[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJW4hN_UCTuWAIkfpB5OiLy7NegPl8onIQ7hEk6LCQFM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},693,"Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista","Kipling, Rudyard",1865,1936,"693-kipling-rudyard-kertomuksia-intian-ylangoilta-ja-laaksoista","693__Kipling_Rudyard__Kertomuksia_Intian_ylängöiltä_ja_laaksoista",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1888,1893,32237,198883,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia brittiläisen Intian elämästä, siirtomaahallinnon arjesta ja paikallisista kohtaloista. Tarinat sijoittuvat 1800-luvun lopun Intiaan ja kuvaavat niin sotilaiden, virkamiesten kuin paikallisten asukkaiden elämää.","Rudyard Kiplingin 'Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 693. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA INTIAN YLÄNGÖILTÄ JA LAAKSOISTA\n\nKirj.\n\nRudyard Kipling\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut Aino Malmberg.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1893.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ilman kirkon siunausta.\n Hänen oma aviovaimonsa.\n Yli rajain.\n Dungaran tuomio.\n Lispeth.\n Wee Willie Winkie.\n Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.\n Mennyttä kalua.\n Amorin nuolet.\n Kahden kauppa -- kolmannen korvapuusti.\n Kuinka Pluffles pelastui.\n Erehdys.\n Suddhoon talossa.\n Toinen mies.\n Venus Annodomini.\n\n\n\n\nIlman kirkon siunausta.\n\n\nI.\n\n\"Mutta jos se onkin tyttö.\"\n\n\"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin\nmonta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin\nusein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan -- pojan, josta\non kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen\näitinsä kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan\nmoskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa -- suokoon Jumala\nettä hän syntyisi onnellisena hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et\nkoskaan kyllästy minuun, orjaasi.\"\n\n\"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?\"\n\n\"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä\nsaatoin olla varma sinun lemmestäsi kun minä tiesin, että minä olin\nhopealla ostettu?\"\n\n\"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi.\"\n\n\"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.\nMitä sinä puhut huomenlahjasta. Minut ostettiin rahalla ikäänkuin\nolisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen.\"\n\n\"Suretko sinä sitä?\"\n\n\"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan\nlakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?\"\n\n\"En ilmoisna ikänä. En.\"\n\n\"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi Valkoset\nnaiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä kun he\niltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia.\"\n\n\"Minä olen nähnyt tulipalloja sadottain, minä olen nähnyt kuun ja --\nsitten minä en enää nähnyt tulipalloja.\"\n\nAmeera taputti kätösiään ja nauroi. \"Hyvin sinä puhut\", sanoi hän.\nSitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:\n\"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot.\"\n\nMies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaseksi maalatulla sohvalla\nhuoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkosen\nkirjava lattiamatto, muutamia ryyjyjä ja sangen täydellinen kokoelma\nalkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui\nkuusitoistavuotias nainen ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki\nkaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän\nnaisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli\nenglantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi\nvuotta sitten äidiltään, joka ollessaan ilman rahoja olisi myynyt\nitkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vaan maksu\nolisi ollut kyllin suuri.\n\nSe oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli\nkehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John\nHoldenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle\npeikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä\nsuuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi kun rinkikukkaset\npuhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä\nomien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut\nmorkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja\ntaloustoimia yleensä -- että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen.\nKuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä\nja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä\ntalossa taaskin ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki\nnaisten huoneesen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen\ntakanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli\nkuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö,\njonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä\nonneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui.\nMutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan ja hänen\näitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkosen\nmiehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat\nnaiset, ehkä pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. \"Ja\nsitten\" -- sanoi Ameera aina -- \"sitten hän ei milloinkaan välitä\nValkosista _mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä\nvihaan.\"\n\n\"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo\", sanoi äiti, \"mutta Jumala\nsuokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana.\"\n\nHolden istui vaiti sohvalla ajattelen tulevaisuutta, ja hänen\najatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat\nmoninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt\nhänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen\nvirkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se joka\nHoldenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa\nsillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään\nonnellisena kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä\nuutista Ameeralle.\n\n\"Se ei ole hyvä\", sanoi Ameera, \"mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan\nminulla äitini täällä eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä\nvaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi ja älä ajattele ikäviä.\nKun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä. Niin\n-- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä rakastat\nminua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan, eikö niin?\nMene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun tähteni. Mutta\nethän sinä viivyttele takasintuloasi! Ja ethän sinä seisahdu tiellä\npuhelemaan noiden rohkeiden Valkosten _mem-logien_ kanssa! Palaja pian\nluokseni, minun elämäni!\"\n\nKun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli sidottuna\nportin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon vartialle\nja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään valmiiksi\nkirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänellä antoi. Siinä kaikki\nminkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin miehellä, joka\nodottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa maanpakoonsa.\nJoka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja joka tunti\nyöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä valtion\nhyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen käytöksensä\ntyötovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa kului eikä\nkotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään levottomuudesta\nHolden palasi takasin. Kotiin tultuaan täytyi hänen kärsiä vielä kaksi\nkallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa hän kuuli ikäänkuin\nunessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut tuon toisen miehen virkaa\nja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa olivat pitäneet hänestä. Sitten\nhän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen\nlevottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan\nportille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkasuttaakseen koko portin\nrikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.\n\n\"Onko mitään tapahtunut?\" sanoi Holden.\n\n\"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan\n--\", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja\nainakin, joka on ansainnut palkinnon.\n\nHolden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa\nhirnui porttikäytävässä ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista\ninisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni,\nmutta se ei vielä todistanut että Ameera oli elossa.\n\n\"Kuka siellä on\", huusi hän kapeilla tiiliportailla.\n\nSilloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi\nvavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: \"Me molemmat ja -- mies -- sinun\npoikasi.\"\n\nHuoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli\nasetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia kun hän\nmalttamattomasti potkasi siihen kantapäällään.\n\n\"Jumala on suuri\", äänsi Ameera hämärässä. \"Sinä olet ottanut hänen\nonnettomuutensa päällesi.\"\n\n\"Niin, mutta kuinka sinä jaksat minun elämäni elämä? Vanha vaimo kuinka\nhän jaksaa?\"\n\n\"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta kun lapsi on syntynyt. Ei ole\nhätääkään; mutta puhu hiljaa\", sanoi äiti.\n\n\"Minä kaipasin vaan sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi\",\nsanoi Ameera. \"Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.\nMitä tulijaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja\nsinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt\ntuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan\nhänen altaan.\"\n\n\"Ole hiljaa sitten ja älä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku\nvaimo).\"\n\n\"Oikeen sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side ja nuora\n(_peecharee_), jota ei mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä\ntässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista\npoikaa syntynyt. _Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini --\nei, kuningattaren soturi. Ja sinä minun elämäni, rakastatko sinä minua\nyhtä paljon kun ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut?\nVastaa suoraan.\"\n\n\"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.\nMakaa hiljaa oma helmeni ja koeta levähtää.\"\n\n\"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,\ntämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle.\" Samassa\npienonen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti\nhiukkasen. \"Ahaa\", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, \"tämä\npoika on urheilia syntymästään saakka. Hän potkasta napsahuttaa minua\nkylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja\nhän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle,\nmutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä\nsemmoisissa seikoissa.\"\n\nHyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.\n\n\"Hän on oikeauskoinen\", sanoi Ameera; \"sillä yöllä maatessani\nminä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen\nkorvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt\nperjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni;\nmutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiini käsillään.\"\n\nHolden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen\nsormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen\njäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaa\najatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää että oli toinenkin olento\nmaailmassa, mutta hän ei voinut käsittää että se oli oikein hänen oma\npoikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istautui ajattelemaan ja\nAmeera uinahti hiukan.\n\n\"Mene kotiisi, sahib\", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. \"Ei ole hyvä, että\nhän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa.\"\n\n\"Minä menen\", sanoi Holden nöyrästi. \"Tässä on rahaa. Pidä huolta minun\npojastani että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee.\"\n\nHopean helinä herätti Ameeran. \"Minä olen hänen äitinsä enkä\npalkkalainen\", sanoi hän heikosti. \"Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin\ntaikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takasin rahat. Minä olen\nsynnyttänyt herralleni pojan.\"\n\nVäsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin hän oli kunnolla\nlopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.\nPir Khan, tuo vanha talon vartija, hytkähteli mielihyvästä.\n\n\"Tämä talo on nyt täydellinen\", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä\ntyönsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt\npalvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen\nkuului kaivon luota.\n\n\"Niitä on kaksi\", sanoi Pir Khan -- \"kaksi mitä oivinta vuohta. Minä\nostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä\nmitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti sahib. Tämä\non huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne\nnyt pureksivat rinkikukkasia.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Holden hämmästyksissään.\n\n\"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi\nkuolla kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien\nsuojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa.\"\n\nHolden oli kerran ne oppinut, vaikk'ei hän silloin luullut niitä\nkoskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti\nhän äkkiä kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan\n-- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän rupesi pelkäämään\nettä jos hän hänet kadottaa.\n\n\"Lyö!\" sanoi Pir Khan. \"Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä\nmakseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. _Nyt_!\nIske varmasti!\"\n\nTuskin tietäen mitä hän teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten\nmuhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: \"Kaikkivaltias!\nTämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren\nverestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta.\"\nOdottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä\nverta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.\n\n\"Hyvin iskit!\" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. \"Sotamies sinusta\nolisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.\nMinä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun\nherrani tuhannen vuotta ja, ... onhan vuohien liha minun?\"\n\nPir Khan poistui kun hän täten oli saanut enemmän kuin kuukauden\npalkan. Holden hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla\nleijuilevan savun halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua ja hän tunsi\njonkunmoista epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä\nesinettä, mutta joka melkein tukehdutti häntä kun hän kumartui\nlevottoman hevosensa kaulan yli. \"En milloinkaan elämässäni ole\ntuntenut mitään tällaista\", hän ajatteli. \"Minun pitää mennä klubiin\nvähän tyyntymään.\"\n\nKlubissa oli biljaardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.\nHolden astui kiireesti valoisaan huoneesen toveriensa seuraan laulaen\ntäyttä kurkkua:\n\n\"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin.\"\n\n\"Tapasitko?\" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. \"Sattuiko hän\nkertomaan sinulle, että sinun saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala,\nmies, sehän on verta!\"\n\n\"Vielä mitä!\" sanoi Holden ottaen biljaardikepin. \"Saanko ottaa osaa\npeliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi. Kas\npeijakas! minun saappaani ovat todellakin aika siivossa!\n\n    \"Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa\n    Ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa\n    Miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,\n    Ja niinkuin ennen isänsä...\"\n\n\"Keltanen siniselle -- viheriäinen seuraa\", sanoi markööri\nyksitoikkoisesti.\n\n\"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --\nja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee\nlaivassaan!\"\n\n\"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella\",\nsanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. \"Hallitus ei ole\nerinomaisesti tyytyväinen sinun työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa.\"\n\n\"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?\" sanoi Holden\nhymyillen hajamielisesti. \"Minä toivon voivani kestää sen.\"\n\nPuhe kääntyi nyt tuohon ijäti uuteen aineesen, kunkin töihin, ja tämä\ntyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon\nasuntoonsa, jossa hänen palveliansa otti häntä vastaan kuten semmoinen\nhenkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Holden pysyi\nvalveilla suurimman osan yöstä ja hänen unelmansa olivat hauskaa laatua.\n\n\nII.\n\n\"Kuinka vanha hän on nyt?\"\n\n\"_Ya illah!_ Oikeen miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon\nvanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen\nkatolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt\nperjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että\nhän elää kauvemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko\ntoivoa enempää, kulta?\"\n\n\"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta ainoastaan\nmuutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä.\"\n\n\"Talvisateet ovat myöhäsiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.\nJoudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni\nkauneimmilla jalokivilläni.\"\n\n\"Sinä olet unohtanut parhaimman.\"\n\n\"_Ah! meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole\nnähnyt taivasta.\"\n\nAmeera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi\ntyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan\npuettuna kalliisen hopeapaltteiseen muslimiin ja pieni myssy päässä.\nAmeera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka\nvastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten\nkaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit\nja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt\nmuut pidäkkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät\nhopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia\nnilkkojaan. Hän oli puettu vaalean vihreään muslimiin, kuten islamin\ntytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteesen oli\njoukko hopeasia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta\nkoristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen\nyli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultanen rannerengas, joka ei\nollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut\nlahjaksi Holdenilta, ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko,\nhuvitti häntä erinomaisen paljon.\n\nHe istahtivat katon matalan valkosen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja\nsen valkeita.\n\n\"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia\", sanoi Ameera. \"Mutta minä en\nusko että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko että valkoset\n_mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?\"\n\n\"Minä tiedän että he eivät ole.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi.\"\n\n\"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt\", sanoi Ameera huoahtaen, \"enkä\nminä tahtoisikaan nähdä sitä, _Ahi_!\" -- hän nojasi päänsä Holdenin\nolkapäähän -- \"minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua\nväsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee\nmyöskin.\"\n\nLapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet\nHoldenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.\n\n\"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?\" sanoi Ameera. \"Katso! Väsyttääkö\nsinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu --\"\n\n\"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?\"\n\n\"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se\nhuulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo\nollut kovin kauvan minusta erillään.\"\n\n\"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke.\"\n\n\"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen\nmiesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi\nminusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?\"\n\nTuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin\navuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei\nmusertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena\nsuojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja\nräpytteli uneliaisesti siivillään.\n\n\"Tuossa on vastaus\", sanoi Holden. \"Mian Mittu on puhunut. Hän on\noleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon\nja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --\nmahomettilais-kielellä, eikö niin?\"\n\n\"Miksi me menemme niin kauvas?\" sanoi Ameera tuskastuneesti.\n\"Anna hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan\nenglantilainen. Sillä hän on minun.\"\n\n\"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen\nnimen kaltainen.\"\n\n\"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,\nminun herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian\npieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota\n-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienonen? Pikku armas, Tota on sinun\nnimesi.\"\n\nHän siveli lapsen poskea ja tämä herättyään rupesi inisemään niin\nettä Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla\nihmeellisellä laululla \"_Aré koko, Ja ré koko!_\" se on:\n\n    Pois varis, pois pois!\n    Päästä lasta nukkumaan,\n    Luumut kasvaa varvikossa\n    Maksaa pennin vaan,\n    Naula maksaa pennin vaan,\n    _Baba_, -- pennin vaan.\n\nSittenkun Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan,\nkyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat Valkoset mullit\npihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua\nkyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli\nhitaasti paksua vesipiippua, joka kurnutti kuin sammakko ojassa.\nAmeeran äiti kehräsi alemmalla verannalla ja puuovi oli lukittu ja\npönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle ja parvi\nlentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.\n\n\"Minä olen rukoillut\", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski\nkäden nojassa -- \"minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että\nminä saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,\nja toiseksi, että minä saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen\nrukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia. [Neitsyt Maaria.] Luuletko\nsinä, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?\"\n\n\"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi?\"\n\n\"Minä pyysin vakavata vastausta ja sinä vastaat vaan imarrellen.\nKuullaanko minun rukoukseni?\"\n\n\"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä.\"\n\n\"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos\nlapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,\npalajat ylpeiden Valkosten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset pyrkivät\nvertaistensa luo.\"\n\n\"Ei aina.\"\n\n\"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,\nmyöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä\nminä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta\nerillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne.\"\n\n\"Paratiisiinkohan?\"\n\n\"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa? Mutta me kaksi --\nlapsi ja minä -- joudumme muuanne, ja me emme voi tulla sinun luoksesi,\netkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt,\nminä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se\non hyvin ankaraa puhetta.\"\n\n\"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,\nmutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan me nyt\nonnellisia.\"\n\n\"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme\npysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,\nsillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei\nmiehen sovi jumaloida naista.\"\n\nHolden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.\n\n\"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?\"\n\n\"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista\nsinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että minä olen\nsinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä\ntahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!\"\n\nEnnenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti\nHoldenin jalkaa. Sitten nousi hän ylös hiukan naurahtaen ja painoi\nTotaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:\n\n\"Onko se totta että nuo ylpeät valkoset _mem-logit_ elävät kolme kertaa\nniin kauan kuin minä. Onko se totta että he menevät naimisiin vasta\nvanhoina naisina.\"\n\n\"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sittenkun ovat kehittyneet\nnaisiksi.\"\n\n\"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se\ntotta?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta\nvaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo\n-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko\nsillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä\nvihaan heitä!\"\n\n\"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?\"\n\n\"En minä tiedä. Minä tiedän sen vaan että tässä maailmassa voi löytyä\nnainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi\nja anastaa sinun rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kun minä jo\nolen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja\npahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman.\"\n\n\"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan\nsyliini ja kannan alas portaita myöten.\"\n\n\"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku\nlapsi!\" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden\nsylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili\nkuin pieni enkeli.\n\nHän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että\nhän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen\nlemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias.\nNämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle\n-- onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen\noven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti\nvirkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä\nonnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin,\nettä moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli\nhyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan\ntäynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut\nkäsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella\nettä se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan\nitsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut\nmolemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. \"Ja ne olivat pitkiä\nhengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä\",\nsanoi Ameera.\n\nSitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan\noravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian\nMittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu\nkirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.\n\n\"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet\nveljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän\nloitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun\n[Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt\", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla\nkoristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. \"Katso! Me luemme\nseitsemän. Jumalan nimessä!\"\n\nHyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä\nkatolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori\nmantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. \"Tämä\non varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan\npapukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen.\" Mian Mittu nokkasi\nvarovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen\npuolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina.\n\"Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän\nomamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä\nsinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?\"\nTota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä\nviitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä\nMian Mittu papukaijan höyheniä.\n\nKun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut\nhopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen\nja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen\npuvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle\npihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa\npalkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin\nhevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa\nverannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti\ntuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa\nmerkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin,\nvakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle\npartakaan oli kasvanut.\n\nEräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä\nkeskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa,\nhän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi\nlennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa,\njotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku\nnarriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman\narvonsa: \"_Hum park nahin hai. Hum admi hai_.\" (Minä en ole mikään\nnarri, minä olen mies.)\n\nTuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet\ntodenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.\n\nHänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian\ntäydellistä iloa kestääkseen kauvan.\n\nSiitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan\npois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir\nKhan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka\nei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä\nyöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen\nsyyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän\nvoisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää,\nettä se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten\nAmeera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon,\nellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.\n\nAinoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa\nheleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun\npostilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei\nkuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.\n\n\nIII.\n\nKun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään\nhiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle\nennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee\njano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous.\nHolden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin\nja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet.\nAlussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä\nja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin\nkumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi \"Tota! Tota!\"\nLopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli\nilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli\niltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin\npolttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset\nisät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin\npuukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut\napua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta\nkoko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka\novat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen -- pienen pieni --\nlisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä,\njotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on\ntäydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi\nhäntä syyttää vaimonsa kuolemasta.\n\n\"Ehkä\", oli Ameeran tapa sanoa, \"ehkä minä en kylliksi suojellut häntä.\nSuojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi\nkatolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä -- _ahi!_\nminä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin tuotti\nhäneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa,\nolisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen\nsyytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan\nsinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen -- minä\nkuolen!\"\n\n\"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu,\nja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä.\nAnna olleen olla, armas!\"\n\n\"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta\nsitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? _Ahi!\nAhi!_ Oi Tota, tule takasin minulle -- palaja jälleen, ja olkaamme\nkaikki yhdessä kuten ennenkin!\"\n\n\"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat\nminua, rauhoitu.\"\n\n\"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä\nvälittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta.\nVoi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani -- vaikka hän\nolisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen\nleipää!\"\n\n\"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?\"\n\n\"Mikäs muu sahib? ... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema\non tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun\nsilmieni valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut\nluotani, vaikkapa silmänräpäyksenkin vaan. Jos sinä menet pois, keltä\nminä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka\npuhui, enkä minä, sinun orjasi.\"\n\n\"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vaan kaksi\njäljellä. Sitä suuremmasta syystä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi.\"\n\nHe istuivat lattialla vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin\nkeväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta ja etäältä kuului\nsilloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinätä. Ameera nojautui Holdenin\nsyliin.\n\n\"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään. Näin\nei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä\npaljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa.\"\n\n\"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on\nuutena siteenä; ja sen sinä tiedät.\"\n\n\"Niin, tiedän\", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. \"Mutta minusta tuntuu\nniin hyvältä kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet\nniin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja\nsinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin minä tahdon laulaa\ntyynesti.\"\n\nHän otti kevyen hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta\nsankarista Rajá Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä\nja taukosi vähä väliä, ja erään matalan äänen kohdalla muuttui tuoksi\npieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:\n\n    Luumut kasvaa varvikossa,\n    Maksaa pennin vaan,\n    Naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --\n\nSitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes\nhän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan\nlikelle ruumistaan ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut suojella jotain,\njota ei ollut siinä.\n\nTämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo\nalituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakoitti hänet työhön ja työ\nvirkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän\ntuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta\nhänkin kävi onnellisemmaksi kun hän huomasi että Holden oli tyynempi,\nkuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta täällä kertaa\nvarovasti.\n\n\"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti\nmeitä\", sanoi Ameera. \"Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian\nmeidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa\nhuutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin\nJumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?\"\n\nHän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen\ntäten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo,\njoka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen että mikä jumala tahansa\nolisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakasin sanoen: \"Se on turhaa --\nse on turhaa\", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.\n\nMutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet\nkolmellekymmenelle miljoonalle ihmisiä neljä onnen vuotta, jolloin\nihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten\nlukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin\nettä yksinomaa maata viljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt\nasui kullakin neliöpenikulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen\nyhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä\ntilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa\nsilinterihatussa ja hännystakissa, puhui laveasti Britannian lain\nsiunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että\npantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja\nyleinen äänestys-oikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja\npyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa\nilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunasesta dhakpuun\nkukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita\naikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.\n\nSe oli Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö, joka kerran klubissa\npuoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren\njäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.\n\n\"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä\nihmistä. Voi helkkari, minä luulen että hän aikoo nostaa siitä\nkysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa --\njoka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu koleraan ja\nkuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako pojat. Parlamentin\njäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän\non vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun\npersoonansa pois koko Intiasta.\"\n\n\"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi\nmuutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä\nnyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille\nseikoille\", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. \"Kyllä kai\",\nsanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. \"Me olemme kasvattaneet\nheinäsirkat luonamme. Meillä on paikka paikoin kolera kaikkialla\npohjoisessa -- me sanomme ainakin 'paikka paikoin' siisteyden vuoksi.\nKevättouvot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä\ntietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta\nkäsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttää siltä\nkuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä\nviivalla.\"\n\n\"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta\", sanoi ääni toiselta puolen\nhuonetta.\n\n\"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa\ntapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta\nettä minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisi hätäaputöitten\nluetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan\nvihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi.\"\n\n\"Se on siis tuo vanha veisu\", sanoi Holden, \"nälänhätä, kuume ja\nkolera?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri\nvuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.\nSen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä\nensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on\ntoimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä\nvaimoväkeä tänä vuonna.\"\n\n\"Minä luulen että te olette taipuvainen liiottelemaan puhetta\nbasaareissa\", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. \"Minä olen\nhuomannut --\"\n\n\"Ehkä olette\", sanoi maakunnan päällikkö, \"mutta teillä on hyvin paljon\nvielä huomattavaa poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille\n--\" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon\nkanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydänasiana hänelle.\n\nHolden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää ettei hän ollut yksin\nmaailmassa, ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen\ntyydyttävä pelvon tunne miehen sielulle.\n\nKaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto\nkuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouvon kantapäillä\nalkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei\nkukaan saisi kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera\nkaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen\npyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa\njalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan.\nSe hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa\nhenkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa\nja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka\nasemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka\nhaisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ne kuolivat tienvieriin ja\nenglantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei\nkuulunut ja maa kovettui rautaiseksi ettei kukaan pääsisi piiloutumaan\nsen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat\ntyöhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin\ntäyttämään sotarinnassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelvosta,\nettä hän ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli\nkoettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa\nHimalayan tienoille.\n\n\"Minkätähden minä menisin?\" sanoi hän eräänä iltana katolla.\n\n\"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoset _mem-logit_\novat menneet.\"\n\n\"Kaikkiko?\"\n\n\"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä\nsydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan.\"\n\n\"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä\nylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä että\nkaikki ylpeät Valkoset _mem-logit_ ovat menneet.\"\n\n\"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon ja minä pidän\nhuolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele\nlapsukainen. Punaseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat\nhunnulla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa\nja punanen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijata sinua\nsaattamaan, ja --\"\n\n\"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä\nminulla on semmoisista leluista? _Hän_ olisi hyväillyt mulleja,\nleikkinyt satulaloimen kanssa. Hänen tähtensä, ehkä -- sinä olet tehnyt\nminut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en\ntahdo. Antaa _mem-logien_ paeta.\"\n\n\"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas.\"\n\n\"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla\non valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vaan synnyttänyt\nsinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan minun sieluni koko\ntoivo. Kuinka minä voisin erota sinusta kun minä tiedän, että jos\nsinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun\npikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,\nvaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla\n-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessa sinä pyytäisit apua Valkoselta\nvaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi\nminulta.\"\n\n\"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella.\"\n\n\"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset\nkiitoksesi, ja Jumalan ja Profetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä\nen milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää\ntuommoista järjetöntä minun pois lähdöstäni. Siellä, missä sinä olet,\nsiellä olen minäkin. Sillä hyvä.\"\n\nHän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen\nsuulleen.\n\nEipä ole juuri onnea sen täydellisempää kuin se joka on anastettu\nmiekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan\nvallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat\nherättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa\nkurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa\ntemppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla\nnäinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin\njumalanpalvelusta ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsut\nrukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt,\nja kerran kuului erään äidin tuskan huuto, hän kun oli menettänyt\nlapsensa ja rukoili häntä palajamaan takasin. Hämärässä he näkivät\nkuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja ja jokaista paaria\nseurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat\ntoisiaan ja värisivät.\n\nLuonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja\ntarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsisi\npeittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien\nlapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja\nodottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa,\njos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja,\nmutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat,\nlääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveyden hoito menestyivät, sillä\nniin oli käsketty.\n\nHoldenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään\ntäyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena\npäivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja\nhän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista\nhänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa,\ntaikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman\nvarma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun hän nosti\nkatseensa telegrammista ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin\nhän naurahti ääneensä. \"No?\" -- kysyi hän.\n\n\"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää\ntenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on\nmusta kolera.\"\n\nHolden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,\nsillä tuo kauvan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli\nvähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla, valitellen: \"Hän\non kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.\nMitä minun pitää tehdä, sahib?\"\n\nAmeera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei\nollenkaan liikahtanut kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa\nyksinäisyyttä ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyytyy usvaiseen\nrajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera\ntekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan\nelämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen\npäällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko\npelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin\nsuuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi\nvaan odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle\nja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.\n\nSielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden\nkumartui alas kuuntelemaan. \"Älä ota mitään minusta\", sanoi Ameera.\n\"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakoittaisi sinut\npolttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!\nTule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle\npojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta\nainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi.\nMuista minua kun sinun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka on\nkantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon\nminun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan\" -- huulet henkäsivät\nloppusanat hänen korvaansa -- \"ettei ole muuta jumalaa kuin -- -- sinä\narmas.\"\n\nSitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa\nolivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.\n\n\"Onko hän kuollut, sahib?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon\nhuonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo\nsitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä\nolen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti.\"\n\n\"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä\nen voi sinua kuulla.\"\n\n\"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa.\"\n\n\"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka\non sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla -- hän\nlepää --\"\n\n\"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut --\"\n\n\"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa\non sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen\nauringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle\nsäästämään.\"\n\n\"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes\nmurehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?\"\n\n\"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut\novat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata\nrupeeta tänä iltana.\"\n\n\"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa.\"\n\n\"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo,\nmene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!\"\n\nÄiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi\nhuonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade\ntulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun\ntähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua,\naaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät\nhäntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi\nhuoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa,\ntukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän\nlöysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen\npuro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten\ntapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin\nluona, ja hevonen polki levottomana vedessä.\n\n\"Minulle on kerrottu sahibin käsky\", sanoi Pir Khan. \"Se on hyvä.\nTämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani\nmuistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon\nminä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva\nsinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden\ntoivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen\nherrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä\npidän suitsia sinulle.\"\n\nHän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta\nkarahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta\nja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään\nnähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: \"Voi, sinä peto! Sinä\npetomainen peto!\"\n\nUutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi\nsen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen\nruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle\nsanoen: \"Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut\nsemmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja\nkatoavat. Tässä on keitetyitä munia.\"\n\nHolden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan\ntuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas\nvalleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella\nhautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa\nkotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän\nsähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: \"Ricketts, Myndonie.\nKuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti.\" Silloin hän ajatteli, että\nennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli\nollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa\nhöyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä\nkuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.\n\nHän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin\ntolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut,\nriippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman\nkorkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet\nriippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa\nverannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta,\neikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi\nmuutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen,\nkun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa.\nAmeeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli\npaksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat\nraitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken\ntämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in\n-- majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin\nja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan,\nnähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi hän, \"että te ette enää tule vuokraamaan\ntätä taloa, sahib?\"\n\n\"Mitä te aiotte tehdä sillä?\"\n\n\"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen.\"\n\n\"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin.\"\n\nDurga Dass oli vaiti hetkisen. \"Älkää huoliko siitä, sahib\", sanoi\nhän. \"Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen\nporvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä\nsilloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä\nhirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti\nrakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten\nhe tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on\nseissyt.\"\n\n\n\n\nHänen oma aviovaimonsa.\n\n\nShakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka\nkovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle\ntallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan\ntoukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,\njonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla\non mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa\npuhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi\nnimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea \"Toukaksi\", vaikka hän\noikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan\nkasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän\ntuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin, jossa hän sai kärsiä\nkaikenlaisia ikävyyksiä. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä ja sitä\ntäytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa\nbanjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka\nnäytellä -- ollakseen heille mieliksi.\n\nToukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä\nja työnsi lastuja irti portintolpista kärryillään. Tämäkin kävi\nyksitoikkoseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän\nrepi rikki biljaardikankaan, oleskeli paljon itsekseen ja kirjoitti\nmammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta\noli paheita, joita Shikarrit eivät hyväksyneet ja joita he päättivät\npoistaa. Jokainen tietää kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat\nnuorempia, eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä\neikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se\non harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.\n\nShikarris jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon ja hän kärsi kaikki\nvalittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän\npunastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen\nja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä\nedelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei\ntarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikeen\nymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauvan saanut odottaa\nomaa komppaniaa ja tuommonen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.\nPaitsi sitä hän oli rakastunut ja se teki asian vielä pahemmaksi.\n\nEräänä päivänä kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei\nollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli\ntuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja\nnyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan\nja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- \"Se oli aika hyvä kuje;\nmutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan\nsittenkun sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka\nsinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten\nkun sinä olet kuolleena ja haudattuna.\" Toukka ei ollut ollenkaan\nsuutuksissaan ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin\nluutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen\nsuuntaan ja sanoi: \"Asia on sovittu, lapsukainen\". Toukka pyysi\nupseereja todistamaan että veto oli lyöty ja jatkoi sitten lempeästi\nhymyillen erään kirjan lukemista.\n\nKaksi kuukautta kului ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa,\njoka rupesi hiukan kiemurtelemaan kun kuuma aika oli lähestymässä.\nMinä jo mainitsin että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta\ntässä asiassa oli se että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan\nluutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui\nja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat\nupseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämät kaksi rakastavaista\nkuitenkin menivät kihloihin.\n\nVanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan kun hän samaan aikaan sai\nsekä oman komppanian että tytön, että hän unohti kiusata Toukkaa.\nMorsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä hiukan rahaakin.\nHänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.\n\nEräänä iltana juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,\npaitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli\nlakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja\nkapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on\nvallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa\nerinomaisia ominaisuuksia ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa\nmiestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahina pimeässä ja\nväsynyt, heikko ääni lausui:\n\n\"Missä minun mieheni on?\"\n\nMinä en ollenkaan tahdo saattaa Shikarrisrykmentin moraalia epäluulon\nalaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti\nylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa.\nEhkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta\näkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.\nHän selitti sen jälestäpäin.\n\nSitten ääni huudahti: -- \"Oi Lionell!\" Lionell oli vanhimman luutnantin\nnimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin\nja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin\nluutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt\noli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän\ntiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --\nettemme ollenkaan hämmästy kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku\njonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä\nluiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin\nhullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat\ntahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin oli se anteeksi\nannettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölysissä kengissään ja harmaa\nmatkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hivukset mustat ja silmät\nsuuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen\näänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikeen kävi sääliksi.\nHeti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen\nhänen kaulaansa sanoen häntä \"omaksi kullaksi\" ja selittäen että hän ei\njaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet\nolivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma\naina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan\nanteeksi? Tämä ei ollut oikeen naisten tapaan sanottu. Se oli liian\nsuoraan menemistä asiaan.\n\nAsema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat\nsilmikulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama\nharmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä\nkukaan virkkanut sanaakaan.\n\nSitten eversti sanoi lyhyesti: \"No hyvä, herra?\" ja nainen nyyhkytti\nuudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta\nhän änkytti kuitenkin:\n\n-- \"Se on helvetin vale! Minulla ei eläessäni ole ollut vaimoa!\" --\n\"Älä kiroo\", sanoi eversti. \"Tule klubihuoneesen. Meidän täytyy saada\ntämä selville\", ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut\nluottamaan Shikarreihinsa.\n\nMe menimme etuhuoneesen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me\nnäimme kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,\nväliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas\nojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs\nnäytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille kuinka vanhin luutnantti\noli nainut hänet käydessään kotimaassa loma ajallaan kahdeksantoista\nkuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme\nja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti\nvaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota\nsanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja\nkuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksi mainittua mitä\npahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.\n\nMinä en koskaan unohda mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta\nluutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin\näkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista\nelämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli\nsilmät auki ja me näimme että he jo olivat lausuneet tuomionsa\nvanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.\nYksi majuureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten\nnaista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin hän\nolisi katsellut näytelmätä. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman\nluutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään\nkuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen\nvanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet\nmiestä hirtettävän, mutta vielä paljoa hauskempaa. Viimein nainen\nsanoi että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty\nkirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme\narvelimme että nythän asia oli vallan selvä. Mutta yksi poikamies\nmajuureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- \"Minä otaksun, että teidän\nvihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava.\"\n\nTämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että\nhän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä\nylenkatsoi majuuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti\nitkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteettisellä äänellä:\n-- \"Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn\nmieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!\"\n\nKatsojissa syntyi suhinata ja miehet vilkasivat toisiinsa kun vanhin\nluutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin.\nMe katsoa tuijotimme häneen arvellen että jokohan nyt oli tulossa\njotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva,\nmutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä\nhelpotuksen huokaus, ja hän huusi naiselle: -- \"Sinä peijakkaan\nveitikka!\" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta ja paperiin\noli kirjoitettu: -- \"Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,\nolen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalle luutnantille ja että\nvanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun\n23:lta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden\nkapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa.\"\n\nSitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneesen ja se löysi hänet\nistumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,\nirtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin ja Shikarrit\npitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään\neivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein että me muut,\npaitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme,\nkun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on\nihmisluonto. Toukan näyttelykyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli\nniin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun\nuseat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville,\nmiks'ei hän ennen ollut kertonut näyttelynerostaan, sanoi hän tyynesti:\n\"Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona\ntapana näytellä sisarieni kanssa.\" Mutta ei mikään tyttöjen kanssa\nnäytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana.\nMuutoin minusta se ei ollut oikeen sopivata pilaa. Sillä se olisi\nvoinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen\nkanssa, ei pilallakaan.\n\nShikarrit nimittivät Toukan rykmentin teaatteriseuran johtajaksi,\nja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti,\nlahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli\nhyvä Toukka, Shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä\noli, että hän ristittiin \"vanhimman luutnantin rouvaksi\", ja nyt on\nasemalla kaksi \"vanhimman luutnantin rouvaa\", ja se voi väliin panna\nmatkustavaisten päät pyörälle.\n\nMyöhemmin minä kerron teille samanlaisen jutun, mutta siitä pila oli\nkaukana ja se loppui vallan surkeasti.\n\n\n\n\nYli rajain.\n\n\nJokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,\nrodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoset valkosten luona ja mustat\nmustien parissa. Silloin eivät mitkään asian luonnollista kulkua\nhäiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta ja odottamatta.\n\nTässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi\narvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.\n\nEnsiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.\nHän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää\nmilloinkaan tee sitä uudestaan.\n\nKaukana kaupungin keskittyy rautaristikko ikkunalla varustettuun\numpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha ja muureissa molemmin\npuolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli\nnaistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin\nkuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi\nvoinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon\nrautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei\naurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä\nmudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili\nyöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei\nhyväksynyt yksinään elämistä.\n\nEräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan\nAmir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään\npuhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.\n\nSilloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli\nhiukan naurun kihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä tuo\npieni naurun kihitys ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat\n\"Tuhannenessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir Nathin laskuoja,\njoka pää ja yhden yön\" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia\nneuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn \"Har Dyalin lemmen\nlaulusta\", joka alkaa:\n\n\"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka\nrakastaja lemmittynsä luona? Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän,\nvoiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?\"\n\nRautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina ja\nvieno ääni jatkoi laulun viidennestä värsystä:\n\n\"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lotus kukalle, kun taivaan\nportit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?\n\n\"He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla\npohjoiseen päin.\n\n\"Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.\n\n\"Käske nuolenampujain joutua -- -- --\"\n\nÄäni lakkasi äkkiä ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta\nihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa \"Har Dyalin lemmen laulun\" niin\nsuloisesti.\n\nSeuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön\nhänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,\nveripunanen _dhak_ kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista\nkardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommonen kömpelö harmia\ntuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.\n\nTrejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei\nainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta\nTrejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi\nniitä tutkistella.\n\nSärkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä\nkun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.\nTrejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_ kukka\nmerkitsee joko \"toivon\", \"tule\", \"kirjoita\" tahi \"vaara\", aina sen\nmukaan millaisten esineiden kanssa se on. _Yksi_ kardemumma merkitsee\n\"mustasukkainen\", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa\nesinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja\nniillä tarkoitetaan vaan aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa\ntahi safrania seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: --\n\"Leski -- _dhak_ kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista.\" _Bhusa_ tukko\nselvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämät kirjeet antavat\npaljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että _bhusa_ tukko oli\notettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir\nNathin laskuojan luona ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana\nasuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi\nsiis tämän: -- \"Leski laskuojan luona, jossa on _bhusa_ kasa, pyytää\nteitä tulemaan kello yksitoista.\"\n\nTrejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi että\nIdässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello\nyhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia\nedeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana\nkello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_, joka\npeittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot\nolivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa \"Har\nDyalin lemmen laulua\" siitä värssystä alkaen, jossa Panthanityttö\npyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.\nKäännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:\n\n    \"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.\n    Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin,\n    Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.\n    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!\n\n    Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.\n    Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,\n    Merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään,\n    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!\n\n    Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,\n    Minä raukka taloss' isän orjana vaan olla saan,\n    Leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään,\n    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!\"\n\nKun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi:\n-- \"Minä olen täällä.\"\n\nBisesa oli kaunis tyttö.\n\nSinä iltana sai moni omituinen seikka alkunsa ja silloin alkoi myöskin\nkaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,\nettä eikö liene kaikki ollut unta vaan. Bisesa taikka hänen vanha\npalvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut\nrautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisään päin ja muuriin\nsyntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.\n\nPäiväseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka\npukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona,\nitsekseen aprikoiden että kuinkahan kauvan he olisivat tuntevinaan\nhäntä, jos he tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko\nkaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahan hajuiseen _boorkaan_, kulki\nJitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle\nnukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin\nBisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja\ntasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan\noli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga\nCharan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa\nhäntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin\nhänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme\nsittemmin.\n\nBisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän\nkuin linnunpoikanen ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman\ntapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat\nTrejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa\nlausua hänen nimensä -- \"Christopher\". Ensimmäistä tavua oli hänen\naina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä\nruusukätösillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata pois koko nimen,\nja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,\nvallan samalla tavalla kuin englantilainen nainenkin olisi tehnyt,\nrakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä\nenemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.\n\nKun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat\nolosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osottamaan erityistä\nkohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varmaa, että\ntällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maamiesten piirissä,\nvaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin.\nTrejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen\nkanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen\nkerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä\nvaikuttaisi hänen rakkaasen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi\ntavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija\nsai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki\ntaloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.\n\nViikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.\nHän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja\nBisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin\nrinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.\n\nPaljon siitä mitä on kirjoitettu \"itämaisesta intohimosta ja\nherkkätuntoisuudesta\" on liioteltua ja toisen suusta kuultua, mutta\non siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,\nniin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa\nhänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja\nvihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuon\nvieraan _memsahibin_, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti\nselittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita, kuten\nlänsimaalaiset. Bisesa nousi ylös ja sanoi yksinkertaisesti:\n\n\"En ymmärrä. Mutta sen minä vaan tiedän, että ei se ole hyvä, että\nsinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet\nenglantilainen. Minä olen vaan musta tyttö\" -- hän oli vaaleampi\nkultatankoja rahapajassa, -- \"ja mustan miehen leski.\"\n\nSitten hän nyyhki ja sanoi: \"Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta\nvannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua,\nkäyköönpä minulle kuinka tahansa.\"\n\nTrejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti\nvallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä\ntyydyttäisi kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuisi.\nTrejagon pitäisi mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos\nikkunasta, tyttö suuteli hänen otsaansa kahdesti ja hän kulki kotiinsa\nmietteissään.\n\nViikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään\ntietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin\nkauvan, meni Amir Nathin laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon\nkuluessa, toivoen että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan\nristikkoon. Eikä hän erehtynyt.\n\nNyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan\nja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen\nmustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat\nkädet olivat ranteista poikki leikatut ja pätkät olivat jo melkein\nparantuneet.\n\nSitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä\nnyyhkytti, joku huoneesta karjasi kuin villi peto, ja terävä esine\n-- veitsi, miekka tahi keihäs, -- lensi Trejagon _boorkaan_. Se ei\nlävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääsen kupeen lihakseen,\nja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.\n\nRistikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon\nmerkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys\nAmir Nathin laskuojalla.\n\nSitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja\nriehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä, huomasi\nolevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois\n_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.\n\nMikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa aiheettomassa\nepätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet\npakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon\nnimen ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea Trejago ei\ntiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut ja ajatus\nsiitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja\npitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä\nmissä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen\npihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka\nehkä se lienee jonkun Jitha Megjin _busteen_ kadun takana. Trejago\nsitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa --\ntakasin jälleen. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan,\njossa jokaisen miehen talo on niin vartioittu ja niin salaperäinen\nkuin hauta; ja ristikko-ikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu\numpeen.\n\nMutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti ja häntä pidetään sangen\nsiistinä miehenä.\n\nHänessä ei ole mitään erinomaista, muuta kuin se että hänen\noikeanpuolinen jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen\nnyrjähtäminen.\n\n\n\n\nDungaran tuomio.\n\n\nTätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_ lehdoissa Berbulda vuoristossa\nja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta\nlähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden\nhallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin\nhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan,\ntulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka rankaisi\nBuria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja\npukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun\nylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä\nkysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata,\nniin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä\nlähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä,\nkuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin,\nTübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen\nsiveätä vaimoansa.\n\nJos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se\njuuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen,\njoka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,\nsinisilmäisen Lotan kanssaan. \"Me tahdomme nämät pakanat, nyt\npakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä\", sanoi Justus\nvirkauransa aikaisimpina päivinä. \"Niin\", lisäsi hän vakuutuksella, \"he\ntulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien\nhyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä.\" Ja pienemmällä apurahalla kuin\nenglantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan\nKamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle\naivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran\ntemppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä -- alastomien,\nhyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien\nmaakunnan.\n\nTiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella\nyksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään\npienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt --\nyksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin\npäin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei\nole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään\nteitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta\nsitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen\ntulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka\nsinussa on.\n\nAamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja\njulkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla\nväsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas,\nsillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain\nniillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on\ntuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka\nuskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä,\nsinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin\nhenkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä\nvielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi\nvieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla\nkääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi,\nja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen\nuskomaan heitä.\n\nKun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy\nsinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy\ntaistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit\nperkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa\nusko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä\ntuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja\nsamoin hermot.\n\nKysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta,\nmillaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen\nevankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka\nkehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan\nenglantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin\nlähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit. Sinua käsketään\nlukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista\nmiehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken,\nminkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta\nenglantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet\nkuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että\nsiellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille\nkertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka\nlähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja\npalasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: -- \"Ei ole mitään\nJumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!\"\n\nKertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen\nmiehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys\nole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen\nsielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren\npeikkoihin ja virtamörköihin.\n\nGallio, tämän maakunnan varapäällikkö \"ei ollenkaan välittänyt näistä\nasioista\". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit\npitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja,\norchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon\nmetsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi\nheille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi\nheidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.\n\n\"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa\", sanoi Gallio\nKrenkin pöydässä, \"niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on\nyhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon\nkuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää\nkansaa ja he luottavat minuun.\"\n\n\"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa\", sanoi Justus ja hänen\npyöreä naamansa hehkui innostuksesta, \"ja tietysti minä en tahdo heidän\nennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi\nystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha.\"\n\n\"Hm\", sanoi Gallio, \"minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa\nhoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän\nsielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne,\nsillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne.\"\n\n\"No miten sitten?\" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.\n\n\"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan\nensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta\npäähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja\nmukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi\nlähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden\nvainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan\npenikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä\nratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle,\nsanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt\nymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en\nole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt\noli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja\njos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin\nMacnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä\nolin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi\nsilloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria\nKolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla\nbamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja\nsitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista.\nOlkaa ystävällinen heille Padri ... mutta minä en luule että te saatte\npaljoa aikaan.\"\n\n\"En minä\", sanoi Justus, \"mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä\nlapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.\nLasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä\nmyötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin.\"\n\nGallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan\nkansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin\nsilloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan\ntakaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta\nveljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori\nmies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta.\nHän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä\nyksinäisessä maakunnassaan.\n\n\"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani\", oli hänellä tapana sanoa\njörömäisesti, \"ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan\nsilloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia\nkuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä\nkantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani.\"\n\nGallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --\nvaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle\n-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa\nlähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.\n\n\"Tässä olisi jotain teille Padri\", sanoi hän. Kolien on tapana heittää\nliikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi\nsitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen\nEerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt\nseurannut minua metsän halki.\"\n\n\"Se on ensimmäinen meidän laumaamme\", sanoi Justus ja otti huutavan\npikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi\nväijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia\ntotellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä\nja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa\nnälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö\naikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen\ntyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla\nmustatakkisilla miehillä.\n\nMatui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli\nkaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan\nnähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun.\nLotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu\näidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista\nkäsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä\nkurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa\nhän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin -- tahtoi olla tuon\nihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen\noma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen\nkanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu\nmyöskin ahkera nenän niistäminen.\n\n\"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia\nkaikesta\", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja\nnuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka\nhänen ruokansa keittäisi.\n\nMutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole\ntilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä\nkohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli\nhävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä\nsilmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen\nuskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en\nvoi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen\nsuurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko\nmaailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin\nsaatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta\nselitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan\nsaadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit\nvastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala,\nja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön\nopettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin\nvaan tryffeliä.\n\nKaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien\nnoiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli\nkostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen\nkavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten\nsiihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran\nseurakunnalle hän sanoi synkästi: -- \"Nuo Padrin joukkolaiset ovat\npukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä\nsyystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät\nBerbuldan aaltoihin\". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi\nja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat\nja sanoivat: -- \"Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa\nluopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna\nmeille kaikki heidän viljansa!\"\n\nMyöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa\nkanssa Buria Kolien maakuntaan. \"Käykääppäs katsomassa Krenkin\nlähetystalolla\", sanoi Gallio. \"Hän tekee hyvää omalla tavallaan\nja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte\nbamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa\ntapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja.\"\n\nSuuri melu nousi lähetystalolla. \"Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa\nomilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja\n-- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä\npuvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle kunnia\", sanoi\nJustus; Lotta sanoi \"Amen\".\n\nJustus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin\nkutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin\nsaamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut\nmuutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista,\njota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,\njoka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_,\nja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin\nvaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.\n\n\"Heidän pitää Valkosiin vaatteisin puettuina päällikön ja hänen\njalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme\nJumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin\nuskoinaan on alkava. Seisokaa noin lapset, kaksittain, ja --, Lotta,\nminkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuollalailla\nkiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä.\"\n\nPäällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä\nlähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan\nValkosena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. \"Haa\", sanoi päällikkö,\njoka saavuttamallaan mielen taipuvaisuudella heti oli valmis uskomaan,\nettä hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.\n\n\"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla.\"\n\nEi sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin\neteenpäin -- ensin hieman hypähdellen ja naamasta näkyi että heitä\nsamalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen\npuremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth vuoren harjalta\nkuului punasen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja\nmurheellisesti. Proselyytti joukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja\nkirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.\n\n\"Se on Dungaran tuomio!\" huusi ääni. \"Minä palan! minä palan! Joutukaa\nvirtaan, muutoin me palamme!\"\n\nVäki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla, kiemurrellen,\npolkien ja väännellen ja repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran\nrummun kiihoittamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien\npäällikön luo.\n\n\"Minä en voi ymmärtää! Eilen\", änkytti Justus \"heillä oli kymmenet\nkäskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta\nmaalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!\"\n\nJuosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala,\nkoko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä,\noppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja\npotki kuin metsäkissa.\n\n\"Tämänkö tähden\", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,\n\"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan\npaikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala,\nse sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi!\nOi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien\nolevien esineiden Jumala!\"\n\nHän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi\nriemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli\nnyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.\n\n\"Eilen\", valitti Justus \"hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on\nsaatanan työtä!\"\n\nMutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen\njalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi\npäivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille\npaikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Gallio tyynesti, \"sitä minä luulinkin.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Justus.\n\n\"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessus oli kentauri, jonka\nHerkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä\nsuurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...\nMistä te saitte aineet tähän kankaasen?\"\n\n\"Athon Daze neuvoi pojille kuinka heidän piti sitä valmistaa\", sanoi\nJustus.\n\n\"Tuo vanha kettu! Tiedättekö että hän on antanut teille Nilgirinokkosia\n-- skorpiooni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole ihme että he\nkiemurtelivat! Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin vaikka sitä on\nliotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli\ntuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja\nsitten...!\"\n\nGallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja\nJustus oli peittänyt kasvonsa käsillään.\n\n\"_Girardenia heterophylla_!\" toisti Gallio. \"Krenk, miksi te ette\npuhuneet siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.\nKudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon\ntiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa\nheitä takasin.\"\n\nHän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä vyöryivät ja\nvalittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän\nnäki että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.\n\nVaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan\naution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet\ntakasin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun\nloppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli joka viilteli jäseniä ja poltti\nluihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan?\nMenköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit\neivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazelle yksityisen\nkirjeen, jossa seisoi että Athon Daze ja kaikki Dungaran papit\nhirtetään Dungaran alttarin luona, jos hivuskarvakaan katkaistaan\nlähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien\nlyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, eikä\nhunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän\novelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän sitä ihminen elä sulasta armosta\nvaan, tarvitseehan sitä ruokaakin.\n\n\"Lähdetään pois\", sanoi Justus; \"täällä ei ole mitään hyvää odotettavana\nja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä --\nsoveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me\npois ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia.\"\n\nJos joku tahtoisi uudestaan lähteä kääntämään Buria Koleja, niin siellä\non vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jälellä Panth vuoren\njuurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet\nmetsikön peittoon.\n\n\n\n\nLispeth.\n\n\nHänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh.\nEräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti\nyhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej laakson kupeella\nKotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat\nkristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi.\nKotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi ja vuoristolaiset eli\n_paharit_ äänsivät nimen \"Lispeth\".\n\nMyöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä\nJadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain\nseuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui\nMähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan\noli unohtanut nimensä \"Pohjoisten vuorien ruhtinatar\".\n\nLieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat\njumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa\nolosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis.\nKun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa\nviisikymmentä penikulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä\noli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia maalarit niin usein\nkuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea\nnorsunluu ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten\nhänellä oli vallan ihmeelliset silmät ja ellei hän olisi käynyt\npuettuna inhoittavan rumaan karttuunaan, jota lähetystö näytti\nerittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan\nmetsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren\nrinteellä.\n\nLispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä\nennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen\noma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat että hänestä oli tullut\nmemsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei\ntiennyt mihin hän häntä käyttäisi. Eihän sitä voi panna viiden jalan\nja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppia\npesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti\nluokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat, ja kävi päivä\npäivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva\nsanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin \"hienompaan\" palvelukseen\nSimlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut\nruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.\n\nKun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --\ntuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneesensa,\nsillä hän pelkäsi että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin\nmuuanne tuntemattomaan maailmaan.\n\nEräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kun hän oli täyttänyt\nseitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä\neivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten -- puolitoista\npenikulmaa jalkasin ja sitten ratsastaen takasin. Hän taivalsi kaksi\nja kolmekymmentä penikulmaa edes takasin pienillä virkistysmatkoillaan\nKotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takasin vasta\npimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään\njoku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa,\nkun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen.\nLispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- \"Tämä\non minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut\nitsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti ja kun hän tulee\nterveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät.\"\n\nTämä oli ensimmäinen kerta kuin Lispeth ilmaisi mietteitään\naviokysymyksessä ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta\nkaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta miehestä\nsohvalla. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka\nulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä\nhänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Hän hengitti\nheikosti ja oli tainnoksissa.\n\nLähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet\nvuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina\nauttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että\ntämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä\nlähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,\nkuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli\ntyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla\nhyvin suuri määrä ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia\nviettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth\nnyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut\nymmärtää miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän\nliioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vaan\nhoitaa englantilaista kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida\nhänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.\n\nPari viikkoa sairastettuaan helponlaista kuumetta ja tulehdusta\nenglantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajata ja\nhänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän\nystävyydestään. Hän oli Itämailla matkustaja, niin hän kertoi --\nsiihen aikaan ei vielä puhuttu maanpallon kiertäjistä kun Penisular &\nOriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni\n-- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan\nvuoristossa. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä.\nHän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista\nmädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa\narvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä\ntakasin Simlaan, jahka hän nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää\nhuvittanut vuorilla kapuaminen.\n\nHänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vaan kokoeli voimia\nverkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa\nneuvoista. Viimeksi mainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja\nkertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika\nmakeasti ja sanoi että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan\noiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön\nkanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää.\nHän tietysti käyttäytyisi varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä\noli hauskaa puhella Lispethin kanssa ja kävellä Lispethin kanssa ja\nkuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun\nhän jo oli parantunut siksi paljon että saattoi ruveta lähtöä tekemään.\nSe ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille.\nLispeth oli hyvin onnellinen nämät kaksi viikkoa, sillä hän oli\nlöytänyt miehen, jota hän rakasti.\n\nHän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut\npeitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen\nmatkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Nankundaan saakka\nkovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä\nkristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja --\nmutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään - ja hän oli pyytänyt,\nettä englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takasin naimaan\nLispethin. \"Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään että hän\nsisimmässään on pakana\", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen\nkulki siis nuo kaksitoista penikulmaa vuorien poikki käsi Lispethin\nvyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takasin naimaan hänet.\nLispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan\nharjulla kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.\n\nSitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen\nlähetyssaarnaajan rouvalle: \"Hän tulee takasin naiman minut. Hän meni\nnyt oman kansansa luo kertomaan siitä.\" Lähetyssaarnaajan rouva hyväili\nLispethiä ja sanoi: \"Hän palajaa takasin\". Kahden kuukauden kuluttua\nkävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen\noli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä\nEnglanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta\nvuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä\nmerestä. Talossa oli vanha kartta, jonka kanssa Lispeth oli leikkinyt\nlapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki\nitsekseen ja koetti miettiä missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi\nolla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä\nlaivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään\nolisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin,\nsillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takasin naimaan\nvuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia\nAssamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei\nsiinä mainittu.\n\nKolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan\nNarkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevana.\nSe tyynnytti häntä ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän\niloisemmaksi, arveli hän että tuo \"raakalainen ja kovin sopimaton\nmielettömyys\" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket\neivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi.\nLähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa\nhänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen oli luvannut\nrakastaa Lispethiä vaan tyynnyttääkseen häntä -- että hän ei\nkoskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että se oli väärin ja\nsopimatonta, että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa,\njoka oli ylevämpää rotua ja joka paitsi sitä oli luvannut naida toisen\ntytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi että kaikki tuo oli vallan\nmahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja\nlähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palajavan\ntakasin.\n\n\"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?\" kysyi Lispeth.\n\n\"Me sanoimme sen vaan tyynnyttääksemme sinua, lapsi\", sanoi\nlähetyssaarnaajan rouva.\n\n\"Te siis valehtelitte minulle\", sanoi Lispeth, \"te ja hän?\"\n\nLähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin\noli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi\ntakasin puettuna kuin vuoristolaistyttö -- inhoittavan likasena,\nmutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt\npitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten\nvuoristolaisnaisilla oli tapana.\n\n\"Minä aion mennä takasin oman kansani luo\", sanoi hän. \"Te olette\nsurmanneet Lispethin. Jälellä on vaan vanhan Jadehin tytär -- _paharin_\ntytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te\nenglantilaiset.\"\n\nKun lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan\nLispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien luo, oli tyttö jo\nmennyt, eikä hän milloinkaan palannut takasin.\n\nHän liittäytyi omaan likaseen kansaansa intohimoisesti ikäänkuin hän\nolisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka hän oli elänyt heistä\nerillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan\nkanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen\nkauneutensa kuihtui pian.\n\n\"Ei löydy mitään lakia, jonka mukaan me voimme laskea pakanoiden\noikkuja\", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, \"ja minä luulen että Lispeth\naina sydämessään pysyi pakanana.\" Siihen nähden että Lispeth oli otettu\nenglantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys\njuuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.\n\nLispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englannin\nkieltä ja kun hän oli kyllin juovuksissa saattoi häntä joskus\nhoukutella kertomaan ensi lemmestään.\n\nVaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen eukko,\nruma kuin harakan pelätti, kerran oli ollut \"Kotgarh lähetystön\nLispeth\".\n\n\n\n\nWee Willie Winkie.\n\n\nHänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän\nlöysi kerran tuon toisen nimen eräässä lastenkirjassa ja se oli hänen\noikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi\nhäntä Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt\nhitustakaan siitä mitä tämä _ayah_ sanoi, niin ayahin viisaus ei\nmuuttanut asiata.\n\nHänen isänsä oli eversti 195:ssä rykmentissä ja heti kun Wee Willie\nWinkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,\nniin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä\npoikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut\nsiivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän\noli paha poika otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän\noli pahana poikana, sillä Intiassa on niin kovin paljon tilaisuuksia\npienille kuusivuotiaille vallattomuuksiin.\n\nLapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja\nWee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän\nsuostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki\nujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen\n195:stä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen\nhyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut kun malttoi olla ajamatta\nkanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen\nminuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.\n\n\"Minä pidän sinusta\", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi\nBrandista. \"Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko\nsinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu kun minä aion sanoa sinua\nLiinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän.\"\n\nTämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia.\nHänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan\nodottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi.\nEi mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä\ntavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä kun hän sanoi komisaarion\nrouvaa Pobsiksi; mutta ei mitkään everstin ponnistukset saaneet\nasemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs\n\"Pobs\" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen\n\"Liinakko\" ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.\n\nJos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota\nonnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja\nheidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton\npyynti. \"Everstin poikaa\" ihaeltiin kokonaan hänen omien hyvien\nominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut\nollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat\naina naarmuja täynnä ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin\nsitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaset\nkiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. \"Minä tahdon tukkani\nsamanlaiseksi kuin selsantti Tummilinkin\", sanoi Wee Willie Winkie ja\nkun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen kun hänen nuori sydämensä oli ihastunut\nluutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi\nLiinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,\njotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.\n\nLiinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli\nantanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa\nraskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.\nLiinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut\nhänen katsella tuota ihmeellistä komentoa kun Liinakon partaa ajettiin.\nJa tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut että hänkin, Wee Willie\nWinkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen\nsaippuarasian ja hopeapäisen \"sylkiharjan\" (kuten Wee Willie Winkie\nsitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa\nja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut\nainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista\nkuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit\nkiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,\nettä hän meni suutelemaan -- oikeen hurjasti suutelemaan -- \"suurta\ntyttöä\", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli\nnähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni, oli hän heti\nkääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin\npitänyt nähdä.\n\nTavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,\nmutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta\nensin oli puhuttava Liinakon kanssa.\n\n\"Liinakko\", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle\naikaisin eräänä aamuna -- \"minun täytyy tavata sinut Liinakko!\"\n\n\"Tule sisään nuori herra\", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä\naamiaista koirineen. \"Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?\"\n\nWee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen\npäivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.\n\n\"Minä en ole tehnyt mitään pahaa\", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja\nkoettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä\nkuuman paraadin jälkeen.\n\nHän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin ja silmät vilkkuivat\nkupin laidan yläpuolella kun hän kysyi: -- \"Minä sen sanon Liinakko,\nonko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?\"\n\n\"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?\"\n\n\"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua ellen minä estä häntä.\nJollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuuli\nAllaldycen isoa tyttöä eilis aamuna kanavan luona?\"\n\nLiinakon sydän sytkähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet\nkaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa.\nOli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuuri\nAllardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan\nennenkuin ensi kuussa ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian\npaljon.\n\n\"Minä näin sinut\", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. \"Mutta tallilenki\nei nähnyt. Minä huusin hänelle, _Hut jao_.\"\n\n\"No, että sinulla nyt sentään oli senverran järkeä sinä pikku elävä\",\nhuusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään puoleksi harmissaan. \"Ja\nkuinkahan monelle sinä jo olet kertonut siitä?\"\n\n\"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut kun minä koetin latsastaa\npuhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin\nettä sinä et tahtoisi että minä keltoisin.\"\n\n\"Winkie\", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, \"sinä\nolet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää\nkaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän\ntämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä\ntulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi\nkannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene\nvaan ja kerro siitä isällesi.\"\n\n\"Kuinka sinun silloin käy?\" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti\nvakuutettu siitä, että hänen isänsä oli kaikkivaltias.\n\n\"Minulle tulee siitä harmia\", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä\nkeinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.\n\n\"No sitten minä en kello\", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.\n\"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä\nen luullut että sinä tekisit niin, Liinakko?\"\n\n\"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vaan, ja\nkun sinä kasvat suureksi niin sinä teet samalla lailla. Sinun isäsi\ntarkoitti vaan ettei se sovellu pikku pojille.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.\n\"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?\"\n\n\"Aivan\", vastasi Liinakko vakavasti.\n\n\"Mutta minä luulen etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja\ntyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun _täytyy_ suudella,\nymmälläthän.\"\n\nNyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin\nlopetti.\n\n\"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?\"\n\n\"Hyvin paljon\", sanoi Liinakko.\n\n\"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha koilasta taikka minusta?\"\n\n\"Vallan eri tavalla\", sanoi Liinakko. \"Jonkun ajan perästä Miss\nAllardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet\nkomentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri\nasia, näetkös.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Wee Willie Winkie, nousten ylös. \"Koska sinä pidät siitä\nisosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt\nmennä.\"\n\nLiinakko nousi ylös ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä:\n\"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle\njotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien sinä saat siitä\nkertoa, jos tahdot -- ja kenelle vaan tahdot.\"\n\nSiten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassa pysyminen\nriippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie\nWinkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi\nettei poika rikkoisi lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan\nerityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli\ntapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin\nympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti\nsaada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän\nollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta\nnähden hän oli Liinakon omaisuus ja tulisi kohta olemaan vallan hänen\nomansa. Siitä syystä Willie piti sitä kohtuullisena, että hän kohteli\ntyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa\ntaikka kiiltävää pistoolia.\n\nTieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,\nteki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon\najalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati \"leiri\nvalkean\" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan. Kuinka\nhän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan\nja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli\nrangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä\nannettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua muualla kuin\nrakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei\nläsnäolollaan häntä ilahduttaisi tällä ajalla.\n\nHän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,\nojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti\nsotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään\nlastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli\niltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.\n\n\"Minä olen alestissa\", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, \"ja minä en\nsaa puhua sinulle.\"\n\nHyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se\nei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.\n\n\"Minnekä sinä menet?\" huusi Wee Willie Winkie. \"Joen poikki\", vastasi\nMiss Allardyce ja ratsasti edelleen.\n\nTämän maakunnan, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajana\npohjoisessa oli virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina\nikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki ja\nhän oli saanut selville että Liinakkokin -- tuo melkein kaikkivaltias\nLiinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee\nWillie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta\nkertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista -- hyvin ihmeellinen\nkertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisten kanssa, kunnes eräs\nTuhkimus niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut,\nettä joen takana noilla mustilla ja purppuran hohtavilla vuorilla\nasui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja\nihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat\nvihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti\nkatsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisin ja\nmukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma\npäättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuuri\nAllardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko\nsanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle. Jos peikot ryöstäisivät hänet\nkuten ennen Tuhkimuksen kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä\nkeinolla palautettava takaisin.\n\nTalossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä\nankaraa suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan\ntavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä\nja mustana puutarhan polulle, hänen mennessään talliin ratsuansa\npyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko\nsuuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien\ntottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan ja koska\ntämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi,\nsanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi\nhevosen kapealle polulle, jossa se tuon tuostakin polki kukkalavojen\npehmeätä multaa.\n\nHevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka eroitti\nhänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin\nja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.\n\nMutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle\njuoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen\nhalki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen\nratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti\nkanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena\nja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi Afganien\nalueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän\npitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.\nLiinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt\nhäntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne\nnäyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.\n\nWee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, niin\nhän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss\nAllardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin\nettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,\nrupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään\nvalkosen, avosilmäisen lapsen _khaki_ takissa melkein läkähtyneellä\nponiratsulla.\n\n\"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?\" kirkui Wee Willie Winkie\nheti, päästyään pyssyn kantaman päähän. \"Sinun ei pitäisi olla täällä.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan\nmoitetta. \"Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?\"\n\n\"Sinä sanoit meneväsi villan poikki\", läähätti Wee Willie Winkie\nhypäten alas poninsa selästä. \"Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa\nmennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta\nsinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko\nsuuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut\nalestistani!\"\n\nTuleva 195:n rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.\nHuolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.\n\n\"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?\nMinkä tähden?\"\n\n\"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!\" valitti\nWee Willie Winkie onnettomana. \"Minä näin hänen suutelevan sinua; ja\nhän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butchakoilasta\ntaikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta\nylös ja tulla takasin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha\npaikka, ja minä olen kalannut alestistani.\"\n\n\"Minä en voi liikahtaa, Winkie\", sanoi Miss Allardyce valittaen. \"Minä\nolen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?\"\n\nHän oli purskahtamaisillaan itkuun ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä,\njota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden\nmerkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän\nsattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.\n\n\"Winkie\", sanoi Miss Allardyce, \"kun sinä olet hiukan levähtänyt,\nniin ratsasta takasin ja käske heitä lähettämään tänne jonkun minua\nnoutamaan. Minuun koskee niin hirveästi.\"\n\nLapsi istui hiljaa hetkisen ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli\nmelkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie\nWinkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä\nhuimasten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.\n\n\"Voi, Winkie! Mitä sinä teet?\"\n\n\"Hst!\" sanoi Wee Willie Winkie. \"Tuolla tulee mies -- se on noita\npahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että\nmiehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin ja\nsitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen\nmenemään.\"\n\nEi ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän\ntakaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sytkähdellä, sillä juuri\nsamalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan\nTuhkimuksen sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimuksen\npuutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla\nne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli,\nkuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran\nPushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla\ntallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat,\neivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vaan alkuasukkaita.\n\nNe tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli\nkompastunut.\n\nSilloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi,\nkuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja\npontevasti \"_Jao_!\" Poni oli jo virran toisella puolen.\n\nMiehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie\nWinkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi\nhe eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä\npyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes\nWee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce\nkirkasi.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi yksi miehistä.\n\n\"Minä olen evelsti sahibin poika ja minun käskyni on, että te heti\nmenette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun\nteistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on\nloukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan.\"\n\n\"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?\" kuului naurava vastaus.\n\"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!\"\n\n\"Sanokaa että minä lähetin teidät -- minä, evelstin poika. He antavat\nteille lahaa.\"\n\n\"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin\nvoimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja\", sanoi\nääni takaa.\n\nNämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie\nsai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta\nhän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuun ottamatta hänen\näitinsä _ayahia_ (naispalvelijaa), oli paljoa häpeällisempää kuin mikä\nuppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:n rykmentin\neverstillä, oli tuo peljättävä rykmentti takanaan.\n\n\"Aiotteko te viedä meidät pois?\" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana\nja levottomana.\n\n\"Aiomme kyllä, pikku _sahib Bahadur_\", sanoi pisin miehistä, \"ja sitte\nsyömme teidät myöhemmin.\" \"Se on lapsen puhetta\", sanoi Wee Willie\nWinkie. \"Miehet eivät syö toisia miehiä.\"\n\nNaurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- \"Ja\njos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun\nlykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.\nKuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?\"\n\nAlkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika\nhelposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.\n\nToinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- \"Voi teitä hullut miehet!\nSe on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkosen sotajoukon\nsydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me\notamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson.\n_Meidän_ kylät ovat laaksossa ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti\non täynnä piruja. He potkasivat Khoda Yarin kylkiluut poikki kun\nhän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he\npolttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä kunnes ei mitään ole\njäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon.\nMinä sen sanon, että tuo lapsi on heidän Jumalansa, ja he eivät säästä\nketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa.\"\n\nSe oli Din Mahommed, everstin virasta erotettu tallirenki, joka täten\nmielet käänsi ja nyt seurasi kiivas ja vihanen keskustelu. Wee Willie\nWinkie seisoi ylempänä kuin miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan\nhänen oma \"lykmenttinsä\" ei häntä hylkäisi, jos se vaan tietäisi hänen\npulastaan.\n\nYksinäinen ratsu toi sanoman 195:teen rykmenttiin, vaikka kyllä\neverstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku\nhevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui\npelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti\ntyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisin ajaen ylös\njokaisen huonekorpraalin, jonka vaan tapasi. \"Ylös pojat! Jotain on\ntapahtunut everstin pojalle\", huusi hän.\n\n\"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut\",\njupisi rummunlyöjä-poika. \"Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on\njossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä Pathanit jo ovat ottaneet\nhänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran\ntoiselle rannalle.\"\n\n\"Mott puhuu kerran järkevästikin\", sanoi Devlin. \"E-komppania! joutuun\nvirran yli!\"\n\nSitten E-komppania, useimmat paitahiasillaan, kiiruhti pelastamaan\nkallista henkeä, jälkijoukon karttaessa hikoilevaa kersanttia\nkiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä kun 195:n\nrykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti,\nniin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka\njuuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.\n\nVuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat\nolisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi\nlaukausta.\n\n\"Mitäs minä sanoin?\" kiljui Din Mahommed. \"Se oli varoitus! Sotamiehet\novat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He\neivät saa nähdä meitä pojan luona!\"\n\nMiehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn\nlaukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.\n\n\"Lykmentti tulee\", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss\nAllardycelle, \"ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!\"\n\nHän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun\nhänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss\nAllardycen helmaan.\n\n195:n rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja\nLiinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan\nja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.\n\nMutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä\nantoi hänelle anteeksi arestista karkaamisen, niin luvattiin hänelle\nhyväkäytösmerkki niin pian kuin vaan äiti ennättäisi ommella sen hänen\ntakkinsa hiaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka\nsai hänet ylpeilemään pojastaan.\n\n\"Hän oli sinun omaisuutesi Liinakko\", sanoi Wee Willie Winkie,\nosoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. \"Minä tiesin, että\nhänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti\ntulisi minua hakemaan kun minä lähetin Jackin kotiin.\"\n\n\"Sinä olet sankari, Winkie\" sanoi Liinakko -- kerrassaan sankari!\"\n\n\"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat\", sanoi Wee Willie Winkie, \"mutta\nsinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am\nWill'ams.\"\n\nSillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.\n\n\n\n\nAurelianus Mc Gogginin kääntyminen.\n\n\nTämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus ja minä olen\nhyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.\n\nKukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään\n-- kaikista vähemmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä väkisin\ntyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan\nkierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli\nMc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen mallikelpoinen --\nmutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan.\nSen sijaan että hän olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, niin hän\nlueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä\nprofessori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä\nkirjat kirjastoista). He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten\nkannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta\nniitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat\nhänen päänsä pyörälle ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla\nuskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se\nsisälsi vaan, että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa\nmitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää\njossakin ihmiskunnan hyväksi.\n\nHiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin\nkäskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta\nminä arvelen että hän ehkä oli lukenut väärin ensimmäiset aikeensa.\n\nMinä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty\nLontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia\n-- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa\najattelemaan, ettei löydy mitään häntä itseään korkeampaa ja että\nLontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa,\njossa me näemme todellisen ihmiskunnan -- raa'an, ruskean, alastoman\nihmiskunnan -- ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja\nainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan\ntasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takasin yksinkertaisempiin\nteoriioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi\ntutkimuksiin onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajata.\nTästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen,\npäällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi\nkuin päällikkö ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä.\nHäntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen\nkeisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen\n-- jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän\nvaltiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on\nihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa\nruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja\npullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tährää kuolaimet niin\nettet yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimet ovat kuitenkin olemassa\nvallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja\ntyö siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.\n\nJos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja\nismi tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen\nolisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet\nWesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.\nHän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut\nmitään sielua ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin\nmonet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään\nsielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut,\nettä hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa\nsitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä\nelämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. \"Mutta se ei ole pääasia -- se\nei ole pääasia!\" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä\nsohvatyynyillä ja käskivät hänen menemään mihin paikkaan tahansa,\njota hän uskoi. He ristivät hänet \"Blastodermiksi\" -- hän näet sanoi\npolveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin\nkulloin esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja\nnaurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena\nklubissa ja paitsi sitä hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen\nmaakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla kun Aurelianus\nvielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo\nmies, Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi\nmalttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut\nsihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy --\npelkkää päätä vaan, ei ollenkaan ruumista ja tuhansia teoriioja. Ei\nainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti\nolla kaksi taikka ei yhtään sielua, taikka jonkun toisen sielu. Hänen\ntuli vaan totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia\n\"ismeillään\".\n\nHän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä\nkoettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se\nteki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän\nrehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta\nvarsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen\nikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmekymmen sivuinen tuomio\nviidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat\nväärin niin että hurisee -- edistäisi ihmiskunnan asiata. Olipa miten\noli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia\nja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes\ntohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen\nvoi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle\nkesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti\npullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan, eikä tahtonut kuulla mitään\nhuomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.\n\n\"Hyvä\", sanoi tohtori, \"te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä\nsemmoista vauhtia.\" Mc Goggin oli hiukan omituinen.\n\nEräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin\nmahtikohta jossakin näytelmässä.\n\nSe oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,\nkuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen että tumman\nsiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa.\nHyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade\ntulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli\nja sanoi vallan luonnollisesti: -- \"Jumalan kiitos!\"\n\nSilloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: \"Miksi? Minä\nvakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --\natmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis\npitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on\nainoastaan tarumainen --\"\n\n\"Blastodermi\", röhisi mies lähimmällä tuolilla, \"pidä suusi ja heitä\nminulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi\".\nBlastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku\nolisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.\n\n\"Niinkuin jo sanoin\", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla --\n\"vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten syitten.\nMinä tarkoitan --\"\n\n\"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile lehden_.\"\n\nTomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit\nvinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki\ntuijotimme Blastodermiin, joka oli noussut seisaalleen ja koetti\nkangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --\n\n\"Vallan selvä -- sanakirja -- punanen laiho -- vastuunalainen -- syy --\nmuistaa -- kansi -- -- yksin.\"\n\n\"Blastodermi on juovuksissa\", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut\njuovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään\nviittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän\nmelkein kirkui: --\n\n\"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori\n-- -- musta -- --\"\n\nHänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä ja -- juuri kuin salama iski\nkahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan ja sade tulvaili\nrankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki\nja riehui kuin vikuri hevonen ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.\n\nTohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. \"Se on\n_aphasia_\" sanoi hän. \"Viekää hänet huoneesensa. Minä _tiesin_ että\nniin kävisi.\" Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa ja\ntohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.\n\nSitten tohtori tuli takasin ja sanoi, että hän vaan kerran ennen --\neräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen\n_aphasia_ kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_\nrasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan\nkamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli\n\"seurauksena vallan luonnollisista syistä\".\n\n\"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden\", sanoi tohtori; \"hän on\nkykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta\ntaikka muuta semmoista. Hän ei vaan ollenkaan voi hallita puhettaan\neikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti.\"\n\nKaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen\nensimmäinen kysymyksensä oli: -- \"Mitä se oli?\" Tohtori selitti sen\nhänelle. \"Mutta minä en voi sitä käsittää!\" sanoi Blastodermi, \"minä\nolen vallan terve, mutta minä en voi hallita muistoani, minusta näyttää\n-- minun _oma_ muistini -- voinko minä?\"\n\n\"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi, äläkä ajattele sitä\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Mutta minä en voi sitä käsittää\", intti Blastodermi, \"se oli minun\n_oma_ mieleni ja muistini.\"\n\n\"Minä en voi siihen mitään\", sanoi tohtori, \"on paljon asioita, joita\nsinä et voi käsittää ja kun sinä olet elänyt minun ikäisekseni, niin\nsinä tiedät tarkkaan mitä kaikkea sinä uskallat sanoa omaksesi tässä\nmaailmassa.\"\n\nTämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi\nvuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko hän lopettaa lauseensa,\njonka oli alkanut.\n\nTämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen\nselitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä\nlieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii\npienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.\n\nKlubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus\nvielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan\nasioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä\npaljon kuin ennen -- niin nostapa vaan sormi huulillesi hetkiseksi,\nniin näet mikä tapahtuu.\n\nÄlä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!\n\n\n\n\nMennyttä kalua.\n\n\nEi ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan \"tietämättömänä elämän\npahuudesta\", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman\ntaisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen\nvarmaan kärsiä paljon turhia huolia ja joutuu ehkä pahaan pulaan siitä\nsyystä vaan, ettei hän tunne asiain oikeata laatua.\n\nAnna penikan syödä saippuata kylpyhuoneessa taikka purra vasta\nkiillotettua kenkää. Se puree ja murisee kunnes se vähitellen\noppii ymmärtämään että kengän muste ja pesusaippua tuottavat sille\npahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät\neivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian\nkuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se\nmuistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena\npikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi\npidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes\nse olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,\nniin arvelkaappas kuinka kamalan pahasti se silloin olisi voinut ja\nkuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka \"elämän pahuuden\ntietämättömyyteen\" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta,\nmutta kahdesta pahasta se on parempi.\n\nOli kerran poika, jota oli kasvatettu \"pahuuden tietämättömyys\"\n-periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli\nkotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti,\njolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa,\nnoin 50 km. Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle\nopetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi,\nja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu,\nettei hän \"milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen\nhetkenkään murhetta\". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi\ntavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen,\nja saippua sekä kengän muste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika\nmakealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja tuli ulos Sandhurstista hieman\nturmeltuneempana kuin hän oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja\nkohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä.\nSeuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota \"maailma ei\nollut turmellut\", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat\nupseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhoja piikoja. Vihdoin hän tuli\nIntiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää\nhuolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen\nhetkinä.\n\nIntia on ennen kaikkia semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita\nliian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.\nLiikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä\nvarmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole\nvaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi\nrakastavista joutuu pois asemalta, eikä palaja milloinkaan. Hyvästä\ntyöstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonoimpien\ntointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen\nparhaimmista hommistaan. Huono työ ei haita ollenkaan, sillä toiset\ntekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat\ntyöntekijät pysy niin kauvan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät\nole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen,\nkun sinä kerran olet ne kokenut ja useimpien huvituksien tarkoituksena\nonkin vaan koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole\nvaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet,\ntäyttää toinen mies sinun paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat\nkuluneet sinun kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään\narvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vaan siitä syystä, että\nne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset\ntyöskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on,\nettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa\npyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on\nhuvia ja hyvä maine jonkin arvoista.\n\nMutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse\nIntian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta.\nHän oli sievän näköinen ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä\nvakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät\nolleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen\nmennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa\nuudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_ miellyttävältä\nalussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä hevosia, neitosia,\ntansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka\nsaippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen\nhampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti\nulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut ymmärtää,\nmiksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä\nkodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.\n\nHän riiteli toisten poikien kanssa ja, ollen tunteellinen aina\nytimiin saakka, muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.\nHänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit\n(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat\nhauskoja; mutta hän piti näitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina\nkuin juominkeja seuraavata kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja\n_gymkhanas_ pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.\n\nHän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi niin paljon\nvoimia ja vaivoja _ekka_ tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana\noli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.\nmuist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu. Osittain tähän oli\nsyynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee maton\npätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi\nhiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän\nloistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä\nkengän musteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen\ntavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita.\nOli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin\nliian kireellä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään\nirti tallirengiltä.\n\nTätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet\nkerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmin ansaitsivat hommaa ja\ntouhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauvan kuin kylmää vuodenaikaa\n-- ja me ajattelimme että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli\nmenettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan,\nselvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessä\nyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä\nmillä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa.\nMutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli\nherkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuten jo\nolen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää,\nkuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne\neivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän\noli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämän ajakseen\nja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä haihtuisivat\nyhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit selvittäisivät hänen\nrahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys\nkaikesta ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen\neverstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut.\nSe saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vaan oli\ntavallinen everstin muistutus.\n\nSe, joka nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me\nkaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia\ntoisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,\nlausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa\nvaivaa kertoa sitä, sillä se oli vaan tuommoinen julma, pikkunen,\najattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan\nmyöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden\npäivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinörien majatalon\nläheisyyteen, noin kolmenkymmenen penikulman päähän. Hänen pyyntöönsä\nsuostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä\nvallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä \"ampumaan suuria\neläimiä\", ja läksi matkaan puoliyhdentoista aikaan _ekka_ rattailla.\nPeltopyitä -- jotka olivat ainoana metsän riistana lähellä majataloa --\nei voi sanoa \"suuriksi eläimiksi\"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.\n\nSeuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä loma-ajalta\nja kuuli pojan lähteneen ampumaan \"suuria eläimiä\". Majuuri oli\nmieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut\nhillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi\npojan huoneesen tutkien kaikki paikat siellä.\n\nKohta hän tuli takasin ja tapasi minut juuri kun minä toin korttiani\nupseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.\n\nHän sanoi: \"Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan\ntetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?\"\n\nMinä sanoin. \"Turhaa puhetta, majuuri!\" sillä minä huomasin, mitä hän\ntarkoitti.\n\nHän sanoi: \"Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --\nvallan paikalla. Minä olen levoton.\"\n\nSitten hän mietti hetkisen ja sanoi: \"Osaatko sinä valehdella?\"\n\n\"Itsehän sen parhaiten tiedät\", vastasin minä. \"Se on minun virkani.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi majuuri, \"sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt\npaikalla -- _ekka_ rattailla kanavalle ampumaan antiloopeja. Pue\npäällesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi.\"\n\nMajuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin ettei hän turhanpäiten olisi\nruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani löysin\nmajuurin istumassa _ekka_ rattailla -- pyssyn kotelot ja eväät olivat\nistuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.\n\nHän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme hiljakseen\nniin kauvan kuin olimme aseman alueella, mutta ennätettyämme tasangon\npoikki vievälle tomuiselle tielle, päästi hän täyttä karkua. Samassa\nmaassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka paljon tahansa, jos siksi\ntulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea tuntia noissa kolmessakymmenessä\npenikulmassa, mutta hevosparka oli puolikuolleena.\n\nKerran minä kysäsin: -- \"Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?\"\n\nHän sanoi tyynesti: \"Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,\nkaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että\nnyt minä olen levoton.\"\n\nTuo levottomuus tarttui minuunkin ja minäkin puolestani kiirehdin\nhevosta.\n\nKun me saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan\npalvelijata, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme\ntalon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään\nvastausta.\n\n\"Hän on tietysti metsästämässä\", sanoin minä.\n\nSamassa minä huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa\ntuikittavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme\nkuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka\nhiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman \"_surrr -- surrr\n-- surrr_\". Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin\npäästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.\n\nPoika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoseksi maalattua\nhuonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverillaan.\nPyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan\nkirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin\nmyrkytetty rotta!\n\nMajuuri sanoi hiljaa itsekseen: -- \"Poika parka! Sinä kurja raukka!\"\nSitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- \"Minä tarvitsen sinun\napuasi tässä asiassa.\"\n\nKoska minä tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin minä\nymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän\nluo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.\nMajuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: \"Me tulimme\nliian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!\"\n\nPoika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,\neverstilleen ja eräälle tytölle kotimaassa. Heti lopetettuaan oli\nhän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauvan aikaa\nkuolleena, kun me saavuimme sinne.\n\nMinä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut ja annoin aina lopetettuani\njoka arkin majuurille.\n\nMe näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän\noli ottanut kaikki. Hän kirjoitti \"häpeästä, jota hän ei jaksanut\nkantaa\" -- \"iäksi tahratusta kunniasta\" -- \"rikollisesta hulluudesta\"\n-- \"menetetystä elämästä\", ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui\nhän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat\nvallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa\noli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani.\nMajuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä\nsiitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edes takasin ja itki\nkuin nainen, koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin\nsurkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki\npojan tuhmuudet ja ajattelimme vaan tuota raukkaa sohvalla ja täyteen\ntöhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää nuo\nkirjeet hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen\nja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa\npoikaansa.\n\nVihdoin majuuri pyyhkäsi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: --\n\"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt\npitää tehdä?\"\n\nMinä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan\ntänne, sanoin: -- \"Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan\nkuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!\"\n\nSitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me\nlaitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän\nvakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin\nkonseptin tuohon surkeaan kirjeesen, ja majuuri pisti aina silloin\ntällöin sanan väliin, samalla kun hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset\nja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme,\nja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein minä sain konseptin\ntyydyttäväksi. Siinä seisoi kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden\nperikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus,\nj.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan -- meillä ei\ntietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman\ntuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikki nuo asiat\nja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon\nkaiken. Sitten minä nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun\nsekottui itku -- ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada\njotain juotavaa.\n\nMinua pelottaa sanoa kuinka paljon whiskyä me joimme ennenkuin kirje\noli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten me\notimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.\n\nLopuksi sanoi majuuri: -- \"Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen\ntukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen.\"\n\nMutta oli olemassa syitä, joiden tähden me emme voineet löytää\nainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli\nmustatukkanen ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä\nleikkasin suortuvan majuurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen\nsamaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minua tapasi taas naurun ja\nitkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli\nmelkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä\noli vielä jäljellä.\n\nMe suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,\nsormukset, kirje ja hivuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.\n\nSitten sanoi majuuri: -- \"Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä\nhuoneesta -- hiukan ajattelemaan!\"\n\nMe menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden\nja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin,\nmiltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin\nmenimme takasin huoneesen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi\nseuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian\nkauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme\nmaton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen\nkylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa -- minä en huolinut\nketään kyläläisistä auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- --\nnuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme\nhautaa. Koko ajan väittelimme olisiko oikein lukea nyt niin paljon\nkuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin\nsiten, että luimme Isä meidän rukouksen ja tätä tilaisuutta varten\nsepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten me\ntäytimme haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneesen -- ja rupesimme\nmaata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.\n\nHerättyämme sanoi majuuri uupuneena: -- \"Me emme voi palata kotiin\nennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän\nkuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta\".\nMajuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.\n\nMinä sanoin: -- \"Mutta miksi me emme kuljettaneet hänen ruumistaan\ntakasin kanttoonaan?\"\n\nMajuuri mietti hetkisen: -- \"Sillä, väki juoksi pakoon kuullessaan\npuhuttavan kolerasta. Ja meidän ekka rattaat ovat poissa!\"\n\nTämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme ja se\noli palannut kotiin.\n\nMe olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan\nmajatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan\nkuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs\nalkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun me sanoimme hänelle, että\neräs sahib oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa\nmajuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja\nitsemurhista taikka melkein täytetyistä itsemurhista -- juttuja,\njotka pöyristivät hiukset päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa\nsamassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan.\nSiitä syystä hän ymmärsi millainen sekamelska mahtoi olla poika paran\nrasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin että nuorukaiset katumuksen\nhetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina\nkuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen\nkertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika,\nmeidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme me\nsuoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta\nillalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka me olimme puolikuolleina\nväsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneesen panemaan pois\nhänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin\nme panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja\nilmoitimme hänelle kuoleman tapauksen ja enemmän kuin koskaan ennen\ntuntui meistä kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja\nnukuimme kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kertaasen, sillä me\nolimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.\n\nKertomustamme uskottiin niin kauvan kuin oli välttämätöntä, sillä\nennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut\npojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli\nkäyttäytynyt kelvottomasti kun hän ei tuonut ruumista asemalle\nsaamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin\nkirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen\nsekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta\nystävyydestämme ja siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän on oleva\nmeille koko elämänsä ajan.\n\nTavallansa hän olikin meille kiitollisuuden velassa, vaikk'ei juuri\nniin kuin hän tarkoitti.\n\n\n\n\nAmorin nuolet.\n\n\nEnnen muinoin eli Simlassa hyvin kaunis tyttö, köyhän mutta\nkunnioitettavan piiri- ja istuntotuomarin tytär. Hän oli hyvä tyttö,\nmutta eihän hän voinut sille mitään, että hän tunsi voimansa ja\nosasi sitä käyttää. Hänen mammansa oli hyvin levoton tyttärensä\ntulevaisuudesta, niinkuin kaikkien hyvien mammojen tulisi olla.\n\nKun mies on komisaario ja naimaton ja saattaa kantaa takissaan kullalla\nja emaljilla ympäröittyjä jalokivikoristeita, suuria kuin sylttitortut,\nja saa kulkea ovesta ennen kaikkia muita paitsi neuvoston jäseniä ja\nalikuvernööriä ja varakuningasta, niin semmoisen miehen kanssa maksaa\nvaivaa mennä naimisiin. Niin ainakin naiset sanovat. Siihen aikaan oli\nSimlassa komisaario, joka oli, kantoi ja teki kaiken sen, minkä juuri\nluettelimme. Hän ei ollut kaunis mies -- hän oli ruma -- rumin mies\nkoko Aasiassa, kahdella poikkeuksella. Hänen kasvonsa olivat sellaiset,\nettä maksoi vaivaa uneksia niistä ja sitten koettaa kovertaa niitä\npiipun koppaan. Hänen nimensä oli Saggott -- Barr-Saggot -- Anthony\nBarr-Saggott ynnä sen jälkeen kuusi arvonimikirjainta. Virallisessa\nsuhteessa hän oli parhaita miehiä koko Intiassa. Yhteiskunnallisessa\nsuhteessa hän oli kuin imarteleva gorilla.\n\nKun hän käänsi huomionsa Miss Beightoniin, niin Mrs. Beighton, luulen\nma, itki ilosta, kun kohtalo oli suonut hänelle semmoisen palkinnon\nhänen vanhoilla päivillään.\n\nMr. Beighton ei virkkanut mitään. Hän oli huoleton mies.\n\nKomisaario on aina hyvin rikas. Hänen palkkansa on suurempi kuin\nsaiturikaan voi uneksia -- se on niin ääretön, että hän voi säästää\nkihnustella siinä määrin, että neuvoston jäsenkin melkein joutuisi\npahaan maineesen semmoisesta. Useimmat komisaariot ovat ahneita;\nmutta Barr-Sagott oli poikkeus. Hänen vieraanvaraisuutensa oli\nkuninkaallinen, hänen hevosensa mainioita ja hän piti tanssiaisia,\nsanalla sanoen, oli hyvin tärkeä henkilö maakunnassa ja esiintyikin\nsemmoisena.\n\nLukijan tulee muistaa, että kaikki nämä tapahtumat, joista nyt kerron,\ntapahtuivat melkein esihistoriallisena aikana Brittiläis-Intialaisessa\nhistoriassa. Löytyy ehkä vielä ihmisiä, jotka muistavat sen ajan,\njolloin kaikki pelasivat krokettia ennenkuin lawn-tennis vielä oli\nkeksitty. Te voitte uskoa minua kun sanon, että oli aika ennen\nsitäkin, jolloin ei krokettipelikään vielä ollut keksitty ja jolloin\njoutsella ampuminen -- joka uudestaan tuli muotiin Englannissa vuonna\n1844 -- oli yhtä suurena maan rasituksena kuin lawn-tennis tätä\nnykyä. Ihmiset haastelivat silloin oppineesti \"nuolen kantamista\",\n\"harhaanampumisesta\", \"sisään kääntyneistä kaarista\", \"56-punnan\nkaarista\", \"taantuvista\" taikka \"itse vaikuttavista kaarista\", aivan\nniinkuin me nyt puhumme \"vauhdista\", \"pallon kiidättämisestä ennen\nmaahan tuloa\", \"verkkoon heitosta\", \"palautuksesta\" ja \"16 luodin\nheittoverkoista\".\n\nMiss Beighton ampui vallan taivaallisesti naisten ampumamatkan -- s.o.\n180 jalkaa -- ja yleisesti tunnustettiin, että hän oli paras naisampuja\nSimlassa. Häntä sanottiin \"Tara Devin Dianaksi\".\n\nBarr-Saggott osoitti hänelle suurta kohteliaisuutta ja, kuten jo\nmainitsin, hänen äitinsä sydän riemuitsi siitä ja tunsi itsensä\nylennetyksi. Kitty Beighton otti asiat tyynemmin. Se oli kyllä\nhupaista, että komisaario, jolla oli arvonimikirjaimia nimensä jälessä,\nerityisesti liehakoi häntä ja muitten tyttöjen sydämet olivat täynnä\nkateutta. Mutta siitä ei päässyt mihinkään, että Barr-Saggott oli\nvallan tavattoman ruma, ja kaikki hänen koristelemiskokeensa tekivät\nhänet kahta kauheammaksi. Häntä ei syyttä sanottu \"_Languriksi_\" --\njoka merkitsee harmaa apina. -- Kitty arveli, että oli vallan hauskaa\npitää häntä orjanaan, mutta vielä parempi oli karata hänen luotaan\nvallattoman Cubbonin luo -- hän oli rakuunaupseeri Umballasta --\nkaunisnaamainen poika, jonka tulevaisuustoiveista ei ollut paljon\ntietoa. Kitty piti Cubbonista hiukan tavallista enemmän. Cubbon taas ei\nhetkeäkään koettanut peittää sitä, että hän oli suin silmin rakastunut\nKittyyn; hän oli näet suora poika. Kitty siis tuon tuostakin pakeni\nBarr-Saggottin juhlallista liehakoimista nuoren Cubbonin seuraan ja sai\ntietysti toria mammaltaan. \"Mutta äiti kulta\", sanoi hän, \"Mr. Saggott\non niin -- niin _hirveän_ ruma, näetkös!\"\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi Mrs. Beighton hurskaasti, \"emmehän me voi olla\ntoisenlaisia kuin kaikkivaltias Luoja on meidät luonut. Paitsi sitä\nsinä joudut korkeampaan säätyyn kuin oma äitisi! Ajattele sitä ja ole\njärkevä.\"\n\nKitty nyrpisti pikku nenäänsä ja lausui epäkunnioittavia sanoja\nkorkeasta säädystä, komisaarioista ja avioliitosta. Mr. Beighton siveli\ntukkaansa, sillä hän oli huoleton mies.\n\nVuodenajan loppupuolella, kun Barr-Saggot arveli sopivan ajan\ntulleen, hän keksi suunnitelman, joka tuotti suurta kunniata hänen\nhallinnolliselle kyvylleen. Hän toimitti ampumakilpailun naisille ja\npalkintona oli mitä kallein timanteilla koristettu rannerengas. Hän\nmääräsi ehtonsa hyvin viisaasti ja jokainen huomasi, että rannerengas\noli lahja Miss Beightonille ja sitä seurasi kaupan päällisinä\nkomisaario Barr-Saggottin käsi ja sydän. Jokaisen piti ampua St.\nLeonardin piiri -- kolmekymmentäkuusi laukausta sadan kahdeksankymmenen\njalan päästä -- Simlan ampumaseuran sääntöjen mukaan.\n\nKoko Simla oli kutsuttu. Kauniisti laitettuja teepöytiä oli\ndeodarien siimeksessä Annandalessa, samassa paikassa, jossa nyt on\niso lehteri; ja yksinään komeudessaan välkkyen auringon valossa\noli timanttirannerengas sinisessä samettikotelossa. Miss Beighton\noli kärkäs -- melkein liian kärkäs -- ottamaan osaa kilpailuun.\nMäärättynä iltapäivänä koko Simlan asukkaat ratsastivat Annandaleen\nkatsellakseen Pariksen (päinvastaisessa merkityksessä) tuomiota.\nKitty ratsasti nuoren Cubbonin kanssa, ja oli helppo huomata, että\npojan mieli oli levoton. Häntä täytyy pitää syyttömänä kaikkeen\nsiihen, mikä nyt tapahtui. Kitty oli kalpea ja hermostunut ja katseli\nkauvan rannerengasta. Barr-Saggott oli vallan komeasti puettu, vielä\nhermostuneempi kuin Kitty ja rumempi kuin koskaan ennen.\n\nMrs. Beighton hymyili armollisesti, kuten soveltui tulevalle\nkomisaarion anopille, ja ampuminen alkoi. Kaikki seisoivat\npuoliympyrässä kun neitonen toisensa perään astui esiin.\n\nEi mikään ole niin ikävätä kuin nuoliampuma-kilpailu. Neitoset ampuivat\nja ampuivat, ja yhä ampuivat kunnes aurinko vaipui vuorien taakse ja\nvienot tuulahdukset heiluttelivat deodareja; katsojat jo rupesivat\nodottamaan, että Miss Beighton ampuisi ja voittaisi. Cubban seisoi\npuoliympyrän toisessa kärjessä, Barr-Saggott toisessa. Miss Beighton\noli viimeisenä listassa. Ampuminen oli käynyt huonosti ja rannerengas\nynnä komisaario Barr-Saggott kaupan päällisinä olivat varmaan hänen.\n\nKomisaario viritti hänen joutsensa omilla korkeilla käsillään. Hän\nastui esiin, vilkasi rannerenkaasen, ja hänen ensimmäinen nuolensa\nlensi suoraan keltasen pilkun sydämeen, tuottaen hänelle yhdeksän\npoengia.\n\nNuori Cubbon vasemmassa päässä kalpeni ja Barr-Saggottin paha haltia\nhoukutteli hänet hymyilemään. Hevostenkin oli tapana säikähtää kun\nBarr-Saggot hymyili. Kitty näki hymyn. Hän katsahti sitten vasemmalle\npuolelle nyökäyttäen päätään melkein huomaamatta Cubbonille ja jatkoi\nampumistaan.\n\nMinä toivon, että osaisin kertoa sen, mikä nyt seurasi. Se oli vallan\ntavatonta ja hyvin sopimatonta. Miss Kitty tähtäsi nuolensa mitä\nsuurimmalla tarkkuudella, niin että kukin saattoi nähdä, mitä hän\nteki. Hän oli mainio ampuja; ja hänen 46-naulainen joutsensa soveltui\nhänelle erinomaisesti. Hän tapasi ampumataulun puujalkoihin erinomaisen\ntarkasti neljä kertaa perättäin. Sitten hän tapasi ampumataulun puiseen\nyläosaan yhden kerran, ja kaikki naiset vilkasivat toisiinsa. Sitten\nhän alkoi ampua vilkkaasti valkoseen, joka tuottaa, kuten tiedätte,\nyhden poengin kerrallaan. Hän lähetti viisi nuolta valkoseen. Se oli\nihmeellistä ampumista; mutta koska Kityn olisi pitänyt koettaa tähdätä\n\"keltaseen\", ja voittaa rannerengas, niin Barr-Saggottin naama rupesi\nkäymään vihannaksi kuin nuori vesiheinä. Sitten hän ampui kaksi kertaa\ntaulun yli, sitten kaksi kertaa kauvaksi vasemmalle -- yhä tähdäten\nyhtä suurella tarkkuudella --; katsojat olivat vaiti ja hämillään,\nja Mrs. Beighton otti esiin nenäliinansa. Sitten Kitty ampui maahan\nampumataulun eteen niin että monta nuolta särkyi. Sen jälkeen hän\ntapasi kerran punaseen -- joka tuotti seitsemän poengia -- näyttääkseen\nvaan mitä hän taisi, kun tahtoi, ja sitten hän lopetti ihmeellisen\ntaidon näytteensä kiidättämällä muutamia nuolia telineisin, jotka\nkannattivat ampumataulua. Tässä on hänen ampumajaksonsa, kuten se\nkirjoitettiin muistiin: --\n\nMiss Beighton Keltanen 1. Punanen 1. Sininen 0. Musta 0. Valkonen 5.\nTav. lauk. 7. Poengien summa 21.\n\nBarr-Saggott näytti siltä kuin viimeiset nuolenpäät olisivat\ntunkeutuneet hänen omiin koipiinsa eikä ampumataulun jalkoihin ja\nsyvän äänettömyyden lopetti pieni pystynokkainen, pisamanaamainen,\npuolikasvuinen tytön tynkkä, joka huusi kimeällä, riemuitsevalla\näänellä: -- \"Siis minä olen voittanut!\"\n\nMrs. Beighton koetti parastaan pysyäkseen tyynenä, mutta hän itki\nkaiken kansan nähden. Ei mikään voima voinut auttaa häntä kärsimään\nsellaista pettymystä tyynesti. Kitty irroitti joutsensa kärsimättömästi\nja palasi paikalleen. Barr-Saggott koetti näyttää iloiselta\nkiinnittäessään rannerenkaan tuon pystynokkaisen tytön karkeaan,\npunaseen ranteesen. Se oli kiusallinen näky, vallan kauhea. Jokainen\nkoetti poistua yhdessä ryhmässä, jättäen Kityn äitinsä huostaan.\n\nMutta nuori Cubbon veikin hänet muassaan ja -- loppua ei maksa vaivaa\nkertoa.\n\n\n\n\nKahden kauppa -- kolmannen korvapuusti.\n\n\nNaimisen perästä seuraa taantuminen, väliin suuri, väliin pienempi;\nmutta se tulee ennemmin tai myöhemmin ja molempien asianomaisten\npitää koettaa luiskahtaa huomaamatta sen yli, jos he tahtovat viettää\nloppuikänsä tavalliseen tyyneen tapaan.\n\nCusack-Bremmilin avioliitossa tämä taantuminen ilmaantui vasta kolme\nvuotta häiden jälkeen. Bremmil oli vaikea hoidettava parhaimpinakin\naikoina; mutta hän oli kumminkin vallan mallikelpoinen aviomies kunnes\nlapsi kuoli ja Mrs. Bremmil pukeutui mustaan pukuun ja laihtui ja suri\nniinkuin maailman perusteet olisivat murtuneet. Bremmilin olisi ehkä\npitänyt lohduttaa häntä. Hän koetti tehdäkin niin, luulen ma, mutta\njota enemmän hän lohdutti, sitä enemmän Mrs. Bremmil suri, josta syystä\nMr. Bremmil tietysti kävi yhä tyytymättömämmäksi. Asian laita oli se,\nettä molempien olisi pitänyt saada jotain vahvistavaa. Ja he saivatkin.\nMrs. Bremmil voi kyllä nyt nauraa sille, mutta siihen aikaan hänellä ei\nollut ollenkaan naurun aihetta.\n\nMrs. Hauksbee näettekö ilmaantui näköpiiriin; ja missä hän vaan\nnäyttäytyi, siellä oli syytä peljätä selkkauksia. Simlassa häntä\nsanottiin \"myrskylinnuksi\". Minä itsekin tiedän viisi kertaa, jolloin\nhän ansaitsi tuon nimen. Hän oli pieni, tummaverinen, laiha nainen,\nmelkein luuta ja nahkaa vaan. Silmät hänellä oli suuret, vilkkaat,\nvioletin siniset ja käytös mitä viehättävintä. Ei tarvinnut muuta\nkuin mainita hänen nimensä iltapäivällä teepöydän ääressä, niin\njokainen nainen huoneessa nousi ylös -- eikä siunannut häntä. Hän\noli viisas, sukkela, vilkas ja hehkuva, enemmän kuin kukaan muu\nhänen sukupuolestaan, mutta hänessä oli aika paljon ilkeyden ja\nvallattomuuden henkeä. Hän saattoi kuitenkin olla hyvä omallekin\nsukupuolelleen. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.\n\nBremmil vetäytyi yhä enemmän kodista pois lapsen kuoleman ja siitä\nseuraavan yleisen epähauskuuden jälkeen, ja Mrs. Hauksbee otti hänet\nhaltuunsa. Häntä ei ollenkaan huvittanut pitää salassa vankejaan.\nHän otti hänet julkisesti haltuunsa ja näki, että muut sen näkivät.\nBremmil ratsasti hänen kanssaan ja käveli hänen kanssaan ja puhui hänen\nkanssaan ja kävi huviretkillä hänen kanssaan ja söi välipalaa Pelkillä\nhänen kanssaan, kunnes ihmiset rypistivät silmäkulmiaan ja huudahtivat:\n\"Sehän on häpeällistä!\" Mrs. Bremmil pysyi kotona katsellen kuolleen\nlapsen vaatteita ja itkien tyhjään kätkyeesen. Hän ei välittänyt\nmistään muista hommista. Mutta kahdeksan rakasta, hellää ystävätärtä\nkertoi hänelle vihdoin kuinka asiat olivat, sillä tavalla, että heidän\nkertomuksensa ydinkohta kaikin mokomin kävisi hänelle selväksi. Mrs.\nBremmil kuunteli tyynesti ja kiitti heitä hyvistä uutisista. Hän ei\nollut niin viisas kuin Mrs. Hauksbee, mutta ei hän ollut tyhmäkään. Hän\npiti tietonsa salassa eikä virkkanut mitään Bremmilille siitä, mitä\noli kuullut. Tämä on muistettava. Puhumisesta aviomiehelle, taikka\nitkemisestä hänen tähtensä ei vielä milloinkaan ole lähtenyt mitään\nhyötyä.\n\nKun Bremmil oli kotona, mikä muutoin ei usein tapahtunut, hän oli\ntavallista hellempi. Se juuri ilmaisi hänen laitansa. Hän pakoitti\nitsensä olemaan hellä osittain tyynnyttääkseen omaatuntoansa, osittain\ntyydyttääkseen Mrs. Bremmiliä. Ei kumpanenkaan seikka onnistunut.\n\nSilloin tuotiin kirje, joka sisälsi: \"Heidän ylhäisyytensä Lordi ja\nLady Lyttonin käskystä on virassa olevalla adjutantilla kunnia pyytää\nMr. ja Mrs. Cusack-Bremmeliä Peterhoffiin 26 p. heinäkuuta, kello puoli\nkymmenen i.p.\" -- Vasemman puolisessa alakulmassa seisoi \"tanssit\".\n\n\"Minä en voi mennä\", sanoi Mrs. Bremmil, \"se on kovin pian pikku\nFlorrie paran kuoleman ... mutta minä en tahdo estää sinua, Tom.\"\n\nHän tarkoitti sillä kertaa sitä, mitä sanoikin, ja Mr. Bremmil arveli,\nettä ehkä hänen sitten pitäisi mennä sinne hiukan näyttäytymään vaan.\nTässä hän sanoi toista kuin ajatteli; ja Mrs. Bremmil tiesi sen. Hän\naavisti -- naisen aavistus on paljoa varmempi kuin miehen tieto --\nettä Bremmil oli alusta alkaen aikonut mennä ja Mrs. Hauksbeen kanssa.\nHän istautui miettimään ja hänen miettiessään selvisi hänelle, että\nkuolleen lapsen muisto on paljoa vähemmän arvoinen kuin elossa olevan\naviomiehen rakkaus. Hän teki suunnitelman ja uskalsi koko onnensa\nsiihen. Tällä hetkellä hän huomasi, että hän tunsi Tom Bremmilin vallan\njuurta jaksaen ja tähän tuntemiseensa hän perusti toimensa.\n\n\"Tom\", sanoi hän, \"minä menen Longmorelle päivällisille 26 p:nä.\nParasta olisi, jos sinä söisit päivällisesi klubissa.\"\n\nTämä päästi Bremmilin pulasta, hän kun näet oli miettinyt miten\npääsisi syömään päivällistä Mrs. Hauksbeen kanssa, ja hän oli nyt niin\nkiitollinen ja tunsi itsensä kovin vähäpätöiseksi ja syylliseksi --\nmikä oli hyvin terveellistä. Bremmil läksi kotoaan kello viiden aikaan\nmennäkseen ratsastamaan. Noin puoli kuusi iltapuolella tuotiin suuri\nnahkapeitteinen koppa Phelpsiltä Mrs. Bremmilille. Hän oli semmoinen\nnainen, joka osasi pukeutua. Hän ei ollut nyt turhaan tuhlannut\nkokonaista viikkoa miettiessään tätä pukua, kuinka hän sen ompeluttaisi\nja pistellyttäisi ja palttaisi ja kuroisi ja -- miksi sitä nyt\nsanotaankaan. Se oli komea puku -- hiukan mustan puhuva. Minä en osaa\nsitä selittää, mutta se oli semmoinen, jommoisia muotilehdet sanovat\nmestariteoksiksi -- puku, joka heti pistää silmään ja saa meidät\nseisomaan suu ammollaan. Hän ei hyvin paljon miettinyt, mitä hän nyt\nteki, mutta katsoessaan suureen peiliin huomasi hän ilokseen, ettei hän\nmilloinkaan elämässään ollut näyttänyt noin kauniilta. Hän oli pitkä,\nvaaleaverinen ja osasi käyttäytyä komeasti, kun vaan tahtoi.\n\nPäivällisen perästä Longmorella hän läksi tanssiaisiin -- hiukan\nmyöhään -- ja tapasi Bremmilin juuri taluttamassa Mrs. Hauksbeeta.\nTämä pani hänet punastumaan, ja kun herrat hyörivät hänen ympärillään\npyytääkseen häntä tanssimaan, hän näytti erinomaisen komealta. Hän\nkirjoitti tanssikirjansa täyteen paitsi kolmea tanssia, joiden kohdat\nhän jätti tyhjiksi. Mrs. Hauksbeen ja hänen katseensa kohtasivat\ntoisensa kerran, ja Mrs. Hauksbee ymmärsi että nyt oli sota --\nkova sota -- syttynyt heidän välillään. Hän alkoi hyökkäyksensä\nepäsuotuisissa olosuhteissa, sillä hän oli komentanut Mr. Bremmiliä\nhiukan liian paljon juuri nyt, ja se oli vähän harmittanut miestä.\nPaitsi sitä Mr. Bremmil ei milloinkaan ollut nähnyt vaimoaan noin\nkauniina. Hän tuijotti häneen oven suusta ja vilkuili häneen\nkäytävissä, hänen kulkiessaan ohi kavaljeeriensa kanssa. Bremmil tuskin\nsaattoi uskoa, että tuo oli sama itkusilmäinen, mustapukuinen nainen,\njoka aamiaispöydässä kostutti munia kyynelillään.\n\nMrs. Hauksbee koetti parastaan pitääkseen häntä kiinni, mutta kahden\ntanssin perästä Bremmil meni lattian poikki vaimonsa luo ja pyysi\ntanssia.\n\n\"Minä pelkään, että te olette tullut liian myöhään, Mister Bremmil\",\nsanoi hän säkenöivin silmin.\n\nSilloin hän rukoili häneltä yhtä ainoata tanssia, ja armollisesti\nantoi Mrs. Bremmil hänelle viidennen valssin. Onneksi oli n:o 5 tyhjä\nhänen tanssikirjassaan. He tanssivat sen yhdessä ja huoneessa syntyi\nhieman liikettä. Bremmil oli hiukan aavistanut, että hänen vaimonsa\nosaisi tanssia, mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hän\ntanssisi noin taivaallisesti. Valssin loputtua hän pyysi toista tanssia\n-- armosta vaan, ei ansiosta, ja Mrs. Bremmil sanoi: \"Näytä minulle\ntanssikirjasi, kultaseni!\" Hän veti sen esiin, niinkuin pikku vallaton\nkoulupoika näyttää kielletyt makeisensa opettajalle. Se oli jokseenkin\ntäynnä \"H\" kirjaimia ja lopuksi vielä \"H\" oli vietävä iltaselle. Mrs.\nBremmil ei virkkanut mitään, mutta hän hymyili ylenkatseellisesti, veti\nkynällään n:o 7:n ja nro 9:n yli -- siinä meni kaksi \"H\":ta -- ja antoi\ntakasin tanssikirjan, johon hän nyt oli kirjoittanut oman nimensä H:n\nsijaan -- lempinimen, jota vaan hän ja hänen miehensä käyttivät. Sitten\nhän sormellaan uhkaili Mr. Bremmiliä ja sanoi nauraen: \"Voi sinua\ntuhma, _tuhma_ poika!\"\n\nMrs. Hauksbee kuuli tämän ja -- hän tunnusti sen -- hän tunsi\njoutuneensa tappiolle. Bremmil vastaanotti numerot 7 ja 9\nkiitollisuudella. He tanssivat n:o 7:n ja istuivat n:o 9:n ajalla\npienessä teltissä. Mitä Bremmil sanoi ja mitä Mrs. Bremmil teki, se ei\nkoske ketään.\n\nKun musiikki alkoi soittaa \"_The roastbeef of Old England_\" (Vanhan\nEnglannin härkäpaisti), nämä molemmat menivät verannalle ja Bremmil\nrupesi katselemaan vaimonsa kantotuolia (se oli siihen aikaan, jolloin\nei vielä käytetty vaunuja), sillä aikaa kuin Mrs. Bremmil meni\npukuhuoneesen. Mrs. Hauksbee tuli verannalle ja sanoi: \"Te kai viette\nminut iltaselle, Mr. Bremmil?\" Bremmil punastui ja näytti häpeävän\nvastatessaan: \"Hm -- niin! Minä aion saattaa kotiin vaimoni, Mrs.\nHauksbee. Tässä lienee tapahtunut pieni erehdys.\" Koska hän näet oli\nmies, niin hän puhui ikäänkuin koko syy olisi ollut Mrs. Hauksbeen.\n\nMrs. Bremmil tuli ulos pukuhuoneesta puettuna joutsenen untuvilla\nkoristettuun viittaan, valkonen \"pilvi\" pään ympäri. Hän näytti\nsäteilevän iloiselta ja siihen hänellä oli syytäkin.\n\nPariskunta läksi yhdessä pimeään ja Bremmil ratsasti hyvin lähellä\nkantotuolia.\n\nSilloin Mrs. Hauksbee sanoi minulle -- hän näytti hiukan kuihtuneelta\nja väsyneeltä lampun valossa: \"Sanokaa minun sanoneeni, tuhminkin\nnainen voi johtaa viisasta miestä; mutta tuhmaa miestä johtamaan\ntarvitaan hyvin viisas nainen.\"\n\nSitten me menimme illalliselle.\n\n\n\n\nKuinka Pluffles pelastui.\n\n\nMrs. Hauksbee oli joskus hyvä omallekin sukupuolelleen. Tässä on\nkertomus, joka todistaa sen, ja te voitte uskoa siitä juuri niin paljon\nkuin tahdotte.\n\nPluffles oli aliluutnantti \"Nimettömissä\". Hän oli kovin kokematon\nollakseen aliluutnanttikin. Hän oli niin kamalan kokematon -- juuri\nkuin untuvapeitteinen kanarialinnun poikanen. Pahinta oli, että hänellä\noli kolme kertaa niin paljon rahoja, kuin oli terveellistä hänelle,\nsillä ukko Pluffles oli rikas ja Pluffles oli hänen ainoa poikansa.\nPluffleksen mamma ihaili häntä. Hän oli melkein yhtä naiivi kuin\nPluffleskin ja hän uskoi joka sanan, minkä poikansa sanoi.\n\nPluffleksen heikkous oli siinä, ettei hän uskonut, mitä ihmiset\nsanoivat. Hänestä oli parempi \"luottaa omaan arvosteluunsa\", kuten hän\nsanoi. Hänellä oli yhtä paljon arvostelukykyä kuin hänellä oli taitoa\nistua lujasti satulassa ja hoitaa ohjaksia; ja tämä omaan arvosteluunsa\nluottaminen tuotti hänelle pari kolme kertaa harmia. Mutta pahin harmi,\nmikä ikinä oli sattunut Plufflekselle, tapahtui hänelle Simlassa --\nmuutamia vuosia sitten, kun hän oli neljänkolmatta vanha.\n\nHän alkoi tavallisuuden mukaan luottamalla omaan arvostelukykyynsä\nja seurauksena oli, että hän jonkun ajan kuluttua oli kiireestä\nkantapäihin kiinni sidottu Mrs. Reiverin voittovaunuihin.\n\nMrs. Reiverissä ei ollut niin hitustakaan hyvää paitsi hänen\npukunsa. Hän oli huono tukasta alkaen -- joka oli kasvunsa alkanut\nbretagnelaistytön päässä -- aina kengän korkoihin asti, jotka olivat\nkaksi ja kolme kahdeksasosaa tuumaa korkeat. Hän ei rehellisesti tehnyt\nkepposia muille kuten Mrs. Hauksbee; hän oli ilkeä oman voiton\npyynnöstä.\n\nHän ei koskaan antanut aihetta minkäänlaiseen skandaaliin -- siksi\nhänellä oli liian vähän jaloja viettejä. Hän oli poikkeus, joka antoi\ntukea tuolle säännölle, että englantilais-intialaiset naiset ovat aivan\nyhtä rakastettavia kuin heidän siskonsa kotimaassa. Koko hänen elämänsä\noli todistuksena tälle säännölle.\n\nMrs. Hauksbee ja hän vihasivat toisiaan kiihkeästi. He vihasivat\ntoisiaan liian syvästi joutuakseen kahakkaan, mutta ne sanat, joita he\nlausuivat toisistaan, olivat hämmästyttäviä -- voisimme melkein sanoa:\nomituisia. Mrs. Hauksbee oli suora ja väärentämätön -- väärentämätön\nkuin hänen omat etuhampaansa -- ja olisi ollut kerrassaan mallinainen,\nellei hänellä olisi ollut tuota taipumusta kepposiin. Mrs. Reiverissä\nei ollut niin mitään rehellisyyttä; ei muuta kuin itsekkäisyyttä.\nJo seurailukauden alkupuolella pikku Pluffles raukka joutui hänen\nuhrikseen. Hän koetti kietoa Plufflesta pauloihinsa, ja kuinka Pluffles\nolisi voinut häntä vastustaa? Hän luotti yhä omaan arvostelukykyynsä ja\noli mennyttä miestä.\n\nMinä olen nähnyt kuinka Hayes koetti kesyttää hurjaa hevosta -- minä\nolen nähnyt tongan ajajan opettavan vikuria ponia -- minä olen nähnyt\nankaran metsänhoitajan totuttavan peltopyykoiraa pyssyn laukauksiin --\nmutta semmoista kasvatusta kuin Pluffles \"Nimittämättömissä\" sai kokea,\nen ole aavistanutkaan. Häntä totutettiin ottamaan kiinni ja tuomaan,\naivan kuin koira. Hän oppi vahtimaan kuin koira, heti kun Mrs. Reiver\nsanoi pienimmän sanankaan. Hän oppi pitämään suostumuksia, joita Mrs.\nReiver ei aikonutkaan pitää. Hän oppi olemaan kiitollinen tansseista,\njoita Mrs. Reiver ei milloinkaan aikonut tanssia hänen kanssaan.\nHän oppi vilusta värisemään tunnin ja neljänneksen tuulenpuolella\nElysiumia, odottaessaan päättäisikö Mrs. Reiver tulla ratsastamaan vai\nei. Hän oppi keveässä vierailupuvussa rankkasateella etsimään vaunuja\nja sitten kulkemaan vaunujen sivulla kun hän oli löytänyt ne. Hän oppi\nmiltä tuntuu kun kohdellaan niinkuin hindulaista tavarankantajaa ja\njuoksutetaan ympäri kuin kokkipoikaa. Kaiken tuon hän oppi ja vielä\npaljon lisää. Ja hän sai maksaa koulustaan.\n\nHän taisi ehkä jollain hämärällä tavalla otaksua, että se oli hienoa\nja mahtipontista, että se tuotti hänelle arvoa miesten kesken ja\noli juuri niinkuin pitikin. Ei kenenkään velvollisuus ollut sanoa\nPlufflekselle, että hän oli hupsu. Seurustelutapa tänä vuoden aikana\noli siksi hienoa, ettei kenenkään soveltunut ottaa selkoa tuosta\nasiasta; ja sekaantuminen toisen miehen tuhmuuksiin on aina turhaa\ntyötä. Pluffleksen eversti olisi voinut komentaa hänet takasin omaan\nrykmenttiinsä, kuullessaan kuinka asian laita oli. Mutta Pluffles oli\nviime kerralla käydessään kotimaassa kihlannut englantilaisen tytön\nja eversti ei inhonnut mitään niin paljon kuin naimisissa olevaa\naliluutnanttia. Hän nauraa hymähteli vaan kuullessaan kuinka Plufflesta\nkasvatettiin ja sanoi, että se oli \"hyvä koulu pojalle\". Mutta se ei\nollut ollenkaan hyvä koulu. Se saattoi hänet tuhlaamaan rahoja yli\nvarojensa, jotka tosin olivat hyvät. Sen lisäksi tuo kasvatus turmeli\nkeskinkertaisen pojan ja teki hänestä kymmenennen asteen miehen mitä\nikävintä laatua. Hän joutui pahaan seuraan ja hänen pikku laskunsa\nHamiltonin jalokivikaupassa oli vallan hämmästyttävä.\n\nSilloin Mrs. Hauksbee otti ohjakset käsiinsä. Hän ryhtyi asiaan vallan\nyksin, tietäen hyvin mitä ihmiset hänestä sanoisivat; ja hän ryhtyi\nsiihen tytön tautta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Pluffleksen\nmorsiamen piti tulla erään tädin suojassa lokakuussa viettämään häitä\nPluffleksen kanssa.\n\nElokuun alussa Mrs. Hauksbee huomasi, että nyt oli aika sekaantua\nasiaan. Tottunut ratsastaja tietää täsmälleen, mitä hänen hevosensa\naikoo tehdä, juuri ennenkuin se tekee sen. Samoin kokenut nainen,\nsemmoinen kuin Mrs. Hauksbee, arvaa heti kuinka nuori mies kulloinkin\ntulee käyttäytymään -- varsinkin, jos sama nuori mies on semmoisen\npauloissa kuin Mrs. Reiver oli. Mrs. Hauksbee sanoi, että ennemmin\ntai myöhemmin pikku Pluffles purkaisi kihlauksensa vallan syyttä --\ntehdäkseen vaan mieliksi Mrs. Reiverille, joka palkinnoksi pitäisi\nhäntä jalkainsa juuressa ja palvelijanaan juuri niin kauvan aikaa, kuin\nse huvittaisi Mrs. Reiveriä. Mrs. Hauksbee sanoi tuntevansa sellaisten\nseikkain oireet. Ja jollei _hän_ niitä tuntenut, niin ei sitten kukaan.\n\nSitten hän hyökkäsi anastamaan Plufflesta pois vallan vihollisen tulen\nalta; aivan niinkuin Mrs. Cusack-Bremmil vei Bremmilin pois aivan Mrs.\nHauksbeen nenän alta.\n\nTätä erityistä sotaa kesti seitsemän viikkoa -- me sanoimme sitä\nseitsenviikkoiseksi sodaksi -- ja tuuma tuumalta molemmat puolueet\nkoettivat laajentaa tai puolustaa aluettaan. Tarkka kertomus tästä\ntäyttäisi koko kirjan, eikä sittenkään olisi täydellinen. Jokainen,\njoka tuntee tällaisia asioita, voi itse kuvitella yksityisseikkoja.\nSe oli suurenmoinen taistelu -- sen vertaista ei milloinkaan enää\ntule olemaan, niin kauvan kuin Jakko vuori seisoo -- ja Pluffles oli\nvoiton palkkana. Ihmiset sanoivat hävyttömiä asioita Mrs. Hauksbeestä.\nHe eivät tienneet, mistä syystä hän taisteli. Mrs. Reiver taisteli\nosittain siitä syystä, että Pluffles oli hyödyllinen hänelle, mutta\npääasiallisesti siitä syystä, että hän vihasi Mrs. Hauksbeeta ja nyt\nheidän piti kummankin koettaa voimiaan. Ei kukaan tiedä mitä Pluffles\najatteli. Hänellä ei ollut paljon ajatuksia viisaampinakaan hetkinään,\nja nekin vähät, joita hänellä oli, tekivät hänet itserakkaaksi. Mrs\nHauksbee sanoi: -- \"Poika on pelastettava ja ainoa keino, jolla voi\nhänet pelastaa, on se että kohtelee häntä hyvin.\"\n\nHän siis kohteli Plufflesta kuin hienoa ja kokenutta miestä ainakin.\nVähitellen Pluffles siirtyi siirtymistään entisen liittolaisensa\npuolelta vihollisen puolelle, joka osoitti hänelle semmoista\nkunnioitusta. Häntä ei enää milloinkaan lähetetty etuvartioiden luo\nvaunuja vahtimaan, eikä hänelle luvattu semmoisia tansseja, joita ei\nmilloinkaan tanssittu, eikä hänen kukkaroaan tyhjennetty enää. Mrs.\nHauksbee talutti häntä suitsista; ja kun hän muisti kuinka Mrs. Reiver\noli häntä kohdellut, pani hän arvoa tälle muutokselle.\n\nMrs. Reiver oli totuttanut pois hänet kokonaan puhumasta itsestään,\nja pannut hänet ylistämään Mrs. Reiverin avuja. Mrs. Hauksbee toimi\nvallan toisin ja voitti hänen luottamuksensa, niin että hän mainitsi\nkihlauksestaan tytön kanssa Englannissa, puhuen ylenkatseellisesti ja\nsäälien tuosta \"poikamaisesta hulluudestaan\". Tämä tapahtui kun hän\nkerran iltapäivällä joi teetä Mrs. Hauksbeen kanssa keskustellen, oman\narvelunsa mukaan, hauskalla ja huvittavalla tavalla. Mrs. Hauksbee\noli nähnyt edellisen sukupolven miehiä vallan samaa maata, joista oli\nkypsynyt lihavia kapteeneja ja pulleita majuureja.\n\nKeskimääräisen arvion mukaan tuon naisen luonteessa oli noin\nkaksikymmentä kolme eri puolta. Jotkut sanoivat, että niitä oli\nenemmän. Hän rupesi puhelemaan Plufflekselle äidilliseen tapaan,\naivan niinkuin olisi ollut sata, eikä viisitoista vuotta eroa heidän\niällään. Hänen äänessään oli jonkunmoista kurkkuäänistä väräjämistä,\njoka vaikutti lempeästi, vaikka se, minkä hän sanoi, oli kaikkea muuta\nkuin lempeätä. Hän huomautti kuinka perin hullua, melkeimpä voisi sanoa\nkunnotonta, Pluffleksen käytös oli ja kuinka ahdas hänen näköpiirinsä\noli. Silloin Pluffles jupisi jotain, että hän \"luotti omaan\narvostelukykyynsä, kuten hienon miehen sopii\"; ja tämä juuri raivasi\ntien sille, mitä Mrs. Hauksbee sitten tahtoi sanoa. Pluffles olisi\nvallan masentunut, jos joku toinen nainen olisi noin puhunut; mutta kun\nMrs. Hauksbee sen sanoi tuolla lempeällä liehakoivalla tavallaan, niin\nhän vaan tunsi surua ja katumusta -- aivan niinkuin hän olisi kuullut\ntavallista paremman saarnan. Vähitellen, hyvin hellävaroen ja hiukkasen\naina kerrallaan hän rupesi noukkimaan pois itserakkautta Pluffleksesta,\naivan niinkuin riu'ut irroitetaan pois sateenvarjosta ennenkuin siihen\npannaan uusi päällinen. Hän kertoi Plufflekselle ajatuksensa hänestä ja\nhänen arvostelukyvystään ja maailman tuntemisestaan; kuinka Pluffles\noli käytöksellään joutunut naurettavaksi muitten ihmisten silmissä;\nkuinka Pluffles nytkin oli aikonut ruveta liehakoimaan häntä, Mrs.\nHauksbeeta, jos vaan viimeksi mainittu olisi suonut hänelle tilaisuutta\nsiihen. Sitten hän sanoi, että avioliitto saisi hänet vakaantumaan\nja loi suloisen pikku kuvan -- vallan ruusun punertavan -- tulevasta\nMrs. Pluffleksesta, joka kulkisi elämän halki luottaen miehensä\n\"arvostelukykyyn\" ja \"maailman tuntemiseen\", semmoisen miehen, jossa\nei ollut mitään moitteen siaa. Minä en ymmärrä, kuinka hän sai nämä\nmolemmat lausunnot sopimaan yhteen. Mutta ei Pluffles huomannut, että\nne olivat yhtään ristiriidassa.\n\nSe oli oikeen mainio pikku saarna -- paljoa parempi kuin minkä papin\ntahansa -- ja se loppui liikuttavalla viittauksella Pluffleksen mammaan\nja pappaan ja huomautuksella kuinka erinomaisen järkevätä olisi, jos\nPluffles veisi morsiamensa Englantiin.\n\nSitten hän lähetti Pluffleksen kävelemään, ajattelemaan tätä\nkeskustelua. Pluffles läksi niistäen nenäänsä hyvin kovasti ja käyden\ntavattoman jäykkänä. Mrs. Hauksbee nauroi.\n\nAinoastaan Mrs. Reiver tietää, mitä Pluffles oli aikonut tehdä\nkihlaukselleen, ja hän piti sitä salaisuutenaan kuoloon saakka.\nMinä luulen, että hän mielellään olisi suonut, että Pluffles\nkohteliaisuudesta häntä kohtaan olisi purkanut sen.\n\nSeuraavina päivinä Pluffles keskusteli hyvin ahkeraan Mrs. Hauksbeen\nkanssa. Keskustelut koskivat kaikki samaa asiata ja ne auttoivat\nPlufflesta pysymään siveyden tiellä.\n\nMrs. Hauksbee tahtoi pitää häntä siipiensä suojassa viimeiseen asti.\nSiitä syystä hän ei sallinut Pluffleksen lähteä Bombayhin häitä\nviettämään. \"Taivas tietää, mitä voisi tapahtua matkalla!\" sanoi hän.\n\"Plufflesta painaa Rubenin kirous ja Intia ei ole sopiva maa hänelle!\"\n\nVihdoin viimein saapui morsian tätinsä kanssa, ja Pluffles, joka oli\njoten kuten järjestänyt raha-asiansa -- siinäkin Mrs. Hauksbee auttoi\nhäntä -- meni naimisiin.\n\nMrs. Hauksbee huokasi helpoituksesta, kun molemmat olivat sanoneet\n\"tahdon\", ja meni tiehensä.\n\nPluffles seurasi hänen neuvoaan ja läksi kotimaahan. Hän pyysi\neron virastaan ja elelee nyt kasvattamalla kirjavaa nautakarjaa\nvihreäaitaisilla laitumilla jossakin Englannissa. Minä luulen, että\nhän teki hyvin viisaasti siinä. Hän olisi joutunut vallan rappiolle\nIntiassa.\n\nJos joku siis sattuisi sanomaan jotain tavallista ilkeämpää Mrs.\nHauksbeesta, niin kerro hänelle vaan kuinka Pluffles pelastui.\n\n\n\n\nErehdys.\n\n\nSellaisella miehellä on vielä parantumisen toivoa, joka julkisesti juo\nja mellastaa kohtuullista enemmän, mutta sellaisella miehellä ei ole\nniin hiukkastakaan toivoa, joka juo salassa ja yksin omassa kodissaan\n-- miehellä, jonka ei kukaan koskaan _näe_ juovan.\n\nSe on sääntö; tietysti täytyy olla olemassa poikkeus, jonka nojalla se\nvoidaan todistaa. Moriarty oli juuri tuo poikkeus.\n\nHän oli siviili-insinööri ja hallitus oli erinomaisella ystävyydellä\nlähettänyt hänet vallan yksin etäiseen piirikuntaan, jossa hänellä ei\nollut muita puhetovereja kuin alkuasukkaita ja sangen paljon työtä\ntoimitettavana. Hän toimitti virkaansa kunnollisesti ne neljä vuotta,\njotka hän oli vallan yksin; mutta hän tottui vähitellen juomaan\nsalaa ja yksinään, ja hän palasi erämaasta vanhempana, kuluneempana\nja kuihtuneempana kuin olisi voinut odottaa tuollaisen yksinäisen\nelämänkään perästä. Lukija ehkä tuntee sananparren, jossa sanotaan,\nettä jos mies on ollut enemmän kuin vuoden erämaissa, niin hän ei\nenää tule entiselleen koko loppu elämässään. Ihmiset otaksuivat, että\nMoriartyn omituisiin tapoihin ja alakuloiseen mielialaan oli syynä tuo\npitkä yksinäisyys ja sanoivat, että siinä sen nyt näkee kuinka hallitus\nturmelee parhaimpien miestensä tulevaisuuden. Moriarty oli saavuttanut\nerittäin hyvän maineen siltojen ja sulkujen rakentajana, mutta hän\ntiesi, että hän joka ilta viikosta läheni lähenemistään hyvän maineensa\nloppua maistelemalla konjakkia ja liköörejä ja muuta semmoista roskaa.\nHänellä oli vahva ruumis ja hyvät aivot, muutoin hän olisi jo murtunut\nja kuollut kuin sairas kameeli erämaassaan, niinkuin moni häntä\nparempikin mies usein ennen häntä oli murtunut.\n\nHallitus komensi hänet Simlaan, kun hän oli päässyt erämaasta; ja\nhän läksi sinne aikoen pyrkiä ensimmäiseen avonaiseen virkaan. Sinä\nseurailukautena Mrs. Reiver -- lukija ehkä vielä muistaa hänet --\noli valtansa kukkuloilla ja moni mies huokaili hänen ikeensä alla.\nKaiken pahan, minkä voi sanoa, olen minä jo sanonut Mrs. Reiveristä\ntoisessa kertomuksessa. Moriarty oli komeavartaloinen, kaunis ja\nhyvin harvapuheinen ja hän koetti hermostuneen huolellisesti aina\nolla naapurilleen mieliksi, ellei hän sattunut vallan vaipumaan omiin\nsynkkiin mietteisinsä. Hän säpsähti kovasti kuullessaan äkkinäisen\nmelun, taikka jos joku odottamatta sanoi hänelle jotain, ja jos\ntarkasteli häntä, kun hän joi lasin vettä päivällisiksi, saattoi\nhuomata, että hänen kätensä vapisi hiukan. Mutta kaikki tämä luettiin\nhermostumisen syyksi ja tuota hiljaista, tasaista \"pulp-pulp-pulp\", ja\ntaaskin \"pulp-pulp-pulp\", kun hän oli yksinään omassa huoneessaan, ei\nkukaan koskaan kuullut. Ja se oli tosiaankin ihmeellistä siihen nähden,\nettä jokaisen yksityiselämä on yleisön omaisuutta Intiassa.\n\nMoriarty ei joutunut Mrs. Reiverin seurapiiriin, sillä hän ei\nviihtynyt siinä seurassa, vaan Mrs. Reiver itse sai hänet valtaansa\nja hän polvistui Mrs. Reiverin jalkain juureen ja palveli häntä kuin\njumalatarta. Se tuli siitä, että hän oli tullut suorastaan erämaasta\nsuureen kaupunkiin. Hän ei voinut arvostella asioita järkevästi eikä\nkäsittänyt millainen mikin henkilö oli.\n\nMrs. Reiver oli kylmä ja jäykkä, mutta Moriarty sanoi hänen olevan\nylevän ja arvokkaan. Mrs. Reiver oli typerä eikä voinut keskustella\nsujuvasti, mutta Moriarty sanoi, että hän oli vaatimaton ja kaino. Mrs.\nReiver kaino! Mrs. Reiver oli liian kelvoton ansaitakseen kunnioitusta\nja arvonantoa keltään, mutta Moriarty ihaili häntä etäältä ja varusti\nhänet kaikilla Raamatun hyveillä ja useimmilla Shakespearen.\n\nTuo suuri, tummaverinen, hajamielinen mies, joka oli niin kovin\nhermostunut, jos poni sattui juoksemaan hänen perässään, liehui Mrs.\nReiverin liepeissä ja punastui ilosta kun tämä joskus suvaitsi sanoa\npari sanaa hänelle. Hänen ihailunsa oli ankaran platoonista laatua;\nmuutkin naiset sen huomasivat ja myönsivät. Hän ei liikkunut Simlan\nseuraelämässä ja siitä syystä hän ei kuullut mitään pahaa ihanteestaan;\njoka oli hyvä. Mrs. Reiver ei välittänyt hänestä erittäin; hän vaan\npiti huolta siitä, että Moriarty oli hänen ihailijaluettelossaan ja\nhän kävi silloin tällöin ratsastamassa hänen kanssaan näyttääkseen\nvaan, että Moriarty oli hänen omaisuuttansa, jonka hän koska tahansa\nsaattoi ottaa huostaansa. Moriarty lienee puhetta johtanut koko ajan,\nsillä Mrs. Reiverillä ei varmaankaan ollut paljoa sanomista hänen\nkaltaiselleen miehelle; ja sekin vähä, jonka Mrs. Reiver sanoi, ei\nmahtanut olla kovin järkevätä. Moriarty uskoi vahvasti, että Mrs.\nReiverillä oli vaikutusvaltaa häneen -- ja syystä hän sen uskoikin --\nja tämä usko vaikutti sen, että hän vakavasti koetti luopua tuosta\npaheesta, josta hän yksin vaan tiesi.\n\nHänen kokemuksensa tässä taistelussa mahtoivat olla omituisia, mutta\nhän ei milloinkaan kertonut niistä. Joskus hän saattoi olla maistamatta\nmitään muuta kuin vettä koko viikon ajan. Sitten jonakin sateisena\niltana, kun häntä ei oltu kutsuttu minnekään vierailemaan ja hauska\nvalkea hulmusi uunissa ja kaikki oli niin kodikasta, hän saattoi\nistautua alas ja iltansa kuluksi ruveta maistelemaan pullostaan\nvähä väliä, samalla kuvitellen, kuinka hän tekisi parannuksen\ntulevaisuudessa, kunnes hän vihdoin täydessä humalassa heittäytyi\nvuoteelle nukkumaan. Hän kärsi kovasti seuraavana aamuna.\n\nEräänä iltana tapahtui ratkaiseva loppuisku. Moriarty oli levoton\nmielessään kun hänen parantumiskokeensa, joitten tarkoituksena oli\nkohottaa häntä niin, että hän \"ansaitsisi Mrs. Reiverin ystävyyden\",\nolivat niin huonosti onnistuneet. Viimeiset kymmenen päivää olivat\nolleet hyvin vaikeita ja vihdoin ne päättyivät siten, että hän nyt sai\nkärsiä seuraukset puolen neljättä vuoden ryyppäilemisestä _delirium\ntremens_ puuskana, joka oli hiljaista laatua. Se alkoi synkillä\nitsemurhan mietteillä ja sitten seurasi hysteerisiä kohtauksia ja\nvihdoin hän rupesi täydellisesti hourailemaan. Kun hän istui tuolillaan\nuunin edessä taikka kuljeskeli edes takasin huoneessaan nyppien\nnenäliinan palasiksi, niin saattoi kuulla, mitä hän oikeastaan ajatteli\nMrs. Reiveristä, sillä hän houraili hänestä ja omasta lankeemuksestaan\nmelkein koko ajan, vaikka hän väliin sekoitti muutamia tie- ja\nvesirakennuslaskuja samaan ajatusvyyhteensä. Hän puhui ja puhui ja\nyhä vaan puhui kuiskaten hiljaa itsekseen, eikä kukaan voinut saada\nhäntä vaikenemaan. Hän näytti aavistavan, että asiat nyt olivat\nnurin, sillä hän koetti pari kertaa koota ajatuksiaan ja neuvotella\njärkevästi tohtorin kanssa, mutta hänen oli vallan mahdoton hallita\nmieltään ja hän rupesi taas kuiskailemaan onnettomasta kohtalostaan.\nOn vallan kamalata kuulla aikamiehen lavertelevan kuin lapsi kaikesta\nsemmoisesta, jonka mies muutoin tavallisesti pitää syvimpänä\nsalaisuutenaan. Moriarty paljasti koko sielunsa jokaiselle, joka sattui\nolemaan hänen huoneessaan kello puoli yhdestätoista illalla kello\nneljännestä vaille kolmeen seuraavana aamuna.\n\nSiitä, minkä hän sanoi, saattoi ymmärtää kuinka ääretön vaikutusvalta\nMrs. Reiverillä oli häneen ja kuinka perinpohjin hän tunsi oman\nlankeemuksensa. Hänen kuiskauksiansa ei tietysti voi tässä kertoa;\nmutta ne olivat hyvin opettavaisia -- ne kuin näet osoittivat\nerehdykset hänen laskuissaan.\n\nKun pahin puuska oli mennyt ohi ja Moriartyn harvat tuttavat\nsurkuttelivat häntä, kun tuo paha erämaan kuume oli niin kovasti\nmasentanut hänen, silloin hän vannoi pyhän valan itsekseen ja\nliittäytyi taas Mrs. Reiverin seuraan vuodenajan loppuun saakka,\nihaellen häntä hiljaa ja hartaasti kuin taivaan enkeliä. Sittemmin hän\nrupesi ratsastamaan -- oikeen täydellä todella ratsastamaan -- joka\noli varma merkki siitä, että hän oli parantumassa päin; ja nyt saattoi\njo lyödä rämähyttää ovenkin kiini, eikä hän kumminkaan hypähtänyt\nseisaalleen säikähtyneenä. Sekin taas antoi toivon aihetta.\n\nEi kukaan tiedä, kuinka hän saattoi pitää valansa ja mitä se maksoi\nhänelle alussa. Mutta varmaa on että hän vältti pahimmat karit,\nmitä juoppouteen taipuva mies milloinkaan voi kohdata. Hän joi\nviininsä päivällisiksi, mutta ei milloinkaan ryypiskellyt yksin, eikä\nmilloinkaan juonut niin paljon, että se hiukankaan olisi vaikuttanut\nhäneen.\n\nKerran hän kertoi eräälle hyvälle ystävälleen kärsimyksestään ja kuinka\nhän \"hyvän ja jalon, enkelimäisen naisen vaikutuksesta\" oli pelastunut.\nKun ystävä -- hämmästyksissään siitä, että jotain hyvää saattoi sanoa\nMrs. Reiveristä -- nauroi, niin hän sillä menetti Moriartyn ystävyyden.\nMoriarty, joka nyt on naimisissa tuhat kertaa paremman naisen kanssa\nkuin Mrs. Reiver ikinä -- naisen kanssa, joka uskoo ettei koko maan\npäällä ole toista miestä niin oivaa ja hyvää kuin hänen miehensä -- hän\nkyllä kulkee hautaan saakka siinä vahvassa uskossa, että Mrs. Reiver\npelasti hänet sekä maallisesta että iankaikkisesta kadotuksesta.\n\nEi kukaan uskonut hetkeäkään, että Mrs. Reiver tiesi vähintäkään\nMoriartyn heikkoudesta. Jokainen, joka tunsi Mrs. Reiverin, ei epäillyt\nollenkaan, että hän olisi heti vetäytynyt pois Moriartyn seurasta,\njättänyt hänet oman onnensa nojaan ja kertonut kaikille ystävilleen\nMoriartyn onnettomuudesta, jos hän vaan olisi sen tiennyt.\n\nMoriarty otaksui Mrs. Reiverin olevan vallan erilaisen kuin hän todella\noli, ja tuo usko pelasti hänet. Joka oli vallan yhtä hyvä, kuin jos\nMrs. Reiver todellakin olisi ollut semmoinen, jommoiseksi Moriarty\nluuli häntä.\n\nMutta nyt on kysymys: kuinka suuren osan Moriartyn pelastuksesta Mrs.\nReiver voi lukea ansiokseen, kun tilinteon päivä tulee?\n\n\n\n\nSuddhoon talossa.\n\n\nSuddhoon talo lähellä Taksalin porttia on kaksinkertainen. Siinä on\nneljä koverrettua ikkunaa vanhasta ruskeasta puusta ja tasanen katto.\nSen tuntee viidestä punasesta kuviosta, jotka ovat ruutu viitosen\ntapaan järjestetyt valkoseen seinään yläikkunoiden väliin. Alakerrassa\nasuu leipuri Bhagwan Dass ja eräs mies, joka sanoo elävänsä sinettien\nkaivertamisella, lukuisine vaimoineen, palvelijoineen, ystävineen\nja suosijoineen. Molemmissa ylähuoneissa asui useimmiten Janoo ja\nAzizun sekä pieni mustan ruskea rottakoira, joka oli varastettu erään\nenglantilaisen kotoa ja jonka Janoo oli saanut lahjaksi eräältä\nsotamieheltä. Nykyjään Janoo asuu yksin ylähuoneissa. Suddhoo makaa\ntavallisesti katolla, paitsi silloin kun hän makaa kadulla. Hänellä on\ntapana käydä Peshawarissa kylmänä vuodenaikana tervehtimässä poikaansa,\njoka myy kuriositeetteja lähellä Edwardes porttia ja silloin hän makaa\noikean savikaton alla. Suddhoo on minun hyvä ystäväni, sillä hänen\nserkullaan on poika, joka minun välitykselläni sai päävahtimestarin\npaikan suuressa kauppahuoneessa asemalla. Suddhoo sanoo, että Jumala\ntekee minusta alikuvernöörin vallan kohta. Minä uskon aivan varmaan,\nettä hänen ennustuksensa toteutuu. Hän on hyvin, hyvin vanha,\nvalkotukkainen ja hampaatkin semmoiset, ettei niitä kannata näyttää.\nKaikki hänen sielunkykynsä ovat kuluneet loppuun, kaikki muut paitsi\nrakkaus hänen poikaansa Peshawarissa. Janoo ja Azizun ovat Kashmirista\nkotoisin, kaupungin lapsia, joitten toimi on ikivanha ja enemmän tai\nvähemmän kunniallinen; mutta Azizun on sittemmin joutunut naimisiin\nerään lääketiedettä tutkivan nuorukaisen kanssa maan luoteisosasta ja\nviettää nyt sangen kunnioitettavaa elämätä jossakin lähellä Bareillya.\nBhagwan Dass on verenimijä ja väärentäjä. Hän on hyvin rikas. Se mies,\njoka sanoo elävänsä kaivertamalla sinettejä, on olevinaan hyvin köyhä.\nNämä seikat ovat kaikki, minkä me tarvitsemme tietää Suddhoon talon\nneljästä päähyyriläisestä. Sitten siellä vielä asun minä, mutta minä\ntoimitan tässä kertomuksessa vaan loppukuoron virkaa, joka esiintyy\nviimeiseksi ja selittää kaikki asiat. Minua ei siis tarvitse lukea.\n\nSuddhoo ei ollut kovin viisas. Se mies, joka oli kaivertelevinaan\nsinettejä, oli viisain heistä kaikista, paitsi Janoota. Bhagwan Dass\nosasi vaan valehdella. Janoo oli myöskin kaunis, mutta se oli hänen oma\nasiansa.\n\nSuddhoon poika Peshawarissa sairastui keuhkopussitulehdukseen ja\nvanha Suddhoo oli huolissaan. Sinettien kaivertaja kuuli puhuttavan\nSuddhoon huolesta ja käytti sitä hyväkseen. Hän seurasi aikaansa.\nHän hankki itselleen ystävän Peshawarissa, joka joka päivä sähkötti\nhänelle tietoja Suddhoon pojan terveydentilasta. Ja tässä juuri alkaa\nkertomuksemme.\n\nSuddhoon serkun poika sanoi minulle yhtenä iltana, että Suddhoo\ntahtoisi puhutella minua; että hän oli liian vanha ja heikko tullakseen\nitse minun luokseni ja että minä osoittaisin ikuista kunniaa Suddhoon\ntalolle, jos minä tulisin hänen luokseen. Minä menin, mutta siihen\nnähden, että Suddhoo tähän aikaan oli sangen hyvissä varoissa, olisi\nhän minun mielestäni voinut lähettää paremmat ajopelit, eikä tuommoisia\nhirvittävän täriseviä _ekka_ rattaita, tuomaan tulevata varakuvernööriä\nalkuasukkaiden kaupungin osaan kolkkona huhtikuun iltana. _Ekka_ ei\nkulkenut nopeasti. Oli jo pilkkosen pimeä, kun me seisahduimme Ranjit\nSinghin haudan oven luo lähellä linnoituksen pääporttia. Siinä seisoi\nSuddhoo ja hän sanoi, että se oli vallan varma, että minusta armollisen\nalentuvaisen käytökseni tähden tehtäisi varakuvernööri, ennenkuin\nainoakaan hivus päässäni valkenisi. Sitten me puhuimme ilmasta ja minun\nterveydentilastani ja vehnän sadosta viisitoista minuuttia Huzuri\nBaghissa, tähtitaivaan alla.\n\nSuddhoo sanoi vihdoin viimeinkin asiansa. Hän kertoi Janoon sanoneen\nettä tässä _sirkarissa_ (maakunnassa) oli olemassa laki, joka kielsi\nkäyttämästä taikakeinoja, sillä asianomaiset pelkäsivät, että taiat\nvoisivat jonakin päivänä tappaa Intian keisarinnan. Minä en tiennyt\nollenkaan kuinka tuon lain laita oli, mutta minä arvasin että nyt\noli jotain hauskaa tekeillä. Minä sanoin siis, että hallitus ei\nsuinkaan kieltänyt taikakeinoja, vaan päin vastoin suuresti kehoitti\nniitä käyttämään. Valtion korkeimmat virkamiehet itse käyttivät\ntaikatemppuja. (Jollei valtion rahastojen virallisissa laskuissa ole\nkäytetty taikatemppuja, niin minä en ymmärrä mitä ne ovat). Sitten\nrohkaistakseni häntä vielä enemmän minä sanoin että jos tässä oli\nkysymys toimittaa jadoo, niin minulla ei ollut ollenkaan mitään vastaan\nantaa siihen apuani ja suostumustani, ja minä kyllä katsoisin, että\ntoimitettaisi puhdas jadoo -- valkonen taikatemppu, joka on eroitettava\nsaastaisesta jadoosta, mikä tappaa ihmisiä. Siinä meni pitkä aika\nennenkuin Suddhoo myönsi, että hän juuri siitä syystä oli pyytänyt\nminua tulemaan. Sitten hän kertoi minulle vavahdellen ja vapisevalla\näänellä, että se mies, joka sanoi kaivertelevansa sinettejä, oli\npoppamies mitä puhtainta laatua; että tämä joka päivä toi Suddhoolle\nuutisia hänen sairaalta pojaltaan Peshawarissa nopeammin kuin salama\niskee, ja että sitten kirjeistä aina kävi selville, että nämä uutiset\nolivat tosia. Sitten hän vielä oli sanonut Suddhoolle, että suuri vaara\nuhkaa poikaa, mutta sen voisi estää puhtaalla _jadoolla_ ja suurella\nrahasummalla tietysti. Minä aloin jo oivaltaa asian laidan ja sanoin\nSuddhoolle, että minä myöskin ymmärsin hiukan länsimaissa käytettyä\n_jadoota_ ja tulisin kyllä hänen taloonsa tarkastamaan, että kaikki\ntapahtuu säännöllisesti ja oikeassa järjestyksessä. Me läksimme yhdessä\nmatkaan ja Suddhoo kertoi minulle tiellä, että hän jo oli maksanut\nsinettijen kaivertajalle noin sata taikka kaksisataa _rupeeta_ ja\ntämän iltainen _jadoo_ maksaisi vielä kaksisataa rupeeta lisää. Ja se\noli polkuhinta, sanoi hän, hänen poikaansa uhkaavan vaaran suuruuteen\nnähden; mutta minä en luule, että hän kuitenkaan ajatteli niin.\n\nKaikki valkeat olivat sammutetut talon edustalla, kun me saavuimme\nsinne. Minä kuulin kamalata mölinää sinetin kaivertajan puodista,\naivan kuin joku olisi voivotellut hengen heitossa. Suddhoo värisi\nkovasti ja kompuroidessamme ylös portaita hän kertoi minulle, että\njadoo oli alkanut. Janoo ja Azizun tulivat meitä vastaan portaiden\npäässä ja sanoivat minulle, että jadoo tulisi toimitettavaksi\nheidän huoneissansa, koska näet siellä oli enemmän tilaa. Janoo\non vapaamielinen nainen. Hän kuiskasi minulle että koko _jadoo_\noli vaan keino, jolla koetettiin petkuttaa rahoja Suddhoolta ja\nettä sinetin kaivertaja joutuisi hyvin kuumaan paikkaan kuoltuaan.\nSuddhoo melkein itki pelvosta ja vanhuuden heikkoudesta. Hän kulki\nedes takasin hämärässä huoneessa, mainiten yhä uudelleen poikansa\nnimen ja kysyen tuon tuostakin Azizunilta eikö sinetin kaivertajan\nsietäisi hiukan alentaa palkkavaatimuksiaan, kun asia koski hänen\nomaa hyyri-isäntäänsä. Janoo työnsi minut varjoon seinään koverretun\nholvi-ikkunan komeroon. Luukut olivat kiinni ja huonetta valaisi vaan\nhiukan tuikkiva öljylamppu. Minua ei yhtään voinut nähdä, kun vaan\npysyin hiljaa.\n\nHetkisen kuluttua taukosi mölinä alikerrassa ja me kuulimme askeleita\nportailla. Se oli sinetin kaivertaja. Hän seisahtui ulkopuolelle ovea\n-- kun samassa rottakoira rupesi haukkumaan ja Azizun hapuili vitjoja\n-- ja käski Suddhoon sammuttaa lampun. Siitä syntyi pilkkosen pimeä\npaitsi punasta hehkua kahdesta _huquasta_, joita Janoo ja Azizun\npolttivat. Sinetin kaivertaja tuli sisään ja minä kuulin kuinka\nSuddhoo heittäytyi lattialle ähkien. Azizun pidätti henkeään ja Janoo\nvetäytyi vuoteelle vavahdellen. Silloin kuului metallipalasten helinä\nja vaalean sinisen vihreä liekki leimahti lähellä lattiata. Se valaisi\njuuri paraiksi niin paljon, että saattoi nähdä Azizunin kyyristyneenä\nhuoneen nurkkaan rottakoira sylissä, Janoon kädet ristissä, eteenpäin\nkumartuneena vuoteen laidalla istumassa, Suddhoon, kasvot alas\npainettuina väristen, ja sinetin kaivertajan.\n\nMinä toivon, etten elämässäni enää näe toista semmoista miestä kuin tuo\nsinetin kaivertaja. Hän oli alasti vyötäisiin saakka ja hänen päässään\noli valkosista jasmiineista kiedottu seppele, paksu kuin miehen ranne.\nVyötäisille oli kääritty punertava vaate ja kummassakin nilkassa oli\nteräsrengas. Siinä ei ollut mitään kammottavaa. Miehen kasvot, ne ne\npanivat minun värisemään. Ensiksikin ne olivat sinertävän harmaat.\nToiseksi hän oli vääntänyt silmänsä nurin, niin että valkuaiset vaan\nolivat näkyvissä; ja kolmanneksi nuo kasvot olivat vallan pirulliset\n-- aaveen tapaiset -- täydellinen vastakohta tuolle sileänaamaiselle,\ninhoittavalle vanhalle lurjukselle, joka päivät pitkään istui\nsorvauspenkkinsä ääressä alakerrassa. Hän makasi vatsallaan, kädet\nväännettyinä ristiin selän taakse, ikäänkuin hänet olisi sidottuna\nviskattu siihen. Pää ja kaula olivat ainoat ruumiinosat, jotka eivät\nolleet kiinni lattiassa. Ne muodostivat melkein suoran kulman ruumista\nvastaan, aivan niinkuin hyökkäystä aikovan lasisilmäkäärmeen pää. Se\noli kamalata. Huoneen keskessä paljaalla savilattialla oli suuri, syvä\nmessinkiastia, jossa leimusi himmeä sinisen vihreä liekki aivan kuin\nyölamppu. Tämän astian ympäri mies lattialla mateli kolmeen kertaan.\nKuinka hän sen saattoi tehdä, sitä minä en ymmärrä. Minä näin lihaksien\nnousevan ja laskevan aaltomaisesti pitkin hänen selkärankaansa, mutta\nmuutoin en huomannut mitään liikettä. Pää näytti olevan ainoa elävä\nosa hänen ruumiistaan, paitsi noita verkalleen kohoavia ja laskevia\nselkälihaksia. Janoo hengitti vuoteella seitsemänkymmentä kertaa\nminuutissa. Azizun peitti silmänsä käsillään ja vanha Suddhoo itki\nitsekseen, nyppien likaa, joka oli tarttunut hänen valkoseen partaansa.\nHirveintä oli, että tuo mateleva, kiemurteleva olento ei päästänyt\nvähintäkään ääntä -- kiemurteli vaan! Ja arvelkaa, että tuota kesti\nkymmenen minuuttia ja samalla rottakoira vinkui, Azizun vapisi, Janoo\nläähätti ja Suddhoo itki.\n\nMinä tunsin, että hivukset nousivat pystyyn päässäni ja sydämeni\njyski kuin höyrykone. Onneksi sinetin kaivertaja näytti oikean\nkarvansa kaikkein vaikuttavimmalla tempullaan ja saattoi minut jälleen\ntyyntymään. Kun hän oli lopettanut tuon ihmeellisen matelemisensa,\nkohotti hän päänsä lattiasta niin korkealle kuin suinkin taisi ja\nsieraimista syöksyi tulta. Minäpä satun tietämään, miten tuommoinen\ntulen syökseminen tapahtuu -- osaan sen tempun tehdä itsekin --\nniin että se tyynnytti minua. Koko homma oli petosta. Jos hän olisi\njatkanut vaan tuota matelemistaan koettamatta suurentaa vaikutusta,\nniin taivas tiesi mitä minä olisinkaan uskonut. Molemmat tytöt\nhuusivat nähdessään tulen liekin ja, hänen päänsä pudota jymähti\nleuka edellä lattiaan, muun ruumiin viruessa liikkumatta, käsivarret\nristissä takana. Nyt seurasi runsaasti viiden minuutin paussi, jolla\najalla sinisen vihertävä liekki sammui. Janoo kumartui laittamaan\ntoista nilkkarengastaan ja Azizun käänsi kasvonsa seinään päin ottaen\nrottakoiran syliinsä. Suddhoo ojensi vaistomaisesti kätensä Janoon\n_huquaa_ kohti ja Janoo työnsi sen lattian poikki hänelle. Juuri\nruumiin yläpuolella seinällä riippui kaksi kuningattaren ja Walesin\nprinssin heleäväristä kuvaa pahviraameissa. Ne katselivat näyttelyä\nja minusta tuntui niinkuin ne vielä olisivat enentäneet tuon kaiken\nomituista vaikutusta.\n\nJuuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ruumis käännähti\nympäri ja vyöri astian luota toiselle puolen huonetta jääden sinne\nmakaamaan selälleen. Astiasta kuului hiljainen \"pulp\" -- aivan\nsamanlainen molahdus kuin syntyy kalan ottaessa kiinni kärpästä -- ja\nviheriäinen valo astian keskessä leimahti jälleen.\n\nMinä tähystelin astiata ja näin veden pinnalla kelluvan kuivan,\nryppyisen, mustan hindulaislapsen pään -- silmät ja suu auki ja päälaki\npaljaaksi ajettu. Tämä oli vielä inhoittavampaa kuin mateleminen, sillä\nse tuli niin äkkiä. Meillä ei ollut aikaa virkkaa sanaakaan, ennenkuin\npää rupesi puhumaan.\n\nLukekaa vaikka Poen kertomus magnetiseeratun kuolleen miehen äänestä,\nniin ette sittenkään ymmärrä puoliakaan, kuinka hirvittävätä tuon\npään ääni oli. Joka sanan välillä oli yksi tai kaksi sekuntia ja itse\näänessä kaikui jonkunmoinen \"ring-ring-ring\" aivan kuin kellon kilinä.\nSe kaikui hitaasti monta minuuttia, aivan kuin puhellen itsekseen,\nennenkuin kylmä hiki minusta rupesi haihtumaan. Sitten minä älysin\nasian luonnollisen selityksen. Minä katselin oven edessä makaavaa\nruumista ja huomasin erään lihaksen juuri kaulan ja hartioitten\nrajalla liikkuvan säännöllisesti, vaikk'ei sillä lihaksella ole mitään\ntekemistä ihmisen luonnollisessa hengittämistoiminnassa. Koko laitos\noli egyptiläisten kotijumalain huolellinen jäljennös, jommoisista\njoskus saa lukea, ja ääni oli mitä oivallisinta ja hämmästyttävintä\nvatsassa puhumista. Koko tällä ajalla pää hiljaa kellui astian laitaa\nvasten puhuen. Se kertoi Suddhoolle, joka paikalla taas rupesi\nvaikeroimaan, hänen poikansa sairaudesta ja kuinka tuo sairaus oli\nkehittynyt aina tähän iltaan saakka. Minä tulen aina kunnioittamaan\nsinetin kaivertajaa siitä, että hän niin tarkkaan seurasi Peshawarista\ntulleiden sähkösanomien aikaa. Se kertoi vielä, että taitavat lääkärit\nyöt päivät hoitivat sairasta ja että hän vähitellen paranisi, jos tuo\nmahtava poppamies, jonka palvelija astiassa kiikkuva pää oli, saisi\nkaksinkertaisen palkan.\n\nTässä juuri ilmaantui erehdys taiteelliselta kannalta nähden.\nSe on kerrassaan järjetöntä pyytää sovitun maksun lisäämistä\nkaksinkertaiseksi semmoisella äänellä, jommoisella Lazarus lienee\npuhunut noustessaan kuolleista. Janoo, jolla on tosiaankin miehen\njärki, vaikka hän on vaimo, huomasi tuon yhtä pian kuin minäkin. Minä\nkuulin hänen ylenkatseellisesti jupisevan: \"_Asli nahin! Fareib_!\"\nja juuri kun hän sen oli sanonut sammui valkea astiassa, pää lakkasi\npuhumasta ja me kuulimme oven sarantojen narisevan. Sitten Janoo iski\nvalkean tulitikulla, sytyttäen lampun ja me näemme että pää, astia ja\nsinetin kaivertaja olivat poissa. Suddhoo väänteli käsiään ja vakuutti\njokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, että vaikka hänen iankaikkinen\nautuutensa siitä riippuisi, niin hän ei voisi hankkia toista kahtasataa\n_rupeeta_. Azizun oli melkein hysteerinen nurkassaan. Janoo taasen\nistui tyynenä vuoteella ja rupesi keskustelemaan, että eiköhän liene\nkaikki ollut vaan _bunao_ eli petostemppu.\n\nMinä selitin niin paljon kuin taisin sinetin kaivertajan _jadoosta_,\nmutta hänen todistustapansa oli paljoa yksinkertaisempi: -- \"Semmoinen\nloitsiminen, joka aina pyytää lahjoja, ei ole mitään oikeata\nloitsimista\", sanoi hän. \"Minun äitini sanoi minulle, että ainoa\ntehokas lemmen juoma on se, joka annetaan vaan rakkaudesta. Tuo sinetin\nkaivertaja on valehtelija ja piru. Minä en uskalla puhua enkä tehdä\nmitään enkä ryhtyä mihinkään, sillä minä olen velkaa Bhagwan Dassille,\nleipurille, kahdesta kultasormuksesta ja raskaasta nilkkarenkaasta.\nMinun täytyy ostaa ruokani hänen puodistaan. Sinetin kaivertaja on\nBhagwan Dassin ystävä ja hän myrkyttäisi minun ruokani. Tuota hullua\n_jadoota_ on kestänyt jo kymmenen päivää ja se on maksanut Suddhoolle\nmonta _rupeeta_ joka ilta. Sinetin kaivertaja käytti ensin mustia\nkanoja, sitruuneja ja _mantrasia_. Hän ei milloinkaan ennen näyttänyt\nmeille mitään semmoista kuin tänä iltana. Azizun on hupsu ja kohta\nhänestä tulee _purdahnashin_. Suddhoo on jo kadottanut voimansa ja\njärkensä. Arvelkaa nyt! minä olin toivonut saavani Suddhoolta monta\n_rupeeta_ hänen eläessäänkin ja paljon enemmän vielä hänen kuoltuaan;\nja nyt tuo hupsu tuhlaa kaikki rahansa sinetin kaivertajalle, tuolle\npaholaisen ja aasin tamman sikiölle!\"\n\nSilloin minä kysäsin: -- \"Mutta mikä sai Suddhoon vetämään minua samaan\npuuhaan? Tietysti minä voin puhua sinetin kaivertajalle ja hänen\ntäytyy maksaa takasin. Koko juttu on lapsen lorua -- häpeällistä -- ja\njärjetöntä.\"\n\n\"Suddhoo _on_ vanha lapsi\", sanoi Janoo. \"Hän on elänyt katolla nämät\nseitsemänkymmentä vuotta ja on yhtä järjetön kuin vuohen vuona. Hän\nhaki teidät tänne ollakseen varma siitä, ettei hän rikkonut sen\n_sirkarin_ (maakunnan) lakia, jonka suolaa hän on syönyt vuosikausia.\nHän jumaloi tomuakin sinetin kaivertajan jalkain alla ja tuo lehmän\nnielijä on kieltänyt häntä menemästä poikansa luo. Mitä Suddhoo tietää\nteidän laistanne ja salamapostista? Minun täytyy katsella vaan kuinka\nhänen rahansa päivä päivältä luiskahtavat tuolle valehtelevalle\nkonnalle alikerrassa.\"\n\nJanoo polki jalkaansa lattiaan ja melkein itki harmista. Suddhoo\ntaaskin vaikeroi ryijyn alla nurkassa ja Azizun koetti auttaa piipun\nvartta hänen vanhaan suu parkaansa.\n\nSillä kannalla asiat ovat nyt. Ajattelemattomasti olen minä auttanut\nja kehoittanut sinetin kaivertajaa petkuttamaan itselleen rahaa\nvääryydellä, mikä on kielletty 420:ssä luvussa Intian rikoslaissa. Minä\nen siitä syystä voi tehdä mitään tässä asiassa. Minä en voi ilmoittaa\nasiata poliisille. Mitkä todistajat todistaisivat ilmoitukseni\noikeiksi? Janoo kieltää järkähtämättä ja Azizun on hunnulla peitetty\nvaimo jossakin lähellä Bareillyä -- kadonneena tähän meidän laajaan\nIntiaan. Enkä minä liioin voi itse ottaa lakia omiin kouriini ja puhua\nsinetin kaivertajalle, sillä minä olen varma siitä, että Suddhoo\nepäilisi minua ja paitsi sitä Janoo varmaan tulisi myrkytetyksi, sillä\nhänen velkansa leipurille sitoo häntä kiireestä kantapäihin. Suddhoo\non vanha narri, ja joka kerta kuin me tapaamme toisemme mutisee hän\ntuon minun järjettömän leikkipuheeni, että hallitus ennemmin suosii ja\nyllyttää taikatemppujen käytäntöä kuin kieltää. Hänen poikansa on terve\nnyt, mutta Suddhoo on täydellisesti sinetin kaivertajan vallassa ja\ntämän neuvoja hän seuraa kaikissa toimissaan. Janoo näkee, kuinka nuo\nrahat, jotka hän aikoi viekotella Suddhoolta, joka päivä luiskahtavat\nsinetin kaivertajalle ja hän käy päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi ja\nsynkemmäksi.\n\nHän ei milloinkaan virka asiasta mitään, sillä hän ei uskalla, mutta\nellei mikään estä häntä, niin minä pelkään että sinetin kaivertaja\nkuolee koleraan -- valkoseen arsenikkikoleraan -- keskipaikoilla\ntoukokuuta. Ja sillä lailla minä vielä saan mieltäni painamaan\nmurhankin Suddhoon talossa.\n\n\n\n\nToinen mies.\n\n\nAikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia\nrakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren\nympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat\npakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei\nvoinut olla _paljoa_ enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi\nmorsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa _rupeeta_ kuussa\nja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana.\nHän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen\nkeuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän\nei siitä kuollut kumminkaan.\n\nHuomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies\noman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta\nkuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä\nkuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja\nse oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling\nei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli\ntäyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen\nsydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä,\nmutta sanokaamme häntä nyt vaan \"toiseksi mieheksi\". Hänellä ei ollut\nrahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan;\nja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta\nhuolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat\njo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja\nilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin\nensimmäinen kihlaus purettiin -- huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn\nkyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä\ntoisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen\npuutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei\nseurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes\nhääpäivänäänkään.\n\nSe toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle\nasemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti\nhäntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut\nhuolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli\nvikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.\n\nSiten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi\nsairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa,\nmutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan\nilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä\nylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän\nnäkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi.\nSchreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi\nsuoraan sanoa ajatuksensa.\n\nKun Mrs. Schreiderling lakkasi olemasta kaunis, niin\nSchreiderling heitti hänet oman onnensa nojaan ja palasi entisiin\npoikamiestapoihinsa. Mrs. Schreiderlingin oli tapana ratsastaa Simlan\npuistokäytävällä surkean näköisenä, harmaa Teraihattu niskassa ja\nkauhean näkönen vanha satula rämä allaan. Schreiderlingin anteliaisuus\nei ulottunut hevosta edemmäksi. Hän sanoi, että mikä satula tahansa\nkelpaisi niin hermostuneelle naiselle kuin Mrs. Schreiderling oli.\nMrs. Schreiderlingiä ei koskaan pyydetty tanssimaan, sillä hän tanssi\nhuonosti ja paitsi sitä hän oli niin harvapuheinen ja ikävä, että\nharvoin kukaan viitsi käydä vieraisilla hänen luonaan. Schreiderling\nsanoi, että jos hän olisi tietänyt että Mrs. Schreiderlingistä tulisi\ntuommoinen variksen pelätti naimisiin jouduttuaan, niin ei hän ikinä\nolisi nainut häntä. Hän oli ylpeä siitä, että uskalsi sanoa ajatuksensa\nsuoraan, tuo oiva Schreiderling!\n\nSchreiderling jätti vaimonsa Simlaan kerran elokuussa ja läksi itse\nrykmenttinsä luo. Sillä aikaa Mrs. Schreiderling hiukan elpyi, mutta\nentistä ulkomuotoaan hän ei koskaan saanut jälleen. Minä kuulin\nklubissa, että se toinen mies oli tulossa Simlaan sairaana -- hyvin\nsairaana -- parantuakseen ehkä täällä. Kuume ja sydänlämsät olivat\nmelkein tappaneet hänet. Mrs. Schreiderling tiesi sen myöskin ja paitsi\nsitä hän tiesi -- josta minä en välittänyt hankkia tietoa -- minä\npäivänä sen toisen miehen piti tulla. Minä luulen, että tuo toinen mies\nkirjoitti hänelle siitä. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin\nkuukautta ennen häitä. Ja nyt seuraa ikävin osa tätä kertomusta.\n\nKerran myöhäinen vierailussa käynti pidätti minua Dovedell hotellissa\niltahämäriin saakka. Mrs. Schreiderling oli ratsastanut pitkin\npuistokäytävätä koko iltapäivän sateessa. Minun kulkiessa pitkin\nCartroadia ajoi tonga ohitseni, ja minun ratsuni, joka oli kyllästynyt\npitkään odottamiseen, läksi nelistämään. Juuri tien vieressä\ntongakonttorin lähellä seisoi Mrs. Schreiderling likomärkänä kiireestä\nkantapäihin odottaen tongaa. Minä aloin ratsastaa mäelle päin, sillä\neihän tonga minua liikuttanut, mutta juuri silloin Mrs. Schreiderling\nalkoi huutaa. Minä käännyin takasin paikalla ja näin tongakonttorin\nlamppujen valossa Mrs. Schreiderlingin polvillaan märällä tiellä, juuri\nsaapuneen tongan takaistuimen vieressä, huutaen kamalasti. Sitten hän\nputosi kasvoilleen lokaan, kun minä saavuin sinne.\n\nTakaistuimella istui hyvin suorana ja jäykkänä, toinen käsi\ntongapeitteellä ja vesi tippuen hatusta ja viiksistä, se toinen mies\n-- kuolleena. Nuo kuusikymmentä penikulmaa ylämäkeä röykyttävillä\nrattailla lienee ollut liian paljon hänen sydänlämsilleen, luulen ma.\nTongan ajaja sanoi: -- \"Tämä sahib kuoli kaksi asemaa tuolla puolen\nSolonia. Silloin minä sidoin hänet nuoralla kiinni, muutoin hän olisi\npudonnut maantielle, ja siten me tulimme Simlaan. Antaisiko sahib\nminulle juomarahaa? Tuo\", hän osoitti sitä toista miestä, \"olisi\nantanut minulle _rupeen_.\"\n\nToinen mies istui naama irvistelevänä ikäänkuin häntä olisi huvittanut\ntuo hänen naurettava matkansa ja Mrs. Schreiderling loassa alkoi\nvaikeroida. Ei ollut ketään muita kuin me neljä konttorin ulkopuolella\nja sade virtasi tulvanaan. Ensi työksi oli Mrs Schreiderling\nvietävä kotiinsa ja toiseksi piti asettaa niin, ettei hänen nimeään\nsekotettu tähän asiaan. Tongan ajaja sai viisi _rupeeta_ hankkiakseen\nbasaarivaunut Mrs. Schreiderlingille. Sitten hänen piti ilmoittaa\ntongakonttorissa, kuinka tuolle toiselle miehelle oli käynyt ja\nasianomaiset saivat sitten ryhtyä sopiviin toimenpiteisin.\n\nMrs. Schreiderling kannettiin katoksen alle sateen suojaan ja kolme\nneljännes tuntia me molemmat odotimme vaunujen tuloa. Se toinen mies\njätettiin istumaan entiselleen. Mrs. Schreiderling koetti tehdä\njos jotakin, mutta ei vaan itkenyt, joka epäilemättä olisi ollut\nterveellisintä hänelle. Hän koetti huutaa heti, kun hän oli tointunut\ntainnoksistaan ja sitten hän rupesi rukoilemaan sen toisen miehen\nsielun puolesta. Ellei hän itse olisi ollut puhdas kuin päivä, olisi\nhän rukoillut omankin sielunsa puolesta. Minä odotin, että hän sen\ntekisi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten minä koetin pyyhkiä vähän\nlikaa pois hänen vaatteistaan. Vihdoin vaunut tulivat ja minä vein\nhänet pois -- osittain väkivallalla. Se oli kamala toimi alusta loppuun\nsaakka, mutta pahinta oli kun vaunujen täytyi tunkeutua seinän ja\ntongan välitse ja Mrs. Schreiderling näki lyhdyn valossa tuon laihan\nkeltasen käden tongan peitteellä.\n\nHän joutui kotiin juuri kun kaikki ihmiset olivat menossa tanssiaisiin\nvarakuninkaan palatsiin -- Peterhoffiin, kuten siihen aikaan sanottiin\n-- ja tohtorille selitettiin, että hän oli pudonnut hevosen selästä ja\nminä olin löytänyt hänet tuolla puolen Jakko vuorta. Tohtori sanoi,\nettä minä tosiaankin ansaitsin kiitosta kun noin nopeasti hommasin\nhänelle lääkärin apua. Mrs. Schreiderling ei kuollut -- Schreiderlingin\ntapaiset miehet naivat aina sellaisia naisia, jotka eivät helposti\nkuole. He jäävät eloon ja rumentuvat.\n\nMrs. Schreiderling ei milloinkaan kertonut tuosta ainoasta kerrasta,\njolloin hän naimisensa jälkeen tapasi sen toisen miehen, ja kun\ntämän illan tapahtumia seuraava kylmettyminen ja yskä olivat siksi\nparantuneet, että hän pääsi ulos, niin ei hän milloinkaan sanallakaan\ntai pienimmälläkään liikkeellä osoittanut tavanneensa minua\ntongakonttorin luona. Ehkei hän sitä tiennytkään.\n\nHänellä oli tapana ratsastaa edes takasin puistokäytävällä tuolla\nkauhean huonolla satulallaan sen näköisenä, kuin hän joka hetki olisi\nodottanut jonkun tulevan tuolta kadun kulmasta. Kahden vuoden kuluttua\nhän läksi kotimaahan ja kuoli -- Bournemouthissa, luulen ma.\n\nSchreiderlingin oli tapana puhua \"rakkaasta vaimo parastaan\"\nupseeriklubissa ollessaan hiukan \"liikutettu\". Hän tahtoi aina puhua\nsuoraan ajatuksensa, tuo oiva Schreiderling.\n\n\n\n\nVenus Annodomini.\n\n\nHänellä ei ollut mitään tekemistä numero kahdeksantoista kanssa Braccio\nNuovossa Vatikanissa, Viscontin Cereksen ja Niilijumalan välillä. Hän\noli vaan intialainen jumalallinen olento -- englantilais-intialainen\noikeastaan -- ja me nimitimme häntä Venus Annodominiksi eroitukseksi\nmuista Annodomineista samaa katoamatonta laatua. Vuoristossa kerrottiin\ntaruna, että hän oli kerran ollut nuori, mutta ei ainoakaan elossa\noleva mies uskaltanut julkisesti astua esiin väittämään, että\ntuossa tarussa oli perää. Miehet ratsastivat Simlaan, oleskelivat\nsiellä jonkun ajan, läksivät pois, tekivät nimensä tunnetuiksi,\ntoimittivat elämäntyönsä, palasivat takasin Simlaan ja löysivät\nsiellä Venus Annodominin vallan samanlaisena kuin he olivat hänen\njättäneet. Hän oli muuttumaton kuin Intian kukkulat, mutta ei aivan\nniin viheriäinen. Kaiken minkä kahdeksantoistavuotias tyttö saattoi\nkestää ratsastamisessa, kävelemisessä, tanssimisessa, huvituksissa ja\nliioittelemisissa yleensä, sen kesti Venus Annodominikin, eikä hänessä\nvoinut huomata mitään väsymyksen tai kyllästymisen oireita. Paitsi\nikuista nuoruutta sanottiin hänen vielä keksineen ikuisen terveyden\nsalaisuuden, ja hänen maineensa levisi ympäri maita, mantereita. Hän\nei enää ollut vaan nainen, hänestä oli tullut yhteiskunnallinen laitos\nniin suuressa määrin, ettei ainoatakaan nuorta miestä voitu pitää\ntäysin kasvatettuna, ennenkuin hän oli jonkun aikaa palvellut Venus\nAnnodominin alttarin juurella. Ei kukaan ollut hänen kaltaisensa,\nvaikka moni kyllä koetti apinoida häntä. Kuusi vuotta hänessä ei\nvaikuttanut enempää kuin kuusi kuukautta muissa naisissa, ja kymmenen\nvuotta ei vaikuttanut häneen niinkään paljon kuin viikon kuume muihin\nnaisiin. Jokainen ihaeli häntä ja palkinnoksi hän oli ystävällinen\nja kohtelias melkein jokaiselle. Nuoruus oli muuttunut hänelle\ntottumukseksi niin pitkän ajan kuluessa, ettei hän enää voinut siitä\nerota -- taikka totta puhuen hän ei käsittänyt ollenkaan, että oli\nvälttämätöntä siitä erota -- ja hänen lähimpänä ympäristönään oli aina\nnuorta väkeä.\n\nVenus Annodominin ihailijoiden joukossa oli nuori Gayerson. Häntä\nsanottiin \"hyvin nuoreksi Gayersoniksi\" eroitukseksi isästään, jolla\noli nimenä \"nuori\" Gayerson. Isä oli siviilivirkamies Bengalissa ja\nnuorukainen tavoiltaan sekä sydämeltään. \"Hyvin nuori\" Gayerson ei\ntyytynyt palvelemaan Venus Annodominia tyynesti ja näön vuoksi, kuten\nmuut nuoret miehet, eikä ymmärtänyt kunnioittavalla ja kiitollisella\nalamaisuudella vastaanottaa sellaisia suosion osoituksia häneltä kuin\nratsastusmatkan, tanssin, taikka hetken keskustelun. Hän oli vaatelias,\nja siitä syystä Venus Annodomi ei antanut hänen lähestyä. \"Hyvin nuori\"\nGayerson kiusasi itseään turhamaisella tavalla melkein sairaaksi\nhänen tähtensä; ja hänen ihailunsa ja vakavuutensa saattoivat hänen\nkäyttäytymään joko ujosti, taikka isoäänisesti, taikka epähienosti,\nriippuen hänen mielialastaan kulloinkin, muihin vanhempiin miehiin\nverraten, jotka kumartelivat Venus Annodominia. Venus Annodomini\nsääli \"hyvin nuorta\" Gayersonia. Tämä nuorukainen muistutti hänelle\npoikaa, joka kaksikymmentäkolme vuotta takaperin oli ihaillut häntä\nrajattomasti ja jota kohtaan hän sen sijaan oli tuntenut enemmän kuin\nviikon kestävätä hellyyttä. Mutta poika oli mennyt menojaan ja nainut\ntoisen tytön ennenkuin vuosikaan oli kulunut siitä kun hän Venus\nAnnodominia jumaloi; ja nyt oli Venus Annodomini melkein -- ei sentään\nkokonaan -- unohtanut hänen nimensäkin. \"Hyvin nuorella\" Gayersonilla\noli samat suuret sinisilmät ja sama tapa työntää alahuultaan esiin, kun\nhän oli liikutettu tai harmissaan. Mutta Venus Annodomini kohteli häntä\nkumminkin jäykästi. Hän ei pitänyt liiasta innosta, vaan tahtoi tyyntä\nja hiljaista hellyyttä.\n\n\"Hyvin nuori\" Gayerson oli onneton eikä ollenkaan koettanutkaan peittää\nsuruaan. Hän oli armeijassa -- linjarykmentissä luulen ma, vaikka en\nminä ole oikeen varma siitä -- ja koska hänen kasvonsa olivat kuin\npeili ja otsa kuin avonainen kirja hänen viattomuutensa tähden, niin\ntoverit armeijassa tekivät hänen elämänsä raskaaksi ja katkeroittivat\nhänen luonnostaan herttaisen mielensä. Ei kukaan muu kuin \"hyvin nuori\"\nGayerson itse tietänyt kuinka vanhaksi \"hyvin nuori\" Gayerson luuli\nVenus Annodominia ja hän ei siitä koskaan kertonut kenellekään. Ehkä\nhän luuli, että Venus Annodomini oli kaksikymmentä viisi vuotta, taikka\nehkä viimeksi mainittu henkilö oli hänelle sanonut olevansa siinä\niässä. \"Hyvin nuori\" Gayerson olisi uinut Indus virran yli sadeajalla\ntäyttämään Venus Annodominin pienintäkin käskyä ja hän luotti häneen\nsokeasti. Jokainen myönsi, ettei se ollut Venus Annodominin syy,\nsillä hän ei milloinkaan Mrs. Hauksbeen taikka Mrs. Reiverin tavoin\nliikuttanut sormeakaan vetääkseen ketään luokseen. Sitä saattoi ihaella\nja kunnioittaa Mrs. Hauksbeeta, ylenkatsoa ja välttää Mrs. Reiveriä,\nmutta jokaisen täytyi pakosta jumaloida Venus Annodominia.\n\n\"Hyvin nuoren\" Gayersonin isällä oli piirikunnan veronkantajan paikka\ntaikka joku muu hallinnollinen virka erittäin ikävässä osassa Bengalia\n-- täynnä Babus joukkoja, jotka sanomalehdissä haukkuivat \"nuorta\"\nGayersonia \"Neroksi\" ja \"Scyllaksi\" ja \"Charybdikseksi\"; ja paitsi\nBabus joukkoja siellä oli alituinen punatauti ja kolera yhdeksän\nkuukautta vuodessa. \"Nuori\" Gayerson -- hän oli noin neljäkymmentä\nviisi vuotta -- melkein piti Babus ystävistään, sillä ne huvittivat\nhäntä, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä punatautia kohtaan, ja kun hän\nsuinkin vaan pääsi sieltä, läksi hän Darjilingiin useimmiten. Mutta\njuuri tänä kesänä hän päätti tulla Simlaan poikaansa tervehtimään.\nPoika ei ollut siitä kovin hyvillään. Hän kertoi Venus Annodominille,\nettä hänen isänsä oli tulossa sinne ja Venus Annodomini punastui hiukan\nja sanoi että olisi hauskaa tutustua häneen. Sitten hän katsoi kauvan\nja miettiväisenä \"hyvin nuoreen\" Gayersoniin, sillä hän sääli poikaa\nhyvin, hyvin paljon ja poika oli hyvin, hyvin suuri narri.\n\n\"Minun tyttäreni tulee tänne parin viikon päästä, Mr. Gayerson\", sanoi\nVenus Annodomini.\n\n\"Teidän mikä sitten!\" sanoi \"hyvin nuori\" Gayerson.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi Venus Annodomini. \"Hän on ollut jo seuraelämässä\nkotimaassa koko vuoden ja minä tahdon, että hän hiukan näkisi Intiaa.\nHän on nyt yhdeksäntoista vuotias ja sangen järkevä tyttö, luulen ma.\"\n\n\"Hyvin nuori\" Gayerson, joka oli juuri täyttänyt kaksikymmentä\nkaksi vuotta, melkein putosi istumaan hämmästyksestä, sillä hän oli\nitsepäisesti uskonut parempaa tietoansa vastaan Venus Annodominin\nnuoruutta. Venus Annodomini katseli ikkunauutimien takaa, mikä vaikutus\nhänen sanoillaan olisi, ja hymyili.\n\n\"Hyvin nuoren\" Gayersonin isä tuli Simlaan kaksitoista päivää myöhemmin\neikä ollut kahtakymmentä neljää tuntia ollut siellä, ennenkuin kaksi\nhänen vanhaa tuttavaansa olivat kertoneet hänelle, kuinka \"hyvin\nnuori\" Gayerson oli käyttäytynyt.\n\n\"Nuori\" Gayerson nauroi makeasti ja kysyi kuka tuo Venus Annodomini\noikeastaan oli. Joka todisti, että hän oli elänyt Bengalissa, jossa ei\nkukaan tiedä muusta kuin kurssin muutoksista. Sitten hän sanoi että\n\"lapset on lapsia\" ja puhui pojalleen asiasta. \"Hyvin nuori\" Gayerson\nsanoi olevansa epätoivoissaan ja onneton; ja \"nuori\" Gayerson sanoi\nkatuvansa, että oli ollut osallisena hankkimassa tuollaista hullua\nmaailmaan. Hän esitti, että poika lyhentäisi loma-aikaansa ja palaisi\nvelvollisuuksiinsa. Tästä seurasi epäkunnioittava vastaus ja isän ja\npojan väli oli sangen kireellä kunnes \"nuori\" Gayerson tahtoi, että\nhe yhdessä menisivät tervehtimään Venus Annodominia. \"Hyvin nuori\"\nGayerson läksi isänsä kanssa, mutta hänestä tuntui tukalalta ja hieman\nhävetti.\n\nVenus Annodomini otti heitä vastaan armollisesti ja \"nuori\" Gayerson\nhuudahti: -- \"Hyvänen aika! sehän on Kitty!\" \"Hyvin nuori\" Gayerson\nolisi odottanut selitystä, ellei hänen olisi täytynyt koettaa saada\npuhetta aikaan pitkän, kauniin, hiljaisen, hyvin puetun tytön kanssa --\nesitetty hänelle Venus Annodominin tyttärenä. Tämä oli paljoa vanhempi\ntavoiltaan, esiintymiseltään ja tyyneltä mieleltään kuin \"hyvin nuori\"\nGayerson; ja kun \"hyvin nuori\" Gayerson tämän huomasi, tuntui hänestä\nhiukan ilettävältä.\n\nSamassa hän kuuli Venus Annodominin sanovan: -- \"Tiedättekö, että\nteidän poikanne on minun innokkaimpia ihailijoitani?\"\n\n\"Sitä minä en ihmettele\", sanoi \"nuori\" Gayerson. Sitten hän korotti\nääntään: -- \"Hän seuraa isänsä esimerkkiä. Enkö minä jumaloinnut\nmaatakin, jonka päällä te astuitte, aikoja, aikoja sitten, Kitty -- ja\nte ette ole muuttunut vähääkään siitä ajasta. Kuinka omituiselta tämä\ntuntuu!\"\n\n\"Hyvin nuori\" Gayerson ei virkkanut sanaakaan.\n\nHänen keskustelunsa Venus Annodominin tyttären kanssa oli tämän perästä\nhiukan hajanaista ja epäselvää.\n\n\"Kello viisi siis huomenna\", sanoi Venus Annodomini. \"Mutta muistakaa,\nettä tulette täsmälleen,\"\n\n\"Täsmälleen kello viisi\", sanoi \"nuori\" Gayerson. \"Sinä varmaan lainaat\nvanhalle isällesi hevosen, poikaseni? Minä lähden ratsastamaan huomenna\niltapäivällä.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi \"hyvin nuori\" Gayerson. \"Minä lähden pois täältä\nhuomisaamuna, niin että minun hevoseni ovat teidän käytettävinänne.\"\n\nVenus Annodomini katsoi häneen hämärän huoneen poikki ja hänen suuret\nharmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Hyvästi Tom\", kuiskasi Venus Annodomini.\n\n\n\n"]