[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqAnWlCbo91mxkmly3sgNtbEXTl8m2p8tVNMh7QFBA6s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},695,"Keski-ikäinen nainen","Balzac, Honoré de",1799,1850,"695-balzac-honore-de-keski-ikainen-nainen","695__Balzac_Honoré_de__Keski-ikäinen_nainen",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1832,1907,50188,339305,false,47362,[25,26,27,28,29],"Adultery -- Fiction","France -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Marriage -- Fiction","Married people -- Fiction","Women -- France -- Fiction",[31,32,33],"French Literature","Novels","Romance","\"Keski-ikäinen nainen\" by Honoré de Balzac is a novel written in the early 19th century. The story follows the complexities of romance and familial relationships, primarily focusing on a young woman named Julia and her father as they navigate societal expectations and personal ambitions amidst the backdrop of Napoleonic France. The narrative delves into themes of love, sacrifice, and the struggles of youth, illustrating the tension between romantic ideals and the burdens of reality.  The opening of the novel introduces us to a beautiful Sunday morning in Paris, 1813, where a father and daughter are making their way to a military parade. Julia, the daughter, is depicted as lively and eagerly anticipates the event, reflecting her youthful exuberance. As they arrive, her father's protective nature is apparent amidst Julia's admiration for the spectacle and the young soldiers. The setting establishes a dual focus on Julia's awakening desires and her father's worries about her future, hinting at potential conflict in her romantic pursuits, especially concerning her affections toward a handsome officer, Viktor d'Aiglemont. Through this initial glimpse, the narrative sets the stage for the exploration of Julia’s inner world, her relationships, and the pressures exerted by both society and her familial ties. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Realistinen romaani seuraa Julie d’Aiglemontin elämää ja tunne-elämän murroksia onnettoman avioliiton, kielletyn intohimon ja äitiyden varjossa. Teos tarkastelee naisen asemaa ja psykologista kehitystä 1800-luvun Ranskassa ja on vakiinnuttanut käsitteen ”balzacilainen ikä”.","Honoré de Balzacin 'Keski-ikäinen nainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 695. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KESKI-IKÄINEN NAINEN\n\nKirj.\n\nHonoré de Balzac\n\n\nSuomennos [\"La femme de trente ans\"].\n\n\n\nK. Kaatra, Tampere, 1907-10.\nPyynikin Kirjapaino, A. A. Salakari.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä\nkauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät\nkatunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello\nkahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä\nRivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen\ntaakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin\nedessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen\najajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa\ntukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet\nvanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset\npalvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti\nkäsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien\npengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan\ntyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani\nkätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle\nrypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei\nolisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä.\nKiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa\nvetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka\nihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja\nsurullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi\nhetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin\nmiesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista\nnautinnoista, hymyili hän.\n\n\"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni\", kuiskasi hän nuorelle\ntytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se\nsaattoi tytön epätoivoon.\n\nNäytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti\nnauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita\nohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien\npeittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa\nviheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen\nja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu\nkaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame\ntoisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot,\nhyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin\nyksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri\nihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot,\njoiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä\ntuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin\nheijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä\nveitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista\nsilmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen.\nEloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa\nomavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka\nhuolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan\nalle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli\nnuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan\nhänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla\nkaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita\nvallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta\nharmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä\ntuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat\ntahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä\npettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli,\nnäkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra\ntarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden\nmerkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja\nkatseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi\npiillä jonkun verran isällistä levottomuutta.\n\nTämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin\nlähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen\npiti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat\ntappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in,\nBayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa\ntappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä\nkeisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat\nherättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan\nkaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä,\njoiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä\njättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan.\nSurullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa,\njoka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä\noli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan\nuseamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun\nse aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen\nsatukimalluksen mikä sillä nykyään on.\n\n\"Käy nopeammin, isä!\" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan\nja veti mukaansa vanhaa herraa. \"Kuulen rumpujen pärisevän.\"\n\n\"Sotaväki tulee Tuillerieihin\", vastasi hän.\n\n\"Taikka lähtee pois ... kaikki ihmisethän palaavat kotiin!\" sanoi tyttö\nlapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.\n\n\"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä\", sanoi isä, kiirehtien\ninnostuneen tyttärensä jälessä.\n\nKun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa,\nolisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni\nhienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa\nmuistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili\ntoisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä\nsurullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli\nnyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli\nkuin olisi hän ajatellut: \"nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää,\ntuleeko hän aina olemaan se?\" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous,\nettä he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja\ntytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa\nkolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät\nTuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla\näänellä:\n\n\"Kukaan ei enää saa tulla sisään.\"\n\nNuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko\nhienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa\nmarmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.\n\n\"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!\"\n\nHänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että\nsaisi olla mukana katselmuksessa.\n\n\"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa\nseisoskelemisesta.\"\n\n\"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä.\nJos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt\nhäntä.\"\n\nIsä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä\näänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli\nnäkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden\nsyynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden\nsalaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja\npäästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen\nisänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita\nkohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston\nkaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä\nkrenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä\nvarten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä\ntyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko\nosoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.\n\n\"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska\nsinä olit täällä päivystäjänä\", sanoi vanha herra upseerille samalla\nkertaa vakavasti ja leikillisesti.\n\n\"Herra herttua\", vastasi nuori mies, \"jos tahdotte saada hyvän paikan,\nniin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen\nsaanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle.\"\n\nPuhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian\nkäsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi\nihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin\nharmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien\nvälillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut\npitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ\npysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin\nmehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.\n\n\"Onko se hyvin kaunista?\" kysyi Julia hymyillen.\n\n\"Varokaa!\" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet\nvoimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman\npylvään luo.\n\nEllei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta\nsukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja\nkullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota\nNapoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen\naskelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin\nseurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti\npaikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja\nantoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat\nheitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat\nJulian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen\nsäikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea\nhevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko\nkiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta\ntahi sanoakseen hänelle: \"oletteko nyt vihdoinkin täällä!\" Hän taivutti\nmyös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen,\njonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois.\nVanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin,\nsäilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta\nhän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan\nkiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi\nisäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä\nhänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä\nkatseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään\ntästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.\n\n\"Kuinka tämä on kaunista!\" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.\n\nCarroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky\nhoukutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki\ntuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja\nkuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti\npalatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin\nCarrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät\njonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri,\njonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu,\nmuodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä\nkatselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä\npalatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella\npuolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita\njalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin\nalitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen\naikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli\nsijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen\nnäkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua\nnelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien\njoukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat\nsiinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden\nkymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat.\nTuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut\nmetsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä\nloistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa\nvirkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä\nsuunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen\ntappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine\ntarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus\nnäytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat\ntahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään.\nKevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia\nmuureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille\nlukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat\nkestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta\ntulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat\nedestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten\nnäitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä,\npurppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja,\nkeihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen\nratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa\npaimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä\nestääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka\nsille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä\nmiehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa\nRuususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien\npitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina\nnämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän\näänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului\nsymbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui\nbassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti\nmuistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton\ninnostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa\nhyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat\nvähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan\nvallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia\nettä sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään\nsullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja\nhenki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä\nvaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties\nijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin\nvihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia\nisänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä\nRanskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet\nvihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että\nvaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä.\nSamassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin\nsyväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja\nhänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat\neroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat\nlinnan pylväiköstä.\n\nPieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun,\nvalkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli\nhänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti\nkuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen\nrintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin\nkaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä,\nmolemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon\nkaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan\nbassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki\nsydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä\nsäännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä\nviimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät\nkuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon:\n\"eläköön keisari!\" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui,\nkaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen\nelämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja\nlipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin\nkorkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: \"eläköön keisari!\" Se\nei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva,\ntahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta.\nMies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta,\nuskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut\npois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä\npienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla\nsivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä\nliikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan\nnäyttänyt muuttuvan.\n\n\"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien\nkuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!\"\n\nTämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se\nkrenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi\nkokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin\nsuurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in,\nkumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan\nhymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli\njakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen\nsinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän\nnyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja\nsäännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin,\njoka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen\nryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon.\nTällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa\nkirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota\nkeisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa\nkimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi\nverrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli\npannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet\nleiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat,\nkokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat\nhänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita\nvihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.\n\nKun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset\nhöllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä\nhetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä\nkeisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali\nRappin asentoa Gerardin taulussa \"Austerlitzin tappelu\". Nuorella\ntytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen\nsotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut\ntäyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja\nsolakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin\nedukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan,\njonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen\ntummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman\nmiellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi\nne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät\nsilmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden\nmustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin\nkotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen\nhuuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä\nposkillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti\ntavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on\npainanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän\npäivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita.\nHänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti\näärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja\npysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään\ntoista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus\noli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia\nnäki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen\nja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän\nitsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain,\nViktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään\nvarjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin\näkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia\nhuudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota\nupseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois\nkertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin\nkokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään\nhuomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut\nhänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan\npuristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä,\ntarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut\nvähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella\nlevottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä,\nmustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen\npiirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka\npääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan\nilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia\ntulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät\nmelkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu\nmuuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka\ntähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen\nkärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa\nheidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka\nsilmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta\neloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään\nTuilleripuistoon.\n\n\"Mutta isä\", sanoi hän, \"Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka\nalkavat tehdä manöövereitä.\"\n\n\"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois.\"\n\n\"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla\nesiin...\"\n\n\"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa.\"\n\nJulian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen\nkasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän\nilmeen.\n\n\"Voitko hyvin huonosti?\" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään\nolivat hänen ajatuksensa toisaalla.\n\n\"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?\" kysyi vanha herra.\n\n\"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä\nolin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat\najatukset?\"\n\n\"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!\" huudahti isä huoaten. \"Parhaatkin sydämet\novat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla\najattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo,\nuhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida\nteitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te\notatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän\nhymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla\nkaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota\nte rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä.\"\n\nJulia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli\nhäntä hiutunein silmäyksin.\n\n\"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme\", jatkoi hän, \"niin\nkenties itsennekin edessä...\"\n\n\"Mitä sinä sanot, isä?\"\n\n\"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. -- Sinä olet\nrakastunut\", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan.\n\"Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi\nkunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja\nsäteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän\nasti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että\ntulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun\ntulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin\nserkkua. En voi enää epäillä sitä.\"\n\n\"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?\" huudahti hän vilkkaasti ja\nuteliaasti.\n\n\"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua\", vastasi isä huoaten.\n\n\"Mutta sano se kaikissa tapauksissa\", toisti hän vähän kärsimättömästi.\n\n\"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein\nmitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät\nitselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta,\nmaailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle\nluonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat\nsen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua\nolentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua\nonnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse\nolivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa\nhirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun\nrakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen\nvuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa.\nTunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua,\nkasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on\nyksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä\nkertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka\ntiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä\nsydämensä -- sillä hänellä on hyvä sydän -- saa hänet kenties\nlahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on\npintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen\nhienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen\nonnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa...\"\n\n\"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja\ntullakseen överstiksi...\"\n\n\"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt\nvielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle\", sanoi vanhus\nmelkein ihaillen.\n\nHän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:\n\n\"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko,\nliiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia.\nD'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi\nolemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te\nymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden\nhirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi\nhirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa\nmäärin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä\ntulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla\", sanoi hän liikutetulla\näänellä, \"tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin...\"\n\nHän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. \"Viktor\", jatkoi hän\nhetken perästä, \"loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä\ntunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin\nnäiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he\novat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä\nhe ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia.\"\n\n\"Sinä tahdot siis, isä\", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi\nleikillisellä äänellä, \"että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä\nnaimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi.\"\n\n\"Mennä naimisiin minun tähteni?\" huudahti isä kummastuneena, \"minunko\ntähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää\ntarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat\nvanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä\nsyistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä\nkatkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään\nrakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan\nsinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla,\nsinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!\"\n\nVanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti\npäätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä\nheidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin,\nkatsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi\nvähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa\nisän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.\n\n\"Minä lupaan sinulle, isä\", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla\näänellä, \"etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut\nvastenmielisyytesi häntä kohtaan.\"\n\nVanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri\nhänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut\nsuudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi\nliikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki\nkatkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa,\nkokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt\nvähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi\nkatselmuksen aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän\nkeisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut\npitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän\npähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne\neteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle,\nmissä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli\nkatkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa\nkäskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista\npysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa\nolevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä\nniistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot\nvoivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine\nlahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille\nensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui\nLoire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä\naamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon\nvälkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja\ntäällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen\ntoisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin\nkauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita\nrajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat\nloistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä\nsaarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan\nniinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat\nilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti\nmuodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut\npysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina\nTours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta\nnäkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta\nkaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä.\nVouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja\nrotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan\nedestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat\ntämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet\nviininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja,\njotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen\nvuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä\npunaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan\nkantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein\npystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu\nrauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun\nalla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla\nja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän\nhalkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä\npitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka\npeittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla\nilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla\nviljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt\nmaaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole\nmitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille\ntarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen\ntaulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus,\nlahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat\nmuistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa\nusein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden\nromantilliset vaikutukset.\n\nJuuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi\nvalkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle\nkauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti\nraittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa,\nlammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa\nsurunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat\ntiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän\nlaajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen\nviehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot\neivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi\nmelkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.\n\nHeti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää\nvirkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja\nhyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori\nmaalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta\nsilahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni\ntakaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen\njäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä\nturkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.\n\n\"No, Julia\", sanoi hän käheällä äänellä. \"Herää katsomaan näköalaa! Se\non tosiaankin suuremmoinen.\"\n\nJulia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen\nlakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen\nvartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia\nd'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen,\njoka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena\nsotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja\nhennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen,\njoka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa\nsuortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään\nhänen kasvojensa kalpeutta vastaan, kasvojen, joiden entinen vilkkaus\nnäytti olevan kuollut. Hänen silmänsä loistivat kuitenkin\nluonnottomasti, mutta violetit varjot näkyivät niiden alla hänen\nlaihtuneilla poskillaan. Hän heitti välinpitämättömän silmäyksen le\nChers'in maisemiin, Loire'en ja sen saariin, Tours'iin ja pitkään\nkalliojonoon Vouvray'n luona; mutta sitten vetäytyi hän nopeasti\ntakaisin vaunuun tahtomatta katsoa la Cise'n ihanaa laaksoa ja sanoi\näänellä, joka ulkoilmassa kaikui erittäin heikkona:\n\n\"Niin, se on suuremmoista.\"\n\nKuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen\nisänsä.\n\n\"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?\"\n\n\"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää\", vastasi hän\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Voitko sinä pahoin?\" kysyi översti d'Aiglemont.\n\n\"En ollenkaan\", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.\n\nHän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:\n\n\"Minä tahdon nukkua.\"\n\nÄkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa\nkäden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun\növersti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän\nkalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin.\nKun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias\ntietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman\nnopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä\nkiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli\nyhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä\nkuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun\nselässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden\nlehdiköstä.\n\n\"Joku englantilainen\", sanoi översti.\n\n\"Niin on, herra kenraali\", virkkoi kyytimies. \"Hän on sitä samaa sukua,\njoka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan.\"\n\nTuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat\nmannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki\nenglantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn\nyrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in\nsopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta\nriippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät\npidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua.\nUseimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat\nsaatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän\nläsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka\nnyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen\nmahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön\nkäsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet\nyllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta\nrintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi\nd'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita\njotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt\nsijaitsivat.\n\n\"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma\nkuuluisi heille\", mutisi översti. \"Mutta onneksi antaa Soult heille\npian aika löylyn.\"\n\nKun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli\nvain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä\nkuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären\nmiettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee\nvoimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää\nkärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja\nrakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan,\nkokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota\nhevoselle tai ratsumiehelle.\n\nSilahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun.\nKuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä\npuolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden\nsuojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä\nMarmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan,\nrauniot.\n\n\"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?\" huudahti översti\nkääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén\nsillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.\n\nKun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden\nlakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun\nnurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta\nhuolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla\nhuomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja\nistui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot,\njoiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa\nne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen,\nsolakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja\npuhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa\nolla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta\nkuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia\nsilmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan\nmiehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja.\nJulian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä\nhetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen\nsijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli\ntuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja\nratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi\ntakaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen\nkautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui\njälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja\nilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he\najoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun\nhänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita\nkertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut\nsysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa\nnauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi\näkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt\ntäyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki\nkenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja\nkiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.\n\nÖversti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka\nSoult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa\nvastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi\nhänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka\njuuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan\nsukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille\nkaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään\nvanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar\nListomère-Landon asui.\n\nMarkisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia,\nkalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on\naina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja\nvanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset\nnaiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV:n\nvuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä,\njuurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin\nhurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat\naina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa,\nmutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle\nkuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha\nkamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle -- sillä hänen piti pian\nsaada takaisin arvonimensä, -- että hänen veljenpoikansa, jota hän ei\nollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän\nnopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa \"Gallerie de l'ancienne\ncour\" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä,\nportaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat\nastua niitä ylös.\n\nTäti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.\n\n\"Terve, täti-kulta!\" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan\nsyliinsä. \"Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää\nteidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole\nkeikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli... Mutta\nminä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä\", lisäsi hän.\n\n\"Sinä olet parantumaton!\" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti\nhäneen.\n\nHän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä\nsuutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän\nujostelevalta kuin uteliaalta.\n\n\"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?\" sanoi markisitar.\n\"Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha\nkun olen nuorten seurassa.\"\n\nEnnenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla\nvallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta\nkreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla\näänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä\noli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät\nsentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen\nne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet\npyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi\ntäti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän\nvaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä\npakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: \"Ahaa nämä molemmat\nnuoret rakastavat toisiaan.\"\n\nSamassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä\nruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.\n\n\"Hyvästi, ystäväni\", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut\nhäntä vaunuille saakka.\n\n\"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä\", sanoi hän\nhyväilevällä äänellä, \"minä en tahdo jättää sinua...\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"No hyvästi sitten\", sanoi Julia, \"koska sinä niin tahdot...\"\n\nVaunut katosivat.\n\n\"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?\" kysyi markisitar\nJulialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat\nnaiset katsovat nuoria.\n\n\"Ah, rouva\", sanoi Julia, \"eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen\nkanssaan naimisiin?\"\n\nTämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka\nilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen,\njoka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian\nvaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka\nvallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä\nhetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären\nsilmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian.\nTämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä\ntunteita.\n\n\"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita\nitsesi?\" kysyi hän Julialta.\n\nKreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa\nja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä\noli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja\nsulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja\nonnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian\nvastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi\nvaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen,\nettä Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva\nd'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen\nreunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja\nistui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei\nhän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää\niloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä.\nKuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä\nyksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee\nmaaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa\njolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän\nniin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia\nkestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin\ntrapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja\nmuisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva\nantoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella\nhienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha\nmarkisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja\nantamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären\npiti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan,\nmutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli\nnuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut\nvastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla\nleikkiä siitä.\n\n\"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun\", vastasi täti.\n\nPitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota\nvanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär\nvoivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut\nkauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva,\njota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle\npaikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he\nvoisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän\nkuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan\nei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän\nluonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä\nyrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta\nvanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa\ntäytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään.\nKreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että\nalakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja\njonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli\nkulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa\nviehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa\nsiihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli\nyksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja\nnäytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja\nkallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi\nveljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä.\nKuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän\nvälilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva\nd'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen\nihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun.\nSitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli\nJulia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa\nsukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät\njonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän\nmuisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään\nalakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää;\nsitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli\nmahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä\nvain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä\nsilmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren\najattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä,\nlapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä\nhienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan\nnuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän\nsielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein\nläpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana\nistuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli\ntaas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.\n\n\"Siinä on yksi meidän naapureistamme\", sanoi vanha rouva.\n\nRouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella\nkummastuksella. \"Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies,\nherra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on\njännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että\nilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan\ntähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen\nkansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo\npeto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori\nenglantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi.\nSiten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen;\nintohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin\nharvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan\nhallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä\ntavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot\nlohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti.\nVäitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti\nsäästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän\nmaitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne\nTours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin\nriikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän\nvarmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä\nsiitä saakka kun te olette tullut tänne... Hän lienee aivan varmaan\nrakastunut teihin.\"\n\nNämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku.\nTahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli.\nKaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota\nankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen\nonnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa\nosottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä\nkarkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko\nmaailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea\nleikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin\nelävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä.\nTäti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei\nrakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän\nmyöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon,\nettä Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori\nnainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat\nkylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor\noli.\n\n\"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa\", ajatteli hän, \"minun\nveljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton\nepämukavuuksia.\"\n\nHän päätti käännyttää Julian Ludvig XV:n aikaisiin monarkistisiin\noppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän\nsen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä\nkreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja\nvetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen\nkamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet\nvalmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena\npienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle\nvanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin\nonnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli;\nsitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi\nkirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti\ntässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta\nkirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi\nhän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta.\nHänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas\nrinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka\näkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi\nastunut alas.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?\" kysyi täti. \"Miksi istutte niin\nmyöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin\nnuori?\"\n\nHän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua\nkirjettä.\n\n\"Kirjoitatteko miehellenne?\"\n\n\"Miten voisin tietää, missä hän on?\" kysyi kreivitär.\n\nTäti otti paperin ja luki.\n\nHän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen\nnainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään\nvastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään\nsalaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti\nhänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet\ntaitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on\nyhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen\nkeskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee\npois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi,\nniin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille\nsurunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka\nhienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui\nmiettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:\n\n\"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin\nvaromattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä\nvoivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä\nkuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä\net ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun\nsaat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin\nainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle\npian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa\nminut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä\nsinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun\neräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä\nvuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme\nauringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle\nkallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä\nsuloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä\nkaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita\nja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän\nhullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista,\nsanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä\njoutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton\nsalaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme\nmaalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi,\nLouisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta\net onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo\nolen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin\nylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor\nd'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa\nsinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin.\nMuutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin\nunennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti\npyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei\nollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun\niloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin\nsopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri\nsentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin\nmorsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin\nillalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella\njuhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin\nkanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla\ntavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen\nsaliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi\nhän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin\npiiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme\nsuloisesta ilosta...\"\n\nKun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti\nsisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne\nhitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan\nvihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.\n\n\"Pikku ystäväni\", sanoi hän, \"naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin\nnuorelle tytölle, se on sopimatonta...\"\n\n\"Niin minäkin ajattelin\", keskeytti Julia, \"ja minua hävetti myös\nitseni tähden, kun te luitte sitä...\"\n\n\"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä,\nlapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin\nvastenmieliseksi\", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, \"varsinkaan, kun\naina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty\njonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?\" kysyi hän.\n\nKreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:\n\n\"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut\näitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni\nvastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen.\"\n\nHän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden,\njonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä\nmarkisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat\ntoistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa\ntäydellisesti.\n\n\"Äiditön lapsiraukka!\" sanoi rouva de Listomère.\n\nTämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä\nennustavaa ääntä.\n\n\"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?\" kysyi vanha rouva.\n\n\"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan.\"\n\n\"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!\"\n\n\"Minulla on ollut sitä vuoden ajan\", sanoi Julia jonkunmoisella\nkainolla pelolla.\n\n\"Siis pikku rakas enkelini\", sanoi täti, \"avioliitto ei ole ollut\nteille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?\"\n\nNuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen,\njoka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.\n\n\"Sinä olet siis onneton?\"\n\n\"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä,\nhän on niin kiltti!\"\n\n\"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä ... toisinaan... Hän etsii minua liian usein.\"\n\n\"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii\nsinut?\"\n\n\"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan.\"\n\n\"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi\niloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että\naviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Julia itkien. \"Te arvaatte kaiken sen, mikä on\narvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin\npuolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön\naavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun\nvallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla\nselittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton,\nkun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut.\"\n\n\"Lapsellisuuksia!\" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä\nkirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden\najaltaan.\n\n\"Ja te, te myös nauratte!\" huudahti nuori nainen epätoivoisena.\n\n\"Minä olen kokenut samaa\", vastasi markisitar nopeasti. \"Ja nyt kun\nViktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi\ntytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?\"\n\nJulia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.\n\n\"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit\nmieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä\nnaimisissa olosta?\"\n\n\"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa.\nSinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä\nottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi\narvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika,\nei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n\naikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin\nsinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin\nmikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat\nkaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena,\nhe ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat\nsenvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän\nvapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä\niltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin\ntarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen\nlopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka\nmuuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette\nsitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle.\"\n\nJulia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista,\njoiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena\nsaadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun,\nvaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista.\nHän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi\nvarmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan\nhäntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan\nympäri ja sanoi:\n\n\"Olkaa minulle äitinä!\"\n\nTäti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle\nvanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus\noli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja\nkeskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden,\nhellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii\nheidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka\nkaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin.\nMarkisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä\nhellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten\ntavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein\nsanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn\njuurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja\nsurut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja\nkauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän,\näidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun\ntäti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä\nja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät\ntoisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat\nhe hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren\nenglantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli\nnähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista\neikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja\npäivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen\ntarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain\nikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota\nkreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta\nmarkisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään\nhuomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa\npikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät\nvoi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen\nkaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla.\nNämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin\ntottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin\nratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he\nsamalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä\nkertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui.\nEnglantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.\n\n\"Mutta mitä on tehtävä?\" sanoi Julia tädilleen. \"Onhan aivan selvää\nkaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että\nminä olen...\"\n\n\"Niin\", keskeytti hänet täti.\n\n\"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin\ntästä ohi?\"\n\n\"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja\nvoitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä\nhaluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe\nmeitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten,\nrakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja.\"\n\nMutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat\nmolemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin\nkamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten\nBourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka\noli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan\nkukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta\nBourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta\nkun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä\nkiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen\nhänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti\nseurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.\n\nViktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.\n\n\"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään\", sanoi\nkamaripalvelija. \"Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset\nyhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa.\"\n\nParissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka\nmarkisitar lainasi hänelle.\n\n\"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?\" sanoi Julia suudellen tätiään\njäähyväisiksi. \"Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te...\"\n\n\"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin\ntullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian\ntarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki\nvoidakseni tavata teidät siellä.\"\n\nJulia matkusti kamarineitsyeensä ja vanhan sotilaan seurassa, joka\nratsasti vaunun rinnalla valvoen rouvansa turvallisuutta. Kun tuli yö\nja he pääsivät eräälle taipaleelle Blois'in takana, kävi Julia\nlevottomaksi kuullessaan vaunun kolinaa takaapäin. Tämä oli seurannut\nheitä aina Amboise'sta saakka. Hän asettui ikkunan eteen saadakseen\nnähdä, keitä hänen matkatoverinsa olivat. Oli kuutamoyö, ja hän sai\nnähdä Arturin seisovan kolmen askeleen päässä hänestä silmät luotuina\nhänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär\nvetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi\nvapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset\nkatsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan\nherättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista\npelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan\nnähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin\ntämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus\nhelposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä\ntakaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä\nneuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä\neikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen\nkävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen\najoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että\nmiehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä\nomituisesta takaa-ajosta.\n\n\"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?\"\n\nTämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin,\npysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja\nasettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta.\nMuukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin\nmerkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos.\nKreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka\npolttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä\nuteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota\njonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää.\nKohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita\neräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.\n\n\"Pyydän anteeksi, rouvaseni\", sanoi kenraali. \"Väärinkäsitys on\ntapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi,\njoka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä...\"\n\nKreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin\nvieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun.\nVarmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan.\nSamalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois\npäänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin,\ntuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi\nsiellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille,\noli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona.\nTämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan\nkenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema,\nettä se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen\nkunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri\nonnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti\nmarkisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja\nsydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n\nherttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa\njoka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän\nkeskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut.\nJulia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi\nhän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli,\ntahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo\npuoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta\ntutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian\nkarkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista\nkainouttaan.\n\nNyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.\n\nEikö usein saa tavata koko joukon ihmisiä, joiden mitättömyys on\nsalaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava\nsukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus,\nsulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille\njuurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän\nsisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden\ntodellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi\ntahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian\nkaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen\nkysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten\nesiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella\ntaitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina\nkunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten\nkanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi\nja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät\nalas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka\npikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien\nliikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja\nmäärätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän\nsentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin\nlaajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja\ntahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin\nnämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on\nheidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa\nja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden\nniinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein\nauttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen\nponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin\ntulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy\ntyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä,\njoita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota\ntunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen\nrinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja\nuhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä,\njota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen\njoutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta,\nniinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen \"suuri\".\nMutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat\nheistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän\njulmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät\ntilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin\nvaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen,\ntahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken\ntämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon\noli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä\nkäskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta\nkykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään\nkateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi\nja joita sotilaskielellä kutsutaan \"kunnon pojiksi\". Restauratsioniaika\nlahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut\nkiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja\nuskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin\nhänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen\npalaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran\nmarkiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen\ntunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten\nopit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään,\ntuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin\nsyvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden\nsääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti\nniitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa,\njotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten\nsisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla\non makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä\nmielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä.\nJos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen\nollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi\nvaltioviisaiksi viittauksiksi.\n\n\"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo\", ajattelivat rehelliset ihmiset.\n\nHänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen\nrohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään\nei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa.\nHänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja\nainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen\nnaamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan\nhänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä\nmiehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja\nmissä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.\n\nSiitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan.\nHän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä,\nettä tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi\nsalainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä,\nhuolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä\nluonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan\nnöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä.\nEnsiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että\non paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin\nhallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu\najattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän\nluopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen\nonnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme\non antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua\npilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa\nepäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka\npalkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle\nitsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen,\nei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt -- molemmissa\ntapauksissa yhtä suuri loukkaus -- harrastaa hänen huvituksiaan tahi\ntutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat\naviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan\nitseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian\nruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös\nhenkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla\nkohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön.\nSanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli\npyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän\nonnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle\nhallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista\nilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä\nkunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen\nnuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä,\njoka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä\nsisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen\nensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka\nsynnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei\nymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja,\njotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan\nperustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin\nunelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka\nrouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti\nhän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena.\nPalattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja\nelämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä\nmuuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja\njoka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä.\nLääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää\nsohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien\nniinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut\nkävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa\nvaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla\nnykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin\nsairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen\nonnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina\ntapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän\ntulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle\nuutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin\nelämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja\ntodellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja\nrikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka\njuurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei\nsentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä\ntavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen\nlaulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein\naina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä\nmenestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä\ntoiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän\nujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti\nhuomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa\nsääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka\nusein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle\nsanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta\nhiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy\nollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö,\nvaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen\nolla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin\niloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän\nkaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta.\nVuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi\nJulian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden\nvuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka\nseuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän\nonnettomaksi.\n\nTämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään.\nLääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut\nnäitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä\nei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi\nonnelliseksi ratkaisuksi.\n\nVuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun\nhän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut\nsaavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen\nluisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti\nitsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita\nonnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen\nennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren\nvaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen\nkunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin\nvähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä.\nJulian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin;\nvähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä\nsalaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi\najatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi\nsyvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus\nsamoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin.\nToisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä\nsynkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin,\njotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia\nhänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat\nsilloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka\nmuistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat\nkaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että\nhän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä\ntottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja\ntoisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät\nainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina,\nvaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään\nitseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen\naikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä,\nkuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja\nhenkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä\nhalveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki\ntunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja\nerilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet\nhänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen\nhaavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita,\njotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen\nmuistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot\njoka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta,\nsillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren\nenglantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen\nnaimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen\nsurulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki\npettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän\nsynkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen\nleikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne\nnäyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa.\nMutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena.\nTästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi\nJulia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin\nalituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle.\nToisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi\nhuvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän\njonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin,\nymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia,\nettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän\noli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena\ntyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä.\nKenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella\nhäntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista\nhienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa\nvaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä\nhyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että\nvoitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra\nd'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen.\nKoko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti\nalituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja\njonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun\njohdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta,\nilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen\njumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui\ntulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa\nuudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset\nkulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat\ntuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä\nsilmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja\nhyljättynä.\n\nNiiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen\npakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä\niltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja\npitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen\npienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa,\nsilloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan\nvälinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää\näkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun\nhän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi\nhän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei\nonnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja\nhän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja\nonnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa,\nHelenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia\nelää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy\näitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan\ntämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän\nsellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia.\nTäst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten\nmaailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän\nvarma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle\nonnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin\ntyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat\nmiehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää\nmuuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön\nhiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun\nhän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu\nkädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra\nd'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi\nhänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun\nvaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:\n\n\"Kaikki lapset\", sanoi hän, \"ovat suloisia, kun ovat niin pieniä.\"\n\nSitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot\nkätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet\nmukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta\nsurullista ajatusta.\n\n\"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!\" huudahti hän\nsillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.\n\n\"Missä olette ollut tänä iltana?\" kysyi hän teeskennellyllä\nvälinpitämättömyydellä.\n\n\"Rouva de Sérizyn luona.\"\n\nHän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti\nhuolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia\nvavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka\nraivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.\n\n\"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta\nsaada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä\npitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä\nnainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit\nsinne; minä olen melkein luvannut, että sinä -- --\"\n\n\"Minä menen\", sanoi Julia.\n\nÄänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin\nniin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta\nvälinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli\nkaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka\noli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin\najatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta\nsormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on\nollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä\nonnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen\nkäteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella\nsitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai\nsiihen hänen \"hyvää yötä\"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun\nrakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä\ninhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille;\npolvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen\nkohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä\nsisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat\nmurhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat,\ntämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa,\njolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut\nsuudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken\nJulian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän\nmurheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen\nsohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili.\nRukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden\nmerkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä\nolisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan\nantautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki\nhän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman\nsydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja\nelääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän\npäätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas\nseuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota\nei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin\nkautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan\nyhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden\nhuvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli\nainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä\nherraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne\nharvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan\nalaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden\nkylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen\nviekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta,\nkäyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin,\njoka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he\nluulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan.\nJulian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen\nturhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä\näidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut\nodottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä\nliiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen\nkauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä\naina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli\npaha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden.\nNuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on\nvielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö\nkainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa,\nmitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen\nkilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen,\nmarkisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä\nenemmän kohotti hänen kauneuttansa.\n\nRouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä\non Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän\njulisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja\nsentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli\nolevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi\nvastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli\nalistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan.\ntoisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun\nmalli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja\nkauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä.\nSukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran\netevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa\nmoitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen\nliivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman\nompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat\npukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja\nviehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja\nlaulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista\ntoisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan\noli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa\nliikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja\nkaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä,\nkatsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä\nhetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena\ntästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen\nosan romansista \"Al pin salice\". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta\nole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua;\nmutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien\njoukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä\npetti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä\npikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän\nsellaista, mihin voimansa eivät riitä...\"\n\nRomanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää\njatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki\nnaiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta\naavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de\nSérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan\nsäästelleet.\n\nNe omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian\nliikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli\nhän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja\nhienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan\noli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin\nrakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää\nnuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole\nvilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei\nhankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta\nkunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä\nArturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli\nnäkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein\nnaisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen\ntuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi\nitsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat\ntulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa.\nSisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat\nheissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka\nmarkisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän\nkulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista\nheikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle\ntuhlaamat kekseliäät avustukset.\n\nRomanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri\ntavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin\nhuomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää\nsyyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.\n\n\"No niin, rakas Ronquerolles\", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n\nveljelle, \"sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit\nminua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin\nkohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi\nläheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi\nsuudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan\nrakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun\nkuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina\npakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa\nhevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi\nsateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On\ntietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on\nylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin\nerehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu.\nTahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te,\njotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän\nhienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma\", lisäsi hän\nkuiskaten, \"että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään... Oikeastaan olisi\nväärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen... Mutta\nei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen\nraukan, josta pitää, kärsivän...\"\n\n\"Sinä olet siis hyvin tunteellinen\", sanoi herra de Ronquerolles,\n\"sillä sinä olet harvoin kotona.\"\n\nTämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur\npysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka\notaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat\nantoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka\nkärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra\nd'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.\n\n\"Herra markiisi\", sanoi hän, \"minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren\nsairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan\nerityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä\nhänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että\nvoisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen\nelämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies\non lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt\non sitä paitsi niin\", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää\nitsekkäisyyttä, \"että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää,\nkäytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että\ntyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia\ntauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja\nkärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja\ntarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin\nvastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää\ntoisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni,\nsaatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy\nmihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta\ntuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin\najaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne\", lisäsi hän kuiskaten.\n\n\"Se nyt on varmaa, mylord\", sanoi markiisi nauraen, \"ettei kukaan\npaitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta.\nSallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa.\nJa ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni.\"\n\nJuuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi\nSemiramis'in arian \"Son regina, son guerriera\". Yksimieliset\nkättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset,\nsellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg\nSaint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.\n\nKun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella\nlevottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli\nsyttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle\nkunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin\nolisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta\nkohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä\nvallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet\nlankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo\noli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia\nsynkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti\nvalaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli\nmarkisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden\nkatkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset.\nPitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän\nlasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen --\nsydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin\nkautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi\nitselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä,\nolisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui\nlevollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita\nhän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian\nnäyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen\nonnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa.\nTästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi\nnaiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän\njälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut\nkehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen\navioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen \"a priori\", jota ei\nkäytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli\njo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa\nmiestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin\nluonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään\nrakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että\nniitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana\nitsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien\nvaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin\neikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat?\nRutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut\nkunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin\nnaiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita\nloukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet\ntulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi\nGrenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä\nkohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän\npakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja\npysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen\navulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli\nsaanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän\npikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa,\nkun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi.\nSiitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle,\nennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi,\nollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen\näänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän\nväärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!\n\nMontcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista\nkallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa,\nmissä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista\ntourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine\ntornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä\nlinnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja\nsilkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine\nkaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen\nja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa,\nkaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä\nihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät\ntuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja\nkaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi,\nhennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja\nsuloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä\nkylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä\nseudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen\nhelmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja\ntaivaansiniselle vuoteelleen.\n\nEräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin\nkivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna\nsijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa\nnäköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja\nlordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen.\nMarkisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä,\nvoimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka\nmuistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin\nvastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti,\nhän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla\nhän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys,\nkuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen\neleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen\npäivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä,\nnäytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis\nantautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan\nhuolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen\nkäydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi\npysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä\nkatkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän\nnaisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin\nhänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle\nelämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin\nihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän\nvälillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla;\nhe tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen\nvaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista\najatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua\nlepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle\npitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat,\nkatseli Julia näköalaa.\n\n\"Kuinka kaunis seutu!\" huudahti hän. \"Tehkäämme itsellemme maja ja\nasukaamme täällä, Viktor\", huusi hän, \"tule tänne, tule pian!\"\n\nHerra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta\nkiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun\ntien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä,\nkohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella\nilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.\n\n\"Ah\", lisäsi hän, \"minä tahtoisin jäädä tänne ainiaaksi. Voiko\nmilloinkaan väsyä ihailemaan tätä ihanaa laaksoa! Tiedättekö, mylord,\nmikä on tämän kauniin joen nimi?\"\n\n\"Se on la Cise.\"\n\n\"La Cise\", toisti hän. \"Ja tuolla alhaalla, meidän edessämme, mikä se\non?\"\n\n\"Siellä on Cherin kukkulat\", sanoi hän.\n\n\"Entäs oikealla? Ah, se on Tours. Mutta katsokaa, kuinka tuomiokirkon\ntornit ovat kauniita etäältä katsoen!\"\n\nHän vaikeni ja antoi eteenpäin kaupunkia kohti ojennetun kätensä vaipua\nalas Arturin kädelle. Vaieten ihailivat he maaseutua ja tämän\nsopusointuisen luonnon ihanuutta. Veden loiskina, ilman ja taivaan\npuhtaus, kaikki sulautui yhteen niiden ajatusten kanssa, joita\ntulvillaan liikkui heidän nuorissa rakastavissa sydämissään.\n\n\"Oi, Jumalani, kuinka minä pidän tästä seudusta!\" jatkoi Julia\nkasvavalla lapsellisella ihastuksella. \"Oletteko asunut täällä kauvan?\"\nkysyi hän hetken kuluttua.\n\nNämät sanat kuullessaan säpsähti lordi Grenville.\n\n\"Se oli tuolla\", vastasi hän surullisesti ja osoitti erästä\nsilkkiäispuulehdikköä maantien vieressä, \"kun minä, ollessani vankina,\nnäin teidät ensi kerran...\"\n\n\"Niin, mutta minä olin jo silloin hyvin surullinen; tämä luonto näytti\nminusta autiolta, ja nyt...\"\n\nHän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.\n\n\"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta\", sanoi Julia lopuksi\npitkän äänettömyyden jälkeen. \"Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia\nelämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te\nolette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut\nminua tuntemaan koko sen arvon...\"\n\nNaisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian\nvoimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä\näänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville\nkätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä\noli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan\nsitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa\noli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin\nluvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen\nmerikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen\nviisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian\nheikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin\nintohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa.\nMarkisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon\nhellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen\nkevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden\neikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne\ntuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä\nhuomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren\nrannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että\ntunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa\nsiellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli\nLoire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset\nistuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin\nnauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan\nnäennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko\nlaajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi\nliikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja\nlevittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja\npehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi\npäänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli\nonnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian\ntarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur\nlukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa\nsai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi\nsalata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin\nehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville\nkyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä:\n\n\"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä\nsyvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin\nteidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette\nluullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja\numpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka\nnyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne,\njos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole\nunohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla\nolette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan\nteidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän\nkäytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki\nolemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan\nteitä...\"\n\nNämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä\ntehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle\nkalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana;\nheidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan\nitkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin\niloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää\nmielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti\nilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet\nlausua julki.\n\n\"No, niin, mylord\", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin\narvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, \"minä\npyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle,\npyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän\", lisäsi\nhän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, \"että kiitokseksi teidän\nuhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa\nkuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy\ntehdä niin... Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät\ntähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä\npyhinä?\" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä\nvastaan.\n\n\"Niin\", sanoi Artur ja nousi ylös.\n\nTällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään\nja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli\nkiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.\n\n\"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme\nymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin\nminun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki.\nMinä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan\nsuloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä\nmyötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä... Minä olen monta\nkertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen,\nett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän\nläheisyydessänne.\"\n\n\"Minulla on ollut sama ajatus\", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa\nosoittivat tuskallista ihmettelyä.\n\nMutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin\npaljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa\nrakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen\nvarjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä.\nUskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa\nainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka\njohtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla\nkohtalomme suuruutta ja vaaroja.\n\n\"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi\npelastanut minut\", sanoi hän luoden alas silmänsä. \"Kadottaa teidän\nkunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?\"\n\nNämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa\nkoettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän\najatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin\nsisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.\n\n\"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa\ntyötäni\", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.\n\n\"Mylord\", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen,\n\"tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla,\ntuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä.\"\n\nEnglantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.\n\n\"Minä kuolen nuorena ja onnettomana\", sanoi Julia. \"Älkää uskoko, että\nminä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea\ntauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko\nitseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat\nvastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani,\nja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa\npysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni\näitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa\", sanoi hän vapisevalla äänellä,\n\"minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle.\"\n\nJa Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä\neleellä.\n\n\"Maailman lait\", jatkoi hän, \"vaativat minun tekemään hänen elämänsä\nonnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen\npalvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan\nrajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo\nolla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan\nkuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle.\nTe ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä\non se tuomio, jonka minä julistan itsestäni\", sanoi hän ja heitti\nArturiin ylpeän silmäyksen. \"Ja nyt minä sanon teille, että jos\nrikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski\nmenee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät\npuhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää;\nmutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet\nniin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen,\njoka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe\ntoisiamme.\"\n\nJulian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa\nvapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen\nvaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin\nsyliin.\n\n\"Julia!\" huudahti lordi Grenville.\n\nTämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova\nhuudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt\nmykkänä, voi sanoa.\n\n\"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?\" kysyi kenraali.\n\nKuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien\nrakastajien keskessä.\n\n\"Se menee pian ohitse\", sanoi Julia hilliten itsensä sillä\nihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa\nheille elämän suurissa taitteissa. \"Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti\nniin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois\nsuunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen\ntaideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee\npilalle...\"\n\nHän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili\nmiehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja\nveti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet\",\nsanoi hän. \"Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä\nvaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta.\"\n\nHän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi\nteeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.\n\n\"Jo?\" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. \"Voi,\nystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan\nenää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin...\"\n\n\"Kävelkäämme hitaammin!\" vastasi lordi Grenville. \"Vaunut ovat vielä\nkaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua\nkatseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen.\"\n\nHe kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän\nviimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen\nhajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka\nliikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se\nheidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän\nonnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä\npaikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki\nmolempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi\nGrenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken\nepäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa\ntäyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden\nhuomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä\nsurullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan\nylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla\nollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä\nitselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen\nheikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja\njohon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät,\nettä heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa.\nLordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän\nloi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen,\njolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä\nsuuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.\n\nKun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat\nvaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa\ntietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä\ntietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi\nhänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma\nmuistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään\nasioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä\nolevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat,\nilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta,\nyksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor,\njoka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli\nsaanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa\nvastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet\nsyliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla\nvälttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän\nvastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän\nvieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin\nvaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti\nhänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä\nhuomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha\nsotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja\npakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti\nhäneen.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän, \"te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä\ntiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin\ntaas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär\nkasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin\nteitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa\nmeitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava.\nTeidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun\nvelvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto\nkieltää minulta. Katsokaa tänne\", lisäsi hän, \"te olette unohtanut\nerääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä,\ntässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen\nanteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki\ntuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni,\netteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty\nkärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin.\nMinä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!\"\n\nMusertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat\nkäyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä\narvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä\nhetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan,\nmikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi\nnaisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä,\njota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa\nuskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen\ntunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he\nsilloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat\nsielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta,\nminkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin\ntuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä\nyleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa\nlakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena\nolevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.\n\nKaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät\nylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja\ntapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen\nhieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa.\nEräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä\nsalongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär\npäivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.\n\n\"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar\", sanoi herra d'Aiglemont\nja pani pois kahvikupin.\n\nMarkiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena,\npuoleksi surullisena ja lisäsi:\n\n\"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te\nsaatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja\nsiitähän te pidätte, mikäli minä tiedän... Guillaume\", sanoi hän\npalvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, \"käske valjastamaan!\"\n\nRouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin\ntahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat\nymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa\nuskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli\nhyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät\nerilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan\ntoisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen\nkohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.\n\n\"Onko nyt metsästysaika?\" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin\nsilmäyksin mieheensä.\n\nOli maaliskuun loppupuoli.\n\n\"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä\ntahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja.\"\n\n\"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi...\"\n\n\"Onnettomuus tulee aina odottamatta\", vastasi markiisi hymyillen.\n\n\"Vaunut ovat valmiit\", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli\nrouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.\n\n\"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut...!\" sanoi hän\npyytävällä äänellä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi rouva de Wimphen.\n\n\"No, tule sitten!\" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.\n\nSitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: \"Saat nähdä\".\n\nHän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen\nhäntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen\nkauluksensa koristuksiin.\n\n\"Te olette todistajani Jumalan edessä\", sanoi markiisi ja kääntyi rouva\nde Wimphen'in puoleen, \"että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä\nsaisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni\nkäsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun\nkäsittämättömän petoksen kautta... Se on varsin hauskaa!\"\n\nHän lähti.\n\n\"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti\", huudahti Louisa,\nkun naiset jäivät yksin. \"Hän rakastaa sinua.\"\n\n\"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut\nvapisemaan...\"\n\n\"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti\", sanoi Louisa.\n\n\"Hänen kuuliaisuutensa\", vastasi Julia, \"perustuu osaksi siihen suureen\nkunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen\nnainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani\nhänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa\ntuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan\nsäilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota\nselvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa\nselvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy\nminun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen\nniinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa\nrikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan\nkunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä\nhän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole\nkyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa\nhänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa,\nniin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä\nseuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea\nei tapahdu...\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset\njohtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.\n\n\"Minua on julmasti toteltu\", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän\nsilmäyksen. \"Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle.\nVoi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi\nliian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi.\nRiittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni,\nettä minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa,\nettä saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut\nylähuoneeseen.\"\n\n\"Osaatko sitten englannin kieltä?\"\n\n\"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä.\"\n\n\"Pikku raukka\", huudahti Louisa ja otti Julian käden, \"kuinka sinä\nvoitkaan vielä elää?\"\n\n\"Se on salaisuus\", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen\neleen. \"Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain\ntämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de ---- Lontoossa.\nSinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun\nlandanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla\njuuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni\nkanssa...\"\n\nLouisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka\nkaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.\n\n\"Louisa, pidä salaisuuteni\", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.\n\nEräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.\n\n\"Ah!\" huudahti hän ja kalpeni.\n\n\"Minä en kysy sinulta, keltä se on\", sanoi rouva de Wimphen.\n\nMarkisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien\ntunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin\nkasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia\nkirjeen tuleen.\n\n\"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni\nuhkaa pakahtua.\"\n\nHän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.\n\n\"Hän ei ole jättänyt Pariisia!\" huudahti hän.\n\nHänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää,\npurkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen\nlomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä\nsuuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.\n\n\"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä\nmitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa\njäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä\niltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla\ntänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy\nluonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy,\nminä pelkään itseäni!\"\n\n\"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi\",\nsanoi rouva de Wimphen, \"ja hän tulee hakemaan minua.\"\n\n\"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee\nmeidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta\nhäntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen\ntulikirjaimilla kirjoitettuna.\"\n\nVaunut pysähtyivät portin eteen.\n\n\"Ah!\" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, \"hän tulee julkisesti,\nilman mitään salaperäisyyttä.\"\n\n\"Lordi Grenville\", huudahti palvelija.\n\nMarkisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin\nkalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana.\nVaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla\nkahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta\nnäihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti\nhänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella\nvoimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de\nWimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta\nvaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin\nvapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle\npelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi\nGrenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten\nmelkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen\nkatseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan\navusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat\npakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä\nrajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat\nystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja\nymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli\nvihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa\nlöytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen\nviipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä\nsaalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:\n\n\"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin\nmitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut\nsaapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en\nolisi voinut pitää itseäni pystyssä.\"\n\n\"No, Artur, te ette totellut minua\", sanoi rouva d'Aiglemont\nvapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen\nsohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.\n\n\"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla\nlähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää\nhillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen\nliian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä,\nkuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä\nkuolema!\"\n\nHän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen\nputosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman,\nettä silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi\nGrenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi\nliikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla\ntehdyltä tempulta.\n\n\"Artur?\" kysyi Julia.\n\n\"Rouva markisitar\", vastasi hän ja loi silmänsä alas, \"minä tulin\ntäynnä toivoa, minä luulin...\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?\" huudahti Julia.\n\n\"En yksinäni\", vastasi hän hiljaan.\n\n\"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti hän tukahutetulla äänellä. \"Mutta rauhoittukaa\",\nlisäsi hän, \"minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin\nsisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla\nyksin.\"\n\nJulia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta\nnyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:\n\n\"Olla onnellinen ja sitten kuolla...\" sanoi hän. \"Niin, niin!\"\n\nKoko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja\nlemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur\notti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä\nodottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar\nrakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka\non kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti\nkynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn\neteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja\nnäytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei\nsen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja\nsilmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan.\nJulia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi\nkaikki.\n\n\"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on\nvahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata\nmaailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?\"\n\nKaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen\nkatseessaan.\n\n\"Me voisimme ottaa hänet mukaamme\", kuiskasi Artur, \"minä pitäisin\nhänestä niin paljon...\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Helena ja heräsi.\n\nTämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville\nistuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.\n\n\"Äiti!\" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa\ntunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus\nhetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut\nenään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää.\nJulian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin\neräs ovi kiivaasti ja sanat: \"Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?\"\nkaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi.\nMarkiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa\nmieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat\nhuoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi\nGrenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar\nsulki.\n\n\"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni\", sanoi Viktor. \"Metsästyksestä\nei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi Julia. \"Minä aijon tehdä samoin. Anna minun\nriisuutua rauhassa.\"\n\n\"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva\nmarkisitar.\"\n\nKenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven,\njoka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä.\nHän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan\nlääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän\nvoisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle\ntytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun\nhän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen\nsormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi miehensä.\n\n\"Ei mitään!\" vastasi hän. \"Minä pistin itseäni nuppineulalla.\"\n\nHänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli\nosanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei\nlähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi\nGrenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään,\nmutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä\nitseä.\n\n\"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole\nantanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana\nkun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin\nturhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi,\nkuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun\nkaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon\nvaraan, eikä kukaan heistä välitä minusta.\"\n\n\"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä.\"\n\n\"Onko hän Pariisissa?\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Ah, minä menen sinne ... tuo hyvä lääkäri...\"\n\n\"Mutta kenties hän on jo mennyt!\" huusi Julia.\n\nMarkiisi seisoi tällä hetkellä keskellä vaimonsa huonetta sitoen\nsilkkikaulaliinaa päähänsä ja tyytyväisenä katsoen peiliin.\n\n\"Minä en tiedä missä palvelusväki on\", sanoi hän. \"Minä soitin\nCharles'ia kolme kertaa, eikä hän tullut. Eikö teillä ole edes\nkamarineitsyttä täällä? Soita hänet tänne! Minä tahtoisin saada\npeitteen lisää yöksi.\"\n\n\"Paulina on mennyt ulos\", vastasi hän kuivasti.\n\n\"Kello kaksitoista yöllä?\" kysyi kenraali.\n\n\"Minä annoin hänelle luvan mennä ooperaan...\"\n\n\"Se on merkillistä\", sanoi markiisi ja alkoi riisuutua. \"Luulin\nnähneeni hänet, kun tulin portaita ylös.\"\n\n\"Silloin hän on varmaan tullut kotiin\", sanoi Julia teeskennellyllä\nkärsimättömyydellä.\n\nJottei herättäisi miehessään mitään epäilystä, veti hän soittokelloa,\nmutta hyvin heikosti.\n\nMitä sitten tapahtui tänä yönä, ei tullut milloinkaan oikein ilmi,\nmutta kaikki oli yhtä yksinkertaista, yhtä kauheata, kuin ne\narkipäiväiset kotikohtaukset, jotka tapahtuivat ensin. Seuraavana\npäivänä rupesi markisitar d'Aiglemont vuoteen omaksi moneksi päiväksi.\n\n\"Mitä merkillisiä asioita on tapahtunut sinun luonasi, koska kaikki\nihmiset puhuvat sinun vaimostasi?\" kysyi herra de Ronquerolles herra\nd'Aiglemontilta pari päivää tämän onnettoman yön jälkeen.\n\n\"Usko minua äläkä mene naimisiin!\" sanoi d'Aiglemont. \"Verho Helenan\nsängyn ympäri syttyi tuleen, ja vaimoni pelästyi niin, että nyt hän on\nvarmaankin tullut kipeäksi vuoden ajaksi, sanoo lääkäri. Jos sinä menet\nnaimisiin kauniin naisen kanssa, tulee hän rumaksi; jos sinä nait\nnuoren tytön, jolla on loistava terveys, tulee hän kivulloiseksi; sinä\nluulet hänellä olevan lämpimiä tunteita, ja hän on kylmäkiskoinen; tahi\nmyös, jos hän näyttää kylmältä, niin on hän itse asiassa niin\nintohimoinen, että hän tappaa sinut tahi häpäisee sinut. Milloin on\nmitä lempein olento jankuttaja, ja jankuttajat eivät milloinkaan ole\nlempeitä; milloin kehittää lapsi, jonka olet vastaanottanut heikkona ja\nmitättömänä, raudanlujan tahdonvoiman, perkeleellisen mielenlaadun.\nMinä olen väsynyt koko avioliittoon.\"\n\n\"Tahi vaimoosi.\"\n\n\"Sitä minä en juuri tiedä, miten se olisi käynyt päinsä. Mutta\ntosiaankin, tahdotko mennä mukaan Saint-Thomas d'Aguin'iin lordi\nGrenvillen hautajaisiin?\"\n\n\"On sekin huvitus. Mutta\", jatkoi Ronquerolles, \"tiedetäänkö\noikeastaan, mistä syystä hän kuoli?\"\n\n\"Hänen kamaripalvelijansa väittää, että hän seisoi koko yön\nrautakaiteella ikkunan ulkopuolella pelastaakseen rakastajattarensa\nkunnian; ja viime päivinä oli niin sietämättömän kylmää!\"\n\n\"Sellainen uhraus olisi kunnioitusta ansaitseva meissä, jotka olemme\nvanhoja ja tottuneita, mutta lordi Grenville oli nuori ja ...\nenglantilainen. Noiden englantilaisten pitää aina tehdä itsensä\nkuuluisaksi jollakin tavalla.\"\n\n\"Oh\", vastasi d'Aiglemont, \"sellaiset sankariteot riippuvat siitä,\nminkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka\nkuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nPienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota\nreunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun\nkaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia\nyksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä\nmetsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee\nkaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja,\njotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin\nympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa\nmatkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei\npuutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita\njalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia\npuistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on\nvaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen\nkiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in\n-- uuden siviililain -- moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija\ntahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine\npyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja\nsuojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä\nrunollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-,\nmarmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy\ntahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja\nyksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii\nkärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.\n\nEräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa,\nkauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja\nvarallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli\npienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän\nihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja\ntalonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan\nkuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty\npehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva\nmarkisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla.\nJoukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon\npihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden\nristeyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi,\nsillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen\ntakapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka\nnäytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti\nniinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen\nnaisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän\ntuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa\nSaint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää,\nettä kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.\n\nSaint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä\npaikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren\nsurullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt\nomaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata\nd'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti\nrouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin\npörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli\nsuuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna.\nSilloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta\nlaskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen\ntulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus\nnäytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista\ntuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan\nheistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän\nrouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun\nhänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta\nasemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan\nmarkisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan.\nPormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\nRouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin\nsiivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa,\njossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi,\nistuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja\nottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään.\nSitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli\nistunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka\nvalaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä\nharvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja\nkuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö\ntarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa\nnaisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa.\nHänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän\nvaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä\nkaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että\njokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen\nkipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta\nkun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät\nläheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää\ntätä sairasta naista.\n\nKun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää\ntäydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt\nympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä\nseinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut\nja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia,\nsyrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä\nteeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka\nkaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen\nkuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha.\nTässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa\najatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten\nkanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin,\nnäyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun\nsiihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin\nelävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin\nkuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei\ntahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea\ntämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta\nkuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen,\njoka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet\nsellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.\n\nTämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme\nhedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan\nkerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet\nuudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin\neivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas\nheräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden\nolemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka\ntunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän\npitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee\nsuru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan\nensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä\nheikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme\nlaista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan\nyhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien\nluoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen?\nVanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut\nihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se\njatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa\nvastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle\nuuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja\nmonet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa\nelämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa\njälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään.\nSuuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan\nkerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden,\nkivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi\nnujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan,\nkuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun\nvastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen\nmittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää\npahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki\nsielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin\nelävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on\nsuuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin\nrunollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos\njää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille,\nnäyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse\nvetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä.\nTämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään\nsalaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti\ntuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä\nensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta\nsyystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas\nhenkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko\nelämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä,\nsaadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet\npurjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää\nmitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen\nrakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole\nmilloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä\nmaalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat\novat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä\nkuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan\nkenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina\nkatkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun\npohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki\nraivatakseen itselleen tietä.\n\nMarkisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan\npysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne,\nsamalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina\npuolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita\nvälttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut\näidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä\ntapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut\nehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin\nasianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori\nja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan\nollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut\npelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu _naisen kunniaksi_.\nKenelle hän voisikaan sanoa: \"Minä olen onneton!\" Hänen kyyneleensä\nolisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan.\nLait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi\nnauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä\nsureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa,\nkaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi\nkuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten\nistui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten\nhänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään\ntoivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja\nmissä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli\nhänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas,\nharmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin\nyhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei\npuristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen\nraitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun\npitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi\nitsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin\nvaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä\nristeilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä\nelämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen\njoka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän\nmuistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli\nsaanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin\nsyyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka\noli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä\nhänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja\nmaailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki\nhänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän\nvarten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen\nja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä\nnuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota\nalituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli\nhänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla,\nettä täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen\nsisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän\nuutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi?\nVastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat\nkuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet\nhäntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen\nlapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden\noli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori\nkaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun\nnuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän\naina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi\nhänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä\nmikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän\noli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä\nkuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä\ntunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi\nvoinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran\nvastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia\niloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on\njättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen\nilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen\nennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä,\nmitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut\nhäntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö\nhänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus\nollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä\nrikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen\nitseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä\ntäydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle\njääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen\ntäydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin\nleiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on\nmenettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen\nsydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä\nsisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys,\njoka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki\nkysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen\nja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin\nsielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä\nvoinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun\nlaskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta\nkoneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana,\nnäköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät\nhänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen\nviehätyksellekin.\n\nEräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli\nhänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:\n\n\"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä\nrouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää\ntiedä, mitä vastata hänelle.\"\n\n\"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on\nkaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!\"\n\n\"Rouva markisitar\", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin,\n\"herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada\npuhua teidän kanssanne.\"\n\n\"Tulkoon sitten sisään!\" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan\neleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka\ntunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja\nsuoran selityksen kautta.\n\nMarkisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa\noli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka\nvallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa.\nJumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti\nopettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi,\nvuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei\nottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen\nvirkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa,\nmissä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain\npahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta\nmaalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa\npapille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa\nkäyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja\nhänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä\npienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan\nja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen\nkalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui\nsuorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä,\nmuutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin\nsaakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies.\nHänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen\nkaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista\nluonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo\nensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä\nääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen\nharmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat\nitkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi\nhänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi\nmiehen tässä maalaispapissa.\n\n\"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat\nonnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä\nole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo\narvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden\npolttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on\nvaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka\nodottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole\nvelvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä\nmaailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle,\njoka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia.\"\n\n\"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan\nteille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi.\"\n\n\"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä\nja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen,\nniin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä\ntoiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä\nsyvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet.\"\n\nMarkisitar teki epäilevän liikkeen.\n\n\"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän\nsurunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa...\"\n\nOliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että\nhänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset\najatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi\nkirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.\n\n\"Rouvaseni\", jatkoi pappi, \"tämä mies oli perheen isä, jolla ennen\nmonilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta.\nToisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen\ntyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia.\nHän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä\nhän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja\njokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana\nsiirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli\npataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö.\nRouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän\nheitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden,\njoilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa\nperheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään,\nkuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt\nmuuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä\njokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut\nliian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta,\neikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden\nuhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut\nenemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä.\nHän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he\nlähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset\nja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin.\nSota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee\nhyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella.\nRanska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet\nkärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte\nymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki\nsanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana\nilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän\nnäkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut\nenää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan\nloppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut\nseuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee\ntykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän\nlapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki\ntoivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!\"\n\nJonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi\nlempeällä äänellä:\n\n\"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala\njätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän\nkärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi\npitänyt ruveta?\"\n\nMarkisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka\nsaivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat,\njotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n\"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin\nhän vihittiin alttarin juurella.\"\n\nVaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra\nkatsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä\nvoisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.\n\n\"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi\", jatkoi\nhän.\n\n\"Saint-Lange'en\", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.\n\n\"Niin, rouvaseni.\"\n\nMilloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt\nJulialle suurempana, ja tämä: \"Niin, rouvaseni\", lankesi hänen\nsydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui\nniin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi,\nse oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi\nitsessään kantavan läpitunkevan mahdin.\n\n\"Herraseni\", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, \"ja jos minä en\nkuole, niin mitä tulee silloin minusta?\"\n\n\"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?\"\n\n\"On\", vastasi hän kylmästi.\n\nKirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo\nsairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla\nkaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo\npannut kätensä hänen päälleen.\n\n\"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että\nuskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko\nminä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa\nkaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä.\"\n\n\"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua.\"\n\n\"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin.\"\n\nTämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle,\njonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden\njärisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen\nterveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä\npaitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan\naikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä,\nkuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa\najatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun.\nKuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli\nniinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä\npainoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä\naikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään;\nmutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa\ntoisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja\nmarkisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.\n\n\"No niin, rouva markisitar\", sanoi vanha pappi, \"oletteko ajatellut\nkuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut\nsilmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden\nmaailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja\nmusertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?...\"\n\n\"En ole, herraseni\", sanoi hän. \"Yhteiskunnan lait painavat liian\nraskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni\nkohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia,\nkuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!\"\n\n\"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat\nyhteiskunnan luomia.\"\n\n\"Totellako yhteiskuntaa?...\" jatkoi markisitar tehden kauhun eleen.\n\"Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt\nyhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen,\nvääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin\nvaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme\nruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on\nkehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa\nheikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne\nainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka\nperusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin\ntuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me\nolemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille\nainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä\nmeidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa\nkaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme,\ntuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki\nminun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista\nolennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy\nvaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin\nkun menin naimisiin.\"\n\nHän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.\n\n\"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä\", jatkoi hän sitten,\n\"olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet\njalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen\ntuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian\nheikko vastustamaan uusia myrskyjä.\"\n\n\"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme\", sanoi\npappi. \"Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka\nsitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia\ntäytettävänä.\"\n\n\"Aina velvollisuuksia!\" huudahti hän kärsimättömästi. \"Mutta missä on\nminulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä?\nHerraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia,\nmitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että\nnämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on\nmyös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä.\"\n\n\"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka\nsynnyttävät alistuvaista mieltä\", sanoi kirkkoherra, \"mutta äitiys,\nrouvaseni, eikö sitä sitten ole?\"\n\n\"Älkää puhuko, herraseni!\" sanoi markisitar. \"Teille tahdon olla\navomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen\ntuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään,\nja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta\nlajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista,\nnyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi\nsanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole _hänen_ lapsensa! Oh,\nälkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää\ntunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien\nlakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on\nlapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te,\nherraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte\nehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään\nainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon\nminut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani\nniitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä\nolen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti\nyhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin\nkuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille\nsuloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi\nolentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento.\nNiin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he\nnäkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla\nheille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän\nmenneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on\nisänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa\nmuuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa\nmeitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien\nmukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen\ntakiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän\nputoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta\nhän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut\nkaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa\nunelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet\nennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt\nsielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä\nluonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää\ntarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat\nolemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa\nlapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä,\nettä hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei\nsaa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus\ntämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä\ntunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi,\nvetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat\njo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä\ntunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille\ntoiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa.\nSiinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani\nvastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä\näiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa\nihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä\ntulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa\npäivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko\nruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto\ntuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on.\nNämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon\nitselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos...?\"\n\nHän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.\n\n\"Nyt tiedätte sieluni syvyyden\", sanoi hän. \"Lapsi, joka olisi ollut\nhänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien\nkanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa\nminulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta\nmaailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani\novat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin\njulistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat,\nrepiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa\najatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja\ntoiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle\non päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava,\nlapseni kieltäymys. -- Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle\ntoisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset\nsilmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei\npitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä\nhymyilen -- hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka\nriistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole\ntehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen\nrakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä;\nmutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä\nsäilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän\", sanoi hän ja pani kätensä\nrinnoilleen, \"ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle\nolennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on\nkatseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen\nsielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei\nnäe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi\nottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita\nen voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä\ntuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas\nestäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta\nminulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen\nmaailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla\näitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat\nvähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös!\nTe ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!\" huudahti\nhän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri\npalasi kävelyltä.\n\nPikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan\nperhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän,\nvaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.\n\n\"Hänestä tulee hyvin kaunis!\" sanoi pappi.\n\n\"Hän on täydelleen isänsä näköinen\", vastasi markisitar suudellen\ntytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa\ntahi haihduttaa omantunnon vaivan.\n\n\"Sinä olet lämmin, äiti.\"\n\n\"No niin, mene nyt, enkelini\", vastasi markisitar.\n\nLapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein\nonnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän\nymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä\nhäntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja\nilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan\npappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä\nlapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin\ntaivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno\ntuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä\nkallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut\ntämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja\nsydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin\nkatsein, sanoi hän:\n\n\"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte\nkuollut...\"\n\n\"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen\", vastasi hän, \"te, joka\nolette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman\nkamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei\nollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun\nsieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi\ntulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen\nvarmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas\nainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui\nillalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle,\nkauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun\nolin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta.\nEräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en\nkuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain\npuolet siitä.\"\n\n\"Te olette hukassa, rouvaseni\", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet\nsilmissä. \"Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette\netsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi;\nja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta...\"\n\n\"Minäkö\", huudahti hän, \"minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle,\njoka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset\naarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei,\nelämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on\nsukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten\ntyydyttää kaikki luontomme vaatimukset -- luontomme, joka väräjää\nsointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta -- sitä miestä emme\nkohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän;\nnainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa;\nmutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran\nnäyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin.\nVoi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä!\nIlman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut\nkuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin\nulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden\nhellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet.\nEn halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni\nlahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva?\nSamallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä\nantaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat\nheidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte\nniitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle\nmiehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta\nsamaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman\nyhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota\nedellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko\nelinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte\nhäntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään,\nmutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän\nelämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja\nkunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret\ntytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä\nei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän\nihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te\nyhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte\nainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät\nsydämen käskystä.\"\n\n\"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä\nuskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan\nyhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka\nsaa teidät haluamaan nautintoja...\"\n\n\"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen\nmerkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa\nomaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on\ntilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän\nlakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja\nperhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni.\"\n\n\"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on\nraskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa\ntehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät\nmaahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti.\nViisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro\nuskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat!\nMaailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette\nvaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki.\"\n\n\"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen\", sanoi hän\nkatkerasti hymyillen. \"Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun\ntähteni.\"\n\n\"Suru\", vastasi pappi, \"on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa,\njotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle.\"\n\nHän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi\nkasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren\nvalituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän\ntunsi inhimillisen _minän_ sen tuhansissa muodoissa, epäili hän\nvoivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen\nsijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän\nsiemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat\nitsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta\nosoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja\ntakaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja\nylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin\nhuomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan\nsentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää\nollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon\nkanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi\nvähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.\n\nTuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen\nja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä\nhuvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti\nhän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja\nkauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut\nhänet kuin kiivaasti heitetty levy -- diskus -- ja joka lopuksi oli\nmuuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen\nyhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä\nheilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon\nrajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.\n\nKun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja\ntervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä,\nloi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli\nliiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä\nhistoriallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta\ntulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli\ntanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle\nmuutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles\nde Vandenesse -- se oli nuoren miehen nimi -- oli tullut kiittämään\nhäntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia\ntehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään\nmeidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän\ntahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli\nnäin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen\nvilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle,\njota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua.\nCharles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut\nkäymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen\nammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään\nPariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä\njohtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian\npaljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen\nmielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä\nvoimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun\nvoimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten\nkeskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli\nCharles huolimatta nuoruudestaan -- hän oli tuskin kolmenkymmenen\nvuoden vanha -- jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan\naatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät\nnäe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi\nluonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on\ntavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi\nomien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi,\nmiellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet,\njotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö;\nsurullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän\naseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin.\nHän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan\nniistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on\nnähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi\nherra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan\naitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja\najatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin,\njotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia\npäiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä\nvaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka\ntavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi\ntavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin\nrunolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi,\nristeilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen\ntietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän\nvaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.\n\n\"Täällä on\", sanoi hän itsekseen, \"Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja\nylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä,\nkiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen\ntaiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin\npikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka\neivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta,\npaljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja\nvalkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä.\nMikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja\nsulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä\nteistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma\nteitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin\nviehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi\nmitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia,\njotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin\nveronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin\nseikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää\nintohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä\nkasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen\npalvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten\nkätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En\nnäe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja\njotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan\nlöytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan\nkullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet,\ntunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään\nintohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja\nrikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet\nmustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan\nvuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää\nolla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä\nrakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat\ntuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin\nselvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia\nseireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin\ntaipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla\nvaruillaan, niinkuin tiikerejä vastaan...\"\n\nRouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia\nristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton\ntulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä.\nSehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.\n\n\"Tahdon\", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, \"esittää teidät eräälle\nnaiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä\non kuullut teistä.\"\n\nHän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella\neleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa\nuunin vieressä istuvaa naista.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.\n\n\"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin\nkuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää\nyksinäisyydessä, oikea salaisuus.\"\n\n\"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle\nhänen nimensä!\"\n\n\"Markisitar d'Aiglemont.\"\n\n\"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä\nkeskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan\npäärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa,\nuskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset\nväittävät?\"\n\n\"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut\ntotta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole\nvielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt\nneljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet\ntäällä...\"\n\nRouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:\n\n\"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen\nkanssansa...\"\n\nCharles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan\nvaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi\nilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista\nomituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei\noikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina\npuuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita\npidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat\njulkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta;\nkirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän\nsalkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen\nperehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden\nmielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi\njollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin\njonkun korkean tehtävän palvelijoina. \"Se on erikoisala\", on\nihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä\nvaltiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin\nmietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi\nnähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta\nsamalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki\nsitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.\n\nMarkisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis,\nvaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta.\nSuurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi\nihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät\nolevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai\naavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä\nalistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan\nluotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen\nympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen\nvaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja\nvarten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja\nvaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta\npuolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet\nalituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen,\nmaailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä\ntutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä\nkärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi\nnäkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset,\njoilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen\nvalkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, -- varma todellisen\ntunteellisuuden merkki, -- hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo\näärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa\nhaaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. -- Kaulansa oli\nehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa\nnaisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei\nolisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta\nmutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi\ntarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin\nvaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva\nd'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman\nkanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti\nkruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä\nhän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä\nmyöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka\nniin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin\nyksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen\nsievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi\nerinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun\njärjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja\nyksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden\nilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta\nheikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle\nja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman\nkilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä,\nsiihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti\ntotutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös\neräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin\npiirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen\nrumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi,\nvoidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva\nd'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa\nniihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä\nkokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään\npäästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä\ntavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden\nikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen\ntaidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä\narvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja\njärjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä\nlevätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden\nlipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen,\nhänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus,\nvartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea\nasento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla\nkaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja,\nainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon\nalle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa\ntahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja\njoka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.\n\nCharles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan\nsuuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän\ntunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen,\njota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen\neroituksen, sen yhdistämättömyyden -- käyttääkseni laillista sanaa --\njoka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan\ntäytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä.\nKuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen\nsiveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa,\njoita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen\nhämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva\nd'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta\npäätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi\njulkeaan esiintymiseen.\n\n\"Rouvaseni\", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, \"onnellinen\nvaromattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä,\nolleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa\nkiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen\nsuosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän\nomaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva...\"\n\n\"Siinä teette väärin\", vastasi hän nauraen; \"turhamaisuus on jätettävä\nsille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa.\"\n\nMarkisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka\ntavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita:\nmaalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä,\ntapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen\nikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim.\nrakkauteen, tunteisiin ja naisiin.\n\n\"Me olemme orjattaria.\"\n\n\"Te olette kuningattaria.\"\n\nCharles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat\nseikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on\nyhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä\npuheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä\nhetkellä: \"Rakastakaa minua!\" -- \"Minä tahdon rakastaa teitä...\"\n\n\"Rouvani\", huudahti Charles de Vandenesse, \"te saatte minut syvästi\nvalittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan\nsaa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut.\"\n\n\"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki\nloistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta\nlausutaan Pariisissa.\"\n\nEnnenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut\nluvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä\nonnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä\nillalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton\nkarkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden\nmarkisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä\nmahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja\nolettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja\nhurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten\nmilloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin\ntavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään.\nVihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva\nd'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On\najatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän\ntietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta,\nvoi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä\nsiitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles\nyhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset\nvalloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys.\nKolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima\nnuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua,\nparemmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat\nsyvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin\nmarkisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian\npaljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian\nhelposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä\nimarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä\nuhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan\nuteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa\njälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole\näärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on\nkalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi\nenemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö\nei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä\nrakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä,\njolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on\nnautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä,\nmissä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua,\ntoinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on\nainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja\nomantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi,\ntäytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet\nkauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja\nsäilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi\nalistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian\npaljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia.\nToinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne\nkokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja\nluulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu\näärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden\nikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko,\nlevottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön\nrakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä,\nettä tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa\nkunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen\ntulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän\ntottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa\nlohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan\npelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden\nikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia,\nolla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden\nmolempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden\nverraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki,\nnuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää\nviattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja\nmuodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se\nyhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten\ntunteitten kanssa.\n\nOikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina\nkatsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu\nitselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei\nsovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa.\nVapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle\nsuodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua\nhänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys,\ntahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia\nkaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän\nasti on Ranskan yhteiskunta suostunut \"mezzo-termineen\", asettunut\nkeskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset,\njotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se\nsallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä.\nYleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se\nkohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän\nkaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä\nkunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne,\njota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen\nkaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja\nkoettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan\nonneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole\nainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren\nmiehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä\nmietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on\nkaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria\nmiehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien\naatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman\nrakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten\nrouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de\nVandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi\nmelkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi\nkäyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti\nystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden\naiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki\nsyrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen\nsitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi\nkuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen,\njoka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta\nkolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi\ntarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen\nsaattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi\nkokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää\nniitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette\narvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen,\ntekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan.\nSuostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä\ntaistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki\ntuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät\nleikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa\nmäärin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän\nensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän\nsäilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset\nsurunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin\nkevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen\nluotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on\nselittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että\nmarkisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis\nuskaltaakseen rakastaa heitä.\n\n\"Siitä seuraisi\", sanoi hän poistuessaan, \"rakkautta loppumattomiin,\nkirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen\nvirkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin...\"\n\nTämä onneton: \"Jos oikein tahtoisin!\" on aina ollut itsepäisten\nturmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi\nuudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän\nnauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että\nlapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen\ntahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä\nintohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen\nkulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli\nliian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet\nrajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli\nluonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun\nCharles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti\npysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet\nankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.\n\n\"Tänään\", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, \"on hän antanut minun\nymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi\nkuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa\nkaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi\nhän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua.\"\n\nPoistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän\nnykyaikaisia tapoja.\n\n\"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se\ntieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa,\nkuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia\nesitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin\nasettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me\nvoi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa,\njota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he\nhyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi\nitserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi\nsaadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä\nerinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt\najatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla\nuskolla voin voittaa paljon.\"\n\nMutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän\nihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet\nkärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin\nalistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi\nhiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin\nhuokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles\ntuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä\ntullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi\nheille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina\nsäästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa\nolevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset\nsanansa olivat: \"Tämä nainen on todellakin hyvin viekas.\" Tullessaan\nsisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa\nsurunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen\nliikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa\nhymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista\nystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään.\nHänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.\n\n\"Ei mikään... Kyllä\", jatkoi hän, \"ajattelen asiaa, jota te ette ole\nvielä muistanut.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Kongressi on päättynyt.\"\n\n\"No\", sanoi markisitar, \"teidän olisi siis pitänyt matkustaa\nkongressiin?\"\n\nSuora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista\nselityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot\nosoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki\nturhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki\nvaltioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään\nolevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen\ntunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka\noikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi\nmarkisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen\nja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän,\nylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei\nmennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta\nkertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä\nvertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan\nkahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut\nainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut\nviettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles\njälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto\nja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän\nsalaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen\ntuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä\nkuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun,\njoka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi;\nmutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.\n\n\"Älkää kysykö minulta enää tästä\", sanoi hän. \"Tänä päivänä neljä\nvuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen\ntähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli\npelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana,\ntäynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon\nerinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon\nniin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen\nhäikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen.\nNyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan\nrikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään\njälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla\nuskollinen muistoilleni.\"\n\nHän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli\nkeveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut\nyksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä\nsyvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan\ntoivottomaksi.\n\nTämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien\nvääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon\nkuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat\nlumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren\nja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista,\ntäydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen\näärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen\nihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota\nniin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat\nrakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia\nsen uneksituista aarteista.\n\nNäiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat\naatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla\nkertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin\npuhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.\n\n\"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta\",\nsanoi hän.\n\nMutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan\nrajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön.\nJärkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista.\nVandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui.\nUusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään,\nmuistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa\nmalleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän\nkauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli\nsyvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden\nvilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman\nviehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos\nhän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen\nrakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein\naina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä,\nnaisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen\nkulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset\ntuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten\nkadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta,\njoka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina\nvoimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.\n\n\"Minä rakastan\", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään\nmarkisittaren, \"ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt\nmuistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei\nole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja\njossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin\nhävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa\nniiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen\njuuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin\ntämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?\"\n\nTämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä\nkaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa\nviimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia.\nHän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin\nselittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta,\näänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti.\nJoka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa\nkuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä\nkaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa\nitsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on\noma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä\nheikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee\nkukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole\nepäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen\nvaltaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa\npanemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja\nsitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta\nsuojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan\noleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen\nsalaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian\nratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin\navioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen\nuskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä\nei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä\nrakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat\nnuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän\nomalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä,\nsaa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen\nheidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän\nvaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole\nkyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan.\nSulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat\nvelvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin\npuhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa\nmaailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin\nmahdoton. Kansojen tulee valita.\n\nRouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi\nkerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän\nnuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti\nhämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja\najatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui\nVandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin\noikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo\nintohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä\nvarmuudella, jonka pelko synnyttää:\n\n\"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun\npuolestani.\"\n\nPascal on sanonut: \"Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa.\"\nSamalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan\nsilloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti\nitselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet\nhänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän\nonnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja,\njoiden perusteelle yhteiskunta -- oikein tahi väärin -- rakentaa\nsiveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle\nmuuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten\nonnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman\nsopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa\nliian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin\npalavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus\npuhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli\nVandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot\ntiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin\ntunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee\nhetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi\nviimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun\nväkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä\nvoimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion\nharjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen\nalalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden\nvaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka\npäivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden\nviehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi\nsiihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän\nhoukutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen\nläpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin\nvastustamattomaksi, kysyttyään: \"Mikä teitä vaivaa?\" varoi markisitar\nvastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen\nsopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että\nvalitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut\nloukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he\nmolemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän\ntarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä\nVandenessekaan sanonut mitään.\n\n\"En voi hyvin\", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken\nmerkityksestä, -- silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat\nsanat.\n\n\"Rouvani\", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla\näänellä, \"ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen,\npysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte\nvaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te\nluulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa\nteille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla\nrakastettu!\"\n\n\"Olen jo vanha\", sanoi hän, \"mikään ei senvuoksi voisi olla minulle\npuolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee\nrakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja\nystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei\nkukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta\npakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani\nsärjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia,\njoihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon\nitse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä\nitsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen\nollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös,\nensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä\nhinnasta omistaa sydämeni?\"\n\nNämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä\nviimeinen ponnistus.\n\n\"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä\nja uskollisena.\" Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui\nsiihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä\nmukanaan.\n\nVandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike\nvaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa.\nNaisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja\nsellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys\nja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi\ntodellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen\nhellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi\nkylmäkiskoisesti:\n\n\"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut.\"\n\nSitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen\nsilminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä\ntarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin\npoistui hän sanoen liikutetulla äänellä:\n\n\"Hyvästi, rouvani!\"\n\n\"Näkemiin!\" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan\nharvat naiset osaavat.\n\nHän ei vastannut mitään ja poistui.\n\nCharles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai\nmarkisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus\nedistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee\nmenetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei\nmilloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat\npäinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan\nhyvyyteensä.\n\n\"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla\", ei ole\nsaarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka\nilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä\nkärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi\nollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan.\nKuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän\nollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa\noikein säikähytti häntä.\n\n\"Te olette rangaissut minua ankarasti\", sanoi hän.\n\nVandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.\n\n\"Rangaissut?\" toisti hän. \"Mistä?\"\n\nCharles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä\ntuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.\n\n\"Miksi ette tullut eilen?\" kysyi markisitar hymyillen.\n\n\"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?\" kysyi hän päästäkseen\nvastaamasta suoraan.\n\n\"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet\ntäällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi\ntuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de\nListomèren.\"\n\nTaaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka\nrakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka\npieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua\nsulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi Vandenesse itsekseen, \"hän vastaanottaa\nvieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja\nonneton!\"\n\nHän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin\nruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei\nniitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan\nkuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne.\nRouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän\nsuruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan.\nVandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan\njuurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat.\nMarkisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei\nvoinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he\nrakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa,\nja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa\nolomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva\ntunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta\nkuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä\nsurujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä\nne kaikki ovat erilaisia?\n\nEräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat\nääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle\nauringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen.\nTähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän\nlempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme\nkeskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto\nnäyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan\nsiitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä,\nkun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin\nalla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on\nvaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella\nvoimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto\nherättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee\nvaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien\näärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla\non vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä,\npurppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me\ntaivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää\nsitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä\nsamoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta\nkeskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää\ntietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä\npiileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä\nja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.\n\nHe kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa,\ntäynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät\nmielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä\nvastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka\nkoristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita\näskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.\n\nSamassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän\nkosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä\nmolemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään\nmurrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin\ntapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden\ntulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen\nkulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia\npuristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs\npuristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja\ntulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen,\nensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva\nd'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että\ntämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain\nonnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden\njalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki,\nmitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa\nluonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.\n\n\"Olemme saaneet uuden ministerin\", sanoi hän. \"Setänne on uuden\nkabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä\nlähettilääksi, Vandenesse\".\n\nCharles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden\ntunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama\nomantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä,\njotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä,\njotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain\nmarkiisille.\n\n\"En tahdo jättää Pariisia\", sanoi Charles de Vandenesse.\n\n\"Me kyllä tiedämme miks'ette\", vastasi kenraali teeskennellen\nviekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. \"Ette tahdo jättää\nsetäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa\nperijäksi.\"\n\nMarkisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat\nhirmuiset sanat:\n\n\"Hän on todellakin liian tyhmä.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nBarrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des\nPlantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi\nsaattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta\nveltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta\nsuurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun\nkauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne\njuurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia\ntehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in\ntahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä\nrinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät\nväkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin\nkomea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko\nhallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä\nportailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin\nnäyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne\naivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson\nkorkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi\npäivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja,\nnäyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä\nloistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien\nryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen\novat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja\nvarjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta\nvivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä\npistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat\nlainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen\ntähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi\nhuomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan\npunertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien\nromanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana\näärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen\ntyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta\nkaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien\nja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton\nkaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién\nsairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman,\nväliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen\nmylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: \"täällä olen\". Auringon\nluodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja\nhillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin,\nkimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen\nvalkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi\nhunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin\nvarjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen\nsoidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta,\ntenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota\njumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan\nnäköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua.\nSiellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha,\nmiljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki\nPère-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.\n\nEräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa,\nihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia\nkukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja\najattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin\nosoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka\nosoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen\nkullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän\nniin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja\nkiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun\näkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset\nmietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä,\ntoisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta\nnäytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka\nyksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan\nmaiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan\nkauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis\nmilloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai\nlapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten\nihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa\nkäsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen\nniin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään,\nettä kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta\nläsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja\ntyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin,\nläpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo\ntoinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin\nmilloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse\nliikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen\nja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla.\nKenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä\nvälimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat\npuistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen\nmatkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan\nkeskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa,\npulpahtelevaa ja vakavaa.\n\nPiilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja\nolisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän\npienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon\nsyvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja\nnuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän\nusein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin\nomituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa\nviekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta,\njoka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien\nympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä\npikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä\nkaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa\nleikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön\nkapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko\nkärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa\nolennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus,\njoka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee\ntämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen\najatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi.\nTämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja\nvaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana.\nMinua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata\nheissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea\ntukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen\nräikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja\nmiellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi\nkahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut\nsamalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata\nheidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka\nvast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä,\nkokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin\nniin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön\nkaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista\npukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä\nlapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä.\nLeikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea\nhipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa\nsamalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja\npuhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat\nsilmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet\nniin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä\ntulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan\nluonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja\nliikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut\nhänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta\noli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen\nhyväilevään kysymykseensä: \"Tahdotko tämän, Helena?\" Synkkänä ja\npelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö\nja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen\nei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen\niloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen\nlapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä\nvastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa\nsynkistyttäen ne tummilla varjoillaan.\n\n\"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!\" huudahti pienokainen, joka käytti\ntilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen\nseisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.\n\n\"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla\ntuulella.\"\n\nÄiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen\ntakaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan\nsilmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin\ntutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä\nälyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa,\nmaisemaa ja minua.\n\nPelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin\nvarmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin\nkoettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut\ntäydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen\nhuipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä\nhurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja\nseljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän\ntasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta;\nmustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa,\nharvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää\nminusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä\näänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli\nvaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle\nylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla\nkeskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään,\nkuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja\nsanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan\nsydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä\nloistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä\nsekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat\nihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa\nloi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.\n\nKaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta\nuhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut\nyhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin\ntämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän\nyhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja\nmelkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija\nhitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta\nmieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua\nvaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen\nniiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan\nnostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja\nminä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:\n\n\"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?\"\n\nKun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen\nmitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän\nlapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti\njyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet\ntakaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi\nsitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa\nruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan\nvihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi\nkumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole\nnopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin\nporraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:\n\n\"Äiti, äiti!\"\n\nÄiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta\neivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä\npaikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla\npinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan\nsyvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa\nsitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista.\nBièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla\nolisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä.\nMiksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi\nkertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut\nisänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin\nkauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen\ntuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa.\nLapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa\non kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei\najatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän\ntarkasteli Bièvrea.\n\nSellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas\ntässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät\nJulian lemmenonnea.\n\nKaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario\nherra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja\njolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de\nSterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä\nkunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat\nraskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät,\nminkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää\nkuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: \"Hyvänen aika, sitä en\ntiennyt!\" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei\nnähnyt koko elämässä muuta kuin \"asiakirjoja\". Vandenessella oli rouva\nd'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti\nhyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella\nsijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka\nmelodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille\nsopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt\nodottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin\nkiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu\nnostettaisiin.\n\nNotario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää,\nmiksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin\nmenemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna\ntuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja\npalvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat\nvarmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita\nkärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen\nhevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun\npääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan,\nluuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen\nnaisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja\nkuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli\nmarkisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet\nperinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo\nsamoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden\nsääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut\nkiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui\nkirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti\nsilloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun\npäähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä\nnähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa\nmarkisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.\n\n\"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan\", ajatteli hän.\n\nMarkisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja\nkatsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin\nhän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.\n\nJoka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo\nkaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: \"Aikooko hän vihdoinkin lähteä!\"\nMutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti\nvihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme\nlintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion\npar'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs\nsiihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja\njoiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli\nvaltiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan\nauttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli\nlähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.\n\n\"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?\" sanoi notario ojentaen sitä\nasioimistuttavalleen.\n\n\"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva\nd'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata\nhäntä.\"\n\n\"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa\", sanoi\nnotario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.\n\nHän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti\nvaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta\nollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:\n\n\"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna\nsiis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi\nsitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan...\"\n\nNotario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että\nluetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät.\nTämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin\nryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi\nkeskustelu, joka vei jonkun aikaa.\n\n\"Ei\", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, \"te\nsaatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä\nasianajajani kanssa.\"\n\n\"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole\nvarmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei\nmuistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika\numpeen, ja...\"\n\nJuuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi\nnaisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle\nsilmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta\nkenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään\nennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka\nsilmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti\nvihaiselta ja kiukkuiselta.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi markisitar mieheltään.\n\n\"Sanon sen sitten\", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon\novi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.\n\nMarkisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.\n\nNotario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi\nmakealla äänellä pikku pojalle:\n\n\"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?\"\n\n\"Vuorijoen laakso\", vastasi Gustaf nurpeana.\n\n\"Minusta näyttää totta tosiaan\", sanoi notario, \"kuin olisivat\nkirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei\n'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea.\nMutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin\nselvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää\npuhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä\nvoi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat\nkoristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä\npäättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä\nhauskaa, pikku ystäväni?\" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.\n\nJuuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi\nmarkisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla\npäällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.\n\n\"Niin, minulla oli hyvin hauskaa\", vastasi pienokainen. \"Siinä\nnäytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin\nyksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä.\nJa sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli\nsiellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan\nveteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset\nhuusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme...\"\n\nHerra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin\njonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi\ntoimimaan.\n\n\"Ole hiljaa, Gustaf\", huusi kenraali. \"Olen kieltänyt sinua puhumasta\nsiitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen.\"\n\n\"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi\", sanoi\nnotario, \"olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka\nvakavasti...\"\n\n\"Hänen ei olisi pitänyt vastata\", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti\npoikaansa.\n\nSyy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten\nselväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään,\nhuomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa\nvääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut\nhillitä.\n\n\"Jo riittää, Helena\", sanoi hän, \"mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa\nkyyneleesi!\"\n\n\"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?\" sanoi notario tahtoen\nlauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. \"Hän on niin kaunis,\nettä hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva\nmarkisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö\ntotta, pikku ystäväni?\"\n\nHelena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää\ntyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.\n\n\"Ja varmastikin\", jatkoi notario hämilleen joutumatta, \"olette te liian\nhyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista\nlapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne\njommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta\netupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia.\nYhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen\nintohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme\näidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten\nhyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa\nomaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin\nsyntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja\nvalemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla\nsanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön\nhävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta... Niin, varastamalla,\nse on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että\njos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat\nkirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta\nelämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen\ntahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat\nheikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät\npetä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta\nkohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä\nselittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se\ntunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on...\"\n\nHelena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän\nkuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että\nsilmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän,\nettä tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta.\nMarkisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka\nmiettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta\nmaailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi\nsalamoivin katsein notariota.\n\n\"Tulkaa tänne!\" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen\nhuoneeseen.\n\nNotario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli\nsanomassa.\n\n\"Herraseni\", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien\nkiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, \"aina\npäivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja\nlörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten\nsaatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario,\npysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan,\nniin koettakaa olla hienotunteinen...\"\n\nSitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario\nseisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena,\ntietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän\nkuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa\nkäveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata\nmarkiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa\nsääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi\nkahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.\n\n\"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat\", sanoi hän vihdoin päästyään\nkadulle, missä etsi vaunuja, \"he houkuttelevat ihmisen puhumaan,\nnarraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee\nhuvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista\nloitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan\nujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään,\nmikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua\nolemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon,\nminä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku;\neihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan\nselittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta\nkuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen\nhuomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun\nkaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä... Minä olen todellakin liian\nhyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se\nminulle voi?\"\n\nNotario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi\nillan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.\n\n\"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet\nsinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta\ntaas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa\nmuusta kuin asioista.\"\n\n\"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn...\"\n\n\"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä\nluulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en\nole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna.\"\n\n\"Kiitos, kultaseni!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nMuuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme\nnimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut\ntavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin\naikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in\nvälillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa.\nHänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.\n\nTämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen\nlemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä\npuutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen\nrakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista\nmökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti,\nnauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia.\nMerkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan\ntielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin\nnyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo\nsijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV\nrakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja,\nennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia \"kasinoja\".\nNäiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista\nirstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa\nsiveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.\n\nEräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä\nautiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa\nhäihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan\nyhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä,\nuskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille\noli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina\njärkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet\nkuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin\nheidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista,\neikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva\nsyvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui\npuiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä\nkäytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan\nja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina\nihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista\najavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin\ntavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä\nilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri\nkun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka\npakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi\nmatkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi.\nTällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain\npoissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön\nsäteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan\nsoturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän\nsuloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja\nkotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja\nleikeille.\n\nKenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä\nnojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa\nlevittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona\non hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli\nhyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä\nrauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein\nhervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut,\ntäydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan,\ntuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei\ntahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon\npaitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä\noli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä\nkutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle\nuppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka\noli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin\nselvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan\ntuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta\nveljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia\nnaurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä.\nMutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä,\nkainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita,\npehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen\ntummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista\nkuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin\näiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa,\noma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine\nsilmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen\npehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja\npiehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa\nkamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa\nasennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan\nympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka\njäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden\nvanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden.\nLämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta\nhänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen\nhyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain\npuolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he\näänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat\nhyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari\nharmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään,\nurhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä,\nosoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka\nkoristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten\nviaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton\nhyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut\nlapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin\naina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia\nvoidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden\netuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa\nvalossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan\nvahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika\nkäännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna\nei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden\njännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti\ntäydellisesti viehättävä ihmeteos \"Tuhat ja yksi yötä\" sekä hänen\nlyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa,\ntoinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka\nvalkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi\nsuoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin\nistuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on\nkuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta.\nTämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö\ntyöskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä\nmilloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan\nhänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena\njo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli\nmerkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa\noli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut\nkampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa\npiirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa\nylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän,\ntummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle.\nMutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme,\nhieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen\nhieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi\ntälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan\nkainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan\nei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi\nolla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea\nja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä,\nlyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin,\njotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi\ntunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää,\njohtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet\npuhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai\nsalaisista suruista.\n\nMies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat\nvanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti\nliukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten\notollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla\nherätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka\nilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten\nloisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin,\nvastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät\nääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin\nihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä,\nmaalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö\npainoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla\nlapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on\ntäynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties\nmuutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät\nvarmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle\nosa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin\nolisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa,\nkehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen\nlakejansa puhumalla tulevaisuudesta.\n\nMutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja\nMoïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka\nkuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa\nisäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen\nliikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien\nvarjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo\nheijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä\nkädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat -- urkkimatta toisiaan\n-- hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset\nymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja\nkunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa\nsilmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään\naikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian\nraskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan,\nvai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän\nHelenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin\nainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko\ntytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten\nniin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita,\nsalaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen\nuskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin\nhautaan?\n\nHelena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa\nsellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa\ntunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset\npaisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon.\nNuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan\nkuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä\nvain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta\njota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta\nvarsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin\nalentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä\nsinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten\nnäytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin\nmurhenäytelmän \"Wilhelm Tell\". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä\noli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka\nvaltavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä\nesittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren\npelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan\ntavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä\nsulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei\nhän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt,\nvarsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää\nhellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin\njonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei\nkenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen\nyksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei\nyhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen\ntutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja\njalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta\nanteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti\ntytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata\nainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku\nherättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön\nsaakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista\nsieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä\nsalaisuus.\n\n\"No, Abel\", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä,\njolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät\nhiljaa, \"tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata\"...\n\nMarkisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti\npolvelleen. \"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi kenraali. \"Kello on puoli\nyksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia\nviikaria! -- Gustaf\", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, \"annoin\nsinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello\nkymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä\nmaata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi,\ntäytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin\nkunniastasi.\" Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli\nerittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen\nlupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli\nhänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin\nvoimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman\nvaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän\ntavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla\nrikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä.\nPuistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman\ntoiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat\nkatsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari\npäivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa,\nmutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen\nalkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille.\nÄiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä\njuhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta\nhuvihuone purettaisiin.\n\n\"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot\nkiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja\nasettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut\nmuuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen\nensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän\ntuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja\nsanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen\naatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta\npoikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan\nenemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa\nvarallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa,\nminkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa\nuudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut.\nKun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa\ntätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf.\"\n\nGustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan.\nSyntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka\ntaisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi\nväsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen\nyli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita\nmaantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko\ntalossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä\nhyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira\nhaukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät\nankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä,\nja Moïna, eivät heränneet. \"Silläpä on kiire!\" huudahti kenraali\nasettaen tyttärensä nojatuoliin.\n\nHän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:\n\n\"Älä mene, ystäväni...\"\n\nMarkisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti\nsalalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja\nsaapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut\nhäntä.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi kenraali.\n\n\"Avatkaa!\" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.\n\n\"Oletteko ystävä?\"\n\n\"Kyllä, olen ystävä.\"\n\n\"Oletteko yksin?\"\n\n\"Olen ... mutta avatkaa, he tulevat!\"\n\nEräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin\nkenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa\npakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti\npotkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin\nestääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja\nlyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta\nja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen,\njonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi\nollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen\notsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin\nasti. \"Pankaa pois pistoolinne, herrani\"! sanoi hän kenraalille. \"En\ntahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa\nminua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata\nminulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi\ntunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin\nrukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin\narabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten\navatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne,\nturvapaikka ja vettä. Oh, vettä!\" toisti hän korisevalla äänellä.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista\nkiirettä, jolla tuntematon puhui.\n\n\"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!\" vastasi mies,\nhelvetillinen iva äänessään.\n\nHuolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut\nnähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän\nnäki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden\nhyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi\nvääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen\nliekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan.\nKenraalin täytyi kuitenkin vastata.\n\n\"Herrani\", sanoi hän, \"te puhutte niin kummallisesti, että te, jos\nolisitte minun sijassani...\"\n\n\"Henkeni on teidän käsissänne!\" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.\n\n\"Kahdeksiko tunniksi?\" kysyi markiisi epäröiden.\n\n\"Kahdeksi tunniksi!\" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa\ntaaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja\nikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän\nkirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja\ntahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin\nsalamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin\nkäsittämättömän voiman vallassa.\n\n\"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla\", sanoi\ntalon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia\ntunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.\n\n\"Jumala palkitkoon teitä!\" sanoi muukalainen päästäen raskaan\nhuokauksen.\n\n\"Onko teillä aseita?\" kysyi kenraali.\n\nVastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että\nkenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti\nauki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka\npalaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin\ntehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:\n\n\"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan\nkuivaa?\"\n\n\"Nyt kyselette te jälleen minulta?\" vastasi tuntematon ylpeästi.\n\nSilloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa\nneuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui\nhän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:\n\n\"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi\nolla sängyssäsi?\"\n\n\"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi\",\nvastasi Gustaf.\n\n\"Mene ylös huoneeseesi!\" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. --\n\"Ja te\", sanoi hän muukalaiselle, \"seuratkaa minua!\"\n\nHe jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä\nalkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.\n\nTuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa\nvalan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa,\npäästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan\nsalongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin\nkuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden\nkanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella\nseinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin\notsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa,\nja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison\nullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli\njääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina\nhuonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:\n\n\"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria\nsuojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne,\nsallinette minun sulkea teidät tänne.\"\n\nMuukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.\n\n\"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä\",\nsanoi hän.\n\n\"Minä tuon teille vettä\", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja\nlähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen\nitse hakemaan vettä kyökistä.\n\n\"No? Mitä nyt?\" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.\n\n\"Ei mitään, ystäväni!\" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.\n\n\"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne\nylös...\"\n\n\"Helena\", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään\nhäntä kohti, \"ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun\nvaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään.\"\n\nNuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.\n\nMarkisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta,\nmillä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin\nja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän\nvieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain\npäin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan\nodottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti\notsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa\nkenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä\nja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut\nlasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden\nsamalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.\n\n\"Herrani\", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita\nentisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä\nhuolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, \"te saatatte pitää minua\nhyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te\njäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun.\"\n\nHarmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei\nmiellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti\ntaskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti\nsitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta\nrikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin,\nja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä\ntuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se\nkosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.\n\n\"Ah, te olette katsonut minuun!\" huudahti mies juotuaan ja taas\nkääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. \"Minä\nolen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!\"\n\n\"Minä en kuule mitään\", sanoi markiisi.\n\n\"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä.\"\n\n\"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin\nveren tahrima!\" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä,\nmitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.\n\n\"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen\", vastasi vieras katkerasti\nhymyillen.\n\nSamassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä\noli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva\ntunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.\n\n\"Santarmeja\", sanoi hän.\n\nHän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset,\njotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia,\notti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt\npanna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi\nkuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet\nvavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen.\nVaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs\nratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin\navaamaan.\n\n\"Herraseni\", sanoi korpraali, \"ettekö äsken kuullut miehen juoksevan\ntuonne aitaukselle päin?\"\n\n\"Aitaukselle päinkö? En.\"\n\n\"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?\"\n\n\"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?...\"\n\n\"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että...\"\n\n\"Vai niin,\" huudahti kenraali vihaisesti, \"aiotteko laskea leikkiä\nminun kanssani? Mitä oikeutta on teillä...\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali\", jatkoi korpraali. \"Antakaa\nanteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri\nrupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin\nkiihkeitä saamaan jotain tietoja...\"\n\n\"Murhaajaa?\" huudahti kenraali. \"Kuka se on, joka...\"\n\n\"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä\", vastasi\nsantarmi. \"Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat,\nettä hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi,\nherra kenraali!\"\n\nSantarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi\nvoinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan,\nolisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset\nkasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.\n\n\"Onko murhaajan nimi tiedossa?\" kysyi kenraali.\n\n\"Ei\", vastasi ratsastaja. \"Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä\ntäynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin.\"\n\n\"Kostoa siis\", sanoi markiisi.\n\n\"Oh, vanhalle ukolle?... Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire\nennättääkseen tehdä sen tempun.\"\n\nJa santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana\nmaantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti\nsaattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti\njutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä\nMontreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa,\njoka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin\nukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan.\nSitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen\nkamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että\nheidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät\nsantarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni\näkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen\npiti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti\nkaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti\nihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa\nvaletta.\n\nMutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään\nvähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien\nhenkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar\nsilmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi\nvihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:\n\n\"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille.\"\n\nNuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä\näitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.\n\n\"Mitä tarkoitat, äiti?\" kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku,\nniin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös...\"\n\n\"Minä?\" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.\n\n\"Pelottaako sinua?\"\n\n\"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita.\"\n\n\"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena\", sanoi äiti\nkylmällä ja arvokkaalla äänellä. \"Jos isäsi tulee takaisin eikä näe\nminua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei\nhän huomaa.\"\n\n\"Äiti\", vastasi Helena, \"jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen\nmenettämään isäni kunnioituksen...\"\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi markisitar ivallisesti. \"Mutta koska sinä otat\nvakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt\nsinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun\nvaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua\nmenemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan\nsaa arvostella äitinsä tekoja...\"\n\nLausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti\nmarkisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan\nsanomatta ja poistui salongista.\n\n\"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä\nolen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta\nisäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?\"\n\nNämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä\nkulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli.\nHänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta\nennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat\nkuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt\nsydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen\ntulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi\nsuonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa\nkävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä\nsydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia\nlyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut\nsaranain narinan.\n\nVaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin\nkiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa\nnielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä\npuolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita\naina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan\nhaudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle\notsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen\ntulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain\ntaistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä\najatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma\nilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa,\nulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies\noli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin\noman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään\nNapoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja\njonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän\ntavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten\nkaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen,\ntuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon\nsekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän\ntuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta.\nÄkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta,\nja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties\nitsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan\ntulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä.\nLumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä\nsalaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen\nlempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa,\ntarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka\ntähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli\nehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli\nmurhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja\nkuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille\ntaholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa\ntämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja\nluuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin\nliikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.\n\n\"Herrani\", sanoi hän vapisevalla äänellä.\n\nMurhaaja vavahti.\n\n\"Nainen!\" huudahti hän lempeästi. \"Onko se mahdollista? Menkää pois\ntäältä!\" jatkoi hän. \"En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni,\nantaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin.\nMenkää lapseni!\" lisäsi hän hallitsijan eleellä, \"olisin kiittämätön\nsiitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos\nantaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa\nkuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin.\"\n\nTämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä\nsyvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat,\njotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa\nkäärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön\nsydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut\nhänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen\nsielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa\npuolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa\nvastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja\nvapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin\nsilmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään\näidilleen.\n\nKenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes\ntakaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa\nvartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin\nlintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään\nsilkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää\nhiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät\nainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen\ntoisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän\nilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he\navasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja\nsitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden\nluota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian\nvallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää\nnukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan.\nEi yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi,\nikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello\nlöi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia\nyläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti\nsulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun\nnaisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin\nviereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän\nkeskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären\nihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän\nsanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:\n\n\"Herrani, kaksi tuntia on kulunut.\"\n\n\"Te täällä?\" puhkesi kenraali sanomaan. \"Kuinka te olette voinut...?\"\n\nJa kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan.\nHelena sävähti tulipunaiseksi.\n\n\"Te\", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, \"te meidän keskuudessamme!\nVeren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää,\nmenkää!\" lisäsi hän raivostuneena.\n\nKuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas\nHelenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa\neivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä\nmiestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen.\nRangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi,\nkohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin\ntätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli\ntässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki\ntehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet\nmielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä.\nHalveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla\nhuulillaan.\n\n\"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni\nteitä kohtaan\", sanoi hän verkkaan. \"Minä en tahtonut käsilläni koskea\nlasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En\nedes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä\nlähden jättämättä rikoksestani muuta\" -- tätä sanoessaan vääntyivät\nhuulensa -- \"kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään\njälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne...\"\n\n\"Tyttäreni!\" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. \"Ah,\nonneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät...\"\n\n\"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa\nettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan ...\nja menettämättä minun kunnioitustani.\"\n\nNämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä\nkatsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas\ntuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä\ntulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi\npehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.\n\n\"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!\" sanoi\nhän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.\n\n\"Niin, vanhus\", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.\n\n\"Paetkaa!\" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. \"Liittomme\non purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni\nmestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut\nkauhistumaan.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi rikoksellinen tyyneesti. \"Ranskassa ei ole paikkaa,\nmihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala,\nvoisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan,\nmurhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä\nihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on\ntäytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja\nmestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on\nrikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette\nhöystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää\nvielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se\nihminen olette te... Mutta olisin toivonut teidän olleen\njalomielisemmän.\"\n\nHän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö\näitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.\n\n\"Ah!...\"\n\nTämä vaimonsa huudahdus sai kenraalin säpsähtämään kuin olisi nähnyt\nMoïnan kuolleena. Helena seisoi suorana ja murhaaja oli vaistomaisesti\nkääntynyt. Hänen kasvoistaan saattoi lukea jonkinlaista levottomuutta\ntämän perheen puolesta.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, ystäväni?\" kysyi markiisi.\n\n\"Helena tahtoo seurata häntä\", vastasi tämä.\n\nMurhaaja punastui.\n\n\"Koska äitini niin huonosti tulkitsee minulta melkein tahtomattani\npäässeen huudahduksen\", sanoi Helena matalalla äänellä, \"niin tahdon\ntäyttää hänen toivomuksensa.\"\n\nKatsahdettuaan ympärilleen melkein villillä ylpeydellä, loi nuori tyttö\nalas silmänsä seisoen hiljaa ihmeteltävän kainona käytökseltään.\n\n\"Helena\", sanoi kenraali, \"oletko ollut siellä ylhäällä, huoneessa,\nmihin olin...?\"\n\n\"Olen, isäni.\"\n\n\"Helena\", kysyi hän äänellä, jota kouristuksen tapainen vavistus\ntukahutti, \"onko tämä ensi kerta, kun näet tämän miehen?\"\n\n\"On, isäni.\"\n\n\"Silloin on luonnotonta, että haluat...\"\n\n\"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni.\"\n\n\"Ah, tyttäreni!...\" sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että\nmiehensä kuuli hänet. \"Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset\nkunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa\nsydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei\nsinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko\nsinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä\npakoittava mahti...\"\n\n\"Usko mitä tahansa!\" vastasi Helena kylmästi.\n\nMutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta,\nsaattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen\nkyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön\nkyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin\nvastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta\nkun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät\nsilmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme\nnähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.\n\n\"Ystäväni\", huudahti hän miehelleen, \"tämä mies on perkele. Hän\naavistaa kaikki...\"\n\nKenraali nousi soittaaksensa.\n\n\"Hän syöksee teidät perikatoon\", sanoi Helena murhaajalle.\n\nTuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden,\npakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä\nkaiken voiman.\n\n\"Maksan vieraanvaraisuutenne\", sanoi hän, \"ja niin olemme kuitit.\nSäästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni.\nMitä teenkään oikeastaan elämälläni?\"\n\n\"Voitte katua\", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen,\njoka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.\n\n\"En kadu milloinkaan\", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen\nylpeänä päätään.\n\n\"Hänen kätensä ovat punaiset verestä\", sanoi isä tyttärelleen.\n\n\"Olen pesevä ne puhtaiksi\", vastasi tämä.\n\n\"Mutta\", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta,\n\"tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?\"\n\nMurhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin\nolikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon,\njonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja\nhienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän\nviehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa\nhehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:\n\n\"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita\nrakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden\nkahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle.\"\n\n\"Te, te myös työnnätte minut luotanne!\" huudahti Helena sydäntä\nvihlovalla äänellä. \"Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni\nkuollakseni!\"\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa?\" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.\n\nHelena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan\nmarkisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä\nsaakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai\nteoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista\nvaltaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään\nsäihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen\nvallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä\nvastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat\njoutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea\nhengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä\ntavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän\nmiehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä\nhenkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen\ntulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään\njärkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet\nmukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi hän matalalla äänellä, \"jos jokin omituinen\nrakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton\nelämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta\ntodistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan\nkyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi\npiilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa,\nvoit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä,\nlapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi\nvilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme\nsiskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä\nminulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään\nsen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi,\nveljesi, pikku siskosi!\"\n\n\"Isäni\", vastasi hän, \"en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut,\nen edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen.\"\n\nMarkisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.\n\n\"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista\nelääkseni miehen suojeluksessa?\"\n\n\"Totta kyllä.\"\n\n\"Ja tiedämmekö koskaan\", jatkoi hän, \"minkälaiseen olentoon sidomme\nkohtalomme? Luotan tähän mieheen.\"\n\n\"Lapseni\", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, \"sinä et ajattele kaikkia\nniitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni.\"\n\n\"Ajattelen hänen...\"\n\n\"Mikä elämä!\" huudahti isä.\n\n\"Naisen elämä\", vastasi nuori tyttö hiljaa.\n\n\"Sinä olet kovin viisas!\" huudahti markisitar, joka vihdoin sai sanat\nsuuhunsa.\n\n\"Kysymykset määräävät minun vastaukseni, mutta jos tahdotte, voin puhua\nselvemmin.\"\n\n\"Sano kaikki, tyttäreni! ... olen äiti.\"\n\nNyt katsoi tytär äitiinsä, ja tämä katse sai markisittaren vaikenemaan\nhetkeksi.\n\n\"Helena, olen kestävä nuhteesi, jos sinulla on sellaisia minua vastaan\ntehtävänä, mieluummin kuin näkisin sinun seuraavan miestä, jota kaikki\nihmiset katselevat kammoksuen.\"\n\n\"Näettehän, ilman minua olisi hän yksin.\"\n\n\"Riittää, rouvani!\" huudahti kenraali. \"Meillä on tästä lähtien vain\nyksi tytär...\"\n\nHän katsahti Moïnaan, joka yhä nukkui. \"Annan sulkea sinut luostariin\",\nlisäsi hän, Helenaan kääntyen.\n\n\"Olkoon niin, isäni\", vastasi hän epätoivon tyyneydellä. \"Voin kuolla\nsiellä. Te ette ole vastuunalainen minun elämästäni ja hänen sielustaan\nmuille kuin Jumalalle.\"\n\nSyvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia\nyhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät\neivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa,\notti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen.\nKuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin,\nläpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän\nvoiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi\nmatolle...\n\n\"Tyttäreni\", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. \"Sinä\nolet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää\nsinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta...\"\n\n\"Helena\", sanoi äiti nuorelle tytölle, \"ajattele, että joudut\nköyhyyteen!\"\n\nJonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta,\nveti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen\nkasvoistaan.\n\n\"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!\" huudahti\nkenraali ylös nousten. \"Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte\nkokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän\ntaloon.\"\n\n\"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?\" kysyi murhaaja katsoen\nterävästi kenraalia.\n\n\"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne\", vastasi isä tehden\nuskomattomia ponnistuksia, \"en ole kaipaava häntä.\"\n\nHelena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä\näänellä:\n\n\"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle\nhyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän\nteitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!\"\n\nKenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras\nesiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä\njotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän:\n\n\"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska\nhorjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni.\"\n\n\"Käsittämätöntä!\" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein\ntytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien\nhänen syliinsä.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi hän. \"Hyvästi äitini!\"\n\nHelena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan\nisänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku\nAbelia sekä katosi murhaajan seurassa.\n\n\"Minne he menevät?\" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten\naskeleet. \"Luulen uneksivani\", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen,\n\"tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se.\"\n\nMarkisitarta puistatti.\n\n\"Jonkun aikaa\", vastasi hän, \"on Helena ollut tavattoman kummallinen ja\nmerkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa\ntätä hänen...\"\n\n\"Tämä ei ole selvää...\"\n\nMutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita\npuutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:\n\n\"Helena!\" huudahti hän.\n\nTämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän\nhuudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin\ntaikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli\nheitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä,\nhän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän\nkamalan huudon:\n\n\"Apua! Apua!\"\n\nHän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran\nomituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat\nheräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi\nsantarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain\nravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa\näänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata.\nHirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita\nalas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet\npalvelijat, joita virtaili joka taholta.\n\n\"Tyttäreni ... Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa\nkatua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!\"\n\nRaivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso\ntalonkoira oli kytketty.\n\n\"Helena! Helena!\" ... sanoi hän tälle.\n\nKoira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin\npikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului\nhevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.\n\n\"Korpraali\", huusi hän, \"joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn\nmurhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa\nPicardien mäelle vievät tiet... Minä panen toimeen ajon kaikilla\ntiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä\", sanoi hän\npalvelijoillensa, \"vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina\nVersailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!\"\n\nHän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi\npuutarhaan huutaen koiralle:\n\n\"Etsi!\"\n\nPelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille\ntaholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.\n\nKello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien,\nkenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet\ntuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien\nvanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä\nautiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.\n\n\"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!\" sanoi hän katsoen\nvaimoonsa. \"Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle\nhänestä\", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun\nkukkasen. \"Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu ... kadotettu!\"\n\nHän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei\nrohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä\nsuloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja\nvastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli\nsopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.\n\n\"Tämä on hävitettävä\", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita\nosoittaen. \"Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä.\"\n\nTämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti\nvanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen\nviettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon\nantama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi\nmarkiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen\nkeinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa.\nMutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui\ntäydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea\nja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään.\nVaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän\nnyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti\namerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa\nkotiin.\n\nEräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat\nespanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä\nBordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa\nrikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla\nmatkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien\nvanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi\nlaivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä\nnäytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain\nsilmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina\nolivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä\nisänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä\nmajakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin\ntaivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin,\nmielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut\nprikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen\nperään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä\nvaltamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin\nsyvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen\nyhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet.\nAurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä\nkimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta\nkuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän\ntuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset,\nliehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä\nloistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita\nvivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis\ntuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske,\nkaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen\nrientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa\nihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä\nolevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän,\nhiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä\noli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei\nmyöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta.\nEspanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi\nseisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa\ntäyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat\ntäydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat\nrauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja,\njoka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin\ntoisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen\npiirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt\nei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä\nmies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille\nhuudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja\nvaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen\nomaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja\ntuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain\nranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän\nkanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia\nBordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan\npahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen\nonnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän\nnäkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden\nääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki\nedessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö.\nKun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin\neläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja\nsalatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa\nvastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.\n\n\"Se se on...\" sanoi hän, \"se seuraa meitä!\"\n\n\"Mikä se on?\" huusi espanjalainen kapteeni.\n\n\"Laiva\", vastasi kenraali matalalla äänellä.\n\n\"Minä näin sen jo eilen\", vastasi kapteeni Gomez.\n\nHän katseli ranskalaista tutkien.\n\n\"Se on koko ajan ajanut meitä takaa\", kuiskasi hän kenraalille.\n\n\"Enkä minä ymmärrä, miks'ei se ikänä saavuta meitä\", jatkoi vanha\nsotilas, \"sillä se on parempi kuin meidän kirottu 'Saint\nFerdinandimme'.\"\n\n\"Sille on voinut tapahtua jotain, ehkä vuoto...\"\n\n\"Se saavuttaa meidät!\" huudahti ranskalainen.\n\n\"Se on kolumbialainen merirosvolaiva\", kuiskasi kapteeni.\n\n\"Meillä on vielä kuusi penikulmaa maihin, ja tuuli helpottaa.\"\n\n\"Se ei purjehdi, se lentää, ikäänkuin tietäisi että parin tunnin\nperästä on saaliinsa luisunut käsistään. Mikä julkeus!\"\n\n\"Tämä!\" huudahti kapteeni. \"Oh, ei sen nimi olekaan suotta 'Othello'.\nJoku aika sitten ampui se upoksiin muutaman espanjalaisen\nfregattilaivan, vaikkei sillä ole muuta kuin kolmekymmentä kanuunaa!\nMinä en pelännyt muuta kuin tätä, sillä tiesin sen oleskelevan ja\nristeilevän Antillein luona... Ah\", jatkoi hän vaiettuaan hetkisen,\njolla aikaa katseli laivansa purjeita, \"tuuli yltyy, me ehdimme\nperille. Meidän täytyy ehtiä, 'Pariisilaisen' kanssa ei ole\nleikittelemistä.\"\n\n\"Mutta se ehtii myös\", vastasi markiisi.\n\n\"Othello\" oli nyt melkein vain kolmen penikulman päässä. Vaikka\nmiehistö ei ollut kuullutkaan markiisin ja kapteeni Gomezin\nkeskustelua, oli tämän purjelaivan näkeminen houkutellut useimmat\nmatruuseista ja matkustajista paikalle, missä molemmat keskustelijat\nseisoivat; mutta melkein kaikki pitivät prikiä kauppalaivana\ntarkastellen sitä mielenkiinnolla, kunnes äkkiä muuan matruusi huudahti\nvoimakkaalla äänellä:\n\n\"Pyhän Jakobin kautta! Me olemme hukassa, se on se pariisilainen\nkapteeni...\"\n\nTämä kauhea nimi levitti pelkoa ja kammoa laivaan ja syntyi sanomaton\nsekasorto. Espanjalainen kapteeni sytytti sanoillaan hetkellisen\nrohkeuden matruuseihinsa. Koska hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä ehtiä\nmaihin, välttääksensä vaaran, koetti hän kiireesti virittää kaikki\npurjeensa, sekä pienet että suuret, oikealla ja vasemmalla puolella,\ntarjotakseen tuulelle niin suuren purjepinnan kuin vain raakapuut\nkestivät. Mutta näitä liikkeitä ei suoritettu vaikeuksitta. Miehistöltä\nluonnollisesti puuttui tuo erinomainen täsmällisyys, joka sotalaivoilla\non niin ihmeellinen. Vaikka \"Othello\" lensi kuin pääskynen, kiitos\npurjeiden, näytti kuitenkin siltä, kuin voittaisi se niin vähän, että\nranskalaisparat täytti iloinen toivo. Äkkiä, juuri kuulumattomilla\nponnistuksilla suoritettujen taitavien liikkeiden jälkeen, joihin Gomez\nitse otti osaa sanoin ja elein, muuan perämies, väärällä, varmasti\ntahallisella tempulla käänsi prikilaivan poikkipäin. Purjeet, joita\ntuuli pieksi sivultapäin, alkoivat hulmuta niin kiivaasti, että priki\nperäytyi, nokat katkesivat ja laiva joutui täydellisesti ohjattomaksi.\nRajaton raivo valtasi kapteenin. Hän kalpeni purjeitaankin\nvalkoisemmaksi. Yhdellä hyppäyksellä karkasi hän perämiehen kimppuun ja\ntavoitti häntä tikarillaan niin kiivaasti, että iski harhaan ja syöksi\nhänet sen sijaan mereen. Sitten tarttui hän peräsimeen koettaen\nhälventää sitä kauheata sekasortoa, joka oli saanut aikaan sekaannusta\nhänen hyvällä ja rohkealla laivallaan. Epätoivon kyyneleet valuivat\nhänen silmistään, sillä me suremme enemmän kavallusta, joka hävittää\nsen, minkä olimme taitavuudellamme saavuttaneet, kuin äkillistä\nkuolemaa. Mutta mitä enemmän kapteeni kiroili, sitä vähemmän oli hän\nherra laivallaan. Hän ampui itse hätälaukauksen siinä toivossa, että\nrannalta kuultaisiin häntä. Samassa vastasi vimmatun nopeasti kiitävä\nrosvolaiva tykinlaukauksella, jonka kuula putosi kymmenen kaapelimitan\npäähän \"Saint Ferdinandista\".\n\n\"Taivas ja helvetti!\" huusi kenraali, \"se oli hyvin tähdätty! Heillä on\noivallisia tykkejä!\"\n\n\"Oh, milloin tuo puhuu, täytyy toisten olla vaiti, nähkääs!\" vastasi\neräs matruusi. \"Pariisilainen ei pelkäisi englantilaistakaan laivaa...\"\n\n\"Kaikki on hukassa!\" huusi kapteeni epätoivoisena. Hän oli katsonut\nnäköputkellaan eikä nähnyt mitään apua tulevan rannikolta päin... \"Me\nolemme etäämmällä Ranskasta kuin luulin...\"\n\n\"Minkätähden olla epätoivossa?\" virkkoi kenraali. \"Ovathan kaikki\nmatkustajanne ranskalaisia, he ovat vuokranneet laivanne. Tämä\nmerirosvo on pariisilainen, sanotte? No, nostakaa sitten valkoinen\nlippu, ja...\"\n\n\"Ja hän ampuu meidät upoksiin\", vastasi kapteeni. \"Hän kykenee mihin\ntahansa, kun vaan on kysymyksessä rikkaan saaliin anastaminen!\"\n\n\"Ah, sehän on merirosvo...\"\n\n\"Merirosvo!\" sanoi yksi matruuseista vihaisesti. \"Oh, hänellä on kaikki\nselvillä tahi osaa hän laittaa niin, että näyttää siltä...\"\n\n\"No niin\", huudahti kenraali nostaen silmänsä taivasta kohti, \"silloin\nsaamme tyytyä kohtaloomme!\"\n\nJa hänellä oli vielä kyllin voimaa pidättää kyyneleensä.\n\nJuuri kun hän oli sanonut tämän lensi toinen, paremmin tähdätty\ntykinkuula, ja lävisti \"Saint-Ferdinand'in\" rungon.\n\n\"Laskekaa sivuun!\" sanoi kapteeni surullisella äänellä.\n\nJa matruusi, joka oli puolustanut pariisilaisen rehellisyyttä, auttoi\nhyvin ymmärtäväisesti tässä epätoivoisessa hommassa. Miehistö odotti\ntappavan pitkän puolisen tuntia, mitä syvimmän hämmennyksen vallassa.\n\"Saint-Ferdinand'illa\" oli neljä miljoonaa piasteria, minkä summan\nnäiden viiden matkustajan omaisuus teki, siitä kenraalin osaa\nyksitoistasataatuhatta frangia. Vihdoin näkyi \"Othellosta\", joka nyt\noli kymmenen pyssynlaukauksen päässä, selvästi kahdentoista tykin\nammottavat kidat, valmiina purkamaan tulta. Se lähestyi kuin tuulen\nkantamana, minkä paholainen vasituisesti sen vuoksi antoi puhaltaa;\nmutta kokeneen merimiehen silmä saattoi helposti keksiä tämän nopeuden\nsalaisuuden. Ei tarvinnut muuta kuin silmänräpäyksen katsoa laivan\nkorkeussuhdetta, sen soikeata, kapeata runkoa, korkeita mastoja,\npurjeiden muotoa, ihmeteltävän keveätä taklausta, sitä mestarillista\ntaitavuutta, millä laivaväki kuin yksi mies hoiti valkoista\npurjepintaa. Kaikki ilmaisi uskomatonta voiman varmuutta tässä\nsolakassa puu-olennossa, joka oli yhtä nopea, yhtä älykäs kuin juoksija\ntahi petolintu. Rosvolaivan miehistö oli äänetön ja vastarinnan varalta\nvalmis hyökkäämään kauppalaivaraukkaan, joka onneksi pysyttelihe\nhiljaa, kuin opettajan pahanteossa yllättämä koulupoika.\n\n\"Meillä on tykkejä!\" huudahti kenraali puristaen espanjalaisen\nkapteenin kättä.\n\nTämä katsoi vanhaa soturia rohkeutta ja epätoivoa ilmaisevalla\nkatseella ja sanoi:\n\n\"Entäs miehiä?\"\n\nMarkiisi tarkasteli \"Saint-Ferdinand'in\" miehistöä ja vavahti. Neljä\nkauppiasta seisoi siinä kalpeina ja vapisevina, sillä välin kun\nmatruusit eri ryhmissä näkyivät neuvottelevan, mille kannalle asettua\n\"Othelloon\" nähden. He katselivat rosvolaivaa ahneella uteliaisuudella.\nPerämies, kapteeni ja markiisi olivat ainoat, jotka, katsellen\ntoisiansa tutkivin silmäyksin, vaihtoivat rohkeita ajatuksia.\n\n\"Ah, kapteeni Gomez, olen kerran ennen jättänyt hyvästit maalleni ja\nomaisilleni sydän täynnä surua. Pitääkö minun nyt vielä kerran jättää\nheidät juuri kun tuon mukanani lasteni ilon ja onnen?\"\n\nKenraali kääntyessään poispäin antaakseen raivon kyynelten valua\nmereen, huomasi perämiehen, joka ui rosvolaivaa kohti.\n\n\"Tällä kertaa\", vastasi kapteeni, \"saatte varmasti sanoa heille\nhyvästit ainiaaksi.\"\n\nRanskalainen sai espanjalaisen ihmettelemään luomalla häneen\nhämmästyneen silmäyksen. Nyt olivat molemmat laivat melkein\nvieretysten, ja kun kenraali näki vihollisen miehistön, uskoi hän\nGomez'in onnetonta ennustusta. Kolme miestä seisoi joka tykin vieressä.\nKun näki heidän atleettimaiset vartalonsa, kovat piirteensä ja\nvoimakkaat, paljaat käsivartensa, olisi voinut otaksua heitä\npronssipatsaiksi. Kuolemakaan ei olisi voinut kaataa heitä kumoon.\nMatruusit olivat keveästi aseistettuja, notkeita, sitkeitä ja\nvoimakkaita ja seisoivat siinä liikkumattomina. Kaikki nämä\ntarmokaspiirteiset kasvot olivat auringon päivetyttämät, työn\nkaraisemat. Heidän silmänsä kiilsivät kuin tulikipinät todistaen selviä\npäitä ja helvetillisiä nautintoja. Kannella, joka oli mustanaan miehiä\nja hattuja, vallitseva syvä hiljaisuus todisti taipumatonta tarmoa,\njolla jokin mahtava tahto taivutteli näitä ihmisdemooneja. Päällikkö\nseisoi isonmaston juurella käsivarret ristissä, aseettomana, vain\nkirves jalkojensa juuressa. Auringon suojana piti hän päässään\nleveälaitaista huopahattua, joka varjosti hänen kasvojansa. Niinkuin\nherransa edessä makaavat koirat katsoivat tykkimiehet, matruusit ja\nsotilaat väliin kapteeniansa ja väliin kauppalaivaa. Kun molemmat\nlaivat hipaisivat toisiaan, herätti tärähdys merirosvon uinailustaan ja\nhän sanoi hiljaa kaksi sanaa nuorelle upseerille, joka seisoi parin\naskeleen päässä hänestä.\n\n\"Asettakaa kiinnityshaat!\" huusi luutnantti.\n\nJa \"Saint-Ferdinand\" kiinnitettiin \"Othelloon\" ihmeteltävällä\ntarkkuudella. Merirosvon matalalla äänellä antamien käskyjen mukaan,\njotka luutnantti toisti, kulkivat miehet, kukin tuntien ennakolta\nmäärätyn tehtävänsä, vallatun laivan kannelle, niinkuin seminaarilaiset\nmenevät messuun, sitoivat matruusien ja matkustajain kädet ja anastivat\naarteet. Tuokiossa olivat piastereita täynnä olevat tynnyrit,\nelintarpeet ja laivaväki viedyt \"Saint-Ferdinand'ista\" \"Othelloon\".\nKenraali luuli näkevänsä unta kun hän kädet sidottuina huomasi olevansa\nheitetty tavarapakkojen päälle kuin mikäkin kauppatavara. Merirosvo,\nhänen luutnanttinsa ja muuan, nähtävästi perämiehenä toimiva matruusi,\nolivat neuvotelleet keskenään. Kun tämä hyvin lyhyt neuvottelu oli\nloppunut, vihelsi matruusi miehiä. Hänen käskystään hyppäsivät he\n\"Saint-Ferdinand'iin\", kiipesivät taklaukselle ja alkoivat riistää sen\nraakapuita, purjeita ja köysivarustuksia yhtä nopeasti kuin sotamies\ntaistelutantereella riisuu kuolleen toverinsa, jonka saappaat ja lakki\novat hänen himonsa esineitä.\n\n\"Me olemme hukassa\", sanoi espanjalainen kapteeni kylmästi kenraalille.\nHän oli tutkinut näiden kolmen johtajan eleitä neuvottelun kestäessä ja\nmatruusien liikkeitä ennenkuin nämä ryhtyivät säännönmukaiseen prikin\nryöstöön.\n\n\"Kuinka?\" kysyi kenraali kylmästi.\n\n\"Mitähän te sitten haluaisitte, että heidän pitäisi tehdä meille?\"\nvastasi espanjalainen. \"He ovat varmaan ymmärtäneet, että kävisi hyvin\nvaikeaksi myydä 'Saint-Ferdinand'ia' Ranskan tahi Espanjan satamissa,\nja aikovat porata sen upoksiin, jottei heidän tarvitsisi nähdä vaivaa\nsiitä. Ja luuletteko, että he viitsisivät elättää meitä, kun eivät\ntiedä, mihin satamaan voisivat laskea meidät maihin?\"\n\nTuskin oli kapteeni lausunut nämä sanat, kun kenraali kuuli kauheata\nmelua, jota seurasi kumea ääni, johtuen useiden ruumiiden mereen\nheittämisestä. He kääntyivät eivätkä nähneet enää noita neljää\nkauppiasta. Kahdeksan hurjanaamaisen tykkimiehen käsivarret olivat\nvielä kohotettuina, kenraalin säikähtyneenä tarkastellessa heitä.\n\n\"Mitäs minä sanoin?\" huomautti espanjalainen kapteeni kylmästi.\n\nMarkiisi nousi nopeasti ylös. Meren pinta oli taas tyyntynyt, hän ei\nvoinut edes eroittaa paikkaa, mikä oli niellyt hänen onnettomat\ntoverinsa. Juuri nyt kierittelivät varmaankin laineet heitä sinne\ntänne, kädet ja jalat sidottuina, elleivät kalat jo olleet ahmineet\nheitä ruoaksensa. Parin askeleen päässä hänestä seisoivat uskoton\nperämies ja \"Saint-Ferdinand'in\" matruusi, joka juuri oli ylistänyt\npariisilaisen kapteenin mahtia. He olivat nyt yhtyneet merirosvoihin ja\nosoittivat näille keitä prikilaivan matruuseista pitivät sopivina\nliittää \"Othellon\" miehistöön. Kaksi laivapoikaa meni sitomaan muiden\njalkoja huolimatta näiden kauheista kirouksista. Kun vaali oli\ntoimitettu, tarttuivat nuo kahdeksan tykkimiestä tuomittuihin ja\nheittivät heidät vähääkään arkailematta mereen. Merirosvot katselivat\nilkeällä uteliaisuudella, miten eri tavalla miehet putosivat, heidän\nvääristyneitä kasvojaan ja viimeisiä tuskiaan, ilman että\nkasvonpiirteensä olisivat ilmaisseet pilkkaa, ihmettelyä tai sääliä. Se\noli heistä aivan yksinkertainen tapaus, jollaisiin he olivat tottuneet.\nMolemmat vanhimmat katselivat mielihyvällä, synkästi ja ankarasti\nhymyillen, täysinäisiä piasteritynnyreitä suurmaston ympärillä.\nKenraali ja kapteeni Gomez istuivat tavarapakalla neuvotellen\nkeskenään hiljaa, synkin katsein. Pian olivat he ainoat eloonjääneet\n\"Saint-Ferdinand'in\" laivaväestä. Molempain urkkijain espanjalaisesta\nmiehistöstä valitsemat seitsemän matruusia olivat jo ilomielin\nmuuttuneet perulaisiksi.\n\n\"Mitä inhoittavia roistoja!\" huudahti äkkiä kenraali. Jalo\nhalveksuminen sai hänet unohtamaan sekä surun että varovaisuuden.\n\n\"He tottelevat välttämättömyyttä!\" vastasi Gomez kylmästi. \"Jos vielä\nkerran tapaisitte jonkun näistä miehistä, ettekö pistäisi miekkaanne\nläpi hänen ruumiinsa?\"\n\n\"Kapteeni\", sanoi luutnantti kääntyen espanjalaiseen, \"pariisilainen on\nkuullut puhuttavan teistä. Te olette\", sanoi hän, \"ainoa mies, joka\ntarkoin tuntee Antillein ympäristön ja Brasilian rannikon\npurjehdusväylät. Tahdotteko...?\"\n\nKapteeni keskeytti nuoren luutnantin puheen halveksivalla\nhuudahduksella ja vastasi:\n\n\"Aion kuolla kuin merimies, kuin uskollinen espanjalainen ja\nkristitty ... ymmärrättekö?\"\n\n\"Mereen!\" huusi nuori mies.\n\nTämän käskyn kuultuaan ottivat tykkimiehet Gomez'in haltuunsa.\n\n\"Te olette pelkurimaisia heittiöitä!\" huusi kenraali tahtoen estää\nnoita molempia merirosvoja.\n\n\"Ystäväni\", sanoi luutnantti hänelle, \"malttakaa mielenne! Jos punanen\nnauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en\nainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä... Me kyllä vielä\npuhummekin keskenämme vähän ajan perästä.\"\n\nSamassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään\nvalitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies\nainakin.\n\n\"Omaisuuteni tahi kuolema!\" huusi hän kauhean vihan vimmassa.\n\n\"Ah, te olette järkevä!\" vastasi merirosvo ivallisesti. \"Voitte olla\naivan varma saavanne jotain meiltä...\"\n\nLuutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin\nsitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman\nrohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin\nsivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha\nratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.\n\n\"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen\nkuin simpukkaa!\"\n\nPistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista,\nveti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka\noli käskenyt ottaa \"Saint Ferdinandista\", siirtämishommia valvomassa.\nHän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti\nhänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen\nkuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä\nviettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa.\nIkäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä\nsuunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston\nviereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen\nväkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.\n\n\"Tämä on Helenan isä\", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. \"Voi\nsitä, joka ei kunnioita häntä!\"\n\nIloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin\nkirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat\nheilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa\nilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat,\nvihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin\nsynkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin\nkauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin\npuhelukykynsä, oli: \"Tyttäreni! Missä on tyttäreni!\" Merirosvo loi\nkenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä\nmiksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet\nmykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät\njohtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi\nkenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman\nkajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:\n\n\"Täällä hän on!\"\n\nSitten katosi hän jättäen vanhan sotilaan hämmästyksiin hänen silmiensä\neteen avautuneen taulun vuoksi. Kuultuaan ovea niin kiivaasti\navattavan, oli Helena noussut sohvalta, jolla lepäsi. Hän huomasi\nmarkiisin ja päästi ihmettelyhuudon. Tytär oli niin muuttunut, että\nvain isän silmä saattoi tuntea hänet. Troopillinen aurinko oli\nrusketuttanut hänen kasvojensa hipiän, kaunis ja omituinen värisävy\nantoi niille itämaalaisen, runollisen ilmeen, ja kaiken yllä leijaili\npiirre suuruutta, majesteetillista lujuutta, syvää tunnetta, jonka\ntäytyi vaikuttaa kovimpaankin sieluun. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa\nvalui suurina kiehkuroina jalomuotoiselle kaulalleen lisäten kasvojensa\ntekemää voiman ja ylpeyden vaikutusta. Käytöksessään ja liikkeissään\nosoitti Helena valtansa vaikuttamaa tietoisuutta. Riemuitseva\ntyytyväisyys laajensi kevyesti hänen ruusunpunervia sieraimiaan ja\ntyyni onni kuvastui hänen kauneutensa kaikista yksityiskohdista.\nHänessä oli samalla kuvaamatonta neitsyeellistä kainoutta ja tätä\nylpeyttä, joka on ominaista korkeasti rakastetuissa naisissa. Orjatar\nja hallitsijatar, hän tahtoi totella, koska saattoi käskeä. Pukunsa oli\nloistava, täynnä miellyttävää hienoutta. Intialainen musliinikangas oli\ntämän puvun koko ylellisyys. Mutta sohvansa ja patjat olivat kasimiria,\nja persialainen matto peitti tämän suuren kajutan lattian. Neljä lasta\nleikki hänen jalkojensa juurella rakentaen mielikuvituksellisia linnoja\nhelmistä, kalliista jalokivistä ja muista arvokkaista esineistä.\nMuutamat Sèvreposliiniset, rouva Jaquotot'in maalaamat maljakot olivat\ntäynnä harvinaisia, tuoksuvia kukkia: siinä meksikolaisia jasmiineja ja\nkamelioita, joiden seassa pienet, kesyt, amerikkalaiset linnut\nleikkivät, näyttäen olevan kuin rubiineista, safiireista, elävästä\nkullasta. Piano oli samassa huoneessa ja punaisella silkkikankaalla\nverhotuilla puuseinillä riippui pienikokoisia, mutta siltä suurimpien\nmestarien tauluja: Hippolyten \"Auringonlasku\", Schinner riippui\nTherbourgin vieressä, Rafaëlin \"Madonna\" kilpaili runollisuudessa\nmuutaman Géricault'in luonnoksen kanssa, Gérard Dow himmensi\nkeisariajan muotokuvamaalaajat. Kiilloitetulla, kiinalaisella pöydällä\noli kultalautanen mitä suloisimpine hedelmineen. Sanalla sanoen, Helena\nnäytti olevan laajan valtakunnan kuningatar, keskellä boudoareaan,\nmihin hänen kruunattu rakastajansa oli koonnut maailman komeimmat\nesineet. Lapset kiinnittivät isoisään läpitunkevan-vilkkaan katseen ja\ntottuneita kun olivat elämään keskellä taisteluja, myrskyjä ja\nlevottomuutta, muistuttivat he niitä, sotaa ja verta näkemään uteliaita\npikkuroomalaisia, jotka David on ikuistuttanut \"Brutus\"-nimisellä\ntaulullaan.\n\n\"Kuinka tämä on mahdollista?\" huudahti Helena tarttuen isäänsä,\nikäänkuin saadakseen varmuutta, ettei kaikki ollut vain ilmestystä.\n\n\"Helena!\"\n\n\"Isäni!\"\n\nHe vaipuivat toistensa syliin. Vanhuksen syleily ei ollut suinkaan\nvoimakkain eikä hellin.\n\n\"Olitko mukana tuolla laivalla?\"\n\n\"Olin\", vastasi hän surullisesti, istuutui sohvalle ja katseli lapsia,\njotka seisoivat hänen ympärillään ja katselivat häntä lapsellisella\ntarkkaavaisuudella. \"Minut olisi murhattu, ellei...\"\n\n\"Niin, ellei miestäni olisi ollut\", keskeytti Helena. \"Minä\nymmärrän...\"\n\n\"Ah\", huudahti kenraali, \"miksi pitää minun tällä tavalla löytää sinut\njälleen, Helenani, sinut, jota niin syvästi olen surrut! Minun täytyy\nsiis vieläkin vavista sinun kohtalosi vuoksi.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi hän hymyillen. \"Ettekö sitten iloitse\nkuullessanne, että olen onnellisin naisista.\"\n\n\"Onnellinen?\" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.\n\n\"Niin, isäni\", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä\nja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä\nseurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä\nmerkitsevämmäksi.\n\n\"Miten tämä on selitettävissä?\" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen\ntuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta\nsäteilevien kasvojen edessä.\n\n\"Kuulkaa, isäni\", vastasi hän, \"rakastajani, puolisoni, palvelijani,\nhallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri,\nyhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden\nkuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai\najatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää\nsopusointua.\n\n\"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä\nhuulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen\nkaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta\ntäällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin\nsaan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan\nminä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen\nmerta ja minua totellaan kuin kuningatarta. -- Oh, onnellinen\",\nkeskeytti hän oman puheensa, \"onnellinen ei ole sana, jolla voisi\nilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea\nrakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja\nkohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu\nuppoo, ja tämä ainiaaksi -- sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt\njo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei\nyksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut\njalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari\naskelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan\nperältä keulaan\", lisäsi hän veitikkamaisesti. \"Seitsemän vuotta!\nRakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä\nkoetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän\nkuin kaikki mitä tunnen elämässä... Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka\nvoisi tulkita niin taivaallista onnea!\"\n\nKyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä\nlastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin\nkananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä\nuhkaavin silmäyksin.\n\n\"Abel\", sanoi Helena, \"enkelini, minähän itken ilosta.\"\n\nÄiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi\nkäsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin\nleijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.\n\n\"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?\" puhkesi kenraali sanomaan\nhämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.\n\n\"On\", vastasi tämä, \"silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en\nmilloinkaan jätä miestäni.\"\n\n\"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?\"\n\n\"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat\nkoristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää\nhäntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan\nsenvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä\nkaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen\nmestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen\ntavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä,\nettä maailma tulee sinun luoksesi.\"\n\n\"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden\nintohimot...\"\n\n\"Minä ymmärrän teitä, isäni\", sanoi hän hymyillen. \"Rauhoittukaa!\nKeisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin\nse, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he\nluulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä,\nheidän voittojensa suojelija. Mutta _hän_, mieheni, on heidän\njumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi\nkunnioituksen ... sanoilla\", lisäsi hän nauraen. \"Ennenkuin Viktor oli\nsaanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta\nsiitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin\nhyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on\nollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa\nääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla\njättiläisiä ja lapsia.\"\n\n\"Entäs heidän taistelujensa aikana?\"\n\n\"Olen tottunut siihen\", vastasi hän. \"Minua peloitti vain ensimäisellä\nkerralla... Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä ... olenhan\nteidän tyttärenne\", sanoi hän, \"pidän niistä.\"\n\n\"Entäs jos hän saisi surmansa?\"\n\n\"Silloin minäkin kuolisin.\"\n\n\"Entäs lapsesi?\"\n\n\"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa\nelämää... Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me\nvietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle\nelämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen.\"\n\n\"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea\nmuuta parempana?\"\n\n\"Kaikkea muuta parempana\", toisti Helena. \"Mutta älkäämme tutkiko tätä\nsalaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös _hän_!\"\n\nJa hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti\nhänen käsiänsä ja tukkaansa...\n\n\"Mutta\", huudahti kenraali, \"minä en voisi unohtaa, että hän on\nheittänyt yhdeksän ihmistä mereen!\"\n\n\"Se oli varmaankin välttämätöntä\", vastasi Helena, \"sillä hän on\ninhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta\nkuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja\npuolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen\nkanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa\nteidät muuttamaan mielipiteenne.\"\n\n\"Entäs hänen rikoksensa?\" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut\nitsekseen.\n\n\"No\", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, \"entäpäs se olisikin\nhyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?\"\n\n\"Kostaa omasta puolestaan?\" puhkesi kenraali sanomaan.\n\n\"Ja mitä sitten on helvetti\", kysyi Helena, \"ellei ikuista kostoa\nmuutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?\"\n\n\"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä\nhourit.\"\n\n\"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella\nhäntä, olette tekin rakastava häntä.\"\n\n\"Helena\", sanoi kenraali vakavasti, \"olemme vain parin penikulman\npäässä Ranskasta...\"\n\nHelena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli\nvihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.\n\n\"Tämä on minun maani\", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.\n\n\"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?\"\n\n\"Voi, kyllä\", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, \"jos hän\ntahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan.\"\n\n\"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena\", sanoi hän ankarasti, \"ei\nomaisia eikä isänmaata?...\"\n\n\"Minä olen hänen vaimonsa\", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä.\n-- \"Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea,\njoka ei tule hänen kauttansa\", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja\nsuudellen sitä, \"ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut.\"\n\n\"Entäs omatuntosi?\"\n\n\"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!\" Helena säpsähti ankarasti.\n\n\"Hän tulee tänne\", sanoi hän. \"Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa\nhänen askeleensa kannelta.\"\n\nJa äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä\nja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi... Jokainen lihas hänessä, hänen\nsiniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa,\nosoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi\nkenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään,\nistuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä\nhänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa\nvaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli\nkenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää.\nTässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla,\ntaivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen\nja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä\nyhteiskunnan vaarojen keskitse... Hän katsoi ihaillen tytärtänsä.\nSatumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja\nrikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa\nkuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät\nkalleudet.\n\nKaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti,\njotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen\ntavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset\nkuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja\nymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta\nelämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista\nrakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä\nkauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman\npikkutapahtumiin.\n\n\"Häiritsenkö teitä?\" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen\nvaimoonsa.\n\n\"Ette\", vastasi kenraali, \"Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että\nhän on hukassa meiltä...\"\n\n\"Ei\", jatkoi merirosvo vilkkaasti. \"Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika\non umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on\npuhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on\ntotellut...\"\n\nHän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.\n\n\"Ja kuinka on mahdollista\", kysyi kenraali, \"ettei teillä ole\nomantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat\nsilmieni edessä?\"\n\n\"Meillä ei ollut ruokavaroja\", vastasi merirosvo tyyneesti.\n\n\"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin...\"\n\n\"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla,\nemmekä me olisi päässeet Chiliin...\"\n\n\"Ennenkuin he Ranskasta käsin\", keskeytti kenraali, \"olisivat\ntiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle...\"\n\n\"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen\ntuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten\nvuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole\nampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?\"\n\nKenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä\ntarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.\n\n\"Kenraali\", sanoi merirosvo syvällä äänellä, \"olen pitänyt lakinani,\netten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on\nepäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden\nminun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa...\"\n\nEräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä.\nLaskematta ojensi hän ne markiisille.\n\n\"Te ymmärrätte kai\", sanoi hän, \"etten voi huvitella\nkatselemalla Bordeaux'seen matkustavia... Ja sentähden, jos meidän\nkiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset\nyöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu\ntahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä\nhoukuttelevan, täytyy teidän jättää meidät... Purjevene luotettavine\nmiehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen\nkerran täydellisesti onnellisina...\"\n\n\"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen\", sanoi Helena\ntyytymättömänä.\n\n\"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä\nkohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi!\nSaammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään.\"\n\n\"Oh, lähtekää, isäni!\" huudahti Helena. \"Ja viekää nämä sisarilleni,\nveljilleni, ... äidilleni\", lisäsi hän, \"muistoksi minulta.\"\n\nHän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne\nkasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.\n\n\"Ja mitä sanon heille sinulta\", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen\nepäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan\n_äiti_-sanaa.\n\n\"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa\npuolesta.\"\n\n\"Helena\", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, \"enkö koskaan enää saa\nnähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?\"\n\n\"Se ei ole vain minun salaisuuteni\", sanoi Helena vakavasti. \"Kenties\nsaan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan.\nOlen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia...\"\n\nHän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää\nomaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin\nväljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä\ntarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän\nsielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen\nkapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen\nintohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään\nolisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän\nvoimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään,\nsotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua\nnäille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta\nkertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi\nlapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat\nhe kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.\n\n\"Olkaa aina onnellisia!\" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.\n\nMerellä näki kenraali omituisen näytelmän. \"Saint-Ferdinand\" oli\nmäärätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa.\nPoratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä\nrommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin \"Othellossa.\" He\nhuvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle\nmerta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille,\njotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua\nkaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi.\nKenraali laskeutuessaan \"Saint-Ferdinand'in\" purjeveneeseen, jota\nkuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan\n\"Saint-Ferdinand'in\" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon\nnojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään\nHelenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja\nkauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea,\nyksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä,\nkeinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili\nmahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä\ntäällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen\nsiihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti\neräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini,\nnäyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi.\nSavun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat,\npunaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli,\nratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta\nja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja.\nRaunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren\nhaltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas\njuhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo\noli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle,\nsalli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta.\nKuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. \"Othello\"\npakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan,\nkallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa\nliitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin.\nMilloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean\nsavupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas\nnäyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun\nHelena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa\ntervehdykseksi. Hetken perästä upposi \"Saint-Ferdinand\" jättäen\njälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat\njäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin\ntuulen ajelema pilvi. \"Othello\" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi\nrantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä.\nViimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven\nrepeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen\nhameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja\nsinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut\nmuuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli,\najatus, muisto.\n\nHankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja\nylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833,\noli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan\nPyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret.\nPaluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:\n\n\"Jumalani, äiti\", sanoi Moïna, \"kuinka väärin teimme, ett'emme\nviipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin\ntäällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta\nvalittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin\nmurretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä\nväkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli\nkauhein mitä ikinä olen viettänyt.\"\n\n\"En ole kuullut mitään\", vastasi markisitar, \"mutta, rakas lapsi, puhun\nemännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin\ntässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään?\nOletko väsynyt?\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.\n\n\"No, kuinka on laitasi?\" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.\n\n\"Oh, anna minun olla, äiti\", vastasi Moïna, \"sinä olet kylmä.\"\n\nNäin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta\nnäytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea\nloukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä\nja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.\n\n\"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin\nherättänyt minua? Me olisimme...\"\n\nSyvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän\nhuudahti:\n\n\"Siellä on joku kuolemaisillaan.\"\n\nHän lähti kiireesti ulos.\n\n\"Käske tänne Paulina!\" huusi Moïna. \"Tahdon nousta ylös.\"\n\nMarkisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon\nkeskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.\n\n\"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön,\njoka tuntuu olevan hyvin sairas...\"\n\n\"Oh, älkää puhuko enää!\" huudahti hotellinemäntä, \"olen juuri\nlähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka,\ntuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä\nole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli\nkuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna\nmenin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun\nkauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja\nmolemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen\nkultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa\ntämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka!\nMe kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen\nja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä... Olen\nlähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä.\"\n\n\"Mutta\", huudahti markisitar, \"antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän\ntarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan\nkaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä.\"\n\n\"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän\nsitä.\"\n\n\"Minä menen katsomaan häntä.\"\n\nJa markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että\nsurupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni\nnähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat\ntuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman\ntyttärensä.\n\nNähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan;\nparkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä\ntunnettuaan äitinsä.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi rouva d'Aiglemont, \"mitä voin tehdä hyväksesi?\nPaulina! ... Moïna!...\"\n\n\"En tarvitse mitään\", vastasi Helena heikolla äänellä. \"Olin toivonut\nnäkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle...\"\n\nHän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan\nikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä\nkatseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon\nlieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti,\nettä Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja\nepätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen\nsuurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä\nluo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli\nantanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä\nkyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:\n\n\"Helena, tyttäreni...\"\n\nHelena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen\nlapsensa viimeisen hengähdyksen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen\nkamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli\ntyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella\nepätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri\noli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän\nviimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:\n\n\"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama\nkuin...\"\n\n\"Moïna, mene ulos täältä ... menkää kaikki!\" huusi rouva d'Aiglemont\ntukehuttaen Helenan äänen omallaan. \"Armosta, lapseni!\" jatkoi hän,\n\"älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja...\"\n\n\"Olen vaikeneva\", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.\n\"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä... Missä on minun lapseni?\"\n\nMoïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. \"Sisareni\", sanoi tuo\nhemmoiteltu lapsi, \"lääkäri...\"\n\n\"Siitä ei ole mitään apua\", vastasi Helena. \"Ah, miks'en kuollut\nkuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole\nmilloinkaan lakien ulkopuolella... Moïna ... sinä...\"\n\nHän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun\nsuonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.\n\n\"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna\", sanoi rouva\nd'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, \"ettei\ntytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen\nkäsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin\nviidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen\nauringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella\nsijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään\npariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä,\njott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti\nkokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle\nnäistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä\nkuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli,\nsaattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden\nkeskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan\ntuhansien jalavien latvojen seasta -- ihailtava maisema -- että\nvähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi\nmuutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen\netuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot,\nInvalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä\nvasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku,\nmikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin\nvanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan,\nniin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri\nheräämäisillään.\n\nVanha nainen, joka oli niin varhain ulkosalla, oli rouva d'Aiglemont,\ntämän komean palatsin omistajattaren, rouva de Saint-Héreen'in äiti.\nMarkisitar oli luopunut siitä tyttärensä hyväksi, jolle oli\nlahjoittanut koko omaisuutensa. Itselleen oli hän pidättänyt vain\npienen elinkoron. Kreivitär Moïna de Saint-Héreen oli rouva\nd'Aiglemontin ainoa elossa oleva lapsi. Jotta tämä olisi päässyt\nnaimisiin erään Ranskan kuuluisimman nimen perijän kanssa, oli\nmarkisitar uhrannut kaikki. Mikään ei ollut luonnollisempaa. Hän oli\nkadottanut kaksi poikaa toistensa jälkeen. Vanhin, Gustaf, markiisi\nd'Aiglemont, oli kuollut koleraan; toinen, Abel, kaatunut Constantinen\nluona. Gustaf jätti jälkeensä lesken ja lapsia. Mutta markisittaren\njotenkin haalea rakkaus molempiin poikiinsa oli vielä enemmän laimennut\nkun sen piti siirtyä hänen lapsenlapsiinsa. Hän käyttäytyi\nmoitteettomasti nuorempaa rouva d'Aiglemontia kohtaan, mutta rajoittui\nsiihen pintapuoliseen tunteeseen, jota maku ja hyvä tapa määräävät\nmeidän noudattamaan lähimmäisiämme kohtaan. Kun omaisuussuhteet hänen\nkuolleen poikansa jälkeen olivat täydellisesti järjestetyt, oli hän\npidättänyt säästönsä ja omat tiluksensa rakkaalle Moïnallensa. Moïna,\njoka lapsuudestaan saakka oli ollut kaunis ja viehättävä, oli aina\nrouva d'Aiglemontin puolelta ollut tuon sisällisen, tahdottoman\netuoikeuden esineenä, jollaisia äideillä toisinaan on, turmiollinen\nsympatia, joka näyttää selittämättömältä, mutta jonka havaintojen\ntekijä liiankin hyvin voi selittää. Moïnan ihastuttavat kasvot,\nrakastetun tyttären ääni, käytöstapa, käynti, kasvojen ilme, liikkeet,\nkaikki herätti markisittaressa niitä mitä syvimpiä tunteita, jotka\nsaattavat elähyttää, tehdä levottomaksi tahi ihastuttaa äidin sydäntä.\nJohtavana ajatuksena hänen nykyisessä, vastaisessa ja menneessä\nelämässään oli nuoren tyttärensä sydän, sinne oli hän kaikki aarteensa\ntyöntänyt. Moïna oli onneksi elänyt kauvemmin kuin hänen muut neljä\nlastansa, kaikki vanhempia. Rouva d'Aiglemont oli mitä tuskallisimmalla\ntavalla, sen mukaan kuin suuressa maailmassa kerrottiin, kadottanut\nihastuttavan tyttären, jonka kohtalo oli melkein tuntematon, ja pienen\npojan, joka viisivuotisena menetti henkensä kauhean tapaturman kautta.\nMarkisitar näki varmaankin taivaan merkin siinä kunnioituksessa, jota\nkohtalo näytti osoittavan hänen sydämensä lempitytärtä kohtaan, ja\nomisti ainoastaan heikkoja muistoja niille lapsille, jotka jo olivat\nkaatuneet kuoleman oikkujen uhreina ja jotka asuivat hänen sielunsa\npohjalla niinkuin villien kukkien melkein peittämät haudat\ntaistelutantereella. Maailma olisi saattanut vaatia markisittarelta\nankaraa tiliä tästä välinpitämättömyydestä ja tästä puolueellisuudesta,\nmutta Pariisin maailma kulkee eteenpäin sellaisessa tapausten,\nmuotiasiain ja uusien aatteiden pyörteessä, että melkein koko rouva\nd'Aiglemontin elämä oli tavallaan unohdettu. Kukaan ei ajatellutkaan\nlukea hänelle rikokseksi hänen kylmäkiskoisuuttansa ja unhoitusta,\njosta kukaan ei välittänyt, samalla kun hänen vilkas hellyytensä Moïnaa\nkohtaan kiinnitti useiden ihmisten mieltä ja näyttäytyi pyhyyden\nsädekehän ympäröimänä ikäänkuin fix idé. Sitä paitsi otti markisitar\nhyvin vähän osaa seuraelämään, ja useimmat perheet, jotka\ntunsivat hänet, pitivät häntä hyvänä, lempeänä, jumalisena ja\nanteeksiantavaisena. Eikö tarvitsekin tuntea jotenkin syvää\nmielenkiintoa tunkeutuaksensa pitemmälle kuin näiden ulkonaisten\nseikkojen tietämiseen, joihin ihmiset seuraelämässä tyytyvät? Ja sitä\npaitsi, mitä ei annettaisi anteeksi vanhuksille, kun nämä haihtuvat\nvarjoina eivätkä tahdo olla muuta kuin muisto vain? Rouva d'Aiglemont\ntuli sanalla sanoen malliksi, josta lapset leikkiä laskien puhuivat\nvanhemmilleen ja vävyt anopeilleen. Hän oli vielä eläessään luovuttanut\nomaisuutensa Moïnalle, tyytyväisenä siihen, että nuori kreivitär oli\nonnellinen, eläen ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. Jos\nvanhat ja viisaat murisevat sedät moittivatkin tätä menettelytapaa ja\nsanoivat: \"Rouva d'Aiglemont saa ehkä jonakin päivänä katua, että on\nluopunut omaisuudestaan tyttärensä hyväksi, sillä jos hän tunteekin\nrouva de Saint Héreen'in sydämen, kuinka voi hän olla varma vävynsä\nrehellisyydestä?\" niin yleinen paheksumishuuto kohosi näitä ennustuksia\nvastaan, ja joka taholta kaikui kiitossanoja Moïnasta.\n\n\"Tulee antaa rouva de Saint-Héreen'ille se tunnustus\", sanoi eräs nuori\nnainen, \"ettei hänen äitinsä ole tarvinnut tehdä mitään muutoksia\njokapäiväiseen elämäänsä. Rouva d'Aiglemontilla on kaunis asunto;\nhänellä on vaunut käytettävänään, hän voi käydä kaikkialla kuten\nennen...\"\n\n\"Paitsi ei italialaisessa operassa\", kuiskasi eräs kuokkavieras, muuan\nniitä henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja lausumaan\npistosanoja ystävistänsä osoittaakseen olevansa muka riippumattomia.\n\"Musiikki on ainoa, mistä leskimarkisitar pitää, niistä asioista,\njoista tuo hemmoiteltu lapsi ei välitä. Hän lauloi itse erinomaisen\nhyvin ennen aikaan! Mutta koska kreivittären aitio aina on täynnä\nnuoria perhosia ja koska hän siellä aina häiritsisi pikku rouvaa, joka\njo käyttäytyy kuin suuri liehakoitsija, niin ei äitiraukka käy enää\nmilloinkaan italialaisessa operassa.\"\n\n\"Rouva de Saint-Héreen\", sanoi eräs nuori naimaikäinen tyttö, \"pitää\nerinomaisia iltakutsuja äitinsä vuoksi, hänen salonkiinsa kokoontuu\nkoko Pariisi.\"\n\n\"Salonki, jossa kukaan ei omista vähintäkään huomiota markisittarelle\",\nvastasi kuokkavieras.\n\n\"Tosiasia on kuitenkin, ettei rouva d'Aiglemont ole milloinkaan yksin\",\nsanoi eräs nuori keikari, joka piti naisten puolta.\n\n\"Aamulla\", vastasi vanha ihmistuntija matalalla äänellä, \"nukkuu rakas\nMoïna. Kello neljä on rakas Moïna Boulognen metsässä. Illalla menee\nrakas Moïna tanssiaisiin tahi teatteriin... Mutta on totta, rouva\nd'Aiglemont saa nähdä tyttärensä kun tämä pukeutuu tahi päivällisen\naikana, jos rakas Moïna sattumalta syö yhdessä äitinsä kanssa. Vain\nkahdeksan päivää sitten\", sanoi kuokkavieras ottaen käsipuolesta erästä\nnuorta, ujoa opettajaa, joka oli uusi vieras tässä talossa, \"näin\näitiraukan surullisena ja yksinään nurkassaan kamiinin vieressä. 'Mikä\nteitä vaivaa?' kysyin minä häneltä. Markisitar katsoi minua hymyillen,\nmutta olen aivan varma, että hän oli itkenyt. 'Minä ajattelin', sanoi\nhän, 'miten tuntuu omituiselta olla yksin, kun on ollut viisi lasta.\nMutta se on meidän kohtalomme! Ja sitä paitsi olen iloinen kun tiedän,\nettä Moïnalla on hauskaa.' Hän saattoi luottaa minuun, sillä minä olin\nennen maailmassa tuntenut hänen miehensä. Tämä oli köyhä ja oli suuri\nonni hänelle, että sai hänet vaimoksensa. On aivan varma, että\nvaimoansa hän sai kiittää pääriarvostaan ja toimestaan Kaarlo X:nen\nhovissa.\"\n\nSuuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon\nerehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista\npahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet,\njoita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta\nkenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi.\nNäiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla\ntuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa\nperheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan,\nisiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan,\nkaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet\ntunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois\ntoimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän\nyksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin\npalaa sinne.\n\nNämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten\nsydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne\nelivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin\ntäysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset.\nHän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä,\nhaaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun\nme aavistamme kuoleman tuloa.\n\nJos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi\ntämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään\nmieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa\nvarjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia\nasioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä\nlämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat\njotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin\nkokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka\ntuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä,\nkoska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään\nsilmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon\ntaulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä\nylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice\nCencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman\nviattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II:n\nsynkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen\nmajesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On\nihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät\nteiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät\nkokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot\nolivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista,\njoita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa\nhuvinäytelmässä.\n\nLyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa\nihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen\nluonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme\ntuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen,\nnäiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien\nviivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä,\nsaattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei\nilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita\nvärejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen\neloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää\nsiinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin\narkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä\nrauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten\nkasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä.\nAina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta\nkuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina\nsamaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja\nilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut.\nIntohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut\nrakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset\novat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin\ntuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee\nsilloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys\nmajesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista\nvertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien\nniiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan\nnaisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy\nnähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun,\neikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään\nerinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on\nkauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista\nvalmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.\n\nVaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi\nhelposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli\nvaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli\njärjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää\nmakuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili\noivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä\nnäkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa\nsoikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen\nkauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin\npuhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä\nuurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja\nposket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet\nniiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa\noli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava,\narveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka\noli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta\ntottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa.\nHänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka\novat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä\nsulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta\ntunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä\ntavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät\najatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja\nsurullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä\nkuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua\nmaahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita\nkohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän\näidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan\njoka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi\nkuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on\nvärejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia\nsilloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon\nvivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia,\njotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus\ntapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa,\non ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot\npuhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen\näidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä,\ntunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole\nmitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat\nvihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian\nkiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet\ntätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään.\nTodelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä\nuomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat\nsielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi\nkyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin\njokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi\nhaavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan\ntulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat\nkohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä\nonnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.\n\nSen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä\nelämään.\n\nKreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle\ntoimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli\nMoïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun\nlapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko\nymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties\nvaltaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs,\nmutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa\nmieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt\nturhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva\nd'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan\nelämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka\ntämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan\nturmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei\nollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen\nmiehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli\nkuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut\nvarottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei\nMoïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei\nollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula\npehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan\nosanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat\nviettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli\nmielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska\ntiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa\nsamalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti\nkauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa\nsyvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt.\nHän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän,\nkanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle\nmiehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in\nkanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä.\nOlisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää\nkamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen\nheidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän\nsanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred\noli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta.\nNuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan\näidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen\nvankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä,\nsamalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän,\njoka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä,\nhänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat,\nsanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!\n\nHän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin\npelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka\ntoivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan\npyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta\nhän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin\nsaavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet\nniin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen\nrohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa\ntytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti.\nÄidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin\ntulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin\nkorkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun\nmarkisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut\nhänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä,\nmutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan\nvoi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino\nmusertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä\nonnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt\nliian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa,\nsaanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta\nhänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti\nhänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa\nhän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden\ntunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären\ninhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar\nehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä\nkaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä,\njoka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti\nuudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä\nolevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää.\nKylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä\nkotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan\nkäsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei\nollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen\ntähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi\ntytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli\nkreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont\nenää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun\nMoïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä\nhäntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän\nheikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä\nesimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin\nsydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta,\nsillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat\nvivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun\nmarkisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan\nyksinkertaisesti huudahtanut: \"Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?\"\nTapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani\nniihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista,\njotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään\nihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää\nkykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva\nd'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin\nkasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan\ntuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat\nheidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat\nyhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana\nlöysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä\ntapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei\nmilloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin\nkätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat\nvuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi,\nsälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka\nedessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan\nhuomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli\nharavoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin\nhuonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan\neteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.\n\n\"Moïna!\" sanoi hän.\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Rouva kreivitär on pienessä salongissa\", sanoi Moïnan kamarineitsyt,\nkun markisitar oli tullut sisään taloon ja kysynyt, joko tyttärensä oli\nnoussut.\n\nRouva d'Aiglemontin sydän oli liian täysi ja ajatuksensa liian\njännityksessä, jotta hän tällä hetkellä olisi ajatellut pikkuseikkoja.\nHän meni nopeasti pieneen salonkiin, jossa tapasi kreivittären\naamupuvussa, aamumyssy huolimattomasti kiinnitettynä järjestämättömälle\ntukalle, jalat tohveleissa ja huoneensa avain vyössään. Kasvonsa olivat\nhelakan väriset, ilmaisivat melkein myrskyisiä ajatuksia. Hän istui\nsohvalla ja näytti miettivän jotakin.\n\n\"Miksi tänne tulee joku?\" sanoi hän tylyllä äänellä. \"Ah, tekö se\nolette, äitini?\" lisäsi hän hajamielisesti keskeyttäen itsensä.\n\n\"Niin, lapseni, se on äitisi.\"\n\nÄänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen\nsydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata\nkäyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut\näidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi\nhänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta,\nlevottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän\nsalonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi\nkuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta\nkuuntelemiselta.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi markisitar, \"velvollisuuteni on huomauttaa sinua\nmuutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa\nsinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua\nkanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin\nsait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille\nkuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea\näidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen\nolevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran,\ntässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna,\nettä minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla\nylpeä...\"\n\n\"Äitini\", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, \"tiedän, mitä\naiotte sanoa ... te tahdotte saarnata Alfredista...\"\n\n\"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna\", jatkoi markisitar\nvakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, \"ellet tuntisi...\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. \"Mutta, äitini, minä saan\ntodellakin...\"\n\n\"Moïna!\" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, \"sinun\ntäytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle\nsanottavana...\"\n\n\"Minä kuuntelen\", sanoi kreivitär ja pani kädet ristiin\nteeskennellyllä, nenäkkäällä alistuvaisuudella. \"Sallikaa minun,\näitini\", sanoi hän, \"soittaa Paulinaa lähettääkseni hänet asialle.\"\n\nHän soitti.\n\n\"Rakas lapsi, Paulina ei saa kuulla...\"\n\n\"Äiti\", sanoi kreivitär niin vakavasti, että se tuntui äidistä\nomituiselta, \"minun täytyy...\"\n\nHän vaikeni, kamarineitsyt tuli sisään. \"Paulina, mene _itse_\nBaudran'in luo ja kysy, miksen minä vielä ole saanut hattuani.\"\n\nHän istuutui taas ja katsoi tarkkaavaisesti äitiään. Markisittaren\nsydän oli ylen täysi, silmänsä olivat kuivat ja hän tunsi liikutusta,\nminkä tuskallisuuden ainoastaan äidit voivat ymmärtää. Hän alkoi taas\npuhua selittääkseen Moïnalle sitä vaaraa, jossa tämä häälyi. Mutta\nkreivitär joko katsoi itsensä loukatuksi niiden epäilysten johdosta,\njoita äidillänsä oli markiisi de Vandenessen pojan suhteen, tahi oli\nhän jonkun tuollaisen käsittämättömän oikun vallassa, joka on\nselitettävissä vain kaikkien nuorten kokemattomuudesta, hän käytti\nhyväkseen äitinsä hetkellistä vaitioloa sanoakseen teennäisesti\nnauraen:\n\n\"Äiti, minä en luullut sinun olevan mustasukkaisen muiden kuin isän\ntakia...\"\n\nNämä sanat kuultuaan sulki rouva d'Aiglemont silmänsä, painoi alas\npäänsä ja huokasi tuskin kuuluvasti. Hän katsahti ylöspäin totellen\nsitä vastustamatonta tunnetta, joka pakoittaa meidät huutamaan\navuksemme Jumalaa elämämme vaikeina hetkinä. Sitten loi hän tyttäreensä\nkatseen täynnä synkkää ylevyyttä ja syvää tuskaa.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän murtuneella äänellä, \"sinä olet ollut äitiäsi\nkohtaan julmempi kuin tämän pettämä mies, julmempi ehkä kuin itse\nJumala on oleva!\"\n\nRouva d'Aiglemont nousi ylös, mutta tultuaan ovelle kääntyi hän, ei\nnähnyt muuta kuin kummastusta tyttärensä silmissä, meni ulos ja ennätti\ntuskin puutarhaan. Siellä pettivät hänen voimansa. Hän tunsi rajuja\ntuskia sydämessään ja kaatui penkille. Katseensa harhaili ympäri\nhiekkaa ja hän näki siinä tuoreita miehen askeleiden jälkiä, jotka\nolivat jättäneet selviä merkkiä. Tyttärensä oli varmasti hukassa, hän\nluuli voivansa arvata Paulinalle annetun tehtävän tarkoituksen. Tätä\njulmaa ajatusta seurasi muuan vielä kauheampi havainto kuin kaikki\nmuut. Hän ymmärsi, että markiisi de Vandenessen poika oli hävittänyt\nMoïnan sydämestä kunnioituksen, jota tytär on velvollinen tuntemaan\näitiään kohtaan. Hänen tuskansa kasvoivat, hän pyörtyi ja istui siellä\nkuin nukkunut. Nuori kreivitär käsitti, että äitinsä oli ottanut\nvapauden antaa hänelle jotenkin ankaran läksytyksen, ja ajatteli pienen\nhyväilyn tahi huomaavaisuuden illalla riittävän tekemään kaikki hyväksi\njälleen. Kun hän kuuli naisäänen huutoa puutarhasta, kumartui hän\nvälinpitämättömästi sivulle juuri kun Paulina, joka ei vielä ollut\nmennyt, huusi apua pitäen markisitarta sylissään.\n\n\"Älkää pelottako tytärtäni!\" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.\n\nMoïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin\nhuomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin\ntahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä\nnäystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn\npantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys\nvaltasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti\näitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen\nkanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi\ntämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi\nhän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran\nkatsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka\nnäyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän\nhymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että\näidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.\n\nNiinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä\nhevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin\nlapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin\nlääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja\nliikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori\nmarkisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen\novelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti\nauki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen.\nMielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän\nomantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän\nvaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä,\nsuonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui\novea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:\n\n\"Minulla ei ole enää äitiä!\"\n\n\n\n"]