[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2XTbPtGlycWtMtEFiCBFDv2pKMEMFnGiKVOqzo-_gNg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},694,"Kylistä, kodeista ja vainioilta","Alkio, Santeri",1862,1930,"694-alkio-santeri-kylista-kodeista-ja-vainioilta","694__Alkio_Santeri__Kylistä_kodeista_ja_vainioilta","Kertomuksia ja kuvaelmia","novelli",[],[],"fi",1894,null,23661,143038,false,41686,[23,24],"Fiction","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia\" by Santeri Alkio is a collection of narratives and vignettes written in the late 19th century. The anthology explores life in rural Finland, focusing on various characters and their interactions with nature and each other. Through its vivid observations, the work highlights the richness of everyday experiences and the emotional depths of common folk.  The opening of the collection introduces a melancholic narrative, shifting focus to the deep connections that rural inhabitants have with their surroundings, particularly through a significant birch tree that a proud farmer adores. The tale contrasts the farmer's love for the tree with the indifference of neighbors and the encroaching authority of land surveyors, who threaten to cut it down. This imminent loss evokes profound emotions, highlighting a common man's struggle between nature’s beauty and the harsh realities imposed by progress. As the story unfolds, it sets the tone for further reflections on familial bonds and societal changes, suggesting themes of nostalgia, loss, and the simple yet profound emotional worlds of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],200,"Novelli- ja kuvaelmakokoelma sisältää kertomuksia maaseudun elämästä, kodeista ja ihmiskohtaloista. Kertomukset tarkastelevat ihmisluonnetta ja arjen keskellä piilevää tunne-elämää suomalaisessa kyläympäristössä.","Santeri Alkion 'Kylistä, kodeista ja vainioilta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 694. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYLISTÄ, KODEISTA JA VAINIOILTA\n\nKertomuksia ja kuvaelmia\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1894.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Koivu karjatuvalla.\n Sisarukset.\n Kreetaliisa ja Maijastiina.\n \"Kyllähän minä jo meinasin, mutta...\"\n Konkurssi.\n Naapurukset.\n Tuttava.\n Kelvottomat.\n Isäntä, hevonen ja koira.\n Isä on Ameriikassa.\n Ennen ja nyt.\n Himojensa herra.\n Katovuoden kevät, kesä, syys.\n Miska pantiin kansakouluun.\n Painajainen.\n\n\n\n\nKoivu karjatuvalla.\n\n\nNäyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat\nharvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän\nluonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi,\nepärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin\nluonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän\nkummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua.\n\nSe näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon\njokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus\nsalattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja\nmielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa\nJumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo \"Jumalankuva\" pääsee\nilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten\nmukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen\npurkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo\njaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja\nsen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne\nilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen\nrajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen,\nkadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon.\n\nJospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain\nkivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin\npihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi\npihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän\nkerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen\nmaasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin\nhän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta,\nkukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen\nkaristaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen\nnäköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan,\ntunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin.\n\nLampelaisen karjatuvalla, noin kymmenen kilometrin matkassa kotoa,\nkasvoi koivu, yksi ainoa koivu tuvan edessä. Mutta minkälainen koivu!\nSe oli oikein jättiläiskoivu, joka keväisin pukeutui aina niin kainosti\nja tarkoin, ettei auringon sädekään päässyt pilkistämään sen tuuheain\nlehvien lomitse. Ja sitten se oli niin tasaisesti sopusuhtainen, ei\nmitään virhettä, ei vähintäkään muistuttamisen syytä, aivan niin kuin\nLuoja olisi sitä erikoisella tavalla vaalinut, hoitanut ja kasvattanut\nihmisten silmäruoaksi, lintujen laululinnaksi ja verrattomaksi\nyösijaksi, nukuntapuuksi. Kun puhuttiin kartanopuista ja kehuttiin\nnäkemiänsä sanoivat kaikki, jotka tämän olivat nähneet, yksimielisesti,\nettä se Lampelan karjatuvankoivu, se se kuitenkin on kaikista komein.\n\nLampelainen oli äreä äijä, olisi luullut hänen sopivan enemmän yhteen\nkatajain kuin koivujen kanssa. Mutta hän rakasti tuota koivuansa\nniin hartaasti, että kun joku hänen omista pojistaan kerran\najattelemattomuudessaan taittoi siitä muutaman oksan vastaksiksi, kun\noltiin heinänteossa, antoi äijä empimättä sellaisen selkäsaunan, että\npoika muistaa vielä vanhana kertoa siitä omille pojillensa, kun tahtoo\noikein saada kuvatuksi isänsä luonnetta. Hän oli todella ylpeä\nkoivustansa, se oli hänen niittynsä, talonsa, koko omaisuutensa\nerikoisuus. Kun hän sanoi \"meidän karjatuvan koivu\", sanoi hän sen niin\nkuin mies, joka tahtoo näyttää ymmärtävänsä asioita, joita muut ovat\nliian pintapuolisia ja yksinkertaisia käsittämään. -- Mutta naapurit\nväliin nauroivat tuolle ihmeelle, heistä oli ihan hassua vanhan miehen\nkerskailla yhdestä puusta. Puu kuin puu! --\n\nMutta sitten tulivat maanmittarit, samosivat pellot, niityt, suot ja\nmetsät ristin rastin. Avarain niittyjen poikki, tiheäin metsäin läpi\nvietiin koetuslinjat, jättiläiskuuset saivat kukistua ja jättää sijansa\nsuorille, virallisen näköisille, valkoisille ja \"teräväpäisille\"\nlinjakepeille, jotka ikäänkuin uudemman ajan tienviittoina ylpeästi\njäivät kenottamaan ja katselemaan toisiaan silmästä silmään. Metsän\njuurevat eläjät, jotka siten suoralla linjalla erotettiin entisestä\nsukulaisuudesta ja suloisesta naapuruudesta \"kummallekin puolelle\nrajaa\", katselivat jonkunlaisella mahtavuudella ja kuiskailivat\nsalaperäisellä huminallaan kummastustaan ikäänkuin hartioitansa\nravistaen ja arvellen: \"Saapa nähdä päättyykö tuo kaikki hyvään?\"\n\nJa yksi sellainen linja meni suoraan kuin ammuttu Lampelaisen\nkarjatuvan koivun keskirunkoon. Pieni taitelinja olisi voinut pelastaa\nsen. Mutta tuuli ja satoi, maanmittari oli kärsimättömällä tuulella.\n\n\"Hakatkaa pois koivu!\" huusi hän miehille.\n\nNämät rupesivat vastaan panemaan. Sanoivat, ettei sitä äijää lepytä\nitse enkelikään, jos tuo koivu hakataan. Mutta kiivas herra, joka tunsi\nlain olevan muka hänen puolellaan, tulistui, tempasi kirveen ja iski\nhaavan komean koivun runkoon. Miehet ympärillä ravistivat säälien\npäitänsä ja puhelivat voivotellen, ikäänkuin hyvä juoksuriori olisi\nsiinä jalkansa katkaissut.\n\n\"Hakkaa sinä\", käski maanmittari erästä miestä. Tämä totteli, otti\nkirveen ja alkoi tuhota Lampelaisen rakastettua, paikkakunnan\nkuuluisuutta. Tuuli vinkui koivun latvassa ja karjatuvan nurkissa\nikäänkuin viheltäen vastenmieliselle näytelmälle. Koivu huojui, sen\noksat riepottivat kuin vihollista vastaan epätoivoisina hosuen. Kun se\nvihdoin makasi maassa ja maanmittari kannon ylitse tähtäsi suoran\nlinjan, seisoivat useat miehet kaadetun koivun ympärillä vaistomaisesti\nsurullisina kuin hautajaisissa. Joku paimen se lie ollut, joka juoksi\nLampelaiselle tapahtumasta tietoa viemään. Tämä aivan mustui. Jos paras\nhevonen olisi ojaan kuollut, ei se olisi häneen sillä tavalla\nvaikuttanut: se olisi ollut tapaturma, mutta tämä oli ilkiteko.\nTyömaalta nousi hän heti hevosen selkään, ajoi karjatuvalle. Siellä\nparaillaan maanmittari apulaisineen päivällislomaa piti.\n\nTuhkaharmaana kasvoilta, sanaakaan ääntämättä sieppasi äijä kirveen\nmaasta ja hirmuinen katse kohtasi herraa, joka karjatuvan seinustalla\nloikoi. Mutta miehiä juoksi hätään, ottivat kiinni kirveeseen ja\npuhuivat lauhduttaen, säälien, osaaottaen. Hän heitti kirveen, meni\nkaatuneen koivun luo ja purskahti itkemään...\n\nTuo mies, joka näytti niin paljon paremmin sopivan yhteen katajain kuin\nkoivujen kanssa, itki koivun kaatumista. Mutta maanmittari makasi vielä\ntuvan seinustalla hiukan peloissaan ja kalpeana, ivallinen hymyily\nsuupielessä katsellen miten raa'an talonpojan täytyy itkeä, kun hän on\nkäyttänyt vaan laillista oikeuttaan, kaatanut hänen mielikoivunsa\nsäästääkseen itseltään muutaman minuutin vaivannäön.\n\n1894.\n\n\n\n\nSisarukset.\n\n\nMuiden muassa oli Mikko Matkasen mökki tuossa kylän laidassa, mäen\nrinteessä, kivikossa, istuvain kivien päälle rakettu. Siinä olikin\nkyllä istuvia kiviä, toinen toisessaan kiinni; jos ei yksi sopinut\nnurkan alle, sopi toinen. Mökkiä ei Mikko ollut itse rakentanut, muilta\nosti, kun pesää rupesi tarvitsemaan. Ja silloin hän rupesi sitä\ntarvitsemaan, kun Maijaliisan kanssa yhteen meni ja rupesi ihmissukua\nkartuttamaan.\n\nSiinä elelivät päivästä toiseen, väliin paremmin, väliin huonommin,\nsyötiin kun oli, ei syöty kun ei ollut. Mutta tarkoitustaan ihmiskunnan\njäseninä he uskollisesti täyttivät: syntyi, milloin tyttäriä, milloin\npoikia. Syrjäisistä asianhaaroista se luultavasti rippui, että yksi\ntoisensa perään kuoli. Kaikkiaan kahdeksasta pikku Matkasesta kuusi oli\nkuollut. Ainoastaan kaksi tyttöstä näkyi jaksavan siksi elää, että\nsiivet alkaisivat kasvaa ja kelpaisivat maailmalle lentämään. Vanhemman\nnimi oli Leena, nuoremman nimi oli Miina; ijän väliä oli viisi vuotta.\n\nKun Leena läheni kymmentä vuotta, rupesi mieli tekemään ulos, avaraan\nmaailmaan ... pesä alkoi tuntua ahtaalta.\n\n\"No niin\", sanoi isä Mikko, kun asia puheeksi tuli, \"menköön vaan.\nOnhan pois syömästä. Ja kylläpä tuo omansa pitää, oikea tikkukynsi\nonkin!\" Äiti sanoi samaa. Leena lähti. Otti ensin lyhyen lennon --\nläheisiin naapureihin vaan. Kun siivet varttuvat, ehtii harjoitella\npitempiä matkoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Leena oli mennyt palvelemaan, tuntui pesä paljon avarammalta. Isä\nja äiti luulivat, että nyt kait sitä tullaan hyvinkin toimeen.\nPaljonhan se jo syökin tuonlainen naakka! Mutta ei asia siitä paljoa\nmuuttunut, parantunut. Puutetta oli yhä, vanhetessa kun ruvettiin\nvähin herroittelemaankin. Isä, näetten, hylkäsi kessut ja höyrytteli\npunakukkoja, väliin kaksiveikkosiakin. Äiti rupesi nuuskaamaan. Isä ei\ntosin ollut mikään juoppo, mutta ryyppäsi kun sattui, kun tarjottiin,\njopa joskus itsekin osti, -- niinkuin muutkin miehet. Eukolla alkoi yhä\nuseammin olla pää kipeänä, tarvitsi kahvitilkan. Näistä riideltiin\nväliin, kun leipä loppui.\n\nKun Miina ehti kahdeksan vuotiaaksi, ruvettiin kuulustelemaan, eikö tuo\njo lapsenhoitajaksi kelpaisi? Kelpasi kun kelpasikin. Ja koska tytöllä\nitselläkin intoa oli, niin sai mennä räpytellä. Olikin hän kovin\npikkuinen. Itku pyysi isältä -- äiti itki. Jo teki mieli perään mennä,\nottaa syliin, kantaa kotiin ja asettaa siellä isän ja äidin väliin\nikuisiksi ajoiksi.\n\nSiihen se kuitenkin jäi. Miina sai olla siellä, mihin oli mennyt.\nOppikoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena oli oivallinen ominpäineläjä. Tultuaan täysikasvuiseksi alkoi\nsaada hyvät palkat, reima työihminen kun oli. Hyviä palkkoja hän sai ja\nsäästi kitsaasti. Äiti pyysi toisinaan nuuskarahaksi viittä penniä; ei\nantanut. Isä joskus tahtoi tupakkarahoja lainata, väliinpä leivän\napuakin, kitsaat kun olivat olot. Ei Leena antanut. \"Ei riitä\", sanoi.\nVanhemmat väliin suuttuivat, haukkuivat kitupiikiksi, tikkukynneksi,\nhävittömäksi. Tämä ei auttanut. Tytär piti omansa.\n\nJa tyttönä tuli hän oikein kuuluisaksi kitsaudestaan. Ihmiset sanoivat\nihastellen: kas se, kyllä se ihminen maailmassa toimeen tulee! --\nKosioita ei hänellä ollut aivan runsaasti, ikäisiänsä. Mutta sen sijaan\noli kyllä tarjolla äitipuolen tiloja; vanhat pojat myöskin kosivat.\nKaikki sellaiset, jotka tahtoivat kitsasta, tarkkaa emäntää. Vihdoin\nhän erään otti, Olli Pajalaisen. Tämä oli samanlainen kuin hän itsekin,\npiti omansa, ei koskaan ryypännyt, eikä polttanut tupakkaa, oli niin\nkitsas.\n\nKyllä he rupesivat saamaan säästöön, keräämään kasaa heti ensi\npäivästä. Eivät he tuhlanneet koskaan. Jos toinen aikoi jotain ostaa,\nesti toinen. Jos hyvin sattui ja pitemmälle mentiin, niin riitelemään\nruvettiin, ja pakattiin entisiäkin ostoja myömään, sellaisiakin, missä\nei mitään myömistä ollutkaan. Mutta piti vaan toista kiukuttaa,\nhärnätä: näin minä osaisin olla tarkka, en kaipaisi mitään, entisetkin\nmöisin, sinä vaan tässä tuhlailet ja häviötä yrität. Kyllä Leena oli\nvielä parempi kuin Olli, vaikka ei Ollikaan mikään kelvoton ollut.\nLeena tämän kyllä käsitti ja Ollikin ehkä aavisti. Ohjakset kumminkin\njoutuivat Leenalle. Ja Olli joutui \"tuhlauksiensa\" vuoksi tohvelin\nalle.\n\nAikain kuluessa varttuivat siksi, että jaksoivat talonkin ostaa. Sitten\nvasta Leena oikein säästäväiseksi tuli, velkaa kun talosta jäi ja sitä\npiti maksuun saada.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiinakin kasvoi ja varttui. Hänestäpä tuli oikein siro tyttö, poikain\nlemmikki. Hän oli iloinen ja tuhlaavainen ja eli mukana. Äidille antoi\nnuuskarahaa ja isälle tupakaksi lainasi. Jopa väliin vehnäsiäkin vei\nkotiin: saavathan vanhukset kahviinsa topata. Hän juoksi kylää, kävi\ntanssissa ja pelkäsi sisartaan, tämä kun aina härnäsi ja nuhteli.\nToisinaan sisar Jumalan sanan kautta neuvoi. \"Syntiä teet\", sanoi, \"kun\nniin maailman perässä juokset. Muista se. Saat vielä karvaasti katua.\"\nTällä tavoin sai pian Miinan itkemään; olikin tyttö raiskalla oikein\nhellä sydän. Itki, kun vähän tunteita kosketettiin. Sisar kerskasi\nuskostansa. Asetti itsensä esimerkiksi. \"Katso\", sanoi, \"miten minä\nelän ja mieheni elää. Emme me maailman huvia kaipaa. Jumalassa vaan\npysymme kiinni. Ja kylläpä Hän on siunannutkin meitä, niinkuin näet.\"\nJoskus Miina suuttui sisaren sanoista. \"Mikä jumalinen sinä olet? oikea\ntavaran orja, nälkähinen, et työväellesi palkkaa maksa. Aina kinaat,\naina halventelet. Onko se jumalista?\" Silloin aina erosivat riidellen.\n\nMiina juoksi ja lenti siksi, kun poltti siipensä. Muuan nuori mies\nkiekaili aikansa tytön ympärillä, niin kauan kuin se häntä huvitti,\nkehui rakastavansa ja puhui avioliitosta. Mutta yhtäkkiä teki tömin.\n\"En minä ... en minä huolikaan sinusta, tuota\"... Hän meni tiehensä\neikä tahtonut enää tietää mitään Miinasta. Mutta Miinapa jäi raskaaksi\nja synnytti poikasen. Kylän akat ryhtyivät asiaan, kävivät kiinni\nvietteliään ja ahdistelivat häntä: \"Korjaa jälkesi!\" sanoivat. Mies\nolikin kiljulla akkain käsissä, eikä selvinnyt muulla kuin sillä, että\nmeni sovintoja tekemään. Meni juovuksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Miina ei ollut mikään tarjokas. \"Miksi nytkään tulit?\" kysyi.\n\"Tulin vaan\", sanoi toinen, \"akat soittavat niin hirvittävästi\". -- \"No\nkun siitä syystä tulit, niin mene pois, en minä sinusta huoli ... en\nole hätivara... Jumala on petettyjen Jumala.\" --\n\nMiina pani siskoa kummiksi pyytämään. Kukapa muu kuin lihainen sisko\ntulisikaan äpärälapsen kummiksi! Kylän eukko, joka asialla kävi toi\nterveisiä: \"sisaresi käski terveisiä sanomaan, että ei hän ole mikään\näpäräin kummi!\" Miina rupesi itkemään. Mutta muut lohduttelivat: \"älä\nnyt siitä itke, pyydä muita ihmisiä ... eihän sisaresi olekaan mikään\nihminen\". Hän tuli lohdutetuksi. Ensimäiset, joita sitten pyysi,\ntulivat kummiksi. Toivatpa tuliaisiakin, pitivät oikein kuin ihmisenä.\n\nIsän ja äidin pikku mökissä täytyi uudelleen olla tilaa neljälle\nhengelle. Siellä oli ensi aikoina itkua ja karkeita sanoja tulvalta,\nleipää kovin niukalta. \"Kun et ottanut sitä roistoa mieheksesi\", sanoi\näiti toisinaan, \"olis leipää edes hankkinut. Nyt. nälkään kuolet ja\ntapat lapsesikin... Hakisit edes elatusta\". -- \"En\", sanoi Miina, \"en\nsittenkään ole hätivara, enkä lain kautta elatustakaan hae. Millä tuo\nelättää, joka tuskin itse elää: juo ja ryyppää kuin sika. En kirotuilla\nrahoilla elätä lastani, en vedä enempää päälleni Jumalan vihaa. Minua\non Jumala rangaissut, minä kannan ristini nöyryydellä. Teen työtä,\nkyllä yhden lapsen elättää jaksan, jos Jumala suo\". Äiti murisi ja\nisäkin murisi, mutta mitäs siihen nyt tehtiin. Täytyi asettua olemaan.\n\nMummo rupesi hoitelemaan pikku poikasta, Miina kävi ukon kanssa työssä.\nYhdestä syötiin ja yhteen pantiin tulokset. Aikoja kului. Kallu kasvoi,\ntuli ukon iloksi ja muorin iloksi. Miinan käsissä oli vahvuutta ja\nnäppäryyttä, kykeni monenlaiseen työhön. Hän oli tullut hiljaiseksi ja\nnöyräksi. Ihmiset pitivät hänestä paljon, antoivat työtä aina. Ja olipa\nomituista: näytti väliin siltä kuin Kallu olisi tuonut mökkiin\nkaikenlaisia tuomisia, iloa ukolle ja muorille, sekä vielä nuuskaa,\ntupakkaa ja leipää ja vellijauhoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena eleli yhä miehinen ja kokosi rikkauksia. Kaksi lasta heillä oli,\nmolemmat tyttäriä. Niille piti perintöä hankkia. Kyllä heillä oli\ntiedossaan kaikki välikappaleet. Kun puotiin meni, sanoi kauppiaalle:\n\"Voi kun on kallista, muualla saa huokeammalla. Pane siihen ja siihen\nhintaan, en minä sano kellekään. Ota sitte muilta enemmän!\"\n\nRunsaasti käski punnita ja mitata, tahtoi paljon kaupan tekiäisiä.\nSuutarin palkkoja piti vuoden maksamatta, räätälin samoin. Unohti sillä\nvälin muutamia nuttuja, joita oli tehty, samoin pieksuja. Riiteli\nniistä mestarien kanssa, eikä maksanut kaikkia koskaan. Jos myi\nkotitekoista palttinaa, erehtyi mitatessa, jos myi villoja, erehtyi\npunnitessa, jätti aina vähän vaille. Kun siitä jälestäpäin joskus\nhuomautettiin, pyysi anteeksi, vahingon sanoi tulleen ja lupasi toiste\nkorvata. Mutta oli huono muisti, unohti pian ja jätti korvaamatta.\n\nSisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi\nMiinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar\nantoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. \"Jos kuolee?\" sanoi, \"niin kuka\nne sitte maksaa?\" Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille,\nei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli\nhärnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta\nhän useimmiten puhui. \"Olet suuri syntinen sisar parka\", sanoi ja\n\"mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti,\nhäpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet\ntoista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan\ntukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat\".\nMiinalla myöskin oli suuta. \"Sisar kulta, avaja oma poves, katso\nsinne\", sanoi hän. \"On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin,\nvaikka olenkin\"...\n\nSitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta\nelämäänsä ja jumalisia tekojansa.\n\nKerran Miina juonillaan puki oikein huonot ryysyt päällensä, kun\nsisaren luo meni. Silloin sisar haukkui niistä. Miina rupesi nauramaan,\n\"no hyvä ei kelpaa sulle, eikä huono!\" sanoi hän ja meni ilvehtien\ntiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikojen kuluessa kuolivat vanhukset tuolta mökistä kivien päältä. Ensin\nkuoli akka ja sitten kuoli ukko. Vierasmiesten aikana olivat \"kaiken\nomaisuutensa\" Miinalle testamentanneet. Siihen kuului tupa, pannu ja\npata, vähän huonoja pöytäkaluja, vaaterääsyjä j.n.e.\n\nUkko oli sanonut kuollessaan: \"Leenalla on kyllä, on liikaakin\nomaisuutta, ei hän tällaisia tarvitse kun meillä on ja Miinapa tässä on\nelättänytkin\".\n\nMutta Leena ei tiennyt testamentista. Kun isä oli kuollut, sanoi hän\nsisarelle: \"Sinun pitää toimituttaa kalunkirjoitus ja maksaa minulle\nosani tuvasta ja irtaimesta, jos pitää tahdot\". -- \"Ei tarvitsekaan\",\nsanoi Miina, \"minun on kaikki, minulla on testamentti\".\n\n\"Häh? mikä testamentti?\"\n\n\"Oikea testamentti. Isä lupasi minulle kaikki\".\n\nNyt rupesivat sisarukset oikein aikalailla riitelemään. Leena uhkasi\nkäräjään viedä. \"Ainakin äidin osan saan, äijän osasta en huolikaan\"...\n\nHän valitti ja itki tunnotonta isää, jolle ei yksi sormi ole niin kipeä\nkuin toinen.\n\nViikkokausia kesti riitaa, syrjäisetkin ihmiset siihen jo osaa ottivat.\n\"Mitä sinä tuolla romulla teet\", sanoivat Leenalle, \"kyllä sinulla\ntavaraa on. Miina parka tarvitsee. Älä ole niin mammonan orja.\" Leenan\nmieskin rupesi jo häpeämään ja suuttumaan akkaansa. Jo täytyi Leenan\nasettua, kun koko maailma oli vastaan. Sanoi kuitenkin: \"Menen ja otan\njotain sieltä, pitäköön sitte saaliinsa.\" Meni sitten sisaren mökille,\nmeni kuin ruhtinatar. \"Tulin ottamaan jotain muistoa\", sanoi, \"pidä\nsitten saaliinasi\". Hän otti äitivainaan parhaan hameen ja huivin, isän\nvirsikirjan, ainoan kirveen ja lapion, sekä vielä jotain pikkutavaraa.\nMiina itki. \"Ota jos sydäntä on, ja näkyypä sitä olevankin\". Kallu\nrupesi itkemään, pelkäsi tätiä, kun tämä niin paiskeli esineitä, ja kun\nnäki äidinkin itkevän. \"Mitä kakara raakuu\", täti sanoi, \"joutaisit\nkuolla ihmisten vaivoista!\" Sitten hän meni, vei tavarat, ei kiittänyt,\nei hyvästikään osannut.\n\nSisarukset elivät monia vuosia erillään toisistaan. Lapsetkin sillä\naikaa kasvoivat. Leenan tyttäret Annikka ja Suska venyivät aivan\ntäysikasvuisiksi ja saivat kumpainenkin miehen kuin hyllyltä ottain.\nHätäkös oli saadessa, eivät he rumia olleet, ei kelvottomiakaan. Ja\ntalo oli velaton: oli siis sievästi myötäjäisiä toivossa. Mutta vävyt\neivät tulleet toimeen talossa, vaikka sitä kyllä koettivat. Ensin\nAnnikka miehineen koetti. Mutta kun Jukka oli vähän aikaa ollut,\nkävivät välit riitaisiksi. Anopin mielestä oli kovin laiska mieheksi.\nRenkiä olisi helpompi pitää. Ensin mummo sitä takanapäin jutteli,\nsitten jo suoraankin sanoi: \"Jos talossa meinaat asumaan ruveta, niin\nälä jorjottele. Tee työtä. Sitä tässä muutkin tekevät\". Jukka ei\nkärsinyt tuollaista kauan. Olihan hänkin talosta! Pani kapineensa\nkokoon, sai Annikan mukaansa ja muutti pois.\n\nSen jälkeen Suska pian menikin naimisiin ja toi miehensä kotiin. Kovin\npiti mummo ensin Kaaposta, Suskan miehestä. Kaapo olikin roima työmies,\nmummo sanoi, että hän tekee niinkuin hevonen. Mutta kun Kaapo rupesi\nkodistumaan, tuli hän rohkeaksi ja rupesi isännöimään. Silloin taas\ntuli riita. \"Et sinä mikään ole\", sanoi mummo, \"meidän on tavara, me\nsitä hoidammekin. Mun on pirtti, sun on portti. Jos tahdot talossa\nolla, ole hiljaa, jos et tahdo hiljaa olla, mene tiehes!\" Kun kerta\nriita alkuun tuli, repesi se suureksi. Kaapo pani tavaransa kokoon,\npuhutteli muoria pirun eukoksi, ja lähti pois vieden Suskan muassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena ja Olli, hyvin he olivat aina terveet olleet. Mutta vanhaksi\ntultua eräänä talvena tuli eukko sairaloiseksi. Vaikka Olli oli\nvantterampi alkoi hän talouden puuhiin ennen väsyä kuin eukko, rupesi\nnäetten ehdottelemaan, että talo annettaisiin jommalle kummalle\nvävyistä. Ensin eukko suuttui. \"Itse minä olen tavaran koonnut, itse\nsen viljelenkin loppuun asti!\" sanoi. Mutta kun yhä huonommaksi kävi ja\nväsyi, tuskinpa enää jalka toisen edelle pääsi, -- silloin suostui.\n\nVävyt ja tyttäret kutsuttiin. \"Kumpi ottaa talon?\" kyseli muori.\nMolemmat olisivat kyllä ottaneet, mutta ei tahdottu sopia hinnasta.\nMuori suuttui, kun niin perin vähästä olisivat kumpanenkin ottaneet.\nHän alkoi haukkua. \"Maksakaa te enempi\", sanoi Annikka Suskalle ja\nKaapolle.\n\n\"Hoo, mitä varten? Maksakaa te jos kannattaa\", huusi Suska. Nyt\nalkoivat sisarukset riidellä.\n\nMuori oli vallan hurjana. Hän oli kuvitellut että ainakin 7 tuhatta\nheidän kumpasenkin tyttärensä perintö tulisi olemaan. Nyt taritsivat\nvävyt vaan 9 tuhatta talosta. Tuota muori itki. Niinkö vähäksi hänen\nomaisuutensa arvataan! Ei olisikaan heidän tyttärillä siis enempää\nperintöä kuin toiskankaan tyttärillä! -- \"Kaksitoista tuhatta!\" kiljui\nhän, \"kaksitoista tuhatta pitää maksaa! Hävetkää! ... tällaista taloa\nhalvemmalla\"... Vävyt nauroivat. \"Ei muori\", sanoivat, \"ei sitä\nkannata. Ja mitä te välitätte? Meidän välinen asiahan se on, kun me\nsiihen suostumme ... molemmin olemme tyytyväisiä\".\n\nTuota ei vävyjen olisi pitänyt sanoa, muorinhan tavara oli. Se teki\nmuorin hulluksi. Hän hyppäsi tasajalkaa lattialla, kirosi, alkoi juosta\nulos ja huusi mennessään:\n\n\"Järveen menen! järveen menen!\"\n\nOlli ja nuoret hymähtivät, rupesivat yhteen suuhun surkuttelemaan\nämmäraukkaa. Menivät pihalle perään, näkivät että hän kiersi navetan\ntaakse piiloon. Siellä antoivat he muorin kuljaella, eivät olleet\ntietävinäänkään, muista asioista vaan alkoivat jutella. Kylläpähän\ntulee kun aikansa kuljaelee! -- Vävyt ja tyttäret menivät kotiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena ei enää leppynytkään. Hän teki kirjallisen testamentin, määräsi\nomaisuutensa lastensa lapsille. Vanhempain ei pitänyt saaman mitään.\nSitten pian hän sairastuikin sängyn omaksi. Silloin tuli hätä.\nOikeinkohan tässä kuolema lähistelee? Naapuripitäjäässä oli erinomainen\nhieroja; se haettiin, mutta ei ollut apua. Haettiin vuoron tiestä kolme\nnoitaa, yksi erältään. Ei siitäkään apua. Oman kylän kuppari sai\nkonstinsa koettaa, ei apua. Jo oikein alkoi pelottaa muoria. Väliin\nporotti jalkaa, väliin kättä; toisinaan oli rinta kipeä, toisinaan pää.\nRuoka ei käynyt laatuun: perin huonosti olivat asiat.\n\nSattui eräänä päivänä, että kylään tuotiin lääkäri erään köyhän vaimon\nluo. Olli ei ollut kotona silloin, muori joutui kiusaukseen.\nHakisinkohan tohtorin? Kylän akat houkuttelivat: \"hullu olet jos et hae\nnyt, kun niin saatavillakin on!\" Leena kutsui kupparin ja pyysi häntä\nmenemään tohtorin luo. Käski sanoa, että köyhiä ollaan. Kuppari alkoi\nhuoneita siivota, -- tohtori kun tulee. Mutta muori ei antanut. \"Älä\nsiivoa\", sanoi, \"luulee meitä pian rikkaiksi. Antaa olla niinkuin on\".\nHopeamaljankin pöydältä käski pois korjata.\n\nKuppari meni tohtoria hakemaan. \"Ottakaa vaan palkkaa niin että\nkannattaa. Ne ovat rikkaita, mutta niin saitureita\", hän kertoi.\n\nTohtori tuli, määräsi lääkkeet ja 10 markkaa palkkaa.\n\nLeena-muori rupesi rukoilemaan:\n\n\"Tohtori kulta ... me olemme köyhiä... Eikö riittäisi 3 markkaa? Ei\nmeillä ole rikkauksia ... valehtelevat ihmiset niin kovin paljon ... ei\nmeillä ole ... ja ... ja ... jos ei vielä apuakaan ole\". Tohtori oli\ntuosta kovin huvitettu, naureskeli, kehui ja lohdutteli muoria eikä\nhelpottanut, otti vaan 10 markkaansa ja meni pois.\n\nMuori tuli kipeämmäksi.\n\nOlli tuli kotiin. Leena kertoi koko jutun. Olli joutui raivoon.\n\"Kymmenen markkaa!\" huusi hän, \"roisto! Missä hän nyt on?\" Hän rupesi\njuoksemaan ja löysi vielä tohtorin kylästä.\n\nHän hohuutti ja kieli sammalsi kun rupesi tohtorille asiaansa\nselvittämään: \"kuolee se kuitenkin ... se meidän eukko, ette te sitä\nvoi auttaa... Ja kymmenen markkaa otitte!... Minä tahdon takaisin\npuolet...\" Olli ähki ja puhki, oli kovin kiukussa ja hämillään.\nRoistoksi teki mieli tohtoria sanoa, kielellä jo sana pyöri, mutta ei\nuskaltanut. Tohtori nauroi, kiusasi ja piinasi Ollia ja huvitteli\nitseänsä... Hiton hauskoja ihmisiä! Olli se vaan aina puolta takaisin\ntahtoi, toisinaan seitsemääkin markkaa, oikein jo itkua lopulta väänsi.\nTohtori kyllästyi vihdoin, pisti 10 markkaa äijän käteen. Olli tuli\nsiitä kovin iloiseksi, kiitteli tohtoria ja tarjosi markkaa takaisin.\nMutta sitten tohtori jo suuttui ja potki äijän ulos huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä\ntäytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki\nkaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä\npäin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat\ntottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja\npistopuheita nakkelivat.\n\nEräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin\nhuonolta.\n\n\"Kovin huonolta näytät\", sanoi Miina, \"taidat matkamies olla .. Mutta\noletko sielusi tilaa ajatellut?\"\n\nSisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan.\n\n\"Koskas minä olen sun tielläs ollut\", ähkäsi vihdoin. Miina rupesi\nitkemään ja voivottelemaan.\n\n\"Voi kun sulla on paatunut sydän\", sanoi.\n\nLeena sai nyt jutun päästä kiini.\n\n\"Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos\", sanoi.\nSitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä\nedessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti\npuhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa\nterävyydestä.\n\nSisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt\nlohdutuksen, sopivan vastauksen.\n\n\"Muistatko\", kysyi sitten kun suunvuoroa sai, \"muistatko mitä Jesus\nsanoi syntiselle vaimolle?... Hän sanoi: mene piikani, äläkä silleen\nenää syntiä tee\".\n\nLeena ei vastannut. Miina jatkoi:\n\n\"Ei minulla ole mitään, jota maailmassa niin rakastaisin, etten Jumalaa\nsaattaisi enempi rakastaa ja hän antaa syntini anteeksi. Mutta:\nhuokeampi on kamelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan tulla\ntaivaan valtakuntaan\".\n\nLeena oli jo ähkinyt kauan, kun katseli sängystä rengin päälle, joka\nsöi ... tuskin ensinkään kuuli, mitä Miina puhui.\n\n\"Koko päivänkös sinä nyt siinä syöt, Mikko?\" huusi vihdoin. Renki\nvastasi pöykkimällä. Rupesivat riitelemään. Kun renki meni tuvasta,\nloppui riita. Miina rupesi taas puhetta yrittämään. Ei se tahtonut\nonnistua. Leena oli kovin vihoissaan.\n\n\"Maailmassa olet vielä kovin kiinni, sisar parka, tavaraasi rakastat...\nMutta mihinkäs nyt panet kaiken sen, mitäs koonnut olet?\" kyseli Miina.\n\"Ei tavara mahdu ahtaasta portista\", jatkoi Miina, kun ei vastausta\nkuulunut. Mutta sairas ei vaan puhunut. Miina rupesi pois hankkimaan.\n\"Vihassako eroamme?\" kyseli sisarelta. \"Tehdään sovinto, ennenkuin\nkuolet\", pyyteli. Mutta toinen makasi seljin, eikä puhunut mitään. Ja\nniin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuolema tuli sitten pian ja vei Leenan. Kylän akkoja oli kokoutunut\nloppua katsomaan ja veisailemaan. Kun oli veisaamasta laattu ja sanottu\n(melkein jokainen sanoi siihen tapaan) \"joo, niin sitä tästä maailmasta\nmennään\" -- sanoi Olli tolkussaan:\n\n\"Noin turhaan olisi rahaa tohtorille mennyt ... eipä hänen mitään\nauttanut. Mitä kuoleman edessä auttaa!\" Kukaan ei sanonut siihen sitä\nei tätä. Olli luuli, etteivät mahdollisesti tiedäkään koko juttua.\n\n\"Kun raato otti 10 markkaa, mutta minä hain pois\", koetti hän\nselvittää. Toiset rupesivat suhdittelemaan \"älkäähän nyt siitä puhuko\",\nsanoivat. Olli sanoi, ettei hän puhukaan, sanoohan vaan.\n\nTässä tuli nyt puuhia. Molemmat tyttäret tulivat valmistelemaan rakasta\näitiä hautaan. Nyt vasta sattumalta saivat kuulla, että äiti oli heidän\nlapsilleen testamentin tehnyt, heille ei itsille mitään tulisi. Siitäpä\nsuuttuivat. Menivät miehiänsäkin hätään hakemaan. Mutta asia oli kun\nolikin sellainen. Päätettiin testamentti kumoon hakea. Kuka nyt\ntuollaista sietäis!\n\nHautajaisista sitten riideltiin. Oli ensin aijottu aimolliset pitää,\nkahden aterian kanssa. Mutta kun testamentti tiedoksi tuli, ei kukaan\nenää ajatellutkaan. \"Yksi ateria vaan\", sanoi Suska. \"Ei yhtään!\"\ntiukkui Annikka. \"Ketä sinne kutsutaan?\" uteli Olli. Ei sitä kutsuta\nainakaan, eikä sitä, luettelivat tyttäret useampia.\n\n\"Lakeerataankos arkku?\" kyseli Olli. Siitäkin nousi kinaa. \"Kelpaa se\nilmankin\", väitteli toinen sisar. Toinen oli suostuvainen. Vielä\nmonesta muustakin asiasta riideltiin ja kinasteltiin, aivan pienistä\nturhanpäiväisistä asioista. Pahin riita oli maahanpaniais-pidoista.\nToiset tahtoivat vieraille yhtä ateriaa antamaan, toiset eivät olisi\nollenkaan antaneet. Viimeiset voittivat.\n\nSe testamentti se oli, joka riidan teki ja kiukkusuonia kutkutteli.\nTestamentin todistajia käytiin usein tutkimassa. Arveltiin,\naprikoitiin: meneekö myttyyn? Myttyyn menee, päättivät vävyt lopuksi,\nei sellainen pidä: muori ei ollut täydessä järjessä, kun testamentin\nteki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiina täti tuli hautajaisista. Mennä hytysteli mökkiä kohden mäelle.\nTapasi matkalla poikansa lapsia, pikku tytön ja pikku pojan. Mummon\nluokse menossa olivat. \"Äiti lähetti\", kertoivat, \"lämmintäleipää\ntuomaan\". Olivat luulleet että mummo oli jo hautajaisista kotiin\nehtinyt. Tyttö otti esiliinasta leivän ja antoi mummolle. Leipä oli\nkaunis, hyvin noussut ja hyvästä viljasta leivottu. Miina pisti leivän\npovellensa, otti pojan toiseen, tytön toiseen käteensä taluttaaksensa\nja vei kotiansa.\n\n\"Tulkaa lintuseni\", sanoi taluttaessaan, \"tulkaa, mummolla on hyvää\nviiliä, oikein hyvää. Saatte rääpiä koko pytyllisen. Eikös äitinne\nlehmä ole nyt ummessa?\"\n\nUmmessapa kuului vielä olevan, mutta sitten kun kantaa, oli äiti\njuustonpuseroa luvannut paljon, oikein paljon ja Liinu tahtoi tuoda\nmummollekin ja Mikku myöskin tahtoi.\n\nTultiin mökin luo. Ränsistynyt se jo oli, eikä korea, mutta kyllä\nlaatuun käypä. Lapset juoksivat riemuiten sisään, menivät heti\nkaivelemaan muorin komeroita. Hupaista oli ja kaikki paikat vanhoja\ntuttuja. Muori valitsi kauniimman viilipyttynsä, nosti pöytään ja\nasetti lapset syömään ... käski rääpiäkin.\n\nSitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan,\nkatseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi\nsilmäkulmiaan.\n\n1891.\n\n\n\n\nKreetaliisa ja Maijastiina.\n\n\nHyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa.\nNaapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he\nolivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin\ntarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen\nkuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt --\njotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa\noli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei\nkuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei\nkadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä\nkauan ... ehkäpä sitä meillekin karttuu.\n\nMutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on\nkerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies,\njoka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin\njo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin\nMaijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa.\n\nVaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan ...\nmitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! Siinä oli tullut\nvähän liiaksikin, kun oli saunakin tehty, pääasiallisesti vaan sitä\nvarten, että kun naapurissakin oli sauna. Naapurin emännälle se oli\nviran puolesta tarpeellinen! ... ja siellä olisi kyllä saanut kylpeä\nihan tarpeeksensa.\n\nAkat sopivat varsin hyvin sittenkin vielä, kun Maijastiinan mies oli\nAmeriikkaan mennyt. Kreetaliisa puhui useinkin Maijastiinan kanssa\ntämän miehestä ja toivotti sen matkalle Jumalan siunausta. Mutta sitten\ntuli Maijastiinalle rahaa. Hän maksoi miehensä matkarahat sekä 25\nmarkkaa Kreetaliisalle, jotka oli tältä lainannut hätätarpeeseen\nmieheltään rahoja odottaessa. Omituista kyllä: aivan kohta, kun\nMaijastiina oli maksanut viisikolmatta markkasensa ja lähti pois\nKreetaliisan mökiltä, rupesi hän ajattelemaan, että hän on nyt yhtä\nrikas kuin Kreetaliisakin ja ettei hän enää viitsi joka näkemä\nKreetaliisalle kahvia kyhöstää ja että hän ottaa itseänsä hieromaan\nJaakon Kaisan, kun sitä niin hyväksi kehutaan -- sanokoon Kreetaliisa\nmitä ikinä tahtoo!...\n\nKreetaliisa ajatteli että \"kovinpa se oli...\", vaikka ei Maijastiina\nsuinkaan ollut näkemältä sellaiseen ajatukseen mitään aihetta antanut;\npäinvastoin tuvassa ollessaan vielä oikein siunasi ja kiitteli. Mutta\ntuollainen ajatus nyt tuli vaan Kreetaliisan päähän eikä hän päässyt\nsiitä erilleen ollenkaan, ennenkuin jo ajatteli -- yhä Maijastiinaa\ntarkoittaen -- että \"älä nuolase, ennenkuin nokahtaa! ... on niin\nkovin...\"\n\nJa huomaamattaan oikein missä mennään oli hän yht'äkkiä ruvennut\najattelemaan vanhasta ystävästään oikein ilkeästi, ja hän olisi -- hän\ntunsi sen itsessään syvästi -- sanonut Maijastiinalle, jos tämä olisi\nsattumalta palannut, että \"ei sitä, kuule, nyt pidä kohta niin kovin\nnenäänsä nostaa, ei sitä tiedä vielä maailmassa kuinka käy\". Hyvää\nsuoden vaan olisi niin sanonut ... aivan hyvää. Eihän hän ollut ikänä\nMaijastiinalle pahaa tahtonut!... Mutta kun kahviakin on ruvennut\njuomaan niinkuin ... kerrassaan aivan hulluuden päähän. Mitä sitä\nköyhän ihmisen sillälailla kannattaa ... hui hai! Kyllä sitä ovat\nmuutkin maailmassa eläneet, ovat hyvinkin ... ja paremmatkin tässä\nsaavat kaikkensa koettaa ... saavat jo...\n\nAivan samana päivänä, kylässä kulkiessaan, tapasi Maijastiina Jaakon\nKaisan ja pyysi itseänsä hieromaan huomiseksi. \"No mutta onhan siellä\",\nsanoi Kaisa, \"Kreetaliisa, mikset sinä sitä?\"\n\n\"Onhan se, mutta en minä tahdo siitä ollenkaan tykätä, se on sen\nhierominen sellaista nytyyttämistä, että kipeäksi siitä vaan\njälestäpäin tulee.\" Sitten hän vielä kertoi, että oli aikonut jo\nmonasti ennen pyytää Kaisaa, mutta ei oikeastaan ollut uskaltanut, kun\nse olisi kuitenkin Kreetaliisaa suututtanut ja hän on niin hidas\nriitelemään. Mutta nyt hän ajatteli, että \"suuttukoon jos paikkansa\" ei\nhän elä Kreetaliisan armoilla...\n\n\"Kyllähän se ... en minä tiedä\", rupesi Kaisa sanomaan sivuillensa\nhämillään tirristellen, \"mikä hänessä lie syynä, mutta kaikki ne ovat\nruvenneet mua hierojaksi hakemaan, joita se Kreetaliisa ennen tapasi\nhieroa... Mutta vaikka mä sen itse sanon niin kyllä mä avun aina olen\nsaanut, jota mä olen hieronut... Jumalan avulla! Jumalan avulla sitä\nsaa aikaan. No koetaan nyt sitte sinuakin huomenna, jos Jumala voimia\nantaa, ei suinkaan tässä itsestään ja omalla hyvyydellänsä mihinkään\nmennä.\"\n\nMaijastiina sanoi, että se ihminen on niinkuin vesirakko Jumalan\nkädessä.\n\n\"Niin se on ... niin se on.\"\n\nTehtiin lopuksi päätös saunan lämmittämisestä y.m. seikoista ja\nerottiin.\n\nSamana päivänä sai Kreetaliisa jo kuulla kylässä, että Maijastiina oli\npyytänyt Jaakon Kaisan hieromaan.\n\n\"Noo\", sanoi Kreetaliisa, \"hyvin suotu ... kovin hyvin suotu.\" Mutta\nihmiset luulivat huomaavansa, että hän oli tulla aivan hulluksi\nharmista.\n\nMennessään kotiin, ajatteli itsekseen monta kummallista seikkaa\nMaijastiinasta. Vihdoin hän lähti kylään, meni Moilaseen, jonka emännän\nkanssa hän oli hyvänlainen tuttu, mutta joka kuitenkin enimmäkseen\nhierotti itseänsä Jaakon Kaisalla. Kreetaliisa kutsui emäntää\nhuomiseksi heille tulemaan ja sanoi, että hän lämmittää saunan ja\nhieroo emännän, jos emäntä vaan tarvitsee. Emäntä mielistyi heti\nasiaan. Sanoi, että tuo Kaisa häntä on tavannut hieroa, mutta ei hän\ntiedä mikä sen Kaisan on tullut, ei sen hierominen tahdo enään olla\nmistään kotoisin.\n\n\"Niin ne tahtovat sitä valittaa ihmiset, että se on tullut niin\nhuolimattomaksi, vaikka en minä tiedä, mutta niinhän sanotaan\", virkkoi\nvaroen Kreetaliisa. \"Sitä täytyy jokaisen, joka kerta jonkun ammatin\nottaa, hoitaa sitä tunnollisesti, ei siihen auta.\" He sopivat hyvin\nsanoissa, Moilasen emäntä ja Kreetaliisa. Seuraavana aamuna aikasin\nsavusivat jo Kreetaliisan ja Maijastiinan saunat. Kaisa tuli myöskin\naikaisin.\n\n\"Näkyypä savuavan tuo Kreetaliisankin sauna.\"\n\n\"Niin, niin se savuaa, mutta en minäkään tiedä ketä se sinne nyt on\nhankkinut.\"\n\n\"Joo ... jopahan sitä ihmiset tarvitsevat aina... Ei se monella ole se\nterveyskään sellainen, ettei hieromista tarvitsisi aina väliin.\"\n\nMutta nyt näkyi Kreetaliisa tulevan mökistään suoraan Maijästiinan\nmökille päin.\n\n\"Tulee tänne nyt Kreetaliisa\", virkahti Kaisa.\n\n\"Näkyy tulevan... On nähnyt saunan lämpenevän niin tulee jo katsomaan,\nsaa nähdä mitä se nyt sanoo?\"\n\nKaisa arveli, että sanokoon mitä tahtoo ja Maijastiina sanoi, että\nniinpä hyvinkin, mitäs tuosta tarvitseekaan huolia.\n\n\"Hoh ... hyvää huomenta, tääläpä on virkaveliikin!\" huudahti\nKreetaliisa jo ovessa niin ystävällisesti, kuin hän olis tavannut\nparhaimman ystävänsä.\n\nMaijastiina punastui ja katsahti arasti Kreetaliisaan, mutta Kaisa\nistui vakavana, ruumistansa heilutellen penkillä, loi tulijaan pitkän,\ntutkivan katseen ja virkahti:\n\n\"Joo, niin on ... niin on.\"\n\n\"Istumaan\", kutsui Maijastiina.\n\n\"Joudakaan istua, minä oon lämmittänyt saunan ja pitäisi Moilasen\nemäntää hieroa.\" Tässä hän loi suloisen syrjäkatseen Kaisaan. \"Mutta ei\nsitä emäntää ole vielä kuulunut ... tiedä missä se oikein viipyy. Eilen\nkun olin sielläpäin kulussa, pyysi saunan lämmittämään... Hieromasauna\ntäälläkin varmaan lämpiää?\n\n\"Niin kyllähän se sitä varten...\" Maijaliisa naurahti kuin anteeksi\npyytäen ja Kaisa katseli lattian rakoon. \"Kun tässä tapasin eilen\nKaisan kylässä niin pyysin tulla tänne, kun olemme vanhoja tuttaviakin\nja muuta... Pistin sitten samalla saunan lämpiämään, ajattelin että kun\nsullakin aina tahtoo olla niin kiireitä, että...\"\n\n\"Noo, mitäs kiirettä mulla nyt sitten on, ainahan minä olen ollut\nvalmis sinua hieromaan milloin vaan olet tahtonut, mutta ... mitäs\nsiitä nyt ... kaukaa vesikin parempaa...\"\n\nMutta nyt hän purskahti niin korkeaääniseen ivanauruun, että toiset\noikein sävähtivät.\n\n\"Kaukaa vesikin on parempaa, sanotaan\", jatkoi hän yhä nauraen.\n\n\"Mutta kovinpa se nyt käy sun aatamilles...\"\n\n\"Aatamilles? Älä usko jotta se mun aatamilleni käy, älä jo. Mutta minua\nvaan niin kovin naurattaa.\"\n\n\"Tottapa sun on niin kovin hyvä olla.\"\n\n\"No mun on, kuule, niin hyvä olla, kuin olis pää taivaassa ja jalat\npenkin alla ... vaikka ei olekaan mieheni Ameriikassa... Mutta soon\nniin hyvä, kun on mies kotona, joka pitää huolen leivästä, että ei\ntarvitse keneltäkään odottajaisia kerjätä...\"\n\n\"No onko minun sullen velkaa ... ja mitä sulta on kerjätty?\"\n\n\"Jos ei nyt ole niin on ainakin ollut... Eikös se ole hyvä kun on\nsellaisiakin joilla on, kun hätä tulee. Mulla ei ole, Jumalan kiitos,\nollut hätää eikä taida tullakaan niin kauan kun on konsti... Ja se\nonkin sellainen konsti, että ei tarvitse työn hakuun mennä, kotio vaan\ntullaan ja tuleekin komeita talon emäntiä niin että keikkuu.\"\n\n\"Tuo oli luultavasti mulle?\" kysäsi Kaisa.\n\n\"Se oli sulle, eli muille, vaikka kelle.\"\n\n\"Kyllä minä sen sulle sanon Kreetaliisa, ettei ikänä sun kyntes ole\nkelvannut mun kätteni jälkiä parsimaan.\" Hän nousi vihasta hehkuen ja\nkäveli uhitellen Kreetaliisan luo.\n\n\"Ka ihminen käsiä!\" hän huudahti ja löi kämmenet yhteen että räjähti.\n\"Niillä käsillä on jo monta hierottu, mutta ei yhtään vielä sairaaksi\nkahmittu.\"\n\n\"Sys siunatkoon ... älä nyt vaan päälleni tule muutama!... Onpa kuin\nkädetkin! niinkuin olis toukka kymmenen vuotta konttien välissä\ntoliansa kalunnut. Mutta katsos käsiä, ihminen ... ka: niinkuin pakarin\nsimpuloita, että oikein mieli tekee syödä.\"\n\n\"En minä ole ikänä itseäni kehunut, minä olen aina antanut muiden...\"\n\n\"Kehuako? ... muidenko olet antanut kehua? Mutta vähälle ne ovat sun\nkehumises jättäneet, ryökäleet! En minä ole kuullut kenenkään sinua\nkehuvan...\"\n\n\"Yhtä vähän kuin minä sinua...\"\n\n\"Kaikki mua kehuvat ja minä kehun muita, sinuakin seitsemässä\nkestikievarissa, joissa ei ole kuin kissat kotona ja...\"\n\n\"Mutta minä oon emäntä täs mökis, minä!\" kiljahti Maijastiina ja\nhypähti kohoksi, \"enkä minä kärsi tuonlaista helvetin melskettä\",\n\n\"Emäntä!? Mikä emäntä? Koturi sinä olet, et sinä ole vielä sitä\nmaksanut. Korkulaiselle on vielä velkaa puolitoista sataa. Katso vaan,\nkoska on mäntä katolla... Ja jos olisitkin, niin et ainakaan omalla\nkunnollas...\"\n\n\"Tuopa nyt pirunmoinen ihminen on!\" tuumaili Kaisa, kun ei enää\ntahtonut vuoroa saada.\n\n\"On se pirunmoinen ja ihmistenmoinen, ja aina se on aikaan tullut ja\ntulee vastakin! Se tulee aikaan niinkuin linnan lehmä, eikä sillä ole\nhädän uitua, vaikka ei se pakkaakaan toisen pellon pientareelle.\nKupattavia sillä vaan on niin, että väliin seisoo saunat ihmisiä täynnä\nkuin sarapistoa. Ka tuollaisiakin! Tuolla tulee Moilasen emäntä.\nSellaisia sitä viitsiikin hieroa ja kupata, ei siinä kohta luut käsissä\nkolaja niinkuin muutamain, että väliin luulee hierovansa jotain\nkantoläjää, niin että sormet tahtovat tilaltansa nyrjähtää... Mutta\nmitäs siitä, täytyyhän niitä sellaisiakin hieroa, kun ei ole muuta\ntyötä, eikä ansiota...\"\n\n\"Ja itsekin hierot kun vaan pääset\", keskeytti Maijastiina.\n\n\"No armootullen, armootullen, hyvä ihminen ei suinkaan ansion tähden...\nEi, mutta nyt minun pitää mennä.\" Ja hän lähti. Ovesta pisti vielä\npäänsä sisään:\n\n\"Mulla kulkee niin komeita vieraitakin, että mua oikein hävettää, kun\non tällaisia naapureita. Mutta hiero sinä vaan Kaisa köyhiä, kyllä minä\nhieron rikkahia ... sinä oot parhaan nolo siihen virkaan ... minä\nmeinaan, että tappamaan köyhiä pois rikasten jaloista. Prassai!\"\n\nMaijastiina sieppasi napallisen likavettä, juoksi perään ja viskasi\nportailta, mutta yletti ainoastaan hameen helmoihin.\n\n\"Takka praa, takka praa!\" huusi Kreetaliisa juostessaan. \"Kun on oikein\nköyhä, niin täytyy likavettä heittää, kun ei taida haukkua. Mutta mitäs\nmun siihen auttaa... Takka mykky praa! Voi tuhannen kun sinä ootkin jo\nruma ja kun Kaisa nyt vielä sun kyntää ja kraapii rotankynsillänsä,\nniin oot sinä sitten elävä ... oot aivan mykky praa!\"\n\nHän juosta lekotti kotoansa kohti minkä kintuista lähti, ja ehti\nsamassa pihaan kuin Moilasen emäntäkin ja kertoi tälle että Jaakon\nKaisa oli hänelle ruvennut haukahtelemaan, kun kuuli, että Moilasen\nemäntä tänne tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKumpasessakin saunassa toimitettiin päivän tehtävät, sekä\nruumiillisesti että henkisesti sangen perinpohjaisella tavalla. Ilta\nläheni, pimeys saavutti, Kreetaliisan mies saapui päiväkunnalta kotiin\nja akkoja tuuditteli uneen muistelmat päiväntapauksista.\n\nMutta noin 11:n ajoissa yöllä heräsi Maijastiina ja synkeästä pimeästä\nyöstä leimahti hänen silmiinsä omituinen valo. Hän kavahti siunaten\nylös, luullen sitä ensin noidan nuoleksi, mutta ikkunaan ehdittyään\nhuomasikin, että tulikieli kiikutteli naapurin saunan luukosta. Hän\nsiunasi uudestaan ja pelästyi niin kovasti, että oli vähällä valahtaa\nlattiaan. Ensin välähti hänen mielessään käsittämätön ilon ja kauhun\nsekainen koston tunne. Mutta se teki kohta takaperoisen ikäänkuin\noksettavan vaikutuksen ja hän joutui niin hätiinsä, että tuskin ehti\nhiukan vaatetta päälleen heittää, kun jo juoksi kohti Kreetaliisan\nmökkiä ja oitis ikkunan alle kopistamaan.\n\n\"Sauna palaa!\"\n\nValkea ei sopinut näkymään Kreetaliisan ikkunaan. Mies nukkui eikä\nkuullut huutoa, mutta Kreetaliisa kuuli.\n\n\"Hoo ... no anna palaa onpa sulla rikas mies Ameriikassa\", virkkoi\nKreetaliisa laiskasti haukotellen.\n\nEukko luuli, että Maijastiinan sauna se onkin, joka palaa.\n\n\"Häh?\" huusi Maijastiina kun ei oikein kuullut mitä toinen sanoi.\n\"Sauna palaa!\"\n\n\"Anna palaa, mitäs se niin rikkaille on!\"\n\n\"Palakoon vaan sitte ... ei se mun asiani ole...\" Hän jo aikoi poistua\nilkeä koston tunne taas sydämmessä, mutta jokin voima tuntui vetävän\nhäntä huutamaan vielä:\n\n\"Mutta se onkin sun, eikä mun saunani!\"\n\nNyt hän kuuli, kuinka Kreetaliisa loikahti sängystä lattialle ja\nkiljahtaen siunasi, niin että mieskin heräsi.\n\n\"Meidänkö sauna se onkin?\" kiljui hän häiriössään mennen sille\nikkunalle, jonka takana Maijastiina oli.\n\n\"Meidänkö sauna se olikin?\" matki Maijastiina Kreetaliisan äänellä.\n\n\"Sys minkälainen ihminen sinä olet!... Hermanni, joutuun! ... sauna\npalaa... Härre... No menehän nyt, kuuletkos, ihmisiä hätään hakemaan\nMaijastiina... Herra Jumala armahda!\" Hermanni oli jo mennyt juosten\nulos ja Kreetaliisa seurasi perässä huutaen:\n\n\"Apuhun! ... apuhun! ... ihmis-kullat! ... apuhun, kun meidän ainut\nsauna palaa!...\"\n\nMaijastiina jo silloin vei vettä Hermannin kanssa ja häneltä pakkasi\nnauru ihan väkisten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua istuivat akat taas Kreetaliisan tuvassa yhdessä\nkahvilla. Kreetaliisa itki ja sanoi, että kun hänellä on niin kovin\npaha ja ilkeä luonto ... mutta kun ei hän voi sille mitään. Maijastiina\nmyöskin sanoi, että johan se on se aatami kaikilla, niin hänellä kuin\nmuillakin.\n\n1892.\n\n\n\n\n\"Kyllähän minä jo meinasin, mutta...\"\n\n\nTappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli\nikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun\nkäynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli\npaljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, -- ainoastaan\nnenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti\nkarhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan\nveitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.\n\nMuutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta.\nPiti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja\npyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi\ntupakanjäljen puutua suupieliinsä.\n\nSen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.\n\nJa kun lapset, -- joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli\nkahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat\nperintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää\nheidän perintötuumilleen pitkää nenää, -- katsoivat tuohon nenään,\nleukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan;\nei pelkokaan saanut heitä uskomaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja\näiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin\npukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät\nkopistelemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina\nmennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli\njäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin\nomituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja\npoiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa\nhumalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin\nkuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän\ntupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa.\nLuultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin\ntyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti\nhyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen\nkumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär\nMiinan palvelukseksi. -- --\n\nEttemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä\nkoetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan\nvaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta\nvuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että\nmeni taas kaapille ja otti viinaryypyn.\n\nSe olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen,\njoka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja\nliikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni\nvieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta\nmeni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne\nvesipannun.\n\nSillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja\nsaappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla.\nSitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä.\nLöytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen\neteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta\nmiehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella\njuonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan\nturmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti,\npullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän\nkokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen\ntuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla\nkalpaansa käsiksi... Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka\nuhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille.\n\nJa vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen\nravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla\nvoideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään\nulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu\ntulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean\ntouhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski\nkahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta,\nkyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään\nettä...\n\nLittu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa\nvoidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on\njalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin\nsukkeloita puhuu ja nauraa ja...?\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Te olette niin vanha ja...\"\n\n\"Vanha! No saamari katso nyt ... näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun\npartani ajoin?\"\n\nLittu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä.\n\nHe istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää,\njolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän\noli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt\nsitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa\nhänellä rahaa ja rukiita ja...\n\nHän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli\nvelkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin\nhänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa\nja tässä on velkakirjoja...\n\n\"Niin, mutta kun minä olen niin nuori\", väitti Littu, mutta ei enää\nniin nauranut. Herra isä! ... kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja\nvelkakirjoja ... ja minäkö olisin emäntänä tässä ja...\n\n\"Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli... Nuori sun\npitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja\nminäkin nuorennun... Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet\ntrikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt,\nniin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista\nvälittänyt... Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia\npuolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä\nsun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa\nja narukengissä kävellä... Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää\nsuunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit...\"\n\n\"Voi Jumala siunatkoon!\"\n\n\"Häh?\" äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että\ntuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys.\n\n\"Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te\ntahtoisitte, ei vaikka...\"\n\nÄijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti\nkonkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen\nnauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin\nvanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. --\n\nMutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika\nalkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten\näijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti\nnyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen:\n\n\"Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!\" Mutta siinä hän yht'äkkiä\nmuisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää\npoikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä\nuudestaan ulos ja sanoa sille ... mutta Miina tuli jo ovessa vastaan.\nÄijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: \"No mikä saamarin hätä\nsieltä kirkosta nyt oli kotiin!\"\n\nMiina katsoi pitkään ja matki:\n\n\"Hätä?\"\n\nMutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi\nkamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät\ntalossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun\ntunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut\nkummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen\nhienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika\najoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä\närhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat\nmonta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon\näijän on tullut?\n\nMiina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo\nkertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat\nnäkyä, tuumaili.\n\nSitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä,\nvanha tuttu ja \"trastukampraatti\"; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei\nTappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt\nistumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski\npiippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi.\nVaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka\nsiinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin\nhevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin\nkauan kuin Littu tuomaan ehtisi ... näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta\nRotevainen ei näkynyt mitään näkevän, -- Tappuraisen täytyi huomauttaa:\n\n\"Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata.\"\n\nRotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis\nlaulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se\njuovuksissa?\n\n\"Vai on tämä niitä laulaja-Littuja\", sanoi.\n\n\"On se sellainen laulaja-Littu, että ... ja hutikatti\", todisti\nTappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla\nkatseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli\nheitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja\nkehoitti Rotevaistakin tulemaan.\n\nNyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli\nkovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan\nääreensä.\n\n\"Pitäisi tulla kahvia laittamaan\", sanoi, \"jos et sinä jouda tulla niin\nkäske Littu... Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä\".\n\n\"Littu?\" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja\nytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:\n\n\"Littu, niin ... mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin...\"\nMutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan\ntalon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu\ntekemään ja Miina taas kahvia keittämään...\n\nMiina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:\n\n\"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä...\" Äänen väre oli surkean\nepävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.\n\n\"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!\" ärhenteli Miina, kun\npelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin,\nheittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja\ntuskallinen ilme kasvoissa ohahti:\n\n\"Sitäkö se hulluus olikin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsin otti Miina Litun \"kirkkoon\". Kyseli, että onko teillä sellaisia\ntouhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut\ntiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.\n\n\"Puhui se isäntä siitä\", sanoi vihdoin vaitoisesti, \"mutta en suinkaan\nminä ole ajatellutkaan...\"\n\n\"No olet sinä ajatellut! ... kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä\nisä sentään! ... ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?\"\n\nLittu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään.\n\n\"Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset\", uudisti Miina.\n\n\"En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan\", ruikutti toinen.\n\n\"Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?\"\n\n\"Kaksi viikkoa\".\n\nLittu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin\najatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee\nemännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun\nse niin tahtoo, niin... Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka\nhän tuliskin ... että hän rupeaisi häjynkuriseksi... Jumalakin sen\ntietää ettei hän y hyy hyy yy...\n\nMiinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia\nyhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja\nLittua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä\ntulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä\nkollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina\nsanottua:\n\n\"No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho,\nSavion lautamies äitipuolen tarvitsemme\".\n\nToinen yltyi vielä kovemmin älättämään.\n\nMiina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi\nheittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja\noli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän \"kulmiin\" niinikään\noli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia\njaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä,\näkkäsi hän kysyä:\n\n\"No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?\"\n\n\"Hääh? Mitäs saamaria... No mennään vaikka huomenna!\"\n\n\"Huomenna?\" naureskeli toinen.\n\n\"Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee\".\n\n\"No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat\nvaan kelpaa\".\n\nMolemmat nauroivat.\n\n\"Kelpaa ne! Saat' ei ainakaan tarvitsisi 'plikuskien' nälkäkärryihin\nistua\". Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo\ntäällä tämä ... ja korea onkin... Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun\ntoinen äijä yhä jatkoi:\n\n\"Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas\nvanha sinä nyt olet Juho?\"\n\n\"Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä\".\n\n\"No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun\nnaamas\".\n\nSe ei ollut Tappuraisen mieleen.\n\n\"Noo, jopa ... sinä oletkin pysynyt hyvänä\".\n\n\"Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei\nole ryppyjä poskilla\". Rotevainen taputteli poskeansa.\n\n\"Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt\", tuumaili\nTappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia.\n\n\"Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se\nakan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin\nikävuosia kuin velkakirjoja\". Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan\n\"saamariansa\", että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!... Meni\nsisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään.\nTarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen\nkyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä.\nSai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli.\n\n\"Mihinkähän meni?\" kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt.\n\nÄijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen\nsuutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: \"Puhuiko se sulle\nmitään?\"\n\n\"Puhui se... Johan minä sen tiesin!\" Littu hyrskähti itkemään.\n\n\"Vai puhui. Mitä sanoi?\" kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu\nkertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen,\nettä se sanoi sitä ja sitä.\n\n\"Kuule saamaria...\"\n\nYhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että\nhän on isäntä talossa ja...\n\n\"Tule tupahan Littu, keitetään kahvia... Minä näytän niille, että minä\nolen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!\"\n\n\"Kissa!\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Kissa!\"\n\n\"No mikä sun on?\"\n\n\"Ei mikään, en minä tule\".\n\n\"Et tule?\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"No saamari...\" Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi\nleikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä.\nÄijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle,\nlakkiansa ylös hapuillen:\n\n\"Tule nyt! ... mikä sinun on?\"\n\nMutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain\nraosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa\njo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta\nkräkkylältä...\n\n\"Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!\"\n\nEi näkynyt Littua.\n\n\"No ole sitten\", murisi äijä ja lähti tupaan.\n\nMiina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut\ntavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän\nkanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä\nja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen\nkuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu ... ja eihän se\näijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia\nnäytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla\nyhä uudestaan nauramatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja\nkävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen.\n\nYht'äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja\npuikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle.\n\n\"Mikäs saamari?\" pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän\nsiinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla,\nvaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli.\nSe se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale!\n\n\"Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana ... ja olikin!\"\n\nJo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun\nkehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla\non lainahousutkin...\n\nÄijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae\npeiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu.\n\nMutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla.\n\nHänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt\nvasta oikein nauraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen\nvieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan\nmennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun\nvieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho\ntolkussaan juttelemaan:\n\n\"Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin\npitäisi joutaa\".\n\n\"Älä nyt siinä\", ärähti äijä kärsimättömästä.\n\nMiina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun\nkäsissä. Juho oli vakava ja totinen.\n\n\"Saamari\", ähki äijä hämillään päätä kynsien.\n\n\"No mitä?\" kyseli Juho.\n\nMiina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä.\n\nÄijä katseli lattiaan.\n\n\"Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle,\nhoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain\nneuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi...\"\n\nMutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen\neikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla:\n\n\"-- u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!\"\n\nMiina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi\ntuolin nojaan.\n\nÄijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti\nsulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas\nnenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran\nsänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla...\n\nAluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin\nnauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita\näitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä\nsitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista...\n\n\"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin ... mutta...\"\npääsi häneltä kuin itsestään.\n\nToiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos\nmennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät\nnekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat\nvalmiiksi naurettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄijän \"mutta\" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät\njutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin\nniin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja\nLittu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi\nniinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset\ntapaukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄijä sattui vielä näkemään, kun tuo \"lainahousu\" taas muuanna\nsunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä\nperään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn\nnaureskellen ja puhellen: \"Otas ryyppy, vävymies... Ota vaan meidän\nLittu, se onkin sulle saamarin sopiva\". Hän katseli sukkelan\njuonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli\npiippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.\n\n1893.\n\n\n\n\nKonkurssi.\n\n\nPesänhoitajat hiljentävät hiukan käyntiänsä, kun lähenevät konkurssin\ntekijän asuntoa. Puhelu laihtuu hajanaisiksi huomautuksiksi ja\njonkunlainen arkuuden värähdys äänissä ja epävarma katse silmissä\nastuvat he eteiseen.\n\nOvi saliin on raollaan. Epävarmana katsahtaa vanhempi heistä\ntoveriinsa, kumpaseenkin oveen, ja seisahtaa. Käy vihdoin kurkistamaan\nraollaan olevasta salin ovesta. Siellä sisällä näyttää kaikki olevan\njonkunlaisessa epäjärjestyksessä. Ikäänkuin siitä rohkeutta saaden\nvetää hän oven hiukan enemmän auki ja kurkistaa sinne.\n\n\"Tule pois, mennään sisään\", virkahti hän toiselle ja kumpainenkin\nastuu saliin.\n\nVastaisesta ovesta tulee keski-ikäinen mies.\n\n\"Jassoo!\" huutaa hän teeskennellyn iloisesti, rientää tulijoita\nvastaan, toivottaa tervetulleiksi ja kehoittaa istumaan, pyytäen\nsamalla anteeksi, että täällä on hiukan epäjärjestystä...\n\n\"Vaimoni, näetten, on hiukan väsyksissä tänä aamuna\". Hän naurahtaa\nväkinäisesti, ikäänkuin velvollisuudesta ja katsahtaa molempiin\nvieraisiin, jotka tavoittavat mitä ystävällisintä hymyilyä ja\nvakuuttavat kahden kilpaa, että epäjärjestystä ei ensinkään huomaa.\n\nSaadaan tupakkaa. Päästään käsiksi keskustelemaan pääasiasta.\n\nKonkurssin tekijän nimi on Hernström, nuori virkamies. Nuoruuden\nsyntien ja nyt sattuneen rahapulan hedelmä on konkurssi. Vasta äsken,\nvuosi sitten meni naimisiin.\n\nHän puhelee konkurssiasioistaan aivan kuin olisi kysymyksessä\ntavallinen kauppa-asia. Huolen painoa tuskin nimeksikään huomaa.\nPesänhoitajainkin ujous vähitellen poistuu. Saattavat jo tehdä\nehdotuksiansa, eivätkä turhia arkaile...\n\nPesän luettelot ovat käsissä. Vanhempi pesänhoitajista nousee.\n\n\"Ehkä alamme tarkastuksen?\"\n\n\"Aivan oikein. Odottakaas. Ehkä alamme tuosta kaapista. Avaimet lie\nvaimollani\".\n\nHän poistuu sivuhuoneeseen. Viipyy kotvasen. Alkoi vihdoin sieltä\nkuulua kiivasta kuisketta. Kohta sitten tuli nuori rouva, lapsi\nsylissä. Käveli, vieraisiin katsahtamattakaan, heidän ohitsensa\nkaapille ja avasi sen ovet, poistui nurkkaan ja jäi selin vieraisiin\nsinne seisomaan.\n\nVanhempi ei tahtonut saada katsettaan pois rouvasta: hän olisi niin\nkovin mielellänsä tahtonut tietää: itkikö se. Nuorempi oli\nloukkautunut: mitä pahaa olen tehnyt, ettei tuo edes tervehdi?...\n\nHernström tuli vähän jälkeen sivuhuoneesta, astui kaapin luo, jonka\noven rouva oli avannut.\n\n\"Tehkää niin hyvin\"...\n\nMolemmat nousivat epäröiden ja silmäilivät tuonne loukkoon, missä rouva\nyhä seisoi ja lapsi hänen sylissään yksinään jokelteli.\n\nLuetteloa alettiin tarkastaa. Mutta se rupesi kohta käymään kovin\nvaikeaksi ilman rouvan apua.\n\n\"Kuuleppas Elli!\" virkkoi Hernström.\n\nRouva ei päätään käännä. Mies menee luokse, laskee kätensä vaimon\nolkapäälle.\n\n\"Elli, autappas meitä hiukan\", kuiskaa ja naurahtaa. Hyvä ystävä,\ntämähän on ohi menevää laatua, pitäisi naurun sanoa. Mutta isä saa\npienen jokeltelevan tyttösen ja äiti kiirehtii toiseen huoneeseen.\nHernström luo kysyvän katseen hänen peräänsä ja alkaa kauniin lapsen\nkanssa leikkiä.\n\n\"Katsokaas tätä tytärtä, se tukistaa niin hirveästi\", hän sanoo ja\nmenee vieraiden luo, jotka tupakoiden, kiirehtimättä odottavat.\n\n\"Kas\"...\n\nTulevat molemmat lähelle. Tahtovat kättä lapselta. Se nauraa, yrittää\npartaan. Yks, kaks: se on vanhemman \"sedän\" sylissä ja nuorempi \"setä\"\nmelkein kadehtii... Hernström menee sivuhuoneeseen...\n\nSedät huvitteleivat tytön kanssa, mutta ajattelevat sen ohessa yhteen\njaksoon: miksikähän ei se rouva tervehtinyt?... Nyt se varmaan jo\n_hymyilee_, kun tulee ja näkee, että me otamme asian näin\nperheelliseltä kannalta...\n\nMiksi hymyilee? Mitä he rouvan hymyilystä? Ovathan he \"pesän\nhoitajia\"!...\n\nNe tulevat taas peräkkäin, rouva edellä, mies perässä.\n\nNyt ... nyt se... Molempain vierasten katse, samalla kun lapsen kanssa\nvehkeilevät, seuraa rouvaa.\n\nEi silmäystäkään!\n\nNuoren, kauniin rouvan tukka on hajalla, kasvot pesemättä, vaatteet\nepäjärjestyksessä, -- tämän kaiken huomaavat vieraat tarkoin. Rouva ei\nsiis välitä heistä, ei rahtuakaan!\n\nYht'äkkiä nuorempi, joka on lapsen saanut, toivoo, että rouva tahi itse\nHernström tulisivat ja ottaisivat lapsen, kun häntä pitävät lapsen\npiikana. Onko tämä loukkausta vai huomaamattomuuttako?...\n\nHernström on mennyt rouvan luokse kaapin tykö, ja kuiskuttelee jotain\nsen korvaan...\n\nPesänhoitajista alkaa tuntua, että olisi varsin erinomaista, kun\nkeksisi syyn, jonka perusteella voisi tämän lykätä toiseen päivään.\n\n\"Antakaa anteeksi\", tulee Hernström nöyrän näköisenä pyytäen, \"vaimoni\non hiukan pahalla tuulella... Kultuseni\", alkaa hän lapselle, joka on\nnuoremmalla sedällä, \"oletko jo tukistanut setää? Tukistappas, kas\ntällä tavoin ... noin?... Ha haa! ... se osaa jos jotain\"...\n\n\"Onko se vanha?\" kyselee vanhempi hymyillen.\n\n\"Kuuden kuukauden. Kas noin se tekee... Se on hyvin hauska veitikka\".\n\nNyt nosti rouva esiin piirongin laatikosta vaatteita.\n\n\"Tehkää niin hyvin. Kas tässä on\"...\n\nRouva läheni kuin tuulessa nuorempaa, otti lapsen, mutta ei puhunut\nmitään ... aivan kun se olisi vaan jokapäiväinen tapaus, että lasta\nnäin pidellään! -- --\n\nSiinä oli lakanoita, hienoja, isoja, sirosti ommellut nimet nurkissa.\nMolemmat pesänhoitajat joutuivat ajattelemaan, että nämät ovat hyvin\nuusia ja tehtyjä morsius-aikana...\n\nSenhän nyt siitäkin arvaa, kun niissä on muutamissa molempain\nnimikirjaimet!\n\nVanhempi on onnellisessa avioliitossa, nuorempi kihloissa. -- --\n\n\"Kultakello\", ääntää Hernström. Ääni oudosti vavahtaa. Vanhempi katsoo\nkädessään olevaa luetteloa, mutta silmät varastauvat väkisten rouvaan,\njoka irroittaa sitä rinnoiltaan.\n\n-- Jos olisin rikas, en seisoisi tässä! Hyvä Jumala, siihen jättäisin,\nse on katkeraa, hirveätä, ajattelee vanhempi.\n\n\"Rouva on hyvä ja antaa olla vaan päällä\", sanoo nuorempi.\n\nMutta rouva laskee sen pöydälle sanaakaan sanomatta...\n\n\"Hopeakello ... neljä ... kultasormusta\".\n\nPariskunta riisuu niitä päältään.\n\n\"Antakaa, antakaa olla\", pyytää vanhempi. Nuoremmalla on kova kiire\nulos.\n\nRouva laskee kultasormukset pöydälle, miehensä sormuksen rinnalle...\n\nMutta, mitä? Yskähtikö hän?... Hän rientää toiseen huoneeseen. Sieltä\nalkaa kuulua vaitonainen, äänekäs itku...\n\n\"Oh, hoh, pappa tanssittaa Lilliä!\" Ja totta puhuen, hän pyörähtää\nlapsen kanssa polkantahdissa, mutta -- kyyneleethän hänen silmistään\njuoksevat!...\n\nVanhempi pesänhoitaja sytyttää paperossiaan kakluunin luona ja pyyhkii\nnenäliinallaan hikeä otsaltaan, vaikka huoneessa on lämmintä vaan 11\nastetta.\n\n1893.\n\n\n\n\nNaapurukset.\n\n\nSitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä\nollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten\noli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet\nlautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset\nhäntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli\nsiis \"ylösotettu mies\". Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan!\n\nEsko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia\nuusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin\nkorvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin\nvanhoillinen mies.\n\nSiis -- kerrassaan oiva mies!\n\nNiinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan,\narveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat _juoppoja_.\nMutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta\nraittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan:\n\n\"Vai hänenkin!\" Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin\nsiihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko.\n\nNiin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri,\nMikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa,\nsaaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan\nkadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin\ntoinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat\nkaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja\nMikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja\nterveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon\naikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä\nnaapuruudesta.\n\nSe oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin\npitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun\nmiehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan\nmiesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta.\nMikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua\nturhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa\ntäytyy.\n\nMutta sitten... Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran,\nEskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran\nkirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin\nsumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa,\nsanoi Esko suoraan että: \"Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan\".\n\nMikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa\nisälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun\nhän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut:\n\n\"Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin\".\n\n\"Akantouhuihin\", oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun\nisän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin\npahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli\nniin ivallinen hymy suupielessä.\n\nNyt, kun Esko sanoi hänelle, että \"jopa naapuri nyt rupesi\nlapsittelemaan\" teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei\noikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin\nrehevältä ja miehuulliselta.\n\nEsko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen:\n\n\"Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile\".\n\n\"En otakaan\", sanoi Mikko, \"kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen\nottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon\".\n\nJa niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko\nehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui\npisteliääksi väittelyksi.\n\nToistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon\nuhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta\nselvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan:\nse oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta\nEskon seurasta.\n\nEräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden\nryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän\nolisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja\nlähti naapureihin kiertämään ja kertomaan:\n\n\"Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli\nolevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä\npitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään.\"\n\nTuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon\nluoksi.\n\n\"Mitä sinä sellaisia juoruat\", sanoi Mikko nyreissään, \"lakaise ensinnä\noman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt\nhävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota.\"\n\nEsko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen.\nJatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista\nalentavia juoruja.\n\nMikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen\nraittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi\nasialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen\nsilmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois\nMikon kaupunkituliaisilta.\n\nVaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia,\npudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m.\n\nKun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät\npienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään\nja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli.\n\n\"Olitko juovuksissa?\" kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain\nselittää:\n\n\"No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna\nolla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään\nruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin\nväsyksissä ja rupesi nukuttamaan...\"\n\nToiset kun tulivat pois, naureskelivat:\n\n\"Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja\ntulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi\nvaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan.\"\n\nNiin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista\npäätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli\nemännän pistopuheita.\n\n\"Naapurin Mikko\", sanoi emäntä muun muassa, -- \"se se kulkee reimasti\nkaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan.\"\n\n\"Tuki sinä!\" -- huusi Esko, \"en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen\ntähden niitä ole pudottanut, en jo.\"\n\n\"Hoo\", sanoi emäntä, \"no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet\nreestä maantien ojaan, rakas Esko?\"\n\nEskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se\nmikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on\njo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin\nkumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että\nlaukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden\nihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko,\njoka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä\nkuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä...\n\nEskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän päivän, kun ei\nilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli\nkaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt\ntulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että\nsellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa:\nkun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä\ntulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi\nsitten paremmin ja puheli itsekseen: \"Katsonpahan, eikö ole ryyppyä\nottanut. Kummapa on, jos ei ole!\"\n\nVaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti\nkuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja\nvalkoiseksi.\n\n\"Mitäs saamaria\", murisi hän, \"mun jälkiänikö se nyt korjaamaan\nrupeaa?\" Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan.\n\n\"Jassoo\", sanoi Mikko, kun Eskon näki, \"katsos täällä on sun arkkusi ja\nlaukkusi.\"\n\nEsko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa.\n\nMutta ei se ollut.\n\n\"Onko nämät sinun?\" kysyy Mikko ja hymyilee.\n\n\"Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin.\"\n\nMikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja\nhämillänsä on.\n\n\"Mihinkä sinä ne jätit?\" kysyy tuo kurillinen Mikko.\n\n\"Häh?\" tuumii Esko...\n\n\"Mihinkä sinä ne jätit?\"\n\n\"Häh? tuota noin, noo ... mistä sä oot ne saanut?\"\n\n\"No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?\"\n\n\"Tuota, tuota\", panee Esko, \"se nyt oli sellaista, tuota...\"\n\nMikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut.\n\nJopa tulee siihen Eskon emäntäkin.\n\n\"Siinä se oli!\" huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee\nkotiin tulleiksi. \"Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin\nisännän housuissa, olis jo!\" jatkoi vielä.\n\nEskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko\nmolemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja\npäätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään\nleikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään\nkynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin\nnenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja\nlohdutellen että:\n\n\"Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle\".\n\nMutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon\nraittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja\nkehuvat välin olevan entistä paremmankin.\n\nMuutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon\nmielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut\npisaraakaan viinaa; -- josko hänessä sitten perää lienee, minä en\ntiedä, enkä mene takaamaan.\n\n1893.\n\n\n\n\nTuttava.\n\n\nMonista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen,\neräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy\nluonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan\nryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään.\n\nHän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja\npuhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä\nluulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan,\npysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen\nystävyys.\n\nAina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: \"senkin\npölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!\" Mutta\nvälttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja\nminä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin\nhuvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa\nolleen \"ystävyytensä\" perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää\nminuakin kesti-ystävänään.\n\nHän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään,\nettä äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan\nelääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän\nsuorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja\nkun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan,\nloppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu\nkiirehtimään: \"no-no, mutta mitäs lopuksi?\"\n\nMutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan\nvilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan.\nKaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle\nsen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi\nhuvita itseään puhumistaidollaan.\n\nSitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen\nluonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin\nkäynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat\nkyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. -- Tässä suvella, sanoi\nhän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan\nkovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten\netupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat\nalhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee\nhän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista.\nNotkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin\nomituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten\nvajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään\nälyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen\ntavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin\nHeikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu\nvihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee\nheiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien\nkatselemaan hevosen syöntiä.\n\nOlin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin,\nkunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan\nsisään.\n\n\"Hyvä-ä päivä-ä.\" Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan\nvääristellen ja muljautellen sivuilleen.\n\n\"Päivää, päivää!\" sanon, \"käykää istumaan Nierulainen.\"\n\nHän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa\nvääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:\n\n\"Seisoakin saa juuri ... ole istumisesta lukua juuri.\"\n\n\"Noo, käykää istumaan.\"\n\nVähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa\nja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi\ntuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein\nperiaatteellisesti miettien.\n\nYht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään\nja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni,\nojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn\npiessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä\nkäytettäväksi lapiotanikaan.\n\n\"Kättä lämmintä ... köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö\ntahrautuvan?\"\n\nVasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella\nvahingonilolla silmiini -- ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä\nhänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä\ntakkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo\npilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen\npikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja\npitäen minun kädestäni:\n\n\"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi\nmaantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa\nnyt selkänahallaan maksaa...\"\n\nHän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä\nvahingonilo silmissä.\n\n\"Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi ... vaikka teiksikin nyt\nsais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa\nnuorempi... Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin\ntehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy... Sin'oot kans niin\nkomia ja iso päältäs jotta... Mutta ei se nyt tähän kuulu...\"\n\nHän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle\ntarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten\nei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen\nsyytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti\nhänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan\ntoivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti\ntulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun\n\"puhtaaksi\" ja ojensi sen minulle.\n\n\"Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä ... vai vieläkö sinä\noot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?\"\n\n\"En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin\", virkahdin kärsimättömästi.\n\n\"No se on punssia ... kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä\nviljelet\". Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä\nselvempänä.\n\n\"Piruakos tuossa\", pääsee minulta kuin vahingossa.\n\n\"Noo ... suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en\nmä sano kiusallasikaan ... suutu siitäkin, jos tahdot... Ainakin minä\nryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi...\" Ja hän oli ottavinaan\noikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen\nminua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti\nkieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa,\nvääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä\nkuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi?\n\n\"Missäs teidän emäntä on? ... sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei\nsuinkaan siinä suu väsy... Onko emäntä kotona vai? ... olisin sillekin\nryypyn antanut, ... vai ryyppääkö sekään?\"\n\n\"Ei hän ole kotona.\"\n\n\"No missä nyt on?\"\n\n\"Kylässä on.\"\n\n\"Soo ... vai niin... On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä\nkulkemaan ... vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä\nvain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on\nsitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää\nkahvipannun keittää...\"\n\nTässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin\nanteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut\nkoskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.\n\nNyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä\npäätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten\nhänen jokaista silmänluontiaan.\n\n\"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa\",\nhän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi\nastelemaan ovea kohti.\n\n\"Jokos te nyt olette vanha?\" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti\ntakaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan\nollenkaan minua kuuntelematta:\n\n\"... Sopii ... sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri\nviitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta...\" (Hän sanoi\ntuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi).\n\"Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä... Ei meiltä ole koskaan\nemäntä kadonnut... Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa.\" Hän tuli\nvitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.\n\n\"No hyvästi nyt ... eikä riidellä\", hän sanoi ja tarjosi kättä\ntakapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.\n\n\"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli.\" Hän puristi kättäni\narmottomasti. \"Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty,\nvaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa\ntulla ... mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi\nkuin minä, vai?\"\n\n\"No heretkää jo tuosta.\"\n\n\"... Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko\njos tahdot... Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa\nminäkin aina olen kulkenut...\"\n\n\"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?\"\n\nHän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:\n\n\"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot ... vaikka\nteiksikin juuri sais sanoa, mutta... No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän\ntarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on\nsiellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin...\nTäytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte.\"\n\nNyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän\nkääntyi ovessa:\n\n\"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan\ntähän kuulu, mutta on se niin paljon että... No ei me sillä riitele,\nhyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa.\"\n\nJa hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse,\nmistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun,\nnojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.\n\nMinua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa\ntarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys\nja askel -- ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä\nkaikkea kertoa, mutta en voi.\n\n\"Soo siinä!\" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle,\njoka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa\nisäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä\nkohti.\n\n\"Soo siinä! ... ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan.\"\n\nMutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne\nistumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo\npitkin hevosen selkävartta.\n\n\"Noh, lähde nyt\", hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää\nrauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta\npidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen.\n\n\"Jassoo.\" Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta\nottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu\nsammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään.\n\nMutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa,\nälähtää:\n\n\"Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut,\njumaliste!\" Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa\nkohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven\nperääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja\nteki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin\nerinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun\nväkistenkin täytyi nauraa.\n\nVihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä\nnoin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän\nhuudahti:\n\n\"Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse\nsanon, mutta...\"\n\nHän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin\naivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta\nasiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet\nmielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on\nvaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on\nniin perinpohjaisesti tohvelin alla. --\n\n1892.\n\n\n\n\nKelvottomat.\n\n\nSekin on luultavasti järkähtämättömän luonnonlain seurauksia, kun\nnuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa\nsaaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi\njoutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon\nelättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua\nsuuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa\nhäränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, -- löydätkin\nhänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi\n\"polkkaamassa\" maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota\nkatsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan\nleikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin\ntuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen\nesiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin\njoku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on\nveikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä\nhyvinkin pitävät, -- ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se\non aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa\nlöydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi.\n\nMutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa\nsen tahi sen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun näki Rompan Iikan ensi kertaa \"joukossa\" tanssipaikalla, olisi\nmieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka\npalvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä\npikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että...\n\nMutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän\njo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa.\n\n\"Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?\" kyselivät kummastellen ihmiset, jotka\nIikan tunsivat.\n\n\"Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii\", toiset arvelivat, jotka\nLeenan tunsivat, mutta ei Iikkaa.\n\nKun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen,\nnaurettiin ja huudettiin:\n\n\"Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan.\"\n\nOli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden\naikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, -- oli\nsellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä\noli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen\nteki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli\nkehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla.\n\nKun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun\nsellaiset kelvottomat yhteen menevät ... ja hänen kanssansa samaa\nköyttä nauraen veti muu väki, -- silloin Leena itki ja ajatteli, että\nköyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole\nmuuta pärmänttäämistä... Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman\nkaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä\nvarpusta he sitten yhdessä livertelivät, että \"jos vaan meill' on\nrakkautta, niin Jumalall' on rikkautta\" j.n.e. Eikä siitä usein paljon\npuuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta\nmies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita\nvaloja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu\nmätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä,\nrautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että\nvaikka hän on pikkuinen, niin -- maasta se pienikin ponnistaa,\nponnistaa jo!\n\nEikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin\nkadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun\nei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan\nvarmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri\nsamanlaiset syyt.\n\nMutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä\nviitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti\nmökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja\npuskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät\nsaha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves,\nkierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli\ntimpermannin pännä ja passari...\n\nLapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä\nyhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt\nrydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä\nlämminleipä. _Toivo_ hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen\nsalaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään,\nvakuuttavaan hymyyn ... narraili lapsia liukkaalle jäätikölle,\njättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle,\netteivät enää palaamaan pääsisi. --\n\nHyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta\nvakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon\ntapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se\npystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä,\nettä vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin\nyhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja\nluulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua,\nviisaannäköisinä huutaa: \"No enkö minä sitä sanonut!\" \"Minähän juuri\nsanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin.\"\n\nIikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he\ntahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille... He\nkoettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti,\nmuistelivat mitä osaavat tehdä ja -- kas kummaa: he varmaankin\ntulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia!\n\nLeenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin\nsumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren\nrannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän\nkareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan,\njossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt\ntekivät... Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli\ntodellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana.\n\nMikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla\najateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään,\nkun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon\nsaatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui\nsyvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla\njärjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa\npaisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi,\nettä kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se\nsitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan\npitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen\nvertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa\nvantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt\nmielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset,\nhänellä on huonommat kuin Iikalla...\n\nNiin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää\nihmisille. Tosin sisälsivät \"torpankirjat\", joiden avulla asiaa\nvastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä\npaksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet\nryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän\nryhtyisi.\n\nEnsin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita\nsyystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli.\nSilmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten,\ntoivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista\nväriä vetäytynyt.\n\nIikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut\njonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan\njo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi\nrupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin\nkyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.\n\nJoulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä\nsuurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä\nIikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka\nmielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.\n\nVaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi.\nLeena oli mielestänsä liian hyvä syömään -- söi Iikan palkan niin\ntyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi\nnurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi\ntehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän\ntehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä\noltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa\nkesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää,\nvähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.\n\nJumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän\ntäydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle,\nkunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella\nleikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi\nkuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet,\nristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja\nriitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin... Ja totta puhuen,\ntyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!\n\nTuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä\non täysi ihminen. Sai \"riihimiehen\" paikan samassa talossa, missä\nIikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen\nlokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä\nmarkkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja\nsanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! --\n\nSiitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän\navioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi,\nei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä\nmenemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua\ntyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä\nkun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne\nevästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa... \"Eihän niin\nvähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa,\nettä lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti.\"\n\nJa herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo\nennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi\nollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan\nnäköisinä sormillaan ja sanoivat: \"Kas nyt, enkö minä sitä sanonut?\nMinä sitä samaa sanoin, muistattehan? -- että kerjuu siinä on edessä\nennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee.\"\n\nTuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin\ntunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat \"juuri\nniin sanoneet\". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille,\nmielestään kelvottomille \"niin sanoivat\", olisivat silloin ottaneet\näidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli\nsänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat\nvarmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn\npäästä.\n\nJos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä\nansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina\nihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: \"mitä sanoisit\n_nyt_, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja\nkiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut\nsinun otsatukkaasi ja sanonut:\n\n\"Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!\"\n\nIikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun:\n\n\"Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!\"\n\n1893.\n\n\n\n\nIsäntä, hevonen ja koira.\n\n\n\"He-voi-nen!\"\n\nSe lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa\nnäkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti\ntyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, \"_hän itse_\"\nistuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin\nhevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen\njuoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen\nryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis\nmielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se\nnyt muistaa, niiden perään juoksee...\n\n\"Tpruu!\" Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja\nsinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi\nvaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan\najattelevan, äännähtää Routtinen:\n\n\"Nooh, pian siellä käydään ... mene vaan.\"\n\nJuuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin\nymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä\nosoittaen. -- -- --\n\nOn niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo\nkaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin\nikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja\nkummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa\nkohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii\nkatsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy\nyhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet\netupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi\nrahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan.\nMikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä\ntunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu\nja kilpa-ajoissa palkittu. -- -- --\n\n\"Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!\" huutaa\n_hän itse_ siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään\nkestikievarin nenän edessä.\n\n\"Hyvä se hevonen on\", kehuu toinen, \"eikö sille vilu mahtane tulla\nsiellä, kun näin kylmä on?\"\n\n\"Viluko?\" Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin\ntulkoon, kyllä _hän itse_ lämmittää... Koni on hänen omansa, eikä\nsiihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän\non isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten \"vääsingin.\" Hänen\nhevosensa pitää olla niinkuin ajatus. \"Sillä on lihaa päällä, ei sitä\nole opetettu näljällä elämään!\"\n\nNyrkki taas läjähti pöytään -- ja musta vavahti, katsoi ikkunaan.\n\nVihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta\njo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista\nystävällistä mutinaa.\n\nRouttinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun\nhän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht'äkkiä\nkuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä,\nkuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat\nsilmänsä isäntäänsä.\n\nYhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta\ntuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo\nportailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen,\nkurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi\nlevottomasti muutella jalkojaan.\n\nKievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin\nsekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä\nlähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin\navulla itsensä lähtökuntoon.\n\nMusta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei\ntahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen\nvauhtia.\n\nKotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä\nnukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti,\ntallista vastasivat toiset... Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja\nlähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.\n\nTarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään\nelävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:\n\n\"Eiköhän olisi paras nousta.\"\n\n\"Häh?\" Routtinen unentöpperössä kysyy.\n\nRenki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:\n\n\"Te olette nyt jo kotona.\"\n\n\"Hääh?\" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee\nvihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen\ntämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä\nystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne\ntänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.\n\n\"Halliko se on?\" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja\nystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen\nlautaselta ja isäntä kaatuu... Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja\nrenki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua\nkovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.\n\nMusta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli\nsitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli\nvaljaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut\nmustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa,\nhiljaa vaan oli kuin myyrä.\n\nMuut eivät sitä huomanneet mitä _hän itse_ aikoi, ennenkuin ruoska\nläimähti mustan lautasille yhden ... kaksi ... kolme ... useampia\nkertoja.\n\nSyntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti\nkiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua... Meniskin muuten ja\nottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin\nvietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo\ntahtoo nousta.\n\n\"Mi-minä olen itse minä!\" Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan\nkihelmöivän läimäyksen. -- -- --\n\nOn aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat\njalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee\nhäntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita\netsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu\ntunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan\narmottomasti, kovasti ja älähtää:\n\n\"Ka hullunako se on tuo koira?\"\n\nKiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana\nja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä\ntutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä.\n\nTuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa\nsilmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti\nja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta,\nkatsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi\novea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin\ntuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän\nseurasta -- jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi.\n\n1894.\n\n\n\n\nIsä on Ameriikassa.\n\n\nSamoin kuin tuhansille muille, talollisille ja mökkiläisille, oli\nVareslahden Mikollekin ensin \"pistänyt päähän\" ajatus Ameriikkaan\nmenosta. Siitä se rupesi tehomaan ja paisumaan, kunnes se\nsydäntalvella, tuossa tammi- ja helmikuun aikoina tuntui jo vieneen\nmiehen auttamattomiin. Se ei ollut enää kalvea ajatus, jota saattaa\nsietää, se oli paisunut mokottavaksi sydämmen tuskaksi. Ajatus jo eli\naivan Ameriikan \"toiveiden vuorilla\" ja kaakerteli siellä etsien tuota\nikuisesti etsittyä elämänkiveä.\n\nEnsin se oli ollut vaan yksityinen salaisuus, Mikko kärsi ja iloitsi\nvaan itse ajatuksistansa. Mutta erään kerran kun vaimo tuskitellen\nvaikerteli, että \"kun ei tämä kitu näy meidän mökistä koskaan\nloppuvan\", silloin Mikko puhkasi paiseen ja sanoi: \"Loppuu se, kun\nlähden tässä kevätpuolella Ameriikkaan.\"\n\n\"Sinäkö?\" kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten\ntapainen loisto värehti silmistä.\n\nSinä päivänä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella\nsuuremmalla huomaavaisuudella miestänsä.\n\nLähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat\npanttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi.\n\nVaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi\nvaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että \"mikä sinua vaivaa?\" ei sanonut\njuuri mitään syytä.\n\nLähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen -- eikä se suinkaan\nparantanut hänen hiukan kipeitä silmiään...\n\n\"Älä nyt itke\", sanoi mies usein. \"Jos kaikkivaltias onnea suo, niin\neihän tässä nyt ijäksi erota.\"\n\n\"No ei suinkaan, mutta...\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\nMiehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun\neronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja\nänkyttäen:\n\n\"Älä unohda, isä, minua ... muista lapsia...\"\n\n\"Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan... Sinä puret sydäntäni\nepäluulollasi.\"\n\n\"En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin\nkavala ... ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on\nmatkarahoistasi pantattuna ja... Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on\nniin täysi...\"\n\nMikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun\nvaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen\nsyliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä\näitiä...\n\nHyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää\nniitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja\ntarjoisi työtä, niin en menisi, en.\n\nMutta lähteä täytyi.\n\nVaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa\nsydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa \"tollareita\"\najatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: \"Ameriikan\ntaaloja isä lähettää makeisrahoiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin,\nvähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani\nnyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi.\n\nKului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden\nvielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin,\nkertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina.\n\nVaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä\nyhä kiinteämmin tiukkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo on Mikko ollut poissa viisi vuotta. Toista vuotta on siitä, kun on\nkotiinsa kirjoittanut.\n\nTulee kevät.\n\nPääsky palaa Pohjolaan, rakentaa pesänsä myöskin Vareslahden matalan\nmökin räystään alle. Päivät pääksytysten se kertoo lapsille etelän\nhedelmällisistä maista, missä rusinat kypsyvät ja pulleat, komeat\nviikunat notkistavat emäpuiden mahtavia oksia. Lapset eivät ymmärrä\nmitä pääsky kertoo, mutta että se on jotain ihanaa, jotain, josta\nkannattaa riemuita sen he ymmärtävät: taputtavat ihastuneina pieniä,\nlaihoja kätösiänsä.\n\n\"Onkohan tuo pääsky nähnyt isää?\" virkahtaa eräänä päivänä keskimmäinen\nlapsista, tyttö.\n\n\"Voi kun tietäis!\" vanhin sanoo. Ja nuorin, johdatettuna ajattelemaan\nisästä, jota ei hän ensinkään muista, kysäsee:\n\n\"Oliko isä väkevä?\"\n\n\"Oli\", vanhin vakuuttaa.\n\n\"Kun isä tulis kotiin!\" sanoo keskimäinen. --\n\nMutta isästä vaan ei kuulu mitään.\n\nMökin ympärys vähitellen ruohistuu, marjapensas multipenkin vieressä\nalkaa kukkia. Äiti kääntää perunamaatilkut kivenkoloissa ja kätkee\nsinne siemenen, lapset innokkaina apulaisina. Kesän tullen, alkaa\nlasten kalpeille poskille nousta hiukan punakampi ruso... Niinhän se on\nkuin ruokaa tuo ihana kevätilma! Äidinkin sydän kevenee hiukan, suven\narmaus sitä sivelee toivon hienoisella pensselillä ja antaa\ntulevaisuudelle hiukan vaalakamman värin. Hän vetää perunamaan seipään\nnenään tuulettumaan Mikon karvalakin, levittää turkit ja huivin\naidalle, -- näkeehän kotiin tullessa, ettei täällä ole unohdettu, eikä\nannettu koin vaatteita raiskata.\n\nSiihen tulee juuri isäntä, jolta Mikon matkarahat ovat lainatut.\n\n\"No, kuuluuko siltä Mikolta enää mitään?\" kyselee.\n\nVaimo vähän hätäilee. Paha sanoa niin, paha näin. \"Noo, ei siltä nyt\naivan hiljan ole...\"\n\n\"Koko lurjus sekin! Jollei siltä nyt pian tule rahoja, niin mun täytyy\nmyydä tämä mökki ja nuo peltotilkut. Vähän ajan kuluttua ei ne enään\nriitäkään.\"\n\nVaimon sydän tahtoi ehtyä, eikä voinut keksiä juuri mitään sanottavaa.\nVasta sitten, kun mies lupaa tulevaan kevääseen vielä odotella, vasta\nsitten alkaa henki helpommin kulkea. Tulee syksy.\n\nÄidin silmässä on yhä useammin kyynel. Hänen painava mielialansa puhkee\ntoisinaan nurpeaksi, tuskalliseksi purkaukseksi lapsia kohtaan. Silloin\nkyyristyvät he penkin loukkoon, pimeään soppeen ja yksi kolmesta\nkuiskaa:\n\n\"Kun ei se isä tule kotiin!\" Siihen toinen virkkaa: \"Niin kotiin! kun\nsillä on uusi akka.\" Lapset eivät täysin tajua koko laajuudessaan, mitä\nse merkitsee, kun kerrotaan, että isällä on uusi akka. Mutta\nkatsellessa äitiä, jonka silmästä ei kyynel enää katoakaan, joutuvat he\nvaistomaisesti käsittämään, että isä on hyvin, hyvin häjy, että äidin\non paha olla ja heillä on nälkä...\n\nMutta isästä vaan ei kuulu mitään!\n\n1893.\n\n\n\n\nEnnen ja nyt.\n\n(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)\n\n\nMinä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä\nniinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen\nvirkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä\nlumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi\nhiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä\non ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin\näkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja\nlehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan\ntapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa\nmyöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren\nvirkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä\nsumuna silmistäni.\n\nSellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä\ntäällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta\nmuu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn,\ntarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy\nraskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta\nei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei\ntule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden\nkukistamattomalla rauta-aidalla.\n\nMutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle\nmättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu\nturvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää,\nkun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.\n\nSiinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia\nmyöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat\nviheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta\naavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.\n\nKun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa,\nsillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun\ntietkin paranevat.\n\nPyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen\nlevähtää ja unohtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden\nrauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä\nminulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden\nrauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan\nmenneisyyden muistoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin.\nSiellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon;\npälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin\nmonimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset\nmerkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos\njonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä,\nmutta kaikki omituisesti viehättäviä.\n\nMinulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja,\nKalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa\nteen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja.\nKeski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä.\nMeillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian\njokapäiväisiä ... eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein\nalituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä\ntaas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me\npidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia\njuttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta,\nmutta sitä viehättävämpiä ne olivat.\n\nVarsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä\nuimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät\npääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko,\nmissä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa.\nVesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi.\nMutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä.\nEikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme\njokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.\n\nVäliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä,\nkaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse\nrakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla,\njoilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot,\npienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin,\nojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin,\nvaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja,\nvanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset\narvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.\n\nMe olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli\nkesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. -- Minun kotonani oli\ntaas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä\ntoimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta\nvastustaneet, hekin tottuivat tähän.\n\nJa minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta\nkaipasivat noita minun yövieraitani.\n\nSe oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän\nhuolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa\nsankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin\nsellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei\nme surra!...\n\nMe emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla\nomia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei\nteitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu,\nniin -- silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään\nsellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät\nvanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme\nitseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi...\n\nVäliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat\ntyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun\naikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille\nmitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä\nvakaumuksena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja\ntyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita\nsiltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut\npoismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, --\n_kaksikymmentä vuotta_.\n\nKun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun\nistun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää,\ntovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi\naikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa\nsanomattoman haikea ikävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat\nsiellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen\nkanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla\non jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.\n\nMutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu\ntienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä\nkutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja\nkäsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni\nmenettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan,\nettä hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.\n\nMinä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti\nhätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin \"entisiin aikoihin.\"\n\nMutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä\nmilloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä\nkaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja\nesittelen hänelle: \"muistatko?\" Hän saattaa hymähtää kylmästi: \"siitä\non jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista.\"\n\nTuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun\ntulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta,\njäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä,\npuisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista,\nikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen.\nMinä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti.\nKoko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen\nKalle ... hän, jonka kanssa _silloin_ niin monta monituista\nkertaa... Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo\nsynnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä.\nNoinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?\n\nSurkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet,\nnekin!\n\nMutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien\nhänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää\nkyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen\nmuistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.\n\nMinä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen\nehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla\nmuistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: \"kun\ntuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli\".\n\nSellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ,\nkun pakotan sitä ohenemaan.\n\nKun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle\nanteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin\naprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on _siellä_ vaan\nlapsuuden muistot, hän on _siellä_ vetänyt elämän kuormaa. Hän on\njo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden\naikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon.\nMinä olen vetänyt _täällä_ elämäni kuormaa. Minulla on _siellä_\nauki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään\nhuolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka\nkerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen\nminä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden\nmuistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys\nmyttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni\nuudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa\nminua vireillä pitämään omia muistojani.\n\nKun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka\nsieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla\nverratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin.\nKun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme\nloppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema.\nMutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen\n_lapsuuden muistoissa_. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä,\nettä niin saattaa tapahtua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne\nniinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on\nmielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun\naikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja\nuudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo\nvanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat\nsaaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat\nladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli\nvarsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut.\nSilloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini\ntuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä.\nKartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat\nvanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa.\nSikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa\npiilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen\noksa, tahi piinlohkioin, -- kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa\ntaas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut\nkerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun\ntalollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin\nsuloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja\nhauskaksi...\n\nMinun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden\npatinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä.\nJos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni\nsyytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut\npäätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt\npätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja\nuudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta\nitsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset\nolekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin\nmelkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina\nihmisinä koko maailmassa.\n\nYhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua\nsellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen\nvanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle\nnautintoa.\n\nKun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että\nmuutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren\nvarsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne\naisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat\nlapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina\neteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus\naskartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi\nlapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni,\nnykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen...\n\nMutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua\nalallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja.\nKuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta.\nLuultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä\nsyystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni\npanee minut vähän väliä huokailemaan: \"voi kun olisin vielä\nkahdeksanvuotias!\"\n\n1891.\n\n\n\n\nHimojensa herra.\n\n\n\"Ähäh! ... tphyi!... Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan\neläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket\nlontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin\nmukana, kun tupakka keksittiin ... ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi\nmuuten käsittää tätä himoa, tätä ... tätä ... hm, sanalla sanoen,\ntätä elämistä tupakan savussa... Kun piippu pitää olla aina,\ni-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi\nsikari kuin mikä tulppa... Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka\nen kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!\"\n\nHerra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle.\nHäntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti\nja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut,\nsillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen\nostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän\npoltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä\noli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu,\noivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan\nkoko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin,\nsikareihin ja paperosseihin -- kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan\ntupakan polttaja... Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta\nsillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.\n\nSukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä\nollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada\nhupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.\n\nHän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun\nniihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa\njärjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja\nRettigin kasakat.\n\nMutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää\nmieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan\npolttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä\nisä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä\nitseänsä totutetuksi! -- tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa\nolla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta... Tosiaankin,\njospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!\n\nJa herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin\npoistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.\n\n\"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa?\nJumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!\"\n\nHän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään.\n\"Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa,\ntyönhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, --\naika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!\"\n\n\"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin ... noin kaksi, kolmesataa\nmarkkaa vuodessa... Tuhat tulimaista!\"\n\nTuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa\nalkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.\n\n\"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä ... yksi piipullinen\nsinne eli tänne... Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa.\"\n\nPiippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen\ntuskallinen tunne. \"Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi\ntuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin\non tupakan poroa varissut, ja uh!\" piippukin kaatui ja luonnollisesti\noksensi tuhkansa papereille!\n\nSukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota\nepäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten\nhän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki\ntupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.\n\nIstuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan\ntyöhön. \"Se on päätetty asia!\"\n\nMutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana,\nettä vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin\ntiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu\njäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. \"Kuinka, miten?\" kyselivät.\n\"Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki\ntupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon\nsiellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman\ntahdon voimaa.\"\n\nKaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa\nnähdä kuinka kauvan tuota kestää.\n\nSitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti\nimemässä.\n\n\"Hyi\", sanoi niille, \"nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa.\nOttakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en,\nkatsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. -- No\nkas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin,\npiippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen\nloppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa.\nPiiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin.\nMiehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin\nnuoriakin...\"\n\nSillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu\ntuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän\nsuupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.\n\nVoi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot,\njotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan,\nniin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten\naiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa\nkulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.\n\nJo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt\nihmisten tapa, tuo!\n\nHän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella ... mitenkä hän nyt haukkuu\nkaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä\npari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut\nniin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään... Oli\nsaanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa\nherra täydellisesti... Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se.\nSellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa.\n\n\"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että... Mutta\nhulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en\npolta, en!\"\n\nKohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä -- se\non jo hyvä alku.\n\nJos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi\nmenneenä ... vähintäin, keskimäärin:\n\n    5 sikaria à 5 p.               25 p.\n    15 paperossia à 2 p.           30 p.\n    Piipputupakkaa ja tulitikkuja  10 p.\n                             Summa 65 penniä.\n\nPäivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm ... hm ...\nhm ... se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä\npäivässä? ... hm ... hm ... se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä\nseitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi\nvuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä\ntyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja\nmuodostunut... Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa\nveteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut,\nhän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.\n\n\"Mitäs, yhdeksäntoista! ... minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä\nkoettaa, aina on vaan tupakka mielessä\".\n\nHän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta\nriita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.\n\n\"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta\".\n\nSiinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä\ntoveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti\nja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin\nolisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.\n\n\"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!\"\n\nPaljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi\nlämpöä.\n\nMutta se oli vaan _ajatus_, mielikuvitus, joka heti raunioiksi\nluhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt\ntuon ihanan nautinnon.\n\n\"Ihanan!\" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui\nmielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa\neläimelliseksi sanonut.\n\n\"Yksi sikari... Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä... Eikä sitä\nnäkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin.\"\n\nItseänsä rupesi mies morkkaamaan. \"Mikä panikin mun sitä kaikille\nveisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut\nkoetteeksi.\"\n\n\"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa\nsavua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka\nnyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!\"\n\nHän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena\nsohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä\nsavu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi,\nrunolliseksi pilveksi. --\n\nHuomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei\nenempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja\nvaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.\n\nMuutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut\nsalassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.\n\n\"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?\"\n\nSukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies\nkeksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.\n\n\"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo ...\nmutta huvin vuoksi silloin tällöin... Sitä nyt ei auta sentään niin\nehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää\".\n\n\"Joo, jopa\", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä,\nmutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:\n\n\"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa\nherraa!\"\n\n1893.\n\n\n\n\nKatovuoden kevät, kesä, syys.\n\n\nToukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia\nja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan\naikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa\nturpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista\nreippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa\noloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat\nverkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla\npaksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli\nasusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi\ntaivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät\nharmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin\noudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus\nherännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen\nkevättanssia.\n\nJa ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli\ntoimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan\nottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty\nriemullisiin tervetuliaispuuhiin.\n\nMutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä,\nvarsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että\noli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt\ntavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin.\nViehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle\nnäkyvä ilakoiminen -- miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä\nleikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset\npiirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin\nPohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme -- olisikohon sydän kuin\nKuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule\nniin usein täytetyksi...\n\nJo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa -- tuli muutamia\npeipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla,\neivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä\nvaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan\nturkkeihin toukokuun lopulla -- samoihin turkkeihin, jotka jo saman\nkuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä\nkatselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen\nkyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron\nruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään\nlämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään,\nlensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten\nluota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he\nniitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua\npakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät\nenää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti\nvaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.\n\nJo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei\nnäkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat\nhe kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat\npaitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset\nsadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään\npirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö\ntuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset,\nniinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain\nolevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja\npalattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan\nvällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta\npoistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut\nhoukuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista\nliikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo\nviimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin\nlaskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät...\nTuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat\nikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa.\nRinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja\nvalittaen:\n\n\"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?\"\n\nKerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja,\nlapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat\nmielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata\nlämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman\nkeinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja\nkun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen,\nniin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti\nnälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain\nleipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa\nvieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä\nomanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset\nolivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet\npaljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät\nviedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä\nleivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja\nkerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni\npani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään ... mitä\nlienevätkin ajatelleet!...\n\nMutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo\ntuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan\nmaanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja\nse toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia\nsellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja\nojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat\nihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja\npaukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien\nliikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän\nlämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta\nkuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla\nmurtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia\nSaarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti\nhengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat\nhevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: \"Jaksahan vielä, saat appeita\ntulevana syksynä!\" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt,\nlähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä.\nIlmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään\nlaatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina\npäivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa\npäivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat\nmetsät, maat ja -- ihmissydämmet.\n\nKylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä\nollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat,\nmutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja\ntuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä\nkoronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut.\nMutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon\npirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien\nkohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva.\nTuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä\ntuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku\nohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.\n\nPerunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja\ntyötä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä\ntehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii\nkasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella...\n\n\"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se\nmöyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen\nvaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima\nloppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan\nnäyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä\nlangenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten\nraadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön\npystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet\nhousuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja\nkatselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen\nilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein\njuoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän\ntarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain\nlohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan... Mutta naapuri\ntuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja\näännähti sitten:\n\n\"Voi veli kulta!\"\n\nToivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja\nikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani:\n\"Hmm.\" Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä?\nÄidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli\ntuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian\npalasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän\npuoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi\nkoettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun\nmuutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku ... mentiin äitien\nluo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.\n\nTuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne\nräpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus\ntähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä!\nMaanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten\nväijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa\nviljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne\npelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella -- poistuvatko vai\nyhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä...\n\nKun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi\nuhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään -- maassa\noli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä.\nTähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot\npäät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui\nhartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista\nviimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta.\nMutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat\nmöröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen\nylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan\nviimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä\njärjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa\nsähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua,\nluonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne\nnäyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä\nkuin elukan kyljiltä, jolla \"mara\" on ratsastanut.\n\nPilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta\nnyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään\noikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat\nlaiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä\nsaapuivat viimein \"virastoonsa.\" Mutta se oli kylmä. Paksut takit\nselässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä\nvasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa\nlämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä\nolevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa\nkylkeen ja selkä aurinkoon.\n\nMaassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä\nhykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti -- koska aukeaisi\nja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet\nlämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. -- Ja hiki\nkylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja\nrypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.\n\n1890.\n\n\n\n\nMiska pantiin kansakouluun.\n\n\nMiska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja\nnäin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi\näidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa\nsiitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein\nasianmukaisessa järjestyksessä.\n\nKylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta\nmuutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin\nvielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua\nkoulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi\nensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli\npaitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin\näiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi\nvällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään\nkipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin\najaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun\nmennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena,\nlaskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta\niltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.\n\nTästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla\nhirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka\nhänen mielestään vaati \"tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta\"\nkerrassaan liian paljoa.\n\nMikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin\naavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi\nviljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa\nkouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja\nmeni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen\nkannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa\nperustellut.\n\nIsä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt\noli _melkein_ sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän\nhuonommasti ... eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli\nmuuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.\n\nVaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan\nkäteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus\ntuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni\ntoimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi:\n\n\"Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään\".\n\nIsä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva\nkirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta.\n\n\"No lueppa nyt seitsemäs käsky.\" Miska painoi leukansa, rintaan ja\nhivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin.\n\n\"Noh, 'Ei sinun pi-', no etpä sinä luekaan. Lue nyt! 'Ei sinun\npi-dä va-...' no, etkö sinä osaa?\"\n\n\"Ei sinun pidä valehteleman...\"\n\n\"No, no, no älä nyt ... onko se niin!\"\n\nMiska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua\ntaskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi.\n\n\"Ei sinun pi-dä va-ras...\"\n\n\"Varastaman\", jatkoi poika.\n\n\"Noh, lue nyt: 'Mitä se on? vastaus: Meidän...'\"\n\nIsä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi:\n\n\"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman...\"\n\nSe jäi siihen.\n\n\"Rakastaman...\" auttoi isä.\n\n\"No et sinä taida\", jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se\nsujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin\nkiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan\nnuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole\ntuon paremmaksi oppinut.\n\n\"Muutama! Laiska!...\" ärjyi isä. \"Annan selkään pian, niin että\ntuntuu.\" Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti\nruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään.\n\n\"Älä poraja, laiska!\" ärjyi isä.\n\n\"Siihen poruunsa se aina turvaa!\" tiuskui äiti.\n\n\"Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan\nparkua!\" jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti\nhellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta\näiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta.\n\n\"Mutta mitähän se olisi\", alkoi sanoa, \"jos tuon panisi sinne täksi\ntalvisydämmeksi? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että...\"\n\n\"Niin, laiskoiksi.\"\n\n\"Mahtaisiko tuota nyt yhdessä talvessa niinkään laiskaksi oppia\", tuumi\näiti.\n\nIsä kynsi korvantaustaa.\n\n\"Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi...\nLemmonlailla kova pää sillä taitaa olla.\"\n\n\"Johan sillä taitaa, poikaparalla olla.\"\n\n\"Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne\noteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin\nlukea, jos sinne pääsevät\", jatkoi äiti.\n\n\"Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo\npitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta\nmun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä\nvieläkin sanon.\"\n\nÄiti innostui. Alkoi sanoa:\n\n\"Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö\nsinä mene tänä päivänä katsomaan?\"\n\n\"Minä en sinne mene\", mörähti isä. \"Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan\nmennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö\netukäteen?... Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään.\" Hän\nnauroi halveksien.\n\n\"Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos\non tilaakaan.\"\n\n\"No menee, ja menee kohta.\"\n\nTuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten\nsyvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei\npoika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että\ntuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa,\npakottaa \"sen herran\" ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän\nitseään lohduttikin.\n\n\"Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi,\nettä...\" murahti hän vähän ajan kuluttua.\n\n\"Mahtaneeko tuo nyt sentään...\"\n\n\"Oppii siellä\", urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä.\n\n\"Ole sinä ääneti!\" kielsi äiti, \"minä annan opettajalle luvan, että saa\nsua, lyödäkin, jos et ole ahkera.\"\n\n\"Se on vale\", sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella.\n\n\"Hääh?\" kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan\nsukkelasta vastauksesta.\n\nPoika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti\nsalaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht'äkkiä niin\nmiellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti:\n\n\"Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta.\"\n\n\"No lyömäluvan minä annan\", jatkoi äiti.\n\nIsä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään:\n\n\"Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle... Jos tuon koettaisi\nsinne panna. Ottaa pojan mukaan.\"\n\n\"Mitä minä siellä nyt vielä teen\", tuumi poika.\n\n\"Tuki sinä suusi!... Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet\nyllesi.\" Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi\ntukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä\nnäytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi\nja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo\nviljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun\nottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui\nkoreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo\naikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei\npojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi,\nettä opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa -- \"ei sen\ntarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle\" -- ja kertoi\nettä se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi\nvuosittain niin paljo, niin... \"Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa\nopettaja tietääkin.\"\n\nOpettajaa nauratti.\n\n\"Ei se nyt tähän kuulu\", sanoi, \"miten paljo te maksatte, ei kouluun\ntarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin\nhuonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia\nseurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua\ntoisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa\ntäytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?\"\n\nMiska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään.\n\n\"Ota se lakki pois suustasi!\" Äiti tempasi Miskaa kädestä. \"Sano nyt,\nkun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni.\"\n\n\"Aikoisitko sinä olla ahkera?\" uudisti opettaja.\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla -- ja\njos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin.\" Tässä emäntä loi\nopettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää\ntarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu.\n\nLopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä\nistui ensimäisen tunnin koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin\nloputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin\nselittämään:\n\n\"Minä vaan sanoin poikaa pelottaakseni, että opettaja saa lyödä, mutta\nmahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan\npelottelisi.\"\n\n\"Jaa sen minä pidän omana asianani.\"\n\n\"Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei\nsuinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua.\"\n\nOpettaja hymyili.\n\n\"Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä\", sanoi hän.\n\nEmäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain\ntarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin,\nettä jo klo 6:lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon\nkuluttua rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai\nhuomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon\nhavainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala\nyhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun\nopettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti,\nkieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että\nhänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti\nsen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun\nopettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui\nsamallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä:\n\n\"Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään\nläiskäin läksyille.\"\n\nSepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli\nhuoneeseen.\n\n\"Mikä täällä on? -- Mitä sinä tässä teet?\" kysyi Miskalta ja otti\nkiinni olkapäästä.\n\n\"Ei mitään.\"\n\nOpettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa\nkohti jonkunlainen epäluulo.\n\nIllalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille.\n\nSitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän\noppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman\nlaiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta\nkotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat\nuskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä.\n\nEräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin\ntullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan.\n\n\"No mikä nyt on? mikä sun on?\" tutkittiin monella suulla.\n\nOpettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa.\n\nIsä julmistui: Vai _sellainen_ tässä nyt mänttäämään ihmisten\nlapsia!... Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi\nopettaa... Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä\nihmisten lapsia...\n\n\"Hakee huomenna kirjat pois!\" sanoa jyskytti isä.\n\n\"Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian\nvianalaiseksi\", mietiskeli äiti.\n\n\"Jos minä viitsin mennä sinne, niin...\" uhkaili isä.\n\n\"Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että ...\nvahingolle\", muistutti emäntä.\n\nIsäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä\nhän pian näyttäisi sille...\n\nVasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta\ntarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? -- onko ottanut kipeästi, y.m.\nPoika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi\nmuistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin\nopettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin\nhiukan nipistänyt tukasta y.m.\n\n\"Ja etkä ole puhunut mitään kotona!\" tiuskui äiti hirmustuksissaan.\n\nPoika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun\näiti oli käskenyt.\n\n\"Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei\nse lyödä saa.\" Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin\nmarttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona,\nja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna\nviralta pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet\nvastaan.\n\n\"Mitäs emännälle nyt kuuluu?\" kysyi.\n\n\"Minä vaan ... minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se\nkerran täällä mitään opi, niin...\"\n\nEmäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto\nnäytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan!\n\n\"Vai niin\", hymyili opettaja, \"parastahan se onkin.\"\n\nOpettaja haki pojan kapineet.\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi. \"Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni\nsiitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska.\"\n\nEmäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta:\n\n\"Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta ... ei suinkaan\nniistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule.\"\n\n\"Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen\nhäntä lyönyt, vai?\"\n\n\"Noo, itsepähän tuon tiedätte.\"\n\n\"Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?\"\n\n\"Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään.\"\n\nOpettaja hillitsi itseänsä,\n\n\"Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä\nlyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan.\nOlipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen\njunkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. -- Nyt minun täytyy lähteä\ntunnille. Hyvästi!\"\n\n\"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää\ntarvita?\" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli\nostettu.\n\n\"Vai niin\", sanoi opettaja, \"teillä ei siis tarvita kirjoja?\"\n\n\"Mitäpä niillä sitten ... kun on kyllä kirjoja?\"\n\n\"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä\ntarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa.\" Hän meni\ntunnille ja emännän täytyi lähteä pois.\n\nMatkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja\nvoivotteli kun ei ollut _sille_ sanonut niin ja niin ... ettei\n_sen_ tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena\nherrana pidetään.\n\n\n\n\nPainajainen.\n\n\nTämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin\nsiitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta\nkaikista muista se näyttää \"komppuneeratulta\" jutulta; ainakin ovat\nuseimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten\nsanoneet: \"Valehtelet, valehtelet kun raato!\"\n\nMutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse\nsen johdosta.\n\nMinä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti\nLundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho.\nPerinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja\nhoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.\n\nHän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle\nsanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän\nsanoi: \"eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet.\"\nJa niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän\nniin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan\npuhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän\nkovapäinen mies.\n\nMutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen\nomassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja\ntorppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan,\nvaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse.\nJa hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet\nhänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat\nja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät,\nsanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee,\nniin...\n\nMutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi,\nrupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä:\nkielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja\nnaapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli\nLundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän\nkovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi.\n\nKyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään.\nTukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä\nkeskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut\nsuutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana\nherrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä\nainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt!\nhän ajatteli.\n\nHän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole.\nMutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia\ntyömiehiä vaan tulee, lurjuksista!\n\nSitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen\npäähänsä yht'äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia\nhäntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok'ikiseltä\nnoilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo\npitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa,\npihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa.\nMutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi\npalvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen\npalkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi\ntyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi\nja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle.\nMutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella\nnuotilla laulaa: \"Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman\nkiinni!\" Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät\nlaulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä\nkasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät\nhänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää\ntilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa\njättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin\nsattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni.\nLundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat\nolivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht'äkkiä\nkaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan\nvierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin\nhullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta -- siihen\nhän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit\novat kuumenemassa?\n\nTästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta -- ja se siinä\nolikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se\nalkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus,\nvalveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet\ntodellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi.\nHäntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan\nsamanlaisia unia!\n\nJa, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta,\nettä sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten\nhän pääsi painajaisestansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: \"Se on tulevaisuuden\nenne.\" Mutta hän sanoi: \"Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain\nnoituma painajainen.\" Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän\nistuu siinä kuin tikka.\n\nMutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset,\njoille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin\nnähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he\nkysyvät aina: \"No missä se on se Lundfersson?\"\n\nSiinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä\nLundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian\n_siveellisesti_ siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä:\nonko mahdollista nähdä sellaista unta?\n\nJos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti\ntehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin,\njotka väittävät sitä _minun_ unekseni, on perusteita.\n\nMutta -- kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se\non hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan\npalvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne...\n\n1891.\n\n\n\n"]