Klassikkotarina kertoo orvosta Heidi-tytöstä, joka lähetetään asumaan isoisänsä luokse Sveitsin Alpeille. Heidi nauttii vapaudesta ja luonnosta ystävänsä Pekan kanssa, kunnes täti vie hänet Frankfurtiin seuraneidiksi liikuntavammaiselle Klaralle. Koti-ikävä ajaa tytön lopulta takaisin rakkaaseen vuoristoon.
Johanna Spyrin 'Pikku Heidi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 699. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari ja Noriko Koivisto sekä Projekti Lönnrot.
PIKKU HEIDI
Kertomus alpeilta
Kirj.
JOHANNA SPYRI
Suomennos
Otava, Helsinki, 1926. J. Simelius'en Perillisten Kirjapaino O.Y.
SISÄLLYS:
1. Tunturisedän luo.
2. Iso-isän luona.
3. Laitumella.
4. Iso-äidin luona.
5. Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka
vierailusta on tärkeitä seurauksia.
6. Uusi luku ja ihan uusia asioita.
7. Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.
8. Levottomuutta Sesemannin talossa.
9. Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen
ole kuullut.
10. Mummo.
11. Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.
12. Sesemannin talossa kummittelee.
13. Kesä-iltana tunturille.
14. Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.ENSIMMÄINEN LUKU.
Tunturisedän luo.
Ystävällisestä Maynfeld-kylästä johtaa kapea, kiemurteleva polku tiheää metsikköä ylöspäin vuorienhuippujen juurelle, jotka sillä puolen ylhäisinä ja vakavina piirittävät laaksoa. Vähitellen polku alkaa yhä jyrkemmin kohota, ja lyhyt tunturiruoho sekä mehukkaat yrtit tervehtivät tuoksullaan vaeltajaa; tämä polku johtaa suoraan ylös Alpeille asti.
Mainittua polkua astui eräänä kesäkuun aamuna kookas, reippaan näköinen tyttö, taluttaen lasta, jonka jo entisestään ahavoituneet kasvot aurinko oli paahtanut tulipunaisiksi. Ei ihmettäkään, sillä lapsi oli kesän helteestä huolimatta vaatetettu kuin kovimman pakkasen varalle. Tuo pieni tyttönen näytti tuskin viisivuotiaalta, vaikkei juuri ollut helppoa saada mitään käsitystä hänestä, sillä hänellä oli ainakin kaksi, ellei kolme pukua yllään ja päällepäätteeksi suuri punainen pumpulihuivi niin moneen kertaan ympärilleen kiedottuna, että mainittu pieni henkilö näytti varsin muodottomalta, kun hän palavissaan pyrki vaivalloisesti ylöspäin raskaissa nauloitetuissa vuorikengissään.
Tunnin verran he olivat astuneet, kun he saapuivat erääseen vuoririnteen puolitiessä sijaitsevaan paikkaan, jota yleisesti nimitettiin "kyläksi". Täällä heitä puhuteltiin joka rakennuksesta, milloin ikkunoista, milloin ovista, milloin taas tiellä, sillä tyttö oli näiltä seuduin kotoisin. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt missään, vaan vastasi ainoastaan ohimennen kaikkiin tervehdyksiin ja kysymyksiin, kunnes he saapuivat kylän viimeiselle asunnolle.
"Odota hieman, Dete", huudettiin hänelle eräästä ovesta, "minä saatan sinua kappaleen matkaa."
Puhuteltu pysähtyi; samassa irtautui lapsi hänestä ja istahti maahan.
"Oletko väsynyt, Heidi?" kysyi Dete.
"En, vaan minun on kuuma", vastasi lapsi.
"Pian saavumme perille, koeta vähän vielä ponnistaa voimiasi ja astua pitkin askelin, niin olemme tunnin perästä ylhäällä", puheli Dete kehoittaen.
Samassa astui harteva, hyväntahtoisen näköinen vaimo heidän luoksensa. Lapsi nousi ylös ja seurasi vähän jälempänä ystävyksiä, jotka heti rupesivat vilkkaasti keskustelemaan kylän asukkaista ja monenmoisista seudun kuulumisista.
"Mutta minne sinä oikeastaan tuon lapsen kanssa aiot, Dete?" kysyi viimeksi seuraan liittynyt. "Hän on varmaankin sisarvainajasi pieni orpotyttö?"
"Niin on", vastasi Dete, "vien hänet tuonne iso-isän luokse."
"Mitenkä, jätätkö hänet tunturi-ukon luo? Oletko menettänyt järkesi, Dete! Miten semmoisia saatat ajatellakaan? Ukko heti lähettää sinut takaisin!"
"Sitä hän ei voi tehdä: hän on lapsen iso-isä, hänenkin täytyy tehdä jotakin lapsen hyväksi; tähän asti olen minä pitänyt huolta siitä, ja sen sanon sinulle ennakolla, Barbel, etten minä tuon lapsen tähden jätä semmoista paikkaa, joka minulle nyt on tarjona. Tehköön iso-isä nyt tehtävänsä."
"Niin, kyllä, jos hän olisi samanlainen kuin muut ihmiset", sanoi pieni Barbel vilkkaasti, "mutta tunnethan sinä hänet! Lapsi ei menesty hänen luonaan! Mutta mihin sinä itse sitten aiot?"
"Frankfurtiin", selitti Dete, "siellä saan erinomaisen hyvän paikan. Herrasväki oli jo viime kesänä Ragatzissa kylpemässä, ja minä siivosin heidän huoneensa. He tahtoivat jo silloin minua mukaansa, mutta minä en päässyt. Tänä kesänä ovat he tulleet takaisin ja uudistaneet pyyntönsä, ja nyt lähden kuin lähdenkin, siitä saatat olla vakuutettu."
"Minä en tahtoisi olla tuon lapsen sijassa", huusi Barbel päivitellen. "Eihän kukaan ihminen tiedä, miten vanhuksen laita tuolla ylhäällä oikein on! Hän ei välitä kenestäkään; vuosikausiin ei hän ole pistänyt jalkaansakaan kirkkoon, ja kun hän kerran vuodessa tulee kylään, paksuun sauvaansa nojautuen, pelkää ja karttaa jokainen häntä. Hänen tuuheat kulmakarvansa ja hirmuinen partansa tekevät hänet intiaanin ja pakanan näköiseksi; kiittääpä onneansa, jos joku muu on mukana, kun hän tulee vastaan."
"Entäs sitten", sanoi Dete uhmaellen, "hän on iso-isä ja hänen täytyy pitää huolta lapsesta, ei suinkaan hän sitä mitenkään vahingoita ja muutenkin hänen velvollisuutensa on vastata siitä eikä minun."
"Tahtoisin vain tietää", sanoi Barbel tutkivasti, "mikä vanhuksen omaatuntoa oikeastaan vaivaa, kun hänellä on semmoiset silmät ja kun hän asuu niin ypö yksin tuolla ylhäällä tunturilla eikä juuri koskaan tahdo näyttäytyä muille. Hänestä puhutaan kaikenlaista; sinä varmaankin tiedät jotakin siitä sisaresi kautta, eikö niin, Dete?"
"Tietysti, mutta minä en sitä sano; jos hän sen saisi kuulla, joutuisin pahempaan kuin pulaan."
Mutta Barbel olisi jo aikoja sitten mielellään tahtonut tietää minkä vuoksi Tunturisetä näytti ihmisiä vihaavan, minkä vuoksi hän asui yksinään ylhäällä vuorella ja minkä tähden ihmiset hänestä puhuivat vain puolin sanoin, ikäänkuin he olisivat pelänneet häntä vastustaa, vaikkeivät liioin tahtoneet häntä puolustaakaan. Hän ei myöskään tiennyt, miksi kaikki ihmiset kylässä nimittivät vanhusta Tunturisedäksi; eihän ukko saattanut olla kaikkien asukasten todellinen setä, mutta koska muut niin tekivät, niin ei hänkään koskaan nimittänyt vanhusta muulla nimellä. – Barbel oli vasta nykyään naimisen kautta joutunut kylään; sitä ennen hän oli asunut Prättigaussa, eikä siis tarkoin tuntenut henkilöitä eikä tapauksia kylän ja seudun vanhemmilta ajoilta. Dete, hänen hyvä ystävänsä, oli sitä vastoin kylässä syntynyt ja kasvanut, ja oli siellä asunut äitinsä luona, kunnes äiti vuosi sitten kuoli, jolloin Dete muutti Ragatzin kylpylaitokseen ja sai tuottavan palvelijapaikan eräässä suuressa hotellissa. Hän oli tänä aamuna tullut lapsen kanssa Ragatzista; erään tuttavansa kanssa, joka matkusti kotiinsa, oli hän heinäkärryillä päässyt Maynfeldiin asti. – Barbel tahtoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada tietoa näistä asioista; hän tarttui tuttavallisesti Deten käsivarteen ja sanoi: "Sinulta nyt saan kuulla, kuinka paljon totta ihmisten puheissa on, sillä sinä varmaankin tiedät, arvaan minä, koko asian. Sanohan minulle, miten vanhuksen laita oikeastaan on, onko hän aina vihannut ihmisiä niinkuin nyt?"
"Tarkoin en tietenkään voi sanoa, onko hän aina ollut sellainen. Minä olen nyt kuudenkolmatta, ja hän on varmaankin jo seitsemänkymmenen vuoden vanha, niin ettei sinun tule odottaakaan, että olisin nähnyt hänet nuorena. Jos vain tietäisin, ettei juttu leviäisi ympäri koko Prättigaun, saattaisin sinulle kertoa yhtä ja toista hänestä; äitini oli näet Domleschgista niinkuin hänkin."
"Ah, mitä vielä, Dete, mitä sinä tarkoitat?" sanoi Barbel hiukan närkästyneenä. "Prättigaussa ei pahoin juoruta, ja voinhan minä jotain pitää salassakin jos niin tahdotaan. Kerrohan vain minulle, ei sinun sitä tarvitse katua."
"No niin, voinhan kertoa, mutta pidä myös sanasi", muistutti Dete, ja katseli ensin ympärilleen nähdäksensä, oliko lapsi niin likellä, että saattaisi kuulla mitä puhuttiin, mutta lasta ei näkynyt missään; se oli jo aikoja sitten jäänyt seuraajistaan, vaikkeivät he sitä vilkkaasti keskustellessaan olleet huomanneet. Dete pysähtyi ja katseli joka taholle. Polku kiersi monessa mutkassa, mutta saattoi sentään nähdä kylään asti, eikä siellä näkynyt ketään.
"Nyt näen tytön", selitti Barbel. "Katso tuolla", ja hän näytti etusormellaan polkua alaspäin. "Hän kiipeää Vuohi-Pekan ja hänen vuohiensa kanssa. Minkähän tähden Pekka tänään näin myöhään saattaa eläimiä? Mutta sen parempi, hänen sopii pitää huoli lapsesta, niin sinä saat kertoa."
"Huolenpidosta ei Pekalla ole suurta vaivaa", muistutti Dete, "lapsi ei ole tyhmä viisivuotiaaksi. Hän pitää kyllä silmänsä auki, eikä se suinkaan haittaa, sillä vanhuksella ei ole muuta omaisuutta kuin kaksi vuohta ja tunturimajansa."
"Eikö hänellä koskaan muuta ole ollutkaan", kysyi Barbel.
"Hänelläkö? Niin, luulenpa hänellä olleen vähän enemmänkin", vastasi Dete innostuen. "Hän on omistanut talon, joka oli kauneimpia talonpoikaistiloja Domleschgissa. Hän oli vanhin poika, ja hänellä oli ainoastaan yksi veli, joka oli hiljainen ja hyvänsävyinen. Mutta vanhempi veli ei tahtonut tehdä muuta kuin herrana matkustella maita mantereita seurustellen pahojen ihmisien kanssa, joita ei kukaan tuntenut. Koko talon hän hävitti, ja kun hän oli saattanut asiat tälle kannalle, kuolivat hänen isänsä ja äitinsä surusta, ja veli, josta myös oli tullut kerjäläinen, lähti murheissaan maailmalle, mihin, sitä ei tiedä kukaan. Setä itse, jolla ei enää ollut muuta jäljellä kuin huono nimensä, katosi myöskin. Aluksi ei kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut; sitten saatiin kuulla hänen sotamiehenä lähteneen Neapeliin, ja senjälkeen ei hänestä taas kuulunut mitään kahteentoista tai viiteentoista vuoteen. Silloin ilmestyi hän jälleen yhtäkkiä Domleschgiin, hänellä oli muassaan puolikasvuinen poikalapsi, jonka hän tahtoi saattaa muitten ihmisten seuraan, mutta kaikki ovet suljettiin häneltä, eikä kukaan tahtonut hänestä mitään tietää. Tämä katkeroitti hänen mielensä; hän sanoi iäksi päiviksi jättävänsä Domleschgin ja muutti poikansa kanssa tänne kylään. Vähän rahaa hänellä lienee ollut, sillä hän antoi poikansa Topiaan opetella rakentajaksi. Tämä oli sävyinen mies, johon kaikki kylän asukkaat mieltyivät, mutta vanhukseen ei kukaan luottanut. Sanottiin hänen karanneen Neapelista, koska hänelle muuten olisi siellä pahoin käynyt; hän oli näet lyönyt jonkun kuoliaaksi, ei sodassa tietysti, vaan tappelussa. Mutta me tunnustimme sukulaisuutemme hänen kanssansa, minun äitini isoäiti ja hänen isoäitinsä olivat näet olleet sisarusten lapsia. Me nimitimme häntä siis sedäksi, ja koska olimme tuttuja kaikkien kyläläisten kanssa, rupesivat kaikki muutkin nimittämään häntä sedäksi, ja kun hän sittemmin muutti tunturille, sai hän nimen Tunturisetä."
"Mutta miten Topiaan kävi", kysyi Barbel uteliaasti.
"Odota hieman, niin saat kuulla, enhän voi kaikkea kertoa yhtä aikaa", selitti Dete. – "Niin, Topias oli Melsissä opissa, sieltä hän palasi oppiaikansa kuluttua kylään ja otti sisareni Adelheidin vaimokseen. He olivat aina rakastaneet toisiaan ja olivat avioliitossaan varsin onnelliset. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Jo kaksi vuotta sen jälkeen putosi eräästä rakennuksesta, jossa Topias oli työssä, hirsi, joka paikalla löi hänet kuoliaaksi. Kun hän sitten pahoin runneltuna kannettiin kotiin, sairastui Adelheid kauhusta ja surusta vaikeaan kuumetautiin, josta hän ei enää parantunut, hän oli enimmäkseen semmoisessa tilassa, ettei tiedetty, nukkuiko hän vai oliko valveilla. Ainoastaan pari viikkoa senjälkeen, kun Topias oli haudattu, haudattiin myös Adelheid. Silloin puhuivat kaikki ihmiset molempien onnettomasta kohtalosta. Hiljaa sekä ääneen lausuttiin, että tämä oli rangaistus sedän pahasta ja jumalattomasta elämästä. Se tuli hänen omiinkin korviinsa, ja pappikin koetti herättää hänen omaatuntoansa katumukseen, mutta hän paatui sitä hirmuisemmin eikä enää puhutellut ketään, ja kaikki väistivätkin häntä, minkä taisivat. Yhtäkkiä saatiin kuulla, että hän oli vetäytynyt tunturille ainaiseksi, ja siitä päivin hän elää epäsovussa sekä Jumalan että ihmisien kanssa. Adelheidin pienen lapsen otimme me luoksemme, äiti ja minä; hän oli silloin vuoden vanha. Kun nyt äiti viime kesänä kuoli, ja minä lähdin Ragatziin vähän ansaitakseni, annoin lapsen hoidettavaksi vanhalle Urselille Pfäfferdorfissa. Viivyin Ragatzissa talvenkin; olin näet tilaisuudessa saamaan kaikenlaista työtä, minä kun vähän osaan ommella ja paikkailla. Aikaisin keväällä tuli herrasväki Frankfurtista, sama näet, jota toissa kesänä olin palvellut, ja nyt he tahtoivat minua mukaansa. Ylihuomenna me lähdemme, ja paikka on hyvä, sen saatan sinulle vakuuttaa!"
"Ja vanhukselle tuolla ylhäällä aiot jättää lapsukaisen. Minua todella ihmetyttää, että semmoista saatat ajatellakaan, Dete", sanoi Barbel soimaten.
"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?" vastasi Dete. "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni lasta kohtaan. Enhän minä saata ottaa viisivuotiasta lasta mukanani Frankfurtiin. Mutta mihin sinä olet menossa, Barbel, olemmehan jo puolitiessä tunturille?"
"Minä olenkin jo perillä", vastasi Barbel, "minulla on Vuohi-Pekan Briitan kanssa puhumista. Hän kehrää minulle talvisin. Hyvästi, Dete, onnea matkalle!"
Dete ojensi kätensä seurakumppanilleen, sitten hän jäi seisomaan Barbelin lähestyessä pientä majaa, joka sijaitsi notkossa, tuulen suojassa, vähän matkaa polulta. Vuoren suoja olikin sangen tarpeellinen majalle, sillä se näytti ränsistyneeltä; sen asukkaista oli kauheaa kuulla, kun koko maja, ovet, ikkunat ja seinähirret tärisivät Föhnin rajusti puhaltaessa. Semmoista raju-ilmaa ei pieni maja olisi kestänyt aavalla tunturilla, vaan se olisi ehdottomasti vyörynyt suin päin alas laaksoon.
Tässä majassa asui Vuohi-Pekka, yhdentoistavuotias poika, joka aina aamusin haki kylän vuohet saattaakseen ne ylös tunturille syömään mehevää tunturiruohoa. Iltasin juoksi hän taas kevytjalkaisine seuralaisineen vuoria myöten alas kylään. Sinne saavuttuaan vihelsi hän sormiinsa merkiksi, että jokainen sai tulla perimään elukkansa. Enimmäkseen lähetettiin pieniä poikia ja tyttöjä niitä hakemaan, sillä vuohet olivat niin rauhallisia, ettei niitä tarvinnut ensinkään pelätä, ja koska nämä olivat ainoat hetket päivästä, jolloin Pekka kesän aikana oli tilaisuudessa seurustelemaan yhdenikäistensä kanssa, viipyi hän niin kauan kuin suinkin heidän kanssansa leikkimässä. Muuten hän eli vain vuohiensa seurassa. Tosin hänellä oli kotonaan sekä äiti että iso-äiti, mutta heidän kanssansa hän ei joutanut paljon olemaan, sillä aamusin oli hänen varhain lähteminen ja iltasin hän palasi niin myöhään, että töin tuskin ennätti syödä illallista, ennenkuin jo nukkui makeinta untaan. Hänen isäänsä, joka nuorempana oli myös hoitanut samaa ammattia, nimitettiin niinikään Vuohi-Pekaksi. Hän oli muutamia vuosia sitten saanut surmansa puun kaadannassa. Vaimon nimi oli Briitta ja häntä nimitettiin Vuohi-Pekan Briitaksi. Sokeaa iso-äitiä sanoivat yleensä vanhat sekä nuoret iso-äidiksi.
Dete oli ainakin kymmenen minuuttia odotellen katsellut joka taholle, eivätkö lapset ja vuohet jo tulisi näkyviin, mutta kun hän ei niitä huomannut, nousi hän vähän ylemmäksi paremmin nähdäkseen yli koko polun. Sieltä hän nyt kurkisteli sinne ja tänne ja hänen kasvonsa ja liikkeensä ilmaisivat suurta maltittomuutta. Sillä välin lapset vähitellen lähestyivät monta vertaa pidempää tietä myöten, sillä Pekka tiesi varsin hyvin, missä paikoin vuohien mieliruohoa ja pensaita kasvoi, ja senvuoksi hän niiden kanssa poikkesi kauaksi tieltä. Alussa pieni tyttö oli kuumuudesta menehtymäisillään kömpiessään paksussa puvussaan vaivalloisesti jäljessä. Hän ei puhunut sanaakaan; katseli vain taukoamatta milloin Pekan keveitä vaatteita, milloin vuohien paljaita ja vielä keveämpiä hoikkia jalkoja, joita ne sukkelasti liikuttelivat sinne tänne kiivetessään pensastunutta ja kivistä vuorenrinnettä. Yhtäkkiä istuutui lapsi maahan ja riisui nopeasti kengät ja sukat jaloistaan, sitten hän nousi taas ylös, heitti paksun punaisen huivin yltään, aukaisi yhtä kiireesti pienen mekkonsa ja riisui sen; mutta hänellä oli vielä toinen sen alla, sillä Dete-täti oli pannut lapselle pyhäpuvun arkipuvun päälle, jottei hänen tarvitsisi niitä kantaa. Silmänräpäyksessä oli sekin poissa, ja lapsi seisoi siinä keveässä alushameessa ojentaen tyytyväisenä paljaita käsivarsiaan, joita vain lyhyet paidanhihat peittivät. Senjälkeen hän pani kaikki vaatteet kauniisti kokoon ja sitten kiipesi ja juoksi lauman perässä Pekan rinnalla yhtä keveästi kuin nopeajalkaisin vuohi. Pekka ei ensinkään ollut tarkannut, mitä lapsi oli tehnyt jälelle jäädessään. Kun se nyt ilmestyi uudessa puvussaan, vetäytyi koko hänen naamansa hupaiseen irvistykseen, ja katsoessaan taaksensa ja huomatessaan vaatekasan, hänen naamansa muuttui yhä iloisemmaksi ja hänen suunsa vetäytyi toisesta korvasta toiseen, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Tuntiessaan itsensä näin keveäksi ja vapaaksi, ryhtyi lapsukainen keskusteluun Pekan kanssa. Pojan täytyi vastata monenmoisiin kysymyksiin: tyttö tahtoi tietää montako vuohta hänellä oli, mihin hän niiden kanssa oli matkalla ja mitä hän siellä perillä tekisi y.m. Niin saapuivat lapset ja vuohet viimeinkin majalle ja Dete-tädin näkyviin. Tuskin oli täti nähnyt tämän kiipeävän seurueen, ennenkuin hän suureen ääneen huusi: "Heidi, mitä olet tehnyt? Miltä sinä näytät! Missä ovat mekkosi ja huivisi? Ja uudet kenkäsi, jotka vastikään vuorella ostin sinulle, ja uudet sukkasi, jotka sinulle kudoin, kaikki ovat poissa! Heidi, mitä olet tehnyt, mihin olet kaikki jättänyt?"
Lapsi osoitti levollisesti alaspäin lausuen: "Tuonne?" Täti seurasi silmillään viittausta. Oikein, siinä oli jotain kasassa, ylinnä punaista, niin, se varmaan oli huivi.
"Sinä onneton!" huusi täti suuttuneena, "kaikkea sinun mieleesi juolahtaa. Minkätähden sinä kaiken tämän olet tehnyt? Mitä se merkitsee?"
"Minä en niitä tarvitse", sanoi lapsi näyttämättä vähintäkään katumuksen oiretta.
"Ah, sinä onneton, järjetön Heidi, eikö sinulla ole ymmärrystä ensinkään", valitteli ja torui täti vielä; "kuka nyt käy ne sieltä alhaalta hakemassa, kuluuhan siihen ainakin puoli tuntia; Pekka, juokse pian noutamaan minulle vaatteet, mene kiireesti, äläkä siinä töllistele, ikäänkuin olisit maahan kiinni kasvanut."
"Tulen jo muutenkin myöhään", sanoi Pekka hitaasti ja seisoi liikahtamatta samalla paikalla, jossa hän kädet taskussa oli kuunnellut tädin kauhunpurkausta.
"Turhan päitenhän sinä siinä muutenkin seisoskelet, siten et luullakseni varsin pitkälle pääse", huusi Dete-täti hänelle. "Juokse pian, niin saat jotakin kaunista, katsohan!" Dete näytti uutta viiden pennin rahaa, ja sen kiilto vaikutti Pekkaan. Kiireesti hän juoksi pitkin harppauksin suorinta tietä alas ja ennätti vähässä ajassa sinne, missä vaatteet olivat; hän nosti ne varovasti maasta ja toi ne niin nopeasti, että tädin täytyi kehua häntä, ja heti ojentaa hänelle viiden pennin raha. Pekka pisti sen kiireesti syvälle taskuunsa ja hänen naamansa kiilsi ja nauroi koko leveydessään, sillä semmoinen aarre ei usein tullut hänen osaksensa.
"Saatathan nyt kantaa minulle nuo vaatteet sedän luo asti, käythän sinä muutenkin samaa tietä", sanoi Dete-täti valmistautuen kiipeämään rinnettä ylös, joka Vuohi-Pekan majan luota äkkiä jyrkkeni. – Mielellään suostui Pekka siihen ja seurasi Deteä hänen kantapäillään; vasemman kätensä oli hän kietaissut vaatteiden ympäri, oikealla hän hoiti vuohipiiskaansa. Heidi ja vuohet hyppelivät ja juoksentelivat molemmin puolin jäljessä. Näin joutui seurue kolmessaneljännestunnissa tunturille, jossa sedän maja sijaitsi eräällä kalliontörmällä altisna kaikille tuulille, mutta myöskin jokaisen auringonsäteen suutelemana. Näköala sieltä oli äärettömän lavea, yli koko laakson. Majan takana kasvoi kolme vanhaa honkaa, joiden tuuheita oksia ei kirves koskaan ollut koskettanut. Etäämpänä kulki tie yhä korkeammalle, ikivanhoille harmaille vuorille, ensin ihanain kukkakenttäin yli kivistöihin ja niistä ylöspäin jyrkille autioille kukkuloille.
Majan edustalle oli setä laaksonpuoliseen seinään kiinnittänyt lavitsan. Siellä hän istui, piippu suussa, kädet polvillaan, rauhallisesti katsellen miten lapset, vuohet sekä Dete-täti kiipesivät jyrkännettä ylös; viimeksimainittu oli matkan kuluessa jäänyt jälkimäiseksi. Heidi oli ensimmäisenä ylhäällä. Hän meni suoraan vanhuksen luo, ojensi kätensä ja sanoi: "Hyvää iltaa, iso-isä!"
"Hm, hm, mitä tämä merkitsee?" kysyi vanhus jyrkästi; vastahakoisesti hän antoi lapselle kättä ja katseli häntä tuuheitten kulmakarvainsa alta kauan ja läpitunkevasti. Heidi kesti hänen katseensa kertaakaan silmiään räpäyttämättä, sillä iso-isä, jolla oli pitkä parta sekä tuuheat yhteenkasvaneet harmaat kulmakarvat, jotka muistuttivat jonkunmoista heinäkasvia, oli niin kummallisen näköinen, että Heidin täytyi häntä oikein perinpohjaisesti tarkastella. Sillä aikaa oli Detekin Pekan kanssa lähestynyt; viimemainittu tahtoi odottaa vähän aikaa nähdäkseen mitä tapahtuisi.
"Toivotan teille hyvää päivää, setä", sanoi Dete lähemmäksi astuen, "ja tässä tuon teille Topiaan ja Adelheidin lapsen. Te ette varmaankaan enää häntä tunne, kun ette ole häntä nähnyt siitä saakka kuin hän oli vuoden vanha."
"Vai niin, mitä lapsi minun luonani tekee?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti; "ja sinä siellä", huusi hän Pekalle, "saat mennä vuohinesi, muutenkin olet myöhästynyt, vie minunkin mukanasi!"
Pekka totteli paikalla ja lähti, sillä setä oli katsonut häneen semmoisella tavalla, että hän oli jo saanut tarpeekseen.
"Hänen täytyy jäädä teidän luoksenne, setä", vastasi Dete vanhuksen kysymykseen. "Minä olen ymmärtääkseni jo täyttänyt velvollisuuteni lasta kohtaan, ja nyt on teidän vuoronne."
"Vai niin!" sanoi vanhus luoden tulisen silmäyksen Deteen. "Ja jos nyt lapsi alkaa juosta perässäni ja parkuu niinkuin järjettömät pienokaiset tekevät, mitä minun silloin pitää tehdä?"
"Se on teidän asianne", tokaisi Dete, "tietääkseni ei kukaan minuakaan neuvonut, miten oli meneteltävä, kun lapsi vain vuoden vanhana lepäsi käsivarsillani ja minulla jo ennestään oli kyllin tekemistä turvatakseni oman sekä äitini toimeentulon. Nyt minun täytyy lähteä ansaitsemaan; te olette lasta lähinnä, tehkää sitte, mitä tahdotte; jos lapsi vahingoittuu, on edesvastuu teidän, ja vastattavaa teillä lienee yltä kyllin muutenkin."
Detellä ei itsellään tässä suhteessa ollut aivan rauhallista omaatuntoa, sentähden hän kiivastui ja tuli lausuneeksi enemmän kuin oli aikonut. Hänen purkaessaan viimeisiä sanoja oli setä noussut seisoalleen ja loi häneen silmäyksen, joka sai Deten väistymään muutamia askeleita; sitten vanhus ojensi kätensä komentavasti sanoen: "Laita, että paikalla joudut sinne, josta olet tullutkin, ja varo, ettet pian jälleen täällä näyttäydy!"
Dete ei odottanut toista käskyä. "No hyvästi sitten, ja voi hyvin Heidi!" sanoi hän kiireesti ja juoksi kertaakaan pysähtymällä vuoripolkua myöten kylään; kiihtymys ajoi häntä eteenpäin kuin höyryn voimalla. Kylässä häntä tällä kertaa puhuteltiin monia vertaa enemmän, sillä kansa ihmetteli, missä lapsi oli. Täällä tunsivat kaikki Deten ja tiesivät, kenen lapsi oli, sekä kaikki sen elämänvaiheet. Kun nyt siis joka ikkunasta ja ovesta kaikui: "Missä lapsi on? Dete, mihin olet lapsen jättänyt?" huusi hän yhä kärsimättömämmin takaisin: "Ylhäällä Tunturisedän luona! Tunturisedällä, kuulittehan sen, niin siellä!"
Hän tuli kuitenkin raskasmieliseksi, kun kylän naiset kaikkialta huusivat: "Miten sinä saatoit niin tehdä?" "Lapsiraukka!" "Jättää pienen avuttoman olennon tunturille!" ja yhä uudestaan ja uudestaan: "Voi pikkuista käpyraukkaa!" Dete juoksi eteenpäin, minkä jalat kantoivat, ja oli iloinen, kun ei enää saattanut kuulla mitään, sillä hänen omaatuntoaan kaiveli: hänen sisarensa oli kuollessaan uskonut lapsen hänelle! Mutta hän koetti rauhoittua ajattelemalla, että hän ansaittuaan paljon rahaa, voisi vastaisuudessa paremmin pitää lapsesta huolta. Ja hän iloitsi suuresti siitä, että hän pian olisi kaukana noista ihmisistä, jotka häntä nyt puhuttelivat, ja pääsisi edulliseen palveluspaikkaansa.
TOINEN LUKU.
Iso-isän luona.
Kun Dete oli kadonnut näkyvistä, istahti Tunturisetä taas lavitsalleen ja puhaltaen paksuja savupilviä piipustaan tuijotti ääneti maahan. Sillä välin katseli Heidi ihastuneena ympärilleen, huomasi vuohinavetan, joka oli rakennettu majan seinustalle, ja kurkisti sinne. Siellä ei näkynyt mitään. Hän jatkoi tarkastusretkeään ja tuli majan toisella puolella olevien honkien luo. Siellä puhalsi tuuli niin rajusti, että latvoissa suhisi ja humisi. Heidi pysähtyi kuuntelemaan. Tuulen hengen vähän vaiettua hän kiersi majan toisella puolelta takaisin iso-isän luo. Kun lapsi näki hänet vielä entisessä asennossaan, seisahtui hän hänen eteensä, pani kädet selän taakse ja katseli häntä. Iso-isä katsahti ylös. "Mitä tahdot?" kysyi hän, kun lapsi yhä vain liikahtamatta tähysteli häntä.
"Minä tahdon nähdä, mitä sinulla on tuolla majassasi", sanoi Heidi.
"No tule!" sanoi iso-isä ja meni edellä huoneeseen.
"Ota vaatemyttysi mukana!" käski iso-isä sisään astuessaan.
"Sitä en enää tarvitse", selitti Heidi.
Vanhus kääntyi ja loi läpitunkevan katseen lapseen, jonka tummat silmät hehkuivat innosta, odottaessaan mitä hän majassa saisi nähdä. "Ei häneltä ymmärrystä puutu", virkkoi ukko puoleksi itsekseen. "Miksi et sitä enää tarvitse?" jatkoi hän sitten ääneensä.
"Mielemmin käyn puettuna kuin vuohet, niillä on keveät jalat!"
"Niinkö arvelet, mutta tuoppas vaatteet!" käski iso-isä, "ne me panemme arkkuun." Heidi totteli. Nyt aukaisi vanhus oven, ja Heidi astui hänen jäljessään suurenlaiseen huoneeseen; se oli koko majan kokoinen. Siinä oli pöytä ja sen edessä tuoli; toisessa nurkassa oli iso-isän vuode, toisessa suuri kattila tulisijalla. Seinässä, vastapäätä, oli iso ovi, jonka iso-isä aukaisi. Siinä oli kaappi, jossa hänen vaatteensa riippuivat; eräällä hyllyllä oli muutamia paitoja, sukkia ja huiveja, toisella joitakuita lautasia, kahvikuppeja sekä laseja, ja ylimmäisellä suuri ympyriäinen leipä, juustoa ja savustettua lihaa. Tämä kaappi sisälsikin koko Tunturisedän omaisuuden ja kaiken sen, mitä hän elämässään tarvitsi. Kun hän nyt aukaisi oven, pujahti Heidi kiireesti esiin ja pisti vaatteensa niin kauas kuin suinkin, iso-isän vaatteiden taakse, jotteivät ensi tilassa tulisi jälleen esiin. Sitten hän katseli tarkkaan ympärilleen huoneessa ja kysyi: "Missä minä saan nukkua, iso-isä?"
"Missä vain tahdot", kuului vastaus.
Tämä oli Heidistä hupaista. Hän pyöri ylt'ympäri huonetta etsien parasta makuupaikkaa. Vastapäätä sitä nurkkaa, jossa iso-isän vuode oli, pääsi tikapuita myöten ylös. Heidi kiipesi sinne ja saapui heinäparvelle. Siellä oli levitettynä nuorta hyvänhajuista heinää, ja seinässä oli pyöreä aukko, josta saattoi nähdä laajalti alas laaksoon.
"Täällä tahdon nukkua", huusi Heidi ylhäältä. "Täällä on kaunista! Tuleppa katsomaan, miten kaunista täällä on, iso-isä!"
"Kyllä tiedän", kuului vastaus alhaalta.
"Nyt valmistan vuoteen!" huusi pienokainen taas ja rupesi ahkerasti puuhailemaan; "mutta sinun täytyy tulla tänne ylös tuomaan minulle lakana; sillä vuoteeseen kuuluu myös lakana, ja sen päällä maataan."
"Vai niin", sanoi iso-isä alhaalta, astui kaapilleen ja hetkisen siinä kopeloituaan veti esiin suuren karkean vaatteen. Tämä kädessään hän kiipesi tikapuita myöten ylös. Heinäparvelle oli valmistettu pienoinen, oikein sievä vuode, päänalainenkin oli heinistä ja se oli niin asetettu, että kasvot joutuivat vastapäätä seinässä olevaa pyöreätä luukkua.
"Tämä on niinkuin pitääkin olla", sanoi iso-isä, "nyt pannaan lakana, mutta odota hieman" – näin sanoen kokosi hän heinäkimpun ja teki vuoteen toista vertaa korkeammaksi, ettei kovaa lattiaa tuntuisi sen läpi, – "niin, anna nyt tänne tuo!" Heidi oli heti ottanut lakanan käsiinsä, mutta jaksoi tuskin sitä kantaa, niin raskas se oli; vaan sepä juuri olikin hyvä, sillä heinien ja korsien oli mahdoton pistellä tämän vahvan vaatteen läpi. Molemmat he levittivät sitten lakanan heinien päälle, ja Heidi kiersi kiireesti liikanaisen pituuden ja leveyden vuoteen ympäri, jotta heinät pysyisivät koossa. Vuode oli aika mukavan ja hauskan näköinen, ja Heidi asettui miettiväisenä sitä katselemaan.
"Me olemme unohtaneet jotakin, iso-isä", sanoi hän sitten.
"Minkä?" kysyi iso-isä.
"Peitteen; levolle mennessähän puikahdetaan lakanan ja peitteen väliin."
"Niinkö? Entäs jollei minulla olisikaan?" sanoi vanhus.
"No, se ei tee mitään", virkkoi Heidi rauhoittaen, "otetaan sitten heiniä peitteeksikin", ja kiireesti hän lähestyi heinäkasaa, mutta iso-isä esti häntä sanoen:
"Odota hieman!" Hän laskeutui alas, meni oman vuoteensa luo ja palasi
tuokion kuluttua tuoden muassaan raskaan pellavaisen säkin. [Sveitsissä
käytetään untuvilla täytettyjä säkkejä peitteenä.]"Eiköhän tämä liene parempi kuin heinät?" kysyi hän. Heidi veti peitettä sinne tänne asettaaksensa sitä paikoilleen, mutta hänen pienet kätösensä eivät voineet hallita raskasta vaatetta. Isoisä auttoi häntä, ja kun se oli saatu levitetyksi, näytti vuode varsin mukavalta. Heidi seisoi ihmetellen sen ääressä ja sanoi: "Tuo on erinomainen peite ja niin on koko vuodekin! Soisinpa, että ilta jo olisi, jotta saisin ruveta levolle."
"Minun mielestäni saattaisimme ensin syödä vähän", sanoi iso-isä, "vai mitä arvelet?" Heidi oli vuodetta puuhaillessaan kaiken muun unohtanut, mutta nyt, kun hänen ajatuksensa tulivat johdatetuiksi siihen suuntaan, tunsi hän hirmuista nälkää, sillä hän ei ollut nauttinut muuta kuin vähän leipää sekä heikkoa kahvia aamulla, ja oli sen jälkeen taivaltanut pitkän matkan.
"Niin", sanoi hän myöntäen, "sitä minäkin."
"Käy alas sitten, koska olemme yksimieliset", sanoi vanhus ja seurasi lasta. Sitte hän meni kattilan luo, siirsi suuremman syrjään ja käänsi tulisijalle pienemmän, joka riippui vitjoissa, kävi itse istumaan puiselle kolmijalalle takan eleen ja sytytti valkean. Kattilassa rupesi kiehumaan ja sen alla piteli vanhus pitkässä rautahaarukassa suurta juustonkimpaletta liekin yläpuolella, käännellen sitä sinne tänne, kunnes se joka puolelta oli kullankeltainen. Heidi oli tätä tointa seurannut suurella tarkkuudella; äkkiä näkyi uusi ajatus pälkähtäneen hänen päähänsä, sillä hän juoksi kaapille ja kiirehti sitten täydessä toimessa edestakaisin lattialla. Nyt lähestyi iso-isä pöydän päätä tuoden keitoksen sekä juuston mukanaan ja näki pöydällä ympyriäisen leivän sekä kaksi lautasta ja veistä kauniissa järjestyksessä; Heidi oli näet huomannut, mitä kaikkea kaapissa oli, ja ymmärsi, että niitä syödessä tarvittiin.
"Niin, se on oikein, että koetat jotain itsekin ajatella", sanoi iso-isä ja asetti paistetun juuston leivälle; "mutta pöydältä puuttuu vielä jotakin!" Heidi näki viekoittelevan höyryn kohoavan padasta ja juoksi uudestaan kaapille, mutta siellä oli ainoastaan yksi kuppinen. Heidi ei kuitenkaan kauan arvellut; perempänä kaapissa oli kaksi lasia, silmänräpäyksessä oli hän jälleen pöydän luona, johon asetti kuppisen ja lasin.
"Oikein, lapseni, et sinä ole neuvoton; mutta missä tahdot istua?" Talon ainoalla tuolilla istui iso-isä itse. Heidi riensi nuolen nopeudella uunin luo, toi siellä muassaan kolmijalan ja istui sille.
"Kas niin, kieltämättä on sinulla nyt istuin, vaikka vähän liiaksi matala", sanoi iso-isä, "mutta minunkin tuoliltani olisit liian lyhyt pöytään ulottuaksesi, vaan nyt täytyy sinun saada jotakin syödäksesi." Näin sanoen hän nousi, täytti vatisen maidolla ja asetti sen tuolilleen, tämän hän veti sitten ihan likelle kolmijalkaa, niin että Heidillä siten oli pöytäkin. Sitte iso-isä asetti vielä suuren leipäpalasen ja kappaleen kullankeltaista juustoa sanoen: "No, syöppäs nyt!" Iso-isä istui itse pöydän kulmalle ja aloitti ateriansa. Heidi tarttui kuppiseen ja joi, joi taukoamatta, sillä koko hänen unohdettu janonsa virkosi uudelleen. Sitten hengitti hän syvään – juomisen innossaan hän ei näet ollut hengittänytkään – ja asetti kupin tyhjänä tuolille.
"Maistuiko sinulle maito?" kysyi iso-isä.
"En ole koskaan juonut niin hyvää maitoa", vastasi Heidi.
"No, sittehän sinun täytyy saada lisää", sanoi iso-isä täyttäen kupin uudestaan reunoja myöten ja asetti sen jälleen lapsen eteen, joka tyytyväisenä puri leipäänsä. Sille oli hän levittänyt juustoa, joka oli paistettu niin pehmeäksi kuin voi ja maistui erinomaisen hyvältä; aina väliin hän joi maitoa ja näytti sangen tyytyväiseltä. Kun ateria oli päätetty, läksi iso-isä omettaan, jossa hänellä oli yhtä ja toista kuntoon asetettavana. Heidi katseli, miten hän sen puhdisti ja asetti sinne uusia rehuja, jotta eläimet saattaisivat siellä maata. Sitten seurasi Heidi häntä pieneen, vieressä olevaan vajaan; siellä hän näki miten iso-isä otti laudanpätkän, höyläsi sen ja veisteli siitä levyn, porasi siihen reiätkin ja kiinnitti niihin pyöreitä puunkappaleita; ja yhtäkkiä oli se aivan iso-isän tuolin kaltainen kapine, sillä eroituksella vain, että se oli paljon korkeampi. Heidi tähysteli sitä ihmetyksestä aivan sanattomana.
"Mikä tämä on, Heidi?" kysyi iso-isä.
"Se on minun tuolini, koska se on niin korkea. Miten pian se valmistui!" sanoi lapsi yhä vielä suuresti ihmeissään.
"Se tietää, mitä se näkee; sillä on silmät päässä", ajatteli iso-isä itsekseen, kun hän kulkiessaan majan ympäri löi naulan tähän ja toisen tuohon, asetti paikoilleen irralleen päässeen oven ja näin vasaralla, nauloilla ja laudanpätkillä paikkaili ja paranteli asuntoaan tarpeen mukaan. Heidi seurasi hänen jäljessään ja katseli herkeämättä suurimmalla tarkkuudella kaikkia toimia; ne näyttivät häntä suuresti huvittavan.
Niin joutui ilta. Hongissa kiihtyi humina yhä valtavammaksi; raju tuuli syöksi suhisten tiheiden oksien välistä. Se kajahti Heidin korvissa ihanalta ja kävi hänen sydämeensä, niin että hän riemuiten juoksi ja hypähteli sinne tänne, ikäänkuin joku mahdottoman suuri ilo olisi häntä kohdannut. Iso-isä seisoi majansa takaovella katsellen lasia. Nyt kuului kimakka vihellys. Heidi pysähtyi juoksussaan. Iso-isä astui ovesta pihalle. – Ylhäältä alaspäin hyppelehti toinen vuohi toisensa perässä ja lauman keskellä Pekka. Riemuhuudolla syöksyi Heidi niiden luo ja tervehti jokaista aamuista tuttavaansa. Majan luona pysähtyivät kaikki ja laumasta astui kaksi kaunista, solakkaa vuohta, toinen valkoinen, toinen ruskea, iso-isän luo ja nuoli hänen käsiään, sillä nyt, niinkuin ainakin illoin, oli hänellä vähäisen suoloja tervetuliaisiksi pienille eläimilleen. Pekka poistui laumoineen. Heidi silitteli vuohia, vuorotellen toista ja toista, ja juoksi sitten toiseltakin puolelta niitä silittämään; hän oli sulaa iloa ja riemua. "Ovatko ne meidän? Ovatko molemmat meidän? Viedäänkö ne omettaan? Jäävätkö ne ainiaaksi meille?" Niin kyseli Heidi ihastuksissaan, ja iso-isällä oli tuskin aikaa kaikkiin kysymyksiin vastata: "Ovat, ovat, jäävät." – Kun vuohet olivat suolansa nauttineet, sanoi vanhus: "Hae kuppisi ja leipä tänne."
Heidi totteli ja palasi pian jälleen. Iso-isä lypsi valkoisesta vuohesta kupin täyteen, leikkasi kappaleen leipää ja sanoi: "Syö nyt ja käy sitte nukkumaan! Dete-täti jätti vielä myttysen, jossa lienee paitoja ja muuta sen kaltaista, löydät sen kaapista, jos niitä tarvitset. Minun täytyy vielä askaroida ometassa, hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, iso-isä! Hyvää yötä – mitkä niiden nimet ovat?" kysyi lapsi juosten vanhuksen ja vuohten jäljessä.
"Valkoisen nimi on Vieno ja ruskean Pikku", vastasi iso-isä.
"Hyvää yötä, Vieno, hyvää yötä, Pikku", huusi Heidi kaikin voimin, juuri kun molemmat astuivat omettaan. Sitten istui hän lavitsalle, söi leipää ja joi maitoa, mutta tuuli kävi niin rajuksi, että oli viedä hänet muassaan. Sentähden söi hän ateriansa kiireesti, nousi ylisille, puikahti vuoteeseensa ja nukkui heti sikeään ja niin suloisesti, kuin koskaan joku ruhtinaallisessa vuoteessa. Vähän sen jälkeen, ennenkuin ilta oli ihan pimennyt, meni iso-isä levolle, sillä hän oli tehnyt liiton päivän kanssa yksin ajoin noustaksensa, ja näin kesän ihanalla ajalla nousi aurinko hyvin varhain vuoristossa. Yöllä riehui myrsky niin rajusti, että koko huone tärisi ja hirret paukahtelivat, savutorvesta kuului sen ulvonta kuin valitushuuto, ja honkia se ravisteli niin raivoisasti, että sieltä täältä oksiakin taittui. Keskellä yötä nousi iso-isä vuoteellaan: "Varmaankin pienokainen pelkää." Hän nousi tikapuita ylös ja lähestyi Heidin vuodetta. Kuu milloin valaisi maisemaa, milloin taas piiloutui pilviin jättäen kaikki pimeään, mutta nyt juuri tapasi sen kirkas valo, joka pyöreästä luukusta paistoi sisään, Heidin vuoteeseen. Lapsi oli nukkuessaan saanut poskensa kauniin punaisiksi ja lepäsi, pää pienellä pyöreällä käsivarrella, suloisen rauhallisena, varmaankin uneksien iloisista tapauksista, sillä hän hymyili tyytyväisenä. Iso-isä katseli rauhallisesti nukkuvaa lasta, kunnes kuu jälleen lymyi pilviin, silloin hän palasi vuoteelleen takaisin.
KOLMAS LUKU.
Laitumella.
Varhain seuraavana aamuna havahtui Heidi kovaan vihellykseen ja kun hän avasi silmänsä, virtasi kirkas valo pyöreästä luukusta hänen vuoteelleen ja sen ympärillä oleville heinille, niin että kaikki esiintyi kultaisessa loisteessa. Heidi katsoi kummastuneena ympärilleen, tietämättä laisinkaan missä hän oli. Samassa kuului ulkoa iso-isän syvä ääni, ja hän muisti kaikki: mistä hän oli tullut, että hän nyt oli iso-isän luona tunturilla eikä enää vanhan Ursulan kotona, joka ei paljon mitään kuullut ja aina paleli, niin että hän päivät pitkin istui joko keittiön valkean tahi tuvan uunin läheisyydessä; siellä Heidinkin oli täytynyt oleskella, jotta vanhus näkisi, missä hän oli, kun ei voinut sitä enää kuulla. Monasti oli silloinen olo tuntunut Heidistä liian ahtaalta ja hän olisi mieluummin juossut tuvasta. – Niin, hän oli siis sangen iloinen havahtuessaan uudessa kodissaan ja muistaessaan, miten paljon uutta hän eilen oli nähnyt ja ehkä tänään vielä tulisi näkemään ja etenkin Vienon ja Pikun.
Heidi nousi äkkiä vuoteeltaan ja oli muutamassa minuutissa pukeutunut eilisiin vaatteisiinsa, joita ei ollutkaan monia.
Sitten hän astui tikapuita myöten alas ja juoksi ulos majasta. Sen edustalla seisoi Pekka laumoineen, ja iso-isä toi juuri Vienon ja Pikun ometasta lauman lisäksi.
"Tahdotko laitumelle?" kysyi iso-isä. Se oli Heidille mieleistä; hän hyppäsi korkealle ilosta.
"Mutta ensin peseytymään ja puhdistumaan, sillä aurinko nauraa sinulle kirkkaassa valossaan tuolla ylhäällä, jos se huomaa sinut likaiseksi. Katso, tuo on sinua varten." Iso-isä osoitti vesiastiaa, joka seisoi auringonpaisteessa tuvan ovella. Heidi juoksi sinne, loiskutteli vettä ja hieroi itseään, kunnes tuli ihan kiiltäväksi. Sillä aikaa iso-isä meni majaan ja huusi Pekan luokseen: "Tule tänne, vuohikenraali, ja tuo eväs-säkki." Kummastuneena seurasi Pekka häntä kantaen pussia, jossa hän säilytti niukan päivällisensä.
"Aukaise!" komensi vanhus ja pisti pussiin suuren palasen juustoa ja leipää. Kummastuksesta aukaisi Pekka pyöreät silmänsä niin selälleen kuin suinkin, sillä ukon antamat kappaleet olivat hyvinkin toista vertaa suuremmat kuin ne, jotka hänellä itsellään pussissa oli.
"No niin, pannaanpa vielä maitoastia sinne", lisäsi setä, "sillä lapsi ei saata juoda vuohista, niinkuin sinä, sitä temppua hän ei osaa tehdä. Sinä lypsät Vienosta hänelle kaksi kupillista päivälliseksi, sillä lapsi tulee mukaasi ja jää luoksesi, kunnes jälleen palaat. Mutta pidä varalta, ettei hän putoa alas kallioilta, kuuletko?"
Heidi tuli juosten. "Eihän aurinko nyt saata minulle nauraa, iso-isä?" kysyi hän totisena. Hän oli pyyhkinyt kasvonsa, kaulansa ja käsivartensa karkealla pyyhinliinalla, jonka iso-isä oli asettanut vesiastian viereen, ja aurinkoa pelätessään oli hän hangannut itseään niin perinpohjaisesti, että hän nyt oli ihan tulipunainen seisoessaan iso-isän edessä. Vanhus naurahti vähäisen.
"Ei, nyt sillä ei ole ollenkaan syytä nauraa. Mutta tiedätkö mitä? Iltasella, kun tulet kotiin, käyt tykkänään niinkuin kala vesiastiaan, sillä kun kävelee vuohien lailla, saapi jalkansa mustiksi. Nyt saatte lähteä!"
Hei! nyt mentiin tunturia ylös. Tuuli oli yöllä karkoittanut viimeisenkin pilvenhattaran. Ylinnä tummansinisellä taivaalla loisti aurinko ja valaisi säteillen viheriän alppimaiseman, ja kaikki siniset ja keltaiset kukkaset aukasivat nuppunsa ja hymyilivät sille. Heidi juoksenteli sinne tänne, ristiin rastiin, huudahtaen riemusta, sillä siellä oli paljon hienoja punaisia kevätesikkoja, toisaalta taas siinsivät ihanat enzianit, ja kaikkialla hienolehtiset, kullankarvaiset cystusruusut hymyilivät ja nuokkuivat auringon loisteessa. Ihaillessaan näitä kimmeltäviä, houkuttelevia kukkasia unhoitti Heidi sekä vuohet että Pekan. Hän juoksi pitkät matkat edellä, poikkesipa syrjäänkin polulta, sillä tuolla punoitti ja täällä kellerti, kaikkialla viekoitteli häntä kukkien loisto. Heidi poimi niitä joukottain esiliinaansa, sillä hän tahtoi kantaa kaikki kotiinsa ja pistää ne makuuhuoneensa heiniin, jolla siellä olisi yhtä kaunista kuin täällä ulkona. – Pekan täytyi tänään katsella joka taholle ja hänen pyöreillä silmillään, joiden liikkeet eivät juuri olleet vilkkaimpia, oli nyt enemmän tekemistä, kuin ne hyvällä menestyksellä jaksoivat suorittaa, sillä vuohet tekivät aivan samoin kuin Heidi, nekin juoksivat sinne tänne, ja Pekan täytyi siis joka suunnalle viheltää, huutaa ja heiluttaa piiskaansa saadakseen hajonneen laumansa jälleen koolle.
"Missä sinä taas olet, Heidi?" huusi hän nyt jokseenkin suuttuneena.
"Täällä", kaikui jostakin vastaukseksi. Pekka ei saattanut nähdä Heidiä, sillä tyttö istui maassa erään kummun takana, joka oli yltä yleensä hyvänhajuisten kukkien peitossa, niin että ilma siellä oli aivan tuoksua täynnä. Ihastuneena hengitti Heidi sitä syvin siemauksin.
"Tule!" huusi Pekka taas. "Sinä et saa pudota vuorien huipuilta. Tunturisetä on kieltänyt."
"Missä ovat vuorten huiput?" kysyi Heidi, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan, sillä joka tuulenhengähdys toi yhä suloisempaa kukkien tuoksua.
"Tuolla ylhäällä, aivan ylhäällä, meillä on vielä pitkä matka sinne, riennä siis nyt! Ja ylimmällä huipulla istuu vanha petolintu rääkyen."
Se auttoi. Silmänräpäyksessä Heidi kavahti ylös ja juoksi täyttä vauhtia esiliina täynnä kukkia Pekan luo.
"Nyt sinulla on tarpeeksi", sanoi Pekka, kun he taas yhdessä hyppäsivät eteenpäin, "muuten aina jäät jälkeen, ja jos tänään otat kaikki, niin ei sinulle huomiseksi jää mitään."
Tämä viimeksimainittu syy oli Heidin mielestä pätevä, ja sitäpaitse oli hänen esiliinansa jo niin täynnä, ettei siihen juuri olisi sopinutkaan enempää. Heidi astui siis eteenpäin Pekan ja vuohien seurassa. Viimeksimainitut kävelivät myös säännöllisemmin, kun tunturiruohojen tuoksu rupesi tuntumaan laitumella; jo kaukaa pyrkivät ne pysähtymättä sitä kohden. Se laidun, jossa Pekka tavallisesti oleskeli vuohinensa, sijaitsi korkeimpain tunturihuippujen juurella, alempana kasvoi pensaita ja pieniä kuusia, mutta huiput kohosivat paljaina, jylhinä ja kolkkoina taivasta kohti. Laitumen toista sivua rajoitti pelottavan syvä rotko, niin että iso-isän varoitus oli ollut sangen oikeutettu.
Kun Pekka oli saapunut perille, laski hän eväspussinsa huolellisesti pieneen, maassa olevaan syvennykseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, miten täällä tuulet raivoisasti telmivät, eikä hän suinkaan halunnut nähdä kalliin omaisuutensa vyöryvän vuorta alas. Senjälkeen hän ojentautui koko pituudessaan ja leveydessään päivänpaisteiselle nurmelle levätäksensä kiipeämisen vaivoista.
Heidi oli sillä aikaa irroittanut esiliinansa ja käärinyt sen kauniisti kukkaisten ympärille sekä asettanut sen eväspussin viereen syvennykseen. Kaukana tuolla alhaalla lepäsi laakso aamuloisteessaan; sen toisella puolella näki Heidi äärettömäin lumivuorten kohoavan tummansinistä taivasta kohden; vasemmalla oli suunnaton kallioröykkiö ja joka puolelta kohosivat paljaat vuorenhuiput jyrkkinä ja rosoisina siintävään ilmaan, katsoen vakavina pieneen Heidiin. Lapsi istui liikahtamatta ja aivan äänettömänä; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan vieno tuulenhenki liikutteli sinisiä kellokukkia ja kullankiiltäviä cystusruusuja, jotka kaikkialla heiluttivat hentoja varsiansa. – Pekka oli vaivoistaan väsyneenä nukahtanut, ja vuohet kiipeilivät siellä täällä pensastoissa. Heidi ei ollut koskaan ennen ollut niin tyytyväisellä mielellä kuin nyt. Hän hengitti ahneesti auringon kultaamaa vuori-ilmaa ja kukkien tuoksua, eikä muuta toivonut, kuin että iäkseen saisi jäädä sinne. Siten kului pitkä aika, jonka kestäessä Heidi oli niin kauan ja usein katsellut korkeita vuorenhuippuja, että hänestä tuntui siltä, kuin olisivat ne saaneet kasvotkin ja ihan tuttavallisesti, vanhojen ystävien tavalla silmäilleet yläilmoista häneen.
Nyt kajahti Heidin pään päällä kauhea huuto ja rääkyntä, ja kun hän katsahti ylös, näki hän petolinnun, niin hirmuisen suuren, ettei hän ollut eläessään semmoisia nähnyt; se kaareili levitetyin siivin ilmassa kamalasti rääkyen.
"Pekka, Pekka! havahdu", huusi Heidi. "Katso, petolintu on tuossa, näetkö, näetkö!"
Pekka nousi Heidin huutaessa ja katseli petolintua, joka nyt kohosi kohoamistaan, siintävään taivaaseen ja viimein katosi harmaitten vuorten taakse.
"Missä se nyt on?" kysyi Heidi, joka kiihtyneellä tarkkuudella oli seurannut lintua.
"Kotona pesässään", oli Pekan vastaus.
"Onko sen koti tuolla ylhäällä? Oi miten ihanaa noin äärettömän korkealla! – Minkä vuoksi se huutaa niin?" kysyi Heidi taas.
"Sen täytyy", selitti Pekka.
"Kiivetäänpä katsomaan, missä sen koti on", esitti Heidi.
"Oi! voi! voi!" huudahti Pekka yhä suuremmalla mielipahalla; "eihän kukaan vuohistakaan sinne pääse, ja setähän on sanonut, ettet saa pudota rotkoihin."
Sitten hän alkoi yhtäkkiä viheltää ja huutaa niin äänekkäästi, ettei Heidi sitä ensinkään ymmärtänyt, mutta vuohet näyttivät sen hyvästi käsittävän, sillä ne tulivat juosten toinen toisensa perästä, kunnes koko lauma oli viheliäisellä nurmella koolla, muutamat pureskelivat edelleen ruohoja, toiset juoksentelivat edestakaisin, jotkut taas seisoivat vähän erillään toisista ja huvikseen puskivat toisiaan. Heidi oli hypännyt keskelle vuohilaumaa, hänelle kun oli uutta ja äärettömän hupaista nähdä, miten vuohet juoksivat iloissaan toinen toisensa ohi ja kuinka ne huvittivat itseään kaikenlaisilla hullunkurisilla hyppäyksillä. Heidi juoksi toisen luota toisen luo likemmin tutustuaksensa jok'ainoaan, sillä jokaisella oli erilaiset tapansa ja omituinen käytöksensä. Sillä aikaa oli Pekka ottanut eväspussinsa esille ja asettanut ne neljä leipä- sekä juustopalasta, jotka siinä olivat, kauniiseen nelikulmaan nurmikolle, siten että suuremmat niistä tulivat Heidin puolelle, sillä hän muisti tarkoin, mistä hän ne oli saanut. Sitten hän otti maitokupin, lypsi sen täyteen Vienosta ja asetti sen neliön keskelle. Sitten hän huusi Heidiä, mutta häntä täytyi huutaa kauemmin kuin vuohia, sillä lapsi oli niin innostunut ja iloissaan uusien leikkikumppaniensa monenmoisista hypyistä ja muista tempuista, ettei hän muuta nähnyt eikä kuullut. Mutta Pekka ymmärsi herättää huomiota, hän huusi niin, että vuoret kajahtivat, ja nyt tyttö tuli; hän hyppi ilosta nähdessään kauniisti katetun nurmipöydän.
"Lakkaa hyppimästä, nyt on aika syödä", sanoi Pekka; "istu nyt ja aloita."
"Onko maito minulle?" kysyi Heidi ja katseli vielä kerran ihaillen neliötä ja sen keskipistettä.
"On", vastasi Pekka, "ja molemmat suuret palaset ovat myös sinun, ja kun sinä olet juonut loppuun, saat vielä toisen kupillisen, ja sitten tulee minun vuoroni."
"Ja minkä maitoa sinä saat?" tahtoi Heidi tietää.
"Veikon. Se on oma vuoheni. Rupea nyt syömään", kehotti Pekka taas.
Heidi joi ensin maidon, ja kun hän laski tyhjän kupin luotaan, nousi Pekka ja täytti sen uudestaan. Heidi taittoi leipäpalasensa kahtia ja antoi toisen puolen, joka sittenkin oli Pekan omaa leipäpalasta suurempi, sekä koko juusto-osuutensa Pekalle sanoen: "Tuon sinä saat, minulle on tässä tarpeeksi."
Pekka katsoi Heidiin kummastuksesta sanatonna, sillä hän ei itse olisi koskaan saattanut näin sanoa eikä tehdä. Hän ei ottanut tarjottua vastaan, sillä hän ei uskonut Heidin sitä todella tarkoittavankaan; mutta Heidi tarjosi sitä yhä hänelle, ja kun ei Pekka sittenkään tarttunut siihen, pani lapsi sen hänen polvelleen. Vasta nyt käsitti Pekka sen todeksi, hän kävi lahjaansa kiinni nyökäyttäen päätänsä kiitokseksi ja suostumukseksi ja söi nyt ensi kerran elämässään vuohipaimenena näin runsaan päivällisen. Sillä aikaa tarkasteli Heidi taas vuohia. "Mitkä niiden nimet ovat?" kysyi hän.
Ne tiesi Pekka ihan tarkalleen ja saattoi sitä paremmin säilyttää ne päässään, kun ei siinä sanottavasti muutakaan ollut. Hän alkoi siis ja luetteli ne sujuvasti toisen toisensa perästä, osoittaen aina sormellaan kutakin. Heidi kuunteli tarkasti opetusta ja taisi jo tuokion kuluttua hänkin eroittaa ne toisistaan ja nimittää ne, sillä joka ainoalla oli silmiinpistävät omituisuutensa, joista sen heti tunsi, jos vaan pani tarkasti mieleensä, ja sen Heidi teki. Siinä oli suuri Turkkilainen väkevine sarvineen, joilla se aina uhkaili muita vuohia; useimmat juoksivatkin tiehensä sen lähestyessä, eivätkä ensinkään tahtoneet olla tekemisissä rajun kumppaninsa kanssa. Ainoastaan vilkas, hento Lieto ei väistynyt sen tieltä, vaan syöksi tavallisesti kolme, neljä kertaa perätysten niin rajusti ja voimakkaasti sitä vastaan, että suuri Turkkilainen kummastuneena jätti sen rauhaan, vaikka Lieto terävine sarvineen yhä seisoi taistelunhaluisena sen edessä. – Siellä oli myös pieni, valkoinen Lumikko, joka aina määkyi niin surullisesti ja turvattomasti, että Heidi jo usein oli juossut sen luo ja lohduttaen hyväillyt sitä. Nytkin oli Heidi taas sen luona, sillä se oli taas avuttomana huutanut. Hän kietoi käsivartensa pienen vuohen kaulaan ja kysyi osanottavaisesti: "Mikä sinun on, Lumikko? Minkä vuoksi sinä aina apua huutelet?" Pieni vuohi painoi päänsä luottavasti Heidiä vastaan ja asettui heti. Pekka huusi paikaltaan, vähän väliin katkaisten puheensa, hänellä kun näet vielä oli yhtä ja toista pureskeltavaa ja nieltävää: "Se tekee niin siitä syystä, ettei vanhus tule enää mukaan; he möivät sen toissa päivänä Maynfeldiin, eikä se koskaan enää pääse tunturille."
"Kuka vanhus on?" kysyi Heidi.
"Hm, sen äiti".
"Missä sen iso-äiti on?" kysyi Heidi taas.
"Ei sillä ole."
"Entäs iso-isä?"
"Ei ole."
"Oi, sinua pientä Lumikko-raukkaani", sanoi Heidi ystävällisesti vetäen pienen eläimen luokseen. "Mutta älä nyt enää valittele niin kovin, tulenhan minä joka päivä mukaan, niin ettet enää ole niin yksinäsi ja hyljätty, ja jos mikä tahansa sinua vaivaa, niin tule vain minun luokseni."
Lumikko hieroi tyytyväisenä päätään Heidin olkapäätä vastaan, eikä määkynytkään enää niin haikeasti. Sillä aikaa oli Pekka lopettanut päivällisensä ja tuli nyt hänkin laumansa ja Heidin luo; tämä oli taaskin tehnyt monenmoisia havainnoita.
Kauneimmat ja puhtaimmat koko laumassa olivat kieltämättä Pikku ja Vieno; ne olivatkin käytökseltään hiukan ylpeät, kävivät enimmäkseen omia teitään ja kohtelivat etenkin pahantapaista Turkkilaista ylenkatseellisesti.
Eläimet olivat taas alkaneet kiipeillä pensastoihin, ja jokaisella oli oma tapansa; muutamat hyppelivät kevytmielisesti hyvänmakuisten kasvien ohi, toiset hakivat vakavan näköisinä voimallisimpia ruohoja matkallaan. Turkkilainen uudisteli silloin tällöin hyökkäyksiään. Vieno ja Pikku olivat keveästi ja kauniisti hyppineet ensimmäisinä ja löysivät heti parhaimmat pensaat, joita tottuneesti asettuivat sievästi pureskelemaan. Heidi seisoi kädet selän takana ja katseli kaikkea tätä suurimmalla tarkkuudella.
"Pekka", huomautti hän maassa makaavalle, "Vieno ja Pikku ovat kauneimmat kaikista."
"Niin ovat", kuului vastaus. "Tunturisetä puhdistaa ja pesee ne ja antaa niille suolaa, hänellä on myös paras ometta."
Mutta yhtäkkiä hypähti Pekka ylös ja rupesi juoksemaan aika vauhtia vuohien perään, ja Heidi jäljessä, jotain erinomaista oli varmaankin tapahtunut. Pekka juoksi vuohilauman keskitse sille puolen laidunta, missä oli syvä vuorenrotko, ja minne varomaton vuohi helposti voisi pudota ja taittaa jalkansa. Hän oli nähnyt uhkamielisen Liedon suuntaavan kulkunsa sinne päin ja saapuikin parahiksi paikalle vuohiraukan lähestyessä syvyyttä. Kun Pekka tahtoi estää sitä sinne joutumasta, kompastui hän ja kaatui maahan, mutta ehti kuitenkin saada kiinni eläimen toisesta takajalasta. Lieto määkyi kiukusta kummastellen, että häntä estettiin iloisella huviretkellään, ja pyrki itsepintaisesti eteenpäin. Pekka huusi Heidiä avukseen, sillä hän ei itse päässyt paikaltaan ja oli repiä Liedon jalan sijaltaan. Heidi huomasi heti molempain vaarallisen tilan. Kiireesti poimi hän muutamia hyvänhajuisia ruohoja, asetti ne likelle Liedon sieraimia ja sanoi viihdytellen: "Tule, tule, Lieto, sinun täytyy ymmärtää, että jos putoat tuonne, taitat jalkasi ja se koskee hirmuisesti."
Pieni vuohi kääntyi heti Heidin kädestä ruohoja syömään. Sillä välin pääsi Pekka nousemaan ja tarttui Liedon kellonhihnaan. Heidi tarttui siihen toiselta puolen ja niin veivät he yhdessä kapinoitsijan rauhallisesti käyskentelevään laumaan. Kun Pekka näki, että vaara oli ohitse, kohotti hän piiskansa aika tavalla rangaistaksensa Lietoa, joka peläten väistyi; mutta Heidi huusi: "Ei, Pekka, et saa lyödä sitä, etkö näe, kuinka se pelkää!"
"Se on sen ansainnut", mutisi Pekka ja aikoi lyödä, mutta Heidi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi suuttumuksesta hengästyneenä: "Sitä et saa tehdä, se koskee kipeästi, laske se irti!"
Pekka katsoi ihmetellen käskevää pientä tyttöä, jonka mustat silmät leimusivat, ja ehdottomasti hän antoi piiskansa vaipua. "No, olkoon menneeksi, jos sinä taas huomenna annat minulle juustostasi", sanoi hän sitten myöntyväisesti, sillä hän tahtoi saada jotakin korvausta säikähdyksestään.
"Sinä saat kaikki, koko kappaleen, huomenna ja joka päivä, minä en sitä tarvitse", sanoi Heidi, "ja leipääkin saat yhtä suuren kappaleen kuin tänään, mutta sitte et koskaan saa lyödä Lietoa, et koskaan, etkä Lumikkoa, etkä mitään vuohia."
"Se on minulle yhdentekevää", sanoi Pekka ja tämä oli hänestä yhtä kuin lupaus. Hän päästi syyllisen irroilleen ja tämä juoksi laumaan hypähdellen iloissaan korkealle.
Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita, jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen ja huusi: "Pekka! Pekka! palaa! palaa! Kaikki vuoret palavat ja lumikin ja taivas. Oi katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa! Kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa! Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa!"
"Sellaisia ne ovat aina olleet", sanoi Pekka suopeasti ja kuori itselleen uutta paimenvitsaa, "mutta eivät ne ole tulessa."
"Mistä se sitten tulee?" sanoi Heidi ja juoksi sinne tänne sitä kaikkialta nähdäkseen, sillä hän ei saanut siitä kylläkseen, niin kaunista se oli.
"Mistä se tulee, Pekka, mistä se tulee?" huusi Heidi taas.
"Se tulee itsestään", selitti Pekka.
"Oi, katso, katso!" huusi Heidi liikutettuna, "nyt ne rupeavat rusoittamaan, katso tuota lumen peittämää vuorta ja sen korkeita teräviä huippuja! Mitkä niiden nimet ovat, Pekka?"
"Vuorilla ei ole nimiä", vastasi puhuteltu.
"Oi, kuinka kaunista, katso ruusunhohteista lunta! Ja ylhäällä vuorten huipuilla on paljo ruusuja! Voi, nyt ne jälleen tulevat harmaiksi! Voi, voi! Nyt on kaikki sammunut! Nyt on kaikki loppunut, Pekka!" Heidi istahti maahan ja oli niin toivottoman näköinen, ikäänkuin kaikki todella loppuisi.
"Huomenna on taas samoin", selitti Pekka. "Nouse nyt, niin mennään kotiin."
Vuohet vihellettiin ja huudettiin kokoon ja sitten lähdettiin.
"Onko tämmöistä joka päivä, aina joka päivä, kun olemme laitumella?" kysyi Heidi uteliaasti odottaen myöntävää vastausta astuessaan Pekan rinnalla tunturia alas.
"Useimmiten", vastasi tämä.
"Mutta varmaankin huomenna taas?" tahtoi tyttö tietää.
"Niin, niin huomenna taas", vakuutti Pekka.
Heidi tuli jälleen iloiseksi. Hän oli tehnyt päivän kuluessa niin monta uutta havaintoa, jotka kaikki pyörivät hänen mielikuvituksessaan niin vilkkaasti, ettei hän ennättänyt puhuakaan, vaan kulki ihan äänettömänä, kunnes he tulivat tunturimajalle ja näkivät iso-isän istuvan honkain alla, jossa hänellä myöskin oli lavitsa. Siinä istui hän aina iltaisin odotellen vuohiansa, jotka tältä puolen aina ensin tulivat näkyviin. Heidi juoksi heti hänen luoksensa, ja Pikku ja Vieno hänen jäljessään, sillä vuohet tunsivat varsin hyvin sekä isäntänsä että omettansa. Pekka huusi Heidin jälkeen: "Tule huomenna taas! Hyvää yötä!" Hänestä oli sangen tähdellistä, että Heidi tulisi mukaan.
Heidi juoksi heti takaisin, antoi Pekalle kättä ja vakuutti tulevansa; sitten hän juoksi kerran vielä laumaan, halaili Lumikkoa ja sanoi herttaisesti: "Nuku rauhassa, Lumikko, ja muista, että huomenna jälleen tulen mukaan ja ettet koskaan enää saa määkyä niin surullisesti."
Lumikko katsoi ystävällisesti ja kiitollisesti Heidiin ja juoksi sitten iloisena lauman jälkeen.
Heidi palasi honkien alle.
"Oi, iso-isä", huusi hän jo kaukaa, "siellä oli niin kaunista! Tuli ja ruusut vuorilla ja siniset sekä keltaiset kukat; ja katso, mitä sinulle tuon!" Näin sanoen ravisteli hän kaikki kukkaset kokoonkääritystä esiliinastaan iso-isän eteen. Mutta kukkaraukat olivat surkean näköiset. Heidi ei enää niitä tuntenut, ne olivat kaikki heininä.
"Voi, iso-isä, mikä niiden on?" huusi Heidi säikähtyneenä; "sen näköisiä ne eivät olleet tunturilla. Minkätähden ne ovat tuommoisiksi muuttuneet?"
"Ne kaipaavat aurinkoa, eivätkä tahdo antaa sulkea itseänsä esiliinaan", sanoi iso-isä.
"Jos niin on, niin en ota niitä enää koskaan mukaani. Mutta, iso-isä, miksi petolintu niin rääkyy?" kysyi hän uteliaasti.
"Nyi sinä menet kylpemään, ja minä menen omettaan maitoa tuomaan, ja senjälkeen me syömme molemmat tuvassa illallista, ja silloin sanon sinulle, miksi se niin tekee."
Niin tehtiin, ja kun Heidi sitten illempana istui iso-isän vieressä korkealla tuolillaan ja söi edessään pöydällä olevasta maitovadista, muisti hän heti taas kysyä: "Minkätähden petolintu huutaa niin hirmuisesti, iso-isä?"
"Se pilkkaa ihmisiä tuolla alhaalla siitä, että asuvat ahtaissa kylissään niin monta yhdessä ja tekevät toinen toisensa mielen katkeraksi. Sieltä huutaa se halveksuen: 'Jos te eroaisitte toisistanne ja kulkisitte kukin omia teitänne korkeutta kohden, niinkuin minä, niin olisitte onnellisemmat'." Iso-isä lausui nämä sanat niin hurjistuneella äänellä, että petolinnun rääkyntä painui vielä syvemmälle Heidin mieleen.
"Minkätähden ei vuorilla ole nimiä, iso-isä", kysyi Heidi taas.
"Kyllä niillä on nimensä", vastasi tämä, "ja jos osaat ne selittää, että ne siitä tunnen, niin sanon sinulle niiden nimet."
Heidi kuvaili vuorilinnan korkeine huippuineen, juuri semmoisena, kuin hän oli sen nähnyt, ja iso-isä sanoi tyytyväisesti: "Niin oikein, sen minä tunnen, sen nimi on Falkniss. Oletko muita vuoria nähnyt?"
Heidi kertoi lumen yltä yleensä peittämästä vuoresta, joka ensin oli ollut tulipunainen ja äkkiä taas muuttunut ruusunhohteiseksi sekä tuokion kuluttua taas vaalennut ja sammunut.
"Senkin tunnen, sen nimi on Cäsaplana; vai niin, vai oli sinun hauska laitumella."
Heidi kertoi kaikki päivän tapahtumat alusta loppuun, etenkin tulesta iltasella, ja nyt täytyi iso-isän myös selittää, mikä sen oli matkaansaattanut, sillä Pekka ei ollut siitä mitään tiennyt.
"Näetkö", selitti iso-isä, "se tulee auringosta; jättäessään vuorille hyvästi iltasella, luo se kauneimmat säteensä niihin, jotteivät ne sitä unohtaisi, kunnes se aamulla jälleen palaa." –
Tämä selitys oli Heidille mieleinen, eikä hän tahtonut voida odottaa uutta päivää, jona hän taas pääsisi laitumelle näkemään auringon hyvästijättöä vuorille. Mutta ensin täytyi hänen käydä nukkumaan. Ja hän nukkuikin koko yön suloisesti heinävuoteellaan uneksien hohteisista, ruusuilla kaunistetuista vuorista ja hypähtelevästä Lumikosta.
NELJÄS LUKU.
Iso-äidin luona.
Toisena aamuna aurinko nousi jälleen kirkkaana, Pekka tuli vuohineen, Heidi liittyi heihin, ja kaikki kävelivät taas laitumelle; ja niin he tekivät joka päivä. Elämä tuntureilla vahvisti Heidiä, hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi eikä kaivannut mitään, vaan eleli päivästä toiseen iloista, onnellista elämää, surutonna niinkuin taivaan linnut, jotka riemuiten lentelevät puusta puuhun viheriäisessä metsässä. Kun syksy tuli ja myrskyt alkoivat riehua vuorilla, sanoi iso-isä joskus: "Tänään jäät kotiin, Heidi; semmoisen pienokaisen kuin sinä olet, lennättää tuuli kerrassaan vuorten yli laaksoon."
Kun Pekka aamulla sai sen kuulla, näytti hän sangen onnettomalta, hänen oli hyvin ikävä, eikä hän tiennyt, miten saisi aikansa kulumaan ilman Heidiä; hän sai tyytyä niukempaan päivälliseen ja vuohetkin olivat niin uppiniskaiset ja tottelemattomat, että hänellä niistä oli kaksinkertainen vaiva, sillä nekin olivat niin tottuneet Heidin seuraan, etteivät ensinkään tahtoneet kulkea eteenpäin, kun hän ei ollut muassa, vaan poikkesivat tiellä joka suunnalle.
Heidi ei koskaan ollut onneton, sillä hänellä oli aina jotakin huvittavaa tarjolla. Mieluimmin hän kyllä meni paimenen ja vuohien kanssa kukkien ja petolinnun luo laitumelle, jossa elämä oli niin vaihtelevaa eriluontoisten vuohien seurassa, mutta iso-isän veistäminen ja sahaaminen huvitti myöskin suuresti Heidiä; ja jos vielä sattui niin hyvin, että iso-isällä osui olemaan juuston teko jonakin päivänä, jolloin Heidin oli kotiin jääminen, oli tämä ihmeellinen toimi, jota varten iso-isä paljasti molemmat käsivartensa hämmentääkseen juusto-aineita suuressa kattilassa, lapselle erinomaisena huvituksena. Mutta eniten viehätti Heidiä semmoisina myrskypäivinä tuulten kohina majan takana olevissa hongissa. Hänen täytyi tavan takaa jättää työnsä, olipa mitä tahansa käsillä, juostaksensa sitä kuuntelemaan, sillä hän ei tiennyt maailmassa mitään sen ihanampaa, kuin tuo tuulten syvä, salaperäinen huokaaminen korkeiden puiden latvoissa. Heidi seisoi niiden alla kyllästymättä katsellen ja kuunnellen tuulen voimakasta hengitystä, aaltoilemista ja suhinaa.
Aurinko ei enää paahtanut niinkuin kesällä, ja Heidi haki esille sukkansa, kenkänsä ja mekkonsa, sillä ilma viileni viilenemistään, ja tuuli puhalsi niin jäätävästi hänen seisoessaan ulkona honkien alla, mutta hän ei saattanut olla sinne juoksematta, ei saattanut pysyä majassa, kun hän kuuli, miten ulkona humisi.
Sitten tuli kylmä, ja Pekan täytyi puhaltaa käsiinsä, kun hän aamulla varhain tuli majalle, mutta sitä ei hänen tarvinnut kauan tehdä. Eräänä yönä peitti lumi maan niin paksulta, että koko tunturi oli lumivalkoinen, eikä näkynyt ainoatakaan viheliäistä lehteä enää.
Silloin ei Pekka enää tullut laumoineen, sillä nyt alkoi taas sataa lunta. Heidi kurkisti ihmetellen majan pienestä ikkunasta ulos. Lunta satoi satamistaan niin tiheään ja taukoamatta, että lumikinokset ylettyivät aina majan ikkunoihin, jopa vielä korkeammallekin, niin ettei niitä enää saattanut aukaistakaan, ja he olivat ihan teljettyinä pieneen majaansa. Tämä oli Heidin mielestä ihmeellisen hupaista, hän juoksi ikkunasta toiseen nähdäkseen kohoaisiko lumi niin korkealle, että se peittäisi koko tuvan, jotta täytyisi sytyttää kynttilä päivälläkin. Niin hullusti ei kuitenkaan käynyt, ja seuraavana päivänä, jolloin ei enää pyryttänyt, lähti iso-isä ulos tuvasta ja loi majan ympäristön vapaaksi lumesta. Hän heitti suuren suuria lumiröykkiöitä päällekkäin, niin että oli kuin pieniä vuoria siellä täällä. Nyt olivat sekä ikkunat että ovet jälleen vapaina, ja hyväpä se olikin, sillä kun Heidi ja hänen iso-isänsä iltasella istuivat takkavalkean ääressä, kumpikin kolmijalallaan – iso-isä oli jo aikoja sitten Heidillekin semmoisen valmistanut – kuului äkkiä kopinaa ulkoa ja majan kynnykseen koputettiin herkeämättä; viimein aukaistiin ovi. Sisään astui Vuohi-Pekka. Hän ei ollut vallattomuudesta näin kopistellut, hänen oli vaan täytynyt tällä keinoin irroittaa lunta jalkineistaan, ja oikeastaan olikin koko Pekka aivan luminen, sillä hänen oli täytynyt ryömiä hirmuisissa kinoksissa, joista hänen vaatteisiinsa oli tarttunut suuria möhkäleitä, jotka olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Mutta hän ei sentään peräytynyt, sillä hän tahtoi välttämättömästi päästä Heidin luo, jota ei ollut viikkokauteen nähnyt.
"Hyvää iltaa", sanoi hän sisään astuessaan ja asettui niin liki valkeata kuin suinkin. Muuta hän ei lausunutkaan, mutta koko hänen naamansa paistoi tyytyväisyyttä, sillä nyt hän oli perillä. Heidi katseli häntä suuresti ihmetellen, sillä hänen seisoessaan likellä tulta alkoi lumi sulaa hänen vaatteistaan, niin että Pekka-poika näytti miltei vesiputoukselta.
"No, kenraali, mitä kuuluu?" kysyi iso-isä. "Nyt olet sotajoukotta, nyt täytyy sinun nakertaa kivikynää."
"Minkätähden hänen täytyy nakertaa kivikynää, iso-isä?" kysyi Heidi heti tiedonhaluisesti.
"Talvella täytyy hänen käydä koulua", selitti iso-isä, "siellä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, ja se käy usein sangen raskaaksi, mutta se käy hieman helpommin, jos välistä nakertaa kivikynäänsä, eikö totta, kenraali?"
"On, se on totta", todisti Pekka.
Heidin ajatukset olivat nyt kääntyneet kouluun, ja hän kyseli kyselemistään mitä siellä sai kuulla ja nähdä ja mitä Pekalla siellä oli tehtävänä, ja koska keskusteluun, jossa Pekka oli osallisena, aina vaadittiin paljon aikaa, ennätti hän hyvin sen kuluessa kuivaa kiireestä kantapäähän. Hänellä oli aina vaikea pukea havaintonsa semmoisiin sanoihin, jotka merkitsivät sitä, mitä hän tarkoitti, mutta tällä kertaa oli se erinomaisen hankalaa, sillä tuskin oli hän saanut yhden vastauksen laadituksi, ennenkuin Heidillä oli kolme, neljä ihan odottamatonta kysymystä valmiina ja vieläpä enimmäkseen semmoisia, jotka vaativat kokonaisen lauseen vastaukseksi.
Iso-isä oli istunut ihan äänettömänä tämän keskustelun kestäessä, mutta silloin tällöin vetäytyivät hänen suupielensä nauruntapaisiin poimuihin, jotka todistivat hänen kuuntelevan lasten puhetta.
"No, kenraali, nyt olet kestänyt kuumuutta ja tarvitset virvoitusta, tule!" Näin sanoen nousi iso-isä ja otti kaapista illallisen esiin. Heidi työnsi tuolin pöydän luo. Heidin tultua oli iso-isä veistänyt lavitsan huoneen perälle ja sinne tänne muitakin istuimia kahdelle, sillä Heidillä oli tapana seurata iso-isäänsä, minne hän vain meni. Nyt oli siis heillä kolmella istuinpaikkoja kylläksi, ja Pekka aukaisi silmänsä niin pyöreiksi kuin suinkin nähdessään, kuinka Tunturisetä asetti suuren kauniin kappaleen kuivattua lihaa hänen leipäpalalleen. Näin suuresti ei hän ollut isoon aikaan herkutellut. Kun tämä mieleinen illallinen oli lopetettu, alkoi jo hämärtää ja Pekka teki lähtöä. Sanottuaan "hyvää yötä" ja "kost' Jumala" kääntyi hän vielä ovella takaisin ja sanoi: "Ensi sunnuntaina tulen jälleen, ja sinun pitäisi myös kerran tulla iso-äitiä tervehtimään, käski hän sanoa."
Heidin oli iso-äidin luo meneminen; se oli ihan uusi ajatus, joka kuitenkin heti kotiutui hänen mielessään, ja ensimmäiseksi työkseen seuraavana aamuna selitti hän: "Iso-isä, tänään minun täytyy varmaankin mennä iso-äidin luo, hän odottaa minua."
"Lunta on liian paljon", vastasi iso-isä epäävästi. Mutta Heidi ei niin vähällä asiaa jättänyt; olihan iso-äiti kutsunut häntä, ja hänen täytyi siis mennä. Eipä kulunut ainoatakaan päivää, jona ei hän neljä, viisi kertaa olisi sanonut: "Iso-isä, nyt minun varmaankin täytyy mennä, iso-äiti odottaa yhä vielä minua."
Neljä päivää tämän jälkeen oli ilma niin kylmä, että lumi narisi joka askeleella, ja tunturien lumipeite oli yltä yleensä jäätynyt kovaksi, mutta päivä paistoi ystävällisesti ikkunasta ja sen valo lankesi suoraan Heidiin, joka istui korkealla tuolillaan päivällistä syöden. Silloin hän taas alotti tavallisen virtensä: "Tänään minun varmaankin täytyy lähteä iso-äidin luo, muuten odotus käy hänelle pitkäksi." Iso-isä nousi pöydästä, astui portaita myöten heinäparvelle, otti sieltä Heidin raskaan peitteen ja sanoi: "No tule!" Iloiten hyppäsi lapsi hänen jäljessään ulos kimmeltelevään lumimaailmaan. Hongat seisoivat ääneti ja liikkumattomina, niiden oksia peitti valkoinen lumi, joka auringonpaisteessa säteili ja kimalteli niin loistavasti, että Heidi ihastuksissaan hyppeli korkealle ja kerta toisensa perään huudahti: "Tule ulos, iso-isä, hongat ovat pelkkää hopeata ja kultaa." Iso-isä oli näet mennyt vajaan ja tuli nyt sieltä tuoden muassaan suuren leveän kelkan, jonka keulaan oli pitkä tanko kiinnitetty. Kelkan istuinlaudasta ylettyivät jalat maahan, niin että niillä helposti saattoi ohjata kulkua. Ihailtuaan ensin Heidin kanssa honkia, istui iso-isä kelkkaan, otti lapsen syliinsä, kiersi hänet moneen kertaan peitteeseen, jotta hän pysyisi lämpimänä, ja painoi hänet sitten vasemmalla käsivarrellaan kiinteästi rintaansa vasten. Oikealla kädellä tarttui hän tankoon ja antoi molemmilla jaloillaan kelkalle vauhtia. Se kiiti eteenpäin semmoisella nopeudella, että Heidistä tuntui, kuin hän olisi linnun lailla lentänyt ilmassa; hän riemuitsi ääneensä. Yhtäkkiä pysähtyi kelkka juuri Vuori-Pekan majan edustalle. Iso-isä nosti lapsen maahan, vapautti sen peitteestä ja sanoi: "No, käy nyt sisään, ja kun alkaa hämärtää, niin tule jälleen ulos ja ala käydä kotiin päin." – Sitten hän kääntyi kelkkoineen ja rupesi astumaan tunturia ylös.
Heidi aukaisi oven ja tuli pieneen huoneeseen, jossa näytti olevan pimeä. Siellä oli uuni ja muutamia vateja eräällä hyllyllä, sillä tämä oli talon keittiö. Sitten oli taas ovi, Heidi aukaisi senkin ja astui ahtaaseen tupaan. Tämä maja ei ollut rakennettu samaan tapaan kuin iso-isän uusi tunturimaja, joka oli yhtenä suurena huoneena, heinäparvi ylinnä. Vuohi-Pekan tupa oli ikivanha, ahdas ja kapea rakennus. Kun Heidi oli astunut kynnyksen yli, seisoi hän heti pöydän edessä, jonka ääressä eräs vaimo istui parsien Pekan lakkia, sen Heidi paikalla tunsi. Nurkassa istui vanha kurttuinen mummo ja kehräsi. Heidi arvasi kohta, kuka hän oli, ja meni suoraan rukin luo sanoen: "Hyvää päivää, iso-äiti, nyt tulen luoksesi, onko aika tullut sinulle pitkäksi minua odottaessasi?"
Iso-äiti kohotti päätään etsien hänelle ojennettua kättä, ja kun hän oli sen löytänyt, piteli hän sitä hetken aikaa miettien omassaan, sitten hän sanoi: "Oletko sinä lapsi tuolta ylhäältä Tunturisedän luota? Oletko sinä Heidi?"
"Olen, olen", vakuutti lapsi, "vastikään liu'uin iso-isän kanssa tänne alas."
"Miten se on selitettävä! Sinun kätesihän on ihan lämmin. Sanoppa, Briitta, onko Tunturisetä itse saattanut lapsen tänne?"
Pekan äiti, joka oli istunut pöydän päässä parsimassa, oli noussut ja silmäili uteliaasti lasta kiireestä kantapäähän; sitten sanoi hän: "En tiedä, äiti, onko Tunturisetä itse saattanut hänet, mutta tuskinpa vaan, lapsi ei varmaankaan ymmärrä mitä puhuu."
Mutta Heidi katsoi Briittaan niin suoraan, ettei suinkaan näyttänyt epätietoiselta asiastaan ja sanoi: "Tiedänpä kyllä ihan varmaan, kuka minut kietoi peitteeseen ja liukui alas kanssani, se oli iso-isä."
"Mahtaa sitten kuitenkin olla perää niissä Pekan puheissa, joita hän koko kesän on kertonut Tunturisedästä, vaikka me luulimme, ettei hän ollut oikein selvillä asiasta", sanoi iso-äiti, "ja kukapa olisi saattanut luulla sitä mahdolliseksi; minä arvelin lapsen tuskin voivan elää kolmea viikkoa siellä ylhäällä. Minkä näköinen hän on, Briitta?" Briitta oli sillä välin tarkastanut lasta joka puolelta, niin että hän varsin hyvin tiesi kertoa, miltä tämä näytti.
"Hän on hentojäseninen, samoin kuin Adelheidkin oli", vastasi hän; "mutta hänellä on Topiaan mustat silmät ja kihara tukka, samoinkuin vanhuksellakin tuolla ylhäällä; minä luulen, että hän on molempien vanhempainsa näköinen."
Sillä aikaa oli Heidi kurkistellut ympärilleen joka taholle ja sanoi: "Katsoppa, iso-äiti, tuolla heiluu sinne tänne ikkunaluukusta irtautunut lauta. Iso-isä naulaisi sen heti kiinni, usein hän panee myös uuden telkkimen; katsohan vain, näin hän tekee."
"Oi hyvä lapseni", sanoi iso-äiti, "nähdä sitä en saata, mutta kuulla sitä paremmin, enkä ainoastaan sitä, vaan kun tuuli sopii tännepäin, rätisee ja rutisee koko rakennus, ja tuuli tunkee kaikkialta sisäänkin. Öisin kun muut nukkuvat, pelkään toisinaan, että koko maja hajoaa ja musertaa meidät kaikki kolme kuoliaaksi. Oi, ei täällä ole ketään ihmistä, joka taitaisi sitä korjailla. Pekka ei kykene sitä tekemään."
"Mutta miksi et sinä saata nähdä miten luukku heiluu, iso-äiti? Katso nyt taas tuonne, suoraan tuonne", Heidi osoitti täsmälleen paikkaa sormellaan.
"Ah, lapseni, enhän minä näe niin mitään, en luukkua enkä muutakaan", valitti iso-äiti.
"Mutta jos menen pihalle ja irroitan luukun tykkänään, niin että tulee ihan valoisa täällä sisällä, näetkö sitte, iso-äiti?"
"En, en; en sittenkään; minua ei kukaan enää voi saada näkeväksi!"
"Mutta jos menet ulos valkoiseen lumeen, niin varmaankin näet; tule vain kanssani, niin minä näytän sen sinulle, iso-äiti." Heidi tarttui isoäidin käteen vetääkseen hänet mukanaan, sillä häntä rupesi suuresti surettamaan, kun hän kuuli, ettei iso-äidillä koskaan ollut tarpeeksi valoa.
"Anna minun vain istua, lapsi kulta, minulle on kuitenkin kaikki yhtä pimeää, ei lumi eikä auringonvalokaan enää tunge silmiini."
"Mutta kesällähän toki, iso-äiti", sanoi Heidi yhä tuskallisemmin etsien jotakin apukeinoa, "tiedätkö, kun aurinko kesällä taas paistaa kuumasti ja illalla lausuu jäähyväiset vuorille, niin että ne kaikki säkenöivät tulipunaisina ja kaikki keltaiset kukat kimmeltävät, silloin sinullakin jälleen on valoisa ja hyvä olla."
"Ah, lapseni, minä en koskaan enää saata nähdä tulenhohteisia vuoria, enkä kullan kiiltäviä kukkia tuolla ylhäällä; minulla ei koskaan enää ole valoisaa tässä elämässä."
Heidi rupesi ääneensä itkemään. Katkerasti nyyhkytti hän yhä edelleen: "Kuka sinua sitten voi auttaa? Eikö kukaan sitä voi tehdä? Eikö kukaan?"
Iso-äiti koetti lohduttaa lasta, mutta se ei vähällä onnistunut. Heidi ei itkenyt usein, mutta kun hän kerran pääsi alkuun, oli hänen melkein mahdoton unhoittaa suruansa. Iso-äiti oli jo käyttänyt kaikenlaisia keinoja rauhoittaaksensa lasta, sillä hänen sydämeensä koski kipeästi nähdessään lapsen niin surkeasti nyyhkyttävän. "Kuulehan", sanoi hän nyt, "tule tänne likemmäksi, Heidi-kulta, niin kerron sinulle jotakin. Näetkö, vaikkei ihminen enää voi nähdä, soisi hän sentään mielellään kuulevansa jonkun ystävällisen sanan; niinpä minäkin mielisin kuulla sinun puhuvan. Tule tänne likemmäksi minua ja kerro jotakin elämästäsi iso-isän luona. Minä tunsin hänet hyvin ennen, mutta nyt en enää moneen vuoteen ole hänestä kuullut muilta kuin Pekalta, vaan se poika ei suuria sanele."
Tästä valahti Heidin päähän uusi ajatus; kiireesti hän pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi lohdutettuna: "Odota vain, iso-äiti, minä kerron kaikki iso-isälle, ja hän kyllä voi tehdä sinut näkeväksi ja korjata tuvan, ettei se pääse hajoamaan. Hän osaa auttaa ja asettaa kaikki paikoilleen."
Iso-äiti oli vaiti, ja Heidi alkoi vilkkaasti kertoa elämästään iso-isän luona ja laitumella olostaan kesällä, ja kuinka iso-isä osasi puusta valmistaa penkkejä, tuoleja ja kauniita koppia, joissa oli mukava kantaa heiniä Vienolle ja Pikulle, ja suuren vesisammion kylpyä varten kesäksi ja uuden maitokupin sekä lusikan; ja Heidi innostui kertomaan mitä puupalasesta yhtäkkiä voi valmistaa, ja kuinka hän aina silloin seisoi iso-isän vieressä katsellen, jotta hän itsekin oppisi kaikkia näitä tekemään. Iso-äiti kuunteli kertomusta suurimmalla tarkkuudella ja kysäsi silloin tällöin: "Kuuletko sinäkin, Briitta? Kuuletko, mitä lapsi kertoo Tunturisedästä?"
Mutta kertomus keskeytyi. Kovaa kopinaa kuului oven takaa, ja Pekka astui tömistellen sisään, mutta pysähtyi siihen paikkaan silmät selkiselällään ällistellen Heidiä ja irvisteli mitä ystävällisimmin, kun tyttö heti huusi hänelle vastaan: "Hyvää iltaa, Pekka!"
"Onko mahdollisia, että hän jo palaa koulusta", huudahti iso-äiti kummastuneena, "näin joutuin ei iltapäivä ole minulta moneen vuoteen kulunut! Hyvää iltaa, Pekkaseni, miten lukeminen sujuu?"
"Entiseen tapaan", kuului vastaus.
"Vai niin", sanoi iso-äiti huoaten, "olin vähin ajatellut, että muutos olisi tapahtunut, koska jo piakkoin tulet kahdentoista vuotiaaksi".
"Minkä muutoksen olisi pitänyt tapahtua?" kysyi Heidi osanotolla.
"Ajattelin vain, että hän olisi voinut jotakin oppia", sanoi iso-äiti, "lukemaan nimittäin. Minulla on tuolla hyllyllä vanha rukouskirja, jossa on kauniita runoja. Niitä en ole enää pitkään aikaan kuullut, eivätkä ne ole muistissanikaan säilyneet; sentähden olen aina toivonut, että Pekka opittuansa lukemaan saattaisi minulle lukea jonkun hyvän laulun; mutta hänen on mahdoton oppia, se käypi hänelle liian raskaaksi."
"Minun varmaankin täytyy sytyttää kynttilä, nyt tulee jo pimeä", sanoi Pekan äiti, joka yhä oli ahkerasti paikannut Pekan lakkia, "päivä on minultakin kulunut melkein huomaamatta."
Heidi hyppäsi tuoliltaan, ojensi kiireesti kätensä ja sanoi: "Hyvää yötä, iso-äiti, minun täytyy kiiruhtaa kotiin, heti kun vähän rupeaa hämärtämään", ja samaa vauhtia hän lausui myös Pekalle ja hänen äidilleen jäähyväiset ja lähestyi ovea. Mutta iso-äiti huusi huolestuneena: "Odota, odota, Heidi, yksinäsi et saa mennä. Pekan täytyy saattaa sinua, kuuletko? Ja Pekkaseni, varo lasta, ettei hän lankea, äläkä pysähdy hänen kanssaan kävellessäsi, jollei hän vilustuisi, kuuletko? Onko sinulla lämmin huivi ylläsi?"
"Minulla ei ole huivia ensinkään", huusi Heidi, "mutta en kumminkaan vilustu!" Näin sanoen oli hän jo pujahtanut ovesta ja kiiti niin sukkelasti eteenpäin, että Pekka tuskin taisi seurata. Mutta iso-äiti huusi surkutellen: "Juokse hänen jälkeensä, Briitta, juokse, – muutenhan lapsi paleltuu näin myöhään illalla; ota minun huivini mukaasi ja juokse kiireesti!" Briitta totteli. Mutta tuskin olivat lapset astuneet paria askelta ylöspäin, ennenkuin näkivät iso-isän lähestyvän, joka saavutti heidät muutamin aika askelin.
"Oikein, Heidi, olet sanasi pitänyt", sanoi hän ja kääri lapsen jälleen huolellisesti peitteeseen, otti hänet käsivarrelleen ja astui vuorta ylös. Briittakin joutui parahiksi näkemään, miten iso-isä hellävaroen hoiteli lasta, ja tultuaan Pekan kanssa sisään hän kertoi ihmetellen iso-äidille, mitä oli nähnyt. Iso-äidinkin täytyi kummastella ja kerta toisensa jälkeen lausua: "Jumalan kiitos, että hän on niin hyvä lapselle! Jumalalle kiitos ja ylistys! Kunpa hän nyt vain antaisi hänen vielä käydä luonani, lapsi on ilahduttanut mieltäni. Miten hyvä sydän hänellä on ja kuinka hupaisesti hän kertoo!" – Ja iso-äiti iloitsi yhä uudestaan ja sanoi moneen kertaan kunnes hän meni levolle: "Jos lapsi nyt vain saisi vastakin käydä luonani, niin minullakin olisi jotakin iloa maailmassa." Ja Briitta yhtyi joka kerta iso-äidin toivomukseen, ja Pekka nyökäytti myöntyväisesti päätään, ja vetäen ihastuksissaan suupielensä aina korviin saakka, sanoi: "Tiesinhän sen!"
Sillä aikaa oli Heidi peitteessään lakkaamatta puhellut iso-isälleen, mutta kun lapsen äänen oli mahdoton tunkeutua kahdeksan kertaisen peitteen läpi, eikä iso-isä siis ymmärtänyt sanaakaan, sanoi hän: "Odota vähäisen, kunnes ollaan kotona, sitten kerro."
Pian he olivatkin perillä tunturituvassa ja kun Heidi oli päässyt vapaaksi peitteestään, sanoi hän: "Iso-isä, huomenna täytyy meidän ottaa vasara ja nauloja mukaamme ja korjata ikkunaluukkuja iso-äidin luona ja sitten vielä lyödä moneen paikkaan nauloja, sillä hänen majassaan ratisee ja ritisee kovin."
"Täytyykö meidän? Vai täytyy? Kuka sen on sinulle sanonut?" kysyi iso-isä.
"Ei kukaan, minä tiedän sen itsestäni", vastasi Heidi, "sillä siellä ei enää mikään pysy koossa, ja iso-äiti vapisee öisin ja pelkää kuullessaan tuota ratinata ja ajattelee: Nytpä kaikki putoaa suoraan päällemme; iso-äiti ei koskaan enää voi mitään nähdä eikä tiedä, miten häntä saattaisi auttaakaan; mutta tiedäthän sinä, iso-isä. Ajatteleppas, miten ikävää olisi, jos aina täytyisi istua pimeässä, vieläpä peläten ja vavisten; eikä kukaan muu voi häntä auttaa kuin sinä! Huomenna menemme häntä auttamaan, eikö totta, iso-isä, menemmehän me?"
Heidi oli kiivennyt iso-isän syliin ja katsoi häneen ehdottomalla luottamuksella. Vanhus loi silmänsä lapseen ja sanoi tuokion kuluttua: "Niin, Heidi, mennään korjaamaan majaa, niin ettei isoäidin luona enää kuulu rätinää, se kyllä käy päinsä, huomenna sen teemme."
Lapsi hyppi ilosta ympäri huonetta ja huusi kerta toisensa perästä: "Huomenna sen teemme! Huomenna sen teemme!"
Iso-isä pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä jälkeen päivällisen uudistettiin eilinen mäenlasku. Iso-isä asetti nyt niinkuin edellisenäkin päivänä lapsen Vuohi-Pekan ovelle ja sanoi: "Käy nyt sisään, ja kun ilta joutuu, niin tule jälleen ulos." Sitten hän pani peitteen kelkkaan ja kiersi majan ympäri tarkastellen sitä.
Tuskin oli Heidi avannut oven ja päässyt huoneeseen, niin iso-äiti jo huusi nurkastaan: "Siinä tulee lapsi, se on lapsi", ja antoi iloissaan langan irtautua hyppysistään ja sukan seisahtua ja ojensi molemmat kätensä lasta kohden. Heidi juoksi hänen luoksensa, siirsi pienen matalan tuolin niin likelle iso-äitiä kuin mahdollista, istui sille ja kertoi ja kyseli taas kaikenlaista. Mutta äkkiä kuului ulkoa niin voimakkaita iskuja majan seinää vasten, että iso-äiti säikähdyksestä säpsähti, oli kaataa rukkinsa ja vavisten huusi: "Oi, hyvä Jumala, nyt se putoaa, kaikki hajoo!" Mutta Heidi piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan ja sanoi lohduttaen: "Ei, ei, iso-äiti, älä nyt vain säikähdä niin kovin, iso-isähän siellä on, nyt hän kiinnittää siellä joka paikan, niin ettei sinun koskaan enää tarvitse pelätä."
"Onko sekin mahdollista? Saattaako semmoistakin tapahtua? Rakas Jumala ei siis ole meitäkään varsin unohtanut!" huudahti iso-äiti. "Oletko semmoista kuullut, Briitta, kuuletko? Toden totta, se on vasaran kalsketta. Mene ulos, Briitta, ja jos se on Tunturisetä, niin pyydä häntä edes silmänräpäykseksi tänne sisälle, jotta minäkin saisin kiittää häntä."
Briitta meni ulos. Juuri silloin hakkasi iso-isä uusia lautoja seinään. Briitta lähestyi häntä ja sanoi: "Toivotan teille hyvää iltaa, setä, ja äiti myöskin, me olemme teille suuresti kiitolliset siitä, että meitä autatte, ja äitikin tuolla sisällä tahtoisi mielellään teitä kiittää; sillä tämmöistä palvelusta ei varmaankaan kukaan muu olisi meille saattanut tehdä, ja varmaankin –"
"Puhukaa lyhyesti", keskeytti häntä vanhus, "mitä te Tunturisedästä ajattelette, sen kyllä tiedän. Käykää vaan sisään; missä on vikaa, sen näen itsekin."
Briitta totteli heti, sillä Tunturisetä oli sellainen, ettei ollut helppo häntä vastustaa. Hän naulaili ja koputteli majaa joka puolelta ja astui sitten kapeita portaita ylös ullakolle ja naulasi naulaamistaan, kunnes oli viimeisen mukaanottamansa naulan käyttänyt. Sillä aikaa oli ruvennut hämärtämään, ja tuskin oli hän astunut alas ja vetänyt kelkkansa esiin vuohiometan takaa, kun jo Heidikin astui ulos ovesta. Iso-isä kääri lapsen taas peitteeseen ja kantoi häntä käsivarrellaan, vetäen kelkkaa perässään, sillä jos pienokaisen olisi täytynyt istua siinä yksinään, olisi peite pudonnut hänen yltään ja hän olisi vilustunut tai kokonaan paleltunut. Sen tiesi iso-isä varsin hyvin ja pitikin senvuoksi lasta lämpimänä käsivarrellaan.
Näin kului talvi. Iso-äidin sulottomaan elämään oli sattunut ilon säde ensi kerran moneen vuoteen. Hänen päivänsä eivät enää olleet pitkiä ja pimeitä, toinen toisensa kaltaisia, hänellä kun nyt oli jotakin odotettavaa, jotakin ajateltavaa. Aamusta varhain hän kuunteli, eikö jo pieniä kiirehtiviä askeleita kuuluisi, ja jos silloin ovi todellakin aukeni, ja tyttö juoksi sisään, huudahti hän joka kerta iloisesti: "Jumalan kiitos, tuossa lapsi jälleen tulee!" Ja Heidi istui hänen luoksensa ja kertoa lörpötteli kaikkea, mitä tiesi, niin hupaisesti, että iso-äiti tuli hyvälle mielelle, ja tunnit kuluivat niin pian, ettei hän sitä huomannutkaan, eikä enää ainoatakaan kertaa kysynyt niinkuin ennen: "Briitta, eikö päivä ole jo lopussa?" Nyt sanoi hän joka kerta, kun Heidi oli mennessään sulkenut oven: "Miten lyhyt tämä iltapuoli oli, eikö totta, Briitta?" Ja Briitta vastasi: "Todellakin, minusta tuntuu siltä, kun olisin vastikään korjannut astiat päivällispöydästä." Iso-äiti sanoi taas: "Jos nyt Herra Jumala vain varjelisi lasta ja antaisi Tunturisedän pysyä hyväntahtoisena. Näyttääkö hän myös terveeltä, Briitta?" Ja joka kerta tämä vastasi: "Niinkuin mansikka."
Heidikin oli puolestaan suuresti mieltynyt vanhaan iso-äitiin; ja kun hän muisti, ettei kukaan, ei iso-isäkään voinut iso-äidin silmiä parantaa, tuli hän hyvin murheelliseksi; mutta iso-äiti taas aina vakuutti vähemmän tuntevansa onnettomuuttansa, kun Heidi oli hänen luonaan; ja lapsi tulikin joka kauniina talvipäivänä liukuen kelkallaan. Iso-isä oli sanaakaan virkkaamatta joka kerta ottanut mukaansa vasaran ja monenmoisia muita kapineita, ja monet iltapäivät läpeensä oli hän koputellut Vuohi-Pekan pientä majaa. Mutta siitä olikin hyvä seuraus; majassa ei enää öisin ritissyt eikä rätissyt, ja iso-äiti sanoi, ettei hän moneen talveen ollut saanut niin rauhallisesti nukkua kuin nyt, sekä ettei hän koskaan unohtaisi, mitä Tunturisetä oli heidän hyväkseen tehnyt.
VIIDES LUKU.
Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka vierailusta on tärkeitä seurauksia.
Joutuisasti oli talvi kulunut ja sitä seuraava iloinen kesä vielä nopeammin; uusi talvikin oli nyt taas loppumaisillaan. Heidi oli iloinen kuin taivaan lintu ja riemuitsi päivä päivältä yhä enemmän siitä, että suloinen kesä-aika oli jälleen lähestymässä, jolloin lauhkea "Föhn"-tuuli taas humisisi hongissa, lumi sulaisi ja aurinko viettelisi siniset ja valkoiset kukat näkyviin; silloin Heidi taas pääsisi laitumelle, ja se olisi hänestä ihaninta maailmassa. Heidi kävi nyt kahdeksatta ja oli iso-isältään oppinut monenmoisia toimia. Vuohia hän osasi hoitaa yhtä taitavasti kuin ken tahansa, ja Vieno ja Pikku juoksentelivat hänen perässään kuin uskolliset koirat ja määkyivät ilosta kuullessaan hänen äänensä. Jo kahdesti oli Pekka tänä talvena tuonut kylän opettajalta sanoman, että sedän välttämättömästi tuli lähettää lapsi kouluun, sillä hän oli jo siinä iässä, että hänen jo viime talvena olisi pitänyt käydä koulua. Isoisä oli kummallakin kerralla käskenyt sanoa opettajalle, että jos tällä olisi asiaa, oli hän kodissaan tavattavissa; mutta tyttöä ei hän luvannut lähettää kouluun. Kummallakin kertaa oli Pekka uskollisesti vienyt Tunturisedän sanoman perille.
Maaliskuun aurinko oli jo sulattanut lumen vuorien rinteiltä, ja lumikellot kohottivat jälleen päänsä laaksossa ja tunturilla; hongatkin olivat luopuneet raskaasta lumipeitteestään, vapaina huojuivat niiden oksat taas tuulessa. Heidi juoksi iloisena ja onnellisena sinne tänne: tuvan ovella vuohiomettaan, siellä honkien alle ja taas sisään iso-isän luo kertomaan, kuinka paljoa suuremmaksi viheriäinen pälvi puitten alla oli laajentunut ja sitten vielä uudestaan ulos katsomaan, sillä hän tuskin malttoi odottaa, kunnes koko maa jälleen olisi vihanta ja kesä kukkasineen saapuisi uudelleen tunturille.
Kun Heidi eräänä päivänpaisteisena aamuna täten juoksi edestakaisin ja ainakin kymmenennen kerran hyppäsi tuvan kynnyksen yli, oli hän kaatua säikähdyksestä selälleen nähdessään edessään mustiin puetun vanhan herran, joka vakavasti silmäili häntä. Mutta kun vieras huomasi miten säikähtynyt lapsi oli, sanoi hän ystävällisesti: "Älä pelkää minua, kaikki lapset ovat minulle rakkaita. Anna minulle kättä! Sinä varmaankin olet Heidi; missä on iso-isä?"
"Hän istuu pöydän luona ja veistelee puusta pyöreitä lusikoita", sanoi Heidi ja aukaisi ovea enemmän.
Vieras oli kylän vanha pappi. Hän oli ollut sedän hyvä tuttu siihen aikaan, kun viimeksimainittu asui hänen naapurinaan alhaalla laaksossa. Hän astui majaan, lähestyi vanhusta, joka istui kumarruksissa työnsä ääressä ja sanoi: "Hyvää huomenta, naapuri!"
Kummastuneena katsoi puhuteltu häneen ja vastasi: "Hyvää huomenta, herra pastori!" Sitten hän pyysi herraa istumaan, sanoen: "Jos ette, herra pastori, halveksi puista tuolia, niin olkaa hyvä ja istukaa."
Pastori istuutui. "En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, naapuri", sanoi hän sitten.
"Enkä minä teitä, herra pastori", kuului vastaus.
"Tulen tänään keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta", alotti pappi uudestaan; "luulen teidän jo arvaavankin mistä haluan kanssanne neuvotella."
Pastori keskeytti puheensa ja katsoi Heidiin, joka seisoi ovella ja katseli häntä herkeämättä.
"Heidi, mene vuohien luo", sanoi iso-isä, "saat ottaa vähän suoloja niille ja viipyä siellä, kunnes minäkin tulen sinne."
Heidi lähti heti.
"Lapsi olisi jo vuosi sitten ja viimeistäänkin tänä talvena ollut kouluun pantava", sanoi nyt pastori. "Opettaja on teitä siihen kehoittanut, mutta ette ole hänelle mitään vastausta antanut; mikä on teidän tarkoituksenne lapsen suhteen, naapuri?"
"Minun tarkoitukseni on olla sitä kouluun panematta", kuului vastaus.
Kummastuneena katsahti pastori vanhukseen, joka levollisesti istui lavitsallaan käsivarret ristissä rinnallaan näyttämättä pienintäkään alistuvaisuuden merkkiä.
"Mitä te sitten lapsesta aiotte?" kysyi pastori taas.
"En mitään, hän kasvaa ja kehittyy vuohien ja lintujen kanssa, eikä opi niiltä mitään pahaa."
"Mutta tyttö ei ole mikään vuohi eikä lintu, vaan ihmislapsi; jollei hän noilta kumppaneiltaan opi pahaa, niin ei hän opi niillä mitään muutakaan. Mutta jotakin täytyy hänen saada oppia, ja nyt on paras aika siihen. Olen tullut teitä, naapuri, näin ajoissa puhuttelemaan, jotta voisitte kesän kuluessa tehdä varustuksenne, sillä kulunut talvi oli viimeinen, jonka hän sai viettää nauttimatta opetusta; ensi talvena hänen täytyy tulla kouluun ja vieläpä joka ainoa päivä."
"Siitä ei tule mitään, herra pastori", sanoi vanhus taipumattomana.
"Luuletteko todella, ettei ole olemassa mitään keinoa taivuttaa teitä käsittämään velvollisuuttanne, jos noin itsepintaisesti pysytte mielettömässä aikomuksessanne?" sanoi nyt pastori hieman kiivastuneena. "Te olette niin paljon liikkunut maailmassa ja niin paljon sekä nähnyt että ollut tilaisuudessa oppimaan, että todellakin olisin uskonut teidän paremmin käsittävän tehtävänne, naapuri."
"Vai niin", sanoi vanhus ja hänen äänensä ilmaisi, etteivät hänenkään tunteensa enää olleet täydellisessä tasapainossa, "ja vaatisitteko todellakin, herra pastori, että ensi talvena lähettäisin niin hentojäsenisen lapsen kahden tunnin matkan päähän, ja sallisin hänen varhain jääkylminä, myrskyisinä aamuina ryömiä lumessa ja taas yöksi palata, kun monasti ilma riehuu niin ankarasti, että meikäläisenkin on miltei mahdoton sitä vastustaa, saati semmoisen pienokaisen, kuin lapsi on? Ja ehkä te, herra pastori, vielä muistatte, että hänen äidillään oli kaatuvataudin kohtauksia; pitääkö lapsenkin hankkia itselleen jotakin semmoista ylenmääräisillä rasituksilla? Koettakoon vain joku pakoittaa minua siihen! Minä käyn joka oikeudessa, ja sitten saadaan nähdä, kuka minua siihen pakoittaa."
"Te olette ihan oikeassa, naapuri", sanoi herra pastori ystävällisesti, "mahdotonta olisi lähettää lasta täältä kouluun. Mutta minä huomaan, että lapsi on teille rakas; tehkää hänen tähtensä mitä teidän aikoja sitten olisi pitänyt tehdä: tulkaa takaisin kylään asumaan muiden ihmisten pariin. Minkä arvoinen on elämänne täällä ylhäällä yksinäisyydessä, kun olette epäsovussa Jumalan ja ihmisten kanssa? Jos joku onnettomuus kohtaisi teitä, kuka teitä silloin auttaisi? Minä en ymmärrä, ettette ole paleltunut täällä tunturilla, ja miten tuo hento lapsukainenkaan on saattanut täällä menestyä!"
"Lapsen veri on nuori ja hänellä on hyvä peite, ja kaiken lisäksi pyydän vielä saada lausua teille, herra pastori, yhden asian: minä tiedän mistä puita saadaan ja milloin niitä on paras hankkia. Herra pastorin pitäisi katsoa puuvajaan, se ei ole tyhjä, eikä minun majassani liesi ole koskaan kylmänä talven aikana. Minun ei sovi muuttaa kylään, sillä ihmiset alhaalla laaksossa halveksivat minua ja minä heitä. Tietysti on parempi, että pysymme erillään toisistamme, niin molemmin puolin on hyvä olla."
"Ei, ei, teidän ei ole hyvä olla; minä tiedän kyllä, mitä te kaipaatte", sanoi herra pastori lämpimästi. "Eipä teitä niinkään laaksossa halveksita. Uskokaa minua, naapuri, etsikää rauhaa Jumalassa ja anokaa Häneltä anteeksi sitä mikä teille on tarpeen, ja tulkaa sitte katsomaan, miten toisin ihmiset teitä arvostelevat ja miten onnelliseksi vielä saatatte tulla."
Pastori oli noussut seisoalleen, hän otti vanhusta kädestä ja sanoi vielä kerran sydämellisesti: "Minä luotan siihen, että ensi talvena asutte luonamme alhaalla kylässä, ja meistä tulee taas vanhoja hyviä naapureita. Minusta tuntuisi sangen raskaalla, jos meidän pitäisi turvautua pakkokeinoihin. Ojentakaa minulle kätenne vakuutukseksi siitä, että taas tulette meidän luoksemme ja elätte sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa."
Tunturisetä ojensi pastorille kätensä ja sanoi vakavasti: "Te kyllä, herra pastori, tarkoitatte hyvää; mutta sitä mitä te minulta odotatte, minä en tee, sen sanon suoraan ja pitkittä mutkitta: lasta en lähetä kouluun, enkä itsekään muuta kylään."
"Armahtakoon sitten Jumala teitä", sanoi pastori ja lähti murheellisena ulos ovesta ja vuoren polkua alas.
Tunturisedän mieli kävi raskaaksi. Kun Heidi jälkeen päivällisen sanoi: "Nyt lähdemme iso-äidin luo", vastasi hän lyhyesti: "Emme tänään." Koko päivänä ei hän sitten puhunut enää mitään, ja kun Heidi seuraavana aamuna kysyi: "Lähdemmekö tänään iso-äidin luo?" oli hän vielä yhtä harvasanainen ja vastasi vain: "Saadaanpa nähdä."
Mutta ennenkuin päivällispöytä oli korjattu, astui ovesta jo uusi vieras huoneeseen. Se oli Dete-täti. Hänellä oli päässään kaunis höyhenillä koristettu hattu ja yllään puku, jonka liepeet lakaisivat mukaansa kaiken mitä vain permannolla sattui olemaan, ja tunturimajan lattialla oli monenmoista, mikä ei varsinaisesti kuulunut pukuun. Setä mittaili häntä silmillään lausumatta sanaakaan. Mutta Dete-tädin mieleen ei pälkähtänytkään ruveta erikoisen ystävällisiin keskusteluihin, ja senvuoksi hän heti alotti kehuen, että Heidi näytti niin terveeltä ja kauniilta, ettei täti häntä ollut tunteakaan, ja siitä hän selvästi huomasi, miten hyvä hänen oli ollut olla iso-isän luona. Mutta Dete puolestaan oli ensi hetkestä alkaen aikonut vast'edes vapauttaa iso-isän lapsesta, selvästi muka ymmärtäen, kuinka paljon vastusta sedällä olisi hänestä, vaikka Deten, silloin juuri, kun lapsen toi sedälle, ei sopinut sitä muualle viedä. Siitä ajasta oli hän öin päivin miettinyt, mitä hän lapsen suhteen tekisi, ja senvuoksi hän tänäänkin oli tunturille tullut. Hän oli nimittäin sattumalta saanut kuulla eräästä paikasta, missä Heidille olisi tarjona semmoinen onni, jota ei Dete koskaan olisi saattanut aavistaakaan. Sitten hän oli käynyt tarkemmin kuulustelemassa asiaa ja taisi nyt ihan varmaan vakuuttaa, että Heidi tulisi niin onnelliseksi, kuin tuskin yksikään sadasta tuhannesta. Äärettömän rikkaalla perheellä, joka oli sukua hänen isäntäväelleen ja asui melkein koko Frankfurtin kauneimmassa rakennuksessa, oli ainoa tytär, jonka aina täytyi istua pyörätuolissa, sillä hänen ruumiinsa toinen sivu oli halvattu ja hän oli muutenkin sairas, niin että hänen melkein aina täytyi olla yksin ja nauttia opetusta yksinään erään opettajan johdolla, ja tämä kävi hänelle kovin ikäväksi. Muutenkin hän halusi leikkikumppanin, ja silloin oli Deten herrasväki tuumaillut mistä he voisivat semmoisen lapsen löytää, kuin mainitun perheen emännöitsijäneiti oli halunnut, sillä Detenkin isäntäväki sääli sairasta tyttöä ja olisi mielellään suonut hänelle hyvän leikkikumppanin. Tuo neiti oli sanonut toivovansa turmeltumatonta, luonteeltaan omituista lasta, joka ei tavoiltaan olisi varsin tavallinen, vaan sellainen, jota ei joka päivä tapaa. Silloin oli Dete itse heti ajatellut Heidiä ja paikalla juossut neidin luo sekä kertonut hänelle Heidistä ja hänen luonteenominaisuuksistaan, ja neitipä oli heti suostunut hänen tarjoukseensa. Kukapa tietäisi minkäkaltaisen onnen ja menestyksen Heidi ehkä saisi osakseen, jos hän nyt kerran siellä olisi ja herrasväki mielistyisi häneen, sillä eihän sitä tiedä miten heidän omalle tyttärelleen voipi käydä, hän kun on niin sairas ja heikko, jolleivät hänen vanhempansa ehkä tahtoisi jäädä ihan lapsettomiksi, niin saattaisi sellainen sanomattoman suuri onni tapahtua, että –
"Oletko jo pian puhunut loppuun?" keskeytti setä, joka siihen saakka ei ollut lausunut sanaakaan.
"Pyh", sanoi Dete päätään viskellen, "te käyttäydytte, ikäänkuin kertoisin teille tavallisimman asian maailmassa, ja kuitenkin on se sitä laatua, ettei koko Prättigaussa olisi ainoatakaan sielua, joka ei kiittäisi taivaan Jumalaa, jos hänelle saattaisin saman sanoman, kuin tänään teille."
"Saata se siis kenelle tahansa, minä en siitä huoli", sanoi setä kuivakiskoisesti.
Mutta nyt syöksyi Dete pystyyn kuin raketti: "Vai niin, jos te todellakin olette sitä mieltä, niin minäkin tahdon sanoa, mikä minun ajatukseni on: tyttö on nyt kahdeksan vuoden vanha, eikä osaa mitään, ei tiedä mitään, ettekä te aio antaakaan hänen mitään oppia. Te ette tahdo päästää häntä kouluun ettekä kirkkoon, sen ovat ihmiset kylässä minulle sanoneet. Hän on minun sisareni ainoa lapsi ja minun on vastattava siitä miten hänen käy, ja kun nyt lapsi on tilaisuudessa saavuttamaan onnen, niin ei kukaan muu sitä vastustaisi kuin semmoinen, joka ei välitä kenestäkään eikä suo kellekään hyvää. Mutta minä en anna myöten, sen sanon teille, ja minulla on kaikki ihmiset puolellani, sillä kylässä ei ole ainoatakaan, joka ei minua auttaisi teitä vastaan, jos aiotte vedota oikeuteen. Malttakaa toki mielenne, setä! On asioita, jotka saattaisivat uudestaan tulla esille, ja joita ette mielellänne kuulisi, sillä, jos kerran sattuu sekaantumaan oikeuden asioihin, niin tulee uudestaan ilmi moni seikka, jota ei kenkään enää ajattele."
"Suus kiinni!" kajahti sedän huulilta ja hänen silmänsä salamoivat hänen jatkaessaan: "Ota lapsi ja turmele hänet. Äläkä koskaan enää tuo häntä takaisin, sillä minä en milloinkaan tahdo nähdä häntä höyhenhattu päässä ja semmoiset sanat suussa, kuin sinulla on tänään!"
Setä astui pitkin askelin ulos ovesta.
"Sinä suututit iso-isän", sanoi Heidi ja hänen silmänsä säihkyivät uhkaavasti.
"Kyllä hän leppyy, tule nyt", kiiruhti täti; "missä sinun vaatteesi ovat?"
"Minä en tule", sanoi Heidi.
"Mitä sinä sanot?" kysyi täti kiivastuen, sitten hän muutti äänensä puolittain suuttumusta puolittain ystävyyttä ilmaisevaksi, ja jatkoi. "Tule, tule, ethän sinä ymmärrä muuta; sinä tulet onnellisemmaksi kuin saatat aavistaakaan." Sitten hän meni kaapille, otti sieltä Heidin vaatteet ja kääri ne kokoon. "Noh, tule nyt; tuossa, ota hattusi, se ei ole kaunis, mutta täytyyhän sen kelvata tämän kerran, kiirehdi!"
"Minä en tule", toisti Heidi.
"Älä toki ole noin mieletön ja tyhmä, aivan kuin vuohi, jolta olet käytöksesi oppinut. Etkö ymmärrä, että iso-isä on suuttunut, kuulithan, ettei hän enää kärsi nähdä meitä. Hän tahtoo nyt, että sinä tulet mukanani, älä siis häntä enää enemmän vihastuta. Sinä et tiedä, kuinka kaunista Frankfurtissa on ja mitä kaikkea siellä saa nähdä, ja jollet tahdo sinne jäädä, niin saat jälleen tulla kotiin; silloin on jo iso-isäkin leppynyt."
"Joko minä tänä iltana saan palata kotiin?" kysyi Heidi.
"No, tule nyt! Sanoinhan sinulle, että pääset kotiin milloin vain tahdot. Tänään menemme Maynfeldiin, huomen-aamuna aikaisin nousemme junaan ja siinä pääset silmänräpäyksessä jälleen takaisin. Se käy kuin lentäen."
Dete-täti pisti vaatemytyn kainaloonsa ja tarttui Heidin käteen, ja niin he läksivät vuoren rinnettä alas.
Koska ei vielä ollut aika käydä paimenessa, kävi Pekka koulua kylässä, tahi oikeammin hänen olisi pitänyt käydä siellä, mutta hän otti silloin tällöin lupapäivän, sillä, ajatteli hän, koulunkäymisestä ei ole suuria hyötyä, lukemisen taito oli myöskin varsin tarpeeton, mutta jos kulki metsässä hakemassa suuria raippoja, niin siitä oli jotakin hyötyä, sillä niitä aina tarvittiin. Nytkin lähestyi hän kotiansa runsaasti palkittuna tämänpäiväisistä vaivoistaan, sillä hän kantoi selässään hirmuisen suurta raippakimppua. Hän pysähtyi ällistelemään molempia vastaantulijoita, kunnes he saapuivat hänen kohdalleen, ja sanoi: "Mihin menet?"
"Minun täytyy kiireesti Dete-tädin kanssa lähteä Frankfurtiin", vastasi Heidi, "mutia ensin minä poikkean iso-äidin luo, hän odottaa minua."
"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, muutenkin on jo myöhäistä", sanoi täti kiireesti ja piteli irtipyrkivän lapsen kädestä lujasti kiinni; "sitten saat mennä, kun jälleen palaat kotiin, tule nyt!" Näin sanoen täti veti Heidin muassaan eikä enää päästänyt häntä irti, sillä hän pelkäsi, että lapselle taas pistäisi päähän jäädä, ja että iso-äiti kentiesi kehoittaisi häntä siihen. Pekka juoksi majaan ja heittää tömäytti raippakimppunsa pöydälle niin rajusti, että koko huone tärisi ja isoäiti säikähdyksissään jätti rukkinsa ja vaikeroi ääneensä. Pekan oli täytynyt näin purkaa vihaansa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" huudahti iso-äiti pelästyneenä, ja äiti, joka oli istunut pöydän ääressä ja pamausta säpsähtäen hypännyt pystyyn, sanoi luontaisella tyyneydellään: "Minkävuoksi sinä, Pekkaseni, olet noin suutuksissasi?"
"Kun hän vei Heidin mukanaan", selitti Pekka.
"Kuka? Kuka? Minne, Pekka, mihin?" kysyi iso-äiti uudestaan pelästyen, mutta varmaan hän pian arvasi asian laidan, sillä olihan hänen tyttärensä vähän aikaa sitten kertonut nähneensä Deten menevän Tunturisedän luo. Vavisten aukaisi hän kiireesti ikkunan ja huusi rukoilevasti: "Dete, Dete, älä vie lasta pois! Älä vie Heidiä meiltä!"
Molemmat matkamiehet kuulivat hänen äänensä, ja Dete varmaankin arvasi, mitä hän huusi, sillä hän tarttui yhä lujemmin lapsen käteen ja juoksi minkä ennätti. Heidi vastusteli sanoen: "Iso-äiti huutaa minua, minä tahdon hänen luoksensa."
Mutta sitäpä juuri ei täti tahtonutkaan, hän rauhoitti lasta ja kehoitti häntä kiirehtimään etteivät myöhästyisi, vaan pääsisivät huomenna matkustamaan edemmäksi. Heidi saisi nähdä, kuinka ihmeen hupaista Frankfurtissa oli, niin ettei hän enää tahtoisikaan sieltä pois; mutta jos hän sittenkin haluaisi kotiin, sopisi hänen heti lähteä ja tuoda muassaan jotakin, joka saattaisi ilahduttaa iso-äitiä. Sepä miellytti Heidiä; hän juoksenteli eteenpäin vastustelematta.
"Mitä minä saan tuoda iso-äidille?" kysyi hän tuokion kuluttua.
"Jotakin hyvää", sanoi täti, "kauniita pehmeitä vehnäleipiä, joista hän tulee suuresti iloitsemaan; eihän hän enää voikaan syödä kovaa ja mustaa leipää."
"Ei, hän antaa sen joka kerta Pekalle ja sanoo: Minulle se on liian kovaa; sen olen itse nähnyt", todisti Heidi. "Käydäänpä siis kiireesti, Dete-täti, ehkä jo tänään pääsemme Frankfurtiin, ja minun sopii taas pian palata ja tuoda leivät."
Heidi alkoi nyt juosta niin kiireesti, että täti myttyineen tuskin saattoi seurata häntä. Mutta Dete oli sangen iloissaan vauhdista, sillä he lähestyivät jo kylää ja siellä varmaankin tehtäisiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, jotka ehkä saattaisivat Heidin katumaan. Hän kiirehti siis juoksujalassa läpi kylän, ja lapsi veti häntä vielä kädestä eteenpäin, jotta jokaisen täytyi huomata, että Deten täytyi lapsen takia näin rientää. Ja niin hän siis vastasi joka ikkunasta ja ovesta kaikuviin kysymyksiin: "Näettehän, että lapsi vetää minua muassaan, niin etten saata pysähtyä ja meillä on vielä matkaa pitkältä."
"Otatko hänet mukaasi? Pakeneeko hän Tunturisetää? Ihme vain, että hän vielä on hengissä ja lisäksi niin punaposkinen!" Niin kuului joka taholta, ja Dete oli hyvillään, kun he pääsivät kylän läpi hänen tarvitsematta pysähtyä selittelemään, ja kun ei Heidi puhunut sanaakaan, vaan pyrki yhä kiireesti eteenpäin.
Siitä päivästä alkaen näytti Tunturisetä vielä vihaisemmalta kuin koskaan ennen. Hän ei enää tervehtinytkään ketään kulkiessaan kylän läpi suuri juustokoppa selässä ja paksu sauva kädessä; hänen silmänsä tuijottivat vaan tuuheitten, harmaitten kulmakarvain alta, jotka keskeltä olivat yhteen kasvaneet, niin uhkaavasti, että äidit kehottivat lapsiaan väistymään hänen tieltään, jottei hän tekisi heille mitään pahaa.
Vanhus ei seurustellut kenenkään kanssa kylässä, hän vaelsi vain sen läpi kauas laaksoon, missä hän möi juustonsa ja osti liha- ja leipävaransa. Hänen kuljettuaan ohi, kansa kokoontui ryhmiin, ja jokainen oli nähnyt Tunturisedässä jotakin omituista, miten hän päivä päivällä näytti yhä villiintyneemmältä, eikä enää vastannut kenenkään tervehdykseen; ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että lapsi oli onnellinen kun oli päässyt hänen luotaan pakenemaan, sillä olihan jokainen nähnyt, miten tyttönen kiirehti pois ikäänkuin peläten vanhuksen jo saavan hänet kiinni ja käännyttävän takaisin. Ainoastaan iso-äiti pysyi horjumatta Tunturisedän puolella, ja jokainen joka kävi hänen luonaan tuomassa kehrättäviä villoja tai noutamassa kehrättyjä, sai kuulla, kuinka huolellisesti Tunturisetä oli hoitanut lasta ja miten paljon setä oli auttanut iso-äitiä itseään ja hänen tytärtänsä; miten hän monet iltapuolet oli paikkaillut hänen majaansa, joka muuten varmaankin jo olisi hajonnut. Niin levisivät nämäkin tiedot kylään; mutta useimmat sanoivat, että iso-äiti ehkä oli liian vanha asiata oikein käsittämään, hän oli käynyt huonokuuloiseksikin kadotettuaan näkönsä.
Tunturisetä ei enää näyttäytynyt Vuohi-Pekankaan majalla. Hyvä oli, että hän niin huolellisesti oli sitä parannellut, sillä se jäi nyt pitkäksi aikaa korjaamatta. – Iso-äiti alotti taas päivänsä huokaillen, eikä kulunut ainoatakaan päivää, jolloin hän ei olisi valittaen sanonut: "Ah, sen lapsen kanssa on meiltä kaikki hyvä ja ilo kadonnut, ja päivät ovat pitkät ja tyhjät. Jos vain kerrankin vielä saisin nähdä Heidin, ennenkuin kuolen!"
KUUDES LUKU.
Uusi luku ja ihan uusia asioita.
Herra Sesemannin talossa Frankfurtissa lepäsi hänen sairas tyttärensä Klara mukavassa pyörätuolissaan, jossa hän vietti kaiket päivänsä ja jossa häntä kuljetettiin huoneesta huoneeseen. Nyt hän istui ruokasalin viereisessä suojassa, niin sanotussa lukuhuoneessa, jos&a oli monenmoisia tarvekaluja, jotka tekivät sen kodikkaaksi ja osoittivat, että perhe tavallisimmin kokoontui sinne. Suuresta, kauniista, lasiovisesta kirjakaapista saattoi arvata, mistä huone oli saanut nimensä ja että sairas tyttö täällä opiskeli.
Klaralla oli kapeat kasvot, mutta suloiset, säteilevät siniset silmät; tällä hetkellä olivat ne kääntyneet suureen seinäkelloon, joka tänään näytti liikkuvan aivan erikoisen hitaasti, sillä tyttö, joka muulloin oli sangen kärsivällinen, sanoi nyt jokseenkin kärsimättömästi: "Eikö heidän jo ole aika tulla, neiti Rottenmeier?"
Puhuteltu istui suorana pienen työpöydän ääressä ja kutoi. Hänellä oli yllään eriskummallinen kaapu, suuri kaulus tai viitta, joka antoi koko hänen olennolleen juhlallisen leiman ja jota vielä kohotti torninmuotoinen laitos hänen päässään.
Neiti Rottenmeier oli jo useampia vuosia, aina rouvan kuolemasta saakka, emännöinyt Sesemannin talossa ja pitänyt silmällä koko palvelijakuntaa.
Herra Sesemann oli enimmäkseen matkoilla ja jätti talonsa neiti Rottenmeierin huostaan, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen tyttärellään olisi sananvalta jokaisessa asiassa, ja ettei mitään saisi päättää ilman Klaran hyväksymistä. Sillä välin kuin Klara toisen kerran yhä kärsimättömämmin kysyi, eikö odotettujen ollut jo aika saapua, seisoi Dete, pitäen Heidiä kädestä, ulko-ovella ja kysyi Juhana-ajurilta, joka oli vastikään vaunuistaan astunut maahan, uskaltaisiko hän vielä näin myöhään vaivata neiti Rottenmeieriä.
"Se ei kuulu minuun", mutisi ajuri, "soittakaa käytävässä Sebastiania."
Dete teki niinkuin käskettiin, ja talon palvelija tuli alas portaita. Hänellä oli suuret pyöreät napit päällystakissaan ja miltei yhtä suuret silmät päässään.
"Minä tahtoisin kysyä, vieläkö neiti Rottenmeieriä uskaltaa vaivata näin myöhään", lausui Dete uudestaan.
"Ei se kuulu minuun", vastasi palvelija, "soittakaa toisella kellolla Tinette neitsyttä", ja sen enempää selvittämättä katosi Sebastian.
Dete soitti jälleen. Nyt ilmestyi Tinette neitsyt portaille. Hänellä oli pieni, häikäisevän valkoinen päähine ja ivallinen kasvojenilme.
"Kuka siellä?" kysyi hän tulematta alas. Dete uudisti kysymyksensä. Tinette neitsyt katosi, mutta palasi pian jälleen huutaen: "Teitä odotetaan."
Nyt nousi Dete Heidin kera portaita ylös ja seurasi Tinette neitsyitä lukuhuoneeseen. Siellä hän pysähtyi kohteliaasti ovelle pitäen yhä lujasti Heidiä kädestä, sillä hän ei ensinkään ollut varma siitä, miten lapsi käyttäytyisi näin vieraalla alueella.
Neiti kohosi verkalleen istuvillaan ja lähestyi tarkastaakseen talontyttären vastatullutta leikkikumppania. Neiti näytti tyytymättömältä. Heidillä oli yksinkertainen pumpulimekko yllään ja päässään rutistunut olkihattu. Sen alta hän suuresti ihmetellen katseli taukoamatta korkeata tornirakennusta neidin päässä.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi neiti Rottenmeier tarkasteltuaan muutaman minuutin lasta, joka ei puolestaan myöskään kertaakaan ollut kääntänyt silmiänsä hänestä.
"Heidi", vastasi puhuteltu selvästi ja sointuvalla äänellä.
"Kuinka? Mitenkä? Onko se kristillinen nimi? Eihän sinua siksi toki liene kastettu? Minkä nimen olet kasteessa saanut?" kysyi neiti Rottenmeier edelleen.
"Sitä en nyt enää tiedä", vastasi Heidi.
"Onko sekin vastaus!" virkkoi neiti päätään pudistelleen. "Dete neitsyt, onko lapsi yksinkertainen vai nenäkäs?"
"Teidän luvallanne, ja jos suvaitsette, neiti, puhun mielelläni lapsen puolesta, sillä hän on varsin kokematon", sanoi Dete, mutta nykäsi ensin salaa Heidiä tämän sopimattoman vastauksen johdosta. "Hän ei ole yksinkertainen eikä nenäkäskään, sellaisesta hänellä ei ole aavistustakaan, hän tarkoittaa juuri sitä mitä hän sanoo. Lapsi on tänään ensimmäisen kerran herrastalossa eikä vielä tunne hienoja tapoja; mutta hän on hyväntahtoinen ja oppivainen, jos neiti vain tahtoo olla hyvä ja ohjata häntä kärsivällisesti. Hän on Adelheidiksi ristitty, niinkuin äitinsäkin, minun sisar vainajani."
"No hyvä, sehän toki on nimi, jota saattaa käyttää", virkkoi neiti Rottenmeier. "Mutta, Dete neitsyt, minun täytyy sanoa, että lapsi ikäisekseen kuitenkin on varsin omituinen. Minä olin teille ilmoittanut, että Klara neidin leikkikumppanin piti olla jokseenkin hänen ikäisensä, voidakseen olla mukana opetustunneilla ja ylipäänsä ottaa osaa samoihin toimiin kuin hänkin. Klara neiti on jo täyttänyt kaksitoista vuotta; kuinka vanha tuo tyttö on?"
"Teidän suostumuksellanne, neiti", aloitti Dete taas, "en oikein itsekään muista, kuinka vanha hän on; hän on todellakin vähän nuorempi, ei siitä paljoakaan puutu, vaikk'en sitä saata ihan tarkoilleen sanoa, hän on noin kymmenen vuoden vaiheilla tahi ehkä vähän enemmän, luulisin melkein."
"Minä olen kahdeksan vuoden vanha, sen on iso-isä sanonut", selitti Heidi. Täti nykäsi häntä uudestaan, mutta Heidi ei aavistanutkaan minkätähden, eikä siis ensinkään hämmentynyt.
"Mitä, vasta kahdeksanko vuoden vanha?" huudahti neiti Rottenmeier suuttuneena. "Neljä vuotta liian nuori! Mitä tämä merkitsee! Ja mitä sinä olet oppinut? Mitä kirjoja sinun opetuksessasi on käytetty?"
"Ei mitään", sanoi Heidi.
"Kuinka? Mitä? Mitenkä sinä sitten olet lukemaan oppinut?" kysyi neiti edelleen.
"Minä en olekaan oppinut, eikä Pekkakaan", kertoi Heidi.
"Hyvänen aika! etkö sinä osaa lukea? Etkö todellakaan osaa lukea!" huusi neiti Rottenmeier suuresti säikähtyneenä. "Onko mahdollista, ettet osaa lukea! Mitä sinä sitten olet oppinut?"
"En mitään", sanoi Heidi totuudenmukaisesti.
"Dete neitsyt", sanoi neiti Rottenmeier muutamien minuuttien perästä, jotka hän oli tarvinnut tointuakseen; "tämä ei ole välipuheemme mukaista, mitenkä te saatoitte tuoda tuon olennon tänne?" Mutta Deteä ei niin vähillä säikäytetty; hän lausui täydellä varmuudella: "Teidän suostumuksellanne, neiti, lapsi on juuri semmoinen, kuin te minun ymmärtääkseni halusitte; te selititte minulle, neiti, että hänen pitäisi olla omituinen, ja niin minun täytyi ottaa tämä pienokainen, sillä suuremmat eivät meillä ole enää omituisia, ja siksi arvelin hänen olevan ikäänkuin luodun teitä varten. Mutta nyt täytyy minun mennä, sillä herrasväki odottaa minua; jos he sallivat, niin tahdon jonkun ajan kuluttua käydä katsomassa, miten lapsi menestyy." Hän niiasi, läksi ulos ovesta ja astui portaita alas nopein askelin. Neiti Rottenmeier seisoi silmänräpäyksen paikoillaan, sitten hän juoksi Deten jälkeen, sillä hänen mieleensä juolahti monta monituista seikkaa, joista olisi tarvinnut tädin kanssa keskustella siinä tapauksessa, että lapsi todellakin tulisi jäämään, niinkuin hänen tätinsä näytti vahvasti päättäneen.
Heidi seisoi vielä ovella samalla paikalla, jonne hän aluksi oli pysähtynyt. Siihen saakka Klara oli ääneti tuolistaan seurannut asian menoa. Nyt viittasi hän Heidille: "Tule tänne!" Heidi astui tuolin luo.
"Kumpi nimi on sinulle mieluisampi: Heidi vai Adelheidko?
"Minun nimeni on Heidi, eikä mikään muu", kuului Heidin vastaus.
"Siis tahdon sinua aina niin nimittääkin", sanoi Klara; "se nimi minusta sopiikin sinulle, en ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta en ole ennen sinun kaltaistasi lastakaan nähnyt. Onko sinun tukkasi aina ollut noin lyhyt ja kihara?"
"On kai", sanoi Heidi vastaukseksi.
"Tulitko mielelläsi Frankfurtiin?" kysyi Klara edelleen.
"En, mutta huomenna menen jälleen kotiin ja vien mukanani iso-äidille valkoista leipää", selitti Heidi.
"Sinäpä olet kummallinen lapsi", virkkoi Klara. "Vartavastenhan sinut on tuotu Frankfurtiin minun luokseni jäämään ja nauttimaan opetusta yhdessä minun kanssani, ja nyt sinä et osaakaan lukea ja niinpä tulee jotakin uutta ja hullunkurista tunneilla tapahtumaan. Mutta ne ovatkin useimmiten niin hirmuisen pitkäveteisiä, ettei aamupäivästä tahdo loppua tulla. Sillä, näetkö, joka aamu kello kymmenen tulee herra maisteri, ja silloin alkavat tunnit, jotka kestävät kello kahteen; se on liian kauan. Monasti nostaakin herra maisteri kirjan niin ylös, kuin olisi hän yhtäkkiä tullut varsin likinäköiseksi, mutta hän haukottelee vain hirmuisesti kirjan takana, ja neiti Rottenmeier, hänkin vähä väliin peittää kasvonsa tykkänään nenäliinaansa, ikäänkuin hän olisi erinomaisen liikutettu siitä, mitä me luemme, mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän vain aika tavalla haukottelee, ja silloin minäkin tahtoisin haukotella kerran ihan kyllikseni, mutta minun täytyy niellä haukotus, sillä jos kerrankaan teen sen, tuo neiti Rottenmeier heti kalanmaksaöljyä sanoen, että olen jälleen heikko, ja tuo öljy on hirmuistakin hirmuisempaa, mielemmin tahdon sittenkin niellä haukotuksia. Mutta nyt tulee vaihtelevampaa, kun saan kuulla, miten sinä opettelet lukemaan." – Heidi pudisteli epäilevästi päätään, kun kuuli puhuttavan lukemaan oppimisesta.
"Kyllä vainen, Heidi, luonnollisestihan sinunkin täytyy opetella lukemaan, sitä täytyy kaikkien ihmisten. Herra maisteri onkin sangen hyvä, hän ei koskaan suutu, vaan selittää kaikki sinulle. Mutta näetkö, kun hän selittää jotakin sinulle, niin et sinä ymmärrä siitä mitään; silloin täytyy sinun vain odottaa ja olla sanaakaan puhumatta, muuten hän selittää vielä paljon enemmän, ja sinä ymmärrät vieläkin vähemmän. Mutta kun sinä myöhemmin olet oppinut jotakin ja tiedät jotakin, niin sinä jo ymmärrät mitä hän tarkoittaa."
Neiti Rottenmeier palasi huoneeseen; hänen ei ollut onnistunut saada Deteä palaamaan ja hän oli nähtävästi siitä syystä kiihtynyt; hän ei, näet, oikeastaan ollut ennättänyt huomauttaa kaikesta, mikä lapsen suhteen oli vastoin suostumusta, ja kun hän ei myöskään tiennyt, miten hän saisi asian peruutetuksi, oli hän sitä kiihtyneempi, sillä hän oli itse koko jutun alkuunpanija. Hän juoksi lukuhuoneesta ruokahuoneeseen ja sieltä jälleen takaisin ja sitten taas ruokahuoneeseen, jossa hän hyökkäsi Sebastianin kimppuun, joka juuri miettivän näköisenä ja tutkivin katsein tarkasteli vastakatettua pöytää nähdäkseen, oliko hänen työssään mitään virheitä.
"Jatkakaa huomenna suurenmoisia ajatuksianne ja pitäkää huolta siitä, että tänään saamme istua pöytään."
Näin sanoen neiti Rottenmeier juoksi Sebastianin ohi ja huusi Tinetteä niin kärttyisellä äänellä, että Tinette neitsyt tavallistakin vielä lyhyemmillä askeleilla tepsutteli esiin ja oli niin ilkkuvan näköinen, ettei itse neiti Rottenmeierkaan uskaltanut häntä hätyyttää, joskin hänen kiukkunsa yhä vain lisääntyi.
"Vastatulleen huone on asetettava kuntoon, Tinette", sanoi neiti väkinäisesti rauhoittuen, "kaikki on jo varattuna, mutta pyyhkikää vielä kerran pöly huonekaluista."
"Kyllä kannattaakin", ilkkui Tinette mennessänsä.
Sillä aikaa oli Sebastian kovalla pauhinalla aukaissut ruokasalin ovet. Hän oli, näet, neiti Rottenmeierille suuresti suutuksissaan, vaikkei uskaltanut sitä ilmaista. Sitten hän astui aivan rauhallisesti lukuhuoneeseen, työntääkseen pyörätuolin ruokasaliin. Mutta tuolin kädensija oli joutunut epäkuntoon ja hänen sitä paikoilleen asettaessaan, seisahtui Heidi hänen eteensä ja katseli häntä taukoamatta. Sen huomasi Sebastian ja silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: "No, mitä ihmeellisiä siinä sitten on?" huudahti hän tavalla, jota hän varmaankin olisi karttanut, jos olisi huomannut neiti Rottenmeierin, joka juuri astui huoneeseen Heidin vastatessa: "Sinä olet Vuohi-Pekan näköinen."
Hämmästyen neiti löi kätensä yhteen. "Onko se mahdollista?" ähkyi hän puoli-ääneen. "Hänhän sinuttelee palvelijoita! Tuolta olennolta puuttuu alkeellisimmatkin käsitykset."
Pyörätuoli työnnettiin eteenpäin, ja sitten Sebastian nosti Klaran tavalliselle paikalleen ruokapöydän ääreen.
Neiti Rottenmeier istui hänen viereensä viitaten Heidiä asettumaan vastapäätä neitiä. Muita ei tullut pöytään, joka oli hyvin suuri, ja tilaa oli siis kylläksi näille kolmelle, jotka istuivat kaukana toisistaan, niin että Sebastianin oli sangen tilava liikkua vatineen. Heidin lautasen vieressä oli kaunis valkea leipä. Heidi katseli sitä mielihyvällä. Sebastianin yhdennäköisyys Pekan kanssa lienee voittanut Heidin koko luottamuksen; hän istui hiljaa kuin hiiri, kunnes Sebastian lähestyi tarjoten pieniä paistettuja kaloja; silloin lapsi osoitti leipäänsä ja sanoi: "Saanko minä tämän?" Sebastian nyökäytti myöntyväisesti päätään ja katseli samalla syrjästä neiti Rottenmeieriä nähdäkseen, minkä vaikutuksen kysymys tekisi häneen. Samassa Heidi otti leivän ja pisti sen taskuunsa. Sebastianin suu meni väärään, häntä nauratti, mutta hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen ollut lupa nauraa. Ääneti ja liikkumattomana hän seisoi yhä Heidin edessä, sillä puhua hän ei uskaltanut eikä poistuakaan, ennenkuin hänen palvelustaan oli käytetty. Heidi katseli kauan aikaa kummastuneena häneen, sitte hän kysyi: "Pitääkö minun tuotakin syödä?" Sebastian nyökäytti taas päätään. "No niin, anna minulle!" sanoi tyttö ja silmäili levollisena lautastaan. Sebastianin irvistys näytti nyt sangen epäilyttävältä ja vati hänen kädessään rupesi värähtelemään.
"Hän saa laskea vadin pöydälle ja tulla myöhemmin uudestaan sisälle", sanoi neiti Rottenmeier vakavasti. Sebastian katosi näkyvistä. "Sinua, Adelheid, minun täytyy alusta alkaen neuvoa käyttäytymään", jatkoi neiti syvällä huokauksella. "Ensiksikin miten pöydässä on tehtävä", ja nyt neiti Rottenmeier selvästi ja perinpohjaisesti osoitti, mitä kaikkea Heidiltä siinä suhteessa vaadittiin. "Sitten", hän jatkoi, "täytyy minun erittäin muistuttaa, ettet pöydässä saa puhutella Sebastiania etkä muulloinkaan paitsi silloin, kun sinulla on joku käsky annettavana, tai joku välttämätön kysymys tehtävänä. Sitten et koskaan enää saa sanoa hänelle muuta kuin hän tai te, kuuletko? Pidä huoli siitä, etten koskaan kuule sinun häntä muuksi nimittävän. Ja Tinetteä puhutellessasi sanot te tai Tinette neitsyt. Minua nimität, niinkuin olet kuullut kaikkien muidenkin nimittävän; miksi sinun pitää Klaraa kutsua, sen hän saa itse määrätä."
"Klaraksi tietysti", sanoi mainittu.
Nyt tuli lisäksi koko joukko määräyksiä, milloin oli ylösnoustava ja maata mentävä, miten sisään astuttava ja ulos käytävä, miten oli järjestystä ylläpidettävä ja ovia suljettava y.m., ja kaiken tämän kestäessä Heidin silmät ummistuivat, sillä hän oli tänä aamuna noussut ennen viittä ja tehnyt pitkän matkansa. Lapsi nojautui tuolin selkälautaan ja nukahti.
Kun neiti Rottenmeier pitkän ajan kuluttua lopetti puheensa, niin sanoi hän: "No muista nyt, Adelheid: oletko, myös käsittänyt kaikki?"
"Heidi nukahti jo aikaa sitten", sanoi Klara ja näytti sangen huvitetulta; illallinen ei ollut pitkään aikaan kulunut näin vaihtelevasti.
"Ei toki kukaan uskoisi, mitä kaikkea tuon tytön kanssa saa kokea", huusi neiti Rottenmeier suuresti vihoissaan ja soitti niin kiivaasti, että sekä Tinette että Sebastian yhtaikaa syöksyivät sisään; mutta Heidi ei herännyt kaikesta tästä melusta, ja töin tuskin saatiin hänet niin valveille, että voitiin kuljettaa lukuhuoneeseen ja sieltä ensin Klaran ja sitten neiti Rottenmeierin makuuhuoneitten läpi siihen kulmahuoneeseen, joka oli määrätty hänelle.
SEITSEMÄS LUKU.
Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.
Kun Heidi seuraavana aamuna heräsi korkeassa valkeassa vuoteessaan, ei hän ensinkään käsittänyt missä hän oli. Hän hieroi reippaasti silmiään, katsoi ympärilleen ja näki avaran huoneen, jonka ikkunoita varjostivat pitkät, valkoiset verhot. Lähellä ikkunoita oli kaksi kukikkaalla kankaalla päällystettyä tuolia ja peräseinällä samallaisella kankaalla päällystetty sohva ja sen edessä pyöreä pöytä. Eräässä nurkassa oli pesupöytä ja siinä kapineita, joiden tarkoitusta Heidi ei tuntenut. Mutta samalla hän muisti olevansa Frankfurtissa ja muisti myöskin ihan selvästi neiti Rottenmeierin neuvot niin pitkältä, kuin hän niitä oli kuullut. Heidi hyppäsi vuoteestaan ja pukeutui. Sitten hän meni ikkunan luokse nähdäksensä ulos; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut häkissä pitkien esirippujen takana. Hän koetti, mutta turhaan, siirtää niitä paikoillaan. Hän pujottautui niiden taakse, mutta ikkuna oli niin korkealla, että hän töin tuskin ulottui katsomaan ulos. Mutta Heidi ei nähnytkään sitä, mitä oli odottanut. Hän juoksi ikkunasta toiseen ja jälleen takaisin, mutta aina hänen silmänsä vaan kohtasivat muureja ja ikkunoita ja taas ikkunoita ja muureja. Heidistä olo tuntui tukalalta. – Oli varhainen aamu. Hän oli tunturilla tottunut aikaisin nousemaan ja oli heti juossut ulos katsomaan minkälainen ilma oli: oliko taivas sininen ja paistoiko aurinko jo, kohisivatko hongat ja olivatko pienet kukat avanneet silmänsä. Niinkuin lintunen, joka äkkiä suljetaan komeaan häkkiin, syöksee sinne tänne koettaen päästä vapaaksi, niin juoksi Heidikin ikkunasta toiseen avatakseen niitä, sillä tottahan niistä näkisi muutakin kuin muureja ja akkunoita, täytyihän alempana maan pinnalla kasvaa viheriätä ruohoa ja viimeinen sulava lumi näkyä rinteillä, ja hän halusi niin hartaasti niitä nähdä. Mutta ikkunat pysyivät lujasti suljettuina, ja vaikka lapsi kaikin voimin koetti niitä vetää ja työntää, jäivät ne järkähtämättömiksi kuin rauta. Pitkän ajan kuluttua, kun Heidi huomasi, ettei hänen ponnistuksistaan ollut apua, hän luopui yrityksistään ja istahti miettimään, mitenkä olisi, jos hän menisi rakennuksen edustalle ja kiertäisi sen taa, jotta hän pääsisi ruohokentälle, sillä hän muisti eilen illalla astuneensa kivistä tietä. Nyt koputettiin ovelle ja heti sen jälkeen pisti Tinette päänsä oven raosta ja sanoi lyhyesti: "Aamiainen on valmis."
Heidi ei ymmärtänyt tämmöistä ruoallekutsua; Tinetten ilkkuvissa kasvoissa hän pikemminkin näki varoituksen olla häntä liiaksi lähenemättä, kuin ystävällisen kutsun, ja käyttäytyi sen mukaan. Hän veti pienen jakkaran pöydän alta esille, asetti sen huoneen nurkkaan ja istahti sille odottamaan, mitä nyt tapahtuisi. Vähän ajan kuluttua tuli joku melkoisella pauhinalla; se oli neiti Rottenmeier, joka taas oli kiihoittunut ja huusi Heidin huoneeseen: "Mikä sinun on, Adelheid? Etkö ymmärrä, mikä aamiainen on? Tule tänne!"
Nyt Heidi ymmärsi ja läksi heti. Klara oli jo kauan istunut paikoillaan ruokahuoneessa; hän tervehti ystävällisesti Heidiä, näyttäen entistä iloisemmalta, sillä hän aavisti, että tänään taas tulisi tapahtumaan paljon uutta. Aamiainen syötiin ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Heidi söi voileipänsä ihan kauniisti, ja kun ateria oli päättynyt työnnettiin Klara tuolissaan jälleen lukuhuoneeseen, johon neiti Rottenmeier määräsi Heidinkin menemään ja olemaan siellä, kunnes herra maisteri tulisi ja opetustunnit alkaisivat. Kun lapset jäivät kahden kesken, sanoi Heidi heti:
"Mitenkä täällä saattaa nähdä ulos aina maan pinnalle asti?"
"Siten, että aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos", vastasi Klara huvitettuna.
"Näitä ikkunoita ei saata avata", huomautti Heidi surullisesti.
"Saattaahan toki", vakuutti Klara, "vaikket sinä sitä saata enkä minäkään voi sinua auttaa, mutta kun joskus tapaat Sebastianin, niin pyydä häntä, hän kyllä aukaisee ikkunan."
Tieto siitä, että ikkunoita saattoi avata ja niistä katsella ulos, oli Heidille suureksi huojennukseksi, sillä hän oli vielä saman ahdistuksen alaisena kuin äsken huoneessaan. Klara alkoi nyt kysellä Heidiltä, miten hänen kotonaan oli, ja Heidi kertoi ilolla tunturista, vuohista, laitumista ja kaikesta, mikä hänelle oli rakasta.
Sillä aikaa oli herra maisteri saapunut; mutta neiti Rottenmeier ei tavallisuuden mukaan saattanutkaan häntä lukuhuoneeseen, vaan ruokasaliin, jossa hän istui hänen vieressään ja rupesi suuresti kiihtyneenä selittämään vaikeaa tilaansa sekä mitenkä hän siihen oli joutunut.
Neiti Rottenmeier oli joku aika sitten kirjoittanut herra Sesemannille, joka oleskeli Parisissa, että hänen tyttärensä jo aikoja sitten oli toivonut leikkikumppania, ja että neiti itsekin luuli toverin lukutunneilla innostavan Klaraa lukemaan ja olevan vapaina hetkinä hänelle hupaisena seurana. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että neiti Rottenmeier itse hartaasti halusi saada taloon jonkun, joka seurustelisi sairaan kanssa silloin kun se hänelle oli ikävää, niinkuin useimmiten olikin. Herra Sesemann oli vastannut mielellään täyttävänsä tyttärensä toivomuksen, sillä ehdolla kuitenkin, että kasvattia joka suhteessa pidettäisiin hänen oman tyttärensä vertaisena; lastenrääkkäystä hän ei aikonut talossaan kärsiä. Tämä viimeinen muistutus oli neiti Rottenmeierin mielestä varsin tarpeeton, sillä kukapa lapsia tahtoi rääkätä! Ja sitten hän kertoi edelleen, miten hirveästi lapsi oli käyttäytynyt, ja luetteli jokaisen tuiki mitättömän esimerkin siitä sanoen, että senvuoksi ei vain maisterin ollut pakko alkaa aakkosista, vaan myöskin hänen, neiti Rottenmeierin, piti alkaa kasvatus ensi alkeista. Tästä surkeasta tilasta olisi vain yksi pelastuskeino: jos herra maisteri selittäisi, että kahden näin erilaisen olennon olisi mahdotonta nauttia opetusta yhdessä, ilman että edistyneemmällä heistä olisi siitä vahinkoa, niin siinä olisi herra Sesemannilla pätevä syy peruuttaa asia ja hän suostuisi lähettämään lapsen heti sinne, mistä se oli tuotukin; sillä ilman herra Sesemannin lupaa ei neiti Rottenmeier enää uskaltanut sitä tehdä, nyt kun tämä oli jo saanut tiedon lapsen saapumisesta.
Mutta herra maisteri oli sangen varovainen ja puolueeton arvosteluissaan. Hän lohdutti neiti Rottenmeieriä sanarikkaalla puheella ja lausui sen otaksuman, että jos tämä pieni tyttö osaksi olikin varsin kehittymätön, hän varmaankin jossakin muussa suhteessa oli sitä edistyneempi, ja säännöllisellä opetuksella saataisiin varmaankin kaikki jälleen tasapainoon. Kun neiti Rottenmeier huomasi, ettei hän saisi herra maisteria puolelleen, vaan että tämä suostui opettamaan aakkosia, aukaisi hän lukuhuoneen oven ja sulki sen jälleen, niin pian kuin herra maisteri oli sinne astunut; itse hän jäi ulkopuolelle, sillä hän kammoi aapisia.
Hän käveli pitkin askelin edestakaisin ruokasalissa, sillä hänen täytyi miettiä miksi palvelusväen tulisi nimittää Adelheidiä. Olihan herra Sesemann kirjoittanut, että lasta oli pidettävä hänen tyttärensä vertaisena, ja nämä sanat varmaankin pääasiallisesti koskivat lapsen suhdetta palvelusväkeen, ajatteli neiti Rottenmeier. Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuumia, sillä yhtäkkiä kuului lukuhuoneesta hirmuinen ryminä, ja heti sen jälkeen huudettiin Sebastiania avuksi. Neiti ryntäsi sisään. Siinä olivat kaikki opetusvälineet sikin sokin lattialla: kirjat, vihot ja mustepullo sekä ylinnä pöytäliina, jonka alta tumma mustepuro hiljaa vieri pitkin lattiaa. Heidiä ei näkynyt.
"No, kas niin!" huusi neiti Rottenmeier käsiään väännellen. "Liina, kirjat, työkoppa, kaikki musteessa, semmoista ei koskaan ole tapahtunut, syy on epäilemättäkin tuon onnettoman olennon!"
Herra maisteri seisoi sangen hämmästyneenä katsellen hävitystä. Klara sitä vastoin oli mielihyvällä seurannut outoa tapausta ja sanoi nyt selittäen: "Niin, Heidi on sen tehnyt, vaan ei suinkaan pahassa aikomuksessa, eikä häntä millään muotoa saa rangaista. Hän veti kiireessään pöytäliinan mukanaan ja silloin kaikki putosi maahan. Kadulla kuului vaunujen ratinaa, ja sen vuoksi hän syöksyi täältä semmoisella kiireellä; hän ei luultavasti eläessään ole semmoista nähnyt."
"Niin, enkö puhunut totia, herra maisteri! Sillä olennolla ei ole vähintäkään käsitystä tavoista, ei aavistustakaan siitä, miten opetustunnilla tulee käyttäytyä. Mutta minne tuo onnettomuutta tuottava olento on joutunut? Mitä, jos hän olisi juossut tiehensä! Mitähän herra Sesemann minun –"
Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta ja portaita alas. Siellä seisoi Heidi avatun ulko-oven kynnyksellä ja katseli ihmeissään katua ylös sekä alas.
"Mitä nyt? Mikä sinun on? Miten sinä saatat sillä lailla juosta matkoihisi!" huusi neiti Rottenmeier lapselle.
"Minä kuulin honkien huminaa, mutta en tiedä, missä ne ovat, enkä nyt enää sitä kuulekaan", sanoi Heidi ja katseli pettyneenä siihen suuntaan, johon vaunujen ratina oli vaiennut. Heidin korvissa oli se kuulunut Föhn-tuulen pauhinalta ja hän oli iloissaan juossut ääntä kohden.
"Honkain! Missä luulet meidän olevan? Mitä juonia nuo ovat? Palaa katsomaan, mitä olet tehnyt." Näin sanoen astui neiti Rottenmeier jälleen portaita ylös. Heidi seurasi häntä ja hämmästyi kovin nähdessään tuhon, sillä hän ei ollut huomannut mitä kaikkea hän mukanaan tempasi iloisesti rientäessään kuulemaan honkien huminaa.
"Kerran olet sen tehnyt, toista kertaa et sitä enää tee", sanoi neiti Rottenmeier osoittaen lattiaa. "Opetustunnilla pysytään alallaan ja ollaan tarkkaavaisia. Ellet voi itseäsi hillitä, täytyy minun sitoa sinut kiinni tuoliisi. Ymmärrätkös?"
"Ymmärrän", vastasi Heidi, "mutta tästälähin pysyn alallani." Heidi käsitti nyt, että oli välttämätöntä istua hiljaa opetustunnilla.
Sebastianin ja Tinetten täytyi tulla palauttamaan järjestystä. Herra maisteri meni pois, opetus oli tällä kertaa keskeytettävä. Haukottelemiseen ei tänään ollut ensinkään aikaa.
Päivällisen jälkeen piti Klaran jonkun aikaa levätä, ja Heidi sai sillä aikaa tehdä mitä mieli, niin oli neiti Rottenmeier aamulla selittänyt. Kun Klara siis pöydästä noustua oli käynyt levolle tuoliinsa, meni neiti Rottenmeier omaan huoneeseensa, ja Heidi näki nyt olevansa tilaisuudessa tehdä, mitä itse tahtoi. Se oli hänelle sangen mieleistä, sillä hän oli koko ajan tuuminut erästä asiaa; siihen hän tarvitsi apua ja asettui sen vuoksi keskelle käytävää ruokahuoneen läheisyyteen, jotta hän tapaisi sen henkilön, jonka kanssa hänen piti neuvotella. Aivan oikein, vähän ajan kuluttua tuli Sebastian portaita ylös kantaen suurta tarjotinta; hän toi hopeakalut keittiöstä ruokasalin kaappiin säilytettäviksi. Kun hän oli päässyt ylimmälle portaalle, asettui Heidi hänen eteensä ja sanoi erinomaisen selvästi! "Te tai hän."
Sebastian avasi silmänsä niin selälleen kuin suinkin ja sanoi jokseenkin tylysti: "Mitä se merkitsee?"
"Tahtoisin mielelläni kysyä jotakin, mutta se ei ole mitään pahaa, niinkuin aamulla", lisäsi Heidi vakuuttavasti, sillä hän huomasi Sebastianin olevan hieman suutuksissaan ja arveli, että musteen tahraama lattia oli siihen syynä.
"Vai niin, ja miksi sen pitää kuulua 'te' tai 'hän', sen tahtoisin ensin tietää", kysyi Sebastian yhtä tylyllä äänellä kuin ennenkin.
"Siten minun tästä lähin täytyy aina sanoa", vakuutti Heidi, "neiti Rottenmeier on niin määrännyt."
Nyt nauroi Sebastian niin hillittömästi, että Heidi ihmetellen katseli häntä, sillä lapsi ei ollut mitään erinomaista huomannut; mutta Sebastian ymmärsi hyvin, mitä neiti Rottenmeier oli tarkoittanut, ja sanoi nyt huvitettuna: "Aivan oikein, jatkakaa vain, mamsseli."
"Ei minun nimeni ole mamsseli", sanoi Heidi nyt vuorostaan vähän äkeissään, "minun nimeni on Heidi."
"Aivan oikein, sama neiti on määrännyt minun sanomaan mamsseli", selitti Sebastian.
"Onko hän? Noh, sitten kai sen täytyy niin olla", sanoi Heidi alistuen, sillä hän oli huomannut, että kaiken piti tapahtua juuri niinkuin neiti Rottenmeier oli määrännyt.
"Nyt minulla on jo kolme nimeä", lisäsi hän vähän huoahtaen.
"Mitä te, pikku mamsseli, sitten aiotte kysyä?" tiedusteli Sebastian astuen ruokasaliin, jossa hän rupesi asettelemaan hopeakaluja paikoilleen kaappiin.
"Mitenkä avataan ikkuna, Sebastian?"
"Näin, juuri näin", ja hän aukaisi suuren ikkunanpuoliskon.
Heidi lähestyi sitä, mutta oli liiaksi pieni voidakseen nähdä; hän ulottui vain ikkunalaudalle asti.
"No, nyt pikku mamsseli saattaa nähdä alas asti", sanoi Sebastian, joka oli hakenut esille pienen puisen jakkaran ja asetti sen ikkunan luo. Ihastuen nousi Heidi sille seisomaan, vihdoinkin sai hän silmäillä ulos ikkunasta. Mutta suuresti pettyneenä hän veti heti päänsä takaisin.
"Tästä näkee vain kivitetyn kadun, eikä mitään muuta", sanoi lapsi valittaen; "mutta jos kiertää koko rakennuksen ympäri, niin mitä toisella puolella näkee, Sebastian?"
"Ihan samaa", kuului vastaus.
"Mutta minne pitää mennä, että saisi nähdä avaralta yli koko laakson?"
"Siinä tapauksessa täytyy nousta korkeaan torniin, kirkon torniin, tuommoiseen, jonka huipussa on kullattu pallo. Kun sieltä ylhäältä katselee alas, näkee laajalti yli koko seudun."
Heidi juoksi kiireesti jakkaraltaan ovelle, siitä ulos ja portaita alas kadulle. Mutia torniin ei päässytkään niin helposti kuin hän mielessään oli kuvitellut. Ikkunasta katsellessaan oli hän luullut tarvitsevansa astua vain kadun poikki tullakseen sen luokse; nyt kulki hän kulkemistaan kadun päähän asti, mutta ei sittenkään tullut tornille, vaan joutui toiselle kadulle ja sieltä vielä toiselle aina vain tornia näkemättä. Paljon väkeä kulki hänen ohitsensa, mutta kaikilla oli niin kiire, ettei Heidi luullut heillä olevan aikaa ohjata häntä. Seuraavassa kadunkulmassa hän näki erään pojan, jolla oli pikkuinen posetiivi selässään ja eriskummallinen eläin käsivarrellaan. Heidi juoksi hänen luoksensa ja kysyi: "Missä se torni on, jonka huipussa on kultainen pallo?"
"En tiedä", kuului vastaus.
"Keneltä minun tulee kysyä missä se on?" kysyi Heidi edelleen.
"En tiedä."
"Etkö tiedä mitään muuta korkeatornista kirkkoa?"
"Tiedänpä niinkin yhden."
"Noh, tule opastamaan minua sinne."
"Näytä ensin, mitä minulle vaivastani annat", sanoi poika, ojentaen kätensä. Heidi haki taskustaan. Hän veti esille pienen kuvan, siinä oli punainen ruusukiehkura; vielä kerran katseli hän sitä kahden vaiheilla, hänen oli vaikea siitä luopua: vasta tänä aamuna oli Klara sen hänelle lahjoittanut: mutta nähdä laakso vihreine penkereineen! "Tuossa", sanoi Heidi näyttäen kuvaa, "tahdotko tämän?"
Poika veti kätensä pois ja pudisti päätänsä.
"Mitä sinä sitten tahtoisit", kysyi Heidi ja pisti ilolla kuvan takaisin taskuunsa.
"Rahaa."
"Minulla ei ole, mutta Klaralla on ja hän kyllä antaa sinulle; paljonko tahdot?"
"Kaksikymmentä penniä."
"Tule siis."
Molemmat lapset astuivat pitkää katua eteenpäin ja tiellä Heidi kysyi seuraajaltaan, mitä hän kantoi selässään, ja tämä selitti tytölle, että hänellä peitteen alla oli mainio posetiivi, joka soi ihmeteltävän kauniisti, kun hän väänsi sitä. Yht'äkkiä seisoivat he erään vanhan korkeatornisen kirkon luona; poika pysähtyi ja sanoi: "Tässä."
"Mutta mitenkä pääsen sisään?" kysyi Heidi nähdessään tarkasti suljetun portin.
"En tiedä", kuului taas vastaus.
"Luuletko, että täällä sopii soittaa niinkuin Sebastiania soitetaan?"
"En tiedä."
Heidi oli huomannut kirkon seinässä olevan kellonauhan ja veti sitä nyt tarmonsa takaa.
"Kun minä menen tuonne ylös, täytyy sinun odottaa, sillä en muista enää tietä takaisin, sinun täytyy neuvoa minua."
"Mitä sinä siitä minulle annat?"
"Mitä minun sille taas täytyy antaa sinulle?"
"Toiset kaksikymmentä penniä."
Samassa kuului vanhassa linnassa liikettä ja nariseva ovi avattiin; eräs vanha mies astui ulos ja katsoi ensin kummastuneena, sitten jokseenkin suuttuneena lapsiin ja puhutteli heitä toruen: "Kuinka te uskallatte soittaa kelloa ja vaatia minua alas? Ettekö osaa lukea, mitä kellon alle on kirjoitettu: 'Niille, jotka haluavat torniin nousta'." Poika osoitti sormellaan Heidiä, virkkamatta sanaakaan.
Heidi vastasi: "Torniinhan minä juuri haluaisin."
"Mitä sinulla siellä on tekemistä?" kysyi torninvartija: "onko joku lähettänyt sinut?"
"Ei", vastasi Heidi, "minä tahtoisin mennä sinne ylös katsellaksi sieltä."
"Lähtekää kotiin älkääkä uudistako kujeitanne, sillä toisella kertaa ette pääse yhtä hyvällä kaupalla." Näin sanoen kääntyi torninvartija lapsiin selin ja aikoi sulkea oven.
Mutta Heidi piti häntä takinliepeestä kiinni ja sanoi rukoilevasti: "Vain tämän ainoan kerran."
Vanhus kääntyi, ja Heidän silmät katsoivat häneen niin rukoilevina, että ukon mieli lauhtui; hän otti lasta kädestä ja sanoi ystävällisesti: "Jos se sinulle on niin tärkeää, niin tule kanssani." Poika istuutui kivisille portaille oven eteen, siten osoittaen, ettei hän halunnut mukaan.
Heidi astui torninvartijan taluttamana monta, monta porrasta ylöspäin, käytävä kapeni kapenemistaan ja ylimmät, huippuun johtavat portaat olivat kovin ahtaat. Heidän sinne päästyään nosti torninvartija Heidin lattialta avonaisen ikkunan luo ja sanoi: "No, katso nyt alas."
Heidi näki kattoja, torneja ja savupiippuja, jotka kohosivat niinkuin laineet merestä, mutta pian hän veti päänsä takaisin ja sanoi masentuneena:
"Ei se ole semmoista kuin minä luulin."
"Niin, näethän sen? Mitä semmoinen pienokainen kuin sinä olet, ymmärtäisit näköalaa arvostella. Kas niin, tule nyt taas alas. äläkä enää koskaan soita päästäksesi johonkuhun torniin."
Torninvartija asetti Heidin jälleen lattialle ja astui hänen edellään kapeita portaita alas. Siinä paikassa, missä käytävä leveni, oli vasemmalla puolella ovi, joka johti torninvartijan huoneeseen, ja lähellä sitä yhtyi kalteva katto lattiaan. Siellä loukossa näkyi olevan suuri koppa ja sen edessä istui lihava harmaa kissa muristen, sillä kopassa asui hänen perheensä ja hän tahtoi varoittaa jokaista ohitsekävijää sekaantumasta hänen perheasioihinsa.
Heidi pysähtyi ja katsoi kummastuneena loukkoon päin: niin mahtavaa kissaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Vanhassa linnassa asui laumottain hiiriä, niin että kissa ilman erinomaista vaivaa saattoi hankkia itselleen puolen tusinaa hiirenpaisteja päivässä. Torninvartija huomasi Heidin kummastuksen ja sanoi: "Tule, ei se sinulle mitään pahaa tee, kun minä olen kanssasi: voit katsella poikasia."
Heidi lähestyi koppaa ja huusi ihastuksissaan: "Oi, miten sieviä nuo pienet eläimet ovat! Pienet kauniit kissani!" huusi hän kerran toisensa perään, ja juoksi edestakaisin kopan ympärillä, voidakseen oikein hyvin nähdä kaikki temput ja kauniit hyppäykset, joita nuo seitsemän tai kahdeksan kissanpoikasta tekivät väsymättömästi juostessaan, kiivetessään ja hypätessään toinen toisensa yli.
"Tahdotko yhden niistä?" kysyi torninvartija, joka mielihyvällä katseli Heidin ilon ilmauksia.
"Omakseniko? Ainaiseksiko?" kysyi Heidi kiihkeästi, tuskin uskoen niin suurta onnea mahdolliseksi.
"Niin, tietysti, ja saat sinä useammankin, saat kaikkikin, jos sinulla vain on tilaa niille", sanoi mies iloisena siitä, että pääsisi pienistä kissoista, tarvitsematta niitä kiduttaa.
Heidin riemu oli korkeimmillaan. "Suuressa talossa olisi kissoilla kylläksi tilaa: ja miten iloiseksi Klara tulisi, kun pienet, somat eläimet saapuisivat!"
"Mutia mitenkä minä voin ne kuljettaa?" kysyi Heidi ja aikoi nopeasti tarttua muutamaan; mutta silloin lihava kissa hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa, ja katsoi niin tuimasti ja kostonhimoisesti häneen, että hän säikähtyneenä vetäytyi takaisin.
"Minä lähetän ne sinulle, sano vain minne", lausui torninvartija ja silitti vanhaa kissaa, lepyttääkseen sitä; se oli hänen vanha ystävänsä ja oli jo monta vuotta elänyt hänen kanssansa tornissa.
"Herra Sesemannin taloon, sinne missä ulko-ovella on kultainen koiranpää ja sen kuonossa paksu rengas", selitti Heidi.
Torninvartija ei olisi tarvinnut niinkään laveita selityksiä: hän oli asunut tornissa pitkät ajat ja tunsi jokaisen talon ja lisäksi oli vielä Sebastian hänen vanha tuttavansa.
"Kyllä tiedän", sanoi hän; "mutta kenelle ne jätetään, ketä tulee minun kysyä? Ethän sinä kuulu herra Sesemannin perheeseen."
"En minä, mutta Klara. Hän iloitsee suuresti, kun pienet kissanpojat tuodaan."
Torninvartija aikoi nyt jatkaa kulkuansa, mutta Heidi ei vielä voinut irtautua huvittavasta näystä.
"Jos vain voisin saada yhden tahi kaksi mukaani, toisen itselleni ja toisen Klaralle, saanko?"
"No, odota hieman", sanoi torninvartija, vei varovasti vanhan kissan omaan makuuhuoneeseensa, asetti sen ruokakupin ääreen, sulki oven, palasi takaisin ja sanoi: "No, ota nyt kaksi."
Heidin silmät säteilivät onnesta. Hän valitsi yhden keltaisen ja toisen keltaisen ja valkea-juovaisen ja pisti toisen oikeaan ja toisen vasempaan taskuunsa. Sitten laskeuduttiin portaita alas. Poika istui vielä paikallaan, ja kun torninvartija oli sulkenut oven Heidin jälkeen, sanoi tämä: "Mitä tietä nyt käymme herra Sesemannin talolle?"
"En tiedä", vastattiin.
Heidi alkoi nyt tietojensa mukaan kertoa ulko-ovesta ja akkunoista: mutta poika vain pudisteli päätään, kaikki oli hänelle tuntematonta.
"Katsokaa", jatkoi Heidi selitystään, "yhdestä ikkunasta näkee suuren harmaan rakennuksen ja katto muodostaa tämmöisiä" – Heidi piirsi etusormellaan pykäliä ilmaan.
Silloin poika äkkiä kavahti pystyyn; hänellä lienee ollut samallaisia tunnusmerkkejä tietä löytääkseen. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä ja Heidi hänen jäljessään, ja tuokion kuluttua seisoivat he sen rakennuksen luona, jonka ulko-ovessa oli suuri messinkinen eläimenpää. Heidi veti kellon nauhasta. Sebastian tuli pian, ja kun hän näki Heidin, huusi hän kiirehtäen: "Joutuin! joutuin!"
Heidi juoksi kiireesti sisään, ja Sebastian sulki heti oven; poikaa joka seisoa törrötti oven ulkopuolella, ei hän ensinkään huomannut.
"Joutuin, pikku mamsseli", kehoitti Sebastian edelleen, "heti ruokasaliin, he istuvat jo kaikki pöydässä; neiti Rottenmeier on kuin ladattu tykki, mutta mitä tekin ajattelette, pikku mamsseli, kun noin juoksette matkoihinne." Heidi oli astunut huoneeseen; neiti Rottenmeier ei katsahtanutkaan häneen: Klarakin oli vaiti; tuntui olevan ukkosta ilmassa. Sebastian asetti Heidin tuolin paikoilleen. Kun viimeksimainittu nyt istui siinä, aloitti neiti Rottenmeier vakavan ankaralla ilmeellä juhlallisesti:
"Adelheid, myöhemmin puhun kanssasi, nyt vaan tämän verran: sinä olet käyttäytynyt sangen sopimattomasti ja ansaitset todellakin tulla rangaistuksi, kun luvatta ja kenellekään mitään sanomatta lähdet ulos ja juoksentelet ympäri kaupunkia myöhäiseen iltaan asti; se on todellakin käytöstä, jonka vertaista ei ole kuultu eikä nähty."
"Miau", kuului kuni vastaukseksi.
Mutta nyt kohosi neidin viha ylimmilleen: "Mitä, Adelheid". huusi hän yhä korottaen ääntänsä, "uskallatko kaiken tämän ohessa harjoittaa mitä sopimattominta ivaa, varo itseäsi, sen sanon sinulle."
"Se on", aloitti Heidi – "Miau! Miau!" Sebastian melkein heitti tarjottimen pöydälle ja syöksyi ulos huoneesta.
"Nyt jo riittää", oli neiti Rottenmeier huudahtaa, mutta hänen äänensä tukehtui vihasta. "Nouse ja lähde ulos!"
Heidi nousi säikähtyneenä tuoliltaan ja koetti kerran vielä selittää: "Se on todellakin" – "Miau! Miau! Miau!"
"Mutta Heidi", sanoi nyt Klara, "kun näet, miten suututat neiti Rottenmeieriä, minkätähden sinä yhä sanot miau?"
"En minä, vaan kissanpojat", sai Heidi nyt viimeinkin häiritsemättä lausutuksi.
"Kuinka? Mitä? Kissanpoikasia? Sebastian! Tinette! Etsikää nuo hirmuiset elävät ja viekää ne pois!" Näin sanoen syöksyi hän lukuhuoneeseen ja lukitsi oven kaksinkertaisesti, sillä kissanpoikaset olivat neiti Rottenmeieristä hirmuisinta koko maailmassa. Sebastianin, joka seisoi oven ulkopuolella täytyi ensin nauraa loppuun. Tarjotessaan Heidille oli hän nähnyt pienen kissanpään pistävän esiin Heidin taskusta ja aavisti, mikä näytelmä siitä syntyisi, ja kun se sitten alkoi, ei hän voinut sen kauemmin hillitä itseään, kuin että töin tuskin ennätti saada tarjottimen pöydälle lasketuksi. – Vihdoinkin rauhoittui hän niin paljon, että uskalsi astua huoneeseen kauan sen jälkeen, kuin hätääntyneen neidin avunhuudot olivat vaienneet. Ruokasalissa oli jo kaikki hiljaista ja rauhallista. Klara piti kissanpoikasia sylissään, ja Heidi oli polvillaan hänen vieressään. Molemmat lapset leikkivät onnellisina viehättävien, vikkeläin eläinten kanssa.
"Sebastian", sanoi Klara, "teidän täytyy auttaa meitä! Teidän pitää hakea näille pienille kissoille olopaikka jossakin, missä ei neiti Rottenmeier niitä näe, sillä hän pelkää niitä ja vaatii ne hukutettaviksi, mutta me tahdomme pitää nämät somat eläimet ja leikkiä niillä aina kun olemme yksinämme. Minnehän me panisimme ne?"
"Kyllä minä siitä pidän huolen, Klara neiti", vastasi Sebastian; "minä valmistan niille hyvän sijan johonkin koppaan ja vien sen semmoiseen paikkaan, johon tämä arka neiti ei minua seuraa. Luottakaa minuun." Sebastian ryhtyi heti työhönsä nauraen itsekseen, sillä hän ajatteli: "tähän tulee vielä hyvää jatkoa", eikä Sebastian ensinkään ollut pahoillaan siitä, että neiti Rottenmeier saisi vähäsen harmia.
Pitkän ajan kuluttua, kun levollemenon aika jo lähestyi, aukaisi neiti Rottenmeier oven hieman raolleen ja huusi: "Ovatko nuo hirmuiset eläimet jo poissa?"
"Ovat, ovat", vastasi Sebastian, joka oli keksinyt kaikellaista askaroimista juuri sitä kysymystä odottaessaan. Hiljaa ja kiireesti hän otti molemmat kissanpojat Klaran sylistä ja vei ne pois.
Neiti Rottenmeierin täytyi säästää erityinen nuhdesaarnansa seuraavaksi päiväksi, sillä hän oli niistä monista mielenliikutuksista, suuttumuksesta, vihasta ja kauhusta, joihin Heidi ihan tietämättään oli ollut syypää, tullut aivan raukeaksi. Hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja Klara sekä Heidi seurasivat hänen esimerkkiänsä iloiten siitä, että tiesivät kissanpoikien olevan hyvässä säilössä.
KAHDEKSAS LUKU.
Levottomuutta Sesemannin talossa.
Kun Sebastian seuraavana aamuna oli avannut oven herra maisterille ja saattanut hänet lukuhuoneeseen, soitti joku taas niin voimakkaasti kelloa, että Sebastian kiireesti syöksyi ovea avaamaan, sillä hän ajatteli: Niin soittaa ainoastaan itse herra Sesemann: hän on varmaankin odottamatta tullut kotiin. Hän työnsi oven auki – ryysyinen poikanulikka, posetiivi selässä, seisoi hänen edessään.
"Mitä tämä merkitsee", torui Sebastian, "kyllä opetan sinua kelloja irti kiskomaan! Mitä sinä täältä haet?"
"Minun täytyy tavata Klaraa", kuului vastaus.
"Senkin katuturilas; etkö sinä voi sanoa neiti Klaraa, niinkuin meikäläisetkin? Mitä sinä Klara neidin luona tekisit?" kysyi Sebastian tylysti.
"Hän on minulle velkaa neljäkymmentä penniä", selitti poika.
"Sinun pääsi on luultavasti hiukan pyörällä! Mistä sinä ensinnäkin tiedät täällä Klara nimistä neitiä olevan?"
"Eilen opastin häntä, se tekee kaksikymmentä penniä, ja sitten taas takaisin, se tekee neljäkymmentä penniä."
"Kas niin, siitä näkee, mitä juttuja sepität; Klara neiti ei milloinkaan käy ulkona: hän ei voi kävellä. Korjaa luusi paikalla sinne, jonne alkuperäisestä kuulut, tai minä autan sinua!"
Mutta poika ei säikähtänyt; hän jäi liikahtamatta paikalleen ja sanoi kuivakiskoisesti: "Olenhan toki nähnyt hänet kadulla ja osaan selittää, minkä näköinen hän on: hänellä on lyhyt musta kihara tukka, silmät ovat mustat, ja puku ruskea, eikä hän osaa puhua samalla lailla kuin me."
"Vai niin", ajatteli Sebastian ja nauroi itsekseen, "se on pikku mamsseli, joka taas on saanut jotakin aikaan." Sitten hän veti pojan sisälle sanoen; "Hyvä, seuraa minua ja odota oven takana, kunnes palaan. Kun sitten lasken sinut sisään, saat heti soittaa jonkun kappaleen: Klara neiti kuuntelee sitä mielellään."
Ylhäällä koputti hän lukuhuoneen ovelle, ja hänet huudettiin sisään.
"Tuolla ulkona on poika, joka välttämättömästi tahtoo puhutella Klara neitiä", kertoi Sebastian.
Klara iloitsi suuresti tästä erinomaisesta tapauksesta.
"Hän saa heti tulla sisään", sanoi hän. "eikö niin, herra maisteri? Kun hänen kumminkin täytyy puhutella minua itseäni."
Poika oli jo astunut huoneeseen ja alkoi heti, niinkuin häntä oli neuvottu, soittaa posetiiviaan.
Neiti Rottenmeier oli karttaakseen aakkosopetusta mennyt askaroimaan ruokasaliin. – Yhtäkkiä hän pysähtyi jotakin kuuntelemaan. – Kadultako ääni kuului? Ei, se tuli likempää. Mitenkä lukuhuoneesta saattoi posetiivi kuulua? Mutta sittenkin – toden totta – hän syöksyi koko pitkän ruokasalin läpi ja vetäisi oven auki. Siellä – käsittämätöntä – siellä seisoi keskellä lukuhuonetta ryysyinen posetiivinsoittaja vääntäen soolokonettaan mitä suurimmalla taitavuudella. Herra maisteri näytti yhä yrittävän sanoa jotakin, vaan ei saanut ääntään kuulumaan. Klara ja Heidi kuuntelivat ilosta säteilevinä soittoa.
"Lakatkaa! lakatkaa paikalla!" huusi neiti Rottenmeier huoneeseen, mutta posetiivin ääni tukahutti hänen äänensä. Hän aikoi juosta pojan kimppuun – mutta samassa hän tunsi jotakin jaloissaan – hirmuinen musta eläin, kilpikonna, mateli siinä. Neiti Rottenmeier hyppäsi korkeammalle kuin milloinkaan vuosikausiin, huutaen tarmonsa takaa: "Sebastian! Sebastian!"
Äkkiä taukosi posetiivinsoittaja, sillä tällä kertaa oli huuto kuulunut yli soiton. Sebastian seisoi puoleksi avatussa ovessa kippurana naurusta, sillä hän oli nähnyt hyppäyksen.
Viimeinkin hän tuli sisään. Neiti Rottenmeier oli heittäytynyt tuolille.
"Pois, kaikki ihmiset ja eläimet! Toimittakaa ne pois täältä paikalla. Sebastian!" huusi hän palvelijalle. Sebastian totteli heti, veti pojan, joka kiireesti oli tarttunut kilpikonnaansa, ulos ovesta ja pisti jotakin hänen käteensä sanoen: "Neljäkymmentä Klara neidiltä ja toiset neljäkymmentä soitosta, sinä suoritit tehtäväsi hyvin." Sitten hän sulki ulko-oven hänen jälkeensä. Lukuhuoneessa oli kaikki jälleen hiljaista, opetusta jatkettiin ja neiti Rottenmeier oli nyt myöskin jäänyt sinne istumaan, länsnäolollansa estääkseen moiset häiriöt.
Opetustunnin jälkeen aikoi hän tutkia asiaa ja rangaista syyllistä, jotta hän sen aina muistaisi.
Taas koputettiin ovelle ja sisään astui tälläkin kertaa Sebastian ilmoittaen, että oli tuotu suuri koppa, joka heti oli jätettävä Klara neidille.
"Minulleko?" kysyi Klara kummastuneena ja oli äärettömän utelias tietämään mitä siinä olisi. "Näyttäkääpäs heti, minkä näköinen se on."
Sebastian toi katetun kopan sisään ja poistui kiireesti huoneesta.
"Ensin opetustunti varmaankin on lopetettava ja sitten vasta koppa avattava", huomautti neiti Rottenmeier.
Klara ei voinut aavistaakaan mitä hänelle oli tuotu; hän katsoi halukkaasti koppaan päin.
"Herra maisteri", sanoi hän keskeyttäen lukemisensa, "enkö saisi hiukan kurkistaa koriin, jotta saisin tietää mitä siellä on; sitten jatkamme heti."
"Toinen seikka puhuu asian puolesta, mutta toinen sitä vastaan", arveli herra maisteri; "asiaa puoltaa se seikka, että jos kuitenkin koko tarkkaavaisuutenne on kiintynyt tuohon esineeseen" – hän ei saanut puhettaan lopetetuksi –. Kopan kansi oli vain keveästi suljettu; se aukeni, ja kopasta puikahti yksi, kaksi, kolme ja yhä useampia kissanpoikasia: ne juoksivat nopeasti ylt'ympäri, että näytti siltä kuin koko huone olisi ollut täynnä noita pienoisia eläimiä. Ne hyppivät herra maisterin saappaitten yli, kävivät hampain kiinni hänen vaatteisiinsa, kapusivat neiti Rottenmeierin pukua pitkin, telmivät hänen jaloissaan, juoksivat Klaran tuoliin, leikkivät, hyppivät, naukuivat; olipa siinä kova meteli. Klara oli aivan haltioissaan ja huusi huutamistaan: "Oi, miten suloisia pikkuisia eläimiä! Miten hullunkurisesti ne hyppivät! Katso! Katso! Heidi, täällä, tuolla, katso tuota!" Heidi syöksyi iloisena niiden jäljessä joka sopukkaan. Herra maisteri seisoi pöydän luona vähän hämillään ja nosti vuorotellen toista ja toista jalkaansa välttääksensä niiden hieman ikävää kiipeämistä. Neiti Rottenmeier jäi ensin kauhusta sanattomana istumaan tuolilleen, sitten alkoi hän huutaa niin kovaa kuin hänen äänivaransa sallivat: "Tinette! Tinette! Sebastian! Sebastian!" Hän ei millään muotoa uskaltanut nousta tuoliltaan, silloinhan kaikki nuo pienet hirviöt olisivat voineet tarttua häneen.
Viimeinkin Sebastian ja Tinette, uudistettuja avunhuutoja totellen, tulivat sisään ja ensinmainittu pisti heti pienet luontokappaleet toisen toisensa perästä koppaan ja kantoi ne ylös ullakolle, jonne hän oli valmistanut vuoteen eilen tulleille kissanpoikasille.
Tänäkään päivänä ei haukotteleminen tullut kysymykseenkään opetustunnilla. Myöhään illalla, kun neiti Rottenmeier oli jokseenkin tointunut aamupäiväisistä mielenliikutuksista, kutsui hän Tinetten ja Sebastianin lukuhuoneeseen pitääkseen tutkimusta rikos-asiasta. Siitä selveni, että Heidi edellisellä retkellään oli pannut alkuun koko hämmennyksen. Neiti Rottenmeier istui kalpeana vihasta, eikä ensin voinut lausua sanaakaan ilmaistaksensa mielentilaansa. Hän viittasi kädellään Sebastiania ja Tinetteä poistumaan huoneesta. Sitten kääntyi hän Heidiin, joka seisoi Klaran nojatuolin luona, ymmärtämättä mihin hän oikeastaan oli syyllinen.
"Adelheid", alotti neiti Rottenmeier ankarasti, "minä en tiedä muuta kuin yhden keinon, jolla saatan rangaista sinua semmoisella tavailla, joka vaikuttaisi sinuun, sillä sinä olet todellakin villi; mutta saadaanpa nähdä, etkö sinä pimeässä kellarissa sisiliskojen ja rottien luona kesy, niin että toistaiseksi jätät kaikki tuollaiset vehkeilemiset."
Heidi kuunteli ääneti ja kummastuneena tuomiotansa, sillä hän ei ollut koskaan ollut missään kammottavassa kellarissa; huone tunturimajalla, jota iso-isä nimitti kellariksi ja jossa maito ja valmiit juustot säilytettiin, oli miellyttävä paikka eikä suinkaan peloittava, ja rottia ja sisiliskoja ei hän koskaan ollut nähnyt. –
Mutta Klara huusi vaikeroiden: "Ei, ei neiti Rottenmeier, me odotamme, kunnes isä tulee kotiin. Kirjoittihan hän pian saapuvansa, ja silloin kerron hänelle kaikki, ja hän kyllä sitten määrää, mitä Heidin suhteen on tehtävä."
Mainittua ylituomaria ei neiti Rottenmeier uskaltanut vastustaa, vallankin kun häntä jo piakkoin odotettiin tulevaksi. Hän nousi istualtaan ja sanoi hiukan äreästi: "Hyvä, Klara, hyvä, mutta minäkin aion puhua pari sanaa herra Sesemannin kanssa." Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Kului sitten pari päivää rauhallisesti; mutta neiti Rottenmeier ei enää saavuttanut tasapainoansa; alati hän muisti pettymyksensä Heidin suhteen ja hänestä tuntui siltä, kuin Sesemannin talossa Heidin tultua kaikki olisi joutunut pois oikealta tolaltaan ja että sitä nyt enää oli mahdoton saada entiselleen. Klara oli tyytyväinen, eikä aika enää koskaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä opetustunnilla Heidi käyttäytyi mitä hupaisimmalla tavalla. Hän sekoitti kaikki kirjainten nimet eikä milloinkaan voinut oppia niitä tuntemaan, ja kun herra maisteri kesken selityksiään, saattaakseen kirjainten muodot havainnollisemmiksi, puhui "sarvekkaista" tai "noukista", huusi Heidi riemuiten: "Se on vuohi!" tai "Se on petolintu!" Selitykset näet herättivät hänen aivoissaan kaikenlaisia ajatuksia, vaan eivät ensinkään teroittaneet kirjainten muotoja hänen mieleensä. Myöhemmin iltapäivällä istui Heidi taas Klaran luona kertoen elämästään tunturilla niin paljon ja niin kauan, että hän alkoi palavasti ikävöidä sinne takaisin ja lopuksi aina sanoi: "Nyt minun varmaankin täytyy lähteä kotiin! Huomenna minun täytyy mennä!" Mutta Klara keskeytti hänet aina huomauttaen, että hänen täytyi viipyä ainakin siksi, kunnes isä tulee kotiin; sitten saataisiin nähdä, miten kävisi. Ja Heidi myöntyi ja rauhottui heti jälleen, ajatellessansa, että joka päivä, jonka hän vielä viipyi Frankfurtissa, hänen leipäkokoelmansa iso-äitiä varten lisääntyi aina kahdella leivällä; sillä päivällis- ja illallispöydässä oli aina kaunis vehnäleipä hänen lautasensa vieressä; sen hän heti pisti taskuunsa, eikä hennonut syödä sitä muistaessansa, että iso-äidin aina täytyi tyytyä kovaan happameen leipään, vaikkei hän sitä enää oikein voinutkaan syödä. Päivällisen jälkeen Heidi istui joka päivä pari tuntia yksinään huoneessaan liikkumatta paikaltaan, sillä hän ymmärsi nyt, ettei Frankfurtissa saanut liikkua yhtä vapaasti kuin hän tunturilla oli tottunut, eikä siis enää koskaan koettanutkaan. Hän ei uskaltanut puhutella Sebastiania ruokasalissa, sen oli neiti Rottenmeier kieltänyt, eikä hän halunnut seurustella Tinetten kanssa. Hän väistyi aina arasti neitsyen tieltä, sillä Tinette puhutteli häntä aina ivallisesti ja pilkaten.
Niinpä Heidi istui joka päivä yksinään ja kuvitteli aikansa kuluksi, miten vihanta tunturi jälleen oli, miten keltaiset kukat kimmeltelivät päivänpaisteessa ja vuoret, lumi ja avara laakso säteilivät auringonloisteessa, ja silloin hän ihan menehtyäkseen ikävöi tunturille. Ja olihan tätikin luvannut, että hän saisi palata kotiin, jos hän tahtoisi. Siitä oli seurauksena, ettei Heidi enää voinut hillitä haluaan; hän kääri eräänä päivänä kiireesti säästämänsä leivät suureen punaiseen huiviinsa, pani olkihatun päähänsä ja lähti kun lähtikin matkaan. Mutta jo ulkopuolella nousi hänelle tie pystyyn, sillä siellä hän tapasi neiti Rottenmeierin. joka juuri palasi kävelyltään. Hän pysähtyi ja katseli kummastuksesta jäykistyneenä Heidiä kiireestä kantapäihin ja hänen silmänsä kiintyivät pääasiallisesti suureen punaiseen huiviin. Silloin myrsky oli valmis.
"Mitä sinulla on taas tekeillä? Mitenkä tämä on selitettävä? Enkö ole ankarasti kieltänyt sinua kuljeskelemasta pitkin kaupunkia. Ja kuitenkin sinä taas tänään rohkenet yrittää ja lisäksi vielä ryysyisenä kuin kulkulainen ainakin."
"En minä aikonut lähteä kuljeksimaan, minä tahdoin vain mennä kotiin", vastasi Heidi säikähtyneenä.
"Kuinka? Mitenkä? Mennä kotiin? Aioitko mennä kotiin?" Neiti Rottenmeier löi kummastuksissaan kätensä yhteen. "Karata! Jos herra Sesemann sen tietäisi! Karata hänen talostaan! Älä anna hänen koskaan tietää siitä. Ja mikä sinulle ei ole mieleen? Eikö sinua kohdella paljoa paremmin kuin ansaitset? Puuttuuko sinulta jotakin? Onko sinulla eläissäsi ollut tällaista asuntoa tai tämmöistä ruokaa, tai onko sinua koskaan palveltu niin kuin täällä? Sanohan!"
"Ei", vastasi Heidi.
"Sen minä kyllä tiedän!" jatkoi neiti innossaan. "Sinulta ei puutu mitään, ei vähintäkään, sinä olet uskomattoman kiittämätön olento, etkä sulasta hyvinvoinnista tiedä, mitä kaikkea vielä koettaisit aikaansaada."
Mutta nyt nousi yhtäkkiä kaikki, mikä tähän asti oli painanut Heidin sydäntä, hänen huulilleen: "Minähän vain tahdoin lähteä kotiin, ja jos vielä viivyn kauemmin, niin alkaa Lumikko valittaa, ja iso-äiti odottaa minua ja Lieto saa selkäänsä, kun Vuohi-Pekka ei enää saa juustoa; ei täällä voi nähdä auringon lausuvan jäähyväisiään vuorille, ja jos petolintu sattuisi lentämään yli Frankfurtin, niin se huutaisi vieläkin kovemmin, kun täällä asuu niin paljon ihmisiä liketysten, kiihoittaen vain toisiaan, sen sijaan että lähtisivät vuorille, jossa heillä olisi hyvä olla."
"Hyvänen aika, lapsi on hullu!" huusi neiti Rottenmeier ja juoksi kauhistuneena portaita ylös; vaan kiireessään hän törmäsi Sebastianiin, joka juuri oli tulossa alas. "Tuokaa paikalla tuo onneton olento tänne", huusi neiti Rottenmeier hänelle ja piteli päätään, sillä siihen oli kovasti koskenut.
"Kyllä, kyllä, heti, kiitoksia paljon", vastasi Sebastian tarttuen hänkin päähänsä, sillä hän oli saanut vielä kovemman iskun.
Heidi seisoi hehkuvin silmin entisellä paikalla ja koko hänen ruumiinsa värisi sisällisestä liikutuksesta.
"No, mitä nyt taas on tekeillä?" kysyi Sebastian leikillisesti; mutta kun hän tarkemmin silmäili Heidiä, joka ei liikahtanut paikaltaan, taputteli hän ystävällisesti lasta olalle ja lausui lohduttavaisesti: "Noh, noh! Ei pikku mamsseli saa panna sitä pahakseen, pitää olla iloinen vain, se on pääasia! Törmäsipä hän minuunkin, niin että olin saada reiän päähäni, mutta uskaliaisuutta vaan! No vieläkö siinä seisotaan? Meidän täytyy mennä ylös, hän on sen käskenyt."
Heidi kääntyi ja astui portaita ylös, mutta hitaasti ja ääneti eikä ensinkään tapansa mukaisesti. Sebastianin oli sääli nähdä sitä; hän kulki Heidin jäljessä lausuen kehoittavia sanoja: "Ei vainkaan saa väsyä! Ei tulla murheelliseksi! Reippaasti vain eteenpäin! Meillähän on oikein järkevä pikkuinen mamsseli, ei ole yhtään vielä itkenyt, sitten kun meille tuli; tavallisestihan ne tuon ikäiset lapset itkevät kaksitoista kertaa päivässä, sen tietää jokainen. Kissanpoikasetkin ovat sangen iloiset ullakolla. Ne juoksentelevat siellä tehden hullunkurisia temppuja. Toisten menemme yhdessä niitä katsomaan, kun tuo neiti jälleen on poissa, niinkö?"
Heidi nyökäytti hieman päätään, mutta niin ilottomasti, että se koski Sebastianin sydämeen, ja hän katseli osaaottavasti Heidin jälkeen, kun lapsi jälleen vetäytyi huoneeseensa.
Illallista syödessä ei neiti Rottenmeier lausunut sanaakaan, mutta piti lakkaamatta Heidiä silmällä, ikäänkuin hän olisi odottanut Heidin tekevän jotakin tavatonta; mutta Heidi ei liikahtanut, istui vaan pöydässä hiljaa kuin hiiri, ei syönyt eikä juonut, ainoastaan pienen leipänsä hän kiireesti pisti taskuunsa.
Seuraavana aamuna, kun herra maisteri tuli portaita ylös. viittasi neiti Rottenmeier salaperäisesti häntä tulemaan ruokasaliin ja ilmoitti ylen kiihoittuneena surunsa sen johdosta, että ilmanvaihdos, uusi elämänlaatu ja oudot havainnot olivat vaikuttaneet hämmentävästi Heidin järkeen, ja kertoi sitten tytön pakoyrityksestä sekä toisti ne sanat, jotka olivat jääneet hänen mieleensä tytön eriskummallisesta puheesta. Mutta herra maisteri rauhoitti neiti Rottenmeieriä vakuuttaen, että Heidi tosin muutamista seikoista päättäen oli liian kiihkeäluonteinen, mutta toisaalta aivan täysijärkinen, jotka ominaisuudet olivat saatettavat tasapainoon seuraamalla tarkasti punnittua suunnitelmaa ja sopivaa menettelytapaa, mikä olikin juuri hänen päämääränsä; vaikeampi oli hänestä se seikka, ettei hänen oppilaansa ollenkaan edistynyt aakkosten tuntemisessa, sillä hänen oli ihan mahdoton oppia kirjaimia.
Neiti Rottenmeier rauhoittui ja päästi herra maisterin työhönsä.
Myöhemmin iltasella muisti hän puvun, joka Heidillä matkalle hankkiutuessaan oli ollut yllään, ja päätti parantaa sitä Klaran vaatevarastosta ennen herra Sesemannin tuloa. Hän neuvotteli siitä Klaran kanssa, ja kun he siinä asiassa olivat kaikin puolin yksimieliset, ja Klara mielellään tahtoi lahjoittaa Heidille koko joukon pukuja, huiveja ja hattuja, lähti neiti Heidin huoneeseen eroittamaan hänen vaatekaapistaan mitä siellä oli kelpaavaa ja kelpaamatonta. Mutta hän tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin osoittaen liikkeissään mitä suurinta inhoa. "Mitä minun täytyy nähdä, Adelheid", huusi hän. "semmoista ei ole koskaan vielä tapahtunut! Mitä minä löydänkään sinun vaatekaappisi pohjalta, kaapista, joka on vaatteita varten varattu, Adelheid? Joukon pieniä leipiä! Leipiä, sanon minä, Klara, vaatekaapissa! Ja semmoinen joukko" – – – "Tinette", huusi hän, "korjatkaa vanha leipä Adelheidin vaatekaapista ja runneltu olkihattu pöydältä."
"Ei! Ei!" huusi Heidi; "minun täytyy saada pitää hattuni, ja leivät ovat iso-äidille." Heidi oli syöstä Tinetten jälkeen, mutta neiti Rottenmeier tarttui häneen ja piti hänestä kiinni. "Sinä jäät tänne ja romu viedään sinne, jonne se kuuluu." Mutta Heidi heittäytyi Klaran tuolin eteen ja alkoi itkeä yhä kovemmin, ja sydäntä särkevästi nyyhkien huusi hän aina väliin tuskissaan: "Nyt ei iso-äidillä ole yhtään leipää enää. Ne olivat iso-äidille, nyt ne ovat kaikki poissa eikä iso-äiti saa mitään!" ja Heidi itki, niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtua. Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta; Klaran valtasi tuska ja ahdistus kuullessaan toisen valitukset. "Heidi, Heidi, älä itke noin", sanoi hän rukoilevasti, "kuule minua! Älä vaikeroi noin, katso, minä lupaan antaa ihan yhtä monta leipää iso-äidille, tai useampiakin, kun sinä kerran lähdet kotiin, ja silloin ne ovat ihan tuoreet ja pehmeät, jota vastoin nämät olisivat kovettuneet ja ehkä jo olivatkin. Nouse, Heidi, älä itke enää."
Heidi ei pitkään aikaan vainut rauhoittua; mutta hän käsitti Klaran lohdutuksen ja luotti siihen, muuten hän ei koskaan olisi voinut lakata itkemästä. Klaran täytyi kuitenkin useita kertoja uudistaa vakuutuksensa, kun Heidi nyyhkytystensä välillä aina kysyi: "Annatko sinä todellakin minulle niin monta, monta, kuin minulla oli iso-äidille?" Ja Klara vakuutti aina uudestaan: "Tietysti, ihan varmaan. ja vielä enemmän, tule nyt vaan jälleen iloiseksi."
Vielä illallispöytäänkin tuli Heidi silmät punaisina, ja kun hän näki leipänsä, ei hän voinut olla nyyhkimättä. Mutta hän hillitsi itsensä heti, sillä hän ymmärsi jo, että hänen tuli käyttäytyä tyyneesti ruokapöydässä. Sebastian teki joka kerta, kun hän joutui Heidin läheisyyteen, mitä eriskummallisimpia liikkeitä: hän osoitti väliin omaa, väliin Heidin päätä; sitten hän nyökäytti ja kipristi silmänsä kokoon ikäänkuin sanoakseen: "Tointukaa! Minä olen huomannut ja pitänyt huolen kaikesta."
Kun Heidi myöhemmin meni huoneeseensa ja kiipesi vuoteeseen, löysi hän likistetyn olkihattunsa peitteen alta, jonne se oli kätketty. Ihastuneena hän veti sen esille ja litisti sitä sulasta riemusta vielä vähän lisään, sitten hän kääri sen nenäliinaansa ja piiloitti kaappinsa takimmaiseen nurkkaan. Sebastian oli sen Heidille pelastanut; hän oli sattunut olemaan ruokasalissa silloin, kun Tinette huudettiin sisään, ja oli kuullut Heidin valitushuudon. Sitten oli hän mennyt Tinetten jäljessä, ja kun neitsyt astui ulos Heidin huoneesta leipätaakkoineen, vanha hattu ylinnä, sieppasi hän sen siitä sanoen: "Tämän minä kyllä otan korjatakseni." Siten hän oli Heidin suureksi iloksi sen pelastanut, ja sitä hän juuri illallispöydässä oli koettanut Heidille lohdutukseksi selittää.
YHDEKSÄS LUKU.
Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen ole kuullut.
Muutamia päiviä ylläkerrottujen tapausten jälkeen puuhattiin vilkkaasti herra Sesemannin talossa, portaita juostiin ehtimiseen ylös ja alas; isäntä oli näet saapunut kotiin matkaltaan ja tapansa mukaan tuonut kotiin monta kaunista esinettä, niin että Sebastianilla ja Tinettellä oli sangen paljon kantamista tyhjentäessään täyteen ahdetuita vaunuja.
Itse hän heti meni tyttärensä huoneeseen häntä tervehtimään. Heidi istui Klaran luona, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin molemmat tytöt aina olivat yhdessä. Klara tervehti häntä hellästi, sillä hän rakasti isäänsä sydämellisesti; isä tervehti yhtä rakkaasti pientä Klaraansa. Sitten ojensi hän kätensä Heidille, joka hiljaa oli vetäytynyt syrjään, ja sanoi ystävällisesti: "Ja tämäkö on meidän pieni sveitsiläistyttömme, tule tänne lyömään kättä! Niin oikein! No sanoppas minulle, oletteko ystäviä, Klara ja sinä? Riitelettekö ja suututte ja itkettekö sitten ja lepytte taas ja alotatte uudestaan, niinkö?"
"Emme, Klara on aina hyvä minulle", vastasi Heidi.
"Eikä Heidi ole ainoatakaan kertaa yrittänyt riidellä, isä", kiirehti Klara sanomaan.
"Se on oikein, sitä on hupaista kuulla", sanoi isä ja nousi. "Nyt sinun, Klaraseni, täytyy sallia minun nauttia jotakin, sillä en ole vielä tänään mitään syönyt. Sitten tulen jälleen luoksesi ja saat nähdä, mitä olen tuonut sinulle."
Herra Sesemann astui ruokasaliin, jossa neiti Rottenmeier tarkasteli katettua päivällispöytää. Kun hän oli istunut pöytään ja neiti Rottenmeier. joka näytti itse onnettomuudelta, asettunut häntä vastapäätä, aloitti isäntä: "Mutta neiti Rottenmeier, mitä minun tulee ajatella? Te olette näyttänyt minulle tervetuliaisiksi todellakin oikein kauhistavan synkän muodon. Mitä puuttuu? Klarahan on ihan reipas."
"Herra Sesemann", alotti neiti mitä juhlallisimmalla vakavuudella; "asia koskee Klaraakin, meitä on hirmuisesti petetty."
"Mitenkä niin?" kysyi herra Sesemann ja maistoi levollisesti viiniänsä.
"Mehän olimme päättäneet, kuten muistatte, herra Sesemann, ottaa seurakumppanin Klaralle, ja kun minä tiesin, miten lujasti te vaaditte, että vain se, mikä on hyvää ja jaloa, ympäröitsisi tytärtänne, halusin tänne nuoren sveitsiläistytön toivoen, että meille sattuisi yksi noita raittiin vuoriston kasvattamia olentoja, joista usein olen lukenut ja jotka niin sanoakseni kulkevat läpi elämän koskettamatta maan tomua."
"Minun puolestani luulisin", muistutti herra Sesemann, "että myöskin Sveitsin lasten pitää koskettaa maata, jos mielivät liikkua eteenpäin, muutenhan heillä varmaankin olisi jalkain asemasta siivet."
"Ah, herra Sesemann, te kyllä ymmärrätte mitä tarkoitan", jatkoi neiti, "tarkoitan tuommoista korkeassa vuori-ilmastossa elelevää olentoa, jonka joskus ihanteellisena hengähdyksenä tapaamme tiellämme."
"Mutta mitä minun Klarallani olisi semmoisen ihanteellisen hengähdyksen kanssa tekemistä", neiti Rottenmeier?"
"Ei, herra Sesemann, minä en puhu pilaa, asia on vakavampi kun voitte ajatellakaan; minua on hirmuisesti petetty."
"Mutta mitä hirmuista siinä sitten on? Niin hirmuiselta ei minusta lapsi ensinkään näytä", muistutti herra Sesemann tyyneesti.
"Jos te vain tietäisitte, herra Sesemann, minkälaisia eläimiä ja ihmisiä tuo olento on kuljettanut asuntoonne teidän poissaollessanne; siitä herra maisteri voisi kertoa."
"Eläimiä, Miten se on ymmärrettävä, neiti Rottenmeier?"
"Sitä ei saata ymmärtää; koko tämän olennon käytös on ihan selittämätöntä, jollei ota lukuun, että hänellä ajoittain on mielenhäiriökohtauksia."
Tähän asti ei herra Sesemann ollut pitänyt asiaa erittäin tärkeänä; mutta mielenhäiriökohtauksia? Semmoisistahan hänen tyttärelleen voisi olla mitä vaarallisimmat seuraukset. Herra Sesemann katseli neiti Rottenmeieriä tarkaten, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, eikö puhujassa itsessään saattaisi havaita semmoisia oireita. Juuri silloin avattiin ovi ja palvelija ilmoitti herra maisterin tulleen.
"Ah, tuossapa on herra maisteri, hän päättää asiamme", huusi herra Sesemann häntä vastaan.
"Tehkää hyvin, tulkaa, istukaa pöytään tänne minun luokseni." Herra Sesemann ojensi kätensä. "Herra maisteri juo kupillisen kahvia minun kanssani, neiti Rottenmeier. Istukaa, älkää kursailko! Ja sanokaa minulle, herra maisteri, miten on tuon lapsen laita, minun tyttäreni seurakumppanin, jota te opetatte. Mitä yhteyttä hänellä on eläinten kanssa, joita hän on taloon haalinut, ja mitä sanotte hänen järjestään?"
Herra maisterin täytyi ensin lausua ilmi ilonsa herra Sesemannin onnellisen kotiutumisen johdosta ja toivottaa hänet tervetulleeksi, sillä sitä varten hän oli tullutkin, mutta nyt herra Sesemann kiihkeästi kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksessä olevan asian. Herra maisteri alotti siis: "Jos minun pitää antaa lausunto mainitun nuoren tytön luonteesta, herra Sesemann, niin tahtoisin ensinnäkin muistuttaa, että vaikka toisaalta hänen kehityksessään onkin huomattavia puutteita, johon hänen laiminlyöty kasvatuksensa tai oikeammin sanoen myöhästynyt opetuksensa on syynä, ja myöskin hänen pitkällinen, yksinäinen alppielämänsä, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole ainoastaan haitaksi, vahingoksi luettava, vaan jolla päinvastoin epäilemättä on monet hyvätkin puolensa, jollei se yli määrätyn aikansa –"
"Hyvä herra maisteri", keskeytti hänet herra Sesemann, "Te vaivaatte itseänne todellakin liiaksi; sanokaapa minulle, onko lapsi säikähdyttänyt teitäkin sillä, että hän on tuonut huoneeseen eläimiä, ja mitä te ylipäänsä pidätte hänestä tyttäreni seuratoverina?"
"Minä en suinkaan millään muotoa missään suhteessa tahtoisi moittia tätä nuorta tyttöä", aloitti maisteri uudestaan; "sillä vaikka hän tosin toiselta puolen on tottumaton seuraelämään, mikä taas johtuu siitä enemmän tai vähemmän luonnonomaisesta elämästä, jossa tämä nuori tyttö on liikkunut siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin Frankfurtiin, siirtäminen, joka kaikin puolin tulee olemaan hyödyllinen hänen, tahtoisinpa sanoa ihan, tai ainakin osaksi kehittymättömälle, mutta toiselta puolen rikaslahjaiselle luonteelleen, jos sitä vain kaikin puolin ja huolellisesti ohjataan –"
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, älkää antako häiritä itseänne, minun on – minun täytyy pikimmältään kiirehtiä tyttäreni luo." Näin sanoen riensi herra Sesemann ulos ovesta eikä enää palannut. Lukuhuoneessa istuutui hän tyttärensä viereen. Heidi oli noussut seisomaan. Herra Sesemann kääntyi lapsen puoleen: "Kuulepas, pienoinen, tuo minulle kiireesti – odota hieman – tuo minulle – (Herra Sesemann ei oikein tiennyt, mitä hän pyytäisi, mutta Heidi oli lähetettävä pois vähäksi aikaa) – tuo minulle lasillinen vettä."
"Raitistako?" kysyi Heidi.
"Niin, niin, hyvin raitista!" kuului herra Sesemannin vastaus. Heidi riensi pois.
"No, rakas Klaraseni", sanoi isä lähestyen tytärtänsä ja tarttuen hänen käteensä, "sano minulle selvään ja ymmärrettävällä tavalla, mitä eläimiä tuo sinun kumppanisi on taloon tuonut, ja minkä vuoksi neiti Rottenmeier on tullut siihen luuloon, ettei lapsi kaikin ajoin ole täysijärkinen, saatatko sanoa sen minulle?"
Sen Klara kyllä saattoi tehdä, sillä säikähtynyt neiti oli myöskin hänelle kertonut Heidin muka kummalliset sanat, jotka Klara toki hyvin ymmärsi hänelle tunnettujen asiain yhteydessä. Hän kertoi isälleen kilpikonnasta ja kissanpoikasista sekä selvitti Heidin sanat, jotka neitiä olivat pelottaneet.
Herra Sesemann nauroi sydämellisesti. "Sinä et siis tahdo, että lähetän lapsen kotiin, Klaraseni, sinä et ole kyllästynyt häneen", kysyi isä.
"Älä, älä toki, isä!" huudahti Klara epäävästi. "Heidin tultua tapahtuu aina joka päivä jotakin, eikä aika siten koskaan käy pitkäksi, toista oli ennen, silloin ei koskaan tapahtunut mitään; ja Heidi kertoo myöskin minulle niin paljon."
"Hyvä, hyvä, Klaraseni, ja tuossahan ystäväsi jo tulee takaisia. No, toitko raitista vettä?" kysyi herra Sesemann, kun Heidi ojensi hänelle lasin.
"Kyllä, raitista kaivosta", vastasi Heidi.
"Ethän toki itse käynyt kaivolla?" kysyi Klara.
"Kävinhän toki; se on ihan raitista, mutta minun täytyi mennä kauas, sillä ensimäisellä kaivolla oli paljon väkeä. Minä kuljin kadun päähän, mutta toisella kaivolla oli myöskin paljon väkeä; poikkesin sitte toiselle kadulle ja otin sieltä vettä ja vanha valkeapää herra lähetti sydämelliset tervehdyksensä herra Sesemannille."
"No, sepä oivallinen retki", nauroi herra Sesemann. "ja kuka tuo herra sitten oli?"
"Hän kulki kaivon ohi ja pysähtyi siihen sanoen: 'Koska sinulla on lasi, niin annahan minunkin juoda vähäsen; kenelle sinä viet vettä?' Ja minä sanoin: 'Herra Sesemannille'. Silloin nauroi hän kovin ja lähetti terveisiä, sanoipa vielä toivovansa, että se maistuisi hyvällä herra Sesemannille."
"Vai niin, ja kuka sen toivotuksen sitten lausui? Miltä se herra näytti?" kysyi herra Sesemann.
"Hän hymyilee ystävällisesti ja hänellä on paksut kultaiset vitjat, joissa riippuu kultainen lelu, jossa on punainen kivi ja hänen sauvassaan on hevosen pää."
"Se on herra tohtori, minun vanha tohtorini", sanoivat Klara ja hänen isänsä yhdestä suusta ja herra Sesemann hymyili itsekseen kuvaillessaan mielessään, minkä käsityksen hänen ystävänsä lienee saanut hänen uudesta tavastaan tuottaa itselleen vettä.
Vielä samana iltana ilmoitti herra Sesemann, istuessaan ruokasalissa kahden kesken neiti Rottenmeierin kanssa ja neuvotellessaan kaikellaisista talouteen kuuluvista asioista, että hänen tyttärensä kumppani tulisi edelleenkin jäämään taloon; hänen mielestään oli Heidi ihan täysijärkinen ja hänen seuransa Klaralle rakkaampi ja suotuisampi kuin kenenkään muun.
"Vielä toivon", lisäsi herra Sesemann sangen vakavasti, "että tyttöä kaikessa kohdellaan ystävällisesti ja ettei hänen omituisuuksiansa selitetä vioiksi. Jos ette luule yksinänne voivanne tulla lapsen kanssa toimeen, niin on teillä hyvä apu odotettavissa, sillä minun äitini on luvannut piakkoin saapua tänne viipyäksensä täällä pitemmän aikaa, ja hän, niinkuin tiedätte, neiti Rottenmeier, tulee toimeen jokaisen ihmisen kanssa, olipa hän sitten mimmoinen tahansa."
"Sen minä kyllä tiedän, herra Sesemann", vastasi neiti, mutta oli yhä huolestuneen näköinen.
Tällä kertaa sai herra Sesemann vain lyhyen ajan levätä kodissaan, sillä jo parin viikon kuluttua piti hänen asioittensa vuoksi lähteä Parisiin, ja hän lohdutti tytärtänsä, joka ei tahtonut suostua isänsä pikaiseen lähtöön, sillä iloisella sanomalla, että mummo jo muutamien päivien perästä tulisi.
Tuskin olikaan herra Sesemann lähtenyt, ennenkuin saapui kirje, joka ilmoitti rouva Sesemannin jo lähteneen vanhalta maatilaltaan Holsteinissa ja saapuvan seuraavana päivänä Frankfurtiin, niin että tiedettiin lähettää vaunut rautatieasemalle häntä vastaan.
Klara iloitsi äärettömästi ja kertoi sinä iltana niin paljon ja niin kauan mummosta, että Heidikin alkoi puhua "mummosta", josta neiti Rottenmeier sai syyn katsoa nuhtelevasti Heidiin, mutta lapsi, joka aina oli neiti Rottenmeierin tyytymättömyyden esineenä, ei sitä huomannut miksikään.
Kun Heidi sitten myöhemmin aikoi vetäytyä makuuhuoneeseensa, huusi neiti Rottenmeier hänet ensin omaan kamariinsa ja selitti siellä, ettei Heidillä ollut lupaa milloinkaan käyttää nimitystä "mummo", vaan että hänen täytyi joka kerta, kun puhutteli rouva Sesemannia, sanoa "armollinen rouva".
"Ymmärrätkös?" kysyi neiti, kun Heidi hieman epäilevästi silmäsi häneen; neiti Rottenmeier katsoi niin jyrkästi Heidiin, ettei tämä uskaltanut pyytää enempää selitystä, vaikkei hän ollut vastamainittua arvonimeä käsittänyt.
KYMMENES LUKU.
Mummo.
Seuraavana iltana oli herra Sesemannin talossa kova kiire ja paljon puuhaa; kaikesta saattoi selvästi huomata, että odotetun rouvan sanalla oli painoa perheen asioissa, ja että jokainen häntä suuresti kunnioitti. Tinette oli pukeutunut ihan uuteen valkoiseen päähineeseen, ja Sebastian haali kokoon niin monta jakkaraa kuin suinkin ja asetteli niitä jos johonkin, jotta vanhalla rouvalla aina olisi semmoinen tarjona, istuipa hän missä tahansa. Neiti Rottenmeier kulki tarkastelemassa kaikkea erinomaisen suorana ikäänkuin osottaakseen, että jos kohtakin toinen hallitsijavalta oli lähestymäisillään, niin ei hänenkään mahtavuutensa ollut kumminkaan sammunut.
Vaunut pysähtyivät ulko-oven eteen ja Sebastian ja Tinette syöksyivät portaita alas; neiti Rottenmeier seurasi heitä hitaasti ja arvokkaasti, sillä hän tiesi, että hänenkin velvollisuuteensa kuului olla rouva Sesemannia vastaanottamassa. Heidi oli määrätty pysymään huoneessaan, kunnes hänet kutsuttaisiin, sillä mummo ensin tervehtisi Klaraa ja tahtoi luultavasti tavata hänet yksinään. Ei aikaakaan, niin Tinette pisti päänsä Heidin oven raosta ja sanoi: "Lukuhuoneeseen saapi mennä!"
Heidi ei ollut uskaltanut tarkemmin kysyä neiti Rottenmeieriltä puhuttelusanaa, vaan hän ajatteli itsekseen, että neiti Rottenmeier oli erehtynyt sanoissaan, sillä hän oli ennen aina kuullut, että ensiksi lausutaan arvonimi ja sukunimi vasta sen jälkeen, ja hän oikaisi siis itsekseen puhuttelusanat tavalliseen järjestykseen. Kun hän aukaisi lukuhuoneen oven, huusi mummo ystävällisesti häntä vastaan: "Ah, tuossahan lapsi tuleekin, käyhän tänne, että oikein näen sinut."
Heidi lähestyi ja sanoi sointuvalla äänellään sangen selvästi: "Hyvää päivää, rouva armollinen."
"Ja mitä vielä", nauroi mummo. "Sanotaanko teillä niin? Oletko sen oppinut kotona alpeillasi?"
"Ei meillä ole ketään sen nimistä", sanoi Heidi vakavasti.
"Vai niin, ei meilläkään", nauroi mummo ja taputti Heidiä ystävällisesti poskelle. "Mutta mitäpä siitä! Lastentuvassa minä olen mummo; niin sinunkin pitää nimittää minua, sen sinä varmaankin voit säilyttää muistissasi, vai kuinka?"
"Voin aivan hyvin", vakuutti Heidi, "olen jo ennen sanonut niin."
"Hyvä, hyvä, kyllä ymmärrän", sanoi mummo ja nyökäytti sangen leikillisesti päätään. Sitten hän katsoi tarkasti Heidiin ja nyökäytti vähä väliin ystävällisesti päätään. Ja Heidi katsoi sydämellisesti mummoon takaisin, sillä hänen silmistään loisti jotakin niin lempeää, että Heidille teki hyvää nähdä häntä, ja koko mummo oli lapselle niin mieleinen, että hän vain lakkaamatta katseli häntä. Mummolla oli lumivalkea tukka ja kaunis pitsinen päähine, josta riippui kaksi leveätä nauhaa; ne huojuivat edestakaisin, ikäänkuin keveä tuuli aina olisi ympäröinyt häntä; tämä miellytti Heidiä erinomaisesti.
"Ja mikä sinun nimesi on, lapseni?" kysyi taas mummo.
"Heidi vain, mutta koska minun nimeni täytyy olla Adelheid, niin koetan muistaa sen." – Heidi vaikeni tuntien itsensä syylliseksi, sillä hän ei aina muistanut vastata, kun neiti Rottenmeier äkkiarvaamatta huusi: "Adelheid", jota nimeä hän ei vielä ollut tottunut pitämään omanaan. Neiti Rottenmeier astui samassa huoneeseen.
"Rouva Sesemann varmaankin hyväksyy", keskeytti sisääntulija, "että minun on täytynyt valita nimi, jota saattaa lausua tuntematta itsensä loukatuksi, jollei muuten niin palvelijain tähden."
"Arvoisa Rottenmeier", vastasi rouva Sesemann, "jos jonkun nimi kerran on Heidi, ja hän on tottunut siihen, nimitän häntä siksi."
Neiti Rottenmeieristä oli se sangen loukkaavaa, että vanha rouva alituisesti puhutteli häntä ilman mitään arvonimeä, mutta sille ei voinut mitään, mummolla oli kerrassaan omat tapansa, joita vastaan ei mikään keino auttanut. Hänen aistinsa olivatkin tarkat ja terveet, niin että hän heti taloon tultuansa huomasi, mitä siellä tapahtui.
Kun Klara seuraavana päivänä päivällisen jälkeen tapansa mukaan levähti, istui mummo nojatuoliin hänen viereensä, ja sulki silmänsä muutamaksi minuutiksi; sitten hän nousi jälleen, sillä hän oli jo ennättänyt virkistyä, ja meni ruokasaliin: siellä ei ollut ketään. "Hän nukkuu", sanoi mummo itsekseen ja meni Rottenmeierin huoneen ovelle koputtamaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyi neiti, mutta vetäytyi taaksepäin säikähtyen odottamatonta vierasta.
"Missä lapsi on, ja mitä hänellä tähän aikaan on tehtävänä? tahtoisinpa tietää", sanoi rouva Sesemann.
"Hän istuu huoneessaan, jossa hänellä kyllä olisi tilaisuutta käyttää aikaansa hyödyllisellä tavalla, jos hänellä olisi vähintäkään halua työhön; mutta rouva Sesemann, jos te vain tietäisitte, mitä luonnottomia kujeita tämä olento keksii ja todellakin panee toimeen semmoisia asioita, joita sivistyneissä seuroissa tuskin saattaa ottaa puheeksi."
"Aivan niin, juuri niin minäkin tekisin, jos istuisin niin yksinäni kuin tuo lapsi raukka, sen saatan teille ilmoittaa. Saisittepa nähdä, voitteko te sivistyneessä seurassa ottaa minun tekojani puheeksi! Tuokaa nyt lapsi minun huoneeseeni, että saan antaa hänelle muutamia kauniita kirjoja, joita olen tuonut mukaani."
"Siinäpä onnettomuus juuri onkin", huudahti neiti Rottenmeier lyöden kätensä yhteen. "Mitäpä lapsi kirjoilla tekisi? Koko iässään ei hän vielä ole oppinut aakkosiakaan tuntemaan; tuon olennon on ihan mahdoton käsittää yksinkertaisintakaan asiaa, sen voi herra maisteri todistaa, ja jollei tuo kelpo mies olisi kärsivällinen kuin taivaan enkeli, olisi hän aikoja sitten luopunut koko opettamisesta."
"Vai niin, sepä on ihmeellistä, lapsi ei minusta näytä semmoiselta, ettei hän oppisi aakkosia tuntemaan", sanoi rouva Sesemann. "No, tuokaa hänet minun luokseni, niin saa hän aluksi katsella kuvia."
Neiti Rottenmeier aikoi vieläkin sanoa jotakin, mutta rouva Sesemann oli jo kääntynyt pois ja astui nyt reippaasti huonettansa kohden. Hän ihmetteli suuresti Heidin tietämättömyyttä ja aikoi tutkia asiaa neuvoteltuaan herra maisterin kanssa, vaikka hän pitikin häntä suuressa arvossa hänen oivan luonteensa tähden. Rouva Sesemann tervehti häntä erittäin ystävällisesti joka kerta, kun he tapasivat toinen toisensa, mutta kiirehti sitten niin pian kuin suinkin toiselle puolen huonetta, jottei hänen tarvinnut keskustella herra maisterin kanssa, jonka puhetapa hänen mielestään oli jotensakin ikävä.
Heidi tuli pian huoneeseen, ja katseli suurin silmin ihania, monivärisiä kuvia, joita oli mummon tuomissa kirjoissa. Yhtäkkiä huudahti hän suureen ääneen, kun mummo taas oli kääntänyt lehden; säihkyvin silmin katseli hän kuvia, sitten nousivat kyyneleet äkkiä hänen silmiinsä ja hän alkoi itkeä hillittömästi. Mummo katsoi kirjaan. Siinä oli vihanta keto, jossa kaikenlaiset eläimet kävivät laitumella. Keskellä seisoi paimen nojaten pitkään sauvaan ja katseli iloisesti karjaansa. Koko maisema oli kullan loisteessa, sillä etäämpänä taivaan rannalla oli aurinko juuri laskemaisillaan.
Mummo tarttui Heidin käteen: "Tule, lapseni", sanoi hän lempeästi, "älä itke, älä itke, tämä muistuttaa varmaankin sinulle jotakin; mutta näetkös, lapseni, siihen kuvaan on myös ihana kertomus, sen kerron sinulle tänä iltana. Ja tässä kirjassa on vielä monta muutakin kertomusta, joita kaikkia saattaa lukea ja sitten taas kertoa muille. Tule, meidän täytyy puhua vähän yhdessä, pyyhi kauniisti kyyneleesi ja istu hiljaa tähän minun eteeni, niin että oikein saatan nähdä sinut; niin, se on oikein, nyt olemme jälleen iloiset."
Mutta vielä kului vähän aikaa, ennenkuin Heidi saattoi lakata nyyhkimästä. Mummo antoi hänelle tointumis-aikaa ja sanoi vain vähä väliin: "Niin, se on oikein, nyt me jälleen olemme iloiset yhdessä."
Kun hän vihdoinkin näki Heidin tyyntyneen, sanoi hän: "Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotakin, lapseni! Miten sinun käy herra maisterin luona opetustunneilla; opitko sinä mitään?"
"Oi, en", vastasi Heidi nyyhkien, "mutta tiesinhän sen jo alustakin, ettei sitä voi oppia."
"Mitä ei voi oppia. Heidi, mitä sinä tarkoitat?"
"Lukemaan, sitä ei voi oppia, se on liian vaikeata."
"Sepähän olisi jotakin! Ja mistä sinulla se uutinen on?"
"Pekka on sen minulle sanonut, ja hän sen tietää varmaan, hänen täytyy aina koettaa, vaan hän ei voi sitä koskaan oppia, se on liian vaikeata."
"Vai niin, sepä minusta vasta on kummallinen Pekka! Mutta näetkö, Heidi, ei kaikkea, mitä joku Pekka sanoo, saa noin ehdottomasti uskoa, täytyy itsekin koettaa. Sinä et varmaankaan ole ihan tarkasti kuunnellut, mitä herra maisteri on sanonut, etkä katsellut hänen kirjaimiansa."
"Ei se auta", vakuutti Heidi ja hänen äänensä ilmaisi täydellistä toivottomuutta.
"Heidi", sanoi nyt mummo, "minä sanon sinulle jotakin: sinä et vielä ole oppinut lukemaan, sentähden että olet uskonut Pekkaasi: mutta nyt sinun pitää uskoa minua, ja minä vakuutan sinulle, että sinä ihan varmaan vähässä ajassa opit lukemaan, niinkuin kaikki muutkin lapset, jotka eivät ole Pekan, vaan sinun kaltaisiasi. Kuulepas nyt, mitä sitten tapahtuu, kun sinä osaat lukea – sinä näit paimenen ihanalla viheriällä laitumella – niin pian kun sinä osaat lukea, saat tämän kirjan ja voit siitä oppia tuntemaan koko kertomuksen, ihan niinkuin joku kertoisi sinulle, mitä hän siellä lampaineen ja vuohineen tekee ja kaikki hänen elämänvaiheensa. Tahtoisithan sen tietää jo nyt, Heidi, vai kuinka?"
Heidi oli tuiki tarkasti kuunnellut ja sanoi nyt säihkyvin silmin ja syvästi hengittäen: "Jospa nyt jo osaisin lukea!"
"Kyllä sinä opit ja pian opitkin, sen minä näen päältäsikin, Heidi, mutta nyt meidän täytyy taas käydä Klaraa katsomassa, tule, nämät kauniit kirjat otamme mukaamme." Näin sanoen otti mummo Heidiä kädestä, ja he menivät yhdessä lukuhuoneeseen.
Heidi oli suuresti muuttunut siitä päivästä aikain, jolloin hän ollessaan kotiinmenossa, oli portilla tavannut neiti Rottenmeierin, joka oli häntä torunut ja sanonut, miten paha ja kiittämätön hän oli ja kuinka oli hyvä. ettei herra Sesemann tiennyt hänen karkaamis-yrityksestään. Hän oli käsittänyt, ettei hänellä ollutkaan lupa mennä kotiin milloin vaan tahtoisi, niinkuin täti oli sanonut vaan että hänen täytyi jäädä pitkäksi, pitkäksi ajaksi, kenties ainaiseksi Frankfurtiin. Hän ymmärsi myös sen, että herra Sesemann pitäisi häntä erinomaisen kiittämättömänä, jos hän pyrkisi kotiinsa, ja arveli, että mummo ja Klara ajattelisivat samoin. Sen vuoksi ei hän tohtinut kenellekään sanoa, että hänen mielensä teki kotiin, sillä hän pelkäsi, että mummo, joka aina oli niin ystävällinen, suuttuisi hänelle samoinkuin neiti Rottenmeier. Mutta hänen sydämessään taakka tuli yhä raskaammaksi; hänelle ei enää ruoka maistunut ja hän kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Öisin hän ei saanut unta pitkään aikaan, sillä niin pian kuin hän jäi itsekseen ja kaikki hiljeni hänen ympärillään, näki hän elävästi edessään päivänpaisteisen tunturin kukkineen, ja kun hän viimein nukkui, näki hän unissaan Fallenissin punaisen vuorenhuipun ja rusoittavan lumen Cäsaplanalla. Kun Heidi sitten aamulla heräsi ja riemuiten tahtoi juosta ulos majasta, – huomasikin hän olevansa suuressa vuoteessaan Frankfurtissa, kaukana, kaukana kodistaan, jonne hän ei enää pääsisi. Silloin Heidi painoi päänsä tyynyihin ja itki kauan, ihan hiljaa, jottei kukaan kuulisi.
Heidin iloton olo ei jäänyt mummolta huomaamatta. Hän odotti muutamia päiviä nähdäkseen parantuisiko asia, haihtuisiko lapsen alakuloisuus; mutta kun ei mitään muutosta tapahtunut ja mummo monasti huomasi Heidin itkeneen jo aikaisin aamulla, otti hän eräänä päivänä taas lapsen erikseen huoneeseensa, asetti hänet eteensä ja sanoi hyvin ystävällisesti: "Kuule, Heidi, sanopas minulle, mikä sinua vaivaa: onko sinulla joku suru?"
Mutta Heidipä ei tahtonut osoittaa kiittämättömyyttä tälle ystävälliselle mummolle, joka kenties ei sitten enää olisi niin hyvä hänelle. Sentähden sanoi hän surullisesti: "Sitä ei saata sanoa."
"Eikö? Sopisiko sitä ehkä sanoa Klaralle?"
"Ei, ei kenellekään ihmiselle", vakuutti Heidi ja näytti niin onnettomalta, että mummon tuli häntä syvästi sääli.
"Kuule, lapseni", sanoi hän, "minä sanon sinulle jotakin: jos ihmisellä on joku suru, jota hän ei saata kenellekään ihmiselle sanoa, saapi hän valittaa suruansa taivaan Jumalalle; ainoastaan Hän voi auttaa meitä meidän tuskassamme. Ymmärräthän sen, eikö niin? Rukoilethan sinä joka ilta rakasta Jumalaa ja kiität Häntä kaikesta hyvästä ja pyydät, että Hän sinua pahasta varjelisi?"
"Oi en, sitä en tee koskaan", vastasi lapsi.
"Etkö sinä koskaan ole rukoillut, Heidi, etkö edes tiedä, mitä rukoileminen on?"
"Ainoastaan ensimäisen iso-äidin kanssa olen minä rukoillut, mutta siitä on jo kauan ja nyt minä olen sen unhoittanut."
"Niin, Heidi, senpä vuoksi täytyy sinun olla niin murheellinen, kun et tunne ketään, joka voisi sinua auttaa. Ajattelepas, kuinka suloista on, kun joku murhe sydäntä alituisesti rasittaa ja vaivaa, voida joka hetki lähestyä rakasta Jumalaa ja sanoa Hänelle kaikki ja pyytää, että Hän auttaisi silloinkin, kun ei kukaan muu voi auttaa! Ja Hän voi aina auttaa ja antaa meille sen, mikä meidät jälleen tekee iloisiksi."
Heidin silmissä välähti ilon säde: "Saanko hänelle kaikki, kaikki sanoa?"
"Kaikki, Heidi, kaikki."
Heidi irroitti kätensä mummon käsistä ja sanoi kiireesti: "Saanko mennä?"
"Mene, mene!" vastasi mummo, ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa. Siellä istui hän jakkaralleen, pani kätensä ristiin ja sanoi hyvälle Jumalalle kaikki, mikä teki hänet murheelliseksi ja ahdisti hänen sydäntään, sekä rukoili hartaasti, että Hän antaisi hänen jälleen päästä kotiin iso-isän luo..
Vähän enemmän kuin viikko lienee kulunut ylläkerrotusta päivästä, kun herra maisteri pyysi saada tavata rouva Sesemannia keskustellakseen eräästä sangen ihmeellisestä seikasta. Hän kutsutuin rouva Sesemannin huoneeseen, jossa vanha rouva heti ystävällisesti ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Tervetultuanne herra maisteri, tervetultuanne! Istukaa tähän likemmäksi" – rouva Sesemann asetti hänelle tuolin –; "no, sanokaapas, mikä teidät tuopi minun luokseni, eihän toki mikään ikävä asia, mitkään valitukset?"
"Päin vastoin, armollinen rouva", aloitti herra maisteri, "on tapahtunut semmoista, jota ei kukaan, jolla on ollut tietoa entisistä tapahtumista, olisi voinut edellyttää, sillä kaikesta päättäen olisi täytynyt pitää suorana mahdottomuutena sitä, mikä kuitenkin nyt toden teolla on tapahtunut ja mitä ihmeellisimmällä tavalla, ihan vasten kaikkea johdonmukaisuutta –"
"Olisikohan Heidi lapsi mahdollisesti oppinut lukemaan?" keskeytti rouva Sesemann.
Kummastuneena katsoi herra maisteri häneen voimatta lausua sanaakaan.
"On todellakin ihmeellistä", jatkoi hän viimein, "ei ainoastaan, ettei puheenaoleva nuori tyttö kaikista minun selityksistäni ja tavattomista ponnistuksistani huolimatta ole aakkosia oppinut, vaan myös se, ja juuri se, että hän nyt, sitten kuin minä olin päättänyt mahdottomuutena jättää koko asia sikseen, sekä ainoastaan pitemmittä selityksittä asettaa niin sanoakseni kirjaimet alastomina tyttösen silmäin eteen, on mitä lyhyimmässä ajassa oppinut lukemaan ja sen lisäksi lausuu vielä sanat semmoisella tarkkuudella, jota minä aniharvoin olen vasta-alkavissa huomannut. Melkein yhtä ihmeellinen on minusta se seikka, että armollinen rouva heti otaksui sen mahdolliseksi."
"Ihmiselämässä tapahtuu monta ihmettä", sanoi rouva Sesemann ja hymyili tyytyväisenä; "kaksi niin onnellista asiaa kuin uusi oppimisen into ja uusi opetustapa voivat äkkiä yhdistyä, eikä kumpainenkaan ole vahingoksi, herra maisteri. Iloitkaamme siitä, että lapsi on niin pitkälle päässyt, ja toivokaamme edelleenkin hyvää edistymistä."
Näin sanoen saattoi hän herra maisterin ovelle ja meni itse reippaasti lukuhuoneeseen saamaan lisää todistuksia Heidin edistymisestä. Oikein, siellä istui lapsi Klaran luona ja luki erästä kertomusta silminnähtävästi itse suuresti ihmeissään ja yhä lisääntyvällä innolla tunkeutuen siihen uuteen maailmaan, joka hänelle nyt oli avautunut, kun mustista kirjaimista tuli esille ihmisiä ja tapahtumia, jotka saivat eloa ja muodostivat sydäntäliikuttavia kertomuksia. Vielä samana iltana, kun Heidi istui ruokapöytään, löysi hän lautasellaan suuren, kauniin kuvakirjan, ja kun lapsi kysyvästi katsoi mummoon, nyökäytti tämä päätään ja sanoi ystävällisesti: "Niin, niin, nyt se on sinun."
"Ihan omaniko? Silloinkin kun menen kotiin?" kysyi Heidi punaisena ilosta.
"Niin tietysti, ihan omasi", vakuutti mummo, "huomenna alotamme lukemisemme."
"Mutta sinä et mene kotiin vielä moneen vuoteen, Heidi", sanoi Klara; "kun mummo taas lähtee pois, silloin sinun vasta oikein täytyy olla luonani."
Heidin täytyi vielä samana iltana ennen maata panoaan huoneessaan katsella kaunista kirjaansa, ja siitä päivästä lähtien oli hänen rakkain tehtävänsä lukea ja uudestaan lukea kirjastaan näitä sieviä kertomuksia, jotka kuuluivat kauniisiin, värillisiin kuviin. Ja jos mummo jonakuna iltana sanoi: "Nyt lukee Heidi meille", oli lapsi hyvin onnellinen, sillä lukeminen sujui häneltä nyt sangen helposti ja tapaukset esiintyivät vielä kauniimpina ja selvempinä, kun hän luki ne ääneen. Mummo silloin aina selitti niin paljon ja kertoi niihin yhä enemmän lisää. Mieluimmin katseli Heidi aina vihantaa laidunta ja paimenta, joka nojautuneena pitkään sauvaansa seisoi laumansa keskellä tyytyväisen näköisenä, sillä siinä hän vielä iloisena kaitsi isänsä kaunista laumaa, noita hilpeitä lampaita ja vuohia. Mutta sitten oli toinen kuva, jossa hän jätettyään isänsä huoneen oli vieraalla maalla ja paimensi sikoja ja oli laihtunut huonosta ruoasta. Siinä kuvassa ei auringonloistekaan ollut kullankirkas, niinkuin edellisessä, maisema oli harmaa ja sumuinen. Mutta vielä oli muuan samaan kertomukseen kuuluva kuva: siinä vanha isä tuli ulos majastansa ja riensi avosylin vastaanottamaan kotiin palaavaa katuvaista poikaansa, joka lähestyi arkana, kuihtuneena ja ryysyisenä. Tämä oli Heidin mieluisin kertomus, hän luki sen aina uudestaan ja taas uudestaan, hiljaa ja ääneen, eikä hän koskaan väsynyt kuullessaan selityksiä, joilla mummo valaisi lapselle kertomusta. Kirjassa oli vielä monta kaunista kertomusta, joita lukiessa ja kuvia katsellessa aika kului pian ja jo rupesi se päivä lähenemään, jona mummo oli päättänyt lähteä kotiinsa.
YHDESTOISTA LUKU.
Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.
Frankfurtissa ollessaan oli mummolla aina päivällisen jälkeen, kun Klara makasi, ja neiti Rottenmeier luultavasti myös levon tarpeessa salaperäisesti katosi, tapana hetkisen levähtää Klaran luona, mutta jo viiden minuutin perästä oli hän taas jalkeilla ja kutsui silloin aina Heidin luokseen, puheli hänen kanssaan ja piti häntä kaikin tavoin toimessa. Mummolla oli kauniita nukkeja ja hän opetti Heidiä tekemään niille monenlaisia vaatteita, niin että Heidi ihan huomaamattansa oppi ompelemaan ja valmistamaan sieviä leninkejä ja viittoja; mummolla oli näet aina mitä kauniimman värisiä tilkkuja. Kun Heidi nyt myöskin osasi lukea, sai hän yhä lukea mummolle kertomuksiaan; se olikin lapsen suurin ilo, sillä jota useammin hän niitä luki, sitä rakkaammaksi ne hänelle tulivat. Heidi eli itse kaiken sen mitä kertomusten ihmisillä oli elettävänä, ja tuli siten hyvin likeiseen suhteeseen heihin ja oli mielellään heidän seurassaan. Mutta ihan iloiselta ei hän koskaan enää näyttänyt, ja hänen silmistään oli hilpeä katse tykkänään kadonnut.
Oli viimeinen viikko, jonka mummo aikoi Frankfurtissa viettää. Hän oli juuri kutsunut Heidiin huoneeseensa; oli parhaillaan Klaran nukkumisaika. Kun Heidi astui huoneeseen suuri kirja kainalossa, viittasi mummo häntä tulemaan aivan lähelle, pani hänen kirjansa pois ja sanoi: "No, lapseni, sanopas nyt minulle, miksi sinä et ole iloinen? Onko sinulla yhä vielä sama suru sydämelläsi?
"On", myönsi Heidi.
"Oletko uskonut sen Jumalalle?"
"Olen." –
"Ja rukoiletko sinä nyt joka päivä, että kaikki paranisi, ja hän antaisi sinun jälleen tulla iloiseksi?"
"Oi en, minä en rukoile koskaan enää."
"Mitä sinä sanot. Heidi? Mitä kuulenkaan? Miksi et rukoile enää?"
"Se ei auta, rakas Jumala ei ole kuullut minua ja minä ymmärrän sen kyllä", jatkoi hän kiihtyneenä, "kun niin monta, monta ihmistä koko Frankfurtissa rukoilee yhtaikaa, niin ei rakas Jumala ennätä kaikkia huomata ja minua ei hän varmaankaan koskaan ole kuullut."
"Vai niin, mistä sen niin varmaan tiedät, Heidi?"
"Minä olen joka päivä rukoillut samaa monta, monta viikkoa, eikä hän vielä ole auttanut."
"Ei niin, Heidiseni, niin sinä et saa ajatella! Näetkö, rakas Jumala on meille jokaiselle hyvä isä, joka tietää mikä meille on hyödyksi, silloinkin kun emme itse sitä tiedä. Jos me nyt tahdomme häneltä semmoista, joka ei ole meille hyväksi, niin hän ei anna sitä, vaan jotakin paljon parempaa, jos me sydämessämme pysymme hänelle uskollisina, emmekä kadota luottamustamme Häneen, emmekä pakene Häntä. Se, mitä sinä nyt rukoilit Häneltä, ei taida olla sinulle hyödyllistä; rakas Jumala kyllä on kuullut sinua, Hän näkee ja kuulee kaikkia ihmisiä yhtä aikaa, sentähden että Hän on Jumala eikä ihminen niinkuin sinä ja minä. Ja kun Hän nyt tietää, mikä sinulle on hyväksi, ajatteli Hän: 'Niin, Heidi kyllä saa mitä rukoilee, mutta vasta silloin, kun se on hänelle todelliseksi hyödyksi, niin että hän oikein saattaa iloita siitä. Sillä jos minä nyt teen, niinkuin hän tahtoo, ja hän jälkeenpäin tulee huomaamaan, että olisi ollut parempi, jollen olisi kuullut hänen rukoustaan, niin hän sitten itkee ja sanoo: 'Jospa rakas Jumala ei kuitenkaan olisi antanut minulle sitä mitä pyysin, sillä se ei ollutkaan hyväksi niinkuin luulin.' Ja kun hyvä Jumala näin ystävällisesti katsoi alas sinuun odottaen, että luottaisit oikein Häneen, lähestyisit Häntä joka päivä, rukoilisit Häntä ja toivoisit Hänellä apua, kun sinulta jotain puuttuu, silloin sinä hylkäsitkin Hänet, et ole Häntä enää rukoillut, vaan olet rakkaan Jumalan ihan unhoittanut. Mutta Heidiseni, kun ihminen niin tekee, eikä Jumala enää kuule hänen ääntään rukoilevien joukossa, niin Jumalakin jättää hänet ja antaa hänen mennä, mihin hän tahtoo. Jos hänen sitten käy huonosti ja hän valittaa: 'Minua ei auta kukaan', niin ei kenenkään tule häntä sääli, vaan jokainen sanoo: 'Itsehän sinä olet hyljännyt hyvän Jumalasi, joka olisi voinut sinua auttaa!' Niinkö tahdot, Heidi, vai tahdotko heti palata rakkaan Jumalan tykö pyytämään anteeksi, että olet Hänet hyljännyt, ja sitten joka päivä luottamuksella lähestyä Häntä, rukoillen, että sinä taas saisit iloisen sydämen?"
Heidi oli kuunnellut tarkasti; joka sana juurtui hänen mieleensä, sillä mummoon luotti lapsi ehdottomasti.
"Minä tahdon paikalla mennä pyytämään hyvältä Jumalalta anteeksi, enkä ikänäni enää unhoita Häntä", sanoi Heidi katuen.
"Oikein, lapseni. Hän on myös sinua auttava ajallansa, luota siihen", lohdutti mummo. Ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa ja rukoili vakavasti ja katuvaisena, ettei hyvä Jumala häntä jättäisi, vaan jälleen katsoisi armollisesti häneen.
Lähtöpäivä oli käsissä. Klaralle ja Heidille se oli ikävä päivä: mutta mummo ymmärsi asettaa niin, etteivät he sitä oikein siksi käsittäneet, vaan pikemmin pitivät sitä juhlapäivänä, kunnes mummo nousi vaunuihin ja lähti. Silloin hiljeni kaikki liike talossa ja Klara ja Heidi olivat koko päivän kuin eksyneet, eivätkä oikein tienneet, mihin ryhtyä.
Kun lapset seuraavana päivänä opetustuntien kuluttua istuivat yhdessä, sanoi Heidi: "Nyt minä aina, aina aion lukea sinulle, tahdotko niin Klara?"
Klaran mielestä oli ehdotus hyvä, ja Heidi ryhtyi innolla tehtäväänsä. Mutta pian täytyi hänen lopettaa, sillä tuskin hän oli alottanut kertomuksen, jossa puhuttiin kuolemaisillaan olevasta iso-äidistä, ennenkuin hän äkkiä huudahti: "Oi, nyt on iso-äiti kuollut", ja purskahti vaikeroiden itkuun, sillä kaikki, mitä Heidi luki, kuvautui niin elävästi hänen eteensä, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että iso-äiti tunturilla oli kuollut, ja hän itki yhä katkerammin valittaen: "Nyt on iso-äiti kuollut enkä minä koskaan pääse hänen luokseen, eikä hän voi saada ainoatakaan leipää enää."
Klaralla oli täysi työ selittäessään Heidille, ettei kertomuksessa mainittu henkilö ensinkään ollut iso-äiti tunturilla, vaan ihan toinen; mutta kun hän vihdoin oli saanut sen selväksi, ei Heidi sittenkään voinut lakata itkemästä, sillä hänessä oli herännyt se ajatus, että iso-äiti kuitenkin saattaisi kuolla hänen ollessaan näin kaukana, ja jos hän sitten pitkän ajan perästä tulisi takaisin kotiin, olisi kaikki tunturilla kuollutta ja hiljaista, ja hän olisi siellä ypöyksinään eikä koskaan enää saisi nähdä rakkaitansa.
Neiti Rottenmeier oli tullut huoneeseen ja kuullut, miten Klara koetti lohduttaa Heidiä, mutta kun ei lapsi sittenkään voinut lakata itkemästä, lähestyi hän maltittomasti heitä molempia ja sanoi jyrkästi: "Adelheid, lopeta jo turhanpäiväinen itkusi! Sillä sen sanon sinulle: jos sinä ainoankaan kerran vielä kertomuksia lukiessasi päästät tunteesi noin valloilleen, niin minä otan sinulta kirjan pois – ja ainaiseksi!"
Se auttoi. Heidi kalpeni säikähdyksestä, kirja oli hänen kallein aarteensa. Hän pyyhki kiireesti kyyneleensä ja nieli viimeisen nyyhkytyksensä, niin ettei enää hiiskaustakaan kuulunut. Heidi ei koskaan enää itkenyt, vaikka hän olisi lukenut mitä tahansa, mutta hänen täytyi siihen määrään ponnistaa voimiansa pidättääksensä liikutustaan, että hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tuntemattomiksi ja Klara usein kummastuneena sanoi: "Heidi, sinä vääntelet itseäsi niin hirmuisen näköiseksi, etten koskaan ole semmoista nähnyt"; mutta kaikesta tästä ei syntynyt melua, se ei häirinnyt neiti Rottenmeieriä eikä siis herättänyt hänen huomiotansa. Kun Heidi oli saanut epätoivoisen ikävänsä sydämeensä suljetuksi, muuttui kaikki talossa jälleen entisellensä, eikä mitään mainittavampaa tapahtunut.
Mutta ruokahalunsa oli Heidi kadottanut ja oli muuttunut niin laihaksi ja kalpeaksi, että Sebastianin sydäntä oikein vihloi ja hän tuskin sieti nähdä miten lapsi antoi viedä herkullisimmatkin ruoat ohitsensa koskematta niihin. Hän kuiskaili sentähden usein tarjotessaan hänelle: "Ottakaa vähäisen, pikku mamsseli, se on erinomaisen hyvää. Ei niin! Täysi lusikallinen, vielä toinenkin!" ja muita senkaltaisia isällisiä neuvoja: mutta ei mikään auttanut. Heidi ei nauttinut enää paljon mitään ja kun hän illoin laskeusi vuoteelleen, muisti hän heti kaikki kotiolot ja itki ikävästä, mutta ihan hiljaa, kasvot tyynyyn painettuina, ettei vain kukaan kuulisi.
Niin kului pitkä aika. Heidi ei ensinkään tiennyt, oliko kesä vai talvi, sillä seinät ja ikkunat, joita herra Sesemannin talossa kaikkialla näki, olivat aina samanlaiset, ja ulos pääsi hän ainoastaan silloin, kun Klara oli tavallista terveempi, niin että hän jaksoi mennä ajelemaan vaunuissa, mutta silloinkin käännyttiin pian kotiin, sillä pitkänpuoleinen ajelu rasitti häntä. Senpä vuoksi aina pysyttiin keskikaupungilla, jossa Heidi näki ainoastaan kauniita, komeita rakennuksia ja paljon ihmisiä, mutta ei ruohoa, kukkia, honkia eikä vuoria, joita hän päivä päivältä yhä enemmän ikävöi, niin että jos hän vain luki jonkun noitten rakkaitten esineitten nimen, oli hän tuskan valtaan joutumaisillaan, ja sitä hänen täytyi kaikin voimin vastustaa. Näin kului syksy ja talvi ja taas paistoi aurinko vastapäätä olevaan valkeaan kivimuuriin niin häikäisevän kirkkaasti, että Heidi aavisti sen ajan tulleen, jona Pekka taas vei vuohensa tunturille, missä cystusruusut kimmeltelivät auringonloisteessa ja kaikki vuoret ylt'ympärillä illoin heloittivat ilmitulessa. Heidi istui yksinäisen huoneensa nurkassa ja kätki kasvonsa käsiinsä, ettei hän näkisi päivänpaistetta valkoisella kivirakennuksella, ja istui liikkumattomana ääneti koettaen tukahduttaa koti-ikäväänsä, kunnes Klara taas kutsui hänet luoksensa.
KAHDESTOISTA LIJKU.
Sesemannin talossa kummittelee.
Moniaita päiviä oli jo neiti Rottenmeier kulkenut ääneti ja miettiväisenä. Jos hänen hämärän aikana täytyi mennä huoneesta toiseen tai astua pitkän käytävän lävitse, katseli hän tarkkaan joka nurkkaan vieläpä joskus taaksensakin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku ehkä hiljaa seuraisi häntä ja äkkiarvaamatta saattaisi tarttua hänen leninkiinsä. Näin yksinään uskalsi hän kuitenkin mennä vain asuttuihin huoneisiin. Jos hänellä oli yläkerran uhkeasti sisustetuissa vierashuoneissa jotakin toimitettavaa, tai jos hänen piti mennä alimpaan kerrokseen, jossa tuo suuri salaperäinen sali oli, missä joka ainoa askel kaikui kammottavasti ja vanhat raatiherrat suurissa valkoisissa kauluksissaan katselivat jäykästi ja vakavasti nuorempaa sukupolvea, silloin käski hän aina Tinetten mukaansa siltä varalta, että muka olisi jotakin ylös kannettavaa tai päin vastoin alas vietävää. Tinette puolestaan teki ihan samoin; jos hänellä oli yläkerrassa jotakin tehtävää, huusi hän Sebastianin luokseen ja käski hänen tulla mukaan; saattaisihan olla semmoista kannettavaa, joka olisi hänelle yksin liian raskasta. Kaikkein merkillisintä oli se, että Sebastiankin teki ihan samoin: jos hänet lähetettiin kaukaisempiin huoneisiin, haki hän Juhanan ja määräsi hänet tulemaan kanssaan, sillä saattaisihan tapahtua, ettei hän yksinään saisi kuljetetuksi kaikkea, mitä sieltä oli tuotava. Ja toinen totteli toista mielellään, vaikkei koskaan mitään erinomaista apua tarvittu, vaan jokainen hyvin olisi tullut yksinäänkin toimeen: näytti siltä kuin se, jonka apua pyydettiin, olisi ajatellut, että hän ehkä ennen pitkää itse tarvitsisi samanlaista apua. Sillä välin kun näin tehtiin, seisoi vanha keittäjätär syvissä mietteissä hellinsä luona, ravisteli päätään ja huokasi: "Voi vaivaista minua, että minun tämmöisiäkin vielä piti kokea."
Sesemannin talossa oli jo jonkun aikaa tapahtunut jotakin varsin kummallista ja salaperäistä. Joka aamu kun palvelusväki tuli alas huoneistaan, oli ulko-ovi selkiselällään, mutta missään ei näkynyt ketään ihmistä, jota olisi voinut syyttää siitä. Ensimmäisinä päivinä, joina tämä oli tapahtunut, tutkittiin joka huone ja soppi talossa, että saataisiin ilmi, mitä kaikkea oli varastettu, sillä ei voitu muuta ajatella, kuin että joku rosvo oli lymynnyt taloon ja sitten yön kuluessa puikahtanut tiehensä varastettuine kaluineen; mutta talosta ei puuttunut ainoatakaan kapinetta. Iltasella lukittiin ovi kaksinkertaiseen lukkoon, pantiinpa vielä puinen tanko sen eteen, – mutta siitä ei ollut apua; aamulla oli ovi taas selkiselällään, ja jos palvelijat, levottomia kun olivat, tulivat alas miten varhain tahansa, oli ovi aina auki, vaikka naapurit vielä olivat syvään uneen vaipuneina ja joka ikkuna ja ovi heidän taloissaan suljettuna. Vihdoinkin päättivät Sebastian ja Juhana rohkaista mielensä, ja neiti Rottenmeierin hartaita kehoituksia noudattaen viettää yön suuren salin viereisessä huoneessa ja siellä odottaa, mitä tapahtuisi. Neiti Rottenmeier haki useanlaisia herra Sesemannin aseita ja antoi Sebestianille suuren likööripullon, että saisivat ensin virkistää itseään ja sitten ryhtyä puolustukseen, jos niin tarvittaisiin.
Määrättynä iltana istuivat molemmat heti vahvistusta nauttimaan. Se vaikutti sen, että he ensin tulivat sangen puheliaiksi ja sittemmin niin unisiksi, että vaipuivat tuolinsa selkänojaa vasten ja nukkuivat. Kun tornikello löi kaksitoista, kavahti Sebastian tuoliltaan ja puhutteli kumppaniaan; mutta häntä ei ollut helppo herättää. Joka kerta kun Sebastian huusi hänelle, muutti hän päänsä tuolin toiselta laidalta toiselle ja nukkui uudestaan. Sebastian kuunteli nyt tarkemmin, hän oli jälleen ihan valveilla. Kaikki oli hiljaa, ei kadultakaan kuulunut mitään ääntä. Sebastiania ei enää nukuttanut, sillä hiljaisuus hänen ympärillään kauhisti häntä; hän puhutteli Juhanaa vain puoliääneen ja ravisteli häntä tuon tuostakin. Viimein kun kello ylhäällä oli jo lyönyt yksi, heräsi Juhana ja muisti minkätähden hän ei maannut vuoteessaan, vaan istui nojatuolissa. Äkkiä syöksähti hän tuoliltaan ja huusi: "Nyt Sebastian, täytyy meidän toki kerran mennä ulos katsomaan mitenkä siellä on: ethän sinä pelkää? Seuraa vain minun jälessäni!"
Juhana aukaisi raollaan olevan oven ihan auki ja astui ulos. Samassa silmänräpäyksessä puhalsi voimakas tuulenpuuska avatusta ulko-ovesta huoneeseen ja sammutti kynttilän Juhanan kädestä. Hän vetäytyi taaksepäin takaisin huoneeseen niin äkkiä, että oli miltei kaataa Sebastianin, työnsi hänet mukanansa, paiskasi oven kiinni ja kiersi kuumeentapaisesti avaimen niin moneen lukkoon kuin oli mahdollista. Sitten hän veti tulitikkunsa esille ja sytytti uudestaan kynttilänsä. Sebastian ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, sillä seisoessaan hartevan Juhanan takana ei hän ollut tuntenut tuulenpuuskaa. Mutta kun hän nyt näki Juhanan kynttilän valossa, huudahti hän kauhusta, sillä Juhana oli lumivalkoinen ja vapisi kuin haavan lehti. "Mitä nyt? Mitä sinä siellä ulkona näit?" kysyi Sebastian osaaottavasti.
"Ovi on selkiselällään", änkytti Juhana, "ja portailla valkoinen haamu, näetkös Sebastian, noin vain se liiti portaita ylös, huh – ja sitten se katosi."
Sebastianin selkää karmi. He istuivat molemmat ihan likitysten, eivätkä liikahtaneet, ennenkuin päivä selkeni ja liike jälleen alkoi kadulla. Silloin astuivat he yhdessä ulos, sulkivat ulko-oven ja menivät sitten neiti Rottenmeierille kertomaan yön tapahtumaa. Neiti olikin jo tavattavana, sillä hänkään ei ollut malttanut nukkua. Niin pian kuin hän oli kuullut, mitä oli tapahtunut, istui hän heti kirjoittamaan herra Sesemannille semmoisen kirjeen, jonka vertaista ei tämä koskaan ollut saanut. Herra Sesemannin piti viipymättä tulla kotiin, siellä kun tapahtui mitä hirmuisimpia asioita. Sitten kerrottiin tapaukset alusta loppuun, miten ulko-ovi joka aamu oli auki, niin ettei kukaan hänen talossaan enää ollut varma hengestään, ja ettei ylipäätään voinut arvata, mitä ikäviä seurauksia siitä vielä oli odoteltavissa. Herra Sesemann vastasi heti kirjeen saatuansa, että hänen oli ihan mahdoton niin äkkiarvaamatta jättää tointansa sikseen ja tulla kotiin. Kummitusjuttu tuntui hänestä niin ikään varsin oudolta, hän toivoi sen olevan ohimenevää laatua; mutta jollei siinä suhteessa mitään muutosta tapahtuisi, piti neiti Rottenmeierin kirjoittaa rouva Sesemannille Holsteiniin ja kysyä, eikö hän tahtoisi tulla Frankfurtiin avuksi; hänen äitinsä varmaankin vähässä ajassa pääsisi selville kummituksista, eivätkä nämät luultavasti sitten pitkään aikaan uskaltaisi häiritä hänen talonsa rauhaa. Kirjeen henki ei tyydyttänyt neiti Rottenmeieriä; herra Sesemann ei ollut asian vakavuutta lainkaan käsittänyt. Hän kirjoitti heti rouva Sesemannille, mutta hänenkään vastauksensa ei ollut lohduttava, vaan sisälsi päin vastoin sangen pistäviä viittauksia. Rouva Sesemann ei aikonut varta vasten matkustaa Holsteinista Frankfurtiin sentähden, että neiti Rottenmeier näki aaveita. Muuten ei kummituksia koskaan ennen oltu nähty herra Sesemannin talossa ja jos semmoista nyt liikkui siellä, oli se joku elävä olento, jonka kanssa neiti Rottenmeier kyllä voisi tulla toimeen, jollei muuten niin sopisihan huutaa yövartijaa avuksi.
Mutta neiti Rottenmeier oli päättänyt, ettei hän enää viettäisi päiviään alituisessa pelossa, ja hän tiesi mistä apu tuli. Tähän asti ei hän ollut maininnut lapsille mitään kummituksista, sillä hän pelkäsi, etteivät he sen jälkeen enää uskaltaisi jäädä silmänräpäykseksikään yksin, ei yöllä eikä päivällä, ja siitä olisi voinut koitua monta ikävyyttä hänelle. Nyt astui hän suoraan lukuhuoneeseen, jossa molemmat lapset istuivat yhdessä, ja kertoi heille hiljaisella äänellä oudon olennon öisistä käynneistä. Klara huusi heti paikalla, ettei hän enää jäisi hetkeksikään yksinänsä, isän täytyisi heti tulla kotiin ja neiti Rottenmeierin muuttaa vuoteensa hänen huoneeseensa, eikä Heidikään saisi jäädä yksinään huoneeseensa, jottei aave menisi hänen luokseen ja jollakin tapaa vahingoittaisi häntä; heidän piti kaikkien maata samassa huoneessa ja antaa kynttilän palaa koko yö, ja Tinetten tulisi maata viereisessä huoneessa, Sebastianin ja Juhanan taas käytävässä, jotta he voisivat huutaa ja säikähdyttää kummitusta, jos se pyrkisi portaita ylös. Klara oli niin pelästynyt, että neiti Rottenmeierillä oli täysi työ ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Hän lupasi heti kirjoittaa isälle ja muuttaa vuoteensa Klaran huoneeseen eikä koskaan jättää häntä yksin. Kaikki he eivät voisi nukkua samassa huoneessa; mutta jos Adelheid pelkäisi, saisi Tinette kantaa vuoteensa hänen luokseen. Mutta Heidi pelkäsi Tinetteä enemmän kuin aaveita, joista hän ei koskaan ennen ollut kuullut puhuttavan, ja ilmoitti heti, ettei hän ensinkään pelännyt kummitusta, vaan uskaltaisi jäädä yksin huoneeseensa. Neiti Rottenmeier riensi kirjoituspöytänsä luo ja ilmoitti herra Sesemannille, miten hänen talossaan yhä vielä joka yö uudistuneet kauhuntapaukset olivat niin heikontaneet hänen tyttärensä ruumiinvoimia, että siitä saattaisi tulla mitä ikävimpiä seurauksia. Olihan esimerkkejä siitä, että tällaisista syistä seurasi äkillisiä suonenvetokohtauksia, ja hänen tyttärensä oli nyt semmoiselle altisna.
Se tepsi. Kaksi päivää sen jälkeen seisoi herra Sesemann talonsa ovella ja soitti kelloa semmoisella tavalla, että jokainen sisällä-olija värisi ja katsoi toinen toiseensa, eikä voitu luulla muuta, kuin että kummitus aivan röyhkeästi aikoi harjoittaa pahanilkisiä vehkeitään jo ennen yötä. Sebastian kurkisti varovaisesti yläkerran puoleksi avatusta luukusta samassa silmänräpäyksessä, kun kello kilisi uudestaan ja niin voimakkaasti, että jokainen ehdottomasti ymmärsi ihmiskäden sitä liikuttavan. Sebastian tunsi sen käden. Hän syöksyi päistikkaa portaita alas, mutta pääsi perillä jälleen jaloilleen ja tempasi oven auki. Herra Sesemann tervehti lyhyesti ja riensi suoraa päätä tyttärensä huoneeseen. Klara vastaanotti hänet riemuhuudolla, ja kun isä tapasi lapsensa iloisena ja muuttumattomana, selkeni hänen äsken synkeä otsansa ja hänen kasvonsa kävivät yhä kirkkaammiksi, kun hän Klaralta itseltään kuuli, että tämä nyt oli terveempi kuin milloinkaan ja niin iloinen isän kotiintulosta, että hänen mielestään oli oikein onni, että talossa kummitteli, koska se oli jouduttanut isän palaamista.
"Ja mitenkä aave nyt tätä nykyä käyttäytyy, neiti Rottenmeier?" kysyi herra Sesemann pieni hullunkurinen hymy suupielissään.
"Ei, herra Sesemann", vastasi neiti vakavasti, "tämä ei ole ensinkään leikin asia, minä olen ihan varma siitä, herra Sesemann, ettette huomenna enää naura, sillä kaikesta siitä päättäen, mitä talossa tapahtuu, on täällä ennen vanhaan mahtanut tapahtua jotakin kauheata, joka on jäänyt salaisuudeksi."
"Vai niin, siitä minä en tiedä mitään", sanoi herra Sesemann, "ja minun täytyy pyytää teitä jättämään esi-isieni nuhteeton maine rauhaan. Käskekää Sebastian ruokasaliin, minä tahdon puhutella häntä kahdenkesken."
Herra Sesemann meni sinne, ja Sebastian astui sisään. Herra Sesemannilta ei ollut jäänyt huomaamatta, etteivät neiti Rottenmeier ja Sebastian katsoneet toisiaan varsin suopein silmin; hänellä oli senvuoksi omat ajatuksensa asiasta.
"Tulkaa tänne, poika", viittasi isäntä sisään astuvalle, "ja sanokaa minulle suoraan: ettekö ehkä itse ole käynyt kummituksena neiti Rottenmeieriä hiukan huvittaaksenne?"
"En, totta tosiaankaan, sitä ette te, armollinen herra, suinkaan saa luulla, minusta itsestänikin on tämä asia vähemmän hauska", vastasi Sebastian suoraan.
"No, jos asiat ovat sillä kannalla, niin tahdon huomenna näyttää teille sekä urhoolliselle Juhanalle, miltä kummitukset päivän valossa näyttävät. Hävetkää toki, Sebastian, te olette nuori, voimakas poika ja juoksette aaveita pakoon. Menkää nyt viipymättä vanhan ystäväni, tohtori Classenin luo, viekää tervehdykseni hänelle ja pyytäkää häntä tulemaan luokseni kello yhdeksän tänä iltana; minä olen varta vasten saapunut Parisista neuvottelemaan hänen kanssansa. Hänen täytyy valvoa tänä yönä luonani, niin arveluttava on asia: hänen on sen mukaan varustautuminen! Ymmärrättekö, Sebastian?"
"Kyllä, kyllä, armollinen herra saa luottaa siihen, että minä toimitan asian teidän mielenne mukaan." Sebastian meni, ja herra Sesemann läksi tyttärensä luo poistaaksensa hänestä viimeisenkin pelon tuon oudon ilmiön suhteen, josta hän vielä tänään aikoi päästä selville.
Lyönnilleen kello yhdeksän, kun lapset olivat menneet levolle ja neiti Rottenmeier vetäytynyt huoneeseensa, saaapui herra tohtori, jonka nuorekkaista kasvoista ystävälliset ja vilkkaat silmät tähystelivät harmaitten hiuksien alta. Hän näytti ensin alakuloiselta, mutta puhkesi heti tervehdittyään heleään nauruun, taputti ystäväänsä hartioille ja sanoi: "No, etpä sinä juuri ole sen näköinen, että sinun tähtesi olisi tarpeen valvoa, vanhus."
"Kärsivällisyyttä, vanhus", vastasi herra Sesemann, "se, jonka tähden sinun pitää valvoa, on varmaankin toisen näköinen, kunhan vain onnistumme saamaan sen käsiimme."
"Talossa siis kumminkin on sairas ja lisäksi semmoinen, joka ensin on saatava kiinni?"
"Vielä hullumpaa, tohtori, hullumpaa. Talossa on aave, minun luonani kummittelee."
Tohtori purskahti suureen nauruun.
"Kaunista osanottoa tuo, tohtori!" jatkoi herra Sesemann, "vahinko vain, ettei ystäväni Rottenmeier ole tilaisuudessa nauttimaan siitä. Hän on ihan vakuutettu siitä, että joku vanha Sesemann vaeltaa täällä katuen muinaisia hirmutekojaan."
Herra Sesemann kertoi ystävälleen koko asian alusta loppuun ja mitenkä vielä nytkin talonväen todistuksen mukaan ulko-ovi joka yö avattiin ja lisäsi sitten, että hän kaiken varalta oli antanut panna kaksi hyvästi ladattua pyssyä siihen huoneeseen, jossa heidän oli määrä valvoa, sillä asia oli luultavasti joko sangen ikävää pilaa, jolla joku palvelusväen tuttava tahtoi peloittaa talon väkeä isännän poissa ollessa – siinä tapauksessa pieni säikähdys, niinkuin esim. hyvä laukaus ilmaan, olisi paikallansa –; tahi ne olivat varkaitten vehkeitä, jotka ensin tahtoivat levittää huhuja kummituksista, ollaksensa sitä varmemmat siitä, ettei kukaan uskaltaisi heitä häiritä, – siinäkin tapauksessa hyvä ase olisi varsin tarpeen.
Näin puhellen olivat molemmat herrat saapuneet samaan huoneeseen, jossa Juhana ja Sebastian olivat valvoneet. Pöydällä oli muutamia pulloja hyvää viiniä, sillä pieni virvoitus silloin tällöin yön kuluessa tekisi varmaan hyvää. Niiden vieressä olivat molemmat revolverit ja keskellä pöytää kaksi monihaaraista kynttiläjalkaa, jotka levittivät kirkasta valoa: pimeässä ei herra Sesemannkaan tahtonut odottaa kummituksien tuloa. – Ovi suljettiin, sillä käytävään ei tahdottu päästää liiaksi valoa, jotta kummitus ei pelästyisi. Sitten istuivat molemmat herrat nojatuoleihinsa ja rupesivat juttelemaan kaikellaista; he maistelivat silloin tällöin viiniä, ja ennenkuin arvasivatkaan löi kello 12. –
"Aave on saanut vihiä meistä eikä varmaankaan tule tänä yönä", sanoi tohtori.
"Odota kärsivällisesti, vasta kello 1 sen pitääkin tulla", vastasi hänen ystävänsä. Keskustelu alkoi uudestaan. Kello löi 1. Ylt'ympärillä oli hiljaista, kadullakin oli kaikki melu vaiennut. Yhtäkkiä kohotti tohtori sormensa.
"Ss, Sesemann. kuuletko mitään?"
Molemmat kuuntelivat. He kuulivat selvästi, miten tanko ovelta keveästi sysättiin syrjään, sitten väännettiin avainta kahdesti lukossa ja ovi avattiin. Herra Sesemann tarttui kiireesti revolveriinsa.
"Ethän sinä toki pelänne", sanoi tohtori ja nousi tuoliltaan.
"Parasta on olla varuillaan", kuiskasi herra Sesemann, otti vasempaan käteensä kolmihaaraisen kynttiläjalan, oikeaan revolverin ja seurasi tohtoria, joka niinikään kynttiläjalka ja ampuma-ase kädessä kulki edellä. He astuivat käytävään. Avatusta ulko-ovesta säteili vieno kuuvalo sisään ja valaisi valkoisen olennon, joka liikkumattomana seisoi kynnyksellä.
"Kuka siellä on?" jymisi tohtorin ääni niinkuin ukkonen pitkän käytävän läpi ja molemmat herrat lähestyivät kynttilöineen ja aseineen haamua. Se kääntyi ja huudahti heikosti; paljain jaloin ja yöpuvussaan seisoi Heidi siinä ja tuijotti kynttilän liekkeihin sekä aseisiin, vavisten kuin lehti tuulessa. Herrat katsoivat suuresti kummastuneina toisiinsa.
"Totta tosiaankin, Sesemann, se on sinun pieni vedenkantajasi", sanoi tohtori.
"Lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Sesemann. "Mitä sinä aioit, tehdä? Miksi sinä olet tullut tänne ulos?"
Lumivalkeana säikähdyksestä seisoi Heidi hänen edessään ja sanoi tuskin kuultavasti: "En minä tiedä."
Nyt astui tohtori esille: "Sesemann, tämä kuuluu minun työalaani, mene, istu vähäksi aikaa nojatuoliisi tuolla sisällä, minä saatan sillä välin lapsen sinne, missä hänen tulee olla tähän aikaan vuorokaudesta." Näin sanoen hän laski revolverinsa lattialle, otti sangen isällisesti lasta kädestä ja astui hänen kanssaan portaita ylös.
"Älä pelkää, älä pelkää", sanoi hän ystävällisesti matkalla, "rauhoitu, rauhoitu toki, ei ole mitään vaaraa, tyynnyhän vain." Heidin huoneeseen astuttuaan asetti tohtori kynttiläjalan pöydälle, otti Heidin käsivarrelleen, laski hänet vuoteeseen ja peitti hänet huolellisesti. Sitten hän istui tuolille vuoteen viereen ja odotti kunnes Heidi oli hieman tyyntynyt ja tauonnut vapisemasta. Silloin hän tarttui lapsen käteen ja sanoi rauhoittavasti: "No niin, nyt on kaikki taas niinkuin pitääkin olla, sanohan minulle vain vielä, minne sinä aioit?"
"En minä suinkaan aikonut mihinkään", vakuutti Heidi, "enkä minä edes itse mennytkään sinne, yht'äkkiä vain olin siellä."
"Vai niin, vai niin, ja oletko yön kuluessa nähnyt unta, jotain jota oikein selvään näit ja kuulit?"
"Olen, joka yö näen minä saman unen. Silloin luulen olevani iso-isäni luona, kuulen honkien humisevan ulkona ja ajattelen: nyt kimaltelevat tähdet niin kauniisti taivaalla, ja minä juoksen kiireesti aukaisemaan oven ja siellä on niin ihanaa! Mutta kun minä heräsin, niin olen aina vaan Frankfurtissa." Heidi alkoi taas taistella tuskaa vastaan, joka nousi hänen kurkkuunsa.
"Niin, eikö sinulla ole vaivaa missään? Eikö päässä tai selässä?"
"Oi, ei, täällä tuntuu vain siltä kuin suuri raskas kivi painaisi aina."
"Tuntuuko siltä kuin olisit syönyt jotakin, joka jälleen tahtoisi tulla ylös?"
"Ei, ei, tuntuu vain niin raskaalta, kuin tahtoisin itkeä."
"Vai niin, vai niin, ja itketkö sinä sitten oikein kylliksesi?"
"Ei, sitä en saa, neiti Rottenmeier on sen kieltänyt."
"Sitten sinä säästät kyyneleesi toiseksi kertaa? Oikein! No, sinä olet toki mielelläsi täällä Frankfurtissa. eikö niin?"
"Olen kyllä", kuului hiljainen vastaus; mutta ääni, jolla se lausuttiin, ilmaisi kuitenkin ihan toista.
"Hm, ja missä sinä iso-isäsi kanssa olet elänyt?"
"Tunturilla, aina tunturilla."
"Vai niin, mutta ei suinkaan siellä ole kovin hupaista, siellähän on hieman yksitoikkosta, eikö niin?"
"Ei, siellä on niin kaunista, niin kaunista!" Heidi ei saanut enempää lausutuksi; hänen muistelmansa, hänen kiihtynyt mielentilansa, hänen kauan pidätetty itkunsa valtasi hänet; väkisin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän purskahti kovaan, katkeraan itkuun.
Tohtori nousi: hän painoi ystävällisesti Heidin pään tyynylle ja sanoi: "Niin, itke vielä hiukkasen, ei siitä haittaa, ja sitten nukut, nukut ihan rauhallisesti: huomenna kaikki taas on hyvin." Sitten hän lähti huoneesta.
Päästyään jälleen siihen huoneeseen, jossa herrat olivat valvoneet, tohtori istahti nojatuoliin vastapäätä talon herraa, joka kiihkeästi kuunteli, mitä tällä oli sanottavana; sitten jatkoi tohtori: "Sesemann, sinun pieni holhokkisi on ensinnäkin unissakävijä, ihan tietämättänsä on hän joka yö kummituksena avannut ovesi ja nostattanut kauhistuksen kuumeen koko väkesi pariin. Toiseksi on lapsi koti-ikävästä melkein luurangoksi muuttumaisillaan; pikaista apua siis! Ensiksimainitun taudin ja ylenmäärin kiihtyneiden hermojen parantamiseksi on olemassa vain yksi keino, se nimittäin, että lapsi heti saatetaan kotoiseen vuoristo-ilmanalaan takaisin; toisen kivun auttamiseksi on niinikään vain yksi keino, nimittäin ihan sama kuin edellisellekin. Huomenna siis lähetetään lapsi matkaan, se on minun määräykseni."
Herra Sesemann oli noussut istualtaan ja käveli kiihtyneenä edestakaisin huoneessa. "Unissakävijä! Sairas! Koti-ikävä! Laihtunut minun talossani!" sanoi hän. "Kaikki tämä minun kodissani eikä sitä kukaan näe eikä tiedä! Ja sinä, tohtori, neuvot minua lähettämään lapsen, joka terveenä tuotiin minun kotiini, kuihtuneena ja laihana iso-isän luo takaisin? Ei, tohtori, sitä sinä et voi vaatia, sitä minä en tee, en koskaan tee sitä. Ota lapsi hoidettavaksesi, paranna hänet, tee mitä mahdollisesti voit, että hän tulisi raittiiksi ja terveeksi jälleen, sitten lähetän hänet kotiin, jos hän tahtoo, mutta auta sinä ensin."
"Sesemann", vastasi tohtori, "mieti, mitä sinä aiot tehdä! Tällaista tilaa eivät pulverit eivätkä pillerit voi parantaa. Lapsi ei ole vahva luonnostansa; jos sinä heti lähetät hänet raittiiseen vuori-ilmaan, johon hän on tottunut, voi hän pian taas tulla ihan terveeksi; vaan jollet tee sitä – ethän toki tahtone lähettää lasta iso-isänsä luo parantumattomana, tai estää häntä koskaan enää sinne pääsemästä?"
Herra Sesemann oli säikähtyneenä pysähtynyt: "Niin, jos sinä noin puhut, tohtori, silloin on vain yksi keino, ja siihen on heti ryhdyttävä." – Näin sanoen herra Sesemann otti ystäväänsä käsipuolesta ja he kävelivät sitten edestakaisin yhdessä puhellen edelleen asiasta. Sitten tohtori lausui jäähyväiset mennäksensä kotiin, sillä aika oli kulunut pian ja kirkas päivänpaiste virtasi jo sisään ulko-ovesta, jonka tällä kertaa talon isäntä itse avasi. –
KOLMASTOISTA LUKU.
Kesä-iltana tunturille.
Herra Sesemann nousi kiireesti portaita ylös ja kulki vakavin askelin neiti Rottenmeierin makuuhuoneeseen. Tavallista kovemmin hän koputti ovelle, niin että neiti Rottenmeier säikähdyksestä huutaen heräsi unestaan.
Hän kuuli isännän äänen ulkopuolella: "Minä pyydän teitä kiirehtimään ruokahuoneeseen, on heti tehtävä valmistuksia matkaa varten."
Neiti Rottenmeier katsoi kelloansa, se oli vasta puoli viisi. Niin aikaisin ei hän vielä eläessään ollut noussut. Mitähän lienee tapahtunutkaan? Uteliaisuus ja tuskallinen odotus sai hänet tarttumaan kaikkeen takaperoisesti, eikä hän ollut tulla sen valmiimmaksi, sillä minkä hän oli jo saanut yhteen, sitä etsi hän levottomasti ympäri huonetta.
Sillä aikaa herra Sesemann kulki edestakaisin käytävässä ja veti tarmonsa takaa milloin mistäkin kellon nuorasta, joita sinne oli johdettu jokaisesta palvelusväelle kuuluvasta huoneesta. Jokaisessa hypähti asukas pelästyneenä vuoteeltaan ja pukeutui kiireesti. Toinen niin hyvin kuin toinenkin ajatteli kauhistuneena, että kummitus oli tehnyt väkivaltaa talon isännälle ja että tämä kutsui heitä avukseen. He tulivat toinen toistaan pelästyneemmän näköisinä ruokasaliin ja seisahtuivat kummastuneina, kun näkivät isännän kävelevän siellä edestakaisin terveenä ja iloisena, näyttämättä lainkaan siltä, kuin kummitus olisi häntä säikähdyttänyt. Juhana lähetettiin paikalla valjastamaan hevoset vaunujen eteen. Tinette sai toimekseen heti herättää Heidin ja pukea hänet niin, että hän voisi matkustaa. Sebastianin piti rientää siihen taloon, jossa Heidin täti palveli, ja tuoda hänet sieltä. Sillä aikaa oli neiti Rottenmeierkin ehtinyt pukeutua ja jokainen vaatekappale oli paikallaan; ainoastaan päähine oli nurinpäin, jotta kaukaa näytti siltä, kuin kasvot olisivat olleet selkäpuolelle käännettyinä. Herra Sesemann arveli että tämä kummallinen näky riippui aikaisesta heräämisestä ja ryhtyi viipymättä toimiin. Hän ilmoitti, että neiti Rottenmeierin piti paikalla tuottaa vaatearkku esiin, panna siihen koko Sveitsin tytön – siksi herra Sesemann useimmiten nimitti Heidiä, jonka nimi hänestä oli oudonlainen –, omaisuus ja sen lisäksi suuri osa Klaran vaatteita, jotta lapsella olisi jotain kunnollista muassaan, ja kaiken tämän piti tapahtua kiireesti ja ilman pitkiä arveluita.
Neiti Rottenmeier jäi kummastuksesta seisomaan paikalleen ikäänkuin hän olisi ollut siihen juurtunut, ja tuijotti herra Sesemanniin. Hän oli odottanut saavansa kaikessa salaisuudessa kuulla jonkun kummitusjutun, jota hän nyt kirkkaassa aamuauringon valossa ei ensinkään olisi ollut vastahakoinen kuuntelemaan; sen sijaan annettiin hänelle näin ihan jokapäiväinen ja sen lisäksi vielä vaivaloinen tehtävä. Hän ei voinut heti mukautua näin odottamattomiin oloihin. Siinä hän seisoi ihan liikkumattomana ja odotti saavansa kuulla enemmän.
Mutta herra Sesemann ei aikonut selittää mitään; hän jätti neidin seisomaan, ja meni tyttärensä huoneeseen. Niinkuin hän oli otaksunut, oli hänen tyttärensä herännyt oudosta liikkeestä ja kuunteli herkin korvin saadakseen selkoa siitä, mitä talossa tapahtui. Isä istahti hänen vuoteensa ääreen ja kertoi koko kummitustapauksen, ja että Heidi tohtorin lausunnon mukaan oli sangen heikko ja saattaisi, jos hänen öiset käyntinsä tulisivat jatkumaan, viimein nousta katolle ja siten joutua suurimpaan vaaraan. Hän oli siis päättänyt heti lähettää lapsen kotiin, sillä hän ei voinut ottaa sellaista edesvastuulleen. Klarankin piti siis taipua siihen, käsittihän hän, ettei voitu tehdä toisin.
Klara tuli tästä odottamattomasta uutisesta hyvin murheelliseksi ja koetti aluksi keksiä kaikellaisia esteitä, mutta ei mikään auttanut, isä pysyi lujana päätöksessään, mutta lupasi Klaralle, että jos hän käyttäytyisi järkevästi eikä vaikeroisi, matkustaisi hän tulevana vuonna hänen kanssaan Sveitsiin. Klaran täytyi siis tyytyä, mutta pyysi palkinnoksi, että Heidin arkku kannettaisiin hänen huoneeseensa ja pantaisiin siellä kuntoon, jotta hänkin saisi pistää siihen semmoista, joka Heidiä miellyttäisi. Siihen isä mielellään suostui, kehoittipa vielä Klaraa pitämään huolta siitä, että Heidi saisi hyviä vaatteita. Sillä aikaa oli Dete-täti saapunut ja odotti eteisessä mitä tästä seuraisi, sillä olihan hyvin omituista, että hänet oli kutsuttu näin tavattomaan aikaan. Herra Sesemann meni hänen luokseen ja selitti, miten Heidin laita oli, ja että hän, herra Sesemann, toivoi, että lapsen täti heti, jo tänään, saattaisi Heidin kotiin. Täti näytti sangen pettyneeltä, sillä sitä hän ei ollut odottanut. Hän muisti vielä varsin hyvin ne sanat, jotka setä oli lausunut hänelle jäähyväisiksi, ettei hän näet koskaan enää saisi tulla hänen näkyviinsä. Eikä hänestä tuntunut järkevän ihmisen teolta, ensin viedä lapsi vanhuksen luo, sitten ottaa hänet häneltä pois ja sitten taas viedä hänet takaisin. Hän ei siis kauan miettinyt asiaa, vastaus oli hänellä heti valmiina, tänään hänen paha kyllä oli ihan mahdotonta lähteä matkaan, huomenna se oli vielä mahdottomampaa, ylihuomenna se vasta hänen monien toimiensa tähden olikin mahdotonta, eikä hän sen jälkeen ensinkään voinut ajatellakaan sellaista. Herra Sesemann ymmärsi tädin tarkoituksen pitemmittä selityksittä ja antoi hänen mennä. Hän kutsui Sebastianin luokseen ja ilmoitti, että hänen piti paikalla varustautua matkalle; tänään hänen piti saattaa lapsi Baseliin ja huomenna kotiin. Sitten hän saisi jälleen palata, hänen ei tarvinnut mitään kertoa, sillä kirje iso-isälle oli selittävä kaikki.
"Mutta vielä yksi tärkeä asia, Sebastian", sanoi herra Sesemann lopuksi, "ja se pitää teidän tarkkaan toimittaa! Tunnen ravintolan Baselissa, jonka olen teille kartalle merkinnyt. Näyttäkää siellä minun korttiani, niin teille annetaan hyvä huone lasta varten, itsestänne voitte kyllä pitää huolta. Sitten menette lapsen huoneeseen ja suljette siellä ikkunat niin hyvin, että niitä vain suurella vaivalla voi saada auki. Kun lapsi on käynyt levolle, suljette huoneen oven ulkoapäin, sillä lapsi kulkee unissansa ja voisi joutua vaaraan vieraassa talossa, jos hän esimerkiksi aikoisi lähteä ulos ja tahtoisi avata ulko-oven: ymmärrättekö?"
"Voi, sitäkö se olikin? Sitäkö se oli?" huudahti Sebastian suuresti kummastuneena, sillä hänellekin alkoi nyt koko kummitusjuttu selvitä.
"Niin, sitä se oli, niin juuri, ja te itse olette jänis ja Juhanalle voitte sanoa, että hän on samallainen ja että te kaikki olette narrimaista joukkoa." Näin sanoen meni herra Sesemann huoneeseensa ja istui kirjoittamaan kirjettä Tunturisedälle.
Sebastian oli ällistyneenä jäänyt seisomaan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itseksensä: "Että minä sentään annoin sen pelkuri Juhanan työntää itseni huoneeseen enkä seurannut pikkuista valkoista haamua, sen minä nyt arvelematta tekisin!" Mutta nyt valaisi kirkas aurinko jokaisen nurkankin vaaleanharmaassa huoneessa.
Sillä aikaa seisoi Heidi mitään aavistamatta juhlapuvussaan ja odotti mitä tapahtuisi; sillä Tinette oli ravistanut hänet unesta hereille, ottanut vaatteet kaapista ja sanaakaan lausumatta auttanut häntä pukeutumaan. Hän ei koskaan puhunut sivistymättömän Heidin kanssa, sehän olisi loukannut hänen arvoaan, lapsi oli hänestä liian vähäpätöinen.
Herra Sesemann tuli kirje kädessä ruokasaliin, jossa aamiainen oli valmiina, ja kysyi: "Missä lapsi on?"
Heidi kutsuttiin. Kun hän lähestyi herra Sesemannia toivottaakseen hyvää huomenta, katsoi herra Sesemann häneen kysyväisesti: "No, mitä sinä siihen sanot, pienokainen?"
Heidi katsoi kummastuneena häneen.
"Etkö sinä itse vielä tiedäkään mitään", sanoi herra Sesemann nauraen: "No, tänään sinä pääset kotiin, nyt heti."
"Kotiinko", toisti Heidi soinnuttomalla äänellä ja hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, eikä hän voinut vähään aikaan hengittääkään, niin valtavasti tämä sanoma vaikutti häneen.
"No, etkö sinä tahdo?" kysyi herra Sesemann hymyillen.
"Oi, kyllä, kyllä minä tahdon", sai hän nyt lausutuksi ja lensi tummanpunaiseksi.
"Hyvä, hyvä", sanoi herra Sesemann kehoittavasti ja istui pöytään viitaten Heidiä tekemään samoin. "Ja nyt pitää sinun syödä hyvin ja sitten vaunuihin ja kotiin."
Mutta Heidi ei voinut niellä palastakaan, vaikka hän koettikin noudattaa kehoitusta; hän oli niin kiihoittuneessa tilassa, ettei hän oikein tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa ja heräisikö hän ehkä taas yhtäkkiä seisoen yöpaidassaan ulko-ovella.
"Sebastianin pitää ottaa runsaasti evästä mukaan", huusi herra Sesemann neiti Rottenmeierille. joka juuri astui huoneeseen, "lapsi ei luonnollisesti nyt voi nauttia mitään. Mene Klaran luo", lisäsi hän ystävällisesti kääntyen Heidiin, "kunnes vaunut ajetaan portaitten eteen."
Se oli Heidin mieleen; hän juoksi sinne. Keskellä Klaran huonetta oli hirmuisen suuri kirstu, jonka kansi oli vielä auki.
"Tule Heidi, tule", huusi Klara hänelle, "katso mitä minä olen antanut panna sinne, tule, iloitsetko niistä?"
Ja hän luetteli suuren joukon monenmoisia esineitä, pukuja, esiliinoja, huiveja, ompelutarpeita, "ja katso tässä, Heidi", Klara nosti riemuiten kopan ilmaan. Heidi kurkisti siihen ja hypähti korkealle ilosta, hän näki siinä ainakin kaksitoista kauniin pyöreätä valkoista leipää, kaikki iso-äitiä varten. Ihastuksissaan eivät lapset ensinkään muistaneet, että heidän piti erota, ennenkuin yht'äkkiä kuului huuto: "Vaunut odottavat!" Nyt ei ollut enää aikaa murehtimiseen. Heidi juoksi huoneeseensa, kaunis, mummon antama kirja oli varmaankin vielä siellä, sitä ei kukaan ollut voinut löytää, sillä se oli kätketty hänen päänalaisensa alle. Se pistettiin leipäkoppaan. Sitten hän aukaisi kaappinsa ja haki vielä yhden aarteensa, joka varmaan myöskin oli unhoitettu. Oikein – siellä oli hänen vanha punainen huivinsa, neiti Rottenmeier oli pitänyt sitä liian vähäpätöisenä mukaan otettavaksi. Heidi kääri sen erään toisen esineen ympärille ja laski sen päällimmäisenä koppaansa, niin että hänen suuri punainen myttynsä heti pisti silmään. Sitten hän pani kauniin hattunsa päähänsä ja poistui huoneestaan.
Lasten täytyi kiireesti hyvästellä toisiaan, sillä herra Sesemann seisoi jo odottamassa, saattaakseen Heidin vaunuihin. Neiti Rottenmeier seisoi ylhäällä portailla sanoakseen Heidille jäähyväisiä. Kun hän huomasi kummallisen punaisen käärön, sieppasi hän sen kopasta ja heitti sen lattialle. – "Ei Adelheid", sanoi hän moittivasti, "noin sinä et saa lähteä tästä talosta, et saa laahata tuommoista kalua mukanasi. No, hyvästi."
Peläten kieltoa ei Heidi enää uskaltanut ottaa myttyään maasta, mutta hän silmäsi rukoilevasti talon isäntään ikäänkuin sanoakseen, että hänen kallein tavaransa oli häneltä riistetty.
"Ei, ei", sanoi herra Sesemann päättävästi, "lapsen täytyy saada viedä kotiinsa se, mikä hänelle on iloksi, ja vaikka hän tahtoisi kuljettaa mukanansa vaikka kissanpoikasia ja kilpikonnia, niin emme saa siitä suuttua, neiti Rottenmeier."
Heidi nosti kiireesti taas myttynsä lattialta ja hänen silmistään säteili iloa ja kiitollisuutta. Alhaalla vaunujen luona herra Sesemann ojensi kätensä lapselle ja sanoi, että he, hän ja hänen tyttärensä, muistaisivat häntä; hän toivotti Heidille kaikkea hyvää ja onnea matkalle, ja Heidi kiitti häntä kauniisti kaikesta hyvästä, jota hän oli osakseen saanut, ja sanoi lopuksi: "Ja herra tohtorille pyydän lähettää tuhannet tervehdykset ja monet kiitokset." Heidi näet varsin hyvin muisti tohtorin eilen illalla sanoneen: "Ja huomenna on taas kaikki hyvin." Nyt oli niin tapahtunut, ja lapsi ajatteli, että tohtori oli ollut siinä osallisena. Heidi nostettiin vaunuihin, sitten sinne pantiin koppa ja eväspussi ja sitten nousi Sebastian vaunuihin. Herra Sesemann huusi vielä kerran: "Onnea matkalle!" ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Pian sen jälkeen istui Heidi rautatievaunussa pitäen yhä koppaa sylissään, sillä hän ei tahtonut luopua siitä silmänräpäykseksikään, siinähän olivat nuo kalliit leivät, jotka hänen piti viedä iso-äidille. Niitä täytyi hänen huolellisesti suojella ja vähän väliä ilokseen katsella. Heidi istui monta tuntia hiljaa kuin hiiri, silliä vasta nyt hän oikein käsitti, että hän oli matkalla kotiin iso-isänsä luo tunturille, iso-äidin ja Vuohi-Pekan luo, ja kaikki, mitä hän tullisi näkemään kohosi hänen silmäinsä eteen ja hän ajatteli, minkälaista kotona mahtoi olla, ja sen lisäksi heräsi vielä uusia ajatuksia ja yhtäkkiä hän sanoi tuskaisesti: "Sebastian, onkohan ihan varma, ettei iso-äiti tunturilla ole kuollut?"
"On, on", sanoi Sebastian rauhoittavasti, "toivotaan, että hän vielä on elossa."
Heidi vaipui taas mietteisiinsä, silloin tällöin hän kurkisti koppaansa, sillä hän ajatteli pääasiallisesti sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi sen pöydälle iso-äidin eteen. Pitemmän ajan kuluttua sanoi hän taas: "Sebastian, jos nyt vain voisin olla ihan varma siitä, että iso-äiti on vielä elossa."
"On, on kyllä", vastasi hänen seuralaisensa puoleksi nukuksissa; "kyllä hän vielä on elossa, ja miksi hän ei olisi, sitä minä en ymmärrä."
Vähän ajan kuluttua sulkeutuivat Heidinkin silmät; rauhaton yö ja varhainen nouseminen olivat niin raukaisseet häntä, että hän nukkui syvään, ja heräsi vasta siitä, että Sebastian ravisti häntä aika lailla käsivarresta ja huusi: "Herätkää! Herätkää! Ollaan perillä, ollaan Baselissa."
Seuraavana päivänä matkustettiin monta tuntia. Heidi istui taas koppa sylissään, hän ei millään muotoa suostunut antamaan sitä Sebastianin huostaan. Lapsi ei enää virkkanut sanaakaan, hänen mielensä kävi hetki hetkeltä yhä jännittyneemmäksi. Sitten äkkiä, kun Heidi ei vielä odottanutkaan, kuului kova vihellys ja huuto: "Mayenfeld". Hän kavahti istualtaan, ja samoin teki Sebastiankin, sillä hänellekin se oli odottamatonta.
He seisoivat jo ulkona arkkuineen ja kaukana heistä laaksossa vihelsi juna. Sebastian heitti surumielisen silmäyksen sen jälkeen, hän olisi paljoa mieluummin jatkanut matkaansa siinä kaikessa rauhassa ja turvallisuudessa, sen sijaan hänen täytyi tehdä vaivalloinen jalkamatka, vieläpä kiivetä vuoriakin ja sitä paitsi voisi olla vaarallistakin liikkua tällaisessa, niinkuin Sebastian otaksui, puolivillissä maassa. Hän katseli sen vuoksi varovasti ympärilleen miettien, ketä hän pyytäisi neuvomaan turvallisinta tietä "kylään". Vähän matkan päässä asemahuoneelta havaitsi hän pienet nelipyöräiset rattaat, joiden eteen pieni laiha hevonen oli valjastettu. Niille eräs harteva mies nosti par'aikaa muutamia säkkejä, jotka olivat junassa tulleet. Sebastian meni hänen luoksensa ja kysyi turvallisinta tietä "kylään". –
"Täällä ovat kaikki tiet turvallisia", kuului lyhyt vastaus.
Sebastian kysyi sitten parasta tietä, jota voisi kulkea putoamatta vuorten rotkoihin, sekä miten saisi arkun perille. Mies mittasi viimemainittua esinettä silmillään ja lupasi ottaa sen kuljetettavaksensa, jollei se olisi varsin raskas, koska hän juuri aikoi "kylään" ja niin toinen sana antoi aihetta toiseen, kunnes viimein sovittiin, että mies ottaisi sekä lapsen että kirstun rattailleen viedäkseen molemmat "kylään", josta joku sitten illalla voisi saattaa lapsen kotiin tunturille.
"Minä kyllä saatan mennä yksinäni, minä tunnen tien kylästä tunturille", sanoi Heidi, joka tarkasti oli seurannut keskustelua. Raskas kuorma putosi Sebastianin hartioilta, kun hänen ei tarvinnutkaan vuoria kiivetä. Hän viittasi Heidiä syrjään ja antoi hänelle kirjeen ja raskaan käärön iso-isälle. Käärö, selitti hän, oli herra Sesemannin lahja iso-isälle, se oli kätkettävä kaikkein alimmaiseksi koppaan, leipienkin alle, ja siitä oli pidettävä tarkka vaari, jottei se hukkuisi, sillä jos niin kävisi, suuttuisi herra Sesemann niin hirmuisesti, ettei hän enää eläessään leppyisi; pikku mamsselin piti se muistaa.
"Kyllä minä pidän siitä huolta", sanoi Heidi luottavasti ja pisti kirjeen sekä rahat alimmaiseksi koppaansa. Sitten nostettiin matkakirstu rattaille ja Sebastian asetti Heidin korkealle istuinlaudalle, antoi hänelle kättä jäähyväisiksi ja muistutti häntä vielä kaikellaisilla viittauksilla pitämään silmällä kopan sisällystä, hän ei tahtonut käyttää sanoja, sillä ajaja oli vieressä ja Sebastian oli vielä tavallistakin varovaisempi tietäessään, että oikeastaan hänen velvollisuutensa olisi ollut saattaa lapsi perille.
Ajaja nousi istuinlaudalle Heidin viereen, ja vaunut vierivät eteenpäin vuoria kohti. Iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut tunturille nousta, palasi Sebastian asemahuoneeseen ja istui odottamaan seuraavaa Baseliin päin lähtevää junaa.
Mies vaunuilla oli "kylän" leipuri, joka kuljetti jauhosäkkejänsä kotiin. Hän ei koskaan ollut nähnyt Heidiä, mutta jokainen "kylässä" oli kuullut lapsesta, joka oli viety Tunturisedän luo. Leipuri oli myöskin tuntenut Heidin vanhemmat ja hän arvasi heti, että tyttö hänen rattaillaan oli lapsi, josta niin paljon oli puhuttu. Häntä ihmetytti vain se, että Heidi niin pian palasi takaisin, ja rupesi senvuoksi puhuttelemaan häntä seuraavalla tavalla: "Sinä varmaankin olet se lapsi, joka oli ylhäällä Tunturisedän, iso-isän luona?"
"Niin olen."
"Onko sinun siis ollut paha olla, koska näin pian palaat pitkältä matkaltasi?"
"Ei, ei suinkaan; ei missään ole parempi olla kuin Frankfurtissa."
"Minkätähden sinä sitten kotiin menet?"
"Senvuoksi että herra Sesemann antoi minulle luvan; muuten en suinkaan olisi tullut kotiin."
"Pyh, mutta miksi et mieluummin jäänyt sinne, vaikka sinulle annettiinkin lupa lähteä kotiin?"
"Sentähden että minä tuhat kertaa mieluummin olen kotona iso-isän luona tunturilla, kuin missään muualla maailmassa."
"Ehkä mielesi muuttuu kun pääset sinne", mutisi leipuri; "minua kuitenkin kummastuttaa", sanoi hän itsekseen, "tietäneekö hän, minkälaista siellä on."
Hän alkoi viheltää eikä sitten puhunut enään mitään koko matkalla. Heidi katseli ympärilleen ja rupesi vapisemaan liikutuksesta, sillä hän tunsi jokaisen puun tien vieressä ja näki kaukana Falkniss-vuoren huiput, jotka katsoivat häneen ikäänkuin ne olisivat tervehtineet häntä vanhana tuttavanansa. Heidi vastasi niiden tervehdykseen, ja joka askeleelta, jonka he kulkivat, hän tuli yhä levottomammaksi, niin että olisi tahtonut hypätä alas rattailta ja juosta voimainsa takaa, kunnes pääsisi perille. Hän istui kuitenkin hiljaa ja liikkumatta, vaikka hänen jok'ainoa jäsenensä värisi. Nyt päästiin "kylään", kello löi juuri 5. Suuri joukko lapsia ja vaimoja kokoontui heti rattaiden ympärille, sillä kirstu ja lapsi leipurin vaunuilla olivat herättäneet kaikkien huomiota, ja jokainen tahtoi tietää, mistä he tulivat, mihin he olivat matkalla ja kenelle he kuuluivat. Kun leipuri oli saanut Heidin rattailta alas, sanoi lapsi kiireesti: "Kiitoksia, kyllä iso-isä käy noutamassa kirstun", ja tahtoi juosta pois. Mutta häntä pidätettiin joka taholla, ja monta eri ääntä kysyi yht'aikaa, jokainen jotakin erityistä. Heidi koetti niin tuskallisin katsein päästä heistä irti, että jokainen ehdottomasti väistyi hänen tieltänsä ja antoi hänen juosta sanoen toinen toisellensa: "Näkeehän sen, miten hän pelkää, ja syytä hänellä onkin." Ja sitten ruvettiin taas kertomaan, miten Tunturisetä vuosi vuodelta oli tullut yhä äkäisemmäksi, niin että hän mieluimmin olisi tahtonut tappaa jokaisen, joka hänen tiellensä sattui, ja että jos lapsiraukalla vain jossain maailmassa olisi muuta turvapaikkaa, ei hän suinkaan haluaisi sinne ylös. Mutta tässä puuttui leipuri puheeseen ja sanoi tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Sitten hän salaperäisesti kertoi, että eräs herra oli saattanut lapsen aina Maynfeldiin ja siellä ystävällisesti eronnut hänestä, että sama herra oli heti tinkimättä maksanut hänelle, leipurille, kuljetuspalkan ja sen lisäksi vielä antanut juomarahaakin, ja että hän ylipäänsä saattoi ihan varmasti vakuuttaa, että lapsella oli ollut hyvä Frankfurtissa, mutta että Heidi itse oli pyytänyt päästä kotiin iso-isän luo.
Tämä sanoma herätti suurta ihmetystä ja levisi heti "kylässä", niin ettei sinä iltana ollut ainoatakaan taloa, jossa ei puhuttu siitä, että Heidi oli luopunut ylellisestä kodista, ja pyytänyt päästä takaisin iso-isänsä luo.
Heidi juoksi "kylästä" vuoriharjannetta ylös niin kiireesti kuin vain pääsi; mutta hänen täytyi vähän väliä pysähtyä hengittämään; koppa hänen käsivarrellansa oli jokseenkin raskas, ja tie jyrkkeni, kuta ylemmäksi hän pääsi. Heidillä oli vain yksi ainoa ajatus: "Istuukohan iso-äiti vielä paikallansa rukkinsa takana huoneensa nurkassa, vai lieneekö hän sillä aikaa kuollut?" Hän näki majan kaukana notkossa tunturin rinteellä. Heidi juoksi vielä kiivaammin, ja yhä kovemmin sykki hänen sydämensä. – Hän oli perillä. – Hän vapisi niin, ettei hän ollut saada ovea auki – se onnistui kuitenkin – hän juoksi sisään keskelle pientä tupaa ja seisoi siinä hengästyneenä saamatta ainoatakaan sanaa lausutuksi.
"Ah, hyvä Jumala", kuului huoneen nurkasta, "noin Heidimme juoksi ennen sisään, jospa hän kerran vielä tulisi luokseni! Kuka tuli?"
"Tässähän minä olen, iso-äiti, tässä minä olen", huudahti Heidi. syöksyi nurkkaa kohden ja lankesi polvilleen iso-äidin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, nojautui häneen, vaan ei saanut ilolta enää mitään sanotuksi. Tämä tuli iso-äidillekin niin odottamatta, ettei hänkään aluksi saanut sanaakaan lausutuksi; mutta sitten silitteli hän Heidin kiharaa tukkaa ja sanoi kerta toisensa perästä: "Niin, niin, hänen tukkansa se on ja ääni on myöskin hänen, ah, kiitos rakas Jumala, kun vielä soit minulle tämän ilon!" Ja iso-äidin sokeista silmistä vieri kaksi suurta ilonkyyneltä Heidin kädelle. "Oletko sinä todellakin Heidi, siinäkö sinä todellakin olet?"
"Olen, olen minä, iso-äiti" huudahti Heidi vakuuttavasti, "älä nyt enää itke, minä olen todellakin täällä ja tulen taas luoksesi joka päivä enkä enää koskaan lähde pois, eikä sinun tarvitse moneen aikaan enää syödä kovaa leipää, katsopas, iso-äiti, näetkö sinä?"
Ja Heidi otti kopastansa leivän toisensa perästä ja pani kaikki kaksitoista iso-äidin syliin.
"Ah lapseni! Ah lapseni! minkä siunaus sinua seuraa", huudahti iso-äiti, kun ei leivistä tahtonut loppua tulla, vaan aina tuli vielä leipä toisen lisäksi. "Mutta suurin siunaus olet sinä minulle kuitenkin itse, lapseni." Sitten silitteli hän taas Heidin kiharaa tukkaa ja kuumia poskia ja sanoi jälleen: "Sano vielä sananen, lapseni, sano jotakin, että saatan kuulla äänesi."
Heidi kertoi nyt iso-äidille, mitenkä hän oli ollut suuressa tuskassa pelätessään, että iso-äiti olisi voinut kuolla sillä aikaa eikä koskaan olisi voinutkaan saada valkoisia leipiä, sekä ettei hän koskaan enää saisi käydä iso-äidin luona.
Pekan äiti tuli sisään ja seisoi silmänräpäyksen aikaa liikahtamatta. Sitten huudahti hän: "Todellakin, Heidi se on, mitenkä se on mahdollista?"
Heidi nousi ja antoi hänelle kättä, eikä Briitta voinut kylliksi ihmetellä Heidiä.
Hän kiersi Heidin ympäri ja sanoi: "Iso-äiti, jos vaan voisit nähdä, miten kaunis leninki Heidillä on, ja miltä hän näyttää, tuskinpa häntä enää voi tunteakaan. Ja hattu sulkineen tuolla pöydällä on varmaan myöskin sinun? Panehan se päähäsi, että saan nähdä, miltä sinä siinä näytät."
"En, minä en sitä huoli", vakuutti Heidi, "sinä voit saada sen, minä en sitä enää tarvitse, minulla on vielä omani." Näin sanoen aukaisi Heidi punaisen myttysensä ja veti siellä esiin vanhan hattunsa, joka matkalla oli vielä saanut muutamia kuhmuja entisten lisäksi. Mutta vähät Heidi siitä; hän ei ollut unhoittanut, että iso-isä oli huutanut hänen jälkeensä, ettei hän koskaan tahtonut nähdä häntä sulkahatussa; sen tähden hän niin huolellisesti oli säilyttänyt hattunsa, hänellähän oli aina ollut mielessä lähteä kotiin iso-isän luo. Mutta Briitta sanoi, ettei Heidi saisi olla niin ymmärtämätön, olihan hattu erinomaisen hyvä; hän ei sitä tahtonut ottaa vastaan; voitaisiinhan se myydä kylän opettajan tytölle ja siten saada sangen paljon rahaa, ellei Heidi itse tahtonut käyttää sitä. Mutta tyttönen pysyi päätöksessään, hän vei hiljaa hattunsa nurkkaan iso-äidin taakse, jossa se oli aivan piilossa. Sitten hän riisui kauniin leninkinsä ja sitoi punaisen huivin kaulaansa, ja näin alushameessa ja paitahihasillaan hän tarttui iso-äidin käteen ja sanoi: "Nyt minun täytyy mennä kotiin iso-isän luo, mutta minä tulen huomenna takaisin: hyvää yötä, iso-äiti."
"Niin, tule vaan huomenna takaisin, Heidi, tule taas huomenna", pyysi iso-äiti pitäen Heidin kättä omissansa eikä tahtonut voida luopua lapsesta.
"Minkä vuoksi sinä riisuit kauniin leninkisi?" kysyi Briitta.
"Sentähden että mieluimmin tahdon tulla iso-isän luo näin, muuten hän ehkei enää tunne minua, ethän sinäkään Briitta, ollut tuntea minua."
Briitta saattoi Heidin ulos ovesta ja sanoi siellä hieman salaperäisesti: "Leninkisi olisit kyllä voinut pitää ylläsi, kyllä hän sentään sinut tuntisi, mutta muuten on parasta, että olet varuillasi, sillä Pekka sanoo Tunturisedän tätä nykyä näyttävän vihaiselta ja ettei hän enää puhu mitään."
Heidi sanoi hyvää yötä ja astui, koppa käsivarrella, tunturia ylös. Ilta-aurinko valaisi viheriän tunturin ja sen yläpuolella loisti Cäsaplanan aava lumikenttä. Heidin täytyi joka toisen askeleen perästä pysähtyä ja katsoa taakseen, sillä korkeat vuoret olivat hänen takanansa. – Juuri nyt lankesi punaisia säteitä hänen edessään olevalle ruoholle, hän kääntyi taas – niin ihanana ei hän ollut näköalaa voinut säilyttää muistissaan eikä nähdä unissaankaan. – Falknissin huiput leimusivat taivasta vasten, Cäsaplanan valkea lumikenttä hehkui ja ruusuiset pilvet kulkivat sen yli. Tunturiruoho vuoren huipulla säkenöi ja kimalteli, ja laaksoon levisi niin pitkältä kuin silmä kannatti kultainen loiste. Heidi seisoi keskellä kaikkea tätä ihanuutta; ilosta ja onnesta valuivat kirkkaat kyyneleet hänen poskillensa ja hänen täytyi liittää kätensä ristiin, nostaa silmänsä taivasta kohden ja ääneensä kiittää rakasta Jumalaa, joka taas oli antanut hänen päästä kotiin, ja että kaikki täällä vielä oli niin kaunista, vieläpä paljon ihanampaa, kuin hän oli muistanut, ja että kaikki tämä jälleen oli hänen. – Heidi oli niin rikas ja onnellinen tässä luonnon ihanuudessa, ettei hän löytänyt kyllin sanoja kiittääkseen Jumalaa. Vasta sitten kun valo yltympärillä oli sammunut, saattoi hän liikahtaa paikaltaan; mutta sitten hän juoksi sitä nopeammin, niin että hän ennen pitkää näki kuusten latvat katon yläpuolella, sitten katon, sitten koko majan ja sen edustalla iso-isän, joka istui lavitsalla tupakoiden, ja hongat heiluivat hiljalleen majan yli ja humisivat iltatuulessa. Hän juoksi vielä kiivaammin ja ennenkuin Tunturisetä oikein ennätti nähdä, mikä sieltä tuli, syöksyi lapsi esiin, heitti koppansa maahan ja halasi vanhusta; liikutuksesta ei hän saanut mitään muuta sanotuksi kuin kerta toisensa jälkeen huudetuksi: "Iso-isä! iso-isä! iso-isä! iso-isä!"
Iso-isä ei myöskään sanonut mitään. Ensi kerran moneen vuoteen hänen silmänsä kyyneltyivät, hän pyyhki niitä kädellänsä. Sitten hän irroitti lapsen käsivarren kaulastansa, asetti tytön polvilleen ja silmäili häntä hetkisen: "Vai tulit sinä jälleen kotiin, Heidi", sanoi hän sitten, "mitä se merkitsee? Erinomaisen ylpeältä sinä et näytä, ovatko he lähettäneet sinut pois?"
"Oi ei, iso-isä", sanoi Heidi vilkkaasti, "sitä et sinä, iso-isä, saa luulla, kaikki olivat niin hyviä, Klara ja mummo ja herra Sesemann; mutta, iso-isä, minä en saanut mitään rauhaa, ennenkuin taas pääsin kotiin, ja monasti luulin ihan nääntyväni, niin minua tuskastutti; mutta minä en suinkaan valittanut, sillä se olisi ollut kiittämätöntä. Mutta sitten, yht'äkkiä eräänä aamuna huusi herra Sesemann minut luoksensa ihan varhain – minä luulen, että herra tohtori oli siihen syynä – mutta se seisoo varmaankin kirjeessä." – Heidi hypähti alas, toi kopastaan kirjeen ja käärön ja laski molemmat iso-isän käteen.
"Tämä on sinulle", sanoi iso-isä ja asetti käärön lavitsalle viereensä. Sitten hän avasi kirjeen ja luki sen; sanaakaan lausumatta pisti hän sen taskuunsa.
"Luuletko, että sinulle vielä maistuu maito minun kanssani. Heidi?" kysyi hän ottaen lasta kädestä käydäkseen majaan. "Mutta ota rahasi tuolta, niillä voit ostaa itsellesi kokonaisen vuoteen, ja vaatteita moneksi vuodeksi."
"Minä en niitä suinkaan tarvitse, iso-isä", vakuutti Heidi, "onhan minulla jo vuode ja vaatteita on Klara pannut niin paljon mukaani, etten koskaan tarvitse niitä."
"Ota, ota ja vie kaappiin. Joskus maailmassa niitä vielä tarvitset."
Heidi totteli ja hyppäsi sitten iso-isän jäljessä majaan, jossa hän iloissaan siitä, kun hän näki taas kaikki rakkaat paikat, juoksi joka soppeen ja portaita ylös parvelle, mutta siellä hän yht'äkkiä pysähtyi ja huusi hämmästyneenä: "Oi, iso-isä, minulla ei enää olekaan vuodetta!"
"Kyllähän sen taas saat", kuului alhaalta, "enhän tiennyt sinun tulevan takaisin kotiin, tule nyt juomaan maitoa!"
Heidi astui alas ja istui korkealle tuolilleen entiselle paikallensa, tarttui kuppiinsa ja joi niin ahnaasti, ikäänkuin hänelle ei koskaan olisi semmoista herkkua tarjottu, ja kun hän syvästi hengittäen laski kupin pöydälle, sanoi hän: "Ei sentään mikään muu maailmassa ole niin hyvää kuin maito täällä meillä, iso-isä."
Ulkoa kuului kimakka vihellys; kuin salama syöksyi Heidi ovesta ulos, koko vuohilauma tuli hypäten ja juosten ja kirmaillen tunturin rinnettä alas ja Pekka keskellä joukkoa. Kun hän näki Heidin, jäi hän seisomaan paikallensa kuin maahan juurtunut ja tuijotti sanatonna häneen. Heidi huusi: "Hyvää iltaa, Pekka", ja juoksi keskelle laumaa: "Vieno! Pikku! tunnetteko minut vielä?" ja vuohet varmaan heti tunsivat hänen äänensä, sillä ne hankasivat päätään häntä vasten ja alkoivat innokkaasti määkyä ilosta. Heidi kutsui niitä kutakin nimeltä, ja ne juoksivat kuin vimmatut toistensa ohi päästäksensä hänen luokseen; kärsimätön Lieto hyppäsi korkealle ja kahden muun vuohen yli päästäksensä lähelle, ja arka Lumikkokin oli niin rohkea, että se itsepintaisesti sysäsi syrjään suuren Turkkilaisen, joka kummastuneena niin tavattomasta röyhkeydestä kohotti partansa ilmaan, siten osoittaaksensa, kuka hän oli.
Heidi oli ihan haltioissaan saatuansa takaisin entiset seuralaisensa, hän syleili uudestaan ja uudestaan pientä siroa Lumikkoa, silitteli vilkasta Lietoa; ja vuohet kaikessa ystävyydessä sysäsivät hyväilemisillään hänet sinne tänne laumassa, kunnes hän joutui Pekan läheisyyteen, joka aina vain seisoi samassa paikassa.
"Tulepas nyt tänne, Pekka, ja sanohan toki minulle hyvää iltaa!" huusi Heidi hänelle.
"Oletko sinä tullut takaisin?" sai Pekka viimeinkin kummastuksella lausutuksi; hän lähestyi sitten Heidiä ja tarttui hänen käteensä, joka jo kauan oli ollut hänelle ojennettuna, sitten hän kysyi niinkuin aina ennenkin kotiin päin palatessaan iltasin: "Tuletko huomenna taas mukaan?"
"Huomenna en, mutta ylihuomenna ehkä, sillä huomennahan minun täytyy mennä iso-äidin luo."
"Se on hyvä, että tulit kotiin", sanoi Pekka ja väänteli jos jollakin lailla kasvojaan äärettömästä mielihyvästä. Sitten hän teki lähtöä, mutta niin vaikeaksi kuin nyt se ei koskaan ennen ollut hänelle käynyt; kun hän houkutuksilla ja uhkauksilla viimeinkin sai vuohensa kootuiksi ympärilleen, ja Heidi, toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun pään päälle laskettuna, käveli majaa kohden, kääntyivät kaikki vuohet vielä kerran takaisin ja juoksivat hänen jälkeensä. Heidin täytyi vuohinensa mennä omettaan ja sulkea ovi, muuten ei Pekka koskaan olisi päässyt pois laumoinensa. Kun Heidi tuli takaisin majaan, näki hän vuoteensa taas kunnossa, kauniina ja korkeana. Nuori heinä tuoksui hyvältä, ja iso-isä oli heinien ylitse levittänyt puhtaat lakanat. Heidi läksi suurella mielihyvällä levolle ja nukkui niin suloisesti, ettei hän yhteen vuoteen ollut niin nukkunut. Yön kuluessa nousi iso-isä ainakin kymmenen kertaa vuoteeltaan ja astui portaita ylös parvelle kuunnellen tarkasti, nukkuiko Heidi ja oliko hänen unensa rauhallinen. Hän koetti vielä kerran, sulkivatko heinät, joilla hän oli tukkinut luukun seinässä, tarkasti sen, sillä tästä lähtien ei kuun valo enää saanut päästä sisään. Mutta Heidi nukkui yhteen jaksoon eikä liikkunut askeltakaan enää unissaan, sillä hänen suuri palava toivonsa oli täytetty; hän oli nähnyt vuoret ilta-auringon loisteessa, hän oli kuullut honkien humisevan, hän oli jälleen kotonansa tunturilla. –
NELJÄSTOISTA LUKU.
Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.
Heidi seisoi tuulessa heiluvien honkien alla odottamassa iso-isää, joka aikoi käydä "kylässä" noutamassa Heidin arkkua, sillä aikaa kuin tyttönen kävisi iso-äitiä tervehtimässä. Lapsi tuskin enää jaksoi odottaa sitä hetkeä, jona hän taas tapaisi iso-äidin ja saisi kuulla miten leivät olivat hänelle maistuneet, mutta toiselta puolen ei aika kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän ei saanut kyllikseen kotoisen luonnon sävelistä, honkien huminasta eikä vihannan nurmikon ja kullankeltaisten kukkien tuoksusta ja välkkeestä.
Iso-isä tuli ulos majasta, katsoi kerran vielä ympärillensä joka suunnalle ja sanoi sitten tyytyväisesti: "No niin, nyt voimme mennä."
Sillä tänään oli lauvantai ja sinä päivänä Tunturisetä puhdisti ja järjesti joka paikan, majan, ometan ja koko ympäristön, se oli hänen tapansa, ja tänään oli hän toimittanut sen aamupäivällä ollaksensa päivällisen jäljestä valmis seuraamaan Heidiä ja kun hän nyt katsahti ympärillensä, huomasi hän kaiken olevan hyvin. – Vuohi-Pekan mökin luona erosivat he toisistansa ja Heidi juoksi sisään. Iso-äiti oli jo tuntenut hänen askeleensa ja huusi ystävällisesti hänelle vastaan: "Tuletko, lapseni! Tuletko sinä taas?"
Sitten otti hän Heidin käden omiinsa ja piti siitä kiinteästi kiinni, sillä hän pelkäsi yhä vielä, että joku voisi riistää lapsen häneltä. Sitten täytyi isoäidin kertoa, miltä leivät olivat hänestä maistuneet, ja hän sanoi, että ne olivat olleet niin ravitsevat, että hän tänään oli paremmissa voimissa kuin moneen aikaan, ja Pekan äiti lisäsi siihen, että iso-äiti oli pelännyt niiden loppuvan liian pian eikä senvuoksi uskaltanut syödä enempää kuin yhden eilen ja tänään yhteensä, ja että hän varmaankin voimistuisi, jos hän noin viikon ajan suostuisi syömään joka päivä kokonaisen leivän. Heidi kuunteli Briittaa tarkasti ja vaipui vähäksi aikaa ajatuksiinsa. Vihdoin keksi hän keinon: "Minä tiedän jo, mitä teen, isoäiti", sanoi hän iloissaan, "minä kirjoitan kirjeen Klaralle, niin hän lähettää toisen verran tai kaksikin kertaa niin monta leipää lisään, sillä minulla oli itselläni koko joukko samanlaisia laatikossani, ja kun ne otettiin minulta pois, lupasi Klara antaa yhtä monta sijaan ja sen hän kyllä tekeekin."
"Hyvä Jumala", sanoi Briitta, "tarkoitus kyllä on hyvä; mutta ajattelepas, että ne kuivettuvat. Jos silloin tällöin olisi joku ropo liikenemään, niin niitä kyllä saisi alhaalla 'kylässä' leipurilta; mutta minulla tuskin on varaa ostaa ruisleipää."
Heidin kasvot loistivat ilosta: "Oi, minulla on hirmuisen paljon rahaa, iso-äiti!" huudahti hän riemuiten ja hypähti korkealle ilosta, "nyt minä tiedän, mitä minä niillä teen, joka ainoa päivä sinun pitää saada tuore leipä ja pyhänä kaksi ja Pekka saa käydä noutamassa niitä 'kylästä'."
"Ei, ei lapseni", epäsi iso-äiti, "sitä sinä et suinkaan saa tehdä, rahojasi et sinä ole sitä varten saanut, sinun pitää antaa ne iso-isälle, niin hän määrää, mihin ne ovat käytettävät."
Mutta Heidi ei antanut häiritä iloaan; hän riemuitsi ja hyppeli ympäri tupaa huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "Nyt iso-äiti saa leivän joka päivä ja voimistuu ja tulee ihan terveeksi, ja – voi isoäiti", huusi hän uudella ihastuksella, "sinä varmaankin taas tulet näkeväksi, ehkä siihen vain on syynä sinun voimattomuutesi."
Iso-äiti oli ääneti, hän ei hennonut häiritä lapsen iloa. Sinne tänne juostessaan sattui Heidi näkemään iso-äidin vanhan laulukirjan ja siitä juolahti uusi, iloinen ajatus hänen mieleensä; "Iso-äiti, nyt minä osaan lukeakin varsin hyvin, luenko minä sinulle jonkun laulun vanhasta kirjastasi?"
"Oi lue", pyysi iso-äiti iloissaan odottamattomasta ehdotuksesta; "tahdotko sinä todellakin lukea, lapseni, tahdotko?"
Heidi oli kiivennyt tuolille ja ottanut alas kirjan, jota paksu pölypilvi seurasi, sillä kirja oli kauan ollut käyttämättä hyllyllä. Heidi puhdisti sen ja istui sitten jakkaralle likelle iso-äitiä ja kysyi, mitä hänen piti lukea.
"Mitä vain tahdot, lapseni, mitä vain tahdot", iso-äiti siirsi rukkinsa vähän syrjään ja odotti hartaasti.
Heidi käänteli lehtiä ja luki ensin hiljaa itsekseen sieltä täältä: "Tässä seisoo jotakin auringosta, minä luen se sinulle, iso-äiti." Ja Heidi alotti, ja jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän itsekin innostui ja sitä lämpimämmin hän myös luki:
"Oi päivyt kulta,
Täynn' onnen tulta,
Sä kukkuloille
Ja nurmikoille
Luot ihmevalosi virvoittavan.
Mun ruumiin' riutui
Ja maahan vaipui;
Vaan elpyneenä
Ja iloisena
Kasvoni jälleen luon taivahasen.
Sun ihmetyösi
Siell' silmän' löysi,
Ne kunniakses'
Loit, osoitukseks',
Ett' on sun voimasi uupumaton.
Ja johon sitten
Luo hurskahitten
Surusta la'annut
Ja rauhan saanut
Ikuinen henkeni kohoaapi.
Jumala suuri
On väkevä juuri,
Sanansa syvä,
Tahtonsa pyhä
Ain' iäisyytehen perustuvat.
Armonsa aina
Lohtua lainaa;
Mieleni nurjan.
Sydämen kurjan
Puhtaaks' ja uudeksi aivan se luo.
Risti ja vaivat
Ne katoavat;
Asettuu hyrskyt,
Tyyntyypi myrskyt,
Aurinko uudet tuo toivehet taas.
Ilot ja uuden
Onnellisuuden
Jumala armas
Antaapi taivaass',
Mieleni sinne jo nyt ylenee."Iso-äiti istui hiljaa, kädet ristissä ja selittämätön ilon loiste, semmoinen, jota Heidi ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt, kuvastui hänen kasvoillaan, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskillensa. Kun Heidi vaikeni, pyysi hän: "Oi vielä kerran, Heidi, lue se vielä kerran minulle:
"Risti ja vaivat
Ne katoavat –"Ja lapsi alotti uudestaan ja luki omituisella ilolla hartaasti ja toivossa:
"Risti ja vaivat
Ne katoavat;
Asettuu hyrskyt,
Tyyntyypi myrskyt,
Aurinko uudet tuo toivehet taas.
Ilon ja uuden
Onnellisuuden
Jumala armas
Antaapi taivaass',
Mieleni sinne jo nyt ylenee.""Oi Heidi, se valaisee! se valaisee sydäntäni! Oi minkä hyvän sinä minulle olet tänään tehnyt, Heidi!"
Kerta toisensa jälkeen iso-äiti lausui ilon ja lohdutuksen sanoja, ja Heidinkin kasvot loistivat ilosta, hän vain katsoi ja katsoi iso-äitiin, joka kiitollisesti kohotti päänsä taivasta kohti, ikäänkuin hän jo olisi uusilla kirkkailla silmillä nähnyt Jumalan kirkkaan taivaan. Sellaisena ei lapsi ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Ikkunaan koputettiin ja Heidi näki ulkona iso-isän, joka viittasi häntä tulemaan kotiin. Hän totteli heti, mutta ennätti kuitenkin vakuuttaa tulevansa huomenna takaisin, ja jos hän Pekan kanssa menisikin laitumelle, palaisi hän kuitenkin jo puolen päivän aikana, sillä se, että hän nyt taisi ilahduttaa iso-äidin sydäntä, oli Heidille suurin onni, vielä paljon suurempi kuin kesäisen päivän viettäminen kukkasien ja vuohien seurassa. Briitta juoksi hänen jälkeensä ovelle ja vei Heidille mekon ja hatun, jotta hän ottaisi ne mukanansa. Mekon hän otti käsivarrellensa, sillä hän ajatteli, että iso-isä jo tunsi hänet, mutta hatun hän laski itsepintaisesti luotaan. Briitta saisi kyllä pitää sen, Heidi ei sitä koskaan, ei koskaan panisi päähänsä. – Heidin sydän oli niin täynnä, että hänen heti täytyi ruveta iso-isälle kertomaan, miten iloinen hän oli siitä, että alhaalla "kylässä" saattoi ostaa vehnäleipää iso-äidille, kun vain oli rahaa, ja että iso-äidistä äkkiä oli tuntunut niin valoisalta ja hyvältä, kun Heidi oli hänelle lukenut, ja kun hän oli lopettanut kertomuksensa, alkoi hän taas alusta ja sanoi luottamuksella: "Eikö niin, iso-isä, vaikkei iso-äiti tahdokaan, niin sinä kuitenkin annat minulle kaiken rahan tuosta kääröstä, ja minä annan siitä joka arkipäivä yhden rahan ja pyhänä kaksi Pekalle, jotta hän niillä ostaisi leipää 'kylästä'."
"Mutta vuode, Heidi", sanoi iso-isä, "oikea vuode olisi sinulle tarpeen ja sittenkin jää vielä rahaa moneksi leiväksi." –
Mutta Heidi ei antanut iso-isälleen rauhaa; hän vakuutti, että hän nukkui paljon paremmin heinillä kuin milloinkaan patjavuoteellaan Frankfurtissa, ja rukoili niin hartaasti ja lakkaamatta iso-isää suostumaan hänen pyyntöönsä, että iso-isä viimein sanoi: "Rahat ovat sinun ja sinä saat tehdä niillä, mitä tahdot. – Monta vuotta voit niillä ostaa Leipää iso-äidille."
Heidi riemuitsi: "Heleijaa! Nyt ei iso-äidin tarvitse koskaan enää syödä kovaa hapanta leipää, ja voi, iso-isä, nyt on kaikki niin hyvin, kuin ei meillä vielä eläessämme ole ollut!" Ja Heidi hypähti korkealle ja riemuitsi kuin taivaan lintu. Mutta yht'äkkiä hän muuttui taas vakavaksi ja sanoi: "Oi, jos nyt rakas Jumala olisi heti antanut sen tapahtua, niinkuin minä niin hartaasti halusin, niin ei kaikki nyt olisikaan näin hyvin, minä olisin heti tullut kotiin ja minulla olisi ollut iso-äidille vain muutama leipä, enkä olisi osannut lukea, josta iso-äidillä on niin paljon iloa; mutta rakas Jumala on antanut kaiken käydä paljoa paremmin, kuin minä ymmärsin toivoakaan; mummo sanoi sen minulle, ja nyt kaikki onkin niin tapahtunut. Oi kuinka iloinen olen siitä, ettei rakas Jumala myöntynyt silloin, kun minä vaikeroin! Mutta nyt minä tahdon aina rukoilla, niinkuin mummo käski, ja aina kiittää Häntä, ja jollei Hän aina anna tapahtua, niinkuin minä olen rukoillut, niin tahdon ajatella: nyt käy varmaan taas niinkuin Frankfurtissa, Jumalalla on jotain parempaa minulle mielessä. Mutta nyt rukoilemme joka päivä, iso-isä, eikö niin, emmekä koskaan enää unhoita sitä, ettei rakas Jumalakaan unhottaisi meitä?"
"Mutta jollemme sittenkään rukoilisi", mutisi iso-isä.
"Oi, meidän käy silloin huonosti, sillä rakas Jumala unhoittaa meidät ja antaa meidän mennä omia teitämme ja jos sitten käy onnettomasti ja vaikeroimme, niin ei kukaan ihminen sääli meitä, vaan kaikki sanovat: 'Itsehän hän on ensin luopunut Jumalasta, joka olisi voinut häntä auttaa, ja nyt rakas Jumala myös hylkää hänet'."
"Se on totta, Heidi, keneltä olet sen kuullut?"
"Mummolla, hän on minulle kaikki selittänyt."
Iso-isä kulki vähän matkaa ääneti, sitten sanoi hän itsekseen omissa ajatuksissaan: "Ja kun kerran niin on, silloin se siksi jää; takaisin ei kukaan pääse ja kenen Herra Jumala on unhoittanut, sen hän on unhoittanut."
"Oi. iso-isä, ei niin, hän pääsee takaisin, sen on mummo myöskin selittänyt, silloin käypi niinkuin minun kirjani kauniissa kertomuksessa. Sinähän et tosin tiedä mitenkä; mutta pian me olemme kotona ja silloin saat kuulla, kuinka kaunis se kertomus on."
Heidi joudutti askeleitansa, hän astui yhä reippaammin viimeistä pengertä ylös – ja tuskin he olivat perillä, kuu Heidi jo irtaantui iso-isän kädestä ja juoksi majaan. Iso-isä laski selästään kopan, johon hän oli tyhjentänyt puolet kirstun sisällöstä, sillä koko kirstu olisi ollut liian raskas kantaa. Sitten hän istahti miettiväisenä lavitsalleen. Heidi tuli taas ulos kirja kainalossa.
"Kas se on oikein, iso-isä, että sinä jo istut siinä", ja yhdellä hyppäyksellä oli Heidi hänen luonaan ja oli jo avannut kirjansa, sillä hän oli niin monasti lukenut saman kertomuksen, että kirja itsestään aukeni siltä kohdalta. Nyt Heidi luki suurella osanotolla pojasta, joka isänsä kodissa oli ollut onnellinen. Hän seisoi ulkona kedolla, jolla hänen isänsä kauniit lehmät ja lampaat kävivät laitumella. Kauniiseen viittaansa verhottuna ja paimen-sauvaansa nojaten hän ihaili auringonlaskua, niinkuin kaikki näkyi kuvasta. Mutta yht'äkkiä hän tahtoi tulla itsenäiseksi; hän vaati isältänsä koko perintönsä ja läksi pois ja tuhlasi sen. Kun hänellä ei enää ollut mitään, täytyi hänen ruveta erään talonpojan palvelijaksi ja paimensi hänen sikojansa. Hänen vaatteensa olivat kuluneet repaleiksi, ja ravinnokseen sai hän ainoastaan niukalta samaa ruokaa kuin siat. Silloin hän muisti, kuinka hyvä hänen oli ollut isänsä luona, kuinka hyvä isä oli ollut hänelle ja kuinka kiittämätön hän itse oli ollut isällensä, ja hänen täytyi itkeä katumuksesta ja koti-ikävästä. Ja hän ajatteli: minä menen isäni luo, pyydän häneltä anteeksi ja sanon hänelle: "Minä en ole ansainnut olla sinun poikasi, ota minut sun palvelijaksesi." – Ja kun hän lähestyi isänsä huonetta, näki isä hänet jo kaukaa ja juoksi häntä vastaan. – "Mitä sinä nyt luulet, iso-isä?" keskeytti Heidi lukemisensa; "nyt sinä luulet, että isä vielä on suutuksissaan ja sanoo hänelle: 'Sanoinhan minä sen!?' Kuule nyt, mitä seuraa: 'Ja isä sääli häntä, syleili ja suuteli häntä, ja poika sanoi: 'Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa.' Mutta isä sanoi palvelijoillensa: 'Tuokaa tänne parhaat vaatteet ja pukekaa hänen yllensä, ja antakaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkoihinsa. Ja tuokaa syötetty vasikka ja tappakaa se, ja syökäämme ja riemuitkaamme; sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty.' Ja he rupesivat riemuitsemaan."
"Eikö se ole ihana kertomus, iso-isä?" kysyi Heidi, kun tämä yhä vielä oli vaiti eikä, niinkuin lapsi oli odottanut, iloinnut eikä ihmetellyt sitä.
"On, Heidi, se on ihana kertomus", sanoi iso-isä, mutta hän oli niin vakavan näköinen, että Heidi taas vaikeni ja rupesi ääneti katselemaan kuviansa. Kerran hän vielä asetti kirjan iso-isänsä eteen ja sanoi: "Katso, miten hyvä hänen on olla", osottaen sormellaan kotia palanneen kuvaa, missä tämä seisoi uusissa vaatteissaan isänsä luona hänen rakastettuna poikanansa.
Pari tuntia myöhemmin, kun Heidi jo oli syvään uneen vaipunut, nousi iso-isä pieniä portaita ylös parvelle; hän asetti lamppunsa likelle Heidin vuodetta, kuitenkin niin, ettei sen valo osunut nukkuvan lapsen kasvoille. Heidi lepäsi siinä kädet ristissä eikä suinkaan ollut unhoittanut rukoilla, sillä rauhan ja autuuden tunne lepäsi hänen ruusuisilla kasvoillansa. Se mahtoi liikuttaa iso-isää, sillä hän seisoi siinä kauan, kauan ja katseli taukoamatta nukkuvaa lasta. Hänkin pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen, pää kumarruksissa: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!" Ja kaksi suurta kyyneltä vieri vanhuksen poskia alas.
Muutamia tuntia sen jälkeen, heti päivän koittaessa, seisoi Tunturisetä jo majansa edustalla ja katseli iloisin silmin ympärillensä. Sunnuntaiaamun loiste säteili vuorilla ja laaksoissa. Alhaalta laaksosta kajahtelivat aikaisimmat aamukellot, ja ylhäällä hongissa lauloivat linnut iloisia aamulaulujansa.
Iso-isä meni tupaan takaisin. "Tule Heidi!" huusi hän sieltä ylös parvelle, "päivä on jo noussut! Pue paras puku yllesi, niin menemme kirkkoon."
Heidi ei vitkastellut, se ei ollut mikään tavallinen kutsu, sitä hänen täytyi kiireesti noudattaa. Hetkisen kuluttua hän juoksi jo alas puettuna kauniiseen frankfurtilaiseen pukuunsa, mutta pysähtyi suuresti kummastuneena iso-isänsä eteen. "Oi, iso-isä, tuommoisena minä en koskaan ole sinua nähnyt", sai hän viimeinkin sanotuksi, "etkä sinä koskaan ole käyttänyt kaunista hopeanappista takkiasi, voi kuinka kaunis sinä olet pyhäpuvussasi."
Vanhus silmäili ystävällisesti hymyillen lasta ja sanoi: "Niin sinäkin olet: tule nyt." Hän otti Heidiä kädestä ja niin kulkivat he yhdessä tunturilta alas. –
Joka taholta kajahtelivat kellojen heleät äänet heitä vastaan ja yhä soinnukkaammin ja raikkaammin, kuta edemmäksi he tulivat. Heidi kuunteli ihastuksella ja sanoi: "Kuuletko niitä, iso-isä? Nyt on aivankuin suurena juhlana."
Alhaalla oli kaikki kylän väki jo kirkossa. He olivat juuri alottaneet virren, kun iso-isä Heidin kanssa astui kirkkoon ja istui viimeiselle penkille. Mutta se, joka istui häntä lähinnä, nykäsi kyynärpäällään naapuriansa ja sanoi: "Oletko sinä huomannut, että Tunturisetä on kirkossa!"
Ja ny'itty nykäsi taas vuorostaan seuraavaa, niin että ennen pitkää joka taholta kuiskailtiin: "Tunturisetä! Tunturisetä!" ja melkein jokaisen naisen täytyi kääntää päätään ja useimmat heistä sekaantuivat hiukan säveleestä, niin että lukkarin oli sangen vaikea johtaa laulua. Mutta kun pappi sitten alotti saarnansa, katosi hajamielisyys taas kokonaan, sillä hänen sanoissaan ilmeni niin harrasta kiitoksen ja ylistyksen tunnetta, että se valtasi koko seurakunnankin, niin että jokaisesta läsnäolijasta tuntui siltä, kuin joku suuri ilo olisi hänelle tapahtunut. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, poistui Tunturisetä kirkosta taluttaen lasta kädestä ja suuntasi askeleensa pappilaa kohden, ja kaikki, jotka seurasivat häntä, ja ne, jotka ennen häntä olivat ulkona, katsoivat hänen jälkeensä ja useimmat kävelivät samaan suutaan hänen kanssansa nähdäksensä, menisikö hän todellakin pappilaan, ja sen hän tekikin. Silloin kokoontuivat kaikki ryhmiin ja keskustelivat kiihkeästi päivän tavattomasta tapauksesta, Tunturisedän kirkonkäynnistä, ja katsoivat levottomina pappilaan päin nähdäksensä, palaisiko Tunturisetä sieltä vihoissaan ja kiukuissaan, vaiko papin ystävänä, sillä he eivät ensinkään tienneet, mistä syystä vanhus oli tullut alas tunturilta ja mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.
Mutta useimpien mielipide oli kuitenkin muuttunut jo hänen eduksensa ja he sanoivat toinen toisillensa: "Ei suinkaan Tunturisetä ole niin paha kuin sanotaan; näkeehän sen heti, miten hellästi hän pitää pienokaista kädestä." Ja toinen taas vastasi: "Senhän minä aina olen sanonut, eikä hän papinkaan luokse menisi, jos hän olisi perin paha; silloinhan hänen täytyisi pelätä, ihmiset liioittelevat niin usein." Ja leipuri sanoi: "Minähän sen kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi sanoin; milloinka pienoinen lapsi, jolla on ruokaa ja juomaa ja kaikkea hyvää, mitä hän tahtoo ja toivoo, jättää sen kaiken ja halajaa takaisin iso-isän luo, jos tämä on paha ja hurja, niin että lapsen täytyisi pelätä häntä?" Ja niin sai suopeampi mieliala yhä suuremman vallan heissä, kun naisetkin saapuivat seuraan ja kertoivat, mitä olivat kuulleet Vuohi-Pekan Briitalta ja iso-äidiltä, ja heidän puheistaan päättäen oli Tunturisetä ihan toisenlainen kuin yleisesti tähän asti oli luultu, niin että kokoontuneista tuntui pikemmin siltä, kuin he olisivat seisoneet siinä odottamassa vanhaa kauan kaivattua ystävää toivottaakseen hänet tervetulleeksi. –
Sillä aikaa oli Tunturisetä tullut pastorin lukuhuoneen ovelle ja kolkuttanut. Herra pastori aukaisi ja astui vilkkaasti häntä vastaan eikä ensinkään näyttänyt kummastuneelta, niinkuin olisi voinut luulla, vaan ikään kuin hän olisi odottanut häntä; Tunturisedän kirkossa-olo ei varmaankaan ollut jäänyt herra pastorilla huomaamalta. Hän tarttui vanhuksen käteen ja pudisti sitä useamman kerran niin sydämellisesti, ettei Tunturisetä aluksi saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hän ei ollut odottanut noin ystävällistä vastaanottoa. Hän tointui kuitenkin taas ja sanoi: "Minä tulen pyytämään, että herra pastori olisi hyvä ja unohtaisi ne sanat, jotka lausuin tunturilla, ettekä enää lukisi sitä minulle viaksi, vaikka silloin vastustin teidän neuvoanne. Te olitte oikeassa, herra pastori, ja minä olin väärässä, mutta nyt minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja muuttaa talveksi alas 'kylään', sillä tämä lapsi on arka, ja kova vuoden aika tunturilla on hänelle liian rasittavaa, ja jos ihmiset täällä katsoisivatkin minuun vähän karsaasti niinkuin sellaista, johon ei ole luottamista, niin en ole parempaa ansainnutkaan, mutta ettehän te, herra pastori, sitä kuitenkaan tee?"
Ystävällisen papin silmät loistivat ilosta, hän otti vielä kerran vanhuksen käden omaansa ja sanoi liikutettuna: "Naapuri, te olette ollut parhaimmassa kirkossa jo ennen, kuin tulitte tänne minun kirkkooni; olen siitä iloinen! Eikä teidän tarvitse katua, että jälleen tahdotte tulla tänne ja elää meidän kanssamme. Minun luokseni olette rakkaana ystävänä ja naapurina aina tervetullut ja minä aion viettää monta talvi-iltaa iloisesti teidän luonanne, sillä teidän seuranne on minulle arvokas ja rakas, ja pienokaiselle tulemme myöskin hankkimaan hyviä ystäviä." Herra pastori laski ystävällisesti kätensä Heidin tummille kiharille ja talutti häntä kädestä, saattaessaan iso-isää ulos portaille, ja vasta siellä hän hyvästeli heitä, niin että koko heidän ympärillään seisova kansa saattoi nähdä, miten herra pastori aina uudelleen ja uudelleen puristi Tunturisedän kättä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen paras ystävänsä, josta hän tuskin saattoi erota. Tuskin oli pappi siis sulkenut oven jälkeensä, kun koko seurakunta riensi Tunturisetää vastaan, jokainen tahtoi olla ensimmäinen, ja niin monta kättä ojennettiin hänelle yht'aikaa, ettei hän tiennyt mihin niistä ensin tarttua. Joku huudahti hänelle: "Sepä hupaista! sepä hupaista, setä, että kerran taas käytte meitä katsomassa!" ja toinen taas: "Minäkin olen usein toivonut kerran saavani jälleen puhua sanasen teidän kanssanne, setä." Ja samaan tapaan kajahteli joka suunnalta, ja kun setä sitten ystävällisiin puhutteluihin vastasi, että hän aikoi siirtyä talveksi entiseen asuntoonsa alas "kylään" ja taas elellä vanhojen tuttujensa kanssa yhdessä, kiihtyi yleinen riemu oikeaksi myrskyksi ja näytti ihan siltä, kuin Tunturisetä olisi ollut "kylän" enin rakastettu henkilö. jota jokainen oli suuresti kaivannut. Useimmat saattoivat iso-isää ja lasta pitkän matkaa ylös tunturin rinnettä ja hyvästijättäessään jokainen heistä vaati Tunturisetää käymään luonansa, kun hän taas palaisi kylään. Kun saattajat erosivat hänestä ja lähtivät astumaan vuoripolkua alas kylään, pysähtyi vanhus ja katseli kauan heidän jälkeensä, ja hänen kasvoilleen levisi niin lempeä loiste, että näytti siltä, kuin olisi auringonvalo tullut hänen omasta sydämestään. Heidi katseli häneen herkeämättä ja sanoi iloisesti: "Iso-isä, tänään sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen."
"Niinkö arvelet", hymyili iso-isä. "Niin. katsos, Heidi, minua on tänään kohdannut onni, jota en suinkaan ole ansainnut. Tuntuu niin hyvältä elää rauhassa ja sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa. Rakas Jumala tarkoitti parastani sillä, että hän lähetti sinut luokseni tunturille." Vuohi-Pekan majalle saavuttuansa aukaisi iso-isä heti oven ja astui sisään: "Jumala antakoon hyvää päivää, iso-äiti", huudahti hän, emmeköhän taas ala paikkailla tupaa, ennenkuin myrskyt tulevat."
"Hyvä Jumala, se on setä!" huusi iso-äiti iloisella kummastuksella. "Että minulle sekin ilo vielä piti suotaman elämässäni! Että minä kerrankin saan kiittää teitä kaikesta, mitä meille olette tehnyt, setä! Jumala teitä palkitkoon! Palkitkoon sen Jumala!"
Ja vavisten ilosta ojensi vanha iso-äiti kätensä vastatulleelle, joka sydämellisesti pudisteli sitä, sitten hän jatkoi pitäen kiinni sedän kädestä: "Ja yksi pyyntö on minulla vielä sydämelläni, setä: Jos minä joskus olen loukannut teitä, niin älkää rangaisko minua sillä, että vielä kerran laskette Heidin luotanne, ennenkuin minä lepään kirkkomaassa. Oi, te ette tiedä, mikä aarre tämä lapsi on minulle!" ja hän syleili Heidiä, joka jo oli hiipinyt hänen luokseen.
"Olkaa huoleti, iso-äiti", rauhoitti häntä setä; "siten en tahdo rangaista teitä enkä itseänikään, tästä lähin jäämme kaikki toinen toistemme luo pitkäksi aikaa, jos Jumala sen sallii."
Nyt Briitta hieman salaperäisesti veti sedän erikseen huoneen nurkkaan ja näytti hänelle kaunista sulkahattua sekä kertoi, mitenkä asianlaita oli, sillä luonnollisesti hän ei voinut ottaa vastaan semmoista lahjaa.
Mutta iso-isä katsoi sangen tyytyväisesti Heidiinsä ja sanoi: "Hattu on hänen, jollei hän sitä enää tahdo panna päähänsä, niin hän on oikeassa, ja jos hän on sen sinulle antanut, niin ota sinä se vaan vastaan."
Briitta oli tästä odottamattomasta päätöksestä suuresti iloissaan: "Se on varmaankin enemmän kuin kymmenen markan arvoinen, katsokaapas vain!" iloissaan kohotti hän sen korkealle ilmaan. "Minkä erinomaisen siunauksen se Heidi sentään sieltä Frankfurtista on tuonut kotiin! Minun on jo monasti täytynyt ajatella, eikö olisi parasta että lähettäisin Pekkanikin vähäksi ajaksi sinne; mitä te siihen sanoisitte, setä?"
Sedän silmät säihkyivät veitikkamaisesti. Hän arveli, ettei se olisi Pekalle vahingoksi; mutta neuvoi Briittaa odottamaan sopivaa tilaisuutta.
Samassa samainen henkilö syöksähtikin sisään, mutta kolautti ensin päänsä oveen niin kovasti, että joka paikka ritisi; nähtävästi oli hänellä kiire. Hengästyneenä ja läähättäen pysähtyi hän keskelle tupaa ja ojensi kirjettä kädessänsä. Sekin oli seikka, jommoista ei ennen ollut tapahtunut: kirje, osoiteltu Heidille, jonka hän oli saanut alhaalla "kylän" postilaitoksesta. Kaikki istuivat pöydän ympärille odottamaan. Heidi aukaisi kirjeensä ja luki sen ääneen takertumatta. Se oli Klara Sesemannilta. Hän kertoi siinä, miten ikävä hänen oli ollut Heidin lähdettyä, ja että hän töin tuskin saattoi sitä enää kestää; sentähden oli hän niin kauan pyytänyt isältänsä, kunnes tämä oli luvannut jo seuraavana syksynä lähteä kylpyretkelle Ragatziin, ja mummo aikoi myös mukaan, ja silloin hän tahtoi käydä tervehtimässä Heidiä ja iso-isää tunturilla. Ja mummo käski vielä sanoa Heidille, että hän oli tehnyt oikein siinä, kun oli tahtonut viedä vehnäleivät iso-äidille, ja jottei iso-äidin tarvitsisi syödä niitä kuiviltansa, oli kahvi lähetetty jäljestä päin, se oli jo matkalla, ja kun mummo itse tulisi tunturilla käymään, piti Heidin viedä hänet iso-äitiä tervehtimään.
Siitä syntyi sitten niin suuri ilo ja ihmetys, kun kaikki uutiset koskivat heitä jokaista yhtä likeltä, ettei itse iso-isäkään huomannut miten nopeasti aika kului ja kuinka myöhäinen jo oli, ja kaikki he olivat niin tyytyväisiä ja iloisia tulevien päivien yhdessäolosta, ja ehkä vielä enemmän tämänpäiväisestä, että iso-äiti lopulta sanoi: "Kaikkein suloisinta on kuitenkin se, että vanha ystävä kerran taas tulee ja ojentaa meille kätensä niinkuin ennen muinoin; se synnyttää lohduttavan tunteen siitä, että kerran vielä saamme tavata ne, jotka meille ovat olleet rakkaita. Tulettehan taas pian käymään täällä, setä, ja lapsi varmaankin jo huomenna."
Se lupaus vahvistettiin iso-äidille kädenlyönnillä, mutta nyt oli jo aika lähteä kotiin, ja iso-isä kulki Heidin kanssa ylös tunturille, ja samoin kuin heleät aamukellot likeltä ja kaukaa olivat kutsuneet heitä laaksoon, samoin saattoivat rauhalliset iltakellot heidät jälleen takaisin ilta-auringon loisteessa välkkyvälle majalle. – Mutta kun mummo tulee syksyllä, valmistaa hän varmaan Heidille samoinkuin iso-äidillekin monta odottamatointa iloa, ja varmaankin saadaan heinäparvelle oikea vuode, sillä missä mummo vain liikkuu, siellä järjestyvät kaikki asiat, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin.