" Sisällön painatamme tähän Rosen\nomin sanoin:\n\n     \"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en\n     tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia\n     täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille\n     välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr.\n     Waverley! -- ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni --\n     rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin\n     hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi\n     kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten\n     perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden\n     herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas\n     isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei\n     antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja\n     muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen\n     noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole\n     kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että\n     nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan\n     eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä\n     ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette\n     sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.\n\n     Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä\n     Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea\n     kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain\n     velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita.\n     Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi\n     eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia,\n     ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten\n     saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä,\n     tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt\n     majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen\n     kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi.\n     He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin\n     olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä\n     sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa\n     vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän\n     piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi,\n     mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut\n     osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä\n     jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä\n     varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä\n     sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien\n     välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain\n     nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai\n     minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin\n     turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma --\n     oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr.\n     Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan\n     sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa\n     sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane\n     sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana\n     koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley!\n     Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun\n     sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan\n     Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta\n     kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja\n     ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja\n     rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.\n\n                                         Nöyrimmällä kunnioituksella:\n\n                                          _Rose Comyne Bradwardine_.\n\n     J. K. -- Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari\n     riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta\n     itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen\n     teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja\n     kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. --\n     Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin\n     neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?\"\n\nSiten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn\nmieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin\npuoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain\nluonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta\nselittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla\nepäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista\nhallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän\nälysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus\nMac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä\nepäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa\nkäytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän\ntehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta\nvastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan\nturmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet\nalkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää,\nettä Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä\nsyyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että\nhänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan,\nniin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut\nBritanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa\nulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä\nvapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa\nhallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä\nkuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta\nvaltaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin\ntahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta\njohtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi\nisänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin,\nniin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla\nett'ei -- niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu -- ollut\nhallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut\nuskollisuudenlupaustaan.\n\nHänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen\nyksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien\nvaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä\nhuolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen\nmenestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä\ntoimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt\noli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi\nsanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen\nluonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön\noikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa\nhänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs\njäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.\n\nNäin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose\noli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja\njättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä\nsyytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.\n\n\"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan\", vastasi Mac-Ivor. \"Et\ntunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama\nsekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun\ntyökseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi\nEdinburgin linnan tyrmästä.\"\n\n\"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten\nkanssa on riittävänä suojeluksena\", virkahti Waverley.\n\n\"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen\", intti päällikkö. \"Näillä\nherrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran,\notatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme\n'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman\nasian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan\nhäilähtänyt?\"\n\n\"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta.\"\n\n\"No mikäpä tuossa enää auttanee\", huoahti Mac-Ivor, \"tee tahtosi. Et\nkuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta\nmarssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin.\"\n\n\"Kernaasti ostan sen, jos myyt.\"\n\n\"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin\nen näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa.\nJa milloin aiot lähteä?\"\n\n\"Mitä pikemmin sen parempi\", vastasi Waverley.\n\n\"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi\nFloran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme\nkuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä\nkaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu\nalamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en\nsitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä\", Sitte hän\nkysäisi Edwardiin kääntyen: \"Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?\"\n\n\"Tietysti -- jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo.\"\n\n\"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata\nennen lähtöään. -- Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen --\nsoisinpa hänen olevan täällä -- ja miks'ei tuo kävisikin laatuun?\nPunalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa\nolisivat meille tarpeellisia.\"\n\nEdward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain\njännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui -- mutta tulija oli\nCathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja\ntoivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nMiten Waverley alamaassa vastaanotettiin.\n\n\nPuoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle.\n\"Edemmäksi en voi sinua seurata\", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli\ntaipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. \"Jos\nsisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua\nkuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta.\nYhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta\nmitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla -- kunhan et\nvastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi.\"\n\n\"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi,\nFergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä.\"\n\n\"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan\nkomeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä\nniin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin\nrannikolla maihin odottamattomia vieraita -- joll'eivät Ranskasta\nsaamani tiedot petä.\"\n\nJa niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä\nmatkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli\nkiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.\n\nEdwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät\nkuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus\nherättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset\ntäydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi\nviisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien\ntapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon.\nEtäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja\njokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa\ntahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille.\nMonet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas\ntulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes\nmuuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin\nedessään.\n\nCallum Begin ylämaalainen kohteliaisuus -- sivumennen sanoen ovat\nani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset\n-- oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi\nmietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi\nCallum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä \"ihmisten pariin\ntullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki\novat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!\"\n\nWaverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua -- ei kellojen kajahtelua, vaan\nikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan\nkattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja\nkokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan\nvanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet\nkysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.\n\n\"En sitä osaa tarkalleen ta'ata -- harvakseen on pyhäpäiviä\nBally-Broughin seuduilla.\"\n\nMutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta\nravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono\nvanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään\nkiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun\nmestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum\nvakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko\n\"iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai.\"\n\nHe astuivat ratsailta \"Seitsenhaaraisen Kultahaarukan\" edustalla, jonka\nkylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause,\nvieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä,\nlaiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova\ntaistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat\nmatkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi\nlukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä\nsynnistään -- mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin\nGregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään \"Ylämaalainen ja\nnaarashaukka.\" Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään\nheidät asuntoonsa.\n\nTälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia\nopas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.\n\n\"Ja mistähän te mahtanette tulla?\" tiedusti Kultahaarukan omistaja.\n\n\"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa\ntarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten.\"\n\n\"Hm! niin!\" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. \"Nyt on\njulkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta\nmihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla\nnöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen\nparannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree\npresbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita,\nniinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi Waverley, \"joll'et voi minulle antaa hevosta ja\nopasta, niin hakee ne palvelijani muualta.\"\n\n\"Niinkö! Palvelijanne? -- ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?\"\n\nEi ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo\nurhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja\nluonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin\nsaanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja\nnyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. \"Kuulkaahan, sir;\nsaavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin\nkyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen:\nkumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani.\"\n\nJotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos\nhuoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö.\nKohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan\nmitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan\naiottiinko antaa opas ja hevonen -- nähtävästi ulottui saalilaisen lain\nteho Kultahaarukankin talleihin.\n\nIkkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum\nBeg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli\nVich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen\nmerkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen\nkoomillisen sävyn:\n\n\"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?\" kysyi jälkimäinen.\n\n\"Tuntuuko teistäkin siltä?\" vastasi Callum.\n\n\"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?\"\n\n\"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa.\"\n\n\"Eukko, ojennappa sieltä pikari.\"\n\nVaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes\nKultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen\nkielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.\n\n\"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?\"\n\n\"En ole solan takaa.\"\n\n\"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?\"\n\n\"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen.\"\n\n\"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?\"\n\n\"Se on arvattava -- jos kerran itse sieltä läksin\", vastasi\njärkähtämätön Callum Beg.\n\n\"Ja mikä hän on miehiään?\"\n\n\"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on\nmenossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä\nkitsastelevan.\"\n\n\"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?\"\n\n\"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava.\"\n\n\"Hm! hm! Siitä on saatava maksua.\"\n\n\"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan.\"\n\n\"Hyvä on, Duncan -- sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?\"\n\n\"Enhän toki -- Jamie -- Jamie Steenson -- johan sen kuulitte.\"\n\nTämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä\ntyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton\naulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella\nylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden\nlieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli\npaastopyhä -- mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut\nkaksinkertaista suuremmaksi.\n\nCallum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi:\n\"Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan.\"\n\n\"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä\nisäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta\nmatkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on\nsinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi.\"\n\nCallumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean\nkultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen\nsiinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli _spleuchanin_\nmutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä\nhyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan\nja lausui omituisella äänenpainolla: \"Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on\nteidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti\nhuolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään.\"\n\n\"Vai niin! Ja millä tavalla?\"\n\n\"Minä itse\", vastasi Callum, \"voisin väijyä vähän matkaa kaupungin\nulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen _skene-occlella_.\n\n\"Mikä onkaan _skene-occle_?\"\n\nCallum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi,\npäätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli\nsievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä\nväärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden\nkauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran\nilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi\nosottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.\n\n\"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?\"\n\n\"Kyllä tosiaan\", vastasi nuori hurjimus, \"ja hänellä onkin se\nmielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia\nihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan.\"\n\nEdward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään\nCallumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin\nhenkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.\n\n\"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille\nmitään pahaa tehnyt.\"\n\nMrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi\ntulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät\nkasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen\nyläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä\nkurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta\naineesta tehty huppukaulus, _trot-cozy_, joka oli pantu leuan alle\nnappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä\nverhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja\njoissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla\nsolilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti\nasiansa lyhyeen: \"Hevoset ovat valmiit.\"\n\n\"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?\"\n\n\"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos\ntarpeelliseksi näette.\"\n\nJa hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt\nvasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja\njoi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi\nmiehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva\nlyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä\nhuomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä\ntaipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos\nKultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen\nolento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä \"hyppäyskiven\" eli\nmatkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän\navulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn\ntäysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu.\nVaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei\nhevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä,\nkuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine\nvaruksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.\n\nEdwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää;\nsyyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä\nvihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen\noli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota\nnäytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili\nsalailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa.\nWaverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan,\nläheni jaluksia ja pyysi häntä \"olemaan varuillaan, jottei vanha\nwhig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle.\"\n\nWaverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän\nratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua\nlapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa,\nvältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä\nuseamman penikulman takana.\n\nWaverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä\nsisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti\nsuurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä\nyrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen\nomat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis\nvaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut\netukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa\nepäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.\n\nTällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena\noli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille.\n\"Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä,\nlurjus?\" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.\n\n\"Kieltämättä\", väitti mr. Cruickshanks; \"vaikk'ei siitä ollut mitään\nnimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä\nmaksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot.\nJos teidän armonne kuitenkin --\"\n\n\"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä\nlöydämme sellaisen?\"\n\nIloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr.\nCruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat\nlähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli\ntunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen\nsabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman\npakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta\nmielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan\nsitä kuullakseenkaan.\n\nKylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla\nravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden\nliuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli.\nVieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä\nsabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä\nhurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli,\npalkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä\nkäynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan.\nSeppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi\nkahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa\nvanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin\npajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes\ntakaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja\nsaamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka\nrientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina,\nsilmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin\nyhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. \"Täälläpä on jotakin\nuutta kuultavana\", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä\ntyöntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; \"jotakin\nuutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan\nviipymättä tiedon!\"\n\nWaverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa,\nhyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana\nvetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden\nkasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin\nvastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan\ntiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja\nsävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi\npuhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi\nkyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry\nja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr\nolivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä\npäättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet\nalamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.\n\nEnnen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse\nväkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin\nneljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen\nripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta\nnähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota\ntämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän\nhihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:\n\n    Charlie mulle armahin, armahin, armahin.\n    Charlie mulle armahin,\n               ritari nuor!\n\n\"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät\nwhig-rutaleet?\" jatkoi syöjätär. \"Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään\nleipäläpenne umpeen?\n\n    \"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,\n    ettepä tiedä, kuka se saapuu --\n      kaikki Macraw-peikot saapuu.\"\n\nCairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja\nmuljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien\nkylänvanhinten kiirehtiessä väliin. \"Ei hivaustakaan nyt, muori;\nkelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia\nrumia renkutuksia? -- aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana\nvaletaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta\ntodistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä,\nylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta -- sekä kaikkia\nkirkon erehdyksiä vastaan?\"\n\n\"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne\", pauhasi\njakobiitti-sankaritar, \"ja presbyteerisyydellenne, senkin\nkeropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että _kiltteihin_\npukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne,\nparannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne\nperiköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan,\nkuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse --\"\n\nNyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään\neukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. \"Mene\nkotiin, ja h----i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja\npane kaurakeitto tulelle.\"\n\n\"Ja sinä sen päiväinen höhlä\", vastasi hänen hellä puolisonsa ja\nkohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko\nväkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa,\n\"_sinä_ toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka\neivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin,\nsen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän\nvast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun!\nTakaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas\nGordon vähintäinkin!\"\n\nKansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta\npyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun\nhalusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen\nettä oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä\nkatsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa\npontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. \"Kuuletko mitä tämä kaunis nuori\nherra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?\"\n\n\"Ja mikä on nimenne, sir?\" kysyi Mucklewrath.\n\n\"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan.\"\n\n\"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir\", vastasi muuan vanha maamies,\njoka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; \"ja luulenpa\nettä viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla.\"\n\n\"Teidän tosiaan\", lausui Waverley ylpeästi, \"käynee sekä vaikeaksi että\nvaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta\nsiihen.\"\n\nVäkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa\nkaikkialta: \"Sihteeri Murray:\" \"loordi Lewis Gordon:\" \"ehkäpä\n_chevalier_ itse!\" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja\noltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän\nyritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen\nvapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi\njuttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat\nkuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle\nniiden mielestä, joita se kohtasi. \"_Tekö_ pysäyttäisitte minkään\nherrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?\" sillä hänkin oli omaksunut\nyleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä.\n\"Uskaltakaahan vain koskea häneen!\" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja\njäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia.\n\"Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa\nsormensa häntä vastaan.\"\n\n\"Mene kotiin, muori\", virkkoi ennenmainittu maamies; \"parempi olisi\nsinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä\nkorvat lukkoon.\"\n\n\"_Hänen_ kakaroitaan kaitsemassa?\" vastasi amatsooni irvistäen\nmiehelleen sanomattoman halveksivasti. \"Hänen kakaroitaan!\n\n    \"Jos kuolla voisit, miekkonen,\n    ja haudass' oisit, miekkonen,\n    niin uljas poika ylämaan\n    sun leskes ottaa saisi vaan.\"\n\nTämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin\ntirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen\nkärsivällisyydestä. \"Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan\nhänen kidastaan alas!\" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten\nahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei\nosa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa\nloittonemaan.\n\nWaverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt\nhevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen\nseuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen\nkanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat\nkääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan\nvastaili hän vain: \"Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja\nsen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten\nedessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää\nratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä\nmenetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan.\"\n\nTungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen\nmenetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä\nväkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen\nampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen\nvannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan\npaikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan\naseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta\nniin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin\nrynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka\nluonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi,\nolisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän\nVulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää\nraivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma\nrautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli\nhenkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui;\nja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta\nvedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin\nväestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään\nhäntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa\nhengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän\nraivonsa.\n\nTämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan\nkunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä\npaljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten\narvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen\nevankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin\noli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä\nsiihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon\nevankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen -- vaikka hänen muistonsa on\nCairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset\npuhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta\nmainitsevat sen tapahtuneen \"hyvän, mr. Mortonin aikaan\".\n\nMr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan\nympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia\npidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi\nhän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli\nhänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut,\nitkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä\nmenettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi,\nettä hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä\nyhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta\nkuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut\nohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä\njonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi\nkostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen,\nettä muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina\nottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat\nkannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä\nmarssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan\nCairnvreckanin hoviin.\n\n\n\n\nXX.\n\nKuulustelu.\n\n\nMajuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen\nherrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän\nvastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme\nkohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja\nkylmäkiskoisesti.\n\nTarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta\npäättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa\njättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku\nsumman haavottuneen hyväksi.\n\n\"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir\", pitkitti majuri,\n\"mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja\naihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana.\"\n\nEsille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille\nkaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin\nkiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich\nIan Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa\nmatkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin\nyönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli\nkirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan\navulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä\nkamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa\nvastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa\ntärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.\n\nTähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin\nei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan\npäin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli\nvälttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut\nantamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan\nkäyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui\nuskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa\narvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt,\nvaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan\ntilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei\nmajuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön\nkäytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien\ntutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole\nKultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi\nkotiinsa.\n\nSitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin\npuuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa\nodottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan\nmr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse.\nSyntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri\nMelville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja\nuseasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.\n\n\"Edward Waverley.\"\n\n\"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn\nveljenpoika?\"\n\n\"Sama.\"\n\n\"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on\njoutunut osalleni.\"\n\n\"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville.\"\n\n\"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt\naikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?\"\n\n\"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen\nsyytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen\nilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin\npidätetään siihen vastaamaan.\"\n\n\"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin\nvakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että\nalamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja\nkapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille\nesimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin\npäällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään,\non valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan -- suurin\nrikos mihin alamainen voi joutua syypääksi.\"\n\n\"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta\nkatalilta herjauksilta?\"\n\n\"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava.\"\n\nHän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward\nWaverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista\nraskaista rikoksista.\n\nWaverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena\nsyyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen\nkohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli\nkumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa\nrikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan\nkäytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi\nolla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.\n\n\"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se\", virkkoi majuri\nMelville, oltuaan hetken vaiti, \"että syytöksen ollessa näin painavaa\nlaatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit,\nmitä teillä on mukananne.\"\n\n\"Ne annan empimättä\", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja\nmuistikirjansa; \"joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää.\"\n\n\"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley.\"\n\n\"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään\nmerkitystä, niin pyydän sitä takaisin.\"\n\nHän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt\nuljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle.\nMajuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen\nja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.\n\nSuotuaan vangille -- jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä --\nkohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen\nkuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen\nylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin\nyksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän\nsaneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.\n\n\"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin\nrakuunarykmentissä?\"\n\n\"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika.\"\n\n\"Aivan oikein -- ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut\nluottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?\"\n\n\"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen\narvoiselleen henkilölle\", vastasi Waverley. \"Pidin kersantti\nHoughtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin,\nja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa.\"\n\n\"Mutta teillä oli tapana\", intti majuri Melville, \"käyttää tätä miestä\nvälittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet\nosastoonne Waverley-Honourin alueelta?\"\n\n\"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia\nja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat\nneuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään\nmaanmiestään, joka oli kersanttina.\"\n\n\"Kersantti Houghtonin vaikutus\", pitkitti majuri, \"ulottui siis\netupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne\ntilalta?\"\n\n\"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?\"\n\n\"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko\nrykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä\ntahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?\"\n\n\"Minäkö! -- Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään\nolevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?\"\n\n\"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä\nlähettämään teille kirjoja?\"\n\n\"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti\nHoughtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt\nkirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista\nliitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin.\"\n\n\"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?\"\n\n\"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen\nluettaviksi.\"\n\n\"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?\"\n\n\"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne\noli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän\npaikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa\noikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä\nsepitelmiltä.\"\n\n\"Se ystävä\", jatkoi itsepintainen tiedustelija, \"oli muuan mr.\nPembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden\nkapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät\nmatkatavarainne joukosta?\"\n\n\"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan\nkunniasanallani.\"\n\n\"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan\nmuualla. Ja nyt jatkaaksemme -- tunnetteko henkilön, jolla on nimenään\nViekas Will eli Will Ruthven?\"\n\n\"En ole kuullutkaan sellaista nimeä.\"\n\n\"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan\nvälityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa,\nyllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa\nkuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja\nmuihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän\njohtamina nousseet aseisiin?\"\n\n\"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne\nsalaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä\nmokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni\nvaltaistuin luvattaisiin.\"\n\n\"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä\npoistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja\nBradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän\nonnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?\"\n\n\"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän\nvaltiollisiin puuhiinsa.\"\n\n\"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne\nGlennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan\noli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta\npäätettiin?\"\n\n\"Myönnän olleeni sellaisella retkellä\", vastasi Waverley, \"vaan en\nkuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin\nviittaavaa.\"\n\n\"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan\nkanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle\nvalan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin,\nliittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?\"\n\n\"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla;\nenpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut\nmaahan.\"\n\nHän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa\nviivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä\nerotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa\nhavainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei\nollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa,\nniin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat\nhäntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten\nmajuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.\n\nTämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir\nEverardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin\njohtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön\nhallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti\nRachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien\nvallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen\nsiitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.\n\n\"Vielä kysymys, mr. Waverley\", virkkoi majuri. \"Ettekö moneen kertaan\nsaanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan\nvaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne\nyllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?\"\n\n\"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa\nhän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla\ntavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän\nett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi\nsain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti\nGardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan\ntakaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän\nmääräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia\nkirjeitä välillä -- ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa --\nniin eivät ne ole tulleet perille.\"\n\n\"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta\nsentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että\nteidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen\nmajesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle\nherrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir,\nei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos,\nkuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle\nhuhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja\naatelismiehenä ette sitä heille antanut.\"\n\nTämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa\ntörkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että\nväkisinkin tuntuivat uskottavilta -- hänen ollessaan yksinään,\nystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa\nmelkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi\nkieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön\nkertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.\n\nWaverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa\nilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti\ntiedustelujansa. \"Mitä hyödyttää minun vastata teille?\" sanoi Waverley\nynseästi. \"Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte\njokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä.\nIloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos\nolen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne\nväittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos\n_en_ ansaitse epäluuloanne -- ja Jumala sekä omatunto ovat minulle\ntodistajina siitä, että niin on asian laita -- niin en käsitä miksi\nvilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani\nvastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä\npäätöksessäni pysyn.\" Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.\n\n\"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata\nvilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi\", lausui rauhantuomari.\n\"Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien\nhoukutuksille, ja ainakin yksi ystävänne -- tarkotan Glennaquoichin\nMac-Ivoria -- on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen\nte nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne\npäättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen\nhyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän\nharkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä.\nMutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat\ntässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin\ntäytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni,\npeittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä\ntapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden\nmenetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä\nonnettomissa vehkeissä.\"\n\nWaverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan\nhypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä\nollut osottanut: \"Majuri Melville -- koska se on nimenne -- olen tähän\nasti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt\nkajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua.\nMutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin\nilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja\nystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin\nmoitittava -- niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin\nverroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne\nolivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa\nniitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin\nainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan\nepäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa.\"\n\nMr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko\nkuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt\nnuuskarasiaan ja nenäliinaan.\n\n\"Mr. Waverley\", virkkoi majuri, \"nykyinen asemani estää minut sekä\nloukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää\nkeskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen\npakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna,\nmutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät\npöytätoveriksemme illalliselle? -- (Edward pudisti päätään) -- mutta\nlähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne.\"\n\nSankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen,\nmutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten\nviskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän\nviheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta.\nUnta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan\nPohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien\nkeskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.\n\n\n\n\nXXI.\n\nNeuvottelu ja mitä siitä lähti.\n\n\nMajuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan\nWaverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea\npastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä.\nMyöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja\noikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki\nnuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden\nperillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan,\nja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden\npysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.\n\nWaverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten\nistuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat\nsaapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä\npainoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn\nnuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana\nympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään\nilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki\nmahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.\n\nKumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien\ntunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä\npätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä\nvälttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton\nerilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä\nesilauseista.\n\nMajuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä\nvalppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa\npaljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja\nkelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan\nkohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt\ntieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä\ntoverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt\nnykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen\nhavaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen\nkatumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja\nkunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti\nheidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla\nhäneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa\ntuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden\ntieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä\nsananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta,\nettä loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan\nhyvän.\n\nKirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta\nopinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin\npastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen\nmielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen\nelämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin\nmenetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin\nseurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne\nsiitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi.\nNiinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti\ntoisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja\nepäluuloisen maailmantuntijan.\n\nPalvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti\nlasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:\n\n\"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan\nnarun kaulaansa.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" vastasi pappi.\n\n\"Aamen, se tapahtukoon\", lausui väliaikainen tutkintotuomari; \"mutta\neipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä\njohtopäätöstä.\"\n\n\"Mutta tokihan, majuri\", väitti pappi, \"se vältettävissä lienee,\nkuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?\"\n\n\"Niinkö luulettekin!\" vastasi Melville. \"Mutta, hyvä pastori, olettekin\nniitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen\nmaallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on.\"\n\n\"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet,\njonka julistaminen on kutsumuksenani.\"\n\n\"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty\narmo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti\ntarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän\npuhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että\ntulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan.\"\n\n\"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet\naseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita\nkasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja\nsankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa\n(sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa\nlukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat\nviehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään\njärjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota\narmahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun\nuskollisuuden hurjat näyt.\"\n\n\"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus\ntyöntyy valtiopetoksen alalle\", vastasi virkamies, \"niin en koko\nkristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä\nvoisivat vedota syyntakeettomuuteensa.\"\n\n\"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään\ntodistetuksi\", huomautti pastori.\n\n\"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne\",\nvastasi majuri Melville. \"Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku\non polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on\nkotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva\nhovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut\nkaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin\nrakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria\nmiehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään\nhäikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa\nkorkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on\nWaverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi\ntarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina,\njonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa\nkanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja\ntovereitansa ylempinä.\"\n\n\"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä\nkohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat\netupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa\nrykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan,\närtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, pastori!\" vastasi virkamies. \"Olisivatpahan vain jotkut\nsynoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies\npääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin\nmielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä\npelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan\nhäväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin\nleppeästi, sitte jyrkemmin -- varmaankaan ette epäille hänen niin\ntehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä\nselitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei\nvastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen\nsotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu\nylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään,\nhavaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen\nsotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää\nolevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten\ntunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja\nyhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo\nkapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut\nGlennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman\njakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun\nmetsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin\nlähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan\nsattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata\nrykmenttiinsä -- mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos\noli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän\nvauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää\nluopuvansa paikastaan.\"\n\n\"Häneltä oli se jo riistetty\", huomautti mr. Morton.\n\n\"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle.\nMiehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja\nTully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia\nkirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan\nhänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista\nväitöskirjasista.\"\n\n\"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta\", selitteli pappi.\n\n\"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä\nsaivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta\nkaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt -- muutoinko tuon\nikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte\ntieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle\njonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo\nhassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan\nkovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan\non hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno\neräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi\nylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana,\nStuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi\", jatkoi majuri,\nkiihtyen omassa todistelussaan, \"mistä löytyykään tämä ritari\nWoganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen\nsuunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan\nalamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa.\"\n\nMr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain\nyhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan,\nmitä hän nyt aikoi tehdä vangille.\n\n\"Vaikea sanoa, nykyoloissa\", virkkoi majuri Merville.\n\n\"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa\nvaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori\nmies.\"\n\n\"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä\nvaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä\",\nvastasi majuri. \"Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi\nylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan\nsuostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien\nhallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen,\nInvernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi\nhornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien\nalamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi.\"\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti pappi, \"onko mies pelkuri, kavaltaja tahi\nepatto?\"\n\n\"Ei luullakseni mitään noista kolmesta\", selitti Helville. \"Sir John on\ntavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä\nkäsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa\nitsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan\nteidän saarnastuolistanne.\"\n\nTämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa\npois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.\n\n\"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista\nvapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien\nalueiden säikyttelijöiksi\", arveli majuri Melville. \"Ne on nyt kutsuttu\npalaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta\nhuomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen -- nimi\npyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt -- sanoitte häntä\nCromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi.\"\n\n\"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa\", vastasi mr. Morton. \"Toivonpa\nvain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja\nyleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti\nuskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on\nkärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan.\"\n\n\"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan\nankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi\nparempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette\nminua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan.\"\n\n\"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä\nkahden kesken?\"\n\n\"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle\ntäytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?\"\n\n\"Vain koettaakseni\", lausui mr. Morton, \"eikö häntä saisi kertomaan\nsellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle\nitselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä\npuhdistamassa.\"\n\nYstävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan\nisänmaan kohtalosta.\n\n\n\n\nXXII.\n\nAsiat oikenevat hiukan.\n\n\nAamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä\nuinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta\npäätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan\nhäneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä\nkansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi\ntodistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua\nskotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja\ntapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä --\nkuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan -- yksilön vapautta ja\noikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi\nhallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi\njo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään\nMac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.\n\n\"Miks'en minä\", virkahti hän itsekseen, \"muiden maineikkaiden miesten\ntapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten\njälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan\nminullakin tilaisuus\n\n    \"aukaista jylhä silmä kapinan,\n    toivottaa tervetulleeks' usko uusi,\n    syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!\n\n\"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on\nperustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään\nuskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies\nkäsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi\ntullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja\npäätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän\ntäytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos\nolisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun\nsuuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa\n-- vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen,\nuskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja\nloukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties\njoutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään.\nOi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on\nse toteen käynyt!\"\n\nEdwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti\nmoittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi\nainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri\nMelvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.\n\nWaverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa,\nmutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi\nhyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet\npelastanut kyläläisten väkivallalta.\n\n\"Luulenpa, sir\", lausui kovaonninen nuori mies, \"että muissa\nolosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni\npelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa\nsekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että\nvoin tuskin kiittää välityksestänne.\"\n\nMr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista\nmielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä\nsaisi sen todella ansaituksi. \"Hyvällä ystävälläni, majuri\nMelvillellä\", hän jatkoi, \"on soturin ja virkamiehen tunteet ja\nvelvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä\nhänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun\nihmisluonteen vajavuuksia.\" Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: \"En tahdo\ntunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja,\njotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan\nvakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka\njollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan\npyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän\nvälittäjän huostaan.\"\n\n\"Mutta\", epäröitsi Waverley, \"en käsitä miksi vaivaisin teitä\nluettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen\njuurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä\nminua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani,\nvaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi.\"\n\n\"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne\", huomautti pappi.\n\"Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen\ntullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne\nehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen\npaljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja\njos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla\nvahinkoakaan.\"\n\nTovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen\nollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin\nolivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se\nkenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä\nvakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen\nvuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on\nesitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose\nBradwardinea edes nimeltäänkään.\n\nMr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin\nherättävän. \"Olenpa iloissani siitä\", hän virkkoi, \"ett'ette maininnut\ntätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka\neivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden\nvaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan\nkuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut\nhänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä\npuhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa\npiireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo,\neikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi\nkaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa\nmelskeissä.\" Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki\nerityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista\nhänen kertomistaan seikoista.\n\nTämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen\nviattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen\nsuopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan\nuskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr.\nMortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta\nhänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä\nkiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan\nsäädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai\nkyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren\nystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän\nsiihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.\n\nEdward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.\n\n\"Stirlingin linnaan\", vastasi hänen ystävänsä, \"ja sikäli olen teidän\nvuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo\nmies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee\nosaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään\nvartioimisenne toisen henkilön haltuun.\"\n\n\"Olen siitä iloissani\", vastasi Waverley. \"Inhoan tuota kovasydämistä,\nkylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme\nemme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä\nviattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt\ntäsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla\nkun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään,\ntuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen\nkäytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää;\nsanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin\nkuin minä olen.\"\n\n\"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa,\njoka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka\nheistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin\nhänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat\nhäneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä\nvähät välittäisi erastianilaisen papin -- kuten hän minua kohteliaasti\nnimittäisi -- muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni;\nen tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan\nvielä käydä luonanne myöhemmällä.\"\n\nPuoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun\nsaapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä\njutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti\nsydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan.\nAsia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus\nolivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista\nkapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden\naikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle\ntaipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti\nrikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille\n(tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan\nikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan\nolivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen\narmeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut\nsaada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun\nkyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä\nmuille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä\npohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin\nsilloinkin kävi.\n\nMoinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr.\nMortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta\nvierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko\njutun pikku _escapadeksi_, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten\nkorvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella\nnuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua\nvarsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri\nMelville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri\nBlakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän\npäätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa.\nSen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä\nsyytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja\nkunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa\nhylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen\nansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen\nkäsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden\nasettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti\njättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin\nensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä\nauliutta.\n\nKohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin\nystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä,\njoten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa\nvelvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään\nsydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan _bon vivant_,\nja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja\nsotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja\nihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku\nseurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä\noli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain\njoukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat\nkeskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt\nhalusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka\nkovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti.\nKolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä\nkäski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun\npärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut\nvirkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä\nasianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui\nikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.\n\nRummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan\njonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu\nsäikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän\nhistorian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun\ntäytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti\nosaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli\nalottanut \"Dumbartonin rummuilla.\" Mutta hänet vaiensi Gilfillan,\njoukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon\nsynnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä\npsalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle\nmuokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan\nsisällöttömään taiteeseen.\n\nRummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti\nlasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen\ntalonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi,\nvaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa\nvailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti\nhänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat:\nUskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi\npäällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen,\njämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä\npintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä\nlisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän\nuskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta\nmielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan,\nmissä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri\npolttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen\nmaanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti\nuskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava\ninkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön --\ntuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden\nharvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa\nväkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin\nnaurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja\nolosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli\nmr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista\naineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia\neikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta\njäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta\nnäöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi\nBothwell Briggin otteluissa.\n\nHän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti\njuhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää\nröydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä\nkolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei\nWaverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden\npäällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.\n\nKirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi\nGilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet\nyllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät\nsäännöttömältä roskaväkiparvelta -- niin suuresti on silmä tottunut\nolettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita\nnäköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka\nuskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi\npelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska\nkenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa\nuutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja\nhe laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun\nhankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja\noluttuvista oli saatavissa. -- Kuusi Ligonierin rakuunaa -- ajatteli\nmajuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen -- olisi ajanut\nkoko lauman käpälämäkeen.\n\nTervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä\nmatkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa\nhuostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti.\n\"Kyllä\", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui\nkaikuvan maan alta.\n\n\"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin\", huomautti majuri\nMelville.\n\n\"Muutamat väestäni\", vastasi Gilfillan, \"isosivat ja janosivat\nmatkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta\nravituiksi.\"\n\n\"Olen pahoillani siitä\", selitti majuri, \"ett'ette jättänyt miestenne\nvirkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se\non palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä.\"\n\n\"En puhunut lihallisista mukavuuksista\", vastasi presbyteeriläinen,\nhiukan halveksivasti hymähtäen; \"kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta\nmiehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee\nheille ehtoopäiväselityksen.\"\n\n\"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän\nmaahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan\nsaarnaa ulkosalla?\"\n\nGilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: \"Niin\novat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!\"\n\n\"Olkoonpa miten tahansa\", jatkoi majuri, \"kun kerran saatte viedäksenne\ntämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn\nomiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia\nsotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne\ntiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla,\njott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta\nehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon,\njotta kylää tahi metsää lähetessänne\" -- (tässä majuri keskeytti\nselittelynsä). \"Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr.\nGilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä\nolette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen;\nmutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette\nsaa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä\nhänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on.\"\n\n\"Olen silmännyt valtakirjaani\", vastasi mr. Gilfillan, \"jonka on\nallekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William,\nGlencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään\ntoimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William\nMelvilleltä.\"\n\nMajuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka\npistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta --\nsitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. \"Mr. Gilfillan\",\nselitti hän jokseenkin jäykästi, \"pyydän tuhannesti anteeksi siitä\nettä sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin,\nettä kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi\nolla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja\nylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa\nherrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä\nasiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi\nkuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja\nsuositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. --\nMr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta\nluotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen\ntilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin\nasianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua.\"\n\nNiin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli\nsydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan\nGilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa\nhevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa.\nPikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: \"Hei, katsokaahan\netelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin\nampumisesta!\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKohtaus matkalla.\n\n\nPäivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello\nkahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena\nsyysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen\nvielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin -- vaikka se oli\nkahdeksantoista (engl.) penikulman päässä -- tietenkin jatkamalla iltaa\nyöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä\netunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan\nmielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan\nheikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin\nvaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: \"Voitteko sanoa,\nkuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?\"\n\n\"Presbyteeriläinen pappi\", vastasi Waverley.\n\n\"Presbyteeriläinen!\" tuhahti Gilfillan halveksivasti; \"hurja\nerastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti -- penseän\nsuvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa\nhaukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna,\nilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa\nkatraassa?\"\n\n\"En; kuulun Englannin kirkkoon\", vastasi Waverley.\n\n\"Ja ne ovat juuri naapuruksia\", väitti kiihkoilija; \"eikä ihme, että\nsopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin\nkirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan\nsuruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi -- ho hoi, ken\nolisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen\nnakerreltaisiin pois!\"\n\nNäitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta\nsankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan,\npäättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan,\npitkitti haikeuksiaan.\n\n\"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja\nmuista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat\nsynnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja\nvuosipalkkoja, ja muita turmeluksia -- onko kummeksittavaa, minä sanon,\nettä te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette\nvanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen\nmarttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset\nedut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin\npystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun\npanette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne\novat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla\nja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä\nkorvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja\nte teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen\nsaastutuksensa pikarista!\"\n\nOn mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut\nolisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta\nkuin \"kukkuloilla asustavan kansan\" (kuten sanoi) hajallisia\njäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa\nelpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen\nStirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan\nolisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija,\njoka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.\n\n\"Ja kuka olet sinä, ystävä?\" kysäisi Gilfillan.\n\n\"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen\nsuojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on\nihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita -- niin,\nmaamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja\nkäsittämättömiä syitä! Niin on, niin on -- teidän armonne käy asian\nytimeen.\"\n\n\"Ystävä\", virkkoi Gilfillan leppeämmin, \"älä minua kunnioita. Minä en\nkäy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan\npaimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin\ntekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi,\ntahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen\ntuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta\nsydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta\nkuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo\nvahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut\njumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen\nja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa\nikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat\nennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin -- niin kauvan kuin minulla\non kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani.\"\n\n\"Oi\", huokasi kaupustelija, \"olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa --\nhedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne\nrakentanut -- eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin\nlairdilla.\"\n\n\"Oikein sanot -- oikein sanot, ystäväni\", vahvisti Gilfillan\nkiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle;\n\"oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille\nvertaa Kilmaursinkaan hoveissa;\" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden\noivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön\nkuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin\nmietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän\nperehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain\nhuoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan\nhyväksymisensä.\n\n\"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille,\njoiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen\npikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut\nkautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan\nvaltakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa\njupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon\nulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!\"\n\nTämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja\npresbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien\nsissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä\nkatkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa.\nViimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen\nlaillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut\npäättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin\najatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan\notti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta\nsorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena\nmielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin\narkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies\nmurhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti\nkoko puheen.\n\nLaskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla,\nkun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka\nvei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa\ntasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia\nnotkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää\nkasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa.\nJoukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet\nlaelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja\nWaverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja\nmelkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa\njuosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin.\nMoneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa\nhartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden\npuutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut\nkäyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei\nvoinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.\n\n\"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta --\"\n\n\"Tobiasta!\" karjaisi Gilfillan raivostuneena, \"Tobias ja hänen koiransa\novat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi\nkysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein\npettyneeni sinussa, ystäväni.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", vastasi kaupustelija tyynesti; \"mutta uskallan\nkuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani.\"\n\nTähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus -- polulle\nsyöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet\nviidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan.\nGilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi\nhän: \"Herran ja Gideonin miekka!\" ja veti säilänsä, jolla varmaankin\nolisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen\nsitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi\nlähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti\näskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa\ntantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies\nsankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley\nkaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja,\nmutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat\nhäntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He\njuoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen\nsankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia\nkahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin\nmiehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä.\nHeidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin\nrosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina\nmakaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti\nvielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja\nuutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin\nvankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa\nStirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan\nmukanaan.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nWaverley on vielä ahdingossa.\n\n\nWaverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä\nretuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt\nauttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat\nviejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan\nja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen\ntarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty,\ngeelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet\nlähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin\nvinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.\n\nSankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi\nainoastaan: \"_Cha n'eil Beurl' agam_\", s.o. \"minulla ei ole\nenglantia.\" Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena\nvastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää\nenglantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen\nhänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei\nnäkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.\n\nHämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän\nnotkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi\nkasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen\nkapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi\nmuutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis\nnostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja\näkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi\nWaverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun\nyli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.\n\nOnkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran\nsorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen\njäreätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin\nepämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin.\nLattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut;\nseinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista.\nKeskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota\ntupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution\ntöllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän\njoissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley,\netteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati\nerittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista\nraidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä\nkoko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat\nylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.\n\nEdward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon\nheimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja\nnähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta\nodotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin\nsisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei\nhuonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan\nlautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän\nkomeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei\nhalunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä\nväikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai\nhän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava\npäänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen\nylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa -- sillä hän ei tiennyt minä\nheitä pitäisi -- että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.\n\nKauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen,\njättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti\nsairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja\nmustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta\nmatkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan\nottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen\nluovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen\nvapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja\nmukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä\nuutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja,\njoista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan.\nNiin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana,\nmutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.\n\nVammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui\nhuolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän\nsai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän\nhuomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat\nhyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi\nsaanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley\noli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen\nsulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa\nnaulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo\ntilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.\n\nMietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman\nvastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen\naikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan\ntarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa\nkuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi\nnaishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi\nhän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että\ntarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan\nhoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä\nsalassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora\nMac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli\nlähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa\nvieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa\ntuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi\nverrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen,\nmokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä,\nkun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten\nsipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän\nnais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä\nvaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.\n\nKun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten\nsaisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin\nJanet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan -- mökkiin ensimäisenä\naamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin\nnähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja\nsai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten\nsyntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen\nnaisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta\nasti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut\npettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä,\neikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää\nsuuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken\nkiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja\nuteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan\nsaapumatta hökkeliin.\n\nSiitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty\nehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja\nastumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain\nannettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle,\nja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa\nWaverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi,\nhänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli\nvaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja\nhuolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen\npysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia\nyrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa,\nkuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa\nviiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan\nhänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella,\nvartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä\nikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää\npuroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen\njalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.\n\nVankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että\nalkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen\npahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä\nyksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa\ntaas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti\nmahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin.\nEnsinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin,\njolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä\nmielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti\nvapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana\noli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä\nlaivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja\nolisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten\nseikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.\n\nSeitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään\nastui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin\nsaattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa\nilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli\nvalmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan\nhän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista\npahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt\njoutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa\nhuolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain\ntunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen\neloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin\nrinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi\nsaapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja\nsuoriutuivat lähtemään matkaan.\n\nIstuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa\nlieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän\nvilkaisi taakseen -- siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä\nnäytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa\nsilmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin\nauttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen\nmatkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä\ntuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen,\nmilloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan\nliikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan\nlaskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.\n\nTässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon\nvaalijansa -- tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut\nhänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja\nmikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo\nei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen\nkukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin\nammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys\nkaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä\nsalassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen\nsuojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten\npäätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.\n\nNuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin\nliikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi\nneljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme\nseuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja\npainoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä\nkorvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!\"\nvirkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti\nollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta\nseuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään\nselitystä.\n\n\n\n\nXXV.\n\nMr. Balmawhapplen matkassa.\n\n\nPidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle.\nJohtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä\nmuistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi\nkuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta\nhiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui\njoukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley\nlähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen;\nharjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä\nkajahti englantilaisen etuvartijan huuto: \"Kaikki hyvin.\" Yötuulen\nmukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat\nsiihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui\nvartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä.\nSotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät\ntoki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita\nmiehiä.\n\nÄänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset\nmarssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen.\nWaverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan\nhavaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä\nison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän\nedempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi\nsitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien\ntiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin\nerotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa\npaitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.\n\nKun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla\ntavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä\noli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä\naidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti\nWaverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja\nesimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen.\nWaverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen\nsuuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat,\npaitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka\nyhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten\nja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma\nkuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.\n\nMinuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston\näkkivaihdos -- tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja\nkirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö\npeitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi\npitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät\netuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.\n\nYlämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta\npäästi geeliläisen kirouksen \"Mac-Farlanen lyhdyn\" pahana hetkenä\nleimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena\nympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan\nkumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle\nmistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja\nkivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin\nkun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi\nvarsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta\nkulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin\nherättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen\nsattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille\nhavainnoille ja hilpeästi viheltämilleen \"Nancy Dawsonin\" sävelille.\nHän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet\nkumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä\nsotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.\n\nSotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen\nylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat\nalkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen\nsuojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen\ntoiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen\nhuminaan.\n\nPuolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan\njättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita\nylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui\nhengästyneenä itse Duncan Duroch -- mikä oli hänen nimensä siitä\npäättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa\nmoneen kertaan mainittu -- näköjään henkensä edestä juosseena, mutta\nnaureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan\nvaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun\nselkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa\ntuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään\nja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle,\ntakajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan\nvirran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja\nromanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja\naaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli\npaikotellen korjattu.\n\nVirran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana\nkohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo\nvälkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella\nseisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat\nylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla\njulisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.\n\nNopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei\nherättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa\ntalonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi\njoukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte\nvasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt\noli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti\nmieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo\noli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu\nportti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan\nsisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies,\nvalkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin\nkohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.\n\nKuvernööri -- joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen -- vei\nvieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin\noli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä\nhalusi, hän oli poistua huoneesta.\n\n\"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi\", virkahti Waverley tavalliset\nkiitokset lausuttuaan, \"suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen,\nja olenko vankina vai enkö?\"\n\n\"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin.\nMutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja\nkaikilta vaaroilta turvassa.\"\n\n\"Ja miten se on taattu?\"\n\n\"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja\neverstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa.\"\nNäin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua\nvälttääkseen.\n\nYöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja\noli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän\npäivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia\nsyömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta\neversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi\nhalunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti\nkuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle\nkaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana\naiottiin jatkaa.\n\nEdwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli\nnostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa\njuolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun,\njoka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun\nhartioilleen.\n\n\"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?\"\n\n\"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää\njoutua kuormavankkureihin.\" Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän\nvarsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen\nkiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli\nkärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä\nainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka\nnäyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä\nvaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi\ntuntia.\n\nVihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti\nStewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään.\nPöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan,\nvain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla\nsananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja\npolitiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa,\nett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.\n\nAterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa;\npalvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli\nlähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn\nkäytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä\nvälin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan\nWaverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.\n\nTätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä\nsotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi\ntaipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen\nratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta\nsotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä.\nSinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia\n_chasseureja_, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin\nharjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo\nhavaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin\nmetsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin\nratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja\nsiihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä\nyhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne\nmyöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet\nolivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin,\nmies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti\nmuhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä\ntuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.\n\nVaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta\nherrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen\nkuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas\nkerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta\nBradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli\ntahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen\nja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään\nliikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi\nmiestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin\ntörähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta\nvanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon\nsävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut\nleimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä.\nKokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas\nkorttelia viinaa sai hänet \"Rob Dumblainia\" vihellellen iloisesti\nrientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta,\njoukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista\nasioista.\n\nTältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi\nWaverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.\n\n\"Kaunis ilta, sir\", oli Edwardin tervehdys.\n\n\"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!\" vastasi luutnantti leveällä rahvaan\nmurteella.\n\n\"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato\", pitkitti Waverley\nhyökkäystään.\n\n\"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan\nmaamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille,\njoilla on hevosia ruokittavana.\"\n\n\"Toimitte ehkä muonittajana?\"\n\n\"Sitäkin -- ja ratsastusmestarina ja luutnanttina\", vastasi\nkaikkeatekevä upseeri. \"Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi\nharjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen\nostanut ja myönyt ne jok'ainoan?\"\n\n\"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?\"\n\n\"Hullujen asialle, pelkään\", vastasi avopuheinen upseeri.\n\n\"Siinä tapauksessa\", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä,\n\"olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta.\"\n\n\"Varsin oikein, varsin oikein, sir\", vastasi toinen, \"mutta kaikissa\nmetkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki\nhevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan\nsilloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla\nett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana\nrauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy\npystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani,\nja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän\nupseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin\nsen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en\npaljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä\nsellaisten kojeiden kanssa.\"\n\n\"Ette siis ammatiltanne ole soturi?\" kysyi Waverley.\n\n\"Kaukana siitä, Jumalan kiitos\", vastasi miehuullinen sissi, \"niin\nlyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa\nja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä\neläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa,\ntaikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan\ntarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan,\nettä minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan\npetä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin\nhyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan\nmöin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan\nhopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka\"\nj.n.e. j.n.e. j.n.e.\n\nMutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen\ntamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja\nWaverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä\nhuvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat\nhänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti\nhuomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: \"Luulinpa,\nluutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia\npuhutella?\"\n\nOsansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi\ntakapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän\nhinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut\nlairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken\npäättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu\nvaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin\njonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun\ntilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti\nyrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen\nmatelu olivat yhä pahentaneet.\n\nParin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka\nvarustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui\nilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan\nosottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi\nBalmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston\nkautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.\n\nLevollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä\nromanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle.\nEntisajan asekilpailukenttä -- kallio, jolta naiset tähystelivät\nottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta --\ngoottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin -- ja kaiken\nyläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus\nsai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot\npäättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella -- kaikki nuo\nolivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.\n\nMutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka\nhäiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa\npyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä\ntorvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan\nlippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen\nollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä\nvoitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä\nkallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti\nkanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän\npäässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut\nkäskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen\nmukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen\ntäyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan\nmoisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin\nBalmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt\njoukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin\njärjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan\ntervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.\n\nMatkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat\nläpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä\nkunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen\njulmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin\nkaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden\nsotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä\ntehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa\nmuonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli\nparhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja\nainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi.\nMuutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko\nosaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset\nvälinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei\nsenvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa\nhäiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei\nääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan,\nmatkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön\nvietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin\npääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi,\nalkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain\njyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan.\nBalmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen\npikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa\njärjestyksessä.\n\nPian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin\nharjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen\noli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain\nsaartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari\nkolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin\nylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla\nlinnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna\nsavukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan,\nkeskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli\nosittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui\npuistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen\nhuomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen\nkuolinsoitto.\n\nEnnen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan.\nBalmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä\nnähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen\nkärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän\nkierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja\nlähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle\nmenemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn\nylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle\nrakennukseen.\n\nPitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat\nedustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää\nhallinneita -- jos konsanaan hallitsivatkaan -- kuninkaita, oli\njonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä\npalatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin\npukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi\nkäytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät\npasseja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa\ntouhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta\nWaverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan,\nsynkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nVanha ja uusi tuttava.\n\n\nÄkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi\nlaskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:\n\n\"No puhuiko totta ylämaalainen tietäjä? Sattuiko harhaan\nennustajahenki?\"\n\nWaverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor.\n\"Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen\nhallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän\npuolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?\"\n\n\"Rakas Fergus!\" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen\ntervehdykseensä, \"kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on\nFlora?\"\n\n\"Turvassa, ja menestyksemme riemukkaana katselijana.\"\n\n\"Tässä paikassa?\"'\n\n\"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin\nsinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa\nkysynyt sinua.\"\n\nHän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän\nesittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella\nkomeudella.\n\nVaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten,\nsäännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät\nkatsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja\nylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että\nolisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean\nsyntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan\nja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.\n\n\"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne --\"\nalotti Fergus, syvään kumartaen.\n\n\"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen\", tokaisi\nnuori 'chevalier.' \"Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor;\nmutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart\nkohtaavat toisensa.\"\n\nHän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos\nolisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen\narvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella\nhänelle kuului.\n\n\"Olen mielipahalla kuullut\", jatkoi kruununtavottelija, \"että\nasianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt\npidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä\nasemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä\nhetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn\ntoverikseni.\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi\nsoveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä\nvarten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: \"Minulla ei\ntosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän\nHannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley\nluetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan\nrangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle\nhallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla\ntavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa\npitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin\nhän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella,\nett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen\nluultavilta seurauksilta. -- Mutta\", selitteli Charles Edward, taasen\ntoviksi vaiettuaan, \"jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan\npäättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin\noikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden\nhuostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen,\nniin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista\nlöytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen,\njoka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan\nkiittämättömäksi.\"\n\nIvor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa\nWaverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan\nkanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman\nsankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja\nhelposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen\napuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä\nomituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin\nihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli\nvallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti\nEdwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli\nollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta\npuolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota\nkasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo\nolivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen\nmielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa\nei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin\neteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin\nhankkimiseen!\n\nPrinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten\nkiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta\npulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että\noli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään\noleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä\ntoivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen\noli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä\nkäännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia;\nja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli,\netteivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi\nliittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä\nsamasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään\nvoinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti\nyhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus\nennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät\nheidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin;\nhän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä,\nettä nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän\nylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin\ntärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan\nkohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.\n\nCharles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan\nkantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen\nhänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa.\n\"Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley,\nett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä.\nVarmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän\nseuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä\nlukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen\nseikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut\ntietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope,\nmarssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon\netunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa\nlannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme,\njoten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin,\njättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin\nsuotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne\npääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja\nHamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan\nylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin.\nEdinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä,\npuolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel\"\n-- hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle -- \"heiltä\nenemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa\nkanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on\nAberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi\nlaivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani\ntiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia\ntänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi:\nsotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan,\nollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti\nharjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä\ntyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on\nturvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa,\nkunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot\nnousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että\nperäytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää\nepäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin,\njotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet\nupseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa\nta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle\nsotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän\nerikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja\nritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun\ntuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla\nsanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra,\nantaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko\nkysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?\"\n\nWaverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta,\nmitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä\nryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään\nsotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti\nmieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa\nintoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.\n\n\"Waverleyn sana!\" vastasi Charles Edward; \"ja jotta teillä olisi\njossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun\nmenettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo\npalveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan\nkiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin.\"\n\n\"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi\", vastasi Waverley,\nmuistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, \"jos kieltäydyn\nvastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän\njoukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän\nKuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa\npalvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä.\"\n\n\"Ainakin\", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta,\n\"sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan.\" Hän avasi soljesta\nsäilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka\nteräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu.\n\"Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut\nperintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen\nnyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän\npistooliparin. -- Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa\nystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että\nodotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä\niltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain\ntunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSalaperäisyys alkaa selvitä.\n\n\n\"Miltä hän tuntui mielestäsi?\" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän\nastuessaan leveitä kiviportaita alas.\n\n\"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee\", vastasi Waverley\ninnostuneesti.\n\n\"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on\nhänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja\novat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon\nkärkkyy hänen ympärillään -- he eivät voi seuloa selville lukuisia eri\netujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles -- minun on ollut pakko\ntoistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni\npalveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi\nC--:n ja M--:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward,\nsiinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin\navoinna, mutta Clanronald ja Lochiel -- ja melkeinpä jokainen meistä --\novat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja\nirlantilainen puolue haluavat F--:n nuorelle loordille toista. Jos siis\njompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit\nvihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon\ntarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi\nvoisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa\nmiestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain -- kaiketi hän\noppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain\nsaada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et\nulkoasultasi ole hoviin sopiva.\"\n\n\"Hm\", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, \"onhan\nmetsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme,\nmutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin\nkuin minä.\"\n\n\"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni\", vastasi Fergus.\n\"Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea\nvastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain\nylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta\nsuojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta\nkerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain\nosapuilleen.\"\n\nWaverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he\nsaapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa\nCanongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa,\njoka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle;\nhäneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään\npuoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy\nsuupielissään. \"Callum\", käski päällikkö, \"kutsuhan Shemus an Snachad\"\n(Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. \"Shemus, mr.\nWaverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun\nvalmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen\nmiehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki\nprinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen,\nsopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki\nMaccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut\nmr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja\nkukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen\nIvorin poika, Edward veikkonen.\"\n\nNämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan\nWaverleyn seikkailuista. \"On päivänselvää\", huomautti hän, \"että sinä\nolet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois\nheimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan\nkansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen\npiti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta\nsitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa\noivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan\nkauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka\npakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani\nja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa\nnimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä\nteot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja\nepäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten\nhän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta,\ntahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en\nminä jaksa ymmärtää.\"\n\n\"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?\" kysyi Waverley.\n\n\"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän\nselitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa -- enhän\nvoinut tiedustaa tarkemmin -- ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni\nsiitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut\ntänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon\nhallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa\netelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta,\nmikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi\nmuuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin\nratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo\nluontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt\nhänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt\nkaksintaistelu -- siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä,\nvarsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta\nsellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä\nrykmentissäsi levinneille huhuille.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", virkahti Waverley; \"mutta tottahan jo ehdit\nkertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?\"\n\n\"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu\nnykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen\ntulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä\nneitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora\nMac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua.\nTäytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa\nkaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan.\"\n\nViime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei\nvoinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään\neteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja\nvaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen,\nniin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle\nmielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa\nhovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä\nhuomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: \"Tuskin voimme tavata\nFloraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja\nsiskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi\ntullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä\nhäntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan\nainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan\ntapaamasta toisianne.\"\n\nHeidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta\ntutun äänen. \"Takaanpa teille, ystäväiseni\", lausui puhuja, \"että se on\npelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi\n_tyro_, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen.\nSotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää _in\nergastulo_, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän\nherrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että\nmoista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää _in carcere_ eli\nyleisessä vankilassa.\" Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti\ntokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan \"maankiertäjä\"\nsaattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti\nportaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi\nsotilaspukunsa -- kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset\nliivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa --\nnäytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle,\nsuoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja\njärkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt\nkäytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.\n\nHän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi\nudellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti\npaikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. \"En tosin pienimmässäkään\nmitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin\nkohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen\", huomautti hän, \"mutta\nonpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet\ntakeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä\non liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana\npoikanani.\"\n\nFergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää\ntapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward\noli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja\nlopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä\nettä oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. \"Sillä\", jatkoi hän,\n\"vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä\nrikkoa _sacramentum militare_ -- olkoon sen sitte tehnyt kukin\nsotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat _per conjurationem_,\ntaikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä -- niin ei ole toki\nkukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta\nvapauttaisi _dimissio_, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin\ntuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja\nmuut _adscripti glebae_, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa\nkuin oppineen Sanchezin _brocardicum_ hänen _De jurejurando_\nnimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea\npäätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet\nkarkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän\nvarmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää _Memnonia\nlex_, myöskin nimeltään _Lex Rheumia_, jota selittelee Tullius\npuheessaan _In Verrem_. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te,\nmr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen\nprinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla\nBradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen\nonnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän\nnyt aikoo kerätä.\"\n\nEdward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta\nvastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni\nsillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.\n\nTästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja\nsai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla,\npäällikön suojelusvartion saattamana.\n\n\"Pyytäisin teitä\", pitkitti parooni, \"käymään matkassani asunnolleni\nasti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä,\nehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on\nnähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista,\nvaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne\nvoi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta\nKorkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään\nhuolta siitä, että miehet alkavat _condamare vasa_, sitoa\nmyttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten.\"\n\n\"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä\", tokaisi Mac-Ivor\nnauraen.\n\n\"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte\narvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan,\nilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten\npaljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä\nerään miehenne -- vieläkin luvallanne sanoen -- hilaavan suurta\nkuvastinta selässään.\"\n\nFergus vain yhä nauroi. \"Niinpä niin, hyvä parooni\", virkkoi hän,\n\"mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania\ntahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon\npuhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme\nyhteensä.\"\n\n\"Se on todeksi tunnustettava\", myönsi parooni; \"he ovat, niinkuin\npakanallinen kirjailija sanoo, _ferociores in aspectu, mitiores in\nactu_, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin\nulkomuodosta osaisi päättää. -- Mutta tässähän loruilen kahden pojan\nkanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa.\"\n\n\"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille\nparooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en\nole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti\n_faire la meilleure chère_.\"\n\n\"Hittoko sitä epäilisi!\" naurahti parooni, \"kun kuljetatte muassanne\nvain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? -- No,\nasiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello\nkolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nSoturipäivällinen.\n\n\nNeula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin;\nja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli\nWaverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut\nKultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa\nsitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes\ntyö oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa\ntartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä\njotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti\nkuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis\naivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti,\neivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.\n\nSankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja\nkun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka\npituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin\ntukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos\nkatselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut\nomastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin\nnuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea\ntukka -- hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa -- soveltui\noivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja\nnotkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan\nleiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka\n\n    lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:\n\nja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti\nkasvonpiirteitä.\n\n\"Komea poika -- aito uljas poika\", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin\nvänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.\n\n\"Kyllä hän hyvin mukiin menee\", vastasi leski Flockhart, \"vaan ei toki\nlikimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki.\"\n\n\"En heitä verrata aikonut\", selitteli Evan, \"enkä puhunut hänen\nkauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää\nhyvärakenteiselta ja _nasevalta_, niin että hän kahakassa\nvarmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä\ntarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää -- olenhan\nGlennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä\nhänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten.\"\n\n\"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich\", huudahti säikähtänyt\npresbyteeriläinen, \"eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton\nolla!\"\n\n\"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee\", vastasi\nvänrikki; \"ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia.\"\n\n\"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki\nMaccombich?\" alkoi leski jälleen kysellä.\n\n\"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart\", vakuutti\ngeeliläinen.\n\n\"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?\"\n\n\"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja\npirulla oli lyhemmät.\"\n\n\"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi?\nÄlkäähän!\"\n\n\"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän\nryntää päin, kautta pyhän Pietarin!\"\n\n\"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!\" huokasi\nhelläsydäminen leski.\n\n\"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon\njäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja\naterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on\nsullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan\nedes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen\nparooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren\nBallenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan\ntuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi -- juuri kuin\nKittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki\nkintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa,\nkyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää\ntekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu\npöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; -- älkääkä\nvain, emäntä kulta, unohtako viinaa.\"\n\nTämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko\nusman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä\najatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi\nhänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi.\nHänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö\noli hänelle mieluinen _vis-à-vis_. Rauhan ja sodan miehet, rättäri\nMacwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin\npäällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja\ntoisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria\nperin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista\nvälinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa,\nhän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina,\nennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena\non hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut\nrättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä\nvarten, selitti hän. \"Ja tosiaan\", lausui vanhus, \"niin totta kuin\nuskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin -- olen\naina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan\noppinut asiantuntija nimittää _caisse militairea_, kuin sen lihaa,\nverta ja luuta.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme,\nsaamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?\" [\"La Doutelle\" oli\nsota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja\naseita.]\n\n\"Niin kyllä, Glennaquoich -- näppärämmät ovat ehtineet edelleni.\"\n\n\"Se on häpeällistä\", kiivaili nuori ylämaalainen; \"mutta jakakaamme\nedes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja\nhuomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme\nkukin tavalla tahi toisella osuutemme.\" Waverley teki samanlaisen\ntarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.\n\n\"Kiitos vain, pojat\", virkkoi parooni, \"vaan enpä tahdo tehdä lovea\nrahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan.\"\n\nRättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi\nmoneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla\ntankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi\npäivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit\nolivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli\nhopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen;\nmutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien\nlaatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley\nvoisivat --\n\n\"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir\", keskeytti parooni äänellä,\njoka mykistytti Macwheeblen, \"tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet,\njos tahdotte palveluksessani pysyä.\"\n\nRättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista\nsuonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa\nsanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän\nkuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan\noli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi\nhän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja\nhyvällä korollakin.\n\nFergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi\nhengästyneenä: \"Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että\nmeillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme.\n-- Tässä, mrs. Flockhart\", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan\nneljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine\nsisältöineen hänen helmaansa, \"tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa\nte loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini\ntoimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille\nylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich\nIan Vohrin peijaisissa.\"\n\n\"Tämä on _testamentum militare_\", huomautti parooni, \"joka\nroomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla _nuncupativum_.\"\n\nMutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi\nsurkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen,\nminkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.\n\n\"No menköönpä\", tuumasi päällikkö, \"jos kaadun, niin sen saa\nkrenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta,\nett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri.\"\n\nRättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa\nkeittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei\nhevillä vaiti pysynyt. \"Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss\nMac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin\nlaatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja _mortis causa_ --\nparilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä.\"\n\n\"Nuori neiti\", väitti Fergus, \"saa muita asioita ajatellakseen kuin\nnäitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu.\"\n\n\"Totta -- kieltämätöntä -- ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne\ntietää, että kylläinen suru --\"\n\n\"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? -- Oikeassa olette,\nrättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva\nlohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei\ntunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka\" -- hän vaikeni, ja koko seurue\noli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.\n\nParoonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan\nasemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. \"Jos\nkaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki\nasiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!\"\n\nRättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä\npölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä\ntunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta\ntyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se\nmurheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti\ntaskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava,\nneidin pääsemättä puutetta tuntemaan; \"jos koko Bradwardinen ja\nTully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano -- (hän nyyhki\nja inisi joka hengähdyksellä) -- sen suot ja nummet, pellot ja niityt\n-- kasvavat viljat ja istutukset -- rakennukset -- puutarhat --\nkyyhkyslakat -- verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa --\nkymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli -- _annexis,\nconnexis_ -- laidun-edut -- polttopuut, heinät ja rehut --\nläänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen -- (tässä hänen jo\ntäytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen\nsilmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset\nheruttivat kyyneleitä virtanaan) -- mitkä kaikki on täydellisemmin\nmainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa -- ja sijaitsevat\nBradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa -- jos, kuten jo\nmainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta\nInch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen\npehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes\nmaalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi\" --\n\nValituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli\nmahdoton pidättää nauruaan. \"Älkäähän välittäkö, rättäri\", virkkoi\nvänrikki Maccombich, \"sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen\ntulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait _annexis,\nconnexis_) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan\ntieltä.\"\n\n\"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri\", vakuutti päällikkö, joka näki\nettä Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.\n\n    \"Heille vuortemme metallin annamme, hei!\n        lillibulero, bullen a la,\n    kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,\n        lero lero, bullen a la,\n    velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,\n        lillibulero, bullen a la,\n    siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',\n        lero lero, bullen a la.\n\n\"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa\nviininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti\npalaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin\nlairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä\nprinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies.\"\n\n\"Tilat ovat tosiaan vierekkäin\", selitti rättäri silmiään kuivaten,\n\"ja yksi mies ne molemmat hoitelisi.\"\n\nMrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi\npakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä\npuheen-aineena.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nTanssiaiset.\n\n\nKun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri\nMacwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan\npäivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain\nomavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa\nHolyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla\ntuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista\nvartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. \"Jos\nteillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä\nvastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään\nVirgiliuksen sanoja:\n\n    \"_nunc insanus amor duri me Martis in armis,\n    tela inter media atque adversos detinet hostes_,\n\n\"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei\nLuden vaatimukset ole _primo loco_ varteenotettavat), on niin\nkauniisti kääntänyt kielellemme:\n\n    \"sai julma lempi minut sääryksiin\n    ja lantioni laittoi tartaniin.\n\n\"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat\nvanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään.\"\n\nOn hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja\nvarakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa\nvuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin\nvallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta\nprinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin\nromaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että\nenimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia\nhäikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona\nolleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin\nulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää\ntoimeenpantu.\n\nVäleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli\nparaikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin\nylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat\nherättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä\nnaisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille,\nvarsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin -- hänen ulkomainen\nkasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.\n\nPäästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward\nseurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän\npoissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa\nhäipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan\nyrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen\nmihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui\nFerguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset\ntunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti\nedetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään\nmelua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota\nharhaileva katseensa kohtaa.\n\nFlora näytti hänen lähestyessään hiukan -- vain hiukkasen --\nhämmentyneeltä. \"Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin\", sanoi Fergus.\n\n\"Vastaanotan hänet toisena veljenä\", vastasi Flora.\n\nSanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut\nvälttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan\nkoko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: \"En ole\nmilloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi.\" Edward\nseisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan --\nhänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää\nmerkitseväksi. \"Tämä siis on unelmani loppu!\" oli Waverleyn ensimäisenä\najatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren\nposkipäiltä.\n\n\"Hyvä jumala!\" huudahti Rose Bradwardine, \"hän ei vielä ole toipunut.\"\n\nSuurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka\nnopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti\ntiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä\npuhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka\nasianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että\nsai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.\n\nPrinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin\nkatoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja\nvaltiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward\nmuulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on\narvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan\nolivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili\nhänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka\nolikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään -- kunnes\nhuomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä\npuhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli\nvaltiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen\nhänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa\npidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. \"En voi vastustaa kiusausta\",\nhän virkkoi, \"joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään\nnaissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän\nkaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä\nystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on\nmonta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen\nei ole yhtä suuresti luottaminen.\"\n\nNiin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen\npäässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään\nhänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut\nymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli\ntarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman\nharrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella\nkehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja\njälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun\nalkuun paremmin kuin odottikaan.\n\nJos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset\n----ssä tahi ----ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin\nkievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut,\ntuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina\nkoni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun\nkyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään\nvirstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja \"valjaihin\nlämmittyään\", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa\nkuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti\nWaverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä\nkäyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan\nomintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi\nByshen \"Runoustaiteesta\" tavattavissa.\n\nPonnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli\nvielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja\nvälinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä\nvastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden\nhaavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa\nluultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä\nveroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena,\nrikkaana ja jalosukuisena -- kannattiko hänen masentua oikullisen\nkauneuden päänkeikauksesta?\n\n    Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,\n    on rinta mulla yhtä ylpeä.\n\nTällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä\nlannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan\ntytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä\nmielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja\nitselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään\nhänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen\nvallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin\nsanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward\npelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti\nsisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku\nsattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja\nloivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti\nkohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun\naattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti\nkävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo\nkerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!\n\nNäiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään\nhymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin\nrohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta\nluonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu\nkääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään\nja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät\nhuomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja\njokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on\nsangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan\nkaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin\nolemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja\ntässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä\ntunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä\nkannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta\nkylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat\nmukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja\nmikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka \"kaunis nuori\nenglantilainen\" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille\nylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella\nkäytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.\n\nFlora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan\nkylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan\nsalata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja\nloistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään\nhetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin\njyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan\nasemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti\npitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä _mauvaise\nhontea_, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja\nsaamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi\nenglantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan\nkajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut\nnoin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan\nkestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran\nsilmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja\nperuuttamattomaksi.\n\nPeräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose\nBradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että\nyleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut\npitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman\npienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi\nepäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä\nrauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä\nsuosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä\nihmismieli konsanaan voi kokea -- niin lyhytaikainen ja suurien surujen\nseuraama kuin olikin.\n\n\"Parooni\", virkahti chevalier, \"en uskaltaisi jättää rakastettuani\nnuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan\nhuolimatta mitä viehättävin seurustelija.\"\n\n\"Ja kautta kunniani\", vastasi parooni, \"tuo poikanen voi välipäikseen\nolla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju.\nOlisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän\navosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin\n_hypokondriakhes_ tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee,\n_phrenesiacus_ taikka _lethargicus_, niin ihmettelisitte\nmistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon\nja leikkisyyden.\"\n\n\"Minä en muuta osaa arvella\", selitti Fergus Mac-Ivor, \"kuin että\ninnostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin\nkelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas\nollut.\"\n\n\"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle\", sanoi prinssi, \"kun on täksi\nillaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole\nmitään tienneet. -- Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja\nhuomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin\nkumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan.\"\n\nHän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle\npitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä\nsävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille\naikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat\nlähtösäveleen.\n\n\"Hyvää yötä siis\", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen;\n\"hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! -- Hyvää yötä, kauniit\nnaiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne\nmaanpakolaisprinssille. -- Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon\ntämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina\npalaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä\nmonen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee.\"\n\nMilloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä\nprinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:\n\n    \"_Audiit, et voti Phaebus succedere partem\n    mente dedit; partem volucres dispersit in auras_.\n\nminkä\", hän huomautti, \"ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän\nrunomitallemme:\n\n    Rukousta Phaebus kuuli puolittain,\n    hän toiset puolet tuuleen huusi vain.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nEräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.\n\n\nWaverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut\nmielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen.\nHän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin\nsiirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se\nharha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in \"pääpiiparin\"\njämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin\nsanojen mukaan -- tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon\nystäviä -- \"järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan.\"\nTietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian\nvoimakkaaksi säestykseksi.\n\nCallumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli\njälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön\nenteenä. \"Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr\nja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota\ntäällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita\niltaan mennessä kannetaan.\"\n\nWaverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja\navulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen\nnahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin\ntavarain mukana kuormavankkureihin.\n\nWaverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka\ntuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika\najatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin\ntarjoamasta \"aamutuimasta\" -- varmaankin ainoana miehenä, jolle\nchevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut -- hän lausui\njäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.\n\n\"Callum\", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa\nCanongaten eteläkulmalle päin, \"mistä minä hevosen saan?\"\n\n\"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!\" kummaili Callum. \"Vich Ian Vohr\nmarssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan,\njoka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?\"\n\n\"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme\nvalmiit. Miltä näytän?\"\n\n\"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin\nravintolan kylttiin\", kehui Callum.\n\nSuoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos\nraittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin\najatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi\nantautuen alkavan päivän vaiheisiin.\n\nHänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen\neteensä Kuninkaanpuisto eli \"Arthurin istuin\" nimisen vuoren ja\nEdinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen\nvilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija\nasettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen\nkaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan,\nmutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää.\nTaustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat\nsäkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat\npäällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös\nvuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä\nkuhiseva mehiläisparvi -- ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin\nsotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin\nomintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä\njärjestys ja säännöllinen ryhmitys.\n\nHauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it\njoutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei\nollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet\npaljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja\nyökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin\nliehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat\nClanronaldin ylpeä tunnussana _Ganion Coheriga_ (vastustakoon ken\nuskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto _Loch Sloy_, Tullibardinen\nmarkiisin valiolause _Forth, fortune, and fill the fetters_\n(eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin _Bydand_\nja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.\n\nVihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi\nkolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi\nchevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause\n_Tandem Triumphans_. Armeijan etujoukkona oli pienoinen\nratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja\nalustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään\nnähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.\n\nWaverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät\nmuutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti\nammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella\nsuorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten\noli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi\nsiihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti\neteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin\nsoturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi\ntultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen\nklan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan\nnäköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina\narvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua,\nvaillinaisissa aseissa -- näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä.\nJokaisella suurella klan'illa oli noita \"helootteja\" joukossaan, niin\nettä osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki\nsiellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja,\nlukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla\noli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien\nraukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa,\nvaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan\nylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai\netelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa\npohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt\nsivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti\narvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus\noli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa\nhiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään\nuskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen\njoukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa\nyhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen\nhallitsijasuvun.\n\nHänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa\nlaukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää\nvaltiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään\ntosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä.\nEteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto,\njoka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä\nsenkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja\nratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja\nottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn\nkatseilta, pyörähtäessään \"Arthurin istuimen\" taakse. Jalkaväki seurasi\nsamalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen\nvaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi,\nasettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin.\nMiehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään\nja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa.\n\"Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne\", huomautti\nEvan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.\n\n\"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli\", vastasi Maccombich.\n\n\"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen _Duinhewassel_, joka\nmenee naimisiin lady Floran kanssa?\"\n\n\"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi\nenempää kuin minunkaan, Gregor.\"\n\nFergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti\ntoivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti\ntarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin\nkutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli\nlähetetty tiedusteluosastoiksi.\n\nAsian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen\noli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia,\njotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat\nhänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä\nkutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia\nvarsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran\nkilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt\nkannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut\njossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä\npettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin\nlippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles\nEdwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.\n\nDuddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa\nEdinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin\nkohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä\nlakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill\nnimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin\noli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui\nkapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen\njohdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan\nAberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä\nyönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa\nmyöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä\nylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat\nylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen.\nArmeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa\nlevähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot\nvoitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa\nsaapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen\nluokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan\nmuutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni\noli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.\n\nWaverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli\ntekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä\nsaapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat\nliikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä\nkuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja\nkuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua\nisämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät\naulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä\nei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne,\njotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat\njättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän\nkiemurtelihe maassa.\n\n\"Jumalan tähden\", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan,\n\"antakaahan pisarakaan vettä!\"\n\n\"Sen saatte\", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja\nkantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.\n\n\"Luulisin tuntevani tuon äänen\", sanoi mies, mutta harhailevan\nkatseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi:\n\"ei, eihän tämä ole meidän nuori _squire_!\"\n\nTällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin\ntiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen,\nniitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. \"Houghton!\" hän\nhuudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema\nalkoi painaa leimaansa, \"sinäkö siinä?\"\n\n\"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä\", valitteli haavotettu;\n\"minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa,\nkun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni.\nMutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin\nkauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella?\nOlisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi.\"\n\n\"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty.\"\n\n\"Sitä olen useasti ajatellutkin\", vastasi Houghton, \"vaikka näyttivät\nmeille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut\nalennettiin sotamieheksi.\"\n\n\"Älä väsytä voimiasi puhumalla\", neuvoi Edward; \"minä hankin sinulle\nkiireen kautta lääkärin.\"\n\nHän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista\npidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. \"Mainioita\nuutisia!\" huusi päällikkö; \"vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa\nnujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa\nvetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule,\nWaverley, lähdemme oitis liikkeelle.\"\n\n\"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän\nlääkärin?\"\n\n\"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme\nranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita\nparempia.\"\n\n\"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin.\"\n\n\"Surkeata!\" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi\nheti jälkeenpäin: \"mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo -- tule\npois vain.\"\n\n\"En voi; hän on setäni alustalaisen poika, kuuletko.\"\n\n\"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella;\nkäsken luoksesi Callumin -- mutta perhana vieköön, _ciade millia\nmolligheart_!\" jatkoi tuittupäinen päällikkö, \"mikä panikaan\nsellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä\ntänne vaivoiksemme!\"\n\nCallum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain\nvoitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä\nhuolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä\nihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua\nainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan\nhänen \"seuraansa\", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös\nilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä\nrakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen\nhengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin\npalattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen,\nsekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten\nkanssa vanhaa Englantia vastaan.\n\nVilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään\noli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime\ntuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori\nylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan\ntaskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt.\nKauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä\nvainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan,\nhuomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen,\njos sattuisi samaa tietä palaamaan.\n\nOtti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli\nnopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan\npengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin\nkulkevan.\n\nMonia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä\nsurullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen\ntunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli\nollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se\nkapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen\nmuisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin\nluolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut,\nvehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi\nolevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli\nvalaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan\nkaikui Houghtonin valittelu: \"Voi, squire, miksi jätittekään meidät?\"\n\n\"Niin\", hän hymähti itsekseen, \"olen tosiaan menetellyt\najattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne,\nylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät\nsotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa\ntaakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne,\njoiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään\nkonnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa\nuseasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse\nolekaan paheita!\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTaistelu-aatto.\n\n\nVaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo\nlaskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka\npohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja\nCockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan\npäässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon\nhalki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka\njälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli\nenglantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin\nkoska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta\nsyystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista\nvastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi;\nchevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen\ntien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta\nalanko oli hallittavissa.\n\nHeti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan\npitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin\npensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon;\narmeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley\nselvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen\nasettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa.\nPerästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja\nsuunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi\nneljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet\nsalamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat\nylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen\ntykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle\npuolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.\n\nSill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa.\nKlan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja\nmolemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen.\nJärjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka\nkaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset,\njotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä,\nuhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten\netumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä\nhyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että\n\"punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna\", ja että heidän puolellaan\noli kaikki luonnolliset edut, \"koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin\n(Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä.\"\n\nMutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt\nlaskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei\nainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin\npituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat\nolisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun,\nennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin\nolivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi\npakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia\ntarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen\netuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.\n\nTässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi\narmeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin\noivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa -- joiden ottelu\ntuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa --\nseisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla,\nmietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan\nkimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin\nrintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä,\nlähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja\ntiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille\nnelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa\nvauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku\nkahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun\ntai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua.\nTällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä\nkumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle.\nNaapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja\nulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu\nmastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.\n\nKun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus\nerään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin\ntienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen\nhäntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti\nGlennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän\naseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli \"mukava seutu jokaiselle\nkristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan\nja haluaisi päästä vihittyyn maahan.\" Ehkäisemään ja karkottamaan tätä\nosastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan\nratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi\ntunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen\nhälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut.\nKuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun\nkomentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä\npohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän\nnäki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän\nkeskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli\nomaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan\nasti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa\ntuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. \"Hyvä\nJumala!\" hän mutisi, \"olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja\nsynnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään\nsanoi?\"\n\nEnnen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui\nhänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen\nasemaa. \"Nyt osaan häneen\", virkahti Callum, varovasti nostaen\npiiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin\nkuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.\n\nEdwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä\nedessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja\njalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon,\njonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa:\n\"seis!\" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui\nampujan käsivarteen. \"Säästä laukauksesi\", virkkoi vanhus, jolla oli\ntietäjän maine, \"ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon\nhuomispäivää -- näen käärinliinan hänen povellaan.\"\n\nCallum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän\nkalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan\ntietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen\ntakaisin rykmenttiinsä.\n\nSillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka\ntoinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja\nkun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin\nkutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki\nvastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui\nylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä\nmolemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat\nvalmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.\n\n\"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi\", huomautti Fergus\nWaverleylle; \"ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme\nkatsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin.\"\n\nHänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan\ntunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat\nasetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen.\nHänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän\nvalahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson\napulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman\nvaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat\nsatuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman\nhartaudenharjotukselle.\n\n\"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään,\nripittänyt itseni\", kuiskasi Fergus ystävälleen; \"vaan en ole toki niin\njyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen.\"\n\nEdward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.\n\nKirjan sulkiessaan hän virkkoi: \"Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain\nkäsin ja kevyin tunnoin.\" Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria\nja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. \"No,\ntiedättehän mitä Tacitus sanoo: _In rebus bellicis maxime dominatur\nFortuna_, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät\nherrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää\npoikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo\nitsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat\ntuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä,\nkun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä\ntaisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. -- Muuan seikka painaa\nmieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä\nkerallanne, Glennaquoich.\"\n\n\"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan\nmääritelmän Fluellenista\", huomautti Waverley, toverinsa keralla\nastuessaan leiripaikkaansa:\n\n    \"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,\n    hän uljas on, ja tarkka miehekseen.\"\n\n\"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa\", vastasi Fergus, \"ja toisinaan\ntäytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan\nluonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä -- kenties\ntyttärensä kohtalo. -- Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita.\"\n\nRumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä --\nhälveni -- heräsi kaikuna henkiin -- ja kuoleutui vihdoin kokonaan.\nSitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus,\nyövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas\netäisyyteen.\n\nYstävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat\nlevolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä\ntupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina\nkiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi.\nEtumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan\nreunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja\nhäilyvinä pilkottivat usmakehästään.\n\nYlämaalaiset makasivat tiuhassa kuin \"lehdet Valambrosassa\" ylängön\nharjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. \"Miten monet uljaat\nmiehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!\" virkkoi\nWaverley väkisinkin huoahtaen.\n\n\"Älä sitä ajattele\", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset\nsuunnitelmat pyörivät. \"Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi.\nKaikki muut ajatukset ovat nyt _liian myöhäiset_.\"\n\nTämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää\nristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat\nlevättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti\nheidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön\nturvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä\npitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli\nheidät unen helmoihin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nTaistelu.\n\n\nMuutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen\nystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän\ntornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän\noli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten\nympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri\nFerguksen saapuessa päättyi neuvottelu. \"Rohkeutta, hyvät miehet\",\nhuudahti chevalier, \"ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan!\nMuuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja\nmutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään\nkulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja\nkoluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on\nasettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän\nmiekkojenne avulla suoriutua muusta.\"\n\nEhdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti\njärjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija\nsiirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän\näänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan\nläpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin\naikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien\nvaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui\nsankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli\neteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin\npaikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin\npidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat\nelämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin\nsäännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan\nvähentämättä.\n\nIvorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä,\nkuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa\nitseään: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Hst\", huudahti Fergus, \"henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa\nkiinni; eteenpäin vain\", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja\nrivakasti kuin ennenkin.\n\nPatrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti\nkavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. \"_Hylax in limine\nlatrat_\", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; \"se\npoika hälyyttää koko leirin liikkeelle.\"\n\nFerguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka\nlakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu\narmeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys\nvihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan,\neivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät\nvihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan.\nHavainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin\nsangen yksinkertaiset.\n\nYlämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran\ntasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan,\nrämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen\nvaraväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli\nmolempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt\nitse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko\nhänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.\n\nMolemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti\ntaistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet\nerilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi\nviidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti.\nParhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät -- sillä ne määritelmät\nmerkitsivät tässä samaa -- asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen\netunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan\nsekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä\njouduttaen etumaisia voimain koetukseen.\n\n\"Heitä pois levättisi, Waverley\", huusi Fergus, itse tehden samoin;\n\"tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien\ntakaa.\"\n\nJoka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat\naseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus,\njoll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja\nlausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja\nalkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi\nsydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei\naiheuttanut pelko, ei innostus -- vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva\nvaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti\nkiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä;\ntorvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana,\nuhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten\nkeskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.\n\nSamassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut\nnousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä\nyhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä\nvastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen\nsivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä\nsäikyttänyt.\n\n\"Eteenpäin Ivorin pojat\", huusi heidän päällikkönsä, \"jott'eivät\nkameronit iske ensimäisinä!\"\n\nKauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.\n\nMuu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa\nylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa\npiiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui,\nseisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen\nhylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja\nylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja\nsiepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen\nkimppuun.\n\nTänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi\nkorkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta\nseisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse\nsuunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli\nlähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään\nhuomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley\nnopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi\nsaapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla,\njonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten\nenglantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa\nupseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä,\njolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin\njalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän.\nWaverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että\nvankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten\nkuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä\nsotasaaliistaan.\n\nEdwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja\ntiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki\npiteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot\nolivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja\nalkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus\nja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla,\njotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja\nsotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi.\nLuodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti\nGardinerin -- omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella\ntarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan -- kuitenkin\nkannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen\npienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä\ntaistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä\nhänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen\nuseampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja\nurhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana\npäämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin\nEdward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja\nsaaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän\nentisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun\nkohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin\nkahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn\nsaapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva\nsoturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan\nsurullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan\njuuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi\nsielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut\nWaverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.\n\nÄänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja\nvoitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin.\nTäydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan\npelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti\nalussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme\nalaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka\noli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi\nrakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta,\nmutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen\ntakaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma\nvakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin\noli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota\nsen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut.\nHänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa\nvain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä.\n\"Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut\", vakuutteli hän, \"että oli\nsynti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän\nmittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä\nsaattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta,\nkuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas,\nhevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin\nmaamoukan poni.\"\n\nSellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nOdottamaton pula.\n\n\nKun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin\nBradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja\njoukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin\npäällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa\nratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja\netevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja\nepäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski\nkultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin.\nSe riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä,\nettä \"hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä\nsamana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi\"; koneisto oli\nnäet vetämättä jääneenä seisahtunut.\n\nHeti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni\nmolempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan.\nHän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä\nvaalittavaksi. \"Minä en useasti kiroa, mies\", virkkoi hän palvelijalle,\n\"vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista\netsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin.\"\nHän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen\nja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan\nhuudahti: \"No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja\nratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian.\nOlisin halunnut näyttää teille _proelium equestre'n_ eli\nratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt\ntoistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja\nnäin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa\nkiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä\ntaistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää\nkoossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään\nritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä\nkäskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan\ntoisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. --\nMutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle\nparhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee\nBradwardinen suvun kunniaa. -- Suokaa siis anteeksi, vänrikki\nMaccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir.\"\n\nViimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa\nparoonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui\nhäneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama\npikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois\nmajurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten\nhullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.\n\n\"Maa on raatojen peitossa\", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi\nkääntyen pois, \"_yksi lisää_ olisi mennyt muun mukana, ja se olisi\nollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se\nsikseen jääköön.\"\n\nPäällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois.\nPalattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: \"Se on\nBallenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan\nvuotta takaperin.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli\noitis; \"paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän\nonnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian,\nGlennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän\naikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi,\nminulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä\nmiestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt -- vaikka tiedättehän, että\njälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. --\nNo niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin\ntulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin\nerityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne.\"\n\nJännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa\nkuullakseen.\n\n\"En epäile, pojat, sitä\", alotti hän, \"että kasvatuksessanne on pidetty\nhuolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja\nvalaisemisesta?\"\n\nFergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: \"sen me tunnemme\nvarsin tarkoin, parooni\", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan\ntietämättömyytensä.\n\n\"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle\nkyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän\nnimittäin on _blancum_, eli kuten Craig mieluummin soisi\nsanottavan _francum_, vapaa läänitys, _pro servitio detrahendi,\nseu exuendi, caligas regis post battalliam_.\" Tässä Fergus iski\nhaukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen\nkulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. \"Mutta tässä\nasiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko\ntämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun\nsanat kuuluvat, _per expressum, caligas_ REGIS, itse kuninkaan\nsaappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin\njatkamme pitemmälle.\"\n\n\"No, hänhän on hallitseva prinssi\", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä\ntahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; \"ja Ranskan hovissa osotetaan\nsijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä\nkuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää\nsaappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille\nkymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen.\"\n\n\"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on\nminulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja\nepäilemättä prinssi, _alter ego'na_ lienee oikeutettu vaatimaan\nkruunun suurten alustalaisten _homagiumia_, koskapa kaikki\nuskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä\nkunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon\nhänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen\ntoimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä\ntokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni.\nMutta tässäpä on toinen vaikeus -- prinssi ei käytä saappaita, vaan\nainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen.\"\n\nTämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.\n\n\"Tosiaan, parooni\", virkahti hän, \"tunnettehan sananparren: 'paha on\nriisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa.\"\n\n\"Sana _caligae_ kuitenkin\", jatkoi parooni, \"tarkottaa alkuperäisessä\nmerkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se\nperhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään\nsaappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja,\nsai lisänimen Caligula _a caligulis, sive caligulis levioribus, quibus\nadolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui_. Ja\n_caligae_ olivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä\nvanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa\nluemme, että _caligae_ sidottiin nauhoilla.\"\n\n\"Se soveltuu töppösiin\", arveli Fergus.\n\n\"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: _caligae\ndictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum\nintromittuntur_, s.o. _caligae_ saavat nimensä nauhoista,\njoilla ne sidotaan, kun _socci_ -- jotka voinevat olla samaa kuin\nmeidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi -- vain\nsujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon:\n_exuere, seu detrahere_, s.o. _avata_, kuten sandaaleista eli\ntöppösistä puhuen, ja _vetää pois_, mikä taasen soveltuu\nsaappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle,\nmutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta\nasiantuntijaa _de re vestiaria_.\n\n\"Suuresti sitä epäilen minäkin\", virkkoi päällikkö, silmäillessään\npitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat\npalaamassa leiriin, \"vaikka _res vestiariasta_ itsestään näkyy\ntällä erää olevan suuri kysyntä.\"\n\nKompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan,\njoka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.\n\n\"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on\nsen luontoinen, että se tehdään _si petatur tantum_, ainoastaan\njos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä\nmieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti\nminulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit\n_versus_ Spicer, koskeva maatilan peruutusta _ob non solutum\ncanonem_, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron\nollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi\nkahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja\nvapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään\nprinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän\nsamalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan\nprotestikirja, jonka hän tässä on laatinut -- (tässä parooni veti\npaperikääryn povitaskustaan) -- ja jossa lausutaan, että 'jos hänen\nkuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua\n_caligae'nsa_ (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä);\nriisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään\nmuotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen\noikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava\nkenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi\nhovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa\nsuvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun\nCosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen,\nkaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'.\"\n\nFergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui\nheille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn\nkirkastaessa järeitä kasvojaan.\n\n\"Eläköön rakas ystävämme parooni\", huudahti päällikkö Bradwardinen\npoistuttua kuuluvista; \"hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin\npohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että\nolisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti\nkainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt\nnaamani totisena.\"\n\n\"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta\nmiehestä?\"\n\n\"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin\nhänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt\ntuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut\nsitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja\npidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä\nryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä\nnoin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua\ntietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen\nleikata kurkkuni poikki -- jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda\nitselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään\nkuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi\ntöppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan\nprinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin\ntervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja\nsaa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen _mal\nà propos_. Näkemään asti siis, Waverley.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nEnglantilainen vanki.\n\n\nEnsi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli\npelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä\ntaistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.\n\nAstuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina,\nWaverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta\nulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen\nseisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui.\nDugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta\nsiten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä\nsekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti\nriippui lunastettavan lopullisesta tilasta.\n\nLähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä\ntoivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla\nnykyisissä hankalissa oloissa.\n\n\"En ole niin kokematon soturi, sir\", vastasi englantilainen, \"että\nvalittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa\nkuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut\nverrattain välinpitämättömänäkin todistajana.\"\n\n\"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen\", virkkoi Waverley, \"niin\nluulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja\njärjestykseen.\"\n\nUpseeri hymyili päätään pudistaen. \"En saa unohtaa asemaani sikäli että\nyrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette\nmenestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet\ntehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia.\"\n\nTällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.\n\n\"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on\nmentävä perässä, jott'ei koko _caligae-jnhla_ jäisi näkemättä.\nYstävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on\nnimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle.\nTiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen\nja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin\nohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella\nlaukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana\nkuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen\nsaaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan,\njoka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta\nvieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa\nilmenevästä tarkkaamattomuudesta.\"\n\n\"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin\nkauvas?\" kysyi Edward.\n\n\"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi\nkirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä\nkäsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa\nparin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä\npyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden\nenglantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta\nsillä asialla. Tuleppa siis, Waverley.\"\n\n\"Waverley!\" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; \"Sir Everard\nWaverleyn veljenpoika?\"\n\n\"Sama, sir\", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.\n\n\"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin\",\nlausui vanki.\n\n\"En käsitä millä ansaitsen huomionne.\"\n\n\"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?\"\n\n\"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta\nhenkilöstä\", vastasi Edward, \"hän oli luullakseni eversti armeijassa,\nja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään\nulkomailla.\"\n\n\"Olen vast'ikään palannut\", selitti upseeri, \"ja Skotlantiin tultuani\npidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani.\nNiin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen\npuoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani\nettä kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne.\nHyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa\nja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!\"\n\n\"Sir\", huomautti Fergus korskeasti, \"se puku ja puolue ovat\njalosukuisten ja kunniallisten miesten.\"\n\n\"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan\", sanoi eversti\nTalbot; \"muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä\nylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn\nluvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen\nkanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista.\"\n\n\"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua\nPinkiehouseen\", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, \"puheltuasi uuden\nystäväsi kanssa?\" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä\ntavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.\n\nWaverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon\ntilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi\nmietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:\n\n\"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta\ntaivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä\nnäiden miesten pukua ja kokardia.\"\n\n\"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä\ntarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen\nluonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen\nhäpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat\ntoiveet saada hyvitystä sortajiltaan.\"\n\n\"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä\nleviteltyjä huhuja\", väitti Talbot; \"seuraattehan juuri sitä\nmenettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley,\nmillaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne\non lähimmät sukulaisenne saattanut?\"\n\n\"Vaaraan!\"\n\n\"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet\npakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä\nvastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat\nasettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin\nainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä\nosaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin\nliittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli\nheille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä\ntavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan\nerehdykseen.\"\n\n\"En tosiaan käsitä\", vastasi Waverley jäykästi, \"miksi eversti Talbot\nminun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut.\"\n\n\"Mr. Waverley\", lausui Talbot, \"olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen\nvuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan.\nOlen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin\npoika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun\ntiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin\nauttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta\nkohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen\nkiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten\nkäsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa,\nmutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin\nsitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte\nvastaanottaa.\"\n\n\"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir\", huomautti Waverley\nkuivasti, \"mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista.\"\n\n\"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin\", pitkitti eversti Talbot,\n\"niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen\nvartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on\nvanhin ystäväni -- sanon sen vieläkin kerran -- jaloin hyväntekijäni;\nhän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen\nsanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän\nmiehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi\nhiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja --\nsuokaa anteeksi -- syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle\ntuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni\nolivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla\ntietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin\nvapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti\nGardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan\nainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen\nsuuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä\nseikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja\nharkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt;\nenkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain\nonnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki\ntärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen\nnähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä\nsellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja\nnyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen -- voisinpa sanoa pojan --\nmukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin\nGardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!\"\n\nEversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen\nmiehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin\njoutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi\nhäveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen,\njonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei\nollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän\nkeskustelunsa.\n\n\"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan\nluoksensa.\" Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei\njäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta.\n\"_Viipymättä_ saavuttava!\" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley\nkääntyi taas everstiin.\n\n\"Tapaamme toisemme vielä\", hän sanoi, -- sillä välin on teille kaikkia\nmahdollisia lievennyksiä --\"\n\n\"En halua mitään\", sanoi eversti; \"antakaa minun kärsiä samaa kuin\nhalvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat\nmieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti\npaenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen\nkanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla\nteihin vaikuttaneet.\"\n\n\"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!\" sanoi Fergus\nylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. \"Niin on prinssi\nerikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki.\"\n\n\"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen\narvollensa kuuluu\", lisäsi Waverley.\"\n\n\"Mikäli ankara vartioiminen sallii\", täydensi Fergus. Upseeri näytti\nmukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan\nportille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä\nodotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon\nylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä\nvielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin\nterottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.\n\n\"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita\", sanoi Fergus\nnoustessaan satulaan. \"Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii\nkiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte\nniin pian Pinkiehouseen kuin nämä _ci-devant_ rakuunahevoset\nsuinkin vievät!\"\n\n\n\n\nXXXV.\n\nVähäpätöisiä asioita.\n\n\n\"Prinssin käsky pani minut palaamaan\", sanoi Fergus Edwardille\nratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. \"Mutta luullakseni tiedät,\nmiten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina.\nHän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa;\nhäntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä\nCumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn\nluona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat\nelävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot\nsoivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin\nkellot,\"\n\n\"Fergus!\" huudahti Waverley moittivasti.\n\n\"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee\", vastasi Mac-Ivorin\npäällikkö, \"sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä\nolemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne\n-- jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti -- ja\nprinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää -- ja kaikki\nValkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi -- mutta sinä,\ntämänpäiväinen _preux chevalier_, istut siinä ratsusi selässä\nkyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin\nruumissaatossa!\"\n\n\"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin\nystävällinen minua kohtaan.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas\niloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät\nhuomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on\nsittenkin _pis-aller_, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin\nitselleen.\"\n\n\"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni\nvangituttanut sekä isäni että setäni.\"\n\n\"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa\nhuolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan\nkoetteelle Westminster-Hallissa!\"\n\n\"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan.\"\n\n\"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward?\nLuuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että\nnäin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan\nuskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla\nvarma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä,\njolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät\nystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa\nsaat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja,\nmillä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi.\"\n\nNämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin\nrauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta\nvälinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan,\njoista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen\noman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä\njonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin\ntoisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa\njotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten\nsyvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden\npikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin\nlaimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.\n\nChevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui\nhänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän\nvei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja\nsaatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän\nolosuhteista antaa, hän jatkoi:\n\n\"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on\nmeille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä\nnaamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin\nläheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard\nWaverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka\ntaatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle\nuskollisia periaatteita.\"\n\n\"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy\nminun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne.\"\n\n\"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. _Sen_ vuoksi uskon teidän\nhaltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät\nmenettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän\nkeksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä\ntulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle.\"\n\n\"Olen varma siitä\", sanoi Waverley kumartaen, \"että jos eversti Talbot\nsuostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta\njos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne\njättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä\nhäntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin.\"\n\n\"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin\nteidän\", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään;\n\"hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan\nhyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen\nluottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja\nsiltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää\nteidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään\ntarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin.\"\n\nKun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen,\njäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen\nalamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken\nhalun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus\noli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä\nkokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea\nsanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta,\njoksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli\nkertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa\nmyöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle\ntavottelevat lauselmat:\n\n\"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman\nitsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan\nruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä\nalamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen\nurhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä\nhistoriaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista\nkoruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden\nja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen\npäivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä\nmenoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki\nolivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä\nparoonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr.\nD. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana\n(joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään\nasiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen\nkuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan\nsäädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman\nasiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu\nBradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen\nanomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen\nkuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen\nparooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen\neli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta\nsankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän\ntapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot\npäättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että\nainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet\nvastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen\nsellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun\nnostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni\nCosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen\nsisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli _rite et\nsolemniter acta et peracta_; ja samansuuntaisen selityksen laati\nmyös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet\ntietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen\nmajesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti\nBradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin\nviskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa,\nisänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään\nperimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin,\njonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa\nkulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'.\"\n\n\"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita\", ajatteli itsekseen Waverley,\nluettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen,\n\"tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan\njuolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja\nvarjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei\nvoisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin\nkärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset\nesineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta,\nmutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme.\"\n\nTämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei\npaljon kuulu.\n\nPalattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi\nWaverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä\nolivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet.\nHän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen,\navomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas,\nsamalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai\nvaltiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti\nTalbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen\nerityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:\n\n\"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille\nnuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin\nvoin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen,\nettä sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian\nannettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni\nvakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy\npakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan\nteidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni,\nettä edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin\nsurullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän\naikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me\nkumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa\nristiretkeään etelää kohti!\"\n\n\"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin,\nkerätäkseen lisäväkeä.\"\n\n\"Ja linnaa piirittääkseenkö?\" kysyi Talbot ivallisesti. \"No niin, ellei\nvanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka\nlinna vaivu Nort Lochiin -- jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä\nmahdollisilta -- niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä\ntuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan\naikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun\nminun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu\nkohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun\npuhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella\ntavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä\nanteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme\non kehittynyt hieman läheisemmäksi.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nRakkausjuonia ja politiikkaa.\n\n\nTässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista\nEdinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin\nmainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä.\nYlämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen\nhetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa,\nja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi\nluoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta.\nFergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan\nselville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen\nhyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran\nniin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin\nja huudahti: \"Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä\ntee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko\nkohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun\nwhigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi.\"\n\nWaverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä\nolisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana,\nsaattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.\n\nHe matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet\ntunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun\naikaa tavallisista ja yleisistä asioista.\n\nKun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin\npainosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot\nnyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.\n\nNäin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut\nWaverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.\n\n\"Teidän ajattelematon tekonne\", sanoi eversti, \"ei siis johtunut\nmistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari\nkohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja\nhänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi\nhänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta\nei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi\nkaratakaan tuon vallantavoittelijan luota -- se näkyy mahdottomalta.\nMutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä\nsyntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee\njokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne\najattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin\nvoidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin\nerääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii\nminun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita\nkuukausia oleskellut ulkomailla.\"\n\n\"En voi sallia teidän, eversti Talbot\", vastasi Waverley, \"puhua\nmistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata\nyrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin\nvapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun\nasti.\"\n\n\"No niin\", huomautti eversti Talbot hymyillen, \"suokaa minun ainakin\najatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö\nkoskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?\"\n\n\"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme.\"\n\nPian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli\nWaverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti\nTalbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa\nsisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley\navasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E.\nWaverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli\nkaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta.\nPäivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita\nmuistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa\nvirkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. \"Ja\nvaikk'ei näin olisikaan asian laita\", lausuttiin edelleen kirjeessä,\n\"niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle\nantamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä\nuhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys\nettä tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni\nWaverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla\nminun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun\nteidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka\ntarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä\nkohden teidän apuanne.\"\n\nToinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen\nlaatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut\nvastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista\nkunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen\nmiestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden\nviitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti\nheidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä\nsurkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua\npääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja\nvannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista\nkäskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä\nrykmenttiinsä. \"Ollakseni varma\", näin kuuluivat loppusanat, \"että\nkirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne\nkorpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan\nteille itsellenne.\"\n\nLuettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä\nolevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle\n_amende honorable'n_; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy\nuskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei\nniihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata\nkuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai\nGlennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa.\nHänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen\nkäskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan\nsuorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen\nrykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan\ntahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer\nBallihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt\nkapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka\nsen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista\nperhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei\nsuinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli\nsekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni\nWaverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina\noli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan\nkaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn\nupseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua\ntodeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli\nvälttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa\nnimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.\n\n\"Mitä ajattelette tästä kaikesta?\" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley\noli antanut kirjeet ne itse luettuansa.\n\n\"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!\"\n\n\"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa\ntöherryksissä on.\"\n\nEnsimäinen kyhäys oli osotettu \"herra W. Ruffin'ille\" ja kuului:\n\n     \"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei\n     oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon,\n     että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa\n     teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille,\n     että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin\n     teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja\n     ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko\n     aina viljankorjuussa hihkui.\n\n                                              Korkealla kunnioituksella\n\n                                                         H. H.\n\n     Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu\n     saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän\n     mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee.\"\n\n\"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti\nteidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?\"\n\n\"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?\"\n\n\"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus.\"\n\nMuut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat\nlisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.\n\nJohn Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja\njoutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän\noli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä\nmieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli\nlähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä\nRuthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken \"viekkaaksi Willeksi\"\nmainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt\nolleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina\nvalmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua\nWaverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen\nvarsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli\naliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että\nheidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen\nylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin\ntarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi\nkasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista\nvakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen\nsuuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley\noli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta\nhankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun\nsinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita\nhänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu\npaperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten\nkapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä\nheti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun\nsanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa\nhänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja\nriisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja\nTimsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään\narpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta,\nkun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi,\nettä oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On\nhuomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän\nkäsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman\nEdwardin valtuutusta, lausuen: \"Jos se oli häpeällistä ja vanhaa\nEnglantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei\nmilloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään\nSir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja\nkuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään.\"\n\nSe vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä\nhänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu\nRuthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet\nmuutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.\n\nLukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli\ntässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat\nlyhyesti seuraavat: -- Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli\njo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana,\nvieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus\nMac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja\nvihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan\nvehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan\nalalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta\nrosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää\nrykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja\njo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli\nyllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley\nsydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan\nsenkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin,\nBradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin\npalvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää\npelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että\nhänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan,\nnuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään\nvälittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei\nmuuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana\nvarovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän\npelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen\ntarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen\nasian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle\nvarsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn\nnukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa\ntunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin\nluottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan,\nhän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle\navautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät\npalkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi\nhoukuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä\nhän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka\nselvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet\nselkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli\npalvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat\nnäihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille,\nettä miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän\nepätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa\nhänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka\nolivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati\nsen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä,\nvarottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen\nkirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli\nosotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan\npäällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin\nBerwickissä ja antamaan hänelle passi ----shireen. Miehelle annettiin\ntarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista;\nmyös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta\nsotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten\njälkeenpäin selveni.\n\nKyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän\ntarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley\npalvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli\nlakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi\nJenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan\nmusketöörikorpraali Ballockin kanssa.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nSeuraelämää ja lemmen juonia.\n\n\nEversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi,\nsaatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon\ntoistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin\nluonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa\nlausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin\nkernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös\nluonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden,\nhuolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan\nylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä\nEdward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa\noli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen\ntarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten\noikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan\nkomentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut\nsuunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän\npikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka\nsuhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta\nja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta\ntaidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai\nkäyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin\nkunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä\nsivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo\nhuomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.\n\nVasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä\nylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa\npiirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella\nseuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden\nvanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa\neversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän\nkuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi,\nmitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja\nGlennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa\nyhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä\nsynnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. \"Jos\npaholainen\", sanoi hän, \"olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä,\njoka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi\nluullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus\ntuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota\nehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia\nte suvaitsette ihailla.\"\n\nHän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa\ntavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja\nRose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että\nedellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön\ntapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin\nnaurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen\nmielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista\nsivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän\nsopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän\nesiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin.\nTämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo\neverstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin\nnäyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu\nhiuksissa ja \"Mac\" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti,\nettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa\nesitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.\n\nHelposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia\naivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi\nheidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran\nsuosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito\npysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan\nruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä\nvälttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana,\njoka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa,\neikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku\nvoinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi,\nkuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose\nBradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein\noli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi\nhälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; -- että tämän\nnykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja\nmielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut,\nja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka\navulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.\n\nFlora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja\nhartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja\nolisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi\ntuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan.\nKuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että\ntämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin\narkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu\nteeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän\nsellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan\nesittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden\nBond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että\nvaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin\nnainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain\nmieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi\nälytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi\nparaiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.\n\nWaverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota\nvaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus\nkaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon\nvoidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti\nkäytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja\nsotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta,\neikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä\nainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa\nvastarakkautta.\n\nTosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli\nilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan,\nvaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti\npäättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa\nsuunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan,\npuoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti\nBradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä\nhän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti\nmannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa\nvihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja\nrikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle\nmiesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta\nesteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose\nBradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia\ntuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä\nkuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään\nnäkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi\ntoiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa\nahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli\nuseinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta\nmenettelisi.\n\nVaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva\ntoimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt\nhänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen\nvirheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska\navioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja\nmolemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley,\nhuolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin\nluodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan\nmitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen\nenemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein\nnousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia,\noikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka\nvoisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.\n\nEräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä\nhuomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. \"Hänen älynsä\nja hieno aistinsa\", virkkoi Rose, \"ei voi harrastaa sellaisia\npikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko\nMacindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan\nviisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan\nmr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui\nnuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in\nvanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?\"\n\n\"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet,\nniin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen\nvuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä\nsaisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken,\njoille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka\nWaverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi,\nmitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui\nmiekkaansa?\"\n\n\"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi\nratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään\nsanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?\"\n\n\"Totta on sekin ystäväiseni\", myönsi Flora, \"mutta Waverleyn arvolle\nsopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt.\"\n\n\"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein\npikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on\ntietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä\nyhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä\nnäihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä\nnäemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan\nkuoliaaksi?\"\n\n\"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose.\nMinä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki\nseurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi\noikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on\nruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P-- ja M--\nja G--, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse\ntoimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen\nintonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen\nvaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa.\"\n\n\"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän\nei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi\ntarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin\nsivistynyt --\"\n\n\"Onpa kylläkin\", vahvisti Flora hymysuin, \"hän osaa ihailla kuuta ja\nlausua Tasson runojakin.\"\n\n\"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät\", lisäsi neiti\nBradwardine.\n\n\"Mitä tuohon taistelemiseen tulee\", vastasi Flora, \"niin luulen\nkaikkien miesten -- ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa --\nolevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen\nenemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat\nvastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme\nmuissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja\nsemmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin\nyrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir\nNigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas,\nminä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan\",\njatkoi Flora Mac-Ivor; \"hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa\npiirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja\nylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä\nkauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä\narvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii\nsuunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa\ntemppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo\npylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa\nleikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja\ntoisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle\npuolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta -- ja hänestä tulee\nonnellinen mies!\"\n\n\"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen\", ajatteli Rose parka.\nMutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nFergus kosijana.\n\n\nMitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin,\nsitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin\nterho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli\ntässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista\nkokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään\ntärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin\nkiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein\nkaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua\naihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka\nhuolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.\n\nKun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa,\nsanoi parooni: \"Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai,\nettä se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn\npaikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta,\n_parietaria'sta_ tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä\nEdinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta.\" Tämän\nmielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä\nperusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.\n\nPäästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan\nFerguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista.\n\"Huomenna minulla on yksityinen puhelu\", oli Fergus edellisenä päivänä\nWaverleylle huomauttanut, \"ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi\ntoivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma.\"\n\nWaverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä\nvänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa\neräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja\nnimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta\npäällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: \"Callum -- kuuletko\nCallum Beg -- senkin perhana!\" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi\nhänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään\nkasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen\notsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan\ntavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat\nja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit\nolivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta\nhallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä\nhirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa\nperustuksia myöten.\n\nPäästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle\nniin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. \"En tosiaan\ntiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan\ntuota käytä hänen asiansa puolesta\", huusi hän. \"Lataa pistoolini,\nCallum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!\" Callum totteli tyynesti,\nhän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan\nDhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli\nloukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja\nodotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.\n\n\"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet\", sanoi päällikkö hieman\ntyynnyttyään. \"Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni\nosaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan\nsanon!\"\n\nEvan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen\nvihaisesti syrjään. \"Soisin taivaan nimessä\", hän ärjyi, \"että se vanha\nluola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja\npuolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley -- jätä nyt\nmeidät, Evan, mutta pysy saatavilla!\"\n\n\"Eversti näkyy olevan ihan villissä\", virkkoi mrs. Flockhart Evanin\nastuessa rappusia alas; \"toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää --\nhänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen\npitäisi jotakin nauttia?\"\n\n\"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta\", vastasi\nylämaalainen mahtipontisesti.\n\nKun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. \"Tiedän\nhyvinkin, Waverley\", hän sanoi, \"että eversti Talbot on saanut sinut\nsenkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme;\nälä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin\nosuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi\nanomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?\"\n\n\"Mitä voisin sanoa\", vastasi Waverley, \"ennen kuin saan kuulla, mitä\npyyntösi koskivat?\"\n\n\"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne\npyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle\ntahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen\npuolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki\nPerthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan\nliikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin\njärjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni\nvoitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt\nhengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo\nuseita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä\nluulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No\nniin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin\nsinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen\nklan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin\nmikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy\ntavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet,\nettä sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa\nparoonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli\nparinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on\npäällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan\ntilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja\nylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy\nmukautuvan tähän tuumaan.\"\n\n\"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?\"\n\n\"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua\nkuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta\nkun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen\nisänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin\njuolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin\nettä parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen -- mikä taas,\nkuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta -- ja että tämä este\nvoitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin\npätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten,\nisänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä\nparempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti\nBradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä.\"\n\n\"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran\nmieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni\non tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen\nperheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä\nhieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä\ntaas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika\nhullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta\nBalmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan\nuskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin\nmitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään\nestettä -- ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan\nvalmiiksi.\"\n\n\"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta\", kysyi Waverley, \"tai Rosen?\"\n\n\"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan\nkäyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista\nväittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin\nearlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s----lin\nkarhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin\nnimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa,\nmissä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun\nymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi.\"\n\n\"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka\nsinä tyydyt.\"\n\nFergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa\nedellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta\nvastausta, joka jo huulilla pyöri. \"Kyllä me sen asian saisimme\nhelposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt\nyksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin.\nSinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua\nsulhaspojaksi. No niin -- minä esitän vaatimukseni -- niitä ei väitetä\nkohtuuttomiksi -- monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja\n-- ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena\nseurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä\narvonimeä -- silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut\nC--n ja M--n kateudesta -- minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun\nhankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että\nvaltakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa --\ntotta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka\nse olisi miekan kärjessä ollut --. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän\nuskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani\ntoistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen\nkatkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä\nhän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen),\njolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan\nkeisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle\nsaapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun\nhyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan.\nJotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa\npuolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista\npalvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja\njärkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!\"\n\n\"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?\"\n\n\"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään\ntekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin\nmaltillisesti kuin suinkin saatoin -- ihan vapisin, näet, raivosta --\nne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen\nkuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen\nuskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään\ntekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä\npitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani.\"\n\n\"No mitä prinssi siihen vastasi?\"\n\n\"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo\najatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä,\nettä olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista\nestää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla\nvakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt,\njota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas\nFergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne\nnaimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin\narvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän\npoistui ja jätti minut _planté là_!\"\n\n\"Entä mitä sinä teit?\"\n\n\"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä _voinut_ tehdä -- myydä\nnahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman\nkoston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että\nhän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai\nirlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä.\nVaroa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! -- _Risogna coprirsi,\nsignor_!\"\n\nPuheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa,\nWaverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli\nmuuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin\nkyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin\nkertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\"Yhdestä toiseen aina.\"\n\n\n\"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen\", ajatteli Waverley, teljettyään\nasuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. --\n\"Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose\nBradwardinen? Enhän minä häntä rakasta -- hän ehkä olisi voinut minua\nrakastaa -- mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja\nliikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja\nkäännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi\njos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs\nparoonistakaan -- minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä\nsiis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt\nnuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan _caligae_, minä en\nolisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta\nonnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita\nja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu,\ntuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti\nkohteleva -- ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene -- mutta jo\nkuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei\nenää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen\npäällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi\njonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston,\neikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän\naikaansa viettää.\n\n    \"'Ja sitten surun syöpä umpiin jäytää,\n    ja häätää suloruusut poskien:\n    aaveelta kaamealta näyttää hän,\n    värjöttää valjuna kuin horkan lyömä,\n    ja niin hän kuolee.'\n\n\"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä\nolentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! --\nEnpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin\n_hyvin_ paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja\nhänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea\nluonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa\nmelkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin\ntänä iltana hieman lähemmin.\"\n\nNäin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60\nvuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin\nasiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen\nastuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui\nkuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä\nvastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa\npiirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. -- \"Hänen käytöksensä on\nyleensä hyvin viehättävä\", tuumi Waverley itsekseen.\n\nSeurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai\nitaliankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota\nmissään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän\nylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista\nlähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät\ngeeliläisen _euphonian_ esimerkkejä. Huomatessaan eräiden\nalamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa\nmuutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut\naivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän\ninnostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla\nopiskellut. \"Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan\nmusiikissa yhtä suurta taitoa\", ajatteli taas Waverley itsekseen. \"Eipä\nminua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi\nMac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!\"\n\nLopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö\nFergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti\nkaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale\nShakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai\nsoiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana\nei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi\ntulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti\nvälttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi\nWaverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni\nsäestäisi Fergusta viulullaan. \"Toivotan teille onnea makunne vuoksi,\nneiti Mac-Ivor\", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin.\n\"Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan\nei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen.\"\n\nVaali sattui \"Romeoon ja Juliaan\" ja Edward luki muutamia kohtauksia\ntästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti\nsitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa\nkyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului\nedellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä\nihailijajoukkoa. \"Hänessä on enemmän tunnettakin\", arveli Waverley.\n\nKun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti\nFergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä\nmaailmanmiehenä, oli Mercutio. \"Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en\ntosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli\nihan erinomaisen reima miekkonen.\"\n\n\"Ja ihan häpeällistä oli\", virkkoi vänrikki Maccombich, joka\ntavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, \"että se Tibbert tai\nTaggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen\nkäsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa.\"\n\nNaiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös\nvastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti\nmoittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta\nJuliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat\nkysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua\nasianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä\nparaiten osotti runoilijan taitoa. \"Romeota kuvataan meille nuoreksi\nmieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin\",\nselitti hän; \"hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut\nantaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen\nlemmittynsä\n\n    \"nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan\n\n\"ja taasen, että\n\n    \"hän lemmen hylkäs luotaan.\n\n\"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään\njärkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija,\nhyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli\nepätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän\nolennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen\nhäntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin\nsopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se,\nettä hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka\nalaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta\nhurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:\n\n    \"-- tulkoon mitä vain,\n    ei riitä mainen murhe vastapainoks\n    sen hetken riemuun, jolloin hänet näin.\"\n\n\"Kummallista, neiti Mac-Ivor\", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen,\n\"tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät\nuskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on\nruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi\nhirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut.\"\n\n\"Rakas lady Betty\", vastasi Flora, \"myönnän kyllä, että rakastaja voi\npysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise.\nMieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei\nvälinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka\nolette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä\nkohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa,\nvoi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla.\"\n\n\"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman\", huomautti\nEvan, \"jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä\nvähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu\nriittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli.\"\n\nEvanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu\nkääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja\nWaverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. \"Rosalindaani en enää\nrakasta\", hän virkkoi; \"tänään hän antoi minulle kylläkin selvän\nviittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa\nkosimiseni. Mutta entä Juliani -- lieneeköhän kunniallista mennä\nhäiritsemään Ferguksen aikeita? -- vaikka niiden on mahdotonta koskaan\nmenestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? -- mitäs muuta --\n_alors comme alors_!\" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi\nasianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.\n\n\n\n\nXL.\n\nKunnon miehen murhe.\n\n\nJos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus\nlemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun\nmuistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan\ntästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin\ntuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan\naikaan \"velassa ja ryypyssä\", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen\nhuoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei\najatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki\nkuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä\nselville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota\npäättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian\noikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. \"Tietysti ei nyt sovi jättää\nsitä oman onnensa nojaan\", hän lausui, \"sillä käy miten käy, teidän on\npysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada\nteidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että\ntaistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on\nenglantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi\ntilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä,\nennenkuin koko lumipallo sulaa.\"\n\nTällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille\npuolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa\nväsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati\nvertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan,\nniihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän\nhuomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: \"Jos se asia, johon\nolen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä.\"\nJa siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja\nkeskustelu kääntyi muille aloille.\n\nEräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet\ntoisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön\nseuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti\nTalbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä\novi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää\nhuokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut\ntavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut.\nNäin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu\nyllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti\npäätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai\nperäytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat\nkyynelissä.\n\nIkäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa\ntavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin\näreästi: \"Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen\nhetken pitänyt voivan suojella vankiakin --\"\n\n\"Älkää sanoko _tunkeilemiselta_, eversti Talbot; kuulin teidän\nhengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan\nsai minut teitä häiritsemään.\"\n\n\"Olen terve\", sanoi eversti, \"ihan terve.\"\n\n\"Mutta olette suruissanne\", virkkoi Edward, \"enkö voi hyväksenne mitään\ntehdä?\"\n\n\"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä\nsattuneita ikäviä tapahtumia.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Setäni!\" huudahti Waverley.\n\n\"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte\nsen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää\ntunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä\nmiehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa;\nsillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua\nlohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte -- nähdäkseni olette itsekin\nyllätetty -- ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje.\"\n\nKirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:\n\n     \"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W.\n     ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta\n     taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet\n     kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun\n     ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen\n     luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia\n     tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten\n     vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan\n     toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet!\n     Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala\n     huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen\n     omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä\n     jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi\n     saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa\n     elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin -- surukseni sen ilmotan --\n     mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen\n     terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan\n     kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on\n     omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.\n\n     Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä\n     vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla\n     tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani,\n     mutta myöskään en saa -- en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen,\n     rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi\n\n                                                 _Lucy Talbot_.\"\n\nEdward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut\nitseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas\nonnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se\noli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä\neversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat\ntunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera\npettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt\nuhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.\n\nEnnen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti\nTalbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen\nkatseensa osotti sisäistä kamppailua.\n\n\"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin\nkyynel on oikeutettu.\" Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka\ntodisti oikeaksi tuon ylistyksen: \"ja kuitenkin, sen Jumala tietää,\nmitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä\nhänessä on -- tai oli, pitänee kai sanoa -- mutta tapahtukoon Jumalan\ntahto!\"\n\n\"Teidän täytyy paeta -- heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä\nei ole liian myöhäistä -- ei saa olla liian myöhäistä.\"\n\n\"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina -- kunniasanaani\nvastaan.\"\n\n\"Minä olen vartijanne -- minä annan teille kunniasananne takaisin --\nminä yksin vastaan teistä.\"\n\n\"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi\nkunniani vuoksi siihen suostua -- teidät vedettäisiin siitä\nvastuuseen.\"\n\n\"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy\", vastasi Waverley\nuljaasti. \"Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne\nmenettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!\"\n\n\"Ei, rakas Edward\", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen\nkäteensä, \"teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin\nteiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän\nsäälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista\nteitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua\nolevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä,\nettä meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja\nsuoranaisista tuloksista, -- mutta epävarsinaisista seurauksista\nkaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten\ntapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä,\nheikkoja olentoja vaativa vastuuseen.\"\n\n\"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily\", kysyi Waverley\nsyvästi liikutettuna, \"vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii\npuolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään -- -- --\"\n\n\"Tein vaan velvollisuuteni\", vastasi eversti Talbot tyynesti, \"enkä\nkadu -- en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina\nolisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan\nansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä\ntaistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän\nkokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä),\nvaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni\nantanut. -- Mutta puhukaamme asiasta huomenna\", hän lisäsi, puristaen\nWaverleyn kättä. \"Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi.\nLuullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän\nyli kahden. Hyvää yötä.\"\n\nEdward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.\n\n\n\n\nXLI.\n\nPonnistus.\n\n\nKun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän\nWaverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt\nulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas\nsaapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin\nriemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.\n\n\"Tuossa on\", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, \"siinä on\naamutyöni. -- Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi\nminkä jaksat!\"\n\nEversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama\npassi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin\nmuuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan\nsatamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle\noman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti\nkunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta\nsotimatta Stuartin sukua vastaan.\n\n\"Jumalan nimessä\", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, \"miten\nsaitte tämän?\"\n\n\"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti\nnousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin\nhäntä sinne, pyysin ja sain puhelun -- mutta nyt en sano teille\nsanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin.\"\n\n\"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette\nsaanut?\"\n\n\"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. -- Kun siis nyt näen teidät\nhommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen\nsilmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi\nvakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa.\n'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin\nkävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä\nmahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä\nja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin\nhänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa\nmukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla.\nHänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä\ntahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti.\n'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan\npyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi\nsietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten\nmietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä\nmuut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää\nvankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen\nvoivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla\nsiihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin\nenglantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'.\"\n\n\"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies\", huomautti eversti.\n\n\"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: --\n'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti\npanee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin.\nMinä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään\nnaisia vaaraan ja onnettomuuteen'.\"\n\n\"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan\nvallantavotte --\"\n\n\"Prinssille\", keskeytti Waverley hymysuin.\n\n\"Chevalierille\", oikaisi eversti; \"se on hyvä nimi matkaa varten ja\nsitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?\"\n\n\"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen\nkielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen\npuoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät\nanoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon\nmuuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa.\nTosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä\nolevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan\nniiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin.\"\n\n\"Säälin nuorta mies parkaa\", sanoi eversti. \"Luulen hänen jo alkavan\ntuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin\nystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa\nmitään muistaa. Elämäni -- no niin, siitä kiittäköön teitä Emily --\nmutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää.\nNäissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on\n-- (hän kirjotti sen asianmukaisesti) -- ja sanokaa nyt, miten täältä\npääsen!\"\n\n\"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat,\nja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille.\nToimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin.\"\n\n\"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän\nlaskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen\npostihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku,\njonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää\nhyväkseni sen sisältöä. -- Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen\nystävänne Glen-- Glen-- mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen\npäivystäjäupseerinsa on mukana -- nyt en saane häntä enää nimittää\nkurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma\nolisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä\npoimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen\nkanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen\nylpeytensä tai yrittäköön hän minun!\"\n\n\"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne\nihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon\ntulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia.\"\n\nLoppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön;\ntämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten\nkaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että\nkammo oli molemminpuolinen. \"Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on\nhänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta\npientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut\", sanoi eversti\nnoustessaan ratsun selkään; \"luullakseni sen kuulin näyttämöllä:\n\n    \"-- Sen kintereillä\n    käy Bertram, vainolainen helvetistä\n    ja tarjoo palvelusta herralleen.\"\n\n\"Vakuutan teille, eversti\", sanoi Waverley, \"että arvostelette\nylämaalaisia liian jyrkästi.\"\n\n\"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi\nhiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan,\nkehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot\nlakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä\nsiellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä\nkieltä -- tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä\nalamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri\nparempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri----\ntuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin\nvarhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan\naliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena\n-- Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin\nviidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan\nveroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan\nsiistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa\nsatutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö\nveti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa\nriemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto '_Gardez\nl'eau!_ olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin\nmiesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista.\"\n\n\"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti\nTalbot.\"\n\n\"Mitä vielä\", vastasi eversti. \"Tuomari Shallow säästää minulta sen\nvaivan. -- 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin\nraikas ilma' -- ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy\nEdinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on.\"\n\nPian he saapuivat satamaan:\n\n    \"Sillassa, Leithin venheen näät,\n    lautalla lasket salmen poikki;\n    laivasta Berwickiin sä jäät\" --\n\n\"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa\nkuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan:\npuhutaan marssista suoraan Englantiin.\"\n\n\"Älkää siitä minulle mitään mainitko\", vastasi Talbot; \"en halua tietää\nsotaliikkeitänne.\"\n\n\"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille\nja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta!\nPitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte -- puhukaa minusta\nniin suopeasti kuin omatuntonne sallii -- ja nyt vielä kerran hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne\nniin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin\nmielin, ja pahin arvosteluni teistä on: _Que diable allait-il faire\ndans cette galère_?\"\n\nNiin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi\nEdinburgiin.\n\n\n\n\nXLII.\n\nSotaretki.\n\n\nAikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme\nlukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti\nmarraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä\nEnglannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli\nryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa\nalttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä,\njoka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi,\nmutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta\netua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta\nmelkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana\nvartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen\nsitte rohkeata kulkuaan etelään.\n\nKun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän\nja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt\nkaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran\nperehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat\narmeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja\nluottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei\nmuuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota.\nHän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua\nvoidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen\nlippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän\nsellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta\nhallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä\ntuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan\nylämaalaisille kuuluvaa saalista.\n\nEdwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä\nhuomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas\njulistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: \"Jumala häntä siunatkoon!\"\nRahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä,\npäästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka\nmuutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes\nomaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa\nkreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita\nmaalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei\nnäkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset\nilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon\nalaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja\ninhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja\ntavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran\nkurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen\nselviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi\nolivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden\nvaltiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei\nenää ollut juuri mitään menetettävää.\n\nKun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista\narveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti,\nettä hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he\nolivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset\nAdullamin luolassa; _videlicet_, jokainen, joka oli huolessa ja\nvaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää\nsanoilla 'sielussa murheellinen'; \"ja epäilemättä\", hän sanoi, \"he\nosottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt\nmeihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä.\"\n\nMutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan\nrehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse\nkuljettiin. \"Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?\"\n\n\"Puolta suurempi.\"\n\n\"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?\"\n\n\"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston\nkaltainen.\"\n\n\"Florasta tulee onnellinen vaimo.\"\n\n\"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole\nyhteydessä Waverley-Honourin kanssa.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on\nkaunis lisä kokonaissummaan.\"\n\n\"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti\nkorvataan.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin.\n-- \"Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? -- Oliko minulla ilo\nkäsittää sananne oikein?\"\n\n\"Ihan oikein, Fergus.\"\n\n\"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua\nsukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?\"\n\n\"Sisaresi on antanut minulle rukkaset\", sanoi Waverley, \"sekä selvin\nsanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa\nepämieluiset kosiskelut.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi\nhylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen\nholhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa\ntilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä\nluulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun\nsen suvaitsette avata?\" kysyi päällikkö kiivastuneena.\n\n\"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti\",\nvastasi Edward, \"siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en\nsiinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen\n_minun_ oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa,\npyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa --\nvähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja --, ett'en\nhuolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen\nkeisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan\nystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta\ntaipumuksestaan.\"\n\n\"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ----shiren\naatelismiesten osaksi\", ivasi Fergus katkeralla äänellä. \"Mutta hyvä\nherra\", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, \"vaikk'ei Flora Mac-Ivor\nsaakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin _minun_\nsisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta\nkohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä.\"\n\n\"Hän on Flora Mac-Ivor, sir\", vastasi Waverley lujalla äänellä, \"ja se\nriittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin\nkevytmielisesti kohtelemaan _ketään_ naista.\"\n\nPäällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä\nröyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt,\nitsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää\nmyrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja\nFergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin\nsolvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen\nmielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he\nolivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi\nWaverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle\naikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin\naiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla\nhituistakaan luopumatta omasta arvostaan.\n\nKun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran,\nalkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. \"Rakas Edward,\nluulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi\nmaailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai\nkorkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla\nvihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja\nlyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä\nEdinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni\nraivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi\nystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä\nylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren\nkuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä\nkirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot\nminua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein\nkuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut.\"\n\n\"Eversti Mac-Ivor\", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua\ntoisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo\nloppuun käsitellyssä asiassa, \"olen teille suuresti kiitollinen\navustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin\nsuurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti\nMac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun\nkaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi,\nniin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä\nvielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä\npuhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme\ntoisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin\nedellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen\nkammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen.\"\n\n\"Hyvä on, mr. Waverley\", sanoi Fergus ylpeästi, \"se juttu on siis\nlopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle.\"\n\n\"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia\nrukkasia\", vastasi Edward samalla tapaa.\n\n\"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun\", sanoi päällikkö,\nvälittämättä toisen huomautuksesta, \"jotta saan selville, mitä sisareni\ntästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy.\"\n\n\"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä\noman harkintanne mukaan\", sanoi Waverley. \"Sen vaan tiedän, ett'ei\nneiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö\nsattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei _minun_\nmieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään\nmahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen.\"\n\nMielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän\nkiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät\nkuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan,\njohon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme\ntaistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja\nsääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun\nelämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä\nhaastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut\nastumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai\nteatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen _code\nd'honneur_ ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä\nmuka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos\ntämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen\nvuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes\najan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä,\ntarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.\n\nVaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen\nvaralleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon\nhän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä\njärjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja\nnousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta\npyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä\nenää Mac-Ivorin rykmentissä.\n\n\"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika\", arveli hän, päästyään\nratsun selkään, \"jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen\ntuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti!\n-- mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma\nkolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi\ntataarien khaanille -- suursulttaanille -- vaikka itse suurmogulille!\nOnpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli,\ntoisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!\"\n\nParooni, jonka oppineisuus -- kuten Sanchon sukkeluudet Sierra\nMorenassa -- harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla\nWaverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen\nsiten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen.\nKuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan\nsovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen\nmuistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley\ntaas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa\nystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni\nesitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia\nsyntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa\neversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken\nkiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua\nvaikutusvaltaansa.\n\nSillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli\nGardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi\njonkunlaisena ajutanttina. \"_Parmi les aveugles un borgne est\nroi_\" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen\nsananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan\naatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin\nsuuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän\noli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että\nylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten\nrykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli\nvireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen\nerilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit,\nasuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten\nheimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten\nilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja\ntarpeellisempina prinssin palveluksessa.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nSekamelska kuningas Agramantin leirissä.\n\n\nWaverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta\nkatsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella\nkiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän\nhuomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi\ntunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen.\nHänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich\nhäntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan\nEdwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet\nTully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti\nkuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse\nmennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta\nvirkkanut kuin: \"varokaa!\" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen\nenempää puhelua.\n\nHämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä\nsuuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden\nsekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi\nmyös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:\n\n\"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa\nnäiden ylämaalaisten roistojen joukossa.\"\n\n\"Mitä sillä tarkotat, Alick'?\" kysyi Waverley.\n\n\"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut\nheidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan,\nettä teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir,\nettä niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse\nprinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne\npäin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos\nvaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on\ntapahtunut.\"\n\nVaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi\nsellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä\nsääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä\nkunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka\nensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut\npuheenparren: \"Nopein ja varmin kosto on paras.\" Ottaen tämän ohella\nhuomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan\nja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt\npitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli\npistoolin laukauksen.\n\n\"Se oli Callum Beg ryökäle\", sanoi Alick; \"minä näin hänen pujahtavan\npakoon tuonne pensaikkoon.\"\n\nEdward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta,\nnelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin\npataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin\nhuomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja\nliittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka\nkiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille\npaljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään\nhän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli\ntapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin\nluo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain,\npalaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän\nkannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.\n\n\"Eversti Mac-Ivor\", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, \"minun on\nilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua\nväijyksistä.\"\n\n\"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon\nitsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää,\nkuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni\", vastasi Mac-Ivor.\n\n\"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. -- Se herrasmies, joka\notti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg\",\nsanoi Edward tyynesti.\n\n\"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?\"\n\n\"En\", vastasi Callum punastumatta.\n\n\"Ammuithan!\" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli\nmatkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen\nBradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa\nluo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. \"Kyllä sinä\nammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt\nCoudinghamin vanhan kirkon!\"\n\n\"Valehtelet!\" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä\nröyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin,\nkuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu --\nsillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan\nnuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa -- ell'ei Fergus\ntavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia\nnähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se\noli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.\n\n\"Tuosta saat!\" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla\npistoolinperällä kaikin voimin, -- \"siinä on palkkasi, kun toimit ilman\nkäskyä ja vielä valehtelet.\" Callum otti iskun vastaan, vähääkään\nväistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. \"Hiljaa, jos henkenne\non kallis!\" sanoi Fergus klan'in muille miehille; \"jos joku sekaantuu\nminun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi.\" Miehet\nseisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja\nlevottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei\nrohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.\n\n\"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa\nparikymmentä kyynärää niityille päin.\" Waverley noudatti toivomusta.\nKun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja\nsanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: \"Äskettäin en voinut olla\nihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle\nosottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä\nviehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa.\nTälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen.\"\n\n\"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti\nMac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun\nkanssani.\"\n\n\"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi -- itse\nprinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa,\nettä kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää\nhalua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo\ntoisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä\naiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty\npuolellenne.\"\n\n\"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti\nBradwardinen kanssa?\" kysyi Waverley. \"Mahdotonta!\"\n\n\"Niin hän itse sanoi, sir\", vastasi Mac-Ivor; \"siis miekat esille ja\npuolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen\nladyyn!\"\n\n\"Tämähän on ilmeistä hulluutta\", huudahti Waverley, \"tai ihmeellinen\nerehdys!\"\n\n\"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!\" kiljui raivoisa päällikkö,\njoka oli sivaltanut oman miekkansa.\n\n\"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?\"\n\n\"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti\nBradwardinea!\"\n\n\"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia\nehtoja?\" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa\nja tempasi tupesta miekkansa.\n\nTällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni,\nmukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten\npäästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen\nMac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän\nasettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja\nsiitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän\nverenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni\nnuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä,\nratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni\nuhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä\ntakaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa\nparoonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa\nvanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken\nnyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: \"Pois tieltä!\n_Place à Monseigneur! place à Monseigneur_!\"\n\nTällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle\nmukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen\nhenkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin\nentiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi\nneliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.\n\nPrinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan\nkuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän\nkäski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos\nrikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen.\nSilloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa,\nluvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön\nhylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta\noltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum\njätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.\n\nSitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin\nja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat\nälysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo -- kun chevalier oli\nkäskenyt kaikki kolme ihan lähellensä -- oli voittamattomana esteenä\nsellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita.\nHe loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan\nkiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien\ntyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen\nyhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt\nkuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut.\nLiittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa\nsovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.\n\n\"Monsieur de Beaujeu!\"\n\n\"Monseigneur!\" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen\nseurueestaan.\n\n\"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie,\ns'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien\nl'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine\" (\"Olkaa niin\nhyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja\nlähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei\nsiitä ole teille paljoakaan vaivaa\").\n\n\"Pas du tout, monseigneur!\" vastasi monsieur le comte de Beaujeu,\ntaivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle.\nTäynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen\nrykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa\nenglantiakaan.\n\n\"Messieurs les savages Ecossais -- se sano -- herra villit -- teke hyve\nd'arranger vous.\"\n\nKlan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja\nottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.\n\n\"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!\" sanoi kreivi Beaujeu. \"Herra\nvillit -- mais très-bien -- Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez\n'visage', monsieur?\" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). \"Ah, oui!\nkasvut -- Je vous remercie, Monsieur. -- Gentilshommes, teke hyve ja\nkeente nyt kasvut oikke pein par file -- mars! -- Mais très-bien --\nencore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au\nnom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais -- mais vous êtes de\nbraves gens et me comprenez très-bien.\"\n\nSitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. \"Herra hevone\nveki, teite teyty tule yks -- Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri!\nMine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est\nle commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit\nfracas. Je suis trop fâché, Monsieur!\"\n\nMutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka\nvyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä\ntungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin\nläsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun\nhänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän\ntoisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.\n\n\"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh,\nmonsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de\nvotre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!\"\n\nBradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli\nloppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten\nsaavutti chevalier ainakin _yhden_ tarkotuksen. Toisena\ntarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin\nasioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt\nvallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten\ntäytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan\nnoudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja\nmääräyksiä.\n\nOitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön\nkanssa -- muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana -- sanoi hän:\n\"Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa,\nsuuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta\nriidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa\ntarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se,\nettä parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla\noikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet.\"\n\nMolemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa\nhänen ratkaistavakseen. \"En todellakaan tiedä\", sanoi Edward, \"mistä\nminua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että\nolin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta\nsalamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin\nkatalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan\ntietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin\nkosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa.\"\n\n\"Jos tässä on erehdys\", sanoi päällikkö, \"johtuu se puhelusta, joka\nminulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa.\"\n\n\"Minunko kanssani?\" kysyi chevalier kummastuneena; \"miten on eversti\nMac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?\"\n\nSitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan\nkeskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. \"Onko mahdollista\n-- tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia -- onko\nmahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän\nolevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla,\nvaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin\nvakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä\nsyynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte\nlakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä\nvapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi\nvastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää.\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne\", sanoi Waverley, \"nojautuu minulle\nkokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen\nerityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen\nhyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta\nhuomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin\nluottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin\nvähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä.\"\n\nChevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja\nsanoi sitten: \"Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea\nkuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun\nruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan\nCharles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa\nyrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan\nhuomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka\nhyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme\nse häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme\nerimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen\nnimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme\nriidan aiheen.\"\n\nTaas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin\nverran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi:\n\"Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen\nsuuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse\nantanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi\njalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan\nniin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä\njuttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää\nilmestyisi.\" Fergus kumarsi. \"Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä\nteidän lyövän sovinnon kättä.\"\n\nKylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki\nolla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin\ntoistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat\njäähyväiset.\n\nSitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä\nratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja\nastui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan\nIvorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti\nhyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa\nparemmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti\nBradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti\nsen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa\nsekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän\nperheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten\nhän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun\nmukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.\n\n\"Ah, Beaujeu, mon cher ami\", sanoi hän palattuaan tavalliselle\npaikalleen marssilinjassa, \"que mon métier de prince est ennuyant,\nparfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout.\"\n\n\n\n\nXLIV.\n\nKahakka.\n\n\nLukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään\nDerbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta\naikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren,\nuskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis\nlähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät\npakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella\nratsu-osastolla.\n\nTämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista\nmenettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis\nkukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri\nhän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä\nvastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja\nsuuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli\nniin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä\nhehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma\ntuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward\nvarhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön\nkortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin\nkeskivälillä.\n\nKun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut\npäällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän\naavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä\nja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta.\nHänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat\nkuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta;\nja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt\nhuolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle\nläheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen\nottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.\n\nHeti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle\nyksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: \"Nyt on ihana\nseikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot.\nÄlä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain\nsisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle\nennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt\nhäveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä\nselkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä\nmilloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään\nsuosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. --\nFlora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan\nvaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!\"\n\nWaverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni\nFerguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän\nvälisensä riidan -- ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa\nvilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi\ntehdä. \"Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä\nedellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on\nhallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran\nolet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle\narmahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä\ntoivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös\nFloran teidän molempain suojeltavaksenne.\" -- Edward katseli häneen\nhämmästyneenä. -- \"Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä\nrakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta\nei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä\",\nlisäsi hän surullisesti hymyillen.\n\n\"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki\nolemme heittäytyneet?\"\n\n\"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta\nheittäydyttävä pelastusvenheisiin.\"\n\n\"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?\" kysyi Waverley, \"ja miksi\nylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin\ntuhoisa?\"\n\n\"Vai miksi!\" selitti Fergus, \"he arvelevat, että nyt kuten niin monesti\nennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että\nheistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa\nsananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva\nlaskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein\nkapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä\npaitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin\naikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät\nikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne\nnyt pääsevät valtaan -- kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei\nEnglannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua -- niin ne\npitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan\nklan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle\ntakaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä.\"\n\n\"Minua kehotat pakenemaan\", sanoi Edward, \"vaikka mieluummin kuolisin\nkuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?\"\n\n\"Viis siitä\", vastasi Fergus surumielisesti, \"minun kohtaloni on\nmäärätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina.\"\n\n\"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?\" kysyi Edward. \"Olemmehan vihollista\npäivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme\ntoki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria.\"\n\n\"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee.\"\n\n\"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?\"\n\n\"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt\", vastasi\nFergus ääntään alentaen; \"olen nähnyt Bodach Glas'in.\"\n\n\"Bodach Glas'in?\"\n\n\"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö\nkoskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä\nmielellämme mainitse.\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen\nkerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa\nkohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi\nse juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo\nSaddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin\nsopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun\nesi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului\nhänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli\nalamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla\nCheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren\nsaaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan\njoka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä\nhaavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian\nVohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman\nedellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi\njoutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna.\"\n\n\"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista\nhassutusta?\"\n\n\"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka\novat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin\nvahvistaneet.\"\n\n\"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!\" huudahti Waverley\nkiihkeänä.\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. -- Tämän\nkatalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua;\nminun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt\nraahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon\ntahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin\nniin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen\nviileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa,\nmiten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan\nsanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin\nja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän\nmuutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia\nEtelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin\n-- yhä se pysyi saman matkan päässä.\"\n\n\"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa\npuvussaan.\"\n\n\"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen\njulkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut.\nSydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville\nsiitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan.\n-- Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento\nyhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin\nBodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin\nrohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani\nliiti edelläni -- sillä en voi sanoa hänen käyneen -- kunnes ehti\nsillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko\nkahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on\nsinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani\non kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata\nitselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin:\n'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' -- 'Vich Ian Vohr',\nvastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä\nse näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta\nsamalla kun oli sanansa lausunut, se katosi -- eikä tielläni ollut\nmitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin\nsiinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin,\nett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani\nsinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän\nkanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt.\"\n\nEdward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta\ntilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa\nylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt\nFergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas\nelpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista\nEdward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään\nFerguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön\nosasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten\nennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili\nsuostua.\n\n\"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa -- vaaran paikassa, kun ollaan\nperäytymässä.\"\n\n\"Ja siksi myös kunnian paikassa.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi päällikkö; \"käske Alickin pitää ratsusi valmiina\nsiltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas\nseurassasi.\"\n\nJälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet\nolivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä\ntaas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha\nhaihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti\nhänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli\nreippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta\npäälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn\ntulosta.\n\n\"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi\", huomautti Fergus;\n\"pistoolini lukko meni ihan hajalle.\"\n\n\"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?\" kysyi\nWaverley säälivästi.\n\n\"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan\nunhottaisivat itsensä.\"\n\nNyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty\nvarokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti\nBadenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon.\nOltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien\nväliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo\nlaskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen\nvalheellisilta ennustuksilta. \"Tämä päivä ei vielä ole lopussa\", sanoi\nMac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren\nratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten\nmiehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota\nratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä\nliikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka\noli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista\ntaistelupaikkaa.\n\nYlämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla\npuolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto,\nlaskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva\nosasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat\nniin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen\nhidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus\noli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa,\nkiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen \"Claymore!\" ja koetti\nmurtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä\nvihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle\narolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien\nlomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten\nvähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta\nmenestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi\nratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset\ntaas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea\npäällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa.\nWaverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen\nFerguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt\nhaki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin\npuolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä\niskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas\nkokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi\neikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas\njälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua\ntapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan\nluo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla\nylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä.\nFergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että\nhänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena\nja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi\nitseltään kammoten: \"Voiko perkelekin puhua totta?\"\n\n\n\n\nXLV.\n\nSatunnaisuuksia.\n\n\nEdward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi\nkuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan\nturhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään\nmaantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä\nenglantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa\nhänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan,\npäätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa\nkaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin\nhaaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki\npitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän\ntuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen\nkäsiin.\n\nAstuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään.\nTietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen\nkannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista,\nsaada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin\njälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän\noluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan.\nRaaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät\nhänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa.\nYrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten\npimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa\nmukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän\nmaalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen\nhänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: \"Edward, sinäkö se\nolet, mies?\"\n\n\"Tässä on jokin onneton erehdys\", ajatteli Edward ja koetti varovasti\nirrottaa kättään.\n\n\"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet\njok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan\ntavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti.\"\n\n\"Hyvä viittaus\", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan\nlävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta\ntulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin\nnähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: \"Voi, isä,\nisä!\"\n\nPian saapui isä paikalle -- roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa,\nsukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita\noli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki --\nnimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen\nolennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.\n\n\"Mikä hätänä naikkosella?\"\n\n\"Voi!\" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, \"luulin\ntuota Ned Williamsiksi -- mutta se onkin levättimiehiä.\"\n\n\"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?\" Tähän\nkysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella\ntytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten\nvääntelemistä.\n\n\"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia?\nTiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?\"\n\n\"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa\", sanoi Waverley, \"mutta jos\nvoitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan\nonneton englantilainen aatelismies.\"\n\n\"Olet tai et\", vastasi kunnon talonpoika, \"olisin vaan suonut sinun\npysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei\nJacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä\nne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet.\" Sitten hän alkoi\ntoimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian\nroihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa\nnäkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi\nheti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan.\nNyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana\naamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai\nostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo.\nPuhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman\npäivän vaivoista.\n\nAamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet\nPenrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo\noli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä\nmaanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut\npelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams -- oikea Edward -- saapui\nnyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein\nvälittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa\nmielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten\nvälttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin\nmaalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin\nlähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä\nseudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin\nmäärättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä\nWilliamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi\nmatkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja\nyksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet\nmitään aihetta nylkemiseen.\n\nTarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka\nolivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä\nkaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan\neivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän\npalkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat\nnäyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat\nhänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.\n\nMatkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki,\njoilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi\nraukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen\nmaantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi\nkaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan\ntavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.\n\n\"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi\", lausui Waverley itsekseen,\nkyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän\nentistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa;\n\"tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla;\nsalaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka\npiti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle!\nKorkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka\n-- kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka\nmieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin\nsinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui\nvanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan\nkunniaan kohottaa!\"\n\nNäiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta\nhakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten\nmenojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä\nvaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen\njälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan\nottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet\nilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä\nkauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa\nmakasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia\nei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka\nolivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin.\nKuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä\nkummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi\nhevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä\nmiekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan\nFerguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt\npakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään\njättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut\nvangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista\nolisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan\nosasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet,\nkuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli\npakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden\nsuojassa.\n\nPäästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa\nrauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi,\njoka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa,\nkunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin\ntukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten\nkesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen\nelämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin\nWaverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka\npitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.\n\nTavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet\ntaas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin\nperäytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja\nvetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän\nCarlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla\neteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan,\nja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä\nja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni\nylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat\njääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla\nkapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei\nollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen\nalueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli\ntoimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo\nnäytti menetetyltä.\n\nTässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten\nkanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen.\nJa vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa -- kuolevan\neversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja\nsäännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista\ntuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan\ntarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen\najatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan,\nFloran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa\nei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi,\nkuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa.\nNäissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset\ntai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin\nUlswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo\ntaltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten\nopettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten\nsanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa.\nPian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja\nfilosofian avulla.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nMatka Lontooseen.\n\n\nFasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista\nhienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen\nmyötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen\noppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä.\nSurunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja\nsellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja\nsuuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva\nalakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.\n\nTammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen\nnaimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward\nWilliamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut\nmurheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen\nolivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi,\nlauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran\nhauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa\najattelemista.\n\nSe pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin\nkokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä\ntapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi\nlähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi\nhänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli\nhänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi\nsellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan,\nmitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja\nsiitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni\nja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:\n\n\"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley\nSquaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika\nWaverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut\nhäntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli,\njouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava\ntavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla\njalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard\nWaverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan\nensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja\nparooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.\nOlemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä\ntapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta\ntaholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut\nkruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut\nEnglantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä\njoulukuuta mitään tietoja.\"\n\nNäin kuului tuo kamala sanoma. \"Hyvä Jumala!\" huudahti Waverley,\n\"olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut\nminulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole\nvoinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut;\nei, sitä en tahdo uskoa -- olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle\nkauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi\nolisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle\non tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon\nestää.\"\n\nTällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin\nsai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta\nkauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi\nhätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään\nnuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri\nälykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että\njokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt\nniin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle,\npääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta.\nSilloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä\nlähteä Lontooseen.\n\nViivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut\nlainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä\nollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta\nsisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa\nkukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut\npääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin\nkortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa\npostihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan\nkohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen\nmatkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo,\nkolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen\nmatkan (\"jos Jumala niin suo\", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa\nviikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä,\njoiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa\nkerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien\nkiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa\nsellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka\nolikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän\nistui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia --\nrakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin\npuolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä\nsininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen\nratsuraippa.\n\nMainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden\nvelvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää _faire les frais de\nconversation_. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi\nEdwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut\nvähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, \"mutta onnettomuudeksi siellä oli\nsellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla,\nja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä,\nniinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut\nrakuunana?\" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta\nosannut kuin myöntää.\n\n\"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä\nolin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita,\nkuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan\nkysyä?\" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean\njohtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja\nvälttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi:\n\"Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut\nvirkavapaana.\"\n\n\"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat\nkilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä\nmukana?\"\n\n\"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa.\"\n\n\"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi\ntodistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi,\nmutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla.\"\n\n\"Hitto sinut periköön\", ajatteli Waverley, \"mikä riivattu kohtalo on\nvaljastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?\"\n\nOnneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. \"Nyt päästään jo\npian Terrybridgeen\", hän sanoi, \"jossa on jäljellä osasto _meidän_\nrykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja\nmuita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa\nkiinni kapinoitsijoita.\" Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän\nlaahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: \"Katsokaas, tuolla tulee\nkorpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän\nlampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra -- herra -- -- suokaa\nanteeksi, mikäs nimenne olikaan?\"\n\n\"Butler, hyvä rouva\", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin\nkäyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan\nmainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan\nollut.\n\n\"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se\nWaverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin\nkiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta\nskvadroona annettaisiin Nosebagille! -- Hyvä Jumala, mitähän varten\nBridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka\nhirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. --\nTulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille\nroistoille pieni muistutus!\"\n\nSekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään.\nKorpraali oli siihen määrin \"lampaan\" kaltainen, kuin sylen pituinen\njuopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen -- puhumatta suuresta\narvesta nenässä -- suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä\neräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen\ntäyttämään velvollisuuksiaan. \"Senkin s----n vanha --\", alkoi rakuuna,\nmutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta\nja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan,\ntervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. -- \"Taivas siunatkoon\nkauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän\ntahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut\naamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!\"\n\n\"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä\nkuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista,\njoka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa!\nLuullakseni se on valepukuinen kapinoitsija.\"\n\n\"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa\", mutisi korpraali päästyään\nkuuluvilta, \"mokoma kiilusilmä akantekele -- ajutanttimamma, kuten sitä\nnimitämme -- on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi\nja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi.\n-- Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen\npoika, joksi sitä sanottiin\", -- (sivumennen huomautan, että se oli\nmuuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt\noikeudesta käyttää aseita) -- \"suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä\nteidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää.\"\n\nHyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin _tästä_\npälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa,\nminne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo\noli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka\nkuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän \"kapteenoitsi\" ja\n\"butleroitsi\" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä\nkiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä\ntuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän\nsaapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nMitä nyt on tehtävä?\n\n\nOli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti\nmatkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen\nheidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin\nkotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin\nlänsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen\nkautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen\nmerkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.\n\nKoputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään,\nmutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla.\nLady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden\nkalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn\näänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. \"Frank Stanley, rakas\npoika, kuinka jaksatte? -- Emily kulta, tämä on nuori Stanley.\"\n\nLady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan\nsellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja\nsydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja\nväräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian\ntuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen\njatkoi eversti: \"Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon\nlääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen.\nTeidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen\ntulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän\nlyhytaikaiseksi.\"\n\n\"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne\", mutisi Waverley.\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. --\nSpontoon.\" sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle\npalvelijalle, \"korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää\nantako kenenkään meitä häiritä -- minulla ja sisarenpojallani on\ntärkeitä asioita.\"\n\nPalvelijan poistuttua hän huudahti: \"Herran nimessä, Waverley, mikä\nteidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi.\"\n\n\"Rakas mr. Waverley\", sanoi lady Emily, \"teille olen niin paljon velkaa,\nkuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin\najattelematon?\"\n\n\"Isäni -- setäni -- tuo polonen\" -- näin sanoen hän ojensi everstille\nsanomalehden.\n\n\"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa\npainokoneissaan\", sanoi Talbot. \"Olen kuullut mainittavan, että\nkaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole\nmikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat\ntäyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on\nkuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti\nhänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä\nvastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne\nraskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko\ntässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne\ntilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä\nkertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne,\npitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen\nja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla.\"\n\n\"Entä setäni, rakas setäni?\"\n\n\"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden\npäivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu\nliikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt\nWaverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän\nkohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa -- nimenne on joka\njulistuksessa -- ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni.\nMiten ja milloin tänne pääsitte?\"\n\nEdward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan\nriitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen\nylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle\ntyydytystä.\n\n\"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan\nkuolleena Cliftonin kentällä?\"\n\n\"Ihan varmaan.\"\n\n\"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä\n'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin\nkaunis naama. -- Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata\nCumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä\nhievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja\njoka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi\nsen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes\njollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu.\nhenkilö.\"\n\n\"Tiedättekö mitään matkatoveristani?\" kysyi Waverley.\n\n\"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen\nleski, hieman varoissa -- Nosebag nai hänet -- rupesi vakavaksi ja\nedistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon\ntiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa\nentisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne\nsairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä;\nSpontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään\nsukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi\nSpontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa\nsiis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme\nteidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta\nhuoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas\ntarvitsee.\"\n\nSeuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. \"Nyt on minulla\nhyviä uutisia\", hän sanoi. \"Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on\nvihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta\nkapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja\nkirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin\nkanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä\nvapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne\nLuola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa\npois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan-- Killan-- tai\njokin sen suuntainen --\"\n\n\"Killancureit?\"\n\n\"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies,\nvarsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen,\noli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten\nsyöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja\nvangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen\nomaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne\nMorton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen\nvoiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn\ntuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr.\nMortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen,\nvaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän\ntunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää\nolevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa,\nkuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta\nosanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen\nupseerin käsistä ja kruununtavott-- tarkotan chevalierin -- käskystä\nlähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen\nEdinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän\nviittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja\nsuojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei\ntunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan,\ntyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle\nniin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa\nkärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta.\"\n\n\"Miten hänen kävi?\"\n\n\"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa\nStirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai\nkuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä.\"\n\n\"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa\nvuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa.\"\n\n\"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken\nsellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti\ntoisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi\nhallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos --\nkuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää --\naiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida\nhäpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä\non niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile\nonnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä\nteidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä.\nSitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin\njakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti\nrikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu,\nsillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia.\nMutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi\npidettävä salassa.\"\n\nTällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä.\nSotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli\nhurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka\npetturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin\nrykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta\nvalekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä;\nmutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli\nkoettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei\nenää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa\nniin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan\nWaverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä\nhänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt\nratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.\n\n\"Skotlantiin\", sanoi Waverley.\n\n\"Vai Skotlantiin!\" kummasteli eversti; \"ja mitä varten? Toivottavasti\nette enää yhtyäksenne kapinallisiin?\"\n\n\"En -- olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään\nponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani\nmukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun\nkaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä.\nNäyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen\nchevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen\nehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä\nkehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä\nhe jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja\nyleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se\nehkä teidän mielestänne on alentavaa -- minä olen niin kerrassaan\nväsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo,\n'taisteluihin kyllästynyt' -- --\"\n\n\"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin\npari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa\n-- kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin\ntaistelutantereella!\"\n\n\"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on\nkuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua\nrunoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija\ntalvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat\nkäytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä\nosani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää\nhenkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon\nolinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen\nsotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua.\"\n\n\"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, -- mutta\nmitä asiaa teillä on pohjoiseen?\"\n\n\"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia\nchevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä,\nvoisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle.\"\n\n\"Hyvä on -- entä toinen syynne?\"\n\n\"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen\nelämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen\naavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani.\"\n\n\"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No\nkumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta,\njoita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen-- toivoakseni.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei\nkoskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne;\nluullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän\nlausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että\nlemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja\nkammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa\ntarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä,\nettä olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin\nvoin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota\nskotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne\ntodella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi\nnähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon\nvuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä\nnykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen\nmielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin\npaljoakaan minua aikaisemmin.\"\n\n\"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä\nvuorille ja järville?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla.\nEn usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni,\nell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen\nkuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua\nrakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen\nrakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon\nmatkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin,\njossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai\nkeskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät\nloitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava.\"\n\nNoin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren\nystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen\nkäytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen\nsaadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli\ntäytynyt olla niin kauvan.\n\n\"Kuulkaapa nyt\", sanoi eversti, \"mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt,\nsillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, _alias_\nWilliams, _alias_ kapteeni Butler, on edelleen _alias_ Francis Stanley,\nsisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi\nvievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa\nhäntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko\nmatkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä\npeljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän\nopiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut\nvarmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle\npohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi\nmatkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena\ntarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän\ntuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä\nteidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai\nainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti\nesille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät\nmatkarahoilla tarpeen mukaan.\"\n\n\"Minua hävettää, hyvä eversti --\"\n\n\"Ei\", sanoi eversti Talbot, \"kukkaroani saisitte joka tapauksessa\nkäyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen\nmahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun\nhuostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta\n15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea -- siis melkoisen paljon, sen\nvoin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos\nhaluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä\nvaan tarvitsette.\"\n\nVastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä\npyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn\nhopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut\nviime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia\nhuolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen\nkuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista\narvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka\ntyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka\nitsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle\nisännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.\n\nWaverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen\nsitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn\nHuntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.\n\n\"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville\", sanoi Stanley, \"varovainen\nsotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava\nteille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin\nmyöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison\nkepposena, _cela ne tire à rien!_ Teidän on siis oltava Francis\nStanley ja käytettävä hänen passiaan.\" Tämä ehdotus näytti todellakin\npoistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi\nmatkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita\nsiihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut\nmitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta\nvastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.\n\nPäivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas\nkuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista,\nja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää\npibroch-marssia, tanssia \"strathspeytä\" ja laulaa ylämaalaisia lauluja.\nSeuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen\nuuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista\nmuistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija\noli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati\ntottelemista.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nHävitys.\n\n\nWaverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana;\nhänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen,\njoista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin\nrajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta.\nTämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut,\nvaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä,\nkatoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän\nhetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli\nsiis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen\nliittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat\nkaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen,\nylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon\njäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen\nBradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin\nvalaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä\nurhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden\nsuojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli\nluonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän\ntunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa\nhellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata\nkummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana\nhän joudutti matkaansa.\n\nSaavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava\ntiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen\ntunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä\nkäyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea\nseurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin\nmahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan\nkirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun\npaikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä\nkulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään\ntapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet\nnäkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin\nherttainen emäntä.\n\n\"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse\nminua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne.\n-- Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka\niloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?\" Ja hyvä\nleski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta,\nkoetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa\nvaarallisuuden.\n\n\"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda\nkupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä\nviettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja\nMatty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on\nnyt kaksi uutta palvelijaa.\"\n\nWaverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi;\nhänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona,\nkuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä\npaisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa\nseinällä kuvastimen vieressä.\n\n\"Ai, ai\", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa\nsuunnan, \"eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en\nsalli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä.\nKatsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan\nCallumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos\nlähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua -- naapurit haukkuvat minua\njakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä -- mutta\nhyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö\nmilloin hänet mestataan?\"\n\n\"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?\"\n\n\"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen\nDugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty\niso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla -- niin\njuuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että\npäällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich,\njonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla\nvangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä\nkaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin.\nSitte hän kertoi, että Callum Beg -- se oli hävyttömän katala\npojanpahuus -- ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja\nlisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään\nhän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin\nitkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen\nja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni.\"\n\n\"Entä hänen sisarensa?\"\n\n\"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä\nluo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen\nlähellä everstiä.\"\n\n\"Entä toinen nuori lady?\" kysyi Edward.\n\n\"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?\"\n\n\"Tarkotan neiti Bradwardinea.\"\n\n\"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta\nei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora.\"\n\n\"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?\"\n\n\"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti\nkärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut\nhänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun\nhallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin\nmiehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias\nherra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne.\"\n\n\"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?\"\n\n\"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan\ntaistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja\nDeakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin\njulmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta\nluultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen\nolisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei\nole vanhaa narria pahempi -- meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan\nyhden kerran.\"\n\nNäin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli\nkuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen\npäätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi\ntaas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi\nhän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja\nilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen\nparoonin hovia.\n\nEdinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin\nloppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä\npaitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi\nsotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli\nsuuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin\nponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen\ntilaisuutta.\n\nMitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet.\nRikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi\nkaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat -- kaikki\nosotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä\naatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta\ntai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät\narkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi\nTully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi\nkerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että\nikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori\nmielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli\nkäytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi\nseuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa\nkuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat\nankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä \"vakavaksi ja järkeväksi\nmieheksi\", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee:\nsiten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli\nhaihduttanut.\n\nKylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan\nlähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne\nmajailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat\nniinsanotulta \"kunnankentältä\". Välttääkseen pysäyttämistä ja\ntiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti\ntunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän\nkokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä\npitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut\nsuuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja\npolttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi.\nToinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli\nhakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden\nsanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi.\nKaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi\nkaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten\nvielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän\nnurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.\n\nPäästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa\ntoteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan\nkokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut\nmuurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat\nliekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset.\nPäärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja\nkärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille\npoljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan,\nakkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja\nja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti\noli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.\n\nMitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle\nkävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen\njäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan\nhaki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän\nsen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose\nniin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös\npaiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen\nja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään\nomankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja\nsade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa\nkuin aarteen.\n\nSurumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon,\njoka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen\nsisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua.\n\"Sinäkö raukka\", ajatteli Waverley, \"olet yksinäsi tänne jäänyt\nsekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?\"\nSitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: \"Davie --\nDavie -- Davie Gellatley!\"\n\nKasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään\nvieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja\nalkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään\nkuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli\npiilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja\nmerkeillä rohkaista. \"Se on hänen aaveensa\", mutisi Davie, \"se on vaan\naave!\" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli\nelävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä\noli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä\nmitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut\nhäilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi\nnälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi\nWaverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: \"Kaikki kuolleet\nja kadonneet -- kuolleet ja kadonneet.\"\n\n\"Kutka ovat kuolleet?\" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt\njärkevästi puhumaan.\n\n\"Parooni -- ja Saunders Saunderson -- ja lady Rose, joka niin\nsuloisesti lauloi -- kaikki kuolleet ja kadonneet.\"\n\nSitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan\npäähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus\nmielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun\ntalo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista\nlöytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.\n\nPäästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi\nmuuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä\nmetsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi.\nSitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana\nkiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli,\nmilloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi;\nWaverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää.\nLopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki\npensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän\nsaapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä\nvastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte\nlakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti\nviisaimpana varovasti kuunnella.\n\n\"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?\" kysyi joku vanha\nakka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän\nvastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle\nuudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle.\nHeti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten\nhän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen,\nvaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.\n\nHänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: \"Kuka\nsieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?\" Eukon toisella puolen oli kaksi\nvihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan\nvieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa\nkädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi\nkookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta\npitkäksi kasvaneena.\n\nSe oli Bradwardinen parooni. -- On tarpeetonta lisätä, että hän heti\nlaski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nMolemminpuolisia kertomuksia.\n\n\nParoonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset,\nenglantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen\noppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan\nEdwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja\nCullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen\ntaistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa\nomalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin\nmissään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen\ntaloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli\nnimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi,\njolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista,\nmiespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän\nperillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen\naivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi\nlairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka\nmaatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin\nonnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli\nyleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla\nvahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut\ntestamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.\n\nUuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet,\njotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti:\n\"Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat\nhuolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa\nsuorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James\nHowien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku\ntuittupää -- luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä,\njoka vuonna 15 oli kanssani sodassa -- pimeässä laukaisemaan häneen\npäin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in\nCatilinam: _abiit, evasit, erupit, effugit_. Hän pakeni, niin\nsanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan\nmyytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista\nasioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan\nmenettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta\nmuutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila\nsiirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se\nsäilyttää omanaan _in saecula saeculorum_. Mutta tapahtukoon\nherran tahto, _humana perpessi sumus_. Sir John Bradwardine --\nmusta sir John, kuten häntä nimitettiin -- joka oli meidän sukumme ja\nInch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että\nhänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös\nsyyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen\nkurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty\nsotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta\npeltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en\ntahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle\nluulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin\nvielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. -- Mutta kuuleppas nyt, Janet,\netkö voisi toimittaa meille mitään illallista?\"\n\n\"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka\nHeatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella\nmustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on\nkäännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne\nmaistuivat niin hyviltä? -- Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa\nkuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka.\"\nSillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi\njotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan\ntuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen,\n\"tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta\".\n\nKun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:\n\n\"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman\nsukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin\nkanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan\nnäin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri\nMacwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni\nraunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea\n-- kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla.\"\n\n\"Mitä suotta, armollinen herra\", huomautti vanha Janet, \"vuonna 15\nolitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin.\n-- Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on\nvielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri\nlähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie\nMaclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?\"\n\n\"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi\npahempi olla\", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa,\nettä onneton chevalier olisi turvassa.\n\nSitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta\nRanskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla\nsaavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi.\nHän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä\nsuostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi\nhänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni\nhyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet\nmaanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä\nasiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he\npuhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin\nhuolissaan.\n\nIlta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon\nlieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun\nkartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa\nnyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus\nolivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi\nrättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä\nelantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.\n\nLausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni\ntavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli\npäällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut\nTully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa -- kartanon huonekalut oli nyt\nsirotettu pitkin läheisiä mökkejä -- ja siinä sankarimme nukkui niin\nhyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.\n\n\n\n\nL.\n\nLisää selityksiä.\n\n\nHeti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen\nparoonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.\n\n\"Nyt minun täytyy poistua\", sanoi hän Waverleylle; \"on taas palattava\nluolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi.\"\n\nMolemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin\nvirran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut\nmitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen\nolisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun\nenglantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa\ntarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään\nrättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman\npäässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa.\nSotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja\njos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman\nuskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.\n\nSe tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan,\noli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta\neikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen\nvakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.\n\n\"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani\", lausui hän, \"ja epäilemättä\ntoisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä\nsurettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen\ntiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja\nhävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro:\n_Fuimus Troes_ -- ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja\nperheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla\nkaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin\n_domus ultima_\" -- he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella.\n\"Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas\ntavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni,\njonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo\npäästä.\"\n\nNäin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä\napunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli\npensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin\npäänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin\nluolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä\nheräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin\nturvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen,\njonka nimenä on \"viksari pullossa\", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi\nkäsittää sitä salaisuutta, miten \"viksari\" on saatu sisään tai pääsee\nsieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen;\nmelkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin\nmokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli\nyhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli\ntaskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan\nkivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu\npuhtailla oljilla ja sananjaloilla, \"saattoi sitä pitää hyvinkin\nmukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle\", kuten hän lausui päästyään\nsopivaan asentoon; \"täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei\ntuule suoraan pohjoisesta.\"\n\nSitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli\neukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli\nsairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin\nmökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut\nhänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun\nTully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona\nylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän\nhän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka\nlukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään\nJanetilta.\n\nNyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori\nlady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili\nvastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään\nvahingoittaisi tai hyödyttäisi.\n\n\"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa -- neiti Rose\nBradwardine.\"\n\n\"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?\" kysyi\nWaverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista\nasianhaaroista jo oli johtunut.\n\n\"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi\nsaanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun\nhän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä,\njotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun\näitini oli kotoisin ylämailta.\"\n\nMuutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli\nWaverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti.\nKoskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta,\nkuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli\ntapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole\nrakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo\nkaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.\n\nKun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli\nhänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että\nTully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara\nheti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä\nja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan\nliian lähellä ja samalla olla paroonille apuna -- sillä useinkin oli\nhänen mielessään pyörinyt aie naida Rose -- hän päätti lähettää\nmuutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen\nGlennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin\nynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan\ntuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja\nFerguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.\n\nHän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova\nsissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt\nkäskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut\nkumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun,\nkun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi\nDonaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet,\nsuojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen\nhänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista\nvapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.\n\nKun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi\nparhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta\nvapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli\nhieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää\ntilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet\nTully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen\ntai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan\nvihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä\nvalvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin,\nkävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa\njota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä,\njoihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose\noli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut\nCairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri\nMelville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan\nWaverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin\nkamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi\nvangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä\npaitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot,\njoihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka\nvelvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi\nhänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet\nhänen äitinsä omia.\n\nDonald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan.\nMutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli\nWaverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren\nneidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui\nvannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli\ntässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla\ntätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla\ntavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi --\nhän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti\nsitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle\nosottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi\nvuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli\nkiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle\nkaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista\nvehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen\npyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten\nlukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana,\njolloin Waverley lähti rotkosta.\n\nKuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta\nsotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja\nsillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto\nsotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan\nvuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi.\nNäiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa\nvallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea\nkohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi\nkummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten\nsolien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan\nTully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen\neikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan,\npäätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin\nsyrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet.\nWaverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän\npyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut.\nDonaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen\npyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän,\njonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.\n\nSillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet\noli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli\npalkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa\nrikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita.\nTästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille,\nmissä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward\nvaltiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla\nestämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi\nkirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi\nniinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti,\nnimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään\nmaatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta\nruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.\n\nTämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan.\nKun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin\nhänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti\nDonald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja\nloukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut\nvastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että\nrangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut\nkapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi\nluutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen\nkerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet\nEdinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään\nehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen\nneuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin\npäällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli\npuhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut\nkuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.\n\nTätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen\nkirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja\nprinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö,\nett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten\nchevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon.\nKuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin.\nKun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa\nlähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan\njälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä\nsuunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle\ntai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka\nkosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin\nhuhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen\nkäyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei\nFlora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose\nBradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn\npalvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa\nparoonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine\nsuostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor\nheti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen\nprinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni\nchevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli\nusein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti\ntarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän\ntuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun\nFergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti\nluopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti\nhänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen\nWaverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt\nWaverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli\nkihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä\nlukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne\nkertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet\nhämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.\n\nKun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville\ntapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista.\nHänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin\nhänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että\npaljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että\nRose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän\nnyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti\nPikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.\n\n\n\n\nLI.\n\n\n    Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.\n\n                            _Shakespeare_.\n\nMacwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt\nrangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain\npuolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.\n\nEdward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin.\nHänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä\nsarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti\nlusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen\nviinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa\naamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin\nauttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen\nyömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden\nentinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on\nlisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin\nsaakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi\nvihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei\nmikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä\nonnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta\ntämähän on rikas englantilainen -- eipä voi tietää, missä tilassa hän\nnyt on -- sitä paitsi paroonin ystävä -- miten on nyt meneteltävä?\n\nNäiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille\najatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli\nniin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki\nkovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella,\nettä vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa,\nsai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen\nrauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti,\nsaisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt\nWaverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka\nvuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania,\nkoska se viittasi vaaraan.\n\nVarmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati\npysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja\nvastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley\nyhä oli rangaistavien listalla -- huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe\npassista -- hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa\nnykyisen rikkauden -- tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi\nvastaisia loistavia suunnitelmiaan -- ja hurmaantui kuin mielipuoli\nkuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen\nkanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan\npystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä,\njolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja\notti taas ilmasta kiinni, vihelsi \"Tullochgorumia\", suoritti\nylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä\nähkien: \"Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra\nvarjelkoon vähäistä ymmärrystäni!\"\n\n\"Aamen koko sydämestä\", sanoi Waverley; \"mutta ryhtykäämme nyt itse\nasioihin.\" Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui\nkynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti\nkirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren\nkohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, \"pikkuisen\nnaimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa\".\n\nWaverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä\nollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen,\nettä Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen\npitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen\naatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on\nkauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille\npassinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden.\nTähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus\npäivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun\nmuka oli kovin kiireellisiä toimia.\n\nSitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille\npostiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja\nterottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi\nkirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin.\nRättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian\nistuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi\nrättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin\npäälliköstä, vastasi Macwheeble:\n\n\"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa\nodottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut,\nmutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan\nväkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä\nnekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut\nsäilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken\nmaailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja -- ne\ntarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä\ntuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se\nauttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!\"\n\nNäin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble\noli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää\nEdward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri\nkatettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun\nakkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen\nastui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti\nTalbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä\ntuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä.\nRättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: \"Hänen\nkuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine\nEsq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu\nosallisuudestaan viime kapinaan.\" Toinen paperi osottautui\narmahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.\n\nEversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:\n\n     \"Rakas Edward!\n\n     Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi.\n     Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei\n     ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri\n     tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua\n     suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani\n     juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen\n     ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja\n     he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen\n     vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle\n     kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He\n     väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän\n     on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme,\n     puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on\n     riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan\n     kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että\n     minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle\n     leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan\n     soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni\n     siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee\n     minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en\n     hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla\n     tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja\n     ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi\n     jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta\n     kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren\n     omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa\n     kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja\n     pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle\n     tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin\n     epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja\n     sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan\n     asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu\n     toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää\n     takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä\n     odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti\n     toimiani ja -- suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa\n     mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota\n     mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun\n     prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni\n     kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin\n     suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja\n     lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa,\n     kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman -- jos\n     nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee\n     Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona.\n     Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska\n     muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin\n     teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se\n     ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei\n     usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan\n     seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille\n     esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa\n     hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen\n     ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.\n\n     Teidän uskollisin ystävänne\n\n                                            _Philip Talbot_.\"\n\n\n\n\nLII.\n\n\"Kiire kihlatessa paras.\"\n\n\nKuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti\nEdward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova\nrättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat\nkyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset\nloukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo\nja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas\npitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän\nlupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin\nsuojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön;\nsitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla\nlähtisivät Duchraniin.\n\n\"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana\nrotkoon tapaamaan isäntäänne?\"\n\n\"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin\npuheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa\nmaineessa -- vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei\nsellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä\npaholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi\nepäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja\nmeidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä\npelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan\nvanhan Janetin tänne -- ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään\npaistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman\nhanheni herroille illalliseksi.\"\n\nVähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet\npuuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja\nmutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet\nsäikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä\nhuolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen\nhermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt\noli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään\nvoinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan.\nWaverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen\nuskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. \"Kuinka minua muutoin\npalkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä\nelävän omillaan?\"\n\nNyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin\nnäki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta.\n\"Varhainpa te tulitte\", hän sanoi laskeutuessaan maahan; \"en luulisi\npunalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä\nturvassa.\"\n\n\"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain\", vastasi Waverley ja ilmotti\nhänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä;\nsitte hän huudahti: \"Herra olkoon kiitetty -- minä saan taas nähdä\nlapseni!\"\n\n\"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa\", lisäsi Edward liikutettuna.\n\n\"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta.\nAsiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?\"\n\n\"Rakas parooni\", sanoi Waverley ujosti, \"jos maailmassa olisi sellainen\nasema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja\nsamalla hänen säätynsä arvoinen -- tokko te kieltäisitte häntä siihen\nsuostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman\nonnensa?\" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. \"Niin\", jatkoi Edward, \"minä\nen huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne\nDuchraniin ja siellä -- --\"\n\nParooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla\ntavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena\nliitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne\nvoitti parooniuden -- kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen\niloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia\ntunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: \"Rakas poikani! Vaikka\nolisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin\nvalinnut!\" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: \"Entä\nmiss Bradwardine?\"\n\n\"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis\nmies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan\npäivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon\nystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi\nhätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen\nomaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on _loco parentis_. Se\non tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä.\" Edward vakuutti hänelle,\nettä sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla\nhänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi.\nTämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin\ntarkasti. \"Sir Everard\", sanoi hän, \"ei koskaan pitänyt rikkautta\nkunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella\n_Diva Pecuniaa_. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose\nsaisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu.\nMutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun\nkaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta\nnyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka\ntyttärellä ei ole myötäjäisiä.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!\"\najatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori\nrakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että\nparoonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi\nperiä kokonaisen kreivikunnan.\n\nHeidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä\nvalmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys\noli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue.\nVanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä\nkäännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia\nMacwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.\n\nSeuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat\nDuchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset\naatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen\nhyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt,\noltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle\npelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa\nkäsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä\nkruunun armahdus voinut sitä järkyttää.\n\nEn koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista -- he rakastivat\ntoisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien\nolojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää\nRosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai\npysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä,\nmiksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut\nSkotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä\nkuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön\nettä kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin\nkuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna\nilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli,\nkuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään,\nettä Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt\nhänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli\nkolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat\nsuihkulähteen.\n\nLukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani\nen voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa\nratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla\ntavallaan suorittaa ilmotuksensa.\n\nEdwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän\nlähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin\navioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen\narmahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun\nmorsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona,\nmutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin\nonnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta\nCarlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei\narmahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa,\njohon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia\npäättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa\nRosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa\nnäkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä\nTalbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen\nvaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.\n\nEversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia\nkuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady\nEmily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward\ntapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät\nonnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon\nasioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden\nhän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään,\nett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi,\nett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen\nhyväksi.. \"Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat\nsyösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää\nsopivampaa uhria kuin hänet\", lausui eversti. \"Hän oli sotaan\nmennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo\nei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota\nhänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se\nseikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää\nominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut\nviedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi\nmaan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska\nhän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus\nmaan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on\nsattunut häntä vastaan.\"\n\nNäin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet\nvoitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi\nsellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla\nolivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.\n\n\n\n\nLIII.\n\n\n    Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!\n\n                 _Shakespeare_.\n\nMukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas\noli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa\nvasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän\noli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta\nkiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt\nmainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla,\nettä istuntopäivä oli määrätty.\n\nEdward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen\nasti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui\nkaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä\nseuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin\npäin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot\nkasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran\nvankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia\nrupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä\nkun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: \"Fergus Mac-Ivor\nGlennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista\neli Evan Maccombich -- te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta.\nMitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei\nlangettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava\nrikoksenne?\"\n\nFergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: \"Minun ei\nsovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen\nkysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän\ntuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä\nkuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet\nkunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka\nkaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut\ntässä taistelussa alttiiksi.\"\n\nEvan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen\npuhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa\nvieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä\npuhumaan.\n\n\"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus\", lausui Evan niin sulavasti\nkuin osasi, \"että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi\nlähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi\nkuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen\nklan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä\nGlennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko\nhirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa.\"\n\nHuolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua.\nEvan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: \"Jos saksilaiset\nherrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme\nviiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä\noikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani,\nniin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa.\"\n\nNauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.\n\nSitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion\nkaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi\nseuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi\narmahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan\nhuutaen: \"Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä\nvastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte\nmiekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!\"\n\n\"Viekää vangit ulos\", käski tuomari; \"hänen verensä tulkoon hänen\npäänsä päälle.\"\n\nAivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle.\nHänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran\nsaisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä\nsäilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. \"Vangin luo ei\npääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa\", selitti muuan\naliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle,\nettä neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä\nCarlislea.\n\nKun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa\nepäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti\ntapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan.\nTämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi\nvallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä\nhetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä\nmuita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia\nWaverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät\nvietäisiin mestattaviksi.\n\nSitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä\nhuoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja\nompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen,\nnäöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi\nhäntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen\nkasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman\nmarmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti\npuvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa\nolivat: \"Oletteko häntä tavannut?\"\n\n\"En ole\", vastasi Waverley, \"hänen luokseen ei päästetty.\"\n\n\"Sitähän saattoi odottaakin\", sanoi Flora, \"mutta meidän on\nalistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?\"\n\n\"Ehkä huomenna.\"\n\n\"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes\" -- tässä Flora katsahti ylöspäin\n-- \"kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet\nvielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka --\nvaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni\nkuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää\nkohtaloani.\"\n\n\"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne --\"\n\n\"Sepä se\", keskeytti hän kiihtyneenä, \"minulla on sydämessäni salainen\nääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor\nylpeili, on murhannut hänen veljensä!\"\n\n\"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?\"\n\n\"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän.\nTunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan,\nettä veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta\nminä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä\ntähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan\nhäntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista\nluontoaan!\"\n\nEdward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä\nkäsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä\nperiaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden\nmukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.\n\nHetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: \"Muistatteko vielä,\nettä kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt\nompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian\nVohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa\nkappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei -- hänen\npäänsä -- en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!\"\n\nKun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi\nhäntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta,\nvastasi Flora: \"Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta\nasiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle\nkirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen\nonnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä\nRoselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja\non erään ruhtinattaren lahja.\" Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian,\njossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. \"Minulle sillä\nei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan\nskotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna\nlähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää\nhyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne,\njotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata.\"\n\nHorjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi\nCarlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti\nettä hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen\nluona vankilassa.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\n    Jo kellot soi ja rientää hetki:\n    On eessä synkkä kuolon retki.\n\n                       _Campbell_.\n\nUnettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin\nedessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin\nmäärähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin\nhän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.\n\nFerguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa\ntornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin\nEdwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman\npäällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.\n\n\"Rakas Edward\", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, \"tämäpä\non todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu\nonnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan\nparoonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana.\nKerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja\nsaapaspihdin jutun?\"\n\n\"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!\"\n\n\"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä --\nesimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja\nhinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en\nrupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän\nhyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt\nmuuten täpärällä -- puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä.\nKuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?\"\n\n\"Pääsi kyllä; hän on turvassa.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!\"\n\nWaverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo\noli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli\nmuidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä\noli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen\nvangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet\nkotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei\nenää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä\ntuotti Fergukselle suurta tyydytystä.\n\n\"Sinä olet rikas, Waverley\", sanoi hän, \"ja jalomielinen. Jos saat\njoskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista\nolleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin\ntämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen\nvoi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa.\nTahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?\"\n\nKuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän\nsitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin\nsiunataan Glennaquoichissa.\n\n\"Jospa voisin\", jatkoi Fergus, \"sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden\nyksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen -- tai\njospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä\nehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana,\nalttiimpana -- --\" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma\nkohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa\nvalui herkkänä.\n\n\"Mutta sille ei mitään mahda\", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. \"Sinä et\nvoi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa _Sesam,\naukene_ heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on\nseurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani.\"\n\n\"Niinpä todellakin\", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin\nhiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. \"Eikä\nEvan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla\npäällikkönsä kanssa.\"\n\nNaputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi\naikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten\nkirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja\nsamalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta\nkahleet.\n\nPian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. \"Tämä on viimeinen kutsumus\naseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin\neroamme, puhukaamme Florasta -- sisarelleni omistan hellimmät tunteeni,\nmitä koskaan on sydämessäni liikkunut!\"\n\n\"Emmehän _tässä_ vielä eroa!\" sanoi Edward.\n\n\"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää,\nmitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä,\nmitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään\nskotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani\nsinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:\n\n    \"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos.\"\n\nNyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. \"Kuten\nsanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että\naikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!\"\n\nWaverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa\noli Floran tavannut.\n\n\"Sisar parkani!\" huokasi Fergus. \"Oman tuomionsa hän kyllä olisi\nkestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on\nlauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön\nuskollisuutensa uutta ryhtiä -- siitä olen varma. Silloin hän muistelee\nFergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän\nmielellään kertoi.\"\n\n\"Eikö hän enää saa sinua nähdä?\" kysyi Waverley; \"hän näytti kuitenkin\nsitä odottavan.\"\n\n\"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan\nhyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden\nmiesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on\nuskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä -- ja tämän kirjeen\nvie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa.\"\n\nNyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen\napulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus\nMac-Ivorin ja Evan Maccombichin. \"Valmis olen\", sanoi Fergus. Sitten\nhän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana\nportaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi\nskvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli\nvankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin\npenikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen\nkädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan\ninnoissaan: \"Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät\nmeitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää.\nKyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta.\" Pappi kehotti häntä pysymään\nhiljaa.\n\nFergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti\nsitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue\nlähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla\nmenoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut:\n\"Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!\" nousi Fergus seisaalle ja vastasi\nkaikuvalla äänellä: \"Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!\" Nämä olivat\nviimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni\nvähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä,\ntuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi\nhäneltä kadonnut.\n\n\n\n\nLV.\n\nDulce domum.\n\n\nSitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen\nmestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava\nsurumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi\nluonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan\nse ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten\nsyliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja\nrakkautta!\n\nEi ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka\nsir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa\nnuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden\nperiaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot\noli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen\nvastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin\nPrestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen\nsisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt\nkaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa,\nvanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.\n\nWaverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs,\nosotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin\nlausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita,\njotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa\nsiitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa\npuolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan\nhieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen\nkäsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista\nepämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan.\nSilloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota\nentisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään \"papinluolaksi\",\neikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle\nruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin\nmieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka,\nmutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.\n\nKaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita\nhänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt\naikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi\nmitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi.\nSen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän\nei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli\nhän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä\ntoiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin\nlaatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan,\nikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia\nlumikkovaippansa helmassa.\n\nVaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen\nhitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa,\nennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin\nnoutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren\nparin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen.\nFrank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi\nsulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla\nhäissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn\nterveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että\nEdward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat\nheti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi\npäiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa\nostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.\n\nHääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen\nlahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset\nvaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr.\nRubrickin perhevaunut -- molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti\njoukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin\nparikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun,\nrättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan\nPikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että\nhän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin\nkautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda\nmukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että\nhänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli\nuudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä\nuudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta\nharmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia\ntunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.\n\nHeidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan\nmietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli\nuudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin\nhäntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty\nporttipylväiden päihin. \"Uusi omistaja\", hän lausui Edwardille, \"on\nosottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän\n_gusto_, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira\nsaavutti _vita adhuc durante_, vaikka itse olin häntä täällä\nkasvattanut. -- Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja\nBuscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?\"\n\n\"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan\", sanoi Waverley; \"sillä\nluullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä\nnähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan\nkartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo,\nell'ette mielellänne häntä tapaa.\"\n\nNyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi\nsyvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin\npitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että\nhänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta\nisäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat\nseurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän\ntarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli\nhänelle, kuinka pian _Diva Pecunia_ oli kyennyt poistamaan kaikki\nhävityksen jäljet.\n\nKaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti\nja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei\nnäkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi\nhuomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut\nuudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään\nomaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin,\nmutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin\npalvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin\nparoonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta\nhuudahteli: \"kaunis, kaunis Davie.\" Innoissansa hänen oli vaikea\nkunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä\nerinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat\nosottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen\nisäntänsä. \"Totta puhuen, Rose\", huudahti parooni, \"näiden mykkien\neläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan\nvanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö -- mutta eversti\nTalbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin\npitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan\nsovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä.\"\n\nHeidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen\nnojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki\nsydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän\nanteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät\njälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia\nmuistoja -- \"mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme,\nettä parooni --\"\n\n\"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette\", keskeytti vanha herra.\n\n\"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla\nkatsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen\nkuntoon.\"\n\nParooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän\nastui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä,\nmillaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään\nsotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja\nsaaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas\ntäynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut\nseisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei\nniissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun\nnäihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta,\nniin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli\nperinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä\nloistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin\nmahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili\nympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin\npuoleen.\n\n\"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien\nuudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani\nsiihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne;\nmuistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin\n'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja\nmainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä\nläheistä sukua.\"\n\n\"Luullakseni\", vastasi eversti hymyillen, \"meidän koiramme ovat samaa\nalkujuurta -- jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään\netevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira,\ntappele karhu'.\"\n\nNäin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa\nhe olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady\nEmily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura\noli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä\nihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan:\n\"Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta,\neversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten\nmenettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa,\nettä vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren\nystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi.\"\n\n\"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä\", sanoi Stanley.\n\n\"Te olette rohkea poika, sir\", virkkoi parooni, joka oli suuresti\nmieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan\nhärnäili, \"rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä\nhieman kurittaa.\" Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. \"Mutta\nkuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä\nsukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia\nmuotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan,\njonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän\nteidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen\nomistajansa suvulla.\"\n\n\"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen\",\nvastasi eversti.\n\n\"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti\nTalbot\", jatkoi parooni, \"että te, jossa olen huomannut niin paljon\n_amor patriae_, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita\nmaita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää\nkotijumalanne _procul a patriae finibus_ ja siten ikäänkuin\ntuomita itsenne maanpakoon.\"\n\n\"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan\npitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta,\njonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen\nvaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän\nsuuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain\nostettua vaan pienen metsästyslinnan ----shiressä, nimeltä\nBrerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka\npääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien\npäässä Waverley-Honourista.\"\n\n\"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?\"\n\n\"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä\", vastasi eversti.\n\nRättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut\nmaltitonna heidän ympärillään, \"kuten kana kuumalla halstarilla\",\nniinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen\nolisi sopinut lisätä, \"tai kuten muninut kana täydessä loistossaan.\"\n\nNyt hän astui esille. \"Niin, sen minä voin, hyvät herrat\", ja kiireesti\nkiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä\nhän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: \"Tässä\non luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista\non omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi\nvahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on\npaikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen,\nTully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä\nlinna, rakennukset ja --\"\n\n\"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa\", keskeytti eversti.\n\n\"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.\", jatkoi rättäri, \"hänelle\nja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja\nperuuttamattomasti -- pidettäviksi joko _a me vel de me_ -- --\"\n\n\"Mainitkaa lyhyesti!\"\n\n\"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin\nlyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. -- Kuitenkin sillä\nnimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että -- --\"\n\n\"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea\n-- suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne\non taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on\nvaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut,\nettä itse omaisuus on paljoa arvokkaampi.\"\n\n\"Vanha virsi -- vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan\",\nhuudahti rättäri käsiään hieroen. \"Katsotaanpa tilikirjoja.\"\n\n\"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se\nsaatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin,\nja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä\navioliitosta syntyvien lasten hyväksi.\"\n\n\"Se on yleinen kiinnitys\", huomautti rättäri, \"vakuudeksi Rose Comyne\nBradwardinelle _alias_ Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta\navioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä\nlaadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen,\n_intuitu matrimonii_, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota\nlahjotuksena _inter virum et uxorem_.\"\n\nVaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa\npalauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta,\nett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin\nnähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja\nettä kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi\njoutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi\nhetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan\nmiesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla\nhernerokasta myynyt esikoisuutensa.\n\n\"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?\" riemuitsi rättäri.\n\"Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble!\nNuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka\n-- ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli\njuonittelemista -- piti olla sokkosilla heidän kanssansa -- ja taas\nmaklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain\nInch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä\nhuomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren\nsulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen -- silloinhan he heti olisivat\nkorottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään -- minä panin\nheidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja\nMac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he\npimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun\npelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota\npikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti\nTalbotin nimellä -- kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa\nherttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö\nheille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista\nmiekkosista -- --\"\n\n\"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?\"\nkysyi häneltä eversti kahdenkesken.\n\n\"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä.\nDerbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta\ntalossa missä --\" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään\nparooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.\n\nÄkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan\njoitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin\nkarttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine --\nisäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava --\nei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja\nkunnioittavaa huomiota.\n\n\"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin\noikeuden päätös vastaajan poissa ollessa.\"\n\n\"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle\nperillisellensä -- mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala\nheille suo kaksi -- ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna,\nilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa.\"\n\n\"Ahaa!\" huusi rättäri. \"Huomenna varhain minä sepitän pienen\nsuunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja _in\nfavorem_. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon\nylikamarioikeuden ensi istuntoon.\"\n\nHeidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin\nottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri\nMelville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin\ntuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut\nhaltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten\nriemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli\njaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä\nvalloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.\n\nMutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin\nkohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen\nappensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi\ntyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa\njuhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan\nhänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa\nmitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi\nparoonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan\nvaralta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran\nmukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään\njoutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli\ntätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi\nkuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen\narmeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi\nkäsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen\nruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.\n\nNiiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu,\noli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen\nmallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden\nvalitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan\nyksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin\nsilmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti\nFergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli\nsynkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli\ntehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli\nEdinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa\nmaalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen\nparemmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit\nmelkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin\nonnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli\nhänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme\nviehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka\nWaverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä\nkatseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.\n\nMutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja\nistuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan\nemännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän\nlausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen\näänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään,\nkummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai\nSkotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina,\nanomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt\noli _kotona_, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta\nsuuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli\nvieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat,\njotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin\ntaistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti\nviinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi\nillaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi\nkidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.\n\nAtrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti\nsivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen\nhopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu\ntakaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.\n\n\"Nykyisenä aikana\", hän lausui, \"täytyy niiden olla kiitollisia, joiden\non onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää\ntämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on\nkadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan _poculum potatorium_\neversti Talbot.\"\n\nTällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen\n_majordomonsa_, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa\nkädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun!\nEpäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän\nriemastuttanut kuin tämä näky. \"Kunniasanani kautta\", hän huudahti,\n\"pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily,\nsilloin kun te olette saapuvilla!\"\n\n\"Olen hyvin onnellinen\", sanoi eversti Talbot, \"kun tämän vanhan\nperheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin\ntapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta\nystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen\nepäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten\ntämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut\njonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli\nSkotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä\nmerkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan,\nuskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti\nminulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen\nollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut\npanttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa\nsaanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa\nammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut\nhänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun\nolisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt,\nvaikka saattekin sen minun kauttani takaisin.\"\n\nSilloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän\nesitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan\n\"Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja\nmenestykseksi.\"\n\nMinun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole\nvilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen\nvaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa\nonnellisemmin täyttynyt.\n\n\n\n"]