[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX4d3rwwQZuX54XLBFWrioMzSHkwHqbfVUAAgAlPFikg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},692,"Pannaan julistettu","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"692-stevenson-robert-louis-pannaan-julistettu","692__Stevenson_Robert_Louis__Pannaan_julistettu",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1892,1917,21464,130918,false,44781,[24,25,26,27,28],"British -- Oceania -- Fiction","Hostility (Psychology) -- Fiction","Oceania -- Fiction","Psychological fiction","Trading posts -- Fiction",[30,31],"British Literature","Novels","\"Pannaan julistettu\" by Robert Louis Stevenson is a novel written in the late 19th century. This narrative unfolds in the South Seas, focusing on the experiences of a white man named John Wiltshire as he interacts with the indigenous people of the island of Falesá. It grapples with themes of culture clash, colonization, and the complexities of relationships between different races.  The opening of the story introduces Wiltshire’s arrival on the island of Falesá, describing the lush and exotic landscape enveloped in the aroma of wild fruits and the anticipation of his new life amidst the local populace. Wiltshire, having previously lived among the natives, is eager for new encounters, including the prospect of marriage suggested by a fellow trader, Case. As he navigates these foreign waters, Wiltshire learns about the local customs and the implications of his choice to marry Uma, a native woman. However, he soon finds himself at the center of a taboo, creating tension around his status among the islanders and foreshadowing the cultural challenges he will face. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hedman, Valfrid",283,"Stevensonin romaani sijoittuu Etelämeren saarelle, jonne kauppias Wiltshire saapuu hoitamaan kauppa-asemaa. Hän huomaa pian joutuneensa paikallisten hyljeksimäksi ja joutuu kamppailemaan kilpailevan kauppiaan juonitteluja sekä saaren taikauskoisia perinteitä vastaan.","Robert Louis Stevensonin 'Pannaan julistettu' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 692. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","PANNAAN JULISTETTU\n\nKirj.\n\nRobert Louis Stevenson\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Beach of Falesá\"] suomentanut Valfrid Hedman\n\n\nKariston 50 pennin romaaneja 86\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1917.\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n   I. Polyneesialaiset häät.\n  II. Panna.\n III. Lähetyssaarnaaja.\n  IV. Paholaistehdas.\n   V. Yö viidakossa.\n\n\n\n\nI. Polyneesialaiset häät.\n\n\nNäin tuon saaren ensi kertaa, kun ei enää ollut yö eikä vielä aamu.\nKuu oli laskemassa länteen, mutta kumotti yhä leveänä ja kirkkaana.\nIdässä aivan päivänkoiton keskimailla säteili aamutähti timanttina\nvaaleanpunaisissa puitteissa. Maatuuli puhalsi kasvoihimme, tuoden\nväkevää villin limoonin ja vaniljan tuoksua, muita virtauksia\nvoimakkaampana; ja sen kylmä viima sai minut aivastelemaan.\nSivumennen sanoen olin elänyt vuosikausia matalalla saarella lähellä\npäiväntasaajaa enimmäkseen yksinäni alkuasukasten parissa. Nyt odotti\nminua uusi, kokemus: täkäläinen kielikin olisi minulle aivan outoa;\nja näiden metsien ja vuorten näkeminen sekä niiden harvinainen tuoksu\nvirkisti vertani.\n\nKapteeni sammutti kompassikaapin lampun.\n\n-- Tuolla, -- sanoi hän, -- tuolla tupruaa savua, herra Wiltshire,\nriutan aukeaman takaa. Se on Falesa, siellä on tuleva asemanne,\nviimeinen kylä itäänpäin! Ketään ei asu tuulen puolella ... en tiedä\nmiksi. Ottakaa kaukoputkeni, niin voitte eroittaa asunnot.\n\nOtin tähystimen, ja rannat hypähtivät lähemmäksi. Silloin näin\nmetsän tiheiköt ja rantaa vasten murtuvat hyrskyt, ja puiden välistä\npilkistivät huoneiden ruskeat katot ja mustat sisustat.\n\n-- Osuuko silmäänne valkoinen täplä tuolla idän puolella? -- jatkoi\nkapteeni. -- Se on teidän asuntonne. Korallista rakennettuna se kohoaa\nkorkealle, ja kuistilla mahtuisi kolme kävelemään rinnakkain; paras\nkauppa-asematalo Etelämeren saarilla. Kun vanha Adams näki sen, puristi\nhän kättäni. \"Olen joutunut tänne mukaville oloille\", hän sanoi.\n\"Niin olette\", vastasin minä, \"ja oli aikakin!\" Johnny-parka! En\nnähnyt häntä senjälkeen kuin yhden kerran, ja silloin hän oli\nmuuttanut säveltään ... ei voinut tulla toimeen alkuasukasten tai\nvalkoihoisten kanssa tai mitä lieneekään ollut; ja kun sitte taas\nkäväisimme siellä, oli hän kuollut ja kuopattu. Minä otin ja pistin\nkepakon hänen haudalleen: \"John Adams, kuoli kahdeksantoistasataa\nkuusikymmentäkahdeksan. Mene sinä ja tee samaten.\" Kaipasin sitä\nmiestä. En minä koskaan mitään erityistä vikaa Johnnyssä nähnyt.\n\n-- Mihin hän kuoli? -- kysyin.\n\n-- Jonkinlaiseen tautiin, -- sanoi kapteeni. -- Näkyy kohdanneen häntä\näkkiä. Yöllä kuuluu nousseen vuoteeltaan, hörppi Kivunkuolettajaa ja\nKennedyn Keksintöä. Ei auttanut: sellaiseen setkeen ei Kennedykään\ntepsinyt. Sitten oli hän yrittänyt avata katajaviina-laatikkoa. Ei\napua siitäkään: ei ollut kylliksi väkevää. Senjälkeen oli hän kaiketi\npistäytynyt ulos, juossut kuistille ja kupsahtanut käsipuun yli. Kun\nhänet seuraavana päivänä löydettiin, oli hän pähkähullu ... hoki kaiken\naikaa, että joku oli kastellut hänen kopraansa. [\"Kopraksi\" nimitetään\nkuivattua kookospähkinän sisustaa, jota tuodaan Etelämeren saarilta\nyleisimpänä kauppatavarana. Suom.] John-rukka.\n\n-- Pidettiinkö sitä saaren vikana? -- tiedustin minä.\n\n-- No, kyllähän sitä saaren viaksi sanottiin tai vaivaantumisen\nsyyksi tai joksikin muuksi, -- vastasi hän. -- Minä en kuitenkaan ole\nkoskaan kuullut, että se olisi epäterveellinen paikka. Viimeiseltä\nmieheltämme, Vigoursilta, ei siellä karvaakaan käpertynyt. Hän läksi\nsieltä rantaman vuoksi ... sanoi pelkäävänsä Mustaa Jackia ja Casea ja\nViheltelijä-Jimmyä, joka siihen aikaan vielä oli elossa, mutta pian sen\njälkeen juovuspäissään hukkui. Vanha kapteeni Randall taasen on elellyt\ntäällä noin vuodesta 1840, sanokaamme 45. Enpä ole Billyssä juuri pahaa\nhuomannut, eikä hän ole paljoa muuttunutkaan. Näkyy voivan saavuttaa\nukko Metusalan iän. Ei, kyllä se kaiketi on terveellinen paikka.\n\n-- Tuolla on vene tulossa, -- sanoin minä. -- Se on suoraan\nedessämme väylällä; näkyy olevan kuudentoista jalan pituinen\nvalaanpyydystäjävene; kaksi valkoista miestä peräteljoilla.\n\n-- Sama vene, joka upotti Viheltelijä-Jimmyn! -- huudahti kapteeni;\n-- tähystäkäämme kaukoputkella. Niin, aivan oikein, siellä on Case\nja se neekeri. Heillä on hirtehisen huono maine, mutta tiedättehän,\nmillainen juorujen tyyssija tämä rantama on. Omasta puolestani uskon,\nettä Viheltelijä-Jimmy oli pahin kiusanhenki; mutta nyt hän on mennyt\nihanuuteen, näettekös. Mitä lyötte vetoa, että he eivät etsi viinaa?\nPanen teille viisi kahta vastaan, että he ottavat kuusi laatikkoa.\n\nKun nämä kaksi kauppamiestä saapuivat laivaan, miellyin heti heihin tai\noikeammin molempain ulkonäköön ja toisen haasteluun. Kaipasin hirveästi\nvalkoisia tovereita, vietettyäni päiväntasaajalla neljä vuotta, joita\naina pidin vankeusvuosina: milloin julistettiin minua kohtaan _tabu_\n[\"Tabu\" on Etelämeren saarilla alkuaan uskonnollisesta kunnioituksesta\njohtuva kielto lähestyä, koskea tai mainita jotakuta henkilöä tai\njotakin esinettä. Suom.] ja sain juosta neuvottelutuvalle, jotta panna\npoistettaisiin; milloin ostin katajaviinaa, ratketen lystäilyyn, jota\nsitte kaduin; istuskelin huoneessani iltaisin vain lampun seurassa tai\nkävelin rannalla koettaen löytää hupsuudelleni sopivaa nimitystä moisen\nsiirtolaisuuteni vuoksi. Mitään muita valkoihoisia ei ollut saarellani,\nja kun purjehdin naapurisaarelle, tapasin siellä enimmäkseen kovin\nkarkeata seuraa. Näiden kahden astuminen laivaamme tuotti minulle siis\niloa.\n\nToinen kylläkin oli neekeri; mutta he olivat sievästi puetut\nraitaisiin väljiin housuihin, ja Case olisi kelvannut esiintymään\nsuurkaupungissakin. Hän oli kellervä ja pienenläntä, kasvoja koristi\nhaukannenä, silmät olivat vaaleat ja parta saksilla tasattu. Kukaan\nei tiennyt hänen syntyperästään enempää kuin että hän kieleltään oli\nenglantilainen; ja selvästikin hän oli lähtöisin hyvästä kodista ja\nsaanut oivallisen kasvatuksen. Hän oli myös monilahjainen, soitti\nkäsipeliä ensiluokkaisesti, ja jos antoi hänelle nyörinpätkän, korkin\ntai korttipakan, teki hän temppuja kuin mikäkin silmänkääntäjä.\nTahtoessaan osasi hän jutella niin että sitä olisi kelvannut\nvierashuoneessa kuunnella; ja milloin taas niikseen tuli, saattoi hän\nsadatella pahemmin kuin yankee-laivuri ja puhua niin nasevasti, että\nvillejäkin hirvitti. Hänen ajatuskantansa oli aina sillä hetkellä\nedullisinta, se oli Casen tapaista, ja aina haasteli hän niin\nnäennäisen luontevasti kuin olisi asian ehdottomasti täytynyt olla\nhänen näkökohtaansa vastaava. Hänellä oli leijonan rohkeus ja rotan\nviekkaus; ja ellei hän tätänykyä ole helvetissä, ei sellaista paikkaa\nlienekään.\n\nTiedän vain yhden hyvän puolen siinä miehessä: hän piti vaimostaan ja\noli tälle ystävällinen. Hän oli samoatar ja värjäsi tukkansa punaiseksi\nsikäläiseen malliin; ja kun Case kuoli (kuten kerrottavakseni koituu),\nkeksittiin jotakin merkillistä -- nähtiin, että hän oli tehnyt\ntestamentin kuin kristitty, jättäen kaiken perinnöksi vaimolleen,\nkaiken omansa, niin sanottiin, sekä Mustan Jackin varat ja suurimman\nosan Billy Randallin omaisuudesta kaupanpäällisiksi, sillä Case hoiti\nkirjanpidon. Senjälkeen leski matkusti kotiinsa kuunari _Manualla_, ja\nelelee siitä pitäen rouviksi syntymäsaarellaan.\n\nMutta kaikesta tästä en tuona ensimäisenä aamuna tiennyt enempää kuin\nkärpänen. Case kohteli minua kuin herrasmies ja ystävä, lausui minut\ntervetulleeksi Falesalle ja antautui käytettäväkseni, mikä oli sitä\nhyödyllisempää, kun en vielä tuntenut alkuasukkaiden kieltä. Suurimman\nosan päivästä istuimme veljenmaljoja juoden kajuutissa, enkä ole\nkuullut kenenkään haastavan sattuvammin. Näillä saarilla ei ollut\nterävämpää ja sukkelampaa liikemiestä. Minusta tuntui Falesa olevan\noikein oivallinen paikka; ja mitä enemmän siemailin, sitä keveämmäksi\nkävi sydämeni.\n\nEdellinen kauppa-asiamiehemme oli paennut saarelta irtisanoutumattoman\näkillisesti, sattuen pääsemään sieltä eräällä lännestä käsin saapuvalla\ntyölaivalla. Tullessaan oli kapteeni löytänyt aseman suljettuna,\navaimet jätettyinä alkuasukas-pastorille ja kirjeen poisjuosseelta,\njossa tämä tunnusti peljästyneensä ihan suunniltaan. Senjälkeen ei\nkauppahuonettamme ollut siellä edustettu, eikä tietenkään ollut mitään\nlastia laivattavana. Kun tuulikin oli myötäinen, toivoi kapteeni\nehtivänsä seuraavalle saarelleen aamunkoitteessa hyvän vuoksen\nvallitessa, ja minun kauppatavaraini maallevienti tapahtui rivakasti.\nMinulla ei ollut mitään syytä hermostua ja hätiköidä, sanoi Case;\nkukaan ei koskisi kapineihini, jokainen oli rehellinen Falesalla,\njoskin ne välistä puhalsivat kananpoikia tai jonkun veitsen tai\ntupakkarullan. Oli siis parasta istua kaikessa rauhassa, kunnes laiva\nnosti ankkurinsa, sitten tulla suoraapäätä hänen kotiinsa tapaamaan\nvanhaa kapteeni Randallia, rantaman isää, pitää hyvänään, mitä talolla\noli tarjottavana, ja pimeän tullen mennä kotiin nukkumaan. Näin tuli\nhyvin puolipäivä, ja kuunari oli jo lähtenyt liikkeelle ennenkuin\nastuin jalkani Falesan rantaan.\n\nOlin ottanut pari lähtölasillista, sitäennen tultuani pitkältä\npurjehdusretkeltä, ja maalle noustessani keinui tanner allani kuin\nlaivan kansi. Maailma oli kuin uudestaan maalattu, jalkani polki\nmusiikin tahtiin; Falesa olisi saattanut olla onnellisten saari, jos\nsellaista paikkaa on olemassa, ja sitä pahempi, ellei ole! Pehmeä ruoho\nteki jalalle hyvää, korkeat, vihannoivat vuoret hivelivät silmää,\nhauska oli nähdä miehiä vihreine seppeleineen ja naisia heleissä\npunaisissa ja sinisissä puvuissaan. Eteenpäin me astelimme voimakkaassa\npäiväpaisteessa ja vilpoisessa varjossa, nauttien kummastakin;\nja kaikki kylän lapset taapersivat perässämme ajeltuine päineen\nja ruskeine ruumiineen, kohottaen eräänlaisen kanojen kaakotusta\nmuistuttavan riemuhuudon jälkeemme.\n\n-- Tuota noin, -- sanoi Case, -- meidän on hankittava sinulle vaimo.\n\n-- Aivan niin, -- myönsin minä; -- olin sen unohtanut.\n\nLähettyvillämme oli pari tyttöä, ja suoristaen itseäni katsahdin heihin\nkuin pasha. Ne olivat kaikki pukeutuneet koreasti laivan käynnin takia;\nja Falesan naiset ovat kauniita katsella. Jos niissä on vikaa, niin se\non rahtunen leveytymistä lonkkapuolella; ja sitä juuri ajattelinkin,\nkun Case kosketti minua.\n\n-- Tuo on sievä, -- sanoi hän.\n\nNäin erään tulevan yksinään toiselta puolen. Hän oli ollut\nkalastamassa, ja hänellä oli ainoastaan likomärkä paita yllään. Nuori\nhän oli ja hyvin solakka saarelais-immeksi, -- kasvot pitkulaiset, otsa\nkorkea ja katse omituisen arasteleva, kaihtava, mikä samalla kertaa\nmuistutti kissasta ja lapsesta.\n\n-- Kuka hän on? -- kysyin minä. -- Hän kelpaa.\n\n-- Hän on Uma, -- sanoi Case, kutsui tyttöä ja puhutteli häntä\nalkuasukasten kielellä. En tiennyt, mitä hän sanoi; mutta kesken puheen\ntyttö katsahti minuun nopeasti ja arasti kuin iskua välttävä lapsi, loi\nsitten silmänsä jälleen maahan ja hymyili. Hänellä oli iso suu, huulet\nja leuka kuin veistokuvalla; ja hymy viivähti hänen kasvoillaan vain\nhetkisen ja katosi. Sitten seisoi hän pää kumarassa, kuunteli Casen\npuhetta loppuun asti, vastasi sointuvalla polyneesialaisella äänellään,\nkatsellen häntä suoraan silmiin, kuunteli taas vuorostaan ja sitten\npyrähti kumartaen pois. Sainhan osani niiauksesta, mutta en enää toista\nsilmäystä, saati uutta hymyä.\n\n-- Luulen asian olevan reilassa, -- sanoi Case. -- Kai hänet saat. Minä\njärjestän kaupat vanhan rouvan kanssa. Purullisesta tupakkaa voi valita\nniiden liudasta kenen haluaa, -- lisäsi hän virnistäen.\n\nTuo äskeinen hymy lienee kiintynyt muistiini, sillä minä vastasin\nterävästi. -- Hän ei näytä sellaiselta, -- huudahdin.\n\n-- En sitä väitäkään, -- vastasi Case. -- Luullakseni hän on oikein\nmallikelpoinen. Pysyy kotonaan eikä kiertele muiden kanssa tai muuta\nsellaista. Oh, ei, älä käsitä minua väärin... Uma on oikealla tolalla\n(nopeasti saatu ystäväni tuntui puhuvan innokkaasti, ja se kummastutti\nja miellytti minua). Tosiaankaan, -- jatkoi hän, -- en olisi niin varma\nhänen saamisestaan, mutta hän taisi viehättyä taulusi malliin. Nyt ei\nmuuta tarvita kuin että olet hiiskumatta mitään ja annat minun muokata\näitiä omalla tavallani. Minä tuon tytön kapteenin luo vihittäväksi.\n\nEn pitänyt viime sanasta ja lausuin ajatukseni.\n\n-- Oh, ei siinä vihkimisessä mitään haittaa ole, -- rauhoitti hän. --\nMusta Jack toimii kappalaisena.\n\nNyt oli näiden kolmen valkoisen miehen asumus jo tullut näkyviimme;\nsillä neekeri lasketaan valkoihoiseksi ja samaten kiinalainen!\nOmituinen käsitys, mutta yleinen näillä saarilla. Se oli laudoista\nrakennettu maja, eteisenä ränstynyt kuistinpätkä. Puoti oli\netupuolella myymäläpöytineen, vaakoineen ja mahdollisimman köyhine\nkauppavarastoineen: pari laatikkoa säilykelihaa, tynnyri kovaa\nleipää, muutama pinkka puuvillakankaita, joita ei voinut verrata\nomiini. Ainoastaan kieltotavara, tuliaseet ja väkijuomat olivat hyvin\nedustettuina. -- Ellei minulla muita kilpailijoita ole, -- ajattelin,\n-- niin pitäisipä minun menestyä Falesalla. -- Totta tosiaan he\nkykenivät kilpailemaan kanssani vain yhdessä suhteessa, nimittäin\npyssyillä ja rommilla.\n\nTakahuoneessa vanha kapteeni Randall istua kyyhötti lattialla\nalkuasukasten tapaan, lihavana ja kelmeänä, alastomana vyötäisiä\nmyöten, harmaana kuin mäyrä ja silmät väkijuomista pullistuneina. Hänen\nruumiinsa oli harmaiden karvojen ja ryömivien kärpästen peittämä; yksi\noli livahtanut hänen silmänurkkaansakin, mutta siitä hän ei piitannut;\nja moskiittohyttyset hyrisivät kuin mehiläiset miehen ympärillä.\nJokainen puhtautta harrastava ihminen olisi toimittanut tuon elukan\nheti ulos ja kaivanut hänet maahan. Ja nähdessäni hänet, ajatellessani,\nettä hän oli seitsemänkymmenvuotias, ja muistaessani, että hän kerran\noli ohjannut laivaa, poikkeillut maihin siistissä pukimissa, puhunut\nsuurellisesti ravintoloissa ja konsulivirastoissa ja istuskellut\nklubien verannoilla, ellotti minua niin, että tulin selväksi.\nHuoneeseen astuessani yritti hän nousta, multa se oli toivotonta;\nsiis kurotti hän minulle sensijaan kätensä ja änkytti jonkunlaisen\ntervehdyksen.\n\n-- Ukko on jokseenkin täysi tänä aamuna, -- huomautti Case. -- Meillä\non ollut täällä kulkutauti; ja kapteeni Randall nauttii katajaviinaa\nehkäisylääkkeenä, eikö totta, isäseni?\n\n-- En ole eläissäni sellaista yrittänyt! -- huudahti kapteeni\nnärkästyneenä. -- Minä juon katajan voimaa terveydekseni, herra mikä\nteidän nimenne onkaan ... vain varokeinona.\n\n-- Se on oikein, isäseni, -- sanoi Case. -- Mutta teidän pitää nyt\nreipastua. Täällä tulee häät... Tämä herra Wiltshire aikoo akoittua.\n\nVanhus kysyi, kenen kanssa.\n\n-- Uman, -- vastasi Case.\n\n-- Uman! -- huudahti kapteeni. -- Mihin hän Umaa tarvitsee? Ei suinkaan\nhän ole tänne tullut terveydekseen? Mitä hiidessä hän Umalla tekee?\n\n-- Lopettakaa jo, isäseni, -- kehoitti Case. -- Ettehän te ole tytön\nnaittaja. Ette tietääkseni ole hänen kumminsa. Herra Wiltshire\ntietenkin on selvillä omasta halustaan.\n\nNäin sanottuaan pyysi hän minulta anteeksi, että hänen oli mentävä\nhäitä hommaamaan, ja jätti minut yksikseni tuon kurjan raukan kanssa,\njoka oli hänen liiketoverinsa ja (totta puhuen) hänen nenästä vedettävä\nnarrinsa. Liike ja myymälä kuuluivat molemmat Randallille; Case ja\nneekeri olivat loisia, jotka elivät hänestä kuin nuo hänen ruumiillaan\nkuhisevat kärpäset, hänen tietämättänsä mistään. Billy Randallista\nminulla ei olekaan mitään pahaa sanottavaa, paitsi että hänen\nnäkemisensä tympäisi minua ja tunsin hänen seurassaan kuin painajaisen\nahdistusta.\n\nHuone oli tukehduttavan kuuma ja täynnä kärpäsiä; sillä talo oli\nlikainen, matala ja pieni ja sijaitsi huonolla paikalla kylän takana\nviidakon laidassa, jossa ei ollut mitään liikettä. Miesten vuoteet\nolivat laitetut lattialle, ja sikin sokin ajelehti pannuja ja kulhoja.\nMitään varsinaisia huonekaluja ei ollut, sillä raivopäissään Randall\npani ne pirstoiksi. Siinä sitä istuin ja nautin Casen vaimon tarjoaman\naterian. Kaiken päivää tuo miehenjäännös huvitti minua rivoilla\nvanhoilla kaskuilla ja pitkillä vanhoilla loruilla, aina valmiina\nsäestämään niitä omalla läähättävällä, sihisevällä naurullaan, joten\nhän ei minun painostanutta mielentilaani huomannut. Sillävälin maisteli\nhän herkeämättä katajaviinaa. Joskus hän nukahti ja taas heräsi ohkuen\nja väristen, ja tuon tuostakin kysyi minulta, miksi tahdoin naida Uman.\n-- Veikkoseni, -- varoittelin itseäni kaiken aikaa, -- sinusta ei saa\ntulla tällaista vanhaa herrasmiestä.\n\nKello saattoi olla noin neljä iltapäivällä, kun takaovi verkalleen\navautui ja sisään ryömi kummallisen näköinen alkuasukas-akka melkein\nmahallaan. Hän oli kiedottu mustaan kankaaseen kantapäitä myöten,\ntukassa oli harmaita laikkuja, kasvot olivat tatuoidut, vaikka\nsellainen ei ollut saaren tapa, silmät suuret, loistavat ja hurjan\nnäköiset. Nämä loi hän minuun hurmaantunein ilmein, jonka huomasi\nolevan näyttelemistä. Hän ei virkkanut mitään selvää sanaa, vaan\nmaiskutteli ja höpisi huulillaan ja hymisi ääneensä kuin lapsi\njouluvanukkaansa ääressä. Hän tuli suoraan lattian yli minua kohti\nja päästyään viereeni tarttui käteeni, kehräten ja vikisten kuin iso\nkissa. Tästä hän siirtyi jonkinlaiseen lauluun.\n\n-- Kuka lemmossa tämä on? -- huudahdin minä, sillä tuo elävä oli minua\nhätkähdyttänyt.\n\n-- Se on Fa'avao, -- sanoi Randall, jonka huomasin lattiaa pitkin\nsiirrähdelleen huoneen etäisimpään loukkoon.\n\n-- Ettehän peljänne häntä? -- huudahdin.\n\n-- Minäkö pelkäisin! -- kivahti kapteeni. -- Ystäväiseni, minä inhoan\nhäntä! En salli hänen astua jalkaansa tänne, mutta tänään täytyy nyt\nkaiketi tehdä poikkeus, kun tulee ne häät. Hän on Uman äiti.\n\n-- No, vaikka; mutta mitä hän tuolla tarkoittaa? -- kysyin\närtyneempänä, ehkä peljästyneempänäkin kuin välitin tunnustaa;\nja kapteeni kertoi minulle, että akka rallatteli runoja minun\nylistyksekseni, koska olin naimassa Uman. -- Hyvä on, vanha rouva, --\nsanoin minä yrittäen nauraa, -- valmis palvelemaan. Mutta kun olette\nlopettanut käteni hieromisen, voisitte ilmoittaa, mitä tahdotte.\n\nHän teki kuin olisi hän ymmärtänyt; laulu yltyi huudoksi ja pysähtyi;\nakka ryömi huoneesta samalla tavoin kuin oli tullutkin ja varmaankin\nsukelsi suoraan pensaikkoon, sillä kun seurasin häntä ovelle, oli hän\njo hävinnyt.\n\n-- Onpa täällä kummalliset tavat, -- sanoin.\n\n-- Kummaa joukkoa ne ovat, -- myönsi kapteeni, ja ihmeekseni näin hänen\ntekevän ristinmerkin paljaalle rinnalleen.\n\n-- Hei! -- virkahdin minä. -- Oletteko paavilainen?\n\nSen hän halveksien kielsi. -- Piintynyt baptisti, -- sanoi hän. --\nMutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja\ntämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte\nUman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin\nseuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö?\n-- kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle. --\nEi, herra, -- puhkesi hän jälleen, -- ei täällä ole paavilaisia! -- Ja\nsitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.\n\nVarmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin\nolisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen\nulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle --\nvaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en\nkonsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin\nkarannut tytön luota hääiltanani.\n\nAurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli\nollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa.\nTyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa\n_tapa-kudosta_, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään\nsilkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen\ntusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien\ntaakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti\nmorsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua\nhävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän\nneekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon\npaperikaulukseen, -- kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta\nkäsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat\nmainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme\nkätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta\npurkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli -- Case\nsen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:\n\n    Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on\n    laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi\n    ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan,\n    milloin mielensä tekee.\n\n                                            _John Blackamoar_,\n                                        laivahylkyjen kappalainen.\n\n    Rekisteristä jäljentänyt\n\n                                            William T. Randall,\n                                              kauppakapteeni.\n\nKaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin\naarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta\nsellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin)\nlaisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme\nsyy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi\nollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin\nmonta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla\nmilloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni;\nja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani\nliikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin\ninnokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan\ntarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti\nhän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille\nhuoneessa hyvästi.\n\nOli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja\npaistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko\nrantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja\nlasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa;\ntuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä\nolento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö\nkotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen\nsormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja\nnopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä\nniitä vasten. -- Sinä hyvä! -- huudahti hän ja juoksi edelleni ja\npysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen, -- ja juoksi edelleni jälleen,\ntällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua\nkotiini.\n\nTosiasia on, että Case oli asianmukaisesti kosinut puolestani, kertoen\ntytölle, että olin aivan hullaantunut häneen ja että seurauksista\nvälittämättä tahdoin hänet omakseni. Tietäen mitä minä en vielä\naavistanut, lapsi-parka uskoi siitä joka sanan ja oli vähällä joutua\npäästään pyörälle turhamaisuudesta ja kiitollisuudesta. No, kaikesta\ntästä minä en tiennyt mitään; kuuluin niihin, jotka vastustivat\nkaikkea hupsua hempeyttä alkuasukas-naisten suhteen, nähtyäni vaimojen\nsukulaisten syöneen puille paljaille niin monta valkoista aviomiestä,\njotka vielä päällisiksi joutuivat ivattaviksi. Sanoin siis itselleni,\nettä minun oli alusta pitäen pysyttävä jäykkänä ja valaistava hänelle\nasemansa.\n\nMutta hän näytti niin viehkeältä ja sievältä juostessaan edelläni\nja sitten odotellessaan minua aivan kuin lapsi tai ystävällinen\nkoira, että minä en voinut muuta kuin seurata häntä, kuunnella hänen\npaljaiden jalkojensa tepsutusta ja tähystellä hämärässä hänen kiiltävää\nruumistaan. Ja nyt juolahti mieleeni toinen ajatus. Hän leikki\nkissanpoikaa kanssani, nyt kun olimme yksinämme; mutta talossa oli hän\nesiintynyt kuin kreivitär, niin ylpeänä ja nöyränä.\n\nHän juoksi edessä olevaan taloon, ja vielä ulkona ollessani näin\ntulitikun välähtävän ja lampun valon ilmestyvän ikkunoihin.\nAsemataloni oli ihmeellisen kaunis korallista rakennettu huoneryhmä,\nkuisti melkoisen leveä, ja pirtti korkea ja avara. Kirstuni ja\nlaatikkoni olivat pinotut sisälle jokseenkin sekaisin; ja kaiken tuon\nepäjärjestyksen keskellä seisoi Uma pöydän ääressä minua odotellen.\nHänen varjonsa ulottui takana peltikaton kupuun; hän seisoi sitä vasten\nkirkkaana, lampun kimallellessa hänen hipiällään. Pysähdyin ovelle,\nja hän katsahti minuun sanattomana, innosta hohtavin, mutta kuitenkin\nlannistunein silmin. Sitte hän kosketti poveansa.\n\n-- Minä ... sinulle vaimo, -- sanoi hän. En ollut vielä tuntenut tuohon\ntapaan; mutta halu omistaa hänet puristi ja värisytti ruumistani kuin\ntuuli levitettyä purjetta.\n\nEn olisi voinut puhua, vaikka olisin tahtonutkin; ja jos olisin\nvoinut, en olisi tahtonut. Olin häpeissäni, että annoin alkuasukkaan\nnoin liikuttaa mieltäni, häpeissäni myöskin vihkimisestä ja\ntodistuksesta, jonka tyttö oli tallettanut hameeseensa. Käännyin\nsivulle ja olin penkovinani tavaroitani. Ensimäisenä sattui käsiini\nkatajaviinalaatikko, ainoa, minkä olin tuonut; ja osaksi tytön tähden,\nja osaksi vanhan Randallin muistelemisen kauhusta, tein nopean\npäätöksen. Väänsin laatikon kannen auki. Taskussani säilyttämälläni\nkorkkiruuvilla avasin pullot peräkkäin ja lähetin Uman kaatamaan\nnesteen kuistilta maahan.\n\nViimeisen tyhjennettyään tuli hän luokseni ja katseli minua näköjään\nymmällä.\n\n-- Ei hyvä, -- sanoin, sillä nyt hallitsin ääntäni jo vähän paremmin.\n-- Mies juo, ei hyvä mies.\n\nHän myönsi tämän, mutta jäi miettiväiseksi. -- Miksi sinä se sitte toi?\n-- ihmetteli hän tovin kuluttua. -- Kas, jos sinä ei tahto juoda, sinä\nei se tuo, minä luulla.\n\n-- Selvä juttu, -- sanoin minä. -- Ennen minä tahto juoda liikaa, nyt\nei tahto. Katso, minä ei tiennyt että saan vaimonen. Jos minä juoda\nviinaa, minun pikku vaimo pelkää.\n\nPuhua hänelle ystävällisesti oli melkein enemmän kuin mihin minä\nkelpasin; olin tehnyt itselleni lupauksen, etten koskaan antautuisi\nheikkouteen alkuasukasta kohtaan, ja tottumus oli tullut toiseksi\nluonnokseni.\n\nHän seisoi katsellen minua vakavasti, istuessani siinä avoimen laatikon\nääressä. -- Minä luulla sinä hyvä mies, -- sanoi hän. Ja äkkiä hän\nheittäysi eteeni lattialle. -- Minä on sinun yhtäkaikki! -- huudahti\nhän.\n\n\n\n\nII. Panna.\n\n\nTulin kuistille aamusella juuri ennen auringon nousua. Asuntoni oli\nviimeinen itäänpäin; metsäinen ja kallioinen niemeke sen takana kätki\npäivännousun. Lännen puolella virtasi vuolas, vilpoinen joki; taampana\noli kylän kookospalmuilla, leipäpuilla ja majoilla täplitetty vihreä\nkenttä. Toisissa asunnoissa oli luukut vielä ikkunoissa, toisissa oli\nne jo avattu: näin moskiittoverkot vielä pingoitettuina, ja niiden\nlävitse häämöitti vastaheränneiden istuvien ihmisten varjoja; toisia\ntaas oli harppailemassa äänettöminä pitkin nurmikkoa, käärittyinä\nmonivärisiin yöpukuihinsa kuin beduiinit raamatun kuvissa. Oli\nhaudanhiljaista, juhlallista ja viileätä, ja aamunkoiton valo hohti\nlaguunilla kuin tuli.\n\nMutta se, mikä minua kiusasi, oli lähempänä. Tusinan verta nuoria\nmiehiä ja lapsia oli asettunut kaareen taloni sivulle: puro eroitti\nheidät, toiset olivat sen tämänpuoleisella, toiset tuonpuoleisella\nrannalla ja yksi veden keskeltä kohoavalla paadella; ja kaikki\nistuivat he ääneti raiteihinsa käärittyinä, tuijottaen minuun ja\nhuoneisiini suoraan kuin lintukoirat. Minusta tuntui se omituiselta\nulos mennessäni. Kun uituani tulin takaisin ja näin heidät kaikki\nsiellä ja vielä pari kolme lisäksikin, tuntui se vielä omituisemmalta.\nMitä ihmettä heillä oli asunnossani töllisteltävää, ajattelin ja astuin\nsisälle.\n\nMutta noiden mulkoilijain läsnäolo vaivasi minua yhä, jonka vuoksi\nmenin pian ulos jälleen. Aurinko oli nyt noussut, mutta yhä kätkettynä\nmetsäniemekkeen taakse. Noin neljännestunti oli kulunut. Ihmisjoukko\noli suuresti lisääntynyt, reunustaen pitkältä joen takemman rannan.\nSiinä oli kolmisenkymmentä täysikasvuista ja lapsia kaksin verroin,\ntoiset seisten, toiset istuen kyykyllään maassa, ja kaikki töllistellen\nasuntoani.\n\nOlin nähnyt talon eräässä Etelämeren kylässä noin piiritettynä, mutta\nsilloin kaupustelija sisällä rusikoi vaimoaan, joka parkui täyttä\nkurkkua. Täällä ei ollut mitään merkillistä: uuni oli sytytetty,\nsavu nousi ilmoille kristittyyn tapaan, kaikki oli mallikelpoista ja\nmoitteetonta. Tosin oli saapunut muukalainen, mutta heillä oli ollut\ntilaisuus nähdä tuo muukalainen eilen ja he suhtautuivat asiaan aivan\ntyynesti. Mikä heitä nyt vaivasi? Nojasin käsivarteni kaidepuuta vasten\nja tuijotin takaisin. Ne eivät edes vilkuttaneet silmiään! Silloin\ntällöin saatoin huomata lasten supattavan, mutta ne haastelivat niin\nmatalalla äänellä, ettei edes puheen suhinaa kantaunut korviini. Muut\nmuistuttivat veistokuvia, tuijottaessaan minuun mykkinä ja surullisina\nkirkkailla silmillään; ja mieleeni juolahti, että asema näyttäisi\njokseenkin samallaiselta, jos seisoisin hirsipuun lavalla ja nuo hyvät\nihmiset olisivat saapuneet teloitustani katsomaan.\n\nTunsin itsessäni syntyvän pelkoa ja aloin varoa näyttämästä\nsäikähtyneeltä, sillä se ei mitenkään käynyt päinsä. Nousin ylös\nmuka suoristautuakseni, astuin alas kuistin portaita ja kävelin\njoelle päin. Syntyi lyhyt sorina väkijoukossa, sellainen, jota kuulee\nteatterissa esiripun kohotessa, ja muutamat etumaisista siirrähtivät\ntaaksepäin. Näin tytön laskevan toisen kätensä nuoren miehen olalle\nja toisella viittaavan ylöspäin; samalla sanoi hän jotakin saaren\nkielellä läähättävin äänin. Kolme pientä poikaa istui polun vieressä,\njota minun oli kuljettava kolmen jalan päässä heistä. Raiteihinsa\nkääriytyneinä, ajeltuine päineen, solmittuine hiustupsuineen ja\nomituisine kasvoineen näyttivät he uuninreunan kuvioilta. Siinä he\nistuivat vakavina kuin tuomarit. Tulin päätähavin nyrkki pystyssä,\nviiden solmuvälin nopeudella kuin mies, jolla on tositarkoitus; ja\nluulin näkeväni jonkinlaisen irvistyksen ja väännähdyksen noissa\nkolmissa kasvoissa. Sitten yksi hypähti ylös (hän oli etäisinnä) ja\njuoksi äitinsä turviin. Molemmat muut koettivat seurata perässä, mutta\ntöyttäsivät yhteen, kierähtivät ulvoen tantereelle, pujoittuivat ilki\nalastomina raideistaan, ja hetkisen kaikki kolme luikkivat henkensä\nedestä, vinkuen kuin porsaat. Kanakat [eräiden Polyneesian saariryhmien\nalkuasukasten nimitys. Suom.], jotka eivät edes hautajaisissa olisi\njättäneet leikinaihetta käyttämättä, nauroivat ja päästivät kurkuistaan\nkoiran haukahdusta muistuttavan äänen.\n\nSanotaan, että ihmistä peloittaa yksinään oleminen. Mutta niin ei ole\nlaita. Pimeässä tai tiheässä viidakossa peloittaa häntä se, että ei voi\nvarmasti tietää, vaikka kokonainen liuta hiipisi hänen kintereillään.\nKaikkein enin peloittaa häntä väkijoukon keskellä, kun ei aavista, mitä\ntuolla joukolla lienee mielessä. Naurun vaietessa minäkin pysähdyin.\nPojat eivät vielä olleet ehtineet pois, he kirmasivat yhä yhtäälle,\nkun minä jo olin kääntänyt keulani ja suuntasin toiselle taholle. Kuin\nhupsu olin laukannut ulos, kuin hupsu riensin jälleen takaisin. Se\noli epäilemättä mitä hullunkurisinta nähdä, ja ällistyksekseni kukaan\nei tällä kertaa nauranut. Vain eräs vanha vaimo päästi hurskaanlaisen\nvoihkauksen, niinkuin kuulee lahkolaisten äännähtelevän kappeleissaan\nsaarnan aikana.\n\n-- En koskaan ole nähnyt sellaisia kanakan hupsuja kuin nämä sinun\nheimolaisesi, -- virkoin kerran Umalle, katsahtaen ikkunasta noihin\nulkona töllisteleviin.\n\n-- Ei tiedä, -- vastasi Uma eräänlaisella inhoavalla sävyllä, johon hän\nkykeni.\n\nSiinä oli kaikki, mitä puhuimme asiasta, sillä minä olin nolona, ja Uma\npiti seikkaa niin luonnollisena, että minä aivan häpesin.\n\nKaiken päivää, toisia tullen, toisia mennen, nuo hupsut istuskelivat\nmilloin suuremmissa milloin pienemmissä parvissa asuntoni läntisellä\nsivulla ja joen toisella puolella, odotellen näytelmää, mitä se\nsitten olikaan -- kaiketi tulta taivaasta tuhoamaan minut kimpsuineni\nkampsuineni. Mutta illan tullen he aito saarelaisina olivat väsyneet\nhommaansa ja menneet tiehensä, pannen sensijaan toimeen tanssit kylän\nisossa tuvassa, jossa kuulin heidän laulavan ja paukuttavan käsiään\nnoin kello kymmeneen illalla; ja seuraavana päivänä he näkyivät\nunohtaneen, että minua oli olemassakaan. Jos tuli olisi iskenyt\ntaivaasta tai maa avautunut ja niellyt minut, ketään ei olisi ollut\nsitä huvia näkemässä tai vahingosta viisastumassa, tai miten sitä\ntahtoo nimittää. Mutta sain kokea, että he eivät olleet unohtaneetkaan,\nvaan pitivät minua silmällä nähdäkseen joitakin erinomaisia ilmiöitä.\n\nNäinä kahtena päivänä oli minulla täysi työ järjestäessäni\nkauppatavaroitani ja Vigoursilta jäänyttä varastoa. Tämä oli\npuuha, joka sai minut perin alakuloiseksi ja pidätti juuri muuta\najattelemasta. Ben oli tuonut varastoa viime matkalla (tiesin voivani\nluottaa Beniin), mutta ilmeisesti oli sitä joku sillävälin liikutellut.\nHuomasin menettäneeni hyvinkin puolen vuoden palkan ja voitto-osuuden\nverran, ja sadattelin itseäni päivät pitkät, kun olin ollut sellainen\ntyperä aasi ja istunut naukkaamassa Casen kanssa, sensijaan että olisin\npitänyt huolta omista asioistani ja varannut tavaraa.\n\nMutta turhaa on itkeä kaatunutta maitokehloa. Tehtyä ei voinut saada\ntekemättömäksi. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin järjestellä\njätteet ja uudet tavarani, jotka itse olin valinnut, käydä ympäri\ntaloa pyydystelemässä rottia ja torakoita ja laittaa puotini\noikeaan sydneyläiseen malliin. Somalta sen sainkin näyttämään;\nja kun kolmantena aamuna sytytettyäni piippuni seisoin ovella,\nkatsahdin sisään ja sitten kääntyen loin silmäni vuorella\nhuojuviin kookospalmuihin sekä asetin kopratynnyrit valmiiksi,\nniin silmäillessäni kylän nurmikolla käveleviä saarelaiskeikareita\nja laskiessani, montako karttuunimetriä nuo ihmiset tarvitsisivat\nmekkoihinsa ja hameisiinsa, tunsin olevani oikeassa paikassa\nvarallisuutta kootakseni ja sitten palatakseni kotiin avaamaan\nravintolan.\n\nSiinä sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni,\npäiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren\nvoimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin\nhaihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon\nmitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka\npäivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani\nnäyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään\npuuhun ripustettuine kyltteineen.\n\nTämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut\nlähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta,\nnäytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet\nliikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan\nasemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä\nvuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin\nliioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt\nmerkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa\niltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin\nvalkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin\nhänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta\nvanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että\nhänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.\n\n-- Hyvää päivää, sir, -- sanoin minä.\n\nHän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.\n\n-- Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? -- kysyin.\n\n-- Ranskaa, -- selitti hän.\n\n-- Oh, olen pahoillani, -- virkoin, -- mutta silloin en tule tolkkuun.\n\nHän yritti hetkisen ranskaksi ja sitten taas kanakaksi, jolla hän näkyi\nluulevan tulevansa paremmin ymmärretyksi. Sain selville, että hän ei\ntullut luokseni ainoastaan aikaa tappamaan, vaan että hänellä oli\njotakin ilmoitettavaa, ja kuuntelin sitä tarkkaavammin. Eroitin nimet\nAdams, Case ja Randall, useimmiten Randallin, ja sanan \"myrkky\" tai\njotakin sentapaista; erittäin usein kuulin hänen mainitsevan jotakin\nalkuasukasten sanaa. Menin kotiin, toistellen sitä itsekseni.\n\n-- Mitä _fusi-oki_ merkitsee? -- kysyin Umalta, lausuen sanan parhaani\nmukaan.\n\n-- Tehdä kuoliaaksi, -- sanoi hän.\n\n-- Vai niin, vai sitä se onkin! -- huudahdin. -- Oletko koskaan\nkuullut, että Case olisi myrkyttänyt Johnnie Adamsin?\n\n-- Jokainen tietää se, -- sanoi Uma halveksien. -- Antoi hänelle\nvalkoinen hiekka ... paha hiekka. Hänellä vielä pullo. Jos hän antaa\nsinulle viinaa, sinä ei juoko se viina.\n\nOlin kuullut jokseenkin samallaisia juttuja muilla saarilla, ja\nsama valkoinen jauhe esiintyi niissä aina, joten en siitä suuresti\nvälittänyt. Kuitenkin menin Randallin asunnolle nähdäkseni, saisinko\njotakin selvyyttä, ja tapasin Casen portailla pyssyä puhdistamassa.\n\n-- Onko täällä runsaasti metsänriistaa? -- sanoin.\n\n-- Aikalailla, -- vastasi hän. -- Viidakko vilisee kaikenlaisia\nlintuja. Olisipa kopraa yhtä viljalti, -- sanoi hän viekkaasti, kuten\nminusta tuntui, -- mutta täällä ei näy saavan mitään toimeen.\n\nOlipa siinä Musta Jack puodissa ostajaa palvelemassa.\n\n-- Tuo osoittaa sentään kaupankäyntiä, -- sanoin.\n\n-- Ensimäinen myyntimme kolmeen viikkoon, -- vastasi hän.\n\n-- Älähän, -- epäilin puolestani. -- Kolmeenko viikkoon? No, no.\n\n-- Ellet usko minua, -- huudahti hän hiukan kiihtyneenä, -- voit mennä\nkopra-suojaan katsomaan. Vielä tällä siunatulla hetkellä on se puoliksi\ntyhjä.\n\n-- Siitä en paljoakaan hyötyisi, tiedäthän, -- virkoin. -- Olisihan se\neilen saattanut olla aivan tyhjä.\n\n-- Niinpä kyllä, -- myönsi hän naurahtaen.\n\n-- Sivumennen sanoen, mitä se pappi on miehiään? -- kysäisin. --\nNäyttää jokseenkin ystävälliseltä.\n\nTässä kohden Case räjähti äänekkääseen nauruun. -- Ah, -- sanoi hän, --\nnyt näen mikä sinua vaivaa! Galuchet on ollut kimpussasi.\n\n\"Isä Kalossiksi\" häntä tavallisesti mainittiin, mutta Case aina lausua\nlipsautti nimen ranskalaiseen malliin, jonka vuoksi sitä suuremmalla\nsyyllä otaksuimme hänen olevan jokapäiväisten ihmisten yläpuolella.\n\n-- Kyllä olen hänet tavannut, -- sanoin. -- Huomasin, että hän ei\najatellut suuria sinun kapteeni Randallistasi.\n\n-- Eipä tosiaan! -- myönsi Case. -- Adams-poloisesta se jupakka johtui.\nHänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui\nnuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?\n\nVastasin kieltävästi.\n\n-- Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! -- nauroi Case. -- No\nniin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä\nlähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä\nGaluchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se\noli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli\nkysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan\nja muuta hassutusta. \"Kuulkaahan\", sanoin, \"olette kovin sairas.\nTahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?\" Hän kohousi kyynäspäänsä\nvaraan. \"Tuokaa pappi\", sanoi hän, \"tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua\nkuolemaan kuin koira!\" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi,\nmutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa,\nja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti\nhän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa\npaidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on\npiintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja\nhän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä\nluulin, että hän saisi kohtauksen. \"Tekopyhä!\" huudahti hän. \"Minäkö\ntekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?\" Ja hän hyökkäsi\nBuncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä\ntouhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan\nkuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä\nnaurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi\nkäsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli\nkova kuolema, niin oli John Adamsilla, -- lopetti Case, käyden äkkiä\nvakavaksi.\n\n-- Ja mihin pappi joutui? -- kysyin minä.\n\n-- Pappiko? -- sanoi Case. -- Oh, hän paukutteli ovea ulkopuolelta,\nhuuteli alkuasukkaita murtamaan sen ja piipitti, että hän tahtoi\npelastaa sielun ja muuta sellaista. Hän oli tavattomasti kuohuksissaan,\nse pappi. Mutta mitäpä sille mahtoi? Johnin ankkuriköysi oli\nkatkennut, John oli poistunut näiltä markkinoilta, eikä siinä nyt enää\nsakramenteista apua lähtenyt. Pian ilmoitettiin Randallille, että pappi\noli rukoilemassa Johnnyn haudalla. Isä oli aika hutikassa, sieppasi\nnuijan ja kiirehti suoraan paikalle. Siellä oli Kalossi polvillaan ja\njoukko alkuasukkaita katselemassa. Ei olisi luullut isän niin paljoa\nvälittävän muusta kuin väkijuomista; mutta hän ja pappi kinastelivat\nsiinä kaksi tuntia, sättien toisiaan alkuasukasten kielellä, ja joka\nkerta, kun Kalossi yritti polvistua, isä tähtäsi häntä nuijallaan.\nMoista lystiä ei ollut Falesalla ennen nähty. Jupakka loppui siihen,\nettä kapteeni Randall kellahti maahan jonkin kohtauksen johdosta, ja\npappi pääsi kuin pääsikin voitolle. Mutta hän oli vihaisin pappi, mistä\nkoskaan on kuultu, ja valitti päälliköille loukkauksesta, kuten hän\nsitä nimitti. Siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä päällikkömme täällä\novat protestantteja; ja kun hän oli rettelöinyt aamukoulun rummusta,\nantoivat he mielellään hänelle näpsäyksen. Nyt hän vannoo, että Randall\nantoi Adamsille myrkkyä tai jotakin sellaista, ja tavatessaan nuo kaksi\nmiestä irvistelevät toisilleen kuin paviaanit.\n\nHän kertoi tämän mahdollisimman luonnollisesti ja ikäänkuin siitä\nhuvitettuna, vaikka se nyt näin kauan jälkeenpäin ajatellessani tuntuu\nminusta ellottavalta jutulta. Kuitenkaan ei Case koskaan tekeytynytkään\npehmeäksi, vaan ainoastaan reiluksi, sydämelliseksi ja kaikin tavoin\nmiehekkääksi; ja totta puhuen sai hän minut kokonaan ymmälle.\n\nMenin kotiin ja kysyin Umalta, oliko hän poopi, jota sanaa olin\nhuomannut alkuasukasten käyttävän katolisista.\n\n-- _E le ai!_ -- huudahti hän. Uma käytti aina omaa kieltään, milloin\nhän tahtoi tavallista jyrkemmin kieltää, ja mahtavammalta se tosiaan\nkuuluukin. -- Poopi ei hyvä, -- lisäsi hän.\n\nSitten kyselin häneltä Adamsista ja papista, ja hän kertoi minulle\njokseenkin saman jutun omalla tavallaan. Näin en asiasta paljoa\nviisastunut, mutta yleensä olin taipuvainen otaksumaan, että\nsakramentin aiheuttama jupakka oli asian pohjana ja myrkytys vain lorua.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ei mitään ostajia ollut\nodotettavissa. Uma kysyi minulta aamusella, menisinkö \"rukoilemaan\".\nSanoin hänelle, että en ollut niissä aikeissakaan, ja hän pysyi\nitsekin kotona sen enempää puhumatta. Minusta tämä oli omituista\nalkuasukkaassa, alkuasukas-naisessa, ja naisessa, jolla oli uudet\nvaatteet näyteltävinä. Mutta kun se erinomaisesti soveltui minulle,\nen ollut sitä huomaavinani. Kummallisinta oli, että sittenkin olin\nvähällä tulla menneeksi kirkkoon, ja sitä seikkaa en hevillä unhoita.\nOlin pistäytynyt kävelylle ja kuulin virren kajahtavan. Tiedätte,\nmiltä se tuntuu. Kun kuulee ihmisten laulavan, se ikäänkuin vetää\npuoleensa; ja ennen pitkää olin kirkon vieressä. Se oli pieni, pitkä,\nmatala korallista kyhätty rakennus, joka molemmista päistään pyörentyi\nvalaanpyytäjä-veneen tapaan; sen päällä oli iso alkuasukasmallinen\nkatto, ikkunat olivat lasitta ja oviaukot ovitta. Pistin pääni\nikkunasta ja näin jotakin niin uutta (sillä muilla saarilla kävi\ntoimitus toiseen malliin), että pysähdyin katselemaan. Seurakunta istui\nmatoilla lattialla, naiset toisella puolella, miehet toisella, kaikki\nkoreimmissa pukimissaan. Naisilla oli ihan hameet ja hatut, miehillä\nvalkoiset nutut ja paidat. Virsi oli laulettu loppuun; pastori, iso,\nharteva kanaka, oli saarnastuolissa, pauhaten kuin henkensä edestä.\nTavasta, jolla hän heilutti kättään, käytti äänivarojaan, veti esiin\ntodisteita ja vetosi kuulijoihinsa, huomasin hänet voimamieheksi\nammatissaan.\n\nMutta äkkiä hän katsahti ylös, kohdaten silmäni, ja vakuutan teille,\nettä hän horjahti saarnastuolissaan; hänen silmänsä pullistuivat\npäästä, hänen kätensä kohosi osoittamaan minua ikäänkuin vastoin hänen\ntahtoaan, ja saarna pysähtyi siihen.\n\nSitä ei ole hauska tunnustaa, mutta tieheni minä pötkin; ja jos saisin\nsamallaisen järkytyksen, niin livistäisin huomennakin. Nähdä tuon\nlavertelevan kanakan lysähtävän kokoon vain minut huomatessaankin sai\nminut tuntemaan kuin olisi pohja pudonnut maailmasta.\n\nMenin suoraa päätä kotiin, jäin sinne, enkä puhunut mitään.\nSaattaisi otaksua, että olisin kertonut Umalle, mutta se oli vastoin\njärjestelmääni. Saattaisi luulla, että olisin mennyt kysymään Casen\nmielipidettä; mutta toden teolla häpesin puhua sellaisesta asiasta,\npeläten, että jokainen nauraa rapsauttaisi minulle vasten kasvoja.\nSiksi pidin suuni kiinni ja ajattelin sitä enemmän; ja mitä enemmän\najattelin, sitä vähemmin asia minua miellytti.\n\nMaanantai-iltana selvisi päässäni ajatus, että minua kohtaan varmaan\noli julistettu tabu. Uusi kauppapuoti oli kaksi päivää ollut avattuna\nkylässä, ja tuntui aivan uskomattomalta, ettei ainoakaan mies tai\nnainen tullut sitä katsomaan.\n\n-- Uma, -- sanoin, -- luulen, että minulla on tabu.\n\n-- Luulen niin, -- virkkoi hän.\n\nMietiskelin hetkisen, utelisinko häneltä enempää; mutta ei ole viisasta\nantaa alkuasukasten luulotellakaan, että heiltä kysytään neuvoa, ja\nsenvuoksi läksin Casen luo. Oli pimeä, ja tapansa mukaan istuskeli hän\nyksinään portailla poltellen.\n\n-- Case, -- aloitin, -- on tapahtunut merkillistä. Minut on tabuoitu.\n\n-- Oh, loruja! -- vastasi hän, -- se ei ole tapana näillä saarilla.\n\n-- Olkoon tai ei, -- sanoin. -- Se oli tapana siellä, mistä tänne\ntulin. Vakuutan tietäväni, millaista se on; ja väitän sinulle varmasti,\nettä olen joutunut tabun alaiseksi.\n\n--- No, -- kysyi hän, -- mitä olet sitten tehnyt?\n\n-- Senpä juuri tahtoisin saada selville, -- vastasin minä.\n\n-- Oh, niin ei voi olla laitasi, -- virkkoi hän; -- se ei ole\nmahdollista. Mutta kuulehan, mitä teen. Rauhoitu sinä vain, niin menen\nhankkimaan asiasta varmuuden. Valssaahan sisälle juttelemaan isän\nkanssa.\n\n-- Kiitoksia paljon, -- sanoin, -- mutta jään mieluummin tänne\nkuistille. Teidän asuntonne on niin ummehtunut.\n\n-- Minä kutsun sitten isän tänne, -- sanoi hän.\n\n-- Ystäväiseni, -- estelin minä, -- jätä se mieluummin tekemättä. Minä\ntosiaankaan en pidä herra Randallista.\n\nCase nauroi, otti lyhdyn puodista ja läksi kylään. Noin neljännestunnin\nkuluttua tuli hän takaisin, näyttäen hyvin vakavalta.\n\n-- Tjaa, -- sanoi hän, paiskaten lyhdyn kuistin portaille, -- sitä en\nolisi koskaan uskonut. Kuinkahan pitkälle näiden kanakain hävyttömyys\nvielä meneekään? Näkyvät lopen menettäneen kaiken kunnioituksen\nvalkoisia kohtaan! Pitäisi saada tänne sotalaiva ... saksalainen, jos\nmahdollista; ne pojat osaavat käsitellä kanakoja.\n\n-- Siis minä _olen_ tabun alainen? -- huudahdin.\n\n-- Jotakin sinne päin, -- sanoi hän. -- Ja se on pahinta siitä\nlajista, mitä olen vielä kuullut. Mutta minä seison lujana puolestasi,\nWiltshire, kanssasi yhtenä miehenä. Pistäydy tänne huomenaamulla\nyhdeksän tienoissa, niin menemme tiedustamaan asiaa päälliköiltä.\nNe pelkäävät minua tai ainakin ovat ennen peljänneet; mutta he\novat nykyisin niin korskeita, etten tiedä, mitä ajatella. Ymmärrä\nminua, Wiltshire; en pidä tätä sinun riitanasi, -- jatkoi hän hyvin\npäättäväisenä, -- vaan minusta koskee asia meitä kaikkia, se koskee\nvalkoista miestä, ja minä taistelen sen puolesta kynsin hampain, --\ntässä käteni.\n\n-- Saitko syytä selville? -- kysyin.\n\n-- En vielä, -- virkkoi Case. -- Mutta kyllä heidät huomenna taltutamme.\n\nYleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä\nenemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme\npäälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä.\nPäälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan,\njonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla\ntungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja\nlapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät\nseppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko\navautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä\nvihaista kiihtymystä.\n\nSisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä,\nviides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan\nja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella\nnuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle\nmiettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen\netupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko\nsorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien\ntoisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät\nedessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran\nhäiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni,\nkohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä\nryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen\nkättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään\nmattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään\nsuuttumuksen merkkejä.\n\n-- Mitä hän nyt haasteli? -- kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.\n\n-- Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he\nsanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on\npuhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.\n\n-- Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, -- huomautin.\n\n-- Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista\npuuta heinää, -- selitti Case. -- Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.\n\n-- No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, --\nsanoin minä. -- Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen,\nSuur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että\nsillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää\nja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun\nhe ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä\ntaloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat\nlahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo\neteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta\njos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia\nmeininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan,\nettä kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi\ntulleeseen kohteluun.\n\nSellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä:\nkun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin\n(sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole\nmitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän\npäähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista,\njos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta,\njos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä\ntahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja\nminä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen\ntai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö\nvastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin,\nkeveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin\nCaselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt\nkuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi\nkumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat\nCasen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen\nkoettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui\nhänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää,\nja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin\nettä teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt\nalkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta\nnaimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta.\nMutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa\nparlamenttia.\n\n-- No, siinäkö kaikki? -- kysyin, kun tuli pysähdys.\n\n-- Tule, -- sanoi hän, kuivaten kasvojaan; -- kerron sinulle ulkona.\n\n-- Tarkoitatko, että he eivät poista tabua? -- huudahdin minä.\n\n-- Se on jotakin omituista, -- sanoi hän. -- Kerron sinulle ulkona.\nParasta, että tulet pois.\n\n-- Minä en siedä sitä heiltä, -- huudahdin. -- En ole niitä miehiä. Et\nole näkevä, että väistän mokomaa kanaka-parvea.\n\n-- Olisi parasta, että niin tekisit, -- sanoi Case.\n\nHän vilkaisi minuun varoittava ilme silmissään; nuo viisi päällikköä\nkatsahtivat minuun varsin kohteliaasti, mutta hiukan terävästi; ja\nihmiset katselivat minua, kurkottelivat ja tyrkkivät toisiaan. Muistin\ntaloani vaanineen lauman, muistin, miten pastori oli hypähtänyt\nsaarnastuolissaan vain minut nähdessäänkin; ja koko juttu tuntui\nminusta niin omituiselta, että nousin seuraamaan Casea. Väkijoukko\navautui jälleen, päästäen meidät lävitseen, mutta siirtyi meistä\nloitommalle kuin tullessamme, lapset sen liepeillä juoksivat ja\nvinkuivat, ja kun me kaksi valkoista miestä kävelimme pois, seisoivat\nkaikki meitä töllistelemässä.\n\n-- Ja, -- kysyin minä, -- mitä tämä kaikki nyt merkitsee?\n\n-- Toden totta en voi sitä oikein itsekään käsittää. Sinä olet heille\nvastenmielinen,-- sanoi Case.\n\n-- Julistaa mies pannaan, siksi että on heille vastenmielinen! --\nkivahdin minä. -- En ole koskaan kuullut moista.\n\n-- Se on jotakin pahempaa, näetkös, -- selitti Case. -- Sinusta ei ole\ntehty tabua ... sanoinhan, että niin ei voinut olla. Ihmiset eivät tule\nlähellesi, Wiltshire, ja siinä sitä ollaan.\n\n-- Eivät tule lähelleni? Mitä sillä tarkoitat? Miksi he eivät tule\nlähelleni? -- ihmettelin.\n\nCase epäröitsi. -- Näkyvät peljästyneen, -- virkkoi hän matalalla\näänellä.\n\nMinä pysähdyin äkkiä. -- Peljästyneen? -- toistin. -- Oletko tullut\nhulluksi, Case? Mistä he ovat peljästyneet?\n\n-- Kunpa sen tietäisin, -- vastasi Case, pudistaen päätänsä. -- Kaiketi\njotakin heidän hassua taikauskoaan. Sitä minä en tajua, -- sanoi hän.\n-- Muistuttaa Vigoursin jupakkaa.\n\n-- Tahtoisin tietää, mitä sillä tarkoitat, ja vaivaan sinua sen\nkertomaan, -- virkoin.\n\n-- No, näetkös, Vigours livisti ja jätti kaikki sikseen, -- sanoi\nhän. -- Siinä oli jotakin taikauskoa ... en koskaan päässyt asiasta\nselvyyteen; mutta pahalta se alkoi lopulta näyttää.\n\n-- Minä olen kuullut siitä toisenlaisen kertomuksen, -- huomautin,\n-- ja parasta on, että sen sinulle mainitsen. Kuulin hänen pötkineen\ntiehensä sinun tähtesi.\n\n-- Oh, kyllä kai häntä hävetti kertoa totuutta, -- sanoi Case, --\nepäilemättä piti hän sitä typeränä. Ja totta onkin, että touhusin hänet\ntäältä. \"Mitä sinä tekisit, vanha veikko?\" kysyi hän. \"Laputa\", neuvoin\nminä, \"äläkä sitä kahdesti tuumi\". Olin perin iloinen nähdessäni hänen\nlähtevän tiehensä. Ei ole minun tapaistani kääntää selkääni miehelle\nhädässä, mutta kylässä syntyi niin paljon häiriötä, että en tiennyt,\nmihin se vielä johtaisi. Olin hupsu, kun seurustelin niin paljon\nVigoursin kanssa. Tänään he siitä minulle huomauttelivat. Etkö kuullut,\nmiten Maea (se nuori päällikkö, se iso mies) tuon tuostakin lausui\n\"Vika\"? Häntä he sillä tarkoittivat. Eivät ne vain näy sitä unohtavan.\n\n-- Tuo kaikki on hyvin puhuttu, -- sanoin, -- mutta siitä ei selviä\nminulle, missä syy on; sillä et kerro minulle, mitä he pelkäävät ...\nmitä he tarkoittavat.\n\n-- Heh, soisinpa tietäväni, -- puolustautui Case.\n\n-- En osaa puhua selvemmin.\n\n-- Mielestäni olisit voinut kysyä, -- huomautin.\n\n-- Niin minä teinkin, -- sanoi hän. -- Mutta ellet ole sokea, täytyi\nsinun itsekin nähdä, että kyseleminen siirtyi toiselle puolen. Menen\nniin pitkälle kuin tohdin toisen valkoihoisen edestä; mutta kun itse\njoudun kiipeliin, ajattelen ensinnä omaa nahkaani. Vikani on, että\nolen liiankin hyväluontoinen. Ja rohkenen sanoa sinulle, että osoitat\nomituista kiitollisuutta miehelle, joka on joutunut kaikkiin näihin\nrettelöihin sinun asioittesi tähden.\n\n-- Ajattelen juuri erästä seikkaa, -- sanoin. -- Olit hupsu\nseurustellessasi niin paljon Vigoursin kanssa. Sinulla on toki\nlohdutuksena, että et ole ollut paljoa minun kanssani. Ethän ole\nkoskaan käynyt seinieni sisällä. Tunnusta pois; sinä tiesit tästä\nennakolta?\n\n-- Tosiaankaan en ole käynyt, -- myönsi hän. -- Se oli huomaamattomuus,\njosta olen pahoillani, Wiltshire. Mutta sinne nyt tulemiseeni nähden\nlausun ajatukseni aivan selvään.\n\n-- Tarkoitat, että et tahdo? -- kysyin.\n\n-- Hyvin ikävää, veikkoseni, mutta kyllä se sillä lailla on, -- virkkoi\nCase.\n\n-- Sanalla sanoen olet peloissasi?\n\n-- Sanalla sanoen olen peloissani.\n\n-- Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? -- kysyin.\n\n-- Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, -- toisti hän. -- Kanakat\neivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä\nkauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme\nnämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta\nsellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane\nmitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi,\nvaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua\nsiihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista\nminulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen\nkauppias.\n\n-- En luule, että sinuna puhuisin sisusta, -- sanoin minä. -- Mikäli\nminä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä\nkauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat\nkopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä\nosaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen\narvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla\nolevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin\nettä et tiedä, miksi!\n\n-- Niin, se _on_ kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, -- virkkoi\nhän, -- Minä en tiedä ... soisin tietäväni.\n\n-- Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani\nSellainenko on asema? -- kysyin minä.\n\n-- Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, -- vastasi hän. -- Minä en niitä\nkäytä. Sanonhan vain: \"Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee,\njoudun itse vaaraan.\"\n\n-- Hm, -- murahdin minä, -- olet sinäkin soma valkoihoinen!\n\n-- Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, -- sanoi hän. -- Niin olisin itsekin.\nVoin antaa sinulle anteeksi.\n\n-- Jo riittää, -- kivahdin minä, -- mene anteeksiantoinesi muualle.\nTästä käy minun tieni, tuosta sinun!\n\nTämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa\nmielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita\nkuin lapsi.\n\n-- Kuulehan, -- sanoin, -- jätä tuo hupsuttelu! Oletpa tehnyt niistä\nkauniin sekamelskan, ikäänkuin ei minulla olisi kylliksi kiusaa\nilmankin! Ja luullakseni käskin sinun laittaa päivällistä!\n\nJa sitte lienen antanut hänen kuulla karkeampaa kielenkäyttöäni, kuten\nhän ansaitsi. Hän nousi heti ylös niinkuin vahtisotilas upseerinsa\nkäskystä; sillä minun täytyy myöntää, että hän aina käyttäytyi hyvin ja\nosoitti suurta kunnioitusta valkoihoisia kohtaan.\n\n-- No, -- sanoin minä, -- sinä olet täältä ja sinun täytyy tämä\nymmärtää. Minkätähden on minulle julistettu tabu? Tai ellei niin ole\nlaita, miksi ihmiset karttavat minua?\n\nHän seisoi töllistellen minua, silmät suurina kuin lautaset.\n\n-- Eikö sinä tiedä? -- läähätti hän vihdoin.\n\n-- En, -- sanoin minä. -- Miten saattaisit sitä minulta odottaa?\nSiellä, mistä olen tullut, ei ole sellaisia hullutuksia.\n\n-- Eikö Ese sinulle kertoi? -- kysyi hän jälleen.\n\n(_Ese_ oli alkuasukasten nimitys Caselle; se merkitsee ehkä muukalaista\ntai omituista, tai se saattaa merkitä vaikka mammee-omenaa, -- mutta\nluultavimmin oli se vain hänen oma nimensä väärin kuultuna ja kanakain\nkielelle muovattuna.)\n\n-- Ei paljoa, -- vastasin.\n\n-- P--n Ese! -- huudahti hän.\n\nTeistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan\nkarkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa ...\nei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella,\nkäytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä\nsuorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen\nhuomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän\nteki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen\nkätensä jatkoi:\n\n-- Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä\ntiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua\nliian paljo. Tabu minulla, -- selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin\noli tehnyt hääiltanamme. -- Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin.\nSitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin,\nminä luulla. _Tofá, alii_, -- lisäsi hän omalla kielellään, -- hyvästi,\npäällikkö!\n\n-- Maltas! -- huudahdin. -- Älä pidä sellaista kiirettä.\n\nHän katsahti minuun sivulta ja hymyili. -- Sinä näkee sinä saa kopra,\n-- tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.\n\n-- Uma, -- sanoin minä, -- kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan\ntiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia\nkohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian\npaljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin\nsuruissani.\n\n-- Sinä ei rakasta minua, -- huudahti hän, -- sinä puhuu minulle häijyt\nsanat! -- Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.\n\nNo, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja\nminusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui,\nselkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi,\nniin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee\nrakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka\nhän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin\nrakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. --\nUma, sanoin minä, -- tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä\nhaluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.\n\n-- Sinä ei puhu totta, -- nyyhkytti hän.\n\n-- No, hyvä, -- sanoin, -- minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee\nohitse. -- Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen\nsilitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä\nkoskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten\nhänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän\nkohotti kasvonsa minua kohti.\n\n-- Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? -- kysyi hän.\n\n-- Uma, -- sanoin, -- tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken\nEtelämeren kopran! -- Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta\nsiinä oli, että tarkoitin sillä totta.\n\nHän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa\nomiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan\nkastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan\nen ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön\ntyllerön.\n\nMonta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä,\nhän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin\nhäpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli\nvaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja\nhänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja\nalkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin\nvain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että\nen saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani;\nunohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein\nmieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni\ntehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että\nUma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella\ntavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan\npalaan piakkoin.\n\nOli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja\nuuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan\nja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja\nleikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni,\nettä istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen\nvyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin,\nvielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli\nluonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin\nkammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä\nmuista koskaan olleeni enemmän mielissäni.\n\nEn luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin\nselvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin,\nei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä\nkantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän\nkertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin\nminäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja\nCasesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet\narkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy\nsuorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin,\nmikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.\n\nSain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan\nalla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin,\nsaavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen\näitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut\nFalesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta\npaikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä,\njotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan\nhakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka\nriittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa\ntavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja\nkeilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin\ntapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan\nvedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista\nja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä\nsaarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli\npaistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.\n\nMinulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta\nolin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja\nPapeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin\nsaapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa\n(Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja\nkuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla,\njonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin\nja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä\nkaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa.\nHän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa,\neikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä\ntyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies,\nalkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä\noli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli\n\"hyvin sievä\", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous\npennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.\n\nEnsi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.\n\n-- Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? -- huudahdin.\n\n-- _Ioe_, kyllä, -- sanoi hän. -- Minä piti liian paljon!\n\n-- Hm, -- jupisin. -- Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?\n\n-- Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, -- tolkutti hän. -- Mutta jos\nminä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä\ntyttö! -- sanoi hän.\n\nNo, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua\nollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin\nalustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen.\nSain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin\nkatseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta\nsaarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun\nIoane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta\nvähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun\ntuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja\nhänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän\ntalossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon,\ntoiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle\npaikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme\nlukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.\n\nJoku _tala pepelo_ [Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku\nvalhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat\nhäneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta\nja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan\njoutuisi naimisiin. -- Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida.\nMies liian paljo pelkää, -- sanoi hän.\n\nAinoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen,\noli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki\nvierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille\nkorttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä\nsydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan\nyrmeäksi.\n\n-- Niin, -- sanoin irvistäen, -- ja kaiketi Case oli sinusta \"hyvin\nsievä\" ja \"sinä piti hänestä liian paljo\"?\n\n-- Nyt sinä puhu tuhma, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies tulee tänne,\nminä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä\nhyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen\njää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän ... ei voi\nrakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän ... sinä ei\nhäpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.\n\nEn muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin\nhaarukan kädestäni ja siirsin pois \"saaren tytön\"; eipä minulla\nnäkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin\nedestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli\nhämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä\nkuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin\nollut, mutta häpesin liiaksi.\n\nJuuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja\nläheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan\nUma huudahti, että \"misi\" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisesta\n_missionary_-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui\nomituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä\nhuolimatta se oli totta.\n\n-- Uma, -- sanoin minä, -- sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda\naskeltakaan, kunnes tulen takaisin.\n\n\n\n\nIII. Lähetyssaarnaaja.\n\n\nKun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun.\nSe oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa\npingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla\nohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen\nsoutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla\nlukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä\nsaarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on\nkelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia\nkenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.\n\nVastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta\nhän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case,\nkaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta\nvoisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän\noli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada\nUman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.\n\n-- Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! -- huusin.\n\n-- Mitä sanot? -- kysyi hän.\n\nToistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. -- Ja jos\nkoskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, -- kiljahdin, --\nniin lennätän luodin täiseen ruhoosi.\n\n-- Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, -- sanoi hän. -- Johan\nsinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen\npaikka.\n\n-- Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, -- ärjähdin. --\nEn aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua\nmenemään tiehesi.\n\n-- En ota sitä neuvoasi varteen sentään, -- ilkkui Case.\n\n-- Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, -- uhkasin.\n\n-- Saammepa nähdä, -- sanoi hän.\n\nHän oli nopea käsistään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi mittaa\neikä painoa, vaan oli minunlaiseni miehen rinnalla heikko etana, ja\nsitäpaitsi olin joutunut niin tulisen vihan vimmaan, että olisin vaikka\nmeisseliin puraissut. Annoin hänelle ensin tästä ja sitten tuosta, niin\nettä kuulin hänen päänsä narskuvan ja särähtelevän, ja heti tuupertui\nhän tantereelle.\n\n-- Oletko saanut kylliksi? -- huusin. Mutta hän katsahti vain ylös\nvalkeana ja ymmällä, ja veri levisi hänen kasvoillaan kuin viini\nlautasliinalla. -- Oletko saanut kylliksi? -- toistin. -- Puhu, äläkä\nsiinä pehtaroi, taikka annan sinulle aimo potkun.\n\nSilloin hän nousi ylös pidellen päätään, jota hänen ilmeestään päättäen\npyörrytti, ja veri valui hänen roimahousuilleen.\n\n-- Olen saanut kylliksi tällä kertaa, -- sanoi hän, nousi hoiperrellen\nylös ja meni matkaansa samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nVene oli laskemaisillaan rantaan; huomasin lähetyssaarnaajan laskeneen\nkirjansa syrjään ja hymyilin itsekseni. -- Hän näkee, että ainakin olen\nmies, -- ajattelin.\n\nTämä oli ensi kerta Etelämeren saarilla, kun olin sanaa vaihtanut\nlähetyssaarnaajan kanssa, saati sitte pyytänyt heiltä palvelusta. Minä\nen pitänyt siitä joukosta, kukaan liikkeenharjoittaja ei pidä; he\nkatselevat meitä yli olkain eivätkä sitä salaakaan; ja sitäpaitsi ovat\nhe osittain muuttuneet kanakoiksi ja vetävät yhtä köyttä alkuasukkaiden\nkanssa, sensijaan että lyöttäytyisivät muihin valkoihoisiin. Minulla\noli ylläni puhtaat raitavat pyjamat [Intialaismalliset ohuet, väljät\nliivihousut. Suom.], sillä tietysti olin pukeutunut siististi\npäälliköiden luona käyntiäni varten; mutta kun näin lähetyssaarnaajan\nastuvan veneestä oikeassa virkapuvussa, valkoisissa palttinahousuissa,\nkeveässä tropiikkihatussa, valkoisessa paidassa ja kaulahuivissa sekä\nruskeat kengät jalassa, olisin saattanut häntä kivittää. Kun hän\ntuli lähemmäksi, tähystäen minua hyvin omituisesti (kaiketi äskeisen\ntappelun johdosta), huomasin hänen näyttävän kuolettavan sairaalta,\nsillä todellakin oli hänellä kuumetta ja hän oli veneessä vilustunut.\n\n-- Herra Tarleton luullakseni? -- sanoin minä, sillä olin saanut tietää\nhänen nimensä.\n\n-- Ja te kai olette uusi kaupanvälittäjä? -- otaksui hän.\n\n-- Tahdon ensiksi ilmoittaa teille, että en ole lähetysseurain ystävä,\n-- jatkoin, -- ja että te ja teidänlaisenne saatte paljon pahaa aikaan\npäntätessänne alkuasukkaat täyteen ämmäin loruja ja nenäkkyyttä.\n\n-- Teillä on kyllä lupa ajatella niinkuin ajattelette, -- sanoi hän\nnäyttäen hieman tuimistuneelta, -- mutta minun velvollisuuteni ei ole\nsitä kuunnella.\n\n-- Sattuu niin, että teidän on pakko kuunnella, -- sanoin minä. -- En\nole lähetyssaarnaaja enkä lähetyssaarnaajani ystävä, en ole kanaka enkä\nkanakain suosija. Olenpahan vain kauppasaksa, tavallinen, alhainen\nJumalan ylenantama valkoinen mies ja Britannian alamainen, sellainen,\njohon ette viitsisi saappaitannekaan pyyhkiä. Toivoakseni tämä on\nselvää kieltä.\n\n-- Kyllä, hyvä mies, -- myönsi hän. -- Pikemmin selvää kuin arvokasta.\nKun itse selviätte, niin kadutte tätä.\n\nHän yritti kulkea edelleen, mutta minä pysähdytin hänet kädelläni.\nKanakat alkoivat nurista. Kaiketi he eivät pitäneet sävystäni, sillä\nminä puhuin tuolle miehelle yhtä vapaasti kuin puhuisin teille.\n\n-- No, nyt ette voi sanoa pettäneeni teitä, -- virkoin, -- ja voin\nsiis jatkaa. Minä tarvitsen palvelusta ... oikeastaan pyydän kahtakin\npalvelusta; ja jos te ne minulle suotte, niin kukaties teidän niin\nsanotun kristillisyytenne osakkeet nousevat silmissäni.\n\nHän oli hetkisen vaiti, ja hymyili sitten. -- Olettepa omituinen mies,\n-- sanoi hän.\n\n-- Olen sellainen, miksi Jumala on minut luonut, -- vastasin. -- En\nyritäkään esiintyä herrasmiehenä.\n\n-- Enpä ole niin vallan varma, -- virkkoi hän. -- Ja mitä voin teidän\npuolestanne tehdä, herra...\n\n-- Wiltshire, -- täydensin, -- vaikka minua tavallisesti nimitetään\nWelsheriksi; mutta Wiltshire se kirjoitetaan, kunhan rannikkolaisten\nkieli vain kääntyisi sen lausumaan. Ja mitäkö haluan? No, kerron\nteille ensimäisen asian. Olen syntinen, niinkuin te sanoisitte, omalla\nkielelläni ketku, ja tahtoisin, että auttaisitte minua sovittamaan\nhenkilön, jonka olen pettänyt.\n\nHän kääntyi lausumaan laivamiehilleen muutaman sanan alkuasukasten\nkielellä. -- Ja nyt olen teidän palveluksessanne, -- virkkoi hän,\n-- mutta vain niin kauan kuin miehistöni syö päivällistä. Minun\npitää ehtiä paljoa kauemmaksi rantamalle ennen yön tuloa. Minun oli\npakko viipyä Papa-Malulassa tähän aamuun asti, ja minulla on kohtaus\nFale-aliissa huomenillalla.\n\nJohdatin hänet asuntooni äänettömänä ja melko tyytyväisenä tapaan,\njolla olin haastellut, sillä minä tahdon, että mies säilyttää oman\narvonsatunnon.\n\n-- Minua suretti nähdessäni teidän tappelevan, -- huomautti hän.\n\n-- Oh, se on rengas samassa ketjussa, kuten saatte kuulla, -- sanoin.\n-- Se kuuluu palvelukseen numero kaksi. Kuultuanne kertomukseni voitte\nilmoittaa minulle, surettaako se teitä vieläkin.\n\nAstuimme suoraan sisälle puotini kautta, ja ihmeekseni huomasin Uman\nkorjanneen ruoka-astiat pöydältä. Tämä oli niin vähän hänen tapaistaan,\nettä ymmärsin hänen tehneen sen kiitollisuudesta, ja pidin hänestä\nsenvuoksi sitä enemmän. Hän ja herra Tarleton puhuttelivat toisiaan\nnimeltä, ja lähetyssaarnaaja näytti olevan hänelle hyvin kohtelias.\nMutta siihen en kiinnittänyt suurta huomiota; ainahan ne osaavat\nolla kohteliaita kanakalle, meitä valkoisia miehiä he komentelevat.\nSitäpaitsi en tarvinnut Tarletonia juuri sillä hetkellä. Olin tekemässä\nheittoni.\n\n-- Uma, -- sanoin, -- anna minulle vihkimätodistuksesi. -- Hän näytti\nhämmästyneeltä. -- No, -- rohkaisin, -- voit luottaa minuun. Anna se\ntänne.\n\nSe oli hänellä mukanaan, kuten tavallista; kaiketi hän luuli sitä\ntaivaan passiksi ja pelkäsi kai joutuvansa helvettiin, ellei se olisi\nhänellä kuolinhetkellä käsillä. En voinut nähdä, mihin hän sen ensi\nkerralla pani, enempää kuin nytkään, mistä hän sen otti; se hypähti\nhänen käteensä tavalla, joka muistutti sanomalehtien kertomuksia\nrouva Blavatskysta. Samaten tekevät kaikki naiset näillä saarilla, ja\narvatenkin opetetaan se heille jo nuorena.\n\n-- Niin, -- sanoin minä todistus kädessäni, -- se neekeri Musta Jack\nvihki minut tämän tytön kanssa. Todistuksen kirjoitti Case, ja se\non kaunis asiakirja, vakuutan teille. Senjälkeen olen huomannut,\nettä seutulaisilla on jotakin vainoa tätä minun vaimoani vastaan,\nja niin kauan kuin pidän hänet luonani, en saa liikettäni käymään.\nNo, miten menettelisi mies minun asemassani, jos hän olisi mies? --\nkysyin. -- Kaikkein ensiksi hän luullakseni tekisi näin. -- Minä revin\nvihkimäkirjan, viskaten palaset lattialle.\n\n-- _Aue!_ -- voihkasi Uma ja alkoi lyödä käsiään yhteen; mutta minä\ntavoitin toisen niistä omaani.\n\n-- Ja toiseksi, -- jatkoin, -- jos hän on sellainen, joka mielestäni\nansaitsisi miehen nimen, sir, toisi hän tytön suoraa päätä teidän tai\njonkun muun pappismiehen eteen ja tunnustaisi: \"Vihkimiseni tämän\nvaimoni kanssa oli kuje, mutta minä pidän hänestä koko runsaalla\nmitalla, ja nyt tahtoisin tulla häneen oikein vihityksi.\" Toimeen\nsiis, herra Tarleton. Ja luullakseni olisi paras, että tekisitte sen\nalkuasukasten kielellä. Se olisi eukolle mieluista, -- lisäsin mainiten\nUmaa heti aviovaimon oikealla nimellä.\n\nKutsuimme siis kaksi veneen miehistä todistajiksi, ja meidät sidottiin\navioliiton umpisolmulla omassa asunnossamme; ja pastori rukoili\nhyväisen ajan, se täytyi sanoa -- mutta ei sentään niin kauan kuin\nmuutamat niistä -- ja puristi meidän kummankin kättämme.\n\n-- Herra Wiltshire, -- sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja\nlähetettyään todistajat pois, -- minun on kiitettävä teitä varsin\nelävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla\nmyötätunnolla ja liikutuksella.\n\nSitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis\nnielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä\ntunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta\noli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.\n\n-- Miten sinä se käsi sattunut? -- virkkoi hän.\n\n-- Kysy Casen kallolta, eukkoseni, -- sanoin minä. Hän hypähti,\nparkaisten ilosta.\n\n-- Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, --\nhuomautin herra Tarletonille.\n\n-- Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, -- puolusti pappi, --\nkun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen\nuskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.\n\n-- Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, -- sanoin minä.\n-- Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää\npäivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.\n\n-- Onko se pitkä? -- kysyi hän.\n\n-- On kyllä, -- huudahdin; -- riittää siinä rihmaa!\n\n-- No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, -- sanoi hän,\nkatsahtaen kelloaan. -- Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut\nsyömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle\njotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan\ntienoissa illalla.\n\n-- Jumal'avita, me laitamme teille päivällistä! -- huudahdin minä.\n\nHätkähdin hiukan kiroamistani, nyt kun kaikki sujui hyvin; ja kai\nsiitä lähetyssaarnaajakin vähän hämmästyi, mutta hän oli katselevinaan\nikkunasta ulos ja kiitti meitä.\n\nHommasimme siis hänelle einettä. Näön vuoksi täytyi minun sallia\neukkoni puuttua puuhaan, jonka tähden toimitin hänet teetä keittämään.\nEn luule koskaan maistaneeni sellaista teetä kuin hän valmisti. Mutta\nmikä pahinta, hän sai käytetyksi vielä suola-astiankin sisältöä, pitäen\nsitä erinomaisena maustimena, ja muutti sillä lihakeittoni merivedeksi.\nYlimalkaan sai herra Tarleton hiton surkean päivällisen; mutta samalla\noli hänellä kyllältä kuunneltavaa, sillä kaiken keittämisemme ajan ja\njälkeenpäin, kun hän oli syövinään, minä kestitsin häntä kertomalla\nCase-veitikasta ja Falesan rantamasta, ja hän puolestaan teki\nkysymyksiä näyttääkseen tarkkaan seuraavansa.\n\n-- Niin, -- sanoi hän vihdoin, -- pelkään, että teillä on vaarallinen\nvihollinen. Tuo Case on hyvin nokkela ja näyttää todella häijyltä.\nMinun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt häntä silmällä lähes\nvuoden ajan, ja melkein olen joutunut alakynteen kohtauksissamme.\nSiihen aikaan kun toiminimenne viimeinen edustaja niin äkkiä pötki\ntiehensä, sain kirjeen Namulta, alkuasukas-pastorilta, jossa tämä pyysi\nminua saapumaan Falesalle niin pian kuin suinkin, koska koko hänen\nlaumansa alkoi \"taipua katolisten menoihin\". Minä luotin suuresti\nNamuun; pelkään, että se vain osoittaa, miten helposti meidät petetään.\nKukaan ei voinut kuulla hänen saarnaavan tulematta vakuutetuksi, että\nhän oli tavattoman lahjakas mies. Kaikki saarelaisemme hankkivat\nhelposti jonkinlaisen kaunopuheisuuden ja kykenevät melkoisella\ntarmolla ja mielikuvituksella vierittelemään ja selittelemään\nvanhoja saarnoja; mutta Namun saarnat ovat hänen omiaan, enkä voi\nkieltää, että ne mielestäni ovat vaikuttaneet armon välikappaleina.\nSitäpaitsi on hän hyvin kärkäs maallisiin asioihin, ei pelkää työtä,\non taitava kirvesmiehen ammatissa ja on hankkinut itselleen sellaisen\nkunnioituksen naapuripastorien keskuudessa, että leikillä, joka on\npuolittain totta, nimitämme häntä idän piispaksi. Sanalla sanoen olin\nylpeä siitä miehestä; sitä enemmän hämmästytti minua hänen kirjeensä,\nja käytin tilaisuutta tullakseni tänne. Aamulla ennen saapumistani\nVigours oli lähetetty \"Lion\"-laivaan, ja Namu oli aivan levollisena,\nnähtävästi häveten kirjettään, jota hän ei ollenkaan halunnut selittää.\nSellaista en tietysti voinut sallia, ja lopuksi hän tunnusti, että\nhäntä oli hyvin huolestuttanut nähdessään seurakuntalaistensa käyttävän\nristinmerkkiä, mutta kuultuaan siihen selityksen, oli hänen mielensä\ntyyntynyt. Vigoursilla muka oli paha silmä, tavallinen seikka Italiaksi\nnimitetyssä maassa Euroopassa, missä moinen paholainen usein tappoikin\nihmisiä, ja ristinmerkki näkyi olevan suojeluskeino sen vaikutusta\nvastaan.\n\n-- \"Ja minä selitän sen näin, misi\", sanoi Namu. \"Mainittu maa\nEuroopassa on paavinuskoinen, ja pahan silmän piru saattaa olla\nkatolinen paholainen tai ainakin tottunut katolisten menoihin.\nSentähden tuumin tähän suuntaan: jos ristinmerkkiä käytettäisiin\npaavilaiseen tapaan, olisi se synnillistä, mutta kun sitä käytetään\nvain suojelemaan ihmisiä pahalta hengeltä, joka itsessään on viaton\nteko, niin täytyy merkinkin olla viattoman, samaten kuin pullo\nsellaisenaan ei ole hyvä eikä paha. Sillä eihän tämä merkki ole hyvä\neikä paha. Mutta jos pullo on täytetty viinalla, niin viina se pahaa\non; ja jos merkkiä käytetään epäjumalanpalvelukseen, on se senvuoksi\npaha. Ja kuten alkuasukas-pastorilta saattoi odottaa, oli hänellä\nvaralla sopiva teksti perkeleitten ulosajamisesta.\"\n\n-- \"Ja kuka teille on kertonut pahasta silmästä?\" kysyin minä.\n\n-- Hän myönsi, että se oli Case. Ka, pelkään pitävänne minua kovin\nahdasmielisenä, herra Wiltshire, mutta minun täytyy sanoa teille, että\nse minua kovin suututti, enkä voi ajatella mitään hyvää kauppiaasta,\njoka moisilla neuvoilla koettaa vaikuttaa pastoreihini. Ja sitäpaitsi\noli seudulla huhuiltu Adamsista, vanhus muka oli myrkytetty, mutta en\nsiihen juuri kiinnittänyt huomiotani. Nyt se kuitenkin johtui mieleeni.\n\n-- \"Ja viettääkö se Case nuhteetonta elämää?\" kysyin.\n\n-- Hän myönsi, että niin ei ollut laita; sillä vaikka hän ei\njuopotellut, oli hän hyvin naisiin menevä ja uskonnoton.\n\n-- \"Sitten\", sanoin minä, \"luulen, että on sitä parempi mitä vähemmän\nolette hänen kanssaan tekemisissä\".\n\n-- Mutta ei ole helppo saada Namusta viimeistä sanaa. Tuossa tuokiossa\noli hän valmis esityksineen. \"Misi\", sanoi hän, \"te kerroitte minulle\nviisaista miehistä, jotka eivät olleet pastoreita, eivätkä edes pyhiä\nihmisiä, mutta jotka tiesivät paljon oppimisen arvoista, esimerkiksi\npuista ja eläimistä, ja osasivat painaa kirjoja ja kertoa veitsien\nvalmistamiseen poltetuista kivistä. Sellaiset miehet opettavat teitä\nkorkeakouluissanne, ja te saatte heiltä tietoja, mutta varotte\noppimasta jumalattomuutta. Misi, Case on minun koulumestarini.\"\n\n-- En tiennyt, mitä sanoa. Casen juonittelut olivat nähtävästi\nkarkoittaneet herra Vigoursin Falesalta, ja se oli hyvinkin luultavasti\ntapahtunut pastorini salaisella suostumuksella. Muistin, että juuri\nNamu oli rauhoittanut minua Adamsista ja selittänyt huhun vain\nkatolisen papin ilkeämielisyydestä lähteneeksi. Ja näin, että minun\ntäytyi hankkia perusteellisempia tietoja puolueettomalta taholta.\nTäällä on vanha päällikön veitikka, Faiaso, jonka te varmaan näitte\nneuvostossa tänään; hän on koko ikänsä ollut levoton ja viekas,\nsuuri kapinain kuohuttaja ja saaren lähetystyölle kiusallinen oas.\nKuitenkin on hän hyvin älykäs ja, politiikkaa ja omia rikkomuksiaan\nlukuunottamatta, pysyy totuudessa. Minä menin hänen luokseen, kerroin\nhänelle kuulemani ja pyysin häntä olemaan avomielinen.\n\n-- Minulla ei liene eläissäni ollut tuskallisempaa keskustelua.\nKenties ymmärrätte minua, herra Wiltshire, kun sanon teille,\nettä otan aivan vakavalta kannalta ne ämmäin lorut, joista minua\ntuonnoin moititte, ja että olen yhtä harras pyrkimyksessäni tehdä\nhyvää näille saarelaisille kuin te saatatte olla miellyttääksenne\nja suojellaksenne sievää vaimoanne. Ja teidän on muistettava, että\npidin Namua oikeana mallimiehenä ja ylpeilin hänestä, lukien hänet\nlähetystyömme ensimäisiin kypsiin hedelmiin. Ja nyt sain tietää, että\nhän oli joutunut jonkinlaiseen riippuvaisuuteen Casesta. Aluksi ei\nhänessä ollut vikaa; se johtui epäilemättä juonittelun ja mahtailemisen\naiheuttamasta pelosta ja kunnioituksesta. Mutta kauhukseni sain\ntietää, että toinen vaikutin oli tullut lisäksi: kuulin Namun ottaneen\ntavaraa Casen myymälästä ja arvelun mukaan joutuneen hänelle pahasti\nvelkaan. Mitä tahansa kauppias sanoi, sen Namu vavisten uskoi. Hän\nei ollut tässä asemassa yksinään; monet kylässä elivät samallaisessa\nalamaisuudessa; mutta Namun tapaus oli tärkein, Namun kautta oli\nCase saanut eniten pahaa aikaan; ja kun päällikötkin jossain määrin\npuolsivat häntä, niin hän hypitellen pastoria kämmenellään oli melkein\nkylän valtias.\n\n-- Te tiedätte jotakin Vigoursista ja Adamsista, mutta ehkä ette ole\nkuullut mitään vanhasta Underhillista, Adamsin edeltäjästä. Muistan\nhänet hiljaiseksi, leppeäksi vanhukseksi, ja meille kerrottiin, että\nhän kuoli äkkiä. Valkoiset miehet kuolevat hyvin äkkiä Falesalla.\nTotuus, sellaisena kuin sen nyt kuulin, jähmetytti veren suonissani.\nHäntä näkyi kohdanneen yleinen halvaus, herpauttaen koko hänen\nruumiinsa paitsi toista silmää, jota hän alituisesti vilkutti. Pantiin\nliikkeelle huhu, että avuton vanhus nyt oli paholainen, ja tuo katala\nCase lietsoi alkuasukasten pelkoa, ollen itsekin pelkäävinään, eikä\nmuka uskaltanut yksinään mennä hänen taloonsa. Vihdoin kaivettiin\nkuoppa, ja elävä ruumis haudattiin kylän äärimmäiseen päähän. Pastorini\nNamu, jonka kasvatuksessa olin ollut avullisena, lausui rukouksen\ntuossa inhoittavassa näytelmässä.\n\n-- Tunsin olevani hyvin vaikeassa asemassa. Ehkä olisi velvollisuuteni\nollut ilmiantaa Namu ja toimittaa hänet eroitetuksi. Ehkä nyt\najattelen niin, mutta silloin näytti asia vähemmän selvältä. Hänellä\noli suuri vaikutusvalta, se olisi saattanut osoittautua omaani\nsuuremmaksi. Alkuasukkaat ovat taikauskoon taipuvaisia; kenties olisin\nheitä kiihoittamalla juurruttanut ja levittänyt näitä vaarallisia\nkuvitteluja entistä enemmän. Ja Namu oli sitäpaitsi, tätä uutta,\nkirottua vaikutusta lukuunottamatta, hyvä pappi, kykenevä mies ja\nmieleltään hurskas. Mistä etsisin parempaa? Mistä saisin edes yhtä\nhyvän? Tuolla hetkellä, Namun hairahdus vereksenä silmäini edessä,\nelämäntyöni näytti minusta ivalta; toivo oli rinnassani kuollut.\nHalusin mieluummin parantaa niitä työaseita mitä minulla oli kuin mennä\netäältä etsimään toisia, jotka varmaan osoittautuisivat huonommiksi;\nja häväistystä on toki vältettävä milloin se suinkin käy päinsä.\nOikein tai väärin, päätin siis toimia meluttomasti. Koko sen yön\ntoruin horjahtunutta pastoria ja väittelin hänen kanssaan, nuhtelin\nhäntä tietämättömyydestään, puutteellisesta uskostaan ja kurjasta\nmenettelystään, huuhdellessaan astian puhtaaksi vain ulkopuolelta,\nkylmäverisesti avustaessaan murhassa ja lapsellisesti kiihtyessään\nmuutamista joutavista, tarpeettomista ja sopimattomista eleistä;\nja paljoa ennen päivänkoittoa oli hän edessäni polvillaan, kylpien\nkyynelissä, jotka mielestäni osoittivat todellista katumusta.\n\n-- Sunnuntai-aamuna nousin saarnastuoliin, puhuen ensimäisen\nKuningasten kirjan yhdeksännentoista luvun mukaan tulesta,\nmaanjäristyksestä ja äänestä, osoittaen oikean hengellisen voiman ja\nviitaten niin selvästi kuin uskalsin Falesan äskeisiin tapahtumiin.\nVaikutus oli voimakas, ja se kasvoi vielä suuremmaksi, kun Namu\nvuorostaan nousi, tunnustaen, että oli ollut puuttuvainen uskossa\nja elämässä ja että oli tullut synnin tuntoon. Siihen asti oli siis\nkaikki hyvin; mutta sattui eräs onneton seikka. Läheni \"toukokuumme\"\naika saarella, jolloin otettiin vastaan alkuasukasten avustukset\nlähetykselle. Velvollisuuteni oli tästä ilmoittaa, ja se antoi\nviholliselleni tilaisuutensa, jota hän ei vitkastellut käyttää\nhyväkseen.\n\n-- Tieto asian kulusta oli epäilemättä toimitettu Caselle heti kun\njumalanpalvelus oli päättynyt, ja samana iltapuolena hän sovittausi\nkohtaamaan minut keskellä kylää. Hän astui luokseni niin kiihkeänä ja\närtyneenä, että tunsin olevan turmiollista häntä välttää.\n\n-- \"Kah\", sanoo hän alkuasukasten kielellä, \"tässähän on se pyhä mies.\nHän on saarnannut minua vastaan, mutta hän ei tehnyt sitä sydämestään.\nHän on saarnannut Jumalan rakkaudesta; mutta se ei tullut hänen\nsydämestään, vaan hänen hampaittensa välistä. Tahdotteko tietää, mitä\nhänellä oli sydämessään?\" huudahti hän. \"Minäpä näytän sen teille!\"\nJa sipaisten päätäni oli hän ottavinaan siitä dollarin, pitäen rahaa\nilmassa.\n\n-- Väkijoukon läpi humahti se kuiske, jolla polyneesialaiset ottavat\nihmeen vastaan. Minä puolestani seisoin hämmästyneenä. Se oli\ntavallinen silmänkääntäjä-temppu, jonka kotona olin nähnyt parikymmentä\nkertaa; mutta miten saisin kyläläiset siitä vakuutetuiksi? Toivoin,\nettä hepreankielen asemesta olisin opiskellut taikuroimista, voidakseni\nmaksaa veitikalle hänen omalla rahallaan. Mutta siinä sitä olin; en\nvoinut seisoa äänettömänä, ja paraskin, mitä osasin sanoa, oli heikkoa.\n\n-- \"Pyydän ettette vaivaudu jälleen koskemaan minuun\", sanoin.\n\n-- \"Ei ole sellaista aikomustakaan\", vastasi hän, \"enkä teiltä riistä\nedes dollarianne. Kas tuossa\", sanoi hän, singauttaen sen jalkojeni\njuureen. Lantti kuuluu viruneen kolme päivää samassa paikassa, mihin se\nputosi.\n\n-- Täytyy myöntää, että se oli hyvin pelattu, -- sanoin minä.\n\n-- Oh, hän on taitava, -- myönsi hra Tarleton, -- ja siitä näette\nitsekin, miten vaarallinen hän on. Hän oli osallisena halvatun miehen\nkauheaan kuolemaan; häntä syytetään Adamsin myrkyttämisestä; hän\nkarkoitti Vigoursin valheilla, jotka olisivat voineet johtaa murhaan;\neikä ole epäilemistäkään, että hän nyt on päättänyt raivata tieltään\nteidät. Emme voi arvata, mitä keinoja hän aikoo käyttää, mutta\nepäilemättä se on jotakin uutta. Hänen kekseliäisyytensä on loppumaton.\n\n-- Hän näkee suurta vaivaa, -- virkoin minä.\n\n-- Ja minkätähden tuon kaiken?\n\n-- No, montako tonnia kopraa voidaan tältä seudulta hankkia? -- kysyi\nlähetyssaarnaaja.\n\n-- Arvioin sen kuuteenkymmeneen, -- vastasin minä.\n\n-- Ja paljonko siitä ansaitsee paikkakunnan kauppa-asiamies? --\ntiedusti hän.\n\n-- Kolmen punnan paikoille tonnilta, -- arvelin.\n\n-- Sittenhän voitte itse laskea, mitä varten hän sen tekee, -- sanoi\nherra Tarleton. -- Mutta tärkeintä on lyödä hänet. On selvää, että hän\noli levittänyt huhuja Umasta eristääkseen hänet ja pannakseen pahat\naikeensa hänen suhteensa täytäntöön. Kun hän ei siinä onnistunut ja\nhuomasi uuden kilpailijan saapuvan näyttämölle, hän käytti tyttöä\ntoisella tavalla. Nyt on meidän ennen kaikkea päästävä selville\nNamusta. Uma, kun ihmiset alkoivat karttaa sinua ja äitiäsi, mitä Namu\nsilloin teki?\n\n-- Hän jäädä pois myös, -- sanoi Uma.\n\n-- Pelkään, että koira on syönyt oksennuksensa, -- sanoi hra Tarleton,\n-- ja mitä on minun nyt tehtävä puolestanne? Tahdon puhua Namulle,\nvihjaista hänelle, että häntä pidetään silmällä. Olisi omituista, jos\nhän sallisi asioiden mennä väärin, kun hänet saatetaan varuilleen.\nSilti saattaa tämä varokeino pettää, ja silloin on teidän etsittävä\napua muualta. Teillä on täällä kaksi henkilöä, joiden puoleen voisitte\nkääntyä. Ensimäinen ja tärkeämpi niistä on pappi, joka voisi suojella\nteitä katolisilla harrastuksilla; heitä on kurjan pieni lauma, mutta\nheidän joukossaan on kaksi päällikköä. Ja se toinen henkilö on vanha\nFaiaso. Ah, olisipa tämä tapahtunut jokunen vuosi sitten, ette olisi\nketään muuta tarvinnut! Mutta hänen vaikutusvaltansa on paljon\nvähentynyt, siirtyen Maealle, ja Maea, pelkään, on Casen kätyreitä.\nLyhyesti, jos asia kääntyy pahimmilleen, on teidän lähetettävä sana\nminulle tai tultava itse Fale-aliihin, ja vaikka vuoroni ei ole saapua\nsaaren tähän päähän kuukauden aikaan, tahdon koettaa parhaani. Herra\nTarleton sanoi siis hyvästi; ja puolta tuntia myöhemmin lähetysveneen\nmiehistö lauloi, ja airot välähtelivät.\n\n\n\n\nIV. Paholaistehdas.\n\n\nMelkein kuukausi kului mitään erityisempää tapahtumatta. Vielä\nhäittemme iltana saapui Kalossi, osoittautuen hyvin kohteliaaksi.\nJa hän otti tavakseen pistäytyä sisälle hämäräntullen polttamaan\npiipullisen perheessämme. Hän kykeni tietysti juttelemaan Umalle,\nja ryhtyi opettamaan minulle samalla kertaa alkuasukasten kieltä ja\nranskaa. Hän oli vanha, hyväluontoinen lystikäs mies, vaikka likaisin,\nmitä saattoi odottaa näkevänsä, ja hän sotki minut vierailla kielillä,\ntehden pahemman sekamelskan kuin Babelin tornissa.\n\nSiitä oli jotakin hommaa ja ajankulua yksinäisyydessäni; mutta\nenhän siinä mitään ansainnut, sillä vaikka pappi kävi istumassa ja\njaarittelemassa ketään hänen laumastaan ei viekoittunut myymälääni, ja\nellen olisi keksinyt muuta puuhaa, en olisi saanut kerätyksi naulaakaan\nkopraa.\n\nTuumani oli seuraava: Fa'avaolla (Uman äidillä) oli parikymmentä\nhedelmääkantavaa puuta. Tietysti emme saaneet työväkeä, koska\noikeastaan kaikki olimme tabussa, joten nuo kaksi naista ja minä\nryhdyimme valmistamaan kopraa omin käsin. Siitä saimme sellaista\nkopraa, että oikein vesi tuli suuhun, kun se oli korjussa. En ollut\nlaisinkaan aavistanut, miten paljon alkuasukkaat minua petkuttivat,\nennenkuin olin nuo neljäsataa naulaa omakätisesti tehnyt; tavara oli\nniin keveätä, että melkein teki mieleni sitä itse kastelemaan.\n\nTyöhommissa ollessamme melkoinen joukko kanakoja tapasi viettää parhaan\nosan päivästä meitä katselemalla, ja kerran se neekerikin näytti\nnaamansa. Hän seisoi taampana alkuasukasten kanssa, nauraen ja esittäen\nsuurta herraa ja ilvehtien, kunnes se alkoi minua ärsyttää.\n\n-- Vai sinä, neekeri! -- huudahdin.\n\n-- Minä en puhuttele teitä, sir, -- sanoi musta mies, -- haastelen\nainoastaan herrasmiehille.\n\n-- Sen tiedän, -- vastasin, mutta sattuu niin, että minä puhuttelin\nsinua, herra Musta Jack. Tahdoin vain tietää, näitkö Casen naamataulua\nnoin viikko sitten?\n\n-- En, sir, -- virkkoi hän.\n\n-- Hyvä siis, -- sanoin minä; -- sillä minä näytän sinulle siitä tarkan\njäljennöksen, vaikka mustan, kahden minuutin kuluessa.\n\nJa minä aloin kävellä häntä kohden verkalleen, kädet riippuen sivuilla;\nmutta silmissäni kiilui uhkaa, jos joku vaivautui niihin katsahtamaan.\n\n-- Te olette viheliäinen, remuava roisto, -- mörisi hän.\n\n-- Sinäpä sen sanot! -- säestin minä.\n\nNyt hän luuli olevani niin lähellä kuin oli suotavaa, ja sai käpälät\nalleen, kiitäen paikalta sellaista vauhtia, että oli nautinto katsella\nhänen menoaan. Enkä siitä siunatusta sakista enempää nähnyt, kunnes\ntulimme tapauksiin, joista nyt kerron. Siihen aikaan oli päätehtäviäni\nkäydä ammuskelemassa jotakin pataan pantavaksi metsistä, jotka\nosoittautuivatkin varsin riistarikkaiksi, kuten Case oli minulle\nmaininnut. Olen jo puhunut niemekkeestä, joka sulki kylän ja asemani\nidän puolelta. Polku kulki sen kärjitse, johtaen lähimpään lahdelmaan.\nJoka päivä kävi täällä ankara tuuli, ja kun rantariutan ruoto loppui\nniemekkeen pään kohdalla, kuohui kova tyrsky lahdelman rannoille. Pieni\nkallioinen harjanne leikkasi laakson kahtia, päätyen lähelle rantaa; ja\nveden ollessa korkealla meri hyökyi suoraan sen seinämää vasten, joten\ntie kokonaan tukkeutui. Metsäiset vuoret reunustivat paikan ylt'ympäri,\nvarsinkin idän puolelta oli rajoittava penger jyrkkä ja tuuhea, sen\nalemmat osat, jotka kaarsivat meren rantaa, riippuen pelkkinä mustina\näkkijyrkkinä, sinooberin juovittamina kallioina; ylempi osa näytti\nmöykkyiseltä korkeitten puunlatvojen vuoksi. Muutamat näistä puista\nolivat heleänvihreät, toiset hohtivat punaisina, ja rannan hiekka oli\nmustaa kuin kiilloitettu kenkä. Paljon lintuja leijaili lahdelmalla,\nniiden joukossa lumivalkoisia; ja ilmakettu eli vampyyri lensi\nkirkkaalla päivällä narskuttaen hampaitaan.\n\nPitkään aikaan en metsästysretkilläni etääntynyt tätä kauemmaksi.\nSiellä takempana ei ollut mitään polun jälkeä, ja kookospalmut laakson\nsuun edustalla olivat viimeiset sillä taholla. Saaren \"silmä\",\nkuten alkuasukkaat nimittivät sen tuulenpuoleista päätä, oli näet\nkokonaan autiona. Falesan kylästä Papa maluluun asti ei tavannut\nasuntoja, ei ihmisiä, eikä istutettuja hedelmäpuita; ja kun riutta\nenimmäkseen puuttui ja rannat olivat jyrkät, meri pieksi välittömästi\nkallionsärmiä, tuskin jättäen mitään maallenousu-paikkaa.\n\nMinun on mainittava, että sen jälkeen kun aloin käydä eräretkilläni,\nvaikka kukaan ei rohkaistunut tulemaan myymäläni lähelle, huomasin\nihmiset kylläkin halukkaiksi viettämään tuokion kanssani, milloin\nheitä ei voitu nähdä. Ja koska olin alkanut oppia alkuasukasten kieltä\nja useimmat heistä osasivat sanan pari englantia, ryhdyin pieniin\ntilapäisiin rupatteluihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin\npoistivat pahimman painostuksen, sillä kurjalta ja masentavalta tuntuu,\nkun ihmistä kartetaan kuin pitaalitautista.\n\nSatuin eräänä päivänä kuun lopulla istumaan kanakan kanssa pensaikon\nsyrjässä lahdelman luona, katsellen itää kohti. Olin antanut miehelle\npiipullisen tupakkaa, ja me juttelimme minkä taisimme; hän ymmärsikin\nenglanninkieltä enemmän kuin useimmat muut.\n\nKysyin häneltä, oliko mitään tietä itäänpäin.\n\n-- Kerran siinä tie, -- sanoi hän. -- Nyt tie kuollut.\n\n-- Ei kukaan siellä käy? -- kysyin.\n\n-- Ei hyvä, -- vastasi mies. -- Paholaiset paljo asu siellä.\n\n-- Ohoo! -- äännähdin. -- Onko siellä tiheikössä paljon paholaisia?\n\n-- Miespaholainen, naispaholainen paljo, -- selitti ystäväni. -- Siellä\nne asu kaikki aika. Mies mene siellä mies ei tule takaisin.\n\nAjattelin, että kun tuolla kanakalla oli niin hyvät tiedot paholaisista\nja kun hän puhui niistä niin vapaasti joka ei ole tavallista, niin\nsaattaisin urkkia häneltä hiukan selvitystä itseäni ja Umaa koskevaan\nselkkaukseen.\n\n-- Te luulette minä paholainen? -- kysyin.\n\n-- Ei luule paholainen, -- sanoi hän tyynnytellen -- Luule hupsu\nyhtäkaikki.\n\n-- Uma paholainen? -- kysyin jälleen.\n\n-- Ei, ei sitä. Paholainen pysy metsä, -- sanoi nuori mies.\n\nKatselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön\näkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon\npäivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin\npyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin\nsilmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.\n\n-- Hei, ystäväni! -- huudahdin. -- Ettehän te sentään puhukaan totta.\nEse mene, Ese tule takaisin, -- matkin minä.\n\n-- Ese ei yhtäkaikki, Ese _Tiapolo_ -- virkkoi ystäväni, ja sanoen\nminulle hyvästi hän livahti puiden väliin.\n\nPidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi\noli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan.\nHän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät\ntietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai\nlentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen\nastuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän\npuhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini\nvielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus\nlähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.\n\nKaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni\nkuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: \"Polly,\nkattila tulelle ja keitä meille teetä\".\n\n-- Uma, -- sanoin kotiin päästyäni, -- mitä _Tiapolo_ merkitsee?\n\n-- Piru, -- vastasi hän.\n\n-- Luulin, että _aitu_ merkitsee sitä, -- virkoin.\n\n-- _Aitu_ toinen paholainen, -- selitti hän, -- pysyy metsä, syö\nkanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru.\n[Sana _tiapolo_ on eurooppalaista alkuperää = latinan _diabolus_,\npahahenki. Suom.]\n\n-- No, -- sanoin, -- siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case olla\nTiapolo?\n\n-- Ei ihan juuri, -- vastasi hän. -- Ese kuuluu Tiapolo; se pitää Ese\npaljo; Ese oikein hänen poika. Jos Ese tahto joku asia, Tiapolo tekee\nhän.\n\n-- Se on hyvin mukavaa Eselle, -- sanoin. -- Ja millaisia töitä Tiapolo\nhänelle tekee?\n\nNyt seurasi sekamelska kaikenlaatuisia juttuja, joista monet (niinkuin\nkertomus herra Tarletonin päästä napatusta dollarista) olivat minulle\nkyllä selviä, mutta toisista en ymmärtänyt hölynpölyä. Ja mikä enin\nkummastutti kanakoja, oli minusta vähimmin ihmeellistä, se nimittäin,\nettä Case kävi erämaassa kaikkien noiden aitujen parissa. Muutamat\nrohkeimmat olivat kuitenkin lähteneet hänen mukanaan, kuulleet hänen\nhaastavan vainajien kanssa ja antavan näille käskyjä, mutta hänen\nturvissaan he olivat ehjin nahoin palanneet. Jotkut sanoivat hänellä\nolevan siellä kirkon, missä hän palveli Tiapoloa, kun tämä näyttäytyi\nhänelle; toiset taas vannoivat, että siinä ei ollut noituutta\nensinkään, vaan että hän teki ihmeitänsä rukouksen voimalla, ja että\nkirkko ei ollut mikään kirkko, vaan vankila, johon hän oli sulkenut\njonkun pahan aitun. Namu oli kerran ollut hänen kanssaan tiheikössä ja\npalannut sieltä ylistäen Jumalaa näistä ihmetöistä.\n\nRupesinpa jo aavistelemaan miehen vehkeitä ja keinoja, millä hän oli\nsaavuttanut asemansa, ja vaikka älysin hänen olevan kova pähkinä purra,\nen ollenkaan menettänyt rohkeuttani.\n\n-- Hyvä on, -- sanoin, -- minun pitää itse käydä katsomassa mestari\nCasen pyhättöä, ja otamme selvän siitä Jumalan ylistämisestä.\n\nTässä Uma joutui hirveään hätään; jos menisin sinne korkeaan metsään,\nen koskaan palaisi; kukaan ei voisi käydä siellä ilman Tiapolon\nsuojelusta.\n\n-- Minä uskaltaudun sinne Jumalan turvin, -- vakuutin. -- Minä olen\nsentään hyvänlainen ihminen, Uma, ja kaipa Herra askeleeni johdattaa.\n\nHän istui hetkisen ääneti. -- Minä luulee, -- virkkoi hän hyvin\njuhlallisena ja lisäsi sitten: -- Viktoria, hän iso päällikkö?\n\n-- Sen voit uskoa! -- sanoin minä. -- Hän pitää sinä oikein paljo? --\nkysyi hän taas.\n\nVakuutin hänelle irvistäen, että se vanha rouva luullakseni oli minulle\njokseenkin puolueellinen.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi hän. -- Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein\npaljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi ... niin\nkaukana. Maea hän pieni päällikkö ... asuu täällä. Jos hän pitää\nsinä ... tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri.\nJumala iso päällikkö ... hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni\npäällikkö ... hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.\n\n-- Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, -- sanoin. --\nSinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.\n\nSiitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle\nkertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä\nniin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta\nosaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on\nsäilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.\n\nNoin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä\nFanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin\nläheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä\non pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia\nkallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat\nköynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro\nsyöksyy putouksena alas.\n\nNo niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä\nFalesan kylästä, \"kaikki hyvin sieviä\", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon.\nKävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan\nedustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he\ntunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut.\nJoku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja\nhuimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli\nhänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas.\nHän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka\noli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän\nkilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen\nvertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi\nyhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat\nmaihin.\n\nSe oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui\noivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet\nmitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti\nheidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa\neväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista\nmustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli\nkukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista\nsiemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen\nkanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut\npaitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla\nmitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti\nkasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili,\neikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat,\nnostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta,\njonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan\nnoista kuudesta immestä.\n\nMutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan\nei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet,\nlaulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen\nvoimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi\nsellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä\nja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin\nmielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu\nryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä\nauttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä\nasioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko\nlopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla;\neikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta\nhe saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut\nvinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat\nkylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat\neivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.\n\n-- Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? -- kysyin.\n\nHän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille\nmiehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus,\njolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi\nyhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän\nolisi hullu, jos epäilisi.\n\n-- No, -- virkoin, -- ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä.\nMinä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti\nja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.\n\nTähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän\nnähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle\nlahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien\noksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona,\nmutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia\nnuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla\ntasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät\ntuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas\noli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran\nkokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin\nsäikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki\nmetsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata\nvanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli\nse kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi,\nettä se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka\najatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja\nkiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.\n\n-- Olisinpa ollut siellä pyssyineni? -- sanoin minä. -- Kyllä kärsäkäs\nsilloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.\n\nMutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan,\nne kun olivat vainajain henkiä.\n\nNo, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta\ntietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä\npyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin\nkulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan\nmetsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos,\notaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä\nniin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan\nsen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä\nepäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska\nalkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen\npienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän\nkorkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata\nmuokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita\nja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö,\nja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot,\nkierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä\nkämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut\nalusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.\n\nNäin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua,\nellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä\nlepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet.\nMilloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan\nylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.\n\nMutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille,\njoka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä\nmuuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa\nkatsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden\nsormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta\n-- miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään\nsekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka\nsaa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain\nitselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa,\nhän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu\nkoko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman\nkertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän\näyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä\ntiheiköissä, siinä kaikki.\n\nKiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee\ntällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan\nsuuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen\npäivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken\naikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin,\nolin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja\nvillejä kookospalmuja -- perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, ---\nja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en\nmuistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että\nsen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä\nlintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt\ntuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen.\nMilloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin\nluulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli\nliian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte\nnauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne\nkuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät\nFanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä\nlailla.\n\nIvailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme,\nmiten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet,\njoista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina\nkotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan\njossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja\nkuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.\n\nVoitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni\nolin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin\nvarovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin\nerämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan\nviidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä\nhaulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin\njotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden\nlatvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin\nriippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva\npuuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun;\nja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi\nminua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin\nneliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi,\ntympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa;\nja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten\naloin hiukan reipastua.\n\n\"No\", tuumasin, \"jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset\nesineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia\nrahamme edestä.\"\n\nMutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta,\nettä se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja\nkaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja\nmuuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että\nse ei ollut inhimillistä -- että kukaan ei kykenisi mitään sellaista\nviheltämään.\n\nHeti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni\nmaahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle\nja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös\nkavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä\nhuomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo,\nolin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.\n\nLaatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko,\ntavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka\ntuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista\nkojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.\n\n-- Ähäh, herra Case, -- jupisin, -- olet peljästyttänyt minut kerran,\nmutta teeppäs se vielä toistamiseen! -- Näin sanoen livahdin alas\npuusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka\narvasin olevan lähettyvillä.\n\nPuiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut\nnähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata\ntietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien\nvanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä\npuiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja,\nytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin\njuuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen\npaikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi\nkiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin\nse oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on\nollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.\n\nMuutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta\nhyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia.\nNäkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa,\nja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli\nensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen\npaholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna\non se hyvin valkoihoistenkin tapaista.\n\nEdennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys,\nja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki\naukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha,\nmutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin\nsaarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista\nrakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita,\nepäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli\nveistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat\nnäkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja\nmuutamat niistä tutisivat sen tempauksista.\n\nLännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä\npäivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja\npelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli,\nettä nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.\n\nSitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle\nmaininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla\nammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja\ntäten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli\nhänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa\nuutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä\nvieraitaan.\n\nMutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet\nsoittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi,\nja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin\npesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.\n\nVähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä\npitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin\nsen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti\nkuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli\ntakasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle\nkäytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot,\nisot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja\nväheni, ja ajoittain niistä nousi savua.\n\n-- Ohoo, -- huudahdin, -- hehkumaalia! Fosforia!\n\nJa täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä.\nLaatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli\nhän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna\ntänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan\nnuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja\nkuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On\nhelppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin\nsiihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista\nikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut\nniistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta\nuseimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja\nkuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on\nheistä verrattain hupaista sekin.\n\nMuistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei\nmitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä\nollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti\nolevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli\nmeille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt\ntuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon\nalistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin\nitsekseni: -- Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun\nCase-mestarille. -- Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo\nsuunnitelmani valmis.\n\nPalasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja\nhelppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin?\nMestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla,\nja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme\nohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme\nsivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin\nkenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin\noli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää\npyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.\n\n-- Et ole ampunut mitään, -- sanoi Case.\n\n-- En ole tänään eräretkellä, -- vastasin.\n\n-- No, hiisi sinut minun puolestani periköön! -- huudahti hän.\n\n-- Samaa toivotan sinulle, -- säestin minä. Mutta me jäimme siihen\npaikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.\n\nCase nauroi. -- Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, -- sanoi\nhän.\n\n-- Älä anna minun pidättää itseäsi, -- vastasin. Hän nauroi taas. --\nKuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? -- kysyi hän.\n\n-- Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, -- selitin minä.\n\n-- No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella\nrantamalla? -- virkkoi hän. -- Minäpä en sitä tee. Ihmisiä\ntulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla\nparisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi\nliikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat\nne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en\naio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et\nole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut\nkuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä\nvälitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio\nminua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.\n\n-- Oh, -- sanoin, -- oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla\nsitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia\non vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case.\nOlen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi\nvielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa\nvarattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams\neikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut\nvertaisesi.\n\n-- Tuo on mieletöntä puhetta, -- sanoi hän. -- Sillä haastelulla et\nminua saa lähtemään tieheni.\n\n-- Hyvä niinkin, -- vastasin, -- pysy sitten paikallasi. Minulla ei\nole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka\npäiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole\nhehkumaalia hoidettavana.\n\nOlin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta\nsuustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän\nseisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi,\nettä hänen oli päästävä asian perille.\n\n-- Sanasta miestä, -- virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen\nsuoraan paholaismetsään.\n\nSallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä\npidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen\nkiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön\nkautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli\nselvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä\nviivyttelemättä, mitä tehdä aioin.\n\nMielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi\naamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun\nolin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni,\neroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää\nollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä\noveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli\ntullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen\njohtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset\nmiehet odottivat samoissa aikeissa minua.\n\nMutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin\nkolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman\njuttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi\npäästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että\nhän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia\nsavukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa,\naika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan\ntupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria -- vieläpä omia\nmainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni\nsydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula\nnyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.\n\nSaapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan\nportaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.\n\n-- Vilivili, -- sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet\nlausua nimeäni, -- minä hyvä mieli.\n\nMilloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä\nkykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei\nollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: -- Hän ei pelkää Ese nyt,\ntulee ja tuo kopra. -- Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin\nolisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.\n\nTosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai\nainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä\nvaralta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut\npari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen\nasian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt\nkylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä\nrikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat\nviidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.\n\nMaksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin\npäällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle\nkoko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin\nhänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies:\nriissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi\nkelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi\nmiellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia,\nenimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä\nja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin\nhuomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa\nUmasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli\nsitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella\nolevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä\neteenpäin.\n\nSe sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla.\nTeollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle\nhänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut\nCasen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa\nhenkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää\nminut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan\nnäkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta,\nmitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet\nvaarattomaksi.\n\n-- Kuulehan, Uma, -- sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen\nodottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.\n\n-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? -- tulkitsi Uma.\n\nMinä räjähdin nauramaan. -- En juuri! -- huudahdin. -- Sano hänelle,\nettä siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa\nannamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.\n\n-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä kuulla pahan laulu? -- käänsi Uma taas.\n\n-- Maltahan, -- vastasin, -- nyt en voi mitään, kun minulla ei\nole banjonkieliä varattuina; mutta kun laiva ensi kerran poikkeaa\nkylään, laitan samallaisen vehkeen tänne omalle kuistilleni, jotta\nhän saa nähdä, paljonko paholaista siinä on. Sano hänelle, että niin\npian kuin saan kieliä, teen tuollaisen soittolaatikon hänen omille\nruskeaihoisille pikku kanakoilleen. Laitetta nimitetään Tyrolin\nharpuksi; ja voit selittää nimen englanninkielellä merkitsevän, että\ntäytyy olla pähkähullu maksaakseen siitä senttiäkään.\n\nTällä kertaa oli hän niin mielissään, että jälleen yritti\nenglanninkieltä. -- Te puhua totta? -- kysyi hän.\n\n-- Sen luulisin! -- sanoin. -- Minä puhun kuin raamattu. Hae\nraamattusi, Uma, jos sinulla sellainen on, niin suutelen sitä. Tai,\nmikä vielä parempaa, -- sanoin päättäväisesti, -- kysy häneltä,\nrohkenisiko hän itse tulla sinne päivällä.\n\nHän ei näkynyt pelkäävän; hän uskaltaisi niin paljon päiväsaikaan ja\nmuiden seurassa.\n\n-- Asia on siis sovittu! -- sanoin. -- Ilmoita hänelle, että mies on\npetkuttaja ja hänen tehtaansa pelkkää hulluttelua. Ja jos hän huomenna\nlähtee sinne, näkee hän, mitä siitä kaikesta on jälellä. Mutta varoita\nhäntä, Uma, ja puhu niin selvästi, että hän ymmärtää: Jos hän rupee\nasiasta jaarittelemaan, se varmaan tulee Casen korviin, ja minä olen\nkuollut mies! Minä pelaan hänen puolestaan, sano se hänelle, ja jos\nhän hiiskuu sanaakaan, vereni lankee hänen päälleen ja tulee hänen\ntuomiokseen tässä ja tulevaisessa elämässä.\n\nUma sanoi sen hänelle, ja hän puristi käsiäni rannetta myöten,\nvirkkaen: -- Ei puhu. Huomenna mennään. Te minun ystävä.\n\n-- Ei, sir, --- sanoin, -- ei mitään hupsuttelua. -- Sano hänelle,\nettä olen tullut tänne liikettä harjoittamaan enkä ystävyysliittoja\nrakentelemaan. Mutta Casen kyllä lähetän kirkkauteen!\n\nJa Maea läksi, nähtävästi hyvin mielissään.\n\n\n\n\nV. Yö viidakossa.\n\n\nNo niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli\nmurskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ\nei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni\nmuistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin\npidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin,\nen muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan\njo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin\nkäsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.\n\nVihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni\nhänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin\nhänen omaa hakkelustaan.\n\n-- Kuulehan sitten, -- sanoin. -- Etsi raamattusi, niin otan sen\nmukaani matkalle. Siitä lähtee apua.\n\nHän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.\n\n-- Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, -- nuhtelin. -- Mene\nnoutamaan raamattusi.\n\nHän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni\nvähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. -- Kas! -- sanoin. --\nSilmäisepäs tuohon! \"Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran\nkustannuksella, Blackfriars\", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on\npainettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru\nhelvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua.\nKah, oletpa sinä hupsu! -- lisäsin. -- Miten luulet tulevamme toimeen\nomien _aitujemme_ kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!\n\n-- Luulen, että teillä ei ne olekaan, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies\nkertoo teillä ei ole yhtä aitu.\n\n-- Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? -- kysyin. -- Miksi nämä saaret\nolisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?\n\n-- Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, -- selitti hän.\n\nOlisin voinut repiä tukkaani. -- Kuulehan toki, eukkoseni, -- sanoin,\n-- lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani,\nse riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.\n\nYö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät\nkoko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä\nilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten\navoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien\nkalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret\nja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.\n\nKello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin\naasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka\nhupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi,\nlyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli\nvarsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa\nkäytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää\nrikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt\nyhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain\nkauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli\nminulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät\nmerkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.\n\nNiin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän\nlampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni\npolulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin\nsivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja\nmakuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni,\nsillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei\nkäynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen\nkorviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä\nja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja\nsuorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.\n\nPolulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle\nrannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa\nkorkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän\nvuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui\nryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken\ntämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti\nmieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua,\nkävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari\nCasen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet\nniskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että\nopetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.\n\nKun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten\nköynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai\nkaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien\nvarjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin\njättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat\npään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen.\nMetsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon\nkyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja,\nkylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi\ntuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta,\nkykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.\n\nEnsimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni\nmöröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa,\nkasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset\nriipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten\nne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun\nkanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin\nsiihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani\nkäytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se\nnäytti.\n\n-- Hei vain! -- huudahdin. -- Nyt on kohtalosi määrätty.\n\nEnsimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä\npimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni\ntuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui;\nminusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana;\nmutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin\nhirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona\nsuljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja\ntoiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä\nei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä\npuolen Kap Hornin.\n\nJa kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi\nja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään\nvaarallista -- rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, -- mutta rintaani\nahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt,\nkuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta\nminua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja\nmetsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että\nolisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja\nkohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.\n\nKylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin\nsisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla,\ntullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta ... tuolla oli varmaan\npaholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin\nvalon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä,\nja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.\n\n-- Ah, älä huuda ääni! -- sanoi paholaisnainen kuuluvalla\nkuiskauksella. -- Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.\n\n-- Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? -- ihmettelin minä.\n\n-- _Ioe_, -- myönsi hän. -- Minä tulee nopea. Ese täällä pian.\n\n-- Tulitko sinä yksin? -- kysyin. -- Sinä ei pelkää?\n\n-- Ah, liian paljo pelkää! -- kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. --\nMinä luulla kuolla.\n\n-- No, -- sanoin heikosti irvistäen, -- minä en naura sinulle, rouva\nWiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.\n\nHän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin\nlähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut\nMustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme\nCasen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä\ntiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että\nlyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle\nmyöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai\nastunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut,\nja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi\nolla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa\noli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian\netäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani,\npeloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.\n\nNo, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen\nkertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut\nmitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan;\nja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku\nMaean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin,\nettä Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää\nkotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa\nkiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme\njoutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti\nräjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.\n\nMinä astuin holvikäytävään Uman pitäessä tiukasti minusta kiinni,\navasin lyhtyni ja tuikkasin tulen rikkilankaan. Sen ensimäinen\npätkä hulmahti kuin paperikaistale, ja minä seisoin tyhmistyneenä\nkatsellen sen palamista ja ajattelin, että lentäisimme ilmaan Tiapolon\nkanssa, mikä ei suinkaan kuulunut minun suunnitelmiini. Toinen paloi\nsäännöllisemmin, vaikka välempään kuin olisin tahtonut; ja silloin minä\nsain tajuntani takaisin, laahasin Uman käytävästä, sammutin tulen ja\npudotin lyhtyni, ja molemmat hapuilimme tiheikköön, jossa laskeuduimme\nyhdessä puun alle, kun katsoin päässeemme turvallisen loitolle.\n\n-- Eukkoseni, -- virkoin, -- en unohda tätä yötä. Sinä olet oikea\nhelmi, ja siksi et tulekaan täällä toimeen paremmin.\n\nHän puristautui lähelleni. Juostuaan asunnostamme pelkässä hameessaan,\nmikä hänellä oli yllään oli hän tullut likomäräksi kasteesta ja\nmustan rannikon tyrskyistä, joten hän värisi vilusta sekä pimeyden ja\npaholaisten pelosta.\n\n-- Liian paljo pelkää, -- oli kaikki, mitä hän sanoi.\n\nCasen vuoren takempi rinne kallistuu melkein äkkijyrkkänä seuraavaan\nlaaksoon. Olimme aivan sen reunalla, ja minä saatoin nähdä lahopuiden\nkimaltelevan ja kuulin meren kohinan kaukaa alhaalta. En pitänyt\nasemasta, joka ei jättänyt minulle peräytymistietä, mutta pelkäsin\nsitä vaihtaa. Sitten huomasin lyhdyn suhteen tehneeni vielä pahemman\nerehdyksen; minun olisi pitänyt jättää se palamaan, jotta olisin\nvoinut pamauttaa Casea hänen astuessaan sen valoon ja ellen olisi\nälynnyt tehdä sitäkään, näytti järjettömältä jättää hyvä lyhty\nlentämään sirpaleiksi noiden vuoltujen kuvien mukana. Kapinehan kuului\nminulle, oli rahan arvoinen ja saattoi tulla hyvään tarpeeseen. Jos\nolisin voinut luottaa sytytyslankaan, olisin ehkä rientänyt sen\nvielä pelastamaan. Mutta ken saattoi siihen luottaa? Tiedämmehän,\nmitä rojua kauppatavara on. Kyllähän se kelpasi kanakoille niiden\nkalastusretkillä, koska heidän kuitenkin täytyy olla ripeät\nliikkeissään ja korkeintaan joutuvat vaaraan saada kätensä reväistyksi\nirti ruumiista. Mutta jokaiselle, ken tahtoi liikuskella tämänlaatuisen\nruutipesän ympärillä, oli tuo sytytyslanka arvoton.\n\nNäin ollen en voinut muuta kuin pysyä liikahtamatta, pitää haulikkoni\nvarattuna ja odottaa räjähdystä. Mutta se oli vakavanlaista hommaa.\nYön pimeys oli läpitunkematon; muuta ei voinut nähdä kuin lahonneen\npuun aavemaisen hohteen, jonka valossa vain sen itsensä eroitti.\nJa tarkatakseni ääniä heristin korviani, kunnes luulin kuulevani\nrikkilangan palamisen holvin suppilossa, ja totesin, että metsässä oli\nhaudanhiljaista. Silloin tällöin kuului pikku rasahdus; mutta oliko\nse etäällä vai kaukana, Caseko kolhi varpaitaan kantoihin muutaman\naskeleen päässä minusta vai puuko taittui kilometrien etäisyydessä, oli\nminulle yhtä hämärää kuin vastasyntyneelle lapselle.\n\nJa sitten aivan yhtäkkiä Vesuviukseni laukesi. Kauan sitä oli saanut\nodottaa; mutta kun se kerran pamahti, ei totisesti kukaan olisi voinut\nparempaa pyytää. Ensiksi kuului hitonmoinen jymähdys, tulta tuiskahti\nkorkealle, ja metsä kävi niin valoisaksi, että olisi nähnyt lukea. Ja\nsitten vasta leikki alkoi. Uma ja minä olimme puolittain haudattuina\nmultakuormallisen alle, ja hyvä että silläkin pääsimme, sillä yksi\nsuuaukon paasista paiskautui avaruuteen, putosi parin sylen päähän\nolinpaikastamme, ponnahti vuorenreunan yli ja vierähti kolisten\ntakalaaksoon. Huomasin melkoisesti laskeneeni välimatkamme väärin\ntai asettaneeni liian voimakkaan dynamiitti- ja ruutipanoksen, miten\nhaluatte.\n\nJa nyt havaitsin tehneeni toisenkin harhaiskun. Jymy alkoi jo häipyä\ntärisyttäen saarta mainingeillaan, häikäisevä hohde sammui, eikä yön\npimeys kuitenkaan palannut niinkuin olin odottanut. Sillä pitkin\nmetsää oli räjähdys siroitellut hehkuvia hiiliä ja kekäleitä; niitä\noli ympärilläni tantereella, muutamia oli pudonnut alas laaksoon ja\ntoisia hehkui puiden latvoissa. Paloa en peljännyt, sillä nämä metsät\novat liian kosteita syttyäkseen. Mutta haittana oli, että koko seutu\noli valaistu, tosin ei kovin kirkkaasti, mutta kuitenkin riittävästi,\njotta siinä näki tähdätä; ja siroiteltujen hiilten suunta luultavasti\nsuosi yhtä paljon Casea kuin itseäni. Tietysti tähystelin ympärilleni\nkeksiäkseni hänen valkoisen naamansa; mutta hänestä ei näkynyt\nmerkkiäkään. Umasta taasen näkyi pamaus ja leimahdukset kokonaan\nkarkoittaneen elonkipinän.\n\nPelissäni oli heikko kohta. Yksi noista siunatuista kaiverretuista\nkuvista oli pudonnut -- tukka, vaatteet ja koko ruho ilmiliekissä --\ntuskin neljän metrin päähän minusta. Heitin pitkän, tutkivan katseen\nympärilleni; mitään Casea ei vieläkään näkynyt, ja minä päätin vapautua\ntuosta palavasta kekäleestä ennen hänen tuloaan, tai muutoin minut\nammuttaisiin siihen kuin koira.\n\nEnsimäinen ajatukseni oli ryömiä, mutta sitten tuumasin, että nopeus\noli edullisinta, ja nousin puoliksi ylös ottaakseni harppauksen.\nSamassa näkyi jostakin olinpaikkani ja meren välistä leimaus, kuului\nlaukaus, ja kiväärinkuula vinkui korvissani. Pyörähdin heti päin,\nsuoristautuen pyssy ojossa, mutta sillä roistolla oli Winchesteri, ja\nennenkuin ehdin häntä nähdäkään hänen toinen laukauksensa kaatoi minut\nkumoon kuin keilan. Tuntui kuin olisin lentänyt ilmassa, sitten putosin\npäistikkaa maahan, viruen puolisen minuuttia tolkuttomana. Senjälkeen\nhuomasin, että käteni olivat tyhjät, -- pyssyni oli kaatuessani\nlennähtänyt pääni yli. Sellainen tila, missä minä olin, valveuttaa\nmiehen hyvin hereilleen. Tuskin tiesin, mihin minua oli sattunut tai\nolinko ollenkaan loukkautunut, mutta kasvoilleni käännähtäen yritin\nryömiä asettani ottamaan. Ellette ole koettanut liikkua murskatulla\nkoivella, ette tiedä, mitä tuska on, ja minä karjaisin kuin mullikka.\n\nTämä oli onnettomin ääni, minkä elämässäni olen päästänyt. Siihen asti\noli Uma järkevänä naisena pysytellyt puunsa tyvellä tietäen, että hän\nolisi vain tiellä; mutta kuultuaan minun kiljahtavan hän juoksi esille.\nWinchesteri pamahti jälleen ja hän tuupertui maahan.\n\nOlin kohoutunut ylös koipineni päivineni häntä pysäyttämään; mutta\nnähdessäni hänen kellahtavan kentälle laskeuduin jälleen paikalleni,\nolin hiljaa ja koettelin puukkoni päätä. Minä olin tähän asti\nhätiköinyt ja ollut hölmistyneenä. Ei enää mitään sellaista! Hän oli\nampunut naistani, ja minun oli se hänelle kostettava. Makasin siinä\nhampaitani purren ja haudoin mahdollisuuksia. Koipeni oli murskattu,\npyssyni poissa. Casella oli vielä kymmenen patruunaa Winchesterissään.\nTilanne näytti toivottomalta. Mutta minä en hetkeäkään haikaillut enkä\nmenettänyt rohkeuttani. Sen miehen oli kuoltava.\n\nPitkähköön aikaan ei kumpikaan meistä hievahtanut. Sitten kuulin Casen\nalkavan liikkua lähemmäksi pensaikossa, vaikka hyvin varovaisesti.\nEpäjumalan-kuva oli palanut loppuun; ainoastaan siellä täällä kyti\nvielä joitakuita hiiliä, ja metsä oli pääasiallisesti pimeä, joskin\nsiinä viipyi himmeä hehku kuin rovion hiipuvassa hiilloksessa.\nTässä puolihämärässä eroitin Casen pään tuijottamassa minuun ison\nsaniaispensaan yli, ja samalla kertaa roisto näki minut ja nosti\nWinchesterinsä poskelleen. Odotus oli viimeinen mahdollisuuteni, mutta\ntuntui kuin olisi sydämeni riuhtautunut telakoiltaan. Sitten hän\nlaukaisi. Onneksi minulle ei hänellä ollut haulipanosta, sillä luoti\niski tuuman päähän minusta, ryöpyttäen multaa silmiini.\n\nKoettakaa kuvitella, mitä on venyä tyynenä ja sallia itseään ammuttavan\nistualta, kuulan osuessa vain hiuksenverran harhaan. Mutta minä sen\nonnekseni tein. Hetkisen Case seisoi Winchesteri ojossa; sitten hän\nnaurahti itsekseen ja astui sanajalkain takaa esille.\n\n-- Naura! -- ajattelin minä. -- Jos sinulla olisi etanankaan järki,\nniin rukoilisit!\n\nOlin jäykkä kuin laivan touvi tai kellon vieteri, ja heti kun hän\nehti ulottuvilleni tartuin häntä nilkasta, tempasin jalat hänen\naltaan, paiskaten hänet pitkäkseen, ja ennenkuin hän sai henkeänsä\nvedetyksi olin hänen päällään murskattuine koipineni kaikkineni.\nHänen Winchesterinsä oli mennyt samaa tietä kuin oma haulikkoni. Nyt\nei ollut hätää -- nyt häntä uhmasin. Olen aina ollut vahva mies,\nmutta en tiennyt, mitä voima on, ennenkuin pääsin käsiksi Caseen. Hän\nmenetti harkintakykynsä ja tolkkunsa kaatua rymistessään ja nosti\nmolemmat kätensä ylös kuin säikähtynyt nainen, joten sain ne kummankin\nkaapatuiksi vasempaani. Tämä havahdutti hänet, ja hän upotti hampaansa\nkyynäsvarteeni kuin kärppä. Siitä minä viisi. Koipeani kivisti niin,\nettä enemmällä ei ollut väliä, ja vetäen veitseni minä työnsin sen\nhäneen.\n\n-- No, -- sanoin, -- nyt olet kourissani; viimeinen hetkesi on tullut,\nja oli jo aikakin! Miltäs terä tuntuu? Tästä saat Underhillin puolesta!\nJa tuo on Adamsista! Ja nyt tulee Uman edestä, ja se ajaa konnansielusi\nulos ruumiistasi!\n\nNäin sanoen annoin hänelle kylmää terästä koko voimallani. Hänen\nruumiinsa nytkähteli allani kuin vieterisohva; hän päästi kauhean,\npitkän voihkauksen ja sitten virui hiljaa.\n\n-- Jokohan olet kuollut? Toivon sitä! -- ajattelin, sillä päätäni\nhuimasi. Mutta minä en tahtonut antautua vaaraan; hänen oma\nesimerkkinsä oli liian lähellä silmieni edessä. Siis koetin vetää\nveitsen haavasta antaakseni hänelle uuden piston. Muistan, miten veri\npurskahti käsilleni kuumana kuin tee; ja sitten minä pyörryin, ja pääni\nputosi miehen suulle.\n\nKun jälleen tulin tajuihini, oli pilkkosen pimeä; hiilet olivat\nhiipuneet; ei ollut muuta nähtävänä kuin lahopuiden hohde, enkä\ntietänyt, missä olin, miksi tunsin sellaista tuskaa tai mistä olin niin\nkastunut. Sitten palasi muistini, ja ensi huoleni oli antaa hänelle\ntaasen puukosta puolisen tusinaa iskua kahvaan asti. Kaiketi henki jo\noli hänestä paennut, mutta ei se häntä vahingoittanut ja teki minulle\nhyvää.\n\n-- Panisin vetoa, että nyt olet kuollut, -- mumisin, ja kutsuin sitten\nUmaa.\n\nKun mitään vastausta ei kuulunut, aloin ryömiä häntä hapuilemaan,\nloukkasin murskatun jalkani ja menin jälleen tainnuksiin.\n\nToistamiseen toinnuttuani näin, että ilma oli seestynyt, sillä vain\nmuutamia puuvillan-valkoisia pilvenhattaroita leijaili taivaalla.\nKuu oli noussut -- tropiikkien kuu. Kotimaamme kuutamo muuttaa\nmetsän mustaksi, mutta tämä loppukuun viime sakarakin väritti puut\nvihreiksi kuin päivänvalo. Yölinnut (tai pikemmin ne olivat aikaisia\naamulintuja) elpyivät visertelemään pitkiä, laskevia satakielten\nsoittoa muistuttavia säveliään. Ja minä saatoin nähdä kuolleen miehen,\njonka päällä vielä puolittain lepäsin, katselevan suoraan taivasta\nkohti avoimilla silmillään -- ne eivät olleet vaaleammat kuin hänen\neläessään. Ja hiukan tuonnempana virui Uma kyljelleen kaatuneena.\n\nLaahasin itseni hänen luoksensa niin hyvin kuin kykenin, ja sinne\npäästyäni huomasin hänen olevan aivan valveilla itkien ja nyyhkyttäen\nitsekseen hiljaa kuin hyönteinen. Hän näkyi aitujen tähden pelkäävän\nparkua ääneensä. Mitään isompaa vammaa hän ei ollut saanut, mutta oli\naivan suunniltaan säikähtynyt. Hän oli tullut tajuihinsa jo kauan\nsitten ja huutanut minulle, mutta kun ei kuullut vastausta, oli hän\npäätellyt, että molemmat olimme kuolleet, ja oli maannut paikallaan\nsiitä asti, tohtimatta liikahduttaa sormeakaan. Luoti oli kyntänyt\nhänen olkapäätänsä, ja hän oli menettänyt melkolailla verta; mutta pian\nsidoin haavan niin hyvin kuin paitani liepeellä ja kaulahuivillani\nvoin, nostin hänen päänsä terveelle polvelleni, tukien selkääni\npuunrunkoa vasten, ja jäin aamua odottamaan.\n\nUmasta ei ollut hyötyä eikä huvia, hän vain riippui minussa kiinni,\nvapisi ja itki. En luule, että kukaan on koskaan ollut pahemmin\nsäikähtyneenä, ja tehdäkseni hänelle oikeutta, hän oli viettänytkin\nvaiherikkaan yön. Minulla taasen oli kivistystä ja hyvä kuumeen\nalku, mutta hiljaa istuessani tuntui kevyemmältä. Ja joka kerta, kun\nvilkaisin Caseen, olisin tahtonut laulaa ja viheltää. Puhukaa ruuasta\nja juomasta! Nähdä tuo mies siinä makaamassa kuolleena kuin suolattu\nsilli riitti minulle veroksi.\n\nYölinnut herkesivät tuokion perästä laulamasta; sitten rupesi valo\nvaihtumaan, idän kulma kävi oranssinväriseksi, koko metsä alkoi väristä\nsävelistä kuin soittolaatikko, ja täysi päivä oli tullut.\n\nEn odottanut Maeaa vielä pitkään aikaan; ja mielestäni olikin\nmahdollista, että hän perääntyisi koko tuumasta eikä saapuisi\nollenkaan. Sitä enemmän mielissäni olin, kun tunnin verta päivän\nvalkenemisen jälkeen kuulin näreiden räiskyvän ja joukon kanakoja\nnaurulla ja laululla pitävän rohkeuttaan yllä. Uma nousi istualleen\naivan reippaana heti ensi sanan kuullessaan; ja pian näin seurueen,\nMaea etunenässä ja aurinkohattuinen eurooppalainen hänen takanaan,\npujottautuvan esiin polulta. Se valkoihoinen oli herra Tarleton, joka\neilen iltamyöhällä oli saapunut Falesan kylään, jätettyään aluksensa ja\nkäveltyään viimeisen välin lyhty kädessä.\n\nHe hautasivat Casen kunnian kentälle samaan koloon, missä hän oli\npitänyt tuota savuavaa päätä. Odotin toimituksen loppuun; ja herra\nTarleton rukoili, mikä minusta oli hupsuttelua, mutta myöntää täytyy,\nettä hän antoi hyvin heikon kuvan vainajan mahdollisuuksista, ja\nhänellä näkyi olevan omat ajatuksensa helvetistä. Minulla oli sen\njohdosta hänen kanssaan sananvaihtoa jälkeenpäin: lausuin hänelle, että\nhän oli vilpistellyt velvollisuudessaan ja että hänen olisi pitänyt\nmiehen lailla nousta suoraan ilmoittamaan kanakoille Casen joutuneen\nkadotukseen, joka olikin hänelle oikein; mutta en koskaan saanut häntä\nkatselemaan asiaa minun silmilläni.\n\nSitten tekivät he minulle paarit riu'uista ja kantoivat minut asemalle.\nHerra Tarleton asetti sääriluuni paikoilleen, laittaen siihen oikean\nlähetyssaarnaajan-siteen, jonka vuoksi vielä tänä päivänä onnun. Sen\ntehtyään otti hän minulta, Umalta ja Maealta todistuksen ja kirjoitti\nkaiken puhtaaksi, antaen meidän piirtää nimimerkkimme alle. Senjälkeen\nlähetti hän noutamaan päälliköt ja vei heidät isä Randallin asuntoon\ntakavarikoimaan Casen paperit.\n\nMitään muuta he eivät löytäneet kuin palasen monina vuosina pidettyä\npäiväkirjaa, jossa puhuttiin vain kopran hinnasta, varastetuista\nkananpojista ja muusta sellaisesta, sekä liikekirjat ja alussa\nmainitsemani testamentin, jotka molemmat osoittivat koko hökötyksen\n(varaston, hyllyjen, astiain) kuuluvan samoattarelle. Minä sen häneltä\nostin melko korkeasta summasta, sillä hänellä oli aika hoppu niistä\npäästä ja palata kotiinsa. Randall ja neekeri taasen saivat pötkiä, he\npääsivät jonkinlaiselle kauppa-asemalle Pape-malulun puolessa; mutta\nheidän asiansa menestyivät perin huonosti, sillä eihän kummallakaan\nheistä ollut sellaiseen kykyä. He elelivät enimmäkseen kalalla, ja\nsentähden se Randall kuolikin. Näkyy olleen oiva parvi eräänä päivänä,\nja isä meni niitä pyydystämään dynamiitilla. Joko sytyslanka paloi\nliian nopeasti tai isä oli päissään tai kumpaakin, mutta pommi räjähti\n(tavallisuuden mukaan) ennenkuin hän heitti -- ja missä oli isän käsi?\n\nNo, eihän siinä sen vaarallisempaa; pohjoisemmat saaret vilisevät\ntäällä käsipuolia miehiä, sellaisia kuin tapaamme \"Tuhannen ja yhden\nyön\" saduissa. Mutta joko Randall oli liian vanha tai joi liian paljon,\nsiunatuksi lopuksi hän siitä kuolla kupsahti. Varsin pian senjälkeen\nneekeri häädettiin saarelta, kun oli varastanut valkoihoisilta, ja\nlähti länteen, missä löysi ihmisiä omaa väriään, mikäli hän siitä\npiti, ja ne hänen värisensä miehet ottivat ja söivät hänet jossakin\njuhlatilaisuudessa, ja toivon vain, että hän heille maistui!\n\nTäten jäin yksikseni voitonriemuuni Falesalle. Ja kun kuunari saapui,\ntäytin sen ja vielä annoin puolen huoneen korkuisen kansilastin. Täytyy\nmyöntää, että herra Tarleton menetteli reilusti meitä kohtaan; mutta\nhän kosti häijynlaisesti.\n\n-- No, herra Wiltshire, --- sanoi hän, -- olen sovittanut teidät\nkaikkien kanssa täällä. Vaikeata se ei ollutkaan, nyt kun Case on\npoissa; mutta minä tein sen ja menin vielä takuuseen siitä, että\nmenettelette rehellisesti alkuasukkaita kohtaan. Minun täytyy pyytää\nteitä pitämään sanani.\n\nPidinhän minä sen. Usein tuotti vaakani minulle kiusaa, mutta minä\njärkeilin tähän tapaan: meillä kaikilla on hiukan omituiset vaa'at, ja\nalkuasukkaat tietävät sen ja kastelevat kopransa samassa suhteessa,\nniin että kaikki käy oikein. Mutta totta on, että se kiusasi minua,\nja vaikka menestyin Falesalla, olin senvuoksi melkein iloinen, kun\nliikkeemme siirsi minut toiselle asemalle, missä en ollut mihinkään\nsitoutunut ja saatoin katsella vaakaani rehellisellä naamalla.\n\nMitä eukkooni tulee, tunnette hänet yhtä hyvin kuin minä itsekin.\nHänellä on vain yksi vika. Ellei pidä häntä silmällä, lahjoittaisi\nhän pois puodin katonkin. No, se näkyy olevan kanakoille luontaista.\nHänestä on tullut voimakas, roteva nainen, joka voisi nostaa\nlontoolaisen poliisikonstaapelin hartioilleen. Mutta sekin on\nluontaista kanakoille, eikä ole pienintäkään epäilystä, että hän on\nensiluokkainen vaimo.\n\nHerra Tarleton on aikansa palveltuaan mennyt kotiin. Hän oli paras\nlähetyssaarnaaja, mitä olen tavannut, ja nyt hän kuulemma on\nkirkkoherrana jossakin Somersetin puolessa. Ja se on hänelle parasta;\nsiellä ei ole kanakoja hänen vaivoinaan.\n\nEntä ravintolani? Siitä ei puhettakaan, tuskin sellaista koskaan\nperustan. Luullakseni olen nyt kiinni täällä. En tahdo jättää\ntenaviani, nähkääs, ja -- turha on sitä kieltää -- täällä he voivat\nparemmin kuin valkoisten maassa, vaikka Ben vei vanhimman Aucklandiin\n[Kaupunki Uudessa Seelannissa. Suom.], missä häntä koulutetaan\nparhaiden mukana. Mutta enimmin päänvaivaa tuottavat minulle tytöt.\nNe ovat tietenkin puolirotua; sen tiedän yhtä hyvin kuin tekin, eikä\nkukaan halveksi sekarotuisia enemmän kuin minä; mutta ne ovat minun,\nja jokseenkin kaikkeni. En voi tyytyä ajatukseen, että he yhtyisivät\nkanakoihin, ja mistäpä heille valkoisia miehiä löydän?\n\n\n\n"]