[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fASwJP7qSDHpe8AnyWHh0sYMrK-YTGp33s0lV4UN3jEI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},69,"Kootut teokset XIV","Leino, Eino",1878,1926,"69-leino-eino-kootut-teokset-xiv","69__Leino_Eino__Kootut_teokset_XIV","Suomalainen näyttämötaide; Suomalaisia kirjailijoita; Suomalaisen kirjallisuuden","tietokirja",[],[],"fi",1929,null,72584,528792,true,[],[],[],"Leinon koottujen teosten neljästoista osa kokoaa yhteen kirjoituksia näyttämötaiteesta ja kirjallisuudesta. Teos sisältää katsauksen suomalaisen kirjallisuuden historiaan, kirjailijapotretteja sekä kirjoittajan oman tilinteon runoilijanvuosistaan.","Eino Leinon 'Kootut teokset XIV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 69.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET XIV\n\nEino Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSUOMALAINEN NÄYTTÄMÖTAIDE 9/IV 19O2\n\nLukijalle\nKodista kotiin. 1872-1902\nIda Aalberg\nLuonnekuvia Suomalaisesta teaatterista\n   1. Benjamin Leino\n   2. Axel Ahlberg\n   3. Adolf Lindfors\n   4. Katri Rautio\n   5. Knut Veckman\n   6. Kirsti Suonio\n   7. Olga Leino\n   8. Hemmo Kallio\n   9. Otto Närhi\n  10. Taavi Pesonen\n  11. Aleksis Rautio\n  12. Iisakki Lattu\n  13. Mimmi Lähteenoja\n  14. Olga Salo\n  15. Naemi Kahilainen\n  16. Emil Falck\n  17. Oskari Salo\n  18. Evert Suonio\n  19. Eino Salmela\n  20. Lilli Högdahl\n  21. Tyyne Bergroth\n  22. Elli Tompuri\n  23. Helmi Tähtinen\nKaarle Halme\nSuomalainen Maaseututeaatteri\nKäynti Arkadiassa\nKäynti uudessa suomalaisessa teaatteritalossa\n\nSUOMALAISIA KIRJAILIJOITA. Pikakuvia\n\nEsisana\nElias Lönnrot\nA. Oksanen\nAleksis Kivi\nYrjö Koskinen\nKaarlo Bergbom\nSuonio\nA. Meurman\nPietari Päivärinta\nJ. H. Erkko\nKaarlo Kramsu\nArvi Jännes\nPaavo Cajander\nJuho Reijonen\nRobert Kiljander\nMinna Canth\nJuhani Aho\nArvid Järnefelt\nSanteri Ivalo (Ingman)\nKasimir Leino\nTeuvo Pakkala\nLiite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme\n\nSUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA\n\nLukijalle\nJohdanto: Valmistava aika (1542-1835)\n  1. Kieli ja kirjallisuus\n  2. Suomalaisen kirjakielen synty\n  3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit\n  4. Hengellinen kirjallisuus\n  5. Maallinen kirjallisuus\n  6. Kansanrunous\n  7. Kansallinen tiede\n  8. Suomalaisuus\nI. Romanttinen aika (1835-1870)\n  1. Realismi ja romantiikka\n  2. Kansallinen herätys\n  3. Elias Lönnrot\n  4. A. Oksanen\n  5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet\n  6. Aleksis Kivi\n  7. Romantikoita ja jälkiromantikoita\nII. Realistinen aika (1870-1897)\n  1. Realistinen kansankuvaus\n  2. Nuorsuomalaisuus\n  3. J. H. Erkko\n  4. Kaarlo Kramsu\n  5. Minna Canth\n  6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri\n  7. Kansallinen tiede\n  8. Naturalistinen kansankuvaus\nIII. Uusromantinen aika (1897-)\n  1. Vanha ja uusi romantiikka\n  2. Valtiollinen tausta\n  3. Runous\n  4. Suorasanainen kirjallisuus\n  5. Loppukatsaus\n\nERÄS TILINTEKO. 25 vuotta runoilijana\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAINEN NÄYTTÄMÖTAIDE 9/IV 1902\n\n(1902)\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nUuden Suomalaisen teaatteritalon valmistuminen on siksi tärkeä\nmerkkitapaus ei ainoastaan meidän näyttämötaiteemme, vaan myöskin koko\nnuoren kansallisen viljelyksemme historiassa, että sitä on todellakin\nsyytä yleisönkin puolesta juhlia kaikilla mahdollisilla tavoilla.\nJokainen, joka on nähnyt sen \"ladon\" -- kuten Arkadiaa jo pitemmän aikaa\non jokapäiväisessä puheessa nimitetty -- jossa Suomalainen teaatteri\nnäihin päiviin asti on ollut tuomittu asuntoaan pitämään, ja nähnyt\nmyöskin sen suuren ja korkean kodin, joka sille nykyään on\nRautatientorin laitaan valmistunut, on varmaankin oleva kanssamme yhtä\nmieltä, kun sanomme, että Suomalaisen teaatterin merkitys meidän\nmaallemme vasta nyt on tullut ulkonaisestikin, kaikkien nähtävästi\nmerkityksi.\n\nIloisin tästä tapauksesta lienee varmaankin teaatteri itse ja on se jo\npuolestaan pitänyt huolta sen viettämisestä arvokkaalla tavalla. Mutta\nluultavasti tullaan päivän johdosta myöskin toimeenpanemaan\njuhlallisuuksia kaikkialla ympäri maata, sillä luonnollista on, että\nkansalaisten ilon tunteet silloin tavalla tahi toisella tahtovat tulla\ntulkituiksi. Samasta luonnollisesta vaistosta on myöskin tämä\nvaatimaton julkaisu syntynyt.\n\nKirjasen nimellä olemme tahtoneet viitata sen tarkoitukseen. Se ei ole\nsuinkaan ollut tarjota yleisölle mitään tyhjentävää kuvausta\nnäyttämötaiteemme kehityksestä, vielä vähemmän mitään varsinaista\nteaatterin historiaa. Molemmat nämä tehtävät vaativat aivan\ntoisellaisia voimia kuin mitä näiden rivien kirjoittaja voi imarrella\nitsellään olevan. Tarkoituksemme on ollut vain tarjota muutamia\nhajanaisia piirteitä ikäänkuin läpileikkauksena suomalaisen\nnäyttämötaiteen tilasta armon vuonna 1902, kaikki otettuna siltä\nsanomalehtimies-arvostelijan kylläkin pahamaineiselta kannalta, joka\nmeille tässä tapauksessa on ainoa mahdollinen. Kuinka paljon meidän\nsamalla on onnistunut karttaa sitä \"runoilijan vapautta\", josta niin\nusein on kriitillistä toimintaamme syytetty, jääköön hyväntahtoisen\nlukijan päätettäväksi.\n\nAjatus kirjoittaa jotakin tämäntapaista syntyi meissä niiden\nluonnekuvien yhteydessä, joita äskettäin olemme Suomalaisen teaatterin\njäsenistä Päivälehden palstoilla julaisseet. Sitä paitsi olimme jo\npitemmän aikaa aikoneet kirjoittaa jotakin yhtenäistä kuvausta\nnäyttämötaiteemme etevimmästä edustajasta Ida Aalbergista, semmoisena\nkuin hän nykyään meidän nuorten silmillä katsottuna taide-elämässämme\nesiintyy. Ajan puutteen takia on tämäkin viimeinen aie supistunut\nvaatimattomimpaansa. Kun ei kuitenkaan mitään muutakaan julkaisua täksi\nmerkkipäiväksi ole yleisön puolelta kuulunut, olemme, vaikkakin\nepäröiden, uskaltaneet tehdä tuumasta totta. Sitä varten olemme käyneet\nuudestaan läpi yllämainitut luonnekuvamme, tehden joitakin tyylillisiä\nkorjauksia ja lisäten niitä muutamilla, jotka tämäntapaisessa teoksessa\novat näyttäneet olevan paikallaan, sekä samoin käyneet läpi hetkelliset\nmuistiinpanomme Ida Aalbergin vierailunäytännöistä Suomalaisessa\nteaatterissa. Ne ilmestyvät tässä melkein sellaisinaan. Kaarle\nHalmetta, joka, vaikkakin viime vuodesta asti täkäläisen Ruotsalaisen\nteaatterin palveluksessa, niin tuntuvasti on näyttämötaiteemme\ntraditsioneja eteenpäin vienyt, emme ole katsoneet voivamme sivuuttaa,\nyhtä vähän kuin Maaseututeaatteriakaan, joka niin ansiokkaalla tavalla\non saman taiteen lippua kantanut todellakin sananmukaisesti \"korpien\npoveen\". Lyhyt historiikki Suomalaisen teaatterin vaiheista -- yhäti\nsamalta jurnalisti-arvostelijan kannalta, johon yllä viittasimme -- on\nmeistä myöskin näyttänyt tämän yhteydessä välttämättömältä.\n\nTäysin tuntien julkaisumme puutteellisuuden lähestyvän, kansallisen\njuhlapäivän tunnelmaa millään muotoa kohottamaan, toivomme kuitenkin\nsen olevan jonkinlaisena todistuksena siitä rakkaudesta, jota me\nsuomalaista näyttämötaidetta kohtaan tunnemme. Jos meidän samalla olisi\nonnistunut edes jossakin määrin herättää samaa rakkautta myöskin muissa\ntahi tulkita sitä siellä, missä sitä jo ennestään on olemassa, olisi\nmielemme todellakin iloinen.\n\nHelsingissä 9 p. maalisk. 1902.\n\nE. L.\n\n\n\n\nKODISTA KOTIIN.\n\n1872-1902.\n\n\nKolmekymmentä vuotta ei ole mikään pitkä aika kansojen elämässä. Suomen\nkansan kultuuri-elämässä se on iankaikkisuus. Kolmekymmentä vuotta\ntaaksepäin, -- päätä huimaa ajatellessa, kuinka paljon meillä on siitä\nasti tapahtunut. Todellakin: Lapin kesä kukkii nopeasti.\n\nMeidän kansallinen kirjallisuutemme on tuskin puolen vuosisadan vanha,\nsävel- ja kuvaamataiteemme tuskin muutamien vuosikymmenien vanhoja.\nArkkitehtuurimme alkaa vasta nyt astua kapaloistaan. Ihmekö siis, jos\nsuomalainen näyttämötaide ei ole kolmeakymmentä vuotta vanhempi?\n\nAjatus oli kuitenkin jo kauvan kytenyt. Ensimmäiseksi julki lausui sen\nAgathon Meurman, sittemmin Fredrik Cygnaeus, joka myöskin puuhasi\nHelsinkiin uuden teaatterihuoneen. Vuonna 1847 oli Hannikaisen\n\"Silmänkääntäjä\" esitetty Kuopiossa suomenkielellä. Helsingissä\njatkoivat ylioppilasten draamalliset yhdistykset samaa asiata, m.m.\n\"Suomalainen seura\", jonka näytäntöjä 60-luvulla ryhtyi ohjaamaan\nSuomalaisen teaatterin luoja ja nykyinen johtaja, toht. Kaarlo Bergbom.\n\nSamoihin aikoihin oli Aleksis Kiven kuolemattomien teosten kautta\nperusta laskettu suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle. Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran ja yksityisten toimesta ilmestyi 60-luvulla\nmyöskin joukko draamallisia suomennoksia, m.m. Lessingin \"Emilia\nGalotti\" ja \"Minna von Barnhelm\". Ohjelmistosta siis ei ollut puutetta.\nMutta näyttelijät? Mistä niitä? Oliko suomalainen kansanluonne\nollenkaan kykenevä Thalian jaloa taidetta palvelemaan ja jospa olisikin\njoku, joka ulkonaisten avujensa ja temperamenttinsa puolesta näyttäisi\nnäyttämölle soveliaalta, -- oliko villi, viljelemätön suomenkieli\nollenkaan taipuisa Sophokleen, Shakespearen, Calderonin ja Molièren\najatuksia tulkitsemaan? Epäilyksiä, joille nykyään lapsikin nauraa,\nmutta joilla tosiaankin aikanaan mahtoi olla kylläkin painava merkitys.\n\nNäistä epäilyksistä tuli ainakin viimeinen loistavasti voitetuksi\n10 p. toukok. v. 1869, jolloin Ruotsalaisen teaatterin etevin\nnaisnäyttelijätär, rva Hedvig Raa-Winterhjelm Arkadiassa esitti Aleksis\nKiven \"Lean\" suomenkielellä. Tapahtuma on niin tunnettu kaikille, ettei\nsiitä tarvinne lähemmin puhua. Suomalaisen teaatterin syntyminen oli\ntämän jälkeen ajan kysymys.\n\nNäyttää hetkisen olleen aie ruveta nykyisen Ruotsalaisen teaatterin\nnäyttämöllä myöskin suomenkielisiä näytelmiä esittämään. Olivathan\nmolemmat kielet ennenkin viihtyneet yhdessä, m.m. toht. Oskar\nToppeliuksen perustamassa teaatterikoulussa 60-luvun lopulla.\nWestermarckin \"nuori suomalainen teateri\", joka v. 1872 Helsingissä\nvieraili esiintyen molemmilla kielillä, lienee vielä tätä ajatusta\nvahvistanut. Onneksi ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Sanomme\nonneksi, -- sillä sen mitä suomalainen näyttämötaide siten olisi\nvoittanut olosuhteiden mukavuutta ja ehkä myöskin korkeampaa\ntaiteellista kehityskantaa, olisi se kadottanut kansallista\ninnostustaan ja heräävän, suomalaisen kansan sympatiaa. Kulkien omaa\ntietään on siitä tullut kansamme lempilapsi.\n\nVastuksetta ei asia kuitenkaan mennyt. Vuoden 1872 valtiopäiville\nolivat seitsemän talonpoikaissäädyn jäsentä jättäneet anomuksen\nvaltio-avusta Suomalaiselle teaatterille, jonka anomuksen valiokunta\nkuitenkin sillä kertaa hylkäsi. Mutta sillä välin oli myöskin toht.\nBergbom tarmokkaalla kädellään tarttunut asiaan ja \"Kirjallisessa\nkuukauslehdessä\" saman vuoden maaliskuulla julaissut kirjoituksensa\n\"Muutamia sanoja nykyisistä teaatterioloistamme\", joka voimakkaan\ntyylinsä ja isänmaallisen lentonsa puolesta hakee vertaistaan.\nKirjoituksen johdosta, jossa hän musertavasti arvostelee silloisen\nRuotsalaisen teaatterin toimintaa, sukeutui pitkä kynäsota, jota\njatkettiin sekä \"Morgonbladissa\" että \"Dagbladissa\". Ne tietysti olivat\nomiaan kiihoittamaan toht. Bergbomia ynnä hänen ystäviään vain uusiin\nponnistuksiin.\n\nNiin pidettiin sitten vihdoin nykyisen Ruotsalaisen teaatterin\nlämpiössä 23 p. toukok. 1872 perustava kokous, jolloin Suomalaisen\nteaatterin takaus-yhtiö viideksi vuodeksi merkittiin. Kokouksessa oli\nläsnä noin 70-80 henkeä ja puheenjohtajana Yrjö-Koskinen. Seuraava kesä\nharjoiteltiin ja 13 p. lokak. 1872 oli Suomalaisen teaatterin\nensimmäinen näytäntö Porissa, jossa siihen aikaan juuri oli valmistunut\nuusi, ajanmukainen teaatteritalo. Suomalainen kansallisnäyttämö oli\nperustettu.\n\nMillä voimilla? Millä näyttelijöillä?\n\nRva Raa-Winterhjelm oli yhä eteenkinpäin luvannut apuaan, jonka\nlupauksen hän myös täytti esiintyen vuosina 1872, 1873, 1875 ja 1880\nsuomalaisella näyttämöllä useissa tärkeissä pää-osissa. Mutta muuten\nsai teaatteri tulla omin voiminsa toimeen. Niiden joukossa alkaakin jo\nheti 70-luvulta asti esiintyä nimiä sellaisia kuin Oskari Wilho, Ismael\nKallio, Aurora Aspegrén, Artur Lundahl, Bruno Böök, Benjamin Leino\nj.n.e. eikä kulu enempää kuin kaksi vuotta teaatterin perustamisesta,\nkun sen palvelukseen jo astuu sama henkilö, jonka nimi nykyään\nkorkeinna suomalaisen näyttämötaiteen taivaalla paistaa, nimittäin Ida\nAalberg. Todellakin nuoren täytyy olla Suomen jumalan. Ilman ei hän\nolisi niin malttamaton ja niin tuhlaavainen. Hän tahtoi luoda\nsuomalaisen näytelmäkirjallisuuden: syntyi Aleksis Kivi. Hän tahtoi\nkohottaa suomalaisen näyttämötaiteen: syntyi Ida Aalberg. Suomen\njumalalla ei ole aikaa odottaa.\n\nMaaseudulla oli kansallinen suomalainen näyttämö perustettu ja maaseutu\npysyi edelleenkin sen parhaana taistotantereena. Maaseudulla\nperustettiin myöskin sen haara-osasto \"Suomalainen ooppera\", joka\nloistavien voimiensa -- Ida Basilier, Emmy Strömmer, L. N. Achté, Lydia\nLagus, Alma Fohström j.n.e. -- avulla v. 1874 -- vietti lyhyttä, mutta\nmainehikasta elämäänsä. Puheosasto joutui silloin melkein yksinomaan\nOskari Wilhon johdettavaksi, joka erinomaisiin näyttelijätaipumuksiinsa\nnäkyy yhdistäneen myöskin mitä etevimmät ohjaajalahjat. Yksimielisesti\nylistetään hänen väsymätöntä intoaan, rehellistä tahtoaan ja lämmintä,\ntoverillista kantaansa.\n\nMitä kaikkea tietävätkään sen aikuiset näyttelijät noista ajoista\nkertoa? Kuinka he kulkivat kaupungista kaupunkiin, rattailla ja reellä,\ntuulessa ja tuiskussa! Kuinka heitä otettiin kaikkialla vastaan, kuinka\nheitä kestittiin, tarjottiin sampanjaa ja pidettiin puheita! Heidän\nmatkansa olivat alituista riemujuhlaa, heidän tulonsa Helsinkiin taas\ntaiteellinen merkkitapaus. Ne olivat näyttämötaiteemme ensi nuoruuden\nihania aikoja, aikoja, jotka eivät enää ikinä palaja.\n\n1880-luvun alkupuolella oltiin jo niin pitkällä, että \"Valvoja\" eräässä\npolemiikissaan \"Finsk Tidskriftin\" kanssa uskaltaa puhua Suomalaisesta\nnäyttämötyylistä. Se ei sen laatua lähemmin määrittele, mutta myöntää,\nettä kullakin kielellä on omat lausumalakinsa ja että suomenkielen lait\ntässä suhteessa ovat vielä vallan hämäriä. Mutta kuitenkin on jo\nSuomalaisen teaatterin näyttelemistavalla omat luonteenomaisuutensa.\nYleisesti tahtoisi kirjoittaja kutsua tätä tapaa \"realistiseksi\", sillä\nselvästi näkyy, että näyttelijät ainakin koettavat puhua niin\nluonnollisesti kuin mahdollista. \"Puhuminen käy jokseenkin nopeasti.\nTaidepausseja ei paljon käytetä eikä juuri äänen korottamista. Sitä\nvastaan viljelevät erittäinkin naiset, saadakseen lausumistaan enemmän\nvaihettelevaksi, puheen niin sanoaksemme soitannollista puolta; se on:\nkoetetaan eri sävelten käyttämällä, milloin heleämmin, milloin\nkarkeammin puhumalla osoittaa eri mielenliikutuksia.\" Lopuksi mainitsee\nkirjoittaja Ida Aalbergin \"Nooran\", jossa hän näitä keinoja\nmenestyksellä käyttää. \"Välistä puhuu hän niin nopeasti, että kuulija\ntuskin voi eroittaa kaikkia hänen sanojaan; mutta sitten kuitenkin yksi\nainoa sana, lausuttu oikealla säveleellä, valaisee koko lauseen.\"\n\nNiin epämääräisesti kuin kaikki tämä onkin sanottu, voi siitä kuitenkin\nsaada jonkinlaisen käsityksen, mihin suuntaan silloin lausumisessa\npyrittiin. Meistä, jotka nykyään vielä kahdenkymmenen vuoden perästä\nemme uskalla puhua suomalaisesta näyttämötyylistä muuna kuin\ntoivomuksena, tuntuu tosin tuollainen karakteriseeraus enemmän tahi\nvähemmän mielikuvitukselta, mutta miksei, -- epäilemättä voitiin jo\nsilloin juuri Ruotsalaisen teaatterin näyttelemistavan suhteen\nmääritellä paljon eroavaisuuksia. Kaikissa tapauksissa näkyy, että\nsuomalainen näyttämötaide oli jo silloin saavuttanut jonkinlaisia\ntraditsioneja.\n\nTietysti kohtasi näin kauniisti alettua yritystä myöskin\nonnettomuuksia. Kuolivat Böök, Vilho ja Lundahl, erosivat hra ja rva\nAspegrén, kuitenkin vain perustaakseen Kansanteaatterin (nyk.\nMaaseututeaatteri, josta enemmän tuonnempana), nti Avellan, teaatterin\nlahjakkaimpia naisnäyttelijöitä, siirtyi lausunnon opettajaksi ja v.\n1888 erosi myöskin Ida Aalberg teaatterin vakinaisesta palveluksesta.\nOoppera-osasto oli täytynyt lakkauttaa varojen puutteen takia,\nvelkakuorma painoi teaatteria. Näytti todellakin, kuin se \"jumalten\nkateus\", jota Y. K. Kirjallisessa kuukauslehdessä v. 1873 Suomalaisen\nteaatterin menestyksestä puhuessaan oli pelännyt, nyt olisi alkanut\ntoteutua.\n\nMutta Suomen jumala valvoi. Ilmestyi uusia lahjakkaita voimia, niinkuin\nAxel Ahlberg, Adolf Lindfors, Knut Veckman, Kaarle Halme, Katri Rautio,\nOlga Poppius, -- kaikki nimiä, joita suomalaisen näyttämötaiteen historia\naina tulee kiitollisuudella muistamaan. Suomalaisen väestön kasvaessa\npääkaupungissa voitiin esittää näytelmiä jo useampaan kertaan täysille\nhuoneille. 90-luvun alussa puhaltava virkeä taiteellinen henkäys antoi\ntuulta myöskin teaatterin purjeisiin. Jo aikaisemmin oli Minna Canth\nalottanut tärkeän ja uusia uria murtavan draamallisen toimintansa. Nyt\ntuli lisäksi Numers nerokkaine näytelmineen. Niilo Salassa oli\nteaatteri sitä paitsi saanut ohjaajan, joka sekä lämpimän innostuksensa\nettä suurten lahjojensa puolesta oli ikäänkuin luotu tähän toimeen.\nEipä siis ollut syytä epäillä teaatterin tulevaisuudesta.\n\nEikä sitä liene tehtykään. Shakespearen draamat liitettiin ohjelmistoon\nsikäli kuin ne Paavo Cajanderin ahkerasta kynästä ilmestyivät, samoin\nMolièren ja Holbergin, jotka ensiksi Vilhossa, sittemmin Lindforsissa\nolivat saaneet niin taitavia tulkitsijoita. Niiden välillä näyteltiin\nIbseniä, Björnsonia, Gogolia, Sardouta, Sudermannia y.m. mitä parasta\nuudenaikaisempi draamallinen kirjallisuus voi tarjota. Realistinen\nvirtaus toi lisäksi Zolan, Tolstoin, Tavaststjernan. Mitä esityksessä\nehkä oli mahdollisia puutteita, korvasi näyttämöllinen ulkoasu, joka\nvuosi vuodelta kävi yhä komeammaksi, ja vakava, taiteellinen pohja,\njolta teaatterin koko työ kohosi. Suomalainen teaatteri kehittyi\npääkaupungin suomalaisen kultuuri-elämän keskukseksi.\n\nOli silloin jo aika ajatella myöskin korkeampaa ja ajanmukaisempaa\nkotia tuolle keskukselle kuin vanha, rapistunut Arkadia, jonka ikä\nnykyään on 75 vuotta. Asiata lienee ajateltu jo 80-luvulla, mutta vasta\nviime vuosikymmenellä se pääsi suurempaan vauhtiin. Pitkin 90-lukua\npohdittiin asiata sekä kokouksissa että sanomalehdissä, kunnes se\nvihdoin tuli esille vuoden 1897 valtiopäivillä. Asian myöhäisemmät\nvaiheet ovat kaikille tutut. Valtio-apu saatiin, kaupungin apu myöskin\npitemmän vitkastelun jälkeen, osake-yhtiö muodostettiin ja suuressa\nlaulu- ja soittojuhlassa kesällä v. 1900 laskettiin juhlallisesti Uuden\nSuomalaisen teaatteritalon perustus. Näistä ja näiden yhteydessä\nolevista seikoista tullevat varmaankin asian etupäässä olleet henkilöt\nyleisölle lähemmän selonteon toimittamaan.\n\nTeaatterin johtajana toimii edelleenkin toht. Bergbom, jonka suuri\nkokemus on varmaankin ollut suureksi hyödyksi myöskin uuden\nteaatteritalon rakentamisessa. Teaatterin henkilökuntaan kuuluu nykyään\nneljättäkymmentä henkeä, joista suuri osa tosin vasta-alkajia. Siihen\nlisäksi vahtimestarit, kulissimiehet, koristemaalarit, kuiskaajat,\npiletinmyöjät j.n.e. Lausunnon opetusta johtaa edelleenkin nti Avellan,\nohjaajana toimii hra Jalmari Finne ja aliohjaajana hra Kaarlo Keihäs.\nNti Emelie Bergbom seisoo yhä yhtä uskollisena veljensä vierellä,\njakaen hänen kanssaan kaikesta sekä kunnian että vaivat. Oman\nkapellimestarin on teaatteri viime aikoina hankkinut, nimittäin hra\nJuho Leinon.\n\nOhjelmistossa on viime aikoina ollut silloin tällöin väsymystä\nhuomattavissa, samoin teaatterin työssäkin, johtuneena etupäässä\njohtajan heikontuneesta terveydestä ja ohjaajan nuoruudesta. Teaatterin\narin puoli on sen suomenkieli ja lausumistapa, jossa se ei ole jaksanut\nseurata ajan vaatimuksia. Klassillisessa ohjelmistossa on se luonut\ntraditsionit, joiden pohjalle voidaan rakentaa. Nuorten jäsenten\nlukuisuus tekee varsinaisen, järjestetyn teaatterikoulun tarpeen yhä\ntuntuvammaksi.\n\nUusi talo, johon teaatteri muuttaa, tulee tilavuudeltaan olemaan\nkuulumaton meikäläisissä oloissa. Salonkiin mahtuu toistatuhatta\nhenkeä, näyttämönpuoli on järjestetty uudenaikaisimpien periaatteiden\nmukaan niin, että kulissit esim. voidaan sekä nostaa ylös kattoon että\nlaskea näyttämön alle. Väljät verstaat, näyttelijäin lämpiöt, johtajan\nja ohjaajain huoneet, -- kaikki on varmaankin oleva omiaan asianomaisia\ntyydyttämään. Koska suomalaisen teaatteriyleisön suureksi osaksi\nmuodostaa työväki, on toinen rivi tehty niin laajaksi ja tilavaksi kuin\nmahdollista. Piirustukset on laatinut arkkitehti O. Törnqvist,\nrakennuspuuhan etunenässä on seisonut ylitirehtööri Seb. Gripenberg.\n\nTässä kaikessa ylimalkaisuudessaan pääpiirteet Suomalaisen teaatterin\nmatkalta \"kodista kotiin\".\n\n\n\n\nIDA AALBERG.\n\n\nIda Aalberg seisoo meidän näyttämötaiteemme keskellä aivan yksin. Hän\nei johdu mistään, yhtä vähän kuin hänestä itsestään johtuu mitään, hän\nei edusta mitään eri aikakautta, suuntaa tahi kehitysjaksoa, vaan\nyksinomaan oman persoonallisuutensa alituista kasvamista.\n\nMe näemme hänet edessämme vaaleatukkaisena hämäläistyttönä, joka\npyytämällä pyytää teaatteriin päästäkseen ja joka vihdoin kokeeksi\nhyväksytään. Me näemme hänet ylioppilas-primadonnana, suomalaisen\npuolueen innostuksen ja ylpeyden esineenä, jolle pidetään serenaadeja,\njonka ajopelien edestä hevoset riisutaan ja jonka jokainen esiintyminen\nkukkasin peitetään. Me näemme hänet uusien, murtavien aatteiden\ntulkkina, oppositsionissa koko yhteiskuntaa vastaan, keskipisteenä\nkirjallistaiteelliselle piirille, joka on samojen aatteiden innostama.\nMe näemme hänet oman teaatteriseurueensa etupäässä, kiertävän maita ja\nmantereita, näyttelevän ja ohjaavan, harjoittelevan ja hikoilevan,\nsillä hän on todellakin päättänyt panna aatteensa täytäntöön ja näyttää\nmaailmalle, mitä meidänkin oloissamme suuri henki voi\nnäyttämötaiteellisella alalla aikaansaada. Ja me näemme hänet vihdoin\nmaailmannaisen kammiossa lepäävänä, kieltämättömänä kansallisena\nsuuruutena, jonka vierailut Suomalaisessa teaatterissa ovat\nmerkkitapauksia koko pääkaupungin taide-elämässä ja jonka ympäriltä\npieninkin vastustuksen sorasävel on vaiennut. Täydellisempään voittoon\non harva taiteilija persoonallisuuttaan saattanut.\n\nSe on juuri tuo viimeinen kehitysaste, _Ida Aalberg triumphans_\n(voitollinen), joka on oleva näiden hajanaisten mietelmäin esineenä.\nToisten tehtäväksi jää hänen taisto-aikojensa, _Ida Aalberg\nmilitans_'in kuvaaminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä merkitsee meille Ida Aalberg?\n\nHän on niinkuin kaikki suuret henget muuttunut meille vertauskuvaksi,\nsymbooliksi. Kun me mainitsemme hänen nimensä, täyttävät meidät\nmonenlaiset tunteet.\n\nEnsiksikin: Me olemme ylpeitä siitä, että meidän nuorelta suomalaiselta\nnäyttämöltämme on voinut kohota jotakin hänen vertaistaan. Kun muut\npuhuvat Sarah Bernhardista ja Eleonora Dusesta, ajattelemme me: Mutta\nmeillä on Ida Aalberg. Hänen nimensä tunnetaan kaikkialla pohjoismaissa\nja kauvaksi niiden ulkopuolellekin on kaiku käynyt, että jossakin\npohjoisessa, pienen Suomen kansan keskuudessa, on syntynyt\nnäyttämötaiteilija, joka on Euroopan suurimpain vertainen. Onhan tämä\ntieto omiaan meidän poveamme laajentamaan, meidän kansallistunnettamme\nkohottamaan.\n\nToiseksi: Hän on meille tulevaisuuden toivo. Jos kerran jotakin hänen\narvoistaan on meillä voinut syntyä, niin miksi ei voisi syntyä\nvastakin. Ei hänen kaltaistaan, ei samallaista persoonallisuutta, ehkei\nyhtä laajaakaan, mutta yhtä syvää, yhtä loistavaa, yhtä täydellistä.\nAjat muuttuvat, me aikojen mukana. Eikö joku toinen aika voisi luoda\njonkun toisenlaisen taiteilijan, joka persoonallisuuden voimassa ja\ntaidekeinojen hallitsemisessa voisi saavuttaa saman suuruuden kuin hän?\nHänen olemassa olonsa on meille takeena siitä.\n\nKolmanneksi: Hän on sotahuuto, hän on merkki taisteluun. Hän on elävä\ntodistuskappale siitä, että meidänkin oloissamme on tilaa suurille\ntunteille ja aatteille, jos vain jokin suuri henki niille sijaa\nvalmistaa. Hän on murhan enkeli kaikille väsyneille valituksille ja\nepätoivoisille tunteenpurkauksille, mitä meidän maamme taiteen\ntulevaisuuteen tulee. Hän on lipunkantaja kaikelle nuorelle ja\nvoimakkaalle tässä maassa, kaikelle, joka pyrkii eteenpäin ja katsoo,\nettä on meidän oma syymme, jos me olemme pieni kansa, sillä me voimme\ntulla suureksi ja vaikuttavaksi. Hän on sen kauneuden uskonnon papitar,\njoka on meidän ainoa pelastuksemme ja joka yksin voi taata meille sijan\nkansojen seassa. Hän on alttarikuva, hän on rukousnauha.\n\nTätä kaikkea on meille Ida Aalberg. Ettei hän ole sitä yksin, siitä\nsaamme me kiittää modernia maalaustaidettamme ja musiikkiamme. Mutta\nhän on ainoa, joka puhutun sanan voimalla on meille tuota oppia\njulistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta kertaa on Ida Aalberg saattanut arvostelijansa mitä pahimpaan\nvälikäteen. Meillä oli esimerkiksi ollut se kuva hänestä, että hän\nolisi etupäässä voimakkaiden intohimojen tulkki. Olimme nähneet hänet\nKirsti Fleminginä ja Kleopatrana, Magdana ja lady Macbethina ja meidän\nsielumme oli järkkynyt juuriltaan sen valtavan voiman edessä, joka\nmeille noiden taideluomien kautta oli puhunut. Sitten näimme me hänet\nGretcheninä, neitseellisyyden ja viileän kainouden perikuvana, joka jos\nmikään oli vastakkaista kaikelle intohimolle. Selitys huippuunsa\nkehitetyistä taidekeinoista, joiden avulla taiteilija voi omalle\nluonteelleen aivan vastakkaisiakin asioita esittää, oli hyvin lähellä,\nja me käytimmekin sitä siteeraten Tavaststjernan kuuluisia, kauniita\nsäkeitä:\n\n    \"Din lögn är den vackraste sanning du sagt,\n    Gud signe den heliga lögnens makt.\"\n\nSuomeksi:\n\n    Sinun valheesi oli kaunein totuus, mitä koskaan olet sanonut.\n    Jumala siunatkoon pyhän valheen voimaa.\n\nSe oli tietysti vain hätäkeino päästäksemme hetkellisestä pulasta.\nSillä Ida Aalbergissa on todellakin Gretcheniä yhtä paljon kuin\nKleopatraakin. Se tahtoo sanoa: intohimo on hänelle todellakin jotakin\npyhää, ensimmäisistä punastuvista oireistaan aina suuriin, maailmoita\nmullistaviin myrskyihinsä saakka ja hän voi samalla papittaren\ntunteella käydä käsiksi tehtäviin, jotka kuvaavat edellisiä kuin\njälkimmäisiäkin. Hän ei ole, itse persoonallisuutena yhä korkeammalle\nkohoten, koskaan tottunut katsomaan säälillä tahi ylenkatseella\nentisiin kehitysjaksoihinsa ja siinä juuri on hänen taiteensa suuri\nsalaisuus. Hän sulkee sisäänsä koko ihmisen, koko naisen, naivin ja\nitsetietoisen, tuntevan yhtä hyvin kuin ajattelevankin, kaikki samalla\nlämmöllä ja intensiteetillä. Siksi hän myöskin voi niitä kaikkia\nesittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä on Ibsen ja pohjoismainen kirjallisuus suuresti Ida\nAalbergin kehitykseen vaikuttanut. \"Persoonallisuuden oikeus\",\nnäemmehän me tuon modernisen tunnussanan kaiken takana, mitä hän tekee.\nOnneksi on tässä kysymys persoonallisuudesta, joka on niin runsas ja\nmonipuolinen, että hän todellakin voi tehdä mitä tahtoo ja että hänelle\ntodellakin on myönnettävä tuo oikeus. Ellei sitä myönnetä, ottaa hän\nsen yksinkertaisesti.\n\nIda Aalberg hallitsee inhimillisen tunteen koko asteikkoa. Hän voi olla\nniin tarttuvan iloinen ja veitikkamainen kuin parhain ingénue (\"Erotaan\npois\") ja niin syvästi surullinen, että meidän henkeämme ahdistaa\n(Kirsti Fleming, Kleopatra). Se ääni ja ilme, jolla hän esim. lausuu\ntuon Kleopatran suruhymnin Antoniuksen kuoleman jälkeen, sen miehen,\njoka\n\n    -- -- -- \"syleili käsivarsin maailmaa\n    ja jalan polki valtamerta\" -- -- --\n\nkuuluu ihanimpiin taidemuistoihin, mitä meillä ylipäänsä on. Samassa\nosassa oli hän myös tilaisuudessa osoittamaan, kuinka korkealle hän voi\nkohota sekä vihassa että rakkaudessa. Hänen suuttumuksensa lähettilään\nkertoessa, että Antonius on nainut Octavian, oli niin raju, että se\nmeni kaikkien sovinnaisten kauneuskäsitteiden ulkopuolelle, luoden omat\nlakinsa, joiden subliimisuuden alle kuitenkin jokaisen täytyi taipua,\nja yhtä rajua, hillitöntä ja käärmeenä keimailevaa oli myös hänen\nrakkautensa. Entäs hänen ylenkatseensa? Se on musertavaa, kuluttavaa\nkuin myrkky, hävittävää, pois pyyhkivää. Muistakaamme vain hänen\nMagdaansa Sudermannin \"Kodissa\". Kuka olisi voinut kestää niitä\nleimuavia katseita, joita hän heittää von Kelleriin, tuohon\nmoitteettomaan virkamieheen, joka pelkurimaisuudessaan tulee suorastaan\nkonnaksi? Yhtä peloittava kuin hän on tällaisina hetkinään, yhtä\nrakastettava on hän kiitollisuudessaan ja ystävyydessään. Mikä\nvilpittömyys ja syvä sympatia koko hänen olennossaan, kun hän\nesimerkiksi \"Hedda Gablerissa\" tapaa ensi kerran Lövborgin ja puhuu\nkahden tasa-arvoisen sielun toverisuhteesta. Kukapa ei silloin tahtoisi\nolla hänen toverinsa? Ja lopuksi, mikä ylimaailmallinen\nanteeksiantavaisuuden seraafiloisto hänen päänsä ympärillä, kun hän sen\nMaria Stuartina mestauspölkylle kallistaa! Jokaisessa tunteen muodossa,\njokaisessa vivahduksessa tunnemme me aina suuren hengen läsnäolon.\n\nJosko hän osaa tyylitellä tunteitaan? Kyllä. Siitä on meillä sellaiset\nluomat kuin Camille (\"Ei lempi leikin vuoksi\") ja Hedda Gabler\ntodistuksena. Edellisessä oli kaikki tyylitelty romantiikan ja\nerityisesti Musset'n herkullisen lyriikan mukaan; jälkimmäisessä taas\nvallitsi Ibsenin mittaeltu, ylimyksellinen sävy. Ulkomuodossa, äänessä,\nliikkeissä, kaikessa. Entäs Theodora sitten? Olisi väärin sanoa, että\nhän siinä tunteita esittää. Pikemmin tunteiden muotoja, tunteiden,\njoiden asteikon hän on läpi soitellut, mutta jotka sittemmin ovat hänen\ntaiteilijasielussaan kiteytyneet siksi, mitä me nykyään hyvällä\nsuomalaisella sanalla nimitämme tekotavan taituruudeksi.\n\nJa sehän se lienee sittenkin kaiken taiteellisen kehityksen kulku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituista kyllä, on meitä viime aikoina alkanut aivan erityisesti\nmiellyttää hänen huumorinsa. Se on todellakin jotakin vallan erikoista.\nNähdä sen, joka elämän vakavimpia momentteja on niin suurella\nsyvällisyydellä tulkinnut, joskus nirpistävän huulensa veitikkamaiseen,\nleikilliseen hymyyn, se on raffineeratuinta taidenautintoa. Ja hän sen\nvoi paremmin kuin kukaan. Mutta mikä syvyys, mikä ihmisymmärtäväisyys\nkuitenkin aina hänen keveimmässäkin leikinlaskussaan. Se on ylemmyyttä,\nmutta kuitenkin vertaisuutta, sukkeluutta, mutta samalla mitä suurinta\nhumaanisuutta. Yksi äänenpaino riittää häneltä saadakseen koko salongin\nnauramaan. Yksi katse sen jälleen vaientamaan. Hän pitää niin käsissään\nkaikkia meidän sielumme säikeitä, että hän voi myöskin laskea leikkiä\nitsensä kanssa. Mutta ainoastaan niin kauvan kuin häntä huvittaa. Kun\nhän taas tahtoo, on leikki poissa ja me näemme hänet jälleen äskeisessä\nsuuruudessaan.\n\nNietzsche sanoo, että hän voisi rakastaa vain sellaista jumalaa, joka\nosaa tanssia. Ida Aalberg on sellainen jumalatar. Ehkä onkin hän suurin\njuuri niinä hetkinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä keinoja käyttää sitten Ida Aalberg tuodakseen näyttämöllä esille\nkaikki ne eri puolet itsestään, joihin yllä olemme viitanneet?\nKäyttääkö hän suuria vai pieniä keinoja, onko hän realisti vai\nidealisti, detaljitaiteilija taikka vain suurissa piirteissä liikkuva?\nSiinä kysymyksiä, jotka varmaankin ovat omiaan jokaisen lukijamme\nmieltä kiinnittämään.\n\nHän käyttää kaikkia keinoja, sekä suuria että pieniä, suurimman\ntodellisuuden läpi tunkemia, samoin kuin suurimman ihanteellisuuden\nkauhassa valettuja. Hän ei halveksu traditsionellisimpiakaan\nnäyttämövaikutuksia siinä, missä ne ovat paikallaan, mutta on samalla\nkykeneväinen hienoimpiin, hienostetuimpiin vivahduksiin, joita\nainoastaan moderni sielun elämä on voinut luoda. Hän on samalla kertaa\nsekä suuri henki että ammatti-ihminen kiireestä kantapäähän, joka elää\nja kuolee näyttämöllä, joka rakastaa näyttämöä ja joka hengittää sen\nilmaa samalla nautinnolla kuin äsken mainitsemamme Theodora sirkuksessa\npeto-eläinten ilmaa. Jokainen taiteilija tahi taiteilijaksi aikova\nlienee joskus tuntenut itsessään tuon ristiriidan: joko kehittyä\nihmisenä, jolloin taiteilija kärsii, tahi mennä eteenpäin taiteessaan,\njolloin ihmisyys kärsii. Ida Aalberg on merkillisesti voinut nämä\nvastakohdat yhdistää.\n\nHänen äänensä on erittäin taipuisa. Se voi helistä meidän korvissamme\nkuin hopeatiuku ja jylistä kuin ukkonen. Hänen suomenkielessään on\nomituisuutensa, jotka ehkä jonkun toisen suussa kuuluisivat\nloukkaaviltakin, mutta hänen huulillaan muuttuvat ne yhtä moneksi\nviehättäväisyydeksi, luonteenominaisuuksiksi vain hänen suuresta\npersoonallisuudestaan. Me puolestamme pidämme Ida Aalbergin\nsuomenkieltä korkeimpana asteena, mille meidän kielemme viljeltynä,\nintelligenttinä puhekielenä on tähän päivään asti kohonnut. Jokainen\nsana, jokainen kuiskaus kuuluu. Vokaalit ovat selviä ja voimakkaita,\nkonsonantit hiukan muukalaisempia, mutta kaikki sulaa kuitenkin hänen\nnäyttämöllä esiintyessään sellaiseen sopusointuun, jota me emme\nkenenkään muun näyttelijättären suusta kuule. Mistä syystä? Siksi että\nme emme kenenkään muun suusta kuule niin henkevää kieltä, sellaista,\njossa sanat olisivat niin suurten ajatusten ja tunteiden tulkkeja.\nSiksi se niin meitä miellyttää.\n\nHänen mimiikkinsä vaatisi joka hetki maalarin sivellintä. Se seuraa\njokaista omaa ja vastanäyttelijän repliikkiä hairahtumattomalla\nmestaruudella. Mikä elämä noissa pienissä, kiinteissä kasvojen\njuonteissa, mikä ilme-rikkaus hänen silmissään ja suussaan! Kun\nvastanäyttelijä puhuu, emme me kuule häntä. Kun suuret statistijoukot\nnäyttämöllä myllertävät, emme me näe heitä. Me seuraamme vain jokaista\nhänen elettään ja katsettaan, me näemme niistä kuin peilistä, mitä\nmilloinkin näyttämöllä tapahtuu. Samoin kuin jos me olisimme sokeita,\nme sittenkin voisimme hänen äänestään nähdä kaikki, samoin voisimme me,\nvaikka kuuroina, hänen kasvoistaan kuulla, mitä hän milloinkin sanoo.\nNiissä on jokainen millimetri niin viljelty ja sielun tuhansia\nliikuntoja heijastava, että me todella surkuttelemme sitä, joka tuon\nvivahdusrikkauden tahtoo yhteen kuvaan kiinnittää. Mikään valokuvaaja\nei ole sitä koskaan voinut eikä voi. Gallènin profiilipiirustus on\ntähän asti paras kuva, mikä hänestä löytyy. Nyt olemme kuulleet, että\nEdelfelt aikoisi koettaa siveltimensä taituruutta samaan tehtävään.\n\nHänen plastiikkansa on luonteva ja laaja, Hän voi intohimonsa vallassa\nmitata näyttämöä kuin naarasleijona, sylkeä, potkia ja vieritellä\nitseään pitkin mattoja ja divaaneja, -- se on kaikki kaunista. Mutta kun\nhän sitten, kuten esim. Camillena, kumartuu lähteen yli kuin kuolon\nkukka, on hän meille ilmestysmuoto ikuisesta rauhallisuudesta ja\nlevosta. Mitään kauniimpaa emme me ole koskaan nähneet. Hänen\nliikkeensä ovat alituinen veistokuvien sarja, jotka kiintyvät meidän\nsieluumme kauneuden omien lakien voimalla. Jos on totta, mitä sanotaan,\nettä kauniit mielikuvat synnyttävät kauniita tekoja, lienee Ida Aalberg\nkansamme suurimpia kauniintekijöitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkä, solakka vartalo, jäntevä kuin teräsjousi. Pään muoto rohkea,\nprofiili suomalaisesti sopusuhtainen. Suu enempi suuri kuin pieni,\nhuulet ohuet, leuka voimakkaasti eteenpäin tunkeva. Silmät kuin\nsähkölamput, väriltään teräsharmaat, mutta näyttämöltä nähtynä milloin\nsiniset, milloin tummat, eri mielenliikutusten mukaan. Tukka vaalea,\nhiusraja sangen alhaalla.\n\nSen näköinen on Ida Aalberg.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmmärtää Ida Aalbergin taidetta, -- kuka väittää sitä voivansa\ntäydellisesti? Mutta ihailla häntä me voimme. Hänen taiteensa taivasta\nvastaan voimme aina asettaa oman ihailemisemme meren, sellaisena kuin\nse on suurina sunnuntaihetkinämme hänen persoonallisuutensa\nmoninaisuutta heijastanut.\n\nOn ollut hänessä viime aikoina huomattavissa taipumus esittää\netupäässä viehättäviä, säteileviä luonteita. Useat hänen entisten\nmyrsky-ihanteittensa kannattajista ovat pitäneet tuota väsymyksen\noireena. Meidän mielestämme on se vain persoonallisuuden laajenemista.\nOn mielestämme aivan luonnollista, että se, joka on ikänsä myrskynä\nkiitänyt, tahtoo myöskin joskus päivänä hymyillä. _Anmut_ on korkea\nkauneuden muoto, silloin kuin siihen subliimisuuden ja traagillisuuden\nkautta tullaan.\n\nOn ihmisiä, jotka syntyvät onni povessaan ja jotka ovat onnellisia läpi\nikänsä. Ja on taas ihmisiä, jotka syntyvät onnettomuuden itu povessaan\nja joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Mutta sitten löytyy\nvielä kolmannenlaisia ihmisiä.\n\nNe ovat niitä, joille jumala syntyessä on antanut vasaran käteen ja\nsanonut: Ole oman onnesi seppä! Heidän elämänsä kuluu pajatyössä,\ntulessa ja savussa, he takovat ja taistelevat ja elleivät he koskaan\nsaisikaan onnensa sampoa valmiiksi, ovat he kuitenkin onnellisia omasta\ntakomisestaan. Muusta he eivät tavallisesti voikaan olla onnellisia.\n\nIda Aalberg kuuluu viimemainitun laatuisiin ihmisiin.\n\n\n\n\nLUONNEKUVIA SUOMALAISESTA TEAATTERISTA.\n\n\n\n1.\n\nBenjamin Leino.\n\nIhmetyksellä ja hartaudella kuuntelee nykyinen nuori polvi niitä\ntaruja, joita noista teaatterin alkuajoista 70-luvulla kerrotaan.\nTaruja, sanon, -- sillä tarulta tosiaankin tuntuu meistä koko se aika.\nLuotiin taidetta kuin tyhjästä, kuljettiin riemukulussa halki Suomen,\nnäyttelijät olivat silloin isänmaallisen innostuksen tulkkeja ja heitä\notettiin vastaan uuden ajan airueina. Mutta samalla mitä vaivoja ja\nvastuksia! Silloiset kulkuneuvot olivat apostoolisia nykyisiin\nverrattuina, kappaleet voivat mennä pari kolme kertaa korkeintaan, aina\npiti näyttelijän olla valmis esiintymään missä tahansa ja minkälaisessa\nosassa tahansa. Se mies, joka näistä ajoista -- teaatterinjohtajaa\ntietysti lukuunottamatta -- tietää enimmän kertoa, on Benjamin Leino,\nSuomalaisen teaatterin Nestor ja yhä vieläkin sen varmimpia pylväitä.\n\nKäytettynä alku-aikoina niinkuin muutkin, kaikenlaatuisissa osissa\nmyöskin humoristisissa, joista m.m. hänen Eskonsa on nykyisellekin\nteaatteriyleisölle tunnettu, on hra Leino vuosien kuluessa yhä enemmän\nsiirtynyt traagillisen ja luonnenäyttelijän alalle, jolle hänellä\nkookkaassa ulkomuodossaan ja miehekkäässä ryhdissään on niin hyvät\nedellytykset. Traagillisella alalla merkinnee \"Kuningas Lear\" hänen\ntaiteensa huippua eikä lienekään olemassa muuta kuin yksi mielipide\nsiitä, mitä hra Leino meidän siinä osassa antoi nähdä. \"Sormenpäihinsä\nasti kuninkaana\", kohosi esitys varsinkin tunnetussa suuremmoisessa\nnummikohtauksessa traagilliseen jylhyyteen, joka täydellisesti vastasi\ntämän maailmankirjallisuudessa yksinseisovan kohtauksen kosmillista\nluonnetta. Samoin oli hän alusta alkain oikein käsittänyt sen\ntodellisuuden ja tarun välisen sävyn, jota jotkut ovat pitäneet Learin\nsommittelun heikkoutena, mutta joka itse asiassa on sen suurimpia\nansioita.\n\nModernisen tragedian alalla muistuu meille Benjamin Leinon luomista\nmieleemme pastori Valtari Minna Canthin \"Papin perheessä\", joka\nepäilemättä myöskin tulee jokaisen katsojan mielessä säilymään, jotka\nsen tuona realismin ja vanhoillisen idealismimme murroskautena olivat\ntilaisuudessa näkemään. Aatteellisen taistelun hyökylaineet kävivät\nsiihen aikaan korkealla meidän maassamme, ehkä korkeammalla kuin\nkoskaan ennen, ja tunnettu on, mikä osa Minna Canthilla ja erityisesti\nhänen \"Papin perheellään\" oli tuossa taistelossa. Suoranaisemmin kuin\nmissään muussa teoksessaan koskettelee tekijä siinä ympärillään\nkuohuvia eri aatevirtauksia ja sovittamalla ne supisuomalaiseen\nympäristöön, pikkukaupungin pappisperheen keskuuteen, antaa hän\nkuvaukselleen kotoperäisen pohjan ja taustan, joka vielä nytkin on mitä\nsuurimmasta kultuurimerkityksestä.\n\nOnnistuneempaa tulkkia pastori Valtarille, tuolle rutivanhoilliselle,\nhierarkiselle papille, ankaralle, mutta samalla hellälle perheenisälle\nja toimintahaluiselle yhteiskunnan jäsenelle, tuskin voi ajatella kuin\nmitä Benjamin Leino silloin oli. Säälimättömänä silloin kuin häntä\nvastustettiin, lempeänä kun kaikki kävi hänen mielensä mukaan, oli\nhänen Valtarissaan kiireestä kantapäähän sellainen tahdonlujuus ja\nvakaumuksen voima, että melkein pelkäämällä pelkäsi hänen murtumistaan.\nIhmisellinen traagillisuus tuntui siinä tapauksessa liian suurelta.\nKaikessa, niin hyvin ryhdissä kuin liikkeissä, kasvonilmeissä kuin\näänenpainoissa esiintyi mies, joka tiesi mitä hän tahtoi ja oli valmis\nAbrahamin tavoin uhraamaan kalleimpansa, jos hänen jumalansa, vanhan\ntestamentin kiivas Jumala, sitä vaati. Tämä oli, ja on vieläkin,\nBenjamin Leinon suurimpia taiteellisia voittoja, samalla kuin se oli\nainoa laatuaan oleva ilmaus näyttämöllä tuosta meillä, ainakin siihen\naikaan yleisestä, katsantokannasta.\n\nSe aatteellinen idealismi, joka tässä niinkuin monessa muussakin\nBenjamin Leinon luomassa hänen persoonallisuudestaan vilahtelee, tekee\nhänet erittäin sopivaksi sellaisiin sankari-osiin kuin Schillerin\n\"Vilhelm Tell\" ja nyt äskettäin Kasimir Leinon \"Jaakko Ilkka\". Näihin\non myöskin tavallaan luettava Santeri Ingmannin \"Juho Vesainen\".\nLyyrillisemmät sankari-osat, sellaiset kuin \"Kustaa Aadolf\" (Regina v.\nEmmeritz), samoin kuin symbolismiin tahi johonkuhun muuhun moderniseen\nsuuntaan menevät tehtävät, sellaiset kuin \"Brand\", osoittavat jo hänen\nkykynsä rajoitusta, jota myöskin hänen Mephisto-käsityksensä osaltaan\ntodistaa. Moderniselta kannalta on meidän siihen sangen vaikea yhtyä.\n\nLuonnenäyttelijänä on Benjamin Leino kauvan aikaa ollut teaatterimme\nainoita voimia; vasta aivan viimeisinä aikoina ovat jotkut teaatterin\nnuoremmista jäsenistä ruvenneet lyömään itseään läpi tällä tärkeällä\nalalla. Muistakaamme vain \"Puolan juutalaista\", niin huomaamme, millä\nyksityiskohtaisella ja tärisyttävällä voimalla Leino voi tällaisia osia\nesittää. Taikka poliisiministeri Fouchéta (Rouva Suorasuu), taikka\n\"Kansanvihaajaa\", joka on hänen kaikkein parhaita osiaan, taikka, --\nniin, sarjaa voisi jatkaa kuinka pitkälle tahansa. Kaikelle mitä hän\ntekee, on kuitenkin yhteistä suuri näyttämötottumus, jonka hän vuosien\nkuluessa on saavuttanut, sekä teräksinen tarmo, jossa suhteessa hänestä\nvieläkin erittäinkin teaatterin nuoremmalla polvella olisi niin paljon\nopittavaa.\n\n\n\n2.\n\nAxel Ahlberg.\n\nJos Benjamin Leino on aatteen ja järkkymättömän vakaumuksen mies, on\nAxel Ahlberg taas tunteen -- väreilevimmästä mielialasta aina intohimon\nsuuriin myrskyihin asti. Hänkin on teaatterin vanhimpia jäseniä ja\nviettää ensi vuonna 25-vuotista riemujuhlaansa. Se on pitkä työaika,\ntodistaen tekijässään sammumatonta rakkautta taiteeseen ja, mikä vielä\nparempi, alituista yhä jatkuvaa edistystä. Näyteltyään kauvan\n\"ensimmäisen rakastajan\" ja \"ritari pelvottoman\" kadehdittavaa, mutta\nkatoavaista osaa, on hän viime aikoina yhä enemmän laajentanut alaansa,\nsilti suinkaan edellisiä unohtamatta. Päinvastoin on hän yhä vieläkin\nteaatterin ainoa kelvollinen Romeo ja että hän ikänsäkin puolesta vielä\nhyvin voi antaa illusionin tällaisissa tehtävissä todistaa hänen\nloistava suoriutumisensa Musset'n herkullisesta \"Ei lempi leikin\nvuoksi\". Ida Aalbergin vastanäyttelijänä -- ei suinkaan mikään niin\nhelppo paikka -- nosti hänen voimakkaan, runollisen henkäyksen kannattama\ntaiteensa tuossa tunnetussa lähdekohtauksessa yleisön taputusten\nmyrskyn. Mutta koska tämäntapaiset osat eivät kuitenkaan enää merkitse\nAxel Ahlbergin korkeinta kehityskantaa, siirrymmekin niistä heti hänen\npää-alalleen, korkean tragedian alalle.\n\nTälle on Axel Ahlbergilla kaikki edellytykset ja tällä hän myös on\nsuurimmat voittonsa saavuttanut. Komea ulkomuoto yhdessä synnynnäisen\nkäytöstavan hienouden kanssa, jota koti- ja koulusivistys vielä ovat\nhijoneet, ovat arvaamattomia lahjoja tällä alalla, ellei niihin lisäksi\ntulisikaan Ahlbergin mahtava ja sointuisa ääni, todellakin harvinainen\nlaatuaan. On paljon syytetty Ahlbergia siitä, ettei hän ole välittänyt\ntehdä lahjoistaan kaikkea, mitä niistä olisi voinut tehdä, -- kukapa\nsellaisista asioista voi varmuudella mennä päättelemään. Totuuden\nnimessä täytyy kuitenkin myöntää, että m. m. hänen suomenkielensä viime\naikoihin asti on muutamain, ei niin monen, mutta sitä enemmän\nesillepistäväin virheiden vuoksi antanut muistutuksille aihetta, samoin\nkuin yleisöä kauvan oudostutti hänen tavallista pateettisempi\nnäyttelemistapansa. Mutta jokaisen, joka on taiteellisella\nvastaanottavaisuudella ja harkinnalla seurannut Axel Ahlbergin\nesityksiä viime aikoina, on myöskin myöntäminen, että nuokin\nmuistuttamisen syyt ovat hävinneet. Nykyään on Ahlbergin suomenkieli\nparhaita koko laitoksessa -- se itse asiassa ei tosin sano niin paljon, --\nja mitä pateettisuuteen tulee, on se yhä enemmän väistynyt todellisen,\nsyvän paatoksen tieltä. Samassa määrässä on myöskin yleisön suosio\nkohonnut ja on hra Ahlbergin asema nykyään suomalaisen näyttämön\npalveluksessa niin domineeraavaa laatua, ettemme voi kysyvin silmin\nolla katselematta teaatterin nousevaan polveen, kuka kerran edes\nosapuillekaan voisi hänen paikkansa täyttää. Kysyttiin, vastausta ei.\n\nMikään vivahduksista rikas ei Axel Ahlbergin taide ole. Se liikkuu\netupäässä vain suurissa piirteissä; sellaisissa oloissa, missä\nnäyttelijän pitäisi edes jossakin määrin pienoistyötä tehdä, seisoo hän\naina horjuvalla pohjalla. Siinä suhteessa on realismin virtaus -- jolta\nm.m. Lindfors on tekniikkansa saanut -- käynyt häneen jälkiä jättämättä.\nMutta ehkäpä onkin se ollut vain eduksi hra Ahlbergille, sillä siten on\nhän säilyttänyt tuon tunteen ja mielikuvituksen tuoreuden, joka meitä\nhänen luomissaan niin ihastuttaa. Runollisen käsityksen kultaamina,\nlyyrillisen lennon kohottamina ovat monet hänen esityksensä viime\nvuosina muodostuneet todellisiksi juhlahetkiksi kaikille suomalaisen\nnäyttämötaiteen ystäville, ei suinkaan vähimmin näiden rivien\nkirjoittajalle.\n\nNiistä ensimmäisiä on epäilemättä Klaus Kurki Numersin nerokkaassa\n\"Elinan surmassa\". Muistamme kuin eilisen päivän sen innostuksen, jonka\ntämä esitys kymmenkunta vuotta sitten meissä herätti eikä se senkään\njälkeen, kun kriitillisemmin silmin olemme olleet tilaisuudessa sitä\nseuraamaan, ole haihtunut. Tälle vertoja voi vetää vain Kustaa Aadolfin\nneljäs näytös \"Regina von Emmeritzissä\", jossa Ahlbergin jättiläisääni\nja kuohuva paatos voittoja viettää, sekä Antonius (Shakespearen\n\"Antonius ja Kleopatrassa\"), sittenkin hänen ehkä suuremmoisin\nluomansa. Puolikymmentä vuotta sitten -- sekin eräällä Ida Aalbergin\nvierailulla -- esitettynä on se jättänyt meidän mieleemme ihanteellisen\nkuvan todellisesta roomalaisesta imperaattorista, johon synti on\nsyvälle kyntensä iskenyt, mutta joka oman olentonsa suuruudella\nkohottaa synninkin sellaiseen ilmapiiriin, että se muuttuu kauniiksi ja\nyleväksi.\n\nTeaatteri-yleisömme hyvässä muistissa on myöskin hänen \"Hamletinsa\". Ne\nominaisuudet, joista yllä olemme huomauttaneet -- runollinen käsitystapa\nja lyyrillinen lennokkaisuus -- eivät siinäkään kieltäneet itseään. Mutta\nsitäpaitsi oli esitykseen tullut lisää jotakin, jota ei siinä ennen\nollut, nimittäin merkillinen loisto ja taiteellinen maltti, sekin\nmerkkejä Axel Ahlbergin yhä jatkuvasta taiteellisesta kehityksestä.\n\nMyöskin koomillisella alalla on hän voimiaan koetellut m.m.\nIbsen-ohjelmistossa ja tullut siinä merkittäviin tuloksiin.\nSalonkinäyttelijänä, erittäinkin ranskalaisissa raha- tai\nsukuylimys-osissa, liikkuu hän vapaalla gentlemannisuudella, samoin\nkuin hän äskettäin Klaus Fleminginä todisti kykenevänsä leveämpään ja\nmehevämpään luonnekuvaukseenkin kuin mitä hänen hienostuneelta\nolemukseltaan olisi odottanut.\n\n\n\n3.\n\nAdolf Lindfors.\n\nTulemme sitten modernisen tekniikan uran-uurtajaan, klassillisen\nkomedian mestarilliseen esittäjään, Adolf Lindforsiin.\n\nLindfors on epäilemättä ensimmäinen täysin itsetietoinen, kaikkia\nkeinojaan hallitseva taiteilija meidän näyttämöllämme, -- taide\nkäsitettynä silloin muodon kannalta. Koulunsa on Lindfors käynyt\nranskalaisten luona, niinkuin hänen deklamatsioninsakin osoittaa.\nSuomenkielen lakien kannalta olisi sitä vastaan paljokin\nmuistuttamista, mutta sellaisenaan otettuna on se kylläkin\njohdonmukainen ja taiteellisesti perilleajettu. Samoin hänen\nplastiikkansa, jolla vain on se vaara, että se niin helposti käy\nstereotyypilliseksi. Kuitenkin on Lindfors jokaisessa uudessa\ntehtävässään, joka kuuluu hänen alalleen ja josta hän todella on\ninnostunut, aina myöskin todistanut voivansa luopua entisistä\nvirtuoositempuistaan ja luoda jotakin todella uutta sekä taidekeinoihin\nettä karaktääriin nähden.\n\nLindforsin taide on detaljitaidetta äärimmäiseen realismiin asti.\nPienimmistä yksityisseikoista etsii hän kuvattavansa luonteen piirteet,\nosa osalta, pala palalta, kaikki suurimman työn ja miettimisen\ntuloksia. Hän käyttää kaikki kirjalliset lähteet, mitä suinkin\nsaatavissa on, tutustuu perinpohjin sekä henkilönsä aikakauteen että\najatusmaailmaan, ja vasta kun hänellä on kaikki langat varmoina\nkädessään, rupeaa hän niistä luomaan yhtenäistä kokonaisuutta. Siinä\nhän useimmiten onnistuukin, vieläpä siinä määrässä, että jos joskus\ntahtoisi tehdä muistutuksen jotakin kohtaa vastaan Lindforsin\nesityksessä, täytyisi samalla purkaa koko rakennus. Näin on taideluoman\noltava! Samalla on kuitenkin tämä menettelytapa kaksiteräinen miekka,\nvarsinkin juuri koomilliselle näyttelijälle. Hänen jos kenenkään tulee\nyleisöön vaikuttaa välittömästi, ilman että pieninkään kohta tuntuu\nennen mietityltä. Muuten: \"man merkt die Absicht und wird verstimmt\".\nTässä suhteessa voikin Lindforsin vahvin puoli helposti muuttua hänen\nheikoimmakseen, taikka ainakin siksi Akilleen kantapääksi, jonka\nsuhteen hänen on aina oltava varoillaan. Järkiperäisyys taiteessa on\nepäilemättä hyvä asia ja välttämätön jokaiselle taiteilijalle, mutta\njumala varjelkoon sitä taiteilijaa, jolla se ylivallan ottaa. Hänellä\non merkityksensä silloin vain niiden keinojen kehittäjänä, joilla muut,\nhäntä välittömämmät luonteet, tunteitaan tulkitsevat.\n\nEmme tahdo sanoa, että näin olisi Lindforsin laita taikka että tämä\nvaara vielä hänen kantapäillään väijyisi. Mutta se on kuitenkin\nolemassa. Me huomaamme sen juuri sellaisissa luonnonkoomikon osissa,\njotka tässä suhteessa ovat arimpia, vaatien suurinta välittömyyttä ja\ntuoreutta. Loistavalla tekniikallaan, jota täytyy ihmetellä, pelastaa\nhän itsensä vielä sellaisissa osissa kuin Autolycus (\"Talvinen\ntarina\"), vieläpä sellaisissakin kuin \"Learin\" narri, mutta jo\nsellaisissa kuin \"Jeppe Niilonpoika\" -- niin mainioita kohtia kuin siinä\nonkin -- huomaa esim. ensimmäisessä näytöksessä, miten tuo jokaisen\nmahdollisen yksityisseikan alleviivaaminen häiritsee yleistä\nhumoristista vaikutusta. Taikka -- mennäksemme mekin yksityisseikkoihin --\nsellaisessa osassa kuin \"Figaro\", joka on Lindforsin kaikkein parhaita\nluomia ja kokonaisuutenaan todella klassillinen, olemme huomanneet,\nettä mitä useammin Lindfors sitä esittää, sitä detaljeeratummaksi käy\nsen esitys, mutta myöskin monessa suhteessa kuivemmaksi. Monet Figaron\nnerokkaista päähänpistoista, jotka vaikuttavat nerokkailta juuri sen\ntakia, että ne ovat päähänpistoja, menettävät merkityksensä sen kautta,\nettä niitä liiaksi valmistetaan ja että Lindfors-Figaro sekä paussien\npitämisellä että muuten antaa katselijan ymmärtää: huomatkaa, minkä\nsukkeluuden minä nyt sanoin! -- Katsoja huomaa sen myös -- \"und wird\nverstimmt\".\n\nOlemme kahdestakin syystä niin kauvan viivähtäneet tässä Lindforsin\ntaiteen vaarana olevassa varjopuolessa. Ensiksikin on se yhteinen\nNemesis kaikille taiteilijoille, jotka ovat niin korkealle kohonneet\nkuin hän, ja toiseksi onkin se ainoa merkitsevämpi muistutus, mikä\nhänen taidettaan vastaan voidaan tehdä.\n\nSe ala, millä tämäkin muistutus menettää kärkensä, on Molière, joka,\nehkä juuri sentähden, onkin hänen pääalansa, se, jolla hän on suurimmat\nja pysyväisimmät laakerinsa leikannut. Tekijän oma järkiperäinen\nkomiikka soveltuu tässä ohjelmistossa mainiosti Lindforsin oman\nkomiikan laatuun ja turhantarkinkin detaljityö tuntuu katsojasta aivan\nluonnolliselta, kun on kysymys noiden ylimalkaisten ihmistyyppien\neläväksi tekemisestä. Tätä alaansa hallitseekin hän pettämättömällä\nvarmuudella, aina \"Sievisteleväisten hupsujen\" vallattomasta\nfarssityylistä \"Saiturin\" puolitraagilliseen luonnekuvaukseen asti.\nKuinka hyvin hän osaa sulautua tämän kirjailijan kuhunkin eri luomaan,\ntodistaa m.m. hänen \"Luulosairaansa\". Monessa muussa ei hän karta\nkaikkein suurimpiakaan keinoja eikä teaatterimaisimpiakaan temppuja --\naina asianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikaansa\nrauhallisesti nojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla,\näänenväreillä ja kasvojen eleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja.\nEllei ohjelmassa olisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu\nsekä ulkonainen asu toisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä\njotakin modernista salonkinäytelmää, mitä modernisimman\nsalonkinäyttelijän esittämänä.\n\nLähinnä klassillista ohjelmistoa, onkin uudenaikainen, etenkin\nranskalainen salonkikomedia Lindforsin vahvimpia puolia. Lukijamme\nmuistavat varmaankin hänen \"Ylitirehtöörinsä\", jonka hän esittää\nesimerkiksi kelpaavalla hienoudella ja huumorilla. Taikka hänen\nPrunelles'insä kappaleessa \"Erotaan pois\". Mikä vivahdusten pehmeys ja\nsirous, mikä luottamusta herättävä gemyyttisyys! Vahinko vain, että\nSuomalainen teaatteri on niin vähän ollut tilaisuudessa tämäntapaista\nohjelmistoa esittämään.\n\nLäpikäydessämme mielessämme Lindforsin erilaatuisia osia, tuntuu niiden\nmonipuolisuus todellakin huimaavalta. Niinpä mainitsimme gemyyttisyyttä\nyhtenä Lindforsin salonkikomiikan tunteenominaisuutena. Sen avulla on\nhän meille luonut nuo niin monet hymyilevät, herttaiset papit ja\npiispat, joista \"Elinan surman\" rovasti lienee asetettava ensi sijaan.\nMutta myöskin \"ecclesia militans\" on hänestä löytänyt mestarillisen\nesittäjän, kuten \"Don Carloksen\" yli-inkvisiittori tahi \"Johanneksen\"\nrabbi todistavat. Luulisi toisekseen taiturimaisuutta Lindforsin\ntaiteen pääpiirteeksi. Mutta yksinkertaisempaa näyttelemistä kuin hänen\nFoldalinsa \"John Gabriel Borkmanissa\" saa harvoin näyttämöllä nähdä ja\njokainen, joka sen kolme, neljä vuotta sitten oli tilaisuudessa\nnäkemään, muistanee myös, minkä syvän ja kaikessa yksinkertaisuudessaan\nliikuttavan vaikutuksen se teki. Vaikeata on näin monipuolisen\ntaiteilijan luonnetta tarkoin määritellä. On tyydyttävä vain muutamiin\nrajapyykkeihin, jotka edes likimain osoittavat, miltä aloilta se on\netsittävissä.\n\nFoldal on yksi tällaisia rajamerkkejä. Giboyer \"Kirkollisten leirissä\"\non toinen. Jos niihin vielä lisäämme isän osan Giacosan äsken\nesitetyssä näytelmässä \"Niinkuin lehdet tuulessa\", onkin Lindforsin\nasteikko mitä traagilliseen suuntaan tulee, jokseenkin määritelty.\nKorkeammat traagilliset tehtävät, sellaiset kuin esim. Richard III\nmenevät jo sen yli, ja rakastaja-osat, sellaiset kuin \"Fedorassa\"\nseisovat kokonaan sen ulkopuolella. Lindfors voi esittää miltei kaikkia\nihmismielen ilmauksia, iloa ja surua, voimaa ja heikkoutta, hyvyyttä ja\nilkeyttä, -- yhtä vain hän ei koskaan voi. Se on intohimo. Se sotii niin\ntäydellisesti hänen koko taiteensa järkiperäistä luonnetta vastaan,\nettä kun hän esim. Napoleonina tahtoo esittää silmitöntä vihaa, tulevat\nmonet seikat ehdottomasti koomillisiksi. Muuten on hänen Napoleoninsa\nsekä ulkomuodon että karakteristikan kannalta kylläkin etevä\ntaideluoma.\n\nPaljon olisi vielä Lindforsista taiteilijana puhumista. Monet etevät ja\nmuistettavat esitykset vaatisivat vielä mainitsemista (hänen\nnahkurimestarinsa \"Kansanvihaajassa\" älköön toki jääkö unohduksiin).\nKuitenkin on meidän tilan puutteessa supistaminen sanottavamme\ntähän sekä lausuminen lopuksi vain lämpimimmän tunnustuksemme\nLindfors-ohjaajalle, joka etenkin Molière- ja Holberg-ohjelmistossa on\nantanut meille näytteitä parhaasta regissööritaiteesta, mitä me\nylimalkaan olemme Suomalaisen teaatterin näyttämöllä olleet\ntilaisuudessa näkemään.\n\n\n\n4.\n\nKatri Rautio.\n\nTämän viehättävän näyttelijättären taiteen voi karakteriseerata\nkahdella sanalla: _Anmut und Würde_ (sulous ja arvokkaisuus).\nHarvinaisessa sopusoinnussa keskenään, ovat nämä luonteenominaisuudet\nhankkineet rva Rautiolle mitä lukuisimman ihailijapiirin ja tehneet\nhänestä Suomalaisen teaatterin ensimmäisen naisnäyttelijän. Muistammepa\najan, joka ei ole aivan kaukainen, jolloin rva Raution aivan yksin\ntäytyi kannattaa koko silloista primadonna-ohjelmistoa. Sitä hänen\ntosin ei enää nykyään tarvitse tehdä, kiitos olkoon muutamien\nnuorempien voimien, mutta missä hän esiintyy, voi yleisö aina olla\nvarma saavansa nähdä palasen hyvää taiteellista työtä. Muu menestys\ntietysti riippuu osan laadusta.\n\nSe ryhmä osia, jossa rva Rautio on ehkä kauneimmat laakerinsa\nleikannut, ovat nuo suloiset, kirkkaat naiset, jotka syntyvät tähän\nmaailmaan pyhyyden diadeemi otsallaan ja jotka kova kohtalo asettaa\nsellaiseen suhteesen ruman ja pahan todellisuuden kanssa, että he\nmurtuvat -- voitettuinakin vielä voittajina. Tarkoitamme sellaisia\nnais-osia kuin Desdemona (Othello), Cordelia (Kuningas Lear), Hermione\n(Talvinen tarina), Chryseis (Kypron prinsessa). Ilman mitään omaa\nsyytään sortuvat he kukin, mutta se asia, jonka edustajia he ovat,\nviattomuuden ja jalouden pyhä asia, riemuitsee juuri voimakkaimmin\nheidän kuollessaan. Tämänlaatuisissa osissa on rva Raution varma,\nplastillinen, tekisi mielemme sanoa, viileä taide erittäin paikallaan.\nHänellä on säveliä tulkitakseen noiden henkilöiden sekä\nkaritsantapaista valkeutta että heidän siveellistä suuttumustaan,\nsilloin kuin he huomaavat, kuinka kurjia ihmiset todellisuudessa ovat.\nToinen laatu hänen loisto-osiansa taas ovat nuo veikeät, älykkäät,\nsäteilevät salonki-ilmiöt, jotka keimailevat oikeastaan ilman mitään\npahempaa tarkoittamatta, mutta joilla kuitenkin, jos sattumalta tulee\nleikistä tosi, on kyllin sekä kekseliäisyyttä että voimaa ajamaan\ntarkoituksensa perille. Tähän ryhmään kuuluvat sellaiset osat kuin\nRosina (Figaron häät), Susanne (Herra ylitirehtööri), rva Wilton (John\nGabriel Borkman) j.n.e. Kaikissa näissä osissa on rva Rautio antanut\nmeille näytteitä mitä hienostuneimmasta salonkitaiteesta ja varmimmasta\ntekniikasta.\n\nVielä yksi askel eteenpäin ja me tulemme Salomeen, tähän Sudermannin\nraffinemangin huippuun, jossa kaikki salonkitaiteen keinot käytetään\nmuka suurten aatteiden ajamiseen, mutta itse asiassa suuret aatteet\nalistetaan salonkitaiteen astinlaudaksi. Tätä osaa voidaan pitää\nmyöskin rva Raution raffinemangin huippuna. Pehmeänä ja norjana kuin\npieni ilveskissa oli hänen Salomensa todellinen hämmästys kaikille rva\nRaution taiteen ystäville, sillä rupesihan tämä jo lähentelemään suoraa\nvastakohtaa noille hänen entisille valkeuden enkeleilleen. Ihmiset\nyleensä hyvin vastenmielisesti luopuvat valkoisista enkeleistään ja\nsenpä tähden pelättiinkin pahasti, että hän ehkä kokonaan kauniin\nentisyytensä hyljäten uudelle alalle heittäytyisi.\n\nAihetta vakavampaan pelkoon ei kuitenkaan ollut. Rva Rautio voi kyllä\nleikitellä ilveskissaa, mutta vaan leikitellä. Kun hänen ratkaisevassa\nhetkessä pitäisi näyttää kyntensä ja raapaista, näyttääkin hän meille\nvain oman pienen ja kauniin kämmenyisensä. Ja samalla hymyilee hän niin\nherttaisesti, ettemme mekään voi muuta kuin hymyillä ja pitää itseämme\ntuhmina kun koskaan olemme voineet uskoa niin pahaa niin\nrakastettavasta ihmisestä.\n\nTodistuksena ylläolevasta oli Kirsti Fleming. Hänen Magdaansa (Koti)\nemme ole olleet tilaisuudessa näkemään, mutta samaa uskoisimme\nsiitäkin. Rva Rautio kuuluu -- samoin kuin Lindfors -- niihin, joiden ei\nkoskaan pitäisi esittää intohimon myrskyjä. Sillä ne menevät _Anmut und\nWürde_-rajan ulkopuolelle.\n\nLämpimän tunteen esittäminen sitä vastoin soveltuu mainiosti hänelle.\nMuistakaammepa vain Anna Liisaa ja Agnesta (Brand), jälkimmäisessä\nolimme sitäpaitsi tilaisuudessa näkemään nuo rva Raution taiteen eri\npuolet rinnakkain samassa osassa, sekä veikeilevän Agneksen että\nlämminsydämisen Agneksen ja äidintuskassansa myöskin vilauksen\nsankarillisesta Agneksesta, -- ja että ne kaikki niin hyvin yhteen\nsopivat, todistaa niiden elimellisesti kuuluvan myöskin esittäjänsä\ntaiteelliseen luonnekuvaan.\n\nMuutamia syrjähyppäyksiäkin yllämainituilta aloilta on rva Rautio\naikojen kuluessa tehnyt. Mainittavimpia näistä lienevät Elisabeth\n(\"Maria Stuart\" ja Akulina Tolstoin \"Pimeyden vallassa\"), jälkimmäinen\ntodellakin nerokas luoma, säihkyen sekä teknillistä virtuositeettia\nettä taitavaa luonnekuvausta. Edellisessä kannatti hän taas sangen\nhyvin sitä jääkylmää hahmoa ja äreätä ääntä, jolla hän oli\narvokkaisuutensa ankaruudeksi muuttanut.\n\n\n\n5.\n\nKnut Veckman.\n\nJäreän tykistön rinnalla tarvitaan myös keveämpiä kenttätykkejä,\ntoreadorein apuna myöskin pirteitä piccadoreja. Yksi niitä, jotka tätä\nkeveämpää sodankäyntiä Suomalaisessa teaatterissa ylläpitävät, on Knut\nVeckman, hilpeä mies, iloisen taiteen ikuinen edustaja.\n\nHra Veckman on eternelli. Hän näyttää omaavan niin loppumattoman määrän\nsydämen keveyttä ja hyvää tuulta, että luulemmepa hänen vielä omissa\nhautajaisissaankin pistävän piruetiksi. Hänen alaansa kuuluvat kaikki\nnuo iloiset, huolettomat veijarit \"Nummisuutarien\" Iivarista aina\nCharleyn valetätiin asti, jotka ottavat maailman sellaisenaan kuin se\non, suuriakaan kursailematta, astuvat elämään niinkuin vallattomiin\nnaamiohuveihin ja jättävät sen niinkuin pitopöydän. Lukemattomat ovat\nhra Veckmanin luomat tällä alalla. Esiintykööt nuo veijarit sitten vain\npelkkinä huolettomina hurjapäinä, kuten Reviisori, Reif von Reiflingen,\nkoomillisina rakastajina, kuten Ademar (\"Erotaan pois\"), elämään\nkyllästyneinä, blaseerattuina elostelijoina, kuten \"Herra\nylitirehtöörin\" veljenpoika ja samansuuntainen suvun vesa näytelmässä\n\"Niinkuin lehdet tuulessa\", tahi lopuksi oman hyvän, mutta heikon\nsydämensä sortamina, puolitraagillisina henkilöinä, kuten Nikita\n\"Pimeyden vallassa\", -- koko tätä asteikkoa vallitsee hra Veckman\npettämättömällä varmuudella ja oikealla luonnekuvauksella. Hänen\ntaideluonteensa todellisuutta osoittaa juuri se seikka, että hän itse\nkasvaa asteikkonsa mukana ollen suurin sen huipussa, Nikitassa. Mikä\nsiitä yli menee, kuuluu jo muille aloille.\n\nNiilläkin on hra Veckman esiintynyt. Kuten niin monien muidenkin\nvarsinkin vanhempien näyttelijäin, on hänenkin täytynyt näytellä\nmelkein mitä osia tahansa. Surullista on silloin nähdä miehen onnetonta\nnaamaa. Hänen koko hilpeytensä varmuus on poissa, hän liikkuu\nnäyttämöllä epävapaasti, puhuu pakotetusti ja ilman innostusta, kokien\nvain niin vähäisellä näyttelemisellä kuin suinkin olla yleisvaikutusta\nhäiritsemättä. Esimerkkinä olkoon mainittu vain \"Don Carlos\".\n\nMolière- ja Kiliander-rakastajana on hra Veckman sitä vastoin hyvin\npaikallaan. Edellisiin tekee hänet erittäin soveliaaksi hänen\nluontainen siro käytöstapansa ja jälkimmäisiin niiden oma koruton eikä\naivan syvä tunne, joka hyvin löytää vastakaikua esittäjässä.\nVakavammista rakastaja-osista lienee Uolevi \"Elinan surmassa\"\nonnistunein.\n\nPaljon on Veckmanin komiikassa jo maneeria. Välistä hän kuitenkin vielä\nnytkin voi hämmästyttää yleisöä luopumalla kaikista totutuista\ntempuistaan ja luoda jotakin niin tuoretta ja alkuperäistä kuin hänen\npalvelijansa \"Henrik ja Pernillassa\", joka sekä naamioitukseen että\nnäyttelemiseen nähden oli vallan mestarillinen. Pitäkäämme sitä aina\nmuistossa, kun me Veckmanin hilpeätä taiteilijaluonnetta ajattelemme.\n\n\n\n6.\n\nKirsti Suonio.\n\nOlisi väärin sanoa, että rva Suonio olisi täyttänyt niitä suuria\ntoiveita, joita hän aikoinaan \"Rouva Suorasuullaan\" herätti. Mutta ei\nhän niitä myös ole kokonaan pettänytkään. Hän on tähänastisella\ntoiminnallaan osoittautunut sangen eteväksi näyttelijättäreksi,\nkäytettäväksi kyvyksi erittäinkin burleskisen komedian alalla.\n\nSe, mikä Rouva Suorasuussa meitä etupäässä viehätti, oli esittäjättären\nreippaus ja välittömyys, joka suuressa määrin korvasi sen ranskalaisen\nvilkkauden, mitä tällainen osa oikeastaan vaatii. Nämä hyvät\nominaisuudet eivät ole rva Suonion myöhäisemmissäkään luomissa itseään\nkieltäneet. Muistakaamme vain \"Tukkijoen Maijaa\", tätä tukkilaisten\nuskollista Lotta Svärdiä. Rva Suonio suorittaa tämän osan suurella\nbravuurilla, vivahdusrikkaudella ja rohkealla luonnekuvauksella.\nMyöskin kamarineitien osat, sellaiset kuin esim. Shakespearen\n\"Violassa\" kuuluvat rva Suonion alaan, samoin kuin rehevät\ntalon-emännät Vesaisen vaimosta (\"Juho Vesainen\") Ruojaan, Ruotuksen\neukkoon asti (\"Sota valosta\"). Hänellä on paljon luontaista\nnäyttämöllistä vaistoa ja antautumiskykyä tehtäviinsä, mutta ei\ntarpeeksi tekotapaa korkeammanlaatuisiin osiin. Hänen Herodiaansa\nSudermannin \"Johanneksessa\" on kuitenkin mainittava.\n\nMyöskin salonkinäytelmissä on rva Suonio esiintynyt, mutta vähemmällä\nmenestyksellä. Reippaus ja välittömyys eivät kreivitär Almavivana\n(\"Figaron häät\") paljon auta ja se raffineerattu yksityiskohtataide,\njota tällaiset osat vaativat, kuuluu vielä toistaiseksi rva Suoniolle\nvieraisiin ilmapiireihin.\n\nÄskettäin asetettuna tilaisuuteen jatkamaan ulkomailla\nteaatteri-opinnoitaan, tulee rva Suonio varmaankin pian meille\ntodistamaan, voiko hän suuremmassa määrin laajentaa tuoreen, mutta\nnykyään vielä sangen ahtaan kykynsä rajoja.\n\n\n\n7.\n\nOlga Leino.\n\n\"Pikku rouva\", kuten hänen nimensä jokapäiväisessä puheessa kuuluu, on\nSuomalaisen teaatterin viehättävimpiä ilmiöitä. Sopusuhtaisella\nplastiikallaan, taipuisalla mimiikillään ja äänellään, jonka suloa\npieni lapsellinen s:n sihahtaminen tuntuu enentävän, on hän heti alusta\nalkaen voittanut yleisön suosion puoleensa ja voinut sitä näihin asti\nvain pikemmin lisätä kuin kadottaa. Tässä on hänellä ollut hyvä\nliittolainen ulkonaisessa olennossaan, joka asettaa hänen\nohjelmistolleen tarkemmat rajat kuin monelle muulle näyttelijälle ja\nestää häntä siten esiintymästä aloilla, joilla hän voisi antamaansa\nhyvää kuvaa häiritä.\n\nRva Olga Leinon pääasialliset luomat Suomalaisessa teaatterissa (hän on\nsinne tullut entisestä Kansanteaatterista) ovat Hannele, Rautendelein\n(\"Uponnut kello\"), Zofi (\"Punainen laukku\") ja Pölhö-Kustaa\n(\"Tukkijoella\"). Jokaisessa niistä olemme me älykkään käsityksen ohella\nolleet tilaisuudessa ihailemaan hänen kirkasta ja yksityiskohtaista\ntaidettaan, Hannelessa ja Rautendeleinissa sitäpaitsi mitä utuisinta\nluonnekuvausta yhdessä utuisen ulkomuodon kanssa. Zofissa taas pirteätä\nhumoristista kykyä ja ingénuemäistä näppäryyttä. Voiton näistä kaikista\nvie kuitenkin sekä luonnekuvauksen nerokkaisuuden että esitystavan\ntaituruuden vuoksi hänen Pölhö-Kustaansa, josta hän pitkiksi ajoiksi\nlienee varman kuvan yleisön mieliin kiinnittänyt.\n\nSuomalaisen teaatterin vakinaisena sinipiikana ja \"piika pikkaraisena\"\non hän myöskin paljon käytetty laulunäytelmissä (Anemotis \"Kypron\nprinsessassa\") sekä itseoikeutettu osanottaja kaikkiin niihin lukuisiin\nisänmaallisiin kuvaelmiin, joita teaatteri niin suurella auliudella\nyleisölle tarjoaa.\n\n\n\n8.\n\nHemmo Kallio.\n\nLehtimaa \"Uramon torpassa\" oli Kallion ensimmäinen ja toistaiseksi\nainoakin ennätys traagillisella alalla. Hän esitti tämän Tavaststjernan\ntärisyttävän luoman yhtä tärisyttävällä realismilla ja herätti silloin\nmitä suurimpia toiveita traagillisena näyttelijänä. Ettei hän niitä\nvielä toistaiseksi ole täyttänyt, ei liene riippunut yksinomaan\nhänestä. Luulomme on vieläkin, että hän syvällä tunteellaan ja\nvoimakkaalla, alkuperäisellä taiteilijaluonteellaan vieläkin voisi\naikaansaada kauniita tuloksia tällä alalla, jos hänelle teaatterin\npuolelta vain valmistettaisiin siihen tilaisuutta.\n\nToistaiseksi on meidän kiinnipitäminen hra Kallion koomillisesta\nohjelmistosta. Se ei ole tosin hyvin laaja -- taasenkaan ei hra Kallion\noma vika -- mutta sitä arvokkaampi. Kaikki, mitä tämä tunnollinen,\nsyväsieluinen näyttelijä tekee, kantaa tosin taiteen leimaa, joka ei\ntiedä mistään ulkonaisista teaatteritempuista, yhtä vähän kuin yleisön\nsuosion etsimisestä. Hänen kaikkein koomillisimmissakin esityksissään\non aina eräs yleisinhimillinen, liikuttava piirre, joka kohottaa ne yli\ntavallisen naurun herättäen meissä todellisen myötätuntoisuuden ja\ntaiteellisen mielihyvän tunteita. Tällaisena on hän tietysti niinkuin\nluotu Aleksis Kiven kuolemattoman komiikan tulkiksi, jossa juuri\ntavataan sama piirre. \"Nummisuutarien\" Esko on hra Kallion suurtyö\ntällä alalla, unohtumaton jokaiselle, joka sen on nähnyt. Vuosien\nkuluessa hijoutuneena seisoo tämä luoma nykyään -- taikka oikeammin\nseisoi pari vuotta sitten, sillä sen jälkeenhän ei näytelmää ole\nesitettykään -- korkeimpain taidevaatimusten tasalla, täyskelpoisena\ntulkkina tekijän nerokkaalle luonnekuvaukselle.\n\nHemmo Kallion Esko on niin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, ettei\nhäntä pitkään aikaan voitu juuri muulta kannalta käsittääkään.\nPienemmät osat, joita hän esitti, kalpenivat tämän rinnalla kokonaan,\nvaikka niiden joukossa oli niinkin arvokkaita luomia kuin esim.\nnuorempi paimen Shakespearen \"Talvisessa tarinassa\". Myöskin\nMolière-ohjelmistossa on hän menestyksellä voimiaan koetellut, ilman\nettä sekään on voinut häntä yleisestä Eskon käsityksestä vapauttaa.\nVasta Antreas Kälppäisenä Shakespearen \"Violassa\" on hän äskettäin\nentiset rajansa kerta kaikkiaan rikkonut ja antanut meille uuden\nnäytteen taiteilijaluonteensa taipuisasta alkuperäisyydestä.\n\nHra Kallion Antreas Kälppäinen on neronleimaus. Mitä useammin näiden\nrivien kirjoittaja on sen nähnyt, sitä enemmän on hän oppinut sitä\nihailemaan. Me tapaamme siinä kaikki hra Kallion entiset hyvät\nominaisuudet: käsitystavan hienouden, esityksen vilpittömyyden sekä\njohdonmukaisen psykoloogisen vaiston. Mutta lisäksi on tullut jotakin,\nmitä ei hänellä ennen ollut, nimittäin merkillinen tekotavan taituruus.\nEskossa ei se tule niin paljon esille. Se on enemmän tunnettava kuin\nnäyteltävä, enemmän luontoa kuin taidetta. Toisin Antreas Kälppäinen,\ntämä suuren brittiläisen Esko. Shakespearen luonnekuvaus seisoo siinä\nkorkeimmassa loistossaan, kaikkia taidekeinojaan valliten, joka\npuolelta henkilöänsä valaisten. Sen esittämiseen vaaditaan mitä\nsuurinta tekotavan joustavuutta, pettämätöntä aistia ja aina valpasta\npsykoloogista silmää. Yksikin horjahdus, -- ja kaikki on hukassa. Hra\nKallio ei horjahda koskaan. Siksi jääkin Antreas parka meidän mieleemme\nniin kirkkaana kuvana, ehdottomasti parhaimpana taiteellisena muistona\nkoko näytelmästä.\n\nMyöskin muilla aloilla on hra Kallio esiintynyt, näytellen m.m.\nkansannäytelmissä reippaita nuorten miesten osia. Modernisemmista\nsalonkitehtävistä ei hän tahdo saada oikein kiinni, mutta on sen sijaan\nmenestyksellä esittänyt pienempiä osia pukukappaleissa (Tiera\nKalevala-näytelmissä).\n\n\n\n9.\n\nOtto Närhi.\n\nSiinä toinen supisuomalainen koomikko, kykenevä myöskin vakavampiin\nluonnetehtäviin, monipuolinen kuin pahuus ja vilkas kuin salama. Kauan\njo tunnettuna ja tunnustettuna kykynä, on hra Närhi viime aikoina\nosoittanut niin virkeätä edistystä, että hän sillä on kääntänyt\nkaikkien teaatterin ystäväin huomion puoleensa. Nykyään seisoo hän\nnäyttämömme kaikkein suosituimpain näyttelijäin rivissä.\n\nHra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa, rohkea ja\nraju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen metsä-ilmassa\nviihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen määrän tuoreutta\nja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa sen\nylenpalttisuus. Turhaa pelkoa! Hra Närhi on nykyään jo taiteilija, joka\non oppinut itsensä hillitsemisen vaikean taidon, ja tietää tarkalleen,\nmitä hän tekee. Hän on oppinut antamaan arvon myöskin vienommille\nväli-äänille taiteessaan ja siinä varmaankin lienee hänen nykyisen\nnopean edistyksensä salaisuus.\n\nKuvaava on, että hra Närhi voitti ensimmäiset taiteelliset voittonsa\nmustalaisillaan, noilla vilkkailla, puolivilleillä luomillaan, joihin\nhän sai valaa kaiken taiteilijaluonteensa pirteyden ja käyttää\nääntään hurjimmissa äänilajeissa. Samaa verta on hänen Teemunsa\n\"Nummisuutareissa\", kaikkien maailmallisten musikanttien esikuva. Mikä\nrippelyys hänen liikkeissään, mikä nopeus vivahduksissa, mikä\nkadehdittava kielenkäytännön näppäryys! Samoin kuin Kallion Esko,\nkuuluu myöskin Närhin Teemu niihin esityksiin, joita ei unohda, kun\nkerran on nähnyt. Se ei ole tavallista teaatteria, se on täynnä\narvaamattomuuksia, vivahduksia, jotka tulevat ja menevät salaman\nnopeudella, jotka ovat vain Närhin yksityis-omaisuutta. Sama on laita\nkaikkien muidenkin Närhin luomien kanssa, pienimpienkin. Kuoleminen\nesimerkiksi on, kuten tunnettu, näyttämöllä hyvinkin tavallista.\nUseimmiten käy se aivan siivosti, ilman mitään suurempaa huomiota\nherättämättä. Mutta onko joku nähnyt Närhin kuolevan? Se käy aivan\nerityisellä \"fjongilla\". Kun hän Untamoisena (Kiven \"Kullervossa\")\nsyöksyy näyttämölle palavasta tuvastaan, paitasillaan, tukka pystyssä,\nsotakirves kädessä, saa kuolinhaavan rintaansa ja kaatuessaan heittää\nkoko ruumiinsa vielä kerran takakäteen ympäri, -- tapahtuu kaikki\nsellaisella villillä voimalla, että tuo pieni mykkäkohtaus antaa meille\nparemman kultuurikuvan noilta heimosotien synkentämiltä ajoilta kuin\npaksut kirjat voisivat tehdä. Olkoon tämä vain esimerkiksi mainittu\nNärhin \"vivahduksista\".\n\nNärhin ukot ovat yleisesti tunnetut, aina Tolstoin \"Pimeyden vallasta\"\nalkaen. Niihin on hän vielä aivan äskettäin lisännyt uuden voittonsa\nGerontena \"Scapinin vehkeilyissä\", jossa hänen mainio mimiikkinsä ja\nälykäs äänenkäyttämisensä nosti todellisen naurunmyrskyn. Myöskin\nNärhin korpraalit ovat tässä muistettavat, entinen vanha ystävämme\n\"Rykmentin tyttärestä\" ja uusi \"Kultarististä\". Kummassakin on niissä\naivan oikea sotilaallinen ryhti ja laulunäytelmissä tarpeellinen hyvä\ntuuli, mutta jälkimmäisessä oli hra Närhi sitäpaitsi tilaisuudessa\nmeille tulkitsemaan onnettomalta Venäjän retkeltä palaavan\nnapoleonilaisen veteraanin tuskaa mitä sydäntä särkevimmällä tavalla.\n\nMyös hengen miehen viitan voi hra Närhi menestyksellä päälleen pukea.\nKun hän isä Helmboldina \"Regina von Emmeritzissä\" lohduttaa\nepätoivoista ruhtinaan tytärtä, ei kukaan uskoisi tuossa vakavassa\nuskon soturissa näkevänsä samaa veijaria, joka äskettäin Teemun viulua\nvingutti ja sompaansa säästämättä äskettäin myöskin Aatu-merimiehenä\nteutaroi. Välimatka on todellakin sangen kunniakas.\n\n\n\n10.\n\nTaavi Pesonen.\n\nKukapa ei tuntisi Taavi Pesosta, häntä, jonka tarvitsee vain ilmestyä\nnäyttämölle, kun yleisö jo hymyilee, eikä muuta kuin sanoa sanan, kun\nse jo täyteen nauruun purskahtaa. Kansallisen näyttämömme vanhaan\nkantajoukkoon kuuluvana on hän soutanut sen sekä tuulet että tyynet ja\ntäten meidän kaikkien kunnioituksen ja kiitollisuuden ansainnut. Pari\nvuotta sitten vietti hän 25-vuotista riemujuhlaansa.\n\nHra Pesosen ala on komedia, usein burleski nenkin, mutta hän liikkuu\nsillä mitä hillityimmän salonkinäyttelijän tavoin. Hänen huumorinsa on\nleppeätä, hyväntahtoisen sedän muhoilevaa huumoria ja hänen pahraita\nosiansa sellaiset kuin esim. rovasti Kuopion takana, ylimmäinen\nkellarimestari \"Kypron prinsessassa\", monet palvelija- ja isä-luomat\nMolièressä, Tolari \"Tukkijoella\" j.n.e. Luetteloa voisimme jatkaa\nvaikka kuinka pitkälle. Kaikki ne ovat olleet taiteellisesti valmista\ntyötä ja yleisön suosion sekä täysin saavuttaneet että ansainneet. Hra\nPesonen kuuluu niihin näyttelijöihin, jotka aina tuovat koko\npersoonallisuutensa näyttämölle kaikessa herttaisuudessaan eikä ihme\nsiis, jos hän myös heti ensi hetkestä yleisönsä valloittaa. Ettei tämä\npersoonallisuus niin varsin laaja ole, näemme kyllä, mutta se on sekä\ntuores että alkuperäinen, ja mitäpä parempaa voimme pyytääkään\nkoomilliselta näyttelijältä.\n\nLaulunäytelmissä kannattaa hra Pesonen vieläkin suurella menestyksellä\ntraditsionejaan Suomalaisen oopperan ajoilta.\n\n\n\n11.\n\nAleksis Rautio.\n\nRaution komiikka on vilkkaampaa, pirteämpää laatua. Hän on Suomalaisen\nteaatterin enimmän käytettyjä voimia, esiintynyt sangen erilaisilla\naloilla ja sangen erilaisella menestyksellä, mutta aina suurella\nasianharrastuksella. Hän kuuluu teaatterin niin sanoaksemme\n\"valmiisiin\" näyttelijöihin, jotka eivät enää tuo esille mitään uusia\npuolia itsestään, vaan joihin me saamme tyytyä sellaisinaan kuin he\novat, -- ja heitä sellaisina arvostella.\n\nVilkasta vertaan on hra Rautio ollut tilaisuudessa todistamaan sekä\nHoppulaisena (\"Murtovarkaus\"), Nyyrikkinä (Kiven \"Kullervo\"), Huotarina\n(\"Tukkijoella\") että lukemattomissa saman suuntaisissa luomissa, joita\njoka maan koomillinen kirjallisuus niin viljalti vilisee. Myöskin\nluonnenäyttelijänä on hra Rautio esiintynyt. Hänen Topiaksensa\n\"Nummisuutareissa\", Juhaninsa \"Seitsemässä veljeksessä\" ja\njuutalaisensa \"Setä Bräsigissä\" todistavat mitä parhainta hänestä tällä\nalalla, vaikkakaan se ei kovin laaja ole. Tehtävissä, jotka vaativat\nhienostuneempaa esitystapaa ja hiotumpaa leikkausta, kuten esim.\nPolonius \"Hamletissa\" ei hänen kykynsä enää riitä, samoin kuin nuo\nreippaat, raitisveriset \"toisen rakastajan\" osat, kuten Olavi \"Daniel\nHjortissa\", Massimo \"Niinkuin lehdet tuulessa\" j.n.e. myöskin asettavat\nrajan hänen ohjelmistolleen. -- Klassillisissa osissa on hänen narrinsa\n\"Violassa\" muistettava.\n\nMyöskin hra Rautio on paljon käytetty laulunäytelmissä.\n\n\n\n12.\n\nIisakki Lattu.\n\nHra Lattu on yksivakainen mies. Mutta hänessä on eräs pieni,\nsupisuomalainen huumorin välkähdys, joka yhdessä hänen tositaiteellisen\nhartautensa kanssa on johtanut häntä näyttämötyössään varsin\nmerkittäviin tuloksiin.\n\nLukkari \"Elinan surmassa\" ja sama virkamies \"Nummisuutareissa\" ovat hra\nLatun ohjelmistosta ensimmäiseksi ja aina mainittavat. Jälkimmäisessä\npuuttuu häneltä tosin siihen vaadittavaa kirkollista auktoriteettia,\nmutta sen korvaa suuressa määrin juuri tuo suomalainen yksivakaisuus,\njoka on kunnon kanttorimme peruspiirteitä. Kiven ohjelmistosta\nmainittakoon vielä hänen Simeoninsa \"Seitsemässä veljeksessä\", joka oli\naivan mestarillinen. Muista hra Latun luomista lienevät kuvaavimmat\nhänelle mainio Bouquet \"Herra ylitirehtöörissä\" sekä sulhasmies\nSjöströmin \"Marissa\", jossa hän hyvän naamioituksensa ohella oli\ntilaisuudessa antamaan meille mitä parhaimman näytteen kansan-omaisesta\nluonnekuvauksesta.\n\nKuten lukija huomaa, kulkevat yllämainitut luomat kaikki jokseenkin\nsamaan suuntaan. Pienen poikkeuksen niistä sekä keveämmän\nluonnekuvauksensa että tyylitellyn tekotapansa vuoksi muodostaa pieni\nräätäli-osa Hauptmannin \"Hannelessa\", jonka hra Lattu suorittaa\nsuurella hienoudella ja näppäryydellä.\n\n\n\n13.\n\nMimmi Lähteenoja.\n\nNti Lähteenojan ala ei kuulu niihin, joilla kukkia ja laakereita\nkasvaa. Meidän yleisöstämme ovat vain harvat sen taiteellisen\nkehitysasteen saavuttaneet, että he voivat erottaa näyttelijän hänen\ntehtävästään ja nähdä jälkimmäistä puhtaana taideluomana. Vaikka\nolemmekin hiukan korkeammalla amerikalaisia oloja, joissa\n\"teaatterikonna\" harvoin pääsee ilman ruumiillista ojennusta\nsiveellisesti suuttuneen yleisön puolelta, voi meilläkin sympaattinen\nsankari melkein aina olla varma kättentaputuksista, samoin kuin\nvähemmän sympaattinen vain korkeintaan kunnioittavasta kylmyydestä.\n\nNti Lähteenojan suhteen lienevät mielipiteet kuitenkin tässä suhteessa\nolleet jo pitemmän aikaa varsin vakaantuneet. Hän esittää nuo\nlukemattomat akkatyyppinsä tositaiteellisella tekotavalla ja aivan\nmerkillisellä luonnekuvauskyvyllä. Voipa hän kohota korkeaan\ntraagillisuuteenkin, kuten hänen Katrinsa \"Daniel Hjortissa\" todistaa.\nSamansuuntaisen luoman \"Jaakko Ilkassa ja Klaus Flemingissä\" olimme\nhäneltä äskettäin tilaisuudessa näkemään eikä varmaankaan keneltäkään\njäänyt huomaamatta se hieno aisti ja taiteellinen maltti, millä hän\nsiinäkin tehtävänsä teki. Taipuisalla mimiikillään ja äänellään voi nti\nLähteenoja sitäpaitsi antaa niin eri vivahduksia jokseenkin\nsamanlaatuiselle ohjelmistolleen, että häntä aina mielellään katselee.\nEsimerkiksi olkoon tässä vain mainitut hänen kylä-akkansa \"Tukkijoelta\"\nja \"Merimiehistä\". Kuinka sama ja kuitenkin kuinka erilainen!\n\nRouva Kahilaisen jälkeen on nti Lähteenoja perinyt myöskin suuren osan\ntämän ohjelmistoa, esim. Molièreen nähden, ja suoriutunut useimmista\nvarsin hyvällä menestyksellä.\n\n\n\n14.\n\nOlga Salo.\n\nRva Salon taide-ala ei ole vielä yhtä määrätty. Hän on kokeillut mitä\nerilaisimmissa tehtävissä, sekä koomillisissa että\nsuurtraagillisissakin -- viimeksi Kirsti Fleminginä \"Elinan surmassa\" --\nilman että hän vielä on voinut kumpaisellakaan alalla itseään\npysyväisemmin läpilyödä. Pieniä humoristisia paloja, sellaisia kuin\nesim. kamreerinrouva Kiljanderin \"Pahassa pulassa\" tahi kyökkipiika\n\"Sodassa rauhan aikaan\" tekee hän mainiosti, samoin kuin liikuttavia\näiti-tyyppejä, sellaisia kuin esimerkiksi Lemminkäisen äiti (\"Kypron\nprinsessa\"). Onpa hän humoristisella alalla päässyt niinkin pitkälle,\nettä on voinut menestyksellä esiintyä Adolf Lindforsin\nvastanäyttelijänä \"Henrik ja Pernillassa\". Mutta traagilliset\nprimadonnaosat sekä hienostuneemmat salonkitehtävät näkyvät vielä\ntoistaiseksi tekevän tenän hänen ohjelmistolleen. -- Korkeampityylisistä\nluonne-osista on Gunhild \"John Gabriel Borkmannissa\" mainittava.\n\nKaikesta näkyy, että rva Salossa piilee yhtä ja toista, jota hän ei\nvielä ole onnistunut saamaan taiteessaan esille. Suurena syynä siihen\nlienevät epäilemättä ne suuret puutteet tekotavassa, joista silloin\ntällöin olemme olleet tilaisuudessa huomauttamaan.\n\n\n\n15.\n\nNaemi Kahilainen.\n\nVaikkakaan ei enää vakinaisesti teaatterin palveluksessa, on rva\nKahilainen kuitenkin tänä vuonna niin usein Suomalaisen teaatterin\nnäyttämöllä esiintynyt, että olisi väärin häntä vaitiololla sivuuttaa.\n\nRva Kahilaisen ala on burleski komedia ja luonnekuvaus. Hänen\npastuurskansa \"Kuopion takana\" on kerrassaan mainio, samoin kuin hänen\nSillankorvan Sannansa, Hussonsa, Leenansa j.n.e. Minna Canthin ja\nMartti Vuoren näytelmissä. Talon emäntiä, mahtavia ja herttaisia,\nMartta muoreja (\"Juho Vesainen\") ja Tainoja (Erkon \"Aino\"), esittää hän\naivan tavattomalla mehevyydellä ja on parhain Marceline (\"Figaron\nhäät\"), mitä toivoa sopii. Rva Kahilaisella on erityinen, tarmokas\ntapansa ottaa yleisönsä. Olisi synti sanoa, että hän sitä varten\nkäyttää pieniä keinoja. Mutta hän alleviivaa asiansa niin suurella\nhyväntahtoisuudella ja välittömyydellä, että meidän ei auta muuta kuin\nmennä mukana, vaikkapa groteskiseenkin, joka yleensä ei ole rva\nKahilaisen taideluomista hyvin kaukana.\n\nMyöskin Molière-ohjelmistossa on hän menestyksellä esiintynyt.\n\n\n\n16.\n\nEmil Falck.\n\nSanoimme hra Lattua yksivakaiseksi mieheksi. Vielä suuremmalla syyllä\nsopisi tämä mainesana siihen tunnolliseen näyttelijään, jonka alana\nSuomalaisessa teaatterissa ovat n.k. \"kunnian ukot\" kaikissa eri\nympäristöissä.\n\nHra Falckin ohjelmisto on sangen laaja. \"Kunnian ukkoja\", jumalan\nkiitos vielä löytyy viljalti, ainakin näyttämöllä, ja harva on se\nnäytelmä, kotimainen taikka ulkomainen, historiallinen tai\nnykyaikainen, jossa emme tapaisi hänen tuttuja, perin rehellisiä\npiirteitään. Hänen parhaita osiansa ovat Eobulos \"Salamiin\nkuninkaissa\", Attinghausen \"Vilhelm Tellissä\", Havermann \"Setä\nBräsigissä\", ruhtinas Emmeritz, j.n.e. Millään suuremmalla\nvivahdusrikkaudella osiansa erikoistamatta, suorittaa hän kaikki\nsamalla uskollisella hartaudella ja vilpittömän vakaumuksen voimalla,\njoka aina herättää myötätuntoisuutta yleisössä.\n\n\n\n17.\n\nOskari Salo.\n\nHra Salo on sekä siistin ulkomuotonsa että melkoisen\nnäyttämötottumuksensa vuoksi sangen paljon käytetty näyttelijä. Hän on\nesiintynyt lukuisissa sekä sankarillisissa että modernisissa\ntehtävissä, milloin suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä,\nmutta ilman pysyväisempää vaikutusta tekemättä. Hra Salolta puuttuu\nnähtävästi antautumiskykyä tehtäviinsä, hän sanoo sanottavansa liian\nkylmästi, liian \"korrekt\", ilman temperamenttia, eikä näin ollen voi\ntemmata katsojia mukaansa. Vissi määrä energiaa on hänelle kuitenkin\nmyönnettävä.\n\nHra Salo on esiintynyt sekä \"Johanneksena\" että \"Kristittynä\",\nRodolfona (\"Angelo\") että Horatiuksena (\"Hamlet\") ja ylipäänsä\nuseimmissa kappaleissa, joita viime aikoina on Suomalaisessa\nteaatterissa esitetty. Aina tarvitaan joku nuori mies, joka \"mitan\ntäytti, terve ol'\", ja silloin kaivataan hra Saloa.\n\nTaiteellisesti korkeimmalle lienee kuitenkin hänen Hannele-Kristuksensa\nasetettava.\n\n\n\n18.\n\nEvert Suonio.\n\nNiihin näyttelijöihin, jotka \"mitan täytti, terve ol'\", kuuluu myöskin\nhra Suonio. Hänkin on paljon käytetty sekä puku- että siviili-osissa,\nja miellyttävän laulu-äänensä vuoksi myöskin laulunäytelmissä. Ilman\nsuurempaa vivahdusrikkautta tahi luonnekuvaavaa kykyä, on hänen\nesiintymisessään kuitenkin oma reippautensa, joka esim. sellaisissa\nkuin \"Punaisessa laukussa\" pelastaa paljon. Pienen pilkahduksen\nleikillisyyteen näimme me hänen esityksestään taidemaalarina \"Niinkuin\nlehdet tuulessa\". Muuten puuttuu häneltä toistaiseksi se \"kipinä\", joka\nvasta voi taiteen eläväksi tehdä.\n\n\n\n19.\n\nEino Salmela.\n\nHra Salmela yrittelee, yrittelee. Me näemme välistä hänessä vivahduksen\nkorkeampaan, mutta heti sen jälkeen vaipuu hän jälleen siksi\nburleskiseksi \"lustig kurreksi\", jota hän jo jonkun aikaa on\nSuomalaisen teaatterin näyttämöllä esittänyt. Hän on näytellyt niinkin\nsuuria osia kuin Malvolio (\"Loppiaisaatto\") tahi Reif von Reiflingen\n(\"Sota rauhan aikaan\") eikä niitä ollenkaan hullummasti, mutta hakkaava\ndeklamatsioni ja puutteellinen plastiikka tekevät vielä tenää hänen\ntaiteellisille tarkoitusperilleen. Jonkinlaista mielenkiintoa on hän\nkuitenkin silloin tällöin onnistunut yleisössä herättämään.\n\n\n\n20.\n\nLilli Högdahl.\n\nNti Högdahlin näyttämömenestys on jotakin aivan tavatonta meidän\noloissamme. Hän on ollut teaatterin palveluksessa vasta tuskin\npuolikymmentä vuotta, esiintynyt mitä monilukuisimmissa sekä\nklassillisissa, että nykyaikaisissa tehtävissä, joiden joukossa useita\npääosiakin, ja niissä saavuttanut yleisön täydellisen suosion.\n\nAinikki (Kiven \"Kullervo\"), Sigrid Stålarm (\"Daniel Hjort\"), Kaarina\nMaununtytär (Strindbergin \"Kustaa Vaasa\"), Klara (\"Egmont\"), Lea,\nIsmene, (\"Antigone\"), Ophelia (\"Hamlet\"), -- siinä nti Högdahlin\nkaunis taival murhenäytelmän alalla. Kuten lukija huomaa, osoittavat\nne alituista nousua, vaikkakin jonkinlainen väsymys oli välillä\nhänen nuorissa voimissaan huomattavissa. Aste laajempiin\nmurhenäyttelijättären osiin on tosin vielä suuri, kuten hänen Reginansa\näskettäin osoitti, mutta ei millään tavalla mahdoton eikä toivottavasti\nkaukainenkaan. Tämän toivomme perustamme me etupäässä hänen\nesiintymiseensä Nennelenä Giacosan \"Niinkuin lehdet tuulessa\", jossa\nhän sai esille enemmän tositraagillista sävyä kuin missään osassa sitä\nennen taikka sen jälkeen. Muista murhe-osista siviilinäytelmissä\nmainittakoon vielä Helena \"Murtovarkaudessa\" ja Mari Sjöströmin\nsamannimisessä teoksessa.\n\nMyöskin huvinäytelmä-primadonnan keveämmissä tehtävissä on nti Högdahl\nmenestyksellä esiintynyt. Hänen \"Salmin tyttönsä\" (Sjöström) ja\nKatrinsa \"Tukkijoella\" ovat tässä suhteessa aina mainittavat ja vihdoin\non hän äskettäin \"Violassa\" todistanut voivansa myöskin huomattavassa\nmäärin hienostaa ja tyylitellä luontaisesti viehkeää tekotapaansa.\nSamaa todisti myös hänen runollinen Cherubininsa \"Figaron häissä\". Niin\nvaarallisia kuin tällaiset poika-osat voivat ollakin todelliseksi\nmurhenäyttelijättäreksi pyrkivälle, emme kuitenkaan toivoisi hänen\nainakaan vielä lähimmässä tulevaisuudessa niitä jättävän. Hänen\nPenttinsä Kasimir Leinon \"Jaakko Ilkassa\" oli taas mitä hurmaavin\nreippauden ja tosipoikamaisen uljuuden näyte.\n\n\n\n21.\n\nTyyne Bergroth.\n\nRva Bergroth, äsken vielä nti Finne, on ingénue-osissa paljon suosiota\nsaavuttanut. Hänellä on suuri määrä näppärää leikillisyyttä kuin\nmyöskin älykästä käsityskykyä ja monissa tehtävissä voi hän myöskin\nvaipua vienoon, vaikka tosin kapeaan tunteellisuuteen. Hänen \"Hiirensä\"\non diskreettisyytensä vuoksi muistettava, samoin kuin hänen Mirjaminsa\n\"Johanneksessa\". Pienemmistä poika-osista suoriutuu hän kaikella\nkunnialla ja on teaatterin vakinainen \"prima ballerina\" kaikissa\nbaletti- ja paashitehtävissä.\n\n\n\n22.\n\nElli Tompuri.\n\nNti Tompuri herätti suurta huomiota debyytillään \"Anna Liisassa\" pari\nvuotta sitten. Sillä välin on hän esiintynyt yhdessä ja toisessa\npienemmässä tehtävässä, mutta vasta tänä talvena on hän Teallaan \"Hedda\nGablerissa\" ja nyt äskettäin \"Sylvillään\" yleisön huomion jälleen\nitseensä kiinnittänyt. Hänen käsityskykynsä on erittäin terävä ja\ntunne-asteikkonsa harvinaisen laaja niin nuorelle näyttelijättärelle.\nNti Tompuri osoittaa selvempiä taipumuksia korkeampiin traagillisiin\ntehtäviin kuin kukaan muu teaatterin nuorista näyttelijättäristä ja\nriippuu vain hänestä itsestään, voiko hän täydellisesti voittaa ne\nvaikeudet, joita tekotavan hallitseminen vielä hänelle tuottaa. Ainakin\non hän hyvällä tiellä sinne päin.\n\n\n\n23.\n\nHelmi Tähtinen.\n\nViime syksynä Suomalaisesta Maaseututeaatterista tulleena, on nti\nTähtinen tänä talvena debyteerannut Helsingin yleisölle \"Kipinässa\" ja\ntehnyt sen tavalla sellaisella, että on syytä toivoa hänestä mitä\nparasta ingenuen alalla. Viehättävään ulkomuotoonsa yhdistää hän\nnimittäin suuren määrän runollista tuoksua ja vilkasta leikillisyyttä,\njotka yhdessä oikean psykoloogisen vaiston kanssa voivat vielä viedä\nhäntä sangen pitkälle. Elina \"Elinan surmassa\" ja pieni neiti-osa \"Ensi\nlemmessä\" ovat vain olleet omiaan tätä hyvää vaikutusta\nvakaannuttamaan.\n\n\n\n\nKAARLE HALME.\n\n\nOmituista on noiden taidevirtausten laita. Ne tulevat ja menevät kuin\ntuuli, joka siemeniä kantaa, ne kylvävät aatteita ja aavistuksia, ja\nkatso: samoista kukista kasvaa erilaisia hedelmiä kunkin eri maalajin\nmukaan.\n\nMikä oli esimerkiksi realismin virtaus? Muualla oli se\n\"yhteiskunnallisten kysymysten asettamista keskustelun alaiseksi\"\n(Brandes), oppositsionia entisiä romantiikan ihanteita vastaan, taiteen\nastumista keskelle kuohuvaa elämää, taideteoksen muodostumista vain\n\"kappaleeksi luontoa, katsottuna temperamentin lävitse\" (Zola). Ja mitä\noli se meillä? Oppositsionia olojen pienuutta ja henkistä laimeutta\nvastaan, kansankielen kohottamista oikeuksiinsa, gallialaisen\nkirkkauden asettamista saksalais-romanttisen himmeyden sijalle, ja\nlopuksi myöskin todellisuuden kuvaamista. Tätä kaikkea kuitenkin vasta\ntoisessa kädessä. Ensi kädessä oli se taiteen kohottamista mahdiksi\nmaassa, taiteilijain tehtävän merkitsemistä isänmaalle tärkeäksi,\ntaiteellisten näkökantain saattamista yksinvallitseviksi kaiken\ntaide-arvostelun alalla. Ensi kertaa esiintyivät Suomen taiteilijat\nsilloin suljettuna falangina, valmiina sekä ottamaan että antamaan\niskuja.\n\nTuo ero käy parhaiten selville, jos me ajattelemme taiteen muodollista\npuolta. Meille, joille realismi juuri ensi kertaa toi tekotavan\ntaituruuden, on outoa kuulla samaa suuntaa muualla syytettävän juuri\nkaiken tekniikan halveksumisesta. Niinpä esim. Winterhjelm pienessä\nkirjasessaan \"Om den sceniske kunst\" (hänen rouvalleen Hedvig\nRaa-Winterhjelmille omistettu) valittaa, miten \"realistit\"\nnäyttämötaiteen alalla eivät enää huoli mistään mimiikistä yhtä vähän\nkuin plastiikastakaan, vaan jokainen luulee olevansa taiteilija, kun\nhän jonkun suoraan elämästä otetun liikkeen, äänen tahi eleen vaan voi\nnäyttämöllä matkia jotakuinkin luontoperäisesti. Elämän tutkiminen oli\nsiis siellä tappanut kaiken taiteellisen koulutuksen.\n\nMeillä oli asianlaita juuri päinvastainen. Taiteellisten näkökantain\nkohottaminen ainoaksi määrääväksi arvoksi taiteen alalla, asetti myös\ntaiteelle mittapuun, joka ei tuntenut mitään armoa muodollisten\nvirheiden suhteen. Kirjallisella alalla on Juhani Aho meille siitä\nhyvänä esimerkkinä. Näyttämöllä edustaa Adolf Lindfors vielä tänäkin\npäivänä sitä aikaa. Samalta pohjalta on kohonnut sen miehen\ntaiteellinen kehitys, jonka nimi tämän lukumme otsakkeena on.\n\nKaarle Halme on tekniikan mestari niinkuin ei kukaan. Hän ei erehdy\nkirjaimessakaan, jokainen hänen liikkeensä, eleensä ja äänen\nvivahduksensa on kuin vaskeen valettua, täysin itsetietoisen,\npunnitsevan taiteellisen työn tuloksia. Hänen järkensä on kuin\npartaveitsi, määräten hiuksenhienosti jokaisen nousun ja laskun,\npaussin ja tunne-asteen, sanoittain, vuoropuheittain, kohtauksittain.\nSuomenkielen deklamatsionin on hän saattanut täydellisyyteen, johon se\nei vielä koskaan ennen häntä ole ehtinyt, ja tehnyt ylipäänsä\nsuomalaisilla taidekeinoilla tragedian alalla saman työn, jonka\nLindfors ranskalaisen koulunsa avulla on komedian alalla tehnyt,\nnimittäin: avannut uran uudelle suunnalle suomalaisessa\nnäyttämötaiteessa.\n\nMikä on sitten tuo uusi suunta? Miten on Halme suomalaisen\nnäyttämötaiteen traditsioneja eteenpäin vienyt?\n\nSe on ensiksikin pyrkimystä luonnollisuuteen. Pois kaikki väärä\npateettisuus ja tyhjät teaatteritemput, pois huutaminen ja käsien\nhuitominen, sijalle tarkka, sielullinen analyysi ja sen mukaan\ntyylitelty, yksinkertaistutettu näyttelemistapa! Se on toiseksi\npyrkimystä monumenttaalisuuteen. Pois kaikki hetken vaikutelmat ja\ntunnelmat, pois kaikki vaistomainen ja hengen hämärissä maailmoissa\nhapuileva! Näyttelijän työn on oltava taideteos sinänsä, kirkas kuin\nkulta, omaan, ainoaan oikeaan muotoonsa valettu, valmis esitettäväksi\nmilloin tahansa. Ja kolmanneksi: Niin, mitä se kolmanneksi on, sitä me\nemme aivan tarkoin tiedä, mutta jotakin on siihen viime aikoina tullut\nlisää, jota me sanoisimme pyrkimykseksi moderniselta pohjalta kohota\nsamaan kauneuteen, johon romanttinen aika oli omat ihanteensa\nkohottanut.\n\nOli nimittäin tuolla n.k. \"hillityllä taiteella\" aina lähellä se vaara,\nettä näyttelijä tulisi liian hillityksi eikä mikroskooppisilla\nkeinoillaan voisi suurten teaatterisalonkien mielenkiintoa ylläpitää.\nSamoin oli monumenttaalisuudessa se vaara, että se jättäisi katsojan\nkylmäksi kaikesta kunnioittavasta menestyksestä huolimatta. Halme on\najoissa tämän huomannut ja kohonnut esim. \"Othellossa\" taiteeseen, joka\nkäyttää sekä suuria että pieniä keinoja, kaikkia yhtä taloudellisesti\nvalaen samalla monumenttaalisiin muotoihinsa niin paljon sisäistä tulta\nja intohimoa, että sen väkistenkin täytyy temmata mukaansa. Tätä\npidämme me toistaiseksi hänen taiteellisen kehityksensä huippuna.\n\nMutta siihen asti päästäkseen on hänellä ollut kuljettavanaan taival\nsekä pitkä että vaivaloinen. Hänen työ-aikansa Suomalaisessa\nteaatterissa on 13 vuotta ja hänen rooliensa luku samalla näyttämöllä\ntoista sataa. Esiinnyttyään kaikellaisissa tehtävissä, pienissä ja\nsuurissa, pienemmällä ja suuremmalla menestyksellä, alkoi hän vasta\nherättää yleisempää mielenkiintoa osissa sellaisissa kuin kerjäläinen\n\"Elinan surmassa\", Nuori Jouko Erkon \"Ainossa\", Lefêbre (\"Rouva\nSuorasuu\"), Mikko (\"Anna Liisa\"), Alba (\"Don Carlos\"). Huomattiin\nhänessä piilevä raju voima sekä tuon voiman hallitsemiskyky.\nLemminkäinen \"Kypron prinsessassa\", Ahma \"Juho Vesaisessa\" ja Kullervo\nKiven ja Erkon samannimisissä näytelmissä olivat yhä omiaan tuota hyvää\nvaikutusta vahvistamaan, kunnes hän Johanneksellaan (Sudermann) sekä\n\"Tukkijoen\" Turkallaan tuli koko Helsingin yleisön suosikiksi. Näissä\nniin vastakkaisissa luomissa oli Halme tilaisuudessa todistamaan\ntaiteilijaluonteensa monipuolisuutta kaikessa loistossaan, edellisessä\nsekä yksityiskohtaista taiteellista työtä että raamatullista hartautta\n(ei Sudermannilaista) ja jälkimmäisessä hyväntahtoista huumoria ja\ngemyyttiä.\n\nTällä välin oli hän -- v. 1897 -- valtionvaroilla tehnyt\nkirjallistaiteellisen opintomatkan ulkomaille ja tällä matkallaan\nnähnyt useita Euroopan etevimmistä näyttämötaiteilijoista.\nItalialaisten nopeavivahduksinen, hermostunut taide miellytti häntä\nkuitenkin enimmän ja kotoiselle pohjalle palattuaan tuli hän myös pian\ntilaisuuteen näyttämään, miten syvät ja oikeat nuo hänen vaikutuksensa\nolivat olleet.\n\nSe luoma, joka meidän silmämme oikeastaan ensi kerran avasi Halmeen\ntaiteellista suuruutta käsittämään, oli Daniel Hjort. Tässä Wecksellin\nhermostuksen, ettemme sanoisi hulluuden, synkkäsieluisessa lapsessa\ntapasi hän ensi kerran traagillisen tehtävän, joka täysin vastasi hänen\nomaa olemustaan. Hän tapasi siinä voimakkaan, hehkuvan intohimon, mutta\nkätkettynä mitä jäätävimpään kuoreen; leikkaavan, sielullisen analyysin\nyhtä rintaa ihanteellisen, ujon unelmoimisen kanssa; vihaa ja\nrakkautta, ylpeyttä ja kostonhimoa, mietiskelyä ja toiminnanhalua, --\nkaikki lopuksi puettuna mitä lyhytsanaisimpaan, kristallikirkkaimpaan\nmuotoon, joka vaatii myöskin näyttelijältä mitä kiteytyneintä\ntekotapaa. Halme tulkitsi tämän osan tavalla sellaisella, joka kaikkiin\nniihin lukuisiin Daniel Hjorteihin verrattuna, mitä meidän\nnäyttämöllämme on nähty, tunnustettiin ehdottomasti etevimmäksi.\n\nTuli sitten lisäksi Hall Cainen \"Kristitty\", joka, vaikkakin\nsisällykseltään mitättömänä, kuitenkin tarjosi näyttelijälle\ntilaisuutta pariin harvinaiseen taiturikohtaukseen. Mutta entisen\nennätyksensä löi hän kuitenkin vasta arkkitehti Granskogina \"Johan\nVilhelmissä\", jossa hän todisti hallitsevansa salonkitaiteen\nhienoimpiakin vivahduksia, sekä äsken mainitsemassamme \"Othellossa\".\nJos me näihin lisäämme vielä hänen Flemminginsä Otto Ernstin\n\"Flachsmannin koulussa\", huomaamme me, miten hän yhä enemmän\nalkuperäiseltä realistiselta kannaltaan perääntyen on kohoamassa yhä\nkorkeampaan ihanteellisuuteen. Sitä pidämme me suurimpana siunauksena\nhänen taiteelleen ja siihen myöskin perustuu meidän toiveemme hänen\nvastaisesta kehityksestään.\n\nOlisi kai vielä tässä mainittava hänen mestarillinen kenraalikuvernööri\nMörnerinsä Järnefeltin \"Samuel Croellissä\", hänen Ilmarisensa (\"Sota\nValosta\"), hänen Herman Israelinsa (\"Kustaa Vaasa\") sekä niin monta\nmuuta etevää taideluomaa, mutta koska ne kuitenkin kaikki ovat olleet\nvain portaita niille huipuille, joista äsken olemme puhuneet, voimmekin\nluonnekuvamme hänestä tähän lopettaa. Valitettava vahinko koko\nsuomalaiselle näyttämötaiteelle on, että hän nykyään on siirtynyt\nRuotsalaiseen teaatteriin. Toivottavasti tulevat ne ikävät\nriitaisuuksien syyt, jotka hänet kolmetoista-vuotisen taiteellisen työn\njälkeen ovat tähän askeleesen pakottaneet, pian poistumaan, joten\nmeillä taasen tulisi olemaan onni nauttia hänen harvinaisesta\ntaiteestaan omalla äidinkielellämme.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN MAASEUTUTEAATTERI.\n\n\nViisitoista vuotta sen jälkeen kuin Suomalainen teaatteri oli\nHelsinkiin perustettu, syntyi myöskin suomenkielinen maaseututeaatteri,\nsilloin Kansanteaatterin nimellä. Perustajat olivat August ja Aurora\nAspegrén, molemmat entisiä Westermarckin kaksikielisen teaatterin\n(1871-72) ja sittemmin Suomalaisen teaatterin jäseniä. Ensimmäisen\nnäytäntönsä antoi teaatteri Tampereella 11 p. syysk. 1887 esittäen\nTopeliuksen \"Sotavanhuksen joulun\" ja Samuli S:n \"Sedän\", kaikki aivan\nvasta alkavilla voimilla. Heti ensimmäisenä vuonna yhtyi siihen\nkuitenkin ne henkilöt, Hilda Martin, Aapo Pihlajamäki, Albert Kerttula,\nKalle Halonen, jotka nykyään vielä seisovat Suomalaisen\nMaaseututeaatterin kantajoukkona, ja pian sen jälkeen ndit Rautio,\nInnanen ja hra Välikangas.\n\nKadehdittavaa ei tämä näin perustetun teaatterin toimeentulo suinkaan\nollut. Yleisö kyllä oli yritykselle suosiollinen, sanomalehdet\nkiittivät sen esityksiä, -- mutta kiitoksella ei eletä. Jo pari vuotta\nsyntymisensä jälkeen näyttää teaatterin olemassa olo olleen uhattu.\nSenaatti, jonka puoleen Aspegrén jo v. 1888 oli kääntynyt\navunpyynnöllä, ei sille kallistanut korvaansa. Niin täytyi yksityisten\nryhtyä asiaan. Kuopiossa avattu rahankeräys v. 1889 -- allekirjoittajien\njoukossa nähdään nimet Minna Canth, Juhani Aho, Kust. Killinen, Kaarlo\nBrofeldt -- sekä Tampereella samana vuonna syntynyt kannatusyhdistys ovat\nkauniina todistuksena maaseutumme taideharrastuksesta. Mutta kehuttava\nei teaatterin elämä senkään perästä ollut. Palkat olivat minimaalisia,\nmatkat pitkät ja vaivaloiset, työtä paljon ja työväkeä vähän.\nTarvittiin tosiaankin Aspegrénin tunnustettu tarmo näin epävakaisen\nyrityksen ylläpitämiseen. Puvusto ja dekoratsionivarasto samoin kuin\nkirjasto lisääntyivät kuitenkin vähitellen ja entisistä oppilaista\nkehittyi näyttelijöitä, jotka alkoivat herättää taiteellisemmankin\nyleisön huomiota. Erään iltaman kautta Viipurissa v. 1895 oli pohja\nlaskettu teaatterin eläkerahastolle.\n\nV. 1897 näyttää teaatterin keskuudessa syntyneen riitaisuuksia, joista\nseurasi sen etevimpäin jäsenten ero ja n.k. Uuden teaatterin\nperustaminen. Perustajat olivat Hilda Martin, Aapo Pihlajamäki, Kalle\nHalonen ja Pasi Jääskeläinen; muista jäsenistä mainittakoot tässä vielä\nTilda Raitio, Aura Innanen, Aino Haverinen (Halonen) Iivari Paatero,\nKosti Elo ja Simo Osa. Aspegrén, joka näin jäi melkein ilman\nnäyttelijöitä, ei kuitenkaan siitä säikähtänyt. Hän jatkoi\nKansanteaatteriaan uupumattomalla innolla, hankki uusia oppilaita ja\nkiersi toista puolta Suomea silloin kuin Uusi teaatteri toista.\nVanhempia jäseniä ei hänelle liene jäänyt muita kuin nti Åkerman sekä\nhrat Kerttula ja Reino.\n\nTällainen kahtiajako ei kuitenkaan voinut kauvan kestää. Etevimmät\nnäyttelijät toisella puolen, johtaja puvustoineen ja dekoratsioneineen\ntoisella puolen, -- sellainen asioiden tila ei epäilemättä ollut omiaan\nsuomalaisen näyttämötaiteen aatetta maaseudulla edistämään. Yleisön oli\nryhdyttävä asiaan, siitäkin syystä, että se oli yhä enemmän tullut\ntajuamaan täysin järjestetyn, valtionvaroilla kannatetun\nmaaseututeaatterin olemassa olon tarpeen vaatimaksi.\n\nValmistava kansalaiskokous Viipurissa v. 1897 päätti osake-yhtiön\nperustettavaksi teaatterin kannattamista varten ja anoi sen säännöille\nsenaatilta vahvistusta. Näissä ynnä muissa puuhissa kului aika\nkuitenkin vuoteen 1899, jolloin vasta yhtiön perustava kokous voitiin\npitää. Samana vuonna anottiin ja saatiinkin valtioapu -- 10,000 mk.\nvuosittain ja 8,000 mk. perustamisapua -- ja niin oli \"Suomalaisen\nMaaseututeaatterin\" olemassa olo taattu. Sen jäseniksi valittiin\nparhaat voimat molemmista äsken mainituista teaattereista ja\njohtajaksi, hra Aspegrénin tästä toimesta kieltäydyttyä, toht. Kasimir\nLeino.\n\nTässä muodossaan on Suomalainen Maaseututeaatteri siitä pitäen toiminut\nja, sanomalehtien arvosteluista päättäen, nähtävästi kunnialla jatkanut\nedeltäjiensä traditsioneja. Helsingissä ei teaatteri ikävä kyllä ole\nollut tilaisuudessa käymään, joten sen tuottamat taiteelliset tulokset\novat vielä aivan tuntemattomia pääkaupunkilaiselle yleisöllemme. Mutta\nne, jotka ovat olleet tilaisuudessa sen esityksiä maaseudulla\nseuraamaan, ovat yhtä mieltä siinä, että teaatteri nuorekkaassa\ntaiteellisessa innostuksessa ja näyttämöllisen työnsä tukevuudessa on\njo hyvällä tiellä kohoamaan koko Suomen kansan huomiota ansaitsevaksi\ntaidelaitokseksi.\n\nTeaatterin nykyisistä voimista ovat Hilda Martin ja Aapo Pihlajamäki\nkieltämättä etevimmät. Näistä olemme me nähneet nti Martinia yhteensä\nehkä noin puolessakymmenessä suuressa osassa ja olemme kerta kerralta\nyhä enemmän vakaantuneet siinä mielipiteessä, että me tässä olemme\ntekemisissä -- Ida Aalbergin jälkeen -- ehkä nerokkaimman\nnäyttelijättäremme kanssa. Omistaen tavattoman määrän luontaista hehkua\nja intohimoa, on hän uupumattomalla työllä ja omilla varoilla\ntekemillään ulkomaamatkoilla saavuttanut jo myöskin taiteellisen\nkehityskannan, jonka ei enää tarvitsisi peljätä pääkaupunginkaan\nyleisön arvostelua. Osat sellaiset kuin Kirsti Fleming, Herodias,\nJudith, Lydia (\"Laboremus\"), j.n.e. merkitsevät tätä nykyä nti Martinin\ntaiteen huippua. Myöskin tyyppiosissa on hän kauniita laakereita\nleikannut.\n\nToinen teaatterin tuki on, kuten sanottu, hra Pihlajamäki. Rasittavan\nregissööritoimensa ohella on tämä merkillinen mies kohonnut teaatterin\netevimmäksi miesnäyttelijäksi, jonka harrasta ja yksityiskohtaista\nnäyttelemistä on ilo nähdä. Hänen pääalansa on luonnekomedia (viime\naikoina on hän m.m. Molière-ohjelmistossa menestyksellä esiintynyt),\nmutta että hän myöskin traagillisista osista voi kunnialla suoriutua,\nsiitä oli m.m. hänen \"Ilkkansa\" äskettäin kauniina todistuksena. Työn\nuskollisuuden, tunteen syvyyden ja teknillisen etevyyden puolesta oli\nse epäilemättä saman luoman rinnalle Suomalaisessa teaatterissa, ellei\nehkä senkin edelle, asetettava.\n\nMyöskin hra Pihlajamäki on omilla varoillaan tehnyt ulkomaamatkoja\nParisiin ja Berliniin.\n\nMuista vanhemmista jäsenistä mainittakoot tässä vielä Albert Kerttula --\ntottunut, monipuolinen näyttelijä, joka esittää kaikkia osia,\nHoppulaisesta Klaus Flemingiin saakka ja useita niistä suurella, joskin\nhiukan traditsionellisella taidolla, -- Kaarlo Halonen, gemyyttinen,\nperisuomalainen mies, joka esiintyy niinkin suurissa osissa kuin\nHerodes ja Holofernes, mutta jonka pää-alana kuitenkin lienevät\nkansankappaleet, sekä Robert Reino, humorististen ja kavaljeeriosien\nhuomattava esittäjä.\n\nSeuraa sitten kokonainen liuta nuorempia voimia, joista naispuolella\netevimmät rvat Halonen, Itkonen ja Paatero. Näistä on rva Halonen\nherttainen, hymyileväinen ilmiö, joka esittää sellaisia osia kuin Zofi\n(\"Punainen laukku\"), Susanne (\"Figaron häät\"), Borgny (\"Laboremus\")\nj.n.e. Rva Itkonen, jonka Salomen olimme tilaisuudessa näkemään,\nsuoriutui tästä vaikeasta osasta kaikella kunnialla. Rva Paatero, vieno\nkuin vitsan varpa, omaa harvinaisen määrän syvää, väräjävää tunnetta.\n\nMiespuolella edustavat nousevaa polvea hrat Elo, ensimmäinen rakastaja,\nItkonen, harras luonne- y.m. osien näyttelijä, Paatero, moderniseen\nkonversatsionityyliin tähtäävä, ja Osa, joka on Johanneksena\nmelkoisella menestyksellä kokeillut. -- Nousevaan polveen lienee luettava\nmyöskin hra Uuno Salmela, joka viime kevännä muutti sinne täkäläisestä\nSuomalaisesta teaatterista.\n\nSamoin on Suomalaisen teaatterin palvelukseen aikanaan kuulunut myöskin\nhra Vuori, joka vaikkakin tässä viimeksi mainittuna, ei suinkaan ole\npienimpiä teaatterin pääruhtinasten seassa, esittäen menestyksellä m.m.\nsellaisia osia kuin Juusten \"Jaakko Ilkassa\".\n\nTeaatterin vahvimpia puolia on se hyvä suomenkieli, jota kaikki sen\njäsenet puhuvat. Alituisesti suomalaisilla paikkakunnilla oleskelevina\nja useimmat kansan keskuudesta lähteneinä ovat he säilyneet vapaina\nkaikista noista muukalaisista ääntämistavoista ja teeskennellyistä\nkorotuksista, jotka Suomalaisessa teaatterissa niin usein korvaamme\nhäiritsevät. Näyttämöllinen ulkoasu on täälläkin vuosi vuodelta käynyt\nyhä komeammaksi, kestäen jo muutamissa suurissa kappaleissa,\nsellaisissa kuin \"Judith\", \"Johannes\", \"Elinan surma\" tahi \"Jaakko\nIlkka\" minkä teaatteriyleisön arvostelua tahansa. Itse\nnäyttelemistavassa on eräs merkillinen ammattipiirre huomattavissa,\njoka helsinkiläiselle heti pistää silmään. Maaseututeaatterissa\ntosiaankin tahdotaan \"pelata teaatteria\", mutta tehdä sitä niin hyvin\nkuin suinkin, eikähän ainakaan asian jälkimmäisestä puolesta ole muuta\nkuin hyvää sanottava.\n\n\n\n\nKÄYNTI ARKADIASSA.\n\n\nMatkamies, joka ohi venäläisten kasarmien Töölöön tielle kuljet,\npysähdy hartaudella sen hökkelin edustalle, joka Henrikin kadun\npäässä silmääsi kohtaa. Siinä on suomalaisen näyttämötaiteen\nkolmikymmen-vuotinen koti.\n\nPistäytykäämme sinne aamupäivällä.\n\nTavalliset teaatteritiet ovat silloin suljetut. Jos on näytännön\nedellinen tahi näytäntöpäivä, voit kyllä päästä puolipimeään eteiseen,\njossa pilettiluukku on, mutta siitä et outona osaa sen etemmäksi.\nNäyttämön puolelle viepä ulko-ovi on vain asianomaisia varten; mutta\nonpa vielä ravintolan ovi.\n\nPitkän porstuan ja eteisen kautta tulet matalaan, soikeaan saliin, joka\ntarjoilutiskin ja uunien kautta on jaettu kolmeen osaan. Perimmäisessä\non biljaardi, muut kaksi syövän ja juovan yleisön käytettävänä.\nIstahdat hetkeksi ja katselet ympärillesi. Seinät ovat maisemilla ja\nhumoristisilla kuvilla koristetut, valkea räiskyy uuneissa ja kaikki\ntuntuu sinusta sangen kodikkaalta. Jos onni on hyvä, tapaat jonkun\ntuttavistasi teaatterin jäsenten joukossa, tahi vielä parempi, hra\nKeihään, teaatterin ali-ohjaajan, joka lupaa sinut viedä näyttämön\npuolelle. Samalla voi hän sinulle kertoa hiukan Arkadian ravintolan\nentisyydestä.\n\nSilläkin on nimittäin traditsioninsa. Täällä ovat istuneet teaatterin\nnäyttelijät, Böökit ja Vilhot, Kalliot ja Salat, aina sen\nperustamisesta alkaen. Samoin saman taiteen ystävätkin. Ei ole kauvan\nsiitä kuin ukko Achté vielä nähtiin siellä kuuluisaksi tulleen\ntuutinkinsa ääressä. Arkadian ravintola on aikoinaan ollut oikeastaan\nmeidän ainoa suomalainen taiteilijakapakkamme, kokouspaikka sekä\nkirjailijoille, musikereille y.m. Onpa itse Aleksis Kivi sen\nvaatimattoman katon alla istunut. Onhan siinäkin kunniata kyllä.\n\nNykyään on ravintolan arvo paljon entisestään alentunut. Suomalainen\ntaide-yleisö on jo löytänyt tiensä avarampiin, upeampiin suojiin ja kun\nitse teaatteri nyt uuteen kotiinsa siirtyy, kadottaa paikka lopunkin\nmerkityksestään. Mutta mielellään varmaan moni sen jälkeenkin siellä\npistäytyy vanhoja muistojaan uudistamassa.\n\nOlet juonut kahvikupposesi ja lähdet ystävällisen toverisi saattamana\nnäyttämöä kohti osottelemaan. Pienestä ovesta, jota tuskin olet\ntullessasi huomannut, tulet pilkkopimeään komeroon, kompastut pariin\nportaaseen, jotka siihen ovat kuin sinun kiusaksesi laitetut, ja olet\nkiitollinen päästessäsi samaan puolihämärään eteiseen, josta äsken\npuhuimme. Parterrin ovi on lukossa, samoin tie ensimmäiselle riville.\nPitkin vasempaa koridooria tulet jälleen pieneen komeroon, josta ovet\nnäyttelijäin tupakkahuoneesen, harjoitushuoneesen ja näyttämölle\njohtavat. Tupakkahuone on päivällä sangen synkkä mataloine penkkeineen\nja rautapelteineen. Harjoitushuone on hiukan iloisempi. Täällä luetaan\nensi kerran kaikki uudet näytelmät, näyttelijät kukin roolistaan\ntankaten, tekijä tuolillaan hikoillen ja tuskaillen. Tämä on\nmyöskin näyttelijäin, erittäin teaatterin naisten kokouspaikka\nnäytäntö-iltoina. Seinällä on seuraavien viikkojen harjoituslista ja\ntänne naulataan myös satunnaiset ilmoitukset tahi järjestyssäännöt\nteaatterin johtokunnan tahi johtajan puolelta.\n\nTulet näyttämölle. Näin päiväiseen aikaan ei se juuri kovin\nhoukutteleva ole. Himmeässä kaasuvalossa näyttävät kaikki paikat\nharmailta ja pölyisiltä. On juuri oppilasharjoitus -- ennen tavallista\naamupäiväharjoitusta, nuoret taiteen adeptit rakastavat ja vihaavat,\nottavat asentoja ja liikkeitä, kaikki teaatterin ainoan opettajan nti\nAvellanin johdolla. Kyllä heistä ainakin täällä kaikki liiat illusionit\nlähtevät, siitä voit olla varma. Teaatterin harmaa kissa kurkistelee\nsilloin tällöin kulissein välistä.\n\nHarjoituksissa ylipäänsä eivät vieraat saa olla läsnä, vielä vähemmän\noppilasharjoituksissa, joten sinun mitä pikimmin on näyttämöltä\npoistuttava. Käyntisi pukuloosheissa -- tietysti vain miesten, sillä\nnaisten puolelle emme me ole ikinä uskaltaneet -- voit jättää toiseen\nkertaan, koska sinun on tuttavan kaupalla luvattu olla läsnä saman\nillan kenraaliharjoituksessa. Ulosmennessäsi näet kuitenkin porstuassa\nkaksi ovea.\n\n-- Minne nämä vievät? kysyt saattajaltasi.\n\n-- Tämä vie vahtimestarin huoneistoon, vastaa hän.\n\n-- Entäs tämä?\n\nVastauksen sijasta avaa hän sinulle tuon pienen oven ja näyttää\nmatalan, vähäpätöisen kammion nahkasohvineen, kirjoituspöytineen ja\nkirjoineen. Tämä on tohtori Bergbomin, teaatterin perustajan ja\nylipaimenen tyyssija, milloin hän ei näyttämöllä tahi\nharjoitushuoneessa ole. Suuri se ei ole eikä juuri mukavakaan, mutta\ntässä viihtyy hän erinomaisesti ja täältä hänet useimmin tapaakin.\nToki -- isännän poissa ollessa olisi tahditonta astua sisään ja sinä\njätät hyvästit ystävälliselle saattajallesi, pitäen muistossa illan\nkenraaliharjoitusta.\n\nSilloin tarjoaa teaatteri jo aivan toisen näyn. Eteisessä palaa\nkaasulamppu, salongissa samoin ja kaikkialla on kiirettä ja kuhinaa.\nNäyttelijöitä, puoleksi ja kokonaan maskeerattuja, statisteja\nhankalissa varustuksissaan, näyttelijäin ja johtokunnan ystäviä hiukan\nhämillään kaikesta tästä hälinästä ja lopuksi pari kolme parratonta\nkriitikkoa nojatuoleissaan, varmoina ja vakavina kuin jumala itse.\nNäyttämöllä puuhaavat työmiehet kulissein ja dekoratsionein kanssa,\nKeihästä huudetaan alituisesti ja Finne juoksentelee levottomasti edes\ntakaisin. Näyttämön sivuun on nostettu sohva tohtoria ja Emelietä\nvarten, jotka siitä jakavat käskyjään, milloin he itse eivät myöskin\npidä huolta niiden toimeenpanosta. Teaatterin harmaa kissa näyttäytyy\nmyöskin, katsoen että kaikki käy järjestyksessä.\n\nVihdoin on kaikki valmista, kulissit ja dekoratsionit ovat paikallaan,\ntarvittava kalusto samoin, kuiskaaja nti Silén on kiivennyt aukkoonsa\nja tohtori parterrin ensi riville, josta hän useimmiten seuraa\nharjoituksen menoa. Pian ilmestyy jonnekin lähiseutuville myöskin\nFinne, nenäkakkuloitaan korjaten. Keihäs ilmestyy tärkeän näköisenä\nlyijykynänsä ja pienen muistikirjansa kanssa. Emelie pysyttelee\nmieluummin sohvallaan. Teaatterin harmaa kissa kiipeää rampin yli ja\nasettuu orkesteriin. Harjoitus voi alkaa.\n\n--  Soittakaa!\n\nKeihäs painaa sähkönappulaa, kellot soivat kaikkialla puku- ja\nharjoitushuoneissa sekä ravintolan puolella, näyttelijät alkavat\nensimmäiset repliikkinsä ja kaikki käy hyvin. Mutta vain hetken aikaa.\nJoku tarvekalu ei ole paikoillaan, joku asento on korjattava, joku\nnäyttelijä myöhästyy tahi ei osaa läksyään, joku valaistusvaikutus on\nväärin laskettu. Jo kuuluu tohtorin kimeä ääni, Emelie säestää, Finne\nantaa asialle suostumuksensa ja Keihäs panee sen täytäntöön. Otetaan\nuudestaan ja jatketaan jonkun aikaa, -- taas sama temppu. Kuskataan\nkulissimiehiä ja statisteja, Keihäs hommaa ja hikoilee, tohtori käy yhä\näänekkäämmäksi ja kriitikot kohauttavat olkapäitään. Vihdoin on\nensimmäinen näytös lopussa.\n\nSen jälkeen on sinulla tilaisuus joko pistäytyä ravintolan puolelle\ntaikka kulissein väliin ystäviäsi näyttelijöitä tervehtimään. Nuoria,\nkauniita jäseniä teaatterin nousevasta primadonna-parvesta ilmestyy\nmyöskin salonkiin ja jos sinulla on kavaljeeritaipumuksia, on silloin\nviisainta jäädä sinne. Mutta seuraavalla väli-ajalla on sinun\nvälttämättä käytävä näyttämön puolella.\n\nSiitä on sinulla paljon oppimista. Sinä voit nähdä, kuinka kulisseja\nsiirrellään ja nostetaan, minkä vaikutuksen minkin näköinen\ndekoratsioni tekee ja mistä valaistusta hoidetaan. Kiipeät ylös kapeita\nportaita ja tulet pukuloosheihin, soikeihin koridoorin tapaisiin\nhuoneisiin, joissa näyttelijät itseään maskeeraavat jaloissa parturit\nja räätälit kilvan statistein kanssa juoksentelevat. Näyttelijöiltä\nkuulet sinä kaikenlaista näytelmästä ja sen tekijästä, mitä toiveita on\nhuomisen illan onnistumisesta y.m. Jos onni on sinulle myötäinen, voit\ntavata itse tekijänkin, joka huomaamatonna on jostakin parterrilta tahi\nkulissein välistä pamppailevin sydämin teoksensa tulikoetta seurannut.\nLausut hänelle pari rohkaisevaa sanaa -- niitä hän tarvitsee -- ja palaat\npaikoillesi, sillä kello soi ja toinen näytös alkaa.\n\nSiten jatkuu kenraaliharjoitus usein myöhäiseen yöhön ja monella\nnäyttelijällä on työ ja tuska ehtiä kotiinsa, jos mieli jotakin\nillallista saada. Harjoituksen jälkeen jäävät teaatterin johtomiehet\nvielä hetkeksi neuvottelemaan yhdestä ja toisesta harjoituksessa ilmi\ntulleesta seikasta.\n\nSeuraavana päivänä on itse päätaistelo. Mutta se kuuluu jo yleisölle\nja -- arvostelijoille.\n\n\n\n\nKÄYNTI UUDESSA SUOMALAISESSA TEAATTERITALOSSA.\n\n\nMikonkadulta Rautatien torille tullen avautuu eteemme laaja tasanko ja\nsen toisessa päässä ankara rakennus, joka torin avaruudesta huolimatta\nkuitenkin suurella massallaan täydellisesti hallitsee näköalaa.\nTeaatteri on korkeampi kuin mikään yksityisrakennus Helsingissä --\nmuistammehan hyvin vielä rettelöt sen johdosta, oliko teaatterin\nsallittava olla niin korkean vaiko ei -- ja laajuudeltaan melkein\nkokonaisen korttelin täyttävä. Täysin sen vaikutusta ei voitane\narvostella, ennen kuin kaupungille luvatut kadut ovat molemmin puolin\nasianmukaisessa kunnossa.\n\nMutta nytkin voidaan siitä jo sanoa yhtä ja toista. Pääty, harmaasta\ngraniitista, yleensä ei tee hullumpaa vaikutusta, yhtä vähän kuin\ntornitkaan, mutta tornien huippuja vastaan on hyvällä syyllä\nhuomautettu, että ne tuntuvat hieman väkinäisesti, ilman mielikuvitusta\npiirustetuilta. Samoin on paljon sukkeluuksia lasketeltu teaatterin\ntehdasmaisesta savupiipusta, joka domineeraavana sen taustasta kohoaa.\nMutta näistä ynnä muista seikoista tulevat varmaankin ammattimiehet\naikoinaan sitovan arvostelunsa antamaan.\n\nVahinko kyllä valmistuu rakennus niin viime tingassa, ettemme vielä voi\nlukijoillemme sen sisustusta mitään kuvia tarjota. Tässä vain muutamia\nylimalkaisia vaikutuksia, jotka meihin parilla viime käynnillämme\nsiellä ovat jääneet.\n\nTorilta johtavat kiviportaat yleisön kolmesta ovesta teaatterin\neteiseen, johon pilettiluukut ovat sijoitetut. Mosaiikkipermanto, jota\nmeidän käydessämme par'aikaa kalkuteltiin, tulee varmaankin antamaan\nsille hyvin juhlallisen leiman. Marmoriportaita myöten noustaan tästä\ntilavaan parterrikoridooriin, jonka molemmista päistä taas jälleen\nportaat ensi riville johtavat. Itse parterrille ei päästä suoraan\ntakaapäin, vaan sivuilta, joten koridooriin jää kokonainen ehyt seinä\nvastapäätä vestibyyliä, sopiva minkälaisille seinämaalauksille tahansa.\nParterrilla on se muutos toimeenpantu, että käytävä ei ole keskellä,\nvaan molemmilla sivuilla, samoin ei parterriloosheja muualla kuin\nmolemmissa takanurkissa ja kaksi kummallakin puolen -- näyttämön likellä.\nNäistä tulee olemaan erittäin mukava näköala yli salongin; siis sopivat\nkaikille niille, jotka tulevat teaatteriin nähdäkseen -- ja tullakseen\nnähdyiksi.\n\nLämmitystorvet ovat permannossa joka toisen tuolin alla ja\nventtiililaitos katossa, joten ilma saadaan aina pysymään tasaisesti\nlämpimänä. Itse katto komeine sähkökruunuineen ja keveine väreineen\nnäyttää todellakin muhkealta.\n\nParterrilta voimme me myöskin kurkistaa orkesteriin, joka on upotettu\nhuimaavan syvälle. Tästä huomasimme erään huvittavan seurauksen.\n\nKuten tunnettu, on näyttelijäin voimakkaimpia \"efektejä\" tulla lähelle\nramppia, samalla kuin se myös on vaarallisimpia. Näyttelijä vetoo\nsilloin ikäänkuin suoraan yleisöön, asettaen itsensä ikäänkuin\ntarjottimella nähtäväksi. Tällaista tietysti voi vain tehdä silloin\ntällöin ja, jos se oikealla kohdalla tapahtuu, on sen vaikutus myös\naina varma. Uudessa teaatteritalossa tulee ramppiin meneminen olemaan\nvielä vaarallisempaa, juuri tuon yllä mainitsemamme orkesterin syvyyden\nja laajuuden takia. Näyttää ikäänkuin ihminen tuolla kuilun toisella\näärellä vain rukoilisi meidän apuamme yli päästäkseen ja mitä enemmän\nhän puhuu ja gestikuleeraa, sitä varmemmaksi jää tuo vaikutus. Sillä\nemme suinkaan sano, että tämä temppu olisi mahdoton, jos se vaan\ntarpeellisella aistilla suoritetaan.\n\nParterripaikkojen luku on 360, sen pituus 20 m ja leveys 17 1/2 m.\nParterrikoridoori on päädyn puolelta 6 m leveä, sivuilta 3-1/2.\nSivuille ovat myöskin vaatesäiliöt sijoitetut.\n\nMutta kiivetkäämme ensi riville!\n\nSiellä kohtaa meitä samallainen koridoori, joka päädyn puolella on vain\npilareilla lämpiöstä erotettu. Lämpiö itse ei ole suuren suuri, mutta\nkylläkin hauska torille antautuvine parvekkeineen. Kelpaa sinne\nkeväisenä iltana pistäytyä jäätelöä syömään ja itseään ulko-ilmassa\nvilustamaan. Looshipaikkojen luku on noin 120.\n\nToisen rivin varsinaiset portaat ovat suoraan ulkoa, teaatterin\nmolemmilta sivuilta. Toinen rivi on jyrkästi kohoava, tausta melkein\ntoiseksi parterriksi muodostuva. Ainakin etupaikat tulevat olemaan\naivan mainioita. Yhteensä mahtunee tänne lähes puolituhatta henkeä.\nHeillä on oma lämpiönsä ja pari tupakkahuonetta balkongeineen.\n\nKorkeammalle emme enää pääse. Alas laskeutuessamme on meillä täysi syy\nkäydä katsomassa ensi rivin molemmissa päissä olevia loistoloosheja,\njoista toisen takana on kokonainen pieni salonkihuone. Jos sisustus\ntäyttää sen, mitä seinät lupaa, ei näiden tarvitse hävetä korkeitakaan\nvieraita.\n\nVestibyylin alla on parterrin ja ensimmäisen rivin tupakkaravintola,\njosta kyllä voi aikanaan tulla hyvinkin miellyttävä paikka, mutta joka\nnäin keskentekoisena näyttää kaikkea muuta kuin vieraanvaraiselta.\nAlakerrassa ovat myöskin pesu- ja lämmityslaitokset, huoneet\npalvelusväkeä varten j.n.e.\n\nNyt näyttämön puolelle!\n\nSe imponeeraa ehdottomasti. Korkea kuin kirkko, lukemattomine\nsalaperäisine köysineen ja vehkeineen, laskusiltoineen ja\nliikuteltavine ramppeineen, kuuluu se olevan järjestetty viimeisimpien\nnäyttämökokemusten mukaan, joten siis vihdoinkin päästään puhumasta\nnoista Arkadian puutteellisista koneistoista. Leveys on 23 m, syvyys\n17 m, jota paitsi vielä 12 m levyinen takanäyttämö löytyy. Kun siis\ntausta voidaan siirtää läheisimmästäkin katsojasta noin kolmenkymmenen\nmetrin päähän, niin onpa siinä perspektiiviä tarpeeksi. Molempia sivuja\nmyöten juoksevat käytävät, joista ovet puku-, varasto-, kirjasto-, y.m.\nhuoneisiin. Näyttelijöillä on omat huoneensa, johtokunnalla,\njohtajalla, ohjaajalla, ali-ohjaajalla samoin. Useimmat olivat meidän\nkäydessämme lukossa, joten emme niistä voi sen enempää kertoa.\n\nNäyttelijäin pukulooshit ovat kolmessa kerroksessa, neljä kummallakin\npuolen, siis yhteensä 24. Erittäin hauskoilta eivät nämä yhtä, kahta ja\nkolmea henkeä varten aiotut, pakkalaatikontapaiset kammiot juuri näytä,\nmutta ehkäpä ne tulenvalossa, täydellisesti kalustettuina tuntuvat\nhauskemmilta. Ainakin tulee näyttelijöillä täällä olemaan tilaisuus\nrauhassa syventyä tehtäviinsä ennen näyttämölle astumistaan.\n\nVahtimestarin asuntoon päästään samasta ovesta kuin näyttämöllekin,\npäädystä päin vasemmalta puolen. Kun siitä jälleen astut Jumalan\nraikkaasen ilmaan, tunnet varmaankin päässäsi pienen huimauksen,\njuostuasi kaikki nuo koridoorit ja portaat.\n\nUusi teaatteritalo imponeeraa todellakin meikäläisissä oloissa\ntavattomilla suhteillaan.\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISIA KIRJAILIJOITA\n\nPikakuvia\n\n(1909)\n\n\n\n\nESISANA\n\n\nNäiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa\nmuodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden\nkehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa\nvasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia\nmieleen johdattamalla.\n\nNiiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä\nluonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan\nainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä\nsuomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin\nsaakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien\nmuodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille\nkäsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä\nelähyttäneistä aatevirtauksista.\n\nKäsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan,\nolevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja\naineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme\nei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden\nsuoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta\nosoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on\nkulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.\n\nTätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa\npitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta\nalkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön\nerikoista luonteenomaisuutta.\n\n\n\n\nELIAS LÖNNROT\n\n\ns. 9/4 1802 k. 19/3 1884. -- De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine\n(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä\nrunoja ja lauluja 1-4 (1829 -- 31), Om finnarnas magiska medicin (1832),\nKalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836 -- 1837, 1839 -- 1840), Suomalaisen\ntalonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan\nsananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita\nsuomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki\n(1847), Oulun viikkosanomia (1852 -- 53), Om det nordtschudiska språket\n(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen\njäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi\n(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,\n(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866 -- 1880), Suomen kansan\nmuinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.\n\n\nAika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa\nkansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä\nedullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen\nvuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen\nmuinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen\nharrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen\nkoulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja\nGööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa\njohtotähdeksi.\n\nAjan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,\nvastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana\noli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.\n\nSuomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo\nkiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo\nkoonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker\n_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä\nkatkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin\nelämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli\nsyvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.\n\nMyöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen\nBeckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan\nTopelius vanhemmalta.\n\nSuomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko\nheräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen\nvoimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin\nkirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen\nkirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain\nuusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan\nkansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse\nkansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta\nmuinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,\nmaailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon\nkoko kultuuri oli rakentuva.\n\nEpäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se\nsai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan\nkultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen\nmielikuvituksen kirkastamana.\n\nKaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat\nerikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri\nRuotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti\nikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu\nomilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin\nenää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa\nvoitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa\nomalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,\njotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota\nvoi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: \"tämä on suomalaista\".\n\nMitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.\n\nOli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,\njoka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon\nkorotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista\nsivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä\nkielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo\ntahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla\nollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla\nhistoriaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa\nvaltiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla\ntulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta\nja -- nykyisyyttä.\n\nSilloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.\nSilloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa\nja valtiollinen elämänsä.\n\nUnelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri\nuneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen\naavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita\nsamotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen\nyhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja\njoita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on\nne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla\nkyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne\neivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja\nitsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.\nSiellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa \"joku ulkonainen\nperintösivistys vanhoista ajoista\", siellä näyttää kansa hänestä olevan\nvieläkin \"vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa\njälkisukua\".\n\nMikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!\n\nMikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi\nuudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman\ntarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää\nsen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa\nikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli\nelänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!\n\nOn tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan\nkansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka\npersonallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen\nelämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin\nmiehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan\nVäinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin\nyhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä\nolevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa\nmyös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko\nsuomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää\nsuomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.\n\n    \"Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,\n    Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.\"\n\nMutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta\npersonallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman\nsuurta kirjailijapersonallisuutta.\n\nMutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään\nomintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä\nhänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,\nkeräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa\nvaivaa puhuakaan?\n\nNiinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on\ntuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset\nvoivat tehdä \"omintakeisia\" kirjateoksia tukuttain, eikä niissä\nkuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee\nvain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti\nitsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.\n\nUseat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen\nsuurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein\naiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen\nne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.\nHeidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat\nmonen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään\nsuinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita\nja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka\nsommitellut.\n\nNo niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen\nmahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän\nitsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?\n\nTaikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien\nitsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,\nloivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita\nheidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta\nkehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan\ntäydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat\nja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat\nlopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli\nheidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin\nvähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme\nemme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain\nhelleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen\nsiitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa\nja kansansa sielun keralla.\n\nVielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai\nbabylonialaisessa taiteessa.\n\nMutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia\nhyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän\nseurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita\ntuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen\nerämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja\nedelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,\ntuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli\nhänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain\nsen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi\nmestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä\nmuodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.\n\nNäin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle\nmenneisyyden.\n\nMutta sehän oli suuren runoilijan unelma.\n\nTässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,\nettä nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että\nhänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen\nkirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.\nTaikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:\n_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me\ntiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot \"juoksi\" aikoinaan: hän ajoi\ntakaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.\n\nKantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille\nkirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee\nsiinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:\nluonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus\nvaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja\nmissäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri\nkansanrunoudessa.\n\nSama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia\nkansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian\nmuodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa\nkahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä\nruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä\nhänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä\nsuomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme\nnimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.\n\nSen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken\nhetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen\nankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda\nsitä, \"mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille\". Siis\nromantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei\naines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja\noleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei\ntämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä\nvähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin\nharvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja\nesittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,\nsuuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin\njohdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat -- tahi koettavat olla -- vain\nheidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.\n\nKansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen\nkansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen\ntaidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia\nsiitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin\ntarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi\nollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta\nsijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin\nrealismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa\nmerkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina\neräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä\n\"tervettä\" realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda\nolevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,\nettä sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä\nrealismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain\nrunoilijoiden erikois-ominaisuuksia.\n\nSuomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen\nkaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli\nvastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,\nläpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan\nloitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta\nsuppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma\nmielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen\nja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla\nkorpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja\nja -- tietysti kirjan ja paperin avulla -- sommitella vielä suurempia\nkokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin\nviljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme\nlukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä\nesteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.\n\nJos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,\npuuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei\nkukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä\nitsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen\nmakunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan\noutoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää\nluonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,\npainaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava\nkuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.\n\nSamoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän\nhumaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt\nkohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä\nkorkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä\nkehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille\ntaiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn\nsaavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen -- ynnä myös muun\nelämäntyönsä -- kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,\nkirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen\nkirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.\n\nKuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin\nkirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan\nKalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko\nkalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen\nenemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri\npainaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman\nkuolemattomimman kauneuskäsityksensä.\n\nMeille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että\nsiihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,\nkoko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.\n\nHänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen\nluonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,\nyhtä vähän kuin nytkään, todella olisi \"kuin Elias Lönnrot\". Olisipa se\nsiinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!\nMutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa\nkorkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen\nihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.\n\nHän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden\naikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka\noikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen\nkansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka\nsuuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat\nominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.\nHän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli\noppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen\ntiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.\nHänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen\nsuuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta\nherraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,\nsuomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen\nviljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä\njatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen\nsiimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen\nitsetietoon tullut kansallishenki.\n\nElias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen\nominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan\nristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.\n\nKristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta\nparantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että\nelämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia\nvoimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta\njotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli\noikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan\nmaailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä\nvoitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka\nkesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi\nkuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta\nkokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka\noli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,\npiilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.\n\nSama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen\nkultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton\ntiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa\nkorsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan\nvanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen\nasettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli\nniin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin\npukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.\nKuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen\nmahtui koko kansakunta.\n\nHän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä\nsamalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen\nliian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,\nkielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle\nherätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä\nvähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,\nisänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota\nihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen\noman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi\ntähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut\nopettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin\nsuurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi\nhänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,\nosoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen\nalkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden\nPantheonissa.\n\nHän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen\nSuomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.\nHän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja\nsuomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,\npuoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan\nmyöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli\npalannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja\nkainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa\nkultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen\nviivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.\n\n    \"Siitäpä nyt tie menevi.\"\n\n\n\n\nA. OKSANEN\n\n\ns. 7/8 1826 k. 20/11 1889. -- Suometar (1847), Bidrag till finska\nspräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),\nViron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i\nNordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854 -- 1858\n(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä\n(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen\nGrammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),\nSuomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia\ntaikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan\nsananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär\n(1874 -- 75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe\nOlavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,\nvertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der\nNordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan\nkarjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.\n\n\nKokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.\n\nJälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven\npovessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine\nvirkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä\nharvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja\nunelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon\nmuuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa\nmyrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä\nsynnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen\nsuvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli\nkullankirkkaana rakentuva.\n\nSuuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,\nmutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden\najan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen\nkeskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita\nsiihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.\n\n    \"Ja korkeamman kaiun saa\n    sun laulus, synnyinmaa!\"\n\noli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat\nkarsinut, tien osoittanut \"laajemmille laulajille, runsahammille\nrunoille\". Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui\nSnellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.\n\n_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja\nleimuava: _isänmaa_.\n\nMahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka\noikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki\ntämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen\nvallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.\n\nMutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka\nsuuntaan äärettömät näköalat.\n\nJa työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen\nkultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.\nOhjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa\nkauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven\nasiaksi.\n\nJokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut\nmiehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä\nja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella\nylioppilaalla oli todellinen \"runsauden pula\" edessään. Hän tiesi, että\nisänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,\nmiten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja\nkeräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?\nKoetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen\nkeralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen\nlaajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat\noikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama\nsuomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja\nkuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja\njoka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka\ntaholle houkutteli?\n\nNuori \"oppivainen\" Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta\nkorvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,\nkielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta\nniiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi\nääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet\nniin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,\ntosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä\njohdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,\nkansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme\nensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme\n\"epäkansallinen\" kirjailijapersonallisuus.\n\nNäin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi\nmahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin\novat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota\ntaistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden\nvälillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen\nkirjailijain sydämissä.\n\nLönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan\nkansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta\nAhlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään\nympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että\njälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen\noli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan\nyhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut\nobjektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset\nsellaiseksi.\n\nSubjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä\nei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina\netualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä\ntuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.\nobjektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä\ntodistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.\n\nAug. Ahlqvist -- tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan\non häntä runoilijana nimitettävä -- oli voimakas, intohimoinen\ntaiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma\nminänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän\nkuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut\nsuinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin\nniitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän\njuuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei\naina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa\nsisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka\nhänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties\nvoittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli\naina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan\nsyvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä\nkerrostumia.\n\nTuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä\nkiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden\nydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,\nkuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.\nAhlqvist!\n\nTällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa\nmitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä\nylimalkaan \"uhrautua\". Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,\nmerkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin\nvarsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa\nvetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen\nmieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.\n\nNiin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa\nensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.\nMutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,\nkansanrunous ja -- hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut\nmiehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä\nrunoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä\nkahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy\nvaltiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.\n\nHän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei \"pokkuroi\" valtain\nporstuvissa, ei kumartele \"päivän kuulumille\". Hän tuntee itsensä\nisäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen\nja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän\ntuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen\nasiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa\nohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja\nkantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,\nsuomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,\nsitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja\nhän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von\nKonowia, joka \"kiroaa\". Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan\nole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin\nvielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla\nsanoen: \"oksastettavaa\", pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala\nolkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka\nsuomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa\npysymään! Sille hän ärjäisee heti: \"suu kiinni, herra, nyt!\" ja ellei se\nauta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman\nherroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi\nvähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,\neikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.\n\nRunoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs\nsanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista\nluonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren\nesikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa\nsyvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla\ntuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä\nhän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista\nmuovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,\ntämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän\n_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin\nvaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla\nsiloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä\ninhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo\nsyntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.\n\n    \"Mull' onkin puu rosopintaa,\n    myös lienevät höyläni tylsät\",\n\nsaattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,\nse on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän\nyöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee\nja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen\nnykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se\non hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin\nsen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun\nkirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.\n\nSe on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee\njo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa\ntoteutettuina Runebergissa. Runeberg on se \"jättikannel\", jonka\nkaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:\n\"Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.\" Ja runossaan Runebergin muistoksi 6\np. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen\nuskontunnustuksensa.\n\nHän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen\nmaku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.\nSe oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä\nennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien\npovessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen\nkultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli\nm. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen\npaimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip\nCreutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä\nsuomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli\nvain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta\nsamalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien\nkotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi\nmaaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain\nsievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.\n\nTästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin\nkansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä\nkorukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla\nkysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,\n\n    -- -- \"paimenet ja paimenettaretpa,\n    laitumella lammaskarjojansa\n    säännellen vain sävelillä huilun\n    tahi talutellen punapauloin,\n    simoa ja suudelmia söivät.\"\n\nOsoittaessaan, miten\n\n    \"Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,\n    taideniekan taulull' on ihana\",\n\nhän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn\nihailemasta vain\n\n    \"Italian ikiselvää päivää,\n    Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,\n    olemattomia onnenmaita.\"\n\nja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,\njotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli\nniin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.\n\nMutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,\nitsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja\njonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea\npiilevän povessansa.\n\nNousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen\nsydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta\nkohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen \"karun,\nköyhän, pyhän\" syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös\nSuomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:\nKurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,\nAugustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas\nurhoparvi.\n\n    \"Liha on ne meidän lihastamme,\n    veri juuri meidän verestämme\",\n\ntodistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman\nkäsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä\noli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg\noli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta\npuutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja\nsiinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan\noikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset\nihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,\nsilloin olisi kaikki hyvin! \"Runon into, _Runebergin runon_\", sanoo hän\nitse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on\ntuleva jolloin \"kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras\", nimittäin\nruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä \"ruotsiks'\nrunoillehen Runebergin\". -- Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen\nkirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että\nOksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.\n\nOksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta\nvoinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa\nsamaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat\nja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain\nkieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa\nomalla alallaan.\n\nTässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän\ntuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.\nYleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen\nsuomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää\nlausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:\n\n    \"Yksi mieli, yksi kieli\n    Väinön kansan soinnuttaa.\"\n\nHuomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa\nmarseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan\npuhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen\nei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.\nOltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä\nja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen\nvärityksensä.\n\nItse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut\nkysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota\nhänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan\ntemmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä\noli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin\njoutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten\njohtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin\nrohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin\nrakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.\n\nVähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin\nhelottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan\nmorsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_\nuljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä\npoljennolta:\n\n    \"Syksyn kolkko, synkkä ilta\n    kattaa kaupungin ja maan...\"\n\nOksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle\nviljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen\naikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas\ntulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.\n\n\n\n\nALEKSIS KIVI\n\n\ns. 10/10 1834 k. 31/12 1872. -- Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),\nKanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),\nLea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).\n\n\nOksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,\nsuomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös\nhänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei\nkenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse\nhän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella\nylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille\nmaistereille:\n\n    \"Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin\",\n\nhyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli\nsaavuttanut sen \"hovikelpoisuuden\", jota tarvittiin Suomen suureen\noppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko\nsuomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei\nsuinkaan ole vähäksi arvattava.\n\nMutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen\nrotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen\nkirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,\nmistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada \"Runebergin runon\"\nSuomenmaassa \"korkeammin kaikumaan\", -- että juuri hän joutui Aleksis\nKiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.\nTässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi\nollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,\njonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.\nOksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?\n\nTämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen\nheimon sivistyshistoriaan.\n\nEnsimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli\n_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon\nkaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi\nolla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana\nhuomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,\neipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen\nliiaksi kirjailija ja liiaksi -- suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä\nlihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan\nLönnrotilla.\n\nToisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli\nluotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei\nmonenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen\nkirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä\ntalonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli\njotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka\nyksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja\njolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän\nRunebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee\npuoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan\nmahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän\npäähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme\nruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven\npaikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.\n\nMutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän\npäiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut\nyhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän\nsuomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä\nnousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,\njos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa\nsivistys-elämässä.\n\nKolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän\noli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän\nnousi, mutta -- omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,\nmutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa\nsuomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes\ntavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin\nyhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei\nsilloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen\nasianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.\n\"suomalaisuuden työntekijöitä\", joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon\ntärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru\nkirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan\najan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi\nmustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen\njokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä\nväliin, -- samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,\nKullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon\nkyntävää kynää pyörittäneet.\n\nMutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän\nRuneberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,\neikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa\nsuomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä\nhuumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja\nromantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja\nmonumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa\ntodellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun\naavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta\nAleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,\nyksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että\noltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,\nvaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan\nkirjallisuudessa?\n\nToiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen\noli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen\nesteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa\nkanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,\nmiksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen\naikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.\n\nRuneberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn\nkirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja\nisänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta\nmuodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.\nSen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista\nkeskitietä: olla \"terveesti\" realistista, mutta myöskin \"terveesti\"\nromantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,\njuhlavaatteissaan.\n\nNyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.\nHänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin\nRunebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi\nsuorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli\nkammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän\noli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka\nnähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille\nmitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.\n_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis\nKiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka\nharrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja \"mallikelpoista\" käyttelyä. Ja\nentä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_\nmitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka\npaikoin lyyrillisistäkin aineksista.\n\nKaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus\nperinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme\nperustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän\ntragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_\nrajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee\nlyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja\npäivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen\nkertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden\nhuipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,\njota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.\nLaulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas\nkorrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,\nraamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi\nhämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja\nihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,\nshakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_\nesim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän\nveljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri\nkuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.\n\nKuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon\nhänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,\ntodistaa tuo tunnettu lause \"ruhtinattaresta ryysyvaatteissa\", jolla\nanteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat\nja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin\nhänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään \"Kypron\nprinsessa\", vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman\nhaavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.\n\nSitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella\nrohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden\nkenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa\nhenkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja\nkriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi\nasettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin\nhän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan\nrunouden kauneudet täysin tajuavansa.\n\nMutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä\najastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös\nkirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: \"säkeniä\". Mutta\nKiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan\nlakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka\ntarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä \"ahkera on alla\ntyö\", vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava\ntakkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka\nääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,\nmutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun\nyksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli\nkieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan\ntäytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa\nmaassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden\nkirjallisen tunnustuksen.\n\nOnko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin\nkansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden\npiiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä\nKalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.\n\nOksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut\nsuomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut \"Suomen suureen\noppisaliin\", istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten\njalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja\nsävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille\nalkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja\nCervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä\nsyvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen\nmielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään\nvyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon\nopetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei\ntullut -- professoria.\n\nAleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen\nitsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen\nkansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia\nilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan\njotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien\nentisten arvojen uudesta-arvioimista.\n\nEnimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän\nkuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin\nsaadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.\n\nRunebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän\noli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen\nmaailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut\nkirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden\nharrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen\nmaaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman\nettä hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä\nviivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,\njoskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.\n_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä\nristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on\nlaita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen\npappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan\n_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,\njoissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.\nKorkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän\nyhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,\neepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen\nkehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja \"terveen\"\nrealisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,\nplastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja\nvaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,\nmuinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen\nmaa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.\n\nRunebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo\nparhaiten -- sankareita.\n\nAleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat\nRunebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen\ntaikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi\ninhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla\ntäsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri\n_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä\nsilmiinpistävimmin.\n\nAleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan\nvallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja\ntäten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se\nsaattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen\nkäsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään\nkirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän\ntodella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän\nuskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän\nsen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä\nvaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,\netupäässä juuri -- Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin\nRuneberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille\narkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin\nkiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan\nsuuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla\nja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti\ntosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista\nääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin\nniin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä\ntekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on\nniissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa\nsuomalaisen kansallishengen mukaisesti.\n\nEpäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,\njonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman\ntäydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,\nluonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,\nniinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan\nkeveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain\nsen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo\nasuttujen seutujen, Hämeen \"kultaisten maanteiden\", kyläraittien\nkiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon\nvanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen\nkylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,\nlämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine\nkoirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine\nlantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,\nkaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi\nherahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä\nautuaitten asuinsijoille.\n\nEntäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,\nleikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,\ntappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen\nja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,\nlautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa\ntässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti\nkylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka\nseisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,\njosta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu\nvähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki\nhän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki -- mustalaisetkin -- ovat\nyhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei\nole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa\nelämäntarkoitustaan.\n\nTässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä\nkeskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen \"pyhä\" ja \"pyörryttävä\"\nsini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se\non hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia\npiirteitä. Täällä hän on täysi realisti.\n\nMutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee\nhänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on\njättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee\nkunnaalle ja \"katsoo pohjoiseen\", hänen mielensä täyttää haikea ikävä\npois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.\nHän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee \"metsän pyörryttäviä saleja\"\nsamoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan\nluonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne \"tuskaa tietämisen\". Siellä\nhän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää\nhyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman\nikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden\nkaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen\ntyydytyksensä.\n\nMetsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa\nkaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä\nhänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,\nsiellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi\nihmiseksi.\n\n_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan\nluonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut\ntämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon\nalkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä\nhänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,\nalkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.\n\nMutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi\nrealisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata\nmennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,\nyhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun\nuhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,\njoista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin\nHelsingistä singahtaa. -- Siinä on Kiven huippu suomalaiseen\nkultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen\nherätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,\nitsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on\nSuomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan\ntäydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita\nyhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja\nomassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.\nRuneberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,\nkatsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin\nmonisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,\nomana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa\ntöllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit\nrikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli\nkansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta\nristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää\nvain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän\nkansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain\nOksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi\npuhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla\nsykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren\ntaiteen oikea kotisija.\n\n    \"Tässä istun,\n    teen ihmisiä,\n    kuvani mukaan.\"\n\nJokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen\nsuureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin\npersonallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa\nikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis\nKiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:\n_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin\nkotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli\nlisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,\nomista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut\nkumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan\nsuonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään\nluonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa\nkuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen\nomaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:\n\n    \"kuunnella kehrääjälintuu\".\n\nSilloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha\nvirsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin \"sunnuntai-lakeissa\"\ntuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin\nkuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta\nmielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven\nrunoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja\nkatoavaisuudesta.\n\nIlman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle\nsuomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen\nväkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.\n\n\n\n\nYRJÖ KOSKINEN\n\n\ns. 10/12 1830 k. 13/11 1903. -- Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),\nLäseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt\nja tapaukset (1857 -- 59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära\n(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika\nPariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan\nhistoriasta (1865 -- 67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur\nl'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan\nhistoriassa (1869 -- 73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen\nitsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta\n(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus\nmaanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.\n\n\nAleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera\ntoisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se\nyksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa\n1870-luvun kynnyksellä.\n\nAivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä\nmahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa\nauktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden\nmiehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa\nsuomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja\nsivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden\nkaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen\ntoimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.\n\nKirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin\nmainittava.\n\nHänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen\nkirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.\nKuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä\nhänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.\nOksasen kanssa muodostavat.\n\nEdellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö\nKoskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen\nverran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat\nsellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen\nnovelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa\nja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.\nUranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa\nhistorioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä\nhänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen\nläpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen\nhistoriallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren\nkirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen\nkirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava\nyhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.\n\nHänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan\nenemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran\nsuomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka\nmuuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen\nja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin\nsuhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan\n\"yksi mieli yksi kieli\" ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_\ninkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,\ntoinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.\n\nYrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin\noppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa\najatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä\nmuuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee\nsyrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän\nylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään \"kiitollisuuden\nvelkoja\" kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,\njoista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai\nkalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.\nPoliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman\nmielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen\nrotutunteen nimessä oli kysynyt: \"Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän\nmaata johdattaa?\" nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin\nkun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä\nsyrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä\nsuomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä\nniin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.\n\nEpäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen\nlähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen\naiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut\nmikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen\näärimmäinen johtopäätös.\n\nMyöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja\nyksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta\nhän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen\ntulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli\nSnellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas\nja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen\nkaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti\nonnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle\nvälttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään\nollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi\nsiitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt \"surkeoita\nsukulaisiamme\", kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.\nVenäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän\nkohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin\nsiunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä\ngermaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt\ntodellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi\ntuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä\nsiinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi\neikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?\n\nPunaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.\n\"Älkää sammuttako kynttilöitä!\" varoittaa hän esim. runossaan _Päivä\nkoittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria\nmaasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan\nja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan\nsuomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä\nmilloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat\nmiltei sananparreksi muuttuneet (\"Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina\nvaan\" j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten\nkorvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.\n1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin \"kuus ja\nkoivu\". Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin\nOksanen -- jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen --\nsanoo: \"Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen\n_Lützin_ kenttä ja _Narvan_ tanner on\" j.n.e. Hän on sivistyksellisessä\nsuhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (\"blott barbarit var en\ngång fosterländskt\"): \"juur' ominainen heill' on raakuuskin\", nimittäin\nvoguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään\nnähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava\nnöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa -- samoin kuin sen\nkirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä\nlatuja -- ennenkuin se voisi yhtyä \"yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,\nsopusointuiseksi Suomenmaaksi\" päälletunkevaa venäläisyyttä\nvastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.\n\nTämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,\nja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista\nkultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat\nsukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin\nkanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi\nhengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät\nnäköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää\nCastrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että \"liian äkillisesti ajamalla\npois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle\". On\ntehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä\nvarten. -- Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin\nalkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan\nerimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden\nmuovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin\nerottaneet.\n\nYrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei\nehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka\nruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:\n\"tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään\". Hän\nottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei\nvoida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin\nsivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja\n\"vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan\"\n(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen\nSnellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: \"teko olen ma\naivojes aatteen\". Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen\ntäytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen\njohtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin\ntakaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin\ndityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:\n\n    \"Omanpa henkeni kieltä ne puhuu\n    honkain humina ja luonto ja muu...\"\n\n\n\n\nKAARLO BERGBOM\n\n\ns. 2/10 1847 k. 17/12 1905. -- Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):\nBelsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),\nAarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska\ndramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.\n\n\nToinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole\nunohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä\njää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä\nsitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi\nsiinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.\n\nHänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi\nkirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on\nseisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä\nvastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,\nJulian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa\naikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,\ntavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat\ntämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia\nominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen\nylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka\nennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti\ntunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen\npohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti\nmerkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,\nkankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä\nsellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun\nmuistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen\nintelligensin huipulla, sen \"suuren nurkkakunnan\", jota -- hänen omien\nivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista -- \"sanotaan maamme\nsivistyneeksi yleisöksi\". Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,\nensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä\nkirjallisuudessa.\n\nSellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain\nkiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia\nkaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:\noopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,\nCygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä\nKirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja\ntutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei\narvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville\nkirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten\nnäytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,\npuhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_\nkyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin\nmielellään saattoi hänet edustamaan n.s. \"valistuneen yksinvaltiaan\"\nperikuvaa.\n\nBergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen -- ja\nmielestäni pääasiallisen -- viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän\njoskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön\nseura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä\nläpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan\nsarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on\nse itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen\nympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:\njalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa\n(\"mesalliansissa\") pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,\njoka päivät pitkät saa kuulla siitä \"helliä viittauksia\", poika Feodor\n\"pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka\nmielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin\", sekä\ntytär Constance, \"sivistyneen fröökinän\" ihanne, puhuva viittä kieltä,\n\"käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä\nja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan\nfranskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä\nrunollisuudesta -- on täydellinen\", päättää tekijä myrkyllisen\nluonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain\nranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset\nsanat kuin \"paali\", \"valkoinen tyllihame\", \"luutnantti Dunasjeff\",\n\"ensimäinen valssi\", \"Mirgorodin rykmentti\" y.m. muodostavat. Venäläinen\nupseeristo on naisten aurinko, se, \"jonka ympäri heidän unelmansa\nplaneetteina kiersivät\", ja tärkeimmät kysymykset taas -- tosin ennen\ntanssijaisia -- esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää\nsiihen vielä \"Puolan kaunotarten kuningatar\", everstinrouva Vanda\nLubomirska -- \"kaksi tulta saihkyvää silmää\", hartiat \"kuin Canovan\nveistämät\" (tietysti Canovan!) -- ja vanha suomalainen\nkanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on\nvalmis, tuo \"ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku\", jossa\npäähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on \"niin ihanaa\nkuulla suomalaista ääntä\" nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä\nole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen\nmuukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja\njonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa\ntaisteluun ainakin edellistä vastaan?\n\nNovellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole\nvähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda\nLubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi\nnälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota\nhän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin\nluona!\n\nOn vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on\nitsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja\nvastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun\nlaulusta -- \"hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten\ntalvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta\nlevottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta\"\nj.n.e. -- taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan\nalla \"mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan\nkuningattaren näköinen\".\n\nSangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli\n_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on\npainanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus\nromantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka\nlakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten\n\"sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita\nviimeksi olin lukenut\". Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä \"Yön\nhattaroita\", muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,\nmuutamat \"vanhat virnakat\", jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja\nkalpeata laihuuttaan \"varsin viehättävänä\" ja \"muutamat nuorukaiset,\njotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan\neriskummallisuutta\", julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni\nWerther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa\nsisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan\nvuotta ulkomailla, suutelee milloin \"Turjan punaverisiä, milloin\nEspanjan ruskeita kaunottaria\", ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,\non Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä\nentistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole\nalkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti\nkun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne \"väljähtyvät\", ja\nhänen teoksissaan tulevat \"muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja\nlausetavat selvästi näkyviin\". Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä\nitselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita\noloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa \"mahdottomaksi kaikkeen\nrunoiluun\".\n\n_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin\ntaideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen\nironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.\nSen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien \"draamallinen\"\nasettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,\nhuippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,\nsielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat\ntekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä\ntunnusmerkilliset.\n\n\n\n\nSUONIO\n\n\ns. 19/5 1835 k. 28/3 1888. -- Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun\ntarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana\n(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),\nHelmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869 -- 1880),\nKertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),\nVirolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),\nViron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen\nkuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),\nSuomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),\nSuomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia\ntekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan\ntoisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle\nKrohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)\ny.m. y.m.\n\n\nSiitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo\nBergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille\nniin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään\nSuonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.\n\nHänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen\nsyntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta\nhänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän\nvoinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.\nHänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja\nsellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa\nsuomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei\nluonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan\noman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen\npaikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis\nKiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän\noikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä\nylempänä.\n\nMyöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio\nkiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena\nyleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.\n\nSuonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi\naines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,\nvakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.\n\nKiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.\nNiiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut\nElias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa\nhahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia\nmaamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli\nollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,\nmiehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen\nedelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen\ninhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa\nsuhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen\nlaulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen\nruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka\ntässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas\nsäilyttääkseen oman itsenäisyytensä.\n\nYhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,\nheidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta\nlaajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,\nvaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja\nyksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he\novat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,\nkumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun\ntarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa\nTopeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä\nisänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä\nluonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten\ntaistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.\nVoimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin -- ei\nkoskaan liian syviin -- päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.\nMilloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.\nMikään ei voi olla heille vieraampaa kuin \"taide taiteen vuoksi\". He\ntekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.\n\nSiinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka\non kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.\n\nRunoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän\ntietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin\nsuhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_\nrunouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei\nsamassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo\nennen häntä ovat olemassa.\n\nParhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun\nhän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä\npuuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän\ntavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään\nhoukuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.\nHänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka\nsäteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten\npäitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät\npalaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.\n\nMutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa\nkirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka\njuuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta\non kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,\nhuvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen\nkuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_\ny.m.\n\nilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin\nsuurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä\nkansan sydämiin.\n\nTäytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista\ntoimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,\nmutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman\nkirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen\nkirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan\naikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan\nkirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne\nsittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen\npoikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi\nviimeistelee. -- Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan\nkevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.\n\nKaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista\ntyökykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa\ntoimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän\nhänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna\nanteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen\nmieli itsensä kokonaan miehelle antautua.\n\nVoisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio\nomassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,\nmyös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita\nja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.\nMiesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi\nkultainen ja paljon painava neuvo:\n\n    \"Pää pystyyn vaan!\n    Sä olet mies, et halpa mato maan!\" j.n.e.\n\nMihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion\nrunous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,\nhelppotajuisena ja -- hiukan kiusallisessa määrässä -- myös\nhelppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota\ntoivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä\nsävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.\nKaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän\ntahtookin olla vain \"varpunen\", joka vaikenee kevään virkeämpien\nlaululintujen saapuessa.\n\nNäin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion\nlaulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,\njosta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään\nvanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se\nromantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen\ntuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,\nettä siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena\nja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille\nvoimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan\nnimitti jumalaksi.\n\n\n\n\nA. MEURMAN\n\n\ns. 9/10 1826 k. 17/1 1909. -- Om folkskolans organisation (1856),\nHelsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),\nVeroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja\nyleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland\n(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),\nEhtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi\nviralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän\nkysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.\n\n\nVieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen\nratsutilallisten kruunaamaton kuningas, \"Kangasalan karhu\",\nkunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka\nainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.\n\nSuomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa\nvarsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,\njolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen \"nuoren Suomen\"\nkirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen\nsanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan\nkeskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen\npiiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.\n\nHän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,\nkansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut\nhänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka\nSuoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö\nKoskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä\nylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka\nvoivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.\nMutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman\naineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja\nmaan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään\nja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.\nJa nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan\nmitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,\ntakoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan\nkyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.\nSe on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten\nkynäniekkain keskuudessa.\n\nHän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja\nvahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo\nmissään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.\nKaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on\njo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki\ntukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat\ntikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo\nammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille\npystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään \"turpeesen kiinnitetty\"\nsielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen\naikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien\nelämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja\nkansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan\ndualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,\njossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa\nitseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen\nmaailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on\nniin sattuvilla sanoilla määritellyt: \"Samalla kylvää perunoita ja luoda\naatteen maailmoita.\" Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka\n_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.\n\nErittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle\novat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880\njulkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys\nmaailmaan eikä vaan \"maailmassa\"_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle\ntunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta\nsyrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen\nvain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä\nesiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen\nja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä\nkäytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,\nvaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme\nVapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.\n\"Uskonnon ydin\", sanoo hän, \"ei ole muutettava, mutta uskonnon\npiintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.\" Samaan oli hänen\nmielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain\nsärkenyt piintyneet vanhat lakimuodot. -- Missä määrin tämä käsityskanta\nlienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,\njääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien\nMeurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista\nuudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan\nvanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa\nansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla\nlogiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen\nja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa\njokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella\nsuurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.\n\nEdellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu\nristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa\npolitiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.\nKristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen\nisänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin\naikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,\nkaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen\njumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole \"tästä maailmasta\".\nKristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin\ninhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka\n\"lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,\njoka lukee messuja\", miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka\n\"seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman\nraskaassa työssä\". Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että\n\"varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut\nraskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin\ntuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä\nsulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa\".\n\nLuonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon\nuskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että\nkansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen\nesivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan\nkeisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.\nKristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja\nsuorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti\nvaltiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen\nsenaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan\nkansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja\nneljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän\nvaltiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.\n\nNäin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien \"oikea-uskoisten\"\neittämätön oraakkeli, kaikkien \"oikeamielisten\" kansalaisten päämies,\nkaikkien \"oikeasti-ajattelevien\" auktoriteetti. Se on sangen paljon\nsanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän\nkirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien\n\"tosisuomalaisten\" pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse\nmyöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa\n\"hengellisesti vaivaisille\", oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.\nKyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_\nsuinkin levisivät.\n\nMeurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,\naina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän\naineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.\nPolemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin\nnautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten\nkäytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa\nvallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta\nkultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia\nraamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä\nalkulähteestä, alkaa \"irokeesi-ystävistä\" ja lopettaa vihoviimeisten\naikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli\nsuomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka\ntyöpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta\nsilmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä\nnisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.\n\nInhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän\nkysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo\ntutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena\nmiksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet\nmaamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.\n\n\n\n\nPIETARI PÄIVÄRINTA\n\n\ns. 18/9 1827. -- Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän\nhavainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),\nTintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja\nmuut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä\n(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen\nseuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia\n(1903) y.m.\n\n\nSuomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä\nsyvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä\nkohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi\nluonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo\nsen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään\nkansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan\nkirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari\nPäivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa -- ja\njo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa -- havaitaan.\n\nPäivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi\nlopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin\nsanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme\nkuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut\nmaalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen\npsykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,\nrotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,\nympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta\nsuomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,\nhenkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava\nsuomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu\nukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.\n\nPäivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut\nkerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin\nainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen\nlapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on\nhänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja\nkirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa\npääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,\njoita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.\nSattuma -- tapaturmainen sairaus -- tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on\njo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen\ntalonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_\nlopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden\nkaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän\nkäteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa\njulkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina\nsielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri -- Pietari Päivärinta.\n\nOlkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen\nsivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta\nnousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi\nvoinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita\nmaanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari\nPäivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan\nkirjallisuushistoriassa.\n\nEdistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei\nniin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta\nympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse\nnoussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon\nkansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on \"ylös-otettu sekä herroilta että\ntalonpojilta\". Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen\nensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen \"rehellisen,\nsuomalaisen, talonpoikaisen perheenisän\" perikuva, jonka \"tunnustus\"\nhänen -- sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton -- elämäkertansa pyytää\nolla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että\netäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle\nkokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä\nläpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin\nmenneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja\neletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen\nkuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja\nopetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa\nkehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.\nHänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin\nmoraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä\npuhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja\njärjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen\nhyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari\nPäivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti\ntavoittelee.\n\nJa tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee\nmeidän eteemme kirjavia kuvia siitä \"entisestä hyvästä ajasta\", joka\nvallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään\nhenkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,\ntappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita\nluettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat\nJuteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli\nluonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien\nja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko\nkukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,\nterveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.\nHalla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä\nvieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia\nnävertämään.\n\nEtelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran\nsuotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan\ntila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen\ntämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se\njuuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin\nlaajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,\nmiksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja\nsivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän\nitsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon\njalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan\njuuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä. -- Kiven runous käsitettiin\nymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.\n\nOnneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat\nmetsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon\nkansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,\nsaattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään\nraakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten\nsiveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,\npalveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan\nmoraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan\n_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa\nPäivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti\noman kirjallisen uskontunnustuksensa.\n\nSe on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin\npelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen\njumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.\nOlihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi\nkohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan\ntaika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli\ntaisteltava. Miksi näitä \"loruja\" nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,\nniitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan\nsuomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla\nmielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle\nkykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,\nmiten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia\nmuinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä\nseisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri\nkaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä\nhyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten\njohdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken\nkirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle\nmyöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen\nhistorian selvittämistä!\n\nKalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut\neikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien\nkäsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:\n_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,\njota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia\nhaarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin\nmyös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.\n\nSiinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa\noikeutuksen.\n\nKansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.\nMikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa\nja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo\nPäivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen\nmielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti\nvasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se\nkuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja\nhyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin\nelinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon\ntoiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä\nilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin\npäämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate\nkantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,\nvuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän\nevankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret\nRunebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen\nidealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä\nkirjallista toimintaa on perustettu.\n\nValaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen\ntiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän\njo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_\nsuomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven\nPaavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita\nRunebergin teoksista, esim. \"vaikka kokee, eipä hylkää Herra\", ja\nselittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen\nkautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,\nkaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_\nkuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu\nkaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen\nkansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,\nettä se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,\nsuuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen\nkristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu\nmiltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina -- vaikka ilman tämän\nrunollisuutta -- ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein\nsananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin\nlukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt\nluettavansa. -- Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari\nPäivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen\ntalonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja\nRunebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.\n\nTietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan\nsellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon\nkäytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja\nyliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa\nja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän\ntarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle\nlähimmälle ympäristölleen. -- \"Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä\",\nvalittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään\nnähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle\n_opettanut_.\n\nEi ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari\nPäivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa\nlukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli\nolemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät\npolvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti\ntullessaan sellaista harrastusta, että \"metsäteitten varret olivat\ntalvella kirjoitetut täpitäyteen\": se oli halvin koekenttä silloisen\n\"nuoren Suomen\" kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli\nniin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä\nodotettiin. \"Me emme vähääkään tienneet sitä silloin\", sanoo Päivärinta,\n\"että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan\nruokkimaan\" tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun\nviikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä\nvalistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,\nsitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten\nylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia\nluonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja\nterveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa\nvastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.\n\nHän tahtoo myöskin olla eräänlainen \"talonpojan kotilääkäri\" ja onkin\nsitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä\naineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen\n_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon\ntekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan\npirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,\nkuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten\n_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla\ntekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.\nKaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta\nlämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii\nHerodotoksen tapaisia huudahduksia: \"Kah, kuinka ihminen on\nhajamielinen!\" Pitihän puhua siitä ja siitä, \"ja nyt olen kaikenni\nmennyt pois aineestani\".\n\nPuhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen\nerinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti\ntosia -- joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa\ntodellisia -- ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton\ntaiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten\n_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta\nlukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,\nelävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan\nmerkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän\nkuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen\nromantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on\nluonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari\nPäivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen\nalkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista\nkertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven\ntapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta\nja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin\ntäydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii\nitselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.\n\nHarva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus\nsaattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa\nheiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista\nkokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen\nsuhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan\nja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen\nhiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.\nEntä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen\nMatilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle\nseuraavan erinomaisen esirukouksen:\n\n    \"Mik' on riista, tavara?\n    Lika, multa katoova.\n    Rikas pian köyhtyy kyll',\n    murhe myöt' on molemmill'.\"\n\nEntä Puutteen Matin oma psykologia sitten? \"Hän on hyvä kirkon mies ja\ntoimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia\", on Matti tuuminut jo\neläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,\nsilloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen\narkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut\nsanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut\n_väärin_, sillä \"laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää\". Mutta\nkuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin\nerilaista elämäntarinaa. \"Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä\nelämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten\nympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana\nryöstön tulosta eli toinen.\" \"Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä\nja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,\nalastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua\nluontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja\nyhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,\nnääntyvänä elämän raskaan painon alla.\"\n\nTässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta\nkansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta\ntasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo\nvapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka\nsiveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen\nyhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja\nsen tekopyhiin palvelijoihin.\n\n\n\n\nJ.H. ERKKO\n\n\ns. 16/1 1849 k. 16/11 1906. -- Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),\nKokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),\nValittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,\n1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),\nUskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan\nvarrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),\nSuomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja\n(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.\n\n\nSuomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen\nensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.\nPaitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin\nSuomen kansa itse, paitsi papiston -- ainoan suomenkielisen sivistyneen\nsäädyn, mikä oli olemassa -- viljelemää hengellistä ja historiallista\nrunoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu\nvuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia\nja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän \"oppineen\"\nettä \"oppimattoman\" esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen\nhuippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät\ntoiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael\nAgricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat\nJuteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,\ntoiselta puolen taas ne, jotka itse \"Kalevalan kaskesmailta\" uudemman\nkansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari\nMakkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen\nkautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen\nlaulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä \"sakene\"\nvaltiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla\nasuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,\nyksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen\ntaidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä\nkauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan\nahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän\nkuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden\nongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden\naamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen\nkirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko\nsuomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous\nvihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla\nobjektivisemmilla taidekeinoillaan.\n\nOlemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,\nsuomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä\njatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin\nmerkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,\nPietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset\nsuomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa\nsynnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,\nraittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset\nyhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja\nkunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten\naikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan\naineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan\ntunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla\naloilla suoritettava.\n\nOllaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut\njättiläis-askeleen eteenpäin.\n\nEnsimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen\nlaajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta -- aina myönteisestä, ei\nkoskaan kielteisestä -- on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton\nsielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen\nvuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta\nuudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin\nniiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja\nyhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä\nsopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän\nvalmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen\nalalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin\ntäysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä\n1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen\naikakautensa kirjallisista edustajista. \"Nuori\" ja \"vanha\" Suomi lyövät\nhänessä kättä toisilleen.\n\nJ.H. Erkko kuuluu \"vanhaan\" Suomeen siinä merkityksessä, että hänen\nrunoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille\naines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_\novat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin\nKanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen\n_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:\njälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä\ntunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.\nHänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta\nja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä\naivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus\n\"pilvin varjot vaeltavat\", mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana\ntaivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.\n\nTästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla\njulkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen\nluonteensa mukainen -- ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen\nmukainen -- tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten\nmielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun\nalkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset\nalkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin\npyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen\nlaulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,\n_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja\nsuorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,\nensimmäinen \"nuoren\" Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää\ntahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei\ntahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään\nja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_\nkohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin\naurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä\nseuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja\nvoimakkaamman selvyyden sielulleen.\n\nHänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena\nkuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä\niankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,\nusko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän\nluonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin\nkoskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei\nolekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.\nSe muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi\ntoimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä\nrohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.\n\nAluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä\nhiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma\n_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,\nliian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.\nJ.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä\nsyvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti\nja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta\nsiihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen\ntyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan\nsaakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille\nmielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi\nsijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän\nvoi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän\nseppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän\nvoi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman\nelämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen\ntahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa\nkalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt\nmereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: \"Kansa,\nnyt olen omasi!\" Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä\nresignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset\nsyntysanat: \"Yhteisvoimin yhteistyöhön!\"\n\n_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle\nromantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden\nensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä\nhedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista\nmietiskelyistään.\n\n_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan\ntraagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia\nvaltoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on\nsyntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt\ntahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on\nJ.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen\ntarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,\ntaruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen\nyhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain\nsosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan\nihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,\nja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi\nkuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:\n\n    \"Minut myrkytti elämä,\n    minä myrkytän elämän\",\n\nhuomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan\nkatsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin\nelämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on\nvälttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle\nkehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla \"suurin sankareista\", mutta\norjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut\nvahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan\n\"voiton yhteisen eduksi\", ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei\nole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:\n\n    \"Yhteisistä tee eduista\n    työväksi osalliseksi,\n    teetpä sen vapaaksi kohta\",\n\nlausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen \"kesyjen\nyhteiskunnan\", jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:\n_itsehillitseminen_.\n\nTässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.\nLuonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä\nkelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän\nkuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän\nopi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken\nkansan yhteisen hyvän palvelukseen.\n\nOsa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen \"kuninkaan\nsormuksen\" kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa\nnimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa\nasuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon\nmielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo\nkaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan\nonnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat\netsineet \"sukuetuja\". Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.\n\n_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti \"vanhan\"\nSuomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä\nmaailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,\njoka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä\nmaailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.\nSiinä on Erkko taas sikäli \"nuoren\" Suomen mies, että hän\nvapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan\ntuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on\nsen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta\nhaudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen\njohtopäätös. -- Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin\npäivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.\n\nKuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa\nvarten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä\nlähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan\nvapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan\nvierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa\nedes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain\norjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia\nyhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä\nvapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta\nvapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten\nsisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain\nvapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö\nvapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,\ns.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.\n\nUudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava\nja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,\nRunoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt\nkeskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan\nkahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta\nkalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin\nkonsanaan \"vanha\" Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin\nkonsanaan \"nuori\" Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi\nkansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen\nSuomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään\nuusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset\nlöytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne\novat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti\nsydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.\nAineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn\nkauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa\nrunoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta\npyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat\n_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä\npuhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata\njokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa\nsivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata\nkohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen\nsuomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan\ntaistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta\nvastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole\nlaajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,\nedistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen\nkaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan\nLönnrot oli ollut omassaan.\n\nTältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen\nmaalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen\nlaulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien\nsiivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina\nomaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen\nkauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, \"valon sankari väkevä\",\nnuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja\nylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä\nijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.\nraittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja\nBakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on\ndityrambisessa hurmauksessaan todellakin -- dionysolainen. Tältä pohjalta\nhän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen\ntyöväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,\nkirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu\n\"Pellervon\" päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset\nmielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:\n\n    \"Suomi on tehtävä Amerikaksi,\n    vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.\"\n\nEi edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien\nmerentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat\nvain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin\nlevittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.\n\nEpäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,\njonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden\nihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,\nsaattoivat Runebergin suulla laulaa: \"On maamme köyhä, siksi jää\",\nihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä\nhyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan\nja \"karstaisen kurkihirren\" alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa\nSuomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote\nsuoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla\nhänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään\ntodellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.\n\nEpäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä\npaimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä\nsellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,\nhaaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,\nettä hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen\ntajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia\nelämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa\nesineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat\njääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan\nparhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.\n\nTaiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden\nääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti\nOksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,\nintiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta\nse käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,\njokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on\nensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta\nviimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti\n\"epäpitkien rivien\" houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen\nkirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen\nvahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,\nsointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan\nkalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun\npoistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden\nsuomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä\nkirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan\njuopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,\nsuoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.\nesikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin\nmäärin käynyt selville edellisestä.\n\nHänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja\nJuteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä\nvirsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen\nvanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,\nmikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen\nklassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä\nkehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa\nmäärässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi\nsuomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta\npohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen\nkultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas\nnykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.\n\nJ.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä\njoku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen\nkansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo\nkirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy\nkansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:\n\n    \"kesken hankien ja jään\n    kantaa henki tähkäpään.\"\n\n\n\n\nKAARLO KRAMSU\n\n\ns. 22/12 1855 k. 26/8 1895. -- Runoelmia (1878, 1887).\n\n\nNiinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen\nrunoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu\nja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,\nhänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä\ntraagillinen. Hänen tuotantonsa -- vain ohut runovihkonen, jonka hän\nsitten laajentaa -- ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän\ntulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina\nmuodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia\nilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.\n\nMutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö\nKaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku\ntulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden\nkultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä\nmyös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma\npuustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua\nriutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole\nsuonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole\nhuumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,\nkarskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.\nKaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse\nKullervon tarina Kalevalassa -- muuten Suomen kirjallisuuden\ntraagillisin -- vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja\nvärikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_\ntragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien\nrytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,\nniin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen\nkirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta\nmuistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen\nrunous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta\nhänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes\njoksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas\nmielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo\nsellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa\nelämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole\nedes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä\nvivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.\nHänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo\nsitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen\nsäkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään\n\"runotilkkimiä\". Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,\nmutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden\nsävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä\ntuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.\n\nTotisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään\nkolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.\n\nJos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen\nkansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja \"soitto on suruista\ntehty\", on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta\ntuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu\ntuntenut sitä \"kauhua tyhjyyden\", josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen\nleivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään\nja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä \"kylmät ja synkät\", ja itselleen\nsaman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä\ntuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei\nmuulla, niin ainakin \"ikävyydellä ja hämäryydellä\", tuolla omalla\nkalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin\nhetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole\nkaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen\noma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus\n_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:\n\n    \"Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,\n    mut synkempi vielä on eloni tie...\"\n\nSe on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan\ntaidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä\nlähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa\ntuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut \"onneton\", kenen elämä ei ole\ntuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:\n\n    \"ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä\",\n\nniin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman\nmitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse\nvertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella\npilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää\nluojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän\nvoisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa\nsiihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.\nSe on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma\nsyntyy kuin itsestään.\n\nVerratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag\nmidnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa\navunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se\nvaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä\nelämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva\npimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,\njoka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu\nhukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole\nmitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan\nyksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin\ntoinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole\nsyytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina\nollut yhtä toivotonta.\n\nRuno _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on\netäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,\npolku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä\nsuojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti\nonneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa\nkuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen. -- Joku toinen runoilija\nlopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä\nkerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä\n\n    \"ken lepohon itsensä heittää,\n    on kuollut jo eläissään.\"\n\nSiis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy\nelää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan\nlöydä sitä. -- Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen\ntunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.\n\nKaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä\nvoidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen\ntaiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä\njo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo\nkeveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi\nettä se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen\nulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin\nmaailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille\njakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:\nhänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta\ntunnelmapohjastaan.\n\nSyvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että\nse ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä\ntässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä\nsyvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo\nnimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se \"iloinen vai\nsuruinen\". Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän\najattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos\npäivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos\nmurhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan \"se\non myös muiston syy\". Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva\nhänen kerällään. \"Se minun on!\" huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä\nmitään eikä saa tietää mitään, sillä -- tekijä ei runon lopussakaan sano\nsitä.\n\nMikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,\nsillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä\ntarkoitimme.\n\nEikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle\nkuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan\n_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,\nvaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini\nsanoo: \"Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla\", ja kutsuu heitä\nelämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään \"iloll' ihanalla\".\nJos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki\n\"unten häilyvä parvi\" vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole\nKramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista\nsäveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka\nväkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä\ntuntuukaan, ja juuri sen vuoksi -- sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää\njäljelle vain: pullo, joka jo on \"puolillaan\". Nopeasti on se juotava\npohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja\nkantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee\nselvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei\nhiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin\ntapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole \"viininlehviä\nhiuksissaan\", _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle\nvain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa\nhäntä.\n\nSentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)\nylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,\nsillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo\n_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,\nainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,\nvapaitten ääni soi miehekkäästi. \"Mutta mik' on kumppanitten?\" kysyy\ntekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!\n\"Vapaat\" ovat vääntyneet \"viinan orjiksi\", heidän intonsa sammunut,\nvapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan\nkoditon maailmassa. -- Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen\njärjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän\nnautintoa.\n\nKoettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,\nkuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,\n_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla\nmenestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei\nlaulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan\nonnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:\n_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu\nkaskesmaalla.\n\nHänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,\nelämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä\nnäistä epäonnistuneista epigrammeistaan: \"rumemmin äännä ei korppikaan\".\nAivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei\nKramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten\nesim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.\n\nMutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla\nkuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo\nKramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_\nkyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: \"aate\", niin hän tarkoittaa sillä\naina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä\npaljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain\ntäten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,\njoka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy\nKaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti\nmieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu\nsen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.\nToisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan\nRunebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja\nvaloisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen\nsorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen\nsuunsa kautta.\n\nMuuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen\nmitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla\nkäsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate -- niinkuin\npullo on pullo -- ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen\ntuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä\ntapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää\nkansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,\n_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. \"Herra\" ja\n\"talonpoika\" seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana\nvaltana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.\n\nTältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,\ntoiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen\nsuomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki\nStoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_\nollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput\nliehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä\nkarakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät \"torpan tytöt\"\nitke, eivät \"sotilaspojat\" eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee\ntarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei\nkaaduta \"kentälle kunnian\", vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta\nkaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä\ntätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:\n\n    \"Hän eli niinkuin Suomen mies\n    ja kuoli -- hirsipuussa.\"\n\nIlkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen\ntalonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan\nlakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan\nveren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin\nnyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana\nvoittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki\nkuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja\nkolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin\nmuodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää\nmielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä\nvääryyttä kärsinyt talonpoika \"paljain päin\" ja kumartaen \"maahan asti\"\nyli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:\n\n    \"Se on talonpojan työksi\n    aina tullut Suomenmaass':\n    minkä herra maahan syöksi,\n    rakens' talonpoika taas.\"\n\nJos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se\nasettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun\ntämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan\nyhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä\nraikahtavan. -- _Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon\nkepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta\nkohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.\n\nKuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin\nruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva\nsoturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin\nsaman-nimistä \"vänrikkiä\" vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja\nvieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän\nsanoo nimenomaan: \"kuin koirat herrainsa eestä ennen\" ovat Suomen\ntalonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva\nSuomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki\nvahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset\nalkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen\nhistoriasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden\nvälkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys\nseuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö\nolekaan enää Suomen kansalle \"kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?\"\n\nMutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän\nsammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot\nuhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy\nesiin joukko \"rauhaa suosivainen\", jälleen \"lait uudet laatii pieni\nhenki\", jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka \"kiilloitettu\nhiukan päältäpäin\". Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama\nkiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,\nhänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,\nmusertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon\nkoviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi\nsiitä, että:\n\n    \"Kuihtuu kukka, kaatuu puu,\n    linnunlaulu lakastuu.\n    Niin käy elävitten.\"\n\nKohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin\npersonallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka\non uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä\naskel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan\nsydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan\nhenkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,\neikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään\ntraagillisen kauneuden uskonnolla.\n\nHän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on\nhetkeksi kohonnut siitä.\n\n\n\n\nARVI JÄNNES\n\n\ns. 1/7 1848. -- Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),\nLautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen\n(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän\nKarjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,\n17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),\nHirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille\n(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita\n(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen\nnebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,\nlapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.\n\n\nSuomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen\nherätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin\nluonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina\nmuistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme\nruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi\nruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja\nruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.\nSuomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen\ntavoin \"herätä\" jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen\nhuudahdukseen: \"olen suomalainen!\" He ovat olleet sitä jo aikoja ennen\nkuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.\n\nMutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä\nvoimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan\nalulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin\nsäkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa\n_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden\nrinnan täyteläisen tunnepurkauksen \"rakkaita rantoja\" muistellessaan.\nJuteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse\nkansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.\nMolemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä\nesiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne\novatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina\nisänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet\nkansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi\nvoinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.\n\n\"Kansallisen\" herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,\nsuomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden\nvanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa\n_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan\ntulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen\nvallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva\nkansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka\npurkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten\ntoimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä\novat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,\nmikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on\nyhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.\nSieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan\nsivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta\nkaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen\nOksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja\n1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen\nvaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,\nhälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja\ntoverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.\n\nTämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (\"Jos\nsydän sulla puhdas on on...\"), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen\nimponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.\n\nSen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:\nsama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.\nHeräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, \"maahan lyö\"\njokaisen, joka sitä \"kieltävi, sortaa, syö\". Kärsityn vääryyden tunto on\ntämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä\nmaamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia\nihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen\nvallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: \"kelläs täss' ois äänen\nvuoro?\" ja lingota tunnuslauseen \"yksi mieli, yksi kieli\", ollenkaan\nsen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi\nJänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja\nruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea\nrunomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen\njalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä\nja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.\n\nOksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen\nsuuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet\nsellaiset kuin:\n\n    \"Poikas myös, moni kunnoton, oi,\n    pöyhkänä päätäsi tallaa...\"\n\novat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle\nsäveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen\njohtopäätökseen \"herran\" ja \"talonpojan\" vastakkaisista tehtävistä\nSuomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä\nja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn\nvääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan\nesille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:\n\n    \"Kun kuka kansoa halveksuu,\n    sortuvi niinkuni juureton puu,\n    silloin on Suomessa huomen\",\n\nkuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen\nkansallisuuskäsitykseen. \"Sortajat\" ovat hänelle vain pilvi\nsuomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva -- ja varsin\nhelposti poistuva -- samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella\n_tahtoo_ sen poistuvaksi.\n\nMyös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,\nsuomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa\nOksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen\nitsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat \"surkeat sukulaisemme\"\nVenäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin\n\"ominainen raakuus\" olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä\nolisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen\nvaikutuksen alaiseksi. \"Äänisjärveen\" ja \"Vienansuuhun\" saakka tosin\nhänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä\nsanoa: \"sillä maalla sie oot vahti\", mutta hänen toinen runonsa _Meidän\nvieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli\nmitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.\n\nJännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi\nsuinkaan mennyttä, jos vaan \"heimoushenkeä\" olisi. Sillä edellytyksellä\nvoisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen\nAunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa\nmelkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden\nmaailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon\nkeralla nuorten patrioottien povissa heränneet. \"Suomen silta!\" Mikä\nliikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan\ntulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei\nole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti\nymmärrettävään itsepetokseen!\n\nEdellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen\n\"kansatieteellistä unelmaa\", jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847\nlausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,\npaitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,\njoiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen\nmyöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi\nJänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla\nsuomenkielisessä runoudessa.\n\nArvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,\njonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen\ntaiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti\nmieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa\nmuodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja \"puhdast' uskoa Lutheeruksen\"\nsuosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman\nkristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi\nelämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun\nluonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa\nyhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa\n_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman\naikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.\n\nArvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi\nja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.\nErkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan\npuhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen\nkarjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme\nkirjallisuushistoriassa.\n\nHänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa\nnykyaikaiselle lukijalle.\n\n\n\n\nPAAVO CAJANDER\n\n\ns. 24/12 1846. -- Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),\nJoulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),\nShakespearen draamat (1877-1909) y.m.\n\n\nArvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen\nja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi\nulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,\nPaavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja\nklassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu\nkuningatar_.\n\nSenkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä\ntoivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. \"Kuningatar\", se on\nSuomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu \"maan\nvaltia ylhäinen\", mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse\nvain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja\nmurheitaan. \"Matkamies\", joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren\nlaulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias\nLönnrot. \"Runoruhtinas\", joka nyt \"keväisen ilman\" (s.o. kansallisen\nherätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on\nRuneberg, ja se soitto, \"ei ennen kuultu\", joka nyt hänen kanteleensa\nkielistä salamoi ja jossa \"urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet\nsoi\", on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen\ninnostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:\n\n    \"Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?\n    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?\"\n\nMutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei\nkuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan\nmurheet yksinäisen.\n\nMutta jo saapuu sankari, mies, jonka \"kypärästä\nvälkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii\":\nSnellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää\nsadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,\nhän sortaa sen vartiat, hän käy \"kuin rytö-metsän\nkautta\", hän tervehtii maan äitiä jälleen\nkorkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren\nriemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin\n\"laulua hellää ja vienoa\" soisi ilmassa, \"mut aamulaulua\non se, yö on iäks mennyt pois\".\n\nTämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella\nkuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen\npehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu\nkauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle\nsangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto\nja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan -- aina\n\"vuoren huipulla\" olevasta linnasta saakka,\njoka \"katsovi laaksohon\" -- samoin kuin hänen\ntoisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan\n_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,\nvieläpä \"isosta hovilinnasta\", jossa pitoja uljaita\npidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen\nheräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa\naikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken\nhurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin\non loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.\nSuomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,\nyleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi\nJänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa\nvielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen\ntoivosta haltioitua.\n\nHuomattava on yksityisten vertausten -- eikä\nsiis vain yleisten vertauskuvien -- klassillinen\nkäyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä\nRuneberg on ollut hänen arvokas opettajansa.\nLaulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa\nballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka\nmetsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä \"säveltään\nvisertääpi sydämin tykkivin\". Ja hovilinnassa\nsyntyy silloin tenho\n\n    \"kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:\n    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa\n    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.\"\n\nRunolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on\nsiinä kaunis, \"kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu\nsammaltunut on\".\n\nSiinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty\ntäydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten\n_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin\nniukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä\nmerkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen\nluontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on\ntuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka\nrunomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin\njuhlallisimman \"vänrikin\" _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset\npuitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa\nloppu-osassa: on yö, \"on hirmupäivä päästy päähän\", seisoo yksinäinen,\nmiettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee\ntunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin\nyhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin\nsuulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän\noman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,\neleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,\nKartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen\ntulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin\nsen oma kuulu kansa sortuu: \"se Iliaan on kohtaloa vaan\". Edellisen\npystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,\nyksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi\nkaiken katoavaisuudesta.\n\nKuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja\nisänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen\nrunoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,\nsaksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua\narveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti\npersonallisista runoistaan -- nekin yhtä niukat kuin on koko hänen\nkirjallinen tuotantonsa -- henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että\nhän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi\nei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:\nhän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu\nsiinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota\npientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.\nTaidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo\nCajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä -- ei\nkyynelherkkä -- surumielisyys.\n\nVoi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo\nuudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.\nMutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,\nkaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä\nluontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.\nKallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta\nkirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne\nliittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala\nsulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä\nmuistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.\ntuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä \"punottain, ujostellen\"\nkuin salon immen\n\n    \"kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,\"\n\nYhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta\nhänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen\nsielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen \"työn tomut\nlaastut pois\", kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, \"muiston kellot kun\nkaukaa kaikuen soi\". -- Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on\n_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.\n\nMuodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on\nPaavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri\ntällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja\nhänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi\nlapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan\nedistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen\nsivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän\numpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa\nentisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden\nsuomalaisessa laulurunoudessa.\n\nTaitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,\n_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,\nsamoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti\nedistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen\nrunokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,\nyksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat\naina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat\nomiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin\nrunosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin\nkullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma\ntaiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta\ntäyttäessä):\n\n    \"käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.\"\n\n\n\n\nJUHO REIJONEN\n\n\ns. 27/4 1855. -- Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia\n(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä\n(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)\ny.m.\n\n\nKansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen\nilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita\nkynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen\n_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet\nvieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset\nolosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös\nosaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.\nVallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän\naloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota\nvain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se\non tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain\nyksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää\nStenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten\nkörttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,\nkaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä\nkirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina\nihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää\nsuoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,\nepämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä\n_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat\nvoitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.\nKansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo\nulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he\nkääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,\n_realisteja_.\n\nSamalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on\nollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,\nyksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,\njoustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen\nleima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista\nkirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut\nvaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:\nkuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian\nsommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.\nSanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella\nkirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,\nettä hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,\nympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä\nväsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.\nHänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen\nsuorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta\nyksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,\nrattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä\nja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina\nkuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis\nkäyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis\nluoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle\niloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?\n\nKielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä\ntaitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael\nAgricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,\nLönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet\ntehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,\nkylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja\nniiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen\nkirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,\nkohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden\nalalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin\nruno oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä\nrivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys\nvain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi\nrunopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän\nsuomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on\nmennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin\nalkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä\neteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.\n\nJuho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.\n\nNiitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah\n(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia\nkuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella\nesitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),\njonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan\nherrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä\nuseampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla\nhelppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen\nkertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen\ntunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari\nvarsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään\nHeikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä\nmiellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta\nSimo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin\nheistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä\nkansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä\nhuomautimme.\n\nEi niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä\nmerkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin\n_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma\npersonallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen\nhenkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos\ntarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen\nusein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen\nsiinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman\näsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.\nHänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän\nkatselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan\nkuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka\ntämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä\npohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten\n_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki\nrealistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä\ntyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,\nsujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen\nkäyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on\nvielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne\nlainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän\ntahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella. -- Kaikki\nnämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta\njohdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan\n_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,\nvaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen\npaljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin\ntodellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen\naikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se\non siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.\n\nMutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on\n\"silmää\", hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on\nitäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja\nitäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen\nklassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa\n_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,\npirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää\ntuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä\nhavainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko\nvai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän\nmaailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi\njoskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten\ntuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen\nkansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja\navioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan\nhuvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena\nepäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa\nusein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin\nrakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,\nrunollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma\nSavosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa\nansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi\npohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle\naivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.\n\nJuho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin\nymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen\nhäntä -- ja hänen aikalaisiaan -- suorasanaista suomenkielistä\nkaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.\nSamoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja\nK.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen\ntoimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja\n_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda\nHahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin\nvielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,\nlähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on\njälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.\n\nSe on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä\non yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla\nsamoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu\nyksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo\ntäydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset\nsivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä\n_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein\nkokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös\nmaisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika\nharppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme\n\"sankarillinen\" maisema on Reijosella käynyt jo isosti\nyksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän\nsilmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja\nPohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti\nkaikkialla Juho Reijosen tuotannossa. -- Kielen kehityksestä samaan\nsuuntaan on jo yllä ollut puhe.\n\nReijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja\nvalmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme\nihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.\n\n\n\n\nROBERT KILJANDER\n\n\ns. 15/8 1848. -- Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),\nHyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),\nPahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka\n(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.\n\n\nIdylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien\nrannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa\nhengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus\nkeksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa\ntähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi\nkuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen\nromantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,\nniin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan\nkirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin\nmaata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien\nahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti\nvarsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin\nRuneberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle\nkoulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan\nmuistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa\ntuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi\nsijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä\ntapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin\nantautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)\ny.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta\nkajastuksestaan.\n\nMutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.\nSaara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa\nmuistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa\nmeille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta\npikkukaupunki-kultuurista.\n\nSuomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin\nmaalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.\nMaalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on\nainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa\njää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen\nhahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli\nS. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,\nsamoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen\nkirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta\nilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan\nmielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen\nmukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin\noikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.\n\nHän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä\nsen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä\nhoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että\ntuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle\ntaiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on\nhävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle\nkultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä\nrauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet\nvirkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella\nhuumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä\nreformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset\nviivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään\nelämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen\ninhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon\nhyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista. -- Hänen suhteensa\npikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde\nkyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu\nyläpuolelle sitä.\n\nRobert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön\neheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi\nsynnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen\nsuomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio\nvaltiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on\nmaistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään\narkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen\ntämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri\nyhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota\nsuurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken\ntietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori\nkaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen\npostimestari vähintään -- pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta -- pari\nkolme poliisia -- merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin\npiikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat\nyhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja\nteräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä\nhyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan\nkoneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,\ntoiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän\nparempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun\nniitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus\naina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa\nedustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin\nhieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei\nelegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.\n\nJa tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä\nkuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat\nja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä\nsiihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin\n_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin\nyhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,\nkateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu\nsiellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,\nnousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka\naina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole\ntarvis tiedustaa: \"missä on nainen?\" tämän yhteiskunnan seinien\nsisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten\ntekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni\ntohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä\nkaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki\nkoomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he\nsiirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä\ntarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he\npysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin\nahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.\n\nMutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä\naika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,\nrikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä\nkeralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän\nei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,\njoita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää\nyhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa\nollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan\nkuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä\nristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian\nkuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.\nKansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen\nympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten\nalkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä\nlähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin\nrauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset\npikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan\n_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.\n\nRobert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,\nmutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt\nsuomenkieliselle kirjallisuudelle.\n\nPuhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin\nhuolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa\nhiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko\nhänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä\ntapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on\nikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä\ngustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert\nKiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka\nedes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen,\nhiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka\nsivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri \"koiransilmä\", joka\nkuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle\nrealismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin\nromantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän\nromantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän\nsäilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon\nnäiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja\nlevittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri\nnoihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen\njokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on\nsuomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_,\nsamoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen\njuttuamisen.\n\nAjan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho\nReijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.\n\n\n\n\nMINNA CANTH\n\n\ns. 19/3 1844 k. 12/5 1897. -- Novelleja ja Kertomuksia (1878),\nMurtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885),\nHanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia\n(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita\naatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi\n(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois\n(1895), Anna Liisa (1895).\n\n\nSuomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren\nyleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja\nsiihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut\nsisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten\nerikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli\nvuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja\nkirjallisella perinnöllä.\n\nNiin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin\nsuomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut\nkaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa\nkiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan.\nYksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän\nsijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon\nyhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava\nsivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa\ntalossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman\n_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen,\nvähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata\nmukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta\nSuomen niemen.\n\nSekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja\nsamalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen\ntoisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan\nromantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja\npuutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja\nirvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää\nsuomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen\ntoiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi\nvälkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia\nelämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään.\nMieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi\nomissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.\n\nNäin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei\ntältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka\nse onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä\nja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on\nkäynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia,\nelähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii\nlaajentumaan _kansainväliseksi_.\n\nMinna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden\nensimmäistä suurta alkupistettä.\n\nEi niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut\nolemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja\nkansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään\nristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen\nulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö\nKoskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut\nensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita,\nja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt\nkyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä\nainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka\nmuodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.\n\nParemman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim.\nkansalliseksi realismiksi.\n\nSen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka\nsuomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden\ntaidesuunnan -- toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen -- kultaista\nkeskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta.\nSe jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman\ntaiteilijaluonteen asiaksi.\n\nMinna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein\nhahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen\naikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona,\nsuurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin\nsuomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle\nkultuurille?\n\nSiellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista\n_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon\n_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen\noikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten\nleikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet\nennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli\nohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa,\nkruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli\nvavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon,\ntaivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä\n_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen\njälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.\n\nNiin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta\nihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon\nviimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa\ntarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen\n_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan\navaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä\nja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se \"toimi\", se\n\"teki\", se \"tahtoi\" kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman\npersonallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se\noli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä\npaha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se\nei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen\nlakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat\njumalalliset ominaisuudet.\n\nIhminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa\näkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan\nkuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden,\näärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen\nkärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi\nainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja\nsynnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut\noman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän\nollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle\nolennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_\ntähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran\nhänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa\nnyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka,\nverenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien\nkehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi\n_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.\n\nSamalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen\narvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa\nmyös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei\npiruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä\niankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista\nollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli\ntultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli\ntuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis\niloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti\nkuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja\ntoimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.\n\nMutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet\nvarjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen.\nJos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli\nvain murheenlaakso ja ihminen \"manan matkamies\", tiellä ijäisyyteen, ei\nhänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen\nsuurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä\nolikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä\nmaan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi\nkuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi\nsiis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten\nreformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen\n_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja\nutilitaristiseen aikakauteen.\n\nSama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista.\nVanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan\nvapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän\njuutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä\nniin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta,\njoka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt\nei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous,\nuskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan\nihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista\nyhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa\npolttavimpana päiväjärjestykseen.\n\nPohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin\n_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla\nyhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli\nihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen\netunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna\nCanth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan\najattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava\nesikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen\nvarsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen\nnerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka\nole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään\njulkisen elämän aloille astumaan.\n\nVoidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin\nHenrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme\nmuistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla\nsuomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.\n\nSe oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_,\nseurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi,\njoka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian\ntapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin\najoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta,\nellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta,\njonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo\nCajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta\nAleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan\nvierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli\nollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää\nkatsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat\noman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet\nmuistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis\nKiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon\npaimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen\nhuvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään\njuttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen\nkirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka\njäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen:\nsuomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata\n_nuorsuomalaisuuden_.\n\nMinna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.\n\nMutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen\nhämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen\nyhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron\nsingahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset\nnäytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen\nsytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin\nhänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan.\nIbsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille\nsielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain\nhämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki\najatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on\nsiitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän\nkansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja\nasiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.\n\nTekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.\n\nHänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on\nsuomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa\nkaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää\ntodellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse\npersonallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin\nkuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on\ntuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei\nole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä\nristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija.\n\nKansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin\nkuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen\ntuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan\ntalossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla,\njoskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman\nkaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä\npitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä\nmaalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada\ntilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen.\nTäällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan.\nTäällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle.\n\nSe oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe\nRobert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä\nKiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari\nPäivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten\ntarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä\nvikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo\nparantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan\nkoko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja\nyhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan\nhän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon\nreformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja\nyksilöllistä vapauden-vaatimusta.\n\nNäkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä\nlangennut tien oheen.\n\nKaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka\ntuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja\nnais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos\ntyömiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin\nvalitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa\npeitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi\nsijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. \"Teidän\nlakinne ja oikeutenne!\" Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo\nampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on\nmuutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja\nuudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen\nmustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa,\nmutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.\n\nNiin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis\nMinna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle\nrajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli\nhänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä\njulistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin\ntämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat\nkristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään,\ntäytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli\nihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat\nsellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat\nopetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän\nasiaansa isänmaassa ja maailmassa?\n\nJalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat\npimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet\nkokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen\nitsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin\nolivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin\nluonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua\navuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa.\nSamoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista\nrunoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen\nyhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti\nhänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka\nniin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana.\nMinna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen\najatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen\nvalmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.\n\nMutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen,\nolivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa\nlaajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle\nasian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää\nyhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti,\njoka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä\nesiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään?\nEpäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle\nsanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa\nmies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä\nvastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth\nkirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen,\nisiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen\nyhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth\nkutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan\nmyrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän\non jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin \"työmiehen\nvaimo\" oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat,\nheissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät\ntahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä\nelämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa\non pappi ja yhteiskunnan mahtimies.\n\nHeitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma\nauktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä,\njoista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä\nkolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_,\nkun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä,\nniin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se\nmenee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois\nsen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja\nitsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.\n\nLuulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_\nsitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä\nhuomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä\nsiveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja\nMinna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään\nyhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään\npuoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta\nlopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle\nsamalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei\nauktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja -- rakkaudessa.\n\nKylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän\nrakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.\n\nMutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille\nperustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja\nnaisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja\nparemmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä\npikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori,\nsivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka\nnähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on\nvoinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa\n_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen\nhellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta.\nSaadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi,\nkeski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin\nnuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän\nkutsuukin miestään \"holhoojasedäksi\". Epäilemättä on Sylvi syypää.\nMutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä\nyhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia\navioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne\novat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_.\nSylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun\nhänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi.\nHänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.\n\n_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen\nuskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä\nseuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin\nvaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä\nesiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei\ntunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään\nenää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse \"isän\nääneen\" ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa. -- Yhteiskunnan muuttamista\ntarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön\nitseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei\nmikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.\n\nMinna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan\nnäytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen\nsuorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m.\nkäsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä\nvoimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne\neivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan\nsamaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää \"leijonan kynsi\"\nniistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku,\njokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista\nyhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja\npoloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan!\n\nSyynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön\ntekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän\najoi -- _Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian\nlyhyt-aikainen julkaisunsa -- ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä\nSuomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.\n\n\n\n\nJUHANI AHO\n\n\ns. 11/9 1861. -- Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä\nlampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884),\nRautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin\nvuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890),\nLastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman\nmurjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897),\nLastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies\n(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.\n\n\nSama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna\nCanthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.\n\nAho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset\nkansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_,\n_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen\nrealistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt\nyksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista\naikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan\nvielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_.\nKertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina\nkansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.\n\nTämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko\nsuomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei\nsuomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin\nyksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine\nrovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon\nsisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja\nsen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan\nvihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa\nvälittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt\nsivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen\nsiveltimen-käyttelyyn.\n\nToinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_.\n\nJuhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin\nnorjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin\nranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa.\nEllin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen\nvapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja\nvoimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen\nliikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan\narkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei\nrakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli\non probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi.\nHarvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon\nhänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen\nsielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.\n\nMutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä\nvähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä,\njoille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on\nsiihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden\nkuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja\nsyvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa\nhänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen.\nSitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen\npäin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen\nkohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan\nMaria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän\nyhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena\noikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat\nhenkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen\npohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin\nrajoihin alistua.\n\nHuomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki\ntraagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu\nmielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen\n_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä\nluonteenomaisuuksia.\n\nPidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että\ntuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin\nkahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen\nlamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen\nvälttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa\njälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole\npisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta\nagiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän\nelämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.\n\nMutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei\nniin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_\nnyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_,\nvoidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin\nterävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. \"Palanen todellisuutta,\nnähtynä temperamentin läpi\": sehän oli Zolan aikanaan mullistava\nmääritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä\nhelpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa\nmukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen\ntodellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan.\nHänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija.\n\nEnemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla\nyksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä\nkehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen\nranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja\nloistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen\nsielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija.\nRealismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten\nmestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen\nviimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan\non hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_.\n\nHän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta.\nHän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja,\nhuomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti\nvapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin\nmielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa.\nAihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta\n\"Helsingin hämärään\" asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on\nkokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,\n_kuinka_ tuo aihe esitetään.\n\nJuhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän\nvaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten\nkirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava\nkirjansa _Yksin_, tuo \"Pariisin lokaviemärien\" hedelmä, kuten sitä sen\nilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on\nmeillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.\n\nNäennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin\nedellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka\ntämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi\npitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se\nesiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä\nei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs\nsen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja\nsuuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_\nsyntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee,\npaitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista\ntaaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta\ntodellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä\non jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana\n_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt\noikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä,\nrunollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin\npilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle,\nrehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä\npsykologisessa kirjallisuudessamme.\n\nHuomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon\ntaiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden\nkustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan\ntiedon puusta keveästi putoaa.\n\nVielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset\nseuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella\nvälttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken\nratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen\nkorkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen\nkehitys-astetta. -- Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin\ntyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut\nlisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.\n\nNaturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet,\nluonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet\nyhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella\nainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen\njokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa\nkanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri\nloppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen\nklassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö\non sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava,\nvalko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää\n(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän\non myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi\n\"Helsinkiin\", sama, joka tunsi olevansa \"yksin\" europalaisen\nsuurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi\neleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme\nkaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin\ntässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää\nresignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa,\njoka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin\nsuuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän\nrakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen\narvoiseksi.\n\nYhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota\n_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä\nsäestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja\ntäyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen,\ntullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen\nluonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva\nluonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.\n\nJuhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla.\nHänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja\npäivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän\nei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo\njotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.\n\nSe tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista\nkansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa\n_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan.\nMutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro,\nmuotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa,\nkiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys\nuuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä. -- Monet muutkin muistot\nentisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy\nkauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän\nlapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka\njälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_,\nlyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin\nenemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta\nvaikuttavia.\n\nOn ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä\nalle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se\nuusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa\nlukkoon menneet ovet hänelle.\n\nMutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi\ntaidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.\n\nSe ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on\nvapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä\nselkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle\nkauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen\nuskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista\ntultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia\nlainaamatta.\n\nHän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on\nunelma_ ja siitä innostunut. \"Onko mahdollista\", kysyy hän kummeksien\nitseltään, \"että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät\nolisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt\nylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani\nromantiikalle? -- koskapa tuo pilven takainen draama on minua\nliikuttanut? -- koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä\nseurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?\"\n\nHän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule\nsitä. \"Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.\" Ja hän\njatkaa:\n\n\"Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina\nkuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on\nvirkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun\nmenee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää\nnäkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta,\nkun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen\nmieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat\naskareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset\npiirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.\"\n\nNyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä\noikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri\nkatsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, \"kuinka ihmisten\nnäköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman,\nhetkellisen mielialansa rajoja!\" Häntä oikein harmittavat nyt nuo\nrealismin ijänikuiset taistosanat. \"Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden\nesittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän\ntahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo\ntutustua elämään eikä aatteisiin.\" Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään\nnyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, \"että\nhänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on\nmyöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen,\ntyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja\ntoisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen\nmuihinkin pakotetuksi.\"\n\nJuhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.\n\nHän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän\npyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen\nympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden\nhän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta\nyksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi\nnimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. \"aatteet\" ja \"ihanteet\"\nhänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän\ntästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on\nhän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin\noli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän\nei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta\nestetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja\nhäikäilemättömästi heijastella.\n\nMutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö.\nNiinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_\nitsestään.\n\nTarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen\ntuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen,\ndityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen,\neepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista\ntaidesanaa käyttääksemme.\n\nNäin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta\ntarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes\ntaiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan \"aate\" jo\nsellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia\nyksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan\nyksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho\nkaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän\nhän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan\nyhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen\nvaloista taikka varjoista, sen \"oikeista\" taikka \"vääristä\"\nmitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään\nosalle sitä veristä väkivaltaa, jota \"aatteet\" ja \"ihanteet\" aina jo\nihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein\nvähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat\nkullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja\nviljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun\nmaailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen\nraskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.\n\nEpäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen\nepätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_,\nsuomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.\n\nTaikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen,\n_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani\nAhon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat\novat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.\n\nEi kuulu tämän pienen \"pikakuvan\" puitteisiin toistaa pala palalta,\nlastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa\nkuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista\npienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt,\nsen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa,\nsyksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt\nsiinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan\nkorvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_,\noikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on\nkuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut\ntuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin\nkankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin\nkauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin \"tervetullut talvinen pimeä\",\nkenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei\nkenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko\nmaailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle\nluonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä\nsuhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi\nromantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius\nvain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden,\nnykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on\nsuomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri\n_Lastuissaan_, ikuistanut.\n\nOn vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin\nesimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai\n_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä\najelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme?\nParas, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki\ntehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan\nkoskaan väsähtymättömällä taituruudella.\n\nJuhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät\nole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat\nmetsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää\nsuorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa\ntai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon\nsitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_\ntai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy\nAhon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen\neläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on\nkenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu\nkettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin\nkätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan\nhymyilevää maailmankatsomusta.\n\nLuonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä\nja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka\n1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_,\nlyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä\nsuhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana\ntehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin\ntapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi\nja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä\nsuinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa\nhänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä\nkirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse\nkansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena.\nKuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi,\ntulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian\nsuurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja\nkumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy\nAholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin\nsuhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle\nluonnonlaadulleen.\n\nTunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja\nkirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin\nherkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.\n_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti\nviihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla\n_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_. -- Mutta sehän on jo sitä,\nmitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.\n\nLuonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen\nvilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin\naivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen\npaatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän\npyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle\n_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa\nisänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen\nmestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja\nvaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo\nyksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_\nValitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko\nsuomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä\nsyvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän\nsamalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle\nresignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan\nkorkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa\njoskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen\nintohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän\nrajan hänelle.\n\nJuhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen\nisänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten\npuolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri\nromaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla,\njolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon\nkansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen\nlaajaan, lämpimään syleilyyn.\n\nMutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin\nymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli\ntuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa\nhengen-elämässä tapahtunut.\n\nVaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin,\njumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen\naseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla\nmaailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen,\nuusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen\ntoistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä\nselittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan,\nkokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on\nollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa\nsisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.\n\nEikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut\nliian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin\npäänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu\njäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi\nsittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin\nniin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä,\niso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy\nnykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja\ntyylittömänä.\n\n_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä\nkoko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.\n\nMiksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä\nsurumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset\nkäyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut,\nvuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta\nolisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.\n\nSilloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja\nuusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten\naika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän.\nKatumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen\ntarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen.\nTurhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg\nBrandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän\nmielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin\ntuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.\n\nSamalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että\nrealistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_,\nentisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien\nsijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden\nsijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä\nei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten\ntaiteilijain luvatuksi maaksi.\n\nToiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta.\nEräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin,\nAssyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne \"elämän\nsuuret yksinkertaiset piirteet\", joita Aho ikävöi _Teatterista\ntultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn\nkorkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi,\nsalaperäiseksi, symbolistiseksi.\n\nJuhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on\nhänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut\nkääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen\nsydäntään kuin uudet \"rykirannat\", eleeginen pohjatunnelma kaiken\nkauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen\nraikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei\nole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän\nsuorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen\nromantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_\nkauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen\n_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut\nnykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta\nAholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä\nkerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit\nAnnikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta,\nkalevalaista, -- Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa\nvanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä\nsukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön\ninnostanut.\n\n\"Ympäri käydään, yhteen tullaan\", olisi Lönnrot todellakin voinut\nvirkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.\n\nPuhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää\naskelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista\ntekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on\nsaavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain\nmaailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä\non teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa\n_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen\nkokonaisvaikutuksen kustannuksella.\n\nVielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa\n_Kevät ja takatalvi_.\n\nJuhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän\nottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän\n_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen\ntarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan\nyhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin\ntoisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken\noli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden\nvieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme\n_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat,\nhartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat.\nKansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla,\njohdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa,\npietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus,\njonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria\nkorkeammalle. -- Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen\nkauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen\nedellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen\ntaiteellisesta mielenkiinnostaan.\n\nTämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on\nsisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella\ntapahtunut.\n\nAhon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina\nyhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat\naines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen\nnaturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan,\nuusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän\nkuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina\nepäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin\nehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä\nkehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn\ntuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka\nepäilee omaa oikeuttaan -- Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken\njärkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa\nuskonnollinen tunne-elämä.\n\nTyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen\nkirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen\njälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan\njokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti\nenimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti\nenimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä\nhän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä,\njoskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin\nkerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen\nvaikuttamaan.\n\n\n\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\ns. 16/11 1861. -- Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja\n(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897),\nEvankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899),\nVeljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903),\nMaaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.\n\n\nNorjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani\nAhon kautta saanut pysyvän jalansijan \"nuoren Suomen\" henkisessä\nelämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen\nvaikutus, nimittäin venäläinen.\n\nEi kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä\nilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa\n_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä\nyleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin\neheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata\nkäydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin\nerittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat\nsaavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen\nsielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee\nkirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana,\nsalamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen\nhedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee\nnäytettävänä.\n\nKomeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka\nole \"esikoinut\". Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus\npyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.\n\n_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka\nvertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_\nilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään\nja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote\nmeillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa\nmerkityksessä, \"pyramidaalisella\" taideteoksella on 1880-luvun ja\n1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma,\nyksinseisova ja vallitseva asemansa.\n\nSanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin\nensimmäinen suuri voitto meillä.\n\nOn ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe\nsuomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta\nkyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita\nsuomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti\nmeitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me\nolemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin\nelimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja\nedistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin\ntulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset\nsivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja,\nkihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä\nkirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on\nHelsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä\naikaa tapahtunut?\n\nSielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin\naivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli\ntullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut\nsuomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama\naatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo\nvanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa,\nkuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa\nkykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään\nnähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen\n_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen\nsitä oli muodostanut.\n\nSnellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet\nsytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan,\npaitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön,\nYrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta\nvasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä\nsuomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin\nsyvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä\nsyntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin\npääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen.\nHelsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo\nsuomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä\nvallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he\najoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin\nelonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle\nsuomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti\nsuomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi\npääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen\nsyntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan\npääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat,\ninnostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet\nvirkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa,\nhaltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.\n\nEpäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista\nmaaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset\nsittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän\nkuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt\nmyös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen,\nakateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen\nympäristöön.\n\nEi ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja\nhämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta\ntalonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen,\noloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen\npäänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta\npelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa\ntietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka\nsydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita\nsuomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin\nvälillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja\nrealismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin\ntoinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin\ntalonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen,\nhienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin\nsisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen,\nhyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja\nuusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus,\nkaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi\nlinnunlaulu-puuksi.\n\nHeikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos\nsellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos,\nvarmaviivainen, kaunis-kajasteinen.\n\nMutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on\nyksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_\nkäsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.\nMestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan\nerikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön,\nkultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan\nole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä\nkirjallisuudessa.\n\nHän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta\nkansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän\nhuimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa\nkruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana.\nHän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen\nsuursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme\nvilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen\nvastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen,\nsanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m.\nJuhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki\nvirrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen,\nkaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa\nsuomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen\nylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme\nnähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää\nosattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin\nhiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei\nkirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan,\n_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille\nyhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä\nkansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja\nyhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin\nei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei\nkukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.\n\nSamaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä\nkirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen\nmielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.\n\nTapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin\nhän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen\naikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta,\nhänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun\nmystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen\najattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin\nvaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa\ntähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim.\nJuhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa\nrauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin\nkukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta\nhän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen,\nhänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili\nitsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän\npuhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee\nhädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman\nälyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja\nomantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi \"jumalalliseksi\"\nkatsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan\nylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen\nihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin,\nsamoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy\nsen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin\nhalkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen\nja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha\nsääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä\nkorkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin\nsanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy\nnyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä\nei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa\nkirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä\nnimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen,\nkärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä\nvaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.\n\nPitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_,\n_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_,\n_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia\nsielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä\nJasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan\nyhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä.\nMyötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna\nvakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen\ntarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi.\nSamalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan,\njoka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät\nsuinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti\nmielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa\nkokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus\npakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin\nhänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa\nharvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla\npulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä\ntäydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin\npaljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_,\nniin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_,\nettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä\ntietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.\n\nHänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen\naikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin\nkehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.\n\nVähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen\nkirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian\nrealistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta\nspiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin\nelämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime\naikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta\nnaiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki\ntekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle,\nomalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille,\naavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja\nitsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.\n\nMinna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin\n_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne\nuuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.\n\nJuhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä\nuskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää\nArvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka\nedelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen\nrealismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin\nniin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen\nkukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä\nalkaneeksi.\n\nJärnefelt, jolle kaikki \"kansallinen\" on siinä merkityksessä vierasta ja\nvastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle\nsosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin\ntätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen:\nmaalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen\nmoninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen\ntaide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää\nmyös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.\n\nMutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien\nalojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä\ntunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin\njuuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?\n\nTältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että\n_Ihmiskohtaloita_.\n\nJärnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien\nerittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita\nelämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina\nsyvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun\nharvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää\neksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja\nopettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat,\nprofeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin\nnousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen,\nihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä\nsaakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin\nei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka\nsisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä\nhöyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen\nihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin\non niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä\nolemukseltaan?\n\nNäin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja,\njoka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme\nme hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään,\nnäin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.\n\nMuu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel\nCröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_.\nItsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu\nkaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa\nuskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala\npalalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen\nmaaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan\nsuhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä\nkammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid\nJärnefelt.\n\nSellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa\nhengen-elämässä.\n\nSeisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme\nainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen\nindividualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet,\nsen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin\nhenkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen\npiirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista\najoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen\nperus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen\nresignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin\njärkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista\nsosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita\nmuitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä,\nettä yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä\nuudistuksesta lähdettävä.\n\nPuhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä\nmielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta\naatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.\n\n\n\n\nSANTERI IVALO (INGMAN)\n\n\ns. 9/6 1866. -- Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta\nvuosilta 1595 -- 1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896),\nReservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon\nmatkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894 -- 95), Aikansa\nlapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898),\nLahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika\n(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.\n\n\nVähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän\nkansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina\nvoimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen\nkukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut\nsuoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin\nyksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa,\nesiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin\nkeskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin\ntoteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa\nnoista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä\ntaiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä.\nPalajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman\n_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen\nmukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä\nmyöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan\nsysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset\nkirjailijat_.\n\nPäivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri\nIvalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla\nnuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan\ntyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen\nkehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.\n\nNuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei\nsuinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin\nyhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä\nniin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat\nolivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa,\njoiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet\nasianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin\nSanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki,\nsuomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta\nmyöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.\n\nPääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut\nainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt\nvapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta\nvasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä\npääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa\nsivistys-elämässä.\n\nEi ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden\nvika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten\nKirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa \"vanhaa\" suomalaisuutta\nvastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo\nseisoivat, paitsi muita, \"suomalaiset kirjailijat\" Yrjö-Koskinen ja A.\nMeurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja\nse käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu\nelää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden\njälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä.\nKansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan\npolven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia\npäivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota\nitsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen\nvähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen,\nepäilevä, arvosteleva ja -- irvistelevä.\n\nMe olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan\npaljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi\ntullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten\nluonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja\nvanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä\ntaiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden\nkaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi\nmuodostui _Päivälehti_.\n\nSen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena,\nväsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on\nkunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa\nlaajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.\n\nIvalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka\nvilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät\nhuomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella\nkokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat\nsamaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja\n_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen\nvakaviakin sisällykseltään. -- Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen\ntuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.\n\nHänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen\nsilmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen\nkielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen.\nErikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen,\nluonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa,\njos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman,\npakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä\nkirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet,\nsekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle\ntavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen\ntäyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.\n\nToisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen\nensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset\neivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut\naikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on\nkääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin\nmenneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on\nkiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin,\nkostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten\nkannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan\nerottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella\nkarjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella\nja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin\nrealistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja\nkantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa\n_klassillinen_. -- Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho\n_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa\nvalloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin \"harvoihin viivoihin\",\njotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta\ntaiteesta erottavat.\n\nTaikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen\nsyntysanat.\n\nMutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.\nJa hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa\nlapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko\nPäivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä\nkirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen\ntodellisuuden-tarkastelu.\n\nAho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan\nkanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa\nkansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli\nkuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota\nheihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi\nnimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen\nsilloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten,\nharrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.\n\nIvalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin\nkirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa\nhänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja\nlämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä\n_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun\nläpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa\nlapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme\nkorkeimmaksi huipuksi katsottava.\n\nEpäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna\nCanthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää\nasioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän\naatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan\nluonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä\ntapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen\nelämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen\nmyrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa\nnyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa\nkokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen\nhenkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana,\nsaattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja\nkäsitellä.\n\n_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden\nkehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei\nriittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa\nsilloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista\nvirkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi\nmyös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä\nSnellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja\nihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen.\nYlioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä\nmohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi\nsiirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin,\npoliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista\nverkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin\nvaltiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin\nainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat,\njotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman\npurtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan\njäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan,\nsortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista\n\"aikansa lapsipuolta\" Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut\nkuvatakseen.\n\nTämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja\nitsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman\npikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama \"kylmä kiilto\" kuin on\naikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa,\nkenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen\nkallistuu. Romantikko -- Juuso on hänen nimensä -- on kuitenkin kaunis\nluonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan,\nHeikki -- hänen vastakohtansa -- vähemmän kaunis, siksi että hän on mies\nilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen\nitsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_\nnämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden\npiirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi\non heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään.\nRealistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat\nkuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan,\nromantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin\ntoivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään\nomituisella, salaperäisellä ikävällä. -- Johtuvat jälleen mieleen Ahon\n\"vanhat valkamat\" ja \"rykirannat\". Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon\nsuuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja\nvoittava uusi aika.\n\nMonta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden\nkehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa\nsiitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide\nluotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan hiljaisesti ja \"kivuttomasti\" teilattiin. Lienee\njulkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna\nCanthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus,\nChurberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen\nniin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman\npersonallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja\nmennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen\nelämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen.\nHän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän\nkirjallisuudessamme.\n\n_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen\nkehityskauteen.\n\nTämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen\naikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka\noikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen\nrealistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen\nromantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa\n_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e.,\njoilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin\nperustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen\nkokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin\nhenki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin\non todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties\njuuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään,\nuusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.\n\nNäytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt,\nesiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_,\njonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään\nnäyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen\nväkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä\neläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain\nkärsimykset.\n\nRealismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa\nrinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho\nVesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin\neräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän\nerinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa\nuutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla.\nSaman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me\nkatsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.\n\nIvalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen\nAho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista\nmielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.\nMutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan,\nhänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän\nmaailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa\n1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen\nenempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen\nkertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen\nkirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän\njälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne\nsotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka\nvanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat\nunohduksen helmaan vaipuneet.\n\nVasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi\nhistoriallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja\nJuho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen\nkannalta mahdolliseksi.\n\n\n\n\nKASIMIR LEINO\n\n\ns. 17/11 1866. -- Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889),\nRistiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée\n(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko\nIlkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m.\nkertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen\nympäristönsä (1908) y.m.\n\n\nEi ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden\naloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova\nhenki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja\nlopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties\nnäyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja\nkansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän\nei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten\nrealismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa\nmyös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen\nsen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren\ntaiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme\nmaalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen\nmaalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja\n1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen\nsäveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä\nvähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät,\nkaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.\n\nEi ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa\nmäärin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon\nhoukuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin\nedullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että\nrealismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin\nvarsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon\nvaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen\nsisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko\nEuropan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa,\nyhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja\naineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei\nsuomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta\nvaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen\nkehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa\nsivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan\nkokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi\nmaailmankultuuriksi nimittää.\n\nKasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen\nlaulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin\nhenki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.\n\nHän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:\n_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja\nkansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia\naineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa,\nmutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä\nälylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen\nkirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän\n_Runokokeensa_ alottaa:\n\n    \"Luonnon kaiken tutkijalle\n    ain' on yhden arvoinen,\n    onko vuokko, onko kielo\n    vaiko ruusu kaunoinen.\"\n\nLuonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja\ntutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on\nsuuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on\nihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii\nihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:\n\n    \"ei se etsi lauleluja\n    mainemiesten yksistään\".\n\nSiis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki\ntaidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä\npitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita\nsille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina,\ninhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista\n_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen\ntoivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut\nolemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri\nhänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin\nensimmäiseksi uran-uurtajaksi.\n\nNäyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään,\nsaisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on\nsydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma\nrealistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten\nmarkkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin.\nItä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja\nmaalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa,\nkaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa \"aikansa lasta\" eikä\n\"lapsipuolta\" s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet,\nsiellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen\npilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.\n\nKansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä.\nRealistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun\nuseimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja\nPohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden\nmaakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta\nkirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat\nviljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi,\nalkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään,\nraakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten,\ndeskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle\nkevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo\nvakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan\nja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa\nnuori mies saattoi \"porhaltaa\" Pariisiin, panna \"karvareuhkan\" päähänsä\nja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka\nsilloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn\nkansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä\ntodellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.\n\nAinakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut\ntottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää\nja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen\ntaisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä\ntaistelussa, jota aluksi käytiin \"vanhojen\" suomenmielisten\näänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n\njälkeen myös \"nuorten\" omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_,\nansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena\nkriitikkona ja poleemikkona.\n\nNykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille\nsuuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti,\nsivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka\nseuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta\nnäkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä\nmieltäkiinnittävässä \"kielikiistassa\" epäilemättä nuoren polven\npuolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän\nenää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana,\nikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi\nitse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan,\njälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät,\nseulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen\nmoitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin\nmuistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys,\njoka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena\nseurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten\nrealismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä\nmenestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan\ntäsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi,\nklassilliseksi. -- _Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja\nsitten loppuun suoritettuna.\n\nSamoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten\ntaisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan\npeistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven\npuolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin\nvahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy\nPäivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen\nolemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi\nsiitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin\nsilmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan\nromantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa\n\"lantakirjailijaksi\", kuten ennen. -- Nämäkin taistelut voi siis jo\nhyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.\n\nToisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen\nnuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset\ntörmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen\nvaltiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden\nalun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden\nkiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi\nJänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin\nkirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas\n_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun\nalkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen\nkansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa\nkansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti,\nvastakkain. -- Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat\nmyös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät,\naatteelliset alkutekijät.\n\nPsykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä\nmaailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin\nkäänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_,\njonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan,\nJärnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on\nsilloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.\n\nSen erikoisuus on siinä, että se on -- lyyrillinen.\n\nMutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa\nkirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään.\nMuodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan\nennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella,\nsisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen\nhäntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi,\nkäsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli\nrealistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä\nlaulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen\njäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.\n\nMusset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon\nohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia\nselaillessa Maupassant.\n\nJo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana\nesiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi\ntunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon\nkolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan.\nRunossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden\netsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden\njalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_\nantanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii\n\n    \"totuutta toimeen, elämään,\n    totuutta uskoon, rakkauteen,\n    totuutta käytökseen\",\n\nsekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole\nniinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti:\nmeillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei\nsuvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan\nkauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu\nsitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä\nuskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen\nsiunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli\nasettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota\nvaltaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen\nsiihen sangen pessimistiseen tulokseen, että\n\n    \"oli ennen sortaja yksi vaan,\n    nyt joukkiot suuret, tuhannet\n    lyö vangiksi aattehet\".\n\nSiksi tunnustautuukin tekijä vain \"hengen tasavallan\", vain \"älyn\nyksivallan\" tahtojaksi ja taistelijaksi. -- Siis melkein Björnsonin oppi\n\"toisesta taikka toisesta roskaväestä\", Ibsenin henkisellä\nylimyksellisyydellä ja \"kansanvihaajan\" katkerilla mielipiteillä\nhöystettynä.\n\nVarmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän\naikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.\n\n_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka\nilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen\nkukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin\noppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras\nihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin\nrealisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä,\nkoskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi\njohtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_\nsuinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi\nelämän-sisällykseksi sulatettuna.\n\nTekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen\nmaailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat\nhänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:\n\n    \"Nimiä vain on jumala ja luonto,\n    olemus yksi, eri silmin nähty,\n    ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,\n    ihmisten lailla harhateitä käypi,\n    ikuista vaan on maailmoiden mahti,\n    ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.\"\n\nSama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä\nmyrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä\npohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden\njoutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina,\nsillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo\nKramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä\nvuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi\nsoinnahtaa. -- Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon\ntunnusmerkilliset ominaisuudet!\n\nKasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä\nennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet,\nristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan\nvälillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen\npuolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että\nomassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja\nriemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima\nkoko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.\n\nAatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden\najan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja\naina -- epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen,\ndityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani\nei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni\nmun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen\nmielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee\nivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden\neheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa\n_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille\nmaailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua\nniihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties\nkoko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus.\nSilloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin\nsäkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen\nkauneimmista antimista hänelle:\n\n    \"Miksi annoit hengen hellän,\n    vapautta vaativaisen?\" j.n.e.\n\nToisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia,\nkovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt\n\"tietä tarvottua\", syönyt kiltisti \"ennen syötettyä\", ollut sekä\n\"mieleen mahtimiesten\" että \"ikiriemuks isänmaalle\". -- Muuten hän ei\nyleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten,\nitseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion\nsyöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa\n\"_Kunnon mies_\" linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen,\nsatiirin kanssa \"_Kallihin kansan vuoksi_!\" pitäisi sen tänäkin-päivänä\nseisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen\nsydämessä.\n\nEräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon\nääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen\nrunosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir\nLeinon seuraavaan runokokoelmaan.\n\n_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut\nliikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle\ntaika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman\nkehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen\nihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä\nromantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen\nkielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim.\ntunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen\nmieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m.\ntodistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän\ntyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden\nmyönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja\nyläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma\nolen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta\npovestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä\njyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen\nmaailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien\nkanssa.\n\nKasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen\nmiespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi\nuskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä\nkauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla\nruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat.\nHistorialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen\nsuuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_.\nUusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid\nJärnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen\nsuunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi\nkunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen\ntaistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen\nsaavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset\nsellaisinaan.\n\nSiihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä\nsuhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän\nasetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen,\ntotuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten\nlopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon\nhiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden\nensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.\n\n\n\n\nTEUVO PAKKALA\n\n\ns. 9/4 1862. -- Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886),\nVaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899),\nKauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).\n\n\nJokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia,\njotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden\nulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua\nsiirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku\naikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun\ntuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat\nsuhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta\nsielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.\n\nKaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe,\nMinna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir\nLeino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa\n1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on\nvoimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja\ntuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti\nkirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei\nsuinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän\nmuuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti\nkuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja\nkenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.\n\nTeuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen\nmaaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen\nhavaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen\nkaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen\nlukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin\npehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen\naikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni\nlähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei\nmielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa\naatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen\nkehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa\nedustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin\nhuomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen\nyleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä\nkirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin,\njotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä\nalle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.\n\nHän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa\n_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan,\nsuurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella\nsanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä\nerinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi,\nkansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä\nitäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto\ntervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen\nmaakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun\nerämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen\npuitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella\nimpressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun\ntyöläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman\nkehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.\n\n_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen\nhänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina,\nkansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan\ntodellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta\nrunsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän\nvalikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän\non nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan\nkulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään\ntotuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi\ntarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän,\nlämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut\nmeille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.\n\nTeuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden\nvaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista\nmestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas\nLie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen\najalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon\ntaikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja\nkylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_,\n_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet\nhänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja\nkuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_,\nsisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta\nuseimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä\nmaailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole\nTopeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista\naika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen\ntanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.\n\nTunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin\nyleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu\noikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle\nmaalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua\nsoutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka\nnäyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo\npaljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen\nhän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen\nympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen\nhärkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena\nkilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä\npikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo\nPakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.\n\nNyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän\nkirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen\nsiinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran\nkorkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta\npäättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä\nsattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella\nkiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on,\nettä Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama\nmonumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa\n(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset\nromaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_)\nhavainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä\nimpressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko\nteoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja\nmonumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle\nesteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan\nkenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.\n\nTeuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi\nsijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan\nmerikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella\nmaulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään\ntoisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa\nraikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän\nrehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri\nsuuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä\nantavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme,\nmutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme\nitsenäisimmin suoritettuja haarautumia.\n\n\n\n\nLIITE\n\nREALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.\n\n\nUlkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.\n_kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme\nkukkiessa parhaillaan.\n\nNimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on\nkäytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija\ntaiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi,\non esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan\n\"syvistä\" tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää\nesim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien\nmuiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta\nhyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.\n\nKenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me\nkäytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei\nole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei\nole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla\nole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin\nkäsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset\nainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa\ntaiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen\nmerkinnyt sanalla klassillinen.\n\nOlen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys\nElias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä\nromantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta\non Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin\nmiehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat\nsuomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä,\nettä taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden\nja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa,\nennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.\n\nRealismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.\n\nOlemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani\nAhossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa,\njoista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon\nrealismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla\ntavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti.\nTällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko\nsuomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin\nkuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta\nrealistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa,\nennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille\nohjautua.\n\nSe jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.\n\nPäivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin\nkirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista\ntaideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan,\ntekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä\n\"temperamentin läpi\". Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin\nkansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin\njokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan\nharjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä\nmäärässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää\nyhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten\nhe tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä\njohtopäätöstä.\n\nJos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan\nlähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän\nmielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli\n_kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen\nsisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja\nkohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin\nmahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_,\nyleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien\ntuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti\nsiihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista.\nOikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa\npersonallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen\nheijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi\nvasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja\nkorkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus\nsynnyttää -- yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden\nvastaa vaisuuksia -- oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma\npersonallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen\nasianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi\nyksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o.\nkaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää\nselvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei\nolisi tultu taideteoksiin, vaan -- aineskokoelmiin.\n\nKansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei\nyksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme,\nettä kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin\nruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan,\nmaan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken\nhienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja\nepä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin \"muikkuihin ja\nkaljaan\", kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko\nkansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle\npyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä,\nsuomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta\nsuomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse\nisiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme\nsielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä\nkirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon\nsuuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset\ntapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli\nkaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen\nsuomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen\npalvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla\nsäkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika\nei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille\nsieluntunnustuksille.\n\nEi myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on,\nettä tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että\nkuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien\nhenkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia\ntuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen\nkatsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen\nmaailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka\nsalaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa\nsitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi\nkukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei\nsuinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan\nulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten\ntosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja\nenemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden\nmahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita\ntässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho\nReijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan\nsuomalaisissa kansankirjailijoissa.\n\nHehän juuri _tunsivat_ kansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat\nitse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He\nkaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaita _heijastajia_ ja\n_kuvastajia_, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli\npelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja\nolivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä\nvaikutuksista. Kuka taisi paremmin _kansankielen_ kuin he, sen\neri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten\nrealistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremmin _maalata_\npaperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän\nmustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki\najanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.\n\nOlihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:\nPietari Päivärinta.\n\nNyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt\nkirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen\nromantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet\nrunomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta\nrealismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja\nsuomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansan\n_runoilijoista_ kansan _kirjailijoihin_. Minkä Suomen talonpoikainen\nkansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen,\nOlli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu\nKauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero\nSissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan\ntaiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä\nkansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme\nkehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta\nosaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.\n\nVarsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo\njälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko\ny.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian\ntuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella\nalalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim. _Kauppis-Heikki_\nuseimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella,\nJuhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis\nsamasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka\ntulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta\ntekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRealismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä\nedullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle\nkohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kuten _Valter Juva_ ja _Severi\nNuormaa_, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka\ntoisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa\nsiipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein\nkiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka\nainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset\nhukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen.\nKuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon\nhavaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani\nAho, jonka _tunnelmarunous_ ja _rytmillinen proosa_ jo ennustavat\njälleen uuden romantisen ajan koittamista.\n\nKaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen\nkehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse\nsen päämies August Strindberg menee _Infernon_ kautta _Damaskukseen_.\nNerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen\nlaulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän\nrinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari\nSelma Lagerlöf, jonka _Gösta Berlingin satu_ tekee syvän vaikutuksen\nmyös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen\nnais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman\nvaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin,\nyhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta\nhavainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo\nkääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa:\npitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavat _Nooran_ ja _John\nGabriel Borkmanin_ tekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag,\nJörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset\nnuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama\nhenkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich\nNietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin\ntähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen\nsoinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi,\nprofeetalliseksi runoudeksi: _Näin puhui Zarathustra_. Italiassa\ntunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden\nromantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse\nRanskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä\nsuunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa\nrunoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen\nJuhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun\nsuomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.\n\nSama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa,\njossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli\nvienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin\nvielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänen\n_Laureatuksensa_ ja _Diana_-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin\nvälkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehti _Euterpen_\nedustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen. -- Miten lähekkäin maamme\nsuomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime\naikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että\nGustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen\nromantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla\npidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä\nja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen\nKansallisteatterissa.\n\nAika on _esteettinen_, jos se sitä ennen oli ollut _eetillinen_,\n_kaunotieteellinen_, jos se sitä ennen oli ollut _luonnontieteellinen_.\nMinne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä\nlippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei\nkuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan\nniin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää\nkaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan tahti käy yhä nopeammaksi, \"hidas\" suomalainen veri virtaa yhä\nkiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa\nsuomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa\nfortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat\nomiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun\ntaantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana\nkoko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri\nheräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta\npato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.\n_Suurlakko_ on tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen\nmielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin\nhiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen\nkahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli\nlaulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin\naikoina, _huutaa_ se nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa\nilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme.\nOlkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista\ntahansa -- samoin kuin on aika sen ympärillä, -- todistaa se kuitenkin,\nettä maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla\nvoimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.\n\nMonissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan\ntuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen\nvapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakas _yksilöllinen\nvapaus-vaatimus_, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan\noli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä\ntaikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen,\nkansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan\nkansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaan _elämän-myötäisenä_ ja siis\n_kirkon-vastaisena_, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon,\nelämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka\non jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On\nmainittu joskus meillä sanat _suomalainen renässansi_. Niissä sanoissa\non enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas\nkansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille\nkuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai\nviidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden\naloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen\nalla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,\n_pakanallista_ verenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut\nliikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen\noli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri\nsen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman\nsydämeen kasanneet. Sanalla sanoen: _elämänkoreudesta_.\n\nJa niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli\nköyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt,\nnyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen. _Elämän\ntäyteläisyys_ tulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel\nsen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma, _sensualistinen henkäys_\nkäy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,\n_aistikultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä\nelämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen\ntallaama, herjaama, häväisemä _ihmisluonto_, joskin usein vielä raakana\nja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä\nkirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan.\nYksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys, _yksilöllinen totuus_\nkulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.\n\nKaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään: _hellenismiin_.\n\nEi niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana.\nAteena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko\najanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja\nkirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja\nrealististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin\nkoskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin\non koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin\njoulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa\nmeillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset\ntulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta\nsen _erikoisuudeksi_ jäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista\nedellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä\ntahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.\n\nMitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen\nenempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt,\nsen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuoren _venäläisen\nkirjallisuuden vaikutus_, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä\nyhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen,\nsaksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoin\n_klassillisen_ kirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut\nmukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,\n_byzantinista_ vaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä\nhetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista\nkansikuvistakin. _Barokki_ olisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää\nyleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.\n\nNäyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen\nkirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi\nlajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen\nkyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden\ntarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes\njonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt\nole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa\nmaasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen\nselityksensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana\nkäynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen\nloppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa\nmonet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin\nhaarautuvat.\n\nSarjan alottaa _Yrjö Veijola_, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino\nniin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella\nlegenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen.\nSeuraa _Larin Kyösti_, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin,\nskandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi\nsyventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja\nsamalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. Sitten\n_O. Manninen_, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee\nniin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen\nhiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten _Ilmari Kianto_, joka\nalkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren\nvenäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta,\nkirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien\nkirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset\nmainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.\n\nMyöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma\nlähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna.\nTunnelmarunoudesta lähtee _Maila Talvio_, vaikka hän sittemmin\nkansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja\nsamalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on\nmyöskin _Volter Kilpi_, joka kehitettyään haltioituneen\nkauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä\nkirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi\nviilenee. -- Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen\nhurmauksen vastakohta, on pohjana _Helmi Setälän_ ohuelle, mutta\nälykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen\nrealismin pohjalla pysyy taas _Aino Kallas_, joskin hän sen yleistä\najansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.\n\nNäytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä\nkehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen\nhavainnon sijasta _Juhani Sjöströmin_ vilkkaan, karjalaisen runottaren\nkautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava\nnäytelmäkirjailija _Kaarle Halme_ kehittää taas realistisen, joskin\nmonia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa,\nvalikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemmin _Elviira Villmanin_\nensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.\n\nKuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin\nhämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä\nlähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis\nsellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on\nvallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille\nkirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta\nkäytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.\n\nRaamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähtee _Johannes Linnankoski_,\njonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin\nmyös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen\nalalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän,\nkoristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn\nkohottaa korkealle _L. Onerva_, hänkin alkanut sensualistisesta\ntunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä\nvoimallaan _Joel Lehtosen_ kuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen\nesiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on\nsilmiinpistävin piirre _Aarni Koudan_ tähänastisessa, Nietzschen\nvärittämässä tuotannossa. Vienompi on _Gabriel Engelbergin_ runouden\npohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta\nkorkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas\nmielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovat _Iivo Härkösen_\nkotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä. -- Omituinen, sensualismin ja\nasketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus on _Irmari\nRantamala_, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa\nkieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.\n\nUusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen\nsanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi,\njoka on eräissä \"Tampereen koulun\" ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä\nsuuntaa joskus on leikillä nimitetty.\n\nAivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään ole _Maria\nHaggrén-Jotuni_, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön \"verismi\"\nhänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama\ntyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi\nnäyttää olevan _Kyösti Vilkunan_ novellien silmämääränä. Kaukana\nkaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myös _V. A.\nKoskenniemi_, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m.\neuropalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan\nestetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.\n\nSuomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat\njossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet\nja -- pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä\nKaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja\nesteettisiä \"asfalttikukkasia\", joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen\noire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin\netualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen,\nlatinalaisen hengen läpitunkema on _Jalmari Hahlin_ hauras, viileähkö\ntuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta\ntunnelmasävystä on myös _Kaarlo Atran_ tähän-astisissa, sangen\ntaitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan\nkaupunkilainen ilmiö on _Jalmari Finne_, eikä vähemmän ehkä _Armas Toivo\nTarvas_, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen\nkaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista\nperikuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja\nKalevalasta \"viimeisten päivien pyhiin\" saakka seurattuamme\nsuomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja\nylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on\ntultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset\nsaavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen,\nsen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei\nsentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.\n\nEnsimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua\ntarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuva _yksilöllistyminen_. Elias\nLönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa,\nettä sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä\nkirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon\nenemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani\nAho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.\n_Yksilöt_ astuvat aina enemmän etualalle, _ympäristö_ siirtyy yhä etemmä\ntaustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan\nsuomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan,\nsen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään,\nriippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin\nhänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee.\nPisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen\nuusromantinen kirjallisuus.\n\nToinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä\nvähitellen tapahtuva _itsenäistyminen_. Itsenäisimmän ja arvattavasti\nmyös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti\nmaamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka\nvanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja\nkoko yleisen makusuunnan. _Europalainen vaikutus_ tulee tässä suhteessa\nvapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin\nvenäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen\nkielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös\nkirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan.\nEpäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen\nvallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille\nslaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa.\nMutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman\nesteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen\nomintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa\nniihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden,\nkertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja\njoka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa\njotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja\ntaiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.\n\nKolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen\nsisällisen _keskeistymisen_, joka satunnaisten ja ohimenevien\näärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana\nesiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne\nsotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä\ntasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta\nlähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi\nhitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja\nAleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen\nkehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen\nranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin\nklassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa\nPäivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista\näärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa\nvuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla,\nmikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta\nrunsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämän\n_keskihakuisen_ pyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle\npääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden\nlähin tulevaisuus.\n\nEpäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata\nentisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis\nKiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi\nnojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä\nklassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotava _uusi_\ntasapaino, _uusi_ sopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen\nkaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä\nmuualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaisten\n_kauneus-arvojen_ luomista ja vakiuttamista.\n\nJumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta\nvarjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin\njokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan\ntyöpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden\nhaaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta\nkuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseään _valikoimasta_,\nlajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan\ntaiteilija ei voi olla omalla tavallaan _tyylittelemättä_, muovailematta\nja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista\ntodellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon -- ja kokonaisen kansan\nesteettisen ymmärryksen -- erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja\nvähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset,\nmiellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja -- lopuksi: kauniit ja vähemmän\nkauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, sen\n_kauneuksien_ havaitsemisesta ja ymmärtämisestä, sen _kauniiden\nilmiöiden_ erittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä\nselvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo\nsellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja\nsäätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi\nsuomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle\nantautua.\n\nKovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines\nkansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka\naineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja\nsamalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jo\n_jotakin_ kansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin,\njota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi\ntarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseen _itsetutkisteluun_\nja _itsetuntemukseen_, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja\nsielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään\nmuu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen\nkaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen\nkehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinen\n_kansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne_, ei mikään eheä, yksilöllinen\ntaikka kansallinen _toiminta_ ole maassa mahdollinen.\n\nTapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun\nmuun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos\nranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan,\ntaikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, mutta\n_sen_ ylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme\nkustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja\nvoimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee\ntämä \"sisäinen itsenäisyys\" -- ainoa, jota vieras ei voi viedä\nmeiltä -- että meidän on kehitettävä oma _suomalainen kirjallinen ja\ntaiteellinen makumme_, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä\nraakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla\nmuillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.\n\nKunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin\nkauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu\nnäitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen\nsuomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka\nyhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi\ntehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA\n\n(1910)\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nLukija älköön odottako mitään erikoista uutta tältä Suomalaisen\nkirjallisuuden historialta. Useimmat siinä mainituista kirjallisista\nilmiöistä ovat jo Julius Krohnin Suomalaisen kirjallisuuden vaiheista\nja B. F. Godenhjelmin Oppikirjasta suomalaisen kirjallisuuden\nhistoriassa löydettävissä, siinä esiintyvistä kirjallisista\nnäkökohdista taas tekijän viime vuonna julkaisemista pikakuvista\nSuomalaisia kirjailijoita. Halu täsmällistyttää pienen käsikirjan\npuitteissa näitä näkökohtia ja toivo osoittaa niiden pitävän paikkansa\nkirjallisuutemme koko kehityskulkuun nähden on tämän teoksen\nsynnyttänyt.\n\nHyvin tietäen, että ennen kuin mitään lopullisempaa suomalaisen\nkirjallisuuden historiaa voidaan kirjoittaa, pitäisi olla olemassa edes\nkutakuinkin lopullisia tutkimuksia kirjallisuutemme huomattavimmista\nyksityisilmiöistä, olen tässä, samoin kuin Suomalaisissa\nkirjailijoissa, kuitenkin uskaltanut poiketa edellisten\nkirjallisuushistorioitsijain asettamista rajamerkeistä ja\nkirjallisuutemme eri aikakaudet toisin hahmoitella. Hyvin tietäen myös,\nettä niiden sisällisen totuuden sitova, tieteellinen todistelu vaatii\naivan toisenlaisia kykyjä, sitäpaitsi paljoa enemmän aikaa ja varoja\nkuin mitä tämän kirjan tekijällä on ollut siihen käytettävänä, toivon\nkuitenkin teokseni voivan olla jonkunlaisena portaana suomalaisen\nkirjallisuuden oikealle ymmärtämiselle. Epäilemättä se on paikka\npaikoin sangen luettelontapainen. Siksi olisivatkin kuivien\ntosiseikkojen välit välttämättä suullisessa esityksessä täydennettävät,\njos teostani ehkä jossakin oppikirjana käytettäisiin.\n\nMaamme ruotsinkielistä kirjallisuutta ei tässä teoksessa ole käsitelty,\nkoska tekijä edelleenkin katsoo sen enemmän Ruotsin kuin Suomen\nkirjallisuushistoriaan kuuluvaksi. Vastakkaisen kannan omaksuminen\ntässä suhteessa onkin mahdoton, ellei tahdo alkaa _islantilaisesta_\nkirjallisuudesta ja lopettaa viime päivien _suomenkielisiin_ ilmiöihin,\nkuten myös olen nähnyt erään meikäläisen kirjallisuushistorioitsijan\nsepittämässä ruotsinkielisessä oppikirjassa tapahtuneen.\n\nHelsingissä 20 p. elok. 1910.\n\nEino Leino.\n\n\n\n\nJOHDANTO:\n\nVALMISTAVA AIKA.\n\n(1542-1835)\n\n\n    Kyliä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.\n\n                                                   Mikael Agricola.\n\n\n\n1. Kieli ja kirjallisuus.\n\nKirjallisuus on _maan tulkki_. Kirjallisuus on _kansakunnan kuvastin_.\nKirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja\nkuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä\nmaailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä.\nVasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä\ntuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.\n\nKirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen:\n_ihmiskuntaan_.\n\nKieli on kirjallisuuden _väline_. Kielen täytyy taipua notkeasti\nkirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida\nvälittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän\n_valmistavan ajan_, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi\npuhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on\nvaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen\nkirjallisuuden ne ovat _suomenkielen_ ja _suomalaisen sivistyksen_\nhistoriaa.\n\n\n\n2. Suomalaisen kirjakielen synty.\n\nSuomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä.\nKatoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen\nkieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin\nmukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa\nsaarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen\nuskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.\n\nSuomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen\npiispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan\npitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut\nmaisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin\nja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut\nkääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta\nvasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen\n_Aapisen_ (\"Abc-kiria\") ja _Rukouskirjan_. Edellinen, joka ilmestyi\npainosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.\n\nSuomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi\npainattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä\ntekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista\nhankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista\ntoimintaansa, julkaisten vielä osia _Vanhasta Testamentista_ ynnä\nkirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja\nhän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä _suomalaisen kirjakielen\nisä_. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.\n\n\n\n3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.\n\nVanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman\nsuomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain\nsuomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman\nkuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli\nPohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka\nsuomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609).\nMolemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin,\npainattamatta.\n\nVaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei\nhallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle\ntoimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla\nkustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642\njulkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin\nmuistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan\ntoimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen\nkielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori\nTurun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko\nRuotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana,\npainatetuksi.\n\n\n\n4. Hengellinen kirjallisuus.\n\nMikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu\nsuomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä\najatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat.\nEnsimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik\nSorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja\nkoulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä\njulkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun\nopettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius,\nheprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik\nHoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön\nkirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä\nraamatunkäännöksistä.\n\nLähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat\ntärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.\n\nVanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten,\nMikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun\npiispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja\ntaas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.\n\nUusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun\nkirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä\nvihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset.\nJälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi\nv. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen\nsuomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886.\nSe oli meidän \"vanha virsikirjamme\", jota vieläkin rakkaudella\nmuistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan\nkielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi\nmuistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka\nsiihen on alun toistasataa virttä muovaellut.\n\nTämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren _Etkös ole\nihmisparka_ tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana\nCajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun\nyliopistossa.\n\nEnsimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen\nraamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen,\nnoin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.\n\nAikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden\ntuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen\nkertomarunoelma _Ilolaulu Jesuksesta_. Sen 29 laulua ovat vanhan\nkansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista\nja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.\n\nSeuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset:\nAbraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham\nAchreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa\n_Sionin juhlavirret_ (\"Iso Sioni\"), jotka samoin kuin hänen poikansa\nAntin v. 1790 toimittamat _Hengelliset laulut_ (\"Pikku Sioni\") ovat\nmeidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta\nlaulukirjallisuutta.\n\nVielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus\nveljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.\n\n\n\n5. Maallinen kirjallisuus.\n\nSuorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi\ntällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja\n_valistuskirjasia_. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka\ntuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:\n\n1) _Historiallinen runous_, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote\nmeidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658\njulkaisema riimikronikan tapainen _Ajan tieto_. Sittemmin olivat Ison\nvihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan\nrunoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen\nkappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan _Sururunot\nSuomalaiset_ (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku\nviha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät\nrunoilijansa.\n\n2) _Tilapää-runous_, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota\nmyös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s.\nmerkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei _valtiollisen runouden_\nleiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat\nvirkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja\nmatkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin\nmerkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena\nrunoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema\n_Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista_ on ensimmäinen ja ainoa\nRuotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen,\nsuomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista\ntilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun\nSimo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika,\nhilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan\nhenki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen\nhovitapausten ikuistaja.\n\n3) _Kansaa-valistava runous_, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat\ntuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema _Huoneen-Speili_ ja\nAla-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen \"nuoruudessa\nylösajattelema\" _Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu_ (1703).\n\nNäistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen _taiderunouteen_,\njonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän\nkansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla\nvarustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti\nSamuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa\nja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi\novat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu _Oma\nmaa_ kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien\nsaavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli\nmaistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen\ntuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen\nluettava, mutta jonka laulut _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon\nsuuret lapsukaiset_ ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen\ntaiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia\nkokeita, kuten _Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_, hän julkaisi.\nJuteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin\nyliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen\nmerkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja\nesitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden\nmieltäkiinnittävänä kokeena on hänen _Runolansa_ muistettava. Eräitä\nsieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén,\nJuvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus\nJuhana Kemell kirjoittaneet.\n\nJaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik\nLagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen\nMacbeth-näytelmästä, nimellä _Ruunulinna_, eivät kuitenkaan olleet\nensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun\nylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin\nErik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän\n_Tuhlaajapoika_. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen\nTurun ylioppilasten kesken.\n\nEnsimmäinen suomenkielinen sanomalehti, _Suomalaiset Tietosanomat_,\nilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen\ntoimittamana.\n\n\n\n6. Kansanrunous.\n\nKansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista\ntuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla\n_8-tavuisella, trokeisella_ (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka\nomituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä\n_säveltaiteen_ kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti\n_vanhempaan_ ja _uudempaan_ kansanrunouteen, joista uudempi käyttää\nmyös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.\n\nVanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä\npäivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko\nvarsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja\nperustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain,\nkeräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä\njulkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen\nsuomalaisen _sananlaskukokoelman_, jonka keräämistä jo ennen\nhistoriallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut.\nKansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden\nharrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista\nkansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat\n1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius\nvanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund,\nLönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.\n\nUudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan\nsivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten\nrahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja\ntäysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia\nkuin _Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana\nkukkuu_ y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme\njatkunut _rekilaulujen_ ja _arkkiveisujen_ muodossa, jotka kaiken\nala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta\nrunollista ja kauniisti helähtävää säettä.\n\nKolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa\nmuodostavat _kansanrunoilijat_, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka\n1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena\nesiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä\nitsetietoisuudesta.\n\nEtevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), \"Vihta-Paavo\",\njoka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti\nmonelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden.\nMuista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari\nMakkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo\nKorhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista\nmerkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä\nsuomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.\n\n\n\n7. Kansallinen tiede.\n\nSuomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän\naikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen\npiiriin:\n\n1) _Suomalaisen historiankirjoituksen_, jonka vanhin muistomerkki on\nennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin\nlatinankielinen _Piispankronika_. Latina pysyikin sitten kansallisen\ntieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan\nisänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (\"fennofiilin\"), piispa\nTaneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka\nkuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman\nleimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava.\nSuomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan\nmyös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.\n\n2) _Suomenkielen tutkimuksen_, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen\nmies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus\nv. 1649 julkaisemallaan suomen _kieliopilla_. Suomenkielen oikeata\nymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä _latinankielen_\nylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin\nväkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se\n1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli\n_kreikan_ ja _heprean_ sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi\noli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi\nRudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja\nkaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu\nTaneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa\nsukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan\nyliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733\npainosta ilmestynyt _kielioppi_ todistaa. Ensimmäinen suomalainen\nsanakirja, _Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_ (1745) taas oli Taneli\nJusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä \"tulkkeja\"\nkäytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.\n\n3) _Kansanrunouden tutkimuksen_, joka pian laajenee tutkimukseksi\nmuinaissuomalaisesta _jumaluustarustosta_ ja esi-isiemme koko\n_pakanallisesta maailmankatsomuksesta_. Sen ensimmäisenä tuotteena on\nmainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen\nväitöskirja _Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista_, joka samalla\nsisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta\nilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.\n\nKaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel\nPorthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki\nvasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen\nsuomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali\nJuustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m.,\nsuomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan _Suomalaisesta\nrunoudesta_ (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla\nsyvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai\naikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten\nsukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia\nmyöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan\n_suomenkielen murteista_ tätä kansallisen tieteen haaraa edistää.\nMyöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen\nelämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä\nsuomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.\n\nPorthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander\n(k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen _Mytologian_ ja\n_arvoituskokoelman_, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808)\nväitöskirjansa vuoksi _suomalaisesta taika-uskosta_. Kummankin heidän\nteoksensa ovat latinankielisiä.\n\nKielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin,\njoista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä\nse myöskin toimittamissaan _Turun Viikkosanomissa_ julki lausui\najatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää\njoksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen\nsysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.\n\n\n\n8. Suomalaisuus.\n\nKatoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen\nkeskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös\nsivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme _suomi_,\njonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu\nkirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisessä_ suhteessa oli kansamme\nsiis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin _kansallisessa_,\nsillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian\nsuomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan\nenemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin\n_valtiollisessa_ suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se\nkaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin\naikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.\n\nHeikoin se oli _yhteiskunnallisessa_ suhteessa. Ylempi aateli ja sen\nsortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain,\njotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli\nvoitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin\nusein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen\nvälissä. Siinä, joka samalla Suomen _oppinutta säätyä_ edusti, säilyi\nkuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.\n\nRuotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se\nsivistyneiden säätyjen _ruotsalaistuminen_, joka sitten jatkui\nkatkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen herätys_\nsiitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät\nenää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja\nkyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian\nkotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat,\njoista _voitonhedelmät_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta\njoiden _tappiot_ sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja\nytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721)\nolevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta\nkatoamaan.\n\nRuotsin _sotainen maine_, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli\nkiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen\nkansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet\nmukana tuon maineen luomisessa, mutta _Ruotsin lippu_ oli maailmalta,\nja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä.\nRuotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen\n_suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi,\nlaiminlyödyksi _maakunnaksi_. Oliko ihme, että monet suomalaiset\nitsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja\ntuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä\nsiitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti\ntätä ruotsalaistumista.\n\nKustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva\naikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden\nuhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous\non valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri\nvoi vastustaa. Eikä _ruotsalainen sivistys_ enää tuntunut edes\nvieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset\nitse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen\nRuotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä _suomalaisena\nsivistysalueena_, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen\nolevan todellakin tuomittu häviämään.\n\nTätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset\nkirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä,\njotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.\n\n\n\n\nI.\n\nROMANTINEN AIKA.\n\n(1835-1870.)\n\n\n\n1. Realismi ja romantiikka.\n\nKirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa,\nhavaitaan yleisiä _henkisiä virtauksia_, jotka käyvät maasta maahan,\nkansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä\nmuodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun\neuropalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja\nuusromantiikka.\n\nRomantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois\nolevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee\ntakaisin _luontoon_, kauas kansojen _entisyyteen_ tai yksilön oman\n_sisäisen tunne-elämän_ hämärille, itsetiedottomille alkulähteille.\nRealismi taas viihtyy _nykyisyydessä_ ja _todellisuudessa_, etsii\naiheensa ympäröivästä, kuohuvasta _ihmis-elämästä_ ja pysyy\nitsetietoisen, erittelevän _järjen_ piirissä. Romantiikan\ntunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä _tunnelmapohja_ ja laaja,\nlentävä _mielikuvitus_, realismin taas kylmä, valikoiva _huomiokyky_ ja\nsäälimätön _sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, että se\nmielellään käyttää _runomuotoa_, samalla kuin realismin luontainen\ntaidekeino on _suorasanainen_ esitys.\n\nÄärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös _naturalismiksi_.\nViime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m.\n_symbolismi_, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä\nyhteyttä selittämään.\n\nRomantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata\nkirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki\ntoisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä\njokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen\nkorkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy _klassillinen taide_, joka\ntyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä.\nSiihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa\naikakausissa.\n\n_Romantiseksi ajaksi_ suomalaisen kirjallisuuden historiassa me\nnimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan\nilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870),\nsamoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias\nLönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen _valmistavaksi ajaksi_\nnimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että\nkirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät\nala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto\nrakastaa _välimuotoja_. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja\nuseimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota\nilmiöiden _pääominaisuuksiin_, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset\nvivahdukset.\n\n\n\n\n2. Kansallinen herätys.\n\nKirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien\nolojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on\nsamalla ympäröivien olojen _tuote_ ja _tuottava voima_, joka niitä\nmuodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa\ntaivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin\npinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun\nmaan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä\nukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia\nmeille monta pätevää todistusta.\n\nKirjallisuus on aina _elimellisessä_ yhteydessä ympäröivien olojen\nkanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat _ajanhengestä_ ja\n_kansanhengestä_ etsittävät, joita kirjallisen _yksilön_ henki on\nomalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.\n\nAjanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja\ntukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja\nsalamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi\nitseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt\njälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon,\nentisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja\nahdistuneet.\n\nKuitenkaan ei _oman kansallisuuden tunto_ ollut koskaan täydellisesti\nkuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena\nlankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen\nhistorian. Se oli elänyt osaksi _tieteellisenä mielenkiintona_, osaksi\n_paikallisena patriotismina_, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto\nalkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta\nkäytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla\ntiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja\nvaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin\nsaattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri\nheimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma _kielensä_, vaikka ei\nkorkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma _kansallisuutensa_,\nvaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan\nmuukalaistuneet, oma _kansanrunoutensa_, vaikka sen parhaat aarteet\nvielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet,\nmyös oma vaatimaton _kirjallisuutensa_, vaikka se ei vielä voinutkaan\nsen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä\nkyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia\ntoisiinsa yhdistävä _kansallishenki_, jota ilman ei mikään todellinen\n_kansalliskirjallisuus_ ole maassa mahdollinen.\n\nEro Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset\nkansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina\n1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858),\njoka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden\nsyvimmän kansallisen vaatimuksen: \"Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi\nemme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.\" Mutta se oli\nhelpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.\n\nSuomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden\nkeskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin\nkirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_, joka sitten kauan aikaa pysyi\nsuomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia\njäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija\nJ. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel\nRein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen\nvaliojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori,\nsittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen\npöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli\nkasvava kaikkia muita korkeammalle.\n\nSuomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita\nmielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä\nsaatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi\nmeillä siihen ulkomailta tulevaan _romantiseen virtaukseen_, joka\nkaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän\n_rococon_ aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän\nsalonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille.\nMeillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui _kansalliseksi\nromantiikaksi_, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta.\nKansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, \"terveet\"\nkäsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin \"turmeltuneiden\" ylempien\nsäätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen\nylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis,\nja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat\npojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.\n\nSaman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat\nkahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset\nniistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään _suomalaisen_\nkansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset,\nruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata _ruotsalaiselle_\nkansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä\noli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen,\nvalloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien\nvoitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja\nkansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt.\n_Ruotsinkielinen isänmaallinen runous_ oli Ruotsin vallan viimeinen\nsuuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen\nsuomalaisen korvaan kaiuttanut.\n\nNiin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta\nvähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen\nkansalliskirjallisuus.\n\nSiihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta\nrunoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen,\nLars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta\nkohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä\nisänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen\nkansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota\nsivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana\n1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman\n(1806-1881), sanomalehtiensä _Saiman_ ja sittemmin _Litteraturblad_'in\nkautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla\ntavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja\nkansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen. -- Myöskin suomenkielistä\n_Maamiehen Ystävää_ hän neljännesvuoden toimitti.\n\nHänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet\nruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja\nliittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia\noikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa\nelämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies\nG. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan\nkehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä\nyläluokassamme suomalaisuuden _valtiolliseksi liikkeeksi_, sittemmin\n\"suomenmieliseksi\" (fennomaaniseksi) _puolueeksi_. Vastassaan se tapasi\npian \"ruotsinmielisen\" (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin\nsaakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme\nvaltakieleksi.\n\n\n\n3. Elias Lönnrot.\n\nNiinkuin Mikael Agricola on suomalaisen _kirjakielen_ isä, niin voidaan\nElias Lönnrotia suomalaisen _kirjallisuuden_ isäksi nimittää.\n\nHän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin\ntorpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten\nhän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin\nkouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka\nhänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa,\nviimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi\nHämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän\ntuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla\nkirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827\nhän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen\nkandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa\ntieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi\nKajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa,\nprofessori Törngrenin lasten koti-opettajana.\n\nJo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius\nvanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin\nReinhold von Beckerin _Turun Viikkosanomista_, joiden toimittajaan hän\nsitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin\njohdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä\n_Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta_, esiintyen\nsillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä\ntohtori-väitöskirjallaan _Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta_,\nPorthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa\noleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään,\npannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin _Elinan surman_, tarinan\nKlaus Kurjesta ja \"vähästä Elinasta\", joka niin läheisesti liittyy\nLaukon kartanon omaan historiaan.\n\nV. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen\n(Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen,\nTohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään\nVienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka,\njoka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin\nsuurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän\nvv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina\nKantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan.\nTätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon\nsaakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin\nHelsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta _koleraa_ vastaan,\njohon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän\njälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja\npääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä\n(1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille,\ntapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt\nhän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu\nerinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä _runosikermiä_, mutta\ntyön kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen _yhtenäisen teoksen\najatus_, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen\nnimi oli _Kalevala_. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja\nmaailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista\nennätyksistään.\n\nTämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt\nluemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32\nrunoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa\nKalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v.\n1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain\nrunonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se\nsisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840\nsyntynyt _Kanteletar_, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari\nvuotta myöhemmin kokoelma _Sananlaskuja ja Arvoituksia_. Välillä\nkiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee\nkielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle,\njoiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen\nprofessoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen,\nnerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen\nkielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.\n\nSuomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850.\nMelkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna _kiellettiin\nvenäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin\nuskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta_. Niin suuri oli\ntaantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä\nhallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko\nSuomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan\nmuutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.\n\nElias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen\nhän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan\nkirjallisia töitään toimitellen.\n\nMyöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin\ntieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko\nkansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme\nitä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista\nkirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi\nsovittaa sen _murteiden taistelun_, joka vuosisadan alulla oli\nviriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt\nkirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena\ntuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia _ammattisanoja_,\njoita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka\nalalla tarvittiin. Niinpä hän _Suomen kasvistollaan_ (1860) loi\nsuomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla\nsuomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin _Lain-obillisella käsikirjalla_\nsuomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla\noli kuitenkin laaja _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, joka ilmestyi\nvihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin\nv. 1880 valmistuneet _Loitsurunot_, hänen johdollaan ja pääasiallisesti\nmyös hänen työvoimillaan toimitetun uuden _Virsikirjan_ laitoksen,\nhänen toimittamansa _hyötykirjat_ rahvaan tarpeita varten, kuten\n_Talonpojan kotilääkäri_, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa\n(_Mehiläinen_ vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä\ntunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden\nsyntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole\nlaskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.\n\nElias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin _Kalevala_. Heti\nensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta\n_maailmankirjallisuuteen_.\n\nMitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee\ntuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille\nedellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen\n_kansansielun_ haarautumisesta yhä _yksilöllisempiin_ aines-osiinsa,\njoka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen\nnerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa,\nsopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan _vanhan\nkultuurin_ tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin\nalttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja\ntukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi\nkansalliskirjallisuus on Suomen _nuoren kultuurin_ tuotetta, jonka ikä\non vain vuosikymmenissä laskettava.\n\nMissä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja\nominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen\ntulevaisuus.\n\n\n\n4. A. Oksanen.\n\nSuomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen\nisänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä\nsuomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus\n1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä,\njoiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J.\nV. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.\n\nA. Oksanen -- tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen\nkansalaisnimensä oli -- ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen\nsivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille\n1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden\nharrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista\nrunouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa\nomalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista\nkansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin\nolemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden\nrunokokoelman, _Säkeniä_ (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti\npainosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa\nlaatua varsinaiselle suomalaiselle _taiderunoudelle_.\n\nTässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa\nitsekohtainen, nykyaikainen _runoilija-yksilöllisyys_. Hänen tunteensa\non harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan\nongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on\nitsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen\nsivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs,\nytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja\nsydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa\n_Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi_ ovat kautta kansan\nlevinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa _Koskenlaskijan morsiamet_.\nVielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan _Kerran\nviinikellarissa_ ja _Punkaharjun tytön laulu_. Juhlarunoissaan hän\nlausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista,\njoihin nähden hän kyllä oli \"yksi mieli yksi kieli\"-kannalla, vaikka ei\ntahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa\najaa pakosalle.\n\nOksanen oli _Suomettaren_ (1847) perustajia. Itse hän julkaisi\narvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa\n_Kieletärtä_, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen\ntieteellisemmistä teoksistaan ovat _Suomenkielen rakennus, Suomalainen\nmurteiskirja_ ja saksaksi ilmestynyt _Länsi-suomalaisten kielten\nkultuurisanat_ huomattavimmat. Vielä julkaisi hän _Muistelmia matkoilta\nVenäjällä vuosina 1854-1858_, y.m.\n\n\n\n5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.\n\nSuometar tai n.s. \"vanha Suometar\" lakkasi varojen puutteessa\nilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä\njokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen\nperustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä\nmainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero\nVarelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös\nhuvinäytelmästään _Vekkulit ja Kekkulit_ (1847) ja kansaa valistavista\nkirjasistaan, joista _Enon opetuksia luonnon asioista_ on mainittavin).\nHeihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero\nSalmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari\nK. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja\nisänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on\nHannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa\n_Kanavan_ (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä _Silmänkääntäjän_\n(1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin\nja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä\nnäyttämö-esitystä.\n\nVanhan Suomettaren jatko _Uusi Suometar_ alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi\ntunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten\nvuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut\nnäihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin\nv. 1866 _Kirjallinen Kuukauslehti_.\n\nUseat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen\nKuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat\nKirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä\nkuitenkin heitä kaikkia _Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi_, koska\nsen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa\nsivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo\nyleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen\nkansalliskirjallisuuden historiaan.\n\nKirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:\n\n1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti\nnimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin\nSuomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden.\nVarsinkin historiallisilla teoksillaan, joista _Nuijasota, Oppikirja\nSuomen kansan historiassa_ ja _Johtavat aatteet ihmiskunnan\nhistoriassa_ ovat mainittavimmat, hän on suomalaista\nkansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana\nhän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella\nnovellillaan _Pohjan piltti_ (1859) ja parilla runoelmalla, joista\n_Honkain keskellä_ elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan\nhuulilla. Hänpä se myös _Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä_ (1852)\nensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon,\nvaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko\nhänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti\nharvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen\nkansallisuuden valtaan pääsemistä.\n\n2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen\nprofessori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen\nlain-opillisen väitöskirjan _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_.\nHänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen,\nvaltiomiehen ja sanomalehtimiehen.\n\n3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän\nväsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä\nhänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan.\nHänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden\nvarsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten _Paola Moroni_, ja\neräisiin novelleihin, joista _Julian_ on huomattavin. Sitä enemmän hän,\nseisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli\nteatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme\nkehitykseen vaikuttamaan.\n\n4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi\n_Shakespearen Draamojen_ suomentaminen. Katkeamatta on tämä\nsuur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ\njatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista\nloppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä\nominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon\nkielenkäyttö, ovat _Vapautettu kuningatar_ ja eräät muut kautta maan\nkulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin _Daniel\nHjorth_ sekä Runebergin _Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat_\nhuomattavimmat.\n\n5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen,\nkirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen\nprofessori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on\nvieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan\novat _Kuun tarinat_ huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä\nkynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä\nkuvalehdet _Maiden ja merien takaa_ ja _Suomen Kuvalehti_ (1873-1880)\nsaavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat\nhänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten _Suomen suvun pakanallinen\njumalanpalvelus_ ja _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_, jäivät kesken\nhänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina\nja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn,\nkansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken\nvalmistunut monumentalinen teos _Kalevalan runojen historia_ on kenties\nsopivimmin tässä yhteydessä mainittava.\n\n6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa\nsuosituin _sanomalehtikirjailija_, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia\nasioita käsittelemään, enin kuitenkin _valtiollisia, yhteiskunnallisia,\ntaloudellisia ja uskonnollisia_. Mielipiteiltään usein hyvinkin\nvanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän\nmyöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa\nkasvavan _vapaamielisen suunnan_ kanssa, jonka luonnontieteellinen\nmaailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.\n\n7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija,\n_Suomalais-ugrilaisen seuran_ (1883) perustaja, senaattori ja\nvaltiopäivämies.\n\n8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija,\nsenaattori ja julkisen elämän mies.\n\n9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom.\nKirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija,\nyliopiston rehtori ja sijaiskansleri, _Sielutieteen oppikirjan_ ja\n_Snellmanin elämäkerran_ (ruotsinkielisen) kirjoittaja.\n\n10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti,\nAristoteleen _Runous-opin_ ja Platon _Faidonin_ suomentaja,\n_Kreikkalaisten satujen_ toimittaja. Hänen kaunokirjallisista\ntuotteistaan on novelli _Metelinkirkon haltia_ muistettava.\n\n11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan\nkaunotieteellinen tutkistelija.\n\n12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja\n(1881). Kirjoittanut _Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden\nhistoriassa_, julaissut teoksia _runous-opin_ alalta ja myöskin eräitä\nalkuperäisiä runoelmia.\n\n13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, _Suomen\nMuinaismuistoyhdistyksen_ perustaja (1870) ja lukuisien\nmuinaistieteellisten teosten kirjoittaja.\n\n14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut\n_Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista_ y.m.\n\n15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin\nsuomenkielinen _luonnontieteellinen kirjailija_, julaissut _Kasvion,\nSuomen luurankoiset_ y.m.\n\nMille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me\ntapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja\npitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän\nvaltavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.\n\n\n\n6. Aleksis Kivi.\n\nRuotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin\nromantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että\nhe sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään.\nRuneberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi\nkatsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko\nnousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan\nkansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja\nyleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä\nnykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli\nsyvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden\nkamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi\ntunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.\n\nAleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden\n_itsenäisyysjulistus_. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus\nlähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme\nruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen\nvaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.\n\nRomantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden\nvälillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä _klassilliseksi_ kokonaisuudeksi.\n\nAleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla:\n_laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden_. Näytelmärunouden\nhän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin,\nLagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin\nhän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen\nyhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille\nmonumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei\nperusta tosin -- siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä -- mutta\nhän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta\nakatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja\nkalevalaista mielialaa.\n\nRaamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän\nkirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset\n_maailmankirjailijat_: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on\nhänen oma tyhjentymätön aarreaittansa _kansan-elämä_ itse ja se\nhämäläisuusmaalainen _luonto_, jonka helmassa hän on syntynyt ja\nkasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja\njoka hänet vihdoin sulkee povelleen.\n\nAleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä\noli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä\nmyös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen\nkirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja\näidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias\nCostianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin\n_Hirven-ampujain_ ja _Aeneidin_ ensimmäisen laulun suomentaja, jopa\nerään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon _Jaako, Kyröskosken\npoltissa kerran_ sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana,\nylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja\ntaudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä\nhaluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja\nhuomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs\nhänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi\nruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän\nhermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten\nmielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin\npäivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen\nelämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut\nkansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.\n\nKiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen\nensimmäinen näkyvä hedelmä oli _Kullervo_, valmistunut ja palkittu\nSuom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän\nmuokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä\nesiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo,\nhänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on\ntärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on\nhänen toinen suuri murhenäytelmänsä _Karkurit_ (1867), vaikka sekin\nmonta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi\nnäytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan _kansanomaisen\nhuvinäytelmän_ alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.\n\nKiven mestariteokset tähän suuntaan ovat _Nummisuutarit_ (1864) ja\n_Kihlaus_ (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa\nKuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä\nvoimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä\nja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden _luonnekomediain_\nrinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n\nkuuluisaan mestariteokseen _Figaron häät_, johon sen suhde kuitenkin on\nkuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa\nsateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.\n\nRohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin\nmerkillisessä romaanissaan _Seitsemän veljestä_, ilmestynyt painosta\nv. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on\nvieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se\nlaajenee samalla suurpiirteiseksi _kultuurikuvaukseksi_ koko Suomen\nkansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen\nelämään. Tekijän _realismi_ kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä\nhäikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän _romantiikka_\nluonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana\nmielialana ja valtavana mielikuvituksena.\n\nYhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen _muoto_, joka on sekoitus\ndraamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki\nkuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa\non _homeerisen patriarkan_, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta\nmyöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta\nvaihtelevien elämänkohtaloiden.\n\nKiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen,\n1-näytöksinen näytelmänsä _Lea_ (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla,\nitämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin\nkirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa\nKristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu\nkaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi\nsopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen\ntoinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä _Yö ja päivä_.\n\nVielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia\nhelmiä kuin _Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla_ y.m.\nNiissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas\nluonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne\nSeitsemään veljekseen siroitetut _sadut_ ja kauan tekijän kuoleman\njälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno _Paimentyttö_,\ntäydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille\nantamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.\n\nSyystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen _kansallisrunoilija_.\n\n\n\n7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.\n\nVielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei\nsilti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:\n\n1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen\nsarjajulkaisun _Kyläkirjaston_ ja suosittujen kansanlehtien\n_Kyläkirjaston Kuvalehden_ ja _Lasten Kuvalehden_ perustaja,\nsuorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka\nteoksista _Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita_ ja romaani _Ylhäiset ja\nalhaiset_ ovat mainittavimmat.\n\n2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar\nYrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa),\njulaissut kertomuskokoelman _Kotikuusen kuiskehia_, kansanelämän\nkuvauksen _Huutolaiset_ y.m.\n\n3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut\nmurhenäytelmän _Saul_ ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista\n_Birger-Jaarlin linna_ on mainittavin.\n\n4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen\nmurhenäytelmän _Lalli_ ja suositun historiallisen romaanin _Hatanpään\nHeikki ja hänen morsiamensa_.\n\n5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa\nlaulurunoutta, nimeltä _Sepitelmiä_.\n\nVielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri\nRahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari\nJuhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä\nedustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja \"sanaseppä\" Volmari\nStyrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén,\nkreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen\nveljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.\n\nKirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala\nmistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin.\nNiinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä\nkauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan\nsaakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne\nromantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä\npohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme\nylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että\n_jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa_, jos ei\nmuuna, niin pieninä aines-osina.\n\nNäistä _jälkiromantisista_ kirjailijoista ovat huomattavimmat:\n\n1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin\nsenaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut _Herää Suomi,\nKarjala_ ja _Väinölän lapset_ ovat yleiskansallisen merkityksen\nsaavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen\n_Muistoja ja toiveita_ (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia\novat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.\n\n2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät\nhuvinäytelmät _Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia,\nPostikonttorissa_ y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat\nsellaisina laskeneet vankan pohjan _suomalaiselle seuranäytelmälle_.\nKiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja\nidyllinen _pikkukaupunkiympäristö_, jonka herttaisia tyyppejä hän\nverrattomalla taidolla eteemme elävöittää.\n\n3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan _Nevalaiset_,\njoka kuvailee \"Simo Hurtan\" (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja\nYlä-Karjalassa.\n\n4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen\nhistoriallisen romaanin _Härkmannin pojat_ y.m.\n\n5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa\nNovelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä\nsuomalaisessa kirjallisuudessa.\n\n6) A. Uotila (Favén) eräiden onnistuneiden albumirunojensa vuoksi\nmainittava.\n\n7) Jooseppi Mustakallio, julaissut runokokoelman _Pulmusparvi_.\n\n8) Kustaa Killinen, julaissut runokokoelman _Sanajalkoja_.\n\n9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman,\ntunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien\ntoimittajana.\n\n10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu\nJulius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä\ntäällä albumeissa ja kalentereissa.\n\n11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden\nlyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin\nsepittäjä.\n\n12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut,\npaitsi muuta, nimimerkillä _--hm_ herkkää laulurunoutta albumeissa ja\naikakauslehdistössä.\n\n13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär,\ntunnettu m.m. sievästä romaanistaan _Israelin tyttäret_ ja erinäisistä,\nkristillishenkisistä runokokoelmistaan.\n\n14) Irene Mendelin, julaissut runovihot _Koivikossa_ I-II.\n\nNäiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme\nseuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita\nmyös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter\nJuva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että\nrunosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja\nisänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä\nheimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on _Revontulet_ huomattavin.\nValter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin\nluonnonraikkaita säveliä kuin _Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme,\nKarjala_ y.m.\n\nOmituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen\njälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin\nhuomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti\nruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja\nsellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen\nhistoriallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin _Elinan surma_,\nsaman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen\nmurhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä\nja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston\nkaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä\nrauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas\nhänen erinomainen huvinäytelmänsä _Kuopion takana_, sekin kotimaisen\nnäytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.\n\n_Kristin-usko_ on syvimmältä olemukseltaan _romantinen_. Siksi onkin\nsitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä\nmaailmankatsomuksena, kun taas sen _realistisen_ ajan maailmankatsomus,\njonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan\n_luonnontieteellinen_. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet\nromantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja\npäinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa\nsydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden\n_tyypillisistä_, emme niiden _yksilöllisistä_ ominaisuuksista.\n\n\n\n\nII.\n\nREALISTINEN AIKA.\n\n(1870-1897.)\n\n\n\n1. Realistinen kansankuvaus.\n\nAleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta\nenimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen\nkansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia.\nHänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso\nkohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä\ntarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se _norjalaisen\nrealismin ja ranskalaisen naturalismin_ itseensä sulatettuaan päättyy\n_naturalistiseen kansankuvaukseen_, jonka n.s. kansankirjailijat\n1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.\n\nPitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin\nkirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai\nn.s. _uusromantiikkaan_ kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea\nmäärätä, mutta olemme Juhani Ahon _Panun_ ilmestymisvuoden (1897) siksi\nasettaneet.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden _realistinen aikakausi_ käsittää siis\nAleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä\n(1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.\n\nKummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä\nPietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki\nMeriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.\n\nPietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee\nensimmäisen teoksensa _Elämäni_ v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa\nsarjassa _Elämän havainnoita_ (1879-1880), _Tintta-Jaakko_ ja _Torpan\npoika_ (1883), _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ (1885) y.m.\nHänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen\nhavaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut.\nTyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen\nromantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää\nDickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen\ntaiteensa pienissä kertomuksissa, joista _Kontti-Anna_ on eritoten\nonnistunut.\n\nPietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa\nsiitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota\nulkomailla herättänyt.\n\nPäivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:\n\n1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin\ntoimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen\nkuvaelmasarjan _Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta_. Hänen muista\nteoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli\n_Kaarlo Tiira_ samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.\n\n2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa _Kysymysmerkkejä_,\nkuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.\n\n3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa\n_Räisäspoika, Kölliskö_ ja _Kruunun metsissä_ Pohjois-Pohjanmaan\nkansanelämästä.\n\n4) Juho Reijonen, joka _Kertoelmissaan_ (1885), _Uusissa\nKertoelmissaan_, novellissaan _Vaihdokas_ y.m. osoittautuu erittäin\ntaitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet\nniistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.\n\n5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan\n_Lapsuuteni muistoja_ (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen\nkansan-elämän kuvauksellaan _Oulua soutamassa_ huomiota herättää.\nMyöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen,\nkirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia\n_Vaaralla_ ja eheän kauniin romaanin _Elsa_ (1894), astuen sillä\nnykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman\nkansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään _Tukkijoella_\n(1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan\nkansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää\nterävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa _Lapsia_, ivailee\npikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään _Kauppaneuvoksen härkä_ ja\nsyventyy psykologisessa romaanissaan _Pieni elämäntarina_ (1903)\nomituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.\n\n6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka\nesikoisteos _Työmiehiä_ kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten\ntunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.\n\n7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka\nnäytelmässään _Viimeinen ponnistus_ esittää ainoan suomenkielisen\nsivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta\nVenäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma\n_Pilven hattaroita_ sekä realistinen näytelmä _Aili_, jossa hän vaatii\nvapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä\nrakkaus-elämässä.\n\n8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, _Iloisien juttujen_ tekijä,\njulaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän _Ruukin\njaloissa_.\n\n9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen\nkansannäytelmien _Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu_ y.m.\nsepittäjä.\n\n10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen,\nhämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien _Purimossa_ ja\n_Mallassaunalla_ kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen\ntottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen\nkäsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä _Murtuneita_. Myöhemmissä\nnäytelmissään, kuten _Herran ääni_ ja _Maattomat_, hän on asettanut\ntaiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita\nhän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään _Mestari Garp_\nkäsitellyt.\n\n11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla\nilmestyneissä näytelmissään _Mari, Irja_ ja _Salmin tyttö_, joiden\nvilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä,\nmelkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat.\nKokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä\n_Päivän tytti_, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas\nhänen suorasanainen kokoelmansa _Korpien povesta_.\n\nNäin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon\nerikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä\nlähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja\narki-askareita heijastella.\n\n\n\n2. Nuorsuomalaisuus.\n\nRealistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s.\n_nuorsuomalaiset_ kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna\nlippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan\nhenkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin _nuorsuomalaisen\npuolueen_ syntymiseen.\n\nNuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat\neivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa:\nEuropan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli _kehitysopin,\nyhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen_ ja vihdoin pohjoismaisen\n_naisvapautumisen_ kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa\nja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen\ntunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa\nensin _europalaisuutena_, temmaten sen jälleen maailman yleisten\nhenkisten virtausten yhteyteen.\n\nYhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös _suomalaisuuden_\nomat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme\nsulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan\nnimenomaan _kansallisia_ ajatustapoja, vastapainona realismin\n_kansainvälisille_, yleis-inhimillisille ihanteille.\n\nKaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen\nkirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael\nAgricolan aikoina, jolloin _uskonpuhdistus_ oli antanut välittömän\nsysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran\nElias Lönnrotin aikoina, jolloin _kansallisuus-aate_ ja _kansallinen\nromantiikka_ olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen\nkansallis-kirjallisuuden.\n\nNuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu\nromantisesta _kansan-ihannoimisesta_ ja kansallisuus-aatteen liian\nyksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja\n_arvostelevaksi_, yksilöllisempää sielun-elämää _eritteleväksi_\nnykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.\n\nPerinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus _uskontoon,\nsiveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään_ nähden olemaan,\njoihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta,\nluonnontieteellistä maailmankatsomustaan.\n\n\n\n3. J. H. Erkko.\n\nRealistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa,\njoista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön\nrunoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja\nihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä\ntuskassaan ja epätoivossaan.\n\nAlkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906),\njoka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan _Runoelmia_. Niitä\nseuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes\nhän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa\nvankkaan nidokseen _Valittuja runoja_. Sen paras ja pysyvin osa on\nhänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa,\njolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös\nhänen _Hämäläisen laulunsa_, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan\nkansanlauluiksi muuttuneet.\n\nJ. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä\ntyypillisen kansallisen romantikon.\n\nMuutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon\nhänen v. 1885 julkaisemistaan _Uusista runoelmista_, joiden\nsyventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä\nalituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa _Havaittuani_\n(1886), mietenäytelmässä _Tietäjä_ (1887) ja suorasanaisessa\nkertomuksessa _Uskovainen_ (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä.\nTekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta\nomistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja\nsen pohjalta kohoavan _vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen\nkehityksen_ palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä\npohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman\nveljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen\nvaltiollisen äänenkannattajan _Päivälehden_ ympärille järjestyvät ja\njoita siitä syystä voidaan myös _Päivälehden piiriksi_ nimittää.\n\nKokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä\nrunovihoissaan _Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia_ y.m.\nPalava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään\nihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina\nkriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa\nsisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset\nnäytelmänsä _Aino_ (1893), _Kullervo_ (1895) ja _Pohjolan häät_ (1902),\nviimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta\nvarten kirjoitettu.\n\nRomantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa\nyhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin\nedistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut\nvaltava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla\nvanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä\njo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.\n\n\n\n4. Kaarlo Kramsu.\n\nKansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H.\nErkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878\njulkaisee pienen vihkosen _Runoelmia_ sekä saman lisättynä ja\ntäydennettynä v. 1887.\n\nKaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka\nkasvoilla syvä ja totinen _elämäntuska_ kuvastuu. Hän on\nkansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä\nlohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee\nhistoriallisen ristiriidan _herran_ ja _talonpojan_, samoin\nyleisinhimillisen ristiriidan _pikkusielujen_ ja suurten _johtajien_\nvälillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen.\nHänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin\nyksin myös Suomen kirjallisuudessa.\n\nMestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa _Ilkka_\nja _Jaakkima Berends_. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa\n_Santavuori_, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin\nYrjö-Koskisen _Nuijasota_ hänet nähtävästi on innostanut.\n\n\n\n5. Minna Canth.\n\nMinna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa.\nSyrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös\nulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi\nJ. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.\n\nSekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin\n_näytelmäkirjailijana_ mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle\nrealistiselle kirjallisuudelle.\n\nEnsimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään\n_Murtovarkaus_ (1882) ja _Roinilan talossa_ (1883) hän on vielä osaksi\nromantisen vaikutuksen alainen, josta _Ibsen_ ja _norjalainen\nkirjallisuus_ hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu\nyhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi\nkirjailijaksi. Varsinkin _työväenliike_ ja _naisliike_ saavat\ninnostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen\nnäytelmässään _Työmiehen vaimo_ (1885). _Papin perhe_ (1891) taas\ntahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen\njuuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen\nkaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen\nperheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään _Sylvi_\n(1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle\nrakennetusta rakkauselämästä eli n.s. \"järki-avioliitosta\" etsii syyn\nSylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren\nvenäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan _Leo Tolstoin_ vaikutuksesta\nhän vihdoin viimeisessä näytelmässään _Anna Liisa_ (1895), jonka aihe\njälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa _yhteiskunnallisen\nvapausvaatimuksensa_ vaatimukseksi yksilön sisällisestä, _siveellisestä\nvapaudesta_, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan\nhän itse, voi itselleen lahjoittaa.\n\nOsaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset\nkertomukset _Köyhää kansaa_ (1886), _Hanna_ (1886) ja _Salakari_\n(1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa _Lain\nmukaan_ ja _Kauppa-Lopo_, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten\nelämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen\n_Novellinsa_, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa\nkirkollisvastainen aikakauslehtensä _Vapaita aatteita_ muistettavat.\n\nMinna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin\ntuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.\n\n\n\n6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.\n\nVarsinaisen _Päivälehden piirin_ muodostavat:\n\n1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861,\nylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v.\n1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen\ntyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta:\n_Kievarin pihalla_ (1884), _Hellmanin herra_ (1886). Hänessäkin on\nvielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan\nkehityskauteensa kuuluva _Muudan markkinamies_ (1884) todistaa.\nHuippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella\ntaidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen\nkansan-elämän kuvauksessa _Rautatie_ (1884) ja pienessä, klassillisessa\nkultuurikuvauksessa _Siihen aikaan kuin isä lampun osti_ (1883).\n\nSamalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen\nalaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin\nolemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun\nkuvaus _Papin tytär_ (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus\nkuin norjalaisella, tuli kuitenkin _ranskalaisella kirjallisuudella_,\neritoten sen naturalistisen novellin mestarilla _Guy de\nMaupassant_'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen _toisen\nkehityskautensa_ hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella\ntarkkuudella piirretty matkakuvaus _Helsinkiin_ (1889), erinomainen\nyksilöllisen sielunelämän kuvaus _Yksin_ (1890), jonka hän julkaisee\nvaltion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari\nensimmäistä kokoelmaa _Lastuja_ (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä\npiirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia,\nPapin tyttären jatko _Papin rouva_ (1893), kesäisen, suomalaisen\npappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen\nlemmentarina, sekä _Maailman murjoma_ (1894), siro, muotokaunis\nkertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä\ntapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen\nmurros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin\nyksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan\n_romantisen kaipuun_ jälleen oikeuksiinsa.\n\nNiin tulee hänestä _uusromantinen_ kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän\njulkaisee _Heränneitä_ (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia\nvanhojen \"pietistien\" elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja\nkaru elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen\nsalattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto\nitse, jonka hän _kalevalaisilla kauneuskuvilla_ elävöittää. Sellaisia\ntavataan jo hänen kolmannessa _Lastu_-kokoelmassaan (1896), mutta\nsyvimmälle menee tämän Ahon _kolmannen kehityskauden_ luonnonmystiikka\nhänen suuressa loitsu-eepoksessaan _Panu_ (1897), joka on koko\nrealistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa\nkatsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle\nromantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa\nkuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta _Kevät ja takatalvi_\n(1906) asettaa näiden aikojen _uskonnollisen_ herätyksen (pietismin)\nsyvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle _kansalliselle_\nherätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta\nvaltaväylää.\n\nVielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat _Lastuja_ IV (1899), kaksi\nsarjaa _Katajainen kansani_ (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja\nuhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita\nkäsittelevä näytelmä _Tuomio_ (1907) ja puolitieteellinen tutkimus\n_Aatteiden mies_ (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja\nharrastuksista.\n\nJuhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että\nulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet\nruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana\nhän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä\nsyvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan,\nsitten alkusoinnullisella, _rytmillisellä proosallaan_ vaikuttanut.\n\n2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin\nmaanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen,\nyhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa.\nSuuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä\nteoksellaan _Isänmaa_ (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa\nkansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren\ntalonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän\nsielullisen murroskauden tulos on _Heräämiseni_ (1894). Saman opin\nvalossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan\n_Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia,\nVeneh'ojalaiset_ y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä\naatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan\ntaiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä\nhuolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja\nsiveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä\npienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä _Elämän meri_\n(1903) julkaisee.\n\nMyöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla\nhän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa _Titus_ (esitetty\nSuomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa\nOrjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän\nJerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja\nroomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä.\nMuista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä _Samuel Croëll_\nmuistettava.\n\n3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori,\nsanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen\nviljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan _Hellaassa_ (1890) hän\nkuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa\nkertomuskokoelmissaan _Iltapuhteeksi_, I-II, _Reservikasarmista_\nja _Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_ taas mitä vaihtelevimpia\nelämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi,\nmiltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen\nromaaninsa _Aikansa lapsipuoli_ (1895), jossa hän terävällä kynällä\npaljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman\nsuosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan\naloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten\nheimosotien kuvaus _Juho Vesainen_ (1893) ja jonka tähän-astisena\ntaiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti\nsuunniteltua romaaniaan _Erämaan taistelu_ (1909). Niiden välillä ovat\nilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset _Anna Fleming,\nTuomas piispa, Margareta_, historialliset näytelmät _Lahjoitusmailla_\nja _Kustaa Eerikin poika_, kertomuskokoelma _Saaristossa_ y.m.\nSovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen\nihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä\nhavainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.\n\n4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori,\ntaide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden\nvarsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun\njälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana\nnovellillaan _Emmalan Elli_ (1885) ja kertomuskokoelmallaan _Elämästä_\n(1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa\n_Ristiaallokossa_ (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen\nmaun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä\nelämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja\nromantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan\n_Väljemmillä vesillä_ (1893) herättää etenkin huomiota sen komea,\nharvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen\nalkuruno _Elämän laulu_ sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä\novat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa _Runoja_, hänen suuri,\nrunomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä _Jaakko\nIlkka ja Klaus Fleming_ (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa\n_Prosper Mérimée_ ja _Hovimaalaaja Aleksander Laurdus_. Välillä hän\ntoimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä _Nykyaika_ (1898-1899),\nsuomentaa Ibsenin runonäytelmän _Brand_, johtaa Suomalaista\nMaaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa _Suomen\nNäyttämön_, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen\nrunokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja\nmuotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.\n\nPäivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani\nAhon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä\najanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä\nKalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset\npurjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.\n\n\n\n7. Kansallinen tiede.\n\nSamoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen\nKuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän\nuusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon,\nv. 1881 perustetun _Valvojan_ ympäriltä etsittävät. Heistä ovat\ntunnetuimmat:\n\n1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori,\nvaltioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin\nkuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa\ntorjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin\nhyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan _Suomen\nyhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ ja _Suomen sisällinen itsenäisyys_.\nVielä on hän kirjoittanut _Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809_\ny.m.\n\n2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija,\nvaltiopäivämies, julaissut m.m. _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nviisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881_.\n\n3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies,\njulaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia\nsuomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, _Suomenkielen lauseopin,\nYhteissuomalaisen äännehistorian_ y.m.\n\n4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos.\n_Suomalaisen taiteen historian_ ja _Suomalaisen teatterin historian_\nkirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes\nTakasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.\n\n5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut\nm.m. luettelon _Suomalainen kirjallisuus 1544-1877_ lisävihkoineen.\n\nMuita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer,\nkielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu,\nhistoriankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist,\nA. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen\nkirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O.\nHeikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi\nGrotenfelt j.n.e.\n\n\n\n8. Naturalistinen kansankuvaus.\n\nPäivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun\n_kansankielen_ ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja\nkansan-elämän mitä pikkupiirteisin _valokuvaileminen_, eivät heissä\nitsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen\nliiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he\ntulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman\ntaiteilijaluonteensa mukaisesti _tyylitelleeksi_ ja muovailleeksi\nkuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse\nryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten syntyi\nvasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa yhtäpitäviä\ninhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia\n_todistuskappaleita_, joita ranskalaisen naturalismin mestarit\ntarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s.\n_kansankirjailijat_, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari\nPäivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri\nAlkio ja Kauppis-Heikki.\n\nSanteri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian\najaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää\nromaaneissaan _Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia_ y.m.\nosoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen\nvähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja\nedistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei\nerittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on\nmyös pari yksilöllisempää luonnekuvaa _Eeva_ ja _Mennyt_ kirjoittanut.\n\nSyvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen\nkansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies,\nkasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu _Tarinoistaan_, suppealla,\ntäsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan _Mäkijärveläiset,\nViija, Laara, Aliina_ ja _Kirottua työtä_, joista toiset ovat aivan\nmestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas\nsivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu\nteoksensa _Uran aukaisijat_, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty\nja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.\n\nMuista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat\n1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman _Syvistä riveistä_\novat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen\nerinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen\nkansankuvauksen _Korpelan Tapanin_ tekijä Heikki Meriläinen,\npohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen _Heikki Helmikankaan_ tekijä\nEero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan\nparveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi,\njotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.\n\nVarsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala\n(Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan _Se on\nsallittu_, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa.\nMyöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista\njälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta\nhuomattavissa.\n\n_Kansanrunoilijoita_, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin\nluonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole\nomiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten\nSahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä\nsuorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen\nuransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään _Ahab_ ja\n_Hemming Gad_ päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan\nsyrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset\nrunot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa\nmuistuttavat.\n\n\n\n\nUUSROMANTINEN AIKA.\n\n(1897-.)\n\n\n\n1. Vanha ja uusi romantiikka.\n\nVaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen,\nkylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita\nkantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi\nromantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli\njälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden _tieteellisestä\nerittelystä_ (analyysista). Pyritään takaisin suuriin _yhteenvetoihin_\n(synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja\nympäristöstään. Tämän _uusromantisen suunnan_ vaikutusta me olemme jo\nrealistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.\n\nSamalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan,\nettä realistin _totuuden_ etsintä ei yksin riitä _kaunista_ taidetta\nilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden _valikoimiseen_ ja\nulkonaisen todellisuuden _tyylittelyyn_, entisten tuhatkarvaisten\nelämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien sijasta _viivoihin_,\nsilmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään,\nvuosisatoja seisovaan: _monumentaliseen_. Sitä ei Ranska voi neuvoa\nenää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.\n\nKirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan\n_koristeellisuus_ (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen\nkorkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut\nromantiseksi, salaperäiseksi, _vertauskuvalliseksi_ (symbolistiseksi).\n\nKuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan.\n_Luonnontieteen_ totuudet ovat tehneet tehtävänsä. _Kristillinen\nmaailmankatsomus_ viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita\nhenkiä _esteettisellä kauneudellaan_, mutta sen eheä _tunne_-elämä on\nvuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi,\nsinne tänne läikähteleviksi _tunnelmiksi_. Vain hetkellisissä,\nkauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja\nyhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä\n_herkutteleminen_ ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia.\nSitä tietä hän joutuu _voittohurmaiseen_ (dityrambiseen) mielentilaan\nja _pakanalliseen kauneus-uskontoon_.\n\nVanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä,\nkaruutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat\nihannoimisen esineiksi _elämän runsaus_, sen täyteläisyys, sen vapaa,\niloinen ja yksilöllinen _nauttiminen_. Kuuma, _aistillinen_ henkäys käy\nyli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, _aisti-kultuuri_\nastuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan\neteen. _Ihmisluonto_, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin\nkoetettu tukahduttaa, vaatii tulla _viljellyksi_ tältäkin puoleltaan.\n\nUusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August\nStrindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,\nVerner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm\nKrag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich\nNietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja\nVenäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa\novat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.\n\n\n\n2. Valtiollinen tausta.\n\nKolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut\nelää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja\nkuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden\nnopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä\ntuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä.\nKoko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s.\n_routavuodet_ (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan,\njota vastaan vain eräät _kansalaishyveet_ kauniina kajastuvat, sitä\nkauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät\nsuomalaiset _kansallispaheet_ paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika\nomiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä\npäivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään\nvastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden\ntarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin,\najattelemaan, uneksimaan ja _unohtamaan_. Monelle Suomen kirjailijalle\nse lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja _sisällisen\nhypnoosin_ avulla mahdollista.\n\nAjan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri\nalkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto\nsynnytti sitä väkevämmän _valtiollisen vapausvaatimuksen_. Yhtyneenä\nsyvien rivien _yhteiskunnalliseen_, suomalaisuuden vanhaan\n_kansalliseen_ ja nuorsuomalaisuuden tuomaan _yksilölliseen\nvapausvaatimukseen_, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi\n_suurlakossa_ (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa\nvallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen\n_myrskyää_ myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on\nyhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.\n\n\n\n3. Runous.\n\nRunomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä\nasemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen\noikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi\nrunoniekkaa:\n\n1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda _Haavoja_ (1895)\nheti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja\nrealistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta\nkaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa\n_Karsikko_. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta\nhuomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf\nFrödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut\nvalikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä,\nkuten _Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus_, julaissut osaksi leikillisen\nrunovihon _Sunnuntairatsastaja_ y.m.\n\n2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan _Maaliskuun\nlauluja_ (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten\nalla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta\nnäytelmärunossaan _Tuonelan joutsen_ (1899) sekä yleensä\nKalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen\nv. 1903 julkaisemiaan _Helkavirsiä_, legenda- ja ballaadikokoelmaa,\njoka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista,\nluonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin\nkymmenkunnan runovihkoa, joista _Kangastuksia, Talvi-yö_ ja _Halla_\novat mainittavimmat, kertomarunon _Kivesjärveläiset_, viisi sarjaa\n_Naamioita_, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua,\nkoristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta\n_Tuomas Vitikka, Jaana Rönty_ ja _Olli Suurpää_ y.m. Laulurunoutensa\nparhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin,\nhän on koonnut valikoimaan _Runokirja_. Suomentajana hän on toimittanut\nvalikoiman laulurunoutta _Maailman kannel_ sekä julaissut käännöksiä\neräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen\nteoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat\n_Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902_ sekä _Suomalaisia kirjailijoita_,\npikakuvia (1909).\n\n3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen\nkirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, _Tän Pojan kevätrallatuksien_\n(1897) ja _Kylän laulujen_ hilpeä tekijä, joka pian laajentaa\nrunoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia\nkäsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen\nrunokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat\n_Kulkurin lauluja_ ja _Unta ja totta_, näytelmät _Juhannustulilla_ sekä\n_Tuhkimo ja kuninkaan tytär_, kertomarunot _Kuisma ja Helinä, Musta\nhepo_ ja _Aslak Hetta_ y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon\nsäveltämä _Tuulan tei_, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.\n\n4) Otto Manninen, julaissut runovihon _Säkeitä_, jossa taiturillinen\ntyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia\nTopeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen\nyksityisistä runoelmistaan ovat _Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet\nviihtyy, Metsien mies_ ehkä huomattavimmat.\n\n5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä\naluksi pukeutuu runokokoelmiin _Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä,\nMargareeta_ y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan,\nradikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen\nromaanin _Pyhä viha_ ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa\nensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen\neduskuntavaalien kuvauksella _Punainen viiva_ (1909). Kiantoon ovat\nArvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.\n\nHeitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen\nvaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi\nrunoniekkaa:\n\n1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan\n_Sekasointuja_ (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen,\najanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa\nkokoelmassa _Runoja_ herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja\nmielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin _Mirdja_,\nhuomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen,\nyksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja\nnovellikokoelman _Murtoviivoja_ (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja\nnaisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja\nkoristeelliseen muotoon pukeutuneet.\n\n2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin\nuusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista,\njulaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat _Tuli\njoutsen_ (1905) ja _Dityrambeja_ sekä Nietzsche-käännökset\n_Antikristus, Näin puhui Zarathustra_ y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee\nStrindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.\n\n3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut\nm.m. runokokoelman _Työpajan töminässä_, jonka eräät miltei\nsosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.\n\n4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen\nnäytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen\nrinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman _Karjalan virsiä_ y.m.\n\n5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat _Runoja_ ja _Valkeat\nkaupungit_ artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden\nvaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä\nja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.\n\n\n\n4. Suorasanainen kirjallisuus.\n\nUusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä\nominaisuuksia on sen _rytmillisyys_, jota jo Aho runsaasti viljelee ja\njonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen\nlennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:\n\n1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien\nkirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin\nhehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen\nkehityskulun eri asteita edustavat: ensin \"lastu\"-kokoelma _Nähtyä ja\ntunnettua_, sitten kertomukset _Aili_ ja _Kaksi rakkautta_, sitten\nromaanit _Pimeän pirtin hävitys_ ja _Juha Joutsia_. Vielä on hän\nkirjoittanut näytelmät _Eri teitä_ ja _Anna Sarkoila_ y.m.\n\n2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten\nviileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen\n1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa _Bathseba, Parsifal,\nAntinous_ y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli\nja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan\nvaikuttanut.\n\n3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä\nteoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä _Ikuinen taistelu_ (1902)\nsuurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota\nsaavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa _Laulu tulipunaisesta\nkukasta_, mestarinäytteensä _Pakolaiset_, routavuosien valtiollista\nsekasortoa käsittelevän näytelmän _Kirot_ y.m. Linnankosken\nkirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas\ntunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää\nhankkineet.\n\nLinnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m.\nkielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen\nsyvimmin vaikuttanut.\n\n4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen\nkirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän\nmielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa _Paholaisen viulu_\n(1904), _Villi_ ja _Mataleena_, samoin hänen kertomarunonsa _Perm_.\n\n5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella,\nsekasortoisella romaanillaan _Harhama_ (1909) vie tämän uusromantisen\ntunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.\n\nEräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle\nsuunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän\nsuorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:\n\n1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on\ntuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset _Surun lapsi, Mennyt\npäivä_ ja _Kaksi ihmistä_, romaanin _Vanha kartano_ y.m.\n\n2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa\nnovellikokoelmassaan _Meren takaa_ ja kertomuksessaan _Antti\nRautajalka_, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan\nhavaintokykyyn. Julaissut myös novellin _Kirsti_ sekä yhden runo- ja\nnovellikokoelman.\n\n3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut\n\"lastu\"-kokoelman _Tien ohesta tempomia_.\n\n4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen\nulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen\ntyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut\nnovellikokoelmat _Suhteita_ (1905) ja _Rakkautta_, kuvauksen\n_Arki-elämää_ y.m.\n\n5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä _Lyyli_, helsinkiläistä\nkaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella\nmenestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.\n\nSamoin vielä seuraavat mieskirjailijat:\n\n1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka\nhauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja\nitalialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin _Haoma ja\nAnahita_, novellin _Ykskylän uneksija_, näytelmän _Françoise d'Aubigne_\ny.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus _Nykyajan\nnäytelmäkirjoittajia_ mainittava.\n\n2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin\n_Laura_ ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän _Musta siipi_,\nkumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää\nomintakeisuutta.\n\n3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava\nsamalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja\noopperalibrettoja.\n\n4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman\njulkaisija.\n\n5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin\nkirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.\n\nSuorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä\nnaiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila,\nMarja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja\nValakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä\nArmas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme\nkasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin\nkäynyt mahdottomaksi.\n\n\n\n5. Loppukatsaus.\n\nAlkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen\n_käännöskirjallisuus_, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä\nkirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin,\nvaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota\nsaavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti\nkääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin\nmyös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan\nkirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat\nennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle\nMartti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös\nalkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja\nKaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten\ndraamojen suomentaja.\n\nRinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut _tietokirjallisuus_,\nkäsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän\nkirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten\ntiedemiesten toimittamat _Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja_\nj.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden\nuran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin _Yleinen\nhistoria_, sitä jatkoivat _Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi\n19:nnellä vuosisadalla_ y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri\non nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.\n\nToinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on\n_sanomalehdistö_, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt\novat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta\nlaajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen\n_puolue-elämän_ kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi\nkirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä\nohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku,\nOulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin\nSanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin\npaikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen\nmuodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.\n\nSanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja _ammattilehdistö_, toiselta\npuolen yleissivistyksellinen _aikakauslehdistö_. Jälkimmäisen\nedustajista mainittakoot tässä _Päivä_ (päätoimittaja maist. Herman\nStenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on\nkertynyt, ja _Aika_ (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti),\ntieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.\n\n\n\n\n\n\nERÄS TILINTEKO\n\n25 vuotta runoilijana\n\n(1915)\n\n\nJulkaistu \"Elämän koreus\"-nimisen runokokoelman esipuheena.\n\n    Motto:\n\n    \"Hoo, jos minä olenkin musta\n    olen minä kaikilta tunnettu;\n    hoo, jos minä olenkin musta,\n    olen minä hyviltä tunnettu -- --\"\n\n\n\n\nVANHA LAULU.\n\n\nTuon vanhan joululaulun sanat eivät anna rauhaa minulle. \"Tähtipojista\"\nne ovat, murjaanien nokimusta kuningas ne lausuu, miekka kädessä edes\ntakaisin tepastellessaan.\n\nMitäkö minulla on niiden kanssa tekemistä?\n\nHetki on ankara. Käyn kustantajan pyynnöstä ja 25:nnen\nkirjailijavuoteni johdosta kertoilemaan jotakin itsestäni, elämästäni,\nminua ympäröineistä kirjallisista oloista ja omista taiteellisista\ntarkoitusperistäni. Millä alottaisin, mihin äänilajiin sanani\nsoinnuttaisin?\n\nMielestäni tarjoavat murjaanien kuninkaan yhtä kaihomieliset kuin\nmahtipontiset sanat siihen sopivan lähtökohdan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskon todellakin olevani tällä hetkellä kaikkein tunnetuimpia\nsuomalaisia kirjailijoita. Samoin olen saanut varhaisimmasta\nnuoruudestani saakka nauttia useimpien maamme merkkihenkilöiden\ntuttavuutta, vieläpä ovat monet heistä minua läheisellä\nystävyydelläänkin kunnioittaneet.\n\nSilti en suinkaan usko olevani yksinomaan hyvästi tunnettu. Siitä ovat\nsanomalehdet, arvostelijat y.m. ystävälliset kylänmiehet (ja -naiset!)\nkyllin huolta pitäneet. Että ne eivät vieläkään ole saaneet sisäistä\nmahtiponttani millään tavalla murtumaan, johtuu siitä, että annan\ntavattoman vähän arvoa maassamme vallitsevalle kirjalliselle\nmielipiteelle, mikäli se nimittäin ei kosketa minua suorastaan\ntaloudellisesti.\n\nSiinä on heikko kohtani. Sillä olen ollut köyhä, köyhä niin kauan kuin\nmuistan, joskaan en ole tahtonut jäädä myöskään 'maailman orjaksi',\nyhtä vähän kuin 'kurjuutta kärsimään', kuten kansanlaulu sanoo.\n\nEn ole tahtonut lisätä Aleksis Kiven tapaisten kirjallisten marttyyrien\nlukua, joiden tyyppi voi olla paikallaan, jopa välttämätönkin puoli\nvuosisataa sitten, ja sellaisena syvintä myötätuntoamme herättää. Vielä\nvähemmän olen tahtonut yhteiskunnallisesti sitoutua ja ottaa\ntuotannossani huomioon noita siteitä seuraavia velvollisuuksia. Olen\ntahtonut olla vapaa, aivan vapaa. Niinpä voinkin sanoa, että koko\nkirjallinen urani on ollut taistelua vapaudesta.\n\nTullee samoin vastakin olemaan.\n\nEi riitä nimittäin, että kerran saavuttaa vapautensa. Täytyy\nalituisesti taistella siitä, niin sisäisestä kuin ulkonaisesta\nvapaudestaan. Missä tuo taistelu on päättynyt, lakkaa elämä, kaikki\nkuolee, kangistuu, myrkyttyy ja mätänee.\n\nPidän taistelua vapaudesta kunkin ihmisen korkeimpana,\nkuolemattomimpana siveellisenä tarkoitusperänä.\n\nTäytyy voida olla rehellinen muille ja itselleen.\n\nAsia on mitä yksinkertaisin. Mutta sen käytännöllinen toteuttaminen\nsensijaan on mitä vaikein ja vaatii ihmisen jokahetkistä, ylivoimaista\nponnistusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonet esteet kohtaavat vilpittömintäkin, totuudenjanoisintakin\nihmissielua.\n\nAluksi ei tunne itseään eikä muita. Erehtyy luulemaan jotakin\nepäoleellista ja ohimenevää puolta itsessään hyvinkin tärkeäksi ja\noleelliseksi sekä sitä aivan erikoisella tarmolla korostamaan. Mikä\nkeinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin elämänkokemuksesta ynnä sitä\nalituisesti seuraavasta itsetutkistelusta.\n\nLiika ujous, liika vaatimattomuus voi myöskin monta ulkonaisen, jopa\nsisäisenkin valheen liukkaille poluille harhauttaa.\n\nMikä keinoksi, mistä apu? Ei muusta kuin siitä, joka tepsii myös liikaa\nitseluottamusta ja itsensä yli-arvioimista vastaan, Goethen neuvosta\nnimittäin, joka kuuluu: \"Ihminen, vertaa itseäsi!\" Terveellisempää\nsilmälääkettä en tiedä, ellei ihminen satu aivan upposokea olemaan.\n\nSitten tulevat ihmisen syntyperäiset myötä- ja vastatunteet, hänen\nomaksumansa ennakkoluulot ja ennakko-arvioimiset, hänen sydämensä ja\nhänen omatuntonsa, hänen vihansa ja hänen rakkautensa.\n\nEpäilemättä voi kukin niistä olla hyvinkin suorana oikopolkuna ihmisen\nsisäiseen vapauteen.\n\nMutta ne voivat myös yhtä usein johtaa harhaan hänet. Ne eivät ole\nmitään pettämättömiä elämän ohjaajia.\n\nMyötätunteet ovat niistä kaikkein vaarallisimpia.\n\nTeemme melkein alituisesti syntiä niiden vuoksi, vain senvuoksi,\nett'emme raatsi lausua täyttä totuutta ihmisille, joista pidämme ja\njoiden pelkäämme tuosta totuudesta loukkautuvan tai murhettuvan. Kuinka\nraatsisimme sitten aina sanoa täyttä totuutta sille henkilölle, joka\nusein on meille mieluisin kaikista, nimittäin omalle itsellemme?\n\nIhminen on tavallisesti oman itsensä suhteen mitä taitavin asianajaja.\n\nVastatunteet ovat jo paljon vaarattomampia. Voimme usein paljon\noikeammin arvioida vihollisiamme kuin ystäviämme.\n\nEnnakkoluuloista on helppo luopua, mikäli ne nimittäin eivät ole aivan\nvälttämättömiä henkiselle rakenteellemme. Silloin monet ihmiset\ntaistelevat niiden edestä ja niitä säilyttääkseen kuin jalopeurat. He\npelkäävät henkisesti kuolevansa, jos ne heiltä riistetään. Ja koska\nennakkoluulo on usein vain toisella ennakkoluulolla voitettavissa,\nnäyttää joskus siltä kuin emme me eikä maailma ylimalkaan ollenkaan\nedistyisi.\n\nSydän ja omatunto ovat pahimmat kaikista. Ajatelkaa, kuinka paljoon,\nkuinka paljoon vanhaan, rakkaaseen, totuttuun ja myötäsyntyneeseen me\nolemme kiintyneet? Ja omatunto, joka on veren ääni meissä, vetää meitä\ntuohon kaikkeen samalla kuin kaikki älyllisemmät voimat meissä\nkutsuisivat kauemmaksi ja korkeammalle.\n\nTäytyy paljon rakasta polkea jalkoihinsa sen, joka pyrkii sisäiseen\nvapauteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten vasta tulevat kaikki käytännölliset olosuhteet.\n\nKukaan ihminen ei ole riippumaton. Voidaksemme jotakin tehdä ja\ntoimittaa maailmassa täytyy meillä olla joku ympäristö, jolla on paha\ntapa vallita meitä juuri samassa määrin kuin me itse sitä vallitsemme.\nSitäpaitsi on meidän kuuluttava johonkin maahan, johonkin kansaan,\njohonkin aikakauteen, yhteiskuntaan, vieläpä usein johonkin ryhmään ja\npuolueeseenkin, jos meidän ei mieli heti haihtua kuin kupla ilmaan,\nvaan jättää edes jokin itseämme kuolemattomampi jälki maailmaan.\n\nKaikki ne samalla kahlitsevat ja vangitsevat meitä. Mutta enin tekee\nsitä elämäntehtävä, jonka ihminen itselleen valitsee.\n\nMuistan valinneeni hyvin varhain sen. Lieneekö siitä riippunutkin, että\njuuri minun sisäisen vapautumiseni taistelu on ollut ja on niin työläs\nja tuskallinen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynnyin Paltamon pitäjässä Hövelön talossa 6 p. heinäk. 1878. En siis\nvieläkään ole aivan rutivanha vuosiltani. Jos siitä huolimatta voin jo\ntänä vuonna viettää 25-vuotisjuhlaan runoilijana, johtuu se aivan\npoikkeuksellisista olosuhteista, jotka eivät ole voineet olla\nsilloiseen -- ja nykyiseen -- varhaisvanhuuteeni syvästi vaikuttamatta.\n\nSynnyin kymmenlukuisen lapsiparven nuorimpana (vanhin ja yhdestoista\noli jo kuollut heti synnyttyään). Nuorimmat lapset kehittyvät usein\naikaisimmin. Kaikki veljeni ja siskoni olivat elossa vielä, mutta\nkeskimmäiset jo koulussa, vanhimmat kaukana maailmalla. Näin jouduin\nminä olemaan paljon yksin lapsuudessani, joka varmaan oli omiaan monta\nmietiskelevää mielialaa herättämään.\n\nIsäni, vanhempi toimitusmaanmittari Antti Lönnbohm (Mustonen), ja\näitini, Anna Emilia (o.s. Kyrenius), eivät olleet nuoria enää, isäni\nsyntynyt 1824, äitini kymmenen vuotta nuorempi häntä. Usein he olivat\nkauan ja vaarallisesti sairastuneita, joka ei suinkaan ollut omiaan\nvähentämään sisäistä yksinäisyydentunnettani, tuota kaiken\nvarhaisvanhuuden ensimmäistä suurta alkulähdettä.\n\nMuistan, että minun oli usein ikävä, armottoman ikävä siihen aikaan.\n\nKesät kävivät vielä laatuun, sillä silloin oli talossa hilskettä ja\nvilskettä, silloin olivat kotona siskot ja veljet, joista aina joku oli\ntuonut parven hilpeitä kesävieraita tullessaan. Mutta syksyt, nuo\nhirveät syksyt! Kaikki talossa kuin kuihtui ja mykistyi silloin, koirat\nulvoivat ulkona, lehmät ynisivät ikävästä ometassaan.\n\nÄiti kulki itkusilmin, isä sulkeutui omaan kammioonsa lastensa\ntulevaisuutta tuumiskelemaan. Meitä oli talossa kolme vanhaa silloin,\nenkä minä suinkaan iloisin heistä.\n\nToverikseni jäi vanha, sokea ruotimummo, joka oli syntynyt jo ennen\nSuomen sotaa ja taisi jonkun henkilökohtaisen tarinan siitä. Taluttelin\nhäntä, puhelin hänen kanssaan, luin Åbergin y.m. sotakertomuksia\nhänelle ja olin hyvin imarreltu hänen minulle osoittamastaan huomiosta\nja tuhlaamistaan kiitoslauseista.\n\nLuulen, että hän sanoi hyväksi pojaksi minua. Mutta enemmän kuin siitä\nolin ylpeä, että hän ihmetteli ja ihaili minun viisauttani ja väitti,\nettä juttelin kuin vanha mies hänen kanssaan.\n\nVarhaisvanhuus asui jo silloin siis veressäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRupesin muistamaan hyvin nuoresta, parin kolmen vuotisesta. Muistan\nvarsin hyvin vielä, kuinka meitä mahtui kaksi nuorinta veljestä samaan\nkylpysammioon, joka ei ollut suurempi tavallista vesisaavia. Tilaa oli\nhyvin kummallekin.\n\nMuistan surureunuksiset sanomalehdet ruokasalin pöydällä, silloin kun\ntuli tieto keisari Aleksander II:n murhasta, samoin kuin Snellmanin ja\nLönnrotin kuolemasta. Muistan myös monta samoihin aikoihin sattunutta\npientä kotikylän tapausta, joista useimmat elänevät nykyään vain minun\nmielikuvituksessani.\n\nIhmeellisin oli kuitenkin oma kotimaailma!\n\nKuinka jokainen kynnys, jokainen ovi, ikkuna ja huonekalu eli omaa\nhenkilökohtaista elämäänsä tuossa pitkässä, vanhassa rakennuksessa\nsoukan, lehtirantaisen lahden varrella, jota Hövelön lahdeksi sanotaan!\nRuokasalin kellokaappi oli mitä kunnianarvoisin setä, joka vaikutti\nvarsin salaperäisesti, salin nojatuolit vanhoja tätejä, jotka\nnyykyttivät päätään hyväntahtoisesti käsitöineen ja sukankutimineen.\nMaalla kurkistaa mystiikka joka nurkan takaa. Mutta niinhän se on ollut\njokaisen muunkin maallasyntyneen kodissa, ja mainitsenkin siitä vain\nhuomauttaakseni, etten tässä suhteessa suinkaan ole ollut mikään\npoikkeus sadoista ja tuhansista muista Suomen pojista.\n\nKirjaimet opin kolmen, täyden sisäluvun vasta viiden vanhana. Sillä\nvälin tavata päristin kyllä kuin porokattila. En muista kenenkään\nerikoisesti ohjanneen näitä ensimmäisiä lukujani. Minulla oli itselläni\nhalu lukemaan, ja on aina ollut, jos olisi vain ollut kyllin\ntilaisuutta.\n\nMuistan, että isäni oli sekä ylpeä että iloinen siitä. Palkinnoksi\nopetti hän kertotaulun minulle.\n\nHän oli virkamies, ehkä vanhaa malliakin, mutta vielä enemmän\ntyypillinen kartanon herra ynnä kiivas, voimakas personallisuus.\nTalossa vallitsi vain hänen tahtonsa. Äitini ahersi aamusta iltaan\ntalousaskareissaan, liikkui herkkänä, hiljaisena ja tunteellisena. Oli\nluonnollista, että me lapset kiinnyimme enimmän häneen.\n\nIsää peljättiin ja kunnioitettiin, äitiä hellittiin ja rakastettiin.\n\nIsäni, vanhaa karjalaista Mustos-sukua Liperistä, oli töin tuskin\npäässyt kouluun ja saanut eräitä luokkia suoritetuksi, joka kuitenkin\nsiihen aikaan nähtävästi riitti virka-uralle, Lönnbohm-nimi ja\nruotsinkielen taito välttämättöminä eväinä tietystikin. Hän oli ollut\nA. Oksasen koulutoveri ja ehkä juuri senvuoksi säilyttänyt halki\nelämänsä suuren kunnioituksen runoutta kohtaan.\n\nMuistan, että hän monena talvihämäräisenä iltana keinutuolissaan lauloi\nja koetti opettaa \"Savolaisen laulua\" ja \"Suomen valtaa\" minulle, hänen\npolvellaan istuvalle. Taisipa ukko itsekin hiukan kalevalaista\nrunotaitoa. Varmaan hän senvuoksi olisi kirjallisen urani hyväksynyt,\njos siihen vain hänen mielestään olisi liittynyt kunnollisen\ntoimeentulon mahdollisuudet.\n\nTulin hänen kanssaan kirjalliseen kosketukseen, kun kerran syksyllä\nkouluun lähtiessäni olin kätkenyt sinikantiset runokokeilu-vihkoni\ntallin taakse lastukasaan. Eihän minulla mitään sen parempaa lukittua\nkätköpaikkaa ollut ja saisinhan minä ne sieltä kyllä seuraavana kesänä\nonkilieroja hakiessani! Mutta syksyllä olivatkin piiat keittiön uuniin\nlastuja kootessaan löytäneet vihot ja vieneet isälleni.\n\nHän saapui samana syksynä silloiseen koulukaupunkiini Ouluun\nvirkamatkoillaan. Muhoillen otti hän puheeksi asian.\n\nSävähdin punaiseksi. Häpesin niin, että oli sydän seisahtua.\n\nIsäni lohdutti minua ja sanoi, ettei ole tarvis hävetä sentapaisia\nyrityksiä, vaan kehoitti päinvastoin jatkamaan. Ja koska ei minulla sen\nparempaa säilytyspaikkaa ollut, oli hän lukinnut ne omaan kaappiinsa,\njosta ne kyllä saisin aikoinani.\n\nOlen hänelle ikuisesti kiitollinen tästä kohtauksesta.\n\nÄitini eli vuoteen 1895. Tiedän, että hän iloitsi suuresti\nensimmäisistä painetuista runoistani, vaikka olin liian ujo hänelle\nniitä käsikirjoituksina näyttämään tai lukemaan.\n\nHän oli monta vuotta sairaana ennen kuolemaansa. Lueskelin silloin\njoskus \"Frithiofin satua\" hänelle, johon itse olin koulun yläluokilla\nsuuresti ihastunut. Hän muisti vielä pitkiä matkoja ulkoa siitä,\nvieläpä sävelmätkin, joita hän hyräili heikolla, miltei aineettomalla\näänellään.\n\nHänen nuoruutensa oli kulunut Viipurissa, jonka saksalaista naiskoulua\nhän oli käynyt jonkun verran ja jonka silloiset teatterinäytännöt hän\nmuisti vielä kuin viisi sormeaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpillinen alkusivistykseni jäi tätini Olga Kyreniuksen asiaksi.\n\nHän oli tavallista merkillisempi koulutäti, ei ainoastaan älynsä ja\nsivistyksensä puolesta, jonka hän oli saanut samassa saksalaisessa\nnaiskoulussa, vaan myöskin henkisen joustavuutensa vuoksi, joka teki\nhänelle mahdolliseksi seurata sisarensa lapsien vaiheita ja\nkehityskulkua samalla sammumattomalla rakkaudella vanhimmasta\nnuorimpaan.\n\nTaitaen itse viittä kieltä -- suomea, ruotsia, venäjää, saksaa ja\nranskaa -- sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, hän oli opetellut\ntäyskasvaneena vielä kuudennenkin, latinan nimittäin, voidakseen toimia\nisäni luona todellisena kotiopettajana ja ohjasi oppilaitaan kaikissa\naineissa, ei vain lyseon ensimmäiselle, vaan toiselle ja kolmannellekin\nluokalle saakka. Vaati tarmoa, vaati kärsivällisyyttä. Mutta vielä\nenemmän samoja ominaisuuksia mahtoi vaatia taloudenpito\nkoulukaupungissa, jonne hän uskollisesti aina syksyn tullen seurasi tai\npikemmin ohjasi oppilaitaan.\n\nIsäni kuollessa 1890 oli meitä jäljellä enää vain kaksi tenavaa, jotka\ntarvitsimme hänen huolenpitoaan. Luonnollisesti seurasi hän meitä\nHämeenlinnaan, missä vanhin veljeni O. A. F. Lönnbohm, silloinen\n\"Hämeen Sanomien\" toimittaja ja koulunopettaja, nykyinen\nkansakouluntarkastaja, valmisti kodin meille. Eikä hän vielä\nylioppilainakaan jättänyt meitä.\n\nTietysti siirtyi hän silloin Helsinkiin. Hän kuului siihen lajiin\nihmisiä, jotka eivät vaadi mitään itselleen, vaan ovat valmiit\nkaikkensa muiden edestä uhraamaan.\n\nHän opetti minua ensimmäiselle luokalle saakka, jonka ynnä seuraavan\nsuoritin Kajaanin silloisessa kolmiluokkaisessa ala-alkeiskoulussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäällä aloin jo kirjoittaa runojakin.\n\nPahoin pelkään, että olin siihen aikaan silmittömästi rakastunut.\nAinakin muistelen, että ne olivat vahvasti eroottisia, joskaan eivät\naina ulkonaiselta sävyltään, niin ainakin niissä piileviltä sisäisiltä\nmielialoilta.\n\nSain kärsiä paljon pilkkaa niistä. Asuin kolmen nuoren, hilpeän\nnaisserkun luona, jotka löysivät ne, eivätkä suinkaan kynttilänsä\nsuitsuavaa liekkiä vakan alle pistäneet. Runoilijakärsimystä seuraavan\nrunoilijalaakerin laita lienee ollut vähän niin ja näin, mutta\nainakin muistan, että minusta tuli jo siihen aikaan hyvin haluttu\nmuistikirja- ja syntymäpäiväkirja-runoilija, varsinkin tyttölasten\nkesken.\n\nOlin jo siihen aikaan päättänyt vakavasti, että runous oli varsinainen\nelämäntehtäväni.\n\nKykyäni ja lahjojani siihen en epäillyt ollenkaan, joskin tiesin\nrunomuodollisesti vielä paljon puuttuvani. Siinä suhteessa tuli\nensimmäiseksi ja suomenkielisistä runoilijoista ainoaksi opettajakseni\nveljeni Kasimir Leino, joka kesällä v. 1890 Parisista palattuaan saapui\nkotiin uuden tuulahduksen kera suuremmasta, avarammasta maailmasta,\nrunokokoelman \"Ristiaallokossa\" valmis käsikirjoitus ja paksu pinkka\nkeltakantisia ranskalaisia teoksia kapsäkissään.\n\nKirjat niinkuin runotkin olivat levällään hänen pöydällään ja\nikkunallaan.\n\nKävin monta kertaa varkain niitä vilkaisemassa. Kirjoja en ymmärtänyt\nvielä, mutta runot sensijaan tekivät syvän vaikutuksen minuun. En ollut\nuskonut, että suomenkieltä yleensä voisi noin kauniisti ja sujuvasti\nsoinnutella. Eikä sisäinen, aatteellinenkaan puoli suinkaan\njättänyt kylmäksi minua. Tietysti tuli minusta jo silloin täysi\nvapaa-ajattelija, täysi \"Nuoren Suomen\" mies. Ymmärsin, että ilmassa\noli myrskyä ja taistelua, johon minunkin olisi tehnyt niin\nsanomattomasti mieleni osaa ottaa. Mutta minulla, ikävä kyllä, oli\nvielä pitkät kouluvuodet edessäni.\n\nHarmittelin, että olin liian nuori. Harmittelin myös, etten voinut itse\nansaita leipääni, sillä tunsin isäni kuoleman jälkeen olevani taakaksi\nomaisilleni.\n\nNäytin runojani Kasimirille.\n\nOnneksi hän ei hymyillyt, ei tehnyt pilkkaa niistä. Rupesi vain\nkärsivällisesti korjailemaan. Seisoin syrjässä, katsoin, ihailin ja\nihmettelin. Noinko helposti se käykin? Niin se on, kun on mestaruutta\nsormenpäissä!\n\nLoppusoinnut, joita olin turhaan puolen päivää tuumiskellut, sujuivat\nkuin vuolas virta hänen käsistään. Ja entä alkusoinnut sitten! Runoni\nolivat tuossa tuokiossa toisenlaisia.\n\nSamalla risti hän minut Eino Leinoksi. Se oli käännekohta elämässäni.\n\nPaitsi veljeäni, ihailin siihen aikaan suomalaisista runoilijoista\nenimmän Kramsua, sitten Oksasta, vähemmän J. H. Erkkoa, jota en vielä\nymmärtänyt. Ponnistellessani itse juuri muodollisten puutteiden kera\nhäiritsi pieninkin runomitallinen virhe, pieninkin rytmillinen poikkeus\ntai ajatuksen epäselvyys minua tavattomasti muiden teoksissa.\n\nMakuni oli jotakuinkin terve, joskin ahdas ja yksipuolinen, kuten joko\nkauneustajuntani.\n\nSe oli tyypillisen sunnuntailapsen. Onneksi ei minusta kuitenkaan\ntullut sunnuntairunoilijaa.\n\nKramsun ja Oksasen rinnalla löysivät Juteini, Kallio ynnä jotkut muut\n\"Väinölän\" runoilijat armon edessäni. Minulla oli onni kasvaa kirjojen\nparissa. Isäni oli jo ollut kirjojen ystävä, veljeni ja sisareni olivat\naina maailmalta kotiin tullessaan sen kirjavaroja suuresti\nkartuttaneet.\n\nTutustuin jo silloin suurimpaan osaan suomalaista kaunokirjallisuutta.\nMutta siihen loppuikin kirjallinen tuntemukseni, sillä jo ruotsinkielen\ntaito oli omintakeisella, joskaan ei kovin vaivaloisella työllä\nhankittava.\n\nOpin sen \"Välskärin kertomuksista\".\n\nNyt aukesi uudet avarat alat minulle. Luin Topeliusta, luin Weckselliä,\nluin Tavaststjernaa, luin Snoilskyä, Rydbergiä ja Tegnériä. Syvimmän\nvaikutuksen teki kuitenkin Runeberg, etenkin hänen \"Kuningas\nFjalarinsa\" ynnä \"Idyllinsä ja epigramminsa\" minuun. Siinä mestari,\najattelin, ja koetin, mikäli mahdollista, matkia häntä.\n\nTein sen joskus, viidennellä ja kuudennella luokalla jo jotakuinkin\ntaitavasti.\n\nKuten näkyy, oli kirjallinen makuni siihen aikaan varsin klassillinen.\nSamalla vierauduin jonkun verran veljeni kautta saamastani ranskalaisen\nlyriikan henkäyksestä. Epäilemättä olisikin sen kaunopuheinen,\npateettinen sävy voinut ajan pitkään käydä tuiki vaaralliseksi\nmuutenkin mahtipontisuuteen pyrkivälle runoilijaluonteelleni.\n\nToinenkin vaara vaani tielläni: saksalaisen romantiikan vaara.\n\nSe tuli luonnollisesti Heinen kautta, jolta samalla opin saksankielen,\npaljon paremmin ja helpommin kuin mistään oppikirjoista.\n\nIhailin suuresti häntä, yhtä paljon hänen ballaadejaan ja hänen pieniä,\nsiroja tunnelmapalasiaan kuin hänen romantista ironiaansa. Nukuin\n\"Laulujen kirja\" päänalaiseni alla, heräsin \"Das Buch Le Grandin\"\nkukkatuoksuun ja rummunpärinään. Koetin matkia häntä, mutta\nonnistumatta. Olin vielä aivan liian luonnontuores, aivan liiaksi\nmaalainen ilmiö näin kaupunkilaista koruteollisuutta tuottaakseni.\n\nTerveyteni, sekä henkinen että ruumiillinen, suorastaan suututti ja\ntuskastutti minua.\n\nMinäkin olisin niin kovin mielelläni tahtonut olla kalpea, riutuva\nkuutamorunoilija Heinen tapaan ja hänen ivallinen hymynsä huulillani.\nMutta ei se käynyt, ei se käynyt mitenkään. \"Verriet mein blasses\nAngesicht, Dir nicht mein Liebeswehe, und willst du das der stolze Mund\ndas Liebeswort gestehe?\" Koetin turhaan soinnuttaa kanneltani siihen\ntapaan. Mutta mitä tehdä, kun peili todisti aivan toista ja näytti mitä\nkukoistavimman ja punaposkisimman maalaispojan?\n\nKoomillista, hullunkurista! Luovuinkin pian koko yrityksestä.\n\nMuista koulupoika-aikaisista kirjallisista vaikutuksistani lienevät\nolleet tärkeimmät ne, jotka sain \"Päivälehden piiriltä\" ja siihen\nliittyneeltä realistiselta kirjallisuudelta.\n\nIhailin rajattomasti sitä, varsinkin Minna Canthia, Ahon \"Lastuja\" ja\nJärnefeltin \"Isänmaata\", jota muistan kokonaisen kesän lukeneeni. Mutta\nkaikki muukin realistinen kirjallisuus, eivätkä suinkaan vähimmän\nkansankirjailijat, herättivät vilpittömintä mielenkiintoani. Seurasin\nmyös tarkoin kaikkia silloisia Päivälehden ja Uuden Suomettaren välisiä\nkamppailuja, varsinkin mikäli ne kirjallisuutta koskivat, mutta myös\nmuilla aloilla.\n\nImin silloin itseeni sen aatteellisen ja kirjallisen\nnuorsuomalaisuuden, joka ei taida minusta haihtua milloinkaan, vaikka\njäisinkin ehkä vielä sen viimeiseksi ja ainoaksi mohikaaniksi.\n\nKysymys oli ensin kansankielestä ja sen oikeudesta. A. Meurman ja\nveljeni Kasimir iskivät vastakkain, ensin Uuden Suomettaren palstoilla,\nsitten kumpikin omassa äänenkannattajassaan. Pian laajeni se\nkysymykseksi koko Suomen nuoren, nousevan taiteen ja kirjallisuuden\noikeudesta, väittelyksi rumasta ja kauniista, siveellisestä ja\nepäsiveellisestä, todesta ja epätodesta. Olin mitä tulisin\npäivälehteläinen. Suometar oli minusta aatteellisesti aina ja joka\nsuhteessa väärässä, Päivälehti aina oikeassa.\n\nJälleen harmitti liika nuoruuteni minua. Miksi en minä saanut olla\nmukana tuossa?\n\nTeki mieli nousta ja huutaa. Täytyi vain painautua takaisin\nkoulupenkille. Läksyt tuottivat liian vähän vaivaa minulle. Siitä oli\nse hyöty, että harjoittelen itseni vähitellen todelliseksi\nrunotaituriksi.\n\nSamalla koetin epätoivon vimmalla muodostaa itselleni edes jonkinlaista\nmaailmankatsomusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäni oli ollut vapaa-ajattelija, eikä Kajaanin tienoilla lapsuudessani\nliikkuva hihhulilaisuus häntä ollenkaan miellyttänyt. Usein laski hän\nleikkiä siitä helposti herätettyjen maalais-eukkojen kanssa.\n\nÄitini sensijaan oli uskonnollinen luonne. Mutta hän piti uskonsa\nitselleen, kävi kirkossa vain silloin tällöin, joskin saattoi yksin\nollen rukoilla hartaasti ja palavasti sekä tuntea siitä\nylenluonnollista lohdutusta.\n\nJoskus kertoi hän siitä minulle.\n\nOman uskonnollisen elämäni sisällys supistui lapsuudessa johonkin\ntavanmukaiseen iltarukoukseen.\n\nTaisin kuitenkin lyseon ensi luokalla saada jonkinlaisen uskonnollisen\nherätyksen. Luin uutterasti Arndtin rukouskirjaa, jonka olin saanut\nlahjaksi äidiltäni, samoin kaikessa salaisuudessa myös raamattua. Mutta\nse oli kuin sovitus-uhria jollekin tuntemattomalle jumalalle. Pelkäsin,\nettä minun muuten kävisi huonosti sekä kotona että koulussa. Vanhempien\nsairaus taisi myös osaltaan vaikuttaa.\n\nTuo uskonnollinen mieliala haihtui kuitenkin yhtä pian ja helposti kuin\noli tullutkin. Mutta vakaumukseni vaappui vielä spiritualistisen ja\nmaterialistisen maailmankatsomuksen välillä, kunnes Ingersoll koulun\nkeskiluokilla ratkaisi asian. Olihan nyt tullut täysin todistetuksi,\nettei jumalaa ollut olemassa!\n\nTunsin siitä suurta helpotusta, sillä jumalan keralla haihtuivat myös\nkaikki etäisimmätkin mielikuvat sielun kuolemattomuudesta, ikuisesta\ntuomiosta ja varsinkin helvetin tulisista järvistä, joihin jo pahasti\nolin peljännyt joutuvani.\n\nHätäkös nyt oli elää! Kun kuoli, niin kuopattiin.\n\nNeljännellä luokalla muistan viimeisen kerran isämeidän rukoilleeni.\nMutta sekin tapahtui jo siinä kyynillisessä mielessä, ett'eihän tuo\nmahtane olla pahitteeksi, jos ei avuksikaan.\n\nSiitä kyynillisyyden pisarasta oli kuitenkin vielä pitkä matka\nrippikouluun, joka kammottavana kysymyksenä kohosi edessäni.\n\nJärkeni, samoin kuin ympäristöni, sanoivat minulle, että se oli pelkkä\nmuodollisuus. Mutta minullahan oli jo oma vakaumus, tahdoinhan\ntinkimättä ja järkähtämättä jo silloin menetellä sen mukaisesti. Sattui\nsitten vielä Kiellandin \"Myrkkyä\" käteeni, joka teki tärisyttävän\nvaikutuksen minuun. Vannoin vahvasti, etten ikinä, etten ainakaan\nminkään käytännöllisten, yhteiskunnan tarjoamien etujen vuoksi mokomaa\nkoulua suorittaisi.\n\nKuitenkin suoritin sen kahdeksannella luokalla. Tein sen, samoin kuin\nuseimmat tovereistanikin, aivan kyynillisessä mielessä ja voin siis\nomasta kokemuksestani todistaa ehtoollispakon siveellisesti turmelevan\nvaikutuksen.\n\nNautin myös Herran ehtoollisen.\n\nKirkon kaksituhat-vuotinen perintätieto ja perintätapa hurmasi\nhistoriallisesti sekä esteettisesti minua. Mutta siveellinen itseyteni\nhäpesi, häpesi sanomattomasti. Seisoinhan minä siellä kuin vuohipukki\nlammasten seassa. Useimmat tovereistanikin pitivät velvollisuutenaan\nnäyttää liikutetuilta.\n\nMutta minähän olinkin jo silloin yli-ihminen. Olinhan jo edellisinä\nvuosina Nietzcheen ja hänen Zarathustraansa tutustunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNietzsche määräsi pitkäksi aikaa ajatustapani. Kohtasin tässä ensi\nkertaa toisen siveys-opin kuin kristillisen, ymmärsin sen yhtä\nvaikeaksi, ellei vielä vaikeammaksi toteuttaa, ja omaksuin sen heti\nsilmittömästi.\n\nTäytyihän ihmisellä joku siveys-oppi olla! Samalla sanoin hyvästit myös\näsken niin täydelliselle materialismilleni.\n\nSuoritin nietzscheläisyyden noin kolmantena neljäntenä\nylioppilasvuotenani. Kuinkako pääsin siitä? Kokonaan en päässyt siitä\nenkä tule pääsemään koskaan, varsinkaan velvollisuuksien\nlajittelemiseen nähden, jotka aina esiintyvät minulle, ei\nrinnastettuina, vaan alempina ja ylempinä. Mutta opin yksilön rajat\ntuntea tuskaa, ja samalla oli myös hänen rajaton nauttimisoikeutensa\nkadotettu.\n\nJäi jäljelle vain yksilön pyrkimys sisäiseen vapauteen.\n\nTäydellisin nietzscheläinen lienen ollut silloin, kun koulun\ntoverikunnassa hehkuvalla kaunopuheisuudella esitin kerran hänen\nopinlauselmiaan ihmettelevän ja ihailevan kuulijakunnan edessä.\n\nNäillä mitä kirjavimmilla vaikutuksilla ja edellytyksillä varustettuna\ntulin ylioppilaaksi keväällä 1895. Olin silloin kuudentoista vanha ja\nyhtä itserakas harvinaisesta opistani kuin rajattomista\nrunolahjoistani.\n\nMutta minustahan olikin sillä välin tullut tunnettu runoilija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen runoni painettiin 1890. Sen nimi oli \"Kajaanin linna\",\nsuorastaan \"Välskärin kertomusten\" aiheuttama. Paikka oli \"Hämeen\nSanomat\" ja veljeni O. A. F. lähin syypää rikokseen.\n\nToiseksi syypääksi joutui hänen jälkeläisensä \"Hämeen Sanomien\"\ntoimituksessa, maisteri Severi Nuormaa, joka jo itsekin oli siihen\naikaan erinäisiä runoja julaissut ja sekä tarkasteli että arvosteli\nsepustuksiani suurella hyväntahtoisuudella. Minusta tuli \"Hämeen\nSanomien\" vakinainen runoavustaja. Sainpa vielä joskus palkkiotakin\nviitosen tai pari, jos olin oikein ahkerasti kirjoittanut. Pahoin\npelkään, että hänen täytyi suorittaa se omasta kukkarostaan.\n\nHänen jälkeensä peri arkkitehti Helin lehden. Minä seurasin mukana jo\nluonnollisina kaupanpäällilisinä. Sain jo jonkun kirjankin\narvosteltavakseni, samoin taidenäyttelyn. Olin tyypillinen kirjallinen\nkoulupoika, joiden luku on legio meidän maaseutukaupungeissamme.\n\nMutta sillä välin olivat jo myös veljeni Kasimirin suosiollisella\nvälityksellä Päivälehden ja \"Nuori Suomi\"-albumin palstat auenneet\nminulle. Niiden avulla tulin tunnetuksi kautta maan jo koulupoikana\nollessani. Minua mainittiin jo yleisesti Leinoksi ja oudommat ihmiset\nluulivat minua mikä nuoreksi maisteriksi, mikä ylioppilaaksi. Punastuin\naina ylpeydestä silloin ja varoin visusti asian oikeaa laatua\nilmaisemasta.\n\nSellainen erehdys sattui esim. Vaasassa joulun tienoilla 1893, jossa\nminua paikkakunnalla oleskelevana oli pyydetty sikäläisen\nkansallisseuran iltamaa avustamaan. Alkio puhui, minä lausuin. Olin\nkunniani kukkuloilla.\n\nEi ollut ihme, että ylpeyden piru meni minuun. Tahdoin saada runoni jo\npainetun kokoelman muodossa julkisuuteen.\n\nTein tuon uhkarohkean yrityksen 1893. Kirjoitin sekä Söderströmille\nettä Otavalle. Sain hylkäävän vastauksen molemmilta. Mutta Renqvist\npeijakas oli pitänyt jonkun salaisen neuvottelun veljeni Kasimirin\nkanssa. Hän pyysi minua pitämään Otavaa \"muistossa tulevaisuuteen\nnähden\".\n\nSe edes hiukan lohdutti minua. Huomasin jälleen olevani liian nuori,\nmutta tiesin jo, että tuo vika ehkä sentään menisi vuosien mukana.\n\nSöderströmin vastauksesta sensijaan olin syvästi loukkautunut.\n\nHänen kirjeensä päällä seisoi \"Neiti Eino Leino\". Se oli tuiki\nmyrkyllisesti sanottu mielestäni, sillä vaikka tunsinkin itseni vielä\nvarsin neitseelliseksi ja viattomaksi, tahdoin jo sentään miehestä enkä\nniinkään pienestä miehestä käydä.\n\nErehdys johtui siitä, että asuin Fredrika Wetterhoffin Kangaskoululla\nHämeenlinnassa siihen aikaan enkä ollut katsonut tarpeeksi merkitä\nsukupuoltani kirjeessäni.\n\nOlin kauan alakuloinen tästä asiasta.\n\nMutta voitot ja tappiot seuraavat toisiaan. Erääksi suurimmista\nkoulupoika-aikani kirjallisista voitoista katson sen hetken, jolloin\nruotsinkielen opettajani, maisteri A. Siegberg (Siikaniemi) tunnin\npäätyttyä pyysi syrjään minut ja kysyi, enkö ollut aikonut suorittaa\nuutta suomennosta Runebergin \"Kuningas Fjalarista\", jota me par'aikaa\nluimme seitsemännellä luokalla.\n\nSepä ehdotus vasta oli omiaan ylpeyttäni kohottamaan! Minuun uskottiin\nsiis jo runoilijana myös opettajiston keskuudessa.\n\nYmmärsin kyllä työn vaikeuden, mutta juuri se viehätti minua. Olin\nkuitenkin siksi järkevä, etten käynyt heti käsiksi ensimmäiseen\nlauluun, jonka muodolliset vaikeudet voisivat vielä tänäkin päivänä\npeljättää ketä tahansa kehittyneempääkin runoniekkaa, vaan toiseen,\njonka vienompi, lyyrillisempi sävy ja yksinkertaisempi sanonta paremmin\nvastasivat silloisia voimiani ja kehityskauttani. Tein sen keväällä\n1894 ja maisteri Siegberg otti sen suosiollisesti tarkastaakseen.\n\nHän antoi mitä edullisimman lausunnon siitä, joskin hän oli tehnyt\nsiihen joukon yhtä runollisia kuin hellävaraisia huomautuksia.\n\nKesällä käänsin koko Fjalarin sitten. Meni usein puoli päivää ja\nenemmänkin yhteen ainoaan säejaksoon. Piilin metsään kirjoineni ja\npapereineni, maltoin tuskin tulla ruokatunneillekaan, valvoin aamuun\nsaakka valkeat kesäiset yöt. Työ miellytti sanomattomasti minua.\nTunsin, että se oli mitä sopivin kehittämään kirjallista makuani ja\nkielikorvaani.\n\nSyksyllä lähetin sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka otti\nasian juhlallisesti ja asetti Arvi Jänneksen sekä Paavo Cajanderin sitä\ntarkastamaan. He tekivät siihen jälleen joukon positivisia\nhuomautuksia, jotka tietysti empimättä otin huomioon.\n\nTällaisena tarjosin sen Werner Söderströmille.\n\nTämän isällä, vanhalla konsuli G. L. Söderströmillä oli kuitenkin jo\nkauan salassa kytenyt tuuma saada uusi suomenkielinen painos kaikista\nRunebergin teoksista. Sain vastauksen häneltä, jossa hän tarjosi\npalkkioksi \"Kuningas Fjalarista\" Smk. 200: --  ynnä uudeksi käännöstyöksi\n\"Nadeshdan\".\n\nSe valmistui kesällä ja syksyllä 1895. Palkkio kohosi sadalla markalla.\n\nSamalla olin saanut konsuli Söderströmiltä kirjeellisesti toimekseni\nsopia työnjaosta silloisen ylioppilaan O. Mannisen kanssa, jonka nimen\nnyt ensi kerran kuulin ja jota Kaarle Krohn oli tähän työhön\nsuositellut. Hän otti osalleen lyyrilliset runot, minä \"Salamiin\nkuninkaat\". Näin oli minusta, kiitos olkoon Siegbergin, tullut\nRuneberg-kääntäjä jo koulupenkillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjalainen osakunta palkitsi runoni vuosijuhlassaan syksyllä 1895\ntoisella palkinnolla Smk 75: --. Niilo Mantere sai ensimmäisen.\n\nSe oli sama runovihko, joka sittemmin keväällä 1896 ilmestyi painosta\nnimellä \"Maaliskuun lauluja\" ja pääasiallisesti sama, jota jo kolmisen\nvuotta aikaisemmin olin kustantajille tarjotellut. Olin jo kokonaan\nsiitä pois kasvanut. Henkeni oli jo saanut tai oli saamaisillaan uuden\nsisällyksen.\n\nKokoelma ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Reeni Roine, joka\nsilloin kirjoitti vielä Päivälehteen, antoi siitä verrattain nuivan\narvostelun ja muistan veljeni Kasimirin sanoneen silloin, että hän\n\"tässä ja ainoastaan tässä tapauksessa\" valitti olevansa veljeni, koska\nhän ei voinut arvostella sitä. Hänellä itsellään oli aivan toinen ja\nrepäisevämpi tapa lingota esille nuoria runoilijoita, kuten Yrjö\nVeijolan esimerkki vuotta aikaisemmin ja Larin Kyöstin pari vuotta\nmyöhemmin kyllin todistivat.\n\nJäin puolitunnustetuksi suuruudeksi. Että olen sitä vieläkin, ei liene\ntarvis erikoisesti huomauttaa.\n\nParin maaseutulehden, kuten \"Pohjalaisen\" ja \"Viipurin Sanomien\"\narvostelut olivat kuitenkin hyvin suosiolliset. Myöskin \"Nya Pressenin\"\npeljätty arvostelija Ernst Gråsten katsoi vihkoseni hyväntahtoisen\nmainitsemisen arvoiseksi, vaikkakin höystäen harvoja kiitoslauseitaan\nmonilla karvailla pillereillä.\n\nOsakunta-elämä ei minua suurestikaan viehättänyt, yhtä vähän kuin se\nsaattoi tarjota minulle mitään uusia henkisiä virikkeitä. Olin jo heti\nHelsinkiin tultuani päässyt veljeni kautta paljon kehittyneempään\nseurapiiriin, missä juteltiin niistä asioista, joita itsekin enin\nharrastelin, nimittäin kirjallis-taiteellisista. Kehityin melkein päivä\npäivältä. Luin kaikkea sekaisin, ranskalaista, tanskalaista ja\npohjoismaista kirjallisuutta, opin tuntemaan Jörgensenit, Kragit,\nObstfelderit, Frödingit, Levertinit y.m. mutta ilman että ne minuun\nkuitenkaan sen syvemmin tietääkseni vaikuttivat muuta kuin\nmuodollisesti.\n\nHenkinen sisällykseni oli jo määrätty silloin: se oli kansallinen\nuusromantiikka, joksi sitä itse myöhemmin olen nimittänyt.\n\nTietysti olin jo koulupoikana lukenut ja harrastanut paljonkin\nKalevalaa. Mutta minä en vielä päässyt kiinni sen mystiikasta. Yhtä\nvähän saattoivat J. H. Erkon hiukan järkeilevät näytelmät \"Aino\" ja\n\"Kullervo\" minua siihen johdattaa. Juhani Aho vaikutti ehkä jo enemmän,\nmutta ei paljon hänkään niin kokonaan toisenlaisen taiteilijaluonteensa\nvuoksi.\n\nPääasiallisimman sysäyksen siihen suuntaan sain kuvaamataiteista ja\nmusiikista, taikka ehkä vielä oikeammin, siitä taiteilijaryhmästä,\njonka Gallén, Sibelius, Kajanus, Halonen, Wikström y.m. muodostivat. He\naukaisivat kokonaan uuden maailman minulle.\n\nMinusta tuli mitä kiihkomielisin kansallinen uusromantikko.\n\nEn tahtonut ensin löytää mitään muotoa uusille taiteellisille\ntarkoitusperilleni. \"Tarina suuresta tammesta\" (kesällä 1896) jäi\npelkäksi muodottomuudeksi, joskin vasta sen kautta pääsin kalevalaiseen\nkielenkäytäntööni. Sama kohtalo tuli näytelmäni \"Sota valosta\" osaksi\n(kesällä 1900). Teen sen varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta sillä\nvälin sain jo eräissä lyyrillisissä Kalevala-ballaadeissa\n(\"Yökehrääjä\", 1897) paljon esille tarkoittamaan kansallisromantista\nmielialaa ja vertauskuvallista mystiikkaa näytelmärunossani \"Tuonelan\njoutsen\", joka on niin varhain kuin 1896 sepitetty.\n\nKansallinen uusromantiikka jätti ikuiset jäljet minuun. \"Helkavirret\",\njotka kirjoitin kaikki yhteen painoon eräänä kultaisena kesänä (1903)\nMannisen luona Kangasniemellä majaillessani, ovat ehkä sen taiteellinen\nhuippu, mutta ei suinkaan sielullinen päätepiste.\n\nNytkin saatan melkein minä hetkenä hyvänsä ainakin mielialoissani\nsiihen horjahtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansallisen uusromantiikan rinnalla alkoivat maailmankirjallisuuden\nsuuret klassikot minuun vaikuttaa.\n\nShakespearen kootut teokset, Hagbergin ruotsinkielisenä käännöksenä,\nseurasivat kauan minua kalleimpana kirjallisena aarteenani. Opin hänen\nkauttaan erottamaan taiteen estetisismistä.\n\nHänen jälkeensä tuli Goethen vuoro, joka vaati vuosikausia minulta.\nIhailin hänen ihmisyyttään, hänen sanontansa jykevyyttä ja hänen\najatustensa nerokasta nykyaikaisuutta. Hänen jälkeensä tuli Ibsenin\nvuoro, joka on vienyt minulta useamman kuin yhden näytelmän\npaperikoriin. Ymmärsin ensin vanhaa Ibseniä, \"Borkmania\" ja \"Kun me\nkuolleet heräämme\", joista vasta vähitellen tunkeusin hänen nuorempiin\nteoksiinsa.\n\nVanhoihin kreikkalaisiin tulin omituista kyllä ranskalaisen\npseudoklassillisuuden kautta, vaikka omasta mielestäni pidinkin ja\npidän vieläkin Goethen \"Iphigeneiaa\" ainoana todella helleenisenä\nhengentuotteena, mitä antiikin aikojen jälkeen on kirjoitettu.\n\nDantea opin viimeiseksi tajuamaan. Mutta hän valtasikin minut siihen\nmäärään, että hän suorastaan pakotti minut suomentajakseen.\n\nGeorg Brandes ja Anatole France ovat vapauttaneet paljon älyllistä\nolemustani, Tavaststjerna tunnelmapitoisuuttani, Strindberg uskoani\nvanhan draaman rakenteeseen. Häntä ilman olisin tuskin kirjoittanut\nlegendasarjaani \"Lalli\", \"Tuomas piispa\" ja \"Maunu Tavast\", joiden\nhistoriallinen puoli on vähimpäänsä tyylitelty. Pyrin siihen aikaan\nkoristeelliseen taiteeseen. Mutta luulen \"Kangastuksista\" saakka (1902)\nlyriikkaani nähden seuranneeni erästä toista tunnussanaa, joka ei\nsuinkaan sulje pois edellistä, nimittäin monumentalisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAkateemiset opintoni jäivät kesken osaksi varojen, osaksi harrastuksen\npuutteen takia. Tiedän, että Aspelin-Haapkylä ei anna sitä anteeksi\nminulle milloinkaan.\n\nHalveksin kaikkein vähimmin tiedollista sivistystä, vaikka en ymmärrä,\nettä sitä varten välttämättä täytyy kulkea idiootiksi tekevän\nylioppilasmankelin läpi.\n\nPakotettuna jo kuudentoista vuotiaasta leipäni itse ansaitsemaan olen\ntehnyt kaikkea kirjallista työtä, sen laatuun katsomatta, ja mitä en\nole osannut, olen koettanut opetella niin hyvin kuin mahdollista.\nLuulen olevani jo yhtä hyvä arvostelija kuin joku toinenkin, samoin\nsuomentaja ja sanomalehtimies.\n\nSanomalehti-alani vei minut moniin kiistoihin ja polemiikkeihin,\nkarkoittaen minusta monta ystävää, joille ei olisi tarvinnut ehkä\naivan niin suora olla. Suorastaan kuolemansynnin tein, kun\nteatterikriitikoksi 1897 tultuani rupesin heti huikeasti\nKansallisteatterin pyhitettyjä aloja penkomaan. Luulen, että monet\neivät anna anteeksi vieläkään silloista uhkarohkeuttani.\n\nHeidän kaunansa ja katkeruutensa olkoon oikeana rangaistuksenani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanomalehtitointani olen jatkanut osaksi suorasanaisella\nkirjallisuudellani, sellaisella kuin \"Päivä Helsingissä\", \"Tuomas\nVitikka\", \"Jaana Rönty\", \"Olli Suurpää\" ja \"Pankkiherroja\" ovat.\n\"Kaunosielu\", \"Nuori nainen\" ja koko \"orja\"-sarja kuuluu toiseen\nviivaan ja on niiden pohja usein omista henkilökohtaisista\nelämyksistäni etsittävä.\n\nVielä henkilökohtaisemmaksi on myöhäisempi laulurunouteni käynyt, ei\nsuinkaan aina muodoltaan, vaan sisällykseltään. Alun siihen teki jo\n\"Tähti-yö\" (1904). \"Halla\", \"Tähti-tarha\", \"Painuva päivä\" ja\narvattavasti tämäkin \"Elämän koreus\" jatkavat siinä suhteessa samaa\ntunnesävyä.\n\n\"Mesikämmen\" on personallisimpia ja parhaimpia kirjojani. Eihän se ole\nmikään lastentarina. En ymmärrä, kuinka yleisö ja eräät arvostelijat\novat voineet niin sen suhteen erehtyä.\n\nHuomaan, että minulle käy sitä vaikeammaksi puhua, mitä lähemmä\nnykyisiä aikoja tulen. Paras, että lopetan siis. Tekisin sen mieluimmin\njollakin omalla runosäkeelläni, ellei tuo riivatun murjaanien kuninkaan\nlaulu rupeaisi jälleen liian selvästi kaikumaan korvissani.\n\n    \"Hoo, vaikka minä olenkin musta -- --\"\n\nRunojani on käännetty viron, ruotsin, tanskan, saksan, englannin,\nunkarin, venäjän, jopa uuskreikankin kielelle. Mitäs siitä sanotte?\nEnkö ole 'hyviltä' tunnettu?\n\nEllei se riitä, luettelen kaikki valtionpalkintoni, sekä saadut että\nsaamattomat.\n\nKunniatohtoria ei minusta ole vielä tullut, yhtä vähän kuin eläkkeen\nnauttijaa. Mutta ne putoo kyllä, ne putoo kuin kypsät omenat puusta,\nkunhan puu ehtii vielä vähän vanheta, mädätä ja -- viisastua.\n\nKirjoitan sitten uuden elämäkertani ja peruutan tämän nykyiseni.\n\nHelsingissä 18/2 1915.\n\n_Eino Leino_.\n\n\n\n"]