[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4yg6Q_EkzskRB246CBduqlbk-qqD5Xg9I_9zMxaekGw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},690,"Lammermoorin morsian","Scott, Walter",1771,1832,"690-scott-walter-lammermoorin-morsian","690__Scott_Walter__Lammermoorin_morsian",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1819,1871,94903,622248,false,46133,[24,25,26,27,28,29],"Arranged marriage -- Fiction","Historical fiction","Love stories","Psychological fiction","Scotland -- Fiction","Women murderers -- Fiction",[31,32,33],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Lammermoorin morsian\" by Walter Scott is a historical novel published in 1819. Set in the Scottish Lammermuir Hills around the Act of Union of 1707, it follows the doomed romance between Lucy Ashton and Edgar Ravenswood, whose families are bitter enemies. When Lucy's manipulative mother schemes to destroy their engagement and force Lucy into an arranged marriage, tragic events spiral toward a devastating conclusion. Based on an actual incident, this tale of forbidden love inspired Donizetti's famous opera \"Lucia di Lammermoor.\" (This is an automatically generated summary.)",[36],"Krohn, Julius",409,"Historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun alun Skotlantiin ja kertoo Ravenswoodin suvun viimeisen vesan sekä vihollissuvun tyttären traagisesta rakkaudesta. Teos käsittelee sukujen välistä vihanpitoa, poliittisia juonitteluja ja kohtalokasta avioliittojärjestelyä nummimaisemissa.","Walter Scottin 'Lammermoorin morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 690. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAMMERMOORIN MORSIAN\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut Suonio [J. Krohn]\n\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut SKS Helsingissä 1871.\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n    Ei ole voitto vielä aivan meidän;\n    pakeni kyllä vihollinen, vaan\n    mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.\n\n                _Henrik VI. Toinen osa_.\n\nErään Itä-Lothianin[1] viljavista alangoista vuoristoon vievän\nvuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan\nrauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja\nsotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin\nnimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen\nmuinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa\nDouglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan\nvoimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein\nollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka\naikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin\nlinna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen --\ntällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin\nkaakkoista maakuntaa -- ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä\nulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on\nmonta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä\ntietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa\nsuorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu\ntaivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto\nhimmeni suuresti noin 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen\nvallankumouksen[2] aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä\nsuvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan\ntorniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S:t Abbin niemen ja\nEyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren\nselkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä\nravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän\nperintömaistansa.\n\nLordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan\nnöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n\nvuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka\nhänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt\narvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi\nRavenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.\n\nTämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt\nsukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän\nluuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin\nhän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt\nostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat\nmaatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies\noli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin\nRavenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana\noli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli\nlakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja\nkaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi,\nvaltakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus\nkuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen\nosanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut\npaljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne\nerilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten\nrikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.\n\nSen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies\nrajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut\naihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli.\nMuutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin\nkostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä\nesi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä\nostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla\nyleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän\ntakana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus\nasiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian -- siihen korkeaan virkaan\nherra William Ashton oli kohonnut -- olleen suurissa raha-asioissa\nRavenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti\nkartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen\nsen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin\nvaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia\netuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että\nkylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi\npiti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta,\njonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.\n\nSenaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. \"Niinä\npäivinä ei ollut kuningasta Israelissa.\" Siitä saakka kun Jaakko VI oli\nlähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli\nSkotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka\nsitä mukaa kuin heidän juonensa S:t Jamesin hovissa sattuivat\nonnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän\nhallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset\npahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon\nlampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä\nhallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi\nollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien\nsorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon\nkruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan\ntaipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat\nkuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen\nomallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän\nmenettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus,\nyhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan\ntasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden\nperustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on\nkuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut\noikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen\noma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.\n\nMutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun\naatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja\nkilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa.\nSemmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista\nvalta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen\nsekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan,\nomaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut\nollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle\nperheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään\nvaltaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista\nsamalla tavalla.\n\nOikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet.\nTärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut\nsyytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut\nvirkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: \"Näytä\nminulle mies, niin näytän sinulle lain\" tuli yhtä todeksi kuin se oli\nhäpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin,\nvieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka\nkäytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja\nkukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli\nsukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin,\nvoinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen\nomaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein\noikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle\nasialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi\nosoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa.\nHopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan\nneuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin,\nniin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman\nettä asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.\n\nAikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että\nvaltiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja\nvoitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää\nkaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän\nonnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin\nomatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen\nnoita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin\nsuurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä\nvoimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla\nMacbethin puolison uskaliaat toiveet.\n\nRouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua\nhän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen\npuolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa\nvaltaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli\nvieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut\nsuuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus\noli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä\nsalaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän\nnoudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan\nloistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja\nkäytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia,\noli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen.\nHänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt.\nMutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa\nhyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai\nystävyyden tuntein. Oma etu -- suvun etu, vaikka ei aina\npersoonallinenkaan -- oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa\nvaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa\nteräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin,\nettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä\naikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän\nkuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan.\nTästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin\nrouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa\nnäihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan\nhankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen\npyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta\npuolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua\nrakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.\n\nSanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito\nolivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin\nkunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa\noli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa\nmahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei\nkuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä\nrouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka\nhalventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran\nolevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis\ntoi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina\nmiehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään\nsillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin\nkorkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän\nalla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne,\njotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin\nsilmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa,\nvanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa\nylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli\nrouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen\ntuntein,\n\nMutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt\nolivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet\nmuuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä\nkoskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä\nkunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi\nvoidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.\n\nHeidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt\nvielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö\nsekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa\nkanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja\nvaltioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa,\ngoottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia\noli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia\nrakennuksia.\n\nLordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien\navaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa\nvoimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja\nkaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia\nraha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan,\nmahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko\nkäräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen\neteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut,\nkatkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin\nsydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä\noikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa\nvihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin\nlailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa\nkuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti\nvihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi.\nSattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat\nkostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli\nollut kauan aikaa.\n\nOli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat\npaksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina\noleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset,\nlevottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset\njäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan\nasuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan\noli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun\nhänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.\n\nLippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen\nheimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa\nulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet\nmustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän\nhevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä\ntilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa,\nsoi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua.\nÄäretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon;\nse ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat\nsaapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.\n\nVastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui\nSkotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä\nmessupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia\nhautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood\nkuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli\n_kavaljeerit_, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä -- tähän\npuolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului -- olivat siihen\nmielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus,\njoka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli\nvaltiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta,\nhankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun\npappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia\naseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta\nkaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan\nainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin\nnuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi\nkädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää\nasiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta.\nOikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta\nsatamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti\nvain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan\nvastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen\nhautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten,\nikäänkuin hän olisi ajatellut: \"Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona\nuppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani.\"\n\nTämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin\nkaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman\nitsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat\nkiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun\nylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään\nseisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän\nsuuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään\nolivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka\nilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti\nvihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki\nlähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin.\nEräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun\nhänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun\nkaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli\nhautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine\nsametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma\nisä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi\nnuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin\näänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään\nvuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa.\nKivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja\nEdgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.\n\nSaattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka\njohtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. \"Hyvät herrat ja\nystävät\", lausui Edgar, \"te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin\nkuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan.\nKunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin\nkristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty\nsukulaisenne ruumiilta -- vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin\nhalvimmasta suvusta -- jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen\noikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja\nkunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt\npoliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme -- se suru, jota meidän\npoismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä -- on paennut poskiltamme\nsyystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on,\nettä tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan\nmuu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla\nniin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön\nJumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle\nmiehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon\nhän on minut ja omaiseni saattanut!\"\n\nSuuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä\nsyyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta\ntyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista.\nRavenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi\nsopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he\narvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen\nilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän\ntapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.\n\nHautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta\nnykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja\nvainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten\nmelulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla\nvähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka\nhautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen\naikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin\npuolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla,\nkartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti\nkahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden\npeijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi\nRavenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille,\nvaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa\nvierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla\ntuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka\nilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa\nkunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen\nnäköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin\nreunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka\npikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.\n\nKun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti\nluvaten apuansa -- jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat\nunohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena\noman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.\n\nRavenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän\ntöin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon\nlähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi\ntyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä\nkaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta.\nMutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli\nmanasi esille -- siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja\nhävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja\nkummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt.\nEnnestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja\nnuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.\n\nNäytellessään tämän tornin raunioita -- jotka yhä vielä jyrkän kallion\nkukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää\nole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri -- talonpoika vakuuttaa\nyhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä\nherätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka\npahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä\nhäijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät\nsaattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n    \"Varjelkoon Herra\", virkkoi kuningas,\n    \"minua että ampuisit.\"\n\n                    _William Bell_.\n\nHautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut\nvoinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi,\nriensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen\nvirkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.\n\nValtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut\nentisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin\nvaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty\nEspanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain\nvärillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo\nlaskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä\nhistorioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla -- nämä\nkirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston\nenimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja\nkirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä\npergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin\nelämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto\noli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle\nvirkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja\ntuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen\npersoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra\nAshton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän\nheikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän\nitse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi\nhän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti\nhuolellisesti salata sitä muilta.\n\nHän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua\nhautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi\nsekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä\nsuuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä\nsoimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat\nkäyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän\nkuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen\nväärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista\nmaljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä\nseikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka,\njos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina\nsen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin\ntekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna\nsiitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä\nhenkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.\n\nKun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui\nvaltiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten\nhän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa,\nniinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen.\n\"Nuori Ravenswood\", mutisi hän, \"on nyt omani -- minun omani -- hän on\nitse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen.\nEn ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä\npuolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon\ntarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin\nhäväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota\noikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt -- tämä Edgar --\ntämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän\nvielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa\ntilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden\navulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin\nsanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin\nilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen\nvaltaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna\nhänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla\npaikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä\nsanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta\nasiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo -- en tahdo hänen henkeensä\nkoskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän\nsaa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? -- Omaisuuteni\ntakaisinanto -- kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa\nvanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja\nkokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella.\nSiinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän\nhallituksemme kumoamista!\"\n\nNämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän\nvakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin\nkuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona\nolevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren\nRavenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä\nääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen\nniistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat\ntapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien\nnimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli\nhuono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä\nankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, _in terrorem_\n(muille peloitukseksi).\n\nAsian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia\nsanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin\nsanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin,\nnuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja\npahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi\npäätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar\nRavenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa\nkuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä\nluomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun\nkypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen\nkupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus\nkuului: \"Minä odotan aikaani!\" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus\nviittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen\naineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.\n\nVanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen\nkolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava\nanastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut\njonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana\nRavenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden\nmukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa\nodottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen\nisäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.\n\nRavenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut\nmuonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: \"Minä odotan\naikaani.\" Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin\npöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi,\nja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä\ntunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti\nvaltiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi\nsen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa,\nlukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja\nläksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää\najatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin\nne olivat tulleet välttämättömiksi.\n\nAvaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William\nAshton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat\nnäkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja\ntuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa.\nHerra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa\ntämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin\nihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen\nhopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel,\njohon joku oli sovittanut seuraavat sanat:\n\n    Ällös ihaile kaunotarta,\n    rauhas istu ja sotaa karta,\n    älä maista, kun viini vahtoo,\n    älä puhu, kun kansa tahtoo,\n    älä kuule, kun lintu laulaa,\n    vältä kultaista sormuspaulaa.\n    Jos jouten käsi ja sydän ois,\n    niin huoleti elää, kuoliakin vois.\n\nTähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.\n\nLaulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia.\nSillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan\nlapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa,\niloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa\nkohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat\nalas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet,\nhimmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa\noli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti\npikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan\nsitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen\nkenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli\nperheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi,\nvoimakkaampi kuin Lucyn oma.\n\nMutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän\nolisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa\naistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille\nromanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita\nvanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä\nuskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin\nuseimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli\nhänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli\npilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista\nrakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä\nkammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja\nnimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan\npalkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten\ntaistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan[3] seurassa\njalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa\nkoristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.\n\nMutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy\nmielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat,\njoita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei\nhän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi\nystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan\nlöytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa\nhänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen\njäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä\neläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan\nkuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin,\nettä tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa\nnurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden\nhaluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat\nhalunsa.\n\nNäin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen,\nmaallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella,\njonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen\nsydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä\nylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita.\nVaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin\nLucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin\nsotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi\nveli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia,\nkertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista\niloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja\nriidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia\nseikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja\nosaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä\nkyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.\n\nYksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla\nmuut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen\ntyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä\nsiitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman\nsijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi.\nMahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista\nolentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain\nmäärin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa,\nrakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan\nheikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin\nrakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten\naatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen\nnimen mukaan.\n\n\"Sholto-poikani\", sanoi äiti, \"on kannattava äidinpuolisen sukunsa\ntahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka\nei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva\nherrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että\nhän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi\nlainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa\nkyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen\nmiehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä\nmeidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten\nvahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken\nsaatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo\ntottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja\npitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset\nkumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä;\nmeidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin\ntaivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten\npaikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta,\nmissä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille\nkolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen\nluonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken\nsanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä\nkuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla\nmatelevainen.\"\n\nNäin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja\nheidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja\nmaallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat,\nmaltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä\narvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden\ntulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat\nilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa\nennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet\ntuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi\nsen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut\nyksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei\nsen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii\nkosken niskaa kohti!\n\n\"Vai niin, Lucy\", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli\nvaiennut, \"opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana\nennenkuin olet sitä koettanutkaan? -- Se varmaankin on hiukan\nennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret,\njotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan\nritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?\"\n\nLucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää,\nminkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois\nharppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.\n\nAvara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon\ntakana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta\nylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu\ntämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi\nmajesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin\nläksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa\nlehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia\nja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia\nmetsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita\nnäköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset\ntoimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja\nsuurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan\nmetsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy\nolalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.\n\n\"Paistiako hankkimaan meille, Norman?\" kysyi herra vastaten metsämiehen\ntervehdykseen.\n\n\"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä\nehkä katsella pyyntiäni?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä\najatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista,\noli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi\nsanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut\nainoatakaan vastahakoista sanaa.\n\nMetsämies kohotti olkapäitään. \"Aivanpa omakin haluni laimenee\",\nvirkkoi hän, \"kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni\nkatsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten\nolisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran\ntäytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo\npoika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta\niltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin\nollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku\nsarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli\nammuttu, tarjottiin puukko[4] aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt\nkoskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin\nEdgar Ravenswood -- Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan --\nhän kun käypi ampumassa -- no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan\nhamasta Tristramin ajoista -- Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus\njo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti\nmennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua.\"\n\nPaljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi\nvaltiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen\npalvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei\nhänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean\naatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta\nmetsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen\nmies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä.\nHerra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä\noli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti;\nsittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle\ntaalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin\nkomean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan\njoltakulta maalaisherralta -- hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu\nylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. \"Ettepä te, armollinen herra,\nole viisas palkanantaja\", sanoi hän, \"kun maksatte ennenkuin mitään\nolette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista\nammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?\"\n\n\"Luultavasti\", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, \"et arvaa mitä\ntarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa _conditio\nindebiti_.\"\n\n\"En suinkaan, niin totta kuin elän -- se mahtaa olla joku\nlakitieteellinen solmusana -- mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa,\nniin' -- tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. -- Mutta\ntahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja\npenikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea\npaksulti rasvaa rintapalassaan.\"\n\nHän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi\nikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin\nuljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.\n\n\"Uljasko! -- onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille\",\nvastasi Norman. \"Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko\nsuuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka\nrupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän.\nPulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset\nja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se\nkarkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien\nluetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen\ntaakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän\nsilloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!\"\n\n\"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?\" kysyi\nherra Ashton vielä.\n\n\"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta\nkahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan\nkultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja\nruudilta?\"\n\n\"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta\", vahvisti\nvaltiosinetinvartia. \"Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi,\nNorman. Hyvästi, kunnon Norman.\"\n\nJa hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa.\nHänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän\njoutui kauemmaksi:\n\n    Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,\n    kun vielä on vuotehell' apotin paikka;\n    ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;\n    jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!\n\n    Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,\n    ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;\n    mut kuni lumivalkea tevanani tää,\n    ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis.\"\n\n\"Onko tämä mies\", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun\nsävel oli kuulumattomiin kadonnut, \"ollut ravenswoodilaisten\npalveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä\nsen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa\njokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia.\"\n\n\"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä\nkulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan\npienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin,\nmistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja\nentisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde.\"\n\n\"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni\", virkkoi\nisä, \"tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?\"\n\n\"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta\nkaikenlaista nuoresta Ravenswoodista.\"\n\n\"Vielä vai, lapseni!\" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: \"Ja\nkuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat\nämmät tällä maailman äärellä.\"\n\n\"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja,\nkun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on\nhän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien\nkuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka,\nmutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen\npohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän\nsilmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu,\nvaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi\nvaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte\nsanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä\näly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla\nkreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä.\nTulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen\nvirstankaan päässä hänen mökistään.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n    Lomasta puiden latvain korkeain\n    hän savun keksi, vienon, ohuen,\n    ilmoille kohoilevan tupruttain;\n    todistus suotu, hauska hänellen,\n    ett' asui, eli täällä ihminen.\n\n                            _Spenser_.\n\nLucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa\nvaltiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa,\nettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita\nmaatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin\nEdinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän\nRavenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen\npuutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan\njokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.\n\n    \"Ja kaikki purot, jotka liritteli,\n    pensaitten halki juosta polvitteli.\"\n\nAikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut\nhaluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin\ntuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon\nkauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito\nhuomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen\nkäsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin\nvanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa,\nmissä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle,\njoka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku\njälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon,\nviekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.\n\n\"Kaikki tuo, kultaseni\", virkkoi valtiosinetinvartia, \"ei ole vastausta\nkysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät\nentisen omistajan perheeseen.\"\n\n\"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on\npysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän\npalveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä\ntuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta.\"\n\n\"Kiitos kaunis\", vastasi valtiosinetinvartia. \"Hän ja hänen omaisensa\nsyövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken\naikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen\npalveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei\nitselleen eikä muillekaan!\"\n\n\"Ei, isä\", sanoi Lucy, \"uskon varmaan, että te käsitätte väärin\nLiisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän\nottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään\nnääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset,\nkun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee\nRavenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän\npalveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on\nkiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne\nkuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä,\nkatsomaan Liisa-mummoa.\"\n\nJa hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa\nsiihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.\n\nKun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas\nulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan\nlikellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas\npieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka\noli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta\nmökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja\noli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen\nasukkaan pimentyneen elämän mukainen.\n\nJuuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon\nylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella\nseisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista\nja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo\noli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja\ntuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen\nkoko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä\npuutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan\nkasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä\nmehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy\noli tuonut tänne isänsä.\n\nMitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja\nkuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata,\nettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella\nollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.\n\nHän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun\nalla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa\npalmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen\nnäköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä\npainunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne\nolivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa\nperäti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös\npuetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä,\noikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin\nvaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset\npuhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja\nkohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen.\nJa sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä\nvakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä\nhänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen\nkauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli\nnuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin\nvoimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin\nkuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa\nparempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut\nmahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla,\nsaattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän\npiti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät\nvoineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät\nsaattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat\nmehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet\nunhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet\nhäntä uneen.\n\nLucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan\nvaimon huomion puoleensa. \"Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan.\"\n\n\"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin\", virkkoi eukko\nkumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.\n\n\"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori\", sanoi\nvaltiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias\ntietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.\n\n\"Niin arvelen olevan, korkea herra\", vastasi vaimo, \"ilma tuntuu nyt\nlämpimämmältä kuin viime aikoina.\"\n\n\"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? -- Kuinka te\nniiden kanssa tulette toimeen?\"\n\n\"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat\",\nvastasi Liisa. \"Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri -- Pikku,\nhoi!\"\n\nHän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa;\nsentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua\npalvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei\naivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos\nLiisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon\nsievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.\n\n\"Pikku\", käski emäntä, \"tarjoa leipää ja hunajaa herra\nvaltiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille -- kyllä he suovat\nkömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat\ntehtäväsi.\"\n\nPikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti\nsopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen\njalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas\ntoiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä\nmuu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin\nsaivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran\nlehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin.\nValtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella\ntyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti\nmielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän,\nmistä keksisi sopivan aiheen.\n\n\"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?\" kysyi hän\nhetken vaiti oltuaan.\n\n\"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin\nRavenswoodin kartanon\", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli\nkohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän\ntöin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.\n\n\"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta\nsyntyisin?\" kysyi valtiosinetinvartija vielä.\n\n\"En, minä olen syntynyt Englannissa.\"\n\n\"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän\nsyntymäpaikkanne.\"\n\n\"Täällä\", vastasi sokea vaimo, \"olen juonut sekä ilon että surun\nmaljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin\nkolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona --\ntäällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää -- täällä\nJumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset -- täällä he\nkuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he\nlepäävät kaikki haudassa -- minulla ei ollut muuta kotimaata kuin\nheidän niin kauan kuin he elivät -- minulla ei ole muuta kotimaata kuin\nheidän nytkään, kun he ovat pois menneet.\"\n\n\"Mutta teidän mökkinne\", virkkoi valtiosinetinvartia, \"on kovin\nrappiolla!\"\n\n\"Isä kulta\", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa\ntarttuen, \"korjauttakaa se, antakaa käsky -- se on: jos niin hyväksi\nnäette.\"\n\n\"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy\", sanoi sokea\nvaimo, \"en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Lucy, \"teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te\nolitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä\nhökkelissä!\"\n\n\"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska\nsydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt\nmuiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha\nruumiinikaan saa olla sen heikompi.\"\n\n\"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita\", virkkoi valtiosinetinvartia;\n\"mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta\nodottamaan.\"\n\n\"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään\", kuului vastaus.\n\n\"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua\naikojen kuluessa?\" arveli valtiomies.\n\n\"Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai\nvieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran\nvälttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta\ntoivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka\nasuntoani varjosti.\"\n\n\"Älkää luulko\", sanoi valtiosinetinvartia, \"mieleni teitä kohtaan\nkäyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä\naikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä\nepäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän\nkiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että\nmeistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin\ntuntemaan.\"\n\n\"Minun iälläni\", vastasi vanha nainen, \"ei enää solmita uusia\nystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne -- se tuli hyvästä\nsydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä\nvoi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää.\"\n\n\"Olkoon niin sitten\", jatkoi herra Ashton, \"mutta sallikaa minun\nkumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä\nenemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja\nsentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani\nverotonna elämänne loppuun asti.\"\n\n\"Niin toivonkin saavani\", vastasi vanha vaimo vakavasti. \"Luullakseni\nse oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin\nteille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut\nhaihtua teidän muististanne.\"\n\n\"Kyllä nyt johtuu mieleeni -- kyllä nyt muistan\", sanoi herra Ashton\nvähän hämillänsä. \"Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt\nentisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään.\"\n\n\"Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän\ntarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin\npalkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion\nsanoa.\"\n\nValtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut\nmitään. \"Korkea herra\", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla,\njuhlallisella äänellä, \"varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun\näyräällä.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen\nkääntyivät maan valtiolliseen tilaan. \"Onko jotakin tullut teidän\ntietoonne? -- Joku salavehkeily tai salaliitto?\"\n\n\"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu\nneuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on\ntoista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja.\nUskokaa sanani -- he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla\ntekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi.\"\n\n\"Vielä mitä!\" vastasi valtiosinetinvartia. \"Mitä meidän välillämme on\nollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää\nvedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta\nkannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot\nauta.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" virkkoi herra Ashton. \"Eihän nuori Ravenswood\nsuinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä\nnuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä --\nkunniallista ja rehellistä, sanoin minä -- olisipa pitänyt lisätä:\nlaajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin\nsukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George\nLockhartin kohtaloa.\"[5]\n\nValtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo\näskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: \"Chiesley,\nhänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin\nkartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän\njulkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten\ntapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei\nsopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman\nrikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä\ntuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli,\nkun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta,\nja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa:\nvarokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä.\nChiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin\nveripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa,\nmihin hän on joutunut -- minä sanon: kavahtakaa häntä!\"\n\nVanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta,\nsaanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava\napukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein\nkäyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön\nmilloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan\nmielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän\ntiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi\nolla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän\noikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata\nsydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei\nkukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin\ntämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti\nvaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän\nvastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei\nniin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi\nvaroitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä\nvääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi\nvastausta odottamatta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n    Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain\n    henkeni velaks viholliseltain!\n\n                          _Romeo ja Julia_\n\nHerra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli\nluonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen\najan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä\nja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä\nmietteitä.\n\n\"Miten olet niin kalpea, Lucy?\" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja\nrikkoen äänettömyyden.\n\nSen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan -- nuori neito näet ei silloin\nsaanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin\nkysytty -- Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa\nja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa,\njonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä,\njoilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä\nkulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.\n\nNäitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti\nsamoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita\n\"herruuden ylläpitämiseksi\" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran\nmetsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset\nmuistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin\nHamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä\nkooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa,\nmikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä\nmahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja\nrämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen\nharjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan\nharmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat\nmustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien\nmetsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet\nkärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä\nvaromattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on\nhävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi\nsäilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston\nsopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin\ntallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin\nkartanon maalla.\n\nNiinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan\nilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista\nmetsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy\noli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut\nnäkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä\nnykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi\nnuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa\ntilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.\n\nJuuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä\nvielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä\n-- lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut\nsitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen\njuonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi\nlaumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän\nnurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita\nkutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata\nsorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa,\nikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.\n\nHerra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla\nvaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi\nkiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä\npois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka\nhän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt\najamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin\nvaltiosinetinvartian olisi voinut masentua. -- Mutta rakkaus lapseen,\n\"rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi\", vahvisti häntä. Hän auttoi ja\ntalutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli\nkäynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun\nhän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri\nja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia,\ntakaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain\nmuutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut\nmitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen,\nettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin\nsiihen aikaan aatelisherroilla oli tapana -- ja vähänpä semmoisesta\nolisikin ollut apua.\n\nNäytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin\njoutuisivat uhkaavan surman uhriksi -- mutta pyssyn laukaus likeisestä\nviidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin\ntarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka\ntoisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti\npaikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti\nvielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla,\nkunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista.\nSiihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa\nkuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.\n\nLucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä\npelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin\njoutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt\nkuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä,\nhämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti\nkauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli\ntapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän\njuoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi\nviidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.\n\nTämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa -- katse,\njonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli\napua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi,\nja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse\nkävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että\nhän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän\nvoinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski\nmetsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään,\nkantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi\nitse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.\n\nMies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon\nsyytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä\nkesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän\nlakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin\ntuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja\nasettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä\nlähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama,\nsuojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty\nja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli\nhävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen\ntietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.\n\nTaru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan\nihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli\nollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa\nkunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä\nsattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin\nkuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He\nkohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun\naikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä,\njonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen\nkäytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin\nviehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla,\njosta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan\nlähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia\nehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat\ntoisensa vain kerran viikossa -- perjantai oli määräpäivä -- ja neiti\nsanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian\nkuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja\nsitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood\nrippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle,\nja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen\npauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta.\nKaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja\nkuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen\nlähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa\npuolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan\nasujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta\nviimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi\nkuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui\nSakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi\nlähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia\nmyöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä\nperusteeksi lauseita kirjasta _Matteus Malleficarum_ (noitain\nvasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden\npimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet\ntällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva\ntodellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja\nsitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund\nRavenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä,\nvaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva\nperättömäksi.\n\nMääräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän\nyhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei\nsoittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei\ntapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa,\nettä tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui\ntuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle\njäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen\njäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton\nparoni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut\ntuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja\nsuloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka\npian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia\nmyöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi\nkoristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen\npienen kupukatoksen -- jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa\nlähteen reunan ympärillä -- suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi\nsotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka\noli alkanut hävitä.\n\nTämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä\nsentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat,\nepäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota\nmainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden\npuuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen -- tällä\nnimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat\ntämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta\npakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä\nmieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin\nettä lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä\nvarmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin\nvihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen\nBruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S:t Claireille.\n\nTässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen\nhenkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen\njälkeen. Kauniina ja kalvakkana -- niinkuin tarussa mainittu\nlähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko\nerota rakastajasta -- istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen\nlohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen\nsuojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen\ntointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka,\nihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.\n\nTuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli\npyörryttänyt hänet -- toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti\nympärilleen -- herra Ashtonia ei näkynyt missään. -- \"Isäni -- isäni!\",\nmuuta hän ei saanut suustansa.\n\n\"Herra Ashton on täydessä turvassa\", vastasi oudon miehen ääni, \"hän on\naivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne.\"\n\n\"Onko se oikein totta?\" huudahti Lucy. \"Härkä oli aivan likellä --\nälkää pidättäkö minua -- minun pitää mennä isääni hakemaan!\"\n\nLucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään\nmuotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli\nkaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi\nluultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.\n\nVieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua,\nei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä\nensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta\nnuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä\nkuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas\npaino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt\nsydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä,\nvaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja\nperäytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: \"Herra William\nAshton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne\nhänen kohtalostaan -- sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut\nhänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne\njoutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen.\"\n\nLucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän\nkuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään,\njoka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle,\nhänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut\naatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä\nvoinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan\nvastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta,\nvaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea\nviitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja\nsiihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi\npeittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat\nmustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää\nmielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut\nkevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut\nluonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman\nettä salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja\nepäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.\n\nHänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta\nsanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli\nkohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät\nmaahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta\npuhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä\nvälttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan\nihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että\nvieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin\nkuin myös hänet itsensäkin.\n\nNuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja;\nhän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: \"Minä jätän teidät, neiti\",\n-- hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun\nankaraksi, mutta ei tylyksi, -- \"minä jätän teidät niiden suojaan,\njoiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut.\"\n\nLucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin\nkiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään\nlailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen\npahoitus olisi ollut mahdollinen. \"Kiitollisuuteni ilmilausuminen\",\nsanoi hän, \"on minulta huonosti onnistunut -- sen näen selvästi,\nvaikken voi muistaa sanojani -- mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni\ntulee -- kunnes valtiosinetinvartia tulee -- sallikaa ainakin, että hän\nsaa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!\"\n\n\"Minun nimeni ei kuulu asiaan\", vastasi vieras. \"Teidän isänne -- tai\nherra William Ashton, niin sanon mieluummin -- saa sen sittenkin\ntarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene\nkoituva.\"\n\n\"Te erehdytte\", vakuutti Lucy hartaasti. \"Kyllä hän on oleva\nkiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni\ntai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen\npelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen\nuhriksi.\"\n\nTämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti\nrientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka\nhänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi\ninhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin\nteoinkin.\n\n\"Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun\nteille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse\ntaas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä\nmetsäkarja oleskeli. -- Mutta jos tahdotte mennä\", sillä Lucy, jonka\npäähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä\nvälittämättä kiireesti eteenpäin, \"jos te _tahdotte_ mennä, niin\nnojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies\nteille tukea tarjoamaan.\"\n\nTästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. \"Jos te\nolette mies\", rukoili hän, \"jos olette aatelismies, niin auttakaa minua\nlöytämään isäni! Te ette saa jättää minua -- teidän pitää tulla\nkanssani -- isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä\npuhelemme!\"\n\nJa kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy\ntarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan\nmitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen\ntuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä\najatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä\ntavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton\nsaapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä\nkaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen\nilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen,\nettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään\nLucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen\nnojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.\n\n\"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? -- Voitko hyvin?\" olivat\nainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään\ntytärtänsä.\n\n\"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun\nnäen teidätkin terveenä. -- Mutta tämä herra\", lisäsi hän irtaantuen\nhänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, \"mitäpä hän minusta\narvellee?\" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi\nselvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti\noli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.\n\n\"Tämä herra\", virkkoi herra Ashton, \"toivoakseni ei katune sitä vaivaa,\njonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että\nvaltiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta\nhyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä -- tyttäreni hengen\npelastuksesta -- ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät\nmolemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on\nsalliva, että pyydämme --\"\n\n\"Älkää pyytäkö mitään _minulta_, herra\", lausui vieras tylyllä,\ntorjuvalla äänellä. \"Minä olen Ravenswoodin nuoriherra.\"\n\nSeurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen\nyhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa\ntiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia\njäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne\nvastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi\nheti viidakkoon.\n\n\"Ravenswoodin nuoriherra!\" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi\nhämmästyksestänsä. \"Juoskaa jäljessä -- -- seisahduttakaa hänet --\npyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!\"\n\nMolemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he\ntulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei\nherra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä\nmiehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin\nnuoriherra oli sanonut.\n\n\"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin\", vastasi mies\nvarovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla\nvastenmielisen sanoman tuojana.\n\n\"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies\", sanoi herra Ashton, \"ja\nminä tahdon tietää, mitä se oli.\"\n\n\"No sitten, korkea herra\", virkkoi mies katsellen maahan, \"sanoi hän --\nmutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi,\nvaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut.\"\n\n\"Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa.\"\n\n\"No, olkoon niin\", vastasi mies, \"hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra\nWilliam Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin\nhän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi valtiosinetinvartia, \"hän tarkoittaa luullakseni\njotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme -- se ei\nmerkitse mitään.\"\n\nHän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut,\nettä jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli\nvaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset\nmuistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt\nsekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti\nLucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän,\nkun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä\nnäyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden\nja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman\nväliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle,\njos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman\nmiehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä\nvälttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut\nniin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella\nRavenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat\ntässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut\neivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin\nvoimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden, ihmettelyn sekä\nuteliaisuuden sitein. Sanon \"uteliaisuuden\", sillä tietysti\nRavenswoodin nuorenherran jäykkä, epäkohtelias käytös, joka ei lainkaan\nsoveltunut hänen luonnolliseen ulkomuotoonsa ja liikkeittensä\nsulavuuteen, herätti Lucyssa kummastusta ja myöskin osaltaan vaikutti\nsuuresti siihen, että muisto kiintyi hänen mieleensä. Lucy tiesi sangen\nvähän Ravenswoodista ja niistä riidoista, jotka olivat riehuneet\nnuorenherran isän ja hänen oman isänsä välillä; tuskinpa hänen siveä\nmielensä olisi voinut käsittääkään noista riidoista syntyneitä vihan ja\nkatkeruuden tunteita. Mutta sen hän tiesi, että nuori Ravenswood oli\nkorkeata syntyperää; että hän oli köyhä, vaikka korkean ja rikkaan\nsuvun perillinen; ja Lucy tunsi mielessään voivansa käsittää sen\nylpeydentunteen, josta johtui, että nuori Ravenswood oli vastahakoinen\nvastaanottamaan kiitollisuuden osoituksia perintökartanonsa ja\nperintömaittensa uusilta omistajilta. Olisiko hän yhtä jäykästi\nhylännyt heidän kiitollisuutensa ja välttänyt heidän tuttavuuttansa,\njos herra Ashtonin pyyntö olisi lausuttu siloisemmin, vähemmin jyrkin\nsanoin, tai jos sitä olisi tehty mieluisammaksi sillä sulavuudella,\njota naiset niin taitavasti osaavat panna puheisiinsa, kun he tahtovat\nlauhduttaa väkevämmän sukupuolen hurjia mielenpuuskia? Se oli Lucyn\nomalle sydämelle vaarallinen kysymys -- vaarallinen niin alkusyynsä\nkuin seuraustensakin puolesta.\n\nLucy Ashton sanalla sanoen kietoutui noihin mielikuvituksen pauloihin,\njotka ovat kaikkein vaarallisimmat herkkäsydämisille nuorille. Aika,\nerilläänolo, toisten paikkojen ja kasvojen näkeminen olisivat\nluultavasti kyllä haihduttaneet sen ihannekuvan hänen sydämestään,\nniinkuin käy monen muunkin suhteen. Mutta Lucy pysyi yksinäisessä\nasuntopaikassaan, missä ei ollut mitään, joka olisi voinut häiritä\nhänen rakkaita kuvittelujansa. Tähän yksinäisyyteen oli varsinkin\nsyynä se, että Ashtonin rouva paraikaa oli Edinburghissa jonkin\nvaltiovehkeilyn menoa valvomassa. Herra Ashton itse oli luonteeltaan\npikemmin harvapuheinen, seuraa karttava, eikä kutsunut luokseen\nvieraita muuten kuin valtiollisten hankkeittensa edistämisen tai\narvonsa kannattamisen tähden. Ei sattunut siellä siis käymään\nainoatakaan nuorta herraa, joka olisi voinut yhtä paljon tai vielä\nenemmän ihastuttaa kuin se ritarillisen täydellisyyden perikuva, joksi\nRavenswoodin nuoriherra Lucyn mielessä oli muodostunut.\n\nNäitä mielikuvittelujaan uneksiessaan Lucy tuhkatiheään kävi vanhan,\nsokean Liisan luona toivoen helposti saavansa eukon puhumaan tästä\naineesta, jolle hän nyt varomattomasti oli suonut niin paljon sijaa\najatuksissaan. Mutta Liisa ei tässä asiassa tyydyttänytkään Lucyn\ntoivoja ja haluja. Hän kyllä kernaasti ja innokkaasti puhui\nRavenswoodeista yleisesti; mutta erinomaisen varovasti hän näytti\nkarttavan kaikkea puhetta tämän suvun nykyisestä päämiehestä. Ja se\nvähä, mitä Liisa hänestä sanoi, ei ollut kaikin puolin niin hyvää kuin\nmitä Lucy oli toivonut. Eukko hämärin sanoin ilmaisi, että nuoren\nRavenswoodin mielenlaatu oli tyly, leppymätön, että hän oli\ntaipuvaisempi kostamaan hänelle tehdyn vääryyden kuin antamaan sen\nanteeksi. Ja Lucy suureksi pelokseen yhdisti Liisan hämärät sanat\nyllämainitusta vaarallisesta luonteesta siihen neuvoon, jonka eukko\nniin hartaasti oli lausunut hänen isälleen: \"Kavahtakaa Ravenswoodia!\"\n\nMutta olihan samainen Ravenswood, josta syyttä epäiltiin semmoista\npahaa, todistanut nämä luulot perättömiksi heti sen jälkeen kun ne oli\nlausuttu ilmi -- olihan hän pelastanut herra Ashtonin sekä Lucyn\nhengen. Jos hänen mielessään väijyi semmoisia mustia kostontuumia, kuin\nmitä Liisa hämärine varoituksineen näytti luulevan, niin olisi hän\nsiinä tilaisuudessa saanut vihantunteensa täydellisesti tyydytetyksi\nilman että hänen itsensä olisi tarvinnut tulla syynalaiseksi. Hän olisi\nvoinut vain hetkisen viivästää tarpeellista ja pelastavaa apuansa, niin\nyhtä välttämätön kuin kauhistuttava surma olisi tullut hänen\nvihollisensa osaksi hänen tarvitsematta käydä hänen kimppuunsa. Lucy\npäätti siis tästä, että jokin salainen ennakkoluulo tai myös vanhojen,\nonnettomien ihmisten tavallinen luulevaisuus oli syynä Liisan pahoihin\najatuksiin nuoren Ravenswoodin mielenlaadusta, koska ne eivät millään\nmuotoa soveltuneet tämän herran jaloon käytökseen eivätkä hänen\nuljaaseen muotoonsa. Tälle selitykselle Lucy perusti toivonsa ja jatkoi\nedelleen lumoavan mielikuvittelukankaansa kutomista, joka oli yhtä\nihana ja katoavainen kuin hämähäkinverkko, kun se ollessaan aamukasteen\nhelmiä täynnä kimaltelee nousevan auringon säteissä.\n\nLucyn isäkin ja samoin myös puolestansa Ravenswoodin nuoriherra sillä\naikaa lakkaamattomasti, vaikkakin vakavammalla tavalla, mietiskelivät\ntuota merkillistä tapahtumaa. Herra Ashton ensi toimekseen, kun hän oli\npalannut kotiin, kutsui lääkärin tutkimaan, oliko hänen tyttärensä\nvaarallisessa, peloittavassa tilanteessa millään tavoin vahingoittunut.\nSiitä saatuaan rauhoittavat tiedot hän otti jälleen käsille\nmuistiinpanot, jotka hän oli kirjoittanut miehen selostuksen mukaan,\njoka oli käynyt häiritsemässä lordi Ravenswood-vainajan hautajaisia.\nValtiosinetinvartia oli koulussa oppinut selittämään samoja asioita eri\nkannoilta ja sittemmin harjaantunut asianajajan kaksimielisiin\njuonitteluihin; sentähden hän sangen helposti sai tuon saman metelin\nluonteen lievennetyksi, jota hän ensin niin huolellisesti oli koettanut\nsuurentaa. Hän teroitti valtioneuvoskunnassa virkaveljillensä että\nnuoria miehiä kohtaan, joiden veri ja luonto on tulinen ja joilla on\nniukalti elämänkokemusta, pitäisi käyttää leppeitä keinoja. Eikä hän\nkatsonut pahaksi vielä hiukan moittiakin virkamiehen käytöstä, sanoen\nsitä muka tarpeettoman ärsyttäväksi.\n\nSemmoinen oli hänen virallisen kertomuksensa sisällys. Vielä suopeammat\nolivat hänen yksityiset kirjeensä muutamille ystävilleen, joiden käsiin\ntämän asian tutkinta luultavasti oli jäävä. Hän huomautti, että\nlempeyden osoittaminen tässä tilaisuudessa olisi yhtä viisasta\nvaltiolliselta kannalta katsoen kuin myös kansalle mieleistä. Sillä\nkoska Skotlannissa hautajaismenoja pidettiin erittäin pyhinä, niin\njokainen kova rangaistus, jonka alaiseksi Ravenswoodin nuoriherra\njoutuisi sen johdosta, että hän oli suojellut isänsä hautajaisia\nhäiritsijöitä vastaan, oli herättävä pahaa mieltä kaikilla haaroilla.\nJa lopuksi herra Ashton, muka puhuen ylevämielisen, jalosydämisen\nmiehen tavoin, pyysi omasta puolestansa, että mainittu asia\njätettäisiin ankarammin rankaisematta. Hän viittasi hienosti itsensä ja\nnuoren Ravenswoodin väliseen suhteeseen, kun hän nimittäin oli\nmenestyksellä saanut lopetetuksi sen pitkän oikeudenkäyntien jakson,\njossa ravenswoodilaisten varat olivat niin vähiksi kuluneet. Hän\nilmoitti, että hänelle olisi erittäin mieleistä, jos hän täten jossakin\nmäärin voisi avunteollaan korvata sitä pahaa, jota hän oli tehnyt\nmainitulle suvulle, vaikka se olikin tapahtunut puolustamalla\nkohtuullisia oikeuksia. Sentähden hän hartaasti omasta puolestansa\npyysi, että asia jätettäisiin sikseen, ja sanoi olevansa hyvillään, jos\nhän saisi ansiokseen lukea, että asia hänen puolestaan kertomuksen\nperusteella ja hänen pyynnöstänsä jää sikseen. Erittäin on huomattava,\nettä hän, vasten totunnaista tapaansa, ei antanut puolisolleen mitään\ntietoa hautajaisissa tapahtuneesta metelistä. Samoin hän tosin\nmainitsi, että yksi metsähäristä oli säikähdyttänyt Lucya, mutta ei\nkertonut tarkemmin tästä merkillisestä ja kauhistavasta tapauksesta.\n\nSuuri oli herra William Ashtonin valtiollisten ystävien ja virkaveljien\nkummastus, kun heille tulleet kirjeet sisällykseltään olivat aivan\ntoisenlaisia kuin olisi voinut odottaa. Heidän vertaillessaan saamiansa\nkirjeitä keskenään joku joukosta hymyili, toinen kohotti kulmakarvojaan,\nkolmas nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin otti osaa yleiseen\nihmettelyyn; ja neljäs kysyi, oliko varmaa, että tässä olivat _kaikki_\nasiaa koskevat kirjeet, jotka valtiosinetinvartialta olivat tulleet.\n\"Hyvät herrat, olen aivan ymmällä siitä, kun ei mikään noista neuvoista\nsisällä itse asian perijuurta.\"\n\nMutta eipä ollutkaan tullut yhtään toismielistä salaista kirjettä,\nvaikka asia oli sitä laatua, että semmoisen kirjeen tulo olisi ollut\nmahdollinen.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi vanha harmaapää valtiomies, jonka oli onnistunut\nkääntämällä kokkansa aina tuulen mukaan pysyä kiinni peräsimessä\nkaikissa valtiolaivan suunnanmuutoksissa viimeksikuluneina kolmena\nvuosikymmenenä. \"Olisinpa luullut herra Ashtonin pikemmin suovan, että\nolisi toteutunut skotlantilainen sananlasku: 'Yhtä helposti karitsan\nnahka joutuu kaupaksi kuin vanhan pässinkin'.\"\n\n\"Meidän pitää olla hänelle mieliksi sillä tavalla kuin hän itse\nhaluaa\", sanoi toinen, \"vaikka tapa onkin semmoinen, ettemme olisi sitä\nennen arvanneet.\"\n\n\"Yksipäisen miehen tahtoa pitää noudattaa\", vastasi vanha valtioneuvos.\n\n\"Mutta kyllä valtiosinetinvartia tätä vielä katuu ennenkuin vuosi on\numpeen vierinyt\", arveli kolmas. \"Ravenswoodin nuoriherra on niitä\npoikia, jotka voivat laittaa hänelle vaikeasti selvitettävän vyyhden.\"\n\n\"No mutta mitäpä te, korkea-arvoisat herrat, tekisitte sille poika\nparalle?\" kysyi eräs läsnäoleva jalo markiisi. \"Onhan jo kaikki hänen\nomaisuutensa valtiosinetinvartian käsissä -- eihän hänellä ole\nristinropoakaan jäljellä, jolla voisi silmiänsä ristiä.\"\n\nTähänpä vanha lordi Tuuliviiri vastasi:\n\n    \"Ken ei maksa rahallansa,\n    se saa maksaa nahallansa --\"\n\nsemmoinenhan meillä oli tapa ennen vallankumousta. -- _Luitur cum\npersona, qui luere non potest cum crumena_. -- Eikö se ole oikeata\nlaki-latinaa, korkea-arvoisat herrat, vai mitä?\"\n\n\"Tietääkseni\", vastasi markiisi, \"ei voi kelläkään teistä, jalot\nherrat, olla mitään syytä vaatia, että tätä asiaa ajettaisiin\npitemmälle. Sallikaamme siis valtiosinetinvartian tehdä sen suhteen\nmiten haluaa.\"\n\n\"Myönnetty, myönnetty -- jätetään asia valtiosinetinvartian\ntutkittavaksi, ja määrätään toinen mies avuksi vain näön vuoksi --\nesimerkiksi lordi Hirplehooly, joka makaa vuoteen omana -- hän on paras\nmies siihen. -- Kirjoittakaa päätös päiväkirjaan, herra sihteeri. -- Ja\nnyt, korkea-arvoisat herrat, olisi päätettävä, mitä tuon nuoren\ntuhlarin, Bucklaw'n herran, sakolla teemme -- arvattavasti se on\nannettava herra rahastonvartialle?\"\n\n\"Piru vieköön jauhopussini sitten\", huudahti lordi Tuuliviiri, \"ja\nteidän kätenne, joka aina kopeloi sen pohjaa! Olin aikonut ottaa sen\nomaksi välipalakseni.\"\n\n\"Käyttääkseni yhtä teidän rakkaista sananlaskuistanne, korkea-arvoinen\nherra\", lausui markiisi, \"te olette niinkuin myllärin koira, joka jo\nnuolee huuliansa ennenkuin pussin suu vielä on avattu. -- Eihän sitä\nmiestä vielä ole sakotettukaan.\"\n\n\"Mutta se voitaisiin tehdä parilla kynänvedolla\", virkkoi lordi\nTuuliviiri. \"Olenhan minä näinä viimekuluneina kolmenakymmenenä vuotena\naina myöntynyt kaikkiin käskyihin, allekirjoittanut kaikennäköisiä\nuskontunnustuksia, luopunut kaikesta, mitä on vaadittu, valallani\nvakuuttanut kaikki, mitä on ollut valalla vakuutettava, ja pitänyt\nkiinni velvollisuudestani valtakuntaa kohtaan sekä ylistyksen että\nmoitteenkin aikoina. Tottapa siis näiden korkea-arvoisten herrojen\nparissa ei liene ketään, joka tahtoisi kieltää minulta hiukan\nkielenkostuketta niin monen kovan työn perästä?\"\n\n\"Se olisi todellakin sangen kohtuutonta, korkea-arvoinen herra\",\nvastasi markiisi, \"jos olisimme arvelleet, että teidän janonne joskus\nkaipaisi tyydyttämistä tai että teidän kurkkuunne voisi tarttua jokin\nasia, joka tarvitsee irroittavaa huuhtelua.\"\n\nJa tähän lopetamme kuvauksen valtioneuvoskunnan istunnoista sillä\naikakaudella.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n    Vai tuliko kaikki soturit nää\n    vain loruja kuuntelemaan?\n    Ja muuan joutava kyynelkö sai\n    nuo miekat seisahtumaan?\n\n                 _Henry Mackenzie_.\n\nIllalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä\npelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä\nkamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa\nnimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä\nRavenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin\nraunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.\n\nToinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha\nvartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat,\ntuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin\nviisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä\nmuodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja\niloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti\nsen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään,\nolivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä --\nsiihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin\nvieraitten varalta -- ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään.\nMutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat\ntoinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin,\nkäsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä\nkumppanilleen niitä ilmoittamatta.\n\nVihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: \"Mikä\nperhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen\nyrityksensä liene mennyt myttyyn. -- Miksikä kielsitkään minua häntä\nseuraamasta!\"\n\n\"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden\",\nvastasi pitempi ja vanhempi miehistä. \"Meidän henkemme olisi ollut\nvaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin\npitkälle.\"\n\n\"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt\", virkkoi nuorempi; \"ja samaa\non moni mies ennenkin luullut sinusta.\"\n\n\"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin\nsilmiä\", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. \"Ja\njollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin\nmielipuoli, niin minä --\"\n\n\"Niin _sinä_?\" matki toinen huolettomasti. \"No miksi et sitten tee\nsitä?\"\n\nCraigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi\nsen sitten kovasti takaisin tuppeen. \"Sentähden, että tässä pelissä on\nkalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi\nhurjapäisen pennun henki.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa\", vastasi kumppani. \"Mutta entä jos nuo\nkruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi\nTuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo\nlieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan\nputipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu\npäälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit\nhankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa -- mitä\nminulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora\nskotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini,\nrouva Girnington, voi elää iankaikkisesti.\"\n\n\"Ei suinkaan, Bucklaw\", muistutti Craigengelt, \"mutta saattaapa hän\nsentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin\noli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia\npantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja\npani suun säkkiä myöten.\"\n\n\"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?\"\nsanoi Bucklaw. \"Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi,\njoiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien\nminun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja\nkujeilemaan -- elää viikon päivät Saint Germainistä[6] tulleen salaisen\nkirjeen nojassa -- toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla -- saada\neinepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta[7] ja\nlahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin[8] kiharain\nasemesta -- seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on\ntantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä\nvaltiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt\ntehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin\narvonimi!\"\n\n\"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi\", sanoi Craigengelt, \"ja\nlasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema\ntai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää\nnytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä\nantamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?\"\n\n\"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun\ntästä kuitenkin lopuksi tulee. -- Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla\nRavenswood-paralla, sitä en ymmärrä -- hänellä ei ole rahaa enempää\nkuin minullakaan -- hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu\nja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein\nriitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen\nasioihinsa?\"\n\n\"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän\", vastasi\nCraigengelt. \"Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot\nv. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä\nVersailles'issa että S:t Germainissa -- ja sitä paitsi ole hyvä ja\nhuomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin\nsinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja\nluonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra,\njolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän\nymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen\njoutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut\nsinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin\nmitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen\npesästä ja opettamiseen.\"\n\n\"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa,\nCraigengelt?\" vastasi nuorempi mies. \"Mutta älähän suutu. Tiedäthän\nitse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat\nmiekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti\nkerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin\nnuorenherran luottamuksen.\"\n\n\"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw\", vastasi\nCraigengelt. \"Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä\nväijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen\nsydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja\nvääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse\nuskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos\nhe kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies\ntorjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä\noli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun\ntahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän\nnuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että\nsitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja\nkruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa\ntulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne\nme purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa\n_L'espoir_-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii\nEyemouthin kohdalla.\"\n\n\"Yhdentekevää minusta\", virkkoi Bucklaw. \"Skotlannissa ei ole paljon,\njosta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme\ntervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan\nnimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien\nansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin\nvaltiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari\nnoista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi\nsiksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia.\"\n\n\"Se on aivan totta\", vastasi Craigengelt, \"ja se muistuttaa mieleeni,\nettä pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa\nja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty,\nniin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa\nalla.\" Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen\nBucklaw'hon, ja sanoi: \"Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä,\ntoivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole\nnuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä\ntavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle\nsaattanee johtua mieleen.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen\npäin\", vastasi Bucklaw. \"Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa\ntuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'.\"\nSitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:\n\n    \"Viisari virka ei, se viittaa vain\n    kärjellään selvään murhan hetkeä.\"\n\n\"Mitä siinä itseksesi mutiset\", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen\ntakaisin.\n\n\"Enpä mitään -- ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa\nkuullut\", vastasi toinen.\n\n\"Bucklaw\", sanoi Craigengelt, \"minusta näyttää toisinaan kuin sinä\nolisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja\nhullutteluja.\"\n\n\"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut\", sanoi Bucklaw. \"Ja se\nolisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt\nnäyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa\nosaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin\nsopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!\" matki hän itseksensä. \"Siitä\nsanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt\nolisi tuommoinen pelkuri. -- Mutta eipä sentään mielestäni se virka\nolisikaan hullumpia. -- Maltas -- annas kun -- niin -- minä astuisin\nsisään Aleksanterina --\n\n    \"Näin nousen haudast' avuks armaallein.\n    Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!\n    Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?\n    Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!\"\n\nSamassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan\nkahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi\ntakaisin säikähtyneen näköisenä.\n\n\"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa\nkietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla -- hänen\ntavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa\nja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois\ntäältä.\"\n\n\"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' -- tällä kertaa\", sanoi\nBucklaw kuivakiskoisesti. \"Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa\noman hevosesi!\"\n\n\"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä\nehdotuksesta\", vastasi Craigengelt.\n\n\"Entäs sitten\", sanoi Bucklaw. \"Jos onkin valtiosinetinvartialle\ntapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä\nRavenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan,\naseettoman miehen -- mutta _jos_ tuolla onkin tapahtunut jokin\nkahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä\nneuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen\nsyytä.\"\n\n\"Totta, totta kyllä\", vastasi toinen hämillänsä. \"Mutta muista, että\nminulla on kirjeitä S:t Germainistä.\"\n\n\"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo\nkapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi,\nniin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani.\"\n\n\"Sinunko omasi?\" virkkoi Craigengelt.\n\n\"Aivan niin, minun omani\", toisti Bucklaw. \"Sitä ei pidä koskaan\nsanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä\nkunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa\nettä myös asiasta selviydyttäessä.\"\n\n\"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri\nvahinko siitä sinulle tulisi?\"\n\n\"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä\nkulta-jaakkoa,[9] se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki\nhiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa\nkalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on\nparannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä\nsisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja\nripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele\nsitten paistinliemellä, hieroen -- --\"\n\n\"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen\njalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on\npaistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä\nRavenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme\nyhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä\nmerenrantaa.\"\n\n\"Saakeli soikoon!\" virkkoi Bucklaw. \"Parashan sitten olisi, että\nlähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. --\nHs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan.\"\n\n\"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!\" sanoi Craigengelt. \"Minä\npelkään, että häntä ajetaan takaa -- minusta kuuluu kuin tulisi kolme\ntai neljä hevosta täyttä neliä -- olen varma siitä, että kuuluu\nuseamman hevosen kopinaa.\"\n\n\"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee\nkaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni,\nolisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi\nhiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras.\nMutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin\nmarraskuun yö.\"\n\nNuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt\nviittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja\nsamalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään,\nheittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?\" kysyivät Craigengelt ja\nBucklaw molemmat yhdellä haavaa.\n\n\"En mitään\", oli lyhyt, ynseä vastaus.\n\n\"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan\nveijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja\nkoko maalle. Näittekö hänet?\"\n\n\"Näin\", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.\n\n\"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi\nollut hänelle jo kauan sitten maksettava?\" sanoi Bucklaw. \"Sitäpä en\nolisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta.\"\n\n\"Siitä vähät, mitä te luulette\", vastasi Ravenswood. \"En aio teille\ntehdä tiliä teoistani.\"\n\n\"Malttia, Bucklaw\", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka\nnärkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. \"Joku seikka on varmaankin\nestänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi\nsemmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin\nBucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan.\"\n\n\"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!\" vastasi Ravenswood ylpeästi. \"Enpä\ntiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka\nantaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän\nystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa\nlähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt\nkatsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun\nolisin puhutellut sen nykyistä asukasta -- omistajan nimeä en tahdo\nsuoda hänelle.\"\n\n\"Aivan oikein, herra\", vastasi Bucklaw. \"Ja kun me luulimme teidän\naikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin\ntämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa\nteitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin\nkaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään\nsanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen\notsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä\nlopulla toisen miehen asian vuoksi.\"\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Ravenswood. \"Olen pahoillani siitä, että teillä\non ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada\nitse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun\ntarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä\naiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan.\"\n\n\"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!\" huusi Craigengelt. \"Ettekö menisi\nRanskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon\nvaivaa ja rahaa kuluttanut -- sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa\nkiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja\nodotuspäivät!\"\n\n\"Herra\", vastasi Ravenswood, \"päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille\nsuostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia\nminulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut\nlähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka\nminun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän\nkulunkinne\", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, \"sallivat\naineellisemmankin palkitsemisen -- rahti ja odotuspäivät, kapteeni\nCraigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta\nottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan.\"\nNäin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli\nhiukka kultaa.\n\nMutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. \"Sormiasi, Craigie-veikkonen,\nnäyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi\",\nvirkkoi hän. \"Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani\nhyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood\non muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä\nkauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle\nherralle --\"\n\n\"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot\", sanoi Craigengelt \"kunhan minä\nolen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on\nsiitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen\nhuomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka\nmonta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla\ntulee esitetyksi Versailles'n ja S:t Germainin hoveissa, jollei hänellä\nole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä\ntuttavia.\"\n\n\"Sitä paitsi\", lisäsi Bucklaw, \"hän menettää ainakin yhden uljaan\nkunnon miehen ystävyyden.\"\n\n\"Hyvät herrat\", lausui Ravenswood, \"sallikaa minun vielä kerta\nvakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää\nteidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut.\nJos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää\nmaankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia\ntuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä.\" Näin sanoen hän läksi ulos\nvastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului\nkavioiden etenevää kopinaa.\n\n\"_Mortbleu_!\" kirosi kapteeni Craigengelt, \"sinnepä minun\nrekryyttini meni!\"\n\n\"Niin, kapteeni\", virkkoi Bucklaw, \"sinne livahti lohi koukkuineen,\nkaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä\nenemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää.\"\n\nCraigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: \"Ei, ei,\nkapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on\nmaata eheässä nahassaan.\n\n    \"Vähän akat arvelevat,\n    missä ukot uurastavat!\"\n\nJa laulellen hän läksi kamarista.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n    \"No, Willie Bewick, nyt ole mies,\n    ja mitä mä sanon, kuuntele vaan:\n    Jos olet mies, sehän liet kenties.\n    Yli ojan tule, niin tapellaan!\"\n\n                      _Vanha laulu_.\n\nNähtyään mikä vahinko hänen varahevoselleen oli tapahtunut, nousi nuori\nRavenswood saman ratsun selkään, jolla hän oli tullut. Hän ei tahtonut\nliiaksi vaivata hevosta ja ratsasti sentähden hiljakseen Ketunpesän\nravintolasta vanhalle Wolfs Cragin tornille päin. Yht'äkkiä hän kuuli\ntakanansa täyttä neliä lähenevän hevosen kopinaa ja huomasi taaksepäin\nkatsahdettuaan, että nuori Bucklaw ajoi häntä takaa. Tämä oli pari\nminuuttia viivästynyt, sillä hän ei ollut malttanut olla antamatta\nKetunpesän isännälle muutamia neuvoja vioittuneen hevosen parantamisen\nsuhteen. Täten kuluneen ajan oli hän kuitenkin kovasti nelistäen\nvoittanut takaisin ja saavutti nyt Ravenswoodin siinä, missä tie kulki\navaran suon poikki. \"Seis, herra!\" huusi Bucklaw. \"_Minä_ en ole\nmikään valtiollinen vehkeilijä -- en mikään kapteeni Craigengelt, jonka\nhenki on siksi kallis, ettei sitä voi panna vaaralle alttiiksi oman\nkunnian puolustamisen tähden. Minä olen Frans Hayston, Bucklaw'n\nkartanon herra, eikä minua kukaan mies saa häväistä sanalla, teolla,\nliikkeellä eikä katseella minun vaatimatta häntä siitä vastuuseen.\"\n\n\"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä\", vastasi\nRavenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. \"Mutta minulla\nei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän\ntiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin;\nmeillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä.\"\n\n\"Eikö ole?\" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. \"Niin totta kuin tuolla on\ntaivas, onpa sentään, sanon minä! -- Te haukuitte meitä vehkeileviksi\nmaankiertäjiksi!\"\n\n\"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain\nteidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen\nparempi.\"\n\n\"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa\nhaukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin\nhän on minun seurassani.\"\n\n\"Jos niin on, herra Bucklaw\", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti,\n\"niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai\nsaatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin\nnukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne.\"\n\n\"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette.\nYlpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata.\nSitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää\nperuuttaa se sana ennenkuin me eroamme.\"\n\n\"Sitä tuskin voinen\", virkkoi Ravenswood, \"jollen saa parempaa syytä\nhuomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte.\"\n\n\"No sitten, herra Ravenswood\", sanoi Bucklaw, \"koska te ette tahdo\nselittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää\nkaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä -- joskin vastahakoisesti siten\nkohtelen teidän laatuistanne miestä -- teidän nyt saada minulta kova\nsana ja kova korvapuusti.\"\n\n\"Kumpaakaan ei tarvita\", vastasi Ravenswood. \"Minä olen jo kylläksi\nkoettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän\ntosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin.\"\n\n\"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta\", sanoi\nBucklaw, itsekin samoin tehden. \"Minä olen aina pitänyt ja sanonut\nteitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa\najatukseni.\"\n\n\"Siihen ette saa syytä, herra\", vastasi Ravenswood hypäten alas\nhevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.\n\nHeidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella\nkiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa\ntaidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa\nei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli\nnärkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla\nRavenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja\nviimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis\najattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan,\njonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi\npääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria\nedullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle\ntarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko\nleikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui\nlyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. \"Pitäkää henkenne,\nherra\", lausui nuori Ravenswood, \"ja parantakaa elämänne, jos voitte.\"\n\n\"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä\", virkkoi\nBucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon\nvähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin\nmaltittomasta miehestä olisi luullut. \"Kiitoksia hengestäni, herra\",\njatkoi hän. \"Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni\nenkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi.\"\n\nRavenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi\nhänelle kätensä. \"Bucklaw\", lausui hän \"te olette kelposydäminen poika,\nja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi\nsitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja\nvaromattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään\npaikkaan.\"\n\n\"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?\" kysyi Bucklaw, ja hänen\nkasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja\nrohkean näkönsä. \"Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän\nlaatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa\neikä sanojaan.\"\n\n\"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut\", sanoi\nRavenswood.\n\n\"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina\nensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta\nselvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti;\njollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. --\nMutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?\" lisäsi Bucklaw. \"Kunpa\nJumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin!\nMutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä\nkenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin.\"\n\nHänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin\nettä juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku\nOssianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: \"Herrat! -- Herrat,\npaetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä,\njotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät\nBucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte.\"\n\n\"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni\", sanoi Bucklaw, \"tässä\non sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen\nvertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää\nratsastaa.\"\n\n\"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw\", virkkoi Ravenswood, \"tulkaa minun\nkotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä\nvoitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä\netsimään.\"\n\n\"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja\njollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin\non tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan.\"\n\n\"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä.\"\n\n\"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä\nlymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen\nvarma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden\nminusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa\nitsensä pulasta.\"\n\nHe nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan\npoiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia\nkangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin\ntottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He\nratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin\nRavenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut\npimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä\nsyystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa,\netteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.\n\n\"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle\", virkkoi Bucklaw,\n\"niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood.\"\n\n\"Kysykää vain, olkaa hyvä\", sanoi Ravenswood, \"mutta älkää panko\npahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä\nsopivaksi.\"\n\n\"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen\", vastasi\nBucklaw. \"Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka\npidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan\nsemmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw\novat ihmisten silmissä?\"\n\n\"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain\nyhtä hurjien kumppanien seuraa.\"\n\n\"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte\nliittomme?\" kysyi Bucklaw vielä.\n\n\"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut\", sanoi Ravenswood, \"ja että\nolin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt\nkun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne,\nvirkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen\nCraigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän\nettä sydämen puolesta?\"\n\n\"Suoraan sanoen\", vastasi Bucklaw, \"syynä siihen on se, että olen hupsu,\njoka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva\nGirnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä,\nja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa\njotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki,\nminkälaisessa pulassa olin; hän --ainahan piru väijyy oven kynnyksellä\n-- syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta\nvaltakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S:t Germainissä;\nhän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa -- ja minä olin niin tuhma\npöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan,\nvarmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän\nsain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain,\nkukkojen, koirien ja hevosten kanssa.\"\n\n\"Niin on, Bucklaw\", sanoi Ravenswood. \"Itse te olette todellakin\nruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät.\"\n\n\"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood\", vastasi toinen. \"Mutta\nälkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta,\nkelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä\nteidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on\nsyövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä\nhänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa\nvälillä.\"\n\n\"En saa\", virkkoi Ravenswood, \"paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse\nsen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän\nmielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?\"\n\n\"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa\naatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä\nsiihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa\nverta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita\npäästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies\nkuoliaaksi.\"\n\n\"Se ei ollutkaan mielessäni\", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. \"Niin\ntotta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni\nkäydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista\nteoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle\ntehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun\nhänen rinnassaan.\"\n\n\"Aivan niin\", jatkoi Bucklaw, \"ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja\nhuutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun _ulos_\nhänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte\nsäikähdyttänyt ukon kuoliaaksi.\"\n\n\"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli\", vastasi Ravenswood,\n\"Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen\nkovuutensa on aiheuttanut -- hän on peräti hävittänyt vanhan\naatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina\nskotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia\npahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea\neikä viholliselle vastusta.\"\n\n\"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele\nviekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun\nminun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa\nminulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi\nteoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa\nsuossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin,\nherra Ravenswood, olisi voinut tulla murh -- -- ihmistappaja siitä\nsyystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne.\"\n\n\"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä\", virkkoi Ravenswood,\n\"kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se\nhyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat\nvalepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien,\njotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja\njoiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on\nsulkenut syliinsä.\"\n\n\"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan\", sanoi Bucklaw, \"ja\nniin aionkin tehdä hyvin pian -- se on: kun vanha rouva Girnington on\nkuollut.\"\n\n\"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran\nsanoi?\" kysyi Ravenswood. \"Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu\nhyvistä päätöksistä -- mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin\ntehdään kuin pannaan toimeen.\"\n\n\"Niin on\", vastasi Bucklaw. \"Mutta minä aionkin tehdä alun tänä\nsiunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden\nkorttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista\nlajia.\"\n\n\"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En\ntiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki\nmeidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime\ntilaisuudessa.\n\n\"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja\nsamanlaista tilaisuutta varten\", toivotti Bucklaw. \"Mutta teidän ei\nolisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa\nonnettomuutta.\"\n\n\"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu\", sanoi\nRavenswood. \"Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä\nsisältää, on teille tarjona.\"\n\nMeren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät\nrantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli\nrakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen\nsaakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti\nheille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka\nkallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä;\nneljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja\nlaskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja\nkaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa\nsen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat\npihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet;\nmantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön\nneljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti\nkorkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen\nkuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus.\nAutiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea\nmielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine\ntoisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan,\nvaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään -- se ilmaisi\nlakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.\n\nVaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään\nmerkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa\nasunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta -- vaikka siellä\ntäällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan,\nnäkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä --\npilkoitti hämärä valo.\n\n\"Tuossa\", sanoi Ravenswood, \"istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt\nRavenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten\nmeillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta\nratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta\nhevosta rinnakkain.\"\n\nTie kulkikin nyt todella jonkinlaista kaitaista taipaletta myöten,\njonka takana torni kohosi niemen päässä. Siitäkin näkyi, miten\nSkotlannin paronit määrätessään asuntonsa sekä aseman että\nrakennusmuodon aina olivat pitäneet silmällä yksinomaan sitä puolta,\nettä siitä tulisi vahva turvapaikka, jättäen kaiken mukavuuden\nsyrjäseikaksi.\n\nKulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli\nkäskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa,\nennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka\nhän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi\nKalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.\n\n\"Ukko varmaan on lähtenyt pois\", sanoi Ravenswood, \"tai lieneekö saanut\nhalvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki\nseitsemän unikekoakin hereille!\"\n\nViimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: \"Nuoriherra --\nRavenswoodin nuoriherra, tekö se olette?\"\n\n\"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!\"\n\n\"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin\nkatsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua\ntai kummitusta. -- Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin\nherrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa,\nluissanne, lihoissanne.\"\n\n\"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko\", vastasi Ravenswood,\n\"ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut\nvilusta.\"\n\nValo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä,\nhitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli\nalas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka\nkoristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi\nRavenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa,\njoka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan\nkertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja\nuudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin\nyösydämellä pyrkivät sisään?\n\n\"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu\", sanoi Bucklaw, \"antaisinpa\nsinulle tuntuvia todistuksia siitä, että _minä_ olen luuta ja\nlihaa.\"\n\n\"Avaa ovi, Kaleb\", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä\nsyystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa,\nosaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan\napua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen\noven takana.\n\nVihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi\nraskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän\npiti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä,\nvalaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja\nkulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys,\njonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan\ntukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt\nkauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä\nkatoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet\nihailla tuota maalauksellista kauneutta.\n\n\"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?\" huusi vanha\npalvelija. \"Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja\nodottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin\npian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja\" -- (hän huusi\nnyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka\nmuka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu\nminkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli,\ntai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.').\n\"Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme\nluulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät\nkyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on.\nMutta sittenkin --\"\n\n\"Samantekevää, Kaleb\", keskeytti Ravenswood, \"meidän pitää saada\nhevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme.\nToivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin\nkuin luulit?\"\n\n\"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? -- Minä olen varma,\nettä kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän\njaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä\nsiihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin\nsiitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista\nkartanoistaan!\" -- (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle,\nkulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana\narvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). -- \"En tahdo\nsanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme\", lisäsi ukko kääntyen\nBucklaw'n puoleen, \"tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood\nsaattaa piillä -- tai ei juuri _piillä_, vaan olla poissa tieltä\nmetelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua\nkeskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan.\nMuuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen\nrakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista.\"\n\n\"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä\noikein tarkkaan katsella\", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti\nnähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään\nulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella\nvalmistanut varustuksensa.\n\n\"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!\" sanoi Bucklaw.\n\"Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia.\"\n\n\"Aivan oikein, herra -- aivan niin, herra -- epäilemättä, herra -- kun\nminun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan\" --\n\n\"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme -- ne saavat iänikuisen\npatin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä,\nja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi.\nSentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme\", huusi Bucklaw.\n\n\"Kyllä -- kyllä -- teidän hevosenne -- kyllä -- minä huudan tallirengit\ntänne.\" Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni\nkajahti: \"Jussi -- Wille -- Santeri! -- Pojat ovat kylässä tai\nnukuksissa\", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota,\nniinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada.\n\"Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin\nottaa teidän elukkanne hoitooni.\"\n\n\"Kyllä se paras taitaa olla\", virkkoi Ravenswood, \"sillä muuten ei\nminulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi.\"\n\n\"Hs, hyvä herra -- vaiti, Jumalan tähden\", kuiskasi Kaleb rukoilevalla\näänellä hiljaa isännälleen. \"Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta\nmaineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille\nsittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö\nsäädynmukaisesti vietetyksi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään\", sanoi herra, \"mene vain talliin.\nLieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?\"\n\n\"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!\" Näin hän lausui ääneen ja\nrohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: \"Onhan siellä pari kapallista\nrantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät\ntähteiksi.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta\nkädestä. \"Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa.\"\n\n\"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra -- malttakaa mieltänne vain\nviisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn,\nneljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja\nPohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut\nhevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa,\nteitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja\nminulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu\nei sovi -- --\"\n\n\"Kylläpä se sillä välin kelpaa\", sanoi Ravenswood, \"eikä sinulle tule\nmitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on\npuoli kattoa poissa.\"\n\n\"Niin on, hyvä herra\", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin\nkerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, \"ja ne laiskurit katonkattajat\neivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood.\"\n\n\"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä\", sanoi Ravenswood\nneuvoen vierasta yläkertaan, \"niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb\nrukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan\ntalouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan\nniinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua\non usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii\nhankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja\nvielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu,\njonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään\nkeinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin\nonpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea\npalaa takassa.\"\n\nNäin sanoen hän avasi salin oven. \"Tässä ainakaan\", virkkoi hän, \"ei\nole valkeaa eikä vuodetta.\"\n\nSali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa\nhuoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä,\nolivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki\nsamassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla.\nSuuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja\nnahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa\nvähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta\nniistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta\nmieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten\noli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti\nkorjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat\ntuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt\nenää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat\näskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot,\njotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien,\nrepalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne\nriippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean\nmuurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella\ntasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat,\nminkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet.\n\"Tässä salissa, herra Bucklaw\", lausui Ravenswood lamppua kohottaen,\n\"tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää\nsurujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen\npitäisi olla iloinen.\"\n\nHe poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä\nRavenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa\npieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi\niloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka\nAnna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin\nKaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin\noli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan\ntarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja\nkuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran\nanteeksipyyntöjä. \"Hyvää oloa\", virkkoi tämä, \"en teille voi tarjota,\nsillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä\nseinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen\nsuojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda\nteille.\"\n\n\"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood\", vastasi Bucklaw, \"ja jos\nsiihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan\ntänä yönä muuta kaipaisikaan.\"\n\n\"Pelkäänpä\", sanoi Ravenswood, \"että te saatte vain kurjan illallisen.\nMinä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat.\nKaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on\nvähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa\nerikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta\nhän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. -- Kuulkaapas!\"\n\nHe rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan\nAnna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: \"Älä ole milläsikään, älä ole\nmilläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka\nhuono.\"\n\n\"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne\ntai saappaan pohjanahka!\"\n\n\"Sano erehtyneesi -- sano erehtyneesi\", neuvoi uskollinen hovimestari\nlepyttävällä, matalalla äänellä. \"Ota koko syy niskoillesi, älä anna\nvain talon kunnian joutua pilalle.\"\n\n\"Mutta kana\", vastusteli Anna-Maija, \"huu, sehän istuu jossakin laen\nkohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija\nvoi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin\nnäkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta\nvaloa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa\nkädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä\ntappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat\nmeidän ainoan valkeamme ääressä?\"\n\n\"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija\", lohdutti muonamestari. \"Maltas\npikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä.\"\n\nHeti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että\nhuoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.\n\n\"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?\"\nkysyi Ravenswood.\n\n\"_Toivoako_, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!\" sanoi\nKaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka\nilmaisi epäilystä. \"Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa\nkartanossanne, lordi Ravenswood? -- Vai toivoa, että saisitte\niltaruokaa, tosiaan! -- Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan\nmeillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai\nhalsterilla paistettaviksi. -- Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!\"\nhuusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.\n\n\"Se on aivan tarpeetonta\", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden\nvaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin\nhätää. \"Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain\nleipäpalanen.\"\n\n\"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!\" huusi Kaleb, paljon huokeammin\nhengähtäen. \"Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on,\nlienee tarpeeksi kylmää -- vaikka enin osa kylmästä paistista ja\npiirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus\nja kohtuus vaatikin -- --\"\n\n\"Kuules, Kaleb\", sanoi Ravenswood. \"Jo on aika kerrassaan tehdä loppu\ntästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja\nsentähden, ymmärräthän -- --\"\n\n\"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen\ntakaan\", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että\nhän ymmärsi. \"Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa,\nmutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi\nmoittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä\npahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan\npahoissa pihdeissä\", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka\nensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, \"vaikka epäilemättä\nemme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai\nmitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee -- mitä apua valheista?\n-- onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme\nkertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi\nliha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja -- onhan meillä kannikka\nlammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja -- ja -- niin, siinä\nonkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa.\"\n\nJa aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset\nvieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle\npöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä\nruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja\nKaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut\nvoivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen,\nettei ollut useampia palvelijoita.\n\nMutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka\nniitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat\nhaihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw\nrupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka\njo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.\n\n\"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi\", sanoi Kaleb.\n\"Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta\nsellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä,\nBucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa.\"\n\n\"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan\nviiniä\", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä\npuhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.\n\n\"Viiniäkö?\" vastasi Kaleb hämmästymättä. \"On meillä viiniäkin\nyltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää -- voi, että sen piti tapahtua\nsemmoisesta syystä -- kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä,\nettä iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut\npuutetta Wolfs Cragissa.\"\n\n\"Tuo sitten meille vähäsen viiniä\", käski isäntä, \"sen sijaan että\nlörpöttelet siitä.\" Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.\n\nJokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi\nalassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin\npohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka\nhänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin\ntarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla,\njoita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan\nkokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista.\nMutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä\ntappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän\npullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut.\nKutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän\nkantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä\nolisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä\ntodellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen\nmehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä\nrynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin\nvastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt;\nja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen\nsoveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen,\nmakuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.\n\n\"Sillä kuka\", sanoi hän, \"olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää\nsalakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä\nole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä\nsenhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi\nsalaisena kamarina.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n    Salissa takka musta, kylmillään,\n    ei ilomaljaa pöydän päällä näy,\n    ei vuode viekoittele lämmöllään.\n    \"Huh!\" sanoi Linnen herra, \"hauskaks ei tää käy.\"\n\n                             _Vanha laulu_.\n\nTämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat\nLinnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki\nolevansa ainoa hylätty asukas \"autiossa asunnossaan.\" Ja jokseenkin\nsamanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun\nhän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu,\njosta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin,\nettä hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan\nollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä\noli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä\nvielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja\nepäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin\nkoko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.\n\nTämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties\nonnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen\nraskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle\nkuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla\nmyöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin\nnuoriherra edellisenä päivänä oli ollut. Hän pääsi nyt selville\nerilaisista sydämessään liikkuvista tunteista, ja hän päätti lujasti\ntaistella niitä vastaan ja voittaa ne kokonaan. Tyynen, kirkkaan aamun\nvalossa avara rämeikkö, joka mantereen puolella näkyi linnasta, oli\nhauskemman näköinen. Ja toisella puolella jalon ihana meri, karehtien\ntuhansin hopeavärein, levittelihe peloittavassa, vaikka samalla myös\nihastuttavassa majesteetillisuudessaan taivaan ääreen asti. Tämmöisiä\nrauhallisen yleviä näköaloja ei ihmissydän saata olla ihailematta\nrauhattomimpinakaan hetkinään, ja niiden majesteetillisen vaikutuksen\nalla itää jaloja, kunniakkaita tekoja.\n\nNäin täytettyänsä itsetutkimuksen tärkeän velvollisuuden tavattoman\nankaralla tarkkuudella Ravenswood ensi toimekseen läksi katsomaan,\nmiten Bucklaw jaksoi lymypaikassaan. \"Kuinka voitte nyt, herra\nBucklaw?\" kuului hänen aamutervehdyksensä. \"Miltä tuntui teidän\nmielestänne vuode, jolla maanpakolaisuuteen tuomittu kreivi Angus\naikoinaan makasi täydessä turvassa, vaikka kuninkaan viha häntä\ntulisesti vainosi?\"\n\n\"Hm!\" hymähti herännyt nukkuja. \"Eipä minun sovi juuri valittaa, koska\nolen maannut samassa paikassa, missä niin kuuluisa mies on majaillut\nennen minua. Mutta olihan sentään patja kovinta lajia, seinät\nkosteanlaiset, ja rotat pitivät suurempaa hälinää kuin mitä Kalebin\nruoka-aitan tilasta päättäen olisinkaan voinut arvata. Ja jos tuon\nrautaristikko-ikkunan edessä olisi ollut luukku tai vuoteen ympärillä\nuutimet, niin olisi se, minun luullakseni, ollut mukavuuden lisänä.\"\n\n\"Kovin vähän mukavuutta tässä onkin, se on toden totta\", virkkoi\nRavenswood katsahtaen ympärilleen pienessä kammiossa. \"Mutta jos\ntahdotte nousta ja tulla ulos, niin Kaleb on yrittävä hankkia\naamiaisen, joka tulee paremmaksi kuin teidän eilinen illallisenne.\"\n\n\"Älkää suinkaan laittako parempaa, hyvä herra\", sanoi Bucklaw pystyyn\nkohoten ja koettaen pukeutua niin hyvin kuin kammion pimeys salli.\n\"Älkää, sanon minä, suinkaan laittako sitä paremmaksi, jos toivotte,\nettä pysyisin aiotulla parannuksen tiellä. Yksin Kalebin tarjoaman\njuoman muisto on paremmin masentanut himoni saada aamuryyppy päivän\nalkajaisiksi kuin mitä kaksikymmentä saarnaa olisi voinut. Ja te, herra\nRavenswood, oletteko uljaasti taistellut sydänkäärmettänne vastaan?\nNiinkuin näette, minä paraikaa poljen rikki omiani toisen toisensa\nperästä.\"\n\n\"Aloittanut olen ainakin tappelun, Bucklaw, ja olen nähnyt kauniin\nnäyn: enkelin, joka tuli minun avukseni\", vastasi Ravenswood.\n\n\"Voi minua poloista!\" sanoi hänen vieraansa, \"minulle ei tule mitään\nilmestyksiä, jollei isotätini, rouva Girnington, korjaa luitansa\nhautaan. Ja silloinkin mielestäni olisi hyville päätöksilleni enemmän\nvahvistusta siitä lihavasta perinnöstä kuin tädin haamun ilmestyksestä.\nMutta tuosta yllämainitusta aamiaisesta puhuen, herra Ravenswood --\nvieläkö piirakkaan pantava metsäkauris samoilee omin sorkin, niinkuin\nlaulussa lauletaan?\"\n\n\"Pitää tiedustella asiaa\", vastasi isäntä. Ja hän läksi kamarista\nKalebia etsimään ja löysikin hänet viimein pimeästä, vankikomeron\ntapaisesta kellarista, joka aikoinaan oli ollut talon ruoka-aittana.\nSiellä vanha mies oli vaikeassa työssä; hän näet hieroskeli tinapulloa\nkirkkaaksi, jotta se näyttäisi hopeankaltaiselta. \"Näin luullakseni se\nkelvannee -- nyt varmaan se voi käydä hopeasta, jolleivät he vie sitä\nkovin likelle ikkunan valoa!\" Tämmöisiä toivomuksia ukko aika-ajoin\nmutisi, ikäänkuin rohkaistaksensa itseään työn jatkamiseen. Mutta nyt\nherran ääni keskeytti koko työn.\n\n\"Ota tämä\", sanoi Ravenswoodin nuoriherra, \"ja hanki mitä talouteen\ntarvitaan.\" Näin sanoen hän ojensi vanhukselle kukkaron, joka\nedellisenä iltana oli jo ollut joutumaisillaan Craigengeltin kynsiin.\nUkko punnitsi kädessään sitä vähäistä aarretta, pudistaen\nhopeankarvaisia, harvoja hiuksiansa ja katsoen herraansa mitä\nkipeimmällä sydämen tuskalla. \"Siinäkö kaikki, mitä on tallella?\" kysyi\nhän surullisella äänellä.\n\n\"Kaikki mikä tätä nykyä on tallella\", vastasi Ravenswood tekeytyen\niloisemmaksi kuin mitä hän ehkä toden teolla oli. \"Siinä vain on\n'vihreä vyötasku ja hiukkanen hopeaa', niinkuin vanhassa laulussa\nlauletaan. Mutta kyllä meille joskus taas koittaa paremmat päivät,\nKaleb!\"\n\n\"Mutta ennenkuin ne päivät koittavat\", virkkoi Kaleb, \"on, pelkään\nminä, tuleva loppu siitä vanhasta laulusta ja vanhasta palvelijastakin\npäälliseksi. Mutta ei käy laatuun, että minä puhun näin teille, hyvä\nherra, kun te näytätte niin kalpealta. Ottakaa kukkaronne ja pitäkää\nsitä taskussanne, niin että joltakin näyttää ihmisten silmissä. Ja jos\nte, hyvä herra, tahtoisitte hyvää neuvoa totella, niin te ihmisten\nseurassa ollessanne aina välistä ottaisitte sen esille ja pistäisitte\nsen taskuun jälleen; siten ei kukaan meiltä kieltäisi lainaa huolimatta\nkaikesta, mikä on ollut ja mennyt.\"\n\n\"Mutta, Kaleb\", vastasi Ravenswood, \"minun aikomukseni on vielä yhä\nsangen pian lähteä ulkomaille, ja minä soisin voivani lähteä rehellisen\nmiehen maineessa, jättämättä mitään velkaa jälkeeni, ainakaan omaa\nottamaani.\"\n\n\"Ja oikeus ja kohtuus onkin, että te lähdette rehellisen miehen\nmaineessa, ja niinpä te saattekin lähteä. Kaleb-ukko ottaa päällensä\nkaikki, mitä talon tarpeeksi otetaan, ja siitä juuri taitaa tullakin\nyhden miehen kantamus. Ja minä voin yhtä hyvin elää velkakopissa kuin\nvapaanakin, ja teidän sukunne hyvä maine on pysyvä terveenä ja\ntahrautumatta.\"\n\nRavenswood yritti turhaan saada Kalebia ymmärtämään, että hänen\nvastahakoisuutensa tehdä velkaa siitä vain enenisi, jos vastuu velkojen\nmaksamisesta jäisi hänen palvelijallensa. Mutta hänen puheensa ei\ntehnyt sen enempää vaikutusta kuin kuninkaan puheet pääministeriin,\njoka on niin täydessä puuhassa koettaessaan keksiä keinoja ja neuvoja,\nettei hän kerkiä vaivata päätänsä niiden puolustamisella, jos niiden\noikeutta tai mahdollisuutta epäillään.\n\n\"Kylläpä Eva Smalltrash meille olutta lainaa\", puhui Kaleb itsekseen.\n\"Onhan hän kaiken ikänsä ollut meidän herrasväkemme alustalainen --\nkukapaties vielä ryypyn viinaakin lisäksi -- viiniä en tohdi sanoa --\nhän on leski ja ostaa viininsä, puolikkaan kerrallaan -- mutta\ntilkkasen minä sentään lypsän hänestä väkisin, jollei hyvällä.\nKyyhkysiä meillä on kyyhkyslakassa -- ja tottahan lampuodeilta saanee\nkanoja, vaikka Chirnsiden mummo jo sanoo maksaneensa ruokaveronsa kaksi\nkertaa. Kyllä me keinoja keksimme, jos vain te, herra, sallitte --\nkyllä me keinoja keksimme -- olkaa huoleti -- kyllä talon kunnia\nsäilyy, niin kauan kuin Kaleb saa siitä huolta pitää.\"\n\nRuoat, jotka vanhus kaikenlaisilla keinottelemisillaan seuraavina\nkolmena neljänä päivänä sai kokoon molempia nuoria herroja varten,\neivät olleet kovin komeita; mutta helppo on myös ymmärtää, etteivät\nKalebin vieraat olleet liian kärkkäitä ruoanhyljeksijöitä. Ja olipa\nsitä paitsi nuorilla herroilla huvia Kalebin hädästä, puolustavista\nselityksistä, verukkeista ja keinotteluista; ne tekivät heidän\nkokoonhaalitut, epäsäännölliset ateriansa tavallaan hauskoiksikin. Ja\npakko heidän olikin tarttua kiinni jokaiseen seikkaan, joka saattoi\ntuottaa vaihtelua tai huvitusta, sillä aika olisi muuten kulunut heiltä\nsangen ikävästi.\n\nBucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja\niloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän\nlinnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun\nRavenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai\npelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa\nsualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli\nnähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän\nmakaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta\neläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. \"Tyhmä\nluontokappale\", sanoi hän, \"se ei edes muistele kilpatannerta eikä\nmetsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on\naivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa\nrakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta\nminun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa\nantaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia\ntämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada\nviheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki\nlyö.\"\n\nTämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea\nlaahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi\nilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja\nmuurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka\nolivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan\nsaavutettaville lepäämään.\n\nRavenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja\nnerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka\nveivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo\nhänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin\nmuisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja\nkostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi\nvähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan\nalkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin\nkorkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja\nlempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra\nWilliam Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen\nhänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut\nsen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen\nmieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se\ntilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären\nnähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös\nrauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen\npuheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus,\nne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli\nhylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät\nhänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.\n\nNuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys\nsaattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla\nvielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti\npäättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän\nvastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä\najatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja\ntunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan\nluonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi,\nnäkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä\nkenties todella olikaan.\n\nJos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin\nnuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa\nkoko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä\nisänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti\nkieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi\nvalheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin\ntäytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli\nollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen\nolisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.\n\nHänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta\n-- halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla\nsekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan\nRavenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu.\nJälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei\naavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen\ntodistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista.\nMutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi\npäivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan\npäätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli\nkirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen,\nerittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja\ntavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi\nviipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta\nherroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin\ntärkeän päätöksen.\n\nMarkiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään\nvastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt\nvaltaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin\nvaltioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi\nenglantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se\nuhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin\nmahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen\ntäysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen\nsekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai\nvielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että\nmuka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan\nmuutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä\njyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät\nmyös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin\ntuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti\nvaltio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken\nläheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja,\njotka olivat seudulla liikkeellä.\n\nBucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin\nnuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta\nsittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys\nhänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti\nhänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen\nelämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja\nmielihaluilleen.\n\n\"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood\",\nhän usein nurisi. \"Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä\ntässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on,\nettä tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen\npaikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin\nKalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin\nhänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi\nniinkuin laiskiaisesta kerrotaan -- me olemme jo melkein syöneet\nviimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin\npudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme.\"\n\n\"Olkaa huoleti\", virkkoi Ravenswood. \"On meitäkin kohtalo odottamassa,\nja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka\njo on tehnyt monen sydämen levottomaksi.\"\n\n\"Mikä kohtalo -- mikä vallankumous?\" kysäisi kumppani. \"Meillä on jo\nollut yksi liika vallankumous minun mielestäni.\"\n\nRavenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.\n\n\"Ohoo\", vastasi Bucklaw, \"minun unennäköni uudistuu -- olinhan tänä\naamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta\nmiestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa\nterveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina.\"\n\n\"Markiisi A:n sanantuoja se oli\", selitti Ravenswood, \"joka kovan\nkohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja\nnauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä\nsilakkaa. -- Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on\nmeille tuonut.\"\n\n\"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin\", vastasi Bucklaw. \"Mutta en\njuuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan\nparhaita kynämiehiä.\"\n\nYstävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla\nnyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni\nrunsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli\nseuraava:\n\n     \"Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.\n\n     Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän\n     vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja\n     menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme\n     teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin\n     paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena\n     mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen\n     tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa\n     hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee,\n     että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä\n     nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin\n     semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista\n     me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me\n     itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta\n     niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi\n     vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua,\n     voimatta sittenkään auttaa teitä.\n\n     Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille\n     mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme\n     mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti\n     saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te\n     suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun\n     asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti -- viisas saa\n     puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja\n     vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla\n     kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme\n     uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia\n     on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava\n     varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka\n     mielellämme virkkaisimme teille suullisesti. Sentähden olisi\n     aikomuksemme hartaasti pyytää teitä tulemaan meidän\n     vuoristo-erämaahan hirviä ampumaan ja keskustelemaan niistä\n     asioista, joihin meidän nyt täytyy vain monella vaivalla ja\n     verukkeilla viitata. Mutta asianhaarat eivät tätä nykyä salli tätä\n     yhdessäoloamme, joka siis on jätettävä semmoiseen aikaan, jolloin\n     täydellä ilolla saamme puhella noista asioista, joista nyt olemme\n     vaiti. Sillä välin uskokaa, että me nyt ja vasta olemme teidän hyvä\n     sukulaisenne ja ystävänne, joka vain odottaa aikoja, joista jo niin\n     sanoakseni hämärä haamu näkyy, osoittautuaksemme myös todelliseksi\n     hyväntekijäksi. Ja siinä toivossa me sydämellisesti\n     allekirjoitamme,\n\n                                    Korkeasti kunnioitettava Herra,\n                                    Teitä rakastava serkkunne,\n                                                 A.\n\n     Annettu meidän köyhästä B:n kartanostamme j.n.e.\n\nOtsake: \"Korkeasti kunnioitettavalle ja kunnioitetulle sukulaisellemme\nRavenswoodin nuorelleherralle. -- Tällä on kiire, kiire, postikiire.\nRatsasta ja riennä, kunnes se on perille joutunut.\"\n\n\"Mitä te tästä epistolasta arvelette, Bucklaw?\" kysyi Ravenswood, kun\nhänen kumppaninsa oli saanut kirjeen koko tarkoituksen ja melkein\nkaikki sanat selville tavatuksi.\n\n\"Totta puhuen, markiisin ajatusta on yhtä vaikea arvata kuin\nkäsialaakin. Hän todella tarvitsisi avukseen 'Kirjaniekan Tulkin' tai\n'Täydellisen opin kirjeitten kirjoittamiseen' ja teidän sijassanne\nlähettäisin hänelle yhden kappaleen noita kirjoja sanantuojan mukana.\nHän kehoittaa teitä hyvin ystävällisesti kuluttamaan aikaanne sekä\nrahaanne viipymällä tässä kurjassa, tuhmassa, sorretussa maassa eikä\ntarjoa teille edes senkään vertaa kuin kartanonsa turvaa ja suojaa.\nMinun luullakseni hänellä on hankkeissa jokin vehje, jossa hän arvelee\nsaavansa apua teiltä, jonkatähden hän tahtoo pitää teitä käsillä\nkäyttääksensä teitä, kun hanke on kypsä, ja samalla hän kuitenkin\ntahtoo säilyttää vallan ja lähettää teidät tuuliajolle, jos hänen\nvaltiovehkeensä keitos ei onnistuisi.\"\n\n\"Hänen valtiovehkeensä? -- Te arvelette siis jonkin valtiollisen\nsalaliiton olevan hänellä tekeillä?\" kysyi Ravenswood.\n\n\"Mitä muuta se olisi?\" vastasi Bucklaw. \"Markiisi on jo kauan ollut sen\nepäluulon alaisena, että hänen silmänsä vilkkuvat S:t Germainiin päin.\"\n\n\"Eipä hän kovin helpolla saakaan minua osalliseksi tämmöiseen\nhankkeeseen\", virkkoi Ravenswood. \"Kun muistelen ensimmäisen ja toisen\nKaarlen sekä äskeisen Jaakko-kuninkaan aikoja, niin eipä se todella\npaljon kehoita miestä ja isänmaanystävää paljastamaan miekkaansa heidän\nperillistensä puolesta.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Bucklaw. \"Te olette siis kyykähtänyt maahan itkeäksenne\nniitä paljaskorvaisia koiria, joita kelpo Claverhouse kohteli niinkuin\nheitä pitikin kohdella?\"\n\n\"Ensiksi noille koirille annettiin herjausnimi ja sitten heidät\nhirtettiin\", vastasi Ravenswood. \"Mutta minä toivon näkeväni sen\npäivän, jolloin oikeutta suodaan tasan sekä whigille että torylle ja\njolloin noita herjausnimiä ei enää saa kuulla muualla kuin\nkahvilavaltioviisastelijoiden kesken, vain yksityisen pilkan ja vihan\nsanoina, samoin kuin omenaämmät keskenään käyttävät sanoja luntus ja\nluuska.\"\n\n\"Niin ei tapahdu meidän aikanamme, herra Ravenswood -- eripuraisuuden\noka on painunut kovin syvälle meidän ruumiiseemme ja sieluumme.\"\n\n\"Niin on kuitenkin kerran tapahtuva\", vastasi Ravenswood. \"Ihmiset\neivät iänikuisesti säpsähdä noista herjaussanoista, niinkuin torven\ntörähdyksen kuultuansa. Kun yhteiskunnallinen elämämme paremmin\njärjestyy, niin sen edut tulevat niin rakkaiksi ihmisille, etteivät he\nannakaan niitä alttiiksi vain joutavien valtiovehkeilyjen tähden.\"\n\n\"Ne ovat kauniita sanoja\", virkkoi Bucklaw. \"Mutta minun sydäntäni\nhivelee tämä vanha laulu:\n\n    \"Kun nään hyvät viljat riihessä,\n    ja whigit kaikki on hirressä,\n    ja paikass' oikeass' oikeus on,\n    niin riemuitsen kuni raivoton.\"\n\n\"Laulakaa vain niin huikeasti kuin mielenne tekee, _cantabit\nvacuus_ (joutilas laulakoon)\", vastasi Ravenswood. \"Mutta minun\nluullakseni markiisi on kovin viisas mies, ainakin hyvin varovainen\nmies ruvetaksensa teille tämän laulun säestäjäksi. Minä luulen hänen\ntarkoittavan jotakin vallan muutosta Skotlannin valtioneuvoskunnassa\npikemmin kuin Britannian kuningaskunnassa.\"\n\n\"Voi, hiisi vieköön teidän valtiojuonenne!\" huusi Bucklaw, \"teidän\nkylmäveriset, pitkin päätä aprikoidut vehkeenne, joita vanhat herrat\ntikatuissa yömyssyissä ja puuhkareunuksisissa kotinutuissa ajavat aivan\nkuin shakkia pelatessaan, sysäten virasta jonkun valtiorahastonvartian\ntai valtioneuvoksen aivan kuin syödään jokin torni- tai hevosnappula.\nEi, koppiset olkoot minun leikkini ja sota minun tositoimeni! Maila\nolkoon leluni ja miekka ruoanhankkijani! Ja teissäkin, Ravenswood,\nvaikka nyt olette olevinanne näin syvämietteinen ja viisas, teissäkin\non ainetta, joka kuohuttaa veret kiireempään juoksuun kuin mitä teidän\nnykyinen, valtiollisista totuuksista saarnaileva mielentilanne sallisi.\nTe olette niitä viisaita miehiä, jotka aivan rauhallisella mielellä\nkatselevat kaikkia asioita, kunnes veret kiehahtavat, ja sitten --\nJumala varjelkoon häntä, joka muistuttaa heille heidän omia viisaita\nopetuksiansa!\"\n\n\"Kenties\", virkkoi Ravensvood, \"te todella käsitätte luonteeni\noikeammin kuin minä itsekään. Mutta se, että oikein ajattelen, on\nepäilemättä sentään johonkin määrin auttava minua myös tekemään oikein.\nMutta, kuulkaas! Minä kuulen, että Kaleb soittaa päivälliselle.\"\n\n\"Minkä hän aina tekee sitä kaikuvammalla kohteliaisuudella, mitä\nlaihempi hänen hankkimansa ruoka on\", sanoi Bucklaw, \"ikäänkuin tuo\nhelvetin helinä ja kilinä, josta kerran vielä koko kellojalka on\nkellähtävä alas kalliolta, voisi muuttaa nälällä näännytetyn kanan\nlihavaksi ja lampaanlavan kauriin takapaistiksi.\"\n\n\"Soisinpa, että saisimme edes sen verran kuin teidän pahin luulonne\nlupaa, Bucklaw. Sillä Kaleb asettaa tuon yksinäisen, kannella katetun\nvadin aika juhlallisin menoin pöydälle.\"\n\n\"Kansi pois, Kaleb! Kansi pois Jumalan tähden!\" huusi Bucklaw. \"Salli\nmeidän käydä käsiksi siihen, mitä sinulla on antaa, ilman pitkiä\nesipuheita. -- Johan se seisoo tarpeeksi kohdallaan, mies\", lisäsi hän\nmaltittomasti vanhalle hovimestarille, joka mitään vastaamatta asetteli\nvatia, kunnes viimein oli saanut sen matemaattisen tarkasti seisomaan\naivan keskikohdalle pöytää.\n\n\"Mitä siinä on, Kaleb?\" kysyi Ravenswoodkin vuorostansa.\n\n\"Hm, herra, kyllä te olisitte sen ennenkin saanut tietää; mutta\narmollinen Bucklaw'n herra on niin kovin maltiton\", vastasi Kaleb, yhä\nvielä pitäen kiinni vatia toisella kädellään, kantta toisella,\nnähtävästi vastahakoisena näyttämään sisällystä.\n\n\"Mutta mitä siinä on, Jumalan nimeen -- eihän toki pari kirkasta\nkannusta, toivon minä, niinkuin ennen muinoin meidän rajaseuduillamme\noli tapana tarjota?\"\n\n\"Hm, hm!\" pani Kaleb. \"Te suvaitsette, armollinen herra, tehdä pilkkaa.\n-- Mutta sittenkin uskaltaisin sanoa, että se oli hyvä tapa, ja,\nniinkuin olen kuullut, kunniallisen, varakkaan suvun tapa. Mutta mitä\ntähän tämänpäiväiseen päivälliseen tulee, niin muistin meillä olevan\nPyhän Margareetan aaton, joka pyhä rouva oli arvoisa Skotlannin\nkuningatar aikanansa, ja arvelin, että te, korkeasti-kunnioitettavat\nherrat, kenties katsoisitte sopivaksi tänä päivänä, jollette\ntäydellisesti paastota, niin ainakin pitää ruumista voimissa jollakin\nkeveämmällä ravinnolla, esimerkiksi suolatulla sillillä tai jollakin\nsentapaisella.\" Ja nostaen kannen hän näytti neljää kappaletta noita\nmaukkaita kaloja, lisäten matalammalla äänellä: \"Eivätkä ne olekaan\naivan tavallisia sillejä, vaan suussa sulavaa lajia jokainen, ja\nemännöitsijä -- Anna-Maija rukka -- on ne erinomaisella huolella\nsuolannut nimenomaan meidän armollisen herramme varalle.\"\n\n\"Hiiteen kaikki puolustuspuheesi!\" kirosi nuori Ravenswood. \"Käykäämme\nkäsiksi siileihin, koska ei parempaa ole tarjona! -- Mutta alanpa\nminäkin jo niinkuin te, Bucklaw, arvella, että me par'aikaa järsimme\nvihoviimeistä vihreää lehteä puusta. Ja täytynee meidän tosiaan muuttaa\nmajaa muonan puutteessa, huolimatta markiisin valtiojuonista ja\nodottamatta mitä niistä lopuksi koituu.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n    Hei! Iloiten kun metsätorvi soi\n    ja otus kavahtaapi piilostaan,\n    ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,\n    loikoisi niinkuin kanto kaatunut,\n    hyläten ilot luonnon tarjoomat?\n\n           _Ettwald. I näytös, I kohtaus_.\n\nKeveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme,\nminkälaisen päivällisen Kalebin omatunto -- tai pakko, joka, niinkuin\nvälistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla -- oli Wolfs Cragin\nasujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa\nei ollut kovin pitkällinen.\n\nAamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen,\nmikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.\n\n\"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! -- Metsämiehet ovat liikkeellä,\nensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te\nloiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään\nmuusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän\nesi-isienne hautaholvin kivilattia.\"\n\n\"Olisin suonut\", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena\npäätään, \"että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän\nliian aikaisen leikinteon. -- Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla\nherätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut\nnauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä\npaljoa kovempi vuodettani, Bucklaw.\"\n\n\"Loruja, loruja!\" vastasi hänen vieraansa. \"Nouskaa -- nouskaa! --\nKoirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä\nKaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan\nkäynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja\nnoiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä\ntäältä. -- Nouskaa, Ravenswood! -- Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä --\nnouskaa, sanon minä -- metsämiehet ovat ajossa!\" Ja Bucklaw juoksi\nulos.\n\n\"Ja minä sanon\", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, \"ettei mikään\nasia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät,\njotka tulevat niin lähelle meitä?\"\n\n\"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin\", vastasi Kaleb, joka\noli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä\nmakuukamariin. \"Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin\nhaukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat\nuhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!\"\n\n\"Enkä minäkään, Kaleb\", vastasi Ravenswood, \"jollei se tapahtune sen\nsyyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että\nmetsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat\nrahansa maksaneet.\"\n\n\"Olkoon vaikka niin, korkea herra\", vastasi Kaleb. \"Mutta ei ole\nsopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa\nsemmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette\nkotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi\nsuvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut.\"\n\n\"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme\", virkkoi Ravenswood\nhilliten katkeruutensa. \"Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä\ntahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin\nitsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden.\"\n\n\"Uhraisitteko!\" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka\nperin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta\ntäytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. \"Uhraisitteko te! -- Mutta\nsuokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra -- minkä takin te\nsuvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?\"\n\n\"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb -- minun vaatekertojani luullakseni ei\nole kovin monta.\"\n\n\"Eikö monta!\" toisti hänen apulaisensa. \"Onhan tässä harmaa, hopealla\nkirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille,\npostinkuljettajallemme -- ja ranskalainen samettinen, jonka\nherra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan -- Jumala olkoon\nhänelle armollinen! -- ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet,\njotka ovat annetut perheen köyhille ystäville -- ja drap-de-berry\nnuttu -- --\"\n\n\"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa\nsaatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni -- ole hyvä\nja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti.\"\n\n\"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra\", vastasi\nKaleb, \"ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika\n-- mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua\n-- eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää -- ja kun ei teillä,\nkorkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista\nvaatekertaa käsillä -- ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on\nnaisväkeäkin -- --\"\n\n\"Naisväkeä!\" sanoi Ravenswood. \"Ja mitä naisväkeä, sanopas?\"\n\n\"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? -- Minä vain katselin alas\nvartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja\nheiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on, Kaleb\", sanoi hänen herransa, \"autapa nuttu ylleni\nja anna tänne miekkavyöni. -- Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?\"\n\n\"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista\", vastasi\nKaleb katsahdettuansa ikkunasta, \"ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi\ntässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa\nkaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä.\"\n\n\"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi\nyhtä paljon voimaa kuin tahtoa\", virkkoi hänen herransa.\n\n\"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan\npuutetta paljosta\", sanoi Kaleb, \"sillä kun kaikkia punnitsemme, niin\nkannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin\nvain asianhaarat suinkin myöntävät -- se vain, että Bucklaw aina on\nniin suulas ja nenäkäs. -- Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän\nratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi\nlevittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut\npuhtaaksi.\"\n\n\"Kaikki on hyvin näinkin\", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja\nastuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas\npihalle.\n\n\"Kaikki _saattaa_ olla hyvin näinkin\", sanoi Kaleb vähän\nnärkästyksissään. \"Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte\nhetkisen, niin sanoisin teille, mikä _ei_ ole hyvin.\"\n\n\"Ja mitä se olisi?\" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin\nseisahtuen.\n\n\"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin\npäivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan\npyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. --\nJa totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte\ntänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin\nminä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen\nsijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa\nja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa,\nettä kukkaro oli teiltä unohtunut -- taikka väittää, että kestikievarin\nakka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän\nlaskun, kun tili tulee.\"\n\n\"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö\nniin?\" jatkoi hänen herransa. \"Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että\npidät niin hellää huolta sukuni kunniasta.\" Ja hypättyään hevosen\nselkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin\njalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä\nvaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka\ntornin pihalta laskeutui alaspäin.\n\nKaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti\nharvoja, harmaita hiuksiansa: \"Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! --\nMutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta\nsanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat.\"\n\nMielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori\nBucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut\nRavenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa\noli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä\njoutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja\nkiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle\nsaattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka\nyhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen\nkoura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood\ntunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin\nominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää\nolevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka\ntasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta\nsyntynyt halu joutuisaan liikuntaan.\n\nVähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat -- niillä oli\nsiihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua --\nkoiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat\nmetsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin\npujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin\nsamoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun\nsuo sattui eteen -- kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman\nvauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi\nhetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se\ntavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät\nseikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka\nsillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei\njaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa\njuoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen\nesi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut\nheidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät\nsotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella\nratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä\nläheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.\n\n\"Teidän ratsunne on hengästynyt\", virkkoi vieras osoittaen\nkohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. \"Saisinko\nkunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?\"\n\n\"Herra!\" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena\ntästä tarjouksesta. \"En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta\nansainnut semmoisen ystävyyden.\"\n\n\"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood\", virkkoi Bucklaw,\njoka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa\nratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen.\n\"'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann\nDryden -- tai maltas -- kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo\nhevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana\nolette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä\nminä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun\nratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka.\"\n\nJa viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen\nselkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.\n\n\"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!\" huudahti Ravenswood. \"Ja te, hyvä\nmies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?\"\n\n\"Sen hevosen omistaja\", vastasi palvelija, \"on mies, jolle te,\narmollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette\naina mieluisia vieraita.\"\n\n\"Ja omistajan nimi on --?\" kysyi Ravenswood.\n\n\"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä\nitseltään. -- Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte\nminulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on\nkaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se\non pysähtymäisillään.\"\n\n\"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin\nhankkia teille kelpo hevosenne takaisin\", vastasi Ravenswood. Ja\nhypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä\njoutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven\njuoksun jo pian olevan lopussa.\n\nTorven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: \"Hei, Talbot! Hei,\nTeviot! Joutuin, pojat, joutuin!\" sekä muut samanlaiset entisajan\nmetsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin\nkantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana\nkuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä\nlopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen\nkeskuspaikkaan.\n\nLähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui\nkaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään\njuoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen:\nseisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta\nvalkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa -- siten vainottu\notus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet\nsaapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta\npäästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti\ntehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla\nhaukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen\nmetsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon\nvaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa\nsen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että\nhuomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis\nriemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille\nominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja\nsukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla\nmetsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun\nvihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne\nviettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan\nja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti\nkauas läheisen meren laineita myöten.\n\nJahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja\nlaskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle,\njoka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai\nsäälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio\nkasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin\nsiitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta\nvastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei\nsallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen\nhuvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa\nkalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta\nsekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw\nsittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin\nhenkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen\nkieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi\nviiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä,\nminkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli\nlausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei\nhän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään\ntuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä\nsyystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan\nja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä\nnaista.\n\nPinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa -- hänen omilla sanoillaan puhuen\n-- hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle\nmetsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen\nmielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen\nkohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka\nurhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat\nettä miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.\n\n\"Hiisi vieköön puukot tuppineen!\" kirosi Bucklaw, joka tämän\nkiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, \"ei siinä\nasiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin\npelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä\nhirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä\nvielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka\nkimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain\ntottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon\nsanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja\nvarovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on\ntuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä\nedestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven\npistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma.\"\n\n\"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra\", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman\nnäkyi naamionkin alta, \"etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni\nteidän hyödyllisiä neuvojanne.\"\n\n\"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti\",\nvirkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n\npuhetta. \"Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana\nCabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin\nhirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:\n\n    \"Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;\n    vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta.\"\n\n\"Ja jos minä saisin neuvoa\", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa\nelementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa,\n\"niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat\nhellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi\njahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen\nolutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos\nhän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä\npilaantumatta.\"\n\nTähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui\naivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että\ntarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut.\nTämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.\n\n\"Luullakseni, herra\", sanoi hän poistuen joukosta, \"minun isäni, jonka\nhuvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet\nliikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin\nkokeneen miehen käsiin kuin te olette.\"\n\nSitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset\nja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät\nerikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan\nhänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden\nnäyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän\nseisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret\nkyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten\nyhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen\nkaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista,\nkuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen --\ntaikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa --\nammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet\nkäytännöstä.\n\nKun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki\nettä hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja\nsijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua\nköyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien\neteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli\nsieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka\niloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten\nhirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät\nsurullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä\nkaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty\naatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin\nheidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät\nsallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten\nsäätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; -- hän näki nykyisin\nvaltaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla\nnurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti\nsäästäneet omaa huvitustansa varten; -- ja hänen itsensä, näiden maiden\noikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta.\nTällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka\nluonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi\nkuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin\njäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen\najattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä\ntuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen\njälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi\njuuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa\nilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa\nkatsellut hirven kaatumista.\n\nTämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli\ntulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen\nhattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi\npäivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu\nratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse\nsiihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä\nseikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen,\nsuuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa\nsangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.\n\n\"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies\", virkkoi hän,\n\"mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin\nkuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne.\"\n\n\"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla\", vastasi\nRavenswood. \"Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset\novat syynä -- ja sitä paitsi\", lisäsi hän, \"minulla oli ajon alussa\nvain huono hevonen.\"\n\n\"Joku minun palvelijoistani\", sanoi vieras \"taisi olla niin älykäs, että\nlainasi teidän ystävällenne hevosensa.\"\n\n\"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän\nkohteliaisuudestanne\", vastasi Ravenswood. \"Ystäväni on herra Hayston,\nBucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette\ntapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin\nteidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan -- ja\nlisätä\", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, \"omat hartaat\nkiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille.\"\n\nNäin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin\npäin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta\nvieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin\nkäänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin\nläheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei\ntahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin\nvieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta\ntuleva kunnioitus sallinut.\n\nVieras ei pysynyt kauan ääneti. \"Tämä\", virkkoi hän, \"siis on\nvanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän\nskotlantilaisissa aikakirjoissamme.\" Näin puhuen hän katseli vanhaa\ntornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti\nvieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat\najossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle,\nmissä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet\njoukkuetta seuraamaan.\n\nRavenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.\n\n\"Se on, niin olen kuullut\", jatkoi vieras hämmästymättä hänen\nvastahakoisuuttaan, \"korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun\nvanhimpia kartanoita.\"\n\n\"Sen vanhin omaisuus\", vastasi nuoriherra, \"ja luultavasti myös\nviimeinen.\"\n\n\"Toi -- toi -- toivottavasti ei niin käy, herra\", sanoi vieras\nrykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja\nrohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. \"Skotlanti\nkyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa\nmyös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla\ntavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin\nvanha ja jalo suku on häviämäisillään -- ahdingossa, aioin sanoa --\nniin keksittäisiin keinoja _ad reaedificandum antiquam domum_\n(vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) -- --\"\n\n\"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta\",\nkeskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. \"Minä olen sen onnettoman\nsuvun perillinen -- minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra,\njoka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte\nepäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin\nkoskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra\", virkkoi vanhempi ratsumies --, \"en\ntietänyt -- kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita -- ei mikään\nvoinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo -- --\"\n\n\"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra\", vastasi Ravenswood,\n\"sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan\nteille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun\ntulee.\"\n\nNäin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs\nCragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon\nLaulajan sanat:\n\n    Nurmettuneella tiellä tässä harva käy,\n    ei jälkeä siin' ikänänsä muuta näy\n    kuin metsämiehen taikka soturin.\n\nMutta ennenkuin Ravenswood vielä oli päässyt eroon kumppanistaan,\nsaapui aikaisemmin mainittu nuori aatelisnainen seuraan palvelijansa\nsaattamana.\n\n\"Tyttäreni\", virkkoi vieras nuorelle neidolla, jonka kasvot yhä vielä\nolivat naamion peitossa, \"tämä on Ravenswoodin nuoriherra.\"\n\nTietysti olisi Ravenswoodin pitänyt jotakin vastata tähän esitykseen;\nmutta neidon suloisessa muodossa ja arassa ujoudessa oli jotakin, mikä\nei vain estänyt häntä tiedustelemasta, kenen kautta ja kenelle hänet\nnäin esitettiin, vaan ensi hetkeksi teki hänet aivan äänettömäksi.\nTällä välin se ukkospilvi, joka jo kauan oli uhkaillut Wolfs Cragin\nkallioiden takaa, oli lähennyt levittäen peittonsa yhä mustempana ja\npaksumpana meren ja maan yli, salaten kaukaisemmat, pimittäen lähemmät\nesineet, muuttaen meren lyijynkarvaiseksi ja kankaan tavallista\ntummemman ruskeaksi. Juuri nyt se parilla kaukaisella jyrähdyksellä\nilmaisi Herran voimaa, mikä siinä liikkui; ja kahden peräkkäin\nvälähtävän salaman valossa häämötti kaukaa Wolfs Cragin harmaat tornit\nja lähempänä valtameren vierivät aallot, joiden harjat hetken aikaa\nsäihkyivät punaisina ja silmiä häikäisevinä.\n\nIhanan metsästäjän hevonen näytti tästä säikähtyvän ja hurjistuvan.\nEi Ravenswoodin siis sopinut, jos hän piti kiinni mies- ja\naateliskunniastaan, jättää häntä siihen ainoastaan isän ja palkattujen\npalvelijoiden suojaan. Kohteliaisuus vaati, niin ainakin hän itse\narveli, että hänen piti tarttua neidon hevosen suitsiin ja olla apuna\ntätä levotonta eläintä hillitsemässä. Kun Ravenswood paraikaa oli\nkiintyneenä tähän toimeen, huomautti vanha herra, että ukkospilvi\npaisui paisumistaan -- sanoi olevansa kaukana lordi Bittlebrainin\nkartanosta, missä he paraikaa olivat vieraisilla -- ja pyysi\nRavenswoodia osoittamaan heille tien lähimpään suojapaikkaan. Näin\npuhuen hän heitti halukkaana ja nolona silmäyksen Wolfs Cragin torniin,\njoten sen omistaja ei voinut olla tarjoamatta huoneessaan hetkiseksi\nsuojaa tämmöisessä ahdingossa olevalle vanhukselle ja neidolle.\nIhanan metsästäjän mielentila teki tämän kohteliaisuuden aivan\nvälttämättömäksi; sillä autellessaan häntä ei Ravenswood voinut olla\nhuomaamatta, kuinka kovasti neito vapisi ja oli levoton nähtävästi\nlähenevän ukkosilman pelosta.\n\nEn tiedä sanoa, oliko Ravensvoodin nuoriherra yhtä peloissaan; mutta\nainakin oli hänessäkin hiukan samanlaista hermojen vavistusta. Sillä\nsanoessaan: \"Wolfs Cragin tornissa ei ole muuta tarjottavaa paitsi\nkatoksen suojaa, jos se kelvannee tämmöisenä hetkenä -- --\", hän\npysähtyi kesken, ikäänkuin kutsun loppupuoli olisi takertunut hänen\nkurkkuunsa. Mutta vanha herra, hänen väkinäinen seurakumppaninsa, ei\nsallinutkaan enää peruuttaa tuota pyyntiä, joka pikemmin vain oli\narvattava Ravenswoodin sanoista kuin selvästi ilmaistu.\n\n\"Tämän ukkosilman vuoksi\", virkkoi vieras, \"pitää antaa anteeksi,\nettemme kursaile -- minun tyttäreni terveys on huononlainen -- hän on\nvielä heikkona äskettäin sattuneesta säikähdyksestä -- meidän\nhäikäilemätön tunkeutumisemme Ravenswoodin herran taloon ei toivoakseni\nliene peräti lepyttämätön loukkaus näihin asianhaaroihin nähden --\nlapseni terveys on tietysti minulle kalliimpi kuin ulkonaisten\nsopivaisuussääntöjen noudattaminen.\"\n\nEi ollut peräytymisen mahdollisuutta. Ravenswood ratsasti siis edellä,\nyhä vielä taluttaen neidon hevosta suitsista, jottei se hurjistuisi\näkillisestä jyrähdyksestä. Vaikka Ravenswood oli aivan pyörryksissä\nomista riehuvista ajatuksistaan, niin hän huomasi sittenkin, että\nkalmankalpeus, joka oli näkynyt neidon kaulassa sekä kulmilla ja\nmyöskin poskipäillä, sen verran kuin näitä ratsastusnaamarin alta\nnäkyi, nyt muuttui ruusuiseksi punaksi; ja hämillänsä hän tunsi\nsamanlaisen punastuksen, salaisen henkisen yhteyden vaikutuksesta,\nkohoavan omillekin poskillensa. Heidän ratsastaessaan mäkeä ylös Wolfs\nCragin tornille tarkasteli vanha vieras kaiken aikaa Ravenswoodin\nkasvoilla ilmeneviä tunteita, peitellen tätä väijyilemistään muka\ntyttärensä turvallisuuden huolenpidolla. Ravenswoodin tunteet, kun he\npysähtyivät hänen vanhan torninsa edustalle, olivatkin sangen sekavat.\nJa kun hän johti vieraansa kartanon rappeutuneelle pihalle ja huusi\nKalebia avuksi, oli hänen äänessään jotakin tylyä, melkein tuimaa, joka\noli kaukana siitä kohteliaisuudesta, millä kunnioitettavia vieraita\ntavallisesti vastaanotetaan.\n\nKaleb tuli; ja ihanan vieraan kalpeus ukkosen ensi kertaa jyrähtäessä,\ntai kenenkä muun ihmisen kalpeus missä pulassa hyvänsä, ei ollut mitään\nsen kalmankalpeuden rinnalla, joka levisi tuskastuneen hovimestarin\nlaihoille poskipäille, kun hän näki näiden lisävieraitten saapuvan\ntaloon ja muisti päivällishetken olevan aivan lähellä. \"Onko hän\nhullu?\" mutisi Kaleb itseksensä, \"onko hän peräti hullu, kun kuljettaa\ntänne herroja ja naisia, vaikka kello on lyönyt jo kaksitoista?\" Sitten\nhän herraansa läheten pyysi anteeksi, että oli sallinut muun\npalvelusväen mennä ulos hirvenajoa katsomaan, lisäten, että \"he eivät\nsuinkaan luulleet armollisen herran palaavan kotiin ennenkuin pimeän\naikaan yöllä, ja sinne he nyt, pelkäänpä pahoin, jäävät\nnahjustelemaan.\"\n\n\"Vaiti, Balderston!\" lausui Ravenswood ankarasti, \"nyt ei ole aikaa\nhulluttelemisiin. -- Korkeasti-kunnioitettava herra ja jalo neito\",\nvirkkoi hän sitten kääntyen vieraansa puoleen, \"tämä vanha mies ja\nvielä vanhempi ja typerämpi piika ovat ainoat palvelijani. Ja\nvirvoitusaineemme ovat vielä huonommat kuin palvelusväen vähyydestä tai\ntalon rappiotilastakaan voisitte päättää. Mutta ne ovat kaikki teidän\nkäytettävänänne, millaiset lienevätkin.\"\n\nVanhempi vieras, hämmästyneenä tornin rappeutuneesta, jopa jylhästäkin\nulkomuodosta, jolle paksu, musta pilvi antoi vieläkin synkemmän näön,\nja kenties myös hiukan säikähtyneenä talonisännän ankarasta, jyrkästä\näänestä, katsahti pelokkaasti ympärillensä, ikäänkuin hän jo alkaisi\nkatua, että oli niin kärkkäästi vastaanottanut tarjotun suojan. Mutta\nnyt ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä eroon siitä tilanteesta,\njohon hän itse oli saattanut itsensä.\n\nKaleb puolestaan oli niin ällistyksissään siitä, että hänen herransa\nnäin julkeasti ja koristelematta oli ilmoittanut talonsa tyhjyyden,\nettei hän pariin minuuttiin tehnyt muuta kuin mutisi viikonpäiväiseen\npartaansa, joka ei kuuteen päivään ollut partaveistä kokenut: \"Hän on\nhullu -- peräti hullu -- aivan hurja ja mieletön! Mutta saakeli Kaleb\nBalderstonin korjatkoon\", lopetti hän ponnistaen kekseliäisyyttänsä ja\nneuvokkuuttansa, \"jos talolle sittenkään tulee häpeää, vaikka\nnuoriherra olisikin yhtä hullu kuin kaikki seitsemän viisasta\nyhteensä!\" Ja nyt hän rohkeasti astui esiin ja kysyi totisella äänellä,\nhuolimatta herransa julmistuvista kulmakarvoista ja vihaisista\nsilmäyksistä: \"Eiköhän pitäisi tuoda jotakin keveätä ravintoa nuorelle\nneidille, ja lasillinen tokai- tahi sekt-viiniä, tai -- --\"\n\n\"Lopeta jo tämä sopimaton hulluttelemisesi!\" tiuskaisi Ravenswood\nankarasti. \"Vie hevoset talliin äläkä häiritse meitä enää tyhjillä\nloruillasi.\"\n\n\"Teidän käskyänne, armollinen herra, minun tulee totella ennen kaikkea\nmuuta\", virkkoi Kaleb. \"Mutta sittenkin, mitä siihen tokai- ja\nsekt-viiniin tulee, jota nämä jalosukuiset vieraat eivät huoli -- --\"\n\nMutta samassa ääni, joka kavioiden kopinan ja torvien toitotustenkin\nseasta kuului, ilmaisi, että Bucklaw paraikaa kapusi tornille\njalkapolkua myöten, tuoden iloisen metsästäjäseurueen pääjoukon\nmukanaan.\n\n\"Perhana vieköön!\" sanoi Kaleb rohkeasti, tästä uudesta\nfilistealaistulvasta pelästymättä, \"eivätpä he sittenkään vielä saa\nvoittoa minusta! Tuota helkkarin vietävää -- tuossapa hän kuljettaa\ntänne kokonaisen lauman, joka luulee saavansa täällä särpiä viinaa\nniinkuin vettä ojasta, ja kuitenkin hän niin täydellisesti tietää,\nmissä pulassa me olemme! Mutta annas, jos vain saisin pois nuo\nammosuiset palvelijapedot, jotka ovat päässeet pihalle herrojensa\njäljestä -- niinhän moni mies saa virkansakin -- niin saisinpa\nsittenkin vielä kaikki kohdalleen.\"\n\nMillä keinoin hän tämän aikomuksensa pani toimeen, sen saa lukija\nseuraavassa luvussa nähdä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n    Janoisin kurkuin ja kuivin suin,\n    he kutsua heti tottelivat,\n    ja \"kiitos\" huusivat riemastuin. --\n    Mut juomaa hiukkasen maisteltuaan\n    suut aivan kaikk' oli ammollaan!\n\n             _Coleridge: Vanhan merimiehen laulu_.\n\nHayston, Bucklaw'n herra, oli niitä hulivilejä, jotka eivät koskaan\nepäile, kun heillä on kaksi vaihtoehtoa: joko ystävän loukkaaminen\ntaikka koirankurin jättäminen. Kun tuli tietoon, että metsästysseuran\npäähenkilöt olivat menneet Wolfs Cragiin, ehdotti jahtimestari\nkohteliaisuudesta, että saaliskin vietäisiin mainittuun kartanoon. Ja\nBucklaw suostui heti mielellään tähän ehdotukseen; hän vain ajatteli\nsitä, kuinka Kaleb-ukko parka oli ällistyvä, kun he näin miehissä\nilmaantuisivat; varsin vähän hän sitä vastoin muisti, mihin pulaan hän\nsillä oli saattava ystävänsä, Ravenswoodin nuorenherran, jonka varat\nniin huonosti kannattivat näin suuren vierasparven vastaanottamista.\nMutta Kaleb-ukossa hän tapasi odottamattoman viekkaan ja valppaan\nvastustajan, joka pahimmassakin pulassa oli neuvokas keksimään\nkaikenlaisia verukkeita ja koukkupuheita, joilla hänen mielestänsä\ntalon kunnia saatiin eheänä pysymään.\n\n\"No, Jumalan kiitos!\" virkkoi Kaleb-ukko itsekseen, \"onpa\neilispäiväinen tuuli paiskannut ison portin toisen puoliskon kiinni, ja\ntulenhan minä toivottavasti toisen kanssa toimeen, niin että sekin\nsaadaan eteen.\"\n\nMutta viisaana linnanisäntänä hän myös, ennenkuin sulki portin\njoukolta, joka oli tulossa, niinkuin sen lähenevä iloinen melu ilmaisi,\ntahtoi samassa, jos mahdollista, päästä irti sisällisistä\nvihollisistaan -- ja vihollisiapa hänen silmissään olivat melkein\nkaikki, jotka tarvitsivat syömistä ja juomista. Kaleb-ukko odotti\nmalttamattomin mielin, kunnes hänen herransa oli saattanut molemmat\nkorkeasäätyiset vieraat torniin, ja sitten hän ryhtyi juoniinsa.\n\n\"Eiköhän\", sanoi hän vieraille palvelijoille, \"nyt kun hirven pää\ntuodaan tänne kaikella juhlallisuudella, meidän jotka olemme kotiväkeä,\npitäisi mennä portin edustalle sitä vastaanottamaan?\"\n\nMutta tuskin varomattomat palvelijat tätä kavalaa neuvoa totellen\nolivat rientäneet ulos, kun Kaleb paiskasi aukiolevan portinpuoliskon\nkiinni, niin että kaikki tornin seinät ja muurit kajahtivat -- toisen\npuoliskon, niinkuin ylempänä mainittiin, oli jo tuuli lyönyt kiinni.\nTällä lailla sisäänpääsyn suljettuansa Kaleb piti armollisesti\nulkopuolelle jääneiden metsämiesten kanssa pienen keskustelun puhellen\nheille pienen, ulkonevan ikkunan tai ampumareiän kautta, josta ennen\nmuinoin vartiat väijyilivät portin edustalle tulevia. Muutamin harvoin\nytimekkäin sanoin hän ilmoitti heille, ettei tähän kartanoon koskaan\npäivällis-aikana millään ehdolla päästetä ketään sisään, että\nkorkeasti-kunnioitettava Ravenswoodin nuoriherra paraikaa oli käynyt\npöytään istumaan korkea-arvoisten vieraittensa kanssa ja että\nkestikievarin emännällä tuolla alhaalla Wolfs-Hopen kylässä oli\nerinomaisen hyvää paloviinaa. Viimein hän laski suustaan vielä hämärän\nlupauksen, ikäänkuin lasku tulisi maksettavaksi hänen herransa\nkukkarosta. Mutta tämän hän lausui sangen kaksimielisellä\noraakkelimaisella tavalla; sillä samoinkuin Ludvig XIV, Ranskan\nkuningas, ei Kaleb Balderstonkaan omantuntonsa tähden tahtonut ajaa\njuontansa niin pitkälle, että se olisi muuttunut suoranaiseksi\npetokseksi; hän tahtoi, jos mahdollista, ryhtymättä ilmi valheisiin\nvetää nenästä ulkona seisovia.\n\nTätä ilmoitusta muutamat kuuntelivat hämmästyen, toiset nauraen; ja\nulos teljetyt palvelijat vaativat vihaisin sanoin, että ainakin heidän\npiti päästä takaisin voidaksensa palvella herraansa ja hänen tytärtään.\nMutta Kaleb ei ollut sillä tuulella, että hän olisi ottanut korviinsa\nja hyväksynyt minkäänlaisia poikkeuksia. Hän piti kiinni alkuperäisistä\nsanoistaan jäykän, mutta kohteliaan itsepintaisesti, tavalla, johon\neivät mitkään syyt pysty eivätkä mitkään puheet pääse vaikuttamaan.\n\nBucklaw, joka oli kulkenut vähän jälempänä joukossa, astui nyt esiin ja\nvaati sangen vihaisella äänellä, että heidät päästettäisiin sisään.\nMutta Kalebin päätös oli järkähtämätön.\n\n\"Vaikka itse kruunattu kuningas olisi portin edustalla\", ilmoitti hän,\n\"niin minun kymmenen sormeani ei sittenkään aukaisisi porttia, sillä se\non vasten Ravenswoodin tapaa ja tottumusta, ja siis vasten minun,\nheidän pääpalvelijansa, velvollisuuttani.\"\n\nBucklaw joutui nyt vihan vimmaan, päästi suustaan enemmän kirouksia\nsekä vannomisia kuin mitä tässä viitsimme kertoa, ilmoitti tuntevansa\nitsensä pahasti häväistyksi ja vaati välttämättömästi saada puhua pari\nsanaa itse herralle. Mutta tätäkään ei Kaleb ottanut korviinsa.\n\n\"Hän leimahtaa ilmiliekkiin aivan kuin tappuratukku, se Bucklaw-poika!\"\nvirkkoi Kaleb itsekseen. \"Mutta saakeli soikoon, jos hän saa nähdä\nmeidän herran silmät ennenkuin ensin hiukan on nukkunut ja valvonut.\nHuomenaamuna hän on jo selvemmällä järjellä. Onko se laitaa, että hän\nkuljettaa tänne koko lauman juopuneita metsämiehiä, vaikka tietää,\nettei täällä ole monta tilkkaa hänen omankaan janonsa sammuttamiseksi.\"\nJa hän läksi pois ikkunasta jättäen heidät, miten parhaiten voivat,\nsulattelemaan ulosjäämistään.\n\nMutta toinenkin mies, jonka läsnäoloa Kaleb kiivaudessaan ei ollut\nhuomannutkaan, oli kuunnellut keskustelua mitään virkkamatta. Tämä mies\noli vieraan herran kamaripalvelija -- luotettava, suuressa arvossa\npidetty mies -- samainen, joka metsässä oli lainannut hevosensa\nBucklaw'lle. Hän sattui olemaan tallissa silloin, kun Kaleb viekoitteli\nmuut palvelijat ulos; tällä tavoin oli hän pelastunut heidän\nkohtalostaan, josta muuten ei hänen arvonsakaan varmaan olisi häntä\nsäästänyt.\n\nTämä mies huomasi Kalebin juonen, käsitti helposti syyn tähän\nkäytökseen, ja kun hän tiesi isäntänsä ystävälliset aikomukset\nRavenswoodia kohtaan, ei hänen ollut vaikea päättää, miten hänen\nitsensä oli meneteltävä. Hän kävi Kalebin huomaamatta samalle\nkeskustelupaikalle, josta tämä juuri oli lähtenyt, ja ilmoitti\nmetsämiehille herransa käskeneen, että hänen palvelijoittensa sekä myös\nlordi Bittlebrainin väen piti lähteä läheiseen kestikievariin. Siellä\nsaisivat he ottaa mitä ravintoa sattuisi olemaan tarjona, ja hän oli\npitävä huolen maksusta.\n\nMeluisa metsämiesjoukko läksi siis pois Wolfs Cragin epäkohteliaan\nportin edustalta ja rupesi astumaan jyrkkää polkua alas soimaten\ntalonherran saitaa, halpamielistä luonnetta ja kiroillen sekä linnaa\nettä sen asukkaita pahoin sanoin, joiden vertaisia metsämiestenkään\nsuusta harvoin kuullaan. Bucklaw'lla oli monta hyvettä, jotka hänestä,\njos hän olisi elänyt edullisempien olosuhteiden vaikutuksen alla,\nolisivat tehneet arvossa pidettävän viisaan miehen; mutta hänen\nkasvatuksensa oli niin peräti laiminlyöty, että hänen mietteensä ja\ntunteensa aina mukautuivat hänen kumppaniensa mielialaa myöten. Hän\nvertasi äsken saamiansa ylenpalttisia ylistyksiä noihin pahoihin\nsanoihin, joilla kaikki nyt soimasivat Ravenswoodia; hän muisti, miten\nyksitoikkoisia, ikäviä Wolfs Cragin tornissa vietetyt päivät olivat\nolleet ja kuinka ne erosivat hänen tavallisen elämänsä iloisesta\nkulusta; hän oli vimmaisesti vihastuksissaan siitä, että hänetkin oli\njätetty ulkopuolelle, mitä hän katsoi kipeäksi loukkaukseksi -- kaikki\nnämä sekavat tunteet yllyttivät häntä rikkomaan ystävyytensä\nRavenswoodin nuorenherran kanssa.\n\nSaavuttuansa pienen Wolfs-Hopen kylän kestikievariin hän arvaamatta\nnäki vanhan tuttavan, joka astui alas hevosensa selästä. Se ei ollut\nkukaan muu kuin arvoisa kapteeni Craigengelt, joka heti lähestyi ja löi\nkättä mitä ystävällisimmällä tavalla, ikäänkuin hän ei enää olisi\nmuistanutkaan, ettei heidän eronsa ollut aivan sovinnollinen.\nYstävälliseen kädenlyöntiin ei Bucklaw koskaan voinut olla yhtä\nsydämellisesti vastaamatta; ja tunnettuansa hänen sormiensa puristuksen\nCraigengelt heti tiesi, millä kannalla heidän välinsä oli.\n\n\"Pitkää ikää sinulle, veikko Bucklaw!\" huusi Craigengelt. \"Onpa sentään\nvielä elämisen sijaa rehellisille miehille tässä matoisessa\nmaailmassa!\"\n\nSen ajan jakobiitit -- se pitää tietää, vaikka en osaa sanoa millä\nsyyllä he sen tekivät, -- käyttivät nimitystä _rehelliset miehet_\nnimenomaan omista puoluelaisistaan.\n\n\"Näkyypä olevan muillakin\", vastasi Bucklaw. \"Kuinka muuten sinä, jalo\nkapteeni, olisit uskaltanut tulla tänne?\"\n\n\"Kuka? Minäkö? -- Minä olen vapaa niinkuin kekrin ajan tuuli, joka ei\nmaksa mitään vuokraa eikä veroa. Kaikki on selvillä -- kaikki on\nsovittu noiden vanhojen kuolakuonojen kanssa Vanhassa Savupesässä[10]\n-- Hoh, hoh! Eivätpä he uskaltaneet pitää minua viikon päiviäkään\npihdeissään. Eräällä miehellä on heidänkin joukossaan parempia\nsuosijoita kuin mitä sinä arvaatkaan ja hän voi ystävääkin auttaa,\nvaikka pula näyttäisi pahalta.\"\n\n\"Loruja!\" vastasi Bucklaw, joka perinpohjin tunsi miehen mielenlaadun\nja suuresti halveksi häntä. \"Heitä jo mielittelemisesi ja\nkielittelemisesi -- sano suoraan, oletko vapaa ja täydessä turvassa.\"\n\n\"Vapaa ja täydessä turvassa, niinkuin paras whigiläiskruununvouti oman\npiirikuntansa maantiellä tai kuin itkusuinen presbyteriläispappi omassa\nsaarnatuolissaan. -- Ja minä tulin tänne tuomaan sinulle sitä sanomaa,\nettei sinunkaan enää ole tarvis pysyä piilossa.\"\n\n\"Arvattavasti siis sanot nyt olevasi minun ystäväni?\" kysyi Bucklaw.\n\n\"Sinun ystäväsikö?\" vastasi Craigengelt. \"Oma tappelukukko-veikkoni!\nOlenhan minä, niinkuin oppineet sanoisivat, sinun oma Achateksesi --\nniinkuin kinnas ja käsi -- puu ja kuori -- ystäväsi elämässä ja\nkuolemassa!\"\n\n\"Sitä aion koetella heti paikalla\", vastasi Bucklaw. \"Onhan sinulla\naina rahaa, mistä sitä saanetkin. Lainaapa nyt minulle pari kolikkoa,\nettä saisin näiden kelpo poikien kurkuille kostuketta ensiksi ja sitten\n-- --\"\n\n\"Kaksiko kolikkoa? Vaikka kaksikymmentäkin, poikaseni -- ja vielä\nkaksikymmentä on varalla.\"\n\n\"Vai niin -- sanotko niin?\" virkkoi Bucklaw pysähtyen; sillä\nluonnollisella älykkyydellään hän rupesi vainuamaan jonkin oudon syyn\nkätkeytyneen näin ylenpalttisen anteliaisuuden vaippaan. \"Craigengelt,\njoko sinä olet kelpo mies oikein toden teolla, jota tuskin voin saada\npäähäni -- tai olet viekkaampi kuin sinusta olisin arvannut, ja vaikea\non minun saada sitäkään päähäni.\"\n\n\"_L'un n'empéche pas l'autre_ (toinen ei toista estä)\", virkkoi\nCraigengelt, \"koske ja koeta -- kyllä tämä kulta on niin puhdasta kuin\nparas rahapajassa punnittu.\"\n\nHän laski kasan kultakolikoita Bucklaw'n käteen, ja tämä työnsi ne\ntaskuunsa lukematta, katsomattakaan, sanoen ainoastaan: \"Minä olen nyt\nsemmoisessa pulassa, että täytyy ottaa pesti, tulipa se vaikka itse\npirun kädestä.\" Ja sitten kääntyen metsämiesten puoleen hän huusi:\n\"Tulkaa pois, pojat! -- Minä maksan.\"\n\n\"Eläköön Bucklaw!\" huusivat metsästäjät.\n\n\"Ja hiisi vieköön tuon toisen, joka ottaa osaa metsästykseen, mutta\nantaa metsämiesten olla kuivillaan niinkuin rummun kopat\", lisäsi\ntoinen ikäänkuin luonnolliseksi johtopäätökseksi.\n\n\"Ravenswoodit olivat aikanansa kelpo ja kunniallinen suku tässä\nmaassa\", sanoi eräs vanha mies. \"Mutta sen kunnia on mennyt tänä\npäivänä, ja Ravenswoodin nuoriherra on näyttänyt olevansa saita\nsaivarennylkijä,\"\n\nTämän päätelmän tehtyään, johon kaikki kuulijat yhtyivät, he suurella\nmelulla töytäsivät kapakkaan ja mässäsivät sitten siellä myöhään yöhön\nasti. Bucklaw'n iloisesta mielenlaadusta johtui, että hän harvoin oli\nvalikoiva kumppaniensa suhteen. Ja tässä tilaisuudessa, kun iloiset\njuomingit tuntuivat vieläkin makeammilta tavattoman pitkän\nkohtuullisuuden, melkeinpä täydellisen paaston perästä, Bucklaw oli\nyhtä onnellinen nähdessään olevansa tämän juomakunnan johtajana kuin\njos hänen viinaveikkonsa kaikki olisivat olleet kuninkaan poikia.\nCraigengeltillä oli salaiset tarkoituksensa, joiden vuoksi hän\nkernaasti näki, että Bucklaw hullutteli niin hurjasti kuin hänen\nmielensä teki. Kapteeni oli luonteeltaan raa'an sukkela ja hävytön, ja\nhän osasi laulaa lystillisiä veisuja; sitä paitsi hän tunsi perinpohjin\nuudelleen löytämänsä kumppanin mielenlaadun. Tällä tavoin Craigengeltin\nhelposti onnistui saada hänet oikein ylitsevuotavin maljoin viettämään\ntätä yhtymisjuhlaa.\n\nIhan toisenlainen näky oli samaan aikaan Wolfs Cragin tornissa.\nLähdettyänsä pihalta mieli liian täynnä omia sekavia mietteitänsä,\njotta hän olisi voinut huomata Kalebin vehkeet, Ravenswood saattoi\nvieraansa tornin isoon saliin.\n\nVäsymätön Kaleb, joka tosi innosta tai tottumuksesta puuhaili aina\naamusta yöhön saakka, oli vähitellen saanut tämän aution salin\npuhdistetuksi hautajaispidoissa hujan hajan jääneistä tähteistä ja\nlaittanut sen johonkin määrin siistiksi. Mutta vaikka hän kaikella\ntaidollaan ja ahkeruudellaan koki asettaa harvat jäljelle jääneet\nhuonekalut niin, että huone joltakin näytti, ei hän kuitenkaan voinut\nsaada salin vanhojen, verhottomain seinien synkkää, autiota vaikutusta\npoistetuksi. Pienet ikkunat, jotka pilkoittivat syvien seinäkomeroiden\npohjasta, näkyivät pikemmin olevan luodut valon ehkäisemiseksi kuin\npäästämiseksi sisään; ja ukkospilven raskas, musta varjo teki huoneen\nvieläkin pimeämmäksi.\n\nRavenswood talutti kohteliaasti, kuten ainakin aatelisherra, mutta\nsamalla omituisen jäykästi, nuoren neidon salin peräpäähän. Mutta vanha\nvieras pysähtyi ovipuolelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hatun\nja päällysviitan yltään. Samassa kuului portin räjähdys, jonka\nkuultuaan vieras säpsähti, astui kiireesti ikkunan luo ja katsahti\npelokkaasti Ravenswoodiin nähdessään portin olevan kiinni ja\npalvelijansa sen ulkopuolella.\n\n\"Ei ole mitään pelkäämistä, herra\", lausui Ravenswood vakavasti, \"tässä\nhuoneessa on ainakin suojaa tarjona, vaikkei juuri vieraanvaraa.\nMinusta näyttää\", lisäsi hän sitten, \"muuten jo olevan aika tietää,\nketkä minun rappeutuneelle asunnolleni tämän kunnian suovat.\"\n\nNuori neito pysyi ääneti ja liikkumatta, ja hänen isänsä, jota kysymys\nsuoranaisemmin koski, näytti olevan samassa asemassa kuin näyttelijä,\njoka on uskaltanut ottaa suorittaakseen vaikeamman osan kuin mistä\nkykenee suoriutumaan ja jolta puhe loppuu kesken, kun hänen juuri olisi\nvälttämättömintä puhua. Hän yritti peittää nolostunutta mielentilaansa\nsivistyneen ihmisen ulkonaisilla kohteliaisuustempuilla. Mutta\nsittenkin näkyi selvästi, kuinka hänen kumartaessaan toinen jalka\nlaahusti eteenpäin ikäänkuin lähestyen ja toinen sitävastoin vetäytyi\ntaaksepäin ikäänkuin pakoon pyrkien. Samoin myös, hänen aukaistessaan\nviittansa kaulusta ja ottaessaan hatun pois päästään, sormet kopeloivat\nikäänkuin jotkut nivelet olisivat olleet ruostuneesta raudasta, jotkut\nraskaita kuin lyijy. Ravenswood kävi sitä maltittomammaksi mitä\nkauemmin vieras viivytteli; hänenkin rinnassaan näytti riehuvan kova\nmielenliikutus, vaikka luultavasti aivan toisesta syystä. Ravenswood\nponnisti koko voimansa saadakseen puhumishalunsa hillityksi; vieras\nsitä vastoin silminnähtävästi oli pulassa, kun ei löytänyt sopivia\nsanoja ilmaistakseen sanottavansa. Viimein kuitenkin Ravenswoodin\nmaltittomuus rikkoi suitsensa.\n\n\"Minä näen\", sanoi hän, \"että herra William Ashton ei mielellään tahdo\nesittää itseään vieraaksi tässä Wolfs Cragin tornissa.\"\n\n\"Minä toivoin, ettei se olisi tarpeen\", vastasi valtiosinetinvartia\näänettömyydestänsä päästettynä, aivankuin haamu, joka on kuullut\nloitsijan käskysanan; \"ja minä kiitän teitä, Ravenswoodin nuoriherra,\nettä te astuitte ensiaskeleen, koska asianhaarat -- sallikaa minun\nsanoa: valitettavat asianhaarat -- tekivät minulle erittäin vaikeaksi\nitse ilmaista nimeni.\"\n\n\"Eikö siis minun\", kysyi Ravenswood vakavalla äänellä, \"tule pitää\ntämän käyntinne kunniaa aivan sattumuksen tuottamana?\"\n\n\"Sallikaa minun vähän selittää\", sanoi valtiosinetinvartia\nteeskennellen kasvonsa rauhallisiksi, vaikka rauha kenties oli kaukana\nhänen sydämestään. \"Tämä on kunnia, jota minä jo jonkun aikaa olen\nhartaasti halunnut, vaikkei se kenties koskaan olisi tullut osakseni\nilman tänään sattuneen ukkosilman apua. Tyttäreni ja minä olemme\nmolemmat yhtä iloiset siitä, että olemme nyt saaneet tilaisuuden\nkiittää sitä urhoollista miestä, joka pelasti meidän kumpaisenkin\nhengen.\"\n\nViha, joka riehui Skotlannin suurten aatelissukujen välillä, oli nytkin\nvielä yhtä katkera kuin ennen, vaikka se ei enää niinkuin keski-ajalla\npuhjennut julkisiin väkivallantekoihin. Ei siis itävä rakkaus Lucy\nAshtoniin eikä myöskään kohteliaisuudentunne vieraita kohtaan voinut\nkokonaan, vaikka ne kuinkakin urhoollisesti taistelivat, kukistaa sitä\nvihan vimmaa, joka pyrki nousemaan Ravenswoodin sydämessä, kun hän näki\nisänsä vihollisen seisovan tässä saman suvun salissa, jonka häviö\nsuurimmaksi osaksi oli tämän vihollisen jouduttama. Ravenswoodin\nkatseet siirtyivät vuoroin isään, vuoroin tyttäreen, ja tuon\nneuvottomuuden päättymistä ei herra William Ashton katsonut viisaaksi\nodottaa. Hän oli nyt saanut ratsastuspukunsa riisutuksi, ja sitten hän\nastui tyttärensä luo ja avasi hänen naamionsa nauhat.\n\n\"Lucy-kultaseni\", sanoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja taluttaen\nhänet Ravenswoodin luokse. \"Pane pois naamiosi, ja lausukaamme\nkiitoksemme herra Ravenswoodille avokasvoin ja suorasti.\"\n\n\"Jos hän suvaitsee ne vastaanottaa\", oli kaikki mitä Lucy virkkoi;\nmutta hän sanoi sen mitä suloisimmalla äänellä, joka ilmaisi hänen\ntuntevan ja samalla kuitenkin antavan anteeksi sen kylmyyden, jolla\nheitä kohdeltiin. Nämä sanat niin viattoman ja niin ihanan olennon\nsuusta koskivat aivan Ravenswoodin sydämen pohjimmaiseen soppeen saakka\nmoittien ankarasti hänen tylyyttään. Ravenswood mutisi jotakin heidän\ntulonsa arvaamattomuudesta ja lämpimin sanoin ilmaistuansa ilonsa sen\njohdosta, että hän sai neiti Ashtonille tarjota katoksensa suojaa, hän\ntervehti tyttöä sillä tervehdyksellä, jota sen ajan tapa tämmöisissä\ntilaisuuksissa vaati. Heidän poskensa olivat koskeneet yhteen ja taas\nerinneet -- Ravenswood piti yhä vielä kiinni neidon kädestä, johon hän\noli ystävällisellä kohteliaisuudella tarttunut -- punastus, joka tälle\ntervehdykselle antoi tavallista paljoa syvemmän merkityksen, rusotti\nyhä Lucy Ashtonin ihanilla poskilla -- samassa salama, joka näytti\nkerrassaan nielleen kaiken pimeyden, valaisi äkkiä koko salin. Hetken\naikaa näkyi jokainen esine aivan selvästi. Lucyn hento, häipymäisillään\noleva haamu, Ravenswoodin säännöllisrakenteinen, pulska vartalo, hänen\nsynkkä muotonsa, hänen silmiensä tulinen, mutta sittenkin epäröivä\nloisto, vanhat aseet ja vaakunat, jotka riippuivat pitkin seiniä --\nkaikki tuo ilmestyi hetkeksi valtiosinetinvartian silmien eteen\nkirkkaan, punaisen loistavan tulen valaisemana. Salaman sammuttua\nseurasi melkein samassa hetkessä jyrähdys, sillä ukkosilma kulki aivan\nkartanon ylitse. Ja tämä jyrähdys oli niin äkillinen, niin\nkauhistuttavan kova, että vanha torni järähti perustuksiansa myöten ja\nkaikki sisällä-olijat luulivat sen kaatuvan heidän päällensä. Noki,\njoka vuosisatoja oli saanut häiritsemättä karttua, rapisi alas\nsuunnattoman väljiä savutorvia myöten; muurilaastia ja tomua huiskahti\nkaikilta seiniltä ja useat suuret kivetkin -- lieneekö siihen sitten\nollut syynä torniin todella iskenyt ukkosen voima vai ainoastaan ilman\nkova paine -- lensivät rappeutuneista valleista irti ja loiskahtivat\nalas möyryävään mereen. Näyttipä siltä kuin tornin muinainen perustaja\nolisi nostanut tämän ukkosilman tahtoen siten ilmaista suuttumustansa\njälkeläisensä sovintoliitosta suvun vihollisen kanssa.\n\nKaikki olivat säikähdyksissään; ja valtiosinetinvartia sekä Ravenswood\nsaivat molemmat tehdä voitavansa saadaksensa Lucyn tointumaan\npyörryksistä. Tällä tavoin tuli nuoren Ravenswoodin osaksi toistamiseen\narkaluontoisin ja vaarallisin kaikista toimista, se nimittäin, että\npiti tukea ihanaa, turvatonta neitoa, jonka muisto jo ensimmäisen\nsamanlaisen tilaisuuden jälkeen yhä paloi hänen mielessään, niin\nvalveilla kuin unissa. Jos naimisliitto nuoren Ravenswoodin ja hänen\nihanan vieraansa välillä todella oli vastenmielinen talon\nhaltijahengelle, niin keino, jolla tämä oli vihastuksensa ilmaissut,\noli yhtä tyhmästi valittu kuin jos hän olisi ollut vain tavallinen\nkuolevainen ihminen. Monet pienet avut, jotka olivat tarpeelliset\nnuoren neidon mielen rauhoittamiseksi ja hänen henkensä\ntoinnuttamiseksi, saattoivat pakostakin Ravenswoodin ja herra Ashtonin\nvälit semmoisiksi, että perintövihan muuri ei voinut olla kaatumatta,\nainakin siksi hetkeksi. Mahdotonta oli Ravenswoodin epäkohteliaasti tai\nkylmäkiskoisestikaan puhutella vanhaa miestä, jonka tytär -- ja\n_semmoinen_ tytär -- lepäsi heidän edessään luonnollisesta\nsäikähdyksestä pyörtyneenä, vieläpä lepäsi Ravenswoodin oman katoksen\nsuojassa. Ja kun Lucy ojentaen kumpaisellekin kätensä jaksoi kiittää\nheidän avustaan, huomasi Ravenswood, että hänen sydämessään viha\nvaltiosinetinvartiaa vastaan ei enää ollut kaikista voimallisin tunne.\n\nHuono sää, pahoinvointi, palvelijain poissa-olo, kaikki nämä seikat\nestivät Lucyn paluuta lordi Bittlebrainin kartanoon, joka oli runsaasti\nseitsemän virstan matkan päässä. Tavallisenkin kohteliaisuuden\nvaatimuksen mukaan ei Ravenswood siis voinut olla tarjoamatta huoneensa\nsuojaa tämän päivän lopuksi sekä yöksi. Mutta tylympi ilme, joka hänen\nkasvoillaan oli paljon tavallisempi, pääsi jälleen valtaan, kun hänen\ntäytyi ilmoittaa, miten huonosti hänen talonsa oli ravinnon puolesta\nvarustettu vieraita varten.\n\n\"Älkää puhuko mistään vajanaisuuksista\", virkkoi herra Ashton koettaen\nkeskeyttää hänet ja estää häntä puhumasta tästä huolettavasta aiheesta.\n\"Te olette hankkeissa lähteä ulkomaille, ja talonne tietysti ei voi nyt\nolla varustettuna. Kaiken sen me hyvin ymmärrämme; mutta jos te puhutte\ntästä huolestanne, niin te pakotatte meidät kylästä etsimään suojaa.\"\n\nRavenswood oli siihen juuri vastaamaisillaan, mutta samassa salin ovi\nlensi auki ja Kaleb Balderston hyökkäsi sisään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\n    \"On siinä ruokaa heille -- puol' kanaa:\n    ja härskit silakat -- ne lisäks anna.\n    Tuoretta lientä pane päälle vaan,\n    ja sekaan lyökki, ettei haisu tunnu.\"\n\n               _Rakkauden toivioretki_.\n\nSamainen ukkosen jyrähdys, josta kaikki muut olivat hämmästyneet, oli\nverrattoman muonamestarimme rohkeaan, kekseliääseen mieleen tehnyt vain\nherättävän vaikutuksen. Melkein jyrinän vielä kaikuessa, ja ennenkuin\nvielä oikein tiedettiin, pysyisikö torni pystyssä vai romahtaisiko se\nraunioksi, Kaleb jo huusi: \"No, Jumalan kiitos! -- tämähän tuli\nsopivaan aikaan, niinkuin pikari maljan ääreen.\" Ja samassa hän sulki\nkeittiön oven valtiosinetinvartian kamaripalvelijan nenän edestä, kun\nhän näki tämän tulevan portin ulkopuolella seisovan joukon puheilta.\n\"Kuinka helkkarissa tuo pääsi sisään?\" -- mutisi Kaleb. \"Mutta hiisi\nsiitä huolikoon! -- Anna-Maija, mitä sinä siellä uuninnurkassa kykit\nvapisten ja vinkuen? Tule tänne -- tai pysy siellä paikallasi ja kilju\n-- eihän sinusta muuhunkaan ole apua -- kuuletkos, vanha haaska, kilju\n-- kilju -- kovemmin -- kovemmin, sinä naikkonen -- niin että\nherrasväki salissa sen kuulee -- olethan ennen vähemmistäkin asioista\nkiljunut niin että on kuulunut Bass-lahdelle asti. Ja maltas -- maahan\nnuo rojut --\"\n\nJa yhdellä sivalluksella hän viskasi maahan muutamia hyllyllä olevia\ntina- ja savi-astioita. Ja näiden kilinään sekaantui Kalebin ääni,\njoka huusi ja ulvoi niin kauhealla tavalla, että Anna-Maijan\nukkosen-jyrähdyksestä johtuva pelästys antoi sijaa toiselle pelolle,\nettä nimittäin hänen vanha palveluskumppaninsa oli tullut hulluksi.\n\"Hän on viskannut kaikki vähäiset saviastiamme maahan -- ainoat astiat,\nmitä meillä oli jäljellä maitotilkan säilyttämistä varten -- ja hän on\nnakannut lattialle lihat, jotka oli keitetty herran päivälliseksi.\nHerra Jumala armahtakoon! Miesraukan pää on mennyt peräti pyörälle\nukkosen jyrähdyksestä!\"\n\n\"Pidä suusi, luntus\", tiuskaisi Kaleb, jonka riemu tuosta onnistuneesta\nkeksinnöstä nyt oli ylimmillään, ylpeimmillään. \"Kaikesta nyt on neuvo\npidetty -- päivällisestä ja muusta -- ukkonen on sen tehnyt yhdellä\njyrähdyksellään!\"\n\n\"Voi kuitenkin tuota poloista miestä, hän on aivan järjiltään\",\npäivitteli Anna-Maija katsellen häntä pelon ja säälin sekaisin tuntein.\n\"Voi, jospa hän jälleen tulisi järkiinsä!\"\n\n\"Kuule, sinä vanha hupsu\", lausui Kaleb yhä vielä riemastuksissaan\nsiitä, että oli keksinyt pelastuskeinon voittamattomalta näyttäneestä\npulastaan. \"Pidä sinä vain huoli siitä, ettei tuo vieras pääse tänne\nkeittiöön -- ja vanno, että ukkosen nuoli iski alas uunintorven\nkautta ja pilasi parhaan päivällisen, minkä ikinä olit laittanut --\nhärkäpaistin -- siankinkun -- lammaslihan -- leivokset jäniksenpojat --\nmetsälinnut -- metsäkauriin, ja kaiken muun. Laske valheita paksulti\nvain äläkä säästä kustannuksia. Minä lähden saliin -- paiskaa sinä\nkaikki huiskin haiskin niin paljon kuin mahdollista -- mutta katso\nkaikin mokomin, ettei vieras palvelija pääse keittiöön.\"\n\nAnnettuansa nämä käskyt liittolaiselleen Kaleb riensi saliin, mutta\nseisahtui kuitenkin ensin ovelle tirkistelemään raosta, jota ajan\ntuottamaa etua jo useat palvelijapolvet olivat käyttäneet hyväkseen.\nHän näki siitä, minkälaisessa tilassa Ashtonin neiti oli, ja oli\ntarpeeksi viisas viivytelläksensä vielä vähän aikaa, jotta\nhuonovointinen neiti ei vielä pahemmin säikähtyisi ja jotta myös\nsamalla perästäpäin tarkemmin kuunneltaisiin hänen kertomustaan\nukkosenilman tekemistä vahingoista.\n\nMutta heti kun hän huomasi vieraan neidin jälleen tointuneeksi ja kuuli\npuheen kääntyvän siihen, minkälaista yösijaa ja ravintoa tornissa\nsaattaisi olla tarjona, arveli hän olevan parhaan ajan hyökätä sisään\nsiten kuin viime luvun lopussa jo kerrottiin.\n\n\"Voi minua poloista! -- Kun piti semmoisen vahingon tulla Ravenswoodin\nsuvulle, ja kun minun piti elää niin kauan, että silmäni sen saivat\nnähdä!\"\n\n\"Mikä nyt hätänä, Kaleb?\" kysyi hänen herransa vuorostaan vähän\nsäikähtyen, \"onko joku osa tornia hajonnut?\"\n\n\"Torniko hajonnut -- ei, noki vain tulla tuprutti alas, ja ukkosen\nnuoli iski suoraan keittiöntakkaan, ja kaikki kilut ja kalut ovat\nhajallaan, mikä täällä, mikä tuolla, aivankuin Hotchpotchin herran\ntilukset. -- Ja juuri kun meillä oli näin erikoisen suuriarvoisia ja\nsuurisukuisia vieraita\" -- tässä hän kumarsi syvään herra William\nAshtonille sekä hänen tyttärelleen -- \"eikä ole enää talossa muruakaan,\nmikä kelpaisi päivällispöytään -- tai illalliseksikaan, sen verran kuin\nminä näen!\"\n\n\"Sen hyvin uskon, Kaleb\", virkkoi Ravenswood kuivakiskoisesti.\n\nKaleb kääntyi nyt herraansa päin puoleksi moittivin, puoleksi\nrukoilevin katsein ja puhui hänelle näin: \"Ei meillä ollut juuri\nmitään erikoista varustettuna; me olimme vain lisänneet hiukan\nteidän tavalliseen päivälliseenne, armollinen herra -- _petti\nkuuver_,[11] niinkuin Louvressa sanottaisiin -- ainoastaan kolme\nlajia ja hedelmät neljänneksi.\"\n\n\"Lopeta nuo hullutuksesi, joista ei ole muuta kuin kiusaa, sinä ukko\nhupakko!\" tiuskaisi Ravenswood närkästyksissään Kalebin turhista\npuuhailuista. Mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan väittää ukon puhetta\nvalheeksi pelosta, että siten saattaisi syntyä vielä naurettavampia\nkohtauksia.\n\nKaleb huomasi tämän etunsa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Mutta\nensiksi hän nähdessänsä valtiosinetinvartian palvelijan astuvan sisään\nja puhuvan salaa herralleen otti vaarin tilaisuudesta ja kuiskasi\nmuutamia sanoja Ravenswoodin korvaan: \"Olkaa vaiti, herra, Jumalan\ntähden. Jos minua huvittaa saattaa sieluni vaaraan sillä, että\nvalehtelen talon kunnian säilyttämiseksi, niin eihän se ole teidän\nasianne. -- Ja jos te annatte minun suorittaa työni häiritsemättä, niin\nlupaan olla kohtuullinen päivällislaitoksessani. Mutta jos te rupeatte\npanemaan vastaan, niin minä keitän kokoon pidot, jotka kelpaisivat\nvaikka herttualle.\"\n\nRavenswood huomasi parhaaksi antaa puuhaavan hovimestarin seurata omaa\nmieltänsä, ja tämä siis rupesi luettelemaan sormillansa: \"Eipä siinä\nollut kovin paljon ruokaa -- ainoastaan sen verran, että neljä\nherrashenkilöä olisi saanut tarpeeksensa -- ensimmäinen ruokalaji:\nsalvokukkoja valkean kastikkeen kera ja kilipaistia ja siankinkkua\nvihannesten kera -- toinen laji: paistettua jäniksenpoikaa ja\ntäytettyjä rapuja ja vasikkapiirakkaa -- kolmas laji: ukkoteertä -- se\non vielä mustempi nyt, kun se on noessa -- ja torttuja ja hyytelöä ja\nvähän joutavia makeisia ja marjahilloa -- eikä muuta ollutkaan\",\nlopetti hän huomaten, että hänen herransa maltti jo alkoi loppua. \"Eipä\njuuri muuta mitään ollut -- paitsi vielä omenia ja päärynöitä.\"\n\nNeiti Ashton oli nyt jo niin tointunut, että hän saattoi huomata, mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Hän näki, että se omituinen luja rohkeus,\njolla Kaleb luetteli olemattoman päivällisensä eri ruokalajeja, oli\nristiriidassa Ravenswoodin töin tuskin hillityn suuttumuksen kanssa.\nTämä kaikki näytti hänen silmissään niin hullunkuriselta, että hän,\nvaikka hän kaikin voimin koettikin taistella vastaan, purskahti\nhillittömään nauruun, johon hänen isänsäkin, hiljemmin sentään, yhtyi,\nja samoin viimein Ravenswood itsekin, vaikka tiesikin pilkan koskevan\nhänen omaa asiaansa. Heidän naurunsa -- sillä silminnäkijäin mielestä\nvoi moni asia, josta me hyvin välinpitämättöminä luemme, näyttää\nerinomaisen naurettavalta -- oli semmoinen, että koko vanhan salin\nseinät kajahtivat. Nauru lakkasi ja alkoi jälleen, se lakkasi ja alkoi\nyhä uudelleen hillittömin purskahduksin. Kaleb seisoi sillaikaa\npaikallansa, katse täynnä vakavaa närkästynyttä ja ylpeää arvokkuutta,\njoka teki asian vieläkin hullunkurisemmaksi katsojain mielestä ja\nkiihdytti yhä heidän nauruansa.\n\nVihdoin viimeinkin, kun naurajien keuhkot olivat hengästyksissä ja\nheidän voimansakin melkein lopussa, Kaleb huusi vähääkään välittämättä\nkohteliaisuudesta:\n\n\"Lieneepä, perhana soikoon, herrasväki syönyt oikein herrasmaisen\naamupalan, kun saattaa nauraa yhtä iloisesti parhaan päivällisen\nturmeltumiselle, mitä kokin hyppysistä ikinä lienee lähtenyt, kuin jos\nse olisi hauskin juttu koko George Buchananin kirjassa. Mutta jos\nteidän vatsanne olisivat yhtä tyhjät kuin Kaleb Balderstonin, niin\ntyytyisittepä silloin vähempäänkin kikattelemiseen näin huolestuttavan\nasian johdosta.\"\n\nKalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon\nuudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin\nmielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös\nerikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli\nluetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun\nasiana. \"Ja kuitenkin\", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle,\n\"päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt\nravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat\nvain sille.\"\n\n\"Mutta\", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi,\n\"ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa\ntähteitäkään kokoon?\"\n\n\"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon\nnoesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön --\nkyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä -- hyvät ravintoaineet\nympäri lattiaa -- härkäpaistit -- salvokukot ja valkeat kastikkeet --\npiirakat ja hyytelöt -- siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja\nnamuset. -- Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, -- se on\", hän\nkorjasi puhettansa, \"te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä\nkyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa\nolikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä\npaikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin,\nja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman\nvaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. -- Tämä herra tässä\nvarmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun\nposliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön.\"\n\nHerra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen\npalvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä\nhillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut\nmuuten kuin kumartaen.\n\n\"Minä arvelen, herra hovimestari\", virkkoi valtiosinetinvartia, joka\nalkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille\nvastenmielinen, \"minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani\nLockhardin kanssa -- hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut\nkaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, -- niin te toivottavasti\nyhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta.\"\n\n\"Meidän herra tietää\", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää\ntoivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin\npikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä\nyrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, \"kyllä meidän herra\ntietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on\nvalvottava.\"\n\n\"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb\", vastasi hänen\nherransa. \"Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden\nkeksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman\npäivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties\non sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun\nruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä\nluultavasti ole ikänä ollutkaan.\"\n\n\"Te suvaitsette laskea leikkiä\", virkkoi Kaleb, \"mutta sen tiedän\nvarmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä\nkauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka\nneljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä\nolisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin\nmeidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja\nmitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee.\"\n\n\"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä\", sanoi Ravenswood, \"mene kylään ja tee\nmitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä\npelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja\ntässä, Kaleb -- ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla\nsinulle paras apu,\"\n\n\"Kukkarostako? Kukkarostako vai?\" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena\nulos, \"mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla\nmaallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?\"\n\nMolemmat palvelijat olivat nyt lähteneet, ja heti, kun ovi heidän\nperässään oli sulkeutunut, rupesi valtiosinetinvartia pyytämään\nanteeksi liian kovaa nauruaan. Ja Lucykin sanoi toivovansa, ettei tuo\nlempeä, uskollinen ukko siitä suinkaan ollut tuskaantunut tai\nsuuttunut.\n\n\"Kalebin ja minun täytyy kumpaisenkin oppia, jalo neito, kärsimään\niloisin mielin tai ainakin maltillisesti sitä naurunalaisuutta, mikä\njoka paikassa aina seuraa köyhyyttä.\"\n\n\"Te teette itsellenne vääryyttä, Ravenswoodin nuoriherra, sen vakuutan\nkunniasanallani\", vastasi hänen vanhempi vieraansa. \"Minä luulen\ntuntevani teidän asianne paremmin kuin te itsekään ja toivon voivani\nosoittaa teille, että suon teille menestystä niissä ja että -- sanalla\nsanoen, että teillä on edessänne parempi onni kuin mitä te\nhuomaattekaan. Sillä välin voin vakuuttaa teille, etten pidä mitään\nniin suuressa arvossa kuin jaloa henkeä, joka kohottautuu kovan onnen\nyli ja pitää kunniallisten puutteiden kärsimistä parempana kuin\nvelkaantumista tai antautumista muiden käskyläiseksi.\"\n\nNämä sanat valtiosinetinvartia oli lausuvinaan arasti, epäröivän\nherkkätuntoisesti, lieneekö siihen sitten ollut syynä pelko, että\nRavenswoodin mieli pahoittuisi tai hänen ylpeytensä heräisi. Herra\nAshton oli pelkäävinänsä, että kajoaminen tämmöiseen aineeseen, vaikka\nvain sivumennenkin ja vaikka Ravenswood itse oli sen ottanut puheeksi,\nolisi liikaa rohkeutta. Sanalla sanoen näytti aivan siltä kuin halu\nosoittaa ystävällisyyttä olisi yllyttänyt häntä puhumaan, mutta pelko,\nettä sitä pidettäisiin liiallisena sekaantumisena, olisi pidättänyt\nhäntä. Eipä kumma siis, että Ravenswoodin nuoriherra, joka ei vielä\nollut kokenut paljon elämää, uskoi tuossa taitavassa hovimiehessä\nnäkevänsä vakavuutta, jommoista todella ei olisi löytynyt koko\ntusinastakaan hänen kaltaisiaan miehiä. Hän vastasi sittenkin\nvarovaisesti olevansa kiitollinen niille, jotka ajattelivat hänestä\nhyvää; ja sitten pyydettyänsä anteeksi vierailtaan hän poistui salista\npitämään huolta heidän tarpeistaan niin paljon kuin asianhaarat\nsallivat.\n\nHänen neuvoteltuansa vanhan Anna-Maijan kanssa saatiin\nyösijavarustukset pian valmiiksi, sillä niiden suhteen ei ollut paljon\nvalitsemisen varaa. Ravenswood antoi oman kamarinsa neiti Ashtonin\nkäytettäväksi, ja Anna-Maija (aikoinaan sangen arvokas henkilö)\ntarjoutui hänen kamarineidokseen puettuna mustaan silkkileninkiin, joka\nennen muinoin oli ollut Ravenswoodin mummon oma ja loistanut kuningatar\nHenrietta Marian hovitanssiaisissa. Sitten Ravenswood tiedusteli\nBucklaw'ta ja kuultuansa hänen olevan kestikievarissa metsämiesten sekä\nmuiden kumppaniensa seurassa hän käski Kalebin käydä siellä ja\nilmoittaa, miten asiat olivat Wolfs Cragissa -- että nimittäin vanhempi\nvieras välttämättömästi oli majoitettava salakamariin, ainoaan\nmakuukamariin, joka voitiin laittaa semmoiselle miehelle sopivaan\nkuntoon -- minkä vuoksi olisi parasta, jos Bucklaw voisi hankkia\nitselleen yösijan kylästä. Ravenswood puolestaan ei katsonut miksikään\nerikoiseksi epämukavuudeksi viettää yönsä salissa takkavalkean ääressä,\nmatkaviittaansa kääriytyneenä. Ja sen ajan palvelijat Skotlannissa,\nvaikka he olisivat olleet kuinka korkeavirkaisia tahansa, useinpa myös\nsuurisukuiset ja sivistyneet nuoret herratkin, pitivät puhtaita olkia\ntai kuivia heiniä paremman puutteessa sangen kelvollisena vuoteena.\n\nLockhard muuten oli saanut herraltansa käskyn tuoda vähän hirven lihaa\nkestikievarista, ja Kalebin piti panna parhaat keinonsa liikkeelle\ntalon kunnian ylläpitämiseksi. Ravenswood kyllä toistamiseen tarjosi\nhänelle kukkaroansa. Mutta kun se tapahtui vieraan palvelijan nähden,\nniin Kaleb arveli velvollisuudekseen olla ottamatta vastaan, vaikka\nhänen sormiansa kutkutti. \"Eikö hän olisi voinut salaa pistää sitä\nkäteeni?\" murisi Kaleb. \"Mutta eihän meidän armollinen herra\nmilloinkaan opi käyttäytymään niinkuin sopii tämmöisissä\ntilaisuuksissa.\"\n\nAnna-Maija sillä välin, noudattaen Skotlannin syrjäisemmillä seuduilla\nvallalla olevaa tapaa, tarjosi vieraille hiukan karjansa tuotteita\n\"kunnes parempi ruoka joutuisi valmiiksi.\" Ja toisen, ei vieläkään\nperäti unohtuneen tavan mukaan Ravenswood puolestaan vei herra Ashtonin\ntorninsa korkeimmalle huipulle, jotta hän sieltä, kun myrsky oli nyt\nsiirtynyt kauemmaksi, saisi ihailla avaraa, aukeata näköalaa ja\n\"parantaa ruokahaluansa.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n    \"Hei, emäntä\", hän sanoi näin,\n    jos kukon maksan edes sain,\n    ja vehnäleipäsirun vain,\n    ja porsaspaistin päänkin vielä\n    (Vaikken hänt' elostakaan kiellä),\n    näin pahall' enpä oiskaan miellä.\n\n                     _Chaucer_.\n\nKaleb oli löytöretkellensä lähtiessään salaa itsekin hiukan epäilevällä\nmielellä. Hänellä oli näet kolminainen pulma edessään. Hän ei ollut\nuskaltanut kertoa herralleen, kuinka hän aamupuolella (juuri talon\nkunnian puolustukseksi) oli suututtanut Bucklaw'ta -- hän ei ollut\nmyöskään uskaltanut tunnustaa liian hätäisesti hylänneensä tarjotun\nkukkaron -- ja kolmanneksi hän pelkäsi hiukan itsensäkin puolesta, jos\nhänen nyt piti käydä Bucklaw'n puheilla, joka vielä oli vimmoissaan\nhäneen kohdistetusta häväistyksestä ja jolla sen lisäksi paraikaa\nmahtoi olla melkoinen määrä viinaa päässään.\n\nKaleb -- älkäämme häntä väärin tuomitko -- oli aina peloton kuin\njalopeura, kun Ravenswoodin suvun kunnia oli kysymyksessä; mutta hänen\nurhoollisuutensa oli sitä maltillista laatua, joka ei pidä tarpeettomia\nvaaroja huvituksenaan. Vaara oli nyt sentään vain sivuseikka hänen\nmielestään; pääasia oli se, että talon varojen vähyys saataisiin\nsalatuksi ja se kerskaus toteutetuksi, että Kaleb ilman Lockhardinkin\napua ja isäntänsä rahoja voisi hankkia ruokavaroja. Tämä omin neuvoin\ntoimeentuleminen oli hänelle yhtä arka kunnian-asia kuin sille\njalomieliselle norsulle, johon me häntä jo kerran olemme verranneet ja\njoka saatuansa liian raskaan kuorman vedettäväkseen kernaammin murskasi\npääkallonsa hurjissa ponnistuksissaan kuin salli toisten auttaa häntä.\n\nWolfs-Hopesta, jota he nyt lähenivät, oli onneton hovimestari usein\nennenkin tämmöisessä pulassa ollessaan saanut apuvaroja. Mutta nyt\nviime aikoina olivat Kalebin ja kyläläisten välit suuresti muuttuneet.\n\nWolfs-Hope oli pienoinen kylä, ja tämä kylä joka oli rakennettu hujan\nhajan pitkin vähäistä poukamaa, joka oli puron laskupaikkana mereen.\nWolfs Cragin torniin, jonka maihin se ennen muinoin oli kuulunut, tämä\nkylä ei näkynyt; sillä välillä oli mäenharju, joka pitkänä niemenä\npisti ulos. Wolfs-Hopen vähälukuiset asukkaat saivat siten\nelatuksensa (mikä kuitenkin usein petti), että he parilla, kolmella\nkalastusveneellä kävivät merellä sillinpyynti-aikana ja että he\ntalvikuukausien kuluessa salaa kuljettivat viinaa ja sikunaa maahan. He\npitivät Ravenswoodin herrasväkeä vanhoista ajoista perityssä arvossa;\nmutta tämän suvun ahdinkojen alkaessa oli muutamain Wolfs-Hopen kylän\nasukasten onnistunut hankkia itselleen täysi omistus-oikeus pieniin\nmaapalstoihinsa, mökkeihinsä, kaalimaihinsa sekä laitumiinsa. Tällä\nlailla he siis olivat vapaat keskiaikaisen aatelisvallan kahleista ja\nniistä monenlaisista kiskomisista, joilla senaikuiset perin köyhät\nkartanonisännät Skotlannissa kaikenlaisten tekosyitten nojalla, useinpa\naivan ilman tekosyytäkin, rasittivat mielivaltaisesti vielä köyhempiä\nalustalaisiaan. He olivat nyt, pääasiallisesti ainakin, omassa\nvallassaan, mikä seikka suuresti harmitti Kalebia. Sillä hän oli\nvanhastaan tottunut harjoittamaan heidän parissaan samaa rajatonta\nverotusoikeutta, jota ennen muinoin kuninkaan ruoanhankkijat käyttivät\nEnglannissa, kun he, karaten goottilaistyylisestä linnan portista ulos\nja hankkien väkivallalla sekä kuninkaallisen oikeuden voimalla\nruokavaroja, rahatta toivat kotiin torilta kokoonhaalittua saalista\nsekä kaikenlaista muuta, mitä oli saatu pakenevalta, piilopaikkoihin\nkätkeytyvältä kansalta, ja panivat ryöstetyt tavarat tallelle sataan\nmaanalaiseen kellariin.\n\nKaleb piti yhä vielä rakkaassa muistossa ja suri tätä mennyttä\nvaltaansa, joka pienemmässä määrässä jäljitteli keskiajan kuningasten\nsuuria veronkantoja. Ja hänessä eli yhä vielä turha toivo, että se\npeloittava oikeus ja väkivalta, joka Ravenswoodin paroneille vaati\nesikoiset ja parhaat osat kaikista luonnontuotteista aina seitsemän\nvirstan päähän heidän linnastaan, ei ollut iäksi päiväksi kadonnut,\nvaan ainoastaan unohtunut. Sentähden hänellä oli tapana joskus aina\npienellä verotuksella herättää kyläläisten muisto hereille. Tähän nämä\nensi alussa olivat aina myöntyneet, milloin enemmän, milloin vähemmän\nvastaan hangoiteltuansa. He olivat näet vanhoista ajoista tottuneet\nasettamaan paronin ja hänen perheensä tarpeet etusijaan ja omat\ntarpeensa vasta toiseen; sentähden he päästyänsä omaan valtaan eivät\nheti paikalla älynneet olevansa aivan vapaita. He olivat aivan kuin\nkauan aikaa vankina ollut mies, joka vapauteen päästyäänkin yhä vielä\non tuntevinansa kahleitten puristusta käsiranteissaan. Mutta pian\nsentään vapauden nauttimista seuraa myös selvä käsitys sen eduista,\nsamoin kuin irralleen päässyt vankikin vapaasti liikkumalla pian saa\njäsenistään katoamaan sen kömpelyydentunteen, mikä kahleista on niihin\njäänyt.\n\nWolfs-Hopen kylän asukkaat alkoivat siis ensin nurista, sitten\nhangoitella vastaan ja lopuksi peräti tekivät tenän, kun Kaleb\nBalderston kävi veronkannollaan. Turhaan muistutti tämä heille, että\nyhdestoista lordi Ravenswood -- liikanimeltään laivuri, joka nimi oli\nhänelle siitä syystä annettu, että hän harrasti merenkulkuasioita --\noli heidän satamansa parannukseksi rakentanut laiturin (se oli vain\nkömpelösti kokoonkyhätty kiviröykkiö), joka suojasi heidän\nkalastusveneitään myrskysäältä. Silloin muka oli sovittu, että\nparonille tulisi ensimmäinen puolileiviskä voita jokaisesta lehmästä,\njoka poiki, sekä ensimmäinen muna, sitä nimitettiin maanantai-munaksi,\nminkä jokainen kana muni jokaisen viikon alkupäivänä läpi vuoden.\n\nTalonpojat kuuntelivat ja kynsivät korvantaustaansa, rykäisivät,\ntuhauttivat nenäänsä ja virkkoivat, kun heiltä vastausta pinnistettiin,\nyhdestä suusta: \"Enpä tiedä!\" Se on nytkin vielä skotlantilaisen\ntalonpojan ainainen turva, kun häntä vaaditaan myöntämään jotakin, mitä\nhänen omatuntonsa ei voi olla todeksi tunnustamatta, mutta mitä kenties\nhänen halunsa tai etunsa yllyttäisi kieltämään.\n\nKaleb antoi sittenkin Wolfs-Hopen kylänvanhimmille luettelon kaikesta\nvoista ja kaikista munista, jotka yllämainitusta apuverosta tai\nystävällisestä lahjasta muka olivat rästiksi jääneet. Vielä hän\nilmoitti olevansa halukas vaihtamaan tämän veron muihin tavaroihin tai\nrahaan, jollei heidän sopisi sitä maksaa _in natura_ (luonnossa);\nja sitten hän jätti heidät keskustelemaan, niin hän ainakin toivoi,\nmillä tavalla vero olisi maksettava. Mutta kyläläiset päinvastoin\npäättivät lujasti vastustaa koko vaatimusta; siitä vain oltiin kahden\nvaiheilla, millä perustuksella vastarinta oli tehtävä. Silloin\ntynnyrintekijä, sangen tärkeä ammattimies kaikissa kalamiesten kylissä\nja tämän kylän mahtavimpia Patres Conscripti lausui näin: \"Meidän\nkanamme ovat jo tarpeeksi monta päivää kaakotelleet Ravenswoodin\nlordien hyväksi, ja onpa jo aika, että kanat alkavat kaakotella niiden\nhyväksi, jotka hankkivat sekä orret että ohrat.\" Yhteinen naurunhohotus\nilmaisi koko seuran suostumuksen. \"Ja\", jatkoi puhetaituri, \"jos niin\ntahdotte, niin voin panna jalkani liikkeelle ja käydä Dunsessa asti,\nDavid Dingwallia, sihteeriä, hakemassa, sitä, joka pohjoisesta on\nmuuttanut tänne meidän seudullemme -- kyllä hän tämän väärän oksan saa\noikenemaan, sen takaan.\"\n\nSuuri käräjäpäivä siis päätettiin pidettäväksi Wolfs-Hopessa Kalebin\nvaatimusten johdosta, ja häntä itseäänkin pyydettiin tulemaan kylään\ntätä varten.\n\nHän tuli sinne avokäsin, tyhjin suolin, siinä toivossa, että hän\nsaisi täyttää edelliset herransa hyväksi, jälkimmäiset omakseen,\nwolf-hopelaisten kustannuksella. Mutta sinnepä toivot kaikki hupenivat!\n-- samassa kuin Kaleb saapui pitkän kyläraitin itäpäähän, ratsastaa\nhytkytti länsipäästä kylään David Dingwallin peloittava haamu, viekas,\nkovasydäminen, kovakourainen, kaikkiin koukkuihin oppinut\nnurkkasihteeri, joka oli jo ajanut asioita Ravenswoodeja vastaan ollen\nherra Ashtonin pääasiamiehiä. Hänellä oli satulassa edessään\nnahkalaukku, täpö täynnä kylän omistuskirjoja. Hän sanoi toivovansa,\nettei herra Balderstonin ollut tarvinnut odottaa häntä kovin kauan,\n\"sillä minulla on käsky ja täysi valta maksaa tai vastaanottaa\nmaksettavia, sovittaa ja suorittaa, sanalla sanoen, lainmukaisesti,\nniinkuin sopii, selvittää kaikki molemminpuoliset selvittämättömät\noikeudet, mitä lajia hyvänsä, jotka kuuluvat tai joiden väitetään\nkuuluvan kunnioitettavalle herra Edgar Ravenswoodille, jota\ntavallisesti mainitaan Ravenswoodin nuorenherran nimellä -- --\"\n\n\"_Korkeasti_-kunnioitettavalle _lordille_ Edgar\nRavenswoodille\", lausui Kaleb mahtipontisen juhlallisesti; sillä vaikka\nhän tiesi hänellä itsellään olevan sangen vähän voiton toivoa tulevassa\ntaistelussa, niin oli hän lujasti päättänyt, ettei ainakaan hitustakaan\nkunniaa saisi mennä hukkaan.\n\n\"Lordi Ravenswoodille, olkoon menneeksi vain\", sanoi asianajaja --\n\"arvonimistä en huoli teidän kanssanne riidellä -- jota tavallisesti\nsanotaan lordi Ravenswoodin tai Ravenswoodin nuorenherran nimellä,\nWolfs Cragin paronikunnan ja kartanon perintöomistajalle toiselta\npuolen, ja toiselta puolen John Whitefishille sekä muille talollisille\nWolfs-Hopen kylässä, joka on yllämainitun paronikunnan rajojen\nsisäpuolella.\"\n\nKaleb omasta pahasta kokemuksestansa tiesi, että tämän palkatun\npuolustajan kanssa oli ihan toista riidellä kuin yksityisten\nkyläläisten kera, joiden vanhoihin muistoihin, mielentaipumuksiin ja\najatustapaan hän olisi saattanut vaikuttaa tuhansilla syrjäsyillä,\njoista ei heidän asianajajansa olisi milläänkään. Taistelun loppupäätös\ntodistikin, että tässä pelossa oli perää. Turhaan Kaleb pani liikkeelle\nparhaan puhetaitonsa ja terävimmän sukkeluutensa, kooten yhteen kaikki\nsyynsä ja nojautuen niin hyvin vanhaan tapaan ja perittyyn arvoon\nkuin myös kaikkeen hyvään, mitä Ravenswoodin lordit menneinä aikoina\nolivat tehneet Wolfs-Hopen kyläkunnalle ja mitä heiltä vielä\nvastaisina aikoina saattoi toivoa. Nurkkasihteeri piti vain kiinni\nperintöostokirjojen sananmukaisesta sisällyksestä -- niissä ei hän\nsiitä mitään huomannut -- siitä ei ollut mitään sopimusta tehty, ja kun\nKaleb koettaaksensa, eikö ylpeydestä voisi hiukan olla apua, puhui\nsiitä, mitä pahoja seurauksia kyläläisille saattaisi koitua, jos lordi\nRavenswood heiltä vasta kieltäisi suojansa, ja kun hän vielä lisäksi\npuolilla sanoilla uhkasi pahempaakin kostoa, niin lakimies nauroi\nhänelle ylenkatseellisesti vasten silmiä.\n\n\"Minun päämieheni\", sanoi hän, \"ovat päättäneet parhaan voimansa mukaan\npitää huolta kylästänsä, ja minun mielestäni lordi Ravenswoodilla --\nkoska hän on lordi olevinansa, -- pitäisi olla tarpeeksi tekemistä\nomasta kartanostansa. Ja mitä siihen tulee, että te uhkaatte\nväkivaltaista ryöstöä omankäden oikeudella eli _via facti_,\nlakikirjan sanoilla puhuen, niin pyytäisin herra Balderstonia\nmuistamaan, että muinaiset ajat ovat olleet ja menneet ja että me\nasumme eteläpuolella Forth-lahtea, kaukana vuoristosta, ja että minun\npäämiehissäni lienee miehiä omaansa suojelemaan. Ja jos he huomaisivat,\netteivät heidän voimansa siihen riittäisi, niin he pyytäisivät\nhallitukselta korpraalin sekä neljä punatakkia avukseen, ja tottahan\nniissä\", irvisteli herra Dingwall, \"pitäisi olla täysi turva lordi\nRavenswoodia ja kaikkia hänen tai hänen palvelijoittensa väkivaltaisia\nyrityksiä vastaan.\"\n\nJos Kaleb olisi voinut koota silmiinsä aatelisvallan kaikki\nukkosennuolet, niin että tämä arvon ja etuuksien halveksija olisi\nsiihen paikkaan niiden säihkeestä kuoliaaksi kaatunut, niin hän olisi\nlennättänyt ne nurkkasihteerille vasten otsaa seurauksista huolimatta.\nMutta asianlaita oli nyt semmoinen, että hänen täytyi palata kotiin. Ja\nsiellä hän sitten pysyi koko puolen päivää erillään Anna-Maijankin\nseurasta ja näkyviltä, piiloutuneena omaan erityiseen koppiinsa,\nkuuraten yhtä ja samaa tinavatia ja vihellellen \"Maggy Lauder\"-laulua\nkuusi tuntia lakkaamatta.\n\nTämän ryöstöretken onneton loppu oli Kalebilta sulkenut pääsyn kaikkien\nniiden aarteitten luo, joita Wolfs-Hopen kylästä ja sen alusmaista oli\nsaatavana; se oli sulkenut häneltä pääsyn siihen Kultalaan, josta hänen\naina ennen pulassa ollessaan oli onnistunut saada jotakin apua. Kaleb\nnäet oli vannonut, että piru saisi viedä hänet, jos hänen jalkansa enää\nkoskaan koskettasi kylän raittia. Hän olikin pitänyt sanansa; ja kumma\nkertoa, tämä poissapysyminen tuntui, niinkuin se oli aiottukin,\njossakin määrässä rangaistukselta vastahakoisten talonpoikien\nsydämessä. Herra Balderston oli mies, joka heidän mielestänsä oli\nyhteydessä korkeampien olentojen kanssa, hänen läsnäolonsa oli ollut\nhöystönä heidän pikkuisissa juhlapidoissansa, hänen neuvonsa oli\nhavaittu hyödyllisiksi useissa tilaisuuksissa, ja hänen käyntinsä\nikäänkuin enensivät kylän arvoa. \"Wolfs-Hope\", niin kyläläiset itse\ntunnustivat, \"ei näytä enää samalta kuin ennen ja kuin sen olisi\npitänyt näyttää, nyt kun Kaleb herra yhä vain istua kököttää\nlinnassaan; mutta olivathan sentään, mitä muniin ja voihin tulee, hänen\nvaatimuksensa aivan järjettömät, niinkuin herra Dingwall selvästi oli\nnäyttänyt toteen.\"\n\nTämmöisellä kannalla olivat linnalaisten ja kyläläisten välit. Ja nyt\nvanhalla hovimestarilla, vaikka se tuntui hänestä yhtä katkeralta kuin\nsappi ja maliruoho, oli nämä kaksi välttämätöntä ehtoa valittavanaan:\nhänen piti vieraan aatelisherran, vieläpä (se oli vieläkin\nviheliäisempää) vieraan aatelisherran palvelijan kuullen tunnustaa,\nettä Wolfs Crag ei millään muotoa voisi saada päivällistä kokoon -- tai\npiti hänen turvautua Wolfs-Hopen talonpoikien armeliaisuuteen. Se oli\nkauhistuttavaa itsensäalentamista; mutta pakko käskee mistään\nsäännöistä huolimatta. Tämmöiset olivat Kalebin tunteet, kun hän astui\nkyläraitille.\n\nHaluten päästä irti kumppalistaan mitä pikemmin, sen parempi, hän\nneuvoi herra Lockhardin Smalltrash-mummon kestikievariin. Sieltä\nBucklaw'n, Craigengeltin ja heidän joukkonsa pitämä melu kaikui\npuoliväliin kyläraittia, ja ikkunoista loistava punainen valo, voittaen\nnyt jo sakenevan harmaan hämärän, sai hohtamaan kasan vanhoja\ntynnyreitä, puolikoita sekä pyttyjä, jotka törröttivät päällekkäin\nladottuina tynnyrintekijän pihalla, toisella puolen raittia.\n\n\"Jospa te, herra Lockhard\", sanoi vanha hovimestari kumppanilleen,\n\"olisitte niin hyvä ja menisitte tuohon kestikievariin, josta tuli\npaistaa ja jossa, jos oikein kuulen, he paraikaa laulavat laulua\n'Kylmät kaalit on Aberdeeniss'.' Siellä voitte toimittaa herranne\nkäskyn hirvipaistin suhteen, ja minä tulen sitten antamaan oman käskyni\nBucklaw'n yösijasta, kunhan tässä ensin olen hankkinut muut\ntarpeelliset ruoka-aineet. -- Ei sen puolesta, että tuo hirvipaisti\nolisi niin ylen tarpeellinen\", lisäsi hän pidättäen virkaveljeänsä\nnapista, \"päivällisaterian kokoonsaamiseksi. Mutta se olisi kuitenkin\nkohteliaisuudenosoitus metsästäjille -- ja, kuulkaas, herra Lockhard --\njos he siellä tarjoaisivat teille tilkan olutta tai maljallisen viiniä\ntai lasillisen viinaa, te tekisitte viisaasti, jos ottaisitte vastaan.\nSillä saattaisipa olla, että meidän oluemme linnassa ovat hapanneet --\nse taitaa olla suurestikin pelättävää.\"\n\nNäin hän päästi Lockhardin menemään. Ja sitten hän jaloin, jotka olivat\nraskaat kuin lyijy ja sittenkin vielä monta vertaa keveämmät sydäntä,\njatkoi kulkuansa hajalleen rakennetun kylän epätasaista raittia myöten,\nmiettien kenenkä kimppuun ensiksi kävisi. Piti löytää semmoinen talo,\nmissä muinaisen, kunnioitetun ylivallan muisto vielä oli voimallisempi\nkuin äsken saadun vapauden tunto ja missä hänen käyntinsä katsottaisiin\nsuureksi, lepyttäväksi ja miellyttäväksi armonosoitukseksi. Mutta eipä\nKalebille johtunut mieleen ainoatakaan taloa, missä asukkaan mieli\nolisi ollut senlaatuinen. \"Kyllä meidänkin kaalimme mahtanevat pysyä\nkylminä!\" arveli Kaleb, kun nyt laulun sävelet jälleen sattuivat hänen\nkorviinsa. Seurakunnan pappi oli tosin saanut virkansa lordi\nRavenswood-vainajan avulla; mutta he olivat sitten riitaantuneet\nkymmenyksistä. Oluenpanijan vaimo -- hän oli kauan aikaa uskonut\nvelaksi, mutta hänen laskunsa olivat aina jääneet toistaiseksi\nmaksamatta; ja jollei talon kunnia sitä välttämättömästi vaatinut, niin\nolipa synti saattaa leski pulaan. Ei ollut ketään, joka niin hyvin\nolisi voinut tarjota ystävän apua tässä tilaisuudessa -- vaikka\ntoiselta puolen tuskin taisi olla toista sen vastahakoisempaa kuin\nGilbert Girder, ylempänä mainittu tynnyrien ja pyttyjen tekijä, joka\noli ollut päämiehenä kapinassa voi- ja munaveroa vastaan.\n\n\"Mutta kaikkihan siitä riippuu\", lausui Kaleb itsekseen, \"osaako\nkoskettaa ihmistä oikeaan kohtaan, niin ainakin minä luulen. Ja minäpä\nsatuin kerran vahingossa sanomaan Gilbertiä ventovieraaksi meidän\nkylässä, ja se mies on aina siitä ajoin kantanut kaunaa meidän taloa\nvastaan. Mutta onpa hänellä sentään aviopuolisonaan korea, nuori vaimo,\nJoan Lightbody, sen Lightbodyn tytär, joka oli Loup-the-Dyken talossa.\nJa ukko Lightbodyn omana vaimona oli tuo Mari, joka palveli meidän\nrouvan kamarineitsyenä neljäkymmentä vuotta takaperin -- olemmehan me\nmonta lystiä päivää viettäneet yhdessä tuon Joanin äidin kanssa, ja\nhänen sanotaan nyt asuvan tyttärensä luona. Ja sillä miehellä olisi\nsekä jaakon- että yrjönkolikoita, kuin vain niiden kimppuun pääsisi. Ja\nosoittaisinhan täten, se on varma, hänelle kunniaa, jommoista ei hän\njoukkoineen oikeastaan ole ansainnut meiltä, tuo vastahakoinen jörö. Ja\njos hän meidän tähtemme menettäisikin kaikki nuo kolikot, niin\nhuokealla hän sittenkin pääsisi; hän tulee aivan hyvin ilmankin\ntoimeen.\"\n\nKaleb luopui siis kaikista epäilyksistään ja palasi, pyörähdettyänsä\nkerran ympäri kantapäällään, kiireesti tynnyrisepän talolle. Siellä hän\nlupaa kysymättä kohotti salpaa ja seisoi nyt samassa hallanin eli\nvälilaipion takana,[12] jossa, pysyen itse näkymättömissä, saattoi\ntarkastella, mitä tuvan peräpuolella tapahtui.\n\nToisenlaista oli viheliäinen taloudenhoito Wolfs Cragin linnassa,\ntoisenlaista täällä. Rätisevä lieska leimahteli ilmaan tynnyrisepän\nsavutorvea myöten. Emäntä, pitseissään ja puhvihihoissaan, lisäsi\nparaikaa juhlapukuunsa viimeisiä koristeita ihaillen sangen sievän ja\niloisen muotonsa kuvaa rikkinäisessä kuvastimessa, jonka hän\nmukavuudeksensa oli asettanut seisomaan lautashyllylle. Hänen äitinsä,\nvanhan Loup-the-Dyken tytär, \"muhkein muori\" mitä olisi voinut löytää\nkolmen penikulman alalta ylt'ympäriltä -- sitä kaikki kummitädit ja\njuoruakat yhdestä suusta vakuuttelivat -- istui valkean ääressä\npöyhkeillen puolisilkkisessä hameessaan, merenvahahelmissään ja\npuhtaassa myssyssään, tupruttaen savua pienestä piipunnysästä ja pitäen\nhuolta keittiöasioista. Sillä ennenmainitulla leimahtelevalla tulella\nkiehua poristeli suuri pata tai paremmin sanoen kattila, täynnä\nhöyryävää raavaanlihaa ja leipäpalasia. Ja valkean edessä pyörähteli\nkaksi paistinvarrasta, joita kääntämässä oli kaksi tynnyrintekijän\noppipojista istuen vastakkain kumpikin takankulmallaan. Toinen varras\npainui lampaanneljänneksen painon alla; toisessa oli koristuksena\nlihava hanhi ja pari metsäsorsaa. Ja olivatpa nämä esineet alakuloisen\nhovimestarin huolestuneelle sydämelle ja naukuville suolille vielä\npaljoa haluttavammat kuin tuo iloinen nuorikko tai sievä muori. Tämän\nyltäkylläisyyden näkö ja haju oli masentamaisillaan Kalebin vähäisen\nrohkeudenkin. Hän käänsi silmänsä toisaalle, hetkisen myös\ntarkastellakseen vieraskamaria, ja siellä tarjona oleva näky koski\nmelkein yhtä syvältä hänen sydämeensä. Siellä näet oli suuri, pyöreä\npöytä katettuna kymmenelle tai kahdelletoista hengelle ja\n\"koristettuna\" (puhuaksemme Kalebin omilla mielisanoilla)\nlumivalkoisella pöytäliinalla. Pöydällä nähtiin vielä suuria\ntinapikareja, olipa niiden välissä myös pari hopea-astiaa, joiden\nsisällyskin luultavasti oli niiden loistavan ulkonäön vertainen; siellä\noli kirkkaita lautasia, lyhytvartisia lusikoita, teräviä,\nkiilloitettuja veitsiä ja haarukoita valmiina työhön -- kaikki\nkatettuna ikäänkuin juhlallista pitojenviettoa varten.\n\n\"Piru tuon parisniekan ja tynnyrien kyhääjän vieköön!\" mutisi Kaleb\nhämmästyksissään ja kateissaan. \"Onpa oikein häpeä nähdä, kuinka\nmokomat ihmiset pitävät suunsa makeana. Mutta nimeni ei ole Kaleb\nBalderston, jollei osa näistä hyvistä herkuista joudu Wolfs Cragiin\ntänä iltana!\"\n\nNäin päätettyään hän astui tuvan perälle ja tervehti sekä äitiä että\ntytärtä mitä kohteliaimmin kumartaen. Wolfs Crag oli seudun\nkuningashovi, Kaleb Wolfs Cragissa pääministerinä; ja on vanha\nhavainto, että veronalaiset miespuoliset alamaiset joskus kylläkin\nnapisevat hovilaisia vastaan, jotka määräävät heille veroja, mutta että\nnämä samat hovilaiset siitä huolimatta aina ovat mieluisat kauniille\nsukupuolelle, sillä he tuovat näille tiedon uusimmista juoruista ja\nuusimmasta kuoseista. Molemmat naiset siis yht'aikaa kiiruhtivat\nKalebin luokse, yhteen ääneen häntä tervehtien.\n\n\"Voi herranen aika! Vai tekö tulitte, herra Balderston! Oikein teidän\nnäkemisenne tekisi surullisenkin silmän iloiseksi -- käykää istumaan --\npainakaa puuta -- isäntä tulee oikein iloiseksi, kun saa nähdä teidät\n-- te ette koskaan ole nähnyt häntä niin lystillä tuulella kuin hän\ntänään on. Mutta meille tuleekin pikku nupukkamme ristiäiset, niinkuin\nte varmaan olette kuullut. Ja varmaanhan te nyt jäätte tänne ja\nkatsotte sitä puuhaa. -- Me olemme tappaneet pässin, ja yksi pojista on\npyssyineen käynyt suolla -- ainahan te ennen piditte metsäsorsia hyvänä\nherkkuna.\"\n\n\"Ei, ei, emäntä kulta\", vastasi Kaleb, \"minä pistäysin vain sisään\nonnea toivottamaan, ja olisi ollut vähän puhuttavaa isännälle,\nmutta --\", ja hän kääntyi ikäänkuin lähteäkseen.\n\n\"Ei millään tavalla käy laatuun, että te lähdette\", intti vanhempi\nnainen nauraen ja pitäen häntä kiinni rohkeasti, kuten ainakin vanha\ntuttava. \"Kukapa ties mitä pahaa siitä voi lapselle tulla, jos te sitä\ntällä tavoin ylenkatsotte.\"\n\n\"Mutta minulla on tulinen kiire, emäntä kulta\", virkkoi hovimestari,\nsittenkin liiaksi vastustelematta sallien, että hänet vedettiin\ntuolille. \"Ja mitä syömiseen tulee\", -- hän näki, että talon emäntä\njuuri aikoi tuoda lautasen hänelle -- \"ja mitä syömiseen tulee --\nJumal' auttakoon! -- aivanhan me olemme pakahtumaisillamme tuosta\nalinomaisesta syömisestä aamusta iltaan. Se on oikein häpeällistä\nylellisyyttä. Ja sen me olemme oppineet noilta Englannin\nvanukas-ahmateilta.\"\n\n\"Hohoo -- älkää nyt välittäkö Englannin vanukas-ahmateista\", sanoi\nLightbodyn mummo, \"vaan maistakaapa meidän vanukastamme -- tuossa olisi\nmustaa vanukasta ja tässä valkeaa pöperrystä -- maistakaa kumpiko\nteidän mielestänne on parempaa.\"\n\n\"Hyvät ne ovat kumpikin -- erinomaiset kumpikin -- ei voi olla\nparempaa, mutta minulle, joka juuri olen syönyt päivälliseni\" -- mies\nparka ei ollut vielä päivän koitosta maistanut einettäkään -- \"riittää\nyksin hajukin. Mutta en tahdo kuitenkaan hyljeksiä teidän laitoksianne,\nemäntä kulta. Jos te sallitte, pistäisin siis nuo vanukkaat\ntaskuliinaani ja söisin ne sitten iltapalakseni, sillä Anna-Maijan\npiirakkoihin ja muihin joutavuuksiin minä alan jo kyllästyä --\ntiedättehän te, Mari kulta, että aina olen pitänyt maalaisruokia\nparhaina -- ja maalaistyttöjä samaten\" -- hän vilkaisi tynnyrintekijän\nvaimoon. \"Näyttääpä tuo, totta maar, nyt vielä kauniimmalta kuin\nGilbertin taloon tullessaan ja olipa hän sentään silloinkin jo näppärin\nneitonen meidän pitäjässämme ja lähipitäjissäkin lisäksi. Mutta: muhkea\nlehmä, muhkea vasikka.\"\n\nNaiset hymyilivät kumpikin itsekseen tästä mielistelypuheesta ja\nhymyilivät taas, toinen toiseensa katsahtaen, kun Kaleb kääri vanukkaat\nkäsiliinaan, joka hänellä oli muassaan, aivan kuin saduissa\nlohikäärmeellä on matkasäkkinsä, johon se pistää kaikki, mitä eteen\nsattuu.\n\n\"Ja mitä sitten torniin kuuluu?\" kysyi emäntä.\n\n\"Vai mitä kuuluu? -- Kuuluuhan parhaat sanomat, mitä vielä olette ikinä\nkuulleet -- herra valtiosinetinvartia on siellä kauniin tyttärensä\nkanssa ja taitaapa hän viskata tytön meidän herran jalkojen eteen,\njollei tämä tahdo ottaa häntä hänen käsistään. Ja sen takaan, että hän\nsilloin neuloo meidän vanhan Ravenswoodin kartanon kiinni tytön\nhameenhelmaan.\"\n\n\"No voi herranen aika! -- No voi kuitenkin! -- Ja onko nuoriherra\nmieltynyt tyttöön? -- Ja onko tyttö kaunis? -- Ja minkäväriset hiukset\nhänellä on! -- Ja tuliko hän sinne pitkässä leningissä vai\nmetsästyspuvussa?\" Kysymykset tupruilivat tuiskuna hovimestarin\nkorviin.\n\n\"Malttakaa -- malttakaa! Koko päivähän kuluisi, jos pitäisi vastata\nkaikkiin kysymyksiinne, ja minulla on tuskin minuutinkaan aikaa. Missä\nisäntä on?\"\n\n\"Pappia noutamassa\", sanoi Girderin emäntä, \"arvoisaa herra Peter\nBide-the-Bentiä Mossheadistä. Sitä kelpo herraa vaivaa luuvalo siitä\nsaakka, kun hän vainon aikoina piili vuorilla.\"\n\n\"Vai niin! -- Whigi ja vuorilla-piileksijä -- vai semmoinen?\" sanoi\nKaleb, joka ei saattanut hillitä närkästystään. \"Olenpa ne päivät\nnähnyt, emäntä, jolloin korkea-arvoinen kirkkoherra Cuffcushion ja\nhänen messukirjansa olisi teille kelvannut ja\" -- kääntyen vanhemman\nnaisen puoleen -- \"kelle hyvänsä kunnon vaimolle tämmöisessä\ntilaisuudessa.\"\n\n\"Kyllähän se on totta sekin\", myönsi Lightbodyn muori, \"mutta mitäs\ntehdä? -- Joanin täytyy sekä veisata virsiänsä että palmikoida\nhiuksiansa sillä tavalla kuin hänen miehensä käskee, eikä millään\nmuulla tavalla. Sillä Gilbert on herra ja hallitsija talossaan, sen\nsaan sanoa teille, herra Balderston.\"\n\n\"Niin, niin, ja itse hän myös taitaa hallita rahojaan?\" kysyi Kaleb,\njonka toivolle isäntävalta ei juuri ennustanut hyvää.\n\n\"Joka ainoaa pennyä. -- Mutta vaatettaa hän sentään emäntänsä koreaksi\nkuin satakaunon, niinkuin näette. Ei Joanilla ole juuri valittamisen\nsyytä -- jos onkin joku paremmassa tilassa, niin onpa kymmenen\npahemmassa.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Kaleb, joka, vaikka hänen rohkeutensa oli rauennut,\nei kuitenkaan vielä hellittänyt, \"sillä lailla ette te juuri antanut\noman miehenne hallita. Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois. Ja\nnyt minun pitää lähteä. -- Minä vain aioin kuiskata isännän korvaan\nkuulleeni tuolla kerrottavan, että Peter Puncheon, joka oli\ntynnyrintekijänä kuninkaan viinikellarissa Leithissä, on kuollut --\nniin minä arvelin, että sananen, jonka minun herrani voisi virkkaa\nherra valtiosinetinvartialle, saattaisi olla Gilbertille eduksi. Mutta\nkoska hän ei ole kotona -- --\"\n\n\"Voi, mutta sopiihan teidän odottaa kunnes hän tulee kotiin\", sanoi\nemäntä; \"minä olen aina väitellyt isännälle, että te suotte hyvää\nmeille; mutta hän se aina heti tulistuu pienimmästäkin satunnaisesta\nsanasta.\"\n\n\"No niin, kyllä minä odotan niin kauan kuin suinkin voin.\"\n\n\"Ja onko\", jatkoi mestari Girderin sievä, nuori emäntä, \"onko teidän\nmielestänne tuo neiti Ashton kaunis? -- Totta maar, sitäpä hänen\npitääkin olla, jos tahtoo seisoa meidän lordin rinnalla, jolla on\nsilmät ja käsi ja ryhti hevosen selässä istuessaan, ettei kuninkaan\npojalla parempaa. Tiedättekö sen, herra Balderston, että hän vilkaisee\nikkunaani joka kerta kun kylän kautta ratsastaa, niin että kyllä\nminulla, paremmin kuin monella muulla, on oikeus sanoa minkänäköinen\nhän on.\"\n\n\"Sen hyvin tiedän\", vastasi Kaleb; \"sillä olenhan minä kuullut meidän\nnuoren lordin sanovan, että tynnyrintekijän emännällä on kirkkaimmat\nmustat silmät koko meidän kartanon maalla. Ja siihen minä vastasin:\n'Saattaa hyvin niin olla, armollinen herra, sillä samanlaiset oli hänen\näidillänsäkin ennen aikaan, niinkuin pahaksi onneksi itse olen nähnyt.'\n-- Mitä, Mari? Ha, ha, haa! -- Ne olivat hauskoja päiviä ne!\"\n\n\"Suus kiinni, ukkeli\", virkkoi vanha nainen, \"älä laskettele mokomia\njoutavuuksia nuorten naisten korviin. -- Mutta kuules, Joan -- hyi\nsinua, äitiä, kun et kuule, että lapsesi itkee! Varmaan on taas tuo\npaha vilustaja hänessä.\"\n\nSekä äiti että äidinäiti kavahtivat pystyyn ja kipaisivat tyrkkien\ntoisiansa touhuisasti johonkin syrjäiseen loukeroon, mihin illan nuori\nsankari oli saatu talteen. Kun näin purjehdusväylä oli saatu selväksi,\npisti Kaleb sieramiinsa virvoittavan nuuskahyppysellisen päätöksensä\nrohkaisuksi ja vahvistukseksi.\n\n\"Käyköön onneni aivan nurin\", ajatteli hän itsekseen, \"jos tuo\nhanhenpaisti tänä iltana saa luikahtaa herra Bide-the-Bentin tai\nmestari Girderin vatsaan.\" Ja sitten kääntyen vanhemman\nvartaankääntäjän, noin yksitoistavuotiaan pojan puoleen ja pistäen\nhänelle rahan käteen hän sanoi:\n\n\"Tässä olisi kaksitoista pennyä, poikaseni, vie ne Smalltrashin\nemännälle ja pyydä, että hän taas täyttäisi rasiani aivastuspulverilla.\nKyllä minä sill'aikaa kääntelen varrasta sinun puolestasi -- ja sinä\nsaat siellä sirusen mesileipää vaivastasi.\"\n\nNiin pian kuin vanhempi poika oli lähtenyt tälle asialle, katsoi Kaleb\ntoista jäljelle jäänyttä paistinkääntäjää vakavasti ja lujasti silmiin,\nnosti pois tulelta sen vartaan lintupaistineen, jota hän oli luvannut\nhoitaa, paiskasi hatun päähänsä ja patikoi matkaansa paisti kädessä.\nHän seisahtui kestikievarin ovelle vain sen verran, että kerkesi\nlyhyesti ilmoittaa, \"ettei siksi yöksi linnassa ollut vuodetta herra\nBucklaw'lle.\"\n\nLiian lyhyesti oli Kaleb tämän sanomansa ilmoittanut, ja se muuttui\njyrkän epäkohteliaaksi, kun se kestikievarin emännän suun kautta saapui\nperille. Bucklaw siis, niinkuin luultavasti tyynempi, vakavampikin\nmies, suuttui kovasti. Kapteeni Craigengelt teki sen ehdotuksen, johon\nkaikki läsnäolijat hurraten suostuivat, että lähdettäisiin tuota vanhaa\nkettua (hän tarkoitti Kalebia) ajamaan takaa ennenkuin hän pääsisi\nluolaansa ja että häntä sitten vaipalla lennätettäisiin. Mutta Lockhard\nilmoitti käskevällä äänellä oman herransa sekä lordi Bittlebrainin\npalvelijoille, että valtiosinetinvartia panisi suuresti pahakseen\npienimmänkin loukkauksen Ravenswoodin nuorenherran palvelijaa\nkohtaan. Lausuttuaan nämä sanat tarpeeksi painavalla tavalla, jotta\ntakaa-ajotuumista tulisi loppu, hän poistui kestikievarista, vieden\nmukanaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat kaikkia ruokavaroja, mitä\noli saatu kokoon. Tällä tavoin kulkien hän saavutti Kalebin juuri kun\ntämä oli jättänyt kylän taakseen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Vai teiltä jotain odottaisin? -- Ma teiltä\n    kyll' äsken kerjäsin -- ei, pahempi --\n    varastin avuntyön -- ja kaikkein pahin --\n    näin tehden eksyin aivan harhallen.\n\n                _Rahaton, mutt'ei neuvoton_.\n\nLystikäs kuva olisi siitä saatu, jos olisi maalattu tuon pienen pojan\nkasvot, ainoan vieraanmiehen, joka näki Kalebin rikoksen, joka loukkasi\nsekä omistus- että kohteliaisuuslakia. Hän istui liikkumatta, ikäänkuin\nhän olisi silmin nähnyt jonkin niistä kummituksista, joista hän oli\nkuullut talvisin iltapuhteilla tarinoita kerrottavan. Näin tehden hän\nkokonaan unohti oman tehtävänsä ja oli pyörittämättä varrastaan, josta\nseurasi, että tämän illan tapaturmien luku vielä eneni, sillä\nlammaspaistin toinen puoli kärventyi aivan sysimustaksi.\nHämmästyksestään hän heräsi vasta silloin, kun sai aika kolahduksen\nLightbodyn muorilta, joka (jos lieneekin muissa suhteissa ollut nimensä\nkaltainen) oli ruumiiltansa vakaa ja taitava käyttämään käsiänsä; sitä\noli hänen miesvainajansakin, niin huhu kertoi, saanut omassa nahassaan\nkokea.\n\n\"Miksi sinä annoit paistin kärventyä, sinä keskenhautomaton epatto?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi poika.\n\n\"Ja mihin toinen joutava on joutunut?\"\n\n\"En tiedä\", änkytti hämille joutunut poika.\n\n\"Ja missä on herra Balderston? -- Ja ennen kaikkea -- missä,\nkirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä\non toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?\"\n\nSamassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin\nhuutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui\ntoiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin,\nettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun\nvanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta\nlaidasta hämärtää naisten mielessä.\n\n\"No voi herranen aika!\" kummasteli muori Lightbody, \"kukapa olisi\nuskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle\nsemmoisen koirankurin!\"\n\n\"Voi sinua sen vietävää!\" kirosi mestari Girderin emäntä. \"Ja mitä minä\nnyt sanon isännälle? -- Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei\nolisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa.\"\n\n\"Pidä suusi, sinä hupsu\", lohdutti äiti. -- \"Ei, ei toki -- pitkälle\nasia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos\nhän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut\nparemmatkin miehet pysymään matkan päässä -- älä koske, niin --\nmuutamista torasanoista ei paljon lukua.\"\n\nKavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat\ntulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät\ntakkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja\nmetsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja\nvalkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan.\nÄiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa\nlegionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat\nkoettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti\npuuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että\nhän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten\nsuruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.\n\n\"Vilustuneetko?\" matki isäntä ynseästi -- sillä hän ei ollut noita\nherroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat\ntodellisia hallitsijoita -- \"kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan\nminä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen.\"\n\nNäin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän\naina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi\nkatsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine\ntaakkoineen oli poissa. \"Mitä perhanaa, vaimo -- --\"\n\n\"Hyi, häpeä!\" huusivat molemmat naiset. \"Ja vieläpä herra\nBide-the-Bentin kuullen!\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi tynnyrintekijä, \"mutta --\"\n\n\"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen --\", virkkoi herra\nBide-the-Bent.\n\n\"Suokaa anteeksi\", toisti tynnyrintekijä.\n\n\"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi\", jatkoi arvokas\nnuhtelija, \"ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan\njuonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse,\njotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä.\"\n\n\"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää\nihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?\" virkkoi tynnyrintekijä. \"Mutta\nsallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat\nvietiin pöytään ennen meidän tuloamme?\"\n\n\"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert\", selitti emäntä, \"vaan --\nvahinko -- --\"\n\n\"Mikä vahinko?\" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. \"Eiväthän ne vain\nliene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?\"\n\nEmäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata;\nmutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin\ntulevan vastauksen varalta.\n\n\"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder -- entäs\nsitten?\"\n\nHänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi.\n-- \"Vai _te_ annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän\nristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä\n_hänen_ nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs\nCragista\", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.\n\nNyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa\njostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin\njuuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme\nKalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi\nleppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä\npuolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti\nrautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta\nlammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen\nkäsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert\nsiis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka\nsillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi,\njoka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa\non ollut. -- \"Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta\nja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle,\nkelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän\nkutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka\ntoinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua -- --\"\n\nMutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja\nLightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen\nkauhaansa.\n\n\"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?\" huusi tynnyrintekijä\naivan vimmoissaan.\n\n\"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte\", vastasi Lightbodyn\nmuori. \"Mutta _minun_ tyttäreeni te että saa sormellannekaan\nkoskea, sen takaan.\"\n\n\"Hävetkää, mestari Girder!\" lausui pappismies. \"Minä en olisi uskonut\nsaavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne\nvalloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi\ntänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus\ntäytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? -- maallisen ylellisyyden\nvuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton.\"\n\n\"Arvotonko?\" huusi tynnyrintekijä. \"Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä\nnähty millään sänkipellolla haasoittelemassa -- ja kaksi metsäsorsaa,\nniin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat.\"\n\n\"Olkoon vaikka niin, naapuri\", keskeytti pappi. \"Mutta katsokaapa,\nkuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä\npyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista\nkauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata\nherkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla\nja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden.\"\n\n\"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin\", lisäsi tynnyrintekijä,\nhaluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei\nsuinkaan syyttä ollut syntynyt. \"Enpä siitä olisikaan pitänyt niin\nsuurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle\npuutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa\nkuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle\ntory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen\njoukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood -- hän ainakin on jo\nmennyt oikeaan paikkaansa -- johti Bothwellin sillan päähän\nkokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat\npalat meidän pitopöydältämme mokomalle -- --\"\n\n\"No niin, Gilbert\", lausui pappi, \"mutta ettekö te juuri siinä huomaa\nkorkeampaa tuomiota? -- Hurskasten sukua ei nähdä leipäänsä\nkerjäilemässä. Huomatkaa, että tuon mahtavan sortajan poika nyt on niin\npahassa pulassa, että hänen pitää elättää henkensä teidän pöytänne\nmuruilla.\"\n\n\"Ja paitsi sitä\", pisti nyt emäntä väliin, \"eipä se ollutkaan lordi\nRavenswoodia varten, jos tuo mies vain tahtoisi kuulla, mitä ihminen\npuhuu. Sitä apua tarvittiin valtiosinetinvartian ravitsemiseksi --\nniinhän sen herran nimi lienee, joka nyt on tuolla Wolfs Cragissa\nvieraisilla.\"\n\n\"Herra Wilhelm Ashtonko muka olisi Wolfs Cragissa!\" huusi kummastunut\nvanteitten ja tynnyripuiden omistaja.\n\n\"Ja käsi kädessä lordi Ravenswoodin kanssa\", lisäsi Lightbodyn muori.\n\n\"Hullu hupakko! -- Tuo vanha juoruttelija ja juonittelija saisi sinut\nvaikka uskomaan, että kuu on vihreästä juustosta leikattu kannikka.\nValtiosinetinvartia ja Ravenswood muka! Nehän ovat niinkuin kissa ja\nkoira, jänis ja jahtihurtta.\"\n\n\"Ja minä sanon, että he ovat kuin mies ja vaimo, vieläpä paljoa\nparemmassa sovussa kuin muutamat pariskunnat\", vastasi anoppi. \"Ja sitä\npaitsi Peter Puncheon, joka oli kuninkaan tynnyrintekijänä, on kuollut,\nja hänen paikkansa on avoinna, ja -- --\"\n\n\"Jumala varjelkoon, voitteko hillitä kiljuvia kurkkujanne?\" tiuskaisi\nmestari. Yllämainittu selitys, se on huomattava, oli tullut niinkuin\nkaksiääninen laulupätkä oopperassa kahdesta suusta. Sillä nuorempi\nnainen rohkaistuneena siitä, että taistelu kallistui tähän suuntaan,\ntoisti vielä kimakammalla äänellä jokaisen sanan niin pian kuin hänen\näitinsä sai sen sanotuksi.\n\n\"Emäntä ei puhu mitään muuta kuin täyttä totta, mestari\", virkkoi\nGirderin pääsälli, joka toran aikana oli tullut sisään. \"Minä näin\nvaltiosinetinvartian palvelijain juovan ja mässäävän Smalltrash-muorin\nluona, tuolla vastapäätä meitä.\"\n\n\"Ja onko heidän herransa Wolfs Cragissa?\" kysyi Girder.\n\n\"On maar\", vastasi luotettava mies.\n\n\"Ja hyvässä sovussa Ravenswoodin kanssa?\"\n\n\"Totta siltä näyttää\", vastasi sälli, \"koska se sinne meni\nvieraisille.\"\n\n\"Ja Peter Puncheon on kuollut?\"\n\n\"On niinkin -- Puncheon-ukon tynnyri on viimein vuotanut kuivaksi\",\nvakuutti sälli. \"Monta viinan tilkkaa hän onkin viilettänyt kurkkuunsa\neläessään. -- Mutta mitä vartaaseen ja paisteihin tulee, mestari, niin\nsatula ei vielä ole riisuttu teidän tammanne selästä, ja minä voisin\nlähteä ajamaan takaa ja tuoda ne takaisin, sillä herra Balderston ei\nmahda olla kaukana kylästä.\"\n\n\"Tee niin, Wille, -- ja kuules -- minä virkan sinulle, mitä sinun pitää\ntehdä, kun hänet saavutat.\"\n\nHän vapautti naiset läsnäolostaan ja antoi Willelle salaiset käskynsä.\n\n\"Se juuri oli viisas tuuma\", murisi anoppi tynnyrintekijän jälleen\nsisään astuessa, \"kun hän lähettää viattoman poikaparan ajamaan\nasestettua miestä takaa. Sillä tiedättehän sen, että herra\nBalderstonilla on aina miekka kupeillaan ja puukko vyöllään vielä sen\nlisäksi.\"\n\n\"Tottahan te, toivon minä\", lausui pappi, \"olette hyvin ajatellut tätä\ntekoanne, niin ettette synnytä sillä toraa. Sillä ken toran nostaa,\nvaikkei hän itse löisikään, -- minun velvollisuuteni vaatii sitä\nmuistuttamaan -- ei suinkaan ole syytön.\"\n\n\"Älkää siitä olko millännekään, herra Bide-the-Bent\", vastasi Girder.\n-- \"Eihän näiden akkojen ja alttarimiesten välillä tahdo saada\nsuunvuoroakaan. -- Kyllähän minä itse parhaiten tiedän, mille puolelle\noman kakkuni käännän. -- Joan, tuo ruokaa pöytään, ja siihen se asia\nsaa loppua.\"\n\nEikä hän sanallakaan enää sinä iltana kajonnut kadonneeseen ateriaan.\n\nSillä välin sälli, ratsastaen isännän oman hevosen selässä ja\nnoudattaen isännän omia käskyjä, ajaa karautti aika vauhtia\nnäpistelijän jäljissä. Helppo on ymmärtää, ettei Kalebkaan liioin\nviivytellyt matkallansa. Jättipä hän rakkaan loruamisensakin, jotta\nkulku paremmin joutuisi. Sen hän vain oli sanonut herra Lockhardille,\nettä hän muka oli antanut ruokakauppiaan emännän kiireesti paistaa\nlinnut, sillä hän pelkäsi, ettei Anna-Maijalla, joka oli tuosta\nukkosen-jyrähdyksestä säikähtynyt aivan sekaannuksiin, olisi\nkeittiötakkansa täydessä loistossaan. Ja ottaen sen syyksi, että piti\nniin aikaisin kuin mahdollista joutua Wolfs Cragiin, hän kipaisi\nsellaista vauhtia, että hänen kumppalinsa tuskin jaksoivat pysyä\nrinnalla. Jouduttuaan Wolfs Cragin ja kylän välillä kohoavan harjun\nkukkulalle hän luulikin jo päässeensä pois takaa-ajon piiristä. Mutta\nsamassa alkoi kaukaa kuulua hevoskavioiden kopinaa ja huhuilevaa ääntä.\n\"Herra Kaleb -- herra Balderston -- herra Kaleb Balderston -- hoi! --\nodottakaa vähäsen!\"\n\nKaleb, niinkuin on helppo ymmärtää, ei kovin kiireesti totellut\ntätä kehoitusta. Ensiksi hän ei ollut kuulevinansa sitä ja tahtoi\nuskotella kumppaneilleen, että se vain oli tuulen suhinaa. Sitten hän\nväitti, ettei maksanut vaivaa sen tähden seisahtua. Ja vasta sitten,\nkun ratsumiehen haamu iltahämärästä alkoi tulla näkyviin, hän\nvasta-hakoisesti seisahtui. Ponnistaen kaikki voimansa taisteluun\nsaaliinsa puolesta hän asetti vartalonsa majesteetilliseen asentoon,\nojensi eteenpäin vartaansa paisteineen, joka hänen kourassaan näytti\nyht'aikaa sekä keihäältä että kilveltä, ja oli tehnyt lujan päätöksen\nennemmin antaa tappaa itsensä kuin riistää käsistään mitä oli\nanastanut.\n\nMutta suurestipa hän kummastui, kun tynnyrintekijän sälli lähelle\ntultuaan alkoi puhutella häntä kunnioittavasti ja sanoi: \"Isäntäni on\noikein pahoilla mielin sen johdosta, että hän sattui olemaan poissa\nsilloin, kun te kävitte hänen talossaan, ja vielä enemmän surullinen\nsen vuoksi, ettette joutunut jäämään ristiäispitoihin. Ja hän oli siksi\nrohkea, että hän lähetti tämän pienen lekkerillisen ranskanviiniä ja\nankkurillisen viinaa, koska tornissa on vieraita eikä liioin\nvieraanvaraa varustettuna.\"\n\nOlen kuullut kerrottavan tarinaa vanhanpuoleisesta herrasta, joka\njuoksi kahleistaan irti päässyttä karhua pakoon, kunnes hänen voimansa\nperäti uupuivat. Toivottomuuden hurjuudessa herra kääntyi silloin\nNallea vastaan ja uhkasi häntä kävelykepillään. Se näky herätti pedossa\nhenkiin muiston saamastaan kasvatuksesta, niin ettei Nalle repinytkään\nherraa palasiksi, vaan sen sijaan kohosi takakäpälilleen ja alkoi\ntanssia köntystellä polskaa. Suuri tietysti oli vanhan herran ilo, joka\njo oli luullut joutuneensa surman suuhun ja niin arvaamattomasti oli\npelastunut. Ja yhtä suuri oli nyt myös kunnon ystävämme Kalebin ilo,\nkun hän huomasi, ettei vainooja millään muotoa aikonutkaan ryöstää\nhänen saalistaan, vaan aivan päinvastoin vielä toi hänelle lisää. Hän\nkohensihe kuitenkin heti ylpeään asentoonsa, kun sälli, kumartuen alas\nsatulastaan, jossa hän istui kahden tynnyrin välissä, kuiskasi Kalebin\nkorvaan: \"Ja jos Peter Puncheonin paikka jollakin lailla voitaisiin\nsaada kallistumaan heidän puolelleen, niin Gilbert Girder on siitä\nosoittava kiitollisuuttansa sekä tavalla että toisella. Hän tahtoisi\nmielellään puhua siitä asiasta herra Balderstonille, ja te saatte\nnähdä, että hän taipuu helposti kuin pajun virpi kaikkeen, mitä te ehkä\nhäneltä pyydätte.\"\n\nKaleb kuunteli tätä kaikkea vastaamatta mitään muuta kuin ne sanat,\njoita kaikki mahtavat herrat Ludvig XIV:stä alkaen ovat käyttäneet:\n\"Kyllä mietin asiaa.\" Ja sitten hän lisäsi ääneensä, niin että herra\nLockhardkin sen kuulisi: \"Se oli sangen kohteliaasti tehty, että\nmestarisi lähetti nämä juomat, kyllä minä muistan sopivalla tavalla\npuhua siitä herralleni, lordi Ravenswoodille. Ja kuules, poikaseni\",\nlopetti hän, \"voisithan sinä ratsastaa aina tornille saakka, ja jollei\nkukaan palvelijoista vielä olisi kotona -- mikä kylläkin on pelättävää,\nsillä he lystäilevät yöt päivät, kun kerran näkyvistä pois pääsevät --\nniin voisit kantaa nämä tynnyrit porttivahdin tupaan. Se on ison portin\noikealla puolella, ja porttivahti on pyytänyt luvan saada käydä jonkun\ntuttavansa luona, niin ettei kukaan sinua ole estävä.\"\n\nSaatuansa nämä käskyt sälli ratsasti edelleen; ja laskettuaan tynnyrit\nautioon porttivahdintupaan hän palasi kenenkään kysymättä, mikä hänen\nasiansa oli. Näin toimitettuaan isäntänsä asian ja tervehdittyään\nKalebia ja hänen kumppaleitaan lakkiaan kohottamalla, kun hän\nkotimatkalla ajoi heidän sivuitsensa, poika kerkesi vielä isäntänsä\ntaloon, niin että sai osansa ristiäispidoista.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n    Kuin pauhatessa syksymyrskyjen\n    karisseet lehdet lentää hajallen,\n    tai riihen ovest', ilman kantamina,\n    akanat ajelevat haipuvina --\n    näin, koska Luojan henki puhaltaa,\n    myös ihmispäätös haipuu, hajoaa.\n\n                 _Nimetön_.\n\nKaleb, kun hänet viimeksi jätimme, oli ylpeimmillään siitä, että hänen\nmonenlaiset hankkeensa Ravenswoodin suvun kunnian kannattamiseksi\nolivat niin hyvin onnistuneet. Tarkastettuaan ja järjestettyänsä kaikki\neri ruokalajit hän huomasi, ettei sen herramaisempaa ateriaa ollut\ntarjona ollut Wolfs Cragissa lordi Ravenswood-vainajan hautajaisten\njälkeen. Suuri oli vanhan palvelijan riemu, kun hän koristi vanhan\ntammisen pöydän puhtaalla pöytäliinalla ja sitten latoi sille\nhalstarilla paistettua hirvenlihaa sekä lintupaistinsa, vähänväliä\nluoden herraansa ja hänen vieraisiinsa silmäyksen, joka ikäänkuin\nmoitti heidän taannoista luottamuksensa puutetta. Ja monta tarinaa,\nenemmän tai vähemmän todensekaista, sai Lockhard sinä iltana kuulla\nWolfs Cragin muinaisesta komeudesta ja sen paronien silloisesta\nvallasta koko ympäristössä.\n\nTuskinpa silloin talonpoika piti vasikkaansa tai karitsaansa omanaan,\nennenkuin oli kysynyt tekikö lordi Ravenswoodin mieli ottaa sitä. Ja\naina heidän oli herralta pyydettävä lupaa ennenkuin saivat mennä\nnaimisiin siihen aikaan, ja monta lystiä juttua kerrotaan vielä siitä\noikeudesta ynnä muistakin. \"Tosin\", jatkoi Kaleb, \"nämä nykyiset ajat\neivät ole entisten hyvien aikain kaltaisia, jolloin herralle annettiin\nmikä herralle tulee. Mutta totta on sittenkin, niinkuin tekin, herra\nLockhard, johonkin määrään olette tainnut huomata, että me\nravenswoodilaiset yhä vieläkin koetamme harjoittamalla paronivaltaamme\nlaillisella ja oikealla tavalla pitää vereksessä muistissa tuota\ntalonpoikien kohtuullista ja sopivaista alamaisuutta herraansa kohtaan,\njoka muuten on jo melkein unohtumaisillaan tässä nykyisten aikain\nyleisessä vallattomuudessa ja sekasorrossa.\"\n\n\"Hm!\" pani Lockhard. \"Ja saanko luvan kysyä, herra Balderston,\nsanokaapa mulle, olkaa niin hyvä, onko väki tuossa kylässä halukas\ntottelemaan teidän sanojanne? Sillä täytyypä minun tunnustaa, että\nRavenswoodin kartanon maalle, joka nyt on minun herrani\nvaltiosinetinvartian omana, teiltä jääneet alustalaiset eivät juuri\ntahdo olla nöyrintä lajia.\n\n\"Voi, herra Lockhard\", vastasi Kaleb, \"pitäisihän teidän ottaa sekin\nlukuun, että siellä on ollut omistajan muutos ja että entinen herra\nsaattoi helposti saada heiltä avukseen kaksikin riuhtaisua, kun uusi\ntulokas töin tuskin saa yhden. Ja uppiniskaista, vastaanhangoittelevaa\njoukkiota he ovatkin olleet ikänsä, nuo Ravenswoodin alustalaiset, ja\npaha on heidän kanssansa tulla toimeen, kun he eivät tunne herraansa.\nJa jos teidän isäntänne kerran herättäisi heidän vimmansa, niin\ntuskinpa koko maakuntakaan saisi heitä kukistetuksi.\"\n\n\"Totta maar\", arveli Lockhard, \"jos niin on laita, niin olisipa sitten\nminun mielestäni viisainta, että punoisimme yhteen teidän nuoren lordin\nja meidän nuoren kauniin neidin tuolla ylhäällä. Ja herra Ashton voisi\njuuri ommella kiinni teidän vanhan paroninkartanonne tyttärensä hihaan;\nkylläpä hän pian taas saisi itselleen toisen samanlaisen keinotelluksi\njonkun muun käsistä, semmoinen terävä pää hänellä on.\"\n\nKaleb pudisti päätään. \"Hyvä olisi\", sanoi hän, \"hyvä olisi, jos se\nkävisi laatuun, herra Lockhard. Mutta onpa tästä suvusta vanhoja\nennustuksia, joiden toteutumista en tahtoisi nähdä näillä vanhoilla\nsilmilläni, jotka ovat jo liian paljon pahaa nähneet.\"\n\n\"Ohoh, eipä huolta ennustuksista!\" vastasi Kalebin virkaveli. \"Jos vain\nnuo nuoret rakastuisivat toisiinsa, niin siitä tulisi korea pariskunta.\nMutta, puhuakseni suuni puhtaaksi, istuupa meidän salinnurkassamme\nrouva-pahus, joka tähän niinkuin kaikkiin muihin asioihin pistää\nnenänsä. Mutta ei sentään haitanne juoda heidän terveydekseen, ja siis\ntäytän matami Anna-Maijankin kupin mestari Girderin kanarianviinillä.\"\n\nSillä aikaa kun keittiössä pidettiin näin iloista puhetta, oli myös\nsalissa istuva seura yhtä hauskasti viettänyt aikansa. Kerran\npäätettyään suoda valtiosinetinvartialle vieraanvaraisuutta sen verran\nkuin talossa sitä oli tarjona Ravenswood piti velvollisuutenaan\nkohdella vieraitaan hyvillä mielin olevan isännän herttaisella,\nkohteliaalla tavalla. Ja semmoiseksi kuin ihminen teeskenteleikse -- se\non usein huomattu -- semmoiseksi hän monesti todellakin tulee. Tunnin\ntai parin kuluttua Ravenswood omaksi kummastuksekseen huomasi olevansa\njuuri sillä mielellä kuin isäntä, joka hartaasti koettaa voimiensa\nmukaan huvittaa mieluisia, kunnioitettuja vieraita. Kuinka suureksi\nosaksi tähän mielenmuutokseen oli ollut syynä neiti Ashtonin ihanuus ja\nvilpittömyys sekä myös iloisuus, jolla hän kärsi kaikkea, mikä täällä\noli epämukavaa -- ja kuinka suureksi osaksi valtiosinetinvartian\nsujuva, hauska puhetapa (sillä hänellä oli erinomainen kyky puhua\nkorvaa miellyttäviä sanoja) -- sitä lukija omalla älyllään arvailkoon.\nMutta kumpainenkin vaikutti Ravenswoodin mieleen.\n\nHerra Ashton oli harjaantunut valtiomies, hän tunsi perin pohjin\nkuninkaan hovit ja ministerien salakamarit ja tiesi kaikki ne\nmonenlaiset valtioasioiden mutkat, jotka olivat tapahtuneet\nseitsemännentoista vuosisadan viimeisinä merkillisinä vuosina. Hän\ntaisi siis omasta kokemuksestaan tarinoida miehistä ja tapauksista\ntavalla, joka kiinnitti kuulijan huomiota; ja hänellä oli sitä paitsi\nse erinomainen taito, että hän osasi välttää jokaista sanaa, joka olisi\nvoinut olla hänelle vahingoksi, mutta sittenkin saada toiset ihmiset\nuskomaan, että hän puhui ilman pienintäkään varovaisuutta tai\numpimielisyyttä. Ravenswoodistakin, vaikka hänen sydämessään kyti\npahoja ennakkoluuloja ja todellisiakin vihan syitä, tuntuivat herra\nAshtonin tarinat sittenkin sekä huvittavilta että opettavilta. Ja\nvaltiosinetinvartia, jonka sisälliset tunteet alussa olivat olleet niin\nsuurena haittana, kun hänen piti esittää itsensä, liikkui nyt\npuheissaan erinomaisen taitavan, mesikielisen lakimiehen koko\nsulavuudella ja sujuvuudella.\n\nHänen tyttärensä ei puhunut paljoa, mutta hän hymyili, ja kun hän\npuhui, niin hän osoitti nöyrää lempeyttä ja halua olla mieliksi, mikä\nRavenswoodin kaltaista ylpeää miestä miellytti enemmän kuin\nsäihkyvinkään sukkeluus. Ja mikä oli kaikista parasta, nuoriherra ei\nvoinut olla huomaamatta, että hänen vieraansa, -- lieneekö siihen\nkiitollisuus ollut syynä vai jokin muu -- kohtelivat häntä tässä\nautiossa, huonosti varustetussa salissa yhtä suurella kunnioituksella\nkuin jos hän olisi voinut tarjota mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta\nkorkean säätynsä mukaan. Mitä kaikkea puuttui, sitä ei huomattukaan;\ntai jollei voitu olla jotakin huomaamatta, niin kehuttiin vain niitä\nkeksintöjä, joilla Kaleb oli osannut täyttää tavallisten tarvekalujen\npuutteen. Ja jos joskus ei voitukaan olla hiukan naurahtamatta, niin\nnauru kuitenkin oli hyväntahtoista lajia, ja usein siihen liittyi jokin\ntaitavasti lausuttu mielittelysana, joka osoitti, kuinka suuressa\narvossa vieraat pitivät isäntänsä persoonallisia avuja ja kuinka vähän\nhuolivat kärsittävänä olevista pienistä epämukavuuksista. Ja ehkäpä\nylpeyden tunne sen johdosta, että Ravenswood näki omia ansioitansa\npidettävän kaikkien kovan onnen tuottamien puutteiden yltäkylläisenä\nkorvauksena, hiveli hänen sydäntänsä vieläkin enemmän kuin herra\nAshtonin puheet ja Lucyn kauneus.\n\nTulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin\nmakuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä\nolisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia\nvarustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli\ntullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi\nillaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään\ntarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen\ntäytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.\n\nSenaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi\nvaltiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä\nasetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia\nsiihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt\nsolmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta;\nmutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä\njuhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi\nnyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi\nsaviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä\nrouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä,\ntoisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että\npetos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä\nvuotta Wolfs Cragin kellarissa; \"vaikka tietysti ei minun oikeastaan\nsopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina\n-- se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se\non jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien\najoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin\nherran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys\nkorkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli\nmeidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin -- --\"\n\n\"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb\", virkkoi\nvaltiosinetinvartia, \"olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa\njoisitte vettä\", vastusti Kaleb, \"sehän olisi häväistystä näin\nkunnialliselle suvulle!\"\n\n\"Yhtä hyvin, koska herra valtiosinetinvartia niin haluaa\", sanoi\nRavenswood hymyillen, \"voisit ehkä sentään antaa myöten. Sillä jollen\nväärin muista, on tässä talossa vettäkin juotu, ei kovin kauan sitten,\nja vieläpä hyvällä halulla.\"\n\n\"No miksei, jos herra valtiosinetinvartia niin haluaa\", myönsi Kaleb;\nja tuotuansa tuopillisen Luojan luomaa puhdasta juomaa hän jatkoi:\n\"Tuskinpa muualla saisittekaan moista vettä kuin mitä ammennetaan\ntäällä Wolfs Cragin kaivosta. Mutta sittenkin -- --\"\n\n\"Sittenkin meidän nyt pitäisi jättää herra valtiosinetinvartia rauhaan\ntähän meidän kurjaan makuuhökkeliimme\", virkkoi Ravenswood keskeyttäen\npuheliaan palvelijansa, joka heti kohta syvään kumartaen vetäytyi oven\nsuuhun, valmiina avaamaan oven herrallensa, kun tämä lähtisi\nsalakamarista.\n\nMutta herra Ashton esti isännän lähtemästä: \"Minulla olisi sananen\npuhuttava herra Ravenswoodille, Kaleb, ja luulen, ettei hän pane\npahaksi, vaikka lähtisitte ennen häntä.\"\n\nUudestaan ja vielä syvempään kumarrettuaan Kaleb läksi -- ja hänen\nherransa jäi liikkumatta seisomaan melkoisesti hämillänsä odotellen,\nmiten tämä päivä vielä loppuisi, joka oli ollut niin täynnä\narvaamattomia tapauksia.\n\n\"Herra Ravenswood\", virkkoi herra Ashton, hänkin vähän hämillään, \"minä\ntoivon, että te tunnette hyvin kristinopin säännöt ettekä siis anna\nauringon laskea vihanne yli.\"\n\nRavenswood vastasi punastuen, ettei tänä iltana nähnyt mitään\ntilaisuutta täyttääkseen tätä kristinopin säätämää käskyä.\n\n\"Minun mielestäni olisi sentään\", vastasi hänen vieraansa, \"kun muistan\nniitä monenlaisia riitoja sekä oikeudenkäyntejä, joita valitettavasti\ntiheämmin kuin mitä olisi ollut suotavaa tai tarpeellista oli\nkorkeasti-kunnioitettavan lordi Ravenswoodin, teidän isänne, ja minun\nvälillä.\"\n\n\"Minä olisin suonut, korkeasti-kunnioitettava herra\", sanoi Ravenswood,\njonka sydämessä kukistetut tunteet pyrkivät taas valloilleen, \"että\nnäitä seikkoja olisi mainittu missä hyvänsä ennemmin kuin minun isäni\nkaton alla.\"\n\n\"Jokaisessa muussa tilaisuudessa olisin tämän pyynnön arkaa luonnetta\npitänyt pyhänä\", virkkoi herra Ashton, \"mutta minun pitää nyt jatkaa\nmitä kerran aioin sanoa. -- Minunkin sydämeni on jo liiaksi surrut sitä\narkatuntoisuutta, joka esti minua hartaasti rukoilemasta sitä, mitä\nkuitenkin monesti pyytelin, nimittäin että pääsisin teidän isänne\npuheille -- sen kautta olisi paljon voinut välttyä sekä surua häneltä\nettä minulta.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Ravenswood hetken arveltuaan, \"minä olen kuullut\nisäni sanovan, että te, herra valtiosinetinvartia, olitte ehdottanut\nsuullista keskustelua hänen kanssaan.\"\n\n\"Ehdottanutko, hyvä herra Ravenswood? Minä todella ainoastaan ehdotin\nsitä, mutta minun olisi pitänyt anella, rukoilla, kärttää sitä. Minun\nolisi pitänyt murtaa maahan väliseinä, jonka omaa etuansa pyytävät\nihmiset olivat rakentaneet meidän välillemme. Sitten hän olisi nähnyt,\nminkälainen minä todella olin, kernas uhraamaan melkoisen osan\nlaillisista oikeuksistani lepyttääkseni hänen vihansa, joka, se täytyy\nminun tunnustaa, oli aivan luonnollinen. Sallikaa, nuori ystäväni, --\nsiksi minä tahtoisin saada nimittää teitä, -- sallikaa minun puhdistaa\nitseäni ja sanoa, että jos teidän isänne ja minä olisimme olleet yhtä\nkauan toistemme kanssa puheissa kuin minä nyt tänäpäivänä hyvän onneni\nsuosimana olen saanut viettää teidän seurassanne, niin olisi kenties\nmaamme vielä saanut iloita miehen elosta, joka vanhan aatelistomme\nparissa oli kunnioitettavimpia. Ja sitten olisi minulta välttynyt se\nsuru, että minun täytyi vihamiehenä erota miehestä, jonka mielenlaatua\nylimalkaan pidin niin suuressa arvossa ja kunniassa.\"\n\nHän kohotti nenäliinansa silmilleen. Ravenswood oli myös liikutettu,\nmutta odotti kuitenkin sanaakaan sanomatta tämän omituisen tunnustuksen\njatkoa.\n\n\"Tarpeellista ja sopivaa on\", jatkoi valtiosinetinvartia, \"että te\nsaatte tietää meidän välillämme olleen monta seikkaa, joiden suhteen\ntosin halusin saada tuomarin päätöksellä lailliset oikeuteni tarkoin\nmäärätyiksi, mutta en kuitenkaan koskaan aikonut ajaa vaatimuksiani\nkohtuuden rajoja kauemmaksi.\"\n\n\"Herra valtiosinetinvartia\", lausui Ravenswood, \"tarpeetonta on, että\nte sen enempää puhutte tästä asiasta. Minkä laki teille suo tai on\nsuonut, se teillä on -- tai sen te saatte. Ei minun isäni enkä minäkään\nolisi ottanut vastaan mitään armolahjaa.\"\n\n\"Armolahjaako? -- Ei suinkaan -- te ymmärrätte sanani aivan väärin\",\nvastasi herra Ashton, \"tai paremmin sanoen: te ette ole lainoppinut.\nMonikin oikeus, katsokaa, voi lain edessä olla hyvä ja tuomion edessä\ntulla hyvin päätetyksi, mutta kunnian mies ei kuitenkaan huoli sitä\njoka tilaisuudessa käyttää.\"\n\n\"Sitä pahempi, herra valtiosinetinvartia\", sanoi Ravenswood.\n\n\"Ei, ei\", vastasi hänen vieraansa, \"te puhutte niinkuin nuori\nasianajaja; teidän sydämenne vie voiton järjestä. Meidän välillämme on\nvielä monta seikkaa ratkaisematta. Voitteko moittia sitä, että vanha,\nrauhaa haluava mies ollessaan nyt vieraisilla nuoren aatelisherran\nluona, joka on pelastanut kuolemasta hänen tyttärensä ja hänet itsensä,\nsoisi saavansa mainitut seikat ratkaistuksi mahdollisimman suotuisalla\ntavalla?\"\n\nVanha mies piti näin puhuessaan lujasti kiinni Ravenswoodin kädestä,\njoka ei vastustanutkaan; ja nuoriherra, mikä hänen ensi päätöksensä\nlieneekin ollut, ei saattanut vastata muuten kuin myöntäen.\nToivotettuansa sitten vieraalleen hyvää yötä hän jätti keskustelun\njatkamisen huomispäivään.\n\nRavenswood riensi saliin, jossa hänen tuli viettää yönsä, ja astui\njonkun aikaa edestakaisin lattialla epätasaisin, kiireisin askelin.\nHänellä oli verivihollisensa kattonsa alla; mutta hänen tunteensa tätä\nmiestä kohtaan eivät olleet perivihollisen, joskaan ei totisen\nkristitynkään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ei voisi antaa herra\nAshtonille anteeksi niinkuin kristityn velvollisuus olisi vaatinut,\nmutta ei myöskään voinut pysyä kostotuumissaan, niinkuin perivihollisen\nsopi. Hänen käytöksensä, niin hänestä tuntui, oli halpamaista,\nhäpeällistä kaupan hieromista, jossa toisella puolella oli viha isää\nvastaan, toisella rakkaus tyttäreen. Ravenswood kiroili itseään\nkävellessään näin edestakaisin kuutamossa ja siinä rusottavassa valossa,\njoka lähti sammuvista kekäleistä. Hän tempasi rautaristikkoiset ikkunat\nväkisin auki ja paiskasi ne jälleen kiinni, ikäänkuin raittiin ilman\ntuulahdus ja sen puute, kumpaisetkin, olisivat yhtä paljon kiusanneet\nhäntä. Viimein kuitenkin tämä intohimojen kuohuva koski oli kylliksi\nraivonnut; Ravenswood heittäytyi tuolille, jonka hän oli valinnut\nleposijakseen siksi yöksi.\n\n\"Jos todella\", tämmöiset olivat tuon intohimojen ensi kohahduksen\njälkeen nousevat ajatukset, \"jos hän todella ei vaadi mitään muuta kuin\nmitä laki hänelle suopi ja jos hän sovittaa selvät, lailliset\noikeutensakin kohtuuden mukaisiksi, mitä syytä minun isälläni\noikeastaan oli valittaa? -- Mitä syytä on minulla itselläni? -- Ne,\njotka ennen meitä omistivat meidän vanhat perintömaamme, kaatuivat\nesi-isieni miekkoihin jättäen talonsa ja elonsa voittajille. Meidät\nkaataa lain voima, jota vastaan ei Skotlannin ritariston voima nyt\nkestä. Ruvetkaamme siis antautumisneuvotteluun tämän ajan voittajain\nkanssa, aivan kuin tekisimme, jos olisimme piiritetyssä linnassamme\neikä olisi mitään avun toivoa. Tämä mies saattaa olla toisenlaatuinen\nkuin minä luulin; ja hänen tyttärensä -- mutta häntä olen päättänyt\nolla ajattelematta.\"\n\nHän kääri viittansa ympärilleen, nukahti ja näki unta Lucy Ashtonista,\nkunnes päivän valo tirkisti sisään rautaristikon lävitse.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n     Kun ystävämme, sukulaisemme pulassa pääsemättömässä on, me maailman\n     miehet emme ojenna hänelle auttavaista kättä, vaan päinvastoin\n     häntä jaloin poljemme, pulahan painain vielä syvemmälle. Niin\n     minäkin tein sulle, tos' on se: -- mut nyt kun itse alat hiukan\n     nousta, mä voin ja tahdon auttaa sua.\n\n     _Miten vanhoja velkoja uudella tavalla maksetaan_.\n\nValtiosinetinvartia kävi lepäämään vuoteelle, joka oli paljoa kovempi\nhänen tavallista makuusijaansa, ja hän vei mukanaan kunnianhimoiset\nmietteet sekä valtiolliset tuskat, jotka pehmeimmältäkin\nuntuvapatjalta, komeimmaltakin vuoteelta karkoittavat unen. Hän oli\ntarpeeksi kauan aikaa jo purjehtinut aikansa ristiaaltojen ja virtojen\nkeskitse tunteakseen niiden vaarallisuuden ja käsittääkseen, kuinka\ntarpeellista oli laskea laiva myötätuuleen, ettei se myrskyssä joutuisi\nhaaksirikkoon. Hänen avujensa laatu ja niihin kiinteästi yhtyvä\nluonteen pelkuruus olivat tehneet herra Ashtonista joka puolelle\ntaipuvan miehen. Hän oli samanlainen kuin aikanansa Northamptonin\nkreivi, tuo vanha tuuliviiri, joka, kun häneltä kysyttiin millä\ntaidolla hän oli aina osannut pysyä paikallaan kaikissa valtiollisissa\nmyllerryksissä, Henrik VIII:n hallituksesta samaan Elisabetin aikoihin\nasti, suoraan tunnusti syyn olleen sen, että hän oli pajun eikä tammen\nsukua. Herra William Ashtonin viisaus oli siis joka tilaisuudessa ollut\nsiinä, että hän piti tarkasti silmällä kaikkia muutoksen enteitä\nvaltiotuulissa ja aina, ennenkuin vielä taistelun onni oli ratkaistu,\nongiskeli itselleen suosiota siltä puolueelta, jonka puolelle voitto\nnäkyi olevan kallistumassa. Hänen asianhaaroja myöten taipuva\nmielenlaatunsa oli hyvin tunnettu, ja kumpaisenkin puolueen johtajat\nhalveksivat häntä siitä syystä. Mutta hänen luonnonlahjoistaan oli apua\nja hyötyä, ja hänen lakitietojansa pidettiin suuressa arvossa. Nämä\navut olivat niin huomattavana vastapainona mainitulle vialle, että\nvallanpitäjät kunakin aikana mielellään käyttivät ja palkitsivat häntä,\nvaikkeivät he luottaneet häneen täydellisesti eivätkä katselleet häntä\nsuurella kunnioituksella.\n\nMarkiisi A. oli ponnistanut kaikki voimansa saadakseen Skotlannissa\nministerinmuutoksen toimeen, ja hänen hankkeensa olivat viime aikoina\nolleet niin viisaasti tuumitut ja niin taitavasti toimeenpannut, että\nolikin sangen luultavaa, että hän lopulla pääsisi voitolle. Ei hän\nkuitenkaan pitänyt voimaansa niin suurena ja luotettavana, että olisi\nlaiminlyönyt mitään keinoa, jolla hän saattoi saada lisärekryyttejä\nlippunsa alle. Valtiosinetinvartian taivuttamista puolelleen hän piti\nerittäin tärkeänä, ja eräs ystävä, joka tunsi perinpohjin herra\nAshtonin mielenlaadun sekä asianhaarat, otti hänen käännyttämisensä\ntoimekseen.\n\nTämä herra tuli Ravenswoodin kartanoon peitellen todellista\ntarkoitustansa kohteliaisuuskäynnin nimellä ja huomasi, että pelko,\njoka paraikaa pahimmin kiusasi valtiosinetinvartiaa, oli pelko\nRavenswoodin herrasta, joka muka uhkasi hänen henkeänsä. Sokean\nennustajan Liisa-mummon puheet, Ravenswoodin äkillinen ilmaantuminen\nhänen alusmailleen aseet kädessä, juuri sen jälkeen, kun häntä oli\nvaroitettu tämän miehen puolelta uhkaavasta vaarasta, nurjamielisyys ja\nylpeys, jolla Ravenswood oli vastannut hänen ylenpalttisiin\nkiitoksiinsa parhaaseen aikaan saadusta avusta, -- kaikki nämä seikat\nolivat syvästi vaikuttaneet valtiosinetinvartian mieleen.\n\nHuomattuaan, mistä täällä tuuli kävi, markiisin valtiollinen asiamies\nrupesi heti herättämään toisenlaistakin epäluuloa ja pelkoa, joiden\npiti yhtä voimallisesti vaikuttaa herra Ashtoniin. Teeskennellyn\nystävällisesti hän tiedusti, oliko herra Ashtonin monimutkainen\noikeudenkäynti Ravenswoodien kanssa jo aivan loppunut ja ratkaistu,\nniin ettei enää ollut mitään vetoamisen mahdollisuutta jäljellä.\nValtiosinetinvartia vakuutti sen jo olevan peräti ratkaistun; mutta\ntiedustelija oli asiasta liian hyvin perillä antaakseen siten pettää\nitseään. Hän viittasi selvin todistuksin, että muutamat kaikkein\ntärkeimmät pykälät, jotka olivat tulleet ratkaistuksi hänen edukseen ja\nRavenswoodien tappioksi, olivat nyt, Skotlannin ja Englannin\nyhdistymisen jälkeen, uudestaan tarkastettavina Britannian yhteisessä\nylähuoneessa, jota riidanratkaisijaa herra Ashton, tietämättä itse\nminkä vuoksi, suuresti pelkäsi. Tämä ylähuone näet oli nyt ylin\nvetoamis-aste entisen Skotlannin parlamentin sijasta.\n\nValtiosinetinvartia koetti jonkun aikaa väittää tämmöistä vetoamista\nlaittomaksi; mutta viimein ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin\nlohduttava toivo, ettei nuorella Ravenswoodilla luultavasti olisi\nparlamentissa ystäviä, joilla olisi voimaa saattaa näin tärkeä asia\npuheenalaiseksi.\n\n\"Älkää lohdutelko itseänne sillä perättömällä toivolla\", sanoi viekas\nystävä. \"Sillä mahdollista on, että kun parlamentti kokoontuu jälleen,\nniin nuorella Ravenswoodilla on siinä enemmän ystäviä ja suosijoita\nkuin teillä.\"\n\n\"Sitäpä tahtoisin nähdä\", virkkoi herra Ashton ylenkatseellisesti.\n\n\"Ja kuitenkin\", tiesi ystävä, \"tämmöistä on nähty ennen ja meidän omana\naikanammekin. Hallituksen ohjaksissa on nyt useita, jotka vielä\nmuutamia vuosia sitten piileskelivät surmaa peläten; moni mies syö nyt\nhopealautaselta, jonka täytyi puuvadiltakin särpiä velliänsä; ja moni\nkenopää maassamme on nyt lyhyessä ajassa kumartunut maan tasalle. Mitä\nScottin, Scottstarwetin kartanon herran 'Skotlannin valtiomiesten\nhorjahteleva tila', jonka huvittavan kirjan käsikirjoituksen te minulle\nnäytitte, on meidän aikuisten 'horjahtelujen' rinnalla!\"\n\nValtiosinetinvartia vastasi syvään huoaten: nämä onnen vaihtelut eivät\ntodellakaan olleet uusia Skotlannissa, vaan semmoisia on nähty jo ennen\nmainitun pilkkailevan kirjailijankin aikoja. \"Monta vuotta sitten\",\nlisäsi hän, \"Fordun väitti jo vanhentuneeksi seuraavaa sananlaskua:\n_Neque dives, neque fortis, sed nec sapiens Scotus, praedominante\ninvidia, diu durabit in terra_ (Ei mikään rikas, ei urhokas eikä\nviisaskaan skotlantilainen voi kauan menestyä tässä maassa, jossa\nkateuden valta on niin suuri).\"\n\n\"Ja se on varmaa, kunnioitettu ystäväni\", jatkoi toinen, \"etteivät edes\nteidän monivuotiset vaivanne valtion palveluksessa eikä teidän syvä\nlakitietonne voi pelastaa teitä tai estää teitä lankeamasta, jos\nmarkiisi A:n puoluelaisen onnistuu päästä Britannian parlamenttiin.\nTiedättehän, että lordi Ravenswood-vainaja oli hänen läheinen\nsukulaisensa, hänen rouvansa kun oli viidennessä polvessa Tillibardinen\nritarin perillisiä. Ja minä olen varma siitä, että hän on ottava nuoren\nRavenswoodin siipiensä suojaan, niinkuin hyvän suvunvanhimman ja\nheimolaisen sopii. Miksei hän sitä tekisi? -- Ravenswood on toimelias,\nvirkeä nuorukainen, joka itsekin voi auttaa asiaa kielellään ja\nkädellään. Semmoiset juuri voivat toivoa apua sukulaisiltaan, ei nuo\nsaamattomat, kykenemättömät Mephibosetit, joista vain on kiusaa\njokaiselle, ken heidät huostaansa ottaa. Ja jos siis näitä Ravenswoodin\njuttuja ruvetaan uudestaan penkomaan ylähuoneessa, niin saattepa nähdä,\nettä markiisilla vielä on hanhi höyhennettävänä teidän kanssanne.\"\n\n\"Se olisi paha palkka\", sanoi valtiosinetinvartia, \"monivuotisista\nvaivoistani valtion palveluksessa ja suuresta kunnioituksesta, jota\nvanhastaan olen osoittanut markiisille sekä hänen suvulleen.\"\n\n\"Olisi kyllä\", vastasi markiisin asiamies, \"mutta turha on muistella\ntehtyä palvelusta ja vanhaa kunnioitusta, korkeasti-kunnioitettava\nherra -- vereksiä palveluksia ja uusia kunnioituksen osoituksia\nmarkiisin kaltainen mies vaatii näinä iljankoaikoina.\"\n\nValtiosinetinvartia huomasi nyt selvästi, mitä hänen ystävänsä\nvaroituksillaan tarkoitti; mutta hän oli liian varovainen antaaksensa\nmitään ratkaisevaa vastausta.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän, \"mitä palvelusta markiisi voi minunlaiseltani\nvähäkykyiseltä mieheltä vaatia, joka palvelukseni ei olisi jo aina\nollut hänelle alttiina, tietysti sikäli kuin sopii velvollisuuksiini\nkuningasta ja isänmaata kohtaan.\"\n\nNäin hän ei siis ollut luvannut mitään, vaikka oli ollut lupaavinansa\nkaikki; sillä loppulisäys peitti kaiken sen, mitä ikänä hän perästäpäin\nsaattoi katsoa hyväksi sovelluttaa siihen. Ja sitten herra Ashton\nvaihtoi keskusteluaihetta eikä sallinut enää ottaa tätä puheeksi.\nVieraan täytyi lähteä saamatta tuota vanhaa, viekasta valtiomiestä\nilmoittamaan salaisia ajatuksiaan tai antamaan mitään lupausta\nvastaisen käytöksensä suhteen; mutta sen hän sittenkin selvään näki,\nettä hän oli saanut Ashtonin pelon sangen hellästä kohdasta herätetyksi\nja siten lasketuksi vastaisen, ratkaisevamman ehdotuksen perustuksen.\n\nKun hän sitten teki markiisille tiliä toimestaan, niin he olivat\nmolemmat sitä mieltä, ettei pitäisi antaa valtiosinetinvartian pelon\njälleen kadota, vaan sitä piti virittää vereksillä aineksilla,\nvarsinkin niin kauan kuin hänen puolisonsa oli poissa. Sillä rouvan\nylpeä, kostonhimoinen, vallanhaluinen henki, sen he hyvin tiesivät, oli\nluultavasti saava miehen horjuvan miehuuden vahvistetuksi. Ja Ashtonin\nrouva, sen he myös tiesivät, piti järkähtämättömästi kiinni nyt\nvallassa olevasta puolueesta, jonka kanssa hän oli läheisessä liitossa\nsekä alinomaisessa kirjeenvaihdossa. Ja lopuksi vielä Ashtonin rouva\nvihasi (ilman mitään pelkoa) Ravenswoodin sukua, jonka ikivanhan arvon\nrinnalla hänen miehensä äsken saavutettu korkeus näytti mitättömältä;\nhän vihasi sitä sukua niin tulisesti, että olisi heittänyt oman\nperheensä edun vaaroille alttiiksi, jos hän vain saattoi toivoa sillä\nkeinoin saavansa tuon vihollisen peräti kukistetuksi.\n\nMutta rouva Ashton oli nyt poissa. Sama asia, joka niin kauan oli\nviivyttänyt häntä Edinburghissa, oli sittemmin pakottanut hänet\nmatkustamaan Lontooseen. Siellä hän samalla toivoi voivansa tehdä\njotakin haittaa markiisin juonitteluille kuninkaan hovissa; sillä tuo\nkuuluisa Marlboroughin herttuan rouva, joka monessa suhteessa oli\nhyvinkin samanluontoinen, oli Ashtonin rouvan harras suosija. Piti siis\nkovasti ahdistella herra Ashtonia, ennenkuin rouva kerkesi kotiin;\nalkutoimekseen markiisi senvuoksi kirjoitti Ravenswoodille kirjeen,\njosta eräässä edellisessä luvussa on ollut puhe. Se oli varovaisin\nsanoin kyhätty, niin että markiisilla oli vapaa valta sittemmin auttaa\nsukulaistansa niin paljon tai niin vähän kuin hänen omien vehkeittensä\nmenestys saattoi sallia. Valtiomiehenä markiisi ei tahtonut sitoa\nsanaansa tai tekeytyä suojelijaksi niin kauan kuin hänellä ei ollut\nmitään apua annettavana. Mutta sittenkin, olkoon se hänen kunniakseen\nsanottu, hän myös hartaasti halusi auttaa Ravenswoodin nuortaherraa\neikä ainoastaan käyttää hänen nimeänsä pelättinä valtiosinetinvartiaa\nkohtaan.\n\nKirjeenviejän matka kulki aivan herra Ashtonin kartanon ohitse;\nsentähden hän oli saanut käskyn, että hänen hevosensa piti pudottaa\nkenkänsä lähellä kylää, joka sijaitsi kartanon puistoportin suulla. Ja\nsillä aikaa kun kylänseppä asetteli sitä paikoilleen, piti\nsanansaattajan valittaa tätä välttämätöntä viivytystä ja ikäänkuin\nmaltittomuutensa vimmassa päästää suustansa tieto, että hän oli\nviemässä kirjettä markiisi A:lta Ravenswoodille, asiasta, josta riippui\nelämä tai kuolema.\n\nSanoma tästä, vielä paljon suurennettuna, saapui pian eri haaroilta\nvaltiosinetinvartian korviin, ja jokainen kertoja erittäin painosti\nsitä seikkaa, miten kiireissään kirjeenviejä oli ollut ja kuinka ihmeen\nlyhyessä ajassa hän oli matkansa suorittanut. Huolestunut valtiomies ei\nvastannut näihin kertomuksiin mitään; mutta salaa Lockhard sai käskyn\nväijyä kirjeenviejän takaisintuloa, olla häntä vastassa kylässä,\nviekoitella, jos mahdollista, häntä väkevillä juomilla ja kaikilla\nmuilla keinoilla, hyvillä tai pahoilla, ja koettaa saada tietää, mitä\ntuo kirje sisälsi. Mutta tätä väijymistä oli jo ennakolta aavistettu,\njonka takia kirjeenviejä palasi aivan toista, pitempää tietä, ja sillä\nkeinoin kiersi hänelle viritetyn paulan.\n\nJonkun aikaa turhaan odotettuaan valtiosinetinvartia antoi käskyn\nherra Dingwallille kuulustella tarkoin hänen turvissaan olevilta\nwolfs-hopelaisilta, oliko sellainen markiisi A:n palvelija todellakin\nsaapunut Wolfs Cragin torniin. Tästä saatiin helposti vahvistavia\ntietoja. Sillä Kaleb oli eräänä aamuna kello viideltä käynyt kylässä\nlainaamassa \"kaksi haarikallista olutta sekä vähän suolakalaa\" ja\nkirjeenviejä parka oli koko vuorokauden ajan sairastanut Smalltrashin\nmummon kestikievarissa sen johdosta, että häntä oli ravittu \"härskeillä\nsilakoilla ja hapanneella oluella.\" Tällä tavoin tuli markiisin ja\nhänen köyhtyneen sukulaisensa välinen kirjeenvaihto, jota herra Ashton\nvälistä oli väittänyt joutavaksi kummitusjutuksi, niin todistetuksi,\nettei enää ollut mitään epäilemisen sijaa.\n\nValtiosinetinvartian pelko kiihtyi tästä sangen suureksi. Vetoamisia\ntavallisien tuomarien päätöksistä parlamenttiin, joita ennen aikaan\npidettiin laittomina, oli viimeaikoina, Claim-of-Right-asetuksen\nastuttua voimaan, monta kertaa tehty ja useasti sallittukin. Ja sangen\nsuuri syy oli herra Ashtonilla pelätä asian päätöstä, jos Britannian\nyhteinen ylähuone otti käsiteltäväkseen Ravenswoodin nuorenherran\nvetoamisen. Se ehkä katsottiin vaatimukseksi, johon oli syytä, kenties\nratkaistiin viimein kohtuuden vapaamielisten sääntöjen mukaan,\njotka eivät olleet valtiosinetinvartian asialle yhtä edulliset kuin\nlain kirjain. Sitä paitsi valtiosinetinvartia, päättäen niistä\ntuomio-oikeuksista, joita hän itse oli kokenut valtakuntain\nyhdistymisen edellisinä onnettomina aikoina, täydellä syyllä saattoi\npelätä, että parlamentissakin mahtoi vallita sama vanha sananparsi,\njoka Skotlannissa oli liioinkin tuttu: \"Näytä minulle mies, niin näytän\nsinulle lain.\" Englantilaisten tuomarien jalosta, juonittelemattomasta\nmenettelytavasta ei siihen aikaan Skotlannissa paljon tietty; ja tuon\nmenettelytavan leviäminen tähän maahan olikin parhaita etuja, jotka\ntulivat Skotlannin osalle valtakuntien yhdistymisen kautta. Mutta se\noli siunaus, jota valtiosinetinvartia, elettyänsä aivan toisenlaisissa\noloissa, ei voinut aavistaakaan. Jos hänen valtiollinen valtansa\nkatoaisi, niin oli muka samassa myös hänen riita-asiansa hukassa. Ja\njokainen hänelle tuleva uusi tieto osoitti yhä luultavammaksi, että\nmarkiisin vehkeet tulisivat onnistumaan; valtiosinetinvartia piti siis\ntuiki tarpeellisena ruveta hakemaan itselleen suojaa nousevaa myrskyä\nvastaan. Hänen luonnollinen pelkuruutensa teki hänet sovinto- ja\nlepytystuumiin taipuvaksi. Tuo metsähärkäjuttu, niin hän arveli,\nsaattoi, jos sitä taitavasti käynti hyväkseen, antaa aihetta suulliseen\nkeskusteluun ja sovinnontekoon nuoren Ravenswoodin kanssa. Siinä\ntilaisuudessa hän aikoi, jos mahdollista, urkkia tietoonsa, mitä\nRavenswood itse arveli oikeuksiensa laajuudesta sekä näiden oikeuksien\ntoteuttamisen mahdollisuudesta; ja kenties, koska toinen riitaveli oli\nniin rikas, toinen niin perin köyhä, saatettiin silloin asiasta hyvällä\nsopia. Ravenswoodin kanssa sovittuaan hänellä oli vapaat kädet hieroa\nkauppaa markiisi A:n kanssa. \"Ja paitsi sitä\", hän virkkoi itselleen,\n\"teen jalomielisen työn, kun näin autan tämän hävinneen suvun\nperillisen jaloilleen; ja jos uusi hallitus todellakin rupeaa hartaasti\nja voimallisesti pitämään hänen puoltansa, niin eipä tiedä, vaikka\nminun hyvä tekoni tulisi vielä palkituksikin.\"\n\nNäin arveli herra William Ashton, peitellen omanvoitonpyyntöänsä\nhyväntekeväisyyden kuorella, mikä itsepetos ei olekaan aivan\nharvinainen. Ja päästyänsä kerran tähän saakka hänen mielikuvituksensa\nalkoi lennellä vieläkin kauemmaksi. Hän rupesi miettimään: \"Jos\nRavenswood pääsee korkeaan luottamusvirkaan ja jos semmoisen avioliiton\nkautta suurin osa hänen ratkaisemattomia vaatimuksiansa saataisiin\ntyydytetyksi -- niin eipä hän olisi pahin mies, jolle Lucy voisi\nsattua. Tuomio, joka suvulta riisti lordin nimen, saattaa tulla\nperuutetuksi; lordi Ravenswood on vanha, arvokas aatelismies; ja tämä\navioliitto vahvistaisi jollakin lailla omistusoikeuteni enimpään osaan\nRavenswoodin omaisuutta ja tekisi tähteitten poisantamisen vähemmän\nvastenmieliseksi.\"\n\nPää täpö täynnä näitä sekavia ja monenlaisia tuumia valtiosinetinvartia\npäätti lähteä vieraisille lordi Bittlebrainin kartanoon, johon häntä\noli usein pyydetty tulemaan; sillä tavoin hän näet saapui muutamien\nvirstojen päähän Wolfs Cragista. Lordi itse sattui olemaan poissa,\nmutta rouva, joka sanoi odottavansa isäntää pian palaavaksi, otti\nvieraat kohteliaasti vastaan. Hän ilmaisi suuren ilonsa sen johdosta,\nettä hän sai tutustua neiti Ashtoniin ja käski viedä koirat metsälle\nvaltiosinetinvartian huvia varten. Tämä suostuikin aivan mielellään\nehdotukseen; sillä hän toivoi siten saavansa tilaisuuden katsella\nlähempää Wolfs Cragia, ja kenties hänen onnistuisi tutustua sen\nomistajaankin, jos metsästysmelu ehkä houkuttelisi hänet ulos autiosta\nasunnostaan. Lockhard oli saanut käskyn puolestaan myös pyrkiä Wolfs\nCragin asukasten tuttavuuteen, ja me olemme jo nähneet, miten hän\nasiansa toimitti.\n\nTuo sattumalta noussut ukkosilma oli valtiosinetinvartialle, kun hän\nnyt haki tilaisuutta tutustumiseen nuoren Ravenswoodin kanssa,\nsuuremmaksi avuksi kuin hän rohkeimpina hetkinään oli uskaltanut\ntoivoa. Hän ei enää niin pahasti pelännyt nuorenherran persoonallista\nvihaa, siitä saakka kun hän oli alkanut pitää peloittavina hänen\nlaillisia oikeuksiansa ja hänen voimaansa toteuttaa näitä oikeuksia.\nHän näet teki sen oikean johtopäätöksen, että ihmiset vain\ntoivottomassa pulassa ollessaan ryhtyvät hurjiin tekoihin. Mutta\nsäpsähtipä sentään hänen sydämensä salaisesta pelosta, kun hän huomasi\nolevansa Wolfs Cragin tornin muurien sisällä; sillä sen autius ja\nvanhuus teki tämän tornin sangen soveliaaksi väkivallan ja koston\nharjoittamiseen. Eikä Ravenswoodin tyly kohtelu alussa enempää kuin\nherra Ashtonin oma vastahakoisuuskaan ilmoittaa, keitä vieraita oli\nsaapunut tämän katoksen suojaan, juuri viihdyttänyt tätä pelkoa. Kun\nherra Ashton siis kuuli, miten portti väkivallalla paiskattiin heidän\nperässään kiinni, soivat hänen korvissaan uudestaan nuo Liisan sanat:\n\"Te olette syvän kuilun partaalla.\"\n\nMutta sitten taas suora kohteliaisuus, jota Ravenswood osoitti heidän\nenemmän tutustuttuaan toisiinsa, oli viihdyttänyt mainitun muiston\nnostaman pelon; eikä herra Ashton saattanut myöskään olla huomaamatta,\nettä Lucyn suloisuus ja ihanuus oli saanut aikaan tämän muutoksen\nisännän käytöksessä.\n\nKaikki nämä ajatukset tunkeilivat hänen mielessään, kun hän astui\nsalakamariin. Rautainen lamppu, huonekaluista tyhjä kamari, joka\npikemmin oli vankihuoneen kuin tavallisen lepokammion näköinen, kolkko,\nlakkaamaton loiskina, joka kuului, kun laineet syöksyivät tornin\nperustuksena olevaa kalliota vastaan -- kaikki se synkistytti ja\nhämmästytti hänen mieltänsä. Hänen omat onnistuneet vehkeensähän\npääasiallisesti olivatkin olleet syynä tämän aatelissuvun häviöön!\nHerra Ashton oli kavala luonteeltaan, mutta ei julma. Hänen oma\naiheuttamansa hävityksen ja onnettomuuden näky tuotti siis hänellekin\ntuskaa, aivan kuin hellätuntoisen talonemännänkin sydäntä pahoittaisi,\njos hänen täytyisi omin silmin katsella niiden lampaitten ja\nkananpoikien tappamista, jotka kuitenkin hänen omasta käskystään saavat\nsurmansa. Mutta aina kun hän taas ajatteli noita kahta hänelle tarjona\nolevaa ehtoa -- että hänen täytyisi joko antaa suuri osa saalista\nRavenswoodille takaisin tai ottaa hänet liittolaisekseen ja oman\nperheensä jäseneksi -- hänen tunteensa olivat sittenkin samanlaiset\nkuin luulisi hämähäkin tunteitten olevan, kun sen verkon, tuon niin\nsuurella taidolla kokoonpannun monisolmuisen kudoksen, satunnainen\nluudan pyyhkäys on peräti hävittänyt. Ja sitten oli vielä kysymys, jos\nhän tähän asiaan antautui, vaarallinen kysymys, johon moni muukaan\nkunnon aviomies, kun hänen tekisi mieli vapaana olentona tehdä\npäätöksiään, ei löydä tyydyttävää vastausta -- nimittäin: \"Mitä vaimoni\n-- mitä rouva Ashton tästä on sanova?\" Viimeinpä hän tuli päätökseen,\njosta heikonpuoliset sielut usein hakevat itselleen turvaa. Hän päätti\nodottaa, miten asiat itsestään järjestyisivät, käyttää hyväkseen\nkaikkia esiintulevia asianhaaroja ja järjestää menettelynsä niiden\nmukaan. Tämä toistaiseksi lykkäämisen keino viihdytti viimein hänen\nhenkensä lepoon.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n     \"Pieni kirje minulla olisi teille, sen tuomisesta älkää minuun\n     pahastuko. Se on tarjous, jonka ystävyys käskee minun esittää; eikä\n     se suinkaan ole loukkaus teille, sillä en tahdo mitään muuta kuin\n     oikeutta kumpaisellekin puolelle.\"\n\n                               _Kuningas eikä kuitenkaan kuningas_.\n\nAamulla, kun Ravenswood ja hänen vieraansa jälleen tapasivat toisensa,\noli nuorenherran mieli taas melkein yhtä synkkä. Hänkin oli viettänyt\nyönsä pikemmin mietteissä kuin nukkuen; ja rakkaus Lucyyn, jota hän ei\nkuitenkaan voinut olla tuntematta, sai kovasti taistella sen vihan\nkanssa, jota hän oli sydämessään niin kauan kantanut Lucyn isää\nvastaan. Että hänen nyt tuli ystävällisesti puristaa sukunsa vihollisen\nkättä, kestitä tätä vihollistaan vieraanaan kattonsa alla ja\nseurustella hänen kanssaan tuttavallisen kohteliaasti ja lempeästi, se\noli nöyryytys, johon ei hänen ylpeä henkensä vastustelematta tahtonut\ntaipua.\n\nMutta jää oli nyt kerran murtunut, ja valtiosinetinvartia oli päättänyt\nestää, ettei se uudelleen saisi mennä umpeen. Hänen tuumaansa kuului\nsekin, että hän tahtoi mutkikkaalla ja lakitieteellisellä kertomuksella\nheidän sukujensa välisistä riita-aiheista hämmentää ja sekoittaa\nRavenswoodin ajatukset. Täydellä syyllä hän arveli, että niin nuoren\nmiehen olisi vaikea käsittää harjaantuneen lakimiehen selityksiä\nluvunlaskuista ja tilinteoista, sakotuksista ja tuomiopäätöksistä,\nlampuotien veron ja maaomaisuuden panttaamisesta ja päätöksistä\nlaillisen hakemus-ajan loppumisen suhteen. \"Tällä tavoin\", arveli herra\nAshton, \"on minulla oleva se etu, että tekeydyn aivan suorapuheiseksi\nja että riitaveljeni sittenkin saa sangen vähän selkoa kaikista\nselityksistäni.\" Hän veti siis Ravenswoodin syrjään erääseen\nsalinikkunan komeroon ja palasi eilisiltaiseen keskusteluaineeseen. Hän\nsanoi toivovansa, että hänen nuorella ystävällänsä olisi hiukan malttia\nkuunnellakseen tarkkaa, kaikkia haaroja myöten käyvää selitystä noista\nonnettomista seikoista, jotka olivat olleet riidanaiheina herra\nAshtonin ja Ravenswoodin kunnioitettavan isävainajan välillä. Nuoren\nRavenswoodin kasvot lensivät tulipunaisiksi; mutta hän ei virkkanut\nmitään. Ja valtiosinetinvartia, vaikka hänen kuulijansa äkillinen\npunastuminen ei ollutkaan hänelle mieleen, alkoi kertoa juttua eräästä\n20,000:n markan velasta, jonka hänen isänsä oli antanut nuoren\nRavenswoodin isänisälle. Hän aikoi juuri ruveta selittämään, millä\nvelanhakutempuilla tämä suuri summa oli tullut kiinnitetyksi\nRavenswoodin maaomaisuuteen -- kun nuoriherra keskeytti hänet.\n\n\"Tässä paikassa\", lausui hän, \"minun ei käy kuuleminen herra Ashtonin\nselitystä meidän välisistämme riita-aiheista. Tässä paikassa, missä\nisäni surusta särkynein sydämin kuoli, en voi tyynellä mielellä tutkia\nhänen onnettomuutensa syytä. Minä ehkä liiaksi muistelisin olevani\nisäni poika ja unohtaisin, mitä velvollisuuksia minulla on vieraitani\nkohtaan. Se aika on kuitenkin tuleva, jolloin nämä asiat otetaan\nkeskusteltaviksi semmoisessa paikassa ja semmoisessa kokouksessa, jossa\nmeillä kumpaisellakin on oleva yhtä suuri puhumisen kuin kuuntelemisen\nvalta.\"\n\n\"Jokainen aika\", vastasi valtiosinetinvartia, \"ja jokainen paikka on\nsovelias sille, joka ei hae muuta kuin oikeutta. Mutta minusta näyttää\nsiltä kuin minulla olisi oikeus ennakolta saada jokin selitys niistä\nsyistä, joiden perustuksella te aiotte yrittää kumota sen laillisen\npäätöksen, joka niin hyvin ja viisaasti on tullut tehdyksi meidän\nlaillisissa oikeusasioissamme?\"\n\n\"Herra Ashton\", lausui Ravenswood innokkaana, \"ne maat, jotka nyt ovat\nteidän käsissänne, suotiin minun ensimmäisille esi-isilleni palkinnoksi\nsiitä, että he miekallaan olivat avustaneet englantilaisia vihollisia\nvastaan. Kuinka ne ovat luiskahtaneet meidän hallustamme pitkien\nlakitemppujen nojalla, jotka eivät näytä olleen ostoa eikä panttausta\neikä myöskään velkaryöstöä, vaan kaikkien näiden asioiden sanoin\nselittämätöntä, monimutkaista sekoitusta -- kuinka vuosikorkoja on\nluettu pääoman lisäksi ja kuinka kaikkia lain sekä polvia että pauloja\non käytetty, kunnes omistusoikeutemme perintömaihimme oli sulanut\ntypötyhjäksi, niinkuin jääkynttilä päivänpaisteessa -- kaiken sen te\ntiedätte paremmin kuin minä. Minä tahdon kuitenkin uskoa nähtyäni\nteidän vilpittömän käytöksenne minua kohtaan, että olen suureksi osaksi\ntuominnut väärin teitä itseänne ja että teidän, taitavan, harjaantuneen\nlainoppineen silmissä saattoi moni asia näyttää oikealta, joka minun\noppimattoman mielestä ei ole kovin kaukana vääryydestä eikä törkeästä\nsorrosta.\"\n\n\"Hyvä herra Ravenswood\", vastasi herra Ashton, \"sallikaa minun sanoa,\nettä minullakin on ollut teistä yhtä väärä käsitys. Minulle oli\nuskoteltu teitä hurjaksi, ylpeäksi, tuittupäiseksi nuorukaiseksi, joka\non valmis pienimmästäkin syystä viskaamaan miekkansa oikeuden\nvaakalaudalle ja ryhtymään noihin raakoihin, väkivaltaisiin keinoihin,\njoista järjestetty yhteiskunnallinen hallitus jo aikaa sitten on\nvapauttanut Skotlannin kansan. Koska me siis kumpikin olemme väärin\ntuominneet toisiamme, niin miksi nuori aatelisherra olisi vastahakoinen\nkuuntelemaan vanhan lakimiehen sanoja, sen verran ainakin, että tämä\nsaisi selittää, mitkä heidän välisensä riita-aiheet ovat olleet?\"\n\n\"Ei, korkea herra\", vastasi Ravenswood, \"Britannian ylimysten\nkokouksessa, joiden kunniantunto epäilemättä on heidän säätynsä\nvertainen, -- siinä ylimmässä oikeuspaikassa meidän tulee tästä\nkeskustella. Britannian miekkaakantavat lordit, Britannian ikivanhoista\nsuvuista syntyneet herrat päättäkööt, saako meidän suvultamme, joka ei\nole halvin heidän joukossansa, ryöstää sen maakartanon, monen\nsukupolven isänmaallisista harrastuksista saadun palkinnon, saako sen\nryöstää samalla lailla kuin halvan käsityöläisen pantti joutuu\nkoronkiskurin omaksi heti kun lunastusaika on loppunut. Jos he\npuolustavat velkojan ahnetta kovuutta ja kaikkia ahmivaa\nkoronkiskomista, joka alkaa syödä maita kuin koi kangasta, niin siitä\non oleva suurempi vahinko heille itselleen ja heidän perillisilleen\nkuin Edgar Ravenswoodille -- minulla ainakin on vielä miekkani ja\npäällysvaatteeni jäljellä, ja voin saada paikan soturien riveissä,\nmissä ikänä sotatorvi soi.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat lujalla, vaikka surullisella äänellä hän kohotti\nsilmänsä ja äkkiä kohtasi neiti Ashtonin katseen. Lucy oli heidän\nhuomaamattansa kuunnellut puhetta ja katseli Ravenswoodia niin\nhartaalla innolla ja ihmetyksellä, että hän hetkeksi oli unohtanut\ntoisen voivan huomata sen. Ravenswoodin jalo muoto ja kauniit silmät,\njotka paloivat sukuylpeyttä ja oman arvon tuntoa, hänen äänensä\nsulosointuiset ja tuntehikkaat sävelet, hänen onnensa häviö ja\nvälinpitämättömyys, jolla hän näytti olevan valmis kärsimään ja\nkestämään pahintakin, mikä saattoi häntä kohdata, -- kaikki nämä\ntekivät hänet vaaralliseksi tytölle, joka jo ennestäänkin oli\ntaipuvainen mielessään suomaan sijaa hänen muistollensa. Kun heidän\nsilmänsä kohtasivat toisensa, niin he punastuivat kumpainenkin\ntulisesti sydämensä kovaa liikutusta ja välttivät sitten toistensa\nkatseita.\n\nHerra Ashton oli tietysti tyystin tarkastellut heidän kasvojansa. \"Eipä\nminun\", puhui hän itsekseen, \"tarvinnekaan pelätä parlamenttia eikä\nvetoamisia; minulla on voimallinen keino, jolla saan tämän tulisen\nnuorenherran asettumaan, jos hän paisuisi liian vaaralliseksi. Tätä\nnykyä minun pitää kuitenkin varoa, etten mene liian kauaksi. Kala on\nongessa, ei pidä liian hätäisesti tiukata siimaa -- voi olla hyvä, että\nminun vallassani on päästää se irti, jos näen, ettei maksa vaivaa vetää\nkalaa maalle.\"\n\nNäin itsekkäästi ja armottomasti perustaessaan hankettansa Ravenswoodin\nrakkauteen Lucya kohtaan ei hän vähääkään ajatellut, mikä tuska voisi\nedelliselle tulla tämmöisestä leikittelemisestä hänen sydämellään. Ja\nyhtä vähän herra Ashton ajatteli, että hänen omakin tyttärensä täten\nsaattoi joutua onnettoman rakkauden uhriksi; tuntui siltä kuin hän\nolisi pitänyt Lucyn mieltymystä nuoreenherraan vahakynttilän leimuna,\njonka voi mieltään myöten sytyttää ja sammuttaa. Mutta ankaraa\nrangaistusta maailmojen hallitsija valmisteli tälle tarkkasilmäiselle\nihmismielten tutkijalle, joka kaiken ikänsä oli hankkinut itselleen\netuja viekkaasti yllyttämällä muiden ihmisten haluja ja himoja.\n\nKaleb Balderston tuli nyt ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä;\nsillä näinä runsaan ravitsemisen aikoina tuli illallisen tähteistä\nvielä yltäkylläinen eine. Niin myös Kaleb muisti syvästi kumartaen\ntarjota valtiosinetinvartialle aamuryypyn suuresta tinakupista, jonka\nreuna oli persiljan ja kuiriruohon lehdillä koristettu. Näin tehden hän\ntietysti pyysi anteeksi, ettei hän voinut, niinkuin sopivampi olisi\nollut, tarjota ryyppyä suuresta hopeapikarista, se kun muka oli\npar'aikaa Edinburghissa kultasepällä kullattavana.\n\n\"Edinburghissa se tosiaankin lienee\", virkkoi Ravenswood; \"mutta missä\npaikassa ja mitä varten, siitä luullakseni ei sinulla eikä minullakaan\nole tietoa.\"\n\n\"No olkoon niinkin!\" myönsi Kaleb kärkkäästi. \"Mutta onpa jo mies ollut\nseisomassa meidän portillamme tänä aamuna -- sen minä ainakin tiedän.\n-- Tiedättekö te, armollinen herra, tahdotteko päästää hänet\npuheillenne vai ei?\"\n\n\"Pyrkiikö hän minun puheilleni, Kaleb?\"\n\n\"Ei hän vähempään tyydy\", vastasi Kaleb. \"Mutta olisi sentään parasta,\nettä te ensin ikkunasta hiukan tarkastaisitte häntä ennenkuin me\naukaisemme portin -- ei pitäisi juuri ketä hyvänsä päästää tänne\nsisään.\"\n\n\"Mitä, luuletko hänen olevan oikeudenpalvelijan, joka tahtoo viedä\nminut velkavankeuteen?\"\n\n\"Oikeudenpalvelijako, joka tulisi teitä viemään velkavankeuteen,\nvieläpä teidän omasta linnastanne! -- Te teette pilaa Kaleb-ukosta tänä\naamuna, armollinen herra.\" Mutta sittenkin hän seuratessaan\nRavenswoodia ulos kuiskasi tämän korvaan: \"En tahtoisi mitenkään\nhalventaa ketään kunnon miestä teidän silmissänne, armollinen herra;\nmutta tarkastaisin kuitenkin tuota miestä kerran tai pari, ennenkuin\npäästäisin näiden muurien sisälle.\"\n\nEipä se sentään oikeudenpalvelija ollutkaan, mutta ei mikään halvempi\nhenkilö kuin kapteeni Craigengelt. Hänen nenänsä punersi niin koreana\nkuin vain kelpo viinaryyppy voi saada sen punertamaan; hopealla silattu\nlippalakki oli hiukan kallellaan hänen mustalla valetukallaan; miekka\nriippui vyöltä, pistooleja näkyi satulataskuista; pukuna hänellä oli\nvaalenneilla kultanauhoilla reunustettu ratsastusnuttu -- sanalla\nsanoen, hän oli ilmikuva semmoisesta, joka huutaisi rehelliselle\nmiehelle: kukkaro tänne!\n\nTunnettuansa Craigengeltin Ravenswood käski avata portin. \"Minun\ntietääkseni, kapteeni Craigengelt\", sanoi hän, \"teidän ja minun välillä\nei ole niin tärkeitä asioita, ettemme saattaisi keskustella niistä\ntässäkin paikassa. Minulla on vieraita kartanossani tätä nykyä, ja\ntapa, jolla me viime kerralla erosimme toisistamme, olkoon selityksenä,\nmiksi en pyydä teitä sisään.\"\n\nCraigengelt oli aika mestari mitä hävyttömyyteen tulee, mutta sittenkin\nhän joutui vähän hämilleen tästä epäkohteliaasta vastaanotosta. \"En\nminä suinkaan\", virkkoi hän, \"tahdo väkisin pyrkiä teidän vieraaksenne,\nherra Ravenswood -- minä tulin vain kunnialliselle asialle ja tuon\nteille sanan eräältä ystävältänne; muuten ei teillä, herra Ravenswood,\nolisikaan syytä valittaa tätä kutsumatonta tuloani.\"\n\n\"Sanokaa sanottavanne lyhyesti, herra\", sanoi Ravenswood; \"sillä siten\nminä vähemmin paheksun teidän käyntiänne. Kuka herra on niin\nonnellinen, että on saanut teistä sanansaattajan?\"\n\n\"Minun ystäväni herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä\", vastasi\nCraigengelt ylpeillen tärkeästä tehtävästään ja sillä rohkeudella,\njonka hänelle luottamus lähettäjän tunnettuun miehuuteen antoi, \"on\nmielestään saanut teidän puoleltanne osakseen kohtelun, joka ei juuri\nollut niin kunnioittava kuin mitä hänelle olisi tuleva, ja siitä hän\nvaatii teitä miekkasille. Minulla on tässä\", hän otti paperiliuskan\ntaskustaan, \"tarkka mitta hänen miekastansa; ja hän pyytää teitä jonkun\nystävänne seurassa ja samanlaisella aseella varustettuna tulemaan mihin\npaikkaan tahansa, joka ei ole kauempana kuin virstan päässä tästä\nlinnasta; ja minun tulee silloin olla läsnä vieraanamiehenä tai\ntodistajana hänen puoleltaan.\"\n\n\"Kaksintaistelua -- ja yhtäläisiä aseita\", matki Ravenswood, joka,\nniinkuin lukija muistanee, ei voinut tietää vähimmälläkään tavalla\nloukanneensa äskeistä Wolfs Cragin vierasta. \"Totta puhuen, kapteeni\nCraigengelt, joko te olette keksinyt perättömimmän valheen, joka ikänä\nteidän kaltaisen miehen päähän on juolahtanut, tai on teidän\naamuryyppynne ollut jokseenkin väkevä. Mikä olisikaan villinnyt\nBucklaw'n, jotta hän lähettäisi minulle tämmöisen sanan?\"\n\n\"Mitä siihen tulee, herra\", vastasi Craigengelt, \"niin minua on\nkäsketty muistuttamaan teille tuosta teostanne, jota minä, niinkuin\nystävän tulee, en voi muuksi nimittää kuin epäkohteliaisuudeksi, sitä\nnimittäin, että te ilmoittamatta minkäänlaisia syitä karkoititte hänet\ntalostanne.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi Ravenswood. \"Hän ei voi olla semmoinen\nhupsu, että pitäisi välttämättömyyden pakkoa loukkauksena. Enkä\nmyöskään usko että hän, joka tuntee minun ajatukseni teistä, kapteeni,\nolisi käyttänyt teidänkaltaisenne, halpa-arvoisen, joutavan miehen apua\ntämmöisessä asiassa; sillä tietysti ei minun käy pyytää ketään kunnian\nmiestä yhdessä teidän kanssanne toimittamaan kaksintaistelussa\ntodistajan virkaa.\"\n\n\"Minäkö halpa-arvoinen ja joutava!\" huusi Craigengelt korottaen\nääntään ja tavoitellen metsäpuukkoansa. \"Jollei ystäväni asia vaatisi\netusijaa ja olisi ratkaistava ennenkuin omani, niin pyytäisin teitä\nhuomaamaan -- --\"\n\n\"Minä en voi huomata mitään, mitä te voisitte selittää, kapteeni\nCraigengelt. Tyytykää siihen ja tehkää minulle se palvelus, että\nlähdette pois täältä.\"\n\n\"Perhana!\" mutisi puukkojunkkari; \"ja senkö vastauksen minä saan\nkunniallisesta sanomastani.\"\n\n\"Sanokaa Bucklaw'n herralle\", vastasi Ravenswood, \"jos hän todellakin\nlienee lähettänyt teidät, että hän lähettäköön minulle sanan\nsuuttumuksestaan jonkun semmoisen miehen kautta, joka on sopiva\nvälittämään senlaatuisia asioita hänen ja minun välillä; sitten minä\njoko annan selityksen tai taistelen hänen kanssaan.\"\n\n\"Ainakin, herra Ravenswood, te lähettänette minun kauttani herra\nBucklaw'lle hänen tavaransa, jotka ovat jääneet tänne teidän\nhaltuunne.\"\n\n\"Mitä tavaroita Bucklaw'lta on jäänyt tänne, herra\", vastasi\nRavenswood, \"ne minä lähetän hänelle palvelijani välityksellä, koska\nteillä ei näy olevan mitään valtakirjaa häneltä, jonka perustuksella\nteillä olisi oikeus ne saada.\"\n\n\"Hyvä on, herra Ravenswood\", virkkoi Craigengelt, jonka suuttumusta ei\nseurausten pelkokaan enää saanut hillityksi, -- \"te olette tänä aamuna\nkohdistanut minuun suuren häväistyksen ja loukkauksen, mutta vielä\nsuuremman toki itseenne. Aateliskartanoko tosiaan tämä olisi!\" jatkoi\nhän katsoen ympärillensä; \"pahempi se on rosvopesää, mihin matkustajia\nviekoitellaan siksi, että heiltä saataisiin ryöstää heidän\nomaisuutensa.\"\n\n\"Sinä hävytön lurjus!\" tiuskaisi Ravenswood kohottaen keppiänsä ja\ntavoitellen kapteenin hevosen suitsia, \"jollet paikalla lähde sen\nenempää hiiskumatta, niin minä piiskaan sinut kuoliaaksi.\"\n\nKun Ravenswood teki tämän liikkeen, niin puukkojunkkari pyörähti niin\näkkipäätä hevosensa ympäri, että tämä miltei horjahti maahan.\nCraigengelt sai kuitenkin suitsilla hevosen pidätetyksi, kiidätti ulos\nportista ja ajaa karautti takaisin kylään päin.\n\nKääntyessänsä lähtemään pihalta Ravenswood näki, että\nvaltiosinetinvartia oli tullut ulos ja kuunnellut heidän puhettaan,\nkuitenkin seisoen niin paljon syrjässä kuin kohteliaisuus vaati.\n\n\"Minä olen\", virkkoi herra Ashton, \"nähnyt tuon miehen kasvot ei\nkovinkaan kauan sitten. -- Hänen nimensä on Craig -- Craig -- jotain\nsentapaista, eikö niin?\"\n\n\"Craigengelt on sen lurjuksen nimi\", vastasi Ravenswood; \"sitä nimeä\nhän ainakin tätä nykyä käyttää.\"\n\n\"Craig-in-guilt\"[13] tokaisi Kaleb väliin laskien sukkeluuden. \"Jos hän\nnyt on Craig-in-guilt, niin saattaapa hänestä vielä joskus tulla\nCraig-in-peril, jos jostakin minun näkemästäni miehestä. Tuolla\nheittiöllä on hirsinuora kirjoitettuna otsaansa, ja tahtoisinpa lyödä\nvetoa vaikka mistä, että hänen kaulaliinansa vielä joskus punotaan\nhampusta.\"\n\n\"Te olette tarkka kasvojen tutkija, kunnon Kaleb\", sanoi\nvaltiosinetinvartia hymyillen; \"minä voin vakuuttaa teille, että se\nherra jo on ollut sangen lähellä semmoista ylennystä. Sillä nyt minä\naivan hyvin muistan, että noin kaksi viikkoa takaperin käydessäni\nEdinburghissa näin herra Craigengeltin, tai mikä hänen nimensä lienee,\nsangen tiukassa tutkintopinteessä valtioneuvoskunnan edessä.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi Ravenswood hiukan uteliaasti.\n\nTämä kysymys johti juuri siihen juttuun, jonka kertomiseen\nvaltiosinetinvartia jo kauan aikaa oli halukkaasti odotellut sopivaa ja\nsoveliasta tilaisuutta. Hän kaappasi Ravenswoodia käsivarresta ja vei\nhänet takaisin saliin. \"Vastaus teidän kysymykseenne, vaikka se asia\nonkin naurettavaa laatua, ei sovi muiden kuin teidän omien korvienne\nkuultavaksi.\"\n\nSaliin tultuansa hän veti jälleen Ravenswoodin syrjään erääseen\nikkunakomeroon, minne neiti Ashton, niinkuin on helppo ymmärtää, ei\nuudestaan tullut heidän keskusteluansa häiritsemään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n    -- -- -- Ja tämä isä\n    myöskenteleepi tytärtänsä, tahtoo hänet\n    tukkeeksi panna vanhan riita-haavan,\n    tai viskata, kuin Joonas profeetta\n    viskattiin, myrskyn viihdykkeeksi mereen.\n\n                                  _Nimetön_.\n\nValtiosinetinvartia aloitti kertomuksensa ulkonaisesti\nvälinpitämättömänä, vaikka hän kuitenkin tyystin tarkasteli, minkä\nvaikutuksen se teki nuoreen Ravenswoodiin.\n\n\"Te tiedätte, nuori ystäväni\", virkkoi hän, \"että epäluulo on meidän\nrauhattomien aikojemme luonnollinen vika ja saattaa parhaat ja\nviisaimmatkin miehet uskomaan viekkaitten hylkiöiden valheita. Jos minä\njoku aika takaperin olisin ottanut tämmöiset valheet korviini tai jos\nolisin se kavala valtiomies, joksi teitä, herra Ravenswood, on opetettu\nminua epäilemään, niin te ette olisi, niinkuin nyt, aivan vapaana\nmieltänne myöten minua vastaan puolustamaan luultuja oikeuksianne\nvalittamalla parlamenttiin ja nostamalla käräjäjuttuja. Te olisitte sen\nsijaan nyt Edinburghin linnassa tai jossakussa muussa vankihuoneessa;\ntai jos olisittekin sen kohtalon välttänyt, niin se ei olisi käynyt\npäinsä muulla keinolla kuin ulkomaille pakenemalla, jolloin siitä\nluultavasti olisi ollut seurauksena maanpakolaisuustuomio.\"\n\n\"Herra valtiosinetinvartia\", sanoi Ravenswood, \"minä toivon, ettette\nlaske leikkiä tämmöisestä aineesta -- mutta sittenkin minusta tuntuu\nmahdottomalta, että se voisi olla totta.\"\n\n\"Viattomuus\" vastasi valtiosinetinvartia, \"on aina rohkea ja joskus,\nsangen luonnollisesta syystä, liiankin uhkarohkea.\"\n\n\"Sitä minä en voi ymmärtää\", virkkoi Ravenswood, \"kuinka\nviattomuudentuntoa missään tapauksessa voi sanoa uhkarohkeudeksi.\"\n\n\"Varomattomuudeksi sitä ainakin saattaa sanoa\", virkkoi herra Ashton;\n\"sillä se saattaa meidät siihen väärään luuloon, että muista tuntuu\nsilminnähtävän selvältä se, mitä vain me itse tunnemme. Minä olen\nnähnyt veijarien juuri tästä syystä puhdistavan tekojansa paljon\nparemmalla menestyksellä kuin mitä viaton mies saman epäluulon alaisena\nolisi osannut. Tuommoisella lurjuksella ei ole viattomuuden tuntoa\nkannatuksenaan, sentähden hän käyttää hyväkseen kaikkia lain juonia, ja\njoskus hän voi, jos hänen asianajajansa on taitava mies, pakottaa\ntuomarit julistamaan hänet viattomaksi. Muistan esimerkiksi herra\nCoolie Condiddlen mainion asian; häntä syytettiin hänen haltuunsa\nuskottujen tavaroiden varastamisesta, ja hän olikin syyllinen, niinkuin\nkoko maailma tiesi; siitä huolimatta hän pääsi vapaaksi, pantiinpa\nvielä sittemmin paljoa rehellisempiä ihmisiä tuomitsemaan.\"\n\n\"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan\", sanoi Ravenswood.\n\"Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?\"\n\n\"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? -- Niin, oikein -- ja voinpa\nteille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan\nmatkaani. -- Kuules, Lockhard\" -- palvelija tuli -- \"tuopas tänne pieni\nlaukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä\nhuolta -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä, armollinen herra.\" Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia\njatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.\n\n\"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani -- arvattavasti, sillä,\nkoska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että\npanin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen\ntiedän varmaan -- ja kenties te olisitte hyvä -- --\"\n\nSamassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia\notti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita\ntietoja tuosta kapinasta -- siksi sitä oli nimitetty -- lordi Allan\nRavenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli\npannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun\noikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut\nsiten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin\nluonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan\nselvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa\ntilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja\nsenaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen\ntutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan\nja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka\nviha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä\nkohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.\n\nPaperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan\nsyvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän\nkiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut\netsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka\nhäneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen\nlukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut\nensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis\nkivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui\nhäntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen\nanteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan\naikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa\nja puolustanut hänen käytöstään.\n\nValtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti\nteeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä.\nKyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän\narvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken\nvielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina\nluullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli\nyhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.\n\n\"Pyyhi silmäsi, Lucy\", virkkoi hänen isänsä; \"mitä itket sitä, että\nisäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora,\nkunniallinen mies? -- Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette\nminua\", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, \"jota ette itsekin\nolisi tehnyt minun sijassani? _Suum cuique tribuito_ (jokaiselle\nannettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen\nminä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö\nole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että\npelastitte rakkaan lapseni hengen?\"\n\n\"Mutta\", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, \"se vähäinen\navuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston\naiheuttama; mutta se, että _te_ piditte minun puoltani, vaikka\ntiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka\ntaipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli\njalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä.\"\n\n\"Loruja!\" virkkoi valtiosinetinvartia; \"kumpainenkin meistä teki vain\noman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin\nrehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut\nmahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa -- ainakin minä olisin sangen\nsurkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti,\nvaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin\nminä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne.\"\n\n\"Jalomielinen ystäväni!\" lausui Ravenswood; -- tällä lyhyellä sanalla\n\"ystävä\", jota valtiosinetinvartia oli jo useasti käyttänyt hänestä,\nvaikka hän itse sen nyt ensi kerran päästi suustaan, avasi Ravenswood\nperiviholliselleen ylpeän, mutta kunniallisen sydämensä koko\nluottamuksen. Nuori Ravenswood oli samanikäisten nuorukaisten parissa\ntunnettu mielevyydestään ja terävästä älystään, mutta samalla myös\nsulkeutuneesta, itsepäisestä ja närkästyvästä mielestään. Hänen\nepäluulonsa, vaikka se olikin sitkeää, oli kuitenkin sitä laatua, että\nse saattoi sulaa kiitollisuuden ja rakkauden vaikutuksesta. Ja tyttären\ntodellinen suloisuus yhdistyneenä isän aloitettuun avuntekoon sai sen\naikaan, että nuo kostonvalat, joita Ravenswood isänsä hautajaisten\njälkeisenä iltana oli niin vimmatusti vannonut, nyt haihtuivat hänen\nmuistostaan. Mutta olipa ne jo kuultu ja kirjoitettu kaikkeuden\nkirjoihin.\n\nKalebkin oli tänä merkillisenä hetkenä läsnä, eikä hän voinut selittää\nnäin kummastuttavaa näkyä miksikään muuksi kuin että avioliitto\nmolempien perheitten välillä oli solmittu ja Ravenswoodin kartano\nluvattu nuoren neidon myötäjäisiksi. Mitä Lucyyn tulee, ei hän,\nkuullessaan kuinka tulisesti Ravenswood pyysi anteeksi kiittämätöntä\nkylmäkiskoisuuttaan, voinut muuta kuin hymyillä kyyneleisin kasvoin; ja\nojentaen kätensä nuorelleherralle hän sanoi tälle liikutetulla äänellä,\nkuinka suuresti iloiten hän näki syntyvän tämän täydellisen sovinnon\nisänsä ja pelastajansa välille. Valtiomiehenkin sydämeen vaikutti se\nharras, suora, jalomielinen kieltäytyminen, jolla nuori Ravenswood\nluopui perintövihastaan ja aivan epäröimättä pyysi häneltä anteeksi.\nHerra Ashtonin silmissä kiilsi kyynel, kun hän katseli tätä nuorta\nparia, jossa molemmat ilmeisesti olivat rakastuneet toisiinsa ja\nnäyttivät kuin toistensa onneksi luoduilta. Hän ajatteli, miten\nkorkealle Ravenswood ylevähenkisellä, ritarillisella mielenlaadullaan\nsaattaisi kohota monessa suhteessa, jossa herra Ashtonin oli pakko\njäädä jälkeen lyhyen sukujohtonsa ja pelkurimaisen luonteensa vuoksi.\nPaitsi sitä hänen tyttärensä -- hänen rakkain lapsensa näytti olevan\nkuin luotu onnellisesti elämään yhdessä näin valtavan hengen kanssa;\nnäyttipä yksin Lucyn hieno, hento, joustava vartalokin ikäänkuin\nvaativan tukea semmoiselta vahvalta ruumiilta ja miehuulliselta\nmieheltä kuin Ravenswood oli. Ja pitipä herra Ashton kauemmin kuin vain\nlyhyen hetken tätä avioliittoa luultavana ja suotavana; kokonainen\ntunti kului ennenkuin Ravenswoodin köyhyys ja rouva Ashtonin varma\nsuuttumus johtuivat hänelle mieleen. Aivan varma on, että tuo tavaton\nlempeys, jota valtiosinetinvartia näin suoraan oli osoittanut, salaa\nyllytti Ravenswoodin ja Lucyn kytevää rakkautta ja viekoitteli heidät\nmolemmat siihen luuloon, että heidän yhtymisensä olisi hänelle erittäin\nmieluinen asia. Sanotaanpa hänen itsensäkin kauan aikaa tämän rakkauden\nonnettoman lopun jälkeen myöntäneen sen seikan todeksi. Hän varoitti\nsilloin kuulijoitansa, etteivät he koskaan sallisi sydämelleen valtaa\njärjen yli, ja vakuutti kipeimmän surun, mikä elämässä oli kohdannut\nhäntä, juuri johtuneen siitä, että hän kerran vähäiseksi hetkeksi oli\nantanut tunteensa päästä voitolle itsekkyydestä. Jos asia oli niin, sai\nhän, sitä ei käy kieltäminen, pitkällisen ja kovan rangaistuksen sangen\nlyhytaikaisesta hairahduksesta.\n\nVähäisen väliajan jälkeen valtiosinetinvartia jatkoi keskustelua.\n\"Kummastellessanne sitä, että näette minun olevan rehellisemmän miehen\nkuin mitä luulitte, hyvä herra Ravenswood, teiltä näyttää kadonneen\nkoko uteliaisuutenne tuon Craigengeltin suhteen; mutta tulipa silloin,\nsamaa asiaa tutkittaessa, teidänkin nimenne puheeksi.\"\n\n\"Se heittiö!\" sanoi Ravenswood. \"Meidän yhteiset toimemme olivat hyvin\nlyhytaikuista lajia, ja hullu olin, kun hänen kanssaan ollenkaan\nrupesin tekemisiin. -- Mitä hän minusta kertoi?\"\n\n\"Sen verran\", vastasi valtiosinetinvartia, \"että hän sillä herätti\nsuuren pelon muutamissa meidän uskollisista, viisaista miehistämme,\njotka ovat halukkaat miestä hutkimaan paljaan epäluulon tai palkattujen\nvakoojain kielimisten nojalla. Kaikenlaisia joutavuuksia teidän\naikomuksestanne muka mennä Ranskan tai tuon pretendentin,\nkruununtavoittelijan palvelukseen, en muista enää kumpaako se oli.\nMutta markiisi A----, joka on teidän parhaita ystäviänne, sekä eräs\ntoinen mies, jota muutamat ihmiset sanovat teidän häijyimmäksi,\nomanvoitonpyyntöisimmäksi vihamieheksenne, eivät kuitenkaan millään\ntavalla ottaneet korviinsa noita puheita.\"\n\n\"Suuressa kiitollisuudenvelassa olen kunnioitettavalle\nystävälleni\", virkkoi Ravenswood, -- \"mutta sittenkin\", hän puristi\nvaltiosinetinvartian kättä, \"olen vielä enemmän kiitollinen\nkunnioitettavalle vihamiehelleni.\"\n\n\"_Inimico amicissimo_ (ystävällisimmälle vihamiehelle)\", sanoi\nvaltiosinetin vartija vastaten kädenpuristukseen. \"Mutta tuo nuori\nherra -- herra Bucklaw -- minä pelkään, tuo nuori herra -- minä kuulin\ntuon heittiön mainitsevan hänen nimeänsä -- on sangen huonon taluttajan\nkäsissä.\"\n\n\"Hänellä on tarpeeksi ikää voidaksensa itse ohjata askeleitaan\",\nvastasi Ravenswood.\n\n\"Tarpeeksi ikää kenties, mutta ei tarpeeksi älyä, jos hän on ottanut\ntämän heittiön uskolliseksi Achateksekseen. Toipa tuo lurjus esiin\nkanteen häntä vastaan -- se on, me olisimme saaneet sen hänen\nvastauksistaan tutkinnossa, ellemme olisi panneet enemmän huomiota\ntodistajan omaan huonoon maineeseen kuin hänen todistuksensa sanoihin.\"\n\n\"Herra Bucklaw\", sanoi Ravenswood, \"on luullakseni kunniallinen mies\neikä suinkaan taivu mihinkään halventavaan, häpeälliseen tekoon.\"\n\n\"Moneen mielettömään tekoon hän sentään saattaisi taipua, sitä ette\ntekään voi kieltää, herra Ravenswood. Kuoleman tapauksen kautta hän on\npian saava kelpo maatilan, jollei jo liene sitä saanut. Vanha rouva\nGirnington -- kunnon akka muuten, vaikka hänen piintynyt häijyytensä\nvaikutti sen, ettei kukaan maailmassa voinut tulla toimeen hänen\nkanssansa -- on luultavasti nyt jo kuollut. Kuusi perinnön osakasta on\nkuollut toinen toisensa perästä kartuttaen hänen rikkauttaan. Minä\ntunnen ne maat hyvin, ne ovat minun maitteni rajalla -- se on mainio\naateliskartano.\"\n\n\"Minä olen iloinen siitä,\" sanoi Ravenswood, \"ja olisin vielä\niloisempi, jos tietäisin, että Bucklaw, hänen onnensa täten muuttuessa,\nsamalla myös muuttaisi seurakumppaninsa ja elämäntapansa. Craigengeltin\nilmestyminen hänen uskottuna ystävänään ei juuri ole hyvä enne hänen\nsiivosta elämästään.\"\n\n\"Craigengelt on pahan ilman lintu, se kyllä on totta\", virkkoi\nvaltiosinetinvartija. \"Hän vain vaakkuu vankihuonetta ja hirsipuuta. --\nMutta minä näen, että Kaleb on jo aivan maltiton, kun emme käy\naamiaiseen käsiksi.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Kotihin jääkää, kuulkaa ukon sana.\n    Miks vieraan lieden ääreen pyritte?\n    Savumme lämpimämp' on heidän tultaan,\n    kotoinen ruoka terveellinen, vaikka\n    on koruton, mut herkut ulkomaiset\n    on myrkylliset, vaikka makeat.\n\n                      _Ranskalainen Portto_.\n\nRavenswood jätti nyt ensi tilaisuuden tarjoutuessa vieraansa antaen\nheidän valmistautua matkaan, jolla ajalla hän itse ryhtyi niihin vähiin\njärjestelyihin, jotka oli suoritettava, ennenkuin hänen sopi päiväksi\ntai pariksi lähteä Wolfs Cragista. Välttämätöntä oli, että hän tästä\nasiasta puhui Kalebin kanssa, ja haettuaan hän löysi tämän uskollisen\npalvelijansa hänen nokisesta, rappeutuneesta komerostaan. Kaleb oli\nkovin iloinen vierasten lähdöstä, ja paraikaa hän laski, miten kauan\ntähteiksi jääneet ruokavarat säästäväisesti käyttäen saattaisivat vielä\nriittää Ravenswoodin herran pöydän tarpeisiin. \"Hän ei ole mikään\nvatsan palvelija, Jumalan kiitos; ja Bucklaw on poissa, joka söisi\nvaikka hevosen satulankin alta. Krassisalatti ja palanen ohrakakkua,\nsiinä on kyllin meidän nuorenherran aamiaiseksi samoin kuin minullekin.\nSitten tulee päivällinen -- eipä ole juuri paljon lihaa jäljellä\nlapaluussa; mutta kyllä sitä sentään kelpaa paistaa -- kyllä sitä\nkelpaa paistaa aivan hyvin.\"\n\nHänen riemulliset laskunsa keskeytyivät, kun Ravenswood astui sisään ja\nvähän hämillään ilmoitti aikovansa ratsastaa valtiosinetinvartian\nseurassa Ravenswoodin linnaan ja jäädä sinne päiväksi tai pariksi.\n\n\"Armollinen Herra taivaassa varjelkoon!\" sanoi vanha palvelija kalveten\nyhtä valkeaksi kuin hänen kädessään ollut pöytäliina.\n\n\"Miksi niin, Kaleb?\" kysyi hänen herransa. \"Miksi armollisen Herran\ntaivaassa pitäisi varjella minua käymästä valtiosinetinvartian luona\nvieraisilla?\"\n\n\"Voi herra!\" päivitteli Kaleb, \"voi herra Edgar! Minä vain olen teidän\npalvelijanne, eikä minun siis kävisi laatuun näin puhua -- mutta minä,\nteidän vanha palvelijanne -- minä olen palvellut sekä teidän isäänne\nettä myös isänisäänne, muistelenpa nähneeni hänenkin isänsä, lordi\nRandalin -- mutta silloin minä olin vain pieni pahanen.\"\n\n\"Ja mitä siitä, Balderston?\" kysyi Ravenswood. \"Mitä kummaa sillä on\ntekemistä sen asian kanssa, että minä kävisin tavallisella\nvieraskäynnillä naapurini luona?\"\n\n\"Voi herra Edgar -- armollinen herra, arvelin sanoa!\" vastasi\nhovimestari, \"tottahan teidän omatuntonnekin sanoo teille, ettei teidän\nisänne pojan sovi seurustella tuonkaltaisten miesten kanssa -- ei siitä\nsuvun kunnia kartu. Vaikka hän olisikin tehnyt sovinnon teidän\nkanssanne ja antaisi teille kaiken omaisuutenne takaisin, niin liika\nkunnia tapahtuisi sittenkin hänen suvulleen tämmöisen avioliiton\nkautta. Ei minun pitäisi kieltää -- sillä tuo nuori neiti on sievä ja\nsuloinen. -- Mutta pitäkää paikkanne ollessanne heidän kanssaan\ntekemisissä -- minä sen joukkion hyvin tunnen -- sitä suuremmassa\narvossa he teitä pitävät.\"\n\n\"Ohoh, Kaleb, menetpä sinä vieläkin kauemmas kuin minä\", sanoi\nRavenswood peittäen jonkinmoisen hämilläolonsa väkinäisellä naurulla.\n\"Nythän tahdot minua vävyksi tuohon perheeseen, vaikka äsken et\ntahtonut sallia minun käydä heillä vieraisilla. -- Mitä se merkitsee?\n-- Ja kalmankalpealta näytät vielä kaiken lisäksi.\"\n\n\"Voi herra, herra\", voivotti Kaleb uudelleen, \"te vain nauraisitte\nminulle, jos sen kertoisin. Mutta Tuomas Runoseppä, jonka kieli ei\nkoskaan pettänyt, lausui ennustuksen teidän suvustanne, joka varmasti\non käyvä toteen, jos te tänäpäivänä menette Ravenswoodin linnaan. --\nVoi, voi, että sen piti toteutua minun aikanani!\"\n\n\"Mutta mitä se sitten on, Kaleb?\" kysyi Ravenswood, joka tahtoi\nviihdyttää palvelijansa pelkoa.\n\nKaleb vastasi, ettei hän koskaan ollut ilmaissut niitä sanoja yhdenkään\nihmiskorvan kuullen; itse oli hän kuullut ne vanhalta papilta, joka oli\nollut lordi Ashtonin isän rippi-isänä siihen aikaan, kun Ravenswoodit\nvielä olivat katolilaisia. \"Mutta monta kertaa\", lisäsi hän, \"olen\nlausunut noita hämäriä sanoja itsekseni, ja voi, poloinen, päiviäni!\nvähänpä arvasin, että ne tänä päivänä kävisivät toteen!\"\n\n\"Lopeta jo voivottelemisesi ja anna minun kuulla tuo riimirenkutus,\njoka on sinulle nostanut päähän tuommoisia tuskia\", käski Ravenswood\nmaltittomasti.\n\nVapisevalla äänellä ja pelosta aivan kalpeana Kaleb nyt päästi suustaan\nseuraavat säkeet:\n\n    \"Viimeinen Ravenswood kun kotiin ratsastaa,\n    kuollutta neitoansa kosimaan,\n    Orhinsa Ahdin virtaan uppoaa,\n    ja päältä maan nimensä katoaa!\"\n\n\"Ahdin virran minä tunnen aivan hyvin\", sanoi Ravenswood. \"Ainakin\nluulen sinun tarkoittavan tuota liejuhiekka-rantaa, joka on tämän\ntornin ja Wolfs-Hopen kylän välillä. Mutta miksi kukaan täysijärkinen\nmies ajaisi siihen oriillansa -- --\"\n\n\"Voi, älkää sitä koskaan tiedustelko sanallakaan, herra -- Jumala\nvarjelkoon meitä tietämästä, mitä tuo ennustus tarkoittaa. -- Mutta\npysykää te vain kotona ja antakaa vierasten yksinään lähteä. Me olemme\njo kyllin tehneet heille; mitä enempää vielä tekisimme, se olisi\npikemmin suvun kunnialle halvennukseksi kuin enennykseksi.\"\n\n\"Kuule, Kaleb\", sanoi Ravenswood. \"Minä kiitän sinua koko sydämestäni\nhyvästä neuvostasi tässä tilaisuudessa. Mutta koska en menekään\nRavenswoodiin morsianta kosimaan, en kuollutta enkä elävääkään, niin\ntoivon, ettei oriinikaan uppoa Ahdin liejuhiekkaan, varsinkin kun olen\nsitä aina kovasti pelännyt sen jälkeen kun rakuunapartio siihen hukkui\nkymmenen vuotta takaperin. Isäni ja minä näimme tästä tornista, miten\nhe ponnistelivat voimiansa päästäksensä nousevaa luodetta pakoon; mutta\nhe hukkuivat siihen paljoa ennen kuin heille ennätettiin apuun.\"\n\n\"Ja hyvin he sen ansaitsivatkin, nuo Etelämaan lurjukset!\" virkkoi\nKaleb. \"Mitä he läksivätkään urkkimaan meidän hiekkarantojamme pitkin\nestäen kunnon ihmisiä tuomasta tilkkasen paloviinaa maahan? Joka kerta\nkun näin heidät siinä puuhassa, teki minun aina mieli laukaista heitä\ntuolla vanhalla kanuunalla, joka on tornin etelävallilla, jollen olisi\npelännyt sen halkeavan.\"\n\nKalebin pää oli nyt aivan täynnä haukkumisia Englannin sotamiehiä ja\ntullipalvelijoita vastaan, niin että hänen isäntänsä sai helposti\ntilaisuuden päästä hänen kynsistään ja mennä vierastensa luokse. Kaikki\noli nyt valmiina matkaan; ja kun yksi valtiosinetinvartian\ntallirengeistä oli satuloinut Ravenswoodinkin hevosen, niin he nousivat\nhevosten selkään tornin pihalla.\n\nKaleb oli suurella työllä ja vaivalla aukaissut linnanportin molemmat\npuoliskot selkosen selälleen ja itse käynyt viereen seisomaan koettaen\nkunnioittavalla, mutta samalla kuitenkin ylpeällä ryhdillään saattaa\nunohduksiin, että hänen laiha, lakastunut ja huononnäköinen persoonansa\nseisoi siinä yksin täydellisen, paroninkartanoon kuuluvien\nporttivahtien, palvelijain ja univormuihin puettujen palkkalaisten\nparven sijasta.\n\nValtiosinetinvartia vastasi Kalebin syvään kumarrukseen ystävällisin\njäähyväissanoin, samalla kumartuen satulasta hovimestarin puoleen ja\nsolahuttaen hänen käteensä juomarahan; sillä semmoisen siihen aikaan\nvieraat lähtiessään aina antoivat sen kartanon palvelijoille, jossa he\nolivat käyneet. Lucy hymyili vanhalle miehelle tavallisella\nsuloudellaan, lausui jäähyväisensä ja antoi lahjansa mitä\nmiellyttävimmällä äänellä ja sulavimmalla kädenliikkeellä. Tämä käytös\naivan epäilemättä olisi taivuttanut ukon sydämen hänen puoleensa,\njollei tuota Tuomas Runoseppää ja herra Ashtonin voittamaa riita-asiaa\nolisi ollut. Mutta asian ollessa nykyisellään olisi Kaleb voinut puhua\nherttuan sanoilla Shakespearen näytelmässä _Miten haluatte_:\n\n    \"Paremmin tekosi mua miellyttäisi,\n    jos toinen mies vain oisi isäsi.\"\n\nRavenswood piti kiinni neiti Ashtonin hevosen suitsista rohkaisten\nLucyn pelokasta mieltä ja taluttaen varovaisesti hänen hevostansa sitä\nkalliopolkua myöten, joka johti kankaalle. Mutta yhtäkkiä yksi\npalvelijoista, jotka seurasivat jälempänä, tuli ilmoittamaan, että\nKaleb huhuili kovalla äänellä pyytäen herraansa takaisin puheilleen.\nRavenswood tunsi, että näyttäisi oudolta, jollei hän noudattaisi tätä\nkutsua, vaikka hän salaa itsekseen kiroili Kalebin ylen rohkeaa\navuliaisuutta. Hänen täytyi siis jättää Lockhardille se mieluisa\nvelvollisuus, jota hän oli ollut täyttämässä, ja palasi takaisin\nportille. Sinne saavuttuansa hän alkoi jokseenkin närkästyneenä kysellä\nsyytä Kalebin huhuilemiseen; mutta kunnon ukko huusi: \"Hst, herra! hst!\nsuokaa minun vain virkkaa sananen, jota ei käynyt sanominen ihmisten\nkuullen. -- Kas tässä\" -- hän pisti äsken saamansa rahat Ravenswoodin\nkäteen -- \"tässä on kolme kultakolikkoa -- kyllähän te tarvitsette\nrahaa matkalla. -- Mutta kuulkaa, hst!\" -- sillä Ravenswood rupesi\nvastustelemaan tätä lahjaa -- \"älkää siitä hiiskuko sanaakaan, katsokaa\nvain, että ensimmäisessä kylässä, jonka läpi kuljette, saatte ne\nsärjetyksi; sillä nämä kolikot ovat upi-uudet, vasta rahapajasta\npäässeet, ja siis hiukan liian helpot tuntea.\"\n\n\"Sinä unohdat, Kaleb\", virkkoi Ravenswood koettaen saada palvelijaansa\nottamaan takaisin rahat ja päästämään irti suitset, \"sinä unohdat, että\nminulla itsellänikin vielä on muutamia kultakolikolta jäljellä. Pidä\nsinä nämä itse, vanha ystäväni. Ja nyt vielä kerran: hyvästi! Minulla\non tarpeeksi rahaa, sen vakuutan. Tiedäthän itsekin, että elantomme\nsinun toimesi kautta on maksanut meille sangen vähän, tuskinpa yhtään\nmitään.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Kaleb; \"nämä käytetään sitten teidän tarpeisiinne\ntoisen kerran. Mutta katsokaa vain onko teillä tarpeeksi. Sillä\npitäähän teidän sukunne kunnian ylläpitämiseksi antaa vähän juomarahaa\npalvelijoille. Ja pitäähän teillä olla jotakin näytettävänä, jos joku\nsanoisi: Herra Ravenswood, panetteko kolikon vetoon? Sitten te voitte\nottaa esille kukkaronne ja vastata: Miksikä en? Mutta pitäkää vaari,\nettette kuitenkaan suostu vedon ehtoihin ja pistätte kukkaron takaisin\ntaas taskuunne, ja -- --\"\n\n\"En tätä kauemmin voi kärsiä, Kaleb -- minun pitää todella jo lähteä.\"\n\n\"Ja te siis kuitenkin lähdette?\" virkkoi Kaleb hellittäen Ravenswoodin\nhevosen suitset kädestään ja muuttaen saarnaavan äänensä tunteelliseksi\nja surulliseksi. \"Ja te siis _kuitenkin_ tahdotte lähteä huolimatta\nsiitä, mitä olen kertonut ennustuksesta ja kuolleesta morsiamesta ja\nAhdin liejuhietikosta? -- No niin! itsepäisen miehen pitää saada seurata\nomaa päätänsä -- se joka hiiteen pyrkii, menköön hiiteen. Mutta pitäkää\nsentään vaari hengestänne, herra, jos menette puistoon metsästämään --\nälkää juoko haltijan lähteestä. -- Hän on mennyt! Hän on jo kapean tien\nalapäässä kiitäen kuin nuoli tytön perässä! -- Pää on tänäpäivänä\nsilvottu poikki Ravenswoodin suvulta aivan kuin minä napsahuttaisin\nsipulin taimen pään poikki!\"\n\nVanha palvelija seisoi kauan aikaa katsellen herransa jälkeen, usein\npyyhkien pois silmiin nousevan sumun voidakseen niin kauan kuin\nmahdollista erottaa Ravenswoodin pulskan vartalon muista ratsumiehistä.\n\"Taas kiinni tytön hevosen suitsista -- aivan kiinni tytön hevosen\nsuitsissa! -- Viisaastipa pyhä profeetta puhui: Tästä teidän myös pitää\nnähdä, että vaimolla oli valta kaikkien miesten yli. -- Ja ilman tätä\ntyttöä meidän häviömme ei olisi tullut perinpohjaiseksi.\"\n\nSydän täynnä tämmöisiä surullisia aavistuksia Kaleb palasi tehtäviinsä\nWolfs Cragiin heti kun hänen huolensa esinettä ei enää voitu erottaa\nmatkajoukosta, joka poistuessaan näytti yhä pienemmältä.\n\nSillä välin matkustajat kulkivat iloisesti tietänsä. Kerran päätöksen\ntehtyään ei Ravenswood ollut niitä miehiä, jotka toimeenpanossa\nepäilevät tai häilyvät. Hän nautti täysin siemauksin sitä iloa, jonka\nneiti Ashtonin seura tuotti hänelle, ja hänen harras, kohtelias\nkeskustelunsa Lucyn kanssa oli niin leikillistä kuin hänen\nmielenlaatunsa ja sukunsa tila suinkin sietivät. Valtiosinetinvartiaa\nsuuresti ihmetytti, kuinka syvämielisesti nuori Ravenswood puhui ja\nkuinka tavattoman paljon hän oli hyötynyt tieteellisistä\nharjoituksistansa. Valtionsinetinvartian virka- ja seurustelutapa\nvaikuttivat sen, että hän oli sangen taitava tuomari tämmöisissä\nasioissa; ja hän osasi myös pitää suuressa arvossa erästä nuorenherran\navua, jota hän itse oli peräti vailla -- nimittäin Ravenswoodin\npirteää, neuvokasta uljuutta, joka ei näyttänyt tietävän mistään\npelosta tai epäilyksestä. Sydämessään valtiosinetinvartia iloitsi\nsiitä, että hän oli saanut näin pelättävän vastustajan lepytetyksi, ja\nsamalla hän myös pelon sekaisella mielihyvällä ajatteli, mitä mainioita\ntöitä tämä nuorukainen saattaisi saada toimeen, kun vain hovisuosion\ntuuli kerran paisuttaisi hänen purjeitansa.\n\n\"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa\", arveli hän, sillä hänen\nmieleensä kohosi aina Ashtonin rouvan haamu vastustamaan tätä hänessä\nnyt vallitsevaa ajatusta. \"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa Lucyn\nnaimisliitosta kuin että sangen vaarallinen riita tulee hyvällä\nsovitetuksi ja että me saamme jalomielisen, uljaan, hyvälahjaisen ja\nkorkeasukuisen vävyn? -- Että me saamme vävyn, joka varmaan on kohoava\nkorkealle heti kun tuuli kääntyy hänen puoleensa, vävyn, jonka voima\njuuri on siinä, mikä meissä on heikkoa, nimittäin vanhassa sukujohdossa\nja miekkamiehen luonteessa? -- Eihän toki järkevä vaimo panisikaan\nvastaan -- mutta, voi!\" -- Hänen todistelemisensa keskeytyi tähän, kun\nhän muisti, ettei Ashtonin rouva aina ollut järkevä sillä tavalla kuin\nhän sen sanan ymmärsi. -- \"Jos hän pitäisi jotakuta Mersestä kotoisin\nolevaa raakaa maajunkkaria parempana kuin tätä uljasta nuorta herraa\nja sitä hänen mukanaan seuraavaa etua, että saamme huokeilla\nsovittajaisilla Ravenswoodin kartanon omistuksen itsellemme\nvahvistetuksi -- niin se todella olisi hupakon teko!\"\n\nNäin mietiskeli vanha valtiomies, kunnes he joutuivat lordi\nBittlebrainin kartanoon, missä he ennen tehdyn sopimuksen mukaan\naikoivat syödä päivällisensä ja vähän levähtää, ennenkuin iltapuolella\njatkoivat matkaansa.\n\nHeidät otettiin ylenpalttisen vieraanvaraisesti vastaan, ja\nkorkeasukuinen isäntäväki osoitti varsinkin aivan erinomaista\nkohteliaisuutta Ravenswoodin nuorelle herralle. Seikka näet oli se,\nettä lordi Bittlebrain oli hankkinut itselleen lordi-arvonsa\nsuurimmaksi osaksi jollakin taidon verukkeella, viisaanmiehen\nmaineellaan, jonka todellisena perustuksena oli vain sangen tavallinen,\narkipäiväinen puhelemisentaito ja ajanmuutosten tarkka vaarinottaminen,\nsekä lopuksi sillä kyvyllään, että hän osasi niille, jotka parhaiten\npalkitsivat, tehdä pieniä valtiollisia palveluksia. Hän ja hänen\nrouvansa eivät kuitenkaan olleet täydellisesti perehtyneet uuteen\narvoonsa, sillä aika ei vielä ollut totuttanut heitä siihen; siitä\nsyystä he olivat sangen halukkaat seurustelemaan veljien ja vertaisten\ntavalla semmoisten kanssa, jotka olivat syntymästään saakka kotiutuneet\ntuohon korkeaan ilmapiiriin, mihin heidät vasta oli alemmasta paikasta\nkorotettu. Ja heidän erinomainen kohteliaisuutensa Ravenswoodille taas,\nniinkuin luonnollista, korotti hänen arvoansa valtiosinetinvartiankin\nsilmissä. Sillä vaikka herra Ashton täydellä syyllä halveksi lordi\nBittlebrainin taitoa ylimalkaan, niin hän kuitenkin piti häntä\nerinomaisen terävä-älyisenä miehenä kaikissa semmoisissa asioissa,\njotka koskivat hänen omaa etuansa.\n\n\"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt\", ajatteli hän itsekseen;\n\"ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella\nleipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin\nkerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä\nvinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa\nja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin\ntarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä\nmustapintaiset otsansa toiselle torille.\"\n\nKestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi\nmatkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen\njälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki\npalvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista\njuotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.\n\nPimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka\npitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin\nvartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat\nyötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa\npoikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän\nkumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin\nsamantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän\nvaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen\nsaakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä\nhyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä,\nkun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä\nja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän\nmuisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan\nsilmänsä taakse, näkyi silloin \"mustana kuin murhevaate.\" Samainen\netuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat\nkauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa,\ntoiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin\nja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan\npalvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon\nulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat\ntotutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan\nheräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran\nmuodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi\njoutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon\nympäröimänä.\n\nValtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä\nystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa\nluonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran\nmuodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään\nkumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin\nkasvoilla ilmenevät tunteet.\n\nKaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta\nhopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan\nsaliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon\nnykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien\nsijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean\nhuoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta\nlakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös\nkaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla\nsekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu\ntammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat\npaisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja\nmuotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä\nsota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä\nennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja\nMarian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin,\nkahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä\nvaltiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä,\njuonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine\nnauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka\noli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut\najettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet,\näkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan.\nSanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut\nsanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin\nluonnetta. \"Ja siksikö\" ajatteli Ravenswood, \"minun esi-isieni kuvat\nrevittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset\nlinnunpelättimet saisivat sijaa!\" -- Hän katsoi niihin jälleen, ja\nhänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut\nyhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin\nennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä\nvielä pari kolme hollantilaista _drôleries_, jolla nimellä siihen\naikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä\nmyöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä\nkokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja\nrouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä\nkaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä,\nylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan\nosannut -- lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen\nveitikkamaisuus viekoitellut häntä -- saada herran muotoon sitä\npeloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että\nisännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi\nkatsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin\nvaltikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli\nakkavallan alla. -- Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla\nmatoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa\nkamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden\nkirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko\nhuoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.\n\n\"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?\" kysyi herra\nAshton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.\n\nMutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä\ntoimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia,\nettä hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun\nyllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että\nillallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä\nmietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen\npehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi\nulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis\nkeskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta\nkuin vain hänen vallassaan oli.\n\n\"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä\nparannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun\nvastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä\nhuonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun\nilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni\ntyöhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli\nhankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä\nnurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli\nminun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka.\"\n\n\"Minullakin on nuori hupakko\", virkkoi valtiosinetinvartia, joka\nmielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, \"joka on melkein\nsamantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun\npääsee metsään. -- Kummapa, kun ei häntä nyt näy. -- Lockhard, --\nlähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. -- Hän mahtaa olla,\nniinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni -- se tyttö hetukka,\nherra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo.\"\n\nMutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se\nolikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.\n\n\"Meidän täytyi\", sanoi hän, \"jättää tähän huoneeseen muutamia\nrautahaarniskoita ja muotokuvia -- saisinko kysyä, mihinkä ne on\npantu?\"\n\n\"Niin\", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, \"kartano\nkorjattiin meidän poissa-ollessamme -- _cedant arma togae_ (aseet\njättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause,\nniinkuin tiedätte. -- Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä,\nliiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. -- Minä toivon -- minä\nuskon niiden olevan hyvässä korjuussa -- minä tiedän varmaan antaneeni\nsellaisen käskyn -- saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat\nlöytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja\nottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne\nsattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?\"\n\nNuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret\nristissä rinnalla huoneen katselemista.\n\nHenrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään\nja juoksi isänsä luokse.\n\n\"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä,\nettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka\nRobert Wilson on tuonut Gallowaystä.\"\n\n\"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne\ntulemaan.\"\n\n\"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy\", vastasi poika. \"Mutta annas kun\näiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!\"\n\n\"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka\", torui isä. \"Missä on\nmaisteri?\"\n\n\"Mennyt häihin Dunbariin -- toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta\npäivällisekseen\"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista\nlaulua:\n\n    \"Dunbarissapa hakkelusta sai --\n          vallera, valleralla!\n    Parempaa on ja pahempaakin kai --\n          vallera, valleralla!\"\n\n\"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle\nhänen hyvästä huolenpidostaan\", sanoi herra Ashton. \"Ja virkapas,\nHenrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?\"\n\n\"Norman ja Robert Wilson -- paitsi itseäni.\"\n\n\"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi --\ntodella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. -- Ethän sinä,\nveikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka\nrajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja -- --\"\n\n\"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni\", tokaisi nuori huimapää aivan\npelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, \"Norman on ampunut\nhirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli\nvain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä\nlordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen\nsarvissa -- kuulkaa mitä Lucy sanoo -- oli muka kymmenen haarukkaa --\nonko se totta?\"\n\n\"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän.\nMutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle\nkaikki sellaiset asiat. -- Mene, Henrik, kysy häneltä -- hän on\nRavenswoodin nuoriherra.\"\n\nNäin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja\nRavenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin,\nkatsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen\nluoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen\nrohkeudella ja sanoi: \"Kuulkaa, herra -- kertokaapas minulle!\"\n\nMutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään\nhänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja\ntuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli\nhänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan\nvilkkauden.\n\n\"Tule tänne, pikku mies\", sanoi Ravenswood, \"niin kerron sinulle kaikki\nmitä hirvenajosta tiedän.\"\n\n\"Mene herran luo, Henrik\", käski isä, \"ethän ole ennen ollut noin\njörö.\"\n\nMutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään.\nPäinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi,\nhiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut,\nisänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood\nkatsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja\ntämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen\npäänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään\npuhuivat.\n\n\"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?\"\nkysyi valtiosinetinvartia.\n\n\"Minä pelkään\", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.\n\n\"Mitä sinä pelkäät, pöllö?\" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä\nkaulukseen. \"Mitä kummia sinä pelkäät?\"\n\n\"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?\" kysyi\npoika puolestaan kuiskaavalla äänellä.\n\n\"Minkä kuvan, sinä hupsu?\" sanoi isä. \"Tähän asti olen luullut sinua\nvain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää\npöllö.\"\n\n\"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja\nhän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan\nkehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä\npyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu\nniinkuin tällä herralla -- eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä\nniinkuin kuvassa -- ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä\nkaulus niinkuin tällä -- ja\" --\n\n\"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen,\npoika-hupakko?\" kysyi valtiosinetinvartia.\n\n\"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä\nkartanosta\", sanoi poika, \"ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä\ntakanaan valepuvussa -- ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä:\n_Minä odotan aikaani_ -- ja jos hän surmaa teidät takkakivelle,\nniinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä\nvielä ovat näkyvissä?\"\n\n\"Hss, joutavaa lörpötystä!\" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo\nhäijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. --\n\"Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on\npöydässä.\"\n\nJa samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen\ntoisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen,\nneitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat\nvarjostivat, -- hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu\nratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin\n-- hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus -- ne\nhaihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli,\nkaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat\npainostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin\nviattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä\npujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä,\nei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei\nvaltiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa\nkasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku\nmaan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat\nkuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa\noleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n    Ma kyllä väärin teen,\n    ja pelkäänpä, ett' isän valitus\n    taivaasta rangaistusta langettaa\n    tään lapsen epäkuuliaisen päähän.\n    Mut järki sanoo myös, ei isätkään\n    saa liian tiukoin ohjin pidätellä\n    lastensa rakkautta, estäen\n    Jumalan luomaa pyhää tunnetta.\n\n             _Sialta on helmi kadonnut_.\n\nVieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen\nylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin\nsitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui\nkenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias\npäästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä\nmuistelevinansa Balderstonin \"vanhan-pojan ateriaa\", niin hänen sanansa\nkuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan\nylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.\n\n\"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä\", sanoi hän, \"mutta minä olen\nkasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni\nminä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin\nkauravelleihini ja lampaanlapaan.\"\n\nTämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: \"Erilaiset\nsäädyt -- erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa\", paransi hän\npuheensa, \"vaativat myös erilaista taloudenpitoa.\"\n\nTämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta,\neikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten\nsijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja\nHenrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli\njulman ritarin Malisius Ravenswoodin, \"Kostajan\" perillisen ja elävän\nkuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli\ntämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä\nsekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras\npyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että\nmyös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt\nlähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut\nkäynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja\nkohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen\ntämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.\n\nKäyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia\nopastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän\nkävelynsä ei näyttänyt _tête-à-tête_'ltä (kahdenkesken ololta);\nmutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia\npieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois\nsiitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka\nkäynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis\npiipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä\ntakaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan\nmetsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän\nmatkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle\njuoksi pitkät matkat edeltä.\n\nRavenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei\nkuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän\nsurkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen\nhyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti\nAshton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä\nhetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia\nsanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy\nniitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin\nmoittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä\nsanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään\nmelkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin\nLucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä\nRavenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa\noli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden\nsanoja herra William Ashtonin tyttärelle.\n\nHe lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa\nparemmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä,\nvaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko\nistui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä\nsyksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten\näänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä\nkohti. \"Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton\", sanoi Liisa;\n\"mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne.\"\n\n\"Ja miksi niin luulet, Liisa?\" virkkoi Lucy; \"tai kuinka voit sen niin\nvarmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?\"\n\n\"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat\nsokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen\naikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän\nkorviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät\novat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin.\"\n\n\"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän\",\nvirkkoi Lucy. \"Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?\"\n\n\"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen --\njalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan.\nMutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja --\njos niin eriskummallisen asian saisin päähäni -- niin sanoisin sitä\njonkun Ravenswoodin astunnaksi.\"\n\n\"Sinulla tosiaan\", sanoi Ravenswood, \"on niin tarkka korva, että\ntöintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. --\nMinä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra -- entisen isäntäsi\npoika.\"\n\n\"Tekö!\" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, -- \"tekö olette\nRavenswoodin nuoriherra -- täällä -- tässä paikassa ja tämän tytön\nseurassa? -- En voi uskoa sitä. -- Antakaa minun vanhan käteni koetella\nteidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole\npettäneet.\"\n\nRavenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan\nvapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.\n\n\"Niin on todella!\" päätti Liisa. \"Nämä ovat Ravenswoodin kasvot yhtä\nhyvin kuin se ääni, jonka kuulen, on Ravenswoodin -- Ravenswoodien\nylpeät, kauniit kasvonpiirteet ja rohkea, käskevä ääni. -- Mutta mitä\nte täällä teette, Ravenswoodin nuoriherra? -- Mitä teette täällä\nvihamiehenne tiluksilla ja hänen lapsensa seurassa?\"\n\nLiisan posket tulistuivat, kun hän näin lausui, samoinkuin luultavasti\nkeskiajalla olisivat tulistuneet jonkun vanhan vasallin posket, jonka\nläsnäollessa hänen nuori läänitysherransa olisi osoittanut esi-isäin\nhengestä turmeltumisen merkkejä.\n\n\"Herra Ravenswood\", selitti Lucy, joka paheksui tämän tutkinnon\nmoittivaa luonnetta ja siis halusi lyhentää sitä, \"herra Ravenswood on\ntullut vieraisille isäni luokse.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi vanha vaimo kummastuneella äänellä.\n\n\"Minä tiesin\", jatkoi Lucy, \"että hänestä olisi hauska, jos veisin\nhänet teidän mökkiänne katsomaan.\"\n\n\"Missä, totta puhuen, Liisa\", lisäsi Ravenswood, \"toivoin saavani\nystävällisempää kohtelua.\"\n\n\"Se on oikein ihme!\" mutisi vanha vaimo itsekseen. \"Mutta Herran tiet\neivät ole samat kuin meidän tiemme, ja hänen tuomionsa tulevat\ntäytetyiksi keinoilla, joita emme me likimaillekaan ylety käsittämään.\n-- Kuulkaa, nuoriherra\", lausui hän sitten, \"teidän esi-isänne olivat\nleppymättömät vihassa, mutta kuitenkin kunnialliset; he eivät pyytäneet\nvihamiehiänsä turmioon teeskennellyn ystävyyden peitteen alla. -- Mitä\nteillä on tekemistä Lucy Ashtonin kanssa? -- Miksi teidän jälkenne\nkäyvät samaa polkua kuin hänen? -- Miksi teidän äänenne kajahtaa\nyhtaikaa ja sopusoinnussa herra William Ashtonin tyttären äänen kanssa?\n-- Nuori mies, se, joka tahtoo kostaa kunniattomilla keinoilla -- --\"\n\n\"Vaiti, vaimo!\" tiuskaisi Ravenswood vihaisesti. \"Perkelekö sun kielesi\npanee liikkeelle? -- Kuule sanojani, että tällä nuorella neidolla ei\nkoko maan päällä ole ainoatakaan ystävää, joka mieluummin antautuisi\nvaaralle alttiiksi varjellaksensa häntä väkivallasta tai loukkauksia\nvastaan!\"\n\n\"Ja jos niin on laita\", virkkoi vanha vaimo muuttuneella, surullisella\näänellä, \"niin sitten Jumala teitä molempia auttakoon!\"\n\n\"Aamen! Liisa\", sanoi Lucy, joka ei ollut käsittänyt sokean vaimon\nsanojen tarkoitusta, \"ja antakoon sinulle järkeä ja iloisemman mielen.\nSillä jos edelleen, sen sijaan että sinun pitäisi lausua ystäväsi\ntervetulleiksi, pidät tämmöisiä puheita, niin hekin saattavat ruveta\najattelemaan sinusta samaa kuin muut ihmiset.\"\n\n\"Ja mitä sitten muut ihmiset ajattelevat?\" kysyi Ravenswood, jonka\nmielestä vanhan vaimon puhe tuntui myös sekavalta.\n\n\"He ajattelevat\", kuiskasi Henrik Ashton, joka juuri oli saapunut\npaikalle, Ravenswoodin korvaan, \"että Liisa on noita-akka, joka olisi\npoltettava silloin, kun muutkin noita-akat Haddingtonissa poltettiin.\"\n\n\"Mitä te sanotte?\" sanoi Liisa kääntyen pojan puoleen, sokeat kasvot\naivan punaisina vihastuksesta; \"että muka minä olen noita-akka, joka\nolisi ollut poltettava niiden turvattomien raukkojen kanssa, jotka\nHaddingtonissa murhattiin?\"\n\n\"Näettekö nyt\", kuiskasi Henrik jälleen, \"ja minä kuiskasin kuitenkin\nvienommalla äänellä kuin kyntörastas ruikuttaa!\"\n\n\"Jos koronkiskuri ja sortaja ja köyhän miehen kasvojen polkija ja\nvanhojen rajapyykkien siirtäjä ja vanhojen sukujen hävittäjä pantaisiin\nsamalle roviolle minun kanssani, niin sittenpä sanoisin: pistäkää tuli\nalle, Jumalan nimeen!\"\n\n\"Tämä on hirmuista!\" virkkoi Lucy. \"En ole koskaan nähnyt tätä\nturvatonta vaimo-parkaa tämmöisessä tilassa. Mutta ikänsä ja\nköyhyytensä vuoksi ei häntä sovi moittia. -- Tule, Henrik, lähdetään\nnyt -- hän tahtoo puhua herra Ravenswoodin kanssa kahden kesken. Me\nmenemme kotiin päin ja levähdämme vähän 'Haltijan lähteen äärellä',\nlisäsi hän Ravenswoodiin kääntyen.\"\n\n\"Ja, Liisa\", virkkoi poika, \"jos tunnet jonkun jäniksen, joka juoksee\nmetsäkaurislaumojen läpi ja saa ne ennen aikaansa poikimaan, niin voit\nsanoa sille terveiseni ja ilmoittaa, että jos Normanilla ei ole\nvalmista hopealuotia häntä varten, niin minä lainaan yhden takkini\nnapeista siihen tarpeeseen.\"\n\nLiisa ei vastannut mitään niin kauan kuin sisar ja veli olivat niin\nlähellä, että he olisivat kuulleet. Sitten hän sanoi Ravenswoodille:\n\"Vai tekin suutuitte minuun rakkauteni vuoksi? -- Ei kumma, että se\nloukkasi vieraita -- mutta tekin olette suutuksissa!\"\n\n\"En ole suutuksissa, Liisa\", vastasi Ravenswood, \"minä vain\nkummastelen, että sinä, jonka terävää älyä olen niin usein kuullut\nkehuttavan, lausuit ilmi näin loukkaavia ja perättömiä oletuksia.\"\n\n\"Loukkaaviako?\" virkkoi Liisa. -- \"Niin, ainahan totuus on loukkaava --\nmutta perättömiä ne eivät suinkaan ole.\"\n\n\"Ja minä sanon sinulle, vaimo, ne ovat perättömiä\", vastasi Ravenswood.\n\n\"Sitten maailma on muuttanut tapansa ja Ravenswoodit perityn luonteensa\nja vanhan Liisan äly on vielä sokeampi hänen silmiään. Milloinka joku\nRavenswood on käynyt vihamiehensä talossa muussa kuin koston tuumissa?\n-- Ja tänne te olette tullut, Edgar Ravenswood, joko turmiollisissa\ntuumissa tai vielä turmiollisemmissa rakkauden hankkeissa.\"\n\n\"Ei kumpaisissakaan\", vakuutti Ravenswood, \"siitä annan kunnian-sa\n-- -- tarkoitan, sen vakuutan.\"\n\nLiisa ei voinut nähdä, miten Ravenswoodin poski punastui, mutta hän\nhuomasi, että nuoriherra oli kahden vaiheella ja peruutti lujemman\nvakuutuksen, jonka hän ensin oli ollut liittämäisillään kieltoonsa.\n\n\"Näin siis on asian laita\", lausui Liisa, \"ja senpätähden tyttö\nlupasikin odottaa Haltijan lähteen äärellä! Usein on sitä paikkaa\nväitetty ravenswoodilaisille turmiolliseksi paikaksi -- usein on niin\nollutkin -- mutta tuo vanha sananparsi ei ole koskaan ollut niin tosi\nkuin tänä päivänä.\"\n\n\"Sinä teet minut hulluksi, Liisa\", sanoi Ravenswood. \"Sinä olet vielä\nhupsumpi ja taikauskoisempi kuin Balderston-ukko. Oletko sinä niin\nhuono kristitty, että luulet minun nyt aikovan nostaa sodan Ashtonin\nsukua vastaan, niinkuin muinaisina verisinä aikoina oli tapana? Vai\nluuletko minua semmoiseksi narriksi, etten voi kävellä nuoren neidon\nkanssa häneen heti silmittömästi rakastumatta?\"\n\n\"Ajatukseni\", vastasi Liisa, \"ovat minun ajatuksiani. Ja jos\nruumiillinen näköni ei voikaan nähdä ympärilläni olevia esineitä, niin\nnäänpä sentään kenties sitä selvemmin tulevia tapahtumia. Oletteko\ntullut ajatelleeksi, että teidän pitäisi saman pöydän ääressä, joka\nennen oli teidän isänne oma, istua alimmaisena, nykyisen ylpeän isännän\nsukulaisena ja seuralaisena? -- Että teidän tulisi elää hänen\narmoillaan -- seurata häntä kaikkialla kavaluuden ja juonittelun\nsyrjäpoluilla, joilla hän paremmin kuin kukaan muu osaa teitä opastaa?\n-- että te saisitte luut kaluttavaksi hänen saaliistaan, sitten\nkun hän ensin on itse syönyt lihat? -- Voitteko aina puhua niinkuin\nherra Ashton puhuu, ajatella niinkuin hän ajattelee, antaa\nvaltiopäivä-äänenne niinkuin hän antaa, ja voitteko nimittää isänne\nmurhaajaa rakkaaksi apeksenne ja kunnioitettavaksi suojelusherraksenne?\nRavenswoodin nuoriherra, minä olen teidän sukunne vanhin palvelija ja\nminä näkisin mieluummin teidät arkkuun laskettuna ja haudattuna!\"\n\nMyrsky, joka nyt nousi Ravenswoodin mielessä, oli sanomattoman suuri.\nLiisa oli koskettanut tuntohermoa, jonka nuoriherra suurella vaivalla\noli hetkeksi saanut turtumaan. Ravenswood astui kiireisin askelin\nedestakaisin pienessä puutarhassa ja huusi: \"Vaimo! Sinä olet jo haudan\npartaalla ja kuitenkin tohdit kehoittaa herrasi poikaa verityöhön ja\nkostoon?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" lausui Liisa juhlallisesti. \"Ja sentähden juuri\nsoisin, että te lähtisitte pois tästä onnettomasta maan-äärestä, missä\nteidän rakkautenne yhtä paljon kuin teidän vihannekin uhkaa tuottaa\nvälttämätöntä turmiota, ainakin häväistystä sekä teille että myös\nmuille. Minä tahtoisin, jos tässä kuivettuneessa kädessä vain olisi\nsiihen voimaa, varjella Ashtoneja teiltä ja teitä Ashtoneilta, ja\nkumpaisiakin heidän omilta himoiltaan. Teillä ei saa olla mitään -- ei\nyhtään mitään tekemistä heidän kanssaan. Lähtekää pois heidän\nläheisyydestään; ja jos Jumala onkin päättänyt iskeä kostonsa sortajan\nsukuun, niin älkää olko välikappaleena.\"\n\n\"Minä tahdon miettiä sanojasi, Liisa\", virkkoi Ravenswood\nrauhallisemmin. \"Minä uskon, että tarkoituksesi on uskollinen ja\nrehellinen, mutta sinä käytät kuitenkin ylenmäärin vanhalle\npalvelijalle tulevaa puhumisen vapautta. Mutta nyt, jää hyvästi! Ja jos\nJumala minut joskus parempiin varoihin saattaa, niin kyllä muistan\nlaittaa elämäsi hiukan mukavammaksi.\"\n\nNäin sanoen hän pisti kultarahan eukon käteen; mutta Liisa ei tahtonut\nottaa sitä vastaan; ja Ravenswoodin yrittäessä väkisin antaa sitä, raha\nputosikin maahan.\n\n\"Antakaa sen hetken aikaa olla maassa\", sanoi Liisa, kun Ravenswood\nkumartui sitä nostamaan. \"Ja uskokaa minua, tämä kultaraha on\nvertauskuva hänestä, jota te rakastatte. Hänkin on yhtä kallisarvoinen,\nsen myönnän; mutta saadaksenne hänet teidän täytyisi alentaa itseänne\nmaan tasalle. Mitä minuun tulee, niin on minulla sangen vähän tekemistä\nkullan ja maallisten halujen kanssa. Ja paras sanoma, jota minä\ntoivoisin, olisi se, että Edgar Ravenswood on sadan penikulman päässä\nesi-isiensä maalta eikä koskaan enää aio palata tänne.\"\n\n\"Liisa\", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus\njohtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea\nvaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta,\n\"äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä\net ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista\nvarjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka\nsiis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan\nminua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista\ntunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on\nkeskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa -- kun ne\novat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä\nminua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla\nitsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä\nsurullisia muistoja minulle.\"\n\nLiisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen\nsyviin mietteihin. \"Minä tahdon sanoa teille totuuden\", sanoi hän\nviimein kohottaen päätänsä, \"minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni,\nolkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. -- Lucy Ashton\nrakastaa teitä, Ravenswoodin herra!\"\n\n\"Mahdotonta\", väitti Ravenswood.\n\n\"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt\", vastasi sokea vaimo.\n\"Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän\nmuistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun\ntottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen --\njos todella olette kunnian mies ja isänne poika -- te tämän syyn vuoksi\npakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin\nlamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte\ntäällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin,\nvälttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä\nilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään\nolisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen\nminulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra -- te olette\nkuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin\nkatoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin\nolette petturi -- ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä\ntähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu.\"\n\nNäin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli\nmökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien\najatustensa valtaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Kodissaan syrjäisessä suloisempi\n    hän on kuin Kreikan puroin najadit,\n    tai neito Vellamon, jok' yksin istuu\n    rannalla meren.\n\n                          _Wordsworth_.\n\nRavenswoodin mietteet olivat sangen sekavat. Hän näki nyt äkkiä\njoutuneensa siihen pulaan, jota hän jo jonkun aikaa oli pelännyt.\nSeurusteleminen Lucyn kanssa oli tosin tuntunut hänestä viehättävältä,\nmelkeinpä lumoavalta; mutta sittenkään ei hän ollut koskaan saanut\nkokonaan voitetuksi sisällistä vastahakoisuuttaan naida isänsä\nvihamiehen tytär. Eikä Ravenswood vielä silloinkaan voinut taivuttaa\nmieltään pitämään näiden molempien sukujen välistä liittoa\nmahdollisena, kun hän oli jo antanut anteeksi sen pahan, minkä herra\nAshton oli tehnyt hänen isällensä, ja kun hän alkoi tuntea\nkiitollisuutta valtiosinetinvartiaa kohtaan siitä ystävällisyydestä,\njota tämä oli ollut hänelle osoittavinaan. Mutta nuoriherra tunsi\nsydämessään Liisan sanojen olevan täyttä totta ja että hänen nyt piti\nkunniansa vuoksi joko heti lähteä Ravenswoodin kartanosta tai kosia\nLucy Ashtonia vaimokseen. Ja olipa mahdollista, että Lucyn rikas,\nmahtava isä kuultuansa tämän kosinnan hylkäisi ja epäisi sen --\nrukkasten saanti Ravenswoodin kosiessa Ashtonin tytärtä olisi ollut\nliian suuri häväistys. \"Minä suon Lucylle kaikkea hyvää\", lausui\nRavenswood itsekseen, \"ja hänen tähtensä olen valmis antamaan anteeksi\nkaiken sen pahan, minkä hänen isänsä on tehnyt suvulleni. Mutta en\ntahdo koskaan -- koskaan enää nähdä häntä!\"\n\nTämän päätöksen hän teki katkeralla sydämen tuskalla tultuansa\ntienhaaraan, josta toinen polku kulki Haltijan lähteelle, missä hän\ntiesi Lucyn odottavan häntä, toinen pitempää mutkatietä kartanolle.\nRavenswood seisahtui hetkiseksi, ennenkuin hän poikkesi jälkimmäiselle\npolulle; hän mietiskeli millä tavalla hänen piti selittää tätä\nkummalliselta näyttävää käytöstään. Hän oli juuri mutissut itsekseen:\n\"Äkillisiä sanomia Edinburghista -- mikä tekosyy hyvänsä -- kun vain en\nenää viivy täällä\", -- samassa nuori Henrik tuli juosten hänen luokseen\nja sanoi aivan hengästyksissään: \"Herra Ravenswood, herra Ravenswood,\nteidän pitää saattaa Lucy takaisin kartanolle, minä en jouda. Norman\nodottaa minua, ja minä saan seurata häntä ympäri koko metsän enkä\ntahtoisi jäädä pois, vaikka saisin kultakolikon. Ja Lucya peloittaa\npalata yksin kotiin, vaikka kaikki metsähärät nyt jo ovat kuoliaaksi\nammutut, ja sentähden teidän pitää nyt heti mennä Lucyn luokse.\"\n\nKun vaa'an lautaset ovat aivan tasapainossa, niin höyhenkin saa toisen\nniistä painumaan. \"Ei käy laatuun\", tuumi itsekseen Ravenswood, \"että\njättäisin tämän nuoren neidon yksikseen metsään. Ja mitä haittaa siitä\nonkaan, jos näen hänen vielä yhden kerran sen jälkeen kun niin monta\nkertaa olemme yhdessä seurustelleet. -- Paitsi sitä vaatiikin\nkohteliaisuus, että ilmoitan hänelle aikomukseni lähteä täältä.\"\n\nNäin rauhoitettuaan mieltänsä sillä, että tämä neuvo muka oli viisas,\njopa aivan välttämätön, hän poikkesi sille polulle, joka vei hänet\nturmiota tuottavalle lähteelle. Henrik, samassa kun hän oli nähnyt\nRavenswoodin kääntyvän sinne päin, katosi kuin salama toiseen suuntaan,\nseurataksensa metsänvartiaa tuolle retkelle, joka heille molemmille oli\nniin hupaisa. Mutta Ravenswood, tarkemmin tutkimatta käytöksensä\nsopivaisuutta, astui kiireisin askelin lähteelle, jonka ääressä hän\ntapasi Lucyn yksinään raunioilla istumassa.\n\nHän istui eräällä kivellä, joka kuului lähteen entiseen, hajonneeseen\nkattorakennukseen, ja näytti katselevan, kuinka vesi iloisena,\nkimaltelevana kuplien kumpuili esiin sen kaarevan, pimeän holvin alta,\njonka rakkaus -- tai kenties katumus -- oli sen suojaksi rakentanut.\nLucy Ashtonin näin istuessa ruutuiseen viittaansa kääriytyneenä, pitkät\nkiharat osaksi nauhoistaan irtaantuneina ja hopeanvalkoiselle kaulalle\nvaluneina, olisi taikauskoinen voinut luulla häntä murhatuksi lähteen\nhaltija-neidoksi. Mutta Ravenswood ei nähnyt hänessä mitään muuta kuin\nerinomaisen kauniin neidon; ja tämä neito hänen silmissään näytti\nvieläkin kauniimmalta kuin ennen -- kuinka muuten olisi voinutkaan olla\n-- nyt kun hän tiesi, että hän oli kiinnittänyt häneen rakkautensa.\nLucya katsellessaan Ravenswood tunsi päätöksensä sulavan kuin vahan\npäivänpaisteessa, ja hän kiirehti sentähden esille piilopaikastaan\nläheisestä viidakosta. Lucy tervehti, mutta ei noussut siltä kiveltä,\njolla hän istui.\n\n\"Hulivili-veikkoni\", virkkoi neiti Ashton, \"on jättänyt minut, mutta\nminä luulen hänen palaavan muutamien minuuttien kuluttua. Sillä vaikka\nhyväksi onneksi mikä asia hyvänsä huvittaa häntä aina hetken, ei mikään\nsentään voi huvittaa häntä kauemmin kuin lyhyen hetken.\"\n\nRavenswood ei hennonut ilmoittaa Lucylle, että veli oli lähtenyt\nkaukaiselle retkelle, jolta hän ei niinkään pian palaisi takaisin. Hän\nistuutui nurmelle vähän matkan päähän neiti Ashtonista, ja molemmat\nolivat tuokion ääneti.\n\n\"Minulle tämä paikka on hyvin mieluinen,\" sanoi Lucy vihdoin, ikäänkuin\nvaitiolo olisi tuntunut hänestä tukalalta. \"Tämän kirkkaan lähteen\nsolina ja puiden suhina ja raunioitten välissä tiheästi kasvavat ruohot\nsekä metsäkukkaset, ne kaikki ovat kuin runoelma. Muistanpa sitä paitsi\nkuulleenikin, että tästä paikasta on olemassa vanha tarina, josta minä\nniin paljon pidän.\"\n\n\"Tämän paikan\", vastasi Ravenswood, \"sanotaan tuottavan turmiota minun\nsuvulleni. Ja on minulla itsellänikin hiukan syytä niin sanoa, sillä\ntässä paikassa ensi kerran näin neiti Ashtonin -- ja tässä paikassa\nminun myös täytyy sanoa hänelle jäähyväiset ikipäiviksi.\"\n\nVeret, jotka tämän puheen alkupuoli oli ajanut Lucyn poskipäihin,\nkatosivat taas heti, niin pian kuin hän kuuli sen loppupuolen.\n\n\"Jäähyväiset meille, herra Ravenswood!\" huudahti hän. \"Mitä on\ntapahtunut, koska teidän on pakko kiirehtiä pois? Kyllä tiedän, että\nLiisa vihaa isääni -- ei pidä isästäni, aioin sanoa -- enkä oikein\nkäsittänytkään hänen mieltään tänä päivänä, hän oli niin salaperäinen.\nMutta minä tiedän varmaan, että isäni on täydestä sydämestään teille\nkiitollinen siitä suuriarvoisesta avusta, jonka teiltä saimme. Sallikaa\nminun toivoa, että me kerran voitettuamme teidän ystävyytenne emme\nturhista syistä sitä jälleen menetä.\"\n\n\"Tekö menettäisitte minun ystävyyteni, neiti Ashton?\" virkkoi\nRavenswood. \"Ei -- mihin ikänä kohtaloni vie minut -- mikä onni ikänä\nminulle lieneekin suotu -- teidän ystävänänne, teidän hartaana\nystävänänne olen minä suorittava työni ja kärsivä vaivani. Mutta minun\nkohtaloni käskee, ja minun täytyy lähteä, ettei minun turmioni lisäksi\ntulisi vielä muidenkin ihmisten turmio.\"\n\n\"Voi, älkää lähtekö meiltä, herra Ravenswood!\" pyysi Lucy; ja\nviattomuudessaan, lempeydessään hän laski kätensä Ravenswoodin viitan\nliepeelle ikäänkuin pidättääkseen nuortaherraa. \"Te ette saa lähteä\nmeiltä. Minun isälläni on valtaa ja muutamilla hänen ystävillään on\nsitä vieläkin enemmän. -- Älkää lähtekö ennenkuin olette nähnyt, mitä\nhänen kiitollisuutensa saa aikaan teidän hyväksenne. Uskokaa minua, hän\non jo kirjoittanut neuvoskunnalle teidän puolestanne.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", vastasi Ravenswood ylpeästi. \"Mutta omalla\nvoimallani enkä teidän isänne avulla minä tahdon saavuttaa onnen sillä\nelämäntiellä, jolle nyt lähden. Kaikki, mitä minulla on mukanani\nviemistä, on jo valmiina -- miekka ja viitta, uljas sydän ja vahva\nkäsi.\"\n\nLucy peitti kasvonsa käsillään, mutta kyyneleet tulvivat sittenkin\nsormien lomitse esille. \"Antakaa minulle anteeksi\", sanoi Ravenswood\ntarttuen Lucyn oikeaan käteen, jonka tämä vähäisen vastusteltuansa\nantoi hänelle, vasemmalla yhä edelleen peittäen kasvojansa, \"minä olen\nkovin jyrkkä, kovin tyly, kovin jäykkä luonteeltani, enkä osaa oikein\nkohdella niin hentoa ja niin herkkätuntoista olentoa kuin te olette.\nUnohtakaa, että tämä synkkä haamu on kulkenut teidän elämäntienne\npoikki -- sallikaa minun lähteä, ja olkaa varma siitä, ettei mikään\nkipeämmästi koskeva suru voi sattua minulle tämän hetken jälkeen, joka\nerottaa minut teistä.\"\n\nLucy itki yhä itkemistään; mutta hänen itkunsa ei enää ollut yhtä\nkatkera. Sillä joka kerta, kun Ravenswood yritti ilmoittaa aikovansa\nlähteä, hänen sanansa yhä uudestaan ilmaisivat, miten kernaasti hän\ntahtoi olla lähtemättä. Viimeinpä, sen sijaan että olisi sanonut\nlopullisesti jäähyväiset, hän lupasi Lucylle ikuisen rakkautensa ja sai\nsaman lupauksen vastaukseksi. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, aivan\nhetkellisen hurman yllytyksestä, että heidän huulensa samoin kuin\nheidän kätensäkin olivat jo lupauksen vakavuuden vahvistaneet,\nennenkuin Ravenswood oli oikein ennättänyt ajatella, mitä seurauksia\ntästä hänen teostaan oli johtuva.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Ravenswood hetken aikaa tuumittuansa, \"minun pitää\nmennä herra William Ashtonin puheille -- hänen pitää saada tieto\nkihlauksestamme. Ei saa edes näyttää siltä kuin Ravenswood oleskelisi\nhänen kattonsa alla salaa houkutellen hänen tyttärensä rakkautta.\"\n\n\"Et suinkaan aio puhua isälleni tästä asiasta?\" virkkoi Lucy epäröiden;\nja sitten hän lisäsi hartaasti: \"oi, älä, älä tee sitä! Kohtalosi\nelämässä pitäisi ensin olla varmaan määrätty, sinun paikkasi ja\ntulevaisuutesi vakavalla kannalla, ennenkuin käyt isäni puheilla. Hän\nkyllä rakastaa sinua, sen tiedän varmaan -- hän kyllä on suostuva, sen\ntoivon -- mutta äitini -- --\"\n\n\"Sinun äitisikö, Lucy armaani?\" kysyi Ravenswood. \"Hän on Douglasin\nsukua, ja tämä suku on kolme kertaa tullut liitetyksi naimisten kautta\nminun sukuuni silloinkin, kun Douglasien loisto ja valta oli\nkorkeimmillaan. Mitä sinun äidilläsi voisi olla minua vastaan?\"\n\n\"En sanonut, että hänellä olisi jotain vastaan\", vastasi Lucy. \"Mutta\nhän on hyvin arkatuntoinen oikeuksiensa suhteen ja saattaisi vaatia,\nniinkuin äidillä onkin oikeus, että häneltä ensiksi pyydettäisiin\nsuostumusta.\"\n\n\"Tehkäämme niin\", sanoi Ravenswood. \"Lontooseen tosin on pitkä matka,\nmutta kerkeää sentään kirje mennä sinne ja vastaus tulla takaisin\nkahdessa viikossa. Voinhan olla vaatimatta, että herra Ashton heti\nantaisi ratkaisevan vastauksen pyyntööni.\"\n\n\"Mutta\", vastusteli Lucy, \"eikö olisi parempi, jos odottaisimme -- jos\nodottaisimme vaikka vain muutamia viikkoja? -- Jos äitini saisi nähdä\nsinut -- tutustuisi sinuun -- sitten hän myös varmaan suostuisi. Mutta\nte ette tunne yhtään toisianne, ja tuo vanha riita sukujemme\nvälillä -- --\"\n\nRavenswood kiinnitti Lucyyn terävät, mustat silmänsä, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut katsoa hänen sydämensä viimeisimpään perukkaan saakka.\n\n\"Lucy\", lausui hän, \"minä olen sinun tähtesi luopunut kostotuumista,\njotka jo kauan aikaa kytivät mielessäni ja jotka melkein pakanallisin\nmenoin olin vannonut panevani toimeen -- niistä kaikista minä luovuin\nsinun ulkonaisen kauneutesi tähden, ennenkuin vielä tiesinkään, mikä\nkallis aarre sen alla piilee. Sinä päivänä, jona isä-raukkani oli viety\nhautaan, minä illalla leikkasin kiharan tukastani, viskasin sen tuleen\nja vannoin vimmoissani ja vihoissani kostavani isäni vihollisille,\nkunnes he minun jalkojeni edessä vääntelisivät samoin kuin tuo\nkärventyvä hävityksen vertauskuva.\"\n\n\"Se oli kuolemansynti\", virkkoi Lucy kalveten, \"että vannoit niin\nhirmuisen valan.\"\n\n\"Sen myönnän\", vastasi Ravenswood, \"ja vielä suurempi olisi rikokseni,\njos sen täyttäisin. Sinun tähtesi minä luovuin näistä kostotuumista,\nvaikka en itsekään oikein tiennyt, mistä syystä vihani masentui,\nennenkuin toisen kerran nähtyäni sinut huomasin, kuinka suuri sinun\nvaltasi oli minuun.\"\n\n\"Mutta miksi nyt\", kysyi Lucy, \"manaat esille nuo hirmuiset tunteet,\njotka ovat niin perin vastakkaisia niille tunteille minua kohtaan,\njoiden sanot liikkuvan sydämessäsi -- ja myös niille tunteille, jotka\nminä sinun kiihkeitten vaatimuksiesi pakosta olen tunnustanut?\"\n\n\"Siitä syystä\", vastasi Ravenswood, \"että tahtoisin mieleesi painaa,\nkuinka kalliin hinnan olen maksanut rakkaudestasi ja kuinka suuri\noikeus minulla on vaatia sinulta uskollisuutta. En tahdo sanoa, että\nsinun rakkaudestasi olen maksanut sukuni kunnian, ainoan jäljelle\njääneen perintöni -- mutta vaikken niin sano enkä ajattelekaan, niin\nmaailma saattaa sekä sanoa että ajatella.\"\n\n\"Jos tunteesi ovat semmoiset\", virkkoi Lucy, \"niin olet julmalla\ntavalla leikitellyt minun kanssani. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä\nsitä lopettaa -- peruuta sanasi ja lupauksesi, joita et voinut antaa\nminulle tahraamatta kunniaasi -- olkoon se, mikä on tapahtunut,\nikäänkuin tapahtumatonta -- unhoita minut -- ja minäkin koetan\nunhoittaa --\"\n\n\"Älä ymmärrä minua väärin\", sanoi Ravenswood. \"Sinä ymmärrät minua\naivan väärin, sen vannon kaikkien niiden asioiden kautta, joita pidän\ntosina ja kunniallisina. Kun minä mainitsin sen kalliin hinnan, jonka\nannoin sinun rakkaudestasi, niin tein sen vain siksi, että näkisit,\nkuinka kalliissa arvossa pidän sinun rakkauttasi, siksi, että\nkeskinäinen siteemme siitä vielä vahvistuisi, ja siksi, että siitä,\nmitä olen tehnyt saadakseni sydämesi omakseni, arvaisit kuinka haikea\ntuskani olisi, jos sinä joskus rikkoisit lupauksesi.\"\n\n\"Ja miksi, Ravenswood\", vastasi Lucy, \"luulisit sen mahdolliseksi?\nMiksi näin kiivaasti puhut minulle uskottomuudesta? Senkö vuoksi, että\npyydän sinua vielä vähän aikaa olemaan puhumatta isälleni asiasta?\nVaadi minulta minkälaista uskollisuudenvalaa tahansa; vaikkei valaa\ntarvitakaan minun uskollisuuteni vahvistamiseksi, niin se ehkä\nkuitenkin voi vahvistaa sinun uskoasi.\"\n\nRavenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin\nsaadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin\nteeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka\nRavenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis\nsiten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla,\njota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa\nkäyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan,\njota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.\n\n\"Ja tätä säilytän aina povellani\", vakuutti Lucy ripustaen rahan\nkaulaansa ja peittäen sen huivillaan, \"jollet sinä, Edgar Ravenswood,\nvaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei\nminun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin\nsinun.\"\n\nSamoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä\nkohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän\npuhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset\nkartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla\nlevottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä\nlähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti\nnuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa\ntammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet.\nLintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan\nLucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.\n\nNeiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä\nja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli\nnäyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän\nei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi\nheidän luoksensa jousi kädessä.\n\n\"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä\", riemuitsi hän, \"ja\ntiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun\nputoavan -- loiskis! -- teidän päänne päälle, ennenkuin sen\nhuomaisitte. -- Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan\nsinulle, Lucy?\"\n\n\"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun\nannoit meidän odottaa täällä näin kauan\", sanoi Ravenswood auttaaksensa\nLucya, joka oli hämillään.\n\n\"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy\nkotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan\nHayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt\nme olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja\npiilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana\nlörppönä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä on, Henrik\", sanoi Ravenswood. \"Mutta saa nähdä, millä nyt\nvoit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta.\nTiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun\nalaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa\nturmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?\"\n\n\"No niinhän Normankin sanoi\", vahvisti poika. \"Hän tuli minun kanssani\npyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin\nistuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi\nmitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole\nkesy. -- Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin\npäässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten -- viuhtis! --\nnuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se\nollut hyvin ammuttu? -- Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä\njousella ampunut -- kuin korkeintaan kymmenen kertaa!\"\n\n\"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin\", kiitti Ravenswood, \"ja kyllä\nsinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet.\"\n\n\"No juuri niinhän Normankin puhuu\", vastasi poika. \"Mutta eipä se\nolekaan minun vikani, jollen tarpeeksi harjoittele. Sillä jos minulla\nolisi valta, niin enpä paljon muuta tekisikään; mutta isä ja maisteri,\nne aina välistä toruvat. Ja tuo neiti Lucykin teeskenteleikse ja käskee\nminua työhön, vaikka kyllä hän itse joutaa istua laiskana lähteen\näärellä koko päivän, kun vain on kaunis nuoriherra puhekumppanina --\nolen minä nähnyt hänen niin tekevän sen seitsemänkin kertaa, uskokaa\nminua.\"\n\nNäin puhuessaan poika katsahti sisareensa, ja kesken vallatonta\nloruilemistaankin hän huomasi, että tämä puhe koski kipeästi Lucyyn,\nvaikka hänen oli mahdoton käsittää, mikä siihen oli syynä tai miten\nsyvälle se koski.\n\n\"Älähän Lucy\", lohdutti hän, \"älä itke! Ja jos olen sanonut jotain,\njoka kävi väärää tietä, niin peruutan sanani jälleen. Ja sitä paitsi,\nmitä herra Ravenswood siitä välittää, vaikka sinulla olisi satakin\nsulhasta? Älä siis senvuoksi pistä sormiasi silmiin.\"\n\nRavenswood ei ensi hetkessä ollut oikein hyvillään siitä, mitä oli\nkuullut; mutta hänen terve järkensä ymmärsi pian tämän puheen\nvallattoman poikanulikan loruksi, jolla tämä koki kiusata sisartaan\nhänen arimmasta kohdastaan. Mutta vaikka Ravenswoodin mieli oli sitä\nlaatua, joka ei helpolla ota vastaan ulkoa tunkeutuvia ajatuksia eikä\nmyöskään helpolla päästä kerran vastaanottamiaan, niin Henrikin lorut\nherättivät sittenkin hämärän epäluulon. Hän rupesi pelkäämään\njoutuvansa tämän kihlauksen kautta samaan tilaan kuin roomalaisessa\nvoittojuhlassa voitettu vihollinen, joka on pakotettu kulkemaan\ntriumfivaunun perässä seuraten voittajaa, joka ei välitä muusta,\nkunhan saa ylpeytensä tyydytetyksi sotavankinsa häväistyksellä.\nRavenswoodilla, sen sanon vielä kerran, ei ollut mitään todellista\nsyytä semmoiseen pelkoon eikä edes voi sanoa, että hän täydellä todella\nolisi ollut semmoisessa pelossa. Mutta ylpeyden ja köyhyyden yhteinen\nvaikutus herätti jonkinlaista epäluuloa tämän miehen mielessä, josta\ntuo tunne, jolleivät asianhaarat olisi olleet niin onnettomia, samoin\nkuin kaikki muutkin halvat tunteet olisi ollut kaukana.\n\nHe saapuivat kartanoon, missä herra Ashton, huolissaan heidän pitkästä\nviipymisestään, tuli jo eteisessä heitä vastaan.\n\n\"Jos Lucy\", sanoi valtiosinetinvartia, \"olisi ollut jonkun muun\nseurassa kuin teidän, joka olette näyttänyt voivanne täydellisesti\nturvata häntä, niin olisin minä, sen tunnustan, ollut sangen huolissani\nja lähettänyt väkeä häntä etsimään. Mutta Ravenswoodin nuorenherran\nseurassa, sen tiedän, minun tyttärelläni ei ole mitään pelkäämistä.\"\n\nLucy alkoi selittää heidän pitkän viipymisensä syytä; mutta koska hänen\nomatuntonsa ei ollut aivan puhdas, niin joutui hän hämille kesken\nselitystään. Ravenswood yritti tulla avuksi, koetti kertoa seikan\nlaveammalta ja tyydyttävästi; mutta hänkin kietoutui pian samaan\nhämminkiin, aivan kuin mies, joka yrittää vetää kumppaniansa suosta\nylös ja uppoaa samaan sitkeään lietteeseen. Oli aivan mahdotonta, että\nnäiden nuorten rakastuneitten hämilläolo olisi jäänyt huomaamatta\nmeidän teräväsilmäiseltä lakimieheltämme, joka sekä luonteeltaan että\nvirkansa kautta oli tarkka arvaamaan kaikki ihmismielen mutkat. Mutta\nhänen nykyiseen aikeeseensa kuului, ettei hän ollut huomaavinaan mitään\ntällaista. Hän näki mielellään Ravenswoodin nuorenherran sidottuna,\nmutta itse hän tahtoi olla vapaa; hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,\nettä rakkaus, jonka hän toivoi tyttärensä sytyttävän Ravenswoodissa,\nsaattaisi myös sytyttää Lucyn omankin sydämen. Tosin Lucyn mielessä\nsaattoi herätä vähäinen romanttinen mielisuosio Ravenswoodia kohtaan,\njonka salliminen sittemmin muuttuneiden asianhaarain tai rouva Ashtonin\ntaipumattoman vastahakoisuuden vuoksi ehkä nähtäisiin sopimattomaksi.\nMutta se mielisuosio, niin valtiosinetinvartia luuli, saataisiin\nsilloin helposti haihtumaan ja unohtumaan sillä, että Lucyn kanssa\nkäytäisiin Edinburghissa tai vaikkapa Lontoossakin saakka ja että\nhänelle lahjoitettaisiin kimppu Brysselin pitsejä tai että hänen\nympärilleen ilmaantuisi puolitusinaa suloisesti leperteleviä kosijoita\npyrkien sen sijaan, josta hänen täytyisi luopua. Tämmöinen oli herra\nAshtonin tuuma siinä tapauksessa, että asiat huonosti kävisivät. Mutta\nniiden luultavampaan loppupäätökseen nähden oli Lucyn hetkellistä\nmielisuosiota Ravenswoodia kohtaan pikemmin yllytettävä kuin\nvastustettava.\n\nJälkimmäinen loppupäätös oli valtiosinetinvartian mielestä sitä\nluultavampi, koska hänelle tänä samana aamuna oli tullut kirje, jonka\nsisällyksen hän heti luki Ravenswoodille. Postilaukun kantaja oli\nvaltiosinetinvartialle tuonut paperikäärön ennenmainitulta ystävältä,\njoka salaa puuhaili kootakseen joukon isänmaanystäviä liittoon, minkä\njohtajana tulisi olemaan herra Ashtonin pahin peloitus, tuo toimellinen\nja kunnianhimoinen markiisi A----. Tällä hyvällä ystävällä, niinkuin\nmuistamme, oli yrityksessään herra Ashtonia kohtaan ollut sen verran\nmenestystä, että valtiosinetinvartia ainakin ääneti kuunteli hänen\ntarjouksiaan, vaikkei hän niihin antanutkaan suoraa, suostuvaista\nvastausta. Tämän oli asiamies kertonut lähettäjälleen, joka siihen\nvastasi vanhalla ranskalaisella sananparrella: \"_Chateau qui parle,\net jemme qui écoute, l'un et l'autre va se rendre_\" (Linna, joka\nrupeaa keskusteluun, ja nainen, joka kuuntelee, ovat kumpainenkin\nantautumaisillaan). Sillä valtiomies, joka vastaamatta kuuntelee\nehdotusta hallitustavan muutoksesta, oli markiisin mielestä aivan\nsamassa tilassa kuin linna, joka rupeaa keskusteluihin, ja nainen, joka\nkuuntelee tarjouksia. Siitä syystä hän oli päättänyt piirittää\nvaltiosinetinvartian likemmältä.\n\nTuotu käärö sisälsi siis kirjeen tuolta ystävältä ja liittolaiselta\nsekä toisen itse markiisilta, jossa tämä suoralla tavalla pyysi\nkursastelematta käydä katsomassa valtiosinetinvartiaa. Heidän piti\nmatkallaan etelään päin kulkea sen tienoon kautta, tiet olivat huonot,\nkestikievarit mitä kurjimmassa tilassa; valtiosinetinvartia oli\nvanhastaan erään markiisin kirjeenvaihtajan likeinen tuttava, vaikkei\nniin paljon hänen itsensä; mutta olivathan sentään herra Ashton ja\nmarkiisi sen verran tuttavat, että tämmöinen vieraskäynti saattoi\nnäyttää aivan luonnolliselta ja että se tuttavuus saattoi tukkia suun\nniiltä, joiden ehkä teki mieli selittää sitä valtiolliseksi\nsalavehkeilyksi. Herra Ashton siis heti suostui pyyntöön, mutta samalla\nhän kuitenkin lujasti päätti, ettei hän antautuisi heidän hankkeisiinsa\ntuumankaan vertaa syvemmälle kuin mitä _järki_ (sillä hän\ntarkoitti omaa etuaan) selvään oli näyttävä soveliaaksi.\n\nKaksi seikkaa oli tässä tilaisuudessa, jotka näyttivät\nvaltiosinetinvartian mielestä erittäin edullisilta: se että Ravenswood\noli hänen luonaan ja että rouva Ashton oli poissa kotoa. Siinä, että\nRavenswood oleskeli hänen katoksensa alla, oli hänen mielestään vahva\neste kaikkia vaarallisia ja vihollismielisiä hankkeita vastaan, joihin\nmainittu nuoriherra muuten markiisin avulla olisi ehkä ryhtynyt. Ja\nLucy, sen herra Ashton käsitti, oli tätä nykyä isänsä viivytys- ja\nodotustuumiin nähden paljoa soveliaampi talonemäntä kuin hänen\näitinsä, joka varmaan tavalla tai toisella oli ylpeydellään ja\nleppymättömyydellään häiritsevä valtiosinetinvartian viisaita vehkeitä.\n\nHartaisiin pyyntöihinsä, että nuoriherra viipyisi hänen luonansa\nmarkiisin käynnin yli, herra Ashton tietysti sai helposti suostumuksen;\nsillä nyt Haltijan lähteen äärellä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen\njälkeen ei Ravenswoodia enää haluttanutkaan äkisti lähteä. Lucy ja\nLockhard siis saivat käskyn tehdä varustuksiaan kumpikin omassa\npiirissään, niin että aiotut vieraat saatettaisiin ottaa vastaan\nkomeudella ja ylellisyydellä, mikä siihen aikaan Skotlannissa vielä oli\nsangen tavatonta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n    _Maralb_. \"Isäntä, nyt vieras herra tuli,\n    hevosen seläst' astui jo\" -- --\n\n    _Overreach_. \"Pois sisään,\n    ja tee kuin sanoin. Onko\n    tuo riemastava soitanto, min käskin,\n    jo valmis häntä vastaanottamaan?\"\n\n    _Miten vanhaa velkaa uudella tavalla maksetaan_.\n\nHerra William Ashton oli viisas mies, taitava lainoppinut ja\nasianmukaisten menettelytapojen syvä, käytännöllinen tuntija; mutta\nsittenkin hänen mielenlaadussaan oli muutamia kohtia, jotka paremmin\nsoveltuivat hänen luontaiseen pelkuruuteensa ja ylöspäin pyrkiessään\nkäyttämiinsä viekkaisiin juoniin kuin siihen korkeaan arvopaikkaan,\njohon hän oli päässyt. Näistä kohdista näkyi, että hänen älynsä, vaikka\nse olikin hyvin viljelty, alkujaan ei ollut muuta kuin tavallinen, ja\nettä halpa mieli, joskin huolellisesti kätkettynä, piili hänen\nsydämensä pohjalla. Hän näytteli mielellään rikkauttansa kerskaavalla\ntavalla, ei niinkuin mies, jolle ylellisyys tottumuksesta on tullut\ntarpeeksi, vaan niinkuin se, jonka silmissä ylellisyydellä vielä on\nuutuuden viehätys. Mitättömimmistäkin pikkuseikoista herra Ashton itse\npiti huolta; ja Lucy näki ylenkatseen punan nousevan Ravenswoodin\nposkille, kun valtiosinetinvartia tämän kuullen täydessä toimessaan\npuheli Lockhardin, vieläpä vanhan emännöitsijänkin kanssa asioista,\njoita aatelisperheissä isäntäväki tavallisesti ei ollenkaan ajattele\nsiitä syystä, että niiden laiminlyömistä pidetään mahdottomana.\n\n\"Minä en liioin kummeksisi\", virkkoi Ravenswood eräänä iltana\npoistuessaan salista, \"jos herra Ashton olisikin ylimalkaan hiukan\nlevoton; sillä markiisin tulo tänne on kunnianosoitus, ja se on\nkunnianosoituksena vastaanotettava. Mutta minä olen jo aivan väsynyt\nkuulemaan noita jonninjoutavia pikku kyselemisiä maitohuoneen ja\nruoka-aitan, jopa kanakopinkin tilasta -- malttini on aivan\nloppumaisillaan. Helpompi on kärsiä köyhyyttä Wolfs Cragissa kuin tätä\nkiusoittavaa rikkautta Ravenswoodin kartanossa!\"\n\n\"Mutta sittenkin\", vastasi Lucy, \"minun isäni juuri pitämällä huolta\ntällaisista pikkuseikoista sai omakseen tämän kartanon -- --\"\n\n\"Jonka minun esi-isäni menettivät siitä syystä, etteivät pitäneet\nniistä huolta\", jatkoi Ravenswood. \"Olkoon niinkin, mutta raskas on\nkantomiehen taakka sittenkin, vaikka se olisi kultaa.\"\n\nLucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi\nhänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy\nniin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka\nrakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä\nhalveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.\n\nPianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin,\ntärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina\neripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen\nsäännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä\nvimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului\nwhigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli\nmuutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa\nkiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen\nsydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti\nolivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo\ntiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa\npuhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta;\nja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut,\npitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin\nhänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen\nhallitusta kirkkokunnassa.\n\nTällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin\nenenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen\ntoiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin\nhauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti\nRavenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä.\nHänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden\nihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen\najatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä,\nmitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan\nhuomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin\nainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi\nne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood\ntunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän\nmerelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai\nmyötätuuli -- semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa\nmukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin\nerinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos\nmahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi,\nja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän\nrakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla\nRavenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous\nteki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä\nneito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja\nottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä\nhetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset\nkuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley\nsittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi:\n\n    -- -- -- \"Sä köynnöskasvi suloinen,\n    jok' olet hennon vartes kiinnittänyt\n    kovahan kallioon -- ei kiinny minuun!\n    Oon jäykkä, myrskysäissä paatunut;\n    mut rakastaa jos mua tahtoisit,\n    mä rakastaisin sua hartahasti,\n    uskollisesti myös, vaikk'en ma tosin\n    näin suloiselle kumppaniksi kelpaa.\"\n\nLuonteitten erilaisuus näytti siis tavallansa vain vahvistavan heidän\nrakkautensa kestävyyttä. Jos he ennen tuota innostuksen hetkeä, jolloin\nhe tarkemmin ajattelematta lupasivat uskollisuutta toisillensa,\nolisivat täydesti tunteneet toistensa mielenlaadun, niin on kyllä\nluultavaa, että kovin suuri pelko olisi estänyt Lucyä rakastamasta\nRavenswoodia. Ja tämä kenties silloin olisi pitänyt Lucyn hiljaisuutta\nja taipuvaisuutta typeryytenä eikä olisi arvellut hänen ansaitsevan\nmitään huomiota. Mutta nyt he olivat sidotut toisiinsa; ainoa, mitä\nLucy nyt pelkäsi, oli se, että ylpeys joskus voisi saattaa hänen\nrakastajansa katumaan tätä liittoaan. Eikä Ravenswood puolestaan\npelännyt muuta kuin että Lucy, jonka mieli oli niin kovin taipuisa,\nsaattaisi hänen poissaollessaan tai esteitten vastaantulossa totella\nseuralaistensa kehoituksia tai käskyjä ja luopua lupauksestaan.\n\n\"Älä sitä pelkää\", sanoi Lucy, kun tämä epäluulo kerran puolin sanoin\npääsi livahtamaan hänen rakastettunsa suusta. \"Peilit, jotka ottavat\nvastaan kaikkien esineitten kuvat sitä mukaa kuin nämä eteen sattuvat,\novat tehdyt kovista aineista, lasista tai teräksestä. Mutta pehmeämmät\naineet kerran oltuaan jonkun vaikutuksen alaisina säilyttävät jäljen\nmuuttumattomana.\"\n\n\"Se on runoutta, Lucy\", vastasi Ravenswood, \"runoudessa on aina vähän\npetosta, ja usein on kaikkikin valetta.\"\n\n\"Usko sitten, kun peittämättömin, suorin sanoin vakuutan sinulle\",\nsanoi Lucy, \"että tosin en voi mennä naimisiin vanhempieni luvatta,\nmutta ettei myöskään pakottamalla eikä viekoittelemalla minua saada\nantamaan toiselle kättäni, ennenkuin sinä itse olet luopunut minulta\nsaamastasi oikeudesta.\"\n\nNuorella parilla oli kyllin aikaa tämmöisiin selityksiin. Henrik oli\nnyt harvemmin heidän kumppaninaan; hän kuunteli vastahakoisena\noppilaana opettajansa selityksiä tai harjoitteli hartaalla halulla\nmetsänvartiain ja tallirenkien johdon alaisena. Ja valtiosinetinvartia\nvietti aamupuolensa työhuoneessaan kirjoitellen kirjeitä kaikenlaisille\nihmisille ja huolestuneessa mielessään punniskellen niitä eri tietoja,\njoita saapui hänelle joka haaralta tuosta odotetusta muutoksesta\nSkotlannin hallituspiireissä sekä kumpaisenkin vallasta taistelevan\npuolueen otaksutusta voimasta. Toisin ajoin hänellä oli toisenlaisia\npuuhia, hän kun itse milloin tällä, milloin tuolla tavalla järjesteli\nvarustushankkeita markiisi A:n käyntiä varten, joka oli jo kahdesti\njonkun välttämättömän viivykkeen vuoksi lykkäytynyt tuonnemmaksi.\n\nNäissä monenlaisissa sekä valtiollisissa että taloudellisissa\npuuhissaan ollen hän ei näyttänyt huomaavankaan, että hänen tyttärensä\nvälttämättömästi aina piti seurustella vieraan nuorenherran kanssa. Ja\nnaapurit, niinkuin naapureilla on tapana kaikissa maissa, suuresti\nmoittivat häntä siitä, että hän salli tuon nuoren parin välisen\ntuttavuuden muuttua näin likeiseksi. Ainoa luonnollinen selitys oli se,\nettä hän aikoi heistä avioparia; mutta todellinen syy ei ollut mikään\nmuu, kuin että valtiosinetinvartia viivytteli ja lykkäsi toistaiseksi\npäätöstänsä, kunnes hän oli saanut selville, kuinka harras markiisin\nhuolenpito Ravenswoodin asioista todella oli ja miten paljon voimaa\nsillä herralla saattoi olla niitä edistämään. Herra Ashton oli\npäättänyt olla sitoutumatta sinne tai tänne ennenkuin nuo seikat olivat\nhänelle aivan selvinä ja tiettyinä; ja niinkuin viekkaat ihmiset\nmonestikin, hän surkealla tavalla takertui omiin pauloihinsa.\n\nNiihin, jotka ankarimmin moittivat sitä, että herra Ashton salli nuoren\nRavenswoodin niin kauan aikaa oleskella kattonsa alla ja lakkaamatta\nseurustella talon tyttären kanssa, kuului myös Girningtonin kartanon\nuusi omistaja ja hänen uskollinen kumppaninsa ja viinaveikkonsa. Me\nolemme jo tutustuneet molempiin näihin herroihin Bucklaw'n ja kapteeni\nCraigengeltin nimillä. Edellinen oli nyt viimein saanut iso-tädiltään\nperiä avarat tilukset sekä myös melkoisen rahasumman. Tällä\njälkimmäisellä oli hän lunastanut takaisin isänsä kartanon, jonka\nnimellä hän yhä vielä kernaimmin kuuli itseään mainittavan. Kapteeni\nCraigengelt tosin oli ehdottanut muka erittäin edullisena rahan\nkasvamisen keinona sitä, että ne olisi pantu Law'n pankkiin, joka juuri\nsilloin perustettiin; olipa kapteeni tarjoutunut vartavasten\nmatkustamaan Pariisiin sen asian vuoksi. Mutta Bucklaw oli vahingostaan\nkuitenkin sen verran viisastunut, ettei hän ottanut korviinsa\nCraigengeltin keksimiä keinoja, joiden kautta hänen nykyään\ntakaisinsaatu rikkautensa saattoi joutua vaaranalaiseksi. \"Sen\nperästä\", sanoi hän, \"kun sain syödä hernekakkua, juoda hapanta viiniä\nja maata salakamarissa Wolfs Cragissa, minä olen pitävä hyvää ruokaa ja\npehmeää vuodetta suuressa arvossa niin kauan kuin elän, ja pidän huolen\nsiitä, ettei minun ikänä tarvitse enää turvautua semmoiseen\nvieraanvaraisuuteen.\"\n\nCraigengelt huomasi siis pian pettyneensä ensi hetken toivossaan, että\nhänelle Bucklaw'n herrasta koituisi hyvä lypsylehmä. Mutta sittenkin\nvuoti hänellekin monta etua hänen ystävänsä uudesta onnesta. Bucklaw ei\nollut koskaan ollut herkkusuu kumppaneitaan valitessa. Hän oli tottunut\npitämään semmoisten miesten seuraa huvittavana, joiden kanssa tai\njoille hän saattoi nauraa, miten milloinkin mieli teki. Hänellä piti\nolla kumppani, joka, skotlantilaista sananpartta käyttäen, otti vastaan\n\"niin hyvin ruoskan kuin ruoankin\"; kumppani, joka osasi ottaa osaa\nkaikkiin huvituksiin sekä sisällä että ulkona ja joka, jos isännän\nmieli teki viinapulloa (se ei niinkään harvoin tapahtunut), säästi\nhäneltä yksinään-juopumisen häpeän. Siitä seurasi, että Craigengelt oli\nGirningtonin kartanossa usein nähty, miltei ainainen vieras.\n\nTämmöinen seura ei Bucklaw'lle voinut milloinkaan eikä millään\nmahdollisella tavalla olla hyväksi, vaikka tosin vaara siitä ehkä\nväheni, että hän niin perinpohjin tunsi syöttiläänsä luonnonlaadun ja\nniin täydellisesti ylenkatsoi häntä. Mutta asiain semmoisinaankin\nollessa oli erittäin suuri syy pelätä tuon huonon seurakumppanin\nturmelevan kaikki hyvät avut, jotka hänen isäntänsä ehkä oli luonnolta\nsaanut.\n\nCraigengelt ei ollut koskaan antanut anteeksi sitä ylenkatsetta, jolla\nRavenswood oli tempaissut hänen kasvoiltansa miehuuden ja rehellisyyden\ntekokuoren. Ja Bucklaw'n vihan kiihoittaminen häntä vastaan oli\nvaarattomin kostokeino, joka johtui tämän viekkaan, ilkeän, mutta\npelkurimaisen miehen mieleen.\n\nHän muistutteli siis yhä Bucklaw'lle tuota asiaa, ettei Ravenswood\nollut ruvennut hänen kanssaan kaksintaisteluun; ja kaikilla tavoin hän\nkoetti saattaa suojelijansa siihen luuloon, että kunnia vaati tämän\nasian ratkaisemista viipymättä lähtemällä Ravenswoodin puheille. Mutta\nvihdoin Bucklaw jyrkästi käski hänen olla vaiti tästä asiasta.\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi hän, \"herra Ravenswood ei ole käyttäytynyt\nminua kohtaan niinkuin kunnon aatelismiehen sopii, enkä ymmärrä millä\noikeudella hän lähetti minulle röyhkeän vastauksen, kun minä vaadin\nhäntä miekalla teostaan vastaamaan. -- Mutta hän pelasti kerran\nhenkeni, ja kun asiaa nyt oikein mietin, niin luulen, että me olemme\nnyt kuitit. Mutta jos hän toisen kerran sattuisi minun tielleni, niin\nalkaa meidän välillämme uusi tili, ja silloin Ravenswoodin nuoriherra\nkavahtakoon.\"\n\n\"Kavahtakoon vaan, totta maar!\" toisti Craigengelt. \"Sillä kun sinä\npääset vauhtiin, Bucklaw, niin on hänellä miekan kärki nahassaan ennen\nkolmatta pistoyritystä, siitä panisin vaikka mitä vetoon.\"\n\n\"Silloin et ymmärrä asiasta hiukkaakaan\", vastasi Bucklaw. \"Ethän\nolekaan nähnyt hänen miekkailevan.\"\n\n\"Minäkö en asiasta ymmärtäisi hiukkaakaan?\" vastusteli syöttiläs, --\n\"sepä todella on sukkelaa leikinlaskua! -- Ja vaikken olekaan koskaan\nnähnyt Ravenswoodin miekkailevan, niin enkö sentään ole käynyt\n_monsieur_ Sagoonin opissa, joka oli paras _maitre d'armes_\nPariisissa? Enkö ole käynyt _signor_ Pocon luona Firenzessä, ja\n_meinheer_ Durchstossenin luona Wienissä, enkö ole nähnyt kaikkia\nheidän temppujaan?\"\n\n\"En tiedä missä lienet käynyt, missä et\", sanoi Bucklaw. \"Mitä sitten,\njos oletkin?\"\n\n\"No ei muuta kuin että piru minut vieköön, jos olen nähnyt yhdenkään\nranskalaisen, italialaisen tai saksalaisen osaavan käyttää jalkaansa,\nkättänsä ja silmäänsä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Bucklaw.\"\n\n\"Tuo on luullakseni valetta, Craigie-veikko\", vastasi Bucklaw. \"Mutta\nosaanhan minä sentään pitää puoltani harjoitusmiekalla, sotamiekalla,\ntikarilla tai sapelillakin -- ja onpa siinä sen verran kuin\naatelismiehen tuleekin osata näitä asioita.\"\n\n\"Ja kaksikin sen vertaa kuin mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän miestä\nsadasta osaa\", kehui Craigengelt. \"He oppivat hiukan tokaisemaan\npistomiekalla ja sitten ovat tuntevinansa jalon miekkailutaidon\nperinpohjin! Kerran kun kävin Rouenissa v. 1695, menin erään ritari de\nChaponin kanssa ooppera-teatteriin, ja siellä me tapasimme kolme\nenglantilaista keikaria -- --\"\n\n\"Tuleeko siitä pitkä juttu?\" kysäisi Bucklaw keskeyttäen hänet aivan\nkursailematta.\n\n\"Miten tahdot\", vastasi syöttiläs, \"sillä emme me siinä asiassa juuri\nvitkailleet.\"\n\n\"Sitten minä tahdon sen lyhyenä\", päätti Bucklaw. \"Onko se lysti vai\nsurullinen?\"\n\n\"Saakelin surullinen, sen vakuutan, niin se ainakin heistä tuntui.\nSillä ritari ja minä --\"\n\n\"Sitten en sitä huoli yhtään kuulla\", keskeytti Bucklaw. \"Täytäpäs\npikari täti-eukkoni klaret-viinillä, olkoon hänen sielunsa autuas! Ja,\nniinkuin Vuoriston sananlasku käskee: 'Älä ryyppyä puheella katkaise'.\"\n\n\"Niinhän oli vanhalla herra Evan Dhullakin tapana sanoa, silloin kun\nminä rautaisten poikien kanssa kävin sotaa v. 1698. Craigengelt, niin\nhän usein sanoi minulle, te olette kelpo poika ja samalla paras, joka\non pivossaan pitänyt terästä, mutta teissä on yksi vika.\"\n\n\"Jos hän olisi tuntenut sinut niin kauan kuin minä\", keskeytti Bucklaw,\n\"niin olisipa hän löytänyt pari tusinaa vikoja lisäksi. Mutta hiiteen\nkaikki pitkät jutut; esitäpä joku malja, mies.\"\n\nCraigengelt nousi, hiipi varpaillaan ovelle, tirkisti ulos, sulki sen\nvarovasti, palasi paikalleen, työnsi kuluneen, kultasilaisen hattunsa\ntoiselle korvalleen, otti lasin oikeaan käteensä, kosketteli vasemmalla\ntikarinsa pontta ja lausui: \"Merentakaisen kuninkaan terveydeksi!\"\n\n\"Kuulepas, kapteeni Craigengelt\", sanoi Bucklaw. \"Minä en huoli\nilmaista ajatuksiani tästä asiasta, sillä minulle on kunnioitettavan\nGirnington-tätini muisto siksi rakas, etten tahtoisi saattaa tätä\nhäneltä perittyä taloa tiluksineen vaaraan kapinoimalla vallitsevaa\nhallitusta vastaan. Tuo Jaakko-kuninkaasi Edinburghiin, kapteeni,\nkolmenkymmenentuhannen sotamiehen kera, sitten tahdon sanoa, mitä\narvelen hänen oikeudestaan kruunuun. Mutta mitä siihen tulee, että\npistäisin kaulani nuoran solmuun ja saattaisin hyvät laajat tilukseni\nniiden rangaistusten alaisiksi, jotka 'sitä asiaa varten ovat päätetyt\nja säädetyt', niin enpä olekaan niin hullu, sen saat nähdä. Jos siis\nmielesi tekee heiluttaa puukkoasi ja pikariasi kapinallisia maljoja\njuoden, niin saat mennä muualle hakemaan itsellesi juomaa ja\njuomaveljiä.\"\n\n\"Olkoon vaikka niinkin\", suostui kapteeni Craigengelt. \"Esitä sitten\nmalja sinä itse, ja minä lupaan, oli se millainen hyvänsä, juoda lasin\npohjaan, vaikka se olisi peninkulman syväinen.\"\n\n\"Ja minä aionkin esittää maljan, joka sen vaivan maksaa, poikaseni\",\nsanoi Bucklaw. \"Mitäpä jos joisimme neiti Lucy Ashtonin terveydeksi?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi kapteeni tyhjentäen pikarinsa. \"Onhan se\nsievin tyttönen koko Lothianissa. Sääli vain, että vanha kettu, hänen\nisänsä, on viskaamaisillaan hänet tuon pöyhkeilevän tyhjätaskun,\nRavenswoodin nuorenherran syliin.\"\n\n\"Eipä se vielä niin taattu asia lienekään\", vastasi Bucklaw äänellä,\njoka, vaikka hän sitä koki kylmäkiskoiseksi teeskennellä, kuitenkin\nherätti kumppanin kärkkään uteliaisuuden. Eikä siitä herännyt vain\nuteliaisuus, vaan samassa myös se toivo, että hän voisi päästä\nsalaisuuden perille ja siten tulla isännälleen välttämättömän\ntarpeelliseksi. Sillä pelkkään armoillaoloon ei Craigengelt suinkaan\ntahtonut tyytyä, heti kun vain tilaisuus tarjoutui viisaudella tai\nviekkaudella sitoa Bucklaw'n suosio lujemmalle.\n\n\"Minä luulin\", virkkoi hän hetken vaiti oltuaan, \"asian jo olevan aivan\nratkaistun -- he seurustelevat aina yhdessä, eikä mistään muusta puhuta\nLammerlaw'n ja Traprain'in välillä.\"\n\n\"Puhukoot vain mitä tahtovat\", kuului vastaus, \"mutta minäpä tiedän\nasian paremmin. Ja minä esitän vielä kerran neiti Lucy Ashtonin maljan,\npoikaseni.\"\n\n\"Ja minä joisin sen vaikka polvillani\", sanoi Craigengelt, \"jos\ntietäisin, että tuo tyttönen olisi niin sukkela ja peijaisi tuota pirun\nvietävää espanjalaisen poikaa.\"\n\n\"Ja minä pyytäisin, ettet toista kertaa yhdistäisi 'peijata' sanaa\nneiti Ashtonin nimeen\", virkkoi Bucklaw ankarasti.\n\n\"Sanoinko 'peijaisi?' 'Hylkäisi', arvoisa isäntäni, -- 'hylkäisi',\naioinkin sanoa, Jupiter auttakoon!\" vastasi Craigengelt. \"Ja minä\ntoivonkin, että tyttö hylkää hänet niinkuin joutava kortti\npiketti-pelissä viskataan pois ja ottaa herttakuninkaan sijaan,\npoikaseni! -- Mutta kuitenkin --\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Mutta kuitenkin kuuluu olevan aivan varmaa, että he kävelevät kaiket\npäivät kahdenkesken maita ja metsiä.\"\n\n\"Ne ovat hänen isähupakkonsa hullutuksia -- kyllä ne pian saadaan pois\ntytön päästä, jos ne lienevätkään siihen pujahtaneet\", vastasi Bucklaw.\n\"Ja nyt kaada lasisi täyteen jälleen, kapteeni, minä tahdon sinua\noikein ilahduttaa -- minä tahdon ilmoittaa sinulle salaisuuden --\nsalavehkeen -- solmuun saattavan salavehkeen -- solmu kuitenkin vain\nvertauskuvallisesti käsitettynä.\"\n\n\"Naimisliiton?\" kysyi Craigengelt, ja hänen nenänsä venyi pitkäksi.\nSillä hän pelkäsi, että hänen paikkansa Girningtonissa, jos ruoanantaja\nmenisi naimisiin, tulisi paljoa vähemmän taatuksi kuin iloisten\nnuorenmiehen päivien vallitessa.\n\n\"Oikein, juuri avioliiton, mies\", virkkoi Bucklaw. \"Mutta miksikä sinun\nuljas henkesi on näin masentunut, ja miksi purppura poskiltasi näin\nvaalenee? Pöydässäni tulee aina olemaan kulma ja sillä lautanen ja\nlautasen vieressä pikari, ja tuo lautanen ja pikari täytetään aina\nsinua varten, vaikka kaikki hameet Lothianin maakunnassa vannoisivatkin\npäinvastoin. -- Mitä, veikkonen! Minä en ole semmoinen mies, jota voi\nkytkyestä taluttaa!\"\n\n\"Niin minä kyllä sanoisin\", virkkoi Craigengelt, \"ja moni muukin minun\nhyvistä ystävistäni. Mutta piru vieköön ja ymmärtäköön mistä syystä,\nmutta eivätpä vaimot ole milloinkaan kärsineet minua, ja heidän on aina\nonnistunut ajaa minut pellolle ennenkuin lempiviikot ovat loppuneet.\"\n\n\"Jos olisit edes pysynyt paikallasi kunnes ne viikot olivat kuluneet\nloppuun, niin olisit ehkä kuitenkin saanut hyvän vuosi-eläkkeen\", sanoi\nBucklaw.\n\n\"Mutta eipä se minulta koskaan onnistunut\", vastasi alakuloinen\nsyöttiläs. \"Niinpä esimerkiksi lordi Castle-Cuddy -- me olimme kuin\nkäsi ja kinnas -- minä ratsastelin hänen hevosillaan; minä lainailin\nrahaa väliin häneltä, väliin muualta häntä varten; minä kasvattelin\nhänen jahtihaukkojaan ja neuvoin häntä, miten hänen piti vetonsa lyödä.\nJa kun hänen mieleensä juolahti naida, niin minä naitin hänelle Kaisa\nGleggin, johon luotin niin lujasti kuin ikänä mies voi naiseen luottaa.\nJa piru vie, pois hän toimitti minut talostaan, niinkuin pyöriä olisi\njaloissani ollut, ennenkuin hän oli kaksi viikkoa ollut rouvana!\"\n\n\"Entäs sitten!\" vastasi Bucklaw. \"Minussa, luullakseni, ei ole mitään\nCastle-Cuddyn tapaista, eikä Lucyssa Kaisa Gleggin näköistä. Mutta tämä\nasia, katsopas, on menevä menoansa huolimatta siitä, onko se sinulle\nmieleen vai ei. Ainoa kysymys on vain se, tahdotko siinä olla apuna?\"\n\n\"Apunako?\" huudahti kapteeni. \"Sinulle, sinä talokas herrani, sinä\nlelli-poikaseni, jonka hyväksi minä vaikka patikoitsisin paljain jaloin\nmaailman ääreen saakka! Virka minulle vain aika, paikka, asia ja\nasianhaarat, niin saat nähdä, enkö auta sinua kaikissa autettavissa\nasioissa!\"\n\n\"Hyvä on; sinun tulee siis ratsastaa kolmesataa virstaa minun asiani\ntähden\", sanoi syöttäjä.\n\n\"Vaikka tuhat, ja pieneksi kirpunharppaukseksi sen sanoisin sittenkin\",\nvakuutti syöttiläs. \"Minä lähden heti käskemään, että satuloivat\nhevoseni.\"\n\n\"Parempi on, että viivyt siksi, kunnes saat tietää minne sinun tulee\nmennä ja mitä tehdä\", virkkoi Bucklaw. \"Tiedäthän, että minulla on\nsukulainen Northumberlandissa, rouva Blenkensop nimeltään, joka köyhänä\nollessani valitettavasti unohti vanhan tuttavuutemme, mutta nyt on taas\nkääntänyt kasvojensa paisteen minun puoleeni, heti kun onneni aurinko\nuudestaan koitti.\"\n\n\"Piru vieköön kaikki semmoiset kaksikieliset luntukset!\" huudahti\nCraigengelt jalomielisesti. \"Mutta sen minä voin sanoa John\nCraigengeltistä, että hän pysyy ystävänsä ystävänä myötä- ja\nvastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, ja sen sinäkin, Bucklaw,\nolet kokenut.\"\n\n\"En minä suinkaan ole ansioitasi unohtanut\", myönsi suojelija. \"Kylläpä\nmuistan, että sinä, minun ollessani pahimmassa pulassa, tahdoit pestata\nminut Ranskan kuninkaan tai pretendentin palvelukseen. Ja muistan\nsenkin, että sinä myöhemmin lainasit minulle parikymmentä kolikkoa,\nkoska, niinkuin minun varma uskoni on, olit kuullut sanoman vanhan\nGirningtonin rouvan halvauksesta. Mutta älä sentään ole näin\nalakuloinen, Jussi; uskonhan minä kuitenkin, että sinä ylimalkaan suot\nminulle hyvää, ja paha onnesi on vaan siinä, ettei minulla paraikaa ole\nparempaa neuvonantajaa. Mutta rouva Blenkensopiin palatakseni, hän, se\nsinun pitää tietää, on Marlboroughin herttuan rouvan paras ystävä.\"\n\n\"Mitä Saara Jennigsinkö ystävä?\" huudahti Craigengelt. \"No, on hän\nsitten hyvää lajia!\"\n\n\"Suus kiinni ja pidä torylais-lorusi omana ilonasi, jos mahdollista\",\nsanoi Bucklaw. \"Kuule nyt, tämä northumberilainen serkkuni on\nmainitun Marlboroughin herttuan rouvan kautta tullut rouva\nAshtonin, tuon valtiosinetinvartian puolison, tai paremmin sanoen,\nvaltiosinetinvartian vartian hyväksi tuttavaksi. Tämä rouva on ollut\nniin armollinen ja paluumatkallaan Lontoosta poikennut Blenkensopin\nrouvan luo vierailemaan ja on paraikaa siellä serkkuni vanhassa\nkartanossa Wansbeck-joen varrella. Näillä rouvilla, katsos, veikkonen,\non aina ollut tapana ja tottumuksena pitää aviomiehiään aivan\nmitättöminä semmoisissa asioissa, jotka koskevat perheellisiä oloja. Ja\nniinpä he nytkin ovat suvainneet herra William Ashtonin mieltä\ntiedustelematta ottaa keskenään puheeksi avioliiton, joka tulisi\nsolmittavaksi Lucy Ashtonin ja minun kunnioitettavan itseni välillä;\nrouva Ashton ajaa asiaa itsemääräämänään valtuusmiehenä aviomiehensä ja\ntyttärensä puolesta, ja eukko Blenkensop samalla lailla, ollen minun\npyytämättäni niin armollinen, että ajaa minun asiaani. Olinpa, niinkuin\nymmärtänet, ensin hiukan ällistyksissäni, kun sain tietää, että tämä\nliitto, joka koskee minua jokseenkin likeisesti, jo oli melkein\nvalmiiksi solmittu ennenkuin minulle siitä hiiskuttiin sanaakaan.\"\n\n\"Saakeli soikoon, jos se on rehellisen pelin sääntöjen mukaista\",\nvastasi ystävä. \"Ja mitä, virkapas, sinä vastasit?\"\n\n\"Ensi hetkenä, totta puhuen, arvelin lähettää sen liiton hiiteen ja sen\nsolmijat yhteen matkaan, nuo toisten asioihin sekaantuvat ämmät.\nToisena hetkenä minä nauroin sydämeni pohjasta. Ja kolmantena viimein\ntulin siihen lujaan päätökseen, että asia ei sentään olisikaan\nhullumpi, vaan minulle sangen sovelias.\"\n\n\"Minä luulin, ettet ollut koko tyttöstä nähnytkään kuin sen yhden\nainoan kerran -- ja silloinkin oli hänellä ratsastusnaamio silmien\npeittona. Näin minä varmaan muistan sinun sanoneen.\"\n\n\"Niin onkin. Mutta minä ihastuin kuitenkin suuresti häneen silloin. Ja\ntuota Ravenswoodin roistomaista tapaa kohdella minua -- kun hän ajoi\nminut pois oveltaan lakeijain ruokakumppaniksi siitä syystä, että\nhänellä muka oli valtiosinetinvartia tyttärineen vierainaan tyhjässä\nnälkälinnassansa -- piru vie, Craigengelt, sitä en anna hänelle\nanteeksi ennenkuin olen hänelle kostanut kelpo kepposella!\"\n\n\"Toisin ei sinun pidäkään tekemän, jos sinulla on ydintä luissasi\",\nkehoitti Craigengelt, joka näki, että asia nyt kääntyi hänelle\nmieleiseksi. \"Ja jos sinä häneltä viet tuon tyttösen, niin siitä hänen\nsydämensä särkyy.\"\n\n\"Vielä mitä\", vakuutti Bucklaw; \"hänen sydämensä on ylt'ympäri\njärjellä ja filosofialla vannehdittu -- josta hyvästä et sinäkään,\nCraigie-veikkonen, tiedä enempää kuin minä, Jumala parantakoon! --\nMutta minä tahtoisin saada hänen ylpeytensä masennetuksi, sitä minä\ntarkoitan.\"\n\n\"Maltas\", sanoi Craigengelt, \"nythän minä tiedänkin syyn, miksi hän oli\nsinulle niin epäkohtelias vanhassa hujanhajaisessa tornissaan. Ei hän\nhävennyt sinun seuraasi -- ei, ei suinkaan! -- Hän pelkäsi, totta maar,\nettä sinä kävisit väliin ja veisit tytön häneltä!\"\n\n\"Mitä, Craigengelt?\" kysyi Bucklaw. \"Luuletko todella sitä? -- Mutta\nei, ei! -- Hän on saakelin paljon pulskempi mies kuin minä.\"\n\n\"Kuka -- hänkö?\" huusi syöttiläs; \"onhan hänen pintansa musta kuin\nhakkisen. Ja mitä vartaloon tulee -- kylläpä hän on pitkä mies, sitä ei\nvoi kieltää -- mutta kas nopea, vahvaraajainen, keski-kokoinen -- --\"\n\n\"Rutto sinut korjatkoon!\" kirosi Bucklaw keskeyttäen hänet, \"ja\nminutkin, joka lorujasi kuuntelen! Sinä kehuisit vartaloani, vaikkapa\nolisin kyttyräselkä. Mutta mitä Ravenswoodiin tulee -- hän ei ole\nsäästänyt minua enkä minäkään aio säästää häntä -- jos _voin_\nviedä tytön häneltä, niin vien hänet!\"\n\n\"Jos muka voit? Tuhat tulimmaista! Sinä _ehdottomasti_ viet hänet\n-- rouva, kuningas, ässä, minun valttivaltiaani! Hän saa paittion,\ntoisen paittion, ja ajetaan pellolle!\"\n\n\"Lopeta toki hetkeksi korttilorusi\", sanoi Bucklaw. \"Asia on nyt jo\nniin pitkälle kehittynyt, että minä olen suostunut sukulaiseni\nehdotukseen, myöntynyt huomenlahjan ja myötäjäisten määrään j.n.e. Ja\nkaikki menee solmuun, heti kun Ashtonin rouva saapuu kotiin, sillä hän\nse yksin hallitsee tyttärensä ja poikiensa asioita. Nyt minun vain\npitäisi lähettää joku luotettava ystävä sinne muutamia papereita\nviemään.\"\n\n\"Niin totta kuin tämä on kelpo viiniä, minä sinun tähtesi\nratsastaisin hamaan maailman ääreen asti -- vaikka Jerikon muurille ja\nJohannes-papin tuomio-istuimelle saakka!\" huusi kapteeni.\n\n\"Hyvä on, kyllä uskon, että sinä mielelläsi teet jotakin minun\nhyväkseni ja paljon oman hyötysi vuoksi. Nuo paperit, katsos nyt, voisi\nkuka hyvänsä viedä sinne; mutta sinun pitäisi vähän enemmänkin tehdä.\nSinun pitää rouva Ashtonin kuullen, sivumennen ja ikäänkuin asia ei\nolisi mitään erinomaista, mainita pari sanaa siitä, että Ravenswood\noleskelee Ashtonin kartanossa ja alinomaa seurustelee neiti Lucyn\nkanssa. Ja myös voit lisätä, että kaikki naapurit tietävät markiisi\nA----nkin olevan tulossa sinne ja aikovan, niinkuin luullaan, solmia\navioliiton Ravenswoodin ja neiti Ashtonin välillä. Tahtoisinpa kuulla\nmitä rouva Ashton kaikkeen tähän sanoo; sillä, piru vieköön, enpä\nkehtaisi kilvoitteluun lähteäkään, jos Ravenswood, joka jo onkin aika\nkappaleen matkaa edellä, lopulta vie voiton.\"\n\n\"Eipä hitustakaan edellä -- siksi se tyttönen on liian viisas ja siinä\nuskossa minä nyt juon hänen terveydekseen vielä kolmannen kerran. Ja\njos tämä aika ja paikka vain olisi sopiva, niin minä joisin sen maljan\npolvillani kumarruksissa, ja ken ei siihen tahtoisi yhtyä, sille\nsitoisin hänen omat suolensa sukkanauhoiksi sääriin!\"\n\n\"Kuules, Craigie-veikkonen!\" sanoi Bucklaw. \"Sinä menet nyt\nkorkeasäätyisten rouvien seuraan, ja sentähden kiittäisin sinua, jos\nvähäksi aikaa voisit unohtaa nuo rosvomaiset kirouksesi ja vannomisesi.\nAion sentään myös kirjoittaa heille, että olet karkea, oppimaton mies.\"\n\n\"Niin, oikein\", vastasi Craigengelt. \"Suora, karkea, rehellinen,\nkursailematon soturi.\"\n\n\"Eipä kovin rehellinen eikä kovin soturimainen sentään. Mutta olit\nminkälainen olitkin, asiani vaatii, että minä otan sinut apumiehekseni,\nsillä minun pitää kannustaa Ashtonin rouvaa joutuisampaan liikkeeseen.\"\n\n\"Kyllä minä häneen kannustimet isken kantapyöriä myöten\", vakuutti\nCraigengelt, \"ja hänen pitää rientää tänne täyttä neliä, niinkuin\nlehmä, jolla on koko pesäkunta ampiaisia ympärillään ja häntä\nkierroksessa kuin korkkiruuvi.\"\n\n\"Ja kuules, Craigie-veikkonen\", lisäsi Bucklaw, \"nämä saappaasi ja\nnuttusi kelpaavat kyllä 'pullon ääressä', niinkuin teatterissa kerran\nkuulin lausuttavan, mutta ovat ne sentään vähän liiaksi rasvaiset\nteepöydässä istuaksesi. Hankipas siis, ole niin hyvä, itsellesi\nsiivompi ulkokuori, ja tästä saat rahaa kustannusten suorittamiseksi.\"\n\n\"Älähän, Bucklaw -- totta maar, mies -- sinä loukkaat minua. Mutta jos\nsentään\", lisäsi Craigengelt pistäen rahat taskuun, \"tahdot saattaa\nminut niin suureen kiitollisuudenvelkaan, niin täytyyhän minun\ntotella.\"\n\n\"Hyvä on, pois hevosen selkään ja matkalle vain!\" käski Bucklaw, \"heti\nkun olet saanut ratsastuskapineesi kuntoon. Sinä saat ottaa mustan\ntöpökorvan ratsuksesi -- ja kuules, minä annan sen sinulle lahjaksi\nkokonaan.\"\n\n\"Minä juon ensin puolikorttelia toivottaen hyvää menestystä asiallesi\",\nvastasi lähettiläs.\n\n\"Kiitoksia, Craigie-veikko, siihen minäkin vastaan pikarilla. Enkä minä\ntiedä asialle muuta estettä kuin jos isä tai tytär rupeaisivat\nniskoittelemaan, mutta kylläpä äiti sittenkin, jos huhussa on perää,\nsaa heidät taivutetuksi niinkuin pajunvesat. Muista vaan, ettet\nvihastuta häntä jakobiitti-loruillasi.\"\n\n\"Niin oikein, se on totta -- hän on whigiläinen ja vanhan Marlborough'n\nSaaran ystävä -- no, Jumalan kiitos, kyllä minä osaan nostaa minkä\nlipun hyvänsä, kunhan minua kyljestä nykäistään. Minä olen tapellut\nyhtä urhoollisesti John Churchillin kuin Dundeen ja Berwickin herttuan\nlipun alla.\"\n\n\"Kyllä sen mielelläni uskon, Craigie-veikkonen\", virkkoi talon isäntä.\n\"Mutta, Craigie, käypä, ole niin hyvä, kellariin ja noudapa meille\npullo 1678 vuoden Burgundin viiniä -- se on neljännessä hinkalossa\noikealla puolella. -- Ja kuule, Craigie-veikkonen, voisithan tuoda\nvaikka puolen tusinaakin, kun kerran noutamaan lähdet. -- Hei, tästäpä\ntulee hauska yö!\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Ja kohta he näkivät iloiset miehet,\n    ja vaunut neljin hevosineen.\n\n                 _Herttua herttuan päälle_.\n\nCraigengelt läksi toimeensa niin pian kuin hänen varustuksensa olivat\nvalmiit ja suoritti matkansa niin joutuisasti sekä toimitti tehtävänsä\nniin sukkelasti kuin Bucklaw oli toivonut. Herra Bucklaw'n\nkirjeentuojana hän oli molemmille rouville hyvin tervetullut vieras; ja\nniiden silmissä, jotka ennakkosuosiolla ottavat vastaan uuden tuttavan,\nsaattavat, ainakin jonkun aikaa, tämän tuttavan virheetkin näyttää\navuilta ja hänen puutteensa kiitettäviltä puolilta. Molemmat rouvat\nolivat tottuneet sivistyneeseen seuraan; mutta he olivat jo ennakolta\nvakuutetut siitä, että herra Bucklaw'n ystävän piti olla hauska,\nsiivotapainen mies, ja he lumosivat itse silmänsä eriskummallisella\ntavalla. Totta sentään on, että Craigengelt oli nyt siivosti puettu, ja\nse oli sangen tärkeä seikka. Mutta jos jätämmekin ulkomuodon\nhuomioonottamatta, niin hänen roistomainen, hävytön puhetapansa\nselitettiin kunnialliseksi kursailemattomuudeksi, joka olikin soturille\nsopivin; hänen kerskauksensa kävi urheuden, hänen törkeät sananpartensa\nsukkeluuden nimellä. Mutta ettei joku ehkä luulisi minun tässä panneen\nomiani ja ettei myös molempia rouvia tuomittaisi väärin, tulee minun\nvielä lisätä eräs seikka. Rouvien älyn sokeuttamiseen ja heidän\nsuosionsa taivuttamiseen vaikutti suuresti se, että kapteeni\nCraigengelt saapui aivan parahiksi juuri sinä hetkenä, jolloin he\nikävöivät kolmatta kumppania tredille-peliin; ja tässä, niinkuin\nkaikissa muissakin peleissä, sekä sellaisissa, jotka vaativat taitoa,\nettä niissä, jotka riippuivat vain onnesta, oli meidän arvokas\nkapteenimme perin tottunut mestari.\n\nKun Craigengelt näki päässeensä näin hyvään suosioon, alkoi hän\nparhaansa mukaan käyttää tätä suosiotaan elättäjänsä asian\nedistämiseksi. Hän havaitsikin pian Ashtonin rouvan olevan hyvin\nmieltyneen tuohon naimakauppaan, jota rouva Blenkensop, osaksi\nystävyydestä sukulaistansa kohtaan, osaksi halusta solmia avioliittoja,\noli ehdottanut; siinä suhteessa Craigengeltin tehtävä oli siis helppo.\nKoska Bucklaw oli nyt tuhlari-elämästään luopunut, niin oli hän juuri\nsenlaatuinen mies, jollaisen rouva Ashton halusi saada Lammermoorin\npaimentytölleen. Sillä näin oli Lucy saava hyvät varat ja tavoiltaan\ntasaisen maajunkkarin, ja hänen kohtalonsa oli äidin mielestä taattu\nmitä täydellisimmällä, onnellisimmalla tavalla. Muun perintönsä\nkanssa oli Bucklaw sitäpaitsi saanut jonkinlaisen äänioikeuden\nparlamentinjäsenen vaalissa läheisessä kreivikunnassa, missä Douglasin\nsuvulla ennen aikaan oli ollut suuret tilukset. Ja Ashtonin rouvan\nrakkaimpia toivoja oli, että hänen vanhin poikansa Sholto saisi\nkreivikuntansa edusmiehenä istua Britannian parlamentissa, jolle\ntoivolle sukulaisuus Bucklaw'n kanssa saattoi olla sangen edullinen.\n\nCraigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian\nmiltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa\nsen mukaan. \"Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä\nparlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi\nensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen,\nhänen kamaripalvelijansa ja voutinsa\", vakuutti Craigengelt, \"kaikkien\nnäiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle\non osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä\nlisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta\nenempää kuin mitä minä huolin _birkie_-pelistä -- oikein on sääli,\nettä hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen.\"\n\nKaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin,\ntehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä\ntulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä\nkaikkien muiden asianomaisten eduksi.\n\nNähtyänsä rouvan näin taipuvaiseksi, kapteeni, puhuaksemme Bucklaw'n\nsanoin, kävi kannustamaan hänen päätöstänsä siten, että hän puolinaisin\nsanoin mainitsi, miten asian laita oli Ravenswoodin kartanossa, kuinka\nkauan aikaa entisen isäntäväen perillinen oli jo siellä oleskellut ja\nmitä kaikkia joutavia juoruja (vaikka hän, piru vieköön, ei niitä\nsuinkaan uskonut) naapuristossa siitä kulki. Kapteenin toimitettavaan\nosaan kuului, että hänen ei pitänyt olla välittävinänsä noista\nhuhuista; mutta hän huomasi heti Ashtonin rouvan kuumoittavista\nposkista, värisevästä äänestä ja säihkyvistä silmistä, että tarkoitettu\npeloitus oli vaikuttanut. Rouva Ashton ei ollut saanut kirjeitä\nmieheltänsä niin tiheään ja säännöllisesti kuin mitä miehen\nvelvollisuus rouvan mielestä olisi ollut kirjoittaa. Ja näistä\ntärkeistä seikoista, miehen käynnistä Wolfs Cragin tornissa sekä\nvieraasta, jota hän niin ystävällisesti piti kartanossaan, rouva ei\nollut saanut ainoatakaan sanaa tietää, ennenkuin hän kuuli sen nyt\nsattumalta oudolta herralta. Tämä vaitiolo oli rouvan mielestä\nmaanpetoksen salaamista, miltei todellista kapinallisuutta hänen\nvaltaansa vastaan; ja salaa hän sydämessään vannoi rankaisevansa siitä\nvaltiosinetinvartiaa niinkuin salaisista vallankumousvehkeistä tavattua\nalamaista ainakin. Tämä suuttumus riehui hänessä sitä tulisemmin,\nkun hänen täytyi salata se rouva Blenkensopilta ja kapteeni\nCraigengeltiltä, joista edellinen oli Bucklaw'n sukulainen,\njälkimmäinen hänen uskottu ystävänsä. Ja kun nyt alettiin pelätä, että\nhänen miehensä valtioviisaudesta tai pelkuruudesta saattaisi mieluimmin\nhaluta Ravenswoodia vävyksi, rouva kiihtyi vielä monta vertaa\nkiivaammaksi saadakseen tuon toisen avioliiton toimeen.\n\nKapteeni oli tarpeeksi taitava insinööri havaitaksensa, että hänen\nruutimiinansa oli syttynyt. Ei hän siis yhtään kummastunut, kun hän\nvielä samana päivänä kuuli Ashtonin rouvan päättäneen lähteä\nBlenkensopin rouvan luota aikaisemmin kuin mitä ensin oli aiottu, ja jo\nseuraavana aamuna, heti aamun valjettua, matkustaa Skotlantiin päin\nniin suurella kiireellä kuin silloisten teiden tila ja kulkuneuvot\nsuinkin sallivat.\n\nVoi poloista valtiosinetinvartiaa! -- Ei hän voinut aavistaakaan\nmillainen myrsky oli tulossa kiitäen niin nopeasti kuin vanhanaikuiset,\nkuuden hevosen vetämät vaunut suinkin saattoivat kulkea. Hän, niinkuin\nDon Gayferos, oli \"unohtanut kauniin ja uskollisen puolisonsa\", eikä\npitänyt murhetta mistään muusta paitsi odottamastaan markiisi A:n\nkäynnistä. Varmat tiedot tiesivät kertoa, että mainittu korkea herra\nnyt viimeinkin aivan varmasti oli tekevä hänelle sen kunnian ja saapuva\nhänen kartanoonsa kello yksi päivällä, siis tavallista myöhempään\npäivällisaikaan, ja tämän sanoman seurauksena oli suuri puuha ja hälinä\nkartanossa. Valtiosinetinvartia juoksi kamarista kamariin, piti\nkellarissa neuvottelua hovimestarin kanssa, vieläpä uskalsi pistää\nkeittiöönkin nenänsä pelkäämättä mahdollista kahakkaa kokin kanssa,\njoka uhkaylpeydessään usein ylenkatsoi Ashtonin rouvankin käskyjä.\nViimein, saatuansa varman tiedon siitä, että kaikki valmistuspuuhat\nolivat täydessä käynnissä hän kutsui tyttärensä ja Ravenswoodin\npenkereelle kartanon edustalle, jotta tältä korkealta paikalta\nvoitaisiin jo hyvin kaukaa huomata markiisin tulo. Siinä odottaessaan\nhän astuskeli hitain, joutilain askelin edestakaisin penkerettä myöten,\njoka vahvan kivimuurin ympäröimänä muodosti kartanon edustan, kohoten\nyhtä korkealle kuin rakennuksen toinen kerros. Pihaan sitä vastoin\najettiin ulkonevan kaariportin kautta, jonka litteälle katolle\npenkereen puolelta päästiin muutamia matalia, leveitä, mukavia portaita\nmyöten. Koko kartano oli puoleksi sotaisen linnan, puoleksi\naatelisherran asuntopalatsin näköinen; ja vaikka se muutamissa\nsuhteissa oli aiottu suojelukseksi, näkyi kuitenkin, että vanhat\nRavenswoodin herrat sitä rakentaessaan olivat luottaneet mahtavuutensa\nturvaavaan voimaan.\n\nTästä hauskasta kävelypaikasta avautui ihana, avara näköala silmien\neteen. Ja -- se seikka liittyy lähimmin meidän nykyiseen aineeseemme --\nsinne näkyi kaksi tietä, toinen lännen, toinen idän puolella; ne\nkulkivat molemmat, kumpikin haaraltaan, kukkulan poikki, joka oli\nvastapäätä kartanon asemana olevaa mäkeä, ja lähenivät lähenemistään\ntoisiansa, kunnes ne kartanon kujaportin luona yhtyivät. Läntistä tietä\nkohti kaikki kolme olivat nyt kiinnittäneet silmänsä odottaen markiisin\ntulon ilmoittajien ilmestymistä; valtiosinetinvartia teki sen\ntuskallisesta levottomuudesta; hänen tyttärensä katseli siitä syystä,\nettä hän tahtoi olla isälleen mieliksi; ja Ravenswood, vaikka hän salaa\nsydämessään oli suutuksissaan tästä joutavasta hätäilystä, noudatti\nheidän esimerkkiään tehdäkseen Lucylle mieliksi.\n\nHeidän odotuksensa ei muuten kestänytkään kauan. Kaksi edeltäjuoksijaa\nvalkeissa vaatteissaan, mustat patalakit päässä ja pitkät sauvat\nkädessä, näkyi etumaisimpana. Niin nopea oli heidän juoksunsa, että he\nilman liikaa vaivaa pysyivät aina, sen verran kuin heidän virkansa\nvaati, vaunujen ja hevosten edellä. Yhä lähemmäksi he saapuivat juosta\nharppaellen pitkin askelin ja pitäen koko ajan tasaista vauhtia\nkeuhkoja koettelevassa toimessansa. Näiden loistavien tähdenlentojen\njäljestä, jotka kiitivät semmoisella kiireellä kuin verikoston pyytäjä\nolisi ollut heidän kantapäillään, läheni tomupilvi, joka tuprahteli\nilmassa markiisin vaunujen edessä vieressä tai takana ratsastavien\npalvelijoiden hevosten kavioista.\n\nKorkean aateliston etuoikeudet esiintyivät siihen aikaan paljon\nsilmäänpistävämmällä tavalla kuin tätä nykyä. Palvelijoitten lukumäärä\nja komeat univormut, suurellinen matkustamistapa ja saattojoukkona\nolevien aseellisten miesten arvoa vaativa, melkein sotaisa ulkomuoto,\nse kaikki vaikutti osaltaan, että sellainen herra heti havaittiin\npaljoa korkeammaksi olennoksi kuin tavallinen, parin palvelijansa\nseurassa kulkeva maajunkkari. Ja mitä kauppamiehiin tulee, niin heidän\nmieleensä olisi yhtä vähän juolahtanut kilpailu komeudessa korkean\naateliston kanssa kuin matkia itse kruunupään kuninkaan loistoa. Herra\nAshtonin huomio oli kokonaan kiintynyt tähän näkyyn ja myös\nvastaanottolaitosten ajattelemiseen, jotta ei asia olisi jäänyt vain\nunohduksiin; siitä syystä hän tuskin kuulikaan, kun hänen poikansa\nHenrik huusi: \"Tuolta tulevat vielä toiset vaunut, isä, itäistä tietä\n-- voivatko nekin olla markiisi A:n?\"\n\nVihdoin viimeinkin, kun poikanulikka hihasta nykäisten oli väkisin\nvetänyt hänen huomionsa puoleensa,\n\n    hän silmänsä loi sinne, ja --\n    näk' ilmestyksen hirveän.\n\nTodentotta toisetkin vaunut, kuusi hevosta edessä, neljä ratsastavaa\npalvelijaa ympärillään, lähenivät paraikaa idästäpäin laskeutuen harjun\nrinnettä alas; ne kulkivat semmoista vauhtia, että oli sangen\nepäiltävää kumpiko näistä eri haaroilta tulevista ajopeleistä ensiksi\nennättäisi kujan suulle. Toiset vaunut olivat siniset, toiset vihreät;\nja meteli, joita muinoin siniset ja vihreät vaunut Rooman tai\nKonstantinopelin kilpatantereilla nostattivat, eivät mitenkään\nolleet suuremmat sitä, jonka tämä kaksinainen näky herätti\nvaltiosinetinvartian mielessä. Kuka ei muistaisi noita hirvittäviä\nsanoja ranskalaisen, kuolemankielissä olevan hekumoitsijan suusta, kun\neräs hänen ystävänsä, poistaaksensa hänestä sen mielettömän ajatuksen,\nettä muka kummitus aina määrättynä aikana ilmestyi hänelle, saattoi\nhuoneeseen miehen, joka oli samalla tavalla puettu kuin ilmestys, jonka\nkuoleva väitti nähneensä. \"Herra Jumala!\" huusi viimeisillään oleva\nsyntinen, joka luultavasti näki sekä todellisen että myös\nvalekummituksen, \"nyt heitä on kaksi!\"\n\nMelkein yhtä tuskallinen oli myös valtiosinetinvartian hämmästys, kun\nodotettu vieras ilmestyi kahtena haamuna. Pahoja aavistuksia lensi\nhänen mieleensä. Ei mikään naapuri voinut näin ennakolta ilmoittamatta\ntulla tähän aikaan, kun kursailu oli pyhänä tapana. Varmaan se on\nvaimoni, kuiskasi sisäinen ääni hänessä, ja tätä ajatusta seurasi\npelokas aavistus siitä, mikä saattoi olla syynä näin äkilliseen,\nennakolta ilmoittamattomaan palaamiseen. Hän tunsi olevansa \"teosta\ntavattu.\" Että vieraat, joiden seurassa hänet nyt pahaksi onneksi\ntavattaisiin, olisivat rouvalle sangen vastenmieliset, ei siitä ollut\nepäilystäkään. Hänen ainoa toiveensa kohdistui nyt rouvan herkkään\nsopivaisuudentuntoon, joka kenties oli estävä pahan mielen\nriehahtamasta julki. Mutta niin suuri oli sittenkin hänen huolensa ja\npelkonsa, että markiisille aiotut vastaanottomenot joutuivat hänen\npäässään peräti sekaannuksiin.\n\nTämä pelko muuten ei ahdistanut yksistään herra Ashtonia. \"Se on äitini\n-- se on äitini!\" virkkoi Lucy vaaleten kalmankarvaiseksi ja lyöden\nkätensä yhteen, kun hän katsahti Ravenswoodiin.\n\n\"Ja jos se olisikin rouva Ashton\", vastasi Ravenswood kuiskaten, \"niin\nmitä sitä tarvitsee näin säikähtyä? -- Pitäisihän toki äidin\nkotiintulosta niin pitkän poissaolon jälkeen syntyä aivan toisia\ntunteita kuin pelästystä ja hämmästystä.\"\n\n\"Sinä et tunne äitiäni\", sanoi neiti Ashton äänellä, joka oli pelosta\nmelkein tukahduksissa. \"Mitä hän sanoo, jos hän näkee sinut tässä?\"\n\n\"Minä olen viipynyt täällä liian kauan\", lausui Ravenswood jotenkin\nylpeästi, \"jos hänen pahastumisensa minun täälläolostani teitä niin\npeloittaa. -- Rakas Lucyni\", lisäsi hän sitten rauhoittavalla ja\nlohduttavalla äänellä, \"sinä pelkäät kovin lapsekkaasti Ashtonin\nrouvaa. Onhan äitisi aatelisnainen -- sivistynyt nainen -- nainen, joka\ntuntee maailmaa ja tietää kuinka hänen tulee kohdella miestänsä ja\nmiehensä vieraita.\"\n\nLucy vain pudisti päätään. Ja ikäänkuin hänen äitinsä jo virstan\npäästä, missä hän nyt vasta oli, olisi voinut nähdä ja tarkastella\nhänen käytöstään, hän poistui Ravenswoodin luota ja tarttuen Henrik\nveljensä käsivarteen hän talutti hänet penkereen toiseen kulmaan.\nValtiosinetinvartiakin riensi kartanon pääportille pyytämättä\nRavenswoodia tulemaan kanssaan. Tällä tavoin hän jäi yksin seisomaan\npenkereelle, ikäänkuin kaikki talon asukkaat olisivat pelänneet ja\nkarttaneet häntä.\n\nTämä ei ollut mieleen miehelle, joka oli yhtä ylpeä kuin köyhä ja joka\nuhraamalla syvälle juurtuneen vihansa ja tulemalla herra Ashtonin\nvieraaksi luuli suoneensa armon eikä vastaanottaneensa. \"Lucylle vielä\nantaisin anteeksi\", virkkoi hän itsekseen, \"hän on nuori, ujo ja\npeloissaan, kun hän äitinsä tietämättä on solminut näin tärkeän liiton.\nMutta hänenkin pitäisi muistaa, kenen kanssa hän on sen solminut, eikä\nantaa minulle syytä luulla, että hän häpeää valintaansa. Ja mitä\nvaltiosinetinvartiaan tulee, niin hänestäpä näkyy kaikki äly, rohkeus\nja henki paenneen heti kun hän näki vilaukseltakin rouvansa vaunut.\nMinun pitää odottaa, mitä tästä tulee; ja jos havaitsen olevani liikaa,\nniin kylläpä täälläoloni pian loppuu.\"\n\nNämä epäluulot mielessään hän poistui penkereeltä, meni talliin ja\nkäski, että hänen hevosensa pidettäisiin valmiina, jotta hän, jos hänen\nmielensä tekisi, voisi lähteä ratsastamaan.\n\nSillä välin ajomiehet molemmissa vaunuissa, jotka Ravenswoodin\nkartanossa olivat nostaneet niin suuren hämmästyksen, huomasivat toinen\ntoisensa lähetessään kukin eri haaralta kujan suuta. Ashtonin rouvan\najomies ja kyytimiehet saivat heti käskyn kiirehtiä edelle, jos\nmahdollista; sillä rouva tahtoi ennättää miehensä puheille ennen\nvierasten tuloa, keitä he sitten olivatkin. Mutta markiisin ajomies\npiti kiinni herransa kunniasta sekä omastansa. Huomattuansa, kuinka\nhänen kilpaveljensä lisäsi vauhtia, hänkin, seuraten luonnettansa, mikä\nkaikilla hevosmiehillä kaikkina aikoina on ollut sama, päätti yrittää\npäästä ensiksi perille. Molemmat ajomiehet, tuimasti tuijottaen\ntoisiinsa ja kiihoitellen hevosiaan kovilla piiskanlyönnillä,\nkarauttivat siis kilpaa alas rinnettä, niin että vaunuja seuraavien\nratsumiesten täytyi kiihdyttää vauhtiansa pieneksi neliksi. Tästä\ntietysti valtiosinetinvartian hämminki vielä kiihtyi; sillä hänelle\nsuotu lyhyt miettimisen aika lyheni ajomiesten kiireen johdosta\nvieläkin lyhyemmäksi.\n\nAinoa herra Ashtonin jäljellä oleva toivo oli nyt se, että\nmahdollisesti jommatkummat vaunut voisivat kaatua kuperkeikkaa, jotta\nhänen vaimonsa tai vieraansa siinä saattaisi taittaa niskansa. Eikä\nmeille ole jäänyt selvää tietoa siitä, kumpaiselleko hän mieluummin\nolisi suonut tämän kohtalon; mutta syytä on luulla, ettei hänen surunsa\nkummassakaan tapauksessa olisi ollut aivan lohduton. Mutta tämäkin\ntoivo haihtui. Sillä Ashtonin rouva, joka ei suinkaan pelännyt\nkaatamista, huomasi kuitenkin, että tämä hänen kilvoittelunsa\nkorkeasäätyisen vieraan kanssa saattaisi näyttää naurettavalta, koska\nmatkan määränä oli hänen oman kartanonsa portti. Lähemmäksi kujan suuta\njouduttuansa hän siis käski ajomiehensä hillitä hevosia ja päästää\nvieraan vaunut edelle, jota käskyä mies suurella mielihyvällä\ntottelikin, koska se juuri parhaaseen aikaan pelasti hänen kunniansa;\nsillä markiisin hevoset olivat paremmat tai ainakin vähemmän väsyneet.\nAjomies vähensi siis vauhtiansa ja salli vihreiden vaunujen\nsaattomiehineen ensiksi saapua kujalle, johon ne töytäsivätkin\ntuuliaispäänä. Ja markiisin kultakoristeinen ohjaaja niinikään heti kun\nhän huomasi etusijan myönnetyn hänelle, viihdytti vauhtinsa\nhiljaisemmaksi ajoksi. Tällä tavalla hän läheni nyt korkeiden\njalavapuiden varjostamaa kujaa myöten koko saattojoukkonsa ympäröimänä;\nja Ashtonin rouvan vaunut seurasivat vähän jäljempänä, vielä hitaammin.\n\nKartanonsa edustalla, sen portin suulla, josta vierasten piti ajaa\npihalle, seisoi nyt herra William Ashton, pää aivan pyörryksissä. Hänen\nvieressään seisoi hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa ja taempana\nsuuri joukko korkeampia ja alempia palvelijoita, mitkä livreoissa,\nmitkä tavallisissa vaatteissa. Skotlannin aatelisherroilla siihen\naikaan oli aivan ylenpalttinen joukko palvelijoita; sillä niitä oli\nhuokealla palkalla saatavissa, koska maassa oli verrattomasti enemmän\nmiehiä kuin työpaikkoja.\n\nMaailmaa kokeneella miehellä on aina niin suuri kyky hillitä itseään,\nettei hän kaikkein pahimmassakaan pulassa voi kovin kauan olla\nhämmästyksissään. Herra Ashton siis, kun markiisi astui alas\nvaunuistaan, otti hänet tavallisella kohteliaisuudellaan vastaan, ja\nsaattaessaan vieraansa suureen saliin, lausui toivonsa, että matka oli\nonnistunut hyvin. Markiisi oli pitkävartaloinen, pulska mies, jonka\nkasvot ilmaisivat ajatusta ja älyä, ja jonka silmissä jo kadonneen\nnuoruuden hilpeyden sijalla paloi nyt kunnianhimon tuli. Myös ilmeni\nhänen muodossansa rohkeutta ja ylpeyttä, jota tavaksi tullut\nvarovaisuus ja puolueen päällikössä luonnollinen halu miellyttää\nihmisiä kuitenkin hiukan lievensivät. Hän vastasi kohteliaasti\nvaltiosinetinvartian kohteliaisiin kysymyksiin, ja hänet esitettiin\nneiti Ashtonille, jolloin herra Ashton ei kuitenkaan voinut olla\nilmaisematta, mitä hänen mielessään pyöri. Hän näet esitti tyttärensä\nsanoilla: \"Vaimoni, rouva Ashton.\"\n\nLucy punastui, markiisi näytti kummastuvan talonemännän erinomaisesta\nnuoruudesta, ja vaivoin valtiosinetinvartia sai ajatuksensa sen verran\nkootuksi, että hän saattoi selittää: \"Tyttäreni, aioin sanoa, herra\nmarkiisi. Mutta asia oli se, että näin vaimoni vaunujen ajavan kujan\nsuuhun juuri teidän jäljessänne, ja --\"\n\n\"Ei tarvita selityksiä, korkeasti-kunnioitettava herra\", vastasi\nvieras, \"sallikaa minun pyytää, että menisitte puolisoanne\nvastaanottamaan; minä jään tänne neiti Ashtonin tuttavuutta tekemään.\nMieleni on paha, että ajomieheni ajoi talonemännän sivuitse hänen oman\nkujansa suussa; mutta minä luulin, sen te, herra Ashton, ymmärrätte,\nettä rouvanne yhä vielä oli Englannissa. Sallikaa minun pyytää, että\njättäisitte kaikki kursailemiset sikseen ja rientäisitte lausumaan\nhänelle tervetuliaiset.\"\n\nTätä juuri valtiosinetinvartia olikin halunnut, ja hän siis viipymättä\nkäyttikin hyväkseen markiisin antamaa kohteliasta lupaa. Hän tahtoi\nennakolta käydä puolisonsa puheilla ja kahdenkesken ottaa vastaan hänen\nsuuttumuksensa ensi puuskan; siten oli rouva Ashtonin mieli kenties\njohonkin määrin asettuva, niin että hän saattoi sopivalla\nkohteliaisuudella tervehtiä vieraitaan. Vaunujen seisahtuessa oli siis\nkohteliaan aviomiehen käsi ojennettuna rouvaa vastaanottamassa. Mutta\nAshtonin rouva ei ollut miestään näkevinänsäkään; hän ei käyttänyt\nojennettua kättä tuekseen, vaan pyysi apua kapteeni Craigengeltiltä,\njoka nyt seisoi vaunujen oven vieressä hopeasilainen hattunsa\nkainalossa ja joka koko matkallakin oli jo toimittanut _cavaliere\nservente_'n, kohteliaan seurakumppanin virkaa. Tämän kunniallisen\nherran käsivarteen nojautuen rouva Ashton astui pihan poikki, lausuen\npari käskyä palvelijoille, mutta ei sanaakaan miehelleen. Turhaan\nkoetti tämä vetää rouvan huomiota puoleensa; hän sai vain pikemmin\ntakaa seurata kuin saattaa häntä saliin, jossa he tapasivat markiisin\nhartaassa keskustelussa Ravenswoodin kanssa; Lucy oli paennut pois heti\nkun sai siihen tilaisuuden. Kaikkien kasvot, paitsi markiisin,\nilmaisivat nyt hämilläoloa. Sillä Craigengeltkin, vaikka hän oli\nhävytön luonteeltaan, sai töin tuskin peitetyksi pelkonsa nähdessään\nRavenswoodin; ja kaikista muistakin tuntui tämä arvaamaton\nyhteensattuminen sangen tukalalta.\n\nHetken aikaa odotettuansa, että herra Ashton esittäisi\nhänet vaimolleen, markiisi päätti tehdä sen itse. \"Herra\nvaltiosinetinvartia\", lausui hän kumartaen rouva Ashtonille, \"esitti\njuuri vähän aikaa sitten minulle tyttärensä vaimonaan -- hän saattaisi\nnyt yhtä hyvin sanoa teitä, rouva Ashton, tyttärekseen, niin vähän\nteidän ulkomuotonne on muuttunut siitä, millaisena muistan sen nähneeni\nmuutamia vuosia sitten. -- Sallitteko kenties vanhan tuttavan olla\ntäällä vieraana?\"\n\nHänen tervehdyksensä oli siksi kohtelias ettei siihen voinut tulla\nmuuta kuin myöntävä vastaus. Markiisi jatkoi sitten: \"Tämä, rouva\nAshton, on sovintokäynti, senvuoksi rohkenen esittää teille ja teidän\nsuosioonne sulkea serkkuni, Ravenswoodin nuorenherran.\"\n\nAshtonin rouva ei saattanut olla tervehtimättä; mutta hänen\nkumarruksensa ilmaisi ylpeyttä, miltei ylenkatsetta. Ravenswoodkaan\npuolestaan ei saattanut olla kumartamatta; mutta kumartaessaan hän\nvastasi toisen ylenkatseeseen samanlaisella ylenkatseella.\n\n\"Sallikaa\", lausui nyt rouva, \"että teille, herra markiisi,\nesitän erään _minun_ ystäväni.\" Craigengelt, sillä rohkealla\nhävyttömyydellä, jolla hänenlaisensa miehet ovat osoittavinaan\nseurustelutottumusta, teki markiisille pienen kumarruksen heilahuttaen\nkultasilaista hattuaan.\n\nRouva kääntyi nyt miehensä puoleen. \"Sinä ja minä, Ashton\", sanoi hän,\nja ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän virkkoi miehelleen, \"olemme\nkumpainenkin saaneet uusia tuttavia sen jälkeen kun läksin kotoa --\nanna minun esittää sinulle uusi ystäväni -- kapteeni Craigengelt.\"\n\nKapteeni kumarsi uudestaan ja heilahutti kultasilaista hattuaan, johon\ntervehdykseen valtiosinetinvartia vastasi ilmoittamatta, että he jo\nennestään olivat tuttavia. Hän teki sen pelokkaalla kiireellä, josta\nkävi ilmi, miten kernaasti hän olisi tahtonut saada rauhan ja sovinnon\nrakennetuksi itsensä ja vaimonsa, samoin kuin myös molemminpuolisten\nliittolaisten välille. \"Sallikaa minun esittää teidät Ravenswoodin\nnuorelleherralle\", virkkoi hän Craigengeltille jatkaen entistä\nrauhantointa. Mutta Ravenswood suoristi pitkän vartalonsa ja vastasi\npainokkaalla äänellä, katsahtamattakaan hänelle esitettyyn mieheen:\n\"Kapteeni Craigengelt ja minä tunnemme jo toinen toisemme perinpohjin.\"\n\n\"Perinpohjin -- perinpohjin\", mutisi kapteeni, ikäänkuin\nkaksinkertainen kaiku, ja heilahutti taas hattuaan vaikka paljon\nvähemmän kuin edellisellä kerralla, jolloin tuo liike oli\nystävällisesti koristanut hänen kumarrustaan markiisille ja\nvaltiosinetinvartialle.\n\nLockhard astui nyt sisään, perässään kolme palvelijaa, jotka toivat\nviiniä ja voileipiä; sillä sellaista suunavausta oli tapana tarjota\nennen päivällistä ruokahalun herättämiseksi. Ja kun vieraat olivat\nkäyneet niihin käsiksi, pyysi rouva Ashton anteeksi, että hänen oli\npakko ottaa miehensä hetkiseksi heidän seurastaan, koska hänellä oli\ntärkeä asia puhuttavana. Markiisi tietysti pyysi, ettei rouva suinkaan\nantaisi heidän estää häntä tehtävistään. Ja Craigengelt, kiireesti\nkaadettuaan kurkkuunsa lasillisen väkevää kanarianviiniä, riensi ulos\nkamarista; sillä kolmen kesken jääminen markiisi A:n ja Ravenswoodin\nnuorenherran kanssa ei näyttänyt hänestä juuri hauskalta. Edellisen\nkorkea arvo liiaksi painosti hänen rohkeuttansa, ja Ravenswoodin hihaa\nhän oikein vapisten pelkäsi.\n\nSyyksi äkilliseen lähtöönsä hän sanoi sen, että hänen muka piti\nhuolehtia hevosestansa ja tavaroistansa; eikä hän muuttanut päätöstään\nsittenkään, vaikka rouva Ashton käski Lockhardin pitää tarkkaa huolta\nsiitä, että kapteeni Craigengeltille annettaisiin kaikki apu, mitä hän\nsuinkin saattoi tarvita. Markiisi ja Ravenswood jäivät näin kahden\nkesken puhelemaan siitä tavasta, jolla heitä oli kohdeltu. Rouva Ashton\npuolestaan meni omaan kamariinsa, johon hänen miehensä seurasi jäljessä\njotenkin samannäköisenä kuin tuomittu pahantekijä.\n\nHeti kun aviopari oli astunut kamariin, puhkesi rouvan tulinen luonto\nilmi, jota hän tähän asti, ulkonaisen sopivaisuuden tähden, oli\nsuurella vaivalla hillinnyt. Rouva Ashton lukitsi oven, otti avaimen\nlukosta, ja sitten, katse täynnä ylpeää majesteetillisuutta, jota ei\nikä vielä ollut masentanut, silmät leimuten rohkeutta ja vihastusta,\nhän lausui juuri pelästyneelle miehellensä seuraavat sanat: \"Minun\nherrani, en ole juuri kummastunut niistä uusista tuttavista, joita te\nminun poissaollessani olette itsellenne hankkinut -- sillä he ovat\naivan teidän sukuperänne ja kasvatuksenne mukaiset. Ja jos jotain muuta\ntoivoin, niin mielelläni myönnän, että se oli väärä luulo ja että siitä\nluulosta hyvin olen ansainnut sen harmin, jonka te olette minulle\ntuottanut.\"\n\n\"Eleonora kulta -- oma vaimoni\", vastasi valtiosinetinvartia, \"maltahan\ntoki hiukan mieltäsi, niin että voin todistaa sinulle, miten tällä\nteollani olen tarkasti pitänyt silmällä sukuni kunniaa yhtä hyvin kuin\nsen etuakin.\"\n\n\"_Sinun_ sukusi etua sinä kyllä täydellisesti osaat pitää\nsilmällä, sen tiedän\", virkkoi vihastunut rouva, \"ja samoin oman sukusi\nkunniaa, jos siinä lienee mitään silmällä pidettävää. -- Mutta\nkoska _minunkin_ sukuni etu ja kunnia, paha kyllä, siihen on\nerottamattomasti yhdistetty, niin ethän pane pahaksi, jos minäkin pidän\nasiaa silmällä sen verran kuin se minua koskee.\"\n\n\"Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä?\" kysyi aviomies. \"Mistä sinä\nolet niin suutuksissa? Mistä syystä sinä niin kauan poissaoltuasi heti\npaikalla tällä tavoin moitit minua?\"\n\n\"Kysy omaltatunnoltasi, William, mikä syy on saattanut sinut siihen,\nettä luovut valtiollisesta puolueestasi ja periaatteistasi ja että, sen\nverran kuin minä voin nähdä, olet naittamaisillasi ainoan tyttäresi\nhävinneelle kerjäläisjakobiitille, joka kaiken lisäksi vielä on sukusi\nperivihollinen?\"\n\n\"Mitä terveen järjen ja tavallisen kohteliaisuuden nimessä minun muka\nolisi pitänyt tehdä, armollinen rouva?\" vastasi aviomies. \"Voinko minä,\ntavallisinta sopivaisuuden sääntöä rikkomatta, ajaa talostani nuoren\naatelisherran, joka, niinkuin pari päivää sitten tapahtui, oli\npelastanut tyttäreni hengen ja myös omani?\"\n\n\"Pelastanut sinun henkesi muka! Olen minäkin kuullut tuon\njutun\", pilkkasi rouva, \"kuinka vihainen lehmä säikähdytti\nvaltiosinetinvartiaa ja kuinka se poika, joka tappoi lehmän, on\nmainitun valtiosinetinvartian silmissä ollut täysi Guy Warwick --\npianpa saisit samanlaisesta syystä kutsua kaikki Haddingtonin\nteurastajat vieraiksesi.\"\n\n\"Rouva Ashton\", änkytti valtiosinetinvartia, \"tämä on jo liikaa --\nsuostuisinhan minä mihin uhraukseen hyvänsä, joka sinut lepyttäisi, jos\nvain virkkaisit mitä tahdot.\"\n\n\"Mene sitten alas vierasten luokse\", käski ankara rouva, \"ja ilmoita\nRavenswoodille, että nyt, kun kapteeni Craigengelt ja muita ystäviä on\ntullut taloon, sinulla ei enää ole sijaa hänelle kartanossasi -- minä\nodotan myös nuorta herra Haystonia, Bucklaw'n kartanon omistajaa, tänne\ntulevaksi.\"\n\n\"Herra Jumala, Eleonora!\" huudahti aviomies. \"Ravenswoodko ajettaisiin\npois siksi, että Craigengeltille, kurjalle kortinlyöjälle ja vakoojalle\nolisi sijaa? -- Se oli jo paljon, kun sen verran hillitsin itseni,\netten heti paikalla käskenyt tuota heittiötä ulos talostani, ja\nsuuresti kummastuin, kun näin hänen sinun seurassasi tulevan tänne.\"\n\n\"Koska näit hänen minun seurassani tulevan\", vastasi heikompi\naviopuoliso, \"niin siitä olisit voinut ymmärtää, että hän on sopiva\nseurakumppani. Ja mitä Ravenswoodiin tulee, ei hänelle tapahdu mitään\nmuuta kuin mitä hän itse, sen minä varmaan tiedän, teki eräälle arvossa\npidettävälle ystävälleni, joka pahaksi onnekseen joku aika sitten\nsattui olemaan hänen luonaan vieraisilla. -- Mutta tee nyt päätöksesi\n-- sillä jollei Ravenswood lähde tästä talosta, niin minä lähden!\"\n\nHerra Ashton astui edestakaisin kamarissa mitä tuskallisimmassa\nlevottomuudessa. Pelko, häpeä, ja suuttumus taistelivat sitä\nkuuliaisuutta vastaan, jota hän tavallisesti osoitti rouvallensa.\nVihdoin hän teki sellaisen päätöksen, minkä pelkurimaiset ihmiset\ntekevät tavallisesti tällaisessa pulassa ollessaan; hän ryhtyi\npuolikeinoon.\n\n\"Suoraan sanoen, korkea armonne, en voi enkä tahdo ottaa syykseni\ntuollaista epäkohteliaisuutta Ravenswoodia kohtaan, jota te vaaditte --\nsemmoista ei hän ole minulta ansainnut. -- Jos sinä tahdot olla hurja\nja oman kattosi alla häväistä aatelissukuista miestä, niin en voi sitä\nestää. Mutta en ainakaan tahdo olla tämmöisen mielettömän teon\nvälikappaleena.\"\n\n\"Vai et tahdo?\" kysyi rouva.\n\n\"En, niin totta kuin Jumala on taivaassa, korkea armonne!\" vastasi\naviomies. \"Vaadi minulta jotakin, mikä soveltuu tavalliseen siivouteen,\nesimerkiksi, että vähitellen jättäisin tuon tuttavuuden, tai muuta\nsellaista -- mutta että minä ajaisin hänet ulos talostani, siihen en\ntahdo enkä voi suostua.\"\n\n\"Sitten sukumme kunnian valvominen tälläkin kertaa, niinkuin usein\nennen, on jäävä minun vaivakseni\", sanoi rouva.\n\nHän kävi istumaan ja kirjoitti kiireesti muutamia rivejä. Mutta juuri\nkun hän aukaisi oven kutsuakseen kamaripalvelijansa eteisestä, yritti\nvaltiosinetinvartia vielä kerran estää häntä tästä päättäväisestä\nteosta. \"Ajattele, mitä teet, Eleonora; sinä teet veriviholliseksemme\nnuoren miehen, jolla luultavasti on oleva voimaa kostaa meille -- --\"\n\n\"Oletko koskaan nähnyt ketään Douglasia, joka pelkäisi vihollista?\"\nkysyi rouva ylenkatseellisesti.\n\n\"Niinhän se on, mutta hänessä on ylpeyttä ja kostonhimoa, joka riittää\nsadalle Douglasille ja vieläpä sadalle pirullekin päälliseksi. Ajattele\ntoki asiaa vielä tämä yö!\"\n\n\"En hetkeäkään kauemmin\", vastasi rouva. \"Kuulkaa, neitsyt Patullo, te\nviette kirjeen nuorelle Ravenswoodille.\"\n\n\"Ravenswoodin nuorelleherralleko, armollinen rouva?\" kysyi neitsyt\nPatullo.\n\n\"Niin, Ravenswoodin nuorelleherralle, jos häntä niin tahdotte\nnimittää.\"\n\n\"Minä pesen käteni tässä asiassa\", sanoi valtiosinetinvartia. \"Menen\npuutarhaan katsomaan, että Jardine poimii talvihedelmiä jälkiruoaksi.\"\n\n\"Tee niin\", vastasi rouva katsahtaen hänen jälkeensä äärettömän\nylenkatseellisesti, \"ja kiitä Jumalaasi, että tänne jääpi joku, joka\nosaa suojella suvun kunniaa yhtä hyvin, kuin sinä osaat valita\ntalviomenoita ja päärynöitä.\"\n\nValtiosinetinvartia viipyi puutarhassa jokseenkin kauan, kunnes rouvan\nvirittämä ruutimiina sillä aikaa kerkeäisi räjähtää, ja niin hän\nainakin toivoi, Ravenswoodin vihastuksen ensi vimma vähän asettuisi.\nKun herra Ashton vihdoin palasi saliin, antoi markiisi paraikaa käskyjä\nmuutamille palvelijoilleen. Hän näkyi olevan kovasti suutuksissaan ja\nheti keskeytti herra Ashtonin anteeksipyynnön siitä, että oli niin\nkauan antanut korkean vieraan olla yksin.\n\n\"Arvattavasti, herra Ashton, on teilläkin tieto tästä eriskummallisesta\nkirjeestä, jonka teidän rouvanne on armollisesti lähettänyt\n_minun_ sukulaiselleni Ravenswoodille\" -- (_minun_ sanaa hän\nerittäin painosti). \"Ja tietysti te ette kummeksu, kun sanon\njäähyväiset. Minun sukulaiseni on jo lähtenyt arvellen jäähyväisten\nsanomisen omasta puolestaan tarpeettomaksi, koska tämä eriskummallinen\nhäväistys on kuitannut kaiken ennen osoittamanne kohteliaisuuden.\"\n\n\"Minä voin vakuuttaa, herra markiisi\", puolusteli herra Ashton itseään\npitäessään kirjettä kädessään, \"etten tiedä mitään tämän kirjeen\nsisällyksestä. Minä tiedän vain, että rouva Ashton on hyvin\näkkipikainen, ennakkoluuloissaan itsepäinen, ja mieleni on kovin paha,\njos hän on tehnyt jotain loukkaavaa, tai jos te olette katsonut sen\nloukkaukseksi. Mutta toivon sentään teidän, herra markiisi, muistavan,\nettä naisen -- --\"\n\n\"Pitää käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin niitä kohtaan, joilla on\nkorkea säätyarvo\", täytti markiisi keskeytyneen lauseen.\n\n\"Niin juuri, herra markiisi\", virkkoi onneton valtiosinetinvartia,\n\"mutta rouva Ashton on sittenkin nainen --\"\n\n\"Jolle, minun arveluni mukaan\", keskeytti markiisi taas, \"pitäisi\nopettaa mitä velvollisuuksia hänen säätynsä vaatii. Mutta tässähän\ntulee rouva itse, ja minä tahdon saada kuulla hänen omasta suustaan,\nmistä syystä hän näin eriskummallisella, arvaamattomalla tavalla on\nhäväissyt minun likeistä sukulaistani meidän molempien ollessa hänen\nvieraanaan.\"\n\nRouva Ashton astui nyt sisään. Hänen riitansa herra Ashtonin kanssa ja\nsen jälkeen seurannut keskustelu hänen tyttärensä kera eivät olleet\nkuitenkaan estäneet häntä huolehtimasta myös ulkomuodostaan. Rouva\nAshton astui sisään juhlapuvussa; ja hänen katseensa ja käytöksensä\nmajesteetillisuus sopikin hyvin yhteen niiden loistavien vaatteitten\nkanssa, joita sen ajan aatelisnaiset käyttivät tämmöisissä\ntilaisuuksissa.\n\nMarkiisi A. kumarsi ylpeästi, ja rouva vastasi tähän tervehdykseen\nyhtä mahtavasti ja kylmästi. Vieras otti sitten herra Ashtonin\nliikkumattomasta kädestä kirjeen, jonka hän hetkeä ennen kuin rouva\ntuli, oli hänelle antanut. Markiisi aikoi ruveta puhumaan, mutta rouva\nkeskeytti hänet heti. \"Minä näen, herra markiisi, että te tahdotte\nottaa puheeksi seikan, josta vain on harmia. Minun on paha mieli, että\njuuri tällä hetkellä piti tulla esille tämmöinen asia, sillä en\ntahtoisi vähimmässäkään määrässä häiritä sitä kunnioitettavaa\nvastaanottoa, mikä teille, herra markiisi, olisi tuleva. Mutta näin on\nlaita: herra Edgar Ravenswood, jolle kirjoitin tämän teidän kädessänne\nolevan kirjeen, on väärinkäyttänyt hänelle tässä talossa osoitettua\nkohteliaisuutta sekä herra Ashtonin mielenlaadun hiljaisuutta ja\nviekoitellut nuoren tytön kihloihin, josta suhteesta ei tytön\nvanhemmille ole annettu mitään tietoa ja johon nämä vanhemmat eivät\nikänä voi suostua.\"\n\nMolemmat herrat vastasivat yht'aikaa. \"Mahdotonta, että minun\nsukulaiseni -- --\" sanoi markiisi.\n\n\"Ja vielä mahdottomampaa, että minun tyttäreni Lucy -- --\" sanoi\nvaltiosinetinvartia.\n\nRouva Ashton keskeytti jyrkästi molemmat ja vastasi kumpaisellekin.\n\"Herra markiisi, teidän sukulaisenne, jos herra Ravenswoodilla todella\non se kunnia, on yrittänyt salaa viekoitella tämän nuoren, kokemattoman\ntytön rakkauden puoleensa. Herra William Ashton, teidän tyttärenne on\nollut kyllin typerä suodaksensa enemmän suosiota, kuin mitä hänen olisi\npitänyt, näin sopimattomalle kosijalle.\"\n\n\"Ja minun mielestäni, rouva\", virkkoi valtiosinetinvartia, jolta hänen\ntavallinen malttinsa ja kärsivällisyytensä loppui, \"jollei teillä ollut\nmitään parempaa meille kerrottavana, niin olisitte voinut pitää\ntämänkin perhesalaisuuden ilmaisematta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Ashton\", vastasi rouva kylmäkiskoisesti; \"mutta\nherra markiisilla on oikeus vaatia selitystä siitä tavasta, jolla minun\non ollut pakko kohdella tuota nuorta miestä, hänen sukulaistaan,\nniinkuin hän sanoo.\"\n\n\"Tämä syy\", mutisi valtiosinetinvartia itsekseen, \"on keksitty sen\njälkeen kun teko jo oli tehty. Sillä jos siinä lieneekin perää, niin\neipä hän Ravenswoodille kirjoittaessaan sitä voinut tietää.\"\n\n\"Ensi kerran minä kuulen tästä asiasta\", sanoi markiisi; \"mutta koska\nte, armollinen rouva, itse olette tämän arkaluontoisen aineen ottanut\npuheeksi, niin sallikaa minun sanoa, että minun sukulaisellani olisi\nsyntyperänsä ja sukunsa nojalla oikeus vaatia kosintansa tyynimielistä\nkuuntelemista tai ainakin kohteliasta kieltoa, jos hän onkin ollut\nsiksi rohkea ja kohottanut silmänsä herra William Ashtonin tyttäreen\nsaakka.\"\n\n\"Teidän pitäisi muistaa, herra markiisi, mitä sukua neiti Lucy Ashton\non äitinsä puolelta\", sanoi rouva.\n\n\"Kyllä minä muistan, että te polveudutte -- Angus-suvun nuoremmasta\nhaarasta\", vastasi markiisi, \"ja teidän, armollinen rouva -- suokaa\nanteeksi, että niin sanon -- ei pitäisi unohtaa, että Ravenswoodit ovat\nkolme kertaa naimisen kautta liittyneet sen vanhempaankin haaraan.\nÄlkää, armollinen rouva -- kyllähän minä näen, mikä asian juuri on --\nvanhaa, juurtunutta vihaa ei ole helppo voittaa -- sen vuoksi minä\nannan paljon anteeksi -- muuten en olisikaan voinut enkä tahtonut\nsallia sukulaiseni lähteä yksinään aivan kuin tästä talosta ulos\najettuna -- mutta minä toivoin voivani sovittaa asian. Enkä tahdo\nnytkään erota vihoissani teistä -- en lähde ennenkuin päivällisen\njälkeen, jolloin tapaan Ravenswoodin nuorenherran muutamien virstojen\npäässä täältä. Meidän pitää puhua tästä asiasta tyynemmällä mielellä.\"\n\n\"Sitä juuri minäkin hartaasti haluaisin, herra markiisi\", sanoi herra\nAshton kiireesti. \"Eleonora, me emme saa sallia, että herra markiisi A.\nlähtee suuttuneena meiltä. Meidän pitää väkisinkin pidättää hänet\ntäällä päivällisen yli.\"\n\n\"Meidän kartanomme\", vastasi rouva, \"ja kaikki, mitä se sisältää, on\ntarjona herra markiisille niin kauan kuin hän meille tahtoo tehdä sen\nkunnian ja viipyä täällä. Mutta mitä siihen tulee, että vielä\nkeskustelisimme tästä harmillisesta asiasta -- --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, armollinen rouva\", keskeytti markiisi, \"mutta en voi\nsallia teidän ilmaista kovin hätäistä päätöstä näin tärkeästä asiasta.\nMinä näen, että paraikaa vielä enemmän vieraita on tulossa; ja koska\nhyvä onneni nyt on suonut minulle tilaisuuden uudistaa entisen\ntuttavuuteni rouva Ashtonin kanssa, niin toivon, ettei minun tarvitse\nmenettää tätä minulle niin kallista onnea jonkun harmittavan\nkeskustelun vuoksi, ei ainakaan ennenkuin olemme ensin keskustelleet\nhauskemmista asioista.\"\n\nRouva hymyili, kumarsi ja ojensi kätensä markiisille, joka täten\ntalutti hänet ruokasaliin; sillä senaikuinen, kursaileva kohteliaisuus\nei sallinut vieraan ottaa talonrouvan käsivartta kainaloonsa, niinkuin\ntalonpoika kirkonvihkiäisjuhlassa taluttaa kultaansa. Neiti Ashtonin\nsija oli tyhjä, ja syyksi hänen poissaoloonsa ilmoitettiin, ettei hän\nvoinut aivan hyvin. Päivälliset olivat komeat, oikeinpa ylelliset, ja\nkestivät myöhään iltaan asti.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Kova ol' onni isälläin,\n    kovempi mulla on;\n    hänt' armaans' seuras pakohon,\n    mä lähden yksinäin.\n\n                        _Walker_.\n\nEn yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat\nRavenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä\nesi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi\nsemmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä\ntämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä\nomanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin\narveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä\nhieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan\nRavenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä\nkapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani\nehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs\nCragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä\nkumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai\nseuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen\ntunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta\nhän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä\netuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona.\nJa Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei\nmielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra\nAshtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin\npuolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt,\nviipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi\nvaativat.\n\nEnsi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta\nkulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa\nhänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä\njylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat\npeittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa,\nikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli\nkoettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja\nLiisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista\ntaikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla\nolevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan\nhänelle lausunut. \"Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä\", sanoi hän\nitsekseen, \"ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin\nperillisen viimeisen hullun teon. -- Ja totta Liisakin puhui\", jatkoi\nhän, \"minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti -- tai, oikeammin\nsanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En\nolekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha\nennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt\ntuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon.\"\n\nMeidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille\nkerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä\nkerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne\nihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se\nolisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi\nmyös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet\nkerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen\nihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken\nvakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut\neteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut\njotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai\noikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä\nLucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan.\nRavenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli\narvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle\ntutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa\nsurua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan\nhevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä\nkohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: \"Neiti\nAshton! -- Lucy!\"\n\nNämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin\nihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä\nLucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin\nhikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen\nhän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo\nsokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään,\nniin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme,\nkuinka huonovointinen eukko oli) -- kaikki nämä seikat yhteensä\nihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä\nnainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä,\nikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa\nliikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood\nseisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai\nLiisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen\ntulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei\nvoinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei\nkuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä\npaikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein\nkuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa\nhaamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan\neikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää\nnäkynsä olleen todellisen ja maallisen.\n\nMieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti\nherää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä,\nRavenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli\ntaakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän\nuudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys\nvai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää\nnäkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä,\nikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan\nyliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi\nsatulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen\nhevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi\npelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta\nkauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia\ntätä asiaa. \"Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet\nminua\", sanoi hän, \"pettäneet minua niin kauan aikaa? -- Vai onko tuo\nvaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten\nsurkuttelua? -- Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen\nolennon tavalla. -- Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla,\nettä tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? -- Siitä\ntahdon saada selkoa -- en salli omien silmienikään pettävän.\"\n\nTällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille.\nIstuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä\nkorkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja\nitkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän\nvähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä\ntodella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen\nRavenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen\nherrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja\npikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli\nkäsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan,\npuoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.\n\nRavenswood sai vaivoin lapsiparan pelon asettumaan, sillä hänen\näkillinen tulonsa ensi hetkenä pikemmin säikähdytti kuin lohdutti\nhäntä. Ja kun hän oli saanut hänet viihdytetyksi, niin tytön ensi sanat\nolivat: \"Te olette tullut liian myöhään.\" Tiedustellessaan, mitä nämä\nsanat tarkoittivat, Ravenswood sai sen vastauksen, että vainaja heti\ntuntiessaan kuolemantuskan ensi oireet oli lähettänyt erään talonpojan\nherraskartanoon pyytämään Ravenswoodin nuorta herraa puheilleen ja että\neukko sitten maltittomasti oli odottanut häntä. Mutta köyhän\nsanansaattajat ovat hitaat, huolimattomat. Mies, niin perästäpäin\nsaatiin kuulla, ei ollut joutunut kartanoon ennenkuin Ravenswood oli jo\nlähtenyt; ja vieraiden palvelijoiden puheet olivat häntä niin suuresti\nhuvittaneet, ettei hän kovinkaan pian ollut muistanut palata Liisan\nmökille. Sillä välin eukon tuska näytti vain kiihtyvän sitä mukaa kuin\nruumiillisetkin kivut; ja käyttääksemme Pikun, hänen ainoan auttajansa\nsanoja, \"hän rukoili hartaasti, että vielä kerran saisi nähdä entisen\nherransa pojan ja uudistaa varoituksensa.\" Hän kuoli samana hetkenä,\nkun kaukana olevan kylän kello löi yksi; ja Ravenswood muisti\nsisäisesti kauhistuen kuulleensa kellon heläjävän metsän takaa vähää\nennen kuin vainajan haamu -- siksi hän oli nyt taipuvainen sitä\nluulemaan -- oli hänelle ilmestynyt.\n\nKunnioitus kuollutta ja myös luonnollinen säälintunne hänen\npelästynyttä palvelijaansa kohtaan vaativat Ravenswoodia jollakin\ntavalla pelastamaan Pikun tästä tilasta. Vainaja, niin tyttö kertoi,\noli toivonut tulevansa haudatuksi yksinäiselle vanhalle hautausmaalle\nlikelle Sammakon Pesän kapakkaa. Tätä hautausmaata sanottiin Erakon\nkirkkomaaksi, ja siellä lepäsi muutamia Ravenswoodin suvun jäseniä sekä\npaljon heidän alustalaisiaan. Ravenswood piti velvollisuutenaan\nnoudattaa tätä vainajan toivetta, mikä on hyvin tavallinen Skotlannin\nrahvaan parissa. Hän lähetti siis Pikun läheiseen kylään noutamaan\navuksi muutamia naisia ja vakuutti hänelle sillä välin viipyvänsä\nruumiin luona; sillä Skotlannissa, samoin kuin myös muinoin\nTessaliassa, ei arvella käyvän laatuun jättää kuollutta ilman\nsilmälläpitoa.\n\nTällä tavoin Ravenswood sai neljänneksen tuntia tai vähän runsaamminkin\nistua yksinään vartioimassa saman eukon ruumista, jonka irtautunut\nhenki, jolleivät hänen silmänsä aivan olleet pettäneet, juuri äsken oli\nilmestynyt hänelle. Tämä outo tapahtumien yhteensattuma vaikutti\nsyvästi Ravenswoodin mieleen, niin rohkea kuin hän olikin luonteeltaan.\n\"Liisa kuoli hartaasti haluten nähdä minua. Olisiko siis mahdollista\",\nsemmoinen oli aivan luonnollisesti hänen ajatustensa juoksu, \"että\nhartaat, kiihkeät halut, jotka täyttävät sydämen juuri kuolinhetkenä,\nsaattavat vielä elämän loputtuakin kestää, rikkoa henkien maailman\nankaran raja-aitauksen ja tuottaa vainajan eteemme elävän ihmisen\nmuodossa ja näössä? -- Ja miksikä tuo haamu sai ilmestyä silmin\nnähtävänä, mutta ei saanut sanoa sanottavaansa korvin kuultavasti? --\nJa miksikä saa tämmöinen luonnon sääntöjen rikkominen tapahtua, vaikka\nsen tarkoitusta ei kuitenkaan anneta ilmi? -- Turhia kysymyksiä ne ovat\nkaikki, joihin ainoastaan kuolema, kun se kerran saattaa minut\nsamankaltaiseksi kuin tämän kalmankarvaisen, lakastuneen ruumiin\nedessäni, voi antaa vastauksen.\"\n\nNäin puhuessaan hän levitti liinan ruumiin kasvoille, joita hän ei\ntahtonut sen kauemmin katsella. Sitten hän istahti vanhaan tammiseen\nnojatuoliin, jonka Liisa oli osannut anastaa omakseen silloin kun\nRavenswoodin isän lähdettyä velkojat, palvelijat, virkamiehet ja\noikeudenpalvelijat kilpaa ryöstivät kartanoa. Näin istuen hän koetti\nniin paljon kuin mahdollista poistaa äskeisen tapauksen luonnollisesti\nnostattamia taikauskoisia tunteita mielestään. Olihan hänellä\nmuutenkin, ilman noiden yliluonnollisten näkyjen kauhistusta, kyllin\nsyytä olla synkällä mielellä; sillä aivan äsken vielä oltuaan Lucy\nAshtonin suosittu rakastaja ja itse herra Ashtonin kunnioitettu ystävä\nhän nyt istui täällä yksinään ja suruissaan vartioimassa pitäjän\nvaivaisen yksin heitettyä, hylättyä ruumista.\n\nTästä surullisesta toimesta hän pääsi kuitenkin paljon pikemmin kuin\nmitä hän oli voinutkaan toivoa siihen nähden, että kylään oli vainajan\nmökiltä jokseenkin pitkä matka ja että ne kolme ämmää, jotka\nsieltä -- käyttääksemme sota-ammattiin kuuluvaa sanaa -- tulivat\n\"vahdinvaihtoon\", olivat sangen vanhat ja huonovoimaiset. Jos heitä\nolisi kutsuttu mihin muuhun toimeen hyvänsä, niin nuo kolme arvokasta\nmuijaa olisivat kiiruhtaneet paljon vähemmin; sillä yksi heistä oli jo\nkahdeksankymmenen vuoden vanha tai sen ylikin, toinen oli halvattu, ja\nkolmannen jalka oli tapaturmasta tullut rammaksi. Mutta kuolleen\nruumiin hoito on Skotlannin talonpoikien mielitointa, sekä miesten että\nnaisten. En tiedä sanoa, lieneekö siihen syynä kansan mielenlaatu, joka\nepäilemättä on vakava ja haaveksivainen; vai lieneekö se jälkimuistoa\nmuinaisesta katolilaisuudesta, jonka ajalla hautajaiset aina olivat\njuhla-aikoja eläville. Ja pitojen viettäminen, runsaat ruoat ja hyvä\nhumala päässä olivat, niinkuin nytkin vielä, yhdistyneet eroamattomasti\nvanhanaikuisiin skotlantilaisiin hautajaisiin. Yhtä hauska kuin\nhautajaisjuomingit, _dirgie_, olivat miehille, yhtä huvittavaa\nnaisille oli ruumiin valmistaminen arkkuun pantavaksi. Vääntyneitten\njäsenten oikaiseminen tätä surullista työtä varten käytetyllä laudalla,\nruumiin pukeminen puhtaisiin liinavaatteisiin ja villaisen peiton\nlevittäminen sen yli, kaikki nämä puuhat olivat kylän vanhojen ämmien\ntoimena, joka tuotti heille erikoista synkkää huvitusta.\n\nMuijat tervehtivät Ravenswoodia irvistelevällä hymyllä, joka toi hänen\nmieleensä Macbethin ja noita-akkojen kohtauksen päivänpaahtamalla\nForresin kanervikkokankaalla. Nuoriherra antoi heille hiukan rahaa ja\nkäski heidän hoitaa ikäsisarensa kuollutta ruumista, johon toimeen he\nsangen mielellään ryhtyivätkin. Samassa he ilmoittivat, että pitäisi\nlähteä ulos tuvasta, jotta he saattaisivat aloittaa surullisen työnsä.\nRavenswood suostuikin kernaasti lähtemään; hän vain ensin kehoitti\nämmiä pitämään ruumiista hyvää huolta, ja kysyi heiltä, missä hän voisi\ntavata haudankaivajan ja kirkonpalvelijan, jotka hoitivat tuota autiota\nErakon kirkkomaata, niin että lepopaikka, minkä Liisa mummo itse oli\nvalinnut, saataisiin kuntoon.\n\n\"Eipä ole vaikea löytää John Mortshenghiä\", virkkoi vanhin muija, ja\nhänen lakastuneilla poskillaan liehui yhä vielä sama irvistelevä\nhymyily. \"Hän asuu likellä Sammakon Pesää, missä kapakassa on pidetty\njos joitakin lystejä juominkeja -- sillä maahanpaniaiset ja\nmahaanpaniaiset nehän aina ovat rajanaapuruksia.\"\n\n\"Aivan niin, kyllä se on totta, kummi\", todisti ontuva ämmä nojautuen\nkainalosauvaan, jolla hän kannatteli vasempaa, lyhyempää jalkaansa.\n\"Sillä muistanpa kuinka tämän meidän edessämme nyt seisovan\nRavenswoodin herran isä pisti nuoren Blackhallin kuoliaaksi miekallaan\njonkun pahan sanan vuoksi, joka oli päässyt hänen suustaan, kun he\nistuivat ryypiskellen viiniänsä, viinaansa tai mitä se lienee\nollutkaan. Sekin poika astui tupaan iloisesti laulaen kuin leivonen ja\nkulki ulos jalat edellä. Minä olin siellä ruumista käärimässä, ja olipa\nse, kun veret saatiin pois pestyksi, aika sievä ruumisvenkale.\"\n\nHelppo on ymmärtää, että tämä ajattomalla ajalla kerrottu juttu vielä\njoudutti Ravenswoodin lähtöä tästä inhoittavasta, pahaaennustavasta\nseurasta. Mutta astuessaan sen puun luokse, johon hänen hevosensa oli\nsidottu, ja kiristäessään satulavyötä hän ei kuitenkaan voinut välttää,\nettä häntä itseään koskeva puhe kahdeksankymmen-vuotisen ämmän ja\nontuvan muijan välillä kuului hänen korviinsa pienen puutarhan\npensasaidan kautta. Nämä molemmat olivat käydä köpitelleet puutarhaan\npoimimaan rosmarineja, aaprotteja sekä muita väkevähajuisia kukkasia,\njoita piti sirottaa ruumiin päälle tai savutukseksi polttaa takassa.\nHalvattu raukka, joka oli tulomatkasta kovin uuvuksissa, oli jäänyt\nruumista vartioimaan, etteivät noidat eivätkä pahat henget pääsisi sen\nkimppuun.\n\nSeuraavien matalalla, käheällä äänellä lausuttujen sanojen kuulemista\nRavenswood ei voinut välttää.\n\n\"Kas tässä on tuore ja täysikasvuinen myrkkyputki, Anni Winnie -- --\nmoni mummo ennen muinoin ei olisi tarvinnut muuta hevosta lentääkseen\nvuorien ja vaarojen yli kuutamossa ja virvatulien palaessa,\nlaskeutuakseen viimein alas Ranskan kuninkaan viinikellariin.\"\n\n\"Niin kyllä, kummi! Mutta itse pirukin on tähän aikaan muuttunut yhtä\nkovasydämiseksi kuin herra valtiosinetinvartia ja muut suuret herrat,\njoiden on rinta kuin limsiökivestä. He pistelevät ja piinailevat meitä\nja puristavat meitä pihdeissään siitä syystä, että muka olemme noitia.\nMutta eipä, vaikka sen seitsemänkin kertaa olen lukenut rukoukseni\ntakaperin, paholainen kuitenkaan ole antanut minulle mitään apua.\"\n\n\"Oletko koskaan nähnyt paholaista?\" kysyi toinen.\n\n\"En\", vastasi vanha ämmä; \"mutta olen minä sentään nähnyt hänestä unta\nmonta kertaa, ja taitaapa se päivä tulla, jona he polttavat minut\nlavalla. -- Mutta eipä hätää, kummi! Onhan meillä tämä Ravenswoodin\nnuorenherran antama kolikko; sillä tuotamme kylästä leipää ja olutta ja\ntupakkaa ja tilkan viinaa puolikuppisiksi ja pienen murusen makeaa\nsokeria -- ja olkoon piru olemassa tai olematon, sisko, kyllä tästä\nsittenkin tulee hauska yö.\"\n\nHänen näin puhuttuaan ämmän nahkaiset leuat päästivät jonkunlaisen\npeloittavan, vaakuvan naurunhohotuksen, joka jossakin määrin muistutti\nhuuhkajan huhuamista.\n\n\"Hän on rivakka ja avokätinen mies, tuo nuoriherra\", virkkoi Anni\nWinnie, \"ja pulska poika -- leveä hartioiltaan ja hoikka vöiltään --\nhänestä tulisi korea ruumis -- tahtoisinpa minä saada pestä ja pukea\nhäntä.\"\n\n\"Hänen otsaansa on kirjoitettu, Anni Winnie\", vastasi\nkahdeksankymmenvuotias ämmä, \"ettei mikään naisen käsi eikä miehenkään\nole ojentava hänen ruumistaan -- eikä ruumislauta koskaan tule hänen\nselkänsä alle -- hiero sinä siis muualla kauppaa, sillä minun tietoni\non saatu varmasta paikasta.\"\n\n\"Tuleeko hänen siis kaatua tappotantereelle, Liisa Gourlay? Onko\nhän saava surmansa miekasta vai luodista, niinkuin moni hänen\nesi-isistäänkin?\"\n\n\"Älä kysele enempää -- ei hänelle ole niinkään onnellinen kohtalo\nsallittu\", vastasi tietäjä.\n\n\"Kyllä tiedän, että sinä olet viisaampi muita ihmisiä, Liisa Gourlay.\nMutta kukapa sinulle tämän ilmoitti?\"\n\n\"Älä siitä ole milläsikään, Anni Winnie\", vastasi vanha ämmä. \"Kyllä se\ntieto on varmasta paikasta saatu.\"\n\n\"Mutta sanoithan, ettet koskaan ole nähnyt tuota häijyä sielunonkijaa\",\nkysyi hänen utelias kumppalinsa vielä.\n\n\"Onpa tietoni sentään yhtä varmasta paikasta saatu\", vastasi Liisa,\n\"niiltä, jotka hänen kohtaloansa ennustivat paljoa ennen kuin hänelle\npantiinkaan ensi paita ylle.\"\n\n\"Kuule, hänen hevosensa kavioiden kopina kuuluu\", virkkoi toinen; \"se\nei soi siltä kuin hänellä olisi hyvä onni matkassaan.\"\n\n\"Joutuin, joutuin\", huusi halvattu ämmä tuvasta; \"tehkäämme kaikki ja\nlukekaamme kaikki luettavat. Sillä jos kuolleen ruumis ei pian tule\noikaistuksi, niin se vääntyy ja irvistää, että parastakin miestä\nhirvittää.\"\n\nRavenswood oli nyt jo niin kaukana, ettei hän voinut enempää kuulla.\nHän ei välittänyt kansan yleisestä uskosta noitien voimaan,\nennemerkkeihin ja ennustuksiin, joka usko muuten hänen aikakaudellansa\nja hänen kotimaassaan oli niin luja, että sitä, joka lausui\nepäilyksensä julki, katsottiin melkein samanlaisella kammolla kuin\nuskotonta juutalaista tai muhamettilaista. Ravenswood tiesi myöskin,\nettä yleinen usko noituuden mahdollisuuteen usein vaikutti vanhojen,\nvoimattomien, köyhien ja juuri näistä syistä epäluulon alaisina olevien\nakkojen mieleen, niin että he, kun sen lisäksi vielä tuli kuoleman\npelko ja julmien kidutusten tuska, päästivät suustaan noita\ntunnustuksia, joilla seitsemännellätoista vuosisadalla Skotlannin\ntuomio-istuinten pöytäkirjat ovat niin ylenmääräisesti täytetyt ja niin\nhäpeällisesti tahratut. Mutta aamulla nähty näky, oli se sitten\ntodellinen tai tyhjä mielikuvitus, oli hänessä herättänyt taikauskoisen\ntunteen, josta hän turhaan koetti päästä irti. Ja se asia, joka hänen\noli toimitettava tuossa pienessä kapakassa, Sammakon Pesässä, ei ollut\njuuri sitä laatua, että se olisi voinut rauhoittaa hänen mielensä.\n\nHänen piti käydä Mortshengh'in luona, joka oli vanhan Erakon kirkkomaan\nhaudankaivaja, ja puhua tälle miehelle Liisan hautajaisista. Mies asui\nlikellä sitä paikkaa, mihin Liisan ruumis oli pantava lepoon, ja niinpä\nRavenswood vähäisen virvoitettuaan voimiansa ravinnolla lähti\nhautausmaalle. Se sijaitsi niemekkeellä, likeisiltä vuoriharjuilta\nvirtaavan puron polvessa. Sisältään ristinmuotoinen, vuoreen kömpelösti\nhakattu luola oli täällä erakkomajana, jossa joku saksalainen pyhimys\nmuinaisina aikoina oli kidutellut ruumistansa; siitä oli koko paikka\nsaanut nimensä. Rikas Coldinghamin luostari oli sitten myöhempinä\naikoina rakentanut tähän paikkaan kappelin, josta ei kuitenkaan enää\nollut mitään jälkeä, vaikka siihen kuuluvaan kirkkomaahan yhä vielä,\nniinkuin tässäkin tilaisuudessa, joskus haudattiin ruumiita. Muutamia\npunakatajia kasvoi yhä vielä siellä täällä muinaisen pyhän tarhan\npiirin sisäpuolella. Sotureita ja aatelisherroja oli entisinä aikoina\nuseampiakin haudattu tähän paikkaan; mutta heidän hautakivensä olivat\nhajallaan, heidän nimensä kuluneet tuntemattomiksi. Ainoat vielä eheänä\nsäilyneet muistomerkit olivat ne pystyt kivet, jotka osoittivat\nalhaisen kansan hautoja. Haudankaivaja asui yksinäisessä mökissä aivan\nlikellä kirkkomaan uutta muuria. Tämä asunto oli niin matala, että se\nmelkein maahan asti ulottuvine olkikattoineen, jolla kasvoi paksulti\nkynsilaukkaa sekä muuta ruohoa, oli itsekin nurmettuneen hautakummun\nnäköinen. Tiedustellessaan Ravenswood sai tietää, että viimeisen lapion\nliikuttaja oli poissa kotoa, häissä; sillä hän ei ollut ainoastaan\nseudun haudankaivaja, vaan myös viulumies. Nuoriherra siis palasi\nSammakon Pesän kapakkaan käskettyään sanoa, että hän seuraavana aamuna\ntulisi jälleen tuon miehen puheille, jonka apu oli välttämätön sekä\npeijaisissa että pidoissa.\n\nVähää myöhemmin saapui Sammakon Pesään myös eräs markiisin\nedeltäratsastajista tuoden sen sanoman, että markiisi seuraavana aamuna\ntulisi sinne Ravenswoodin luo. Ja tämä, joka muuten olisi palannut\nvanhaan asuntoonsa Wolfs Cragiin, viipyi siis kapakassa saadaksensa\ntavata korkeasäätyistä sukulaistansa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\n     _Hamlet_. Eikö tässä miehessä ole yhtään tuntoa siitä mitä tekee?\n     -- Hän kaivaa hautaa ja laulaa.\n\n     _Horatio_. Vanha tottumus on tehnyt, ettei hän työnsä laatua\n     muistakaan.\n\n     _Hamlet_. Niinpä se on. Joutilaan kädessä on herkin tunto.\n\n                                 _Hamlet, V näytös, I kohtaus_.\n\nKauheat, peloittavat näyt häiritsivät yhä Ravenswoodin unta, ja\nvalveilla ollessa häntä ahdistelivat tapahtuneitten seikkain synkät\nmuistot sekä myös tuskallinen tulevaisuuden pelko. Hän oli luultavasti\nainoa kaikista tässä kurjassa hökkelissä maanneista matkustajista, joka\nei valittanut majansa huonoutta eikä tuntenut yösijansa epämukavuutta.\n\"Ruumis silloin vain on arka kaikelle, kun mieli on jouten.\" Aamulla\nRavenswood nousi aikaisin; hän toivoi raittiissa aamuilmassa saavansa\nsen virvoituksen, jota ei yö ollut suonut hänelle. Hän läksi taas\nastumaan tuolle yksinäiselle hautausmaalle päin, joka oli noin puolen\nvirstan päässä kapakasta.\n\nKepeä sininen savu, joka jo tuprueli ilmaan erottaen elävän miehen\nasunnon kuolleitten majoista, todisti, että haudankaivaja nyt oli\nkotona ja liikkeellä. Pieneen kirkkomaahan astuessaan Ravenswood\ntapasikin ukon kaivamassa puolitekoista hautaa. \"Kohtaloni\", ajatteli\nRavenswood, \"näkyy aina vievän minut suru- ja kuolinpaikkoihin. Mutta\ntämä ajatus on lapsekas, enkä tahdo antautua sen valtaan. Ei\nmielikuvitukseni toistamiseen saa pettää aistimiani.\" Vanhus\nRavenswoodin lähetessä lakkasi työstään nojautuen lapioonsa, ikäänkuin\nhän olisi odottanut hänen käskyään. Ja kun nuoriherra ei heti puhunut,\nniin haudankaivaja aloitti puheen omalla tavallaan.\n\n\"Te mahdatte olla häävieras, herra, arvaan minä?\"\n\n\"Mistä syystä niin luulet, veikkonen?\" vastasi Ravenswood.\n\n\"Minulla on kaksi elinkeinoa, herra,\" virkkoi iloinen vanha mies,\n\"viulu, herra, ja lapio. Kansan kartuttaminen, herra, ja väen\nvähentäminen. Ja pitäisipä minun kolmikymmenvuotisen kokemuksen nojalla\narvata silmistä kumpaako apuani tulija tahtoo.\"\n\n\"Sittenkin arvasit väärin tänä aamuna\", vastasi Ravenswood.\n\n\"Vai väärin?\" virkkoi vanha mies tuikeasti katsoen häneen. \"Saattaapa\nniin olla, tosiaan. Sillä vaikka teidän otsanne on tasainen, huomaan\nminä siinä kuitenkin jotain, joka on yhtä paljon haudan kuin häiden\nsukua. No, no, lapioni ja kuokkani täyttävät yhtä mielellään teidän\nkäskynne kuin viuluni koppa ja jousi.\"\n\n\"Minä pyytäisin sinua pitämään huolta siitä, että muuan vanha muija\npääsee kunnialla hautaan -- Liisa Gray, joka asui vuorenalustalla.\nRavenswoodin kartanon metsässä.\"\n\n\"Liisa Grayko! Sokea Liisa!\" sanoi haudankaivaja. \"Vai on hän viimein\nmennyt! Sekin taas on kellon helähdys, joka käskee minunkin pitämään\nitseäni valmiina. Muistanpa hyvin vielä, kun Albert Gray toi hänet\ntänne meidän maahan -- sievä tyttönen hän silloin oli ja piti\nenglantilaiskaulaansa hyvin kenossa meidän parissamme. Mutta sittenpä\nhänen ylpeytensä aika lailla masentui, sen voin sanoa. Vai on hänkin\nmennyt!\"\n\n\"Hän kuoli eilen\", virkkoi Ravenswood, \"ja pyysi, että hänet\nhaudattaisiin tänne miehensä viereen. Tottahan sinä tietänet, missä hän\nlepää?\"\n\n\"Minäkö tietäisin missä hän lepää?\" vastasi haudankaivaja\nskotlantilaisen omituisen kiertelevään tapaan. \"Kyllähän minä tiedän,\nmissä mikin paikka on tässä kirkkomaassa. Mutta te puhuitte Liisan\nhaudasta? -- Jumal' auttakoon! -- Eipä hän tavallisessa haudassa taida\nkestää, jos se on totta, mitä ihmiset hänestä ennen aikaan hokivat. Ja\njos kaivan sen kuuden jalan syvyiseksi -- noidan hauta ei saa olla\ntuumaakaan matalampi, muuten hänen omat noitakumminsa ja kaimansa pian\nkuorivat ruumiin hikiliinoista, vanhasta tuttavuudesta hiukkaakaan\nhuolimatta -- ja jos kaivan sen kuuden, tai vaikka vaan kolmenkin jalan\nsyvyiseksi, niin kukapa siitä työpalkan maksaa, virkkakaapas se, olkaa\nniin hyvä?\"\n\n\"Minä sen maksan, veikkoseni, niinkuin muutkin kohtuulliset kulungit.\"\n\n\"Kohtuulliset kulungitko?\" toisti haudankaivaja. \"No niin, olisihan\ntässä hautasijan hinta -- ja kellon soittamispalkka (vaikka totta\npuhuen, kello on rikki) -- arkku -- ja minun päiväpalkkani -- ja minun\npieni virkasaatavani -- ja tilkka viinaa sekä olutta peijaispitoja\nvarten. Luullakseni te ette saa häntä hautaan kunnialla, niinkuin\nsanotaan, vähemmällä kuin kuudentoista Skotlannin markan kulungilla.\"\n\n\"Kas tässä on ne rahat ja vähän ylikin, veikkoseni\", sanoi Ravenswood.\n\"Pidä vain huoli siitä, että hauta tulee oikeaan paikkaansa.\"\n\n\"Te mahdatte olla joku eukon englantilaisista sukulaisista, sen\ntakaan\", virkkoi harmaapää pääkallojen vartia. \"Muijan sanotaan olleen\nkorkeampaa sukuperää kuin hänen miehensä. Te teitte aivan oikein, kun\nannoitte hänen pureskella suitsirautojansa niin kauan kuin hän eli ja\nte teette aivan oikein kun nyt, hänen kuoltuaan, laitatte hänet\nkunnialla hautaan: sillä tästä on teille itsellenne enemmän etua kuin\nhänelle. Sukulainen jääköön vain oman onnensa nojaan niin kauan kuin\nelää ja jaksaa kantaa omien pahojentekojensa rangaistuskuormaa. Mutta\neihän sovi antaa hänen tulla haudatuksi koiran tavalla, josta koko\nhäpeä tulee suvulle -- mitäs siitä raato itse tietää?\"\n\n\"Ethän sentään arvelle parhaaksi, että ihmiset olisivat välittämättä\nmyös sukulaistensa häistä?\" kysyi Ravenswood, jota virkansa piiriin\nrajoittuva haudankaivajan armeliaisuus suuresti huvitti.\n\nVanha mies loi terävät, harmaat silmänsä häneen kavalasti hymyillen,\nosoittaen siten, että hän oli käsittänyt kokkapuheen. Mutta kohta hän\npitkitti jälleen entiseen vakavaan tapaansa: \"Häistäkö? -- Kukapa ei\npitäisi lukua häistä, joka vähänkin huolii maan täyttymisestä? Häät, se\non tietty, ovat vietettävät kaikenlaisilla pidoilla ja ystävien\nkutsuilla ja musiikin helinällä, harpuilla, säkkipilleillä ja\nkanteleilla. Tai myös kelpo viuluilla ja huiluilla, jos noita ennen\nmainittuja vanhanaikuisia soittokoneita olisi vaikea saada.\"\n\n\"Viulu yksinkin, luullakseni\", vastasi Ravenswood, \"täyttäisi tarpeen,\nvaikka kaikki muut soittokoneet puuttuisivat.\"\n\nHaudankaivaja taas katsoa tuijotti häneen ennenkuin vastasi: \"Se on\ntietty -- se on tietty -- jos vain aika mies on jousen varressa. --\nMutta tuossa\", lisäsi hän, ikäänkuin kääntääkseen puheen toisaalle, \"on\nAlbert Grayn pitkällinen majapaikka, jota te tiedustelitte -- kolmas\nkumpu tuon suuren, litteän hautakiven takana, joka kuuden jalan\nmittaisena seisoo jonkun Ravenswoodin haudalla. -- Sillä sitä sukua ja\nheidän joukkiotaan on täällä yltäkyllin -- piru heidät periköön! --\nvaikkei tämä sentään ole heidän päähautauspaikkansa.\"\n\n\"Sinä et siis heitä erikoisemmin rakasta, noita ravenswoodilaisia?\"\nkysyi nuoriherra, jolle hänen suvulleen sivumennen sattunut siunaus ei\nollut kovinkaan mieleen.\n\n\"Kukapa heitä rakastaisi, sen tahtoisin tietää\", vastasi haudankaivaja.\n\"Kun heillä oli varoja ja valtaa, niin he käyttivät niitä kumpiakin\nväärin. Ja nyt, kun heidän päänsä on maan tasalla, niin harva sitä\ntaitaa surra, vaikka kauankin kestäisi, ennenkuin he saavat päänsä\njälleen pystyyn.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Ravenswood. \"Enpä minä ole koskaan kuullut\nsanottavan, että tuo onneton suku olisi ansainnut vihaa\nkansalaisiltaan. Että he nyt ovat köyhiä, sen myönnän -- lienevätkö he\nsiitä syystä ylenkatsottavia?\"\n\n\"Kyllä sekin vaikuttaa paljon asiaan\", virkkoi Erakon kirkkomaan\nhaudankaivaja. \"Uskokaa pois. Enpä kumminkaan tiedä, mistä muusta\nsyystä minua ylenkatsottaisiin -- ja ihmiset, nähkääs, eivät suinkaan\npidä minua yhtä suuressa arvossa kuin mitä pitäisivät, jos asuisin\nkaksikerroksisessa, liuskakattoisessa kartanossa. Mutta mitä\nravenswoodilaisiin tulee, niin olen heitä nähnyt kolme polvikuntaa, ja\npiru vieköön, eipä toinen ollut toistaan parempi.\"\n\n\"Minä luulin, että heitä pidettiin suuressa kunniassa tällä maan\näärellä\", virkkoi ravenswoodilaisten jälkeläinen.\n\n\"Kunniassako! No katsokaapas, hyvä herra\", sanoi haudankaivaja. \"Mitä\nensiksi ukkovaariin, vanhaan lordiin tulee, niin minä ollessani nuori\npojan-heitukka asuin hänen maallaan ja olisin silloin puhaltanut torvea\nkilpaa kenen kanssa hyvänsä; sillä siihen aikaan oli henkeä keuhkoissa.\nJa kun muistan tuota torvensoittaja Marinea, jonka olen kuullut\ntoitottavan, kun korkea oikeus tulee käräjäpaikkaan, enpä hänestä\nsilloin pitänyt suurempaa lukua kuin maitosuusta, joka puhaltaa\nsavikukkoa. -- Saa nähdä olisiko hän osannut soittaa 'Satulaan ylös!'\ntai 'Hevosen selkään, mars!' tai 'Pulskat pojat, laukkaan!' yhtä hyvin\nkuin minä -- eihän hänellä ollutkaan oikeaa nuottia!\"\n\n\"Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä vanhan lordi Ravenswoodin\nkanssa, veikkoseni?\" kysyi Ravenswood, joka, niinkuin hänen tilassaan\noli luonnollista, hartaasti halusi kuulla enemmän soittoniekan\nensimmäisestä keskusteluaineesta. \"Mitä hänen muistoansa liikuttaa tämä\nvalitus nykyisen torvensoittotaidon huonoudesta?\"\n\n\"Juuri sen verran\", vastasi haudankaivaja, \"että minulta salpautui\nhänen palveluksessaan keuhkojeni henki. Minä, katsokaas, olin\ntorvensoittajana hänen linnassaan ja sain palkkani siitä, että\ntoitottelin aamunkoitossa ja päivällisen aikaan ja joskus muulloinkin,\nkun talossa oli vieraita ja herra käski. Ja kun hän nosti väkensä ja\npatikoi matkaan Bothwellin sillalle vastahakoisia Länsimaan whigejä\nvastaan, niin minunkin täytyi, syystäkö vai syyttä se lie ollut, nousta\nhevosen selkään ja patikoida matkaan muiden kanssa.\"\n\n\"Ja aivan syystähän se oli\", sanoi Ravenswood, \"koska olit hänen\npalvelijansa ja alustalaisensa.\"\n\n\"Hänen palvelijansa, sanotte te?\" vastasi haudankaivaja. \"Niin tosin\nolin -- mutta minun toimenani oli torvella kutsua ihmiset lämpimän\npäivällisaterian ääreen, tai jos pahinta sattui, kunnialliseen hautaan.\nEipä minua oltu pestattu toitottamalla käskemään heitä veriselle\nvuorenrinteelle, missä ei ollut muuta haudankaivajaa kuin vaakkuva\nvaris. Mutta malttakaas -- kylläpä saatte nähdä, mitä siitä seurasi ja\nonko minulla syytä lukea rukouksia ravenswoodilaisten puolesta.\nMe, nähkääs, läksimme eräänä koreana kesäaamuna, kesäkuun\nneljäntenäkolmatta, tuhatkuusisataa ja seitsemänkymmentä yhdeksän -- se\noli päivä, kuukausi ja vuosi. Rummut rämisivät, pyssyt paukahtelivat,\nhevoset hyppivät ja harppailivat. Hackstoun, Rathilletin herra,\npuolusti siltaa pyssyineen, peitsineen, miekkoineen ja viikatteineen,\nsen verran kuin muistan. Ja me ratsumiehet saimme käskyn mennä joen yli\nkahlauspaikasta -- minä en voi kärsiä jokien poikki kahlaamisesta,\nsaatikka silloin, kun toisella rannalla on tuhansia asestettuja miehiä.\nSiellä oli vanha Ravenswood, joka heilutteli miekkaansa päänsä päällä\nja käski meidän tulla jäljessään ikäänkuin olisi ollut markkinoille\nmentävä. Siellä Kaleb Balderston, joka yhä vielä on elossa, puuhasi\ntakajoukossa ja vannoskeli Gogin ja Magogin kautta pistävänsä\nteräksensä ensimmäisen miehen vatsaan, joka pakoon kääntyisi. Siellä\noli myös Allan Ravenswood, silloinen nuoriherra, kädessään pistooli,\nhana vireessä -- Jumalan kiitos, ettei se vahingossa lauennut -- hänpä\nminulle, jolla tuskin oli henkeä omain keuhkojeni tarpeeksi, huusi:\n'Soita, pelkuri! Soita, sinä sen vietävä pelkurilurjus, taikka minä\nräjähdytän aivosi rikki!' Ja tulipa, uskokaa pois, torvestani semmoista\nsotatoitotusta, että munivan kanan kaakatus sen rinnalla olisi kuulunut\nkauniilta.\"\n\n\"Hyvä on, katkaise tämä juttu lyhyemmäksi\", sanoi Ravenswood.\n\n\"Lyhyemmäksikö? -- Olisipa minuakin miltei lyhyemmäksi katkaistu\nnuoruuteni parhaassa kukoistuksessa, Raamatun sanoilla puhuen. Ja siitä\nasiasta minulla juuri onkin syytä valittaa. No niin, veteenhän meidän\ntäytyi jokaisen loiskahtaa, päinpäätimysten, pysyit pystyssä tai\nkaaduit kellellesi -- ja hevoset tungeskelivat toinen toistaan,\nniinkuin järjettömillä luontokappaleilla ja yhtä järjettömillä\nratsumiehillä on tapana. Ja koko viidakko toisella rannalla oli kuin\nleimussa ja lieskassa whigiläispyssyjen tulesta. Ja juuri kun minun\nhevoseni oli jälleen saanut pohjaa jalkansa alle, niin eräs\nmustapintainen Länsimaan mies -- minä muistaisin hänen kasvonsa vielä\nsadankin vuoden perästä -- silmä kiilui kuin haukan, ja parta oli leveä\nkuin tämä lapioni -- paukahdutti pitkän, mustan pyssynsä puolen\nkyynärän päässä minun korvastani? -- Jumal' armahtakoon! Minun hevoseni\npyörähti ympäri, ja minä kumarruin hevosen kaulan toiselle puolelle, ja\nluoti viuhahti toista puolta sivuitse. Ja meidän rivakka vanha herra\nantoi tuolle whigille semmoisen sivalluksen miekallaan, että pää lensi\naivan kahdeksi kappaleeksi, ja se lurjus lompsahti, raskas kun oli,\nminun päälleni.\"\n\n\"Pitäisihän sinun pikemmin olla kiitollinen vanhalle lordille, minun\nymmärtääkseni\", sanoi Ravenswood.\n\n\"Vai kiitollinen vielä! Saakeli soikoon! Siitäkö muka, että hän ensin\najoi minut surman suuhun kysymättä tahdoinko vai enkö -- ja siitäkö,\nettä hän sitten lompsahutti niskaani tuommoisen lurjuksen, joka puristi\nkaiken hengen keuhkoistani? -- Minä olen aina ollut ahdashenkinen sen\njälkeen enkä ole voinut astua kahtakymmentäkään askelta läähättämättä\nniinkuin myllärin koni.\"\n\n\"Eipä tainnut sinusta sitten enää olla torvensoittajaksi?\" kysyi\nRavenswood.\n\n\"Minustako? Se on tietty, etten enää kelvannut siihen virkaan\", vastasi\nhaudankaivaja; \"enpä sen perästä olisi saanut pajupilliäkään enää\nvinkumaan. Mutta olisin sentään tullut toimeen sangen hyvin, sillä minä\nsain palkkani ja vapaan asuntoni pitää eikä minulla ollut muuta\ntehtävää kuin vinguttaa viulua heille. Mutta kaiken sen vei minulta\nAllan, viimeinen lordi Ravenswood, joka oli vielä paljon pahempi\nisäänsä.\"\n\n\"Mitä\", kysyi Ravenswood, \"ottiko minun isäni -- vanhan Ravenswoodin\npoika, aioin sanoa -- ottiko viimeinen lordi Ravenswood sinulta pois\nsen eläkkeen, jonka hänen isänsä oli sinulle suonut?\"\n\n\"Niin teki kuin tekikin\", vastasi vanha mies; \"sillä hän antoi omien\nasioittensa mennä hiiteen ja siten oli syynä siihen, että herra Ashton\npääsi meille päsmäriksi, joka ei anna mitään ilmaiseksi. Se se heti\najoi minut pois niinkuin muutkin köyhät raukat, joilla oli täällä ollut\nleipäkannikkansa ja kaljakorttelinsa ja loukkonen, mihin päänsä\nkallistaa, niin kauan kuin herraskartanossa asiat olivat säntillään.\"\n\n\"Jos lordi Ravenswood suojeli alustalaisiansa niin kauan kuin vain\nhänen varansa kannattivat\", sanoi Ravenswood, \"niin pitäisi heidän toki\njälkeenpäin olla häntä vihamielin muistamatta.\"\n\n\"Ajatelkaa te siitä miten tahdotte\", vastasi haudankaivaja. \"Mutta\nminua ei saa uskomaan, että hän teki oikein itseänsä tai meitä hänen\nalustalais-raukkojansa kohtaan, kun hän käyttäytyi tuolla lailla. Hän\nolisi voinut vakuuttaa meille mökkimme ja maatilkkamme elinajaksemme.\nSillä nyt minä, vanha mies, asun tässä kurjassa hökkelissä, joka\npikemmin sopisi kuolleen kuin elävän ihmisen asunnoksi ja jossa luuvalo\ntekee minusta lopun; ja John Smithillä on minun sievä, pieni torppani,\njossa on lasi-ikkunat -- kaikki siitä syystä, että Ravenswood hoiti\nasioitansa niinkuin hupsu.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", myönsi Ravenswood, jonka omaantuntoon tämä koski.\n\"Tuhlauksesta seuraa monta muutakin rangaistusta paitsi mitä tuhlari\nitse saa kärsiä.\"\n\n\"Mutta\", lisäsi haudankaivaja, \"kylläpä tuo nuoriherra Edgar on kostava\nsuvullensa kaiken sen pahan, joka minun osakseni on tullut.\"\n\n\"Vai niin?\" kysyi Ravenswood. \"Kuinka niin luulet?\"\n\n\"Hänen sanotaan aikovan naida Ashtonin tyttären; ja annas kun se rouva\nsaapi hänet peukalonsa alle, niin kas sepä pian puristaa hänen niskansa\npehmeäksi. Jumala varjelkoon, jos minä hänenä olisin! Kyllä se rouva\nlaittaa löylyn kuumaksi kaikille, jotka tulevat häntä lähelle. Ja\npahinta, mitä sille pojalle voin suoda, on siis se, että hän vaan\nnoudattaisi omaa viisasta päätään ja kävisi liittoon isänsä vihollisten\nkanssa, jotka ovat oikealta omistajalta anastaneet hänen talonsa ja\ntilansa ja niin myös minun kelpo kaalimaani.\"\n\nCervantes on aivan oikein sanonut, että hullunkin ylistys hyvittää\nmieltä. Samoin moitekin usein koskee meihin kipeästi, vaikka\nhalveksimme niitä ajatuksia ja arveluita, joihin se perustuu.\nRavenswood siis, jyrkästi uudistettuaan käskynsä vanhan Liisan\nhautaamisesta, erosi kiireesti haudankaivajasta, sydän täynnä sitä\ntuskallista tunnetta, että tavalliset ihmiset, niin ylhäiset kuin\nalhaisetkin, luultavasti kaikki puhuivat hänen kihlauksestaan Lucyn\nkanssa aivan niinkuin tämä raaka, itsekäs talonpoika.\n\n\"Ja minä alensin itseni tämmöisten juorupuheitten alaiseksi, ja vielä\npäälliseksi minut hylättiin! Lucy, sinun uskollisuutesi pitää pysyä\nkirkkaana ja puhtaana kuin timantti, muuten ei sekään voi lohduttaa\nminua siinä häpeässä, jolla ihmisten juorut ja äitisi kohtelu ovat\ntahranneet Ravenswoodin perillisen nimeä!\"\n\nHän kohotti silmänsä ja näki markiisi A----n, joka Sammakon Pesään\ntultuaan oli lähtenyt sukulaistaan vastaan.\n\nMolemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän pyysi anteeksi, ettei ollut\ntullut jo edellisenä iltana. \"Niin oli aikomukseni\", virkkoi hän,\n\"mutta jälleen seikka, joka tuli minun tietooni, pakotti minut\nviipymään kauemmin. Minä sain kuulla, serkku\", jatkoi hän, \"että teillä\non täällä ollut eräs rakkausasia, ja vaikka minulla olisi hiukan syytä\nsuuttua siitä, kun ette ilmoittanut sitä minulle, joka tavallaan olen\nteidän sukunne päämies -- --\"\n\n\"Älkää panko pahaksi\", vastasi Ravenswood. \"Kyllähän olen hyvin\nkiitollinen, että te pidätte huolta niin hellästi minun asioistani --\nmutta _minä_ olen _itse_ sukuni päämies.\"\n\n\"No niin -- no niin\", sanoi markiisi, \"jos tarkasti puhumme\nsukutaulujen ja sukujohdon puustavin mukaan, niin te epäilemättä olette\nmitä sanotte -- mutta minä tarkoitan, että te, koska tavallaan olette\nminun holhoukseni alainen -- --\"\n\n\"Minun pitää olla niin rohkea ja sanoa, korkeasti-kunnioitettava\nherra\", vastasi Ravenswood, ja jyrkkyys, jolla hän keskeytti puheen, ei\njuuri ennustanut pitkää sopua näiden korkeasäätyisten sukulaisten\nvälillä. Mutta hänenkin puheensa keskeytti nyt taas pieni\nhaudankaivaja-ukko, joka läähättäen läheni ja kysyi, eivätkö armolliset\nherrat suvaitsisi kuulla vähän musiikkia kapakassa ollessaan, sillä\n\"virsillähän vähät oluet jatketaan.\"\n\n\"Emme me huoli musiikkia\", vastasi Ravenswood jyrkästi.\n\n\"Te ette ymmärrä, armollinen herra, mitä te hylkäätte\", virkkoi\nviulumies kaltaistensa tavallisella julkealla rohkeudella. \"Minä osaan\nsoittaa 'Teetkö sen vielä kerran' ja 'Vanhan miehen koni kaatui'\nkymmenen kertaa paremmin kuin Patrik Bierniekään. Minä tuon viuluni\nniin joutuisaan, ettei sillä aikaa kerkiäisi vääntää yhtään ruumisarkun\nruuviakaan kiinni.\"\n\n\"Mene tiehesi\", sanoi markiisi.\n\n\"Ja jos te, armollinen herra, lienette ehkä Vuoriston herroja\", jatkoi\nitsepintainen soittoniekka, \"niinkuin teidän murteestanne tahtoisin\npäättää, niin osaanpa myös soittaa laulun _'Liggeram Cosh', 'Mullin\nDhu ja 'Atholen tädit_'.\"\n\n\"Mene tiehesi, mies; sinä estät meidän keskusteluamme.\"\n\n\"Taikka, älkää pahaksi panko, armollinen herra, jos te kenties satutte\nolemaan hiukan 'rehellinen'\",[14] hän puhui nyt hiljaisella, salaisella\näänellä, \"niin osaanpa soittaa 'Killicrankie', ja 'Kuningas perii\nomansa kerran', ja 'Vanhat Stuartit palaavat taasen' -- ja kapakan\nemäntä on siivo, lörpöttelemätön vaimo, joka ei ole kuulevinaan eikä\ntietävinään, mitä maljoja ikänä juodaan ja mitä lauluja soitetaan hänen\ntalossaan -- hänen korvansa ei huoli muusta paitsi hopean helinästä.\"\n\nMarkiisi, jota joskus luultiin jakobiittilaisuuteen taipuvaiseksi, ei\nvoinut olla naurahtamatta; hän viskasi miehelle taalarin ja käski hänen\nmennä palvelijoille soittamaan, jos mieli teki, mutta jättää heidät\nrauhaan.\n\n\"No hyvä, armolliset herrat\", virkkoi mies vielä, \"minä sanon siis\nteille hyvästi. Minulle teidän kolikkonne on hyväksi hyödyksi, ja\nteillä on oleva suuri vahinko siitä, ettette saa kuulla musiikkiani,\nsen sanon teille. Mutta nyt menen kotiin ja kaivan haudan valmiiksi\nyhtä joutuisaan kuin saisin uuden viulunvingutuksen sävelletyksi. Ja\nsitten panen pois lapion, otan toisen elättäjäni ja matkustan teidän\nväkenne luokse katsomaan, onko heillä paremmat korvat kuin heidän\nherroillaan.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n\n\"Voin sanoa teille, hyvä serkkuni\", virkkoi markiisi, \"nyt kun olemme\npäässeet irti tuosta hävyttömästä viulunvinguttajasta, että olen\nyrittänyt keskustella teidän rakkausasiastanne herra William Ashtonin\ntyttären kanssa. En ole koskaan sattunut näkemään tuota nuorta neitoa,\npaitsi pari minuuttia tänäpäivänä. En myös tunne hänen persoonallisia\navujaan. Minä voin siis häntä loukkaamatta lausua teille sen\nimartelusanan, että kylläpä te olisitte voinut paremminkin tehdä.\"\n\n\"Herra markiisi\", sanoi Ravenswood, \"minä olen teille hyvin kiitollinen\nsiitä, että olette minun asioistani pitänyt niin hellää huolta. Mutta\nen aikonut millään muotoa vaivata teitä neiti Ashtonin suhteen. Ja\nkoska minun kihlaukseni tämän nuoren neidon kanssa on tullut teidän\ntietoonne, niin voin ainoastaan sen sanoa, että minä kyllä olen\npunninnut niitä syitä, jotka estävät minun naimisliittoani herra\nAshtonin tyttären kanssa, ja että minä arvattavasti olen löytänyt\nvastasyitä, jotka peräti kumoavat nuo esteet, koska tässä asiassa olen\nnäin kauas mennyt.\"\n\n\"No, no, Ravenswood, jos te vain olisitte sallinut minun puhua\nloppuun\", vastasi korkeasäätyinen herra, \"olisi teiltä tämä selitys\nvoinut säästyä. Sillä enhän minä epäillytkään, että teillä oli syitä,\njotka teidän mielestänne kumosivat kaikki esteet; päinvastoin rupesin\nkaikin keinoin, joita minun sopi käyttää, taivuttelemaan Ashtoneja\nteidän toivomuksiinne suostumaan.\"\n\n\"Minä olen teille hyvin kiitollinen, että te minun pyytämättänikin\nryhdyitte auttamaan minua\", virkkoi Ravenswood, \"varsinkin kun varmaan\ntoivon, ettette te, herra markiisi, ole suinkaan mennyt yli niiden\nrajain, joissa minun omienkin pyyntöyritysteni sopii pysyä.\"\n\n\"Siitä\", vastasi markiisi, \"voitte olla aivan huoleti. Minä itse tunsin\nhyvin tämän asian aran luonteen saattaakseni likeisen sukulaiseni liian\nalentavaan tai epäiltävään tilaan Ashtonien suhteen. Mutta minä osoitin\nheille, mitä kaikkia etuja heille tulisi, jos heidän tyttärensä pääsisi\nnaimisen kautta niin suuriarvoiseen sukuun, joka vielä lisäksi on\nheimolaisuudessa Skotlannin parhaitten sukujen kanssa. Minä selitin\ntarkkaan, kuinka likeisessä sukulaisuudessa ravenswoodilaiset ovat\nmeidän kanssamme; viittasinpa myös puolella sanalla minne päin\nvaltioasiat luultavasti kallistuvat ja mikä väri arvattavasti pääsee\nvaltiksi parlamentissa. Minä sanoin rakastavani teitä niinkuin omaa\npoikaani tai veljenpoikaani tai muuta sellaista, eikä vain niinkuin\nkaukaista sukulaista, ja lisäsin huolehtivani teidän asiastanne aivan\nkuin olisi se omani.\"\n\n\"Ja mikä päätös näitä teidän kunnioitettavia puheitanne seurasi,\nkorkeasti kunnioitettava herra?\" kysyi Ravenswood kahden vaiheilla,\npitäisikö hänen suuttua vai olla kiitollinen tästä sekaantumisesta.\n\n\"Kyllähän, nähkääs, valtiosinetinvartia itse olisi ottanut järkevät\nsyyni korviinsa\", vastasi markiisi. \"Hän ei mielellään menettäisi\nvirkaansa, mikä nyt pian voisi tapahtua. Ja totta puhuakseni, hän\nnäytti olevan mieltynyt teihin ja ymmärtävän mitä etuja ylimalkaan\nheille voisi tulla tästä avioliitosta. Mutta hänen rouvansa, joka on\nitse valttiässänä talossa -- --\"\n\n\"Mitä rouva Ashton virkkoi?\" kysäisi Ravenswood. \"Ilmoittakaa minulle\ntämän eriskummallisen keskustelun loppupäätös -- minä jaksan kärsiä\nkaikki.\"\n\n\"Siitä olen sangen iloinen, serkkuni\", sanoi markiisi, \"sillä minä en\njulkene kertoa puoliakaan hänen sanoistaan. Sanalla sanoen -- hänen\npäätöksensä on järkähtämätön -- eikä olisi parhaan aatelistyttökoulun\njohtaja saattanut ylpeämmällä ylenkatseella antaa kieltävää vastausta\nvirkaheitolle irlantilaiselle upseerille, joka olisi pyrkinyt jonkun\nLänsi-Intian kahvipohatan tyttären puheille, kuin mitä tämä rouva\nAshton osoitti hylätessään kaikki sovintoehdotukset, jotka minun\nsuinkin sopi tuoda esiin teidän puolestanne, hyvä serkkuni. En voi\nymmärtää, mitä hän ajattelee. Korkeampisäätyiseen sukuun hän ei juuri\nvoi saada tytärtään, se on varma. Raha ja maaomaisuus, ne olivat ennen\npikemmin herra Ashtonin huolena kuin rouvan. Hän tosiaan taitaa vihata\nteitä siitä syystä, että teillä on se säätyarvo, jota hänen\npuolisollaan ei ole, ja kenties myös sen vuoksi, että te olette vailla\ntätä maakartanoa, joka hänen aviomiehellään on. Mutta minä vain turhaan\nkiusaisin teitä, jos puhuisin siitä pitemmältä -- nyt me olemme jo\nsaapuneet kapakkaan.\"\n\nRavenswood seisahtui ennenkuin astui mökkiin, jonka kaikista raoista --\neikä niitä ollut juuri vähän -- tupruili savua todistaen, että\nmarkiisin matkakokki koki parastansa, saadakseen aikaan kelpo aterian\nja niin sanoakseni kattaakseen pöydän keskelle erämaata.\n\n\"Korkeasti kunnioitettava herra markiisi\", virkkoi Ravenswood, \"minä jo\nmainitsin, että te vain sattuman kautta olette saanut tiedon asiasta,\njoka muuten, sen verran kuin minä siihen voin, olisi pysynyt salassa\nteiltäkin, minun sukulaiseltani. Mutta koska tämä salaisuus ei voinut\njäädä kahdenkeskiseksi salaisuudeksi minun ja sen ainoan ihmisen\nvälille, jota se koskee, paitsi minua, niin en ole pahoilla mielin\nsiitä, että se on tullut teidänkin tietoonne; sillä minä näen selvään,\nettä te kohtelette minua kuin ainakin jalomielinen sukulainen ja\nystävä.\"\n\n\"Kyllä minä pidän sen hyvässä tallessa, uskokaa se, Ravenswoodin\nnuoriherra. Mutta olisin iloinen, jos kuulisin teidän sanovan, että\nluovutte tätä neitoa pyytämästä, sillä te tuskin voitte pyytää häntä\nhalventamatta itseänne johonkin määrin.\"\n\n\"Siitä, herra markiisi\", vastasi Ravenswood, \"tahdon päättää itse ja\nosaankin tehdä sen, toivoakseni, yhtä arkatuntoisesti kuin suinkin joku\nystävistäni. Mutta minulla ei olekaan mitään sopimusta solmittuna herra\nja rouva Ashtonin kanssa. Ainoastaan neiti Ashtonin kanssa olen puhunut\nasiasta, ja minun käytökseni on kokonaan riippuva hänen käytöksestään.\nJos hän yhä edelleen, köyhyydestäni huolimatta, pitää minua parempana\nkuin noita rikkaampia kosijoita, joiden puolesta hänen sukunsa puuhaa,\nniin voin tämän uskollisen rakkauden tähden suostua tuohonkin\nuhraukseen -- minä voin hänen tähtensä uhrata korkean sukuni vähemmän\nsilmiinpistävät edut ja syvään juurtuneen perintövihani. Mutta jos\nneiti Ashtonin mieli tästä arkaluontoisesta asiasta muuttuisi, niin\nystäväni, toivoakseni, pitävät häpeäni salassa, ja vihollisteni\nvaitiolosta minä kyllä pidän huolta.\"\n\n\"Nuo ovat kelpo nuorenherran sanoja\", virkkoi markiisi; \"mutta minä\npuolestani pidän teitä niin suuressa arvossa, etten soisi tätä asiaa\npitkitettävän. Herra William Ashton oli kyllä jokseenkin taitava\nlainvääntäjä pari vuosikymmentä takaperin, ja oikeuden edessä\nväittelemällä sekä parlamenttivaliokunnissa esimiehenä istumalla onkin\nhän saanut asiansa sangen hyvälle kannalle. Tuo Darian-asia antoi\nhänelle hyvän töytäyksen eteenpäin, sillä hänellä oli tarkat tiedot\nja järkeä päässä, niin että hän ajallaan möi osakkeensa. Mutta paras\nmehu on jo hänestä otettu. Ei mikään hallitus huolisi häntä siitä\nhinnasta, jota hän, tai oikeammin hänen vaimonsa, vaatii. Ja hänen\npäättämättömyytensä ja rouvan röyhkeys vielä, sen verran kuin minä voin\narvata, tehnevät sen, että häneltä vilahtaa kauppa-aika sivuitse, ja\nettä hän sitten hyvinkin huokeaan tarjoo itseään, kun ei kukaan enää\nhuoli maksaa mitään. Minä en puhu mitään neiti Ashtonista; mutta sen\nvakuutan teille, että sukulaisuudesta hänen isänsä kanssa ei teillä ole\nmitään hyötyä eikä kunniaa, paitsi että hän kenties suostuu antamaan\nteille tyttärensä myötäjäisinä takaisin jonkun osan isältänne\nryöstetyistä tiluksista. Mutta, uskokaa minun sanojani, paljon enemmän\nte niistä saatte takaisin, jos teillä on rohkeutta lausua hänelle\ntotuus vasten silmiä parlamentin ylähuoneen edessä. -- Ja minä tahdon\nolla se mies, hyvä serkkuni\", lopetti korkea herra, \"joka ajaa teille\nketun liikkeelle, ja pianpa hän saa katua sitä päivää, jolloin hän\nhylkäsi tämän sovintotarjouksen, mikä oli liiankin kunniallinen hänelle\nja mitä _minä_ ehdotin sukulaiseni puolesta.\"\n\nJotain näissä markiisin sanoissa oli, joka ampui maalin ylitsekin.\nRavenswood ei voinut olla huomaamatta, että hänen korkealla\nsukulaisellaan varmaan oli muitakin syitä suuttua kosimistarjouksen\nhylkäämisen johdosta, paitsi niitä syitä, jotka koskivat nuorenherran\netua ja kunniaa; mutta sitä ei Ravenswoodin sopinut valittaa eikä\nkummastua. Hän ei siis vastannut muuta kuin että hänen rakkautensa\nkoski ainoastaan itse neiti Ashtonia; että hän ei halunnut mitään\nvarojensa tai valtansa lisäystä valtiosinetinvartian avun ja voiman\nvälityksellä; että hän ei millään ehdolla luopuisi sanastaan, paitsi\njos neiti Ashton itse selvään ilmoittaisi tahtovansa kihlauksen\nrikotuksi. Ja viimein hän pyysi, että markiisi tekisi hänelle mieliksi\nja olisi tätä nykyä asiasta sen enempää puhumatta; sen edistymisestä\ntai loppumisesta, niin Ravenswood lupasi, saisi markiisi aina tietoja.\n\nPian tulikin markiisille paljon hauskempia ja miellyttävämpiä\npuheenaiheita. Sanansaattaja, joka Edinburghista oli saapunut\nRavenswoodin kartanoon ja sieltä hänen jälkiänsä myöten oli seurannut\nSammakon Pesään, toi kääröllisen hyviä sanomia. Markiisin valtiolliset\nhankkeet olivat onnistuneet sekä Lontoossa että Edinburghissa, ja\nhänellä oli nyt jo melkein käsissään se ylivalta, jota hän niin\nhartaasti oli halunnut. -- Kokin laittama ateria tuotiin nyt pöytään,\nja herkkusuu olisi kenties ryhtynyt siihen sitä suuremmalla\nnautinnolla, kun ruoan hyvyys oli niin täydellisenä vastakohtana\nruokasalina olevan hökkelin kurjuudelle.\n\nPuhe sukulaisten välillä kääntyi myös iloisemmille poluille ja elähytti\nvielä heidän iloaan. Markiisi puhui hyvillä mielin laveasti suuresta\nvallasta, jonka hän luultavasti nyt pian oli saava käsiinsä, ja siitä,\nmiten hän silloin toivoi voivansa sen avulla olla hyödyksi\nsukulaiselleen. Ravenswood puolestaan ei voinut muuta kuin yhä\nuudelleen ilmaista kiitollisuuttansa, jota hän todellakin tunsi, vaikka\nhän kyllä arveli, että siitä aineesta oli liiaksikin puhuttu. Viini oli\nkelpo lajia, vaikka Edinburghista asti tuotu pienessä lekkerissä; ja\nmarkiisi, kun hänellä oli näin hyvä ateria edessään, ei ollut\nmilloinkaan kovin kiireissänsä.\n\nNiinpä sattuikin, että heidän lähtönsä viivästyi kahta tuntia\nmyöhemmäksi kuin mitä alkuansa oli aiottu.\n\n\"Mutta mitä se tekee, hyvä, nuori ystäväni?\" virkkoi markiisi. \"Eihän\nteidän Wolfs Cragin torninne ole kauempana kuin seitsemän, kahdeksan\nvirstan päässä täältä, ja tottahan se voi tarjota sukulaisellenne\nmarkiisi A----lle vieraanvaraisuutta yhtä hyvin kuin herra William\nAshtonille.\"\n\n\"Herra Ashton pääsi torniini väkirynnäköllä\", vastasi Ravenswood, \"ja\nvähänpä iloa hänelle, niinkuin monelle muullekin voittajalle, tuli\nvalloituksestaan.\"\n\n\"No, no!\" virkkoi markiisi A----, jonka arvontunto nautitusta viinistä\noli vähän höltynyt, \"pitääpä minun kaikesta päättäen hieman mielistellä\nteitä ennenkuin suotte minulle suojaa katoksenne alla. -- Kas näin,\njuodaanpa tämä pikari tyhjäksi sen nuoren neitosen terveydeksi, joka\näskettäin vietti yönsä Wolfs Cragissa ja tuli siellä hyvin toimeen. --\nEipä minun luuni ole niinkään herkkätuntoiset kuin hänen, ja olen\npäättänyt nukkua tämän yön samassa kamarissa, missä hän silloin oli,\njoten saan kokea, miten rakkaus voi pehmentää kovat vuoteet.\"\n\n\"Teidän vallassanne, herra markiisi, on ottaa niskoillenne mitä\nlihankidutuksia mielenne tekee\", sanoi Ravenswood. \"Mutta sen minä\nsanon teille, että kyllä vanha passarini hirttää itsensä tai heittäytyy\nmuurilta mereen, jos te niin äkkiarvaamatta tulette meille vieraaksi --\nminä vakuutan teille, meidän talomme on typötyhjä kaikesta.\"\n\nMutta tähän tunnustukseen markiisi ei vastannut muulla kuin että hän\nvakuutti olevansa väliäpitämätön kaikesta mukavuudesta ja päättäneensä\nlujasti käydä Wolfs Cragin tornissa. Yksi hänen esi-isistäänkin, sanoi\nhän, oli siellä ollut pidoissa ennenkuin hän yhdessä silloisen\nRavenswoodin lordin kanssa läksi Floddenin tappeluun, jossa he molemmat\nsaivat surmansa. Näin ahdistettuna Ravenswood pyysi saada ratsastaa\nedeltä, jotta hän voisi varustaa vastaanottoa sen verran kuin ajan ja\nasiain täpäryys sallivat. Mutta markiisi vakuutti tahtovansa pitää\nhäntä seurassaan eikä suostunut muuhun kuin että sanansaattaja\nlähetettäisiin ennakolta viemään onnettomalle hovimestarille Kaleb\nBalderstonille tietoa aiotusta rynnäköstä.\n\nRavenswood kävi pian sen jälkeen markiisin pyynnöstä sukulaisensa\nvaunuihin istumaan. Ja kun he matkalla tulivat vielä tutummiksi, niin\nkorkea herra ilmoitti tarkemmin, mitä keinoja hänellä oli mielessä\nsukulaisensa onnen edistämiseksi siinä tapauksessa, että hänen omat\nvaltiolliset hankkeensa menestyisivät. Hän tahtoi lähettää Ravenswoodin\nmeren taakse salaiselle, erittäin tärkeälle asialle, jota ei voitu\nuskoa kenellekään muulle kuin korkeasukuiselle, taitavalle ja täydesti\nluotettavalle miehelle; semmoisen toimen uskominen oli osoittava suurta\nluottamusta henkilöön, jolle se annettiin, ja se oli siis oleva\nnuorelleherralle sekä kunniaksi että eduksi. Meidän ei tarvitse\ntarkemmin selittää tämän lähettiläsmatkan laatua eikä tarkoitusta.\nRiittäköön se, että Ravenswood suostui mielellään; sillä hän iloitsi\nsuuresti siitä, että nyt näki edessään tilaisuuden päästä nykyisestä\nvarattomuudestaan ja joutilaisuudestaan omavaraiselle kannalle ja\nkunnialliseen työhön. Hän kuunteli vielä hartaalla halulla niitä\ntarkempia selityksiä, joita markiisi piti nyt tarpeellisena antaa\nhänelle, kun Wolfs Cragiin lähetetty sanansaattaja palasi takaisin\ntuoden Kaleb Balderstonin nöyrimmät terveiset sekä sen vakuutuksen,\nettä \"kaikki, sen verran kuin vain ajan täpäryys salli, varustettaisiin\nkorkeiden herrojen säädynmukaista vastaanottoa varten.\"\n\nRavenswood tunsi hyvin hovimestarinsa puhetavan luottaakseen liiaksi\ntähän vakuutukseen. Hän tiesi, että Kaleb teki samoin kuin Espanjan\nkenraalit 16-- vuoden sotaretkellä, jotka ylipäällikkönsä Oranian\nprinssin suureksi harmiksi aina vakuuttivat väkensä olevan\ntäysilukuisen ja täydellisesti varustetun. Sillä he olisivat mielestään\nhalventaneet omaa arvoansa ja häväisseet Espanjan kunniaa, jos olisivat\ntunnustaneet miesten tai ampumavarojen puutteen, ennenkuin\ntappelupäivänä asian ilmituleminen oli välttämätön. Ravenswood katsoi\nsiis tarpeelliseksi varoittaa markiisia, ettei hän liiaksi luottaisi\nKalebin komeaan lupaukseen, koska se ei suinkaan ollut minään takeena\nsangen huonoa varustusta vastaan.\n\n\"Te arvaatte varanne liian vähäisiksi, Ravenswoodin nuoriherra\",\nvastasi markiisi, \"taikka tahdotte tuottaa minulle arvaamattoman ilon.\nSillä tästä ikkunasta näen aika valon sillä puolella, missä, jos oikein\nmuistan, Wolfs Cragin pitäisi olla. Ja tuosta loistosta päättäen, joka\nlähtee teidän vanhasta tornistanne, eivät vastaanottovarustukset\nsuinkaan liene aivan vähäisiä. Muistan, että teidän isännekin kerran\nsamalla lailla petti minua, kun noin kaksikymmentä vuotta sitten\nmenimme hänen tornillensa aikoen metsästää pari päivää haukoilla. Mutta\nsittenkin me silloin vietimme aikamme yhtä hauskasti Wolfs Cragissa\nkuin jos olisimme olleet omassa metsästyskartanossani B----ssä.\"\n\n\"Korkeasti kunnioitettava herra, te saatte, pelkään minä, kokea, että\nWolfs Cragin nykyisen omistajan vieraanvarat ovat jokseenkin\nsupistuneet\", vastasi Ravenswood, \"joskin hyvä tahto, sitä tuskin\ntarvinnee lisätä, on entisellään. Mutta minäkään en paremmin kuin te,\nherra markiisi, voi selittää, mistä tuo kirkas, loistava valo Wolfs\nCragin yläpuolella johtuu. Tornin ikkunat ovat harvassa ja pieniä, ja\nalikerran ikkunat eivät näy tänne siitä syystä että pihamuuri on\nedessä. Minä en ymmärrä, mikä luonnollinen valaistus näin voisi\nloistaa.\"\n\nKauanpa ei valon syy pysynytkään salassa. Melkein samassa saattavat\nratsumiehet pysähtyivät, ja Kaleb Balderstonin ääni kuului vaunun\nikkunan edustalta, surusta ja pelosta sortuneena: \"Voi, voi, hyvät\nherrat! -- Voi, voi, korkeat, armolliset herrani! -- Voi, voi,\npoiketkaa oikealle! -- Wolfs Crag palaa kamareineen, kaluineen --\nkaikkine kalleine koristuksineen sekä sisältä että ulkopuolelta --\nkaikkine koreine huonekaluineen, maalauskuvineen, tapetteineen,\nkirjailuineen, verhoineen -- kaikkine kaluineen päivineen, ikäänkuin ne\neivät olisi mitään parempaa kuin herneenpalkoja ja herneenvarsia! --\nPoiketkaa oikealle, hyvät herrat, olkaa niin armolliset -- teille on\nhiukan ruokaa varustettuna Smalltrashin mummon luona. -- Mutta voi, voi\nkuitenkin tätä päivää ja voi minua, jonka on täytynyt se elävin silmin\nnähdä!\"\n\nRavenswood hämmästyi ensi hetkessä sanattomaksi tästä uudesta\narvaamattomasta vahingosta. Mutta vähän ajan perästä toinnuttuaan hän\nhyppäsi alas vaunuista, sanoi kiireesti jäähyväiset korkeasäätyiselle\nsukulaiselleen ja alkoi astua mäkeä ylös tornille päin, jonka palo, nyt\ntäyteen voimaan ja vauhtiin kiihdyttyään, kohotti ilmaan korkean\npunertavan tulipatsaan, niin että valtameren selän vierivät aallotkin\nkimaltelivat.\n\n\"Ottakaa hevonen\", huusi markiisi suuresti liikutettuna tästä nuoren\nholhottinsa uudesta, arvaamattomasta vastoinkäymisestä; \"ja tuokaa\nratsuni tänne. -- Ja kiirehtikää, te lurjukset, katsomaan, eikö saisi\nosaa huonekaluista pelastetuksi tai kenties koko tulipalonkin\nsammutetuksi -- ratsastakaa, te lurjukset, niinkuin kuolema teitä\najaisi takaa!\"\n\nPalvelijat läksivät heti liikkeelle kannustaen hevosiansa ja huutaen\nKalebia, että hän neuvoisi tien. Mutta tämän melunkin voittaen kajahti\nhuolellisen hovimestarin ääni: \"Ei, ei, miehet, -- ei, seisahtukaa --\nkääntykää takaisin, Herran tähden! -- Menköön tämän maailman tavara\nhukkaan, ihmishenkiä ei saa vielä lisäksi mennä. -- Tornin kellarissa\non kolmekymmentä tynnyriä ruutia, jotka tulivat Dunkirkestä vanhan\nlordin aikana -- tuli ei luullakseni voi enää olla kaukana siitä\npaikasta -- poiketkaa oikealle, pojat, Herran tähden -- oikealle! --\nAsettakaamme niin, että mäki on meidän ja vaaran välillä -- jos kenelle\nWolfs Cragin tornin kulmakivi kolahtaisi päähän, niin sepä ei enää\ntohtoria kaipaisi!\"\n\nHelppo on uskoa, että tämä ilmoitus sai markiisin ja hänen palvelijansa\nkiireesti poikkeamaan sille tielle, minne Kaleb käski, ja he veivät\nRavenswoodinkin kanssaan, vaikka asiassa oli paljon, jota hän ei\nmillään muotoa voinut ymmärtää. \"Ruutia!\" huusi hän tarttuen kiinni\nKalebiin, joka turhaan pyrki pakoon, \"mitä ruutia siellä olisi? Kuinka\nnäin paljon ruutia voi minun tietämättäni olla minun talossani, sitä en\nkäsitä.\"\n\n\"Mutta minä sen käsitän\", keskeytti hänet markiisi kuiskaten, \"minä sen\naivan hyvin käsitän -- mutta, Jumalan tähden, älkää tällä kertaa\nkyselkö häneltä enempää.\"\n\n\"Kas niin\", virkkoi Kaleb riistäytyen irti ja korjaten rutistuneita\nvaatteitaan, \"tottahan te, armollinen herra, nyt uskonette, kun tämä\nkorkeasti-kunnioitettava herra markiisikin todistaa asian. --\nMuistattehan, armollinen herra markiisi, että sinä vuonna, jolloin\nWilliam kuningas kuoli -- --\"\n\n\"Hst, hst, veikkoseni!\" keskeytti markiisi. \"Kyllä minä selitän asian\nherrallesi.\"\n\n\"Mutta eikö kukaan wolfs-hopelaisista\", kysyi Ravenswood, \"tullut sinua\nauttamaan ennenkuin tuli pääsi tällaiseen vauhtiin?\"\n\n\"Kyllähän heitä tuli, tuli aika joukko noita lurjuksia!\" sanoi Kaleb.\n\"Mutta totta puhuen, en minä ensi hädässä tahtonut päästää heitä\nsisään, kun meillä tornissa oli niin paljon hopea-astioita ja muita\nkalleita kaluja.\"\n\n\"Piru vieköön tuon hävyttömän valehtelijan!\" huusi Ravenswood, joka\nei voinut enää hillitä suuttumustaan. \"Siellä ei ollut luodinkaan\nvertaa --\"\n\n\"Ja paitsi sitä\", lisäsi hovimestari koroittaen ääntään sangen\nepäkunnioittavalla tavalla, niin että herran sanat jäivät\nkuulumattomiksi, \"tuli kiihtyi niin kiireesti, kulkien juhlasalin\ntapetteja ja veistoksia myöten. Ja heittiöt pötkivät pakoon kuin\nhiiret, heti kun ruudista saivat vihiä.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä\", pyysi markiisi Ravenswoodia, \"älkää häneltä kyselkö\nenempää.\"\n\n\"Ainoastaan yhtä asiaa vielä kysyn, korkeasti-kunnioitettava herrani --\nmihinkä Anna-Maija parka on joutunut?\"\n\n\"Anna-Maijako?\" vastasi Kaleb. \"Eipähän minulla ollut aikaa huolehtia\nhänestä -- hän on arvattavasti tornissa odotellen kauheata\nkuolemaansa.\"\n\n\"Niin totta kuin taivaassa on Jumala\", virkkoi Ravenswood, \"minä en\ntästä kaikesta saa mitään selkoa! Uskollisen vanhan palvelijani henki\non vaarassa, herra markiisi -- en salli nyt kauemmin pidättää itseäni\n-- minä lähden ainakin sinne katsomaan, onko todella vaara niin suuri\nkuin mitä tämä vanha hupsu sanoo.\n\n\"No sitten niin totta kuin minä syön teidän leipäänne\", sanoi Kaleb,\n\"voin vakuuttaa, että Anna-Maija on hyvässä turvassa ja tallessa.\nItsehän minä talutin hänet ulos tornista ennenkuin läksin tänne. Kuinka\nolisin voinut unohtaa vanhan palvelussisareni?\"\n\n\"Minkätähden sitten ensin kerroit toisin?\" kysyi nuori herra.\n\n\"Kerroinko minä toisin?\" vastasi Kaleb. \"Sitten minä varmaan\nhourailin, tämä kauhea yö on saattanut pääni pyörälle. -- Mutta\ntallella Anna-Maija on, ei ole ainoatakaan elävää sielua tornissa enää\n-- sitä parempi heille -- sillä aika heilahduksen he muuten saisivat.\"\n\nTämän uuden kertomuksensa Kaleb vakuutti vielä toistamiseen todeksi.\nSenvuoksi Ravenswood, vaikka häntä olisikin suuresti haluttanut nähdä\nsitä turmiotapausta, joka oli perinpohjin hävittänyt hänen esi-isiensä\nasunnon, antoi puoliväkisin viedä itsensä Wolfs-Hopen kylään. Siellä\noli sekä kestikievarin että sen lisäksi meidän hyvän tuttavamme,\ntynnyrintekijänkin talo varustettuna tulevia korkeita herroja\nvastaanottamaan, ja vieraanvaroja oli niin runsaasti, ettei sitä\nselittämättä käsittäisikään.\n\nMainitsematta on vielä jäänyt, että Lockhard oli onkinut Kalebilta\ntiedon siitä, millä tavalla ruoka-aineet viimekertaisiin päivällisiin\noli saatu, ja että valtiosinetinvartia, jota se seikka suuresti\nhuvitti ja joka tahtoi olla Ravenswoodille avuksi, oli hankkinut\ntynnyrintekijälle sen kruununviran, minkä toivokin yksin oli jo\ntäydesti lohduttanut häntä hanhipaistin hukkaanmenosta. Mestari\nGirderin virkamääräys oli sitten tuottanut Kaleb-ukolle arvaamattoman\nilon. Hänen näet oli pakko muutamia päiviä herransa lähdön jälkeen\nkäydä mainitussa kalastajakylässä jotakin välttämätöntä asiaa\ntoimittamassa. Hän hiipi hiljaa kuin kummitus tynnyrintekijän oven\ntaakse peläten, että häneltä vaadittaisiin tietoja siitä, kuinka hänen\npuhumisensa tynnyrintekijän puolesta oli menestynyt, tai että -- sehän\noli vielä luultavampaa -- häntä haukuttaisiin siitä, että hän\noli antanut valheellisia lupauksia. Ja yhtäkkiä hän suureksi\nsäikähdyksekseen kuuli nimeänsä huudettavan kolmi-äänisesti, sopraano,\ntenori ja basso-äänellä, jonka kolmilaulun suorittivat mestari Girderin\nvaimo, vanha Loup-the-Dyken emäntä ja talon isäntä. \"Herra Kaleb --\nherra -- herra Kaleb Balderston! Ettehän toki käyne kuivin suin\nmeidän kynnyksemme ohitse, kun me olemme teille niin suuressa\nkiitollisuudenvelassa?\"\n\nTämä saattoi olla pilkkaa yhtä hyvin kuin tosipuhetta. Kaleb, joka\npelkäsi pahinta, sulki siis korvansa mainitulta kolmilaululta ja astui\njörönä tietään, vanha hattu painettuna silmille ja silmät kiintyneinä\nmaahan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiana lukea, kuinka monta kiveä\nnäkyi epätasaisessa kylänraitissa. Mutta äkkiä hän huomasi olevansa\npiiritetty, aivankuin muhkea kauppalaiva Gibraltarin salmessa\n(naislukijani suokoot tämän tervalta haiskahtavan vertauksen anteeksi)\nkolmen algerilaisen rosvo-aluksen välillä.\n\n\"Jumal' auttakoon, herra Balderston!\" huusi Girderin emäntä.\n\n\"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?\"\n\n\"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua\nkiitokseni\", virkkoi mestari itse, \"vaikka minä en suinkaan ole liian\nkärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene\nkonttia kannettu, herra Balderston? -- Jos joku on sanonut teille,\netten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin\nannas kun läimähytän häntä kirveelläni -- sen minä teen.\"\n\n\"Hyvät ystäväni -- ystävä-kullat\", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili\nasian todellisuutta, \"mitä kaikista näistä pitkistä puheista? --\nKoetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei --\nmutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi -- niitä\nen ole koskaan kärsinyt.\"\n\n\"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin\nkiusaa minun kiitoksistani\", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä,\n\"jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen -- olisinpa\npannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun\nvastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni,\non karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta\nhyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi\nsäilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta.\"\n\n\"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista\", kysyi anoppi, \"jolla John\non määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? -- Ja vaikka melkein jokainen\nmies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä\npaikkaa!\"\n\n\"Minäkö en olisi kuullut!!!\" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka\nsuuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi,\nmistä tuuli kävi). \"Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!\"\nJa heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui\nmiehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi\npystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta\naatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.\n\n\"Epäilemättä hän on kuullut siitä\", virkkoi hyvä emäntä.\n\n\"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut\", sanoi Kaleb, \"ja\ntahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa\nteille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte,\nkutka ovat teidän ystävänne, kutka _ovat_ auttaneet teitä ja\n_voivat_ auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten\nensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta\", lisäsi Kaleb, \"kunnes\nsaisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän\nkäsialaa -- ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!\"\n\nNäin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli\nmolempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari\nGirderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän\ntäydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei\ntietystikään -- sen lukija helposti uskonee -- kieltäytynyt, kun häntä\npyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti\ntulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin.\nNäissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu\nvieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan,\nkuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen\npyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin,\nvaltioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas\nvaltaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen\npitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin\nvarhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli\njo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon\ntikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä\nmerkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko\nentisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun\nhänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle\nsen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään -- tuo\nasianajaja itse -- niin suuri on virkojen saamisen halu -- ei ollut\nmies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän\nveti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella\npuhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.\n\n\"Hän on kelpo mies -- erinomainen mies, herra Kaleb -- mutta -- kuinka\nsanoisinkaan -- mutta me olemme heikkoja kuolevaisia kaikki tyynni --\npystyssä tänä päivänä, huomenna, aamukukon kiekuessa, haudassa! Ja jos\nhänelle vahinko tapahtuu, niin onhan toinen mies pantava sijaan -- ja\njos te voisitte kääntää asian minun puolelleni, niin kyllä osoittaisin\nkiitollisuutta -- kintaallinen kultakolikolta -- ja kuulkaas, hyvä\nystävä, jotakin sievää teille päälliseksi -- ja minä saisin nämä\nWolfs-Hopen miehet nöyrästi sopimaan Ravenswoodin nuorenherran -- minä\ntarkoitin sanoa lordi Ravenswoodin kanssa. Jumala siunatkoon armollista\nherraa!\"\n\nLempeä hymyily ja ystävällinen kädenpuristus oli sopivin vastaus tähän\nehdotukseen -- ja sitten Kaleb karkasi iloisesta seurasta peläten, että\nhänen muuten pitäisi sitoutua nimenomaisilla lupauksilla.\n\n\"Jumal' auttakoon!\" virkkoi Kaleb, kun hän ulos päästyään saattoi\nhillitsemättä päästää valloilleen sen ylpeyden ja riemun, jotka\npaisuttivat hänen rintaansa. \"Onko koskaan nähty mokomaa\nkeltanokkaparvea! Onpa kalalokeissakin ja rasvakuikissa tuolla\nBass-lahdella kymmenen vertaa enemmän älyä. Herra Jumala, vaikka olisin\nitse pääkuvernööri, niin he eivät olisi voineet nöyremmin -- ja, täyttä\ntotta tunnustaen, tuskinpa minä itsekään olisin osannut paremmin\npeijata heitä kuin mitä he peijaisivat itseänsä. -- Ja entäs\nnurkkasihteeri sitten -- ha, ha, haa! -- ha, ha, ha, haa! Voi herranen\naika sentään, kun minun oli sallittu elää niin kauan, että sain itse\nnurkkasihteerinkin nenästä vedetyksi! -- Vai henkikirjurin virkaa!!! --\nMutta minulla on vanha velka kuittaamatta tuolle miehelle; ja jotta se\ntulisi suoritetuksi, pitää hänen saada kumarrella yhtä paljon kuin jos\nvirka vihdoin todellakin tulisi hänelle. Ja siitä ei juuri liene kovin\nsuurta toivoa, jollei meidän nuori herramme paremmin opi tämän maailman\nmenoja, ja niitä hän ei oppine ikänään, pelkään minä.\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Miks tuolta kaukaa leimuaa -- miks kipinät\n    näin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?\n    Häviön sadett' on se, kotis onneton\n    tuo kotkanpesä hehkuvainen on.\n\n                                _Campbell_.\n\nViime luvun lopussa kerrotut seikat selittävät meille sen, että\nWolfs-Hopen kylässä kaikki oli niin valmiiksi varustettu markiisi\nA----n sekä Ravenswoodin nuorenherran vastaanottoa varten ja että\nheidät otettiin niin suurella ilolla vastaan. Tuskin oli Kaleb\nvirkkanut sanan tornin syttymisestä, niin koko kyläkunta oli jaloillaan\nrientääkseen sammuttamaan. Ja kun mainittu Ravenswoodin suvun\nuskollinen palvelija sai heidän intonsa ehkäistyksi sillä, että hän\npuolin sanoin ilmoitti tornin kellarien peloittavasta sisällyksestä,\nniin tämä este ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin että into kääntyi\ntoiseen suuntaan. Ei siellä oltu koskaan ennen nähty niin suurta\nsalvokukkojen ja syöttöhanhien ja muun siipikarjan murhaamista; ei\nkoskaan sen vertaista savustettujen kinkkujen keittämistä; ei ikänä\nsemmoista juustokakkujen, torttujen, Selkirkin kakkujen, teeleipien\nja pikkuleipien leipomista -- joista kaikista herkuista ei nykyinen\npolvi ole enää perinyt mitään tietoa. Eikä ollut ikinä ennen ollut\nWolfs-Hopen kylässä senkaltaista tynnyrien laskemista ja homekaulaisten\npullojen aukaisemista. Kaikki köyhemmät talot olivat avoinna markiisin\npalvelijoille; sillä näiden tulohan muka oli enteenä siitä armon\nsateesta, joka tästä lähtien oli vuodattava runsaan siunauksensa\nWolfs-Hopen kylään, jättäen koko muun Skotlannin poudasta paahtumaan.\nKirkkoherra pyysi saada vallasvieraat pappilaan; hänen silmiensä näet\nsanottiin halukkaasti katselevan läheistä parempaa seurakuntaa, jonka\nkirkkoherra sairasteli. Mutta Kaleb oli tämän kunnian määrännyt\ntynnyrintekijälle, hänen vaimolleen ja anopilleen, jotka heille\nsuodusta armosta iloitsivat niin että vedet tulvivat silmiin.\n\nMonin niiauksin ja kumarruksin korkeasukuiset vieraat talutettiin\npöytään, jossa vieraanvarat olivat niin hyvät, etteivät senkaltaiset\nisännät koskaan ole tarjonneet parempaa senkaltaisille vieraille. Ja\nvanha emäntä, joka ennen muinoin oli palvellut Ravenswoodin kartanossa\nja vakuutti tuntevansa herrasväen tavat ja menot, laitteli kaikki\nasiat niin paljon kuin mahdollista senaikuisen muodin mukaan.\nTynnyrintekijän talo oli niin tilava, että kumpaisellakin vieraalla oli\neri makuukamarinsa, mihin heidät saatettiin säädynmukaisilla\nkunnianosoituksilla siksi aikaa, kun komea illallinen tuotiin pöytään.\n\nRavenswood ei yksin jäätyään voinut hillitä tuhansia sydämessään\nraivoavia tunteita, vaan hän läksi ulos kamarista, ulos talosta, ulos\nkoko kylästäkin, ja nousi joutuisaan samaa tietä mitä oli tullut sen\nmäen harjulle, joka esti tornia kylään näkymästä. Hän tahtoi nähdä\nesi-isiensä asunnon lopullisen häviön. Jotkut joutilaat poikanulikat,\nkatseltuansa ensin kuinka herrat ajoivat kylään vaunuissaan kuusi\nhevosta edessä, riensivät nyt myös samalle mäelle. He juoksivat toinen\ntoisensa perästä Ravenswoodin ohitse huutaen toisilleen: \"Tulkaa\nkatsomaan kuinka tuo vanha torni lentää kappaleina ilmaan niinkuin\nsipulin kuoret!\" Tämän kuullessaan Ravenswood ei voinut olla\nsuuttumatta. \"Ja nämäkö ovat minun isäni vasallien poikia\", virkkoi hän\nitsekseen, \"samojen miesten, joita sekä laki että kiitollisuus\nvelvoittivat seuraamaan meitä taistelujen, tulen ja veden kautta. Ja\nnyt on heidän lääniherransa kartanon häviö heistä vain huvittava näky!\"\n\nNäiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla\nhän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: \"Mitä sinä tahdot minulta,\nkoira?\"\n\n\"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi\", vastasi Kaleb, sillä hän\nse oli ollut niin rohkea; \"ja koiran palkka on minulle luultavasti\ntuleva -- mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä\nminä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai\ntottuakseni uuteen isäntään.\"\n\nHänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs\nCrag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi\nkummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin\nyläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.\n\n\"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan\", sanoi\nRavenswood. \"Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut\nneljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan,\nniin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän.\"\n\n\"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt\", vastasi Kaleb totisesti.\n\n\"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?\"\n\n\"Arvattavasti\", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.\n\n\"Kuule, Kaleb\", virkkoi herra, \"minun malttini ei kestä nyt enää\nkauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita\non.\"\n\n\"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä\", vastasi Kaleb lujasti.\n\n\"Ja miksikä ei\"? kysyi Ravenswood tuikeasti. \"Kuka tai mikä minua\nestäisi?\"\n\n\"Juuri minä\", sanoi Kaleb yhtä lujasti.\n\n\"Sinäkö, Balderston!\" vastasi herra. \"Sinä näyt unohtaneen, kuka olet,\nluulen minä.\"\n\n\"Mutta sitä minä en luule\", virkkoi Balderston. \"Sillä minä voin kertoa\nteille kaikki tornin asiat täällä tämän harjun kukkulalla, yhtä hyvin\nkuin jos olisitte itse siellä. Älkää vain vihastuko ja alentako\narvoanne näiden poikien tai markiisin silmissä, kun menette tuonne\nalas.\"\n\n\"Puhu suusi puhtaaksi sitten, vanha hupsu\", vastasi herra, \"ja anna\nminun kuulla parhaat ja pahimmat kerrassaan.\"\n\n\"No niin, paras ja pahin sanoma on vain se, että torni tuolla seisoo\neheänä ja rikkomatta, yhtä hyvässä korjuussa ja yhtä tyhjänä kuin\nteidän lähtiessänne.\"\n\n\"Vai niin! -- Entäs tulipalo?\" kysyi Ravenswood.\n\n\"Ei puhettakaan tulipalosta, paitsi vähän turvevalkean kekäleitä ja\nkukaties joku kipinä Anna Maijan piipunnysässä\", vastasi Kaleb.\n\n\"Mutta leimu!\" kysyi Ravenswood \"Tuo korkea leimu, joka näkyi parin\npenikulman päähän -- mistä se sitten tuli?\"\n\n\"Ho, ho! Onhan se vanha ja tosi sananlasku:\n\n    \"Pienikin näkyy kynttilä\n    kauas kun yö on pimeä.\"\n\n\"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen\nkun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista\ntotta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin\ntuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia\nkuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja\nkatsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi\nja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin\nsuustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan.\nMieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja\npalaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa\nhäväistä tuolla lailla.\"\n\n\"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb\", sanoi\nherra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla\nmyös oli vähän suutuksissaan. \"Entäs ruuti? Onko niitä tornissa?\nMarkiisi näkyi tietävän jotain semmoista.\"\n\n\"Ruuti! -- Ha, ha, haa! -- Markiisi! -- Ha, ha, haa!\" nauroi Kaleb.\n\"Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi\nolla nauramatta -- markiisi -- ruuti! -- Sitäkö olisi siellä? Kyllä\nkai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja\nse oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra,\ntyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan\nlisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse\nasiaan käsiksi.\"\n\n\"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni\", sanoi Ravenswood\nmaltittomasti. \"Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?\"\n\n\"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää\", vastani Kaleb salaisella\nkatseella kuiskuttaen, \"silloin kun täällä piti nostettaman pikku\nkapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki\nsamassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne\nDunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin\ntuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei\njokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista.\nMutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin\nkerron teille kaikki tyynni matkalla.\"\n\n\"Ja nämä poika-raukat\", kysyi Ravenswood, \"tahdotko, että he istuvat\ntässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes\npalakaan, räjähtäisi ilmaan?\"\n\n\"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät\nkotiin. Vaikka\", lisäsi Kaleb, \"eipä siitä tulisikaan heille liiaksi\nvahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin\nillalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra.\"\n\nKaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla,\nja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi\nRavenswoodin ja markiisi A----n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää\nilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan\ntämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi\nKalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan\nvääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: \"Herra Balderston!\nHerra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän\ntaula?\"\n\n\"Niin onkin, nulikka\", vastasi hovimestari. \"Luulitko, että semmoisen\nlordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan\nhuolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? -- Pitää\naina\", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja\ntultuaan likemmäksi herraansa, \"taivutella poikia, niinkuin viisaat\nmiehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea\nmuuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa -- --\"\n\n\"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja\nruudit joutuivat\", sanoi Ravenswood.\n\n\"No niin, mitä aseihin tulee\", vastasi Kaleb, \"niin kävihän niinkuin\nkehtolaulussa veisataan:\n\n    \"Yks meni sinne, yks meni tänne,\n    yks tais harakan pesään mennä.\"\n\nJa mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin\ntilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa\nja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista\nvuotta -- hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä\nlennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja\nvirvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että\nolisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan -- muuten en näinä\nnykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia\nteidän huvitustanne varten. -- Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska\nteidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö\nvoi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän\noman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme --\nJumala paratkoon! -- tätä nykyä ovat?\"\n\n\"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin\npoltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään\nminulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi.\"\n\n\"Hyi hävetkää, armollinen herra!\" vastasi Kaleb. \"Kyllähän minun\nkaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian\nkannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin\nte. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he\neivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä\ntulipalo -- sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun\ntäytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi --\ntämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä\ntarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta -- tämä tulipalo on\nsellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa,\njoista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella\nvalheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli\nse, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa.\"\n\n\"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka\ntästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi.\"\n\n\"No siinäpä se onkin!\" virkkoi Kaleb. \"Enkö juuri sanonut, ettei\nnuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? -- Mitä apua minulla siitä\nmuka olisi, kysyi hän? -- Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi\nhoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti\nkäytetään. -- Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. -- Tuo\nsuuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. -- Missä ovat talon\nhopea-astiat? kysyy toinen. -- Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa\nsilloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! -- Missä ovat\nkäymä- ja talousvaatteet! -- Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? --\nMissä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut\nkankaat? -- Tulipalo -- tulipalo -- tulipalo! -- Käyttäkää tätä\ntulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta\npitäisi olla -- ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen\nvoi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja\nmenevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä\nkäyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua\naatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!\"\n\nRavenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja\nitserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan.\nHän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja\npalasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän\nhuolissaan -- edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä\npelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa\ntulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat\nilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä\nkellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi\nilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.\n\nHe kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja\nhänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään\nkorkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa\ntalossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti\npalvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa.\nVähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus\nRavenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin\nravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat\novat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita\nottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja\ntottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen\nhiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään.\nUsein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, \"että herra\nmarkiisi söi niin vähän -- että nuoriherra kalusi paljasta luuta --\nettä tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille\nherroille kelpaavaa -- että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen\nsielunsa autuas, mielellään otti '_ön verr_', se, sanoi hän,\nmerkitsi viinaryyppyä latinaksi -- että paloviina oli suoraan Ranskasta\ntuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja\ntullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet\nDunkirken tietä.\"\n\nNyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut\nmuuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.\n\n\"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John\", pitkitti muori. \"Eihän\nsitä kukaan ole sanonut, että _sinä_ tiedät, mistä tämä viina\ntulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen\ntynnyriseppä. Ja mitä\", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen,\n\"siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun\nkaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa,\njolla sydäntänsä virvoittaa?\"\n\nNäin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa,\nmatami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa\navutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen\nlasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin\nvetäytyä makuukamariinsa.\n\nMarkiisille oli varustettu _dais_-kamari, joka kaikissa mökkiä\nparemmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty.\nNykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä\ntapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon\nisäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja\njokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien\nmaakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat\nvieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat\nAlankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä\neläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta,\njoita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin\nkäytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet\nselvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin\nsynkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli\nkamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu\npuhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan\nollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa\notettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili\nkullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon\nhajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen\npullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi,\nsamanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan\nkäteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana\nnäille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella\nkupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä\nväkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli\nhopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä\nilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä\nmelkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna\nolisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän\npiiritystä.\n\nMuuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli\nsiellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja\nBrysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle,\nnahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että\nistuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta\ntakkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa\nluottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten\nsuurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan\nmaininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.\n\nYhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin\nherran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse\nlepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa\nkudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin\nkuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties\nmillä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne\ntullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen\nja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; mutta\n_monsieur_ oli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon\njotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun\nmiehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta\nkatsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä\nkuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen,\nettä tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi\nuskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin\nhänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut\noman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla\nsanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.\n\nMuut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuin\n_dais_-huoneessa.\n\nSangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi\nA---- ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei\nkuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa\ntilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina\nsekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa\nhalua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin\nosoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen\nkylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin\ntai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi\nantoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon\nGirder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall,\nnurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen,\nkoska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden\nkorvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki\ntukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen\nvierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän\nsiis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin\nvietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat\ntilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska\njuomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän\nlohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla\noli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen\nnimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.\n\nSillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan\nhovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin\nvilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa\nluultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi\nBalderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä\nvakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli\nriittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti\nKalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä\nwolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan,\noli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija\nsuostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.\n\n\"Se olisikin tosiaan häpeä\", sanoi Kaleb, \"kunniaton teko ja synti, jos\nminä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa\ntulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös\nolla viisainta\", lisäsi hän, \"ainakin nyt suoda heille hiukan\nloma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te,\narmollinen herra, jotain tarvitsisitte.\"\n\nNäin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset\nvanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa\nluokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja\nnuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin\nkorkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa\nkynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko\nkolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John\nGirder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä,\njolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja\nlordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa\nhuoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti\nsiltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa\nkunniaa ja kuluneita kulunkeja.\n\nVihdoin viimein aukeni sitten hänen oraakkeleita lausuva suunsa.\n\"Käyköön joka mies ja joka nainen omaan työhönsä, ikäänkuin ei\nmaailmassa olisikaan tuommoisia eläviä kuin markiisit ja majesteetit,\nherrat ja herttuat sekä armolliset lordit. Siivotkaa talo, korjatkaa\nruoan tähteet, ja jos on jotain, joka ei yhtään maksa säästämisen\nvaivaa, niin antakaa köyhille. Ja kuulkaa, anoppi ja vaimoni, sitä minä\nteiltä pyytäisin, ettette koskaan enää hiiskuisi minulle ainoatakaan\nsanaa, ei hyvää eikä pahaa, tästä tämänpäiväisestä joutavasta puuhasta.\nMutta pitäkää kaikki lorunne siitä omana ja juomaeukkojenne tietona,\nsillä pääni on jo aivan pyörryksissä siitä.\"\n\nJohnin valta oli melkoisen suuri, ja kaikki riensivät siis tavallisiin\naskareihinsa, jättäen isännän rakentamaan pilvilinnoja, jos hänen\nmielensä teki, sen korkean suosion perustukselle, jonka hän maallisten\nvarojensa kulutuksella oli saanut.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,\n    ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.\n    Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,\n    se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.\n\n                        _Vanha näytelmä_.\n\nMatkalaisemme saapuivat Edinburghiin ilman sen merkillisempiä\ntapahtumia, ja Ravenswood, niinkuin ennen oli sovittu, kävi\nkorkeasukuisen ystävänsä luo asumaan.\n\nSillä välin tuo jo kauan odotettu valtiollinen muutos tapahtui, ja\ntory-puolue pääsi Anna kuningattaren sekä skotlantilaisessa että\nenglantilaisessa neuvoskunnassa vähäksi aikaa valtaan. Tämän\nvaltiovehkeen syytä ja seurauksia ei meidän kuitenkaan tarvitse\ntarkemmin tutkia. Siinä kyllin, kun sanomme, että se vaikutti\nvaltiollisiin puolueisiin heidän aatteittensa luonteen mukaan.\nEnglannissa melkoinen osa episkopaalista puoluetta, etunenässä Harley,\njosta sittemmin tuli Oxfordin kreivi, olivat erottavinaan omat\nperiaatteensa jakobiiteista ja saivat siitä syystä liikanimen\noikulliset. Skotlannin piispalaiset eli kavaljeerit, jolla nimellä he\nitse nimittivät itseään, olivat sitä vastoin lujemmat, vaikkeivät juuri\nyhtä varovaiset valtiollisissa toimissaan. Heidän mielestänsä kaikki\nnämä muutokset olivat vain valmistuksia siihen, että Annan kuoltua\nhänen veljensä[15] Pyhän Yrjön ritari kutsuttaisiin kuninkaaksi. Hänen\npuolestansa vainoa kärsineet olivat nyt sydämessään äärettömän\ntoivehikkaita; he luulivat nyt saavansa täyden korvauksen vahingostaan,\nvieläpä lisäksi voivansa kostaa valtiollisille vihollisilleen.\nWhig-puolueen suvuilla sitä vastoin oli edessään sama sorto, joka heitä\nKaarle II:n ja Jaakko II:n hallitessa oli rasittanut, sekä myös\nsamanlaiset omaisuuden ryöstöt, jotka Wilhelm kuninkaan aikana olivat\nkohdanneet jakobiitteja.\n\nMutta enemmän vielä kuin muita säikähdytti tämä valtiollinen muutos\nsitä varovaisten miesten polvea, joita aina on jokaisessa kansassa ja\njoita on vielä runsaammin vieraan vallan alaisessa maassa, niinkuin\nSkotlanti silloin oli -- noita ihmisiä, joita Cromwell nimitti\n\"Sallimuksen noudattajiksi\", se on toisin sanoin, niitä, jotka aina\ntaipuvat vallalla olevan puolueen puoleen. Moni näistä riensi markiisi\nA----n luokse ilmoittamaan luopumustansa toisesta puolueesta. Ja koska\noli helppo havaita, kuinka hellää huolta hän piti sukulaisensa\nRavenswoodin nuorenherran asioista, niin he olivat kiihkeät ehdottamaan\nkeinoja, joilla edes joku osa hänen omaisuudestaan olisi takaisin\nsaatava, hänen lordi-arvonsa uudelleen hankittava ja isää vastaan tehty\ntuomio kumottava.\n\nVanha lordi Tuuliviiri oli olevinaan hartaimpia tämän asian ajajia.\n\"Sydäntäni särkee pohjimmaiseen perukkaan asti\", vakuutti hän, \"kun\nnäen niin uljaan nuoren herran, jonka aatelinen sukuperä on niin vanha\nja epäämätön, tämmöisessä pahassa pulassa, nuoren miehen, joka -- se\nmerkitsee vielä enemmän kuin kaikki muu yhteensä -- on markiisi A----n\noma heimolainen, sillä tätä korkeaa herraa\", vakuutti hän, \"minä\nkunnioitan yli kaiken, mitä on tämän ilman kannen alla.\" Ja \"omalta\nvähäpätöiseltä osaltaan hänkin vaikuttaakseen näin vanhan suvun\nauttamiseen\" lordi Tuuliviiri lähetti kolme Ravenswoodin suvulle\nkuuluvaa puitteetonta muotokuvaa sekä kuusi korkeaselkäistä nojatuolia,\njoiden turkkilaisille istumatyynyille Ravenswoodin vaakuna oli\nkirjailtu. Niin tehdessään ei hän vaatinut takaisin pennyäkään pääomaa\neikä korkoja siitä summasta, jonka hän oli maksanut mainituista\ntavaroista ostaessaan ne kuusitoista vuotta takaperin, silloin kun\nhuonekalut lordi Ravenswoodin kaupunkiasunnossa Edinburghissa,\nCanonkadun varrella, menivät vasarakaupalla.\n\nMutta lordi Tuuliviirin säikähdykseksi, joka oli vielä suurempi kuin\nhänen kummastuksensa, vaikka hän oli tuntevinansa jälkimmäistä enemmän,\nmarkiisi otti sangen kylmäkiskoisesti tämän lahjan vastaan. Jos hän\ntahtoi, niin korkea herra markiisi ilmoitti, tyydyttää Ravenswoodin ja\ntämän nuorenherran ystäviä, piti hänen vielä lisäksi antaa takaisin\nmelkoisen laaja lampuodin tila, joka oli pantattuna lordi Tuuliviirille\nsuhteettoman pienestä summasta ja johon mainittu lordi, Ravenswoodin\nasioiden jouduttua rappiolle, oli keinoilla, joissa sen ajan lakimiehet\nolivat sangen taitavia, osannut hankkia itselleen täyden\nomistusoikeuden.\n\nVanha, tuulen mukaan kääntyvä lordi hangoitteli kovasti tätä vaatimusta\nvastaan valallaan vakuuttaen, ettei hänen ymmärryksensä mukaan\nnuoriherra millään muotoa tarvinnut tätä maatilkkua heti paikalla\ntakaisin, koska hän nyt epäilemättä oli saava parhaan osan maitansa\nherra William Ashtonin käsistä. Tätä takaisinsaamista lordi Tuuliviiri\nlupasi kernaasti auttaa kaikin voiminsa, niinkuin oikeus ja kohtuus\nolikin; ja lopuksi hän vielä vakuutti mielellään jättävänsä\nluonnollisen kuolemansa jälkeen puheenalaisen talon perinnöksi\nnuorelleherralle.\n\nMutta kaikista näistä verukkeista ei ollut mitään apua. Lordi\nTuuliviirin täytyi luopua siitä talosta saaden takaisin saman summan,\njosta se oli pantattu. Hänen täytyi tähän suostua, hänellä kun ei ollut\nmuuta keinoa päästä vallanpitäjien suosioon. Mutta hän oli kotiin\npalatessaan kovasti surullinen ja suutuksissaan ja valitti uskotuille\nystävilleen: \"Ainahan tähän asti on minulle jokaisesta valtiollisesta\nmuutoksesta ja mullistuksesta ollut joku pieni hyöty omissa\nrauhallisissa asioissani. Mutta tämä nykyinen muutos -- saakeli\nsoikoon! -- on vienyt yhden siipeni parhaista sulista!\"\n\nSamalla lailla meneteltiin useampien muidenkin suhteen, jotka olivat\nRavenswoodien onnen haaksirikosta saaneet palan. Etenkin uhattiin herra\nAshtonia vetoamisella Englannin ylähuoneeseen ja niiden tuomiopäätösten\nkumoamisella, joiden nojalla hän oli omistanut Ravenswoodin kartanon\nalusmaineen. Hänelle kuitenkin nuori Ravenswood sekä Lucyn tähden\nettä myös hänen luonaan nautitun vieraanvaraisuuden vuoksi piti\nvelvollisuutenaan osoittaa julkista suoruutta. Hän kirjoitti entiselle\nvaltiosinetinvartialle -- sen viran herra Ashton oli nyt menettänyt --\nja tunnusti suoraan olevansa kihloissa neiti Ashtonin kanssa ja anoi\nhäneltä hänen tytärtänsä vaimokseen vakuuttaen, että hän sitten\nmielellään tahtoi sovittaa kaikki heidän välillään olevat raha-asiat\nsemmoisella tavalla, jonka herra Ashton itse katsoisi edulliseksi.\n\nTämän kirjeen viejä sai vielä toisenkin kirjeen, jossa Ravenswood pyysi\nrouva Ashtonilta anteeksi kaikkea sitä, millä hän tietämättänsä ehkä\noli pahoittanut häntä, puhui rakkaudestaan neiti Ashtoniin, ilmoitti\nsiitä seuranneen liiton, ja rukoili viimein, että rouva osoittaisi\nolevansa oikea Douglas niin nimeltään kuin myös luonteeltaan ja\njalomielisesti unohtaisi vanhat ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän\nvakuutti viimein, että Ashtonin suku oli saanut ystävän ja rouva itse\nkunnioittavan, rakastavan, nöyrän palvelijan allekirjoittaneesta\nEdgarista, Ravenswoodin nuorestaherrasta.\n\nKolmannen kirjeen Ravenswood lähetti Lucylle ja sananviejä sai käskyn\nkoettaa jollakin salaisella keinolla saattaa sen neiti Ashtonin omiin\nkäsiin. Tämä kirje sisälsi mitä innokkaimmat vakuutukset hänen\nmuuttumattomasta rakkaudestaan ja sanoi, että se muutos, joka näytti\ntapahtuneen kirjoittajan onnessa, pääasiallisesti oli vain apukeino,\njonka avulla heidän väliset esteet saataisiin poistetuiksi. Ravenswood\nkertoi millä keinoin hän oli yrittänyt viihdyttää Lucyn vanhempien,\nvarsinkin äidin vihaa, ja puhui toivostansa, että se hänelle\nonnistuisi. Ja jollei niin kävisikään, olisi tällä vihalla, arveli hän,\naikaa raueta sillä välin kuin hän olisi poissa Skotlannista tärkeällä,\nkunniaa tuottavalla lähettiläsmatkalla. Ja hän toivoi ja uskoi, että\nLucyn uskollisuus, johon hän varmasti luotti, oli tekevä tyhjäksi\nkaikki yritykset rikkoa heidän rakkauden liittoaan. Kaikkiin kolmeen\nkirjeeseen saikin Ravenswood vastaukset, vaikka eri teitä ja aivan eri\nsanoilla.\n\nRouva Ashton lähetti vastauksen hänen oman sanansaattajansa kera, joka\nei saanut viipyä Ravenswoodin kartanossa kauemmin kuin siksi, että\nrouva oli saanut kirjoitetuksi seuraavat rivit:\n\n     Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.\n\n     Käteen.\n\n     Herra tuntematon.\n\n     Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin\n     nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa,\n     koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan\n     Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra,\n     kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä\n     allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta\n     neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti\n     olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja\n     jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan\n     mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne\n     siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten\n     vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän\n     nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa\n     vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen\n     ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa\n     vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen\n     laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän\n     sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te\n     painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin\n     ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte\n     olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä\n     teidän tuntemattomana palvelijananne.\n\n                                    _Margareta Douglas eli Ashton_.\n\nNoin kaksi päivää sen jälkeen kun tämä ylen loukkaava kirje oli tullut,\nnuori Ravenswoodin herra käveli Edinburghin Isolla kadulla. Töytäisipä\nsilloin mies häntä vastaan, jonka, kun hän nosti lakkiaan anteeksi\npyytäen, Ravenswood tunsi Lockhardiksi, herra Ashtonin uskotuksi\npalvelijaksi. Tämä mies kumarsi, livahutti hänelle kirjeen käteen ja\nkatosi. Kirje sisälsi neljä tiheään kirjoitettua arkkia, joista,\nniinkuin taitavien lakimiesten kirjoituksista useinkin, ei kuitenkaan\nvoitu saada paljon muuta selvää kuin että kirjoittaja oli sangen\nvaikeassa välikädessä.\n\nHerra Ashton puheli laveasti siitä, kuinka suuressa arvossa ja\nkunniassa hän piti rakasta nuorta ystäväänsä ja kuinka suuressa arvossa\nja kunniassa hän piti markiisi A----ta, hyvin rakasta, vanhaa\nystäväänsä. Hän sanoi luottavansa siihen, että he kaikissa hankkeissaan\nhäntä vastaan pitäisivät pyhänä laillisen oikeuden tuomiot ja\nsäädökset. Hän vakuutti, ottaen ihmiset ja enkelit todistajikseen, että\njos Skotlannin ylioikeuden päätös Englannin ylähuoneessa tulisi\nkumotuksi, niin siitä hänen maallensa seuraava vahinko oli tuntuva\npaljon kipeämmästi hänen sydämessään kuin tämmöisestä laittomasta\nmenettelystä hänelle itselleen johtuva tappio, olisipa se miten suuri\nhyvänsä. Hän lateli paljon koreita sanoja jalomielisyydestä ja\nvelvollisuudesta antaa anteeksi molemminpuolista vääryyttä; niin myös\nhän viittasi siihen, että onni on vaihtelevainen, mikä aina on\nheikomman puolen mielilause. Hän valitti innokkaasti ja hiukan\nmoittikin sitä, että hänet niin ylen kiireesti oli erotettu\nvaltiosinetinvartian virasta, jota hän kokemuksensa nojalla oli osannut\nhoitaa valtion hyödyksi. Olisipa pitänyt suoda hänelle tilaisuutta\nselittää mielipiteensä ja tutkia, erosivatko hänen ajatuksensa\nvaltiollisissa asioissa niin perinjuurin nykyisten vallanpitäjien\najatuksista. Hän oli varma siitä, että markiisi yhtä rehellisesti kuin\nhän itse tai kuka muu hyvänsä tarkoitti kansan etua; ja jos he,\nkeskusteltuaan yhdessä olisivat voineet sopia siitä, millä keinoin tätä\nkansan etua oli edistettävä, niin olisi nykyinen hallitus saanut hänen\nkokemuksensa ja voimansa avukseen. Ravenswoodin ja tyttärensä välisestä\nkihlauksesta hän puhui lyhyin sekavin sanoin. Hän paheksui, että nuori\npari oli sopimattomaan aikaan solminut tämmöisen liiton, ja pyysi\nRavenswoodia muistamaan, että hän ei ollut koskaan millään tavalla\nkehoittanut siihen. Vielä hän muistutti, että tämä liitto, koska se oli\ntehty _inter minores_ (holhouksen alaisten välillä), ilman neiti\nAshtonin luonnollisten holhoojien suostumusta, oli aivan tyhjä ja\nmitätön lain edessä. Tämä ajattelematon teko, lisäsi hän, oli rouva\nAshtonin mielessä nostanut ankaran vihastuksen, jota tätä nykyä ei\nollut mahdollista viihdyttää. Samoin oli hänen vanhin poikansakin\neversti Sholto Douglas Ashton aivan yhtä mieltä äitinsä kanssa. Herra\nAshton ei siis saattanut millään tavalla asettua ajamaan heille niin\nvastenmielistä asiaa, ilman että perheessä syntyisi turmiollinen,\nauttamaton eripuraisuus. Tätä nykyä ei siis koko asiaa ollut\najatteleminenkaan. Aika, lääkäreistä paras, toivoi hän, oli kaikki\nparantava.\n\nJälkikirjoituksessa herra Ashton lausui muutamia selvempiä sanoja,\njotka näyttivät viittaavan siihen, että hän oli taipuvainen\nlainkäynnittä myöntymään jokseenkin suuriin uhrauksiin välttääkseen\nsitä Skotlannin lain häväistystä, että Ravenswoodin paronikunnan\nsuhteen skotlantilaisessa ylioikeudessa tehdyt päätökset kumottaisiin\n(hänen mielestään ainakin, kaikessa nöyryydessä puhuen)\n_ulkomaisen_ oikeuden sekaantumisella.\n\nLucy Ashtonilta Ravenswood jollakin salaisella tavalla sai seuraavat\nrivit: \"Minä sain sinun kirjeesi, mutta mitä suurimman vaaran uhalla;\nälä koeta kirjoittaa uudestaan ennenkuin ajat muuttuvat paremmiksi.\nMinua kovasti ahdistetaan, mutta tahdon uskollisesti pysyä sanassani,\nniin kauan kuin saan pitää järkeni terveenä. Minua lohduttaa se, että\nsinulle käy onnellisesti ja hyvin, ja lohdutusta minä tilassani\nsuuresti tarvitsenkin.\" Kirjeen alla olivat kirjaimet L.A.\n\nTämä kirje nostatti Ravenswoodin mielessä mitä pahimman pelon.\nHuolimatta Lucyn kiellosta hän yritti useampaan kertaan lähettää\nhänelle kirjeitä, jopa päästä hänen puheilleenkin. Mutta kaikki hänen\nyrityksensä tehtiin tyhjiksi, eikä siitä seurannut muuta kuin että hän\nharmikseen havaitsi Ashtonien huolellisesti ja tarkasti vartioivan,\njotta nuorien kirjeenvaihto kävisi mahdottomaksi. Nuori Ravenswoodin\nherra oli tästä vastoinkäymisestä sitä enemmän pahoillaan, kun hänen ei\nkäynyt kauemmin enää viivytteleminen lähtöänsä tuohon tärkeään, hänelle\nuskottuun lähettilästoimeen. Ennen lähtöänsä hän antoi Ashtonin kirjeen\nmarkiisi A----n käsiin, joka hymyillen vastasi herra Ashtonin armonajan\nnyt olevan ohitse ja vakuutti, että entinen valtiosinetinvartia sai nyt\nkokea, kummalleko puolen aitaa aurinko paistoi. Suurella vaivalla\nRavenswood sai markiisilta edes sen lupauksen, että vetoaminen\nparlamenttiin keskeytettäisiin siinä tapauksessa, että herra Ashton\ntaipuisi suostumaan naimisliittoon nuorenherran ja Lucyn välillä.\n\n\"Tuskinpa suostuisinkaan\", virkkoi markiisi, \"että te tällä tavoin\nhukkaatte perintöoikeutenne, jollen olisi aivan varma siitä, että rouva\nAshton eli rouva Douglas, eli miksi hän itseänsä nimittäneekään, on\nitsepintaisesti pitävä puolensa. Eikä hänen miehensä uskalla hiiskua\nvastaan.\"\n\n\"Mutta kuitenkin\", sanoi Ravenswood, \"pyytäisin, että te,\nkorkea-arvoinen herra, katsoisitte kihlaukseni liitoksi, jota ei saa\nrikkoa.\"\n\n\"Luottakaa kunniasanaani\", vakuutti markiisi, \"minä tahdon auttaa\nteitä, vaikkapa teidän hullutuksissannekin. Ja nyt ilmoitettuani teille\noman mieleni asiasta tahdon yrittää, tilaisuuden tarjoutuessa, auttaa\nteitä sillä tavalla kuin teidän mielenne tekee.\"\n\nRavenswood ei voinut muuta tehdä kuin kiittää jalomielistä\nsukulaistansa ja suojelijaansa ja jättää hänelle täyden vallan\najaa kaikkia hänen asioitaan. Sitten hän läksi ulkomaille\nlähettilästoimeensa, jolla matkalla hänen, niin luultiin, piti viipyä\nmuutamia kuukausia.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Näin onko naista koskaan kosittu?\n    Ja onko koskaan saatu naista näin?\n    Mä tahdon häntä.\n\n               _Rikhard III_.\n\nKaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori\nherra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata\ntakaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli\nuskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä.\nSillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla,\njonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen\nuskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni\nCraigengeltin välillä.\n\nHe istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen,\nkivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon\nmatalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä;\nympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista\nkelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta\nsittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista\nhuolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut;\nja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen\nsuojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti\npelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin\nrummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten,\nCraigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:\n\n\"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa\", sanoi hän, \"jos olen ikänä\nnähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon,\njollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen\ntuomittu!\"\n\n\"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista\", vastasi Bucklaw. \"Mutta\nsinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein\nmyös joudut. -- Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra\nniin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun\nolen surullinen, oikein saakelin surullinen?\"\n\n\"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa\", virkkoi Craigengelt. \"Tämä\nnaimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä\nniin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin\nolet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety.\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Bucklaw äreästi, \"tokko vetäisinkään solmun aivan\nkiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää\nsovi hypätä taaksepäin.\"\n\n\"Hypätä taaksepäin!\" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen\nkummastusta. \"Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä\ntaaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha -- --\"\n\n\"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan\", keskeytti Bucklaw.\n\n\"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin\nmyötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Bucklaw. \"Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen\nmyötäjäisistään -- minulla on kyllin omaakin rahaa.\"\n\n\"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?\"\n\n\"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni\", virkkoi Bucklaw. \"Muuten ei\nsiitä rakkaudesta olisi paljonkaan.\"\n\n\"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa\nhartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?\"\n\n\"Siitä syystä\", vastasi Bucklaw, \"että hän minun avullani toivoo\ntulevansa valituksi parlamenttiin ----n kreivikunnasta.\"\n\n\"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi\nkuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?\"\n\n\"Niin kyllä\", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; \"herra\nAshton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän\njokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä\npelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian\non ryöstävä hänen kynsistään.\"\n\n\"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?\" kysyi Craigengelt. \"Onhan\nse korein tyttö koko Skotlannissa -- ja rakastithan sinä häntä niin\ntulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on\nsuostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa,\nsinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen,\nBucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä\ntahdot ottaa, mitä jättää.\"\n\n\"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu\",\nvastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. \"Minä\ntahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti\nAshtonin mielessä?\"\n\n\"Mitä sinä siitä huolit\", virkkoi Craigengelt, \"koska tämä mielenmuutos\non sinulle eduksi?\"\n\n\"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen\", vastasi talon herra. \"En\nole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja\nvoivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti\nAshtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä\nja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa,\nettä rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa\ntaipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia\nvarsoja varten.\"\n\n\"Ja jos niitä ei olisi\", virkkoi Craigengelt, \"millä helvetin tavalla\nsitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?\"\n\n\"Se on totta sekin\", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja\nnojautuen tuolin nojaan. \"Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin\nvielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?\"\n\n\"Aivan varmaan hän niin tekee\", vastasi Craigengelt. \"Mitä varten hän\nkieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti\nAshton toisen miehen?\"\n\n\"Ja uskotko sinä todella\", kysyi Bucklaw, \"että hän aikoo naida tuon\nulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?\"\n\n\"Kuulithan itsekin\", vastasi Craigengelt, \"mitä kapteeni Westenho siitä\nkertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista.\"\n\n\"Kapteeni Westenho\", sanoi Bucklaw, \"on liiaksi sinun kaltaisesi,\nCraigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi\n'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin\nmies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja\npuijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja,\nCraigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne\nmaistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen\noikeuden edessä.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Craigengelt, \"mutta uskotkos sitten eversti Douglas\nAshtonin sanaan, joka kuuli markiisi A----n (se herra ei älynnytkään\nhänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen\nsukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää\nhuoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen\nvaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon\nvaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?\n\n\"Sanoiko hän niin!\" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään\nvimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia.\n\"Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut\nhäneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja\nVuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt\nmiekkaansa sen miehen läpi?\"\n\n\"Piru vie, jos sen tiedän\", virkkoi kapteeni. \"Hyvin ansaittu palkka se\nolisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen\nkimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi\nolisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi\nhäväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo\non liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella,\nettei sinun kätesi sinne yletykään.\"\n\n\"Kylläpä se kuitenkin joskus _on ylettyvä_\", sanoi Bucklaw, \"ja\nhänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin\ntahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota\nvahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä\nsoisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä\npitäisi puhutella -- mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja\njuokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo\nklaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin\nmiettimismyssyt koko Euroopassa.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Tää on meillä puheenaineen' aina.\n    Yöll' ei hän tältä puheelt' unta saanut.\n    Pöydäss' ei saanut syödä rauhassa.\n    En muusta puhunutkaan kahden kesken\n    ja seuroissakin siihen viittailin.\n\n              _Shakespeare. Hairauksia_.\n\nSeuraavana aamuna Bucklaw ja hänen uskollinen Achateksensa Craigengelt\nilmestyivät Ravenswoodin kartanoon. Herra ja rouva ottivat heidät mitä\nkohteliaimmalla tavalla vastaan, ja samoin teki myös heidän poikansa ja\nperillisensä eversti Ashton. Änkytettyään ja punastuttuaan (sillä\nvaikka hän muissa asioissa oli tarpeeksi rohkea, niin oli hän kuitenkin\nlammasmaisen ujo, niinkuin ainakin ne ihmiset, jotka harvoin ovat\noleskelleet sivistyneessä seurassa) -- Bucklaw vihdoinkin sai suustaan\nsen pyynnön, että saisi viimein puhella neiti Ashtonin kanssa heidän\nlähenevästä liitostaan. Herra Ashton ja hänen poikansa katsahtivat\nrouvaan, joka aivan huolettomasti vastasi Lucyn tulevan heti herra\nBucklaw'n puheille. \"Mutta minä toivon\", lisäsi hän hymyillen, \"että\nkoska Lucy on niin nuori ja niin äsken viekoitettu kihloihin, jota hän\nnyt kovasti häpeää, niin te, hyvä Bucklaw, ette pane pahaksi, jos hän\nmielellään soisi äitinsä olevan läsnä tässä keskustelussa.\"\n\n\"Totta puhuen, hyvä rouva\", sanoi Bucklaw, \"sitä juuri minäkin\npuolestani olisin pyytänyt. Sillä minä olen niin vähän oppinut sitä,\nmitä kohteliaisuudeksi sanotaan, että varmaankin vahingossa laskisin\nsuustani joitakuita hirvittäviä tyhmyyksiä, jollette te auttaisi minua\ntulkitsemaan sanani.\"\n\nNäin Bucklaw ujoutensa hämmästyksestä tällä ratkaisevalla hetkellä\nunohti täydestä syystä heränneen pelkonsa, että rouva Ashton\nvastustamattomasti piti tyttärensä ajatukset kurissa, ja näin hän\nmenetti tilaisuuden saada omalla tiedustelemisellaan selvää Lucyn\nsydämen oikeista tunteista.\n\nMuut herrat läksivät ulos, ja vähän ajan kuluttua astui rouva Ashton\nsisään tyttärensä kanssa. Lucy oli ulkomuodoltaan samanlainen kuin\nedellisissäkin tilaisuuksissa, joissa Bucklaw oli nähnyt hänet,\nja hän osoitti pikemmin mielenrauhaa kuin liikutusta. Mutta\ntarkkasilmäisemmänkin tarkastelijan olisi ollut vaikea päättää, oliko\ntämä mielenrauha toivottomuuden vai huolettomuuden synnyttämä.\nBucklaw'n mielessä riehuivat hänen omat tunteensa, niin ettei hänessä\nollut tarkkaa naisen sydämen tutkijaa. Hän laski änkyttämällä suustansa\nsekavan puheen, hämmentäen aivan yhteen kaikki ne pari kolme asiaa,\njoista hän tahtoi puhua, ja lopetti jyrkästi kesken ennenkuin hän vielä\noli päässyt oikeaan päätökseen. Neiti Ashton kuunteli tai oli\nkuuntelevinaan, mutta ei virkkanut yhtäkään sanaa vastaukseksi. Hän\nvaan piti silmänsä tuikeasti kiinni pienessä koruompeluksessaan ja teki\nsormillansa ahkerasti työtä, lieneekö se sitten johtunut vanhasta\ntottumuksesta vai tapahtunut tietämättä. Rouva Ashton istui vähän\nsyrjempänä, melkein piilossa syvässä ikkunakomerossa, johon hän oli\nnostanut tuolinsa. Tästä paikasta hän nyt äänellä, joka kylläkin soi\nlempeältä ja leppoisalta, mutta sittenkin oli hiukan käskevä, milt'ei\npakottava, kuiskasi: \"Lucy kultaseni, huomaa -- oletko kuullut, mitä\nBucklaw sanoi?\"\n\nTieto äidin läsnäolosta näkyi kadonneen onnettoman tytön muistista. Hän\nsäpsähti, pudotti neulansa ja antoi hätäillen ja melkein yhdessä\nhengenvedossa kaksi perin vastakkaista vastausta: \"Kyllä, äiti -- en,\näiti -- suokaa anteeksi, en kuullutkaan.\"\n\n\"Siitä ei tarvitse punastua, armaani, ja vielä vähemmän siitä tarvitsee\nnäin vaaleta ja säikähtyä\", virkkoi rouva Ashton astuen esiin.\n\"Tiedämmehän me, ettei neidon korva saa olla kovin kärkäs miehen sanoja\nkuulemaan. Mutta sinun pitää muistaa, että herra Bucklaw puhuu asiasta,\njota sinä jo aikaa sitten olet luvannut suosiollisesti kuunnella.\nTiedäthän, kuinka suuresti me, sinun isäsi ja minä, haluamme tämän\nerittäin onnellisen asian toteutumista.\"\n\nRouva Ashtonin äänessä tuntui kehoittavainen, melkein ankara käsky,\nmutta se oli huolellisesti ja taitavasti peitetty mitä lempeimpään\näidinhellyyden kuoreen. Tämä ulkokuori oli aiottu Bucklaw'ta varten,\njota olikin helppo pettää. Itse kehoituksen sisällys sitä vastoin oli\ntarkoitettu säikähtyneelle Lucylle, joka hyvin ymmärsi, mitä hänen\näitinsä puolet sanat tarkoittivat, vaikka niiden oikea merkitys olisi\nmiten taitavasti tahansa ollut muilta salattu.\n\nNeiti Ashton istui suorana tuolillaan ja loi ympärilleen katseen, joka\nilmaisi pelkoa ja toista vieläkin kiihkeämpää tunnetta; mutta hän pysyi\nyhä edelleen aivan ääneti.\n\nBucklaw oli sillä välin astunut edestakaisin kamarissa, kunnes hänen\nmielensä oli rauhoittunut; mutta hän seisahtui parin kolmen kyynärän\npäähän Lucyn tuolista ja puhkesi seuraaviin sanoihin:\n\n\"Olenpa, pelkään minä, ollut riivattu hupsu, neiti Ashton. Olen\nyrittänyt puhua teille semmoisin sanoin, jollaisia minulle on väitetty\nnuorten herrasneitojen mielellään kuuntelevan, mutta te luullakseni\nette ole ymmärtänyt mitä puhelin. Eikä se kovin kumma ollutkaan, sillä,\npiru vie, ymmärränkö sitä itsekään! Mutta nyt tahdon sen sanoa\nmutkistelematta ja suorilla Skotlannin sanoilla: teidän isänne ja\näitinne ovat suostuvaiset kosintaani, ja jos teille kelpaa\naviomieheksenne suora, nuori poika, joka ei aio koskaan kieltää teiltä\nmitä ikänä teidän mielenne tehnee, niin sitten panen teidät emännäksi\nparaaseen taloon kaikissa kolmessa Lothianissa. Te saatte asua rouva\nGirnington-vainajan talossa Canon-kadun varrella Edinburghissa, saatte\nkäydä missä tahdotte, tehdä mitä tahdotte ja nähdä mitä tahdotte, sehän\non suoraa puhetta. Sitä vain vaadin, että nurkka pöydässäni on varattu\neräälle kelvottomalle, vanhalle leikkikumppanilleni, jonka minä\nmieluummin tahtoisin ajaa pois kuin pitää, jollei se pirun vietävä\npahus olisi saanut minua uskomaan, etten voi tulla toimeen ilman häntä.\nJa siis toivon, ettette paheksu Craigie-veikkoseni seuraa, vaikka\nolisikin helppo löytää paljon parempiakin miehiä.\"\n\n\"Hyi teitä, Bucklaw\", pisti rouva Ashton taas väliin. \"Kuinka te voitte\nluullakaan, että Lucy paheksuisi tuon suorapuheisen, rehellisen,\nhyvänluotoisen miehen, kapteeni Craigengeltin seuraa?\"\n\n\"No niin, armollinen rouva\", vastasi Bucklaw; \"mitä Craigie-veikon\nsuoruuteen, rehellisyyteen ja hyvään luonteeseen tulee, niin ne\nluullakseni ovat toinen toisensa vertaisia -- mutta se ei kuulu\nollenkaan tähän. Se poika tuntee minun tapani ja on minulle hyödyksi,\nja minä, niinkuin jo sanoin, en voi tulla toimeen ilman häntä. Mutta\nkaikki tämä ei kuulu asiaan, sillä kun kerran olen saanut niin paljon\nrohkeutta, että uskalsin suorin, selvin sanoin kosia, niin tahtoisin\nmyös kuulla suoran, selvän vastauksen neiti Ashtonin omasta suusta.\"\n\n\"Hyvä Bucklaw\", sanoi rouva Ashton, \"säälikäämme Lucyn kainoutta. Minä\nvastaan teille hänen kuullen, että hän on jo luvannut tässä asiassa\ntotella isäänsä ja minua. -- Lucy kultaseni\", lisäsi hän, ja hänen\näänessään ilmeni taas samaa ulkonaista lempeyttä ja sisällistä ankaraa\nkäskeväisyyttä, josta jo huomautimme, \"Lucy, armas kultaseni, puhu\nitse, eikö ole totta mitä minä sanoin?\"\n\nHänen uhrinsa vastasi vapisevalla, kolealla äänellä: \"Minä _olen_\nluvannut totella teitä -- mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Tyttäreni\", selitti rouva Ashton herra Bucklaw'n puoleen kääntyen,\n\"tahtoo sanoa odottavansa vastausta tuolta mieheltä Wienistä tai\nRegensburgista tai Pariisista, missä hän lieneekään, kirjeeseensä,\njossa Lucy vaati häntä päästämään siitä lupauksesta, johon tuo mies on\nhänet viekkaudella kietonut. Ettehän suinkaan, hyvä ystäväni, pane\npahaksi, että Lucy tässä asiassa on niin arkatuntoinen; se onkin meidän\nkaikkien yhteinen asia.\"\n\n\"Aivan niin, aivan oikein\", sanoi Bucklaw, ja sitten hän puoleksi\nhyräili, puoleksi lausui seuraavat säkeet vanhasta laulusta:\n\n    \"Vanhasta rakkaudesta ensin luovu,\n    ja sitten vasta uuteen lempeen suovu.\"\n\n\"Mutta olisinpa luullut\", lisäsi hän vähän aikaa ääneti oltuaan,\n\"että teillä olisi jo ollut aikaa saada kuusikin kertaa vastaus\nRavenswoodilta. Piru vie, haluttaisipa minua mennä itse noutamaan sitä\nvastausta, jos neiti Ashton tahtoo suoda minulle sen kunnian ja uskoa\nminulle sen toimen.\"\n\n\"Ei millään muotoa\", sanoi rouva Ashton, \"meillä on ollut suuri vaiva\nsaada poikani Douglas (jolle se toimi paremmin sopisikin) estetyksi\nlähtemästä niin vaaralliselle matkalle. Ja luuletteko, että me sallimme\nteidän, hyvä ystäväni, joka olette meille melkein yhtä rakas, mennä\ntuon hurjan miehen luo tämmöiselle hurjalle asialle? Kaikki meidän\nystävämme arvelevat, ja niinpä sinunkin, Lucy kulta, pitäisi arvella,\nettä koska tuo kelvoton mies ei ole sanaakaan vastannut kirjeeseesi,\ntämä vaitiolo, niinkuin muulloinkin aina, on pidettävä suostumuksena.\nJa liittoa kahden ihmisen välillä on pidettävä mitättömänä, kun toinen\nei valvo enää oikeuttansa. Herra Ashton, joka ymmärtää semmoiset asiat\nparaiten, sanoo niin aivan selvään; ja siis, Lucy kulta -- --\"\n\n\"Äiti\", vastasi Lucy tavattoman innokkaasti, \"älkää minulta vaatiko\nenempää -- jos hän antaa minulle onnettoman lupaukseni takaisin,\nsitten, sen jo sanoin, saatte tehdä minulle mitä tahdotte -- sitä ennen\nolisi suuri synti niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos tekisin\nniinkuin vaaditte.\"\n\n\"Mutta, armaiseni, jos tuo mies itsepintaisesti on vastaamatta -- --\"\n\n\"Kyllä hän _vastaa_\", vakuutti Lucy; \"nyt on kuusi viikkoa kulunut\nsiitä, kun hänelle lähetin jäljennöksen edellisestä kirjeestäni\nluotettavan sanansaattajan kautta.\"\n\n\"Et suinkaan! Ethän voinut -- ethän tohtinut -- --\" sanoi rouva Ashton\nkiivaudella, joka aivan poikkesi hänen teeskennellystä sulavuudestaan.\nMutta hän oikaisi kohta puheensa: \"Lucy, armas kultaseni\", virkkoi hän\nmitä lempeimmällä moittivalla äänellä, \"kuinka sinulle saattoi tulla\nsellaista mieleen?\"\n\n\"Ei se tee mitään\", sanoi Bucklaw. \"Minä kunnioitan neiti Ashtonia\ntämän arkatuntoisuuden tähden, ja ainoa, mitä soisin, olisi että hän\nolisi valinnut minut sanansaattajakseen.\"\n\n\"Ja kuinka kauan, olkaa hyvä, neiti Ashton, ja virkkakaa\", kysyi äiti\npilkaten, \"meidän pitää odottaa teidän Pacoletinne, teidän ilmojen\nkautta lentelevän sanansaattajanne tuloa, koska ette voinut uskoa\nasiaanne meidän mitättömille, tavallisille, lihaa ja verta oleville\npostimiehillemme?\"\n\n\"Minä olen laskenut tarkasti viikot, päivät, tunnit ja minuutit\", sanoi\nLucy, \"ja viikon kuluttua vastaus on tuleva, jollei hän ole kuollut. --\nSaanko rukoilla teitä, herra\", hän kääntyi Bucklaw'n puoleen, \"että\npyytäisitte äitiäni suomaan minulle armon aikaa tässä asiassa?\"\n\n\"Minä tahdon hartaasti pyytää sitä rouva Ashtonilta\", vastasi Bucklaw.\n\"Niin totta kuin olen kunniallinen mies, neiti Ashton, minä kunnioitan\nteitä tämän hienotunteisuuden vuoksi. Ja vaikka tämän kosintani\nonnistuminen on nyt minulle kalliimpi sydämen toivo kuin koskaan ennen,\nluopuisin siitä heti paikalla, jos sitä asiaa niin ajateltaisiin, että\nteille tulisi siitä hetkenkään mielipahaa.\"\n\n\"Sitä ei herra Bucklaw'lla luullakseni ole syytä pelätä\", sanoi rouva\nAshton vihastuksesta vaaleana, \"koska tyttären onni on oman äidin\nhuolena. -- Saanko kysyä, Lucy, mitä sanoja viimeinen kirjeesi\nsisälsi?\"\n\n\"Aivan samat sanat, äitini\", vastasi Lucy, \"jotka te käskitte minun\nedelliselläkin kerralla kirjoittaa.\"\n\n\"Viikon kuluttua\", sanoi äiti teeskennellen jälleen äänensä lempeäksi,\n\"voimme siis, armas kultaseni, toivoa tämän viivyttelemisen loppuvan.\"\n\n\"Neiti Ashtonia ei saa kiirehtiä\", virkkoi Bucklaw, jonka tunteitten\ntylsyys ei suinkaan ollut syntyisin mistään sydämen pahuudesta.\n\"Sanansaattaja voi tulla estetyksi tai viivytetyksi. Muistanhan minä,\nkuinka kerran koko päivä meni hukkaan matkalla siitä syystä vain, että\nhevoselta kenkä oli pudonnut. -- Malttakaas, kun katsahdan almanakkaani\n-- kahdeskymmenes päivä tästä lukien on pyhän Juudan päivä, ja\nedellisenä päivänä pitää minun olla Caverton Edgessä katselemassa herra\nKittlegirthin mustan tamman ja Johnson jauhokauppiaan nelivuotisen\nvarsan välistä kilpajuoksua. Mutta voinhan ratsastaa sieltä yötä myöten\ntänne, tai myös voi Craigie-veikko kertoa minulle miten kilpailu\npäättyi. Ja toivon, että sillä välin, samoin kuin en itse ole kiusaava\nneiti Ashtonia enemmillä vaatimisilla, tekin, armollinen rouva ja herra\nAshton ja eversti, olette niin hyvät ja suotte neiti Lucyn\nhäiritsemättä ja rauhassa tehdä päätöksensä.\"\n\n\"Herra\", sanoi neiti Ashton, \"te olette jalomielinen.\"\n\n\"Mitä siihen tulee, neiti Ashton\", vastasi Bucklaw, \"en luulisi olevani\nmuuta kuin suora, hyväsydäminen nuori poika, niinkuin jo ennen sanoin,\njoka mielellään tekisi teidät onnelliseksi, jos te neuvotte häntä miten\nse olisi tehtävä.\"\n\nNäin puhuttuaan hän lausui jäähyväisensä liikutetummalla mielellä kuin\nmikä muulloin oli hänelle tavallista, ja läksi pois. Rouva Ashton\nsaattaessaan häntä huoneesta vakuutti hänelle, että Lucy täydelleen\ntunsi ja käsitti hänen rakkautensa vakavuuden: myös rouva pyysi häntä\nennen lähtöään käymään herra Ashtonin puheilla, \"koska\", lopetti hän\niskien Lucyyn tuikean katsahduksen, \"Pyhän Juudan päivänä meidän\nkaikkien pitää olla valmiit _nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme\npainamaan_.\"\n\n\"Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan!\" toisti Lucy hiljaa\nitsekseen, kun ovi painui kiinni. \"Nimemme allekirjoittamaan ja\nsinettimme painamaan -- ja niin tehtyämme kuolemaan!\" Ja lyöden\nlaihtuneet kätensä yhteen hän vaipui tuolia vasten, jolla istui, ja\nlepäsi sitten ikäänkuin tunnottomana.\n\nPian kuitenkin hänet herätti hänen veljensä Henrik, joka peuhaten astui\nsisään ja huutamalla muistutti, että Lucy oli luvannut antaa hänelle\nkaksi kyynärää punaista nauhaa solmukoristeiksi hänen uusiin\nsukkanauhoihinsa. Lucy nousi mitä maltillisimmin, aukaisi pienen\nnorsunluisen lippaan, haki siitä pyydetyn nauhan esille, mittasi sen\ntarkkaan, leikkasi sen sopiviin kappaleihin ja solmi siitä semmoisia\nkoristeita kuin poika halusi.\n\n\"Älä vielä pane lipasta lukkoon\", sanoi Henrik, \"sillä minun pitää\nvielä saada vähän hopealankaa, millä kiinnittää tiukusia haukkani\njalkahihnoihin -- vaikka eihän tuo uusi haukka niitä ansaitsisikaan.\nSillä tiedätkös, vaikka meillä on ollut niin paljon vaivaa saada se\npesästä, aina tuolta Possosta, Mannor-Waterista saakka, niin eipä siitä\nnäytäkään tulevan mitään parempaa kuin tavallinen raatelija; se vain\nkastelee kyntensä peltopyyn veriin, ja sitten päästää sen taas lentoon.\nJa mitä muuta se lintuparka sitten voi tehdäkään, ymmärtäähän sen,\npaitsi että se kituu ja kuolee lähimpään kanervikko-mättääseen tai\norapihlajapensaaseen, mihin se ryömii piiloon?\"\n\n\"Aivan niin, Henrik -- aivan niin\", virkkoi Lucy pitäen poikaa kiinni\nkädestä, annettuansa hopealangan. \"Ja on maailmassa muitakin\nraatelijoita kuin sinun haukkasi ja muitakin vaivaisia lintuja, jotka\ntahtoisivat kuolla rauhassa, mutta eivät löydä mitään pehkoa eikä\npensasta, mihin päänsä kätkisivät.\"\n\n\"Ohoh, sepä on taas korea puhe sinun romaaneistasi\", sanoi poika, \"ja\nSholto sanoo, että ne ne ovat pääsi pyörälle panneet. Mutta jo kuuluu\nNorman viheltävän haukkaa; minun pitää mennä kiinnittämään hihnat\njalkoihin.\"\n\nJa hän kiiruhti huolettomana ja iloisena, kuten lapsi ainakin, jättäen\nsisarensa katkerien mietteitten valtaan.\n\n\"Näyttää olevan sallittu\", virkkoi Lucy, \"että jokaisen elävän olennon,\nniidenkin, joiden tulisi osoittaa minulle eniten rakkautta, pitää\nluopua minusta ja jättää minut ahdistajieni käsiin. Ja oikein onkin,\nettä niin on. Yksin ja ilman neuvonantajaa minä kietouduin tähän\nvaaralliseen tilaan -- yksin ja ilman neuvonantajaa pitää minun myös\nirtautua tästä taikka kuolla.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n                        Ei seuraa muuta,\n     kuin synkkä, musta alakuloisuus,\n     epäilys toivoton, sen julma veli,\n     ja niiden kannoill' joukko kalmankarva\n     turmelevaisten tautein, kipujen\n     eloa kalvavaisten.\n\n                  _Shakespeare. Harhauksia_.\n\nVaikea olisi ymmärtää, miten Bucklaw, joka muuten todella, niinkuin hän\nitsekin sanoi, oli hyväsydäminen, antautui tässä kosinnassaan kokonaan\nrouva Ashtonin johtoon. Mutta lukijan pitää muistaa, että siihen aikaan\nskotlantilaisissa perheissä tyttäriä pidettiin sangen kovassa kurissa.\nSkotlannin tavat tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa, olivat\nsamat kuin ranskalaiset ennen Suurta Vallankumousta. Nuoret,\nkorkeampiin säätyihin kuuluvat neidot pääsivät harvoin seuraelämään\nennen naimisiinmenoaan ja olivat sekä lain että tavan vuoksi\nvanhempiensa tarkan holhouksen alla. Ja nämä vanhemmat pakottivat heitä\nkovinkin usein oman mielensä mukaisiin naimisliittoihin, aivan\nhuolimatta itse asianomaisten sydämistä. Tämmöisissä tapauksissa kosija\nei voinut morsiameltaan vaatia mitään muuta kuin että hän ääneti\nsuostui vanhempiensa päätökseen. Tutustumiseen oli sangen vähän\ntilaisuutta, varsinkin likempään tutustumiseen. Kosijan piti\nvalitessaan päättää ulkomuodon mukaan, aivan kuin Shakespearen\nnäytelmässä \"Venetsian kauppias\" rakastajat valitsevat rasioita ja\nheittävät sattuman nojaan, mikä voitto heille oli tuleva tässä\nonnenpelissä, josta he olivat arvan ottaneet.\n\nEi voi siis kovin kummeksua, koska sen ajan tapa oli semmoinen, että\nBucklaw'n herra, joka hurjan elämänsä vuoksi oli jokseenkin\nvieraantunut sivistyneestä seurasta, ei paljon välittänyt valitun\nmorsiamensa rakkaudesta; olisipa moni tunteellisempi, kokeneempi,\nälykkäämpikin mies luultavasti pitänyt siitä yhtä vähän lukua. Bucklaw\ntiesi, että Lucyn vanhemmat ja ystävät pitivät kokonaan ja tärkeistä\nsyistä hänen puoltaan, ja sehän oli kaikkien mielestä pääasia.\n\nTodellisuudessa oli sitä paitsi markiisi A---- Ravenswoodin lähdettyä\najanut tämän asioita tavalla, joka oli tehnyt miltei aivan\nmahdottomaksi hänen sukulaisensa naimisliiton Lucy Ashtonin kanssa.\nMarkiisi oli Ravenswoodin harras, mutta ei viisas ystävä; tai paremmin\nsanoen, hän, niinkuin ystävät ja suojelijat useinkin, teki sen mukaan\nmitä hän itse arveli sukulaisensa todelliseksi eduksi, vaikka tiesi\nniin tehdessään toimivansa aivan hänen tahtoansa vastaan.\n\nMarkiisi näet ministerivaltansa koko voimalla hankiskeli vetoamista\nBritannian ylähuoneeseen saadakseen ne oikeudentuomiot kumotuksi,\njoiden nojalla Ravenswoodin perintömaat olivat joutuneet herra Ashtonin\nomiksi.\n\nTämmöinen vetoaminen, vaikka se nykyään onkin tavallinen, oli silloin\nvielä aivan outo Skotlannissa; siitä syystä vastapuolueen lakimiehet\npitivät kovaa melua väittäen sitä yhtä oudoksi kuin laittomaksi ja\nväkivaltaiseksi sekaantumiseksi maan oikeudenkäyttöön. Ja koska tämä\nhanke niin suuresti suututti vieraitakin, jotka vain kuuluivat samaan\nvaltiolliseen puolueeseen kuin Ashtonit, niin on helppo arvata, mitä\nAshtonit itse arvelivat ja puhuivat heitä uhkaavasta tuntuvasta\ntappiosta. Herra William Ashton, jonka mieli oli vielä enemmän\nmaallisille tavaroille ahne kuin pelkurimainen, oli lähenevästä\nvaarasta toivottomassa tuskassa. Hänen poikansa ylpeämpi sydän kuohui\nvimmaa, kun hän näki toivotun perintönsä menevän käsistään. Ja rouva\nAshton, heistä kaikista kiivasluontoisin, piti Ravenswoodin tai\npikemmin Ravenswoodin suojelijan käytöstä loukkauksena, joka vaati mitä\ntulisinta, verisintä kostoa. Eipä siveä, luottavainen Lucykaan voinut\nolla taipumatta hänen ympärillään yhä ilmilausuttujen ajatusten mukaan\nja arvelematta, että Ravenswoodin käytös oli liian hätäilevää ja tylyä.\n\"Minun isänihän\", huokaili Lucy, \"lausui hänet tervetulleeksi tähän\nkartanoon ja kehoitti likempään tuttavuuteen meitä tai ainakin salli\nsitä. Pitäisihän Ravenswoodin toki muistaa se ja osoittaa\nkiitollisuuttansa edes sillä, ettei hän niin ylen kiivaasti vaatisi\nomiksi luultuja oikeuksiaan. Minä olisin hänen tähtensä mielelläni\nluopunut kahta vertaa kalliimmistakin maista; mutta hän vaatii tätä\nkartanoa itselleen kiivaudella, joka osoittaa, ettei hän lainkaan\nmuista kuinka kipeästi se asia minuakin koskee.\"\n\nNäistä asioista ei Lucy kuitenkaan voinut kellekään muulle kuin\nitselleen valittaa, sillä hän pelkäsi muuten vielä enentävänsä\nkaikkien sukulaistensa vihaa rakastajaansa vastaan. Moittivathan he\nmuutenkin kaikkea, mitä Ravenswoodin puolesta tehtiin, sanoen sitä\nlaittomuudeksi, sorroksi ja väkivallaksi, jonka vertaa ei oltu nähty\npahimpien Stuart-kuningasten pahimpina aikoinakaan. Ja häväistystä se\nheidän mielestään oli Skotlannille, että sen oppineitten tuomarien\npäätöksiä vedotaan ylemmän oikeuden tarkastettavaksi, jonka jäsenet\ntosin olivat korkeata sukuperää, mutta eivät olleet saaneet mitään\noppia mistään siviililaista, ja luultavasti erityisesti halveksivat\nSkotlannin lakia. Luonnollinen seuraus tästä muka vääryydestä, jota\nherra Ashtonia vastaan hankittiin, oli se, että kaikin tavoin ja\nkiihkein yllytyksin yritettiin saada Lucya luopumaan kihlauksestaan\nRavenswoodin kanssa; sillä olihan tällainen suvun verivihollisen kanssa\ntehty liitto muka häpeää ja syntiä ja teki vanhempien tuskan vielä\nkatkerammaksi.\n\nMutta Lucyn mieli oli sittenkin luja; yksinäänkin ja ilman auttajaa\nolisi hän jaksanut paljon kestää. Hän olisi kestänyt isänsä\ntyytymättömyyden; hänen valituksensa valtaanpäässeen puolueen muka\nitsevaltiaasta käytöksestä; hänen lakkaamattomat moitteensa\nRavenswoodin kiittämättömyydestä; hänen loppumattomat selityksensä\nmillä kaikilla keinoilla saattoi kiertää tehtyjä sopimuksia tai saada\nne mitättömiksi; kaikki ne lauseet siviililaista, kaupunkilaista ja\nkirkonlaista, jotka hän tuekseen veti esille; ja hänen laveat luentonsa\n_patria potestas_-laista (isän vallasta).\n\nLucy olisi myös maltillisesti kestänyt tai vihastuksella torjunut\nluotansa veljensä, eversti Douglas Ashtonin katkerat soimaukset ja\ntörkeät haukkumiset; niin myös muiden sukulaisten ja ystävien rohkeat,\nkiusalliset sekaantumiset. Mutta mahdotonta Lucyn oli ajan pitkään\nkestää tai väistää rouva Ashtonin lakkaamattomia, alituisia\nahdisteluja. Sillä tämä rouva oli nyt lykännyt syrjään kaikki muut\nmielihalunsa ja koonnut kaikki henkensä voimat tähän tehtävään, jotta\nhän saisi tyttärensä kihlauksen rikotuksi ja naittamalla hänet\nBucklaw'lle rakennetuksi rakastavien välille elinkautisen muurin. Vielä\npaljon syvemmälti kuin hänen miehensä tunsi rouva Ashton ihmissydämen\nkaikki pohjukat. Hän tiesi siis tällä keinoin voivansa häneen, jota hän\npiti verivihollisenaan, iskeä syvimmän, tuntuvimman kostonhaavan. Ja\ntämä tarkoitus kiihoitti niin, ettei häntä estänyt kohottamasta kättään\nsekään tieto, että isku oli ensiksi lävistävä hänen oman lapsensa\nsydämen. Tämän peloittavan, lujan päätöksen tehtyään rouva Ashton\ntutkiskeli kaikkia tyttärensä sydämen pohjukoita ja perukoita\nteeskennellen käytöksensä milloin millaiseenkin muotoon, sitä mukaa\nkuin luuli tarkoitukselleen edulliseksi, ja vähitellen koetellen\nkaikenlaisia julmia keinoja, joilla ihmismielen voi saada rikkomaan\ntehdyn päätöksensä. Muutamat näistä keinoista olivat tavallisempaa\nlaatua, niitä ei tarvitse kuin sivumennen mainita. Toiset olivat\nominaisia sille ajalle sekä tässä merkillisessä tapauksessa osallisille\nhenkilöille.\n\nKaikkein tärkeintä oli se, että kaikki kirjeenvaihto molempien\nrakastavien välillä saatiin katkaistuksi; kultansa sekä valtansa avulla\nsaikin hän tyttärensä saapuville pääsevät siinä määrin käskyjensä\nalaiseksi, ettei mikään piiritetty linna ole koskaan ollut tiukemmasti\nsaarrettuna kuin neiti Ashton. Mutta sittenkään ei kukaan ulkonäöstä\npäättäen, olisi arvannut Lucyn olevan minkään vartioimisen alainen.\nRavenswoodin alueen raja oli hänen suhteensa aivan kuin noitalinnoja\nympäröivä näkymätön taikapiiri, jonka kautta ei mikään luvatta voi\npäästä ulkoa sisään eikä sisältä ulos. Tällä tavoin kaikki kirjeet,\njoissa Ravenswood ilmaisi Lucylle mitkä välttämättömät syyt pidättivät\nhäntä ulkomailla, ja samoin myös jokainen kirjoitettu lippu, jonka Lucy\nlähetti hänelle mielestänsä luotettavaa tietä myöten, joutuivat äidin\nkäsiin. Tietysti nämä ryöstetyt kirjeet, varsinkin Ravenswoodin,\nsisälsivät paljon semmoista, mikä vielä kiihoitti rouva Ashtonin vihaa\nja vahvisti hänen itsepintaisuuttaan, vaikka hänen syvälle juurtunut\nvihansa ei olisi tarvinnutkaan mitään kiihoitusta. Hän poltti aina\nkirjeet luettuaan ne läpi; ja niiden kadotessa savuksi ja tuhkaksi\nliehui aina hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ja leimahti\nriemunsäihke hänen tuikeista silmistään, todistaen rouva Ashtonin\nvarmaa uskoa, että nuorten rakastavien toiveet pian olisivat savuna ja\ntuhkana.\n\nTavallisesti onni suopi menestystä niille, jotka osaavat nopeasti\ntarttua kiinni jokaiseen sen tarjoamaan tilaisuuteen. Mannermaalta oli\nnäet saapunut huhu, joka oli syntynyt, niinkuin muutkin huhut aina,\nmuutamista todennäköisiltä näyttävistä seikoista, mutta oli kaikkea\ntosiperustaa vailla; tämä huhu tiesi Ravenswoodin nuorenherran aikovan\nmennä naimisiin erään rikkaan, korkeasukuisen ulkomaan neidon kanssa.\nTähän huhuun kumpaisetkin valtiollisesta vallasta ja kansan suosiosta\ntaistelevat puolueet Skotlannissa tarttuivat kiinni; sillä he\nnostattivat aina mielellään valtiollisia kiistoja kaikkein\nyksityisimmistäkin seikoista, jotka koskivat toisia tai toisia\npuoluelaisia.\n\nMarkiisi A---- lausui ajatuksensa julkisesti ja peittelemättä, joskaan\nei juuri kapteeni Craigengeltin kertomilla raa'oilla sanoilla, niin\nkuitenkin Ashtoneille kyllin loukkaavalla tavalla. \"Minun mielestäni\",\nsanoi hän, \"tämä huhu on hyvin uskottava, ja hartaasti soisin sen\ntoteutuvan. Semmoinen naimisliitto olisi paljon sopivampi ja\nkunniallisempi kuin jos Ravenswood ottaisi vanhan whigiläisen\nlakimiehen tyttären, jonka vehkeet ovat saattaneet hänen isänsä melkein\ntäydelliseen häviöön.\"\n\nVastapuolue sitä vastoin, muistamatta kuinka juuri Ashtonit eivät\ntahtoneet ottaa korviinsa Ravenswoodin kosintaa, soimasi nuorenherran\nkevytmielisyyttä ja kavaluutta, ikäänkuin hän olisi viekoitellut Lucy\nAshtonin kihloihin ja sitten oikullisesti ja syyttä hylännyt hänet\ntoisen neidon tähden.\n\nHuolta pidettiin siitä, että tämä huhu saapuisi Ravenswoodin kartanoon\nkaikkia mahdollisia teitä myöten; sillä rouva Ashton ymmärsi hyvin,\nettä saman huhun saapuminen niin monelta haaralta välttämättömästi oli\nsaattava sen todennäköiseksi. Muutamat siis kertoivat asian tavallisena\nhuhuna; toiset täytenä totena. Milloin sitä kuiskuteltiin Lucyn korvaan\nilkkuvalla pilkanteolla, milloin ilmoiteltiin totisen, vakavan\nvaroituksen äänellä.\n\nLucyn veljeä Henrikiäkin käytettiin kiusauksen välikappaleena. Eräänä\naamuna hän töytäisi sisarensa kamariin kädessä pajunoksa, jonka hän\nsanoi äsken tulleen Saksasta Lucyn käytettäväksi.[16] Lucy, niinkuin\nolemme nähneet, rakasti hellästi tätä veljeänsä; hänen ajattelematon\npilkkansa koski siis tällä hetkellä kipeämmin kuin kaikki vanhemman\nveljen harkitut loukkaukset. Tyttö-raukan suru ei ollut kuitenkaan\nvähääkään vihansekainen. Hän syleili poikaa ja sanoi hiljaa: \"Henrik\nparka! Sinä puhut vain mitä sinulle on käsketty\"; ja sitten hän\npurskahti hillittömään itkuun. Se liikutti pojan sydäntä, vaikkei hän\niältään eikä luonteeltaan ollut syvätunteinen. \"Piru minut vieköön\",\nsanoi hän, \"jos vielä tuon sinulle, Lucy, tuommoisia kiusansanomia.\nSillä sinua minä rakastan enemmän\", hän suuteli pois sisarensa\nkyyneleet, \"kuin koko tuota muuta joukkoa. Ja minä annan sinun\nratsastaa harmaalla pony-hevosellani; ja sinä saat vaikka ajaa neliä,\njos tahdot -- niin, ja saat mennä vaikka kylän toiselle puolelle, jos\nsinua haluttaa.\"\n\n\"Kuka sinulle on sanonut\", kysyi Lucy, \"ettei minun sallita mennä niin\nkauaksi kuin haluan?\"\n\n\"Se on salaisuus\", vastasi poika. \"Mutta saatpa nähdä, että jos yrität\npäästä kylän taakse, niin hevoseltasi kenkä katkeaa tai sen jalka tulee\nvaivaiseksi tai linnan kello rupeaa soimaan tai jotain muuta tapahtuu,\njoka sinut palauttaa kotiin. -- Mutta jos kerron sinulle enemmän näistä\nasioista, niin Douglas ei annakaan minulle olkavyötä, jonka hän minulle\nlupasi, ja sentähden jää hyvästi nyt.\"\n\nTämä puhe saattoi Lucyn mielen vielä synkemmän surulliseksi. Sillä hän\nnäki nyt selvästi, mitä hän jo jonkun aikaa oli aavistanut, että hän ei\nollut paljon paremmassa kuin väljässä vankeudessa isänsä kodissa. Tämän\nkertomuksen alussa mainittiin, että hänen mielenlaatunsa oli\nromanttinen, että hän kernaasti lueskeli hempeitä rakkaustarinoita ja\nettä hän aina kuvitteli olevansa noiden tarinasankarien asemassa,\njoiden seikkailut, paremman lukemisen puutteessa, olivat täyttäneet\nhänen mielensä. Mutta nyt oli siitä haltijan sauvasta, jolla hän\nyksinäisyydessään oli huvikseen loihtinut esiin monenlaisia kuvia,\ntullut noidan-ase, pahojen henkien käskynalainen välikappale, jonka\nnostattamat haamut kauhistuttivat itse loitsijaa. Lucy tunsi, että\nhänen omat sukulaisensa katselivat häntä epäluulolla, ylenkatseella,\ninholla, melkeinpä vihalla; ja hänestä tuntui ikäänkuin se mies, jonka\ntähden hän oli joutunut tämän vainon alaiseksi, olisi myös hylännyt\nhänet. Todistukset Ravenswoodin uskottomuudesta vahvistuivatkin päivä\npäivältä.\n\nTähän aikaan palasi ulkomailta eräs onnenonkija, nimeltä Westenho,\nCraigengeltin vanha tuttava. Meidän kunnon kapteenimme, joka ilman\nerityistä käskyäkin säännöllisesti ja hartaasti edisteli rouva Ashtonin\ntuumia, sai helposti tämän ystävänsä rupeamaan apumieheksi. Kapteeni\nWestenho siis empimättä todisti tosiseikkoja suurentamalla ja\nlisäämällä olemattomia, että muka Ravenswoodin häät olivat aivan\nlähellä.\n\nNäin kaikilta haaroilta ahdistettuna ja melkein toivottomaksi\ntuskastuneena ei Lucy enää jaksanutkaan tuota alinomaista surua ja\nkiusaa vastustaa. Hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi, jopa toisinaan,\nvasten luonnollista ja oikeaa tapaansa, vastasi rohkeasti ja tulisesti\nniille, jotka kiusasivat kauan ja liian kovaa häntä. Hänen\nterveytensäkin heikkeni, ja hänen kuumeisesti hohtavat poskensa ja\nepävakainen katseensa todisti sitä tautia, jota nimitetään sydämen\nkuumeeksi. Useimmissa äideissä olisi tämän tuskan näky herättänyt\nsääliväisyyttä; mutta rouva Ashton, jonka mieli oli päätöksissään luja\nja kova, katseli tätä Lucyn ruumiin ja sielun heikkenemistä samalla\ntunteella, jolla vihollisen insinööri tarkastelee piiritetyn kaupungin\ntornien horjahtamista hänen tykkitulensa alla. Tai paremmin sanoen,\nrouva Ashton piti noita äkillisiä puuskia ja mielen epätasaisuutta\nvarmana merkkinä siitä, että Lucyn lujuus alkoi horjua, samaten kuin\nonkija koukkuun tarttuneen kalan nykäyksistä huomaa, että pian on aika\nvetää saalis maalle. Ja jouduttaakseen ratkaisua rouva Ashton vielä\nlopuksi ryhtyi keinoon, joka oli hyvin sen ajan luonteen ja\ntaikauskoisuuden mukainen, mutta jota lukija epäilemättä on pitävä\ninhoittavana ja todella pirullisena.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\n    Siell' asui noita, ryysyin puettu,\n    tahallaan köyhä, tuskin ravittu;\n    hän valitsi tään seudun aution,\n    ett' työnsä pirullinen, kirottu\n    ois salainen ja huomaitsematon,\n    ja kaukaa tuottais surman, turmion.\n\n          _Keijujen kuningatar_.\n\nLucy Ashtonin sairaus vaati pian oppineempaa hoitoa kuin mitä talon\nnaispalvelijat saattoivat antaa. Gourlay mummo, jota joskus myös\nnimitettiin Boudenin noita-akaksi, oli se henkilö, jonka rouva Ashton\nnyt sangen tärkeistä syistä valitsi tyttärensä hoitajaksi.\n\nTämä eukko oli oppimattoman kansan parissa saanut suuren maineen\ntautien parantamiskyvyllään, varsinkin _panematautien_ eli\nkäsittämättömien tautien lääkitsemisellä, joille eivät oppineet\ntohtorit voineet mitään. Hän käytti osaksi kuunvalolla poimituista\nheinistä keitettyjä lääkkeitä, osaksi loitsusanoja ja noitatemppuja,\njotka toisinaan kenties tekivät hyvän vaikutuksen sairaan mieleen.\nSemmoinen oli Gourlay mummon julkinen ammatti, ja sitäkin jo, niinkuin\non helppo ymmärtää, naapurit sekä seudun papisto katselivat\nepäluuloisesti. Mutta salassa hän vielä syvemmältä harjoitti\nkiellettyjä tieteitä. Sillä vaikka tuo oletettu noituuden rikos oli\njulman rangaistuksen alainen, oli kuitenkin aina niitä, joille nälkä\ntai mielen katkeruus antoi niin suuren rohkeuden, että he rupesivat\ntähän vihattuun, vaaralliseen noidan ammattiin. Antoihan näet sen\npeloittava vaikutus heille valtaa ympäristön kansan keskuudessa, ja he\nsaattoivat aina saada muutamia vähäisiä ropoja tuon luullun taidon\nharjoittamisella.\n\nGourlay mummo ei tosin ollut niin hullu, että hän olisi kehunut\nolevansa liitossa paholaisen kanssa; sillä se olisi ollut suorin keino\npäästä polttolavalle ja tervatynnyrien keskelle. Hänen haltijansa,\nvakuutti hän, oli hyvien haltijain sukua. Sittenkin hän ennusti onnea,\nselitti unennäköjä, keitti lemmenjuomia, hankki selvän varastetuista\nkaluista ja solmi sekä purki naimiskauppoja, tehden sitä kaikkea yhtä\ntaitavasti kuin jos hänellä, niin kuin naapurit yleisesti luulivat,\nolisi ollut itse Belzebub apuna. Pahin seikka tässä noidan-ammatissa\noli se, että noidat tavallisesti olivat semmoisia ihmisiä, jotka\ntiesivät olevansa kaikkien ihmisten vihan alaisia, eivätkä siis\nvälittäneet, nostattivatko heidän tekonsa ihmisten vihaa vai ei.\nTodellisia rikoksia usein tehtiin noituuden peiton alla. Ja se inho,\njolla me oikeuden pöytäkirjoista luemme näitä kurjia olentoja vastaan\ntehdyistä tuomioista, vähenee jossakin määrin, kun huomaamme, että\nuseimmat heistä olivat myrkyttäjiä, parittelijoita ja pirullisia\nsalaisten kotirikosten toimittajia ja siis täydelleen olivat ansainneet\nheille tuosta olemattomasta noituuden rikoksesta määrätyt julmat\nrangaistukset.\n\nSemmoinen oli Gourlay mummo, jonka rouva Ashton katsoi sopivaksi\nhoitajaksi tyttärelleen saadakseen Lucyn viimeisenkin tahdonlujuuden\nperäti masennetuksi. Vähemmän korkeassa arvossa oleva nainen ei olisi\nuskaltanut käyttää tätä keinoa. Mutta rouva Ashton oli niin korkea\nsäädyltään ja niin luja luonteeltaan, ettei hänen tarvinnut huolia\nihmisten puheista. Yleisesti sanottiinkin, että hän oli valinnut\ntyttärelleen parhaan ja taitavimman sairaanhoitajan sekä parantajan\nkoko sillä seudulla. Sitä vastoin olisi alhaisempisäätyistä, jos hän\nolisi tehnyt saman, epäilemättä soimattu ja arveltu, että hän oli\nottanut avukseen ihmiskunnan pahimman vihollisen liittolaisen ja\nkumppanin.\n\nÄmmä älysi joutuisasti ja puolista sanoistakin tehtävänsä, rouva\nAshtonin tarvitsematta sitä suoraan selittää. Gourlay mummo olikin\nmonin puolin sangen sopiva tähän hänelle uskottuun toimeen, joka\nonnistuakseen vaati jotenkin suurta ihmissydämen ja ihmishimojen\ntuntemista. Hän huomasi, että hänen ulkomuotonsa, jonka jo näimme\nsilloin, kun tapasimme hänet sokean Liisan kuolinhuoneessa,\nkauhistutti Lucyä. Ja vaikka hän tätä vaistomaista kauhua piti\nanteeksiantamattomana loukkauksena ja siitä syystä rupesi sydämessään\nvihaamaan tyttö-parkaa, aloitti hän kuitenkin toimensa sillä, että hän\nkoetti viihdyttää ja hävittää tätä inhoa. Se onnistuikin häneltä sangen\npian; sillä hänen teeskennelty lempeytensä ja hellä huolensa, jommoista\nLucy ei viime aikoina ollut muilta paljon saanut, heikensi ämmän julman\nulkomuodon vaikutusta. Hänen huolellinen apunsa ja todellinen taitonsa\ntekivät, että Lucy rupesi kuuntelemaan hänen sanojaan, vaikkei hän\nvielä niihin täydelleen luottanutkaan. Ja pian ämmä, sairashuoneen\nikävyyttä muka lievittääkseen, alkoi täyttää Lucyn mielen tarinoilla,\njoita kertoilemaan hän oli ylen taitava ja joita Lucy, lukemiseen\nja miettimiseen tottuneena oli erittäin taipuvainen kuuntelemaan\nhartaalla korvalla. Ensi alussa hänen tarinansa olivat lempeää,\nhuvittavaa laatua --\n\n    Öill' aina tanssivista keijusista,\n    ja itkein vaeltavista morsiamista,\n    korkeista torneista, joiss' ilkeät\n    noit'-akat vankejansa pitävät.\n\nMutta vähitellen ämmän tarinat saivat synkemmän, salaisemman luonteen.\nNe olivat sitä laatua, että ne olisivat tehneet rauhattomaksi\nvähemmänkin uskoon taipuvaisen mielen, vähemmänkin herkkäuskoisella\naikakaudella, varsinkin kun niitä kerrottiin sydänyöllä lampun valossa\nja kun noidan vapiseva ääni, värähtelevät, kalmankarvaiset huulet ja\nkohotettu luiseva etusormi vahvensi vielä niiden vaikutusta. Vanha\nvelho huomasi pääsevänsä voitolle ja alkoi nyt vähitellen vetää\nloitsupiiriä yhä ahtaammalle sen onnettoman uhrin ympärille, jonka\nmieleen hän vaikutti. Tarinoissaan hän kosketteli nyt muinaisia\nRavenswoodien vaiheita, joiden mahtavuuden ja suuruuden maineen\ntaikauskoinen kansa oli varustanut niin monella ihmeellisellä\nlisäyksellä. Tarina lähteen haltijasta kerrottiin laveasti ja\nkaikenlaisin kauhistavin seikoin höystettynä. Kalebin kerran mainitsema\nennustus tuosta kuolleesta morsiamesta, jota viimeisen Ravenswoodin\npiti kosia, selitettiin salaisella tavalla. Ja ihmeellinen näkykin,\njoka oli ilmestynyt Ravenswoodille metsässä -- hänen lukuisten\nkysymystensä kautta Liisa-mummon mökissä oli siitä levinnyt hiukan\ntietoa -- tuli myös puheenaiheeksi, joka varustettiin monilla\nliioitteluilla.\n\nLucy ei olisi pitänyt paljonkaan lukua näistä tarinoista, jos ne\nolisivat koskeneet toista sukua tai jollei hänen oma mielensä nyt olisi\nollut niin synkkä. Mutta siinä tilassa, jossa hän nyt oli, se ajatus\nvoitti kaikki muut ajatukset, että hänen rakkautensa olikin\npahansuopien voimien alainen. Taikauskon pilvi synkistytti nyt vielä\nenemmän hänen mieltänsä, joka oli jo ennestäänkin musta surusta,\ntuskasta, epäilyksistä ja ahdistavasta vainonalaisuudesta ja\nyksinäisyyden tunteesta. Hänen hoitajansa kertomuksista oli moni\nkaikkine asianhaaroineen niin suuresti hänen oman kohtalonsa kaltainen,\nettä Lucy vähitellen rupesi puhelemaan ämmän kanssa semmoisista\nsurullisista aineista ja alkoi johonkin määrin uskoa sydämensä\nsalaisuuksia hänelle, vaikka hän yhä vielä katsoi häntä vaistomaisella\nkauhulla. Gourlayn mummo osasi kyllä käyttää tätä pintapuolistakin\nluottamusta. Hän johdatti Lucyn mieleen tulevaisuuden tiedustelemisen\nkeinot -- epäilemättä paras keino, jolla saa järjen sekaantumaan ja\nrohkeuden masentumaan. Enteitä selitettiin, unia tulkittiin ja muitakin\ntemppuja luultavasti tehtiin, joilla senaikuisten tietäjien oli tapana\nkääntää ja lumota herkkäuskoisten kuulijainsa silmät. Mainittu on siinä\ntuomiossa, joka Gourlayn ämmästä langetettiin -- hyvänä lohdutuksena on\nkuitenkin tieto siitä, että valtioneuvoskunnan asettama oikeus\nsittemmin tutki, tuomitsi ja poltatti tuon vanhan ilkimyksen\nNorth-Berwickin kentällä -- siinä tuomiossa, sanon minä, on mainittu,\nettä hän, monen muun rikoksen ohessa oli näyttänyt saatanan voiman ja\nviekkauden avulla nuorelle aatelisneidolle peilissä sen nuorukaisen,\njonka kanssa sanottu nuori neito oli kihloissa, ja oli siinä näyssä\ntuota nuortaherraa paraikaa muka vihitty toisen naisen kanssa. Mutta\ntästä, samoin kuin muutamista muistakin päätöksen pykälistä nimet ja\naika näyttää tahallansa jätetyn pois luultavasti siksi, että häväistys\nsäästyisi niiltä suvuilta, joita asia koski. Jos Gourlayn mummo\ntodellakin oli tehnyt semmoisen silmänkääntäjän-konstin, niin on\nselvää, että hänellä sen petoksen toimeenpanemisessa oli ollut paljon\nvoimallisempikin apu kuin mihin hän omine varoineen tai omalla\ntaidollaan olisi kyennyt. Oli kuin olikin, tämä salainen näkyjen\nnäyttäminen teki luonnollisen vaikutuksensa, se saattoi nimittäin neiti\nAshtonin rauhattomaksi. Hänen mielensä tuli epätasaiseksi, hänen\nterveytensä huononi päivä päivältä, hänen käytöksensä tuli\nhourailevaksi, alakuloiseksi ja vaihtelevaiseksi. Hänen isänsä, osaksi\narvattuansa syyn näihin pahoihin enteisiin, käytti isäntävaltaansa\nrohkeudella, jota hänessä harvoin huomattiin, ja ajoi ämmän talostaan.\nMutta nuoli oli jo ammuttu ja sulkia myöten painunut haavoitetun\nmetsäkauriin kupeeseen.\n\nVähän aikaa noita-akan lähdön jälkeen Lucy Ashton, kun hänen\nvanhempansa taas ahdistelivat häntä, vastasi heille kiivaudella, joka\nhämmästytti heitä: \"Minä näen, että taivas ja helvetti ovat tehneet\nliiton estääkseen minua tulemasta Ravenswoodin vaimoksi. Mutta minun\nkihlaukseni sitoo minua kuitenkin, enkä tahdo enkä voi lupauksestani\nluopua Ravenswoodin suostumuksetta. Kunhan saisin sen tiedon\", lopetti\nhän, \"että Edgar vapauttaa minut sanastani, niin tehkää minusta mitä\ntahdotte, siitä en huoli. Koska timantit ovat kadonneet, mikä arvo\nolisikaan rasialla?\"\n\nItsepäinen ääni, jolla Lucy sanoi nämä sanat, hänen silmistänsä\nsäihkyvä tuima tuli ja hänen lujasti kokoonpuristetut kätensä\nilmaisivat selvään, ettei vastaan puhuminen tässä auttaisi. Ainoa,\nminkä rouva Ashton viimein kavaluudellaan sai aikaan, oli se, että hän\nitse sai määrätä sanat, joilla Lucyn piti kysyä Ravenswoodilta, aikoiko\nhän pysyä sanassaan vai luopuisiko hän \"heidän onnettomasta\nkihlauksestaan\", niinkuin sanat kuuluivat. Täten saatua etuaan rouva\nAshton käytti niin viekkaasti ja taitavasti, että kirjeen lukija,\nsanoista päättäen, ei voinut muuta käsittää kuin että Lucy vaati\nrakastajaansa luopumaan liitosta, joka oli kumpaisenkin etujen ja\nhalujen vastainen. Mutta eipä rouva Ashton tähänkään petokseen vielä\ntyytynyt; hän katsoi lopulta parhaaksi kokonaan hävittää tämänkin\nkirjeen toivoen, että Lucyn viimeinen kärsivällisyys loppuisi ja hän\nkuulematta päättäisi poissaolevan Ravenswoodin syylliseksi. Mutta tämä\ntoivo petti kokonaan. Se aika tosiaan oli jo kauan mennyt, jonka\nkuluessa vastaus mannermaalta olisi voinut saapua. Lucyn sydämessä yhä\nvielä kytevä pieni toivonkipinä oli siitä melkein kokonaan sammunut.\nMutta se ajatus, että kirje kenties ei ollutkaan saatettu rehellisesti\nperille, ei tahtonut irtaantua hänen mielestään. Viimeinpä uusi keino,\njota hänen äitinsä koetti, antoi Lucylle arvaamattoman tilaisuuden\nsaada selvän siitä, mitä hän niin hartaasti halusi tietää.\n\nKun tuo helvetin palvelija oli kartanosta karkoitettu, niin rouva\nAshton, joka aina mietiskeli kaikenlaisia keinoja, päätti käyttää aivan\ntoisenlaista apumiestä vaikuttaakseen Lucyn mieleen. Tämä apumies oli\narvoisa herra Bide-the-Bent, jo ennen mainittu presbyteriläinen pappi,\njoka oli erittäin ankara tapojen ja uskon puhtauden tulkitsija. Hänen\napuansa rouva Ashton haki ajatellen samalla tavalla kuin tyranni\nmurhenäytelmässä:\n\n    \"Tään liiton papin saarna rikkokoon,\n    uskollisuuden sanokoon hän synniks.\"\n\nMutta rouva Ashton pettyi tämän apumiehen valitsemisessa. Kirkkoherra\ntosin helposti taipui hänen puolelleen eikä ollut yhtään vaikea saada\nhäntä inhoamaan sitä asiaa, että jumalaapelkääväisen, jumalisesti\nelävän presbyteriläisperheen tytär joutuisi aviopuolisoksi\nnuorukaiselle, jonka isä oli ollut verenjanoinen episkopaalinen ja\nvainooja ja jonka kaikki esi-isät kalvosimia myöten olivat punanneet\nkätensä Jumalan pyhien verellä. Semmoinen naimisliitto kirkkoherran\nmielestä olisi ollut aivan samaa kuin jos joku Sionin tytär olisi\nmennyt naimiseen moabilaisen pakanan kanssa. Mutta vaikka herra\nBide-the-Bentillä oli uskokuntansa ankarat periaatteet ja ankarat\nennakkoluulot, oli hänellä myös tervettä järkeä, ja hänen sydämensä oli\ntullut helläksi juuri vainojen takia, joiden kärsiminen muulloin\ntavallisesti koventaa sydämet. Kahdenkesken neiti Ashtonin kanssa\npuhellessaan hän näki suurella säälillä hänen tuskansa eikä voinut sitä\nseikkaa sanoa muuksi kuin kohtuulliseksi, että Lucy tahtoi saada tietoa\nRavenswoodilta heidän välisen juhlallisen liittonsa suhteen. Ja kun\nLucy valitti hänelle olevansa tuskallisessa epäilyksessä, tokko hänen\nkirjeensä oli tullut perille, niin vanha mies rupesi astumaan pitkin\naskelin edestakaisin huoneessa, pudisti harmaata päätään, nojautui\nuseamman kerran hetkeksi norsunluupontiseen sauvaansa ja mietiskeltyään\nkauan aikaa myönsi viimein hänenkin mielestään Lucyn epäluulossa olevan\nniin paljon perää, että hän tahtoi itse auttaa häntä uudessa\nyrityksessä.\n\n\"En voi olla huomauttamatta, neiti Lucy\", virkkoi hän, \"että teidän\narvoisa äitinne tässä asiassa on ylen kiivas, vaikka tosin hänen\nkiivautensa johtuu siitä, että hän haluaisi teille parasta etua sekä\ntässä että toisessa elämässä -- sillä tuo mies on vainoojien sukua ja\nitsekin vainooja, kavaljeeri eli kapinoitsija ja pilkkaaja, joilla ei\nole perintöä Jessessä. Mutta sittenkin olemme me velvolliset\nharjoittamaan oikeutta kaikkia kohtaan ja täyttämään lupauksemme ja\nliittomme niinhyvin muukalaisille kuin omille veljillemme. Sentähden\nminä, minä itse, tahdon auttaa teitä ja saattaa teidän kirjeenne tuon\nmiehen, Edgar Ravenswoodin käsiin, toivoen, että siitä on seuraava\nteidän vapautuksenne niistä pauloista, joihin hän on teidät kietonut\nsyntisellä tavalla. Ja koska en tässä asiassa tahdo tehdä mitään\nenempää enkä vähempää kuin mitä teidän kunnioitettavat vanhempanne ovat\nsallineet, niin pyytäisin teitä uudestaan kirjoittamaan saman kirjeen,\njonka te korkea-arvoisan äitinne sanelun mukaan ennenkin kirjoititte,\nmitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Ja minä lähetän sen\nkirjeen niin varmasti, että sen pitää tulla perille. Ja jos sittenkään\nteille, kunnioitettava nuori neito, ei tulisi vastausta, niin käy\npäättäminen, että tuo mies ääneti tahtoo luopua siitä ilkeästä\nliitosta, vaikka hän kenties ei kehtaa julkisesti antaa teille sanaanne\ntakaisin.\"\n\nLucy suostui hartaasti kunnioitettavan kirkkoherran neuvoon. Uusi\nkirje kirjoitettiin aivan samoin sanoin kuin edellinenkin, ja herra\nBide-the-Bent antoi sen sitten Santeri Moonshinelle vietäväksi. Santeri\nMoonshine oli näet kuivalla maalla ollessaan harras kirkon vanhin,\nmutta heti kun hän astui laivaansa tuli hänestä rohkein kaikista\ntullivarkaista, jotka ikänä ovat laskeneet kokkansa tuuleen Skotlannin\nitärannikon ja Campveren välillä. Sielunpaimenensa käskystä hän otti\nsaattaaksensa kirjeen semmoiseen paikkaan, josta se varmaan oli pääsevä\nperille siihen pääkaupunkiin, missä Ravenswoodin nuoriherra nyt\noleskeli.\n\nTämä poikkeus on ollut tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää\nedellisessä luvussa kerrotun keskustelun neiti Ashtonin, hänen äitinsä\nja Bucklaw'n välillä.\n\nLucy oli nyt samassa tilassa kuin merimies, joka uiden aaltojen ajamana\nmyrskyisellä merellä pitää kiinni yhdestä ainoasta laudasta, josta hän\ntoivoo pelastusta. Mutta hänen kätensä, joilla hän pitää laudasta\nkiinni, heikkonevat heikkonemistaan, ja yön musta pimeys ympäröi häntä,\npaitsi silloin kun ukkosen leimaukset välkähtävät valaisten vaahtopäitä\nlaineita, joihin hän pian on vaipuva.\n\nViikko mateli sivuitse viikon perästä, ja päivä päivän jälkeen. Pyhän\nJuudan päivä koitti, viimeinen armon päivä, jonka Lucy itse oli\nmäärännyt; eikä vieläkään ollut mitään kirjettä eikä sanomaa\nRavenswoodilta tullut.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Kuink' kauniit on nää nimet, aivan toista\n    kuin kirkkokirjan tuherrukset muut!\n    Sulhasen puustavit ens-rivin täyttää,\n    pystyssä, vaikka hoikkana kuin kuuset;\n    sen alla morsiamen kirjoitus\n    niin onpi hieno, hentokainen kuin\n    jasmiinikukat hänen tarhassansa.\n\n                                _Crabbe_.\n\nPyhän Juudan päiväksi, niinkuin jo sanottu, ei ollut Ravenswoodilta\ntullut mitään tietoja eikä kirjettä; mutta sen sijaan saapui Bucklaw\nuskotun ystävänsä Craigengeltin kanssa. He tulivat jo aikaisin aamulla\nvahvistamaan aiottua kauppaa sopimuskirjan allekirjoittamisella.\n\nTämä sopimuskirja oli huolellisesti kokoonpantu herra Ashtonin oman\nvalvonnan alaisena; ja oli päätetty, että neiti Ashtonin heikon\nterveyden tähden, niin ainakin sanottiin, tässä tilaisuudessa, jolloin\npaperit olivat allekirjoitettavat, ei saisi olla läsnä ketään muuta\npaitsi ne, joita asia lähimmin koski. Samoin myös oli päätetty, että\nvihkiminen oli toimitettava neljäntenä päivänä sopimuskirjan\nallekirjoittamisen jäljestä; se pykälä oli rouva Ashtonin päästä\nkotoisin, siksi, että Lucylla olisi niin vähän kuin suinkin aikaa\nperäytyä ja ruveta jälleen vastahakoiseksi. Sangen vähän näytti sentään\nolevan syytä semmoiseen pelkoon. Lucy kuunteli kaikkia näitä päätöksiä:\ntoivottomuuden tyynellä välinpitämättömyydellä tai pikemmin sillä\ntylsyydellä, joka oli hänen sydämensä liiallisen ahdistuksen ja\nhämmästyksen seurauksena. Niin vähän tarkka silmä kuin Bucklaw'n ei\nhänen käytöksessään huomannut suuresti muuta kuin tavallista ujoutta\nnuoressa neidossa, joka, sitä ei hänkään kuitenkaan voinut olla\nnäkemättä, totteli ystäväinsä tahtoa tässä asiassa tuntematta rakkautta\nsulhasta kohtaan.\n\nKun Bucklaw oli toimittanut tervehdyksensä, sai neiti Ashton vähäksi\naikaa jäädä yksikseen; sillä hänen äitinsä tahtoi, että allekirjoitus\ntapahtuisi keskipäivällä, jotta avioliitto tulisi onnelliseksi.\n\nLucy antoi pukea ylleen mitä hänen seuralaisensa tahtoivat, ja hänen\npukunsa oli siis sangen komea. Hänen leninkinsä oli valkeaa silkkiä,\nBrysselin pitseillä reunustettu, ja hiukset olivat koristetut\nylenpalttisesti jalokivillä, joiden loisto näytti hyvin\neriskummalliselta Lucyn kasvojen kalpeuden ja rauhattomien silmien\nhimmeyden rinnalla.\n\nTuskin hän olikaan vielä valmiiksi puettu, niin Henrik tuli jo\nnoutamaan halutonta morsianta juhlasaliin, jossa kaikki oli varustettu\nsopimuskirjan allekirjoittamista varten.\n\n\"Kuulepas, siskoseni\", virkkoi poika, \"olen sentään iloinen siitä, että\notit Bucklaw'n etkä tuota Ravenswoodia, joka näyttää aivan\nespanjalaiselta suurelta herralta, joka on tullut meiltä leikkaamaan\nkaulaa poikki ja polkemaan ruumiitamme jaloin. Ja iloinen olen, että\navara meri tänä päivänä on meidän välillämme, sillä en koskaan voi\nunohtaa, kuinka minä pelästyin, kun näin hänet ensi kerran ja luulin\nvanhan ritari Malisiuksen kuvan astuneen ulos kehyksistään. Sanopas\nminulle totuus, etkö sinäkin ole hyvin iloinen siitä, että pääset\nhänestä?\"\n\n\"Älä kysele semmoisia, Henrik kulta\", vastasi hänen onneton sisarensa;\n\"ei ole monta asiaa tässä maailmassa, joka nyt enää voi saattaa minut\niloiseksi tai surulliseksi.\"\n\n\"No niinhän nuoret morsiamet aina puhelevat\", sanoi Henrik. \"Älä siis\nole niin synkkämielinen, Lucyseni, sillä toista virttä varmaan laulat\nvuoden kuluttua, -- ja minähän nyt saan olla sulhaspoikana ja ratsastaa\nsinun edelläsi kirkolle; ja kaikki meidän sukulaiset ja ystävät ja\nkaikki Bucklaw'laiset seuraavat sitten jäljessä ratsain ja rivittäin --\nja minä vedän ylleni purppuranpunaisen, kullalla ommellun nutun ja\nsulkatupsuhatun ja saan miekkavyön, jossa on kaksi reunusta, toinen\nkullasta, toinen Espanjan pitseistä, ja sitten saan tikarin miekan\nsijasta -- oikeastaan olisi miekka enemmän mieleni mukainen, mutta isä\nei tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Kaikki vaatteeni ja paljon muita\ntavaroita tulee tänä iltana Edinburghista Gilbert ukon kanssa\nkuormamuulien selässä -- ja minä tuon sitten ne tänne ja näytän\nsinulle, heti kun ne ovat tulleet.\"\n\nPojan lörpötys keskeytyi tähän, sillä rouva Ashton, jota tyttären\nviipyminen huolestutti, tuli häntä noutamaan. Mitä suloisimmasti\nhymyillen hän otti Lucyn käsivarren kainaloonsa ja talutti hänet\nsaliin, jossa häntä jo odotettiin.\n\nMuita ei ollut läsnä kuin herra Ashton ja eversti Douglas Ashton --\njälkimmäinen täydessä juhla-univormussaan -- Bucklaw sulhaspuvussa ja\nCraigengelt, joka suojelijansa kukkaron avulla oli saanut upiuudet\nvaatteet kiireestä kantapäähän asti ja oli ylt'yleensä koruompeluilla\npeitetty. Viimeksi tuli vielä herra Bide-the-Bent; sillä\noikeauskoisissa presbyteriläis-perheissä pidettiin papin läsnäoloa\nvälttämättömän tarpeellisena kaikissa juhlallisemmissa tilaisuuksissa.\n\nViiniä ja muita virvokkeita tuotiin sille pöydälle, jolle sopimuskirjat\nolivat jo levitetyt allekirjoittamista varten.\n\nMutta ennenkuin vielä käytiin toimeen tai virvokkeiden nauttimiseen,\nkehoitti pastori Bide-the-Bent, herra Ashtonin viitattua, läsnäolevia\nhänen kanssaan yhtymään lyhyeen rukoukseen, jolla hän aikoi anoa\nsiunausta näiden korkea-arvoisten henkilöiden väliselle liitolle.\nAikakautensa ja virkansa suorapuheisuudella, joka salli selvin\nviittauksin vedota yksityisiin ihmisiin, hän sitten rukoili, että\ntoisen asianomaisen sydän saisi parannusta palkinnoksi hänen\nalistumisestaan vanhempiensa tahtoon; ja että tämä morsian, kun hän oli\ntäyttänyt lapsenvelvollisuutensa Jumalan käskyn mukaan kunnioittamalla\nisäänsä ja äitiänsä, saisi siitä luvatun siunauksen, pitkän elämän\ntäällä maan päällä ja sitten autuaan osan paremmassa maailmassa. Vielä\nhän rukoili, että sulhanen luopuisi niistä turhuuksista, jotka\neksyttävät nuorison jalat oikealta tiedon tieltä; että häntä ei enää\nhuvittaisi oleskella turhanpäiväisten, joutavien kumppanien,\npilkkaajien, peuhaajien ja yöhön myöhään pikarin ääressä istujien\nkanssa (tässä paikassa Bucklaw vilkaisi Craigengeltiin) ja että hän\nluopuisi semmoisesta seurasta, joka viepi harhateille. Sopiva rukous\nherra ja rouva Ashtoninkin puolesta lopetti viimein tämän esirukouksen,\njoka siis tarkoitti kaikkia läsnäolevia, paitsi Craigengeltiä, joka\narvoisan kirkkoherran mielestä jo taisi olla aivan auttamattomasti\nkadotuksen oma.\n\nNyt käytiin päivän toimeen. Herra Ashton allekirjoitti sopimuskirjan\nlakimiehen tavallisella juhlallisuudella ja tarkkuudella; hänen\npoikansa teki samoin soturin huolettomuudella; ja Bucklaw, piirrettyään\nnimensä kaikkiin paikkoihin niin kiireesti kuin vain Craigengelt sai\nsivut käännetyksi, pyyhki lopuksi kynänsä kapteenin uuteen\npitsikaulukseen.\n\nNyt oli neiti Ashtonin vuoro kirjoittaa nimensä, ja hänen valpas\näitinsä talutti hänet pöydän ääreen sitä varten. Ensiyrityksellään hän\nkoetti kirjoittaa musteettomalla kynällä; ja kun se seikka huomattiin,\nyritti hän useamman kerran kastella kynää siihen aitohopeiseen\nmusteastiaan, joka seisoi pöydällä. Mutta aina valpas rouva Ashton\nauttoi tätä vajanaisuutta. Olen tuon turmiollisen sopimuskirjan nähnyt\nomin silmin, ja niissä selvissä kirjaimissa, joilla nimi Lucy Ashton\njoka sivulle on kirjoitettu, näkyy vain yhdessä ainoassa kohdassa aivan\npieni värähdys, osoittaen minkälaisessa mielentilassa hän oli\nkirjoittaessansa. Mutta viimeinen allekirjoitus on keskeneräinen,\nmusteella tahrattu. Sillä juuri kun hän kirjoitti sitä, kuului\nlaukkaavan hevosen kavioiden kopinaa lähenevän portilla, sitten\nastuntaa ulkokäytävää myöten, ja ääni, joka käskevästi ajoi\nvastustelevat palvelijat pois tieltä. Kynä putosi Lucyn käsistä ja hän\nhuudahti heikolla äänellä: \"Hän on tullut! Hän on tullut!\"\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Mä tunnen äänen -- hän on Montague!\n    Tuo, poika, tänne miekkani!\n    Nyt saatavansa vihdoin saapi hauta,\n    sen minä vannon kunniani kautta.\n\n                 _Romeo ja Julia_.\n\nTuskin oli kynä kerinnytkään pudota neiti Ashtonin kädestä, kun ovi\nlensi auki, ja nuori Ravenswood syöksyi sisään.\n\nLockhardin ja toisen palvelijan, jotka olivat turhaan koettaneet estää\nhänen kulkuansa käytävän yli eteisen kautta, nähtiin seisovan\nkynnyksellä, jäykistyneinä hämmästyksestä, ja sama hämmästys levisi\nheti myös juhlasalissa oleviin. Eversti Douglas Ashtonin hämmästykseen\nsekaantui vihastustakin; Bucklaw'ssa ilmeni ylpeätä ja teeskenneltyä\nvälinpitämättömyyttä; muissa, jopa rouva Ashtonissakin ilmaisihe\npelkoa; ja Lucy oli tästä arvaamattomasta ilmestyksestä jähmettynyt\nikäänkuin kiveksi. Ilmestykseksi sitä hyvällä syyllä sopikin sanoa,\nsillä Ravenswood oli paljon enemmän haudasta nousseen kuin elävän\nvieraan näköinen.\n\nHän seisoi aivan keskellä lattiaa, vastapäätä sitä pöytää, jonka\nääressä Lucy istui, ja Lucyyn juuri hänen silmänsä tuijottivat,\nikäänkuin ei ketään muuta olisikaan ollut läsnä, ilmaisten syvintä\nsurua ja tulisinta vihastusta. Hänen musta ratsuviittansa, joka\ntoiselta olkapäältä oli luisunut alas, roikkui alas hänen toista\nkuvettansa myöten leveinä poimuina, niinkuin Espanjan viitta ainakin.\nKoko hänen komea pukunsa oli matkasta ryvettynyt ja kiireisestä\nratsastamisesta rypistynyt. Hänellä oli miekka kupeella ja pari\npistoolia vyössä. Hänen leveälippainen lierihattunsa, jota hän ei\nsisään tullessaan ollut ottanut päästään, pimensi vielä enemmän hänen\nmustanpuhuvia kasvojansa. Niissä näkyi surun hävittävät jäljet sekä\nmyös kalmankalpeus, mikä seuraa pitkällistä sairautta; kaikesta tästä\nhänen luonteeltaankin hiukan ankara ja tulinen muotonsa sai vielä\ntylymmän, melkeinpä hurjan näön. Hatun alta alas valuvat sotkeutuneet,\nsekautuneet hiukset sekä myös hänen liikkumattomuutensa tekivät hänet\npikemmin marmorikuvan kuin elävän miehen näköiseksi. Hän ei virkkanut\nainoatakaan sanaa, ja koko muukin seura pysyi ääneti melkein kaksi\nminuuttia.\n\nVihdoinpa tämän äänettömyyden katkaisi rouva Ashton, jonka luonnollinen\nrohkeus sillä aikaa oli jo osaksi palannut. Hän kysyi syytä tähän\nluvattomaan sekaantumiseen.\n\n\"Se on kysymys, äiti\", lausui hänen poikansa, \"joka sopivimmin tulee\nminun suustani -- minä vaadin Ravenswoodin herraa seuraamaan minua\nsemmoiseen paikkaan, missä hänellä on parempi tilaisuus siihen\nvastata.\"\n\nMutta Bucklaw esteli sanoen: \"Ei kukaan mies maan päällä saa riistää\nminulta etuoikeuttani vaatia selitystä Ravenswoodin herralta. --\nCraigengelt\", lisäsi hän matalalla äänellä, \"piru sinut vieköön, mitä\nsinä tuossa seisot ja tuijottelet, ikäänkuin näkisit kummituksia? Nouda\nmiekkani tänne etuhuoneesta.\"\n\n\"Minä en kenenkään hyväksi\", virkkoi taas eversti Ashton, \"luovu\noikeudestani vaatia edesvastuuseen tätä miestä, joka on suvulleni\ntuottanut ennenkuulumattoman häväistyksen.\"\n\n\"Malttakaa mieltänne, hyvät herrat\", sanoi Ravenswood, kääntyen tylyllä\nkatsannolla heitä kohti ja kohottaen kättään, ikäänkuin kieltääkseen\nheidän taistelunsa. \"Jos te olette yhtä kyllästyneet elämään kuin minä,\nniin kyllä löydän sopivan paikan ja ajan taistellakseni jompaakumpaa\ntai kumpaakin vastaan. Mutta nyt ei minulla ole aikaa joutaviin\nriitoihin narrien kanssa.\"\n\n\"Narrienko!\" huusi eversti Ashton puoleksi paljastaen miekkansa, ja\nBucklawkin kaappasi sen kahvasta, jonka Craigengelt juuri samassa oli\ntuonut hänelle.\n\nMutta herra Ashton, joka pelkäsi poikansa henkeä, riensi molempien\nnuorten herrain ja Ravenswoodin väliin huutaen: \"Poikani, minä käsken\n-- Bucklaw, minä pyydän, olkaa rauhalliset, kuningattaren ja lain\nnimessä!\"\n\n\"Jumalan lain nimessä!\" lausui herra Bide-the-Bent, hänkin astuen nyt\nkohotetuin käsin Bucklaw'n, everstin ja heidän vihansa esineen välille.\n\"Jeesuksen nimeen, joka toi rauhan maan päälle ja hyvän suosion\nihmisten keskelle -- minä pyydän -- minä rukoilen -- minä käsken teitä\nvälttämään väkivaltaa! Jumala vihaa verenhimoisia -- se, joka miekkaan\ntarttuu, hän miekkaan hukkuu.\"\n\n\"Luuletteko te minua koiraksi, herra\", tiuskaisi eversti Ashton\nkiukkuisesti kääntyen hänen puoleensa, \"taikka vielä halvemmaksi\neläimeksi, kun tahdotte, että minun pitäisi kärsiä tämmöistä\nhäväistystä isäni talossa? -- Antakaa minun mennä, Bucklaw. Hänen pitää\nkäydä kaksintaisteluun minun kanssani tai, niin totta kuin tuolla\nylhäällä on taivas, minä pistän hänet kuoliaaksi tällä paikalla!\"\n\n\"Te ette saa koskea häneen\", kielsi Bucklaw; \"hän säästi kerran\nhenkeni, ja vaikka hän olisi itse piru, joka olisi tullut koko tätä\nkartanoa asukkaineen päivineen perimään, niin hänelle pitää\nrehellisesti antaa tilaisuus puolustaa itseänsä.\"\n\nTämä molempien nuorten herrojen vihan kiista antoi Ravenswoodille\ntilaisuuden huutamaan tylyllä, kovalla äänellä: \"Ääneti! -- Se, joka\ntodella hakee vaaraa, odottakoon sopivaa aikaa, jolloin hän sen on\nlöytävä. Minun tehtäväni täällä on pian täytetty. -- Onko tämä teidän\nkäsialaanne, neiti Ashton?\" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, ojentaen\nneiti Ashtonille hänen viimeisen kirjeensä.\n\nVapiseva \"on\" sana pääsi pujahtamaan Lucyn huulien välistä -- niin voi\nparhaiten sanoa, sillä ei tuntunut siltä kuin hän olisi sen tahallansa\nlausunut.\n\n\"Ja onko tämäkin teidän käsialaanne?\" Hän ojensi hänelle kihlauskirjan,\njonka he molemmat olivat allekirjoittaneet.\n\nLucy pysyi ääneti. Pelästys ja toinen vielä voimallisempi, sekavampi\ntunne olivat saattaneet hänet niin peräti hämmennyksiin, että hän\ntuskin käsitti, mitä häneltä oli kysytty.\n\n\"Jos te, herra\", virkkoi herra Ashton, \"aiotte tuohon paperiin perustaa\njotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen\nmitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä.\"\n\n\"Herra William Ashton\", lausui Ravenswood, \"minä pyydän, että te ja\nkaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani.\nJos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin\ntämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin\non se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti\nhyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon\nja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan -- ennenkuin\nsen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte,\nkoska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies -- ja\nhurjistunut mies -- enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen\non minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä _tahdon_\nkuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan -- hänen omasta\nsuustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla.\nValitkaa siis\", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja\nvasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan\nvireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi\nlattiaan päin, -- \"valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä\nsalissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun\nmorsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin\nJumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?\"\n\nKaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja\nnähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden\ntuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot.\nPappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. \"Jumalan nimeen\",\nlausui hän, \"kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta\npalvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin\nmäärään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella\ntavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että\nneiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja\nkatuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on\nrauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi.\nVoi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri -- pitäähän\nmeidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä\nkatkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen\nhillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin\nnuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän\ntahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle\nkunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut\nvanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä\ntavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään\nteitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon\nehdotukseen.\"\n\n\"Ei koskaan!\" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut\nhänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, \"ei koskaan tämä mies saa\npuhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen\nkanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne.\n_Minä_ en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne\nnäyttävät\", rouva loi silmänsä everstiin, \"kovasti peloittavan muutamia\nsamaa sukunimeä kantavia.\"\n\n\"Jumalan tähden, hyvä rouva\", rukoili kunnianarvoisa pappi, \"älkää\nkaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei\nsuinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen\nnähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että\nteidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne;\nkenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta.\"\n\n\"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra\", vastasi Ravenswood, \"ja\npysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut\nmenkööt ulos.\"\n\n\"Ravenswood\", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään\nulos, \"tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen.\"\n\n\"Tehkää niin\", vastasi Ravenswood, \"milloin vain teitä haluttaa.\"\n\n\"Mutta minulla\", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, \"on etuoikeus\npäästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka\nsuorittamatta.\"\n\n\"Tehkää miten mielenne tekee\", vastasi Ravenswood. \"Suokaa minun vain\ntänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella\nteidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi.\"\n\nMuut herrat läksivät ulos huoneesta; herra Ashton yksin vain viipyi.\n\n\"Ravenswoodin herra\", sanoi hän lepyttävällä äänellä. \"Sen verran kuin\nminä tiedän, en ole ansainnut, että te panette toimeen minun kodissani\ntämmöisen häiriön ja hävityksen. Jos te tahdotte pistää miekkanne\ntuppeen ja seurata minua työhuoneeseeni, niin voin näyttää teille mitä\nvakuuttavimman todistuksen, että teidän nykyisestä laittomasta\nkäytöksestänne ei voi -- --\"\n\n\"Huomenna, herra Ashton -- huomenna -- huomenna kuulen mitä ikänä\ntahdotte selittää\", toisti Ravenswood keskeyttäen hänet. \"Mutta tällä\npäivällä on oma pyhä ja välttämätön tehtävänsä.\"\n\nHän viittasi oveen päin, ja herra Ashton läksi ulos.\n\nRavenswood pisti miekkansa tuppeen, laski hanan alas ja pani pistolin\ntakaisin vyöhönsä, astui lujasti ovelle, jonka hän lukitsi -- otti\nsitten, takaisin tultuaan, hatun päästänsä, pyyhkäisi hajalle valuneet\nhiuksensa kasvoiltansa ja katsahti Lucyyn silmillä, joissa äskeinen\nvihan tuli oli nyt suonut sijan surulle. \"Tunnetteko te minua, neiti\nAshton?\" kysyi hän. \"Minä olen yhä vielä Edgar Ravenswood.\"\n\nTyttö pysyi ääneti, ja Ravenswood jatkoi yhä kiihtyvällä innolla. \"Minä\nolen vielä sama Edgar Ravenswood, joka rakkaudesta teihin laiminlöi\npyhän velvollisuutensa ja oli vaatimatta kostoa kunniansa\nhäväistyksestä. Minä olen se Ravenswood, joka teidän tähtenne on\nantanut anteeksi vihollisilleen, vieläpä ystävyydessä lyönyt kättä\nonnensa sortajan ja rosvoojan, isänsä petkuttajan ja murhaajan kanssa.\"\n\n\"Tyttäreni\", vastasi rouva Ashton keskeyttäen hänet, \"ei suinkaan voi\nepäillä, että te todella olette sama mies. Teidän puheenne myrkyllinen\nkatkeruus muistuttaa hänelle kylliksi, että hänen isänsä verivihollinen\npuhuu hänelle.\"\n\n\"Malttakaa mielenne, rouva, minä pyydän\", vastasi Ravenswood. \"Minun\npitää saada vastaukseni neiti Ashtonin omasta suusta. -- Vielä kerran\nsanon, Lucy, minä olen sama Ravenswood, jolle te soitte juhlallisen\nlupauksenne ja jonka nyt tahdotte peräyttää ja rikkoa.\"\n\nLucyn verettömiltä, väriseviltä huulilta ei kuulunut muuta kuin sanat:\n\"Se oli minun äitini.\"\n\n\"Hän puhuu totta\", sanoi rouva Ashton. \"_Minä_ se olin, joka,\nJumalan ja ihmisten lain kautta minulle tulevan äidinvallan nojalla\nneuvoin häntä ja yllytin häntä peruuttamaan tämän turmiollisen,\najattelemattomasti solmitun liiton ja hävittämään sen niinkuin itse\nRaamattu käskee.\"\n\n\"Raamattu!\" kertasi Ravenswood ylenkatseellisesti.\n\n\"Lukekaa hänelle ne tekstin sanat\", sanoi rouva Ashton kääntyen papin\npuoleen, \"joiden nojalla te itse, vaikka varovaisen vastahakoisesti,\njulistitte mitättömäksi kihlauksen, josta tämä väkivaltainen mies niin\nkiivaasti puhuu.\"\n\nPappi otti raamatun taskustaan ja luki siitä seuraavat sanat: \"Jos joku\nnainen vannoo valan Herralle ja sitoo itsensä valalla, ollessaan isänsä\nkodissa nuoruudessaan; ja jos hänen isänsä kuulee sen valan ja siteen,\njolla hän on sielunsa sitonut, ja jos hänen isänsä häneen tyytyy;\nsitten kaikkien valainsa pitää pysyä, ja jokaisen valan, jolla hän on\nsielunsa sitonut, pitää pysyä.\"\n\n\"Eikö juuri niin ollutkin meidän laitamme?\" keskeytti Ravenswood.\n\n\"Hillitse maltiton mielesi, nuori mies\", vastasi pappi, \"ja kuule mitä\nsitten pyhässä tekstissä seuraa: Mutta jos hänen isänsä ei suostu\nsiihen sinä päivänä, kun hän sen kuulee, niin ei mitkään hänen\nvaloistaan eikä hänen lupauksistaan, joilla hän on sielunsa sitonut,\npidä pysymän; ja Herra on antava hänelle anteeksi, koska hänen isänsä\nei suostunut.\"\n\n\"Ja eikö\", pisti rouva Ashton nyt tulisesti ja riemullisesti väliin,\n\"eikö ollut meidän asiamme juuri semmoinen, johon tämä pyhän Raamatun\npaikka sopii? -- Voiko tämä mies kieltää, että me tytön vanhemmat heti\nkun kuulimme valasta tai lupauksesta, jolla meidän tyttäremme oli\nsitonut sielunsa, paheksuimme sitä mitä selvimmin sanoin ja\nkirjallisesti ilmoitimme tälle miehelle päätöksemme?\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki?\" vastasi Ravenswood Lucyn puoleen katsahtaen.\n\"Tahdotteko luopua vannotusta uskollisuudestanne vapaasta tahdosta ja\nkeskinäisestä rakkaudestamme tuommoisten kurjien, ulkokultaisten\nsanasolmujen vuoksi?\"\n\n\"Kuulkaa häntä!\" sanoi rouva Ashton papin puoleen katsoen. \"Kuulkaa\nJumalan pilkkaajaa!\"\n\n\"Jumala hänelle anteeksi antakoon\", vastasi herra Bide-the-Bent, \"ja\nvalistakoon hänen tietämättömyyttänsä!\"\n\n\"Kuulkaa, mitä minä teidän tähtenne olen uhrannut\", lausui taas\nRavenswood yhä vielä puhuen Lucylle, \"ennenkuin te suostutte siihen,\nmitä teidän nimessänne on tehty. Turhaan ovat parhaat ystäväni\nkiihkeästi kehoittaneet minua saadakseen minut peruuttamaan päätökseni;\nturhaan ovat he huomauttaneet, mitä vanhan sukuni kunnia vaatisi.\nKuolleetkin ovat nousseet haudasta minua varoittamaan, mutta minä en\nole heidänkään varoituksistaan huolinut. Tahdotteko te palkinnoksi\ntästä uskollisuudestani lävistää sydämeni juuri sillä aseella, jonka\nsokea luottamukseni on antanut teille käteen?\"\n\n\"Herra Ravenswood\", vastasi rouva Ashton, \"te olette saanut kysyä\nkysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni\non aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen\nsijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä.\nTe tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus,\njohon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa\nkädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja\nvielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto\nBucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut\ntämän arvoisan kirkkoherran nähden.\"\n\nRavenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä.\n\"Ja onko neiti Ashton\", kysyi hän papilta, \"petoksetta ja pakoituksetta\nallekirjoittanut tämän paperin?\"\n\n\"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä.\"\n\n\"Tämä tosiaankin\", lausui Ravenswood tylysti, \"on vastustamaton\ntodistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä\ntuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. -- Tässä, neiti\nAshton\", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän\nallekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, \"tässä\novat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi\ntässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä\npyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat\ntodistuksena minun liian suuresta luottamuksestani -- tai pikemmin\nsanoen, minun erinomaisesta hulluudestani.\"\n\nRakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka\nnäytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi\nälynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin\npäästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä\naikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton\nleikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota\nLucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio\nsopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa.\nYlpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka\nsaadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.\n\n\"Ja näinkö hän kantoi sitä\", puhui hän itsekseen, \"näinkö hän kantoi\nsitä omalla povellaan -- aivan lähellä omaa sydäntään -- silloinkin kun\n-- -- Mutta valitukset eivät nyt auta\", sanoi hän pyyhkäisten\nsilmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan\nnäköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä\nkultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin\nperinjuurin hävittääkseen kaikki.\n\n\"En tahdo kauemmin\", sanoi hän sitten, \"olla täällä vastenmielisenä\nvieraana. -- Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan,\nmitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta\nkuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne\nkunniaa ja onnea vastaan. -- Ja teille, neiti Ashton\", jatkoi hän Lucyn\npuoleen kääntyen, \"ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että\nrukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi\ntämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden.\"\nNäin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.\n\nHerra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt\npoikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät\nuudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita\nmyöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas\nAshtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra\nantaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi\ntavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä\ntehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia\nensin oli loppuun saatu.\n\n\"Vastatkaa eversti Ashtonille\", sanoi Ravenswood vakavasti, \"että minä\nolen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten\nsallii.\"\n\nJa kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle,\ntuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra\ntoivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan\nkymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle\nkiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.\n\n\"Sanokaa herrallenne\", vastasi Ravenswood kiivaasti, \"että hän\nvalitkoon aikansa. Hän on tapaava minut Wolfs Cragissa, jollei toinen\njo ennättäne sitä ennen täyttää hänen tarkoitustaan.\"\n\n\"_Minun_ herralleniko!\" huusi Craigengelt, jonka rohkeus nyt\npaisui siitä, kun hän näki eversti Ashtonin ja Bucklaw'n seisovan\nkartanon eduspenkereellä. \"Sallikaa minun sanoa, ettei minulla\ntietääkseni ole mitään herraa maan päällä ja etten salli semmoista\npuhetta!\"\n\n\"Mene sitten helvettiin ja etsi herraasi sieltä!\" huusi Ravenswood\nantaen valtaa vihastukselleen, jota siihen saakka oli hillinnyt.\nSamassa hän työnsi Craigengeltin luotaan niin kovasti, että tämä\nvierähti rappusia alas ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. --\n\"Hullupa minä olenkin\", virkkoi Ravenswood heti itsekseen, \"kun tuhlaan\nvihaani tuommoiselle kurjalle koiralle.\"\n\nRavenswood nousi nyt hevosen selkään, jonka hän tullessaan oli sitonut\nkiinni lähellä olevaan aitaukseen; sitten ratsasti hän hyvin hitaasti\nBucklaw'n ja eversti Ashtonin sivuitse nostaen hattuansa kumpaisellekin\nja katsoen lujasti heitä suoraan silmiin, tervehtien heitä tällä\nmykällä tavalla, ja he vastasivat tervehdykseen yhtä tylysti ja\nvakavasti. Ravenswood jatkoi hitaasti kulkuansa kunnes hän saapui kujan\nsuuhun, ikäänkuin näyttääkseen, että hän pikemmin olisi suonut\ntulevansa estetyksi kuin karttanut sitä. Mutta portista ulos päästyänsä\nhän käänsi hevosensa ympäri ja katsoi hetken aikaa kartanoa kiintein\nkatsein. Sitten hän kannusti kelpo ratsuaan ja ajaa karahutti tiehensä\nyhtä tulisella kiiruulla kuin noidan vallasta karannut paha henki.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Ken tulevi morsiushuoneesta?\n    Se on Asrael, enkeli kuolon.\n\n                       _Thalata_.\n\nEdellä kerrotun kauhistuttavan tapauksen jälkeen Lucy kannettiin omaan\nkamariinsa, jossa hän jonkun aikaa makasi aivan tunnottomana. Myöhemmin\nseuraavana päivänä hän kuitenkin näytti jälleen tointuvan. Hän oli taas\nrauhallinen ja vakava, vieläpä havaittiin hänessä jonkinlaista\nkevytmielistä iloisuuttakin, mikä ei millään tavoin ollut sopusoinnussa\nhänen tilansa ja mielenlaatunsa kanssa ja jota vähän väliä taas\nkatkaisivat syvän äänettömyyden ja alakuloisuuden tai oikullisen\nnärkästyksen puuskat. Rouva Ashton pelästyi kovasti ja kysyi\nkotilääkärinsä neuvoa. Mutta Lucyn suoni ei sykkinyt tavallista\nkovemmin; lääkäri ei siis tiennyt muuta kuin että tauti oli sielussa,\njonka tähden hän neuvoi kohtuullista liikuntoa ja huvitusta. Neiti\nAshton ei virkkanut koskaan sanaakaan siitä, mitä juhlasalissa oli\ntapahtunut. Olipa syytä epäillä tokko hänellä oli siitä muistoakaan;\nsillä usein nähtiin hänen nostavan kättänsä kaulaansa, ikäänkuin hän\nolisi hakenut sinistä nauhaa, joka häneltä ryöstettiin. Ja sitten hän\naina mutisi kummastuneena ja pahoilla mielin, kun ei voinut sitä\nlöytää: \"Se oli viimeinen side, joka kiinnitti minua elämään.\"\n\nKaikista näistä peloittavista merkeistä huolimatta rouva Ashton ei\nkuitenkaan tahtonut viivyttää tyttärensä häitä; sillä hän oli jo\nliiaksi sekaantunut siihen asiaan voidakseen peräytyä. Paljon vaivaa\nhänellä sentään oli saada asian nurja puoli salatuksi Bucklaw'lta.\nSillä hän näki selvään, että tämä, jos hän olisi havainnut tyttäressä\nvähänkin vastahakoisuutta, olisi heti rikkonut kihlauksen äidin\nsuureksi häpeäksi ja häväistykseksi. Rouva Ashton päätti siis, että\nhäät, jos Lucy yhä oli tekemättä vastarintaa, piti vietettämän\nennenmäärättynä päivänä; hän näet toivoi, että hänen tyttärensä\nrauhaton mieli asuntopaikan, tilan ja säädyn muutoksesta parantuisi\npaljon joutuisammin ja täydellisemmin kuin tohtorin antamista, hitaasti\nvaikuttavista rohdoista. Herra Ashton, jolla sukunsa koroittaminen ja\noman itsensä puolustus markiisi A----n hankkeita vastaan aina olivat\nsilmien edessä, saatiin myös helposti suostumaan tähän päätökseen.\nTuskinpa olisi hän muutenkaan ollut mies sitä vastustamaan, vaikka\nolisi tahtonut. Mitä nuoriin herroihin, Bucklaw'hon ja everstiin tulee,\nniin he väittivät, että sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, olisi\nhäpeällistä lykätä häitä tuntiakaan myöhemmäksi kuin mitä oli määrätty;\nsillä muuten kaikki varmaan luulisivat heidän sen tehneen sentähden,\nettä Ravenswoodin väkivaltainen käynti ja uhkaukset olivat säikyttäneet\nheitä.\n\nBucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos\nhän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen\ntodellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei\nsallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja\nmorsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti,\nettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa\nterveydestä ja tunteista.\n\nHäitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska,\nniin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki\nhäävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.\n\nAamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein\nparvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä\nherra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku,\nniin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa\nvaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa\nvaljaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen\narvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut\nvelvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin\njonkinlaisena voittona markiisi A----sta, koska hänen sukulaiselleen\nsen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden\ntultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: \"Hevosten\nselkään!\" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen\neilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka\nei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen\nsilmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen\naikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen\npukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen\nihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa.\nHääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies\nja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä,\nettä tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka\nhän oli veljeltään everstiltä lainannut.\n\n\"Jos sinulla pitää olla ase\", sanoi isä, \"tässä rauhallisessa\ntilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle\ntuotiin Edinburghista?\"\n\nPoika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.\n\n\"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon\", virkkoi isä, \"siitä turhasta\nhalusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka\nolisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. -- Mutta samapa se,\nnouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi.\"\n\nPoika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon\nkeskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma\nulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa,\nniin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina\nkuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka\nkosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui\nkylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.\n\nLoistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui\nviimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen.\nSillä herroja ja naisia -- palvelijoista puhumattakaan -- oli toista\nsataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan,\njohon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.\n\nKirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja\njaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut\nmuutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan\nRavenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa\n-- (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista\nkääriessä) -- istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti\nkatsellen heille tulleita osia. \"Olisipa John Mortsheugh\", virkkoi Anni\nWinnie, \"voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka\nhän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain\nolen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea\nkuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin\nvertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä\npäälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi,\nLeena, on takareittä.\"\n\n\"Minunko vai, sanoi hän?\" mutisi halvattu ämmä, \"minun palani on\npuoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä,\nettä köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan,\npitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä.\"\n\n\"He eivät annakaan lahjojansa\", virkkoi Gourlay mummo, \"rakkaudesta\nmeitä kohtaan -- eivätkä myöskään huoli siitä, saammeko ravintoa vai\nkuolemmeko nälkään. Kylläpä he antaisivat meille vierinkiviä\nleipäpalojen sijasta, jos siitä olisi apua heidän turhamaiselle\nkomeudenhalulleen. Ja kuitenkin he vaativat meiltä kiitollisuutta,\nsiksihän he sitä sanovat, aivankuin olisivat antaneet lahjansa\ntodellisesta rakkaudesta ja suosiosta.\"\n\n\"Se oli aivan oikein sanottu\", vastasi toinen ämmä.\n\n\"Mutta kuules, Liisa Gourlay, sinä, joka olet vanhin meistä, sanopas,\noletko koskaan nähnyt suurempia ja koreampia häitä?\"\n\n\"Enpä juuri muista nähneeni\", vastasi Gourlay mummo. \"Mutta\ntoivottavasti pian taas näen yhtä suuret hautajaisetkin.\"\n\n\"Ja se huvittaisikin minua aivan yhtä paljon\", virkkoi Anni Winnie.\n\"Sillä ruokaa saadaan yhtä runsaasti, eikä tarvitse nauraa ja\nirvistellä ja vetää suutansa iloiseksi ja toivottaa onnea tuolle\nhelkkarin herrasväelle, joka kohtelee meitä niinkuin järjettömiä\nluontokappaleita. Minä mielelläni käärin hautajaispalan esiliinaani ja\nlaulelen vanhaa lauluani:\n\n    \"Kun leivän liinahani ja pennin pussiin saan;\n    ei siitä hyöty sulle, ei paha mullekaan.\"\n\n\"Se on oikein, Anni\", sanoi halvattu akka. \"Jumala suokoon meille\nviheriäisen joulun ja lihavan kirkkomaan!\"\n\n\"Mutta sitäpä tahtoisin sinulta kysyä, Gourlay kummi, koska sinä meistä\nolet vanhin ja viisain, kuka ensimmäisenä tästä iloisesta hääjoukosta\nsaa käydä pitkälleen?\"\n\n\"Näetkö tuota maan mainiota tyttöä tuolla\", sanoi Gourlay ämmä, \"joka\nkiiltää ja kuultaa yltyleensä kullasta ja kalliista kivistä, hän, jota\nnostetaan valkean hevosen selkään, satulaan tuon purppuranuttuisen\nhätäkellon taakse, jolla on pitkä pamppu kupeellaan?\"\n\n\"Mutta sehän onkin morsian!\" huudahti toinen ämmä, jonka kylmässä\nsydämessä liikahti kuitenkin hiukka sääliä. \"Sehän on itse morsian! Voi\nvoi! Niin nuori, niin hyvä ja niin kaunis -- vai sen, hänen aikansa\nniin lyhyt?\"\n\n\"Minä sanon sinulle\", vakuutti ennustaja, \"hänen hikiliinansa on jo\nnoussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen\ntiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se\nkummaa olekaan -- kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet\nkarisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin\nnäkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän\ntuulessa.\"\n\n\"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta\", virkkoi halvattu eukko, \"ja\nsait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta\nkerrottu.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. \"Ja lupasihan\nherra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi\n-- polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! -- Eikö se ole\nkunnon juomarahaa, -- kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan\ntyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen\nrouvansa varalta, kummit.\"\n\n\"Olenpa jo kuullut huhun\" sanoi Anni Winnie, \"että tuo armo ei ole\naivan armollinen rouva.\"\n\n\"Näettekö häntä tuossa\", sanoi Gourlay mummo, \"kuinka hän kiemailee\nratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? -- Onpa hänessä\nenemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana\ntuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä\novat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli.\"\n\n\"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!\" tiuskaisi John\nMortsheugh. \"Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä\nmanataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä\njos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin\nkuin mitä tahtoisitte.\"\n\n\"Huh, hyvänen aika!\" vastasi Gourlay ämmä. \"Nytpä muka koreillaan ja\nkeikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa,\nikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten\nvingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin\nkaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain\nnähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi -- siinä se temppu on,\npoikaseni.\"\n\n\"Kuulkaapas vieraat miehet\", sanoi Mortsheugh, \"kuinka hän uhkaa\nminulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu\nminulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman\nyöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet\npappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen -- olenhan minä itsekin\npuoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä.\"\n\nNäiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että\njuhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei\nollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut,\ntuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky\nvaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot:\n\"Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!\" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset,\njoilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella\nmielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa\nkartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli\ntuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden\nravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin\nkartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli\ntarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että\n\"siellä herra, missä herkut.\"\n\nNäin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät\nseurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla;\nmutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää\nkansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin\nyrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat\nonnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.\n\nNiinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella\nkomeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä\ntilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen\njälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin\nhurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta\ntynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin\nsisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin\nsiemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan\ntansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla\nherrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta\njo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen,\njossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa,\ntaluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului\nparvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan\nolisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton,\npyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut\nhyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.\n\nMutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä\nsoiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi,\nhuomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja\nhämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: \"Kuka on uskaltanut\nvaihtaa seinäkuvia?\"\n\nKaikki katsahtivat seinille, ja -- kas kummaa! -- herra Ashtonin isän\nkuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin\nkasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle\njoukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli\ntyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut\nseinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin\najaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti\ntutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin\ntehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva\nAshton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa\nsaava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat\nmuka Gourlay mummon tarinat \"entisestä herrasväestä\", niin rouva\nAshtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä\nherättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin\nniin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo\nkadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein\noli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva\nAshtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven\ntepastelut.\n\nKäytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun\nnäki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten\nlievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin\nsäikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen.\nLuultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin\ntunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä\nluopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä\njaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun\ninnolla -- mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva,\nettä tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat\nliikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä\ntoistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti\nmorsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja\nriensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä\nsukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan\nheidän takaisintuloaan.\n\nKamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei\nkuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt\naukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli\novi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja\nlattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti\nkaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui\nkoko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata\nmakuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä\nkorvaan: \"Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!\" -- vetäisi\nmiekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän\npäästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa\nolevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti,\nnostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen\nystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä\nkuulemaan.\n\nSillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan\nhakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan.\nKun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että\nhän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan\ntulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan\nnurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin\njänis -- hiukset hajallaan -- yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna --\nsilmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan\nmielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan\nmielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita\nverisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.\n\nNaisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin\npiilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan.\nKun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi\nensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen:\n\"Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?\" Kauhistuneet\napulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet\nsidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin\ntarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa -- kaikkien vieraitten\nkauhistusta ja hämmästystä -- kummankin asianomaisen ystävien\nkeskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin\noli suurena yllyttimenä -- kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen\nkuvatakaan.\n\nLääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin\nkuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä\nja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin\nvoisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti\nruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti\nBucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli\nkaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle\nheistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli\ntapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen\nääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi\nheidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua\nkartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon\nläksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo\noli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti\nAshtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin\nlääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili.\nAamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat\nlääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin\ntapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin\nrauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan.\nMutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin\nhakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä\nhirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa\nkestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein\nkuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan\nselittää tuota hirveää tapahtumaa.\n\nPiirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon\nkuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat;\ntoimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti\nsäästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta\ntutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että\nmorsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin\nkynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli\nsama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi\nhääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti\nkätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.\n\nBucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi\njonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä\nkyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa.\nMutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla\nparanemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset,\njotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän\nkiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat\nosoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. \"Mutta\nsittenkin, hyvät ystävät\", lopetti hän puheensa, \"tahtoisin teroittaa\nteille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä\nmitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen\nrupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin\npysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt\ntahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen,\nen ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra\nminulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka\ntarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan\nkujaan[17] tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen\nmukaan.\"\n\nNäin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian\nsaatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja\nvähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän\nluopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän\neläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut\npelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.\n\nBucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin.\nEi myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen\nmitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Kell' ois niin kova sydän, tunteeton,\n    jok' ei ois, kuultuaan tään turmion,\n    synkimpään surulauluun puhjennut.\n    Kun jalo ritar', aimo sankari,\n    niin arvaamatta surmans kohtasi,\n    ja uskaltaissaan outoon paikkahan\n    sai siinä kuolon kovin surkean.\n\n                            _Runoelma_.\n\nMe olemme rientäneet edeltä kertoaksemme Bucklaw'n paranemisesta sekä\nmyöhemmistä elämänvaiheista, niin ettei sitten olisi tarvis keskeyttää\nkertomusta niistä tapauksista, jotka onnettoman Lucy Ashtonin\nhautajaisia seurasivat. Tämä surullinen juhlallisuus vietettiin\nsyksyisenä, sumuisena päivänä, niin pienin saattojoukoin ja niin vähin\nmenoin kuin suinkin mahdollista. Muutamat aivan lähimmät sukulaiset\nseurasivat ruumista sille samalle kirkkomaalle, jonka kautta Lucy vähän\nennen oli morsiamena kulkenut, kenties silloinkin yhtä vähän vapaasta\ntahdosta kuin nyt hänen hengetön, liikkumaton ruumiinsa. Kirkon\nvieressä olevan paikan oli herra Ashton määrännyt sukunsa leposijaksi;\ntähän nyt laskettiin maan omaksi, nimettömään, päiväämättömään kirstuun\nverhottuna, tämä neito, joka oli ollut niin suloinen, niin ihana ja\nniin viaton, vaikka hän lopulta oli pitkällisen, hellittämättömän\nvainon johdosta tullut hulluksi. Sillä aikaa kuin saattoväki puuhasi\nhautakammiossa, istuivat meidän tuttavamme, kolme kylän ämmää, jotka\nruumissaatto, vaikka aika oli tavattoman varhainen, oli viekoitellut\nsinne niinkuin haaska korpit, taas laakealla hautakivellä, pitäen\ntavallista jumalatonta puhettansa.\n\n\"Enkö minä sanonut\", virkkoi Gourlay mummo, \"että noiden komeiden\nhäitten perästä tulisi pian yhtä komeat hautajaiset?\"\n\n\"Minun mielestäni\", vastasi Winnie mummo, \"tässä on sangen vähän\nkomeutta. Ei ole annettu ruokaa eikä juomaa, ei muuta kuin joutava\nkymmenen pennyn ropo köyhille. Eipä juuri maksanut vaivaa meidän\nvanhojen kulkea näin pitkää matkaa tämmöisen mitättömän saaliin\nvuoksi.\"\n\n\"Vaiti, kurja!\" huusi Gourlay ämmä. \"Eiväthän kaikki almut, jotka\nheiltä olisi voinut saada, maista puolta vertaakaan niin makealta kuin\ntämä koston hetki! Tuossahan nyt ovat ne samat, jotka neljä päivää\ntakaperin koreilivat tepastelevien hevostensa selässä, ja nyt he\nastuvat tänä päivänä yhtä kuivin suin ja yhtä selvin päin kuin mekin.\nSilloin he vain kiilsivät kullassa ja hohtivat hopeissa -- nyt he ovat\nmustissa niinkuin varikset. Ja tuo neiti Lucy, jota inhotti, kun kunnon\nvanha akka tuli häntä lähelle -- nytpä saisi vaikka sammakkokin käydä\nkykkimään hänen kirstulleen eikä hän säpsähtäisi sen kurnutusta. Ja\nrouva Ashtonin rinnassapa mahtaa nyt hyvä helvetin tuli palaa. Ja herra\nAshton hirsipuineen ja rovioineen ja kahleineen, mitäpä hän nyt arvelee\nnoista noitatempuista omassa kodissaan?\"\n\n\"Ja lieneekö se totta vai ei\", mutisi halvattu vaivainen, \"että pahat\nhenget hinasivat morsiamen vuoteesta ylös savupiippuun riippumaan ja\nettä sulhasen pää oli väännetty aivan nurinniskoin?\"\n\n\"Vähät on väliä siitä, kuka sen teki ja kuinka se tehtiin\", sanoi\nGourlay mummo. \"Mutta sen minä tiedän, ettei se mitään puolitekoista\ntyötä ollut, ja kylläpä nuo herrat ja rouvat sen päivän ikänsä\nmuistanevat.\"\n\n\"Ja onko se totta\", kysyi Anni Winnie, \"koska siitä niin paljon tiedät,\nonko se totta, että vanhan ritari Malisiuksen kuva astui seinältä alas\nja nosti metelin heidän kaikkien nähden?\"\n\n\"Ei\", vastasi Gourlay muori; \"mutta se on totta, että hänen kuvansa\ntuli salin seinälle -- ja minä hyvin tiedän, millä tavoin se sinne tuli\n-- se oli heille varoitukseksi, että ylpeys saattaa lankeemukseen.\nMutta on tässäkin, kummit, yhtä hauska kummitus kuin suinkin se oli; ja\nse juuri ikään astuu tuohon hautakammioon. Näittehän te, että\nkaksitoista saattajamiestä, mustat harsot hatuissa ja mustat nutut\npäällä, astui parittain sinne alas rappusia myöten?\"\n\n\"Mitä siitä sitten, jos näimme?\" sanoi yksi kumppaneista.\n\n\"Minä luin heidät\", jatkoi toinen akka kiireesti, sillä se näky oli\nsitä laatua, jota hän ei ollut voinut katsella muulla kuin hyvällä\nhalulla.\n\n\"Mutta etpä huomannutkaan\", riemuitsi Gourlay ämmä ylpeillen\ntarkemmasta huomiokyvystään, \"että sinne meni kolmastoistakin joukkoon,\njosta muut eivät tietäneet mitään. Ja jos vanhassa sananparressa on\nperää, niin yksi parvesta ei saa kauan olla tämän maan päällä. Mutta\ntulkaa pois, kummit. Jos me kauemmin täällä viivymme, niin kaikki paha,\nmikä siitä tulee, luetaan meidän syyksemme -- ja että siitä jotain\nhyvää tulisi, sitä ei kukaan heistä saa luullakaan.\"\n\nTällä tavoin nuo vanhat, pahaa-ennustavat noita-akat läksivät pois\nkirkkomaalta, vaakkuen niinkuin korpit, jotka ennustavat ruton tuloa.\n\nHautajaismenojen päätyttyä saattoväki myös huomasi, että heidän\njoukossaan oli yksi mies liikaa, ja tämän keksintönsä he kuiskaten\nilmaisivat toinen toiselleen. Epäluulonalainen henkilö, samanlaisessa\nsurupuvussa kuin muut, seisoi melkein tunnottomana, nojautuen\nhautakammion pieleen. Sukulaisten kuiskaukset, jotka ilmaisivat\nkummastusta ja suuttumusta, keskeytti eversti Ashton, joka isänsä\npoissaollessa oli surujoukon päämiehenä. \"Minä tiedän\", kuiskasi hän,\n\"kuka tuo mies on. Hänellä on tai ainakin hänellä tulee pian olemaan\nyhtä suuri surun syy kuin tämä meidän. Antakaa minun puhutella häntä,\nälkääkä häiritkö juhlallisuutta tarpeettoman melun nostamisella.\" Näin\npuhuttuaan hän erosi sukulaisten seurasta, nykäisi tuntematonta\nviitasta ja virkkoi äänellä, joka ilmaisi hänen sydämensä hillittyä\nliikutusta: \"Seuratkaa perästäni.\"\n\nTuntematon tämän äänen kuultuaan heräsi niinkuin unesta ja seurasi\nhäntä ikäänkuin tietämättänsä. He astuivat niitä hajanaisia portaita\nmyöten, jotka hautakammiosta kohosivat hautausmaalle. Muukin\nsaattojoukko tuli perästä, mutta jäi yhteen parveen hautakammion ovelle\nseisomaan, peloissaan katsellen eversti Ashtonin ja vieraan liikkeitä.\nNämä puhelivat nyt kiivaasti keskenään, seisoen vanhan kuusen juurella\nkirkkomaan kaukaisimmassa kulmassa.\n\nTähän syrjäiseen paikkaan eversti Ashton oli vienyt tuntemattoman, ja\nsitten hän äkkiä kääntyen ympäri lausui ankaralla, vakavalla äänellä:\n\"Varmaankin minä puhun Ravenswoodin nuorelleherralle?\" Ei mitään\nvastausta kuulunut. \"Varmaankin\", kysyi eversti uudelleen, vapisten\nyltyvästä vimmastaan, minä puhun sisareni murhaajalle?\"\n\n\"Te olette maininnut minua kovinkin sopivalla nimellä!\" vastasi nyt\nRavenswood kolealla vapisevalla äänellä.\n\n\"Jos te kadutte pahaa tekoanne\", sanoi eversti, \"niin se katumus ehkä\nauttaa teitä Jumalan silmien edessä, mutta minun edessäni ei siitä ole\nmitään apua. Tässä\", jatkoi hän ojentaen Ravenswoodille paperiliuskan,\n\"on minun miekkani mitta ynnä myös ajan ja paikan määräys. Päivän\nnoustessa huomen-aamulla hietikkorannalla, joka on itään päin\nWolfs-Hopen satamasta.\"\n\nRavenswood piti paperia kädessään ja näytti olevan kahden vaiheella.\nViimein hän sanoi: \"Älkää yllyttäkö vieläkin hurjemmaksi miestä, joka\njo on hurjana. Nauttikaa elämästänne niin kauan kuin se on teille suotu\nja antakaa minun hakea surmaani toisen käden kautta.\"\n\n\"En koskaan, en ikänä!\" huusi Douglas Ashton. \"Te kuolette minun käteni\nkautta tai saatte tehdä minun sukuni turmion täydelliseksi, sillä että\ntapatte minutkin. Jos te ette suostu rehelliseen kaksintaisteluun, niin\ntahdon käyttää teitä vastaan jokaista tilaisuutta ja häväistä teitä\nkaikella mahdollisella tavalla, kunnes Ravenswoodin nimi tulee kaiken\nkunniattomuuden varsinaiseksi nimitykseksi, niinkuin se jo nytkin on\nkaiken ilkeyden perikuva.\"\n\n\"Se ei koskaan tapahdu\", lausui Ravenswood tulisesti. \"Jos niin on\nsallittu, että minun pitää olla viimeinen Ravenswoodin nimen kantaja,\nniin vaatii velvollisuuteni sen entisiä omistajia kohtaan, että meidän\nnimemme minun mukanani häväistyksettä katoaa. Minä otan siis vastaan\nteidän vaatimuksenne ja suostun sekä aikaan että paikkaan. Arvattavasti\nolemme siellä kahdenkesken?\"\n\n\"Kahdenkesken me taistelemme, ja yksinään on henkiin jäänyt palaava\nsiltä taistelutantereelta.\"\n\n\"Sitten Jumala armahtakoon sen sielua, joka on surmansa saava\", lausui\nRavenswood.\n\n\"Niin olkoon!\" sanoi eversti Ashton. \"Sen verran suon hyvää sillekin\nmiehelle, jota verisimmin vihaan ja tulisimmasta syystä. Nyt menkää,\nsillä meitä tullaan häiritsemään. Hietikkorannalla itään päin\nWolfs-Hopen kylästä -- päivän noustessa -- ei muuta asetta kuin\nmiekat.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Ravenswood, \"en minä petä.\"\n\nHe erosivat; eversti Ashton yhtyi muiden hautajaisvieraitten seuraan,\nja Ravenswood nousi hevosensa selkään, joka seisoi kirkon takana puuhun\nsidottuna. Eversti palasi isänsä kartanoon muiden kanssa, mutta erosi\nillalla heistä jollakin tekosyyllä, muutti yllensä ratsastusnutun ja\nratsasti Wolfs-Hopen kylään, jossa hän oli yötä kestikievaritalossa,\nollakseen aamulla sitä likempänä taistelupaikkaa.\n\nSiitä ei ole tietoa, millä tavoin Ravenswood vietti tämän onnettoman\npäivän. Myöhään illalla hän tuli Wolfs Cragiin ja herätti vanhan\npalvelijansa Kalebin, joka ei ollut luullut hänen enää yöksi palaavan.\nSekavia huhuja neiti Ashtonin surkeasta kuolemasta sekä kuoleman\nsalaisesta syystä oli jo Kalebinkin korviin saapunut, niin että vanhus\noli suuresti peloissaan ajatellessaan, miten tämä sanoma oli vaikuttava\nhänen herransa mieleen.\n\nEikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa\nvapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan\nvirvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja\nkiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren\nmäärän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus\nlempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä\nkertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein\näänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun\nKaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien\nluota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood\njyrkästi kynnykselle.\n\n\"Ei tänne\", lausui hän tylyllä äänellä. \"Saata minut siihen kamariin,\nmissä isäni kuoli; siihen kamariin, missä _hän_ makasi silloin,\nkun he olivat meidän tornissamme yötä.\"\n\n\"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen\nkerkeä älyämään.\n\n\"_Hän_, Lucy Ashton! -- Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat\nminua mainitsemaan sen nimen?\"\n\nKaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän\nvaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi\nääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja\nyritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen\nmennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta\nhän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi\nherransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta\nraskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus\nsyvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan\nsaappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton\nasuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin\nmielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta\naika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen\nmeidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi\nviimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi\nkimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma\noli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut\nkaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena\nolevia kallioita kuin tavallisesti.\n\nEnsimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin\nmakuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili\nparia kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa\nseinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten\nitsekseen: \"Se on lyhyempi -- olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin\nkaikissa muissa suhteissa.\"\n\nTästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen\nherransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän\ntuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli\nvähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni\ntalliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita\nvaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen\nluulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa\nnauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa\nja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin\nvapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui\näänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle\noli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa\nkohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä\nvanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja\nsyleili hänen polviansa huutaen: \"Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa\nminut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra\nkulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä -- huomennahan herra\nmarkiisi A---- saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi.\"\n\n\"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb\", sanoi Ravenswood pyrkien\nirti hänestä. \"Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia\nvasten?\"\n\n\"Mutta _minulla on_ herra\", huusi Kaleb, yhä pidellen kiinni\nhänestä, \"niin kauan kuin Ravenswoodin perillisessä on hengen\nhivahdusta. Minä vain olen palvelija -- minä olin jo syntyessäni teidän\nisänne -- teidän isoisänne palvelija -- minä synnyin Ravenswoodin suvun\npalvelukseen -- olen elänyt sen palveluksessa -- minä kuolisin, jos\nsillä voisin heitä palvella! -- Pysykää vain kotona, ja kaikki tulee\nhyväksi!\"\n\n\"Hiljaa, hullu mies, hiljaa, hullu vanha mies\", sanoi Ravenswood.\n\"Tästä lähtien ei mikään tässä elämässä, joka minua koskee, tule enää\nhyväksi, ja onnellisin olisi se hetki, joka joutuisaan lopettaisi\nelämäni!\"\n\nNäin sanoen hän irtaantui vanhan miehen käsistä, hyppäsi hevosen\nselkään ja ratsasti portista ulos. Mutta siinä hän kääntyi ja viskasi\nKalebille, joka riensi häntä vastaan, raskaan kukkaron, joka oli täynnä\nkultaa.\n\n\"Kaleb!\" virkkoi hän kalman hymy huulillaan, \"sinä saat jakaa perintöni\nperillisilleni.\" Ja sitten hän käänsi jälleen hevosensa ympäri ja\njatkoi matkaansa mäen rinnettä alas.\n\nKulta putosi pihan kiville kenenkään huomaamatta; sillä ukko juoksi\nkatsomaan, mitä tietä hänen herransa kulki. Ravenswood poikkesi\nvasemmalle, pienelle, epätasaiselle polulle, joka kallion harjaa myöten\nkulki meren rannalle ja johti jonkunlaiseen valkamaan, missä torniin\nkuuluvia veneitä ennen aikaan oli pidetty. Nähtyään, että hän poikkesi\nsille tielle, Kaleb riensi idänpuoleiselle vallille, jonne näkyi\nmelkein koko hietikkoranta miltei Wolfs-Hopen kylään saakka. Selvään\nhän näki herransa ratsastavan sitä suuntaa niin joutuisasti kuin vain\nhevonen jaksoi. Silloinpa äkkiä taas johtui Balderstonin mieleen tuo\nvanha ennustus, että viimeisen Ravenswoodin herran piti hukkua Ahdin\nvirtaan, joka oli puolimatkassa tornin ja hietikkorannan välissä,\nWolfs-Hopen pohjoispuolella. Kaleb näki herransa kulkevan turmiollisen\npaikkaan saakka, mutta etempänä ei hän enää koskaan tullut näkyviin.\n\nEversti Ashton oli vimmaisessa kostonhimossaan rientänyt määräpaikalle.\nHän asteli kiivaasti edestakaisin maltittomana katsellen torniin päin,\njosta hänen vastustajansa oli määrä tulla. Nyt, kun aurinko oli noussut\nja koko pyörö näkyi itäisen meren yläpuolella, hän huomasikin\nratsumiehen, joka kiiti häntä kohti niin kiireesti, että selvästi\nsaattoi huomata hänen olevan yhtä kiivaan. Mutta äkkiä tämä näky\nkatosi, ikäänkuin ratsumies olisi sulanut ilmaan. Ashton pyyhki\nsilmiänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen ja riensi sitten sille\npaikalle, jonka läheisyydessä toiselta puolen rientävä Balderstonkin\ntuli häntä vastaan. Ei näkynyt missään jälkeäkään hevosesta eikä\nratsumiehestä; sen he vain näkivät, että äskeiset itätuulet ja korkea\nluodevesi olivat paljon laajentaneet hetteikön tavallisia rajoja.\nEpäilemättä siis onneton ratsastaja -- sen todistivat kavioiden\njäljetkin -- ei ollut hätäisessä kiireessään muistanut pysyä vahvalla\nhietikolla, likempänä kallion juurta, vaan oli ajanut suorinta,\nvaarallisinta tietä. Ainoastaan yksi jälki hänestä oli jäänyt, musta\nsulka oli hänen hatustaan kirvonnut, ja sen nyt nousevan luoteen\nvierivät laineet toivat rantaan Kalebin jalkojen juureen. Vanha mies\nnosti sen maasta, kuivasi ja pisti poveensa.\n\nWolfs-Hopen asukkaat kuultuansa hirmusanoman kiiruhtivat nyt kaikki\npaikalle, mitkä maata myöten, mitkä veneillä; mutta heidän\nhakemisestaan ei ollut mitään apua. Lietteikkö tavallisella\nitaruudellaan, niinkuin tämmöisissä tapauksissa ainakin, piti\nsaaliinsa. Tämän kertomuksen loppu on nyt lähellä. Markiisi A----,\nsäikähtyneenä hänelle saapuneista hirvittävistä huhuista ja\npeloissaan sukulaisensa puolesta kerkesi seuraavana aamuna Wolfs\nCragiin juuri parahiksi saadakseen surusanoman. Vielä kerran haettiin\nhänen käskystänsä ruumista, mutta turhaan. Sitten hän palasi\nEdinburghiin ja unohti keskellä valtiollisten vehkeiden verkkoa sangen\npian tämän surkean tapauksen.\n\nNiin ei ollut Kaleb Balderstonin laita. Jos maalliset edut olisivat\nvoineet vanhusta lohduttaa, niin hänen loppuelämänsä olisi ollut\nonnellisempi kuin ikänä hänen siihen asti vietetyt päivänsä. Mutta koko\nelämä tuntui hänestä nyt tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Koko hänen\najatusjuoksunsa, kaikki hänen tunteensa, hänen ylpeytensä ja pelkonsa,\nhänen ilonsa ja surunsa, ne olivat aina olleet mitä kiinteimmässä\nyhteydessä tuon sammuneen suvun kanssa. Hän ei nyt enää jaksanut pitää\npäätään pystyssä; hän jätti kaikki entiset mielipaikkansa ja\naskareensa. Ainoa, mikä nyt enää näkyi huvittavan häntä, oli istuminen\nja mietiskeleminen niissä huoneissa, missä nuori Ravenswood viimeksi\noli asustanut. Kalebia ei ruoka ravinnut eikä lepo virvoittanut; ja\nosoittaen uskollisuutta, jommoista ilmenee usein koirissa, mutta hyvin\nharvoin ihmisissä, hän kitui vielä vuoden ajan tässä kerrotun\nonnettomuuden perästä ja kuoli sitten.\n\nAshtonin sukukaan ei pysynyt kauan pystyssä Ravenswoodien loputtua.\nHerra Ashton saattoi vielä hautaan vanhimman poikansa, joka sai\nsurmansa kaksintaistelussa Flanderissa; ja Henrik, hänen toinen\nperillisensä, kuoli naimatonna. Rouva Ashton yksin eli hyvin vanhaksi,\nollen ainoa jälkeenjäänyt koko siitä onnettomien ihmisten joukosta,\njonka turmioon hänen leppymätön vihansa oli ollut syynä. Emme tahdo\nemmekä uskallakaan väittää, ettei hän olisi salaa sydämessään tuntenut\ntuskaa ja hakenut sovitusta vihastuneen Jumalan kanssa; mutta\nympäristönsä nähden hän ei koskaan näyttänyt mitään omantunnon vaivaa\neikä katumusta. Hänen ulkomuodossaan kuvastui aina vain sama rohkea,\nylpeä, taipumaton henki kuin kertomiemme surkeiden tapauksien\nedelläkin. Komea marmorinen hautapatsas säilyttää jälkimaailmalle hänen\nnimensä, säätynsä ja hyveittensä muistoa; hänen uhrinsa sitä vastoin\novat molemmat jääneet sekä hautakiveä että hautakirjoituksia vaille.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Lothianeiksi nimitetään maakuntaa Edinburghin, Skotlannin\npääkaupungin ympärillä.\n\n[2] Vallankumoukseksi nimenomaan sanotaan Englannin historiassa sitä\ntapausta, jolloin Oranian prinssi Wilhelm v. 1688 karkoitti maasta\nJaakko II:n.\n\n[3] Una ja Miranda ovat siihen aikaan hartaasti luettujen romaanien\nhenkilöitä. _Suom. muist._\n\n[4] Jolla haavoitettu otus oli lopullisesti tapettava.\n\n[5] Lockhart oli hovioikeuden presidenttinä ja ammuttiin pistoolilla v.\n1689 Edinburghin Isollakadulla. John Chiesley, hurja mies, joka sen\nteki, oli kostoon yltynyt siitä syystä, että arveli kärsineensä\nvääryyttä tämän presidentin julistaman omavaltaisen tuomion kautta.\n\n[6] Karkoitettu kuningas Jaakko IX asui S:t Germainissa Ranskassa.\n_Suom. muist._\n\n[7] Jakobiiteiksi sanottiin Jaakko kuninkaan puoluelaisia. _Suom.\nmuist._\n\n[8] Chevalierin eli ritarin nimellä tarkoitettiin Jaakko II:n poikaa.\n_Suom. muist._\n\n[9] Jaakko kuninkaan kuvalla varustettuja kultarahoja. _Suom. muist._\n\n[10] Auld Reekie. Sillä nimellä nimitettiin leikillisesti Edinburghin\nkaupunkia.\n\n[11] Kaleb tarkoitti: petit couvert = pikku arkipäivälliset. _Suom.\nmuist._\n\n[12] Vanhanaikaisissa skotlantilaisissa talonpoikais-asunnoissa oli oven\nedessä väliseinä, joka esti kylmän ilman tunkeutumasta tuvan perälle.\n\n[13] Craig-in-guilt = Kurkku pahanteossa; Craig-in-peril = Kurkku\nvaarassa.\n\n[14] Stuartien puoluelainen.\n\n[15] Jaakko II:n poika.\n\n[16] Pajunoksan kantaminen englanninkielessä merkitsee samaa kuin\nsuomeksi \"saada rukkaset.\"\n\n[17] Kävelypaikka likellä Edinburghia, jossa tavallisesti\nkaksintaistelut tapahtuvat.\n\n\n\n"]