[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwOlDId0YCGP1gRrtXoit1hS86Uk8xKBI3yHqZJI5Aqs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},699,"Pikku Heidi","Spyri, Johanna",1827,1901,"699-spyri-johanna-pikku-heidi","699__Spyri_Johanna__Pikku_Heidi","Kertomus alpeilta","lastenkirja",[],[],"fi",1880,1926,38574,235123,true,null,[],[],[],"Klassikkotarina kertoo orvosta Heidi-tytöstä, joka lähetetään asumaan isoisänsä luokse Sveitsin Alpeille. Heidi nauttii vapaudesta ja luonnosta ystävänsä Pekan kanssa, kunnes täti vie hänet Frankfurtiin seuraneidiksi liikuntavammaiselle Klaralle. Koti-ikävä ajaa tytön lopulta takaisin rakkaaseen vuoristoon.","Johanna Spyrin 'Pikku Heidi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 699.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari ja Noriko Koivisto sekä Projekti\nLönnrot.","PIKKU HEIDI\n\nKertomus alpeilta\n\n\nKirj.\n\nJOHANNA SPYRI\n\n\nSuomennos\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1926.\nJ. Simelius'en Perillisten Kirjapaino O.Y.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Tunturisedän luo.\n  2. Iso-isän luona.\n  3. Laitumella.\n  4. Iso-äidin luona.\n  5. Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka\n     vierailusta on tärkeitä seurauksia.\n  6. Uusi luku ja ihan uusia asioita.\n  7. Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.\n  8. Levottomuutta Sesemannin talossa.\n  9. Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen\n     ole kuullut.\n 10. Mummo.\n 11. Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.\n 12. Sesemannin talossa kummittelee.\n 13. Kesä-iltana tunturille.\n 14. Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nTunturisedän luo.\n\n\nYstävällisestä Maynfeld-kylästä johtaa kapea, kiemurteleva polku tiheää\nmetsikköä ylöspäin vuorienhuippujen juurelle, jotka sillä puolen\nylhäisinä ja vakavina piirittävät laaksoa. Vähitellen polku alkaa yhä\njyrkemmin kohota, ja lyhyt tunturiruoho sekä mehukkaat yrtit tervehtivät\ntuoksullaan vaeltajaa; tämä polku johtaa suoraan ylös Alpeille asti.\n\nMainittua polkua astui eräänä kesäkuun aamuna kookas, reippaan näköinen\ntyttö, taluttaen lasta, jonka jo entisestään ahavoituneet kasvot aurinko\noli paahtanut tulipunaisiksi. Ei ihmettäkään, sillä lapsi oli kesän\nhelteestä huolimatta vaatetettu kuin kovimman pakkasen varalle. Tuo\npieni tyttönen näytti tuskin viisivuotiaalta, vaikkei juuri ollut\nhelppoa saada mitään käsitystä hänestä, sillä hänellä oli ainakin kaksi,\nellei kolme pukua yllään ja päällepäätteeksi suuri punainen pumpulihuivi\nniin moneen kertaan ympärilleen kiedottuna, että mainittu pieni henkilö\nnäytti varsin muodottomalta, kun hän palavissaan pyrki vaivalloisesti\nylöspäin raskaissa nauloitetuissa vuorikengissään.\n\nTunnin verran he olivat astuneet, kun he saapuivat erääseen vuoririnteen\npuolitiessä sijaitsevaan paikkaan, jota yleisesti nimitettiin \"kyläksi\".\nTäällä heitä puhuteltiin joka rakennuksesta, milloin ikkunoista, milloin\novista, milloin taas tiellä, sillä tyttö oli näiltä seuduin kotoisin.\nHän ei kuitenkaan pysähtynyt missään, vaan vastasi ainoastaan ohimennen\nkaikkiin tervehdyksiin ja kysymyksiin, kunnes he saapuivat kylän\nviimeiselle asunnolle.\n\n\"Odota hieman, Dete\", huudettiin hänelle eräästä ovesta, \"minä saatan\nsinua kappaleen matkaa.\"\n\nPuhuteltu pysähtyi; samassa irtautui lapsi hänestä ja istahti maahan.\n\n\"Oletko väsynyt, Heidi?\" kysyi Dete.\n\n\"En, vaan minun on kuuma\", vastasi lapsi.\n\n\"Pian saavumme perille, koeta vähän vielä ponnistaa voimiasi ja astua\npitkin askelin, niin olemme tunnin perästä ylhäällä\", puheli Dete\nkehoittaen.\n\nSamassa astui harteva, hyväntahtoisen näköinen vaimo heidän luoksensa.\nLapsi nousi ylös ja seurasi vähän jälempänä ystävyksiä, jotka heti\nrupesivat vilkkaasti keskustelemaan kylän asukkaista ja monenmoisista\nseudun kuulumisista.\n\n\"Mutta minne sinä oikeastaan tuon lapsen kanssa aiot, Dete?\" kysyi\nviimeksi seuraan liittynyt. \"Hän on varmaankin sisarvainajasi pieni\norpotyttö?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Dete, \"vien hänet tuonne iso-isän luokse.\"\n\n\"Mitenkä, jätätkö hänet tunturi-ukon luo? Oletko menettänyt järkesi,\nDete! Miten semmoisia saatat ajatellakaan? Ukko heti lähettää sinut\ntakaisin!\"\n\n\"Sitä hän ei voi tehdä: hän on lapsen iso-isä, hänenkin täytyy tehdä\njotakin lapsen hyväksi; tähän asti olen minä pitänyt huolta siitä, ja\nsen sanon sinulle ennakolla, Barbel, etten minä tuon lapsen tähden jätä\nsemmoista paikkaa, joka minulle nyt on tarjona. Tehköön iso-isä nyt\ntehtävänsä.\"\n\n\"Niin, kyllä, jos hän olisi samanlainen kuin muut ihmiset\", sanoi pieni\nBarbel vilkkaasti, \"mutta tunnethan sinä hänet! Lapsi ei menesty hänen\nluonaan! Mutta mihin sinä itse sitten aiot?\"\n\n\"Frankfurtiin\", selitti Dete, \"siellä saan erinomaisen hyvän paikan.\nHerrasväki oli jo viime kesänä Ragatzissa kylpemässä, ja minä siivosin\nheidän huoneensa. He tahtoivat jo silloin minua mukaansa, mutta minä en\npäässyt. Tänä kesänä ovat he tulleet takaisin ja uudistaneet pyyntönsä,\nja nyt lähden kuin lähdenkin, siitä saatat olla vakuutettu.\"\n\n\"Minä en tahtoisi olla tuon lapsen sijassa\", huusi Barbel päivitellen.\n\"Eihän kukaan ihminen tiedä, miten vanhuksen laita tuolla ylhäällä\noikein on! Hän ei välitä kenestäkään; vuosikausiin ei hän ole pistänyt\njalkaansakaan kirkkoon, ja kun hän kerran vuodessa tulee kylään, paksuun\nsauvaansa nojautuen, pelkää ja karttaa jokainen häntä. Hänen tuuheat\nkulmakarvansa ja hirmuinen partansa tekevät hänet intiaanin ja pakanan\nnäköiseksi; kiittääpä onneansa, jos joku muu on mukana, kun hän tulee\nvastaan.\"\n\n\"Entäs sitten\", sanoi Dete uhmaellen, \"hän on iso-isä ja hänen täytyy\npitää huolta lapsesta, ei suinkaan hän sitä mitenkään vahingoita ja\nmuutenkin hänen velvollisuutensa on vastata siitä eikä minun.\"\n\n\"Tahtoisin vain tietää\", sanoi Barbel tutkivasti, \"mikä vanhuksen\nomaatuntoa oikeastaan vaivaa, kun hänellä on semmoiset silmät ja kun hän\nasuu niin ypö yksin tuolla ylhäällä tunturilla eikä juuri koskaan tahdo\nnäyttäytyä muille. Hänestä puhutaan kaikenlaista; sinä varmaankin tiedät\njotakin siitä sisaresi kautta, eikö niin, Dete?\"\n\n\"Tietysti, mutta minä en sitä sano; jos hän sen saisi kuulla, joutuisin\npahempaan kuin pulaan.\"\n\nMutta Barbel olisi jo aikoja sitten mielellään tahtonut tietää minkä\nvuoksi Tunturisetä näytti ihmisiä vihaavan, minkä vuoksi hän asui\nyksinään ylhäällä vuorella ja minkä tähden ihmiset hänestä puhuivat vain\npuolin sanoin, ikäänkuin he olisivat pelänneet häntä vastustaa,\nvaikkeivät liioin tahtoneet häntä puolustaakaan. Hän ei myöskään\ntiennyt, miksi kaikki ihmiset kylässä nimittivät vanhusta\nTunturisedäksi; eihän ukko saattanut olla kaikkien asukasten todellinen\nsetä, mutta koska muut niin tekivät, niin ei hänkään koskaan nimittänyt\nvanhusta muulla nimellä. -- Barbel oli vasta nykyään naimisen kautta\njoutunut kylään; sitä ennen hän oli asunut Prättigaussa, eikä siis\ntarkoin tuntenut henkilöitä eikä tapauksia kylän ja seudun vanhemmilta\najoilta. Dete, hänen hyvä ystävänsä, oli sitä vastoin kylässä syntynyt\nja kasvanut, ja oli siellä asunut äitinsä luona, kunnes äiti vuosi\nsitten kuoli, jolloin Dete muutti Ragatzin kylpylaitokseen ja sai\ntuottavan palvelijapaikan eräässä suuressa hotellissa. Hän oli tänä\naamuna tullut lapsen kanssa Ragatzista; erään tuttavansa kanssa, joka\nmatkusti kotiinsa, oli hän heinäkärryillä päässyt Maynfeldiin asti. --\nBarbel tahtoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada tietoa näistä\nasioista; hän tarttui tuttavallisesti Deten käsivarteen ja sanoi:\n\"Sinulta nyt saan kuulla, kuinka paljon totta ihmisten puheissa on,\nsillä sinä varmaankin tiedät, arvaan minä, koko asian. Sanohan minulle,\nmiten vanhuksen laita oikeastaan on, onko hän aina vihannut ihmisiä\nniinkuin nyt?\"\n\n\"Tarkoin en tietenkään voi sanoa, onko hän aina ollut sellainen. Minä\nolen nyt kuudenkolmatta, ja hän on varmaankin jo seitsemänkymmenen\nvuoden vanha, niin ettei sinun tule odottaakaan, että olisin nähnyt\nhänet nuorena. Jos vain tietäisin, ettei juttu leviäisi ympäri koko\nPrättigaun, saattaisin sinulle kertoa yhtä ja toista hänestä; äitini oli\nnäet Domleschgista niinkuin hänkin.\"\n\n\"Ah, mitä vielä, Dete, mitä sinä tarkoitat?\" sanoi Barbel hiukan\nnärkästyneenä. \"Prättigaussa ei pahoin juoruta, ja voinhan minä jotain\npitää salassakin jos niin tahdotaan. Kerrohan vain minulle, ei sinun\nsitä tarvitse katua.\"\n\n\"No niin, voinhan kertoa, mutta pidä myös sanasi\", muistutti Dete, ja\nkatseli ensin ympärilleen nähdäksensä, oliko lapsi niin likellä, että\nsaattaisi kuulla mitä puhuttiin, mutta lasta ei näkynyt missään; se oli\njo aikoja sitten jäänyt seuraajistaan, vaikkeivät he sitä vilkkaasti\nkeskustellessaan olleet huomanneet. Dete pysähtyi ja katseli joka\ntaholle. Polku kiersi monessa mutkassa, mutta saattoi sentään nähdä\nkylään asti, eikä siellä näkynyt ketään.\n\n\"Nyt näen tytön\", selitti Barbel. \"Katso tuolla\", ja hän näytti\netusormellaan polkua alaspäin. \"Hän kiipeää Vuohi-Pekan ja hänen\nvuohiensa kanssa. Minkähän tähden Pekka tänään näin myöhään saattaa\neläimiä? Mutta sen parempi, hänen sopii pitää huoli lapsesta, niin sinä\nsaat kertoa.\"\n\n\"Huolenpidosta ei Pekalla ole suurta vaivaa\", muistutti Dete, \"lapsi ei\nole tyhmä viisivuotiaaksi. Hän pitää kyllä silmänsä auki, eikä se\nsuinkaan haittaa, sillä vanhuksella ei ole muuta omaisuutta kuin kaksi\nvuohta ja tunturimajansa.\"\n\n\"Eikö hänellä koskaan muuta ole ollutkaan\", kysyi Barbel.\n\n\"Hänelläkö? Niin, luulenpa hänellä olleen vähän enemmänkin\", vastasi\nDete innostuen. \"Hän on omistanut talon, joka oli kauneimpia\ntalonpoikaistiloja Domleschgissa. Hän oli vanhin poika, ja hänellä oli\nainoastaan yksi veli, joka oli hiljainen ja hyvänsävyinen. Mutta\nvanhempi veli ei tahtonut tehdä muuta kuin herrana matkustella maita\nmantereita seurustellen pahojen ihmisien kanssa, joita ei kukaan\ntuntenut. Koko talon hän hävitti, ja kun hän oli saattanut asiat tälle\nkannalle, kuolivat hänen isänsä ja äitinsä surusta, ja veli, josta myös\noli tullut kerjäläinen, lähti murheissaan maailmalle, mihin, sitä ei\ntiedä kukaan. Setä itse, jolla ei enää ollut muuta jäljellä kuin huono\nnimensä, katosi myöskin. Aluksi ei kukaan tiennyt, mihin hän oli\njoutunut; sitten saatiin kuulla hänen sotamiehenä lähteneen Neapeliin,\nja senjälkeen ei hänestä taas kuulunut mitään kahteentoista tai\nviiteentoista vuoteen. Silloin ilmestyi hän jälleen yhtäkkiä\nDomleschgiin, hänellä oli muassaan puolikasvuinen poikalapsi, jonka hän\ntahtoi saattaa muitten ihmisten seuraan, mutta kaikki ovet suljettiin\nhäneltä, eikä kukaan tahtonut hänestä mitään tietää. Tämä katkeroitti\nhänen mielensä; hän sanoi iäksi päiviksi jättävänsä Domleschgin ja\nmuutti poikansa kanssa tänne kylään. Vähän rahaa hänellä lienee ollut,\nsillä hän antoi poikansa Topiaan opetella rakentajaksi. Tämä oli\nsävyinen mies, johon kaikki kylän asukkaat mieltyivät, mutta vanhukseen\nei kukaan luottanut. Sanottiin hänen karanneen Neapelista, koska hänelle\nmuuten olisi siellä pahoin käynyt; hän oli näet lyönyt jonkun\nkuoliaaksi, ei sodassa tietysti, vaan tappelussa. Mutta me tunnustimme\nsukulaisuutemme hänen kanssansa, minun äitini isoäiti ja hänen\nisoäitinsä olivat näet olleet sisarusten lapsia. Me nimitimme häntä siis\nsedäksi, ja koska olimme tuttuja kaikkien kyläläisten kanssa, rupesivat\nkaikki muutkin nimittämään häntä sedäksi, ja kun hän sittemmin muutti\ntunturille, sai hän nimen Tunturisetä.\"\n\n\"Mutta miten Topiaan kävi\", kysyi Barbel uteliaasti.\n\n\"Odota hieman, niin saat kuulla, enhän voi kaikkea kertoa yhtä aikaa\",\nselitti Dete. -- \"Niin, Topias oli Melsissä opissa, sieltä hän palasi\noppiaikansa kuluttua kylään ja otti sisareni Adelheidin vaimokseen. He\nolivat aina rakastaneet toisiaan ja olivat avioliitossaan varsin\nonnelliset. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Jo kaksi vuotta sen jälkeen\nputosi eräästä rakennuksesta, jossa Topias oli työssä, hirsi, joka\npaikalla löi hänet kuoliaaksi. Kun hän sitten pahoin runneltuna\nkannettiin kotiin, sairastui Adelheid kauhusta ja surusta vaikeaan\nkuumetautiin, josta hän ei enää parantunut, hän oli enimmäkseen\nsemmoisessa tilassa, ettei tiedetty, nukkuiko hän vai oliko valveilla.\nAinoastaan pari viikkoa senjälkeen, kun Topias oli haudattu, haudattiin\nmyös Adelheid. Silloin puhuivat kaikki ihmiset molempien onnettomasta\nkohtalosta. Hiljaa sekä ääneen lausuttiin, että tämä oli rangaistus\nsedän pahasta ja jumalattomasta elämästä. Se tuli hänen omiinkin\nkorviinsa, ja pappikin koetti herättää hänen omaatuntoansa katumukseen,\nmutta hän paatui sitä hirmuisemmin eikä enää puhutellut ketään, ja\nkaikki väistivätkin häntä, minkä taisivat. Yhtäkkiä saatiin kuulla, että\nhän oli vetäytynyt tunturille ainaiseksi, ja siitä päivin hän elää\nepäsovussa sekä Jumalan että ihmisien kanssa. Adelheidin pienen lapsen\notimme me luoksemme, äiti ja minä; hän oli silloin vuoden vanha. Kun nyt\näiti viime kesänä kuoli, ja minä lähdin Ragatziin vähän ansaitakseni,\nannoin lapsen hoidettavaksi vanhalle Urselille Pfäfferdorfissa. Viivyin\nRagatzissa talvenkin; olin näet tilaisuudessa saamaan kaikenlaista\ntyötä, minä kun vähän osaan ommella ja paikkailla. Aikaisin keväällä\ntuli herrasväki Frankfurtista, sama näet, jota toissa kesänä olin\npalvellut, ja nyt he tahtoivat minua mukaansa. Ylihuomenna me lähdemme,\nja paikka on hyvä, sen saatan sinulle vakuuttaa!\"\n\n\"Ja vanhukselle tuolla ylhäällä aiot jättää lapsukaisen. Minua todella\nihmetyttää, että semmoista saatat ajatellakaan, Dete\", sanoi Barbel\nsoimaten.\n\n\"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?\" vastasi Dete. \"Minä olen täyttänyt\nvelvollisuuteni lasta kohtaan. Enhän minä saata ottaa viisivuotiasta\nlasta mukanani Frankfurtiin. Mutta mihin sinä olet menossa, Barbel,\nolemmehan jo puolitiessä tunturille?\"\n\n\"Minä olenkin jo perillä\", vastasi Barbel, \"minulla on Vuohi-Pekan\nBriitan kanssa puhumista. Hän kehrää minulle talvisin. Hyvästi, Dete,\nonnea matkalle!\"\n\nDete ojensi kätensä seurakumppanilleen, sitten hän jäi seisomaan\nBarbelin lähestyessä pientä majaa, joka sijaitsi notkossa, tuulen\nsuojassa, vähän matkaa polulta. Vuoren suoja olikin sangen tarpeellinen\nmajalle, sillä se näytti ränsistyneeltä; sen asukkaista oli kauheaa\nkuulla, kun koko maja, ovet, ikkunat ja seinähirret tärisivät Föhnin\nrajusti puhaltaessa. Semmoista raju-ilmaa ei pieni maja olisi kestänyt\naavalla tunturilla, vaan se olisi ehdottomasti vyörynyt suin päin alas\nlaaksoon.\n\nTässä majassa asui Vuohi-Pekka, yhdentoistavuotias poika, joka aina\naamusin haki kylän vuohet saattaakseen ne ylös tunturille syömään\nmehevää tunturiruohoa. Iltasin juoksi hän taas kevytjalkaisine\nseuralaisineen vuoria myöten alas kylään. Sinne saavuttuaan vihelsi hän\nsormiinsa merkiksi, että jokainen sai tulla perimään elukkansa.\nEnimmäkseen lähetettiin pieniä poikia ja tyttöjä niitä hakemaan, sillä\nvuohet olivat niin rauhallisia, ettei niitä tarvinnut ensinkään pelätä,\nja koska nämä olivat ainoat hetket päivästä, jolloin Pekka kesän aikana\noli tilaisuudessa seurustelemaan yhdenikäistensä kanssa, viipyi hän niin\nkauan kuin suinkin heidän kanssansa leikkimässä. Muuten hän eli vain\nvuohiensa seurassa. Tosin hänellä oli kotonaan sekä äiti että iso-äiti,\nmutta heidän kanssansa hän ei joutanut paljon olemaan, sillä aamusin oli\nhänen varhain lähteminen ja iltasin hän palasi niin myöhään, että töin\ntuskin ennätti syödä illallista, ennenkuin jo nukkui makeinta untaan.\nHänen isäänsä, joka nuorempana oli myös hoitanut samaa ammattia,\nnimitettiin niinikään Vuohi-Pekaksi. Hän oli muutamia vuosia sitten\nsaanut surmansa puun kaadannassa. Vaimon nimi oli Briitta ja häntä\nnimitettiin Vuohi-Pekan Briitaksi. Sokeaa iso-äitiä sanoivat yleensä\nvanhat sekä nuoret iso-äidiksi.\n\nDete oli ainakin kymmenen minuuttia odotellen katsellut joka taholle,\neivätkö lapset ja vuohet jo tulisi näkyviin, mutta kun hän ei niitä\nhuomannut, nousi hän vähän ylemmäksi paremmin nähdäkseen yli koko polun.\nSieltä hän nyt kurkisteli sinne ja tänne ja hänen kasvonsa ja liikkeensä\nilmaisivat suurta maltittomuutta. Sillä välin lapset vähitellen\nlähestyivät monta vertaa pidempää tietä myöten, sillä Pekka tiesi varsin\nhyvin, missä paikoin vuohien mieliruohoa ja pensaita kasvoi, ja\nsenvuoksi hän niiden kanssa poikkesi kauaksi tieltä. Alussa pieni tyttö\noli kuumuudesta menehtymäisillään kömpiessään paksussa puvussaan\nvaivalloisesti jäljessä. Hän ei puhunut sanaakaan; katseli vain\ntaukoamatta milloin Pekan keveitä vaatteita, milloin vuohien paljaita ja\nvielä keveämpiä hoikkia jalkoja, joita ne sukkelasti liikuttelivat sinne\ntänne kiivetessään pensastunutta ja kivistä vuorenrinnettä. Yhtäkkiä\nistuutui lapsi maahan ja riisui nopeasti kengät ja sukat jaloistaan,\nsitten hän nousi taas ylös, heitti paksun punaisen huivin yltään,\naukaisi yhtä kiireesti pienen mekkonsa ja riisui sen; mutta hänellä oli\nvielä toinen sen alla, sillä Dete-täti oli pannut lapselle pyhäpuvun\narkipuvun päälle, jottei hänen tarvitsisi niitä kantaa.\nSilmänräpäyksessä oli sekin poissa, ja lapsi seisoi siinä keveässä\nalushameessa ojentaen tyytyväisenä paljaita käsivarsiaan, joita vain\nlyhyet paidanhihat peittivät. Senjälkeen hän pani kaikki vaatteet\nkauniisti kokoon ja sitten kiipesi ja juoksi lauman perässä Pekan\nrinnalla yhtä keveästi kuin nopeajalkaisin vuohi. Pekka ei ensinkään\nollut tarkannut, mitä lapsi oli tehnyt jälelle jäädessään. Kun se nyt\nilmestyi uudessa puvussaan, vetäytyi koko hänen naamansa hupaiseen\nirvistykseen, ja katsoessaan taaksensa ja huomatessaan vaatekasan, hänen\nnaamansa muuttui yhä iloisemmaksi ja hänen suunsa vetäytyi toisesta\nkorvasta toiseen, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Tuntiessaan itsensä\nnäin keveäksi ja vapaaksi, ryhtyi lapsukainen keskusteluun Pekan kanssa.\nPojan täytyi vastata monenmoisiin kysymyksiin: tyttö tahtoi tietää\nmontako vuohta hänellä oli, mihin hän niiden kanssa oli matkalla ja mitä\nhän siellä perillä tekisi y.m. Niin saapuivat lapset ja vuohet\nviimeinkin majalle ja Dete-tädin näkyviin. Tuskin oli täti nähnyt tämän\nkiipeävän seurueen, ennenkuin hän suureen ääneen huusi: \"Heidi, mitä\nolet tehnyt? Miltä sinä näytät! Missä ovat mekkosi ja huivisi? Ja uudet\nkenkäsi, jotka vastikään vuorella ostin sinulle, ja uudet sukkasi, jotka\nsinulle kudoin, kaikki ovat poissa! Heidi, mitä olet tehnyt, mihin olet\nkaikki jättänyt?\"\n\nLapsi osoitti levollisesti alaspäin lausuen: \"Tuonne?\" Täti seurasi\nsilmillään viittausta. Oikein, siinä oli jotain kasassa, ylinnä\npunaista, niin, se varmaan oli huivi.\n\n\"Sinä onneton!\" huusi täti suuttuneena, \"kaikkea sinun mieleesi\njuolahtaa. Minkätähden sinä kaiken tämän olet tehnyt? Mitä se\nmerkitsee?\"\n\n\"Minä en niitä tarvitse\", sanoi lapsi näyttämättä vähintäkään katumuksen\noiretta.\n\n\"Ah, sinä onneton, järjetön Heidi, eikö sinulla ole ymmärrystä\nensinkään\", valitteli ja torui täti vielä; \"kuka nyt käy ne sieltä\nalhaalta hakemassa, kuluuhan siihen ainakin puoli tuntia; Pekka, juokse\npian noutamaan minulle vaatteet, mene kiireesti, äläkä siinä töllistele,\nikäänkuin olisit maahan kiinni kasvanut.\"\n\n\"Tulen jo muutenkin myöhään\", sanoi Pekka hitaasti ja seisoi\nliikahtamatta samalla paikalla, jossa hän kädet taskussa oli kuunnellut\ntädin kauhunpurkausta.\n\n\"Turhan päitenhän sinä siinä muutenkin seisoskelet, siten et luullakseni\nvarsin pitkälle pääse\", huusi Dete-täti hänelle. \"Juokse pian, niin saat\njotakin kaunista, katsohan!\" Dete näytti uutta viiden pennin rahaa, ja\nsen kiilto vaikutti Pekkaan. Kiireesti hän juoksi pitkin harppauksin\nsuorinta tietä alas ja ennätti vähässä ajassa sinne, missä vaatteet\nolivat; hän nosti ne varovasti maasta ja toi ne niin nopeasti, että\ntädin täytyi kehua häntä, ja heti ojentaa hänelle viiden pennin raha.\nPekka pisti sen kiireesti syvälle taskuunsa ja hänen naamansa kiilsi ja\nnauroi koko leveydessään, sillä semmoinen aarre ei usein tullut hänen\nosaksensa.\n\n\"Saatathan nyt kantaa minulle nuo vaatteet sedän luo asti, käythän sinä\nmuutenkin samaa tietä\", sanoi Dete-täti valmistautuen kiipeämään\nrinnettä ylös, joka Vuohi-Pekan majan luota äkkiä jyrkkeni. --\nMielellään suostui Pekka siihen ja seurasi Deteä hänen kantapäillään;\nvasemman kätensä oli hän kietaissut vaatteiden ympäri, oikealla hän\nhoiti vuohipiiskaansa. Heidi ja vuohet hyppelivät ja juoksentelivat\nmolemmin puolin jäljessä. Näin joutui seurue kolmessaneljännestunnissa\ntunturille, jossa sedän maja sijaitsi eräällä kalliontörmällä altisna\nkaikille tuulille, mutta myöskin jokaisen auringonsäteen suutelemana.\nNäköala sieltä oli äärettömän lavea, yli koko laakson. Majan takana\nkasvoi kolme vanhaa honkaa, joiden tuuheita oksia ei kirves koskaan\nollut koskettanut. Etäämpänä kulki tie yhä korkeammalle, ikivanhoille\nharmaille vuorille, ensin ihanain kukkakenttäin yli kivistöihin ja\nniistä ylöspäin jyrkille autioille kukkuloille.\n\nMajan edustalle oli setä laaksonpuoliseen seinään kiinnittänyt lavitsan.\nSiellä hän istui, piippu suussa, kädet polvillaan, rauhallisesti\nkatsellen miten lapset, vuohet sekä Dete-täti kiipesivät jyrkännettä\nylös; viimeksimainittu oli matkan kuluessa jäänyt jälkimäiseksi. Heidi\noli ensimmäisenä ylhäällä. Hän meni suoraan vanhuksen luo, ojensi\nkätensä ja sanoi: \"Hyvää iltaa, iso-isä!\"\n\n\"Hm, hm, mitä tämä merkitsee?\" kysyi vanhus jyrkästi; vastahakoisesti\nhän antoi lapselle kättä ja katseli häntä tuuheitten kulmakarvainsa alta\nkauan ja läpitunkevasti. Heidi kesti hänen katseensa kertaakaan silmiään\nräpäyttämättä, sillä iso-isä, jolla oli pitkä parta sekä tuuheat\nyhteenkasvaneet harmaat kulmakarvat, jotka muistuttivat jonkunmoista\nheinäkasvia, oli niin kummallisen näköinen, että Heidin täytyi häntä\noikein perinpohjaisesti tarkastella. Sillä aikaa oli Detekin Pekan\nkanssa lähestynyt; viimemainittu tahtoi odottaa vähän aikaa nähdäkseen\nmitä tapahtuisi.\n\n\"Toivotan teille hyvää päivää, setä\", sanoi Dete lähemmäksi astuen, \"ja\ntässä tuon teille Topiaan ja Adelheidin lapsen. Te ette varmaankaan enää\nhäntä tunne, kun ette ole häntä nähnyt siitä saakka kuin hän oli vuoden\nvanha.\"\n\n\"Vai niin, mitä lapsi minun luonani tekee?\" kysyi vanhus\nkuivakiskoisesti; \"ja sinä siellä\", huusi hän Pekalle, \"saat mennä\nvuohinesi, muutenkin olet myöhästynyt, vie minunkin mukanasi!\"\n\nPekka totteli paikalla ja lähti, sillä setä oli katsonut häneen\nsemmoisella tavalla, että hän oli jo saanut tarpeekseen.\n\n\"Hänen täytyy jäädä teidän luoksenne, setä\", vastasi Dete vanhuksen\nkysymykseen. \"Minä olen ymmärtääkseni jo täyttänyt velvollisuuteni lasta\nkohtaan, ja nyt on teidän vuoronne.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi vanhus luoden tulisen silmäyksen Deteen. \"Ja jos nyt\nlapsi alkaa juosta perässäni ja parkuu niinkuin järjettömät pienokaiset\ntekevät, mitä minun silloin pitää tehdä?\"\n\n\"Se on teidän asianne\", tokaisi Dete, \"tietääkseni ei kukaan minuakaan\nneuvonut, miten oli meneteltävä, kun lapsi vain vuoden vanhana lepäsi\nkäsivarsillani ja minulla jo ennestään oli kyllin tekemistä turvatakseni\noman sekä äitini toimeentulon. Nyt minun täytyy lähteä ansaitsemaan; te\nolette lasta lähinnä, tehkää sitte, mitä tahdotte; jos lapsi\nvahingoittuu, on edesvastuu teidän, ja vastattavaa teillä lienee yltä\nkyllin muutenkin.\"\n\nDetellä ei itsellään tässä suhteessa ollut aivan rauhallista omaatuntoa,\nsentähden hän kiivastui ja tuli lausuneeksi enemmän kuin oli aikonut.\nHänen purkaessaan viimeisiä sanoja oli setä noussut seisoalleen ja loi\nhäneen silmäyksen, joka sai Deten väistymään muutamia askeleita; sitten\nvanhus ojensi kätensä komentavasti sanoen: \"Laita, että paikalla joudut\nsinne, josta olet tullutkin, ja varo, ettet pian jälleen täällä\nnäyttäydy!\"\n\nDete ei odottanut toista käskyä. \"No hyvästi sitten, ja voi hyvin\nHeidi!\" sanoi hän kiireesti ja juoksi kertaakaan pysähtymällä\nvuoripolkua myöten kylään; kiihtymys ajoi häntä eteenpäin kuin höyryn\nvoimalla. Kylässä häntä tällä kertaa puhuteltiin monia vertaa enemmän,\nsillä kansa ihmetteli, missä lapsi oli. Täällä tunsivat kaikki Deten ja\ntiesivät, kenen lapsi oli, sekä kaikki sen elämänvaiheet. Kun nyt siis\njoka ikkunasta ja ovesta kaikui: \"Missä lapsi on? Dete, mihin olet\nlapsen jättänyt?\" huusi hän yhä kärsimättömämmin takaisin: \"Ylhäällä\nTunturisedän luona! Tunturisedällä, kuulittehan sen, niin siellä!\"\n\nHän tuli kuitenkin raskasmieliseksi, kun kylän naiset kaikkialta\nhuusivat: \"Miten sinä saatoit niin tehdä?\" \"Lapsiraukka!\" \"Jättää pienen\navuttoman olennon tunturille!\" ja yhä uudestaan ja uudestaan: \"Voi\npikkuista käpyraukkaa!\" Dete juoksi eteenpäin, minkä jalat kantoivat, ja\noli iloinen, kun ei enää saattanut kuulla mitään, sillä hänen\nomaatuntoaan kaiveli: hänen sisarensa oli kuollessaan uskonut lapsen\nhänelle! Mutta hän koetti rauhoittua ajattelemalla, että hän ansaittuaan\npaljon rahaa, voisi vastaisuudessa paremmin pitää lapsesta huolta. Ja\nhän iloitsi suuresti siitä, että hän pian olisi kaukana noista\nihmisistä, jotka häntä nyt puhuttelivat, ja pääsisi edulliseen\npalveluspaikkaansa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nIso-isän luona.\n\n\nKun Dete oli kadonnut näkyvistä, istahti Tunturisetä taas lavitsalleen\nja puhaltaen paksuja savupilviä piipustaan tuijotti ääneti maahan. Sillä\nvälin katseli Heidi ihastuneena ympärilleen, huomasi vuohinavetan, joka\noli rakennettu majan seinustalle, ja kurkisti sinne. Siellä ei näkynyt\nmitään. Hän jatkoi tarkastusretkeään ja tuli majan toisella puolella\nolevien honkien luo. Siellä puhalsi tuuli niin rajusti, että latvoissa\nsuhisi ja humisi. Heidi pysähtyi kuuntelemaan. Tuulen hengen vähän\nvaiettua hän kiersi majan toisella puolelta takaisin iso-isän luo. Kun\nlapsi näki hänet vielä entisessä asennossaan, seisahtui hän hänen\neteensä, pani kädet selän taakse ja katseli häntä. Iso-isä katsahti\nylös. \"Mitä tahdot?\" kysyi hän, kun lapsi yhä vain liikahtamatta\ntähysteli häntä.\n\n\"Minä tahdon nähdä, mitä sinulla on tuolla majassasi\", sanoi Heidi.\n\n\"No tule!\" sanoi iso-isä ja meni edellä huoneeseen.\n\n\"Ota vaatemyttysi mukana!\" käski iso-isä sisään astuessaan.\n\n\"Sitä en enää tarvitse\", selitti Heidi.\n\nVanhus kääntyi ja loi läpitunkevan katseen lapseen, jonka tummat silmät\nhehkuivat innosta, odottaessaan mitä hän majassa saisi nähdä. \"Ei\nhäneltä ymmärrystä puutu\", virkkoi ukko puoleksi itsekseen. \"Miksi et\nsitä enää tarvitse?\" jatkoi hän sitten ääneensä.\n\n\"Mielemmin käyn puettuna kuin vuohet, niillä on keveät jalat!\"\n\n\"Niinkö arvelet, mutta tuoppas vaatteet!\" käski iso-isä, \"ne me panemme\narkkuun.\" Heidi totteli. Nyt aukaisi vanhus oven, ja Heidi astui hänen\njäljessään suurenlaiseen huoneeseen; se oli koko majan kokoinen. Siinä\noli pöytä ja sen edessä tuoli; toisessa nurkassa oli iso-isän vuode,\ntoisessa suuri kattila tulisijalla. Seinässä, vastapäätä, oli iso ovi,\njonka iso-isä aukaisi. Siinä oli kaappi, jossa hänen vaatteensa\nriippuivat; eräällä hyllyllä oli muutamia paitoja, sukkia ja huiveja,\ntoisella joitakuita lautasia, kahvikuppeja sekä laseja, ja ylimmäisellä\nsuuri ympyriäinen leipä, juustoa ja savustettua lihaa. Tämä kaappi\nsisälsikin koko Tunturisedän omaisuuden ja kaiken sen, mitä hän\nelämässään tarvitsi. Kun hän nyt aukaisi oven, pujahti Heidi kiireesti\nesiin ja pisti vaatteensa niin kauas kuin suinkin, iso-isän vaatteiden\ntaakse, jotteivät ensi tilassa tulisi jälleen esiin. Sitten hän katseli\ntarkkaan ympärilleen huoneessa ja kysyi: \"Missä minä saan nukkua,\niso-isä?\"\n\n\"Missä vain tahdot\", kuului vastaus.\n\nTämä oli Heidistä hupaista. Hän pyöri ylt'ympäri huonetta etsien parasta\nmakuupaikkaa. Vastapäätä sitä nurkkaa, jossa iso-isän vuode oli, pääsi\ntikapuita myöten ylös. Heidi kiipesi sinne ja saapui heinäparvelle.\nSiellä oli levitettynä nuorta hyvänhajuista heinää, ja seinässä oli\npyöreä aukko, josta saattoi nähdä laajalti alas laaksoon.\n\n\"Täällä tahdon nukkua\", huusi Heidi ylhäältä. \"Täällä on kaunista!\nTuleppa katsomaan, miten kaunista täällä on, iso-isä!\"\n\n\"Kyllä tiedän\", kuului vastaus alhaalta.\n\n\"Nyt valmistan vuoteen!\" huusi pienokainen taas ja rupesi ahkerasti\npuuhailemaan; \"mutta sinun täytyy tulla tänne ylös tuomaan minulle\nlakana; sillä vuoteeseen kuuluu myös lakana, ja sen päällä maataan.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi iso-isä alhaalta, astui kaapilleen ja hetkisen siinä\nkopeloituaan veti esiin suuren karkean vaatteen. Tämä kädessään hän\nkiipesi tikapuita myöten ylös. Heinäparvelle oli valmistettu pienoinen,\noikein sievä vuode, päänalainenkin oli heinistä ja se oli niin asetettu,\nettä kasvot joutuivat vastapäätä seinässä olevaa pyöreätä luukkua.\n\n\"Tämä on niinkuin pitääkin olla\", sanoi iso-isä, \"nyt pannaan lakana,\nmutta odota hieman\" -- näin sanoen kokosi hän heinäkimpun ja teki\nvuoteen toista vertaa korkeammaksi, ettei kovaa lattiaa tuntuisi sen\nläpi, -- \"niin, anna nyt tänne tuo!\" Heidi oli heti ottanut lakanan\nkäsiinsä, mutta jaksoi tuskin sitä kantaa, niin raskas se oli; vaan sepä\njuuri olikin hyvä, sillä heinien ja korsien oli mahdoton pistellä tämän\nvahvan vaatteen läpi. Molemmat he levittivät sitten lakanan heinien\npäälle, ja Heidi kiersi kiireesti liikanaisen pituuden ja leveyden\nvuoteen ympäri, jotta heinät pysyisivät koossa. Vuode oli aika mukavan\nja hauskan näköinen, ja Heidi asettui miettiväisenä sitä katselemaan.\n\n\"Me olemme unohtaneet jotakin, iso-isä\", sanoi hän sitten.\n\n\"Minkä?\" kysyi iso-isä.\n\n\"Peitteen; levolle mennessähän puikahdetaan lakanan ja peitteen väliin.\"\n\n\"Niinkö? Entäs jollei minulla olisikaan?\" sanoi vanhus.\n\n\"No, se ei tee mitään\", virkkoi Heidi rauhoittaen, \"otetaan sitten\nheiniä peitteeksikin\", ja kiireesti hän lähestyi heinäkasaa, mutta\niso-isä esti häntä sanoen:\n\n\"Odota hieman!\" Hän laskeutui alas, meni oman vuoteensa luo ja palasi\ntuokion kuluttua tuoden muassaan raskaan pellavaisen säkin. [Sveitsissä\nkäytetään untuvilla täytettyjä säkkejä peitteenä.]\n\n\"Eiköhän tämä liene parempi kuin heinät?\" kysyi hän. Heidi veti peitettä\nsinne tänne asettaaksensa sitä paikoilleen, mutta hänen pienet kätösensä\neivät voineet hallita raskasta vaatetta. Isoisä auttoi häntä, ja kun se\noli saatu levitetyksi, näytti vuode varsin mukavalta. Heidi seisoi\nihmetellen sen ääressä ja sanoi: \"Tuo on erinomainen peite ja niin on\nkoko vuodekin! Soisinpa, että ilta jo olisi, jotta saisin ruveta\nlevolle.\"\n\n\"Minun mielestäni saattaisimme ensin syödä vähän\", sanoi iso-isä, \"vai\nmitä arvelet?\" Heidi oli vuodetta puuhaillessaan kaiken muun unohtanut,\nmutta nyt, kun hänen ajatuksensa tulivat johdatetuiksi siihen suuntaan,\ntunsi hän hirmuista nälkää, sillä hän ei ollut nauttinut muuta kuin\nvähän leipää sekä heikkoa kahvia aamulla, ja oli sen jälkeen taivaltanut\npitkän matkan.\n\n\"Niin\", sanoi hän myöntäen, \"sitä minäkin.\"\n\n\"Käy alas sitten, koska olemme yksimieliset\", sanoi vanhus ja seurasi\nlasta. Sitte hän meni kattilan luo, siirsi suuremman syrjään ja käänsi\ntulisijalle pienemmän, joka riippui vitjoissa, kävi itse istumaan\npuiselle kolmijalalle takan eleen ja sytytti valkean. Kattilassa rupesi\nkiehumaan ja sen alla piteli vanhus pitkässä rautahaarukassa suurta\njuustonkimpaletta liekin yläpuolella, käännellen sitä sinne tänne,\nkunnes se joka puolelta oli kullankeltainen. Heidi oli tätä tointa\nseurannut suurella tarkkuudella; äkkiä näkyi uusi ajatus pälkähtäneen\nhänen päähänsä, sillä hän juoksi kaapille ja kiirehti sitten täydessä\ntoimessa edestakaisin lattialla. Nyt lähestyi iso-isä pöydän päätä\ntuoden keitoksen sekä juuston mukanaan ja näki pöydällä ympyriäisen\nleivän sekä kaksi lautasta ja veistä kauniissa järjestyksessä; Heidi oli\nnäet huomannut, mitä kaikkea kaapissa oli, ja ymmärsi, että niitä\nsyödessä tarvittiin.\n\n\"Niin, se on oikein, että koetat jotain itsekin ajatella\", sanoi iso-isä\nja asetti paistetun juuston leivälle; \"mutta pöydältä puuttuu vielä\njotakin!\" Heidi näki viekoittelevan höyryn kohoavan padasta ja juoksi\nuudestaan kaapille, mutta siellä oli ainoastaan yksi kuppinen. Heidi ei\nkuitenkaan kauan arvellut; perempänä kaapissa oli kaksi lasia,\nsilmänräpäyksessä oli hän jälleen pöydän luona, johon asetti kuppisen ja\nlasin.\n\n\"Oikein, lapseni, et sinä ole neuvoton; mutta missä tahdot istua?\" Talon\nainoalla tuolilla istui iso-isä itse. Heidi riensi nuolen nopeudella\nuunin luo, toi siellä muassaan kolmijalan ja istui sille.\n\n\"Kas niin, kieltämättä on sinulla nyt istuin, vaikka vähän liiaksi\nmatala\", sanoi iso-isä, \"mutta minunkin tuoliltani olisit liian lyhyt\npöytään ulottuaksesi, vaan nyt täytyy sinun saada jotakin syödäksesi.\"\nNäin sanoen hän nousi, täytti vatisen maidolla ja asetti sen tuolilleen,\ntämän hän veti sitten ihan likelle kolmijalkaa, niin että Heidillä siten\noli pöytäkin. Sitte iso-isä asetti vielä suuren leipäpalasen ja\nkappaleen kullankeltaista juustoa sanoen: \"No, syöppäs nyt!\" Iso-isä\nistui itse pöydän kulmalle ja aloitti ateriansa. Heidi tarttui kuppiseen\nja joi, joi taukoamatta, sillä koko hänen unohdettu janonsa virkosi\nuudelleen. Sitten hengitti hän syvään -- juomisen innossaan hän ei näet\nollut hengittänytkään -- ja asetti kupin tyhjänä tuolille.\n\n\"Maistuiko sinulle maito?\" kysyi iso-isä.\n\n\"En ole koskaan juonut niin hyvää maitoa\", vastasi Heidi.\n\n\"No, sittehän sinun täytyy saada lisää\", sanoi iso-isä täyttäen kupin\nuudestaan reunoja myöten ja asetti sen jälleen lapsen eteen, joka\ntyytyväisenä puri leipäänsä. Sille oli hän levittänyt juustoa, joka oli\npaistettu niin pehmeäksi kuin voi ja maistui erinomaisen hyvältä; aina\nväliin hän joi maitoa ja näytti sangen tyytyväiseltä. Kun ateria oli\npäätetty, läksi iso-isä omettaan, jossa hänellä oli yhtä ja toista\nkuntoon asetettavana. Heidi katseli, miten hän sen puhdisti ja asetti\nsinne uusia rehuja, jotta eläimet saattaisivat siellä maata. Sitten\nseurasi Heidi häntä pieneen, vieressä olevaan vajaan; siellä hän näki\nmiten iso-isä otti laudanpätkän, höyläsi sen ja veisteli siitä levyn,\nporasi siihen reiätkin ja kiinnitti niihin pyöreitä puunkappaleita; ja\nyhtäkkiä oli se aivan iso-isän tuolin kaltainen kapine, sillä\neroituksella vain, että se oli paljon korkeampi. Heidi tähysteli sitä\nihmetyksestä aivan sanattomana.\n\n\"Mikä tämä on, Heidi?\" kysyi iso-isä.\n\n\"Se on minun tuolini, koska se on niin korkea. Miten pian se valmistui!\"\nsanoi lapsi yhä vielä suuresti ihmeissään.\n\n\"Se tietää, mitä se näkee; sillä on silmät päässä\", ajatteli iso-isä\nitsekseen, kun hän kulkiessaan majan ympäri löi naulan tähän ja toisen\ntuohon, asetti paikoilleen irralleen päässeen oven ja näin vasaralla,\nnauloilla ja laudanpätkillä paikkaili ja paranteli asuntoaan tarpeen\nmukaan. Heidi seurasi hänen jäljessään ja katseli herkeämättä\nsuurimmalla tarkkuudella kaikkia toimia; ne näyttivät häntä suuresti\nhuvittavan.\n\nNiin joutui ilta. Hongissa kiihtyi humina yhä valtavammaksi; raju tuuli\nsyöksi suhisten tiheiden oksien välistä. Se kajahti Heidin korvissa\nihanalta ja kävi hänen sydämeensä, niin että hän riemuiten juoksi ja\nhypähteli sinne tänne, ikäänkuin joku mahdottoman suuri ilo olisi häntä\nkohdannut. Iso-isä seisoi majansa takaovella katsellen lasia. Nyt kuului\nkimakka vihellys. Heidi pysähtyi juoksussaan. Iso-isä astui ovesta\npihalle. -- Ylhäältä alaspäin hyppelehti toinen vuohi toisensa perässä\nja lauman keskellä Pekka. Riemuhuudolla syöksyi Heidi niiden luo ja\ntervehti jokaista aamuista tuttavaansa. Majan luona pysähtyivät kaikki\nja laumasta astui kaksi kaunista, solakkaa vuohta, toinen valkoinen,\ntoinen ruskea, iso-isän luo ja nuoli hänen käsiään, sillä nyt, niinkuin\nainakin illoin, oli hänellä vähäisen suoloja tervetuliaisiksi pienille\neläimilleen. Pekka poistui laumoineen. Heidi silitteli vuohia,\nvuorotellen toista ja toista, ja juoksi sitten toiseltakin puolelta\nniitä silittämään; hän oli sulaa iloa ja riemua. \"Ovatko ne meidän?\nOvatko molemmat meidän? Viedäänkö ne omettaan? Jäävätkö ne ainiaaksi\nmeille?\" Niin kyseli Heidi ihastuksissaan, ja iso-isällä oli tuskin\naikaa kaikkiin kysymyksiin vastata: \"Ovat, ovat, jäävät.\" -- Kun vuohet\nolivat suolansa nauttineet, sanoi vanhus: \"Hae kuppisi ja leipä tänne.\"\n\nHeidi totteli ja palasi pian jälleen. Iso-isä lypsi valkoisesta vuohesta\nkupin täyteen, leikkasi kappaleen leipää ja sanoi: \"Syö nyt ja käy sitte\nnukkumaan! Dete-täti jätti vielä myttysen, jossa lienee paitoja ja muuta\nsen kaltaista, löydät sen kaapista, jos niitä tarvitset. Minun täytyy\nvielä askaroida ometassa, hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, iso-isä! Hyvää yötä -- mitkä niiden nimet ovat?\" kysyi\nlapsi juosten vanhuksen ja vuohten jäljessä.\n\n\"Valkoisen nimi on Vieno ja ruskean Pikku\", vastasi iso-isä.\n\n\"Hyvää yötä, Vieno, hyvää yötä, Pikku\", huusi Heidi kaikin voimin, juuri\nkun molemmat astuivat omettaan. Sitten istui hän lavitsalle, söi leipää\nja joi maitoa, mutta tuuli kävi niin rajuksi, että oli viedä hänet\nmuassaan. Sentähden söi hän ateriansa kiireesti, nousi ylisille,\npuikahti vuoteeseensa ja nukkui heti sikeään ja niin suloisesti, kuin\nkoskaan joku ruhtinaallisessa vuoteessa. Vähän sen jälkeen, ennenkuin\nilta oli ihan pimennyt, meni iso-isä levolle, sillä hän oli tehnyt\nliiton päivän kanssa yksin ajoin noustaksensa, ja näin kesän ihanalla\najalla nousi aurinko hyvin varhain vuoristossa. Yöllä riehui myrsky niin\nrajusti, että koko huone tärisi ja hirret paukahtelivat, savutorvesta\nkuului sen ulvonta kuin valitushuuto, ja honkia se ravisteli niin\nraivoisasti, että sieltä täältä oksiakin taittui. Keskellä yötä nousi\niso-isä vuoteellaan: \"Varmaankin pienokainen pelkää.\" Hän nousi\ntikapuita ylös ja lähestyi Heidin vuodetta. Kuu milloin valaisi\nmaisemaa, milloin taas piiloutui pilviin jättäen kaikki pimeään, mutta\nnyt juuri tapasi sen kirkas valo, joka pyöreästä luukusta paistoi\nsisään, Heidin vuoteeseen. Lapsi oli nukkuessaan saanut poskensa kauniin\npunaisiksi ja lepäsi, pää pienellä pyöreällä käsivarrella, suloisen\nrauhallisena, varmaankin uneksien iloisista tapauksista, sillä hän\nhymyili tyytyväisenä. Iso-isä katseli rauhallisesti nukkuvaa lasta,\nkunnes kuu jälleen lymyi pilviin, silloin hän palasi vuoteelleen\ntakaisin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nLaitumella.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna havahtui Heidi kovaan vihellykseen ja kun hän\navasi silmänsä, virtasi kirkas valo pyöreästä luukusta hänen vuoteelleen\nja sen ympärillä oleville heinille, niin että kaikki esiintyi\nkultaisessa loisteessa. Heidi katsoi kummastuneena ympärilleen,\ntietämättä laisinkaan missä hän oli. Samassa kuului ulkoa iso-isän syvä\nääni, ja hän muisti kaikki: mistä hän oli tullut, että hän nyt oli\niso-isän luona tunturilla eikä enää vanhan Ursulan kotona, joka ei\npaljon mitään kuullut ja aina paleli, niin että hän päivät pitkin istui\njoko keittiön valkean tahi tuvan uunin läheisyydessä; siellä Heidinkin\noli täytynyt oleskella, jotta vanhus näkisi, missä hän oli, kun ei\nvoinut sitä enää kuulla. Monasti oli silloinen olo tuntunut Heidistä\nliian ahtaalta ja hän olisi mieluummin juossut tuvasta. -- Niin, hän oli\nsiis sangen iloinen havahtuessaan uudessa kodissaan ja muistaessaan,\nmiten paljon uutta hän eilen oli nähnyt ja ehkä tänään vielä tulisi\nnäkemään ja etenkin Vienon ja Pikun.\n\nHeidi nousi äkkiä vuoteeltaan ja oli muutamassa minuutissa pukeutunut\neilisiin vaatteisiinsa, joita ei ollutkaan monia.\n\nSitten hän astui tikapuita myöten alas ja juoksi ulos majasta. Sen\nedustalla seisoi Pekka laumoineen, ja iso-isä toi juuri Vienon ja Pikun\nometasta lauman lisäksi.\n\n\"Tahdotko laitumelle?\" kysyi iso-isä. Se oli Heidille mieleistä; hän\nhyppäsi korkealle ilosta.\n\n\"Mutta ensin peseytymään ja puhdistumaan, sillä aurinko nauraa sinulle\nkirkkaassa valossaan tuolla ylhäällä, jos se huomaa sinut likaiseksi.\nKatso, tuo on sinua varten.\" Iso-isä osoitti vesiastiaa, joka seisoi\nauringonpaisteessa tuvan ovella. Heidi juoksi sinne, loiskutteli vettä\nja hieroi itseään, kunnes tuli ihan kiiltäväksi. Sillä aikaa iso-isä\nmeni majaan ja huusi Pekan luokseen: \"Tule tänne, vuohikenraali, ja tuo\neväs-säkki.\" Kummastuneena seurasi Pekka häntä kantaen pussia, jossa hän\nsäilytti niukan päivällisensä.\n\n\"Aukaise!\" komensi vanhus ja pisti pussiin suuren palasen juustoa ja\nleipää. Kummastuksesta aukaisi Pekka pyöreät silmänsä niin selälleen\nkuin suinkin, sillä ukon antamat kappaleet olivat hyvinkin toista vertaa\nsuuremmat kuin ne, jotka hänellä itsellään pussissa oli.\n\n\"No niin, pannaanpa vielä maitoastia sinne\", lisäsi setä, \"sillä lapsi\nei saata juoda vuohista, niinkuin sinä, sitä temppua hän ei osaa tehdä.\nSinä lypsät Vienosta hänelle kaksi kupillista päivälliseksi, sillä lapsi\ntulee mukaasi ja jää luoksesi, kunnes jälleen palaat. Mutta pidä\nvaralta, ettei hän putoa alas kallioilta, kuuletko?\"\n\nHeidi tuli juosten. \"Eihän aurinko nyt saata minulle nauraa, iso-isä?\"\nkysyi hän totisena. Hän oli pyyhkinyt kasvonsa, kaulansa ja käsivartensa\nkarkealla pyyhinliinalla, jonka iso-isä oli asettanut vesiastian\nviereen, ja aurinkoa pelätessään oli hän hangannut itseään niin\nperinpohjaisesti, että hän nyt oli ihan tulipunainen seisoessaan\niso-isän edessä. Vanhus naurahti vähäisen.\n\n\"Ei, nyt sillä ei ole ollenkaan syytä nauraa. Mutta tiedätkö mitä?\nIltasella, kun tulet kotiin, käyt tykkänään niinkuin kala vesiastiaan,\nsillä kun kävelee vuohien lailla, saapi jalkansa mustiksi. Nyt saatte\nlähteä!\"\n\nHei! nyt mentiin tunturia ylös. Tuuli oli yöllä karkoittanut\nviimeisenkin pilvenhattaran. Ylinnä tummansinisellä taivaalla loisti\naurinko ja valaisi säteillen viheriän alppimaiseman, ja kaikki siniset\nja keltaiset kukkaset aukasivat nuppunsa ja hymyilivät sille. Heidi\njuoksenteli sinne tänne, ristiin rastiin, huudahtaen riemusta, sillä\nsiellä oli paljon hienoja punaisia kevätesikkoja, toisaalta taas\nsiinsivät ihanat enzianit, ja kaikkialla hienolehtiset, kullankarvaiset\ncystusruusut hymyilivät ja nuokkuivat auringon loisteessa. Ihaillessaan\nnäitä kimmeltäviä, houkuttelevia kukkasia unhoitti Heidi sekä vuohet\nettä Pekan. Hän juoksi pitkät matkat edellä, poikkesipa syrjäänkin\npolulta, sillä tuolla punoitti ja täällä kellerti, kaikkialla\nviekoitteli häntä kukkien loisto. Heidi poimi niitä joukottain\nesiliinaansa, sillä hän tahtoi kantaa kaikki kotiinsa ja pistää ne\nmakuuhuoneensa heiniin, jolla siellä olisi yhtä kaunista kuin täällä\nulkona. -- Pekan täytyi tänään katsella joka taholle ja hänen pyöreillä\nsilmillään, joiden liikkeet eivät juuri olleet vilkkaimpia, oli nyt\nenemmän tekemistä, kuin ne hyvällä menestyksellä jaksoivat suorittaa,\nsillä vuohet tekivät aivan samoin kuin Heidi, nekin juoksivat sinne\ntänne, ja Pekan täytyi siis joka suunnalle viheltää, huutaa ja heiluttaa\npiiskaansa saadakseen hajonneen laumansa jälleen koolle.\n\n\"Missä sinä taas olet, Heidi?\" huusi hän nyt jokseenkin suuttuneena.\n\n\"Täällä\", kaikui jostakin vastaukseksi. Pekka ei saattanut nähdä Heidiä,\nsillä tyttö istui maassa erään kummun takana, joka oli yltä yleensä\nhyvänhajuisten kukkien peitossa, niin että ilma siellä oli aivan tuoksua\ntäynnä. Ihastuneena hengitti Heidi sitä syvin siemauksin.\n\n\"Tule!\" huusi Pekka taas. \"Sinä et saa pudota vuorien huipuilta.\nTunturisetä on kieltänyt.\"\n\n\"Missä ovat vuorten huiput?\" kysyi Heidi, mutta ei liikahtanutkaan\npaikaltaan, sillä joka tuulenhengähdys toi yhä suloisempaa kukkien\ntuoksua.\n\n\"Tuolla ylhäällä, aivan ylhäällä, meillä on vielä pitkä matka sinne,\nriennä siis nyt! Ja ylimmällä huipulla istuu vanha petolintu rääkyen.\"\n\nSe auttoi. Silmänräpäyksessä Heidi kavahti ylös ja juoksi täyttä vauhtia\nesiliina täynnä kukkia Pekan luo.\n\n\"Nyt sinulla on tarpeeksi\", sanoi Pekka, kun he taas yhdessä hyppäsivät\neteenpäin, \"muuten aina jäät jälkeen, ja jos tänään otat kaikki, niin ei\nsinulle huomiseksi jää mitään.\"\n\nTämä viimeksimainittu syy oli Heidin mielestä pätevä, ja sitäpaitse oli\nhänen esiliinansa jo niin täynnä, ettei siihen juuri olisi sopinutkaan\nenempää. Heidi astui siis eteenpäin Pekan ja vuohien seurassa.\nViimeksimainitut kävelivät myös säännöllisemmin, kun tunturiruohojen\ntuoksu rupesi tuntumaan laitumella; jo kaukaa pyrkivät ne pysähtymättä\nsitä kohden. Se laidun, jossa Pekka tavallisesti oleskeli vuohinensa,\nsijaitsi korkeimpain tunturihuippujen juurella, alempana kasvoi pensaita\nja pieniä kuusia, mutta huiput kohosivat paljaina, jylhinä ja kolkkoina\ntaivasta kohti. Laitumen toista sivua rajoitti pelottavan syvä rotko,\nniin että iso-isän varoitus oli ollut sangen oikeutettu.\n\nKun Pekka oli saapunut perille, laski hän eväspussinsa huolellisesti\npieneen, maassa olevaan syvennykseen, sillä hän tiesi kokemuksesta,\nmiten täällä tuulet raivoisasti telmivät, eikä hän suinkaan halunnut\nnähdä kalliin omaisuutensa vyöryvän vuorta alas. Senjälkeen hän\nojentautui koko pituudessaan ja leveydessään päivänpaisteiselle nurmelle\nlevätäksensä kiipeämisen vaivoista.\n\nHeidi oli sillä aikaa irroittanut esiliinansa ja käärinyt sen kauniisti\nkukkaisten ympärille sekä asettanut sen eväspussin viereen syvennykseen.\nKaukana tuolla alhaalla lepäsi laakso aamuloisteessaan; sen toisella\npuolella näki Heidi äärettömäin lumivuorten kohoavan tummansinistä\ntaivasta kohden; vasemmalla oli suunnaton kallioröykkiö ja joka puolelta\nkohosivat paljaat vuorenhuiput jyrkkinä ja rosoisina siintävään ilmaan,\nkatsoen vakavina pieneen Heidiin. Lapsi istui liikahtamatta ja aivan\näänettömänä; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan vieno\ntuulenhenki liikutteli sinisiä kellokukkia ja kullankiiltäviä\ncystusruusuja, jotka kaikkialla heiluttivat hentoja varsiansa. -- Pekka\noli vaivoistaan väsyneenä nukahtanut, ja vuohet kiipeilivät siellä\ntäällä pensastoissa. Heidi ei ollut koskaan ennen ollut niin\ntyytyväisellä mielellä kuin nyt. Hän hengitti ahneesti auringon\nkultaamaa vuori-ilmaa ja kukkien tuoksua, eikä muuta toivonut, kuin että\niäkseen saisi jäädä sinne. Siten kului pitkä aika, jonka kestäessä Heidi\noli niin kauan ja usein katsellut korkeita vuorenhuippuja, että hänestä\ntuntui siltä, kuin olisivat ne saaneet kasvotkin ja ihan\ntuttavallisesti, vanhojen ystävien tavalla silmäilleet yläilmoista\nhäneen.\n\nNyt kajahti Heidin pään päällä kauhea huuto ja rääkyntä, ja kun hän\nkatsahti ylös, näki hän petolinnun, niin hirmuisen suuren, ettei hän\nollut eläessään semmoisia nähnyt; se kaareili levitetyin siivin ilmassa\nkamalasti rääkyen.\n\n\"Pekka, Pekka! havahdu\", huusi Heidi. \"Katso, petolintu on tuossa,\nnäetkö, näetkö!\"\n\nPekka nousi Heidin huutaessa ja katseli petolintua, joka nyt kohosi\nkohoamistaan, siintävään taivaaseen ja viimein katosi harmaitten vuorten\ntaakse.\n\n\"Missä se nyt on?\" kysyi Heidi, joka kiihtyneellä tarkkuudella oli\nseurannut lintua.\n\n\"Kotona pesässään\", oli Pekan vastaus.\n\n\"Onko sen koti tuolla ylhäällä? Oi miten ihanaa noin äärettömän\nkorkealla! -- Minkä vuoksi se huutaa niin?\" kysyi Heidi taas.\n\n\"Sen täytyy\", selitti Pekka.\n\n\"Kiivetäänpä katsomaan, missä sen koti on\", esitti Heidi.\n\n\"Oi! voi! voi!\" huudahti Pekka yhä suuremmalla mielipahalla; \"eihän\nkukaan vuohistakaan sinne pääse, ja setähän on sanonut, ettet saa pudota\nrotkoihin.\"\n\nSitten hän alkoi yhtäkkiä viheltää ja huutaa niin äänekkäästi, ettei\nHeidi sitä ensinkään ymmärtänyt, mutta vuohet näyttivät sen hyvästi\nkäsittävän, sillä ne tulivat juosten toinen toisensa perästä, kunnes\nkoko lauma oli viheliäisellä nurmella koolla, muutamat pureskelivat\nedelleen ruohoja, toiset juoksentelivat edestakaisin, jotkut taas\nseisoivat vähän erillään toisista ja huvikseen puskivat toisiaan. Heidi\noli hypännyt keskelle vuohilaumaa, hänelle kun oli uutta ja äärettömän\nhupaista nähdä, miten vuohet juoksivat iloissaan toinen toisensa ohi ja\nkuinka ne huvittivat itseään kaikenlaisilla hullunkurisilla\nhyppäyksillä. Heidi juoksi toisen luota toisen luo likemmin\ntutustuaksensa jok'ainoaan, sillä jokaisella oli erilaiset tapansa ja\nomituinen käytöksensä. Sillä aikaa oli Pekka ottanut eväspussinsa esille\nja asettanut ne neljä leipä- sekä juustopalasta, jotka siinä olivat,\nkauniiseen nelikulmaan nurmikolle, siten että suuremmat niistä tulivat\nHeidin puolelle, sillä hän muisti tarkoin, mistä hän ne oli saanut.\nSitten hän otti maitokupin, lypsi sen täyteen Vienosta ja asetti sen\nneliön keskelle. Sitten hän huusi Heidiä, mutta häntä täytyi huutaa\nkauemmin kuin vuohia, sillä lapsi oli niin innostunut ja iloissaan\nuusien leikkikumppaniensa monenmoisista hypyistä ja muista tempuista,\nettei hän muuta nähnyt eikä kuullut. Mutta Pekka ymmärsi herättää\nhuomiota, hän huusi niin, että vuoret kajahtivat, ja nyt tyttö tuli; hän\nhyppi ilosta nähdessään kauniisti katetun nurmipöydän.\n\n\"Lakkaa hyppimästä, nyt on aika syödä\", sanoi Pekka; \"istu nyt ja\naloita.\"\n\n\"Onko maito minulle?\" kysyi Heidi ja katseli vielä kerran ihaillen\nneliötä ja sen keskipistettä.\n\n\"On\", vastasi Pekka, \"ja molemmat suuret palaset ovat myös sinun, ja kun\nsinä olet juonut loppuun, saat vielä toisen kupillisen, ja sitten tulee\nminun vuoroni.\"\n\n\"Ja minkä maitoa sinä saat?\" tahtoi Heidi tietää.\n\n\"Veikon. Se on oma vuoheni. Rupea nyt syömään\", kehotti Pekka taas.\n\nHeidi joi ensin maidon, ja kun hän laski tyhjän kupin luotaan, nousi\nPekka ja täytti sen uudestaan. Heidi taittoi leipäpalasensa kahtia ja\nantoi toisen puolen, joka sittenkin oli Pekan omaa leipäpalasta\nsuurempi, sekä koko juusto-osuutensa Pekalle sanoen: \"Tuon sinä saat,\nminulle on tässä tarpeeksi.\"\n\nPekka katsoi Heidiin kummastuksesta sanatonna, sillä hän ei itse olisi\nkoskaan saattanut näin sanoa eikä tehdä. Hän ei ottanut tarjottua\nvastaan, sillä hän ei uskonut Heidin sitä todella tarkoittavankaan;\nmutta Heidi tarjosi sitä yhä hänelle, ja kun ei Pekka sittenkään\ntarttunut siihen, pani lapsi sen hänen polvelleen. Vasta nyt käsitti\nPekka sen todeksi, hän kävi lahjaansa kiinni nyökäyttäen päätänsä\nkiitokseksi ja suostumukseksi ja söi nyt ensi kerran elämässään\nvuohipaimenena näin runsaan päivällisen. Sillä aikaa tarkasteli Heidi\ntaas vuohia. \"Mitkä niiden nimet ovat?\" kysyi hän.\n\nNe tiesi Pekka ihan tarkalleen ja saattoi sitä paremmin säilyttää ne\npäässään, kun ei siinä sanottavasti muutakaan ollut. Hän alkoi siis ja\nluetteli ne sujuvasti toisen toisensa perästä, osoittaen aina sormellaan\nkutakin. Heidi kuunteli tarkasti opetusta ja taisi jo tuokion kuluttua\nhänkin eroittaa ne toisistaan ja nimittää ne, sillä joka ainoalla oli\nsilmiinpistävät omituisuutensa, joista sen heti tunsi, jos vaan pani\ntarkasti mieleensä, ja sen Heidi teki. Siinä oli suuri Turkkilainen\nväkevine sarvineen, joilla se aina uhkaili muita vuohia; useimmat\njuoksivatkin tiehensä sen lähestyessä, eivätkä ensinkään tahtoneet olla\ntekemisissä rajun kumppaninsa kanssa. Ainoastaan vilkas, hento Lieto ei\nväistynyt sen tieltä, vaan syöksi tavallisesti kolme, neljä kertaa\nperätysten niin rajusti ja voimakkaasti sitä vastaan, että suuri\nTurkkilainen kummastuneena jätti sen rauhaan, vaikka Lieto terävine\nsarvineen yhä seisoi taistelunhaluisena sen edessä. -- Siellä oli myös\npieni, valkoinen Lumikko, joka aina määkyi niin surullisesti ja\nturvattomasti, että Heidi jo usein oli juossut sen luo ja lohduttaen\nhyväillyt sitä. Nytkin oli Heidi taas sen luona, sillä se oli taas\navuttomana huutanut. Hän kietoi käsivartensa pienen vuohen kaulaan ja\nkysyi osanottavaisesti: \"Mikä sinun on, Lumikko? Minkä vuoksi sinä aina\napua huutelet?\" Pieni vuohi painoi päänsä luottavasti Heidiä vastaan ja\nasettui heti. Pekka huusi paikaltaan, vähän väliin katkaisten puheensa,\nhänellä kun näet vielä oli yhtä ja toista pureskeltavaa ja nieltävää:\n\"Se tekee niin siitä syystä, ettei vanhus tule enää mukaan; he möivät\nsen toissa päivänä Maynfeldiin, eikä se koskaan enää pääse tunturille.\"\n\n\"Kuka vanhus on?\" kysyi Heidi.\n\n\"Hm, sen äiti\".\n\n\"Missä sen iso-äiti on?\" kysyi Heidi taas.\n\n\"Ei sillä ole.\"\n\n\"Entäs iso-isä?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Oi, sinua pientä Lumikko-raukkaani\", sanoi Heidi ystävällisesti vetäen\npienen eläimen luokseen. \"Mutta älä nyt enää valittele niin kovin,\ntulenhan minä joka päivä mukaan, niin ettet enää ole niin yksinäsi ja\nhyljätty, ja jos mikä tahansa sinua vaivaa, niin tule vain minun\nluokseni.\"\n\nLumikko hieroi tyytyväisenä päätään Heidin olkapäätä vastaan, eikä\nmääkynytkään enää niin haikeasti. Sillä aikaa oli Pekka lopettanut\npäivällisensä ja tuli nyt hänkin laumansa ja Heidin luo; tämä oli\ntaaskin tehnyt monenmoisia havainnoita.\n\nKauneimmat ja puhtaimmat koko laumassa olivat kieltämättä Pikku ja\nVieno; ne olivatkin käytökseltään hiukan ylpeät, kävivät enimmäkseen\nomia teitään ja kohtelivat etenkin pahantapaista Turkkilaista\nylenkatseellisesti.\n\nEläimet olivat taas alkaneet kiipeillä pensastoihin, ja jokaisella oli\noma tapansa; muutamat hyppelivät kevytmielisesti hyvänmakuisten kasvien\nohi, toiset hakivat vakavan näköisinä voimallisimpia ruohoja matkallaan.\nTurkkilainen uudisteli silloin tällöin hyökkäyksiään. Vieno ja Pikku\nolivat keveästi ja kauniisti hyppineet ensimmäisinä ja löysivät heti\nparhaimmat pensaat, joita tottuneesti asettuivat sievästi pureskelemaan.\nHeidi seisoi kädet selän takana ja katseli kaikkea tätä suurimmalla\ntarkkuudella.\n\n\"Pekka\", huomautti hän maassa makaavalle, \"Vieno ja Pikku ovat\nkauneimmat kaikista.\"\n\n\"Niin ovat\", kuului vastaus. \"Tunturisetä puhdistaa ja pesee ne ja antaa\nniille suolaa, hänellä on myös paras ometta.\"\n\nMutta yhtäkkiä hypähti Pekka ylös ja rupesi juoksemaan aika vauhtia\nvuohien perään, ja Heidi jäljessä, jotain erinomaista oli varmaankin\ntapahtunut. Pekka juoksi vuohilauman keskitse sille puolen laidunta,\nmissä oli syvä vuorenrotko, ja minne varomaton vuohi helposti voisi\npudota ja taittaa jalkansa. Hän oli nähnyt uhkamielisen Liedon\nsuuntaavan kulkunsa sinne päin ja saapuikin parahiksi paikalle\nvuohiraukan lähestyessä syvyyttä. Kun Pekka tahtoi estää sitä sinne\njoutumasta, kompastui hän ja kaatui maahan, mutta ehti kuitenkin saada\nkiinni eläimen toisesta takajalasta. Lieto määkyi kiukusta kummastellen,\nettä häntä estettiin iloisella huviretkellään, ja pyrki itsepintaisesti\neteenpäin. Pekka huusi Heidiä avukseen, sillä hän ei itse päässyt\npaikaltaan ja oli repiä Liedon jalan sijaltaan. Heidi huomasi heti\nmolempain vaarallisen tilan. Kiireesti poimi hän muutamia hyvänhajuisia\nruohoja, asetti ne likelle Liedon sieraimia ja sanoi viihdytellen:\n\"Tule, tule, Lieto, sinun täytyy ymmärtää, että jos putoat tuonne,\ntaitat jalkasi ja se koskee hirmuisesti.\"\n\nPieni vuohi kääntyi heti Heidin kädestä ruohoja syömään. Sillä välin\npääsi Pekka nousemaan ja tarttui Liedon kellonhihnaan. Heidi tarttui\nsiihen toiselta puolen ja niin veivät he yhdessä kapinoitsijan\nrauhallisesti käyskentelevään laumaan. Kun Pekka näki, että vaara oli\nohitse, kohotti hän piiskansa aika tavalla rangaistaksensa Lietoa, joka\npeläten väistyi; mutta Heidi huusi: \"Ei, Pekka, et saa lyödä sitä, etkö\nnäe, kuinka se pelkää!\"\n\n\"Se on sen ansainnut\", mutisi Pekka ja aikoi lyödä, mutta Heidi tarttui\nhänen käsivarteensa ja huusi suuttumuksesta hengästyneenä: \"Sitä et saa\ntehdä, se koskee kipeästi, laske se irti!\"\n\nPekka katsoi ihmetellen käskevää pientä tyttöä, jonka mustat silmät\nleimusivat, ja ehdottomasti hän antoi piiskansa vaipua. \"No, olkoon\nmenneeksi, jos sinä taas huomenna annat minulle juustostasi\", sanoi hän\nsitten myöntyväisesti, sillä hän tahtoi saada jotakin korvausta\nsäikähdyksestään.\n\n\"Sinä saat kaikki, koko kappaleen, huomenna ja joka päivä, minä en sitä\ntarvitse\", sanoi Heidi, \"ja leipääkin saat yhtä suuren kappaleen kuin\ntänään, mutta sitte et koskaan saa lyödä Lietoa, et koskaan, etkä\nLumikkoa, etkä mitään vuohia.\"\n\n\"Se on minulle yhdentekevää\", sanoi Pekka ja tämä oli hänestä yhtä kuin\nlupaus. Hän päästi syyllisen irroilleen ja tämä juoksi laumaan\nhypähdellen iloissaan korkealle.\n\nNiin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo\nlaskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti\nkatsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan\nkultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita,\njotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen\nja huusi: \"Pekka! Pekka! palaa! palaa! Kaikki vuoret palavat ja lumikin\nja taivas. Oi katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa!\nKuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa!\nKatso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa!\"\n\n\"Sellaisia ne ovat aina olleet\", sanoi Pekka suopeasti ja kuori\nitselleen uutta paimenvitsaa, \"mutta eivät ne ole tulessa.\"\n\n\"Mistä se sitten tulee?\" sanoi Heidi ja juoksi sinne tänne sitä\nkaikkialta nähdäkseen, sillä hän ei saanut siitä kylläkseen, niin\nkaunista se oli.\n\n\"Mistä se tulee, Pekka, mistä se tulee?\" huusi Heidi taas.\n\n\"Se tulee itsestään\", selitti Pekka.\n\n\"Oi, katso, katso!\" huusi Heidi liikutettuna, \"nyt ne rupeavat\nrusoittamaan, katso tuota lumen peittämää vuorta ja sen korkeita teräviä\nhuippuja! Mitkä niiden nimet ovat, Pekka?\"\n\n\"Vuorilla ei ole nimiä\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Oi, kuinka kaunista, katso ruusunhohteista lunta! Ja ylhäällä vuorten\nhuipuilla on paljo ruusuja! Voi, nyt ne jälleen tulevat harmaiksi! Voi,\nvoi! Nyt on kaikki sammunut! Nyt on kaikki loppunut, Pekka!\" Heidi\nistahti maahan ja oli niin toivottoman näköinen, ikäänkuin kaikki\ntodella loppuisi.\n\n\"Huomenna on taas samoin\", selitti Pekka. \"Nouse nyt, niin mennään\nkotiin.\"\n\nVuohet vihellettiin ja huudettiin kokoon ja sitten lähdettiin.\n\n\"Onko tämmöistä joka päivä, aina joka päivä, kun olemme laitumella?\"\nkysyi Heidi uteliaasti odottaen myöntävää vastausta astuessaan Pekan\nrinnalla tunturia alas.\n\n\"Useimmiten\", vastasi tämä.\n\n\"Mutta varmaankin huomenna taas?\" tahtoi tyttö tietää.\n\n\"Niin, niin huomenna taas\", vakuutti Pekka.\n\nHeidi tuli jälleen iloiseksi. Hän oli tehnyt päivän kuluessa niin monta\nuutta havaintoa, jotka kaikki pyörivät hänen mielikuvituksessaan niin\nvilkkaasti, ettei hän ennättänyt puhuakaan, vaan kulki ihan äänettömänä,\nkunnes he tulivat tunturimajalle ja näkivät iso-isän istuvan honkain\nalla, jossa hänellä myöskin oli lavitsa. Siinä istui hän aina iltaisin\nodotellen vuohiansa, jotka tältä puolen aina ensin tulivat näkyviin.\nHeidi juoksi heti hänen luoksensa, ja Pikku ja Vieno hänen jäljessään,\nsillä vuohet tunsivat varsin hyvin sekä isäntänsä että omettansa. Pekka\nhuusi Heidin jälkeen: \"Tule huomenna taas! Hyvää yötä!\" Hänestä oli\nsangen tähdellistä, että Heidi tulisi mukaan.\n\nHeidi juoksi heti takaisin, antoi Pekalle kättä ja vakuutti tulevansa;\nsitten hän juoksi kerran vielä laumaan, halaili Lumikkoa ja sanoi\nherttaisesti: \"Nuku rauhassa, Lumikko, ja muista, että huomenna jälleen\ntulen mukaan ja ettet koskaan enää saa määkyä niin surullisesti.\"\n\nLumikko katsoi ystävällisesti ja kiitollisesti Heidiin ja juoksi sitten\niloisena lauman jälkeen.\n\nHeidi palasi honkien alle.\n\n\"Oi, iso-isä\", huusi hän jo kaukaa, \"siellä oli niin kaunista! Tuli ja\nruusut vuorilla ja siniset sekä keltaiset kukat; ja katso, mitä sinulle\ntuon!\" Näin sanoen ravisteli hän kaikki kukkaset kokoonkääritystä\nesiliinastaan iso-isän eteen. Mutta kukkaraukat olivat surkean näköiset.\nHeidi ei enää niitä tuntenut, ne olivat kaikki heininä.\n\n\"Voi, iso-isä, mikä niiden on?\" huusi Heidi säikähtyneenä; \"sen näköisiä\nne eivät olleet tunturilla. Minkätähden ne ovat tuommoisiksi\nmuuttuneet?\"\n\n\"Ne kaipaavat aurinkoa, eivätkä tahdo antaa sulkea itseänsä esiliinaan\",\nsanoi iso-isä.\n\n\"Jos niin on, niin en ota niitä enää koskaan mukaani. Mutta, iso-isä,\nmiksi petolintu niin rääkyy?\" kysyi hän uteliaasti.\n\n\"Nyi sinä menet kylpemään, ja minä menen omettaan maitoa tuomaan, ja\nsenjälkeen me syömme molemmat tuvassa illallista, ja silloin sanon\nsinulle, miksi se niin tekee.\"\n\nNiin tehtiin, ja kun Heidi sitten illempana istui iso-isän vieressä\nkorkealla tuolillaan ja söi edessään pöydällä olevasta maitovadista,\nmuisti hän heti taas kysyä: \"Minkätähden petolintu huutaa niin\nhirmuisesti, iso-isä?\"\n\n\"Se pilkkaa ihmisiä tuolla alhaalla siitä, että asuvat ahtaissa\nkylissään niin monta yhdessä ja tekevät toinen toisensa mielen\nkatkeraksi. Sieltä huutaa se halveksuen: 'Jos te eroaisitte toisistanne\nja kulkisitte kukin omia teitänne korkeutta kohden, niinkuin minä, niin\nolisitte onnellisemmat'.\" Iso-isä lausui nämä sanat niin hurjistuneella\näänellä, että petolinnun rääkyntä painui vielä syvemmälle Heidin\nmieleen.\n\n\"Minkätähden ei vuorilla ole nimiä, iso-isä\", kysyi Heidi taas.\n\n\"Kyllä niillä on nimensä\", vastasi tämä, \"ja jos osaat ne selittää, että\nne siitä tunnen, niin sanon sinulle niiden nimet.\"\n\nHeidi kuvaili vuorilinnan korkeine huippuineen, juuri semmoisena, kuin\nhän oli sen nähnyt, ja iso-isä sanoi tyytyväisesti: \"Niin oikein, sen\nminä tunnen, sen nimi on Falkniss. Oletko muita vuoria nähnyt?\"\n\nHeidi kertoi lumen yltä yleensä peittämästä vuoresta, joka ensin oli\nollut tulipunainen ja äkkiä taas muuttunut ruusunhohteiseksi sekä\ntuokion kuluttua taas vaalennut ja sammunut.\n\n\"Senkin tunnen, sen nimi on Cäsaplana; vai niin, vai oli sinun hauska\nlaitumella.\"\n\nHeidi kertoi kaikki päivän tapahtumat alusta loppuun, etenkin tulesta\niltasella, ja nyt täytyi iso-isän myös selittää, mikä sen oli\nmatkaansaattanut, sillä Pekka ei ollut siitä mitään tiennyt.\n\n\"Näetkö\", selitti iso-isä, \"se tulee auringosta; jättäessään vuorille\nhyvästi iltasella, luo se kauneimmat säteensä niihin, jotteivät ne sitä\nunohtaisi, kunnes se aamulla jälleen palaa.\" --\n\nTämä selitys oli Heidille mieleinen, eikä hän tahtonut voida odottaa\nuutta päivää, jona hän taas pääsisi laitumelle näkemään auringon\nhyvästijättöä vuorille. Mutta ensin täytyi hänen käydä nukkumaan. Ja hän\nnukkuikin koko yön suloisesti heinävuoteellaan uneksien hohteisista,\nruusuilla kaunistetuista vuorista ja hypähtelevästä Lumikosta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nIso-äidin luona.\n\n\nToisena aamuna aurinko nousi jälleen kirkkaana, Pekka tuli vuohineen,\nHeidi liittyi heihin, ja kaikki kävelivät taas laitumelle; ja niin he\ntekivät joka päivä. Elämä tuntureilla vahvisti Heidiä, hän tuli\nterveeksi ja voimakkaaksi eikä kaivannut mitään, vaan eleli päivästä\ntoiseen iloista, onnellista elämää, surutonna niinkuin taivaan linnut,\njotka riemuiten lentelevät puusta puuhun viheriäisessä metsässä. Kun\nsyksy tuli ja myrskyt alkoivat riehua vuorilla, sanoi iso-isä joskus:\n\"Tänään jäät kotiin, Heidi; semmoisen pienokaisen kuin sinä olet,\nlennättää tuuli kerrassaan vuorten yli laaksoon.\"\n\nKun Pekka aamulla sai sen kuulla, näytti hän sangen onnettomalta, hänen\noli hyvin ikävä, eikä hän tiennyt, miten saisi aikansa kulumaan ilman\nHeidiä; hän sai tyytyä niukempaan päivälliseen ja vuohetkin olivat niin\nuppiniskaiset ja tottelemattomat, että hänellä niistä oli\nkaksinkertainen vaiva, sillä nekin olivat niin tottuneet Heidin seuraan,\netteivät ensinkään tahtoneet kulkea eteenpäin, kun hän ei ollut muassa,\nvaan poikkesivat tiellä joka suunnalle.\n\nHeidi ei koskaan ollut onneton, sillä hänellä oli aina jotakin\nhuvittavaa tarjolla. Mieluimmin hän kyllä meni paimenen ja vuohien\nkanssa kukkien ja petolinnun luo laitumelle, jossa elämä oli niin\nvaihtelevaa eriluontoisten vuohien seurassa, mutta iso-isän veistäminen\nja sahaaminen huvitti myöskin suuresti Heidiä; ja jos vielä sattui niin\nhyvin, että iso-isällä osui olemaan juuston teko jonakin päivänä,\njolloin Heidin oli kotiin jääminen, oli tämä ihmeellinen toimi, jota\nvarten iso-isä paljasti molemmat käsivartensa hämmentääkseen\njuusto-aineita suuressa kattilassa, lapselle erinomaisena huvituksena.\nMutta eniten viehätti Heidiä semmoisina myrskypäivinä tuulten kohina\nmajan takana olevissa hongissa. Hänen täytyi tavan takaa jättää työnsä,\nolipa mitä tahansa käsillä, juostaksensa sitä kuuntelemaan, sillä hän ei\ntiennyt maailmassa mitään sen ihanampaa, kuin tuo tuulten syvä,\nsalaperäinen huokaaminen korkeiden puiden latvoissa. Heidi seisoi niiden\nalla kyllästymättä katsellen ja kuunnellen tuulen voimakasta hengitystä,\naaltoilemista ja suhinaa.\n\nAurinko ei enää paahtanut niinkuin kesällä, ja Heidi haki esille\nsukkansa, kenkänsä ja mekkonsa, sillä ilma viileni viilenemistään, ja\ntuuli puhalsi niin jäätävästi hänen seisoessaan ulkona honkien alla,\nmutta hän ei saattanut olla sinne juoksematta, ei saattanut pysyä\nmajassa, kun hän kuuli, miten ulkona humisi.\n\nSitten tuli kylmä, ja Pekan täytyi puhaltaa käsiinsä, kun hän aamulla\nvarhain tuli majalle, mutta sitä ei hänen tarvinnut kauan tehdä. Eräänä\nyönä peitti lumi maan niin paksulta, että koko tunturi oli\nlumivalkoinen, eikä näkynyt ainoatakaan viheliäistä lehteä enää.\n\nSilloin ei Pekka enää tullut laumoineen, sillä nyt alkoi taas sataa\nlunta. Heidi kurkisti ihmetellen majan pienestä ikkunasta ulos. Lunta\nsatoi satamistaan niin tiheään ja taukoamatta, että lumikinokset\nylettyivät aina majan ikkunoihin, jopa vielä korkeammallekin, niin ettei\nniitä enää saattanut aukaistakaan, ja he olivat ihan teljettyinä pieneen\nmajaansa. Tämä oli Heidin mielestä ihmeellisen hupaista, hän juoksi\nikkunasta toiseen nähdäkseen kohoaisiko lumi niin korkealle, että se\npeittäisi koko tuvan, jotta täytyisi sytyttää kynttilä päivälläkin. Niin\nhullusti ei kuitenkaan käynyt, ja seuraavana päivänä, jolloin ei enää\npyryttänyt, lähti iso-isä ulos tuvasta ja loi majan ympäristön vapaaksi\nlumesta. Hän heitti suuren suuria lumiröykkiöitä päällekkäin, niin että\noli kuin pieniä vuoria siellä täällä. Nyt olivat sekä ikkunat että ovet\njälleen vapaina, ja hyväpä se olikin, sillä kun Heidi ja hänen\niso-isänsä iltasella istuivat takkavalkean ääressä, kumpikin\nkolmijalallaan -- iso-isä oli jo aikoja sitten Heidillekin semmoisen\nvalmistanut -- kuului äkkiä kopinaa ulkoa ja majan kynnykseen\nkoputettiin herkeämättä; viimein aukaistiin ovi. Sisään astui\nVuohi-Pekka. Hän ei ollut vallattomuudesta näin kopistellut, hänen oli\nvaan täytynyt tällä keinoin irroittaa lunta jalkineistaan, ja oikeastaan\nolikin koko Pekka aivan luminen, sillä hänen oli täytynyt ryömiä\nhirmuisissa kinoksissa, joista hänen vaatteisiinsa oli tarttunut suuria\nmöhkäleitä, jotka olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Mutta hän ei\nsentään peräytynyt, sillä hän tahtoi välttämättömästi päästä Heidin luo,\njota ei ollut viikkokauteen nähnyt.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi hän sisään astuessaan ja asettui niin liki valkeata\nkuin suinkin. Muuta hän ei lausunutkaan, mutta koko hänen naamansa\npaistoi tyytyväisyyttä, sillä nyt hän oli perillä. Heidi katseli häntä\nsuuresti ihmetellen, sillä hänen seisoessaan likellä tulta alkoi lumi\nsulaa hänen vaatteistaan, niin että Pekka-poika näytti miltei\nvesiputoukselta.\n\n\"No, kenraali, mitä kuuluu?\" kysyi iso-isä. \"Nyt olet sotajoukotta, nyt\ntäytyy sinun nakertaa kivikynää.\"\n\n\"Minkätähden hänen täytyy nakertaa kivikynää, iso-isä?\" kysyi Heidi heti\ntiedonhaluisesti.\n\n\"Talvella täytyy hänen käydä koulua\", selitti iso-isä, \"siellä opetetaan\nlukemaan ja kirjoittamaan, ja se käy usein sangen raskaaksi, mutta se\nkäy hieman helpommin, jos välistä nakertaa kivikynäänsä, eikö totta,\nkenraali?\"\n\n\"On, se on totta\", todisti Pekka.\n\nHeidin ajatukset olivat nyt kääntyneet kouluun, ja hän kyseli\nkyselemistään mitä siellä sai kuulla ja nähdä ja mitä Pekalla siellä oli\ntehtävänä, ja koska keskusteluun, jossa Pekka oli osallisena, aina\nvaadittiin paljon aikaa, ennätti hän hyvin sen kuluessa kuivaa kiireestä\nkantapäähän. Hänellä oli aina vaikea pukea havaintonsa semmoisiin\nsanoihin, jotka merkitsivät sitä, mitä hän tarkoitti, mutta tällä kertaa\noli se erinomaisen hankalaa, sillä tuskin oli hän saanut yhden\nvastauksen laadituksi, ennenkuin Heidillä oli kolme, neljä ihan\nodottamatonta kysymystä valmiina ja vieläpä enimmäkseen semmoisia, jotka\nvaativat kokonaisen lauseen vastaukseksi.\n\nIso-isä oli istunut ihan äänettömänä tämän keskustelun kestäessä, mutta\nsilloin tällöin vetäytyivät hänen suupielensä nauruntapaisiin poimuihin,\njotka todistivat hänen kuuntelevan lasten puhetta.\n\n\"No, kenraali, nyt olet kestänyt kuumuutta ja tarvitset virvoitusta,\ntule!\" Näin sanoen nousi iso-isä ja otti kaapista illallisen esiin.\nHeidi työnsi tuolin pöydän luo. Heidin tultua oli iso-isä veistänyt\nlavitsan huoneen perälle ja sinne tänne muitakin istuimia kahdelle,\nsillä Heidillä oli tapana seurata iso-isäänsä, minne hän vain meni. Nyt\noli siis heillä kolmella istuinpaikkoja kylläksi, ja Pekka aukaisi\nsilmänsä niin pyöreiksi kuin suinkin nähdessään, kuinka Tunturisetä\nasetti suuren kauniin kappaleen kuivattua lihaa hänen leipäpalalleen.\nNäin suuresti ei hän ollut isoon aikaan herkutellut. Kun tämä mieleinen\nillallinen oli lopetettu, alkoi jo hämärtää ja Pekka teki lähtöä.\nSanottuaan \"hyvää yötä\" ja \"kost' Jumala\" kääntyi hän vielä ovella\ntakaisin ja sanoi: \"Ensi sunnuntaina tulen jälleen, ja sinun pitäisi\nmyös kerran tulla iso-äitiä tervehtimään, käski hän sanoa.\"\n\nHeidin oli iso-äidin luo meneminen; se oli ihan uusi ajatus, joka\nkuitenkin heti kotiutui hänen mielessään, ja ensimmäiseksi työkseen\nseuraavana aamuna selitti hän: \"Iso-isä, tänään minun täytyy varmaankin\nmennä iso-äidin luo, hän odottaa minua.\"\n\n\"Lunta on liian paljon\", vastasi iso-isä epäävästi. Mutta Heidi ei niin\nvähällä asiaa jättänyt; olihan iso-äiti kutsunut häntä, ja hänen täytyi\nsiis mennä. Eipä kulunut ainoatakaan päivää, jona ei hän neljä, viisi\nkertaa olisi sanonut: \"Iso-isä, nyt minun varmaankin täytyy mennä,\niso-äiti odottaa yhä vielä minua.\"\n\nNeljä päivää tämän jälkeen oli ilma niin kylmä, että lumi narisi joka\naskeleella, ja tunturien lumipeite oli yltä yleensä jäätynyt kovaksi,\nmutta päivä paistoi ystävällisesti ikkunasta ja sen valo lankesi suoraan\nHeidiin, joka istui korkealla tuolillaan päivällistä syöden. Silloin hän\ntaas alotti tavallisen virtensä: \"Tänään minun varmaankin täytyy lähteä\niso-äidin luo, muuten odotus käy hänelle pitkäksi.\" Iso-isä nousi\npöydästä, astui portaita myöten heinäparvelle, otti sieltä Heidin\nraskaan peitteen ja sanoi: \"No tule!\" Iloiten hyppäsi lapsi hänen\njäljessään ulos kimmeltelevään lumimaailmaan. Hongat seisoivat ääneti ja\nliikkumattomina, niiden oksia peitti valkoinen lumi, joka\nauringonpaisteessa säteili ja kimalteli niin loistavasti, että Heidi\nihastuksissaan hyppeli korkealle ja kerta toisensa perään huudahti:\n\"Tule ulos, iso-isä, hongat ovat pelkkää hopeata ja kultaa.\" Iso-isä oli\nnäet mennyt vajaan ja tuli nyt sieltä tuoden muassaan suuren leveän\nkelkan, jonka keulaan oli pitkä tanko kiinnitetty. Kelkan istuinlaudasta\nylettyivät jalat maahan, niin että niillä helposti saattoi ohjata\nkulkua. Ihailtuaan ensin Heidin kanssa honkia, istui iso-isä kelkkaan,\notti lapsen syliinsä, kiersi hänet moneen kertaan peitteeseen, jotta hän\npysyisi lämpimänä, ja painoi hänet sitten vasemmalla käsivarrellaan\nkiinteästi rintaansa vasten. Oikealla kädellä tarttui hän tankoon ja\nantoi molemmilla jaloillaan kelkalle vauhtia. Se kiiti eteenpäin\nsemmoisella nopeudella, että Heidistä tuntui, kuin hän olisi linnun\nlailla lentänyt ilmassa; hän riemuitsi ääneensä. Yhtäkkiä pysähtyi\nkelkka juuri Vuori-Pekan majan edustalle. Iso-isä nosti lapsen maahan,\nvapautti sen peitteestä ja sanoi: \"No, käy nyt sisään, ja kun alkaa\nhämärtää, niin tule jälleen ulos ja ala käydä kotiin päin.\" -- Sitten\nhän kääntyi kelkkoineen ja rupesi astumaan tunturia ylös.\n\nHeidi aukaisi oven ja tuli pieneen huoneeseen, jossa näytti olevan\npimeä. Siellä oli uuni ja muutamia vateja eräällä hyllyllä, sillä tämä\noli talon keittiö. Sitten oli taas ovi, Heidi aukaisi senkin ja astui\nahtaaseen tupaan. Tämä maja ei ollut rakennettu samaan tapaan kuin\niso-isän uusi tunturimaja, joka oli yhtenä suurena huoneena, heinäparvi\nylinnä. Vuohi-Pekan tupa oli ikivanha, ahdas ja kapea rakennus. Kun\nHeidi oli astunut kynnyksen yli, seisoi hän heti pöydän edessä, jonka\nääressä eräs vaimo istui parsien Pekan lakkia, sen Heidi paikalla tunsi.\nNurkassa istui vanha kurttuinen mummo ja kehräsi. Heidi arvasi kohta,\nkuka hän oli, ja meni suoraan rukin luo sanoen: \"Hyvää päivää, iso-äiti,\nnyt tulen luoksesi, onko aika tullut sinulle pitkäksi minua\nodottaessasi?\"\n\nIso-äiti kohotti päätään etsien hänelle ojennettua kättä, ja kun hän oli\nsen löytänyt, piteli hän sitä hetken aikaa miettien omassaan, sitten hän\nsanoi: \"Oletko sinä lapsi tuolta ylhäältä Tunturisedän luota? Oletko\nsinä Heidi?\"\n\n\"Olen, olen\", vakuutti lapsi, \"vastikään liu'uin iso-isän kanssa tänne\nalas.\"\n\n\"Miten se on selitettävä! Sinun kätesihän on ihan lämmin. Sanoppa,\nBriitta, onko Tunturisetä itse saattanut lapsen tänne?\"\n\nPekan äiti, joka oli istunut pöydän päässä parsimassa, oli noussut ja\nsilmäili uteliaasti lasta kiireestä kantapäähän; sitten sanoi hän: \"En\ntiedä, äiti, onko Tunturisetä itse saattanut hänet, mutta tuskinpa vaan,\nlapsi ei varmaankaan ymmärrä mitä puhuu.\"\n\nMutta Heidi katsoi Briittaan niin suoraan, ettei suinkaan näyttänyt\nepätietoiselta asiastaan ja sanoi: \"Tiedänpä kyllä ihan varmaan, kuka\nminut kietoi peitteeseen ja liukui alas kanssani, se oli iso-isä.\"\n\n\"Mahtaa sitten kuitenkin olla perää niissä Pekan puheissa, joita hän\nkoko kesän on kertonut Tunturisedästä, vaikka me luulimme, ettei hän\nollut oikein selvillä asiasta\", sanoi iso-äiti, \"ja kukapa olisi\nsaattanut luulla sitä mahdolliseksi; minä arvelin lapsen tuskin voivan\nelää kolmea viikkoa siellä ylhäällä. Minkä näköinen hän on, Briitta?\"\nBriitta oli sillä välin tarkastanut lasta joka puolelta, niin että hän\nvarsin hyvin tiesi kertoa, miltä tämä näytti.\n\n\"Hän on hentojäseninen, samoin kuin Adelheidkin oli\", vastasi hän;\n\"mutta hänellä on Topiaan mustat silmät ja kihara tukka, samoinkuin\nvanhuksellakin tuolla ylhäällä; minä luulen, että hän on molempien\nvanhempainsa näköinen.\"\n\nSillä aikaa oli Heidi kurkistellut ympärilleen joka taholle ja sanoi:\n\"Katsoppa, iso-äiti, tuolla heiluu sinne tänne ikkunaluukusta irtautunut\nlauta. Iso-isä naulaisi sen heti kiinni, usein hän panee myös uuden\ntelkkimen; katsohan vain, näin hän tekee.\"\n\n\"Oi hyvä lapseni\", sanoi iso-äiti, \"nähdä sitä en saata, mutta kuulla\nsitä paremmin, enkä ainoastaan sitä, vaan kun tuuli sopii tännepäin,\nrätisee ja rutisee koko rakennus, ja tuuli tunkee kaikkialta sisäänkin.\nÖisin kun muut nukkuvat, pelkään toisinaan, että koko maja hajoaa ja\nmusertaa meidät kaikki kolme kuoliaaksi. Oi, ei täällä ole ketään\nihmistä, joka taitaisi sitä korjailla. Pekka ei kykene sitä tekemään.\"\n\n\"Mutta miksi et sinä saata nähdä miten luukku heiluu, iso-äiti? Katso\nnyt taas tuonne, suoraan tuonne\", Heidi osoitti täsmälleen paikkaa\nsormellaan.\n\n\"Ah, lapseni, enhän minä näe niin mitään, en luukkua enkä muutakaan\",\nvalitti iso-äiti.\n\n\"Mutta jos menen pihalle ja irroitan luukun tykkänään, niin että tulee\nihan valoisa täällä sisällä, näetkö sitte, iso-äiti?\"\n\n\"En, en; en sittenkään; minua ei kukaan enää voi saada näkeväksi!\"\n\n\"Mutta jos menet ulos valkoiseen lumeen, niin varmaankin näet; tule vain\nkanssani, niin minä näytän sen sinulle, iso-äiti.\" Heidi tarttui\nisoäidin käteen vetääkseen hänet mukanaan, sillä häntä rupesi suuresti\nsurettamaan, kun hän kuuli, ettei iso-äidillä koskaan ollut tarpeeksi\nvaloa.\n\n\"Anna minun vain istua, lapsi kulta, minulle on kuitenkin kaikki yhtä\npimeää, ei lumi eikä auringonvalokaan enää tunge silmiini.\"\n\n\"Mutta kesällähän toki, iso-äiti\", sanoi Heidi yhä tuskallisemmin etsien\njotakin apukeinoa, \"tiedätkö, kun aurinko kesällä taas paistaa kuumasti\nja illalla lausuu jäähyväiset vuorille, niin että ne kaikki säkenöivät\ntulipunaisina ja kaikki keltaiset kukat kimmeltävät, silloin sinullakin\njälleen on valoisa ja hyvä olla.\"\n\n\"Ah, lapseni, minä en koskaan enää saata nähdä tulenhohteisia vuoria,\nenkä kullan kiiltäviä kukkia tuolla ylhäällä; minulla ei koskaan enää\nole valoisaa tässä elämässä.\"\n\nHeidi rupesi ääneensä itkemään. Katkerasti nyyhkytti hän yhä edelleen:\n\"Kuka sinua sitten voi auttaa? Eikö kukaan sitä voi tehdä? Eikö kukaan?\"\n\nIso-äiti koetti lohduttaa lasta, mutta se ei vähällä onnistunut. Heidi\nei itkenyt usein, mutta kun hän kerran pääsi alkuun, oli hänen melkein\nmahdoton unhoittaa suruansa. Iso-äiti oli jo käyttänyt kaikenlaisia\nkeinoja rauhoittaaksensa lasta, sillä hänen sydämeensä koski kipeästi\nnähdessään lapsen niin surkeasti nyyhkyttävän. \"Kuulehan\", sanoi hän\nnyt, \"tule tänne likemmäksi, Heidi-kulta, niin kerron sinulle jotakin.\nNäetkö, vaikkei ihminen enää voi nähdä, soisi hän sentään mielellään\nkuulevansa jonkun ystävällisen sanan; niinpä minäkin mielisin kuulla\nsinun puhuvan. Tule tänne likemmäksi minua ja kerro jotakin elämästäsi\niso-isän luona. Minä tunsin hänet hyvin ennen, mutta nyt en enää moneen\nvuoteen ole hänestä kuullut muilta kuin Pekalta, vaan se poika ei suuria\nsanele.\"\n\nTästä valahti Heidin päähän uusi ajatus; kiireesti hän pyyhkäsi\nkyyneleensä ja sanoi lohdutettuna: \"Odota vain, iso-äiti, minä kerron\nkaikki iso-isälle, ja hän kyllä voi tehdä sinut näkeväksi ja korjata\ntuvan, ettei se pääse hajoamaan. Hän osaa auttaa ja asettaa kaikki\npaikoilleen.\"\n\nIso-äiti oli vaiti, ja Heidi alkoi vilkkaasti kertoa elämästään iso-isän\nluona ja laitumella olostaan kesällä, ja kuinka iso-isä osasi puusta\nvalmistaa penkkejä, tuoleja ja kauniita koppia, joissa oli mukava kantaa\nheiniä Vienolle ja Pikulle, ja suuren vesisammion kylpyä varten kesäksi\nja uuden maitokupin sekä lusikan; ja Heidi innostui kertomaan mitä\npuupalasesta yhtäkkiä voi valmistaa, ja kuinka hän aina silloin seisoi\niso-isän vieressä katsellen, jotta hän itsekin oppisi kaikkia näitä\ntekemään. Iso-äiti kuunteli kertomusta suurimmalla tarkkuudella ja\nkysäsi silloin tällöin: \"Kuuletko sinäkin, Briitta? Kuuletko, mitä lapsi\nkertoo Tunturisedästä?\"\n\nMutta kertomus keskeytyi. Kovaa kopinaa kuului oven takaa, ja Pekka\nastui tömistellen sisään, mutta pysähtyi siihen paikkaan silmät\nselkiselällään ällistellen Heidiä ja irvisteli mitä ystävällisimmin, kun\ntyttö heti huusi hänelle vastaan: \"Hyvää iltaa, Pekka!\"\n\n\"Onko mahdollisia, että hän jo palaa koulusta\", huudahti iso-äiti\nkummastuneena, \"näin joutuin ei iltapäivä ole minulta moneen vuoteen\nkulunut! Hyvää iltaa, Pekkaseni, miten lukeminen sujuu?\"\n\n\"Entiseen tapaan\", kuului vastaus.\n\n\"Vai niin\", sanoi iso-äiti huoaten, \"olin vähin ajatellut, että muutos\nolisi tapahtunut, koska jo piakkoin tulet kahdentoista vuotiaaksi\".\n\n\"Minkä muutoksen olisi pitänyt tapahtua?\" kysyi Heidi osanotolla.\n\n\"Ajattelin vain, että hän olisi voinut jotakin oppia\", sanoi iso-äiti,\n\"lukemaan nimittäin. Minulla on tuolla hyllyllä vanha rukouskirja, jossa\non kauniita runoja. Niitä en ole enää pitkään aikaan kuullut, eivätkä ne\nole muistissanikaan säilyneet; sentähden olen aina toivonut, että Pekka\nopittuansa lukemaan saattaisi minulle lukea jonkun hyvän laulun; mutta\nhänen on mahdoton oppia, se käypi hänelle liian raskaaksi.\"\n\n\"Minun varmaankin täytyy sytyttää kynttilä, nyt tulee jo pimeä\", sanoi\nPekan äiti, joka yhä oli ahkerasti paikannut Pekan lakkia, \"päivä on\nminultakin kulunut melkein huomaamatta.\"\n\nHeidi hyppäsi tuoliltaan, ojensi kiireesti kätensä ja sanoi: \"Hyvää\nyötä, iso-äiti, minun täytyy kiiruhtaa kotiin, heti kun vähän rupeaa\nhämärtämään\", ja samaa vauhtia hän lausui myös Pekalle ja hänen\näidilleen jäähyväiset ja lähestyi ovea. Mutta iso-äiti huusi\nhuolestuneena: \"Odota, odota, Heidi, yksinäsi et saa mennä. Pekan täytyy\nsaattaa sinua, kuuletko? Ja Pekkaseni, varo lasta, ettei hän lankea,\näläkä pysähdy hänen kanssaan kävellessäsi, jollei hän vilustuisi,\nkuuletko? Onko sinulla lämmin huivi ylläsi?\"\n\n\"Minulla ei ole huivia ensinkään\", huusi Heidi, \"mutta en kumminkaan\nvilustu!\" Näin sanoen oli hän jo pujahtanut ovesta ja kiiti niin\nsukkelasti eteenpäin, että Pekka tuskin taisi seurata. Mutta iso-äiti\nhuusi surkutellen: \"Juokse hänen jälkeensä, Briitta, juokse, --\nmuutenhan lapsi paleltuu näin myöhään illalla; ota minun huivini mukaasi\nja juokse kiireesti!\" Briitta totteli. Mutta tuskin olivat lapset\nastuneet paria askelta ylöspäin, ennenkuin näkivät iso-isän lähestyvän,\njoka saavutti heidät muutamin aika askelin.\n\n\"Oikein, Heidi, olet sanasi pitänyt\", sanoi hän ja kääri lapsen jälleen\nhuolellisesti peitteeseen, otti hänet käsivarrelleen ja astui vuorta\nylös. Briittakin joutui parahiksi näkemään, miten iso-isä hellävaroen\nhoiteli lasta, ja tultuaan Pekan kanssa sisään hän kertoi ihmetellen\niso-äidille, mitä oli nähnyt. Iso-äidinkin täytyi kummastella ja kerta\ntoisensa jälkeen lausua: \"Jumalan kiitos, että hän on niin hyvä\nlapselle! Jumalalle kiitos ja ylistys! Kunpa hän nyt vain antaisi hänen\nvielä käydä luonani, lapsi on ilahduttanut mieltäni. Miten hyvä sydän\nhänellä on ja kuinka hupaisesti hän kertoo!\" -- Ja iso-äiti iloitsi yhä\nuudestaan ja sanoi moneen kertaan kunnes hän meni levolle: \"Jos lapsi\nnyt vain saisi vastakin käydä luonani, niin minullakin olisi jotakin\niloa maailmassa.\" Ja Briitta yhtyi joka kerta iso-äidin toivomukseen, ja\nPekka nyökäytti myöntyväisesti päätään, ja vetäen ihastuksissaan\nsuupielensä aina korviin saakka, sanoi: \"Tiesinhän sen!\"\n\nSillä aikaa oli Heidi peitteessään lakkaamatta puhellut iso-isälleen,\nmutta kun lapsen äänen oli mahdoton tunkeutua kahdeksan kertaisen\npeitteen läpi, eikä iso-isä siis ymmärtänyt sanaakaan, sanoi hän: \"Odota\nvähäisen, kunnes ollaan kotona, sitten kerro.\"\n\nPian he olivatkin perillä tunturituvassa ja kun Heidi oli päässyt\nvapaaksi peitteestään, sanoi hän: \"Iso-isä, huomenna täytyy meidän ottaa\nvasara ja nauloja mukaamme ja korjata ikkunaluukkuja iso-äidin luona ja\nsitten vielä lyödä moneen paikkaan nauloja, sillä hänen majassaan\nratisee ja ritisee kovin.\"\n\n\"Täytyykö meidän? Vai täytyy? Kuka sen on sinulle sanonut?\" kysyi\niso-isä.\n\n\"Ei kukaan, minä tiedän sen itsestäni\", vastasi Heidi, \"sillä siellä ei\nenää mikään pysy koossa, ja iso-äiti vapisee öisin ja pelkää kuullessaan\ntuota ratinata ja ajattelee: Nytpä kaikki putoaa suoraan päällemme;\niso-äiti ei koskaan enää voi mitään nähdä eikä tiedä, miten häntä\nsaattaisi auttaakaan; mutta tiedäthän sinä, iso-isä. Ajatteleppas, miten\nikävää olisi, jos aina täytyisi istua pimeässä, vieläpä peläten ja\nvavisten; eikä kukaan muu voi häntä auttaa kuin sinä! Huomenna menemme\nhäntä auttamaan, eikö totta, iso-isä, menemmehän me?\"\n\nHeidi oli kiivennyt iso-isän syliin ja katsoi häneen ehdottomalla\nluottamuksella. Vanhus loi silmänsä lapseen ja sanoi tuokion kuluttua:\n\"Niin, Heidi, mennään korjaamaan majaa, niin ettei isoäidin luona enää\nkuulu rätinää, se kyllä käy päinsä, huomenna sen teemme.\"\n\nLapsi hyppi ilosta ympäri huonetta ja huusi kerta toisensa perästä:\n\"Huomenna sen teemme! Huomenna sen teemme!\"\n\nIso-isä pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä jälkeen päivällisen\nuudistettiin eilinen mäenlasku. Iso-isä asetti nyt niinkuin\nedellisenäkin päivänä lapsen Vuohi-Pekan ovelle ja sanoi: \"Käy nyt\nsisään, ja kun ilta joutuu, niin tule jälleen ulos.\" Sitten hän pani\npeitteen kelkkaan ja kiersi majan ympäri tarkastellen sitä.\n\nTuskin oli Heidi avannut oven ja päässyt huoneeseen, niin iso-äiti jo\nhuusi nurkastaan: \"Siinä tulee lapsi, se on lapsi\", ja antoi iloissaan\nlangan irtautua hyppysistään ja sukan seisahtua ja ojensi molemmat\nkätensä lasta kohden. Heidi juoksi hänen luoksensa, siirsi pienen\nmatalan tuolin niin likelle iso-äitiä kuin mahdollista, istui sille ja\nkertoi ja kyseli taas kaikenlaista. Mutta äkkiä kuului ulkoa niin\nvoimakkaita iskuja majan seinää vasten, että iso-äiti säikähdyksestä\nsäpsähti, oli kaataa rukkinsa ja vavisten huusi: \"Oi, hyvä Jumala, nyt\nse putoaa, kaikki hajoo!\" Mutta Heidi piti lujasti kiinni hänen\nkäsivarrestaan ja sanoi lohduttaen: \"Ei, ei, iso-äiti, älä nyt vain\nsäikähdä niin kovin, iso-isähän siellä on, nyt hän kiinnittää siellä\njoka paikan, niin ettei sinun koskaan enää tarvitse pelätä.\"\n\n\"Onko sekin mahdollista? Saattaako semmoistakin tapahtua? Rakas Jumala\nei siis ole meitäkään varsin unohtanut!\" huudahti iso-äiti. \"Oletko\nsemmoista kuullut, Briitta, kuuletko? Toden totta, se on vasaran\nkalsketta. Mene ulos, Briitta, ja jos se on Tunturisetä, niin pyydä\nhäntä edes silmänräpäykseksi tänne sisälle, jotta minäkin saisin kiittää\nhäntä.\"\n\nBriitta meni ulos. Juuri silloin hakkasi iso-isä uusia lautoja seinään.\nBriitta lähestyi häntä ja sanoi: \"Toivotan teille hyvää iltaa, setä, ja\näiti myöskin, me olemme teille suuresti kiitolliset siitä, että meitä\nautatte, ja äitikin tuolla sisällä tahtoisi mielellään teitä kiittää;\nsillä tämmöistä palvelusta ei varmaankaan kukaan muu olisi meille\nsaattanut tehdä, ja varmaankin --\"\n\n\"Puhukaa lyhyesti\", keskeytti häntä vanhus, \"mitä te Tunturisedästä\najattelette, sen kyllä tiedän. Käykää vaan sisään; missä on vikaa, sen\nnäen itsekin.\"\n\nBriitta totteli heti, sillä Tunturisetä oli sellainen, ettei ollut\nhelppo häntä vastustaa. Hän naulaili ja koputteli majaa joka puolelta ja\nastui sitten kapeita portaita ylös ullakolle ja naulasi naulaamistaan,\nkunnes oli viimeisen mukaanottamansa naulan käyttänyt. Sillä aikaa oli\nruvennut hämärtämään, ja tuskin oli hän astunut alas ja vetänyt\nkelkkansa esiin vuohiometan takaa, kun jo Heidikin astui ulos ovesta.\nIso-isä kääri lapsen taas peitteeseen ja kantoi häntä käsivarrellaan,\nvetäen kelkkaa perässään, sillä jos pienokaisen olisi täytynyt istua\nsiinä yksinään, olisi peite pudonnut hänen yltään ja hän olisi\nvilustunut tai kokonaan paleltunut. Sen tiesi iso-isä varsin hyvin ja\npitikin senvuoksi lasta lämpimänä käsivarrellaan.\n\nNäin kului talvi. Iso-äidin sulottomaan elämään oli sattunut ilon säde\nensi kerran moneen vuoteen. Hänen päivänsä eivät enää olleet pitkiä ja\npimeitä, toinen toisensa kaltaisia, hänellä kun nyt oli jotakin\nodotettavaa, jotakin ajateltavaa. Aamusta varhain hän kuunteli, eikö jo\npieniä kiirehtiviä askeleita kuuluisi, ja jos silloin ovi todellakin\naukeni, ja tyttö juoksi sisään, huudahti hän joka kerta iloisesti:\n\"Jumalan kiitos, tuossa lapsi jälleen tulee!\" Ja Heidi istui hänen\nluoksensa ja kertoa lörpötteli kaikkea, mitä tiesi, niin hupaisesti,\nettä iso-äiti tuli hyvälle mielelle, ja tunnit kuluivat niin pian, ettei\nhän sitä huomannutkaan, eikä enää ainoatakaan kertaa kysynyt niinkuin\nennen: \"Briitta, eikö päivä ole jo lopussa?\" Nyt sanoi hän joka kerta,\nkun Heidi oli mennessään sulkenut oven: \"Miten lyhyt tämä iltapuoli oli,\neikö totta, Briitta?\" Ja Briitta vastasi: \"Todellakin, minusta tuntuu\nsiltä, kun olisin vastikään korjannut astiat päivällispöydästä.\"\nIso-äiti sanoi taas: \"Jos nyt Herra Jumala vain varjelisi lasta ja\nantaisi Tunturisedän pysyä hyväntahtoisena. Näyttääkö hän myös\nterveeltä, Briitta?\" Ja joka kerta tämä vastasi: \"Niinkuin mansikka.\"\n\nHeidikin oli puolestaan suuresti mieltynyt vanhaan iso-äitiin; ja kun\nhän muisti, ettei kukaan, ei iso-isäkään voinut iso-äidin silmiä\nparantaa, tuli hän hyvin murheelliseksi; mutta iso-äiti taas aina\nvakuutti vähemmän tuntevansa onnettomuuttansa, kun Heidi oli hänen\nluonaan; ja lapsi tulikin joka kauniina talvipäivänä liukuen kelkallaan.\nIso-isä oli sanaakaan virkkaamatta joka kerta ottanut mukaansa vasaran\nja monenmoisia muita kapineita, ja monet iltapäivät läpeensä oli hän\nkoputellut Vuohi-Pekan pientä majaa. Mutta siitä olikin hyvä seuraus;\nmajassa ei enää öisin ritissyt eikä rätissyt, ja iso-äiti sanoi, ettei\nhän moneen talveen ollut saanut niin rauhallisesti nukkua kuin nyt, sekä\nettei hän koskaan unohtaisi, mitä Tunturisetä oli heidän hyväkseen\ntehnyt.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nJoku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka vierailusta on tärkeitä\nseurauksia.\n\n\nJoutuisasti oli talvi kulunut ja sitä seuraava iloinen kesä vielä\nnopeammin; uusi talvikin oli nyt taas loppumaisillaan. Heidi oli iloinen\nkuin taivaan lintu ja riemuitsi päivä päivältä yhä enemmän siitä, että\nsuloinen kesä-aika oli jälleen lähestymässä, jolloin lauhkea\n\"Föhn\"-tuuli taas humisisi hongissa, lumi sulaisi ja aurinko viettelisi\nsiniset ja valkoiset kukat näkyviin; silloin Heidi taas pääsisi\nlaitumelle, ja se olisi hänestä ihaninta maailmassa. Heidi kävi nyt\nkahdeksatta ja oli iso-isältään oppinut monenmoisia toimia. Vuohia hän\nosasi hoitaa yhtä taitavasti kuin ken tahansa, ja Vieno ja Pikku\njuoksentelivat hänen perässään kuin uskolliset koirat ja määkyivät\nilosta kuullessaan hänen äänensä. Jo kahdesti oli Pekka tänä talvena\ntuonut kylän opettajalta sanoman, että sedän välttämättömästi tuli\nlähettää lapsi kouluun, sillä hän oli jo siinä iässä, että hänen jo\nviime talvena olisi pitänyt käydä koulua. Isoisä oli kummallakin\nkerralla käskenyt sanoa opettajalle, että jos tällä olisi asiaa, oli hän\nkodissaan tavattavissa; mutta tyttöä ei hän luvannut lähettää kouluun.\nKummallakin kertaa oli Pekka uskollisesti vienyt Tunturisedän sanoman\nperille.\n\nMaaliskuun aurinko oli jo sulattanut lumen vuorien rinteiltä, ja\nlumikellot kohottivat jälleen päänsä laaksossa ja tunturilla; hongatkin\nolivat luopuneet raskaasta lumipeitteestään, vapaina huojuivat niiden\noksat taas tuulessa. Heidi juoksi iloisena ja onnellisena sinne tänne:\ntuvan ovella vuohiomettaan, siellä honkien alle ja taas sisään iso-isän\nluo kertomaan, kuinka paljoa suuremmaksi viheriäinen pälvi puitten alla\noli laajentunut ja sitten vielä uudestaan ulos katsomaan, sillä hän\ntuskin malttoi odottaa, kunnes koko maa jälleen olisi vihanta ja kesä\nkukkasineen saapuisi uudelleen tunturille.\n\nKun Heidi eräänä päivänpaisteisena aamuna täten juoksi edestakaisin ja\nainakin kymmenennen kerran hyppäsi tuvan kynnyksen yli, oli hän kaatua\nsäikähdyksestä selälleen nähdessään edessään mustiin puetun vanhan\nherran, joka vakavasti silmäili häntä. Mutta kun vieras huomasi miten\nsäikähtynyt lapsi oli, sanoi hän ystävällisesti: \"Älä pelkää minua,\nkaikki lapset ovat minulle rakkaita. Anna minulle kättä! Sinä varmaankin\nolet Heidi; missä on iso-isä?\"\n\n\"Hän istuu pöydän luona ja veistelee puusta pyöreitä lusikoita\", sanoi\nHeidi ja aukaisi ovea enemmän.\n\nVieras oli kylän vanha pappi. Hän oli ollut sedän hyvä tuttu siihen\naikaan, kun viimeksimainittu asui hänen naapurinaan alhaalla laaksossa.\nHän astui majaan, lähestyi vanhusta, joka istui kumarruksissa työnsä\nääressä ja sanoi: \"Hyvää huomenta, naapuri!\"\n\nKummastuneena katsoi puhuteltu häneen ja vastasi: \"Hyvää huomenta, herra\npastori!\" Sitten hän pyysi herraa istumaan, sanoen: \"Jos ette, herra\npastori, halveksi puista tuolia, niin olkaa hyvä ja istukaa.\"\n\nPastori istuutui. \"En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, naapuri\", sanoi\nhän sitten.\n\n\"Enkä minä teitä, herra pastori\", kuului vastaus.\n\n\"Tulen tänään keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta\", alotti\npappi uudestaan; \"luulen teidän jo arvaavankin mistä haluan kanssanne\nneuvotella.\"\n\nPastori keskeytti puheensa ja katsoi Heidiin, joka seisoi ovella ja\nkatseli häntä herkeämättä.\n\n\"Heidi, mene vuohien luo\", sanoi iso-isä, \"saat ottaa vähän suoloja\nniille ja viipyä siellä, kunnes minäkin tulen sinne.\"\n\nHeidi lähti heti.\n\n\"Lapsi olisi jo vuosi sitten ja viimeistäänkin tänä talvena ollut\nkouluun pantava\", sanoi nyt pastori. \"Opettaja on teitä siihen\nkehoittanut, mutta ette ole hänelle mitään vastausta antanut; mikä on\nteidän tarkoituksenne lapsen suhteen, naapuri?\"\n\n\"Minun tarkoitukseni on olla sitä kouluun panematta\", kuului vastaus.\n\nKummastuneena katsahti pastori vanhukseen, joka levollisesti istui\nlavitsallaan käsivarret ristissä rinnallaan näyttämättä pienintäkään\nalistuvaisuuden merkkiä.\n\n\"Mitä te sitten lapsesta aiotte?\" kysyi pastori taas.\n\n\"En mitään, hän kasvaa ja kehittyy vuohien ja lintujen kanssa, eikä opi\nniiltä mitään pahaa.\"\n\n\"Mutta tyttö ei ole mikään vuohi eikä lintu, vaan ihmislapsi; jollei hän\nnoilta kumppaneiltaan opi pahaa, niin ei hän opi niillä mitään\nmuutakaan. Mutta jotakin täytyy hänen saada oppia, ja nyt on paras aika\nsiihen. Olen tullut teitä, naapuri, näin ajoissa puhuttelemaan, jotta\nvoisitte kesän kuluessa tehdä varustuksenne, sillä kulunut talvi oli\nviimeinen, jonka hän sai viettää nauttimatta opetusta; ensi talvena\nhänen täytyy tulla kouluun ja vieläpä joka ainoa päivä.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään, herra pastori\", sanoi vanhus taipumattomana.\n\n\"Luuletteko todella, ettei ole olemassa mitään keinoa taivuttaa teitä\nkäsittämään velvollisuuttanne, jos noin itsepintaisesti pysytte\nmielettömässä aikomuksessanne?\" sanoi nyt pastori hieman kiivastuneena.\n\"Te olette niin paljon liikkunut maailmassa ja niin paljon sekä nähnyt\nettä ollut tilaisuudessa oppimaan, että todellakin olisin uskonut teidän\nparemmin käsittävän tehtävänne, naapuri.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vanhus ja hänen äänensä ilmaisi, etteivät hänenkään\ntunteensa enää olleet täydellisessä tasapainossa, \"ja vaatisitteko\ntodellakin, herra pastori, että ensi talvena lähettäisin niin\nhentojäsenisen lapsen kahden tunnin matkan päähän, ja sallisin hänen\nvarhain jääkylminä, myrskyisinä aamuina ryömiä lumessa ja taas yöksi\npalata, kun monasti ilma riehuu niin ankarasti, että meikäläisenkin on\nmiltei mahdoton sitä vastustaa, saati semmoisen pienokaisen, kuin lapsi\non? Ja ehkä te, herra pastori, vielä muistatte, että hänen äidillään oli\nkaatuvataudin kohtauksia; pitääkö lapsenkin hankkia itselleen jotakin\nsemmoista ylenmääräisillä rasituksilla? Koettakoon vain joku pakoittaa\nminua siihen! Minä käyn joka oikeudessa, ja sitten saadaan nähdä, kuka\nminua siihen pakoittaa.\"\n\n\"Te olette ihan oikeassa, naapuri\", sanoi herra pastori ystävällisesti,\n\"mahdotonta olisi lähettää lasta täältä kouluun. Mutta minä huomaan,\nettä lapsi on teille rakas; tehkää hänen tähtensä mitä teidän aikoja\nsitten olisi pitänyt tehdä: tulkaa takaisin kylään asumaan muiden\nihmisten pariin. Minkä arvoinen on elämänne täällä ylhäällä\nyksinäisyydessä, kun olette epäsovussa Jumalan ja ihmisten kanssa? Jos\njoku onnettomuus kohtaisi teitä, kuka teitä silloin auttaisi? Minä en\nymmärrä, ettette ole paleltunut täällä tunturilla, ja miten tuo hento\nlapsukainenkaan on saattanut täällä menestyä!\"\n\n\"Lapsen veri on nuori ja hänellä on hyvä peite, ja kaiken lisäksi pyydän\nvielä saada lausua teille, herra pastori, yhden asian: minä tiedän mistä\npuita saadaan ja milloin niitä on paras hankkia. Herra pastorin pitäisi\nkatsoa puuvajaan, se ei ole tyhjä, eikä minun majassani liesi ole\nkoskaan kylmänä talven aikana. Minun ei sovi muuttaa kylään, sillä\nihmiset alhaalla laaksossa halveksivat minua ja minä heitä. Tietysti on\nparempi, että pysymme erillään toisistamme, niin molemmin puolin on hyvä\nolla.\"\n\n\"Ei, ei, teidän ei ole hyvä olla; minä tiedän kyllä, mitä te kaipaatte\",\nsanoi herra pastori lämpimästi. \"Eipä teitä niinkään laaksossa\nhalveksita. Uskokaa minua, naapuri, etsikää rauhaa Jumalassa ja anokaa\nHäneltä anteeksi sitä mikä teille on tarpeen, ja tulkaa sitte katsomaan,\nmiten toisin ihmiset teitä arvostelevat ja miten onnelliseksi vielä\nsaatatte tulla.\"\n\nPastori oli noussut seisoalleen, hän otti vanhusta kädestä ja sanoi\nvielä kerran sydämellisesti: \"Minä luotan siihen, että ensi talvena\nasutte luonamme alhaalla kylässä, ja meistä tulee taas vanhoja hyviä\nnaapureita. Minusta tuntuisi sangen raskaalla, jos meidän pitäisi\nturvautua pakkokeinoihin. Ojentakaa minulle kätenne vakuutukseksi siitä,\nettä taas tulette meidän luoksemme ja elätte sovinnossa Jumalan ja\nihmisten kanssa.\"\n\nTunturisetä ojensi pastorille kätensä ja sanoi vakavasti: \"Te kyllä,\nherra pastori, tarkoitatte hyvää; mutta sitä mitä te minulta odotatte,\nminä en tee, sen sanon suoraan ja pitkittä mutkitta: lasta en lähetä\nkouluun, enkä itsekään muuta kylään.\"\n\n\"Armahtakoon sitten Jumala teitä\", sanoi pastori ja lähti murheellisena\nulos ovesta ja vuoren polkua alas.\n\nTunturisedän mieli kävi raskaaksi. Kun Heidi jälkeen päivällisen sanoi:\n\"Nyt lähdemme iso-äidin luo\", vastasi hän lyhyesti: \"Emme tänään.\" Koko\npäivänä ei hän sitten puhunut enää mitään, ja kun Heidi seuraavana\naamuna kysyi: \"Lähdemmekö tänään iso-äidin luo?\" oli hän vielä yhtä\nharvasanainen ja vastasi vain: \"Saadaanpa nähdä.\"\n\nMutta ennenkuin päivällispöytä oli korjattu, astui ovesta jo uusi vieras\nhuoneeseen. Se oli Dete-täti. Hänellä oli päässään kaunis höyhenillä\nkoristettu hattu ja yllään puku, jonka liepeet lakaisivat mukaansa\nkaiken mitä vain permannolla sattui olemaan, ja tunturimajan lattialla\noli monenmoista, mikä ei varsinaisesti kuulunut pukuun. Setä mittaili\nhäntä silmillään lausumatta sanaakaan. Mutta Dete-tädin mieleen ei\npälkähtänytkään ruveta erikoisen ystävällisiin keskusteluihin, ja\nsenvuoksi hän heti alotti kehuen, että Heidi näytti niin terveeltä ja\nkauniilta, ettei täti häntä ollut tunteakaan, ja siitä hän selvästi\nhuomasi, miten hyvä hänen oli ollut olla iso-isän luona. Mutta Dete\npuolestaan oli ensi hetkestä alkaen aikonut vast'edes vapauttaa iso-isän\nlapsesta, selvästi muka ymmärtäen, kuinka paljon vastusta sedällä olisi\nhänestä, vaikka Deten, silloin juuri, kun lapsen toi sedälle, ei sopinut\nsitä muualle viedä. Siitä ajasta oli hän öin päivin miettinyt, mitä hän\nlapsen suhteen tekisi, ja senvuoksi hän tänäänkin oli tunturille tullut.\nHän oli nimittäin sattumalta saanut kuulla eräästä paikasta, missä\nHeidille olisi tarjona semmoinen onni, jota ei Dete koskaan olisi\nsaattanut aavistaakaan. Sitten hän oli käynyt tarkemmin kuulustelemassa\nasiaa ja taisi nyt ihan varmaan vakuuttaa, että Heidi tulisi niin\nonnelliseksi, kuin tuskin yksikään sadasta tuhannesta. Äärettömän\nrikkaalla perheellä, joka oli sukua hänen isäntäväelleen ja asui melkein\nkoko Frankfurtin kauneimmassa rakennuksessa, oli ainoa tytär, jonka aina\ntäytyi istua pyörätuolissa, sillä hänen ruumiinsa toinen sivu oli\nhalvattu ja hän oli muutenkin sairas, niin että hänen melkein aina\ntäytyi olla yksin ja nauttia opetusta yksinään erään opettajan johdolla,\nja tämä kävi hänelle kovin ikäväksi. Muutenkin hän halusi\nleikkikumppanin, ja silloin oli Deten herrasväki tuumaillut mistä he\nvoisivat semmoisen lapsen löytää, kuin mainitun perheen\nemännöitsijäneiti oli halunnut, sillä Detenkin isäntäväki sääli sairasta\ntyttöä ja olisi mielellään suonut hänelle hyvän leikkikumppanin. Tuo\nneiti oli sanonut toivovansa turmeltumatonta, luonteeltaan omituista\nlasta, joka ei tavoiltaan olisi varsin tavallinen, vaan sellainen, jota\nei joka päivä tapaa. Silloin oli Dete itse heti ajatellut Heidiä ja\npaikalla juossut neidin luo sekä kertonut hänelle Heidistä ja hänen\nluonteenominaisuuksistaan, ja neitipä oli heti suostunut hänen\ntarjoukseensa. Kukapa tietäisi minkäkaltaisen onnen ja menestyksen Heidi\nehkä saisi osakseen, jos hän nyt kerran siellä olisi ja herrasväki\nmielistyisi häneen, sillä eihän sitä tiedä miten heidän omalle\ntyttärelleen voipi käydä, hän kun on niin sairas ja heikko, jolleivät\nhänen vanhempansa ehkä tahtoisi jäädä ihan lapsettomiksi, niin saattaisi\nsellainen sanomattoman suuri onni tapahtua, että --\n\n\"Oletko jo pian puhunut loppuun?\" keskeytti setä, joka siihen saakka ei\nollut lausunut sanaakaan.\n\n\"Pyh\", sanoi Dete päätään viskellen, \"te käyttäydytte, ikäänkuin\nkertoisin teille tavallisimman asian maailmassa, ja kuitenkin on se sitä\nlaatua, ettei koko Prättigaussa olisi ainoatakaan sielua, joka ei\nkiittäisi taivaan Jumalaa, jos hänelle saattaisin saman sanoman, kuin\ntänään teille.\"\n\n\"Saata se siis kenelle tahansa, minä en siitä huoli\", sanoi setä\nkuivakiskoisesti.\n\nMutta nyt syöksyi Dete pystyyn kuin raketti: \"Vai niin, jos te\ntodellakin olette sitä mieltä, niin minäkin tahdon sanoa, mikä minun\najatukseni on: tyttö on nyt kahdeksan vuoden vanha, eikä osaa mitään, ei\ntiedä mitään, ettekä te aio antaakaan hänen mitään oppia. Te ette tahdo\npäästää häntä kouluun ettekä kirkkoon, sen ovat ihmiset kylässä minulle\nsanoneet. Hän on minun sisareni ainoa lapsi ja minun on vastattava siitä\nmiten hänen käy, ja kun nyt lapsi on tilaisuudessa saavuttamaan onnen,\nniin ei kukaan muu sitä vastustaisi kuin semmoinen, joka ei välitä\nkenestäkään eikä suo kellekään hyvää. Mutta minä en anna myöten, sen\nsanon teille, ja minulla on kaikki ihmiset puolellani, sillä kylässä ei\nole ainoatakaan, joka ei minua auttaisi teitä vastaan, jos aiotte vedota\noikeuteen. Malttakaa toki mielenne, setä! On asioita, jotka saattaisivat\nuudestaan tulla esille, ja joita ette mielellänne kuulisi, sillä, jos\nkerran sattuu sekaantumaan oikeuden asioihin, niin tulee uudestaan ilmi\nmoni seikka, jota ei kenkään enää ajattele.\"\n\n\"Suus kiinni!\" kajahti sedän huulilta ja hänen silmänsä salamoivat hänen\njatkaessaan: \"Ota lapsi ja turmele hänet. Äläkä koskaan enää tuo häntä\ntakaisin, sillä minä en milloinkaan tahdo nähdä häntä höyhenhattu päässä\nja semmoiset sanat suussa, kuin sinulla on tänään!\"\n\nSetä astui pitkin askelin ulos ovesta.\n\n\"Sinä suututit iso-isän\", sanoi Heidi ja hänen silmänsä säihkyivät\nuhkaavasti.\n\n\"Kyllä hän leppyy, tule nyt\", kiiruhti täti; \"missä sinun vaatteesi\novat?\"\n\n\"Minä en tule\", sanoi Heidi.\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kysyi täti kiivastuen, sitten hän muutti äänensä\npuolittain suuttumusta puolittain ystävyyttä ilmaisevaksi, ja jatkoi.\n\"Tule, tule, ethän sinä ymmärrä muuta; sinä tulet onnellisemmaksi kuin\nsaatat aavistaakaan.\" Sitten hän meni kaapille, otti sieltä Heidin\nvaatteet ja kääri ne kokoon. \"Noh, tule nyt; tuossa, ota hattusi, se ei\nole kaunis, mutta täytyyhän sen kelvata tämän kerran, kiirehdi!\"\n\n\"Minä en tule\", toisti Heidi.\n\n\"Älä toki ole noin mieletön ja tyhmä, aivan kuin vuohi, jolta olet\nkäytöksesi oppinut. Etkö ymmärrä, että iso-isä on suuttunut, kuulithan,\nettei hän enää kärsi nähdä meitä. Hän tahtoo nyt, että sinä tulet\nmukanani, älä siis häntä enää enemmän vihastuta. Sinä et tiedä, kuinka\nkaunista Frankfurtissa on ja mitä kaikkea siellä saa nähdä, ja jollet\ntahdo sinne jäädä, niin saat jälleen tulla kotiin; silloin on jo\niso-isäkin leppynyt.\"\n\n\"Joko minä tänä iltana saan palata kotiin?\" kysyi Heidi.\n\n\"No, tule nyt! Sanoinhan sinulle, että pääset kotiin milloin vain\ntahdot. Tänään menemme Maynfeldiin, huomen-aamuna aikaisin nousemme\njunaan ja siinä pääset silmänräpäyksessä jälleen takaisin. Se käy kuin\nlentäen.\"\n\nDete-täti pisti vaatemytyn kainaloonsa ja tarttui Heidin käteen, ja niin\nhe läksivät vuoren rinnettä alas.\n\nKoska ei vielä ollut aika käydä paimenessa, kävi Pekka koulua kylässä,\ntahi oikeammin hänen olisi pitänyt käydä siellä, mutta hän otti silloin\ntällöin lupapäivän, sillä, ajatteli hän, koulunkäymisestä ei ole suuria\nhyötyä, lukemisen taito oli myöskin varsin tarpeeton, mutta jos kulki\nmetsässä hakemassa suuria raippoja, niin siitä oli jotakin hyötyä, sillä\nniitä aina tarvittiin. Nytkin lähestyi hän kotiansa runsaasti palkittuna\ntämänpäiväisistä vaivoistaan, sillä hän kantoi selässään hirmuisen\nsuurta raippakimppua. Hän pysähtyi ällistelemään molempia\nvastaantulijoita, kunnes he saapuivat hänen kohdalleen, ja sanoi: \"Mihin\nmenet?\"\n\n\"Minun täytyy kiireesti Dete-tädin kanssa lähteä Frankfurtiin\", vastasi\nHeidi, \"mutia ensin minä poikkean iso-äidin luo, hän odottaa minua.\"\n\n\"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, muutenkin on jo myöhäistä\", sanoi\ntäti kiireesti ja piteli irtipyrkivän lapsen kädestä lujasti kiinni;\n\"sitten saat mennä, kun jälleen palaat kotiin, tule nyt!\" Näin sanoen\ntäti veti Heidin muassaan eikä enää päästänyt häntä irti, sillä hän\npelkäsi, että lapselle taas pistäisi päähän jäädä, ja että iso-äiti\nkentiesi kehoittaisi häntä siihen. Pekka juoksi majaan ja heittää\ntömäytti raippakimppunsa pöydälle niin rajusti, että koko huone tärisi\nja isoäiti säikähdyksissään jätti rukkinsa ja vaikeroi ääneensä. Pekan\noli täytynyt näin purkaa vihaansa.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?\" huudahti iso-äiti\npelästyneenä, ja äiti, joka oli istunut pöydän ääressä ja pamausta\nsäpsähtäen hypännyt pystyyn, sanoi luontaisella tyyneydellään:\n\"Minkävuoksi sinä, Pekkaseni, olet noin suutuksissasi?\"\n\n\"Kun hän vei Heidin mukanaan\", selitti Pekka.\n\n\"Kuka? Kuka? Minne, Pekka, mihin?\" kysyi iso-äiti uudestaan pelästyen,\nmutta varmaan hän pian arvasi asian laidan, sillä olihan hänen\ntyttärensä vähän aikaa sitten kertonut nähneensä Deten menevän\nTunturisedän luo. Vavisten aukaisi hän kiireesti ikkunan ja huusi\nrukoilevasti: \"Dete, Dete, älä vie lasta pois! Älä vie Heidiä meiltä!\"\n\nMolemmat matkamiehet kuulivat hänen äänensä, ja Dete varmaankin arvasi,\nmitä hän huusi, sillä hän tarttui yhä lujemmin lapsen käteen ja juoksi\nminkä ennätti. Heidi vastusteli sanoen: \"Iso-äiti huutaa minua, minä\ntahdon hänen luoksensa.\"\n\nMutta sitäpä juuri ei täti tahtonutkaan, hän rauhoitti lasta ja kehoitti\nhäntä kiirehtimään etteivät myöhästyisi, vaan pääsisivät huomenna\nmatkustamaan edemmäksi. Heidi saisi nähdä, kuinka ihmeen hupaista\nFrankfurtissa oli, niin ettei hän enää tahtoisikaan sieltä pois; mutta\njos hän sittenkin haluaisi kotiin, sopisi hänen heti lähteä ja tuoda\nmuassaan jotakin, joka saattaisi ilahduttaa iso-äitiä. Sepä miellytti\nHeidiä; hän juoksenteli eteenpäin vastustelematta.\n\n\"Mitä minä saan tuoda iso-äidille?\" kysyi hän tuokion kuluttua.\n\n\"Jotakin hyvää\", sanoi täti, \"kauniita pehmeitä vehnäleipiä, joista hän\ntulee suuresti iloitsemaan; eihän hän enää voikaan syödä kovaa ja mustaa\nleipää.\"\n\n\"Ei, hän antaa sen joka kerta Pekalle ja sanoo: Minulle se on liian\nkovaa; sen olen itse nähnyt\", todisti Heidi. \"Käydäänpä siis kiireesti,\nDete-täti, ehkä jo tänään pääsemme Frankfurtiin, ja minun sopii taas\npian palata ja tuoda leivät.\"\n\nHeidi alkoi nyt juosta niin kiireesti, että täti myttyineen tuskin\nsaattoi seurata häntä. Mutta Dete oli sangen iloissaan vauhdista, sillä\nhe lähestyivät jo kylää ja siellä varmaankin tehtäisiin jos jonkinmoisia\nkysymyksiä, jotka ehkä saattaisivat Heidin katumaan. Hän kiirehti siis\njuoksujalassa läpi kylän, ja lapsi veti häntä vielä kädestä eteenpäin,\njotta jokaisen täytyi huomata, että Deten täytyi lapsen takia näin\nrientää. Ja niin hän siis vastasi joka ikkunasta ja ovesta kaikuviin\nkysymyksiin: \"Näettehän, että lapsi vetää minua muassaan, niin etten\nsaata pysähtyä ja meillä on vielä matkaa pitkältä.\"\n\n\"Otatko hänet mukaasi? Pakeneeko hän Tunturisetää? Ihme vain, että hän\nvielä on hengissä ja lisäksi niin punaposkinen!\" Niin kuului joka\ntaholta, ja Dete oli hyvillään, kun he pääsivät kylän läpi hänen\ntarvitsematta pysähtyä selittelemään, ja kun ei Heidi puhunut sanaakaan,\nvaan pyrki yhä kiireesti eteenpäin.\n\nSiitä päivästä alkaen näytti Tunturisetä vielä vihaisemmalta kuin\nkoskaan ennen. Hän ei enää tervehtinytkään ketään kulkiessaan kylän läpi\nsuuri juustokoppa selässä ja paksu sauva kädessä; hänen silmänsä\ntuijottivat vaan tuuheitten, harmaitten kulmakarvain alta, jotka\nkeskeltä olivat yhteen kasvaneet, niin uhkaavasti, että äidit kehottivat\nlapsiaan väistymään hänen tieltään, jottei hän tekisi heille mitään\npahaa.\n\nVanhus ei seurustellut kenenkään kanssa kylässä, hän vaelsi vain sen\nläpi kauas laaksoon, missä hän möi juustonsa ja osti liha- ja\nleipävaransa. Hänen kuljettuaan ohi, kansa kokoontui ryhmiin, ja\njokainen oli nähnyt Tunturisedässä jotakin omituista, miten hän päivä\npäivällä näytti yhä villiintyneemmältä, eikä enää vastannut kenenkään\ntervehdykseen; ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että lapsi oli\nonnellinen kun oli päässyt hänen luotaan pakenemaan, sillä olihan\njokainen nähnyt, miten tyttönen kiirehti pois ikäänkuin peläten\nvanhuksen jo saavan hänet kiinni ja käännyttävän takaisin. Ainoastaan\niso-äiti pysyi horjumatta Tunturisedän puolella, ja jokainen joka kävi\nhänen luonaan tuomassa kehrättäviä villoja tai noutamassa kehrättyjä,\nsai kuulla, kuinka huolellisesti Tunturisetä oli hoitanut lasta ja miten\npaljon setä oli auttanut iso-äitiä itseään ja hänen tytärtänsä; miten\nhän monet iltapuolet oli paikkaillut hänen majaansa, joka muuten\nvarmaankin jo olisi hajonnut. Niin levisivät nämäkin tiedot kylään;\nmutta useimmat sanoivat, että iso-äiti ehkä oli liian vanha asiata\noikein käsittämään, hän oli käynyt huonokuuloiseksikin kadotettuaan\nnäkönsä.\n\nTunturisetä ei enää näyttäytynyt Vuohi-Pekankaan majalla. Hyvä oli, että\nhän niin huolellisesti oli sitä parannellut, sillä se jäi nyt pitkäksi\naikaa korjaamatta. -- Iso-äiti alotti taas päivänsä huokaillen, eikä\nkulunut ainoatakaan päivää, jolloin hän ei olisi valittaen sanonut: \"Ah,\nsen lapsen kanssa on meiltä kaikki hyvä ja ilo kadonnut, ja päivät ovat\npitkät ja tyhjät. Jos vain kerrankin vielä saisin nähdä Heidin,\nennenkuin kuolen!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nUusi luku ja ihan uusia asioita.\n\n\nHerra Sesemannin talossa Frankfurtissa lepäsi hänen sairas tyttärensä\nKlara mukavassa pyörätuolissaan, jossa hän vietti kaiket päivänsä ja\njossa häntä kuljetettiin huoneesta huoneeseen. Nyt hän istui ruokasalin\nviereisessä suojassa, niin sanotussa lukuhuoneessa, jos&a oli\nmonenmoisia tarvekaluja, jotka tekivät sen kodikkaaksi ja osoittivat,\nettä perhe tavallisimmin kokoontui sinne. Suuresta, kauniista,\nlasiovisesta kirjakaapista saattoi arvata, mistä huone oli saanut\nnimensä ja että sairas tyttö täällä opiskeli.\n\nKlaralla oli kapeat kasvot, mutta suloiset, säteilevät siniset silmät;\ntällä hetkellä olivat ne kääntyneet suureen seinäkelloon, joka tänään\nnäytti liikkuvan aivan erikoisen hitaasti, sillä tyttö, joka muulloin\noli sangen kärsivällinen, sanoi nyt jokseenkin kärsimättömästi: \"Eikö\nheidän jo ole aika tulla, neiti Rottenmeier?\"\n\nPuhuteltu istui suorana pienen työpöydän ääressä ja kutoi. Hänellä oli\nyllään eriskummallinen kaapu, suuri kaulus tai viitta, joka antoi koko\nhänen olennolleen juhlallisen leiman ja jota vielä kohotti\ntorninmuotoinen laitos hänen päässään.\n\nNeiti Rottenmeier oli jo useampia vuosia, aina rouvan kuolemasta saakka,\nemännöinyt Sesemannin talossa ja pitänyt silmällä koko palvelijakuntaa.\n\nHerra Sesemann oli enimmäkseen matkoilla ja jätti talonsa neiti\nRottenmeierin huostaan, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen tyttärellään\nolisi sananvalta jokaisessa asiassa, ja ettei mitään saisi päättää ilman\nKlaran hyväksymistä. Sillä välin kuin Klara toisen kerran yhä\nkärsimättömämmin kysyi, eikö odotettujen ollut jo aika saapua, seisoi\nDete, pitäen Heidiä kädestä, ulko-ovella ja kysyi Juhana-ajurilta, joka\noli vastikään vaunuistaan astunut maahan, uskaltaisiko hän vielä näin\nmyöhään vaivata neiti Rottenmeieriä.\n\n\"Se ei kuulu minuun\", mutisi ajuri, \"soittakaa käytävässä Sebastiania.\"\n\nDete teki niinkuin käskettiin, ja talon palvelija tuli alas portaita.\nHänellä oli suuret pyöreät napit päällystakissaan ja miltei yhtä suuret\nsilmät päässään.\n\n\"Minä tahtoisin kysyä, vieläkö neiti Rottenmeieriä uskaltaa vaivata näin\nmyöhään\", lausui Dete uudestaan.\n\n\"Ei se kuulu minuun\", vastasi palvelija, \"soittakaa toisella kellolla\nTinette neitsyttä\", ja sen enempää selvittämättä katosi Sebastian.\n\nDete soitti jälleen. Nyt ilmestyi Tinette neitsyt portaille. Hänellä oli\npieni, häikäisevän valkoinen päähine ja ivallinen kasvojenilme.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän tulematta alas. Dete uudisti kysymyksensä.\nTinette neitsyt katosi, mutta palasi pian jälleen huutaen: \"Teitä\nodotetaan.\"\n\nNyt nousi Dete Heidin kera portaita ylös ja seurasi Tinette neitsyitä\nlukuhuoneeseen. Siellä hän pysähtyi kohteliaasti ovelle pitäen yhä\nlujasti Heidiä kädestä, sillä hän ei ensinkään ollut varma siitä, miten\nlapsi käyttäytyisi näin vieraalla alueella.\n\nNeiti kohosi verkalleen istuvillaan ja lähestyi tarkastaakseen\ntalontyttären vastatullutta leikkikumppania. Neiti näytti\ntyytymättömältä. Heidillä oli yksinkertainen pumpulimekko yllään ja\npäässään rutistunut olkihattu. Sen alta hän suuresti ihmetellen katseli\ntaukoamatta korkeata tornirakennusta neidin päässä.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi neiti Rottenmeier tarkasteltuaan muutaman\nminuutin lasta, joka ei puolestaan myöskään kertaakaan ollut kääntänyt\nsilmiänsä hänestä.\n\n\"Heidi\", vastasi puhuteltu selvästi ja sointuvalla äänellä.\n\n\"Kuinka? Mitenkä? Onko se kristillinen nimi? Eihän sinua siksi toki\nliene kastettu? Minkä nimen olet kasteessa saanut?\" kysyi neiti\nRottenmeier edelleen.\n\n\"Sitä en nyt enää tiedä\", vastasi Heidi.\n\n\"Onko sekin vastaus!\" virkkoi neiti päätään pudistelleen. \"Dete neitsyt,\nonko lapsi yksinkertainen vai nenäkäs?\"\n\n\"Teidän luvallanne, ja jos suvaitsette, neiti, puhun mielelläni lapsen\npuolesta, sillä hän on varsin kokematon\", sanoi Dete, mutta nykäsi ensin\nsalaa Heidiä tämän sopimattoman vastauksen johdosta. \"Hän ei ole\nyksinkertainen eikä nenäkäskään, sellaisesta hänellä ei ole\naavistustakaan, hän tarkoittaa juuri sitä mitä hän sanoo. Lapsi on\ntänään ensimmäisen kerran herrastalossa eikä vielä tunne hienoja tapoja;\nmutta hän on hyväntahtoinen ja oppivainen, jos neiti vain tahtoo olla\nhyvä ja ohjata häntä kärsivällisesti. Hän on Adelheidiksi ristitty,\nniinkuin äitinsäkin, minun sisar vainajani.\"\n\n\"No hyvä, sehän toki on nimi, jota saattaa käyttää\", virkkoi neiti\nRottenmeier. \"Mutta, Dete neitsyt, minun täytyy sanoa, että lapsi\nikäisekseen kuitenkin on varsin omituinen. Minä olin teille ilmoittanut,\nettä Klara neidin leikkikumppanin piti olla jokseenkin hänen ikäisensä,\nvoidakseen olla mukana opetustunneilla ja ylipäänsä ottaa osaa samoihin\ntoimiin kuin hänkin. Klara neiti on jo täyttänyt kaksitoista vuotta;\nkuinka vanha tuo tyttö on?\"\n\n\"Teidän suostumuksellanne, neiti\", aloitti Dete taas, \"en oikein\nitsekään muista, kuinka vanha hän on; hän on todellakin vähän nuorempi,\nei siitä paljoakaan puutu, vaikk'en sitä saata ihan tarkoilleen sanoa,\nhän on noin kymmenen vuoden vaiheilla tahi ehkä vähän enemmän, luulisin\nmelkein.\"\n\n\"Minä olen kahdeksan vuoden vanha, sen on iso-isä sanonut\", selitti\nHeidi. Täti nykäsi häntä uudestaan, mutta Heidi ei aavistanutkaan\nminkätähden, eikä siis ensinkään hämmentynyt.\n\n\"Mitä, vasta kahdeksanko vuoden vanha?\" huudahti neiti Rottenmeier\nsuuttuneena. \"Neljä vuotta liian nuori! Mitä tämä merkitsee! Ja mitä\nsinä olet oppinut? Mitä kirjoja sinun opetuksessasi on käytetty?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Heidi.\n\n\"Kuinka? Mitä? Mitenkä sinä sitten olet lukemaan oppinut?\" kysyi neiti\nedelleen.\n\n\"Minä en olekaan oppinut, eikä Pekkakaan\", kertoi Heidi.\n\n\"Hyvänen aika! etkö sinä osaa lukea? Etkö todellakaan osaa lukea!\" huusi\nneiti Rottenmeier suuresti säikähtyneenä. \"Onko mahdollista, ettet osaa\nlukea! Mitä sinä sitten olet oppinut?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Heidi totuudenmukaisesti.\n\n\"Dete neitsyt\", sanoi neiti Rottenmeier muutamien minuuttien perästä,\njotka hän oli tarvinnut tointuakseen; \"tämä ei ole välipuheemme\nmukaista, mitenkä te saatoitte tuoda tuon olennon tänne?\" Mutta Deteä ei\nniin vähillä säikäytetty; hän lausui täydellä varmuudella: \"Teidän\nsuostumuksellanne, neiti, lapsi on juuri semmoinen, kuin te minun\nymmärtääkseni halusitte; te selititte minulle, neiti, että hänen pitäisi\nolla omituinen, ja niin minun täytyi ottaa tämä pienokainen, sillä\nsuuremmat eivät meillä ole enää omituisia, ja siksi arvelin hänen olevan\nikäänkuin luodun teitä varten. Mutta nyt täytyy minun mennä, sillä\nherrasväki odottaa minua; jos he sallivat, niin tahdon jonkun ajan\nkuluttua käydä katsomassa, miten lapsi menestyy.\" Hän niiasi, läksi ulos\novesta ja astui portaita alas nopein askelin. Neiti Rottenmeier seisoi\nsilmänräpäyksen paikoillaan, sitten hän juoksi Deten jälkeen, sillä\nhänen mieleensä juolahti monta monituista seikkaa, joista olisi\ntarvinnut tädin kanssa keskustella siinä tapauksessa, että lapsi\ntodellakin tulisi jäämään, niinkuin hänen tätinsä näytti vahvasti\npäättäneen.\n\nHeidi seisoi vielä ovella samalla paikalla, jonne hän aluksi oli\npysähtynyt. Siihen saakka Klara oli ääneti tuolistaan seurannut asian\nmenoa. Nyt viittasi hän Heidille: \"Tule tänne!\" Heidi astui tuolin luo.\n\n\"Kumpi nimi on sinulle mieluisampi: Heidi vai Adelheidko?\n\n\"Minun nimeni on Heidi, eikä mikään muu\", kuului Heidin vastaus.\n\n\"Siis tahdon sinua aina niin nimittääkin\", sanoi Klara; \"se nimi minusta\nsopiikin sinulle, en ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta en ole ennen\nsinun kaltaistasi lastakaan nähnyt. Onko sinun tukkasi aina ollut noin\nlyhyt ja kihara?\"\n\n\"On kai\", sanoi Heidi vastaukseksi.\n\n\"Tulitko mielelläsi Frankfurtiin?\" kysyi Klara edelleen.\n\n\"En, mutta huomenna menen jälleen kotiin ja vien mukanani iso-äidille\nvalkoista leipää\", selitti Heidi.\n\n\"Sinäpä olet kummallinen lapsi\", virkkoi Klara. \"Vartavastenhan sinut on\ntuotu Frankfurtiin minun luokseni jäämään ja nauttimaan opetusta yhdessä\nminun kanssani, ja nyt sinä et osaakaan lukea ja niinpä tulee jotakin\nuutta ja hullunkurista tunneilla tapahtumaan. Mutta ne ovatkin\nuseimmiten niin hirmuisen pitkäveteisiä, ettei aamupäivästä tahdo loppua\ntulla. Sillä, näetkö, joka aamu kello kymmenen tulee herra maisteri, ja\nsilloin alkavat tunnit, jotka kestävät kello kahteen; se on liian kauan.\nMonasti nostaakin herra maisteri kirjan niin ylös, kuin olisi hän\nyhtäkkiä tullut varsin likinäköiseksi, mutta hän haukottelee vain\nhirmuisesti kirjan takana, ja neiti Rottenmeier, hänkin vähä väliin\npeittää kasvonsa tykkänään nenäliinaansa, ikäänkuin hän olisi\nerinomaisen liikutettu siitä, mitä me luemme, mutta minä tiedän varsin\nhyvin, että hän vain aika tavalla haukottelee, ja silloin minäkin\ntahtoisin haukotella kerran ihan kyllikseni, mutta minun täytyy niellä\nhaukotus, sillä jos kerrankaan teen sen, tuo neiti Rottenmeier heti\nkalanmaksaöljyä sanoen, että olen jälleen heikko, ja tuo öljy on\nhirmuistakin hirmuisempaa, mielemmin tahdon sittenkin niellä\nhaukotuksia. Mutta nyt tulee vaihtelevampaa, kun saan kuulla, miten sinä\nopettelet lukemaan.\" -- Heidi pudisteli epäilevästi päätään, kun kuuli\npuhuttavan lukemaan oppimisesta.\n\n\"Kyllä vainen, Heidi, luonnollisestihan sinunkin täytyy opetella\nlukemaan, sitä täytyy kaikkien ihmisten. Herra maisteri onkin sangen\nhyvä, hän ei koskaan suutu, vaan selittää kaikki sinulle. Mutta näetkö,\nkun hän selittää jotakin sinulle, niin et sinä ymmärrä siitä mitään;\nsilloin täytyy sinun vain odottaa ja olla sanaakaan puhumatta, muuten\nhän selittää vielä paljon enemmän, ja sinä ymmärrät vieläkin vähemmän.\nMutta kun sinä myöhemmin olet oppinut jotakin ja tiedät jotakin, niin\nsinä jo ymmärrät mitä hän tarkoittaa.\"\n\nNeiti Rottenmeier palasi huoneeseen; hänen ei ollut onnistunut saada\nDeteä palaamaan ja hän oli nähtävästi siitä syystä kiihtynyt; hän ei,\nnäet, oikeastaan ollut ennättänyt huomauttaa kaikesta, mikä lapsen\nsuhteen oli vastoin suostumusta, ja kun hän ei myöskään tiennyt, miten\nhän saisi asian peruutetuksi, oli hän sitä kiihtyneempi, sillä hän oli\nitse koko jutun alkuunpanija. Hän juoksi lukuhuoneesta ruokahuoneeseen\nja sieltä jälleen takaisin ja sitten taas ruokahuoneeseen, jossa hän\nhyökkäsi Sebastianin kimppuun, joka juuri miettivän näköisenä ja\ntutkivin katsein tarkasteli vastakatettua pöytää nähdäkseen, oliko hänen\ntyössään mitään virheitä.\n\n\"Jatkakaa huomenna suurenmoisia ajatuksianne ja pitäkää huolta siitä,\nettä tänään saamme istua pöytään.\"\n\nNäin sanoen neiti Rottenmeier juoksi Sebastianin ohi ja huusi Tinetteä\nniin kärttyisellä äänellä, että Tinette neitsyt tavallistakin vielä\nlyhyemmillä askeleilla tepsutteli esiin ja oli niin ilkkuvan näköinen,\nettei itse neiti Rottenmeierkaan uskaltanut häntä hätyyttää, joskin\nhänen kiukkunsa yhä vain lisääntyi.\n\n\"Vastatulleen huone on asetettava kuntoon, Tinette\", sanoi neiti\nväkinäisesti rauhoittuen, \"kaikki on jo varattuna, mutta pyyhkikää vielä\nkerran pöly huonekaluista.\"\n\n\"Kyllä kannattaakin\", ilkkui Tinette mennessänsä.\n\nSillä aikaa oli Sebastian kovalla pauhinalla aukaissut ruokasalin ovet.\nHän oli, näet, neiti Rottenmeierille suuresti suutuksissaan, vaikkei\nuskaltanut sitä ilmaista. Sitten hän astui aivan rauhallisesti\nlukuhuoneeseen, työntääkseen pyörätuolin ruokasaliin. Mutta tuolin\nkädensija oli joutunut epäkuntoon ja hänen sitä paikoilleen\nasettaessaan, seisahtui Heidi hänen eteensä ja katseli häntä\ntaukoamatta. Sen huomasi Sebastian ja silloin hänen kärsivällisyytensä\nloppui: \"No, mitä ihmeellisiä siinä sitten on?\" huudahti hän tavalla,\njota hän varmaankin olisi karttanut, jos olisi huomannut neiti\nRottenmeierin, joka juuri astui huoneeseen Heidin vastatessa: \"Sinä olet\nVuohi-Pekan näköinen.\"\n\nHämmästyen neiti löi kätensä yhteen. \"Onko se mahdollista?\" ähkyi hän\npuoli-ääneen. \"Hänhän sinuttelee palvelijoita! Tuolta olennolta puuttuu\nalkeellisimmatkin käsitykset.\"\n\nPyörätuoli työnnettiin eteenpäin, ja sitten Sebastian nosti Klaran\ntavalliselle paikalleen ruokapöydän ääreen.\n\nNeiti Rottenmeier istui hänen viereensä viitaten Heidiä asettumaan\nvastapäätä neitiä. Muita ei tullut pöytään, joka oli hyvin suuri, ja\ntilaa oli siis kylläksi näille kolmelle, jotka istuivat kaukana\ntoisistaan, niin että Sebastianin oli sangen tilava liikkua vatineen.\nHeidin lautasen vieressä oli kaunis valkea leipä. Heidi katseli sitä\nmielihyvällä. Sebastianin yhdennäköisyys Pekan kanssa lienee voittanut\nHeidin koko luottamuksen; hän istui hiljaa kuin hiiri, kunnes Sebastian\nlähestyi tarjoten pieniä paistettuja kaloja; silloin lapsi osoitti\nleipäänsä ja sanoi: \"Saanko minä tämän?\" Sebastian nyökäytti\nmyöntyväisesti päätään ja katseli samalla syrjästä neiti Rottenmeieriä\nnähdäkseen, minkä vaikutuksen kysymys tekisi häneen. Samassa Heidi otti\nleivän ja pisti sen taskuunsa. Sebastianin suu meni väärään, häntä\nnauratti, mutta hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen ollut lupa nauraa.\nÄäneti ja liikkumattomana hän seisoi yhä Heidin edessä, sillä puhua hän\nei uskaltanut eikä poistuakaan, ennenkuin hänen palvelustaan oli\nkäytetty. Heidi katseli kauan aikaa kummastuneena häneen, sitte hän\nkysyi: \"Pitääkö minun tuotakin syödä?\" Sebastian nyökäytti taas päätään.\n\"No niin, anna minulle!\" sanoi tyttö ja silmäili levollisena lautastaan.\nSebastianin irvistys näytti nyt sangen epäilyttävältä ja vati hänen\nkädessään rupesi värähtelemään.\n\n\"Hän saa laskea vadin pöydälle ja tulla myöhemmin uudestaan sisälle\",\nsanoi neiti Rottenmeier vakavasti. Sebastian katosi näkyvistä. \"Sinua,\nAdelheid, minun täytyy alusta alkaen neuvoa käyttäytymään\", jatkoi neiti\nsyvällä huokauksella. \"Ensiksikin miten pöydässä on tehtävä\", ja nyt\nneiti Rottenmeier selvästi ja perinpohjaisesti osoitti, mitä kaikkea\nHeidiltä siinä suhteessa vaadittiin. \"Sitten\", hän jatkoi, \"täytyy minun\nerittäin muistuttaa, ettet pöydässä saa puhutella Sebastiania etkä\nmuulloinkaan paitsi silloin, kun sinulla on joku käsky annettavana, tai\njoku välttämätön kysymys tehtävänä. Sitten et koskaan enää saa sanoa\nhänelle muuta kuin hän tai te, kuuletko? Pidä huoli siitä, etten koskaan\nkuule sinun häntä muuksi nimittävän. Ja Tinetteä puhutellessasi sanot te\ntai Tinette neitsyt. Minua nimität, niinkuin olet kuullut kaikkien\nmuidenkin nimittävän; miksi sinun pitää Klaraa kutsua, sen hän saa itse\nmäärätä.\"\n\n\"Klaraksi tietysti\", sanoi mainittu.\n\nNyt tuli lisäksi koko joukko määräyksiä, milloin oli ylösnoustava ja\nmaata mentävä, miten sisään astuttava ja ulos käytävä, miten oli\njärjestystä ylläpidettävä ja ovia suljettava y.m., ja kaiken tämän\nkestäessä Heidin silmät ummistuivat, sillä hän oli tänä aamuna noussut\nennen viittä ja tehnyt pitkän matkansa. Lapsi nojautui tuolin\nselkälautaan ja nukahti.\n\nKun neiti Rottenmeier pitkän ajan kuluttua lopetti puheensa, niin sanoi\nhän: \"No muista nyt, Adelheid: oletko, myös käsittänyt kaikki?\"\n\n\"Heidi nukahti jo aikaa sitten\", sanoi Klara ja näytti sangen\nhuvitetulta; illallinen ei ollut pitkään aikaan kulunut näin\nvaihtelevasti.\n\n\"Ei toki kukaan uskoisi, mitä kaikkea tuon tytön kanssa saa kokea\",\nhuusi neiti Rottenmeier suuresti vihoissaan ja soitti niin kiivaasti,\nettä sekä Tinette että Sebastian yhtaikaa syöksyivät sisään; mutta Heidi\nei herännyt kaikesta tästä melusta, ja töin tuskin saatiin hänet niin\nvalveille, että voitiin kuljettaa lukuhuoneeseen ja sieltä ensin Klaran\nja sitten neiti Rottenmeierin makuuhuoneitten läpi siihen\nkulmahuoneeseen, joka oli määrätty hänelle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nNeiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.\n\n\nKun Heidi seuraavana aamuna heräsi korkeassa valkeassa vuoteessaan, ei\nhän ensinkään käsittänyt missä hän oli. Hän hieroi reippaasti silmiään,\nkatsoi ympärilleen ja näki avaran huoneen, jonka ikkunoita varjostivat\npitkät, valkoiset verhot. Lähellä ikkunoita oli kaksi kukikkaalla\nkankaalla päällystettyä tuolia ja peräseinällä samallaisella kankaalla\npäällystetty sohva ja sen edessä pyöreä pöytä. Eräässä nurkassa oli\npesupöytä ja siinä kapineita, joiden tarkoitusta Heidi ei tuntenut.\nMutta samalla hän muisti olevansa Frankfurtissa ja muisti myöskin ihan\nselvästi neiti Rottenmeierin neuvot niin pitkältä, kuin hän niitä oli\nkuullut. Heidi hyppäsi vuoteestaan ja pukeutui. Sitten hän meni ikkunan\nluokse nähdäksensä ulos; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut\nhäkissä pitkien esirippujen takana. Hän koetti, mutta turhaan, siirtää\nniitä paikoillaan. Hän pujottautui niiden taakse, mutta ikkuna oli niin\nkorkealla, että hän töin tuskin ulottui katsomaan ulos. Mutta Heidi ei\nnähnytkään sitä, mitä oli odottanut. Hän juoksi ikkunasta toiseen ja\njälleen takaisin, mutta aina hänen silmänsä vaan kohtasivat muureja ja\nikkunoita ja taas ikkunoita ja muureja. Heidistä olo tuntui tukalalta.\n-- Oli varhainen aamu. Hän oli tunturilla tottunut aikaisin nousemaan ja\noli heti juossut ulos katsomaan minkälainen ilma oli: oliko taivas\nsininen ja paistoiko aurinko jo, kohisivatko hongat ja olivatko pienet\nkukat avanneet silmänsä. Niinkuin lintunen, joka äkkiä suljetaan komeaan\nhäkkiin, syöksee sinne tänne koettaen päästä vapaaksi, niin juoksi\nHeidikin ikkunasta toiseen avatakseen niitä, sillä tottahan niistä\nnäkisi muutakin kuin muureja ja akkunoita, täytyihän alempana maan\npinnalla kasvaa viheriätä ruohoa ja viimeinen sulava lumi näkyä\nrinteillä, ja hän halusi niin hartaasti niitä nähdä. Mutta ikkunat\npysyivät lujasti suljettuina, ja vaikka lapsi kaikin voimin koetti niitä\nvetää ja työntää, jäivät ne järkähtämättömiksi kuin rauta. Pitkän ajan\nkuluttua, kun Heidi huomasi, ettei hänen ponnistuksistaan ollut apua,\nhän luopui yrityksistään ja istahti miettimään, mitenkä olisi, jos hän\nmenisi rakennuksen edustalle ja kiertäisi sen taa, jotta hän pääsisi\nruohokentälle, sillä hän muisti eilen illalla astuneensa kivistä tietä.\nNyt koputettiin ovelle ja heti sen jälkeen pisti Tinette päänsä oven\nraosta ja sanoi lyhyesti: \"Aamiainen on valmis.\"\n\nHeidi ei ymmärtänyt tämmöistä ruoallekutsua; Tinetten ilkkuvissa\nkasvoissa hän pikemminkin näki varoituksen olla häntä liiaksi\nlähenemättä, kuin ystävällisen kutsun, ja käyttäytyi sen mukaan. Hän\nveti pienen jakkaran pöydän alta esille, asetti sen huoneen nurkkaan ja\nistahti sille odottamaan, mitä nyt tapahtuisi. Vähän ajan kuluttua tuli\njoku melkoisella pauhinalla; se oli neiti Rottenmeier, joka taas oli\nkiihoittunut ja huusi Heidin huoneeseen: \"Mikä sinun on, Adelheid? Etkö\nymmärrä, mikä aamiainen on? Tule tänne!\"\n\nNyt Heidi ymmärsi ja läksi heti. Klara oli jo kauan istunut paikoillaan\nruokahuoneessa; hän tervehti ystävällisesti Heidiä, näyttäen entistä\niloisemmalta, sillä hän aavisti, että tänään taas tulisi tapahtumaan\npaljon uutta. Aamiainen syötiin ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Heidi\nsöi voileipänsä ihan kauniisti, ja kun ateria oli päättynyt työnnettiin\nKlara tuolissaan jälleen lukuhuoneeseen, johon neiti Rottenmeier määräsi\nHeidinkin menemään ja olemaan siellä, kunnes herra maisteri tulisi ja\nopetustunnit alkaisivat. Kun lapset jäivät kahden kesken, sanoi Heidi\nheti:\n\n\"Mitenkä täällä saattaa nähdä ulos aina maan pinnalle asti?\"\n\n\"Siten, että aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos\", vastasi Klara\nhuvitettuna.\n\n\"Näitä ikkunoita ei saata avata\", huomautti Heidi surullisesti.\n\n\"Saattaahan toki\", vakuutti Klara, \"vaikket sinä sitä saata enkä\nminäkään voi sinua auttaa, mutta kun joskus tapaat Sebastianin, niin\npyydä häntä, hän kyllä aukaisee ikkunan.\"\n\nTieto siitä, että ikkunoita saattoi avata ja niistä katsella ulos, oli\nHeidille suureksi huojennukseksi, sillä hän oli vielä saman ahdistuksen\nalaisena kuin äsken huoneessaan. Klara alkoi nyt kysellä Heidiltä, miten\nhänen kotonaan oli, ja Heidi kertoi ilolla tunturista, vuohista,\nlaitumista ja kaikesta, mikä hänelle oli rakasta.\n\nSillä aikaa oli herra maisteri saapunut; mutta neiti Rottenmeier ei\ntavallisuuden mukaan saattanutkaan häntä lukuhuoneeseen, vaan\nruokasaliin, jossa hän istui hänen vieressään ja rupesi suuresti\nkiihtyneenä selittämään vaikeaa tilaansa sekä mitenkä hän siihen oli\njoutunut.\n\nNeiti Rottenmeier oli joku aika sitten kirjoittanut herra Sesemannille,\njoka oleskeli Parisissa, että hänen tyttärensä jo aikoja sitten oli\ntoivonut leikkikumppania, ja että neiti itsekin luuli toverin\nlukutunneilla innostavan Klaraa lukemaan ja olevan vapaina hetkinä\nhänelle hupaisena seurana. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että\nneiti Rottenmeier itse hartaasti halusi saada taloon jonkun, joka\nseurustelisi sairaan kanssa silloin kun se hänelle oli ikävää, niinkuin\nuseimmiten olikin. Herra Sesemann oli vastannut mielellään täyttävänsä\ntyttärensä toivomuksen, sillä ehdolla kuitenkin, että kasvattia joka\nsuhteessa pidettäisiin hänen oman tyttärensä vertaisena;\nlastenrääkkäystä hän ei aikonut talossaan kärsiä. Tämä viimeinen\nmuistutus oli neiti Rottenmeierin mielestä varsin tarpeeton, sillä\nkukapa lapsia tahtoi rääkätä! Ja sitten hän kertoi edelleen, miten\nhirveästi lapsi oli käyttäytynyt, ja luetteli jokaisen tuiki mitättömän\nesimerkin siitä sanoen, että senvuoksi ei vain maisterin ollut pakko\nalkaa aakkosista, vaan myöskin hänen, neiti Rottenmeierin, piti alkaa\nkasvatus ensi alkeista. Tästä surkeasta tilasta olisi vain yksi\npelastuskeino: jos herra maisteri selittäisi, että kahden näin erilaisen\nolennon olisi mahdotonta nauttia opetusta yhdessä, ilman että\nedistyneemmällä heistä olisi siitä vahinkoa, niin siinä olisi herra\nSesemannilla pätevä syy peruuttaa asia ja hän suostuisi lähettämään\nlapsen heti sinne, mistä se oli tuotukin; sillä ilman herra Sesemannin\nlupaa ei neiti Rottenmeier enää uskaltanut sitä tehdä, nyt kun tämä oli\njo saanut tiedon lapsen saapumisesta.\n\nMutta herra maisteri oli sangen varovainen ja puolueeton\narvosteluissaan. Hän lohdutti neiti Rottenmeieriä sanarikkaalla puheella\nja lausui sen otaksuman, että jos tämä pieni tyttö osaksi olikin varsin\nkehittymätön, hän varmaankin jossakin muussa suhteessa oli sitä\nedistyneempi, ja säännöllisellä opetuksella saataisiin varmaankin kaikki\njälleen tasapainoon. Kun neiti Rottenmeier huomasi, ettei hän saisi\nherra maisteria puolelleen, vaan että tämä suostui opettamaan aakkosia,\naukaisi hän lukuhuoneen oven ja sulki sen jälleen, niin pian kuin herra\nmaisteri oli sinne astunut; itse hän jäi ulkopuolelle, sillä hän kammoi\naapisia.\n\nHän käveli pitkin askelin edestakaisin ruokasalissa, sillä hänen täytyi\nmiettiä miksi palvelusväen tulisi nimittää Adelheidiä. Olihan herra\nSesemann kirjoittanut, että lasta oli pidettävä hänen tyttärensä\nvertaisena, ja nämä sanat varmaankin pääasiallisesti koskivat lapsen\nsuhdetta palvelusväkeen, ajatteli neiti Rottenmeier. Kauan hän ei\nkuitenkaan saanut tuumia, sillä yhtäkkiä kuului lukuhuoneesta hirmuinen\nryminä, ja heti sen jälkeen huudettiin Sebastiania avuksi. Neiti ryntäsi\nsisään. Siinä olivat kaikki opetusvälineet sikin sokin lattialla:\nkirjat, vihot ja mustepullo sekä ylinnä pöytäliina, jonka alta tumma\nmustepuro hiljaa vieri pitkin lattiaa. Heidiä ei näkynyt.\n\n\"No, kas niin!\" huusi neiti Rottenmeier käsiään väännellen. \"Liina,\nkirjat, työkoppa, kaikki musteessa, semmoista ei koskaan ole tapahtunut,\nsyy on epäilemättäkin tuon onnettoman olennon!\"\n\nHerra maisteri seisoi sangen hämmästyneenä katsellen hävitystä. Klara\nsitä vastoin oli mielihyvällä seurannut outoa tapausta ja sanoi nyt\nselittäen: \"Niin, Heidi on sen tehnyt, vaan ei suinkaan pahassa\naikomuksessa, eikä häntä millään muotoa saa rangaista. Hän veti\nkiireessään pöytäliinan mukanaan ja silloin kaikki putosi maahan.\nKadulla kuului vaunujen ratinaa, ja sen vuoksi hän syöksyi täältä\nsemmoisella kiireellä; hän ei luultavasti eläessään ole semmoista\nnähnyt.\"\n\n\"Niin, enkö puhunut totia, herra maisteri! Sillä olennolla ei ole\nvähintäkään käsitystä tavoista, ei aavistustakaan siitä, miten\nopetustunnilla tulee käyttäytyä. Mutta minne tuo onnettomuutta tuottava\nolento on joutunut? Mitä, jos hän olisi juossut tiehensä! Mitähän herra\nSesemann minun --\"\n\nNeiti Rottenmeier juoksi huoneesta ja portaita alas. Siellä seisoi Heidi\navatun ulko-oven kynnyksellä ja katseli ihmeissään katua ylös sekä alas.\n\n\"Mitä nyt? Mikä sinun on? Miten sinä saatat sillä lailla juosta\nmatkoihisi!\" huusi neiti Rottenmeier lapselle.\n\n\"Minä kuulin honkien huminaa, mutta en tiedä, missä ne ovat, enkä nyt\nenää sitä kuulekaan\", sanoi Heidi ja katseli pettyneenä siihen suuntaan,\njohon vaunujen ratina oli vaiennut. Heidin korvissa oli se kuulunut\nFöhn-tuulen pauhinalta ja hän oli iloissaan juossut ääntä kohden.\n\n\"Honkain! Missä luulet meidän olevan? Mitä juonia nuo ovat? Palaa\nkatsomaan, mitä olet tehnyt.\" Näin sanoen astui neiti Rottenmeier\njälleen portaita ylös. Heidi seurasi häntä ja hämmästyi kovin nähdessään\ntuhon, sillä hän ei ollut huomannut mitä kaikkea hän mukanaan tempasi\niloisesti rientäessään kuulemaan honkien huminaa.\n\n\"Kerran olet sen tehnyt, toista kertaa et sitä enää tee\", sanoi neiti\nRottenmeier osoittaen lattiaa. \"Opetustunnilla pysytään alallaan ja\nollaan tarkkaavaisia. Ellet voi itseäsi hillitä, täytyy minun sitoa\nsinut kiinni tuoliisi. Ymmärrätkös?\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi Heidi, \"mutta tästälähin pysyn alallani.\" Heidi\nkäsitti nyt, että oli välttämätöntä istua hiljaa opetustunnilla.\n\nSebastianin ja Tinetten täytyi tulla palauttamaan järjestystä. Herra\nmaisteri meni pois, opetus oli tällä kertaa keskeytettävä.\nHaukottelemiseen ei tänään ollut ensinkään aikaa.\n\nPäivällisen jälkeen piti Klaran jonkun aikaa levätä, ja Heidi sai sillä\naikaa tehdä mitä mieli, niin oli neiti Rottenmeier aamulla selittänyt.\nKun Klara siis pöydästä noustua oli käynyt levolle tuoliinsa, meni neiti\nRottenmeier omaan huoneeseensa, ja Heidi näki nyt olevansa tilaisuudessa\ntehdä, mitä itse tahtoi. Se oli hänelle sangen mieleistä, sillä hän oli\nkoko ajan tuuminut erästä asiaa; siihen hän tarvitsi apua ja asettui sen\nvuoksi keskelle käytävää ruokahuoneen läheisyyteen, jotta hän tapaisi\nsen henkilön, jonka kanssa hänen piti neuvotella. Aivan oikein, vähän\najan kuluttua tuli Sebastian portaita ylös kantaen suurta tarjotinta;\nhän toi hopeakalut keittiöstä ruokasalin kaappiin säilytettäviksi. Kun\nhän oli päässyt ylimmälle portaalle, asettui Heidi hänen eteensä ja\nsanoi erinomaisen selvästi! \"Te tai hän.\"\n\nSebastian avasi silmänsä niin selälleen kuin suinkin ja sanoi jokseenkin\ntylysti: \"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni kysyä jotakin, mutta se ei ole mitään pahaa,\nniinkuin aamulla\", lisäsi Heidi vakuuttavasti, sillä hän huomasi\nSebastianin olevan hieman suutuksissaan ja arveli, että musteen tahraama\nlattia oli siihen syynä.\n\n\"Vai niin, ja miksi sen pitää kuulua 'te' tai 'hän', sen tahtoisin ensin\ntietää\", kysyi Sebastian yhtä tylyllä äänellä kuin ennenkin.\n\n\"Siten minun tästä lähin täytyy aina sanoa\", vakuutti Heidi, \"neiti\nRottenmeier on niin määrännyt.\"\n\nNyt nauroi Sebastian niin hillittömästi, että Heidi ihmetellen katseli\nhäntä, sillä lapsi ei ollut mitään erinomaista huomannut; mutta\nSebastian ymmärsi hyvin, mitä neiti Rottenmeier oli tarkoittanut, ja\nsanoi nyt huvitettuna: \"Aivan oikein, jatkakaa vain, mamsseli.\"\n\n\"Ei minun nimeni ole mamsseli\", sanoi Heidi nyt vuorostaan vähän\näkeissään, \"minun nimeni on Heidi.\"\n\n\"Aivan oikein, sama neiti on määrännyt minun sanomaan mamsseli\", selitti\nSebastian.\n\n\"Onko hän? Noh, sitten kai sen täytyy niin olla\", sanoi Heidi alistuen,\nsillä hän oli huomannut, että kaiken piti tapahtua juuri niinkuin neiti\nRottenmeier oli määrännyt.\n\n\"Nyt minulla on jo kolme nimeä\", lisäsi hän vähän huoahtaen.\n\n\"Mitä te, pikku mamsseli, sitten aiotte kysyä?\" tiedusteli Sebastian\nastuen ruokasaliin, jossa hän rupesi asettelemaan hopeakaluja\npaikoilleen kaappiin.\n\n\"Mitenkä avataan ikkuna, Sebastian?\"\n\n\"Näin, juuri näin\", ja hän aukaisi suuren ikkunanpuoliskon.\n\nHeidi lähestyi sitä, mutta oli liiaksi pieni voidakseen nähdä; hän\nulottui vain ikkunalaudalle asti.\n\n\"No, nyt pikku mamsseli saattaa nähdä alas asti\", sanoi Sebastian, joka\noli hakenut esille pienen puisen jakkaran ja asetti sen ikkunan luo.\nIhastuen nousi Heidi sille seisomaan, vihdoinkin sai hän silmäillä ulos\nikkunasta. Mutta suuresti pettyneenä hän veti heti päänsä takaisin.\n\n\"Tästä näkee vain kivitetyn kadun, eikä mitään muuta\", sanoi lapsi\nvalittaen; \"mutta jos kiertää koko rakennuksen ympäri, niin mitä\ntoisella puolella näkee, Sebastian?\"\n\n\"Ihan samaa\", kuului vastaus.\n\n\"Mutta minne pitää mennä, että saisi nähdä avaralta yli koko laakson?\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy nousta korkeaan torniin, kirkon torniin,\ntuommoiseen, jonka huipussa on kullattu pallo. Kun sieltä ylhäältä\nkatselee alas, näkee laajalti yli koko seudun.\"\n\nHeidi juoksi kiireesti jakkaraltaan ovelle, siitä ulos ja portaita alas\nkadulle. Mutia torniin ei päässytkään niin helposti kuin hän mielessään\noli kuvitellut. Ikkunasta katsellessaan oli hän luullut tarvitsevansa\nastua vain kadun poikki tullakseen sen luokse; nyt kulki hän\nkulkemistaan kadun päähän asti, mutta ei sittenkään tullut tornille,\nvaan joutui toiselle kadulle ja sieltä vielä toiselle aina vain tornia\nnäkemättä. Paljon väkeä kulki hänen ohitsensa, mutta kaikilla oli niin\nkiire, ettei Heidi luullut heillä olevan aikaa ohjata häntä. Seuraavassa\nkadunkulmassa hän näki erään pojan, jolla oli pikkuinen posetiivi\nselässään ja eriskummallinen eläin käsivarrellaan. Heidi juoksi hänen\nluoksensa ja kysyi: \"Missä se torni on, jonka huipussa on kultainen\npallo?\"\n\n\"En tiedä\", kuului vastaus.\n\n\"Keneltä minun tulee kysyä missä se on?\" kysyi Heidi edelleen.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Etkö tiedä mitään muuta korkeatornista kirkkoa?\"\n\n\"Tiedänpä niinkin yhden.\"\n\n\"Noh, tule opastamaan minua sinne.\"\n\n\"Näytä ensin, mitä minulle vaivastani annat\", sanoi poika, ojentaen\nkätensä. Heidi haki taskustaan. Hän veti esille pienen kuvan, siinä oli\npunainen ruusukiehkura; vielä kerran katseli hän sitä kahden vaiheilla,\nhänen oli vaikea siitä luopua: vasta tänä aamuna oli Klara sen hänelle\nlahjoittanut: mutta nähdä laakso vihreine penkereineen! \"Tuossa\", sanoi\nHeidi näyttäen kuvaa, \"tahdotko tämän?\"\n\nPoika veti kätensä pois ja pudisti päätänsä.\n\n\"Mitä sinä sitten tahtoisit\", kysyi Heidi ja pisti ilolla kuvan takaisin\ntaskuunsa.\n\n\"Rahaa.\"\n\n\"Minulla ei ole, mutta Klaralla on ja hän kyllä antaa sinulle; paljonko\ntahdot?\"\n\n\"Kaksikymmentä penniä.\"\n\n\"Tule siis.\"\n\nMolemmat lapset astuivat pitkää katua eteenpäin ja tiellä Heidi kysyi\nseuraajaltaan, mitä hän kantoi selässään, ja tämä selitti tytölle, että\nhänellä peitteen alla oli mainio posetiivi, joka soi ihmeteltävän\nkauniisti, kun hän väänsi sitä. Yht'äkkiä seisoivat he erään vanhan\nkorkeatornisen kirkon luona; poika pysähtyi ja sanoi: \"Tässä.\"\n\n\"Mutta mitenkä pääsen sisään?\" kysyi Heidi nähdessään tarkasti suljetun\nportin.\n\n\"En tiedä\", kuului taas vastaus.\n\n\"Luuletko, että täällä sopii soittaa niinkuin Sebastiania soitetaan?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nHeidi oli huomannut kirkon seinässä olevan kellonauhan ja veti sitä nyt\ntarmonsa takaa.\n\n\"Kun minä menen tuonne ylös, täytyy sinun odottaa, sillä en muista enää\ntietä takaisin, sinun täytyy neuvoa minua.\"\n\n\"Mitä sinä siitä minulle annat?\"\n\n\"Mitä minun sille taas täytyy antaa sinulle?\"\n\n\"Toiset kaksikymmentä penniä.\"\n\nSamassa kuului vanhassa linnassa liikettä ja nariseva ovi avattiin; eräs\nvanha mies astui ulos ja katsoi ensin kummastuneena, sitten jokseenkin\nsuuttuneena lapsiin ja puhutteli heitä toruen: \"Kuinka te uskallatte\nsoittaa kelloa ja vaatia minua alas? Ettekö osaa lukea, mitä kellon alle\non kirjoitettu: 'Niille, jotka haluavat torniin nousta'.\" Poika osoitti\nsormellaan Heidiä, virkkamatta sanaakaan.\n\nHeidi vastasi: \"Torniinhan minä juuri haluaisin.\"\n\n\"Mitä sinulla siellä on tekemistä?\" kysyi torninvartija: \"onko joku\nlähettänyt sinut?\"\n\n\"Ei\", vastasi Heidi, \"minä tahtoisin mennä sinne ylös katsellaksi\nsieltä.\"\n\n\"Lähtekää kotiin älkääkä uudistako kujeitanne, sillä toisella kertaa\nette pääse yhtä hyvällä kaupalla.\" Näin sanoen kääntyi torninvartija\nlapsiin selin ja aikoi sulkea oven.\n\nMutta Heidi piti häntä takinliepeestä kiinni ja sanoi rukoilevasti:\n\"Vain tämän ainoan kerran.\"\n\nVanhus kääntyi, ja Heidän silmät katsoivat häneen niin rukoilevina, että\nukon mieli lauhtui; hän otti lasta kädestä ja sanoi ystävällisesti: \"Jos\nse sinulle on niin tärkeää, niin tule kanssani.\" Poika istuutui\nkivisille portaille oven eteen, siten osoittaen, ettei hän halunnut\nmukaan.\n\nHeidi astui torninvartijan taluttamana monta, monta porrasta ylöspäin,\nkäytävä kapeni kapenemistaan ja ylimmät, huippuun johtavat portaat\nolivat kovin ahtaat. Heidän sinne päästyään nosti torninvartija Heidin\nlattialta avonaisen ikkunan luo ja sanoi: \"No, katso nyt alas.\"\n\nHeidi näki kattoja, torneja ja savupiippuja, jotka kohosivat niinkuin\nlaineet merestä, mutta pian hän veti päänsä takaisin ja sanoi\nmasentuneena:\n\n\"Ei se ole semmoista kuin minä luulin.\"\n\n\"Niin, näethän sen? Mitä semmoinen pienokainen kuin sinä olet,\nymmärtäisit näköalaa arvostella. Kas niin, tule nyt taas alas. äläkä\nenää koskaan soita päästäksesi johonkuhun torniin.\"\n\nTorninvartija asetti Heidin jälleen lattialle ja astui hänen edellään\nkapeita portaita alas. Siinä paikassa, missä käytävä leveni, oli\nvasemmalla puolella ovi, joka johti torninvartijan huoneeseen, ja\nlähellä sitä yhtyi kalteva katto lattiaan. Siellä loukossa näkyi olevan\nsuuri koppa ja sen edessä istui lihava harmaa kissa muristen, sillä\nkopassa asui hänen perheensä ja hän tahtoi varoittaa jokaista\nohitsekävijää sekaantumasta hänen perheasioihinsa.\n\nHeidi pysähtyi ja katsoi kummastuneena loukkoon päin: niin mahtavaa\nkissaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Vanhassa linnassa asui laumottain\nhiiriä, niin että kissa ilman erinomaista vaivaa saattoi hankkia\nitselleen puolen tusinaa hiirenpaisteja päivässä. Torninvartija huomasi\nHeidin kummastuksen ja sanoi: \"Tule, ei se sinulle mitään pahaa tee, kun\nminä olen kanssasi: voit katsella poikasia.\"\n\nHeidi lähestyi koppaa ja huusi ihastuksissaan: \"Oi, miten sieviä nuo\npienet eläimet ovat! Pienet kauniit kissani!\" huusi hän kerran toisensa\nperään, ja juoksi edestakaisin kopan ympärillä, voidakseen oikein hyvin\nnähdä kaikki temput ja kauniit hyppäykset, joita nuo seitsemän tai\nkahdeksan kissanpoikasta tekivät väsymättömästi juostessaan,\nkiivetessään ja hypätessään toinen toisensa yli.\n\n\"Tahdotko yhden niistä?\" kysyi torninvartija, joka mielihyvällä katseli\nHeidin ilon ilmauksia.\n\n\"Omakseniko? Ainaiseksiko?\" kysyi Heidi kiihkeästi, tuskin uskoen niin\nsuurta onnea mahdolliseksi.\n\n\"Niin, tietysti, ja saat sinä useammankin, saat kaikkikin, jos sinulla\nvain on tilaa niille\", sanoi mies iloisena siitä, että pääsisi pienistä\nkissoista, tarvitsematta niitä kiduttaa.\n\nHeidin riemu oli korkeimmillaan. \"Suuressa talossa olisi kissoilla\nkylläksi tilaa: ja miten iloiseksi Klara tulisi, kun pienet, somat\neläimet saapuisivat!\"\n\n\"Mutia mitenkä minä voin ne kuljettaa?\" kysyi Heidi ja aikoi nopeasti\ntarttua muutamaan; mutta silloin lihava kissa hyökkäsi kiinni hänen\nkäsivarteensa, ja katsoi niin tuimasti ja kostonhimoisesti häneen, että\nhän säikähtyneenä vetäytyi takaisin.\n\n\"Minä lähetän ne sinulle, sano vain minne\", lausui torninvartija ja\nsilitti vanhaa kissaa, lepyttääkseen sitä; se oli hänen vanha ystävänsä\nja oli jo monta vuotta elänyt hänen kanssansa tornissa.\n\n\"Herra Sesemannin taloon, sinne missä ulko-ovella on kultainen koiranpää\nja sen kuonossa paksu rengas\", selitti Heidi.\n\nTorninvartija ei olisi tarvinnut niinkään laveita selityksiä: hän oli\nasunut tornissa pitkät ajat ja tunsi jokaisen talon ja lisäksi oli vielä\nSebastian hänen vanha tuttavansa.\n\n\"Kyllä tiedän\", sanoi hän; \"mutta kenelle ne jätetään, ketä tulee minun\nkysyä? Ethän sinä kuulu herra Sesemannin perheeseen.\"\n\n\"En minä, mutta Klara. Hän iloitsee suuresti, kun pienet kissanpojat\ntuodaan.\"\n\nTorninvartija aikoi nyt jatkaa kulkuansa, mutta Heidi ei vielä voinut\nirtautua huvittavasta näystä.\n\n\"Jos vain voisin saada yhden tahi kaksi mukaani, toisen itselleni ja\ntoisen Klaralle, saanko?\"\n\n\"No, odota hieman\", sanoi torninvartija, vei varovasti vanhan kissan\nomaan makuuhuoneeseensa, asetti sen ruokakupin ääreen, sulki oven,\npalasi takaisin ja sanoi: \"No, ota nyt kaksi.\"\n\nHeidin silmät säteilivät onnesta. Hän valitsi yhden keltaisen ja toisen\nkeltaisen ja valkea-juovaisen ja pisti toisen oikeaan ja toisen\nvasempaan taskuunsa. Sitten laskeuduttiin portaita alas. Poika istui\nvielä paikallaan, ja kun torninvartija oli sulkenut oven Heidin jälkeen,\nsanoi tämä: \"Mitä tietä nyt käymme herra Sesemannin talolle?\"\n\n\"En tiedä\", vastattiin.\n\nHeidi alkoi nyt tietojensa mukaan kertoa ulko-ovesta ja akkunoista:\nmutta poika vain pudisteli päätään, kaikki oli hänelle tuntematonta.\n\n\"Katsokaa\", jatkoi Heidi selitystään, \"yhdestä ikkunasta näkee suuren\nharmaan rakennuksen ja katto muodostaa tämmöisiä\" -- Heidi piirsi\netusormellaan pykäliä ilmaan.\n\nSilloin poika äkkiä kavahti pystyyn; hänellä lienee ollut samallaisia\ntunnusmerkkejä tietä löytääkseen. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä ja\nHeidi hänen jäljessään, ja tuokion kuluttua seisoivat he sen rakennuksen\nluona, jonka ulko-ovessa oli suuri messinkinen eläimenpää. Heidi veti\nkellon nauhasta. Sebastian tuli pian, ja kun hän näki Heidin, huusi hän\nkiirehtäen: \"Joutuin! joutuin!\"\n\nHeidi juoksi kiireesti sisään, ja Sebastian sulki heti oven; poikaa joka\nseisoa törrötti oven ulkopuolella, ei hän ensinkään huomannut.\n\n\"Joutuin, pikku mamsseli\", kehoitti Sebastian edelleen, \"heti\nruokasaliin, he istuvat jo kaikki pöydässä; neiti Rottenmeier on kuin\nladattu tykki, mutta mitä tekin ajattelette, pikku mamsseli, kun noin\njuoksette matkoihinne.\" Heidi oli astunut huoneeseen; neiti Rottenmeier\nei katsahtanutkaan häneen: Klarakin oli vaiti; tuntui olevan ukkosta\nilmassa. Sebastian asetti Heidin tuolin paikoilleen. Kun\nviimeksimainittu nyt istui siinä, aloitti neiti Rottenmeier vakavan\nankaralla ilmeellä juhlallisesti:\n\n\"Adelheid, myöhemmin puhun kanssasi, nyt vaan tämän verran: sinä olet\nkäyttäytynyt sangen sopimattomasti ja ansaitset todellakin tulla\nrangaistuksi, kun luvatta ja kenellekään mitään sanomatta lähdet ulos ja\njuoksentelet ympäri kaupunkia myöhäiseen iltaan asti; se on todellakin\nkäytöstä, jonka vertaista ei ole kuultu eikä nähty.\"\n\n\"Miau\", kuului kuni vastaukseksi.\n\nMutta nyt kohosi neidin viha ylimmilleen: \"Mitä, Adelheid\". huusi hän\nyhä korottaen ääntänsä, \"uskallatko kaiken tämän ohessa harjoittaa mitä\nsopimattominta ivaa, varo itseäsi, sen sanon sinulle.\"\n\n\"Se on\", aloitti Heidi -- \"Miau! Miau!\" Sebastian melkein heitti\ntarjottimen pöydälle ja syöksyi ulos huoneesta.\n\n\"Nyt jo riittää\", oli neiti Rottenmeier huudahtaa, mutta hänen äänensä\ntukehtui vihasta. \"Nouse ja lähde ulos!\"\n\nHeidi nousi säikähtyneenä tuoliltaan ja koetti kerran vielä selittää:\n\"Se on todellakin\" -- \"Miau! Miau! Miau!\"\n\n\"Mutta Heidi\", sanoi nyt Klara, \"kun näet, miten suututat neiti\nRottenmeieriä, minkätähden sinä yhä sanot miau?\"\n\n\"En minä, vaan kissanpojat\", sai Heidi nyt viimeinkin häiritsemättä\nlausutuksi.\n\n\"Kuinka? Mitä? Kissanpoikasia? Sebastian! Tinette! Etsikää nuo hirmuiset\nelävät ja viekää ne pois!\" Näin sanoen syöksyi hän lukuhuoneeseen ja\nlukitsi oven kaksinkertaisesti, sillä kissanpoikaset olivat neiti\nRottenmeieristä hirmuisinta koko maailmassa. Sebastianin, joka seisoi\noven ulkopuolella täytyi ensin nauraa loppuun. Tarjotessaan Heidille oli\nhän nähnyt pienen kissanpään pistävän esiin Heidin taskusta ja aavisti,\nmikä näytelmä siitä syntyisi, ja kun se sitten alkoi, ei hän voinut sen\nkauemmin hillitä itseään, kuin että töin tuskin ennätti saada\ntarjottimen pöydälle lasketuksi. -- Vihdoinkin rauhoittui hän niin\npaljon, että uskalsi astua huoneeseen kauan sen jälkeen, kuin\nhätääntyneen neidin avunhuudot olivat vaienneet. Ruokasalissa oli jo\nkaikki hiljaista ja rauhallista. Klara piti kissanpoikasia sylissään, ja\nHeidi oli polvillaan hänen vieressään. Molemmat lapset leikkivät\nonnellisina viehättävien, vikkeläin eläinten kanssa.\n\n\"Sebastian\", sanoi Klara, \"teidän täytyy auttaa meitä! Teidän pitää\nhakea näille pienille kissoille olopaikka jossakin, missä ei neiti\nRottenmeier niitä näe, sillä hän pelkää niitä ja vaatii ne\nhukutettaviksi, mutta me tahdomme pitää nämät somat eläimet ja leikkiä\nniillä aina kun olemme yksinämme. Minnehän me panisimme ne?\"\n\n\"Kyllä minä siitä pidän huolen, Klara neiti\", vastasi Sebastian; \"minä\nvalmistan niille hyvän sijan johonkin koppaan ja vien sen semmoiseen\npaikkaan, johon tämä arka neiti ei minua seuraa. Luottakaa minuun.\"\nSebastian ryhtyi heti työhönsä nauraen itsekseen, sillä hän ajatteli:\n\"tähän tulee vielä hyvää jatkoa\", eikä Sebastian ensinkään ollut\npahoillaan siitä, että neiti Rottenmeier saisi vähäsen harmia.\n\nPitkän ajan kuluttua, kun levollemenon aika jo lähestyi, aukaisi neiti\nRottenmeier oven hieman raolleen ja huusi: \"Ovatko nuo hirmuiset eläimet\njo poissa?\"\n\n\"Ovat, ovat\", vastasi Sebastian, joka oli keksinyt kaikellaista\naskaroimista juuri sitä kysymystä odottaessaan. Hiljaa ja kiireesti hän\notti molemmat kissanpojat Klaran sylistä ja vei ne pois.\n\nNeiti Rottenmeierin täytyi säästää erityinen nuhdesaarnansa seuraavaksi\npäiväksi, sillä hän oli niistä monista mielenliikutuksista,\nsuuttumuksesta, vihasta ja kauhusta, joihin Heidi ihan tietämättään oli\nollut syypää, tullut aivan raukeaksi. Hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja\nKlara sekä Heidi seurasivat hänen esimerkkiänsä iloiten siitä, että\ntiesivät kissanpoikien olevan hyvässä säilössä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nLevottomuutta Sesemannin talossa.\n\n\nKun Sebastian seuraavana aamuna oli avannut oven herra maisterille ja\nsaattanut hänet lukuhuoneeseen, soitti joku taas niin voimakkaasti\nkelloa, että Sebastian kiireesti syöksyi ovea avaamaan, sillä hän\najatteli: Niin soittaa ainoastaan itse herra Sesemann: hän on varmaankin\nodottamatta tullut kotiin. Hän työnsi oven auki -- ryysyinen\npoikanulikka, posetiivi selässä, seisoi hänen edessään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", torui Sebastian, \"kyllä opetan sinua kelloja irti\nkiskomaan! Mitä sinä täältä haet?\"\n\n\"Minun täytyy tavata Klaraa\", kuului vastaus.\n\n\"Senkin katuturilas; etkö sinä voi sanoa neiti Klaraa, niinkuin\nmeikäläisetkin? Mitä sinä Klara neidin luona tekisit?\" kysyi Sebastian\ntylysti.\n\n\"Hän on minulle velkaa neljäkymmentä penniä\", selitti poika.\n\n\"Sinun pääsi on luultavasti hiukan pyörällä! Mistä sinä ensinnäkin\ntiedät täällä Klara nimistä neitiä olevan?\"\n\n\"Eilen opastin häntä, se tekee kaksikymmentä penniä, ja sitten taas\ntakaisin, se tekee neljäkymmentä penniä.\"\n\n\"Kas niin, siitä näkee, mitä juttuja sepität; Klara neiti ei milloinkaan\nkäy ulkona: hän ei voi kävellä. Korjaa luusi paikalla sinne, jonne\nalkuperäisestä kuulut, tai minä autan sinua!\"\n\nMutta poika ei säikähtänyt; hän jäi liikahtamatta paikalleen ja sanoi\nkuivakiskoisesti: \"Olenhan toki nähnyt hänet kadulla ja osaan selittää,\nminkä näköinen hän on: hänellä on lyhyt musta kihara tukka, silmät ovat\nmustat, ja puku ruskea, eikä hän osaa puhua samalla lailla kuin me.\"\n\n\"Vai niin\", ajatteli Sebastian ja nauroi itsekseen, \"se on pikku\nmamsseli, joka taas on saanut jotakin aikaan.\" Sitten hän veti pojan\nsisälle sanoen; \"Hyvä, seuraa minua ja odota oven takana, kunnes palaan.\nKun sitten lasken sinut sisään, saat heti soittaa jonkun kappaleen:\nKlara neiti kuuntelee sitä mielellään.\"\n\nYlhäällä koputti hän lukuhuoneen ovelle, ja hänet huudettiin sisään.\n\n\"Tuolla ulkona on poika, joka välttämättömästi tahtoo puhutella Klara\nneitiä\", kertoi Sebastian.\n\nKlara iloitsi suuresti tästä erinomaisesta tapauksesta.\n\n\"Hän saa heti tulla sisään\", sanoi hän. \"eikö niin, herra maisteri? Kun\nhänen kumminkin täytyy puhutella minua itseäni.\"\n\nPoika oli jo astunut huoneeseen ja alkoi heti, niinkuin häntä oli\nneuvottu, soittaa posetiiviaan.\n\nNeiti Rottenmeier oli karttaakseen aakkosopetusta mennyt askaroimaan\nruokasaliin. -- Yhtäkkiä hän pysähtyi jotakin kuuntelemaan. -- Kadultako\nääni kuului? Ei, se tuli likempää. Mitenkä lukuhuoneesta saattoi\nposetiivi kuulua? Mutta sittenkin -- toden totta -- hän syöksyi koko\npitkän ruokasalin läpi ja vetäisi oven auki. Siellä -- käsittämätöntä --\nsiellä seisoi keskellä lukuhuonetta ryysyinen posetiivinsoittaja\nvääntäen soolokonettaan mitä suurimmalla taitavuudella. Herra maisteri\nnäytti yhä yrittävän sanoa jotakin, vaan ei saanut ääntään kuulumaan.\nKlara ja Heidi kuuntelivat ilosta säteilevinä soittoa.\n\n\"Lakatkaa! lakatkaa paikalla!\" huusi neiti Rottenmeier huoneeseen, mutta\nposetiivin ääni tukahutti hänen äänensä. Hän aikoi juosta pojan kimppuun\n-- mutta samassa hän tunsi jotakin jaloissaan -- hirmuinen musta eläin,\nkilpikonna, mateli siinä. Neiti Rottenmeier hyppäsi korkeammalle kuin\nmilloinkaan vuosikausiin, huutaen tarmonsa takaa: \"Sebastian!\nSebastian!\"\n\nÄkkiä taukosi posetiivinsoittaja, sillä tällä kertaa oli huuto kuulunut\nyli soiton. Sebastian seisoi puoleksi avatussa ovessa kippurana\nnaurusta, sillä hän oli nähnyt hyppäyksen.\n\nViimeinkin hän tuli sisään. Neiti Rottenmeier oli heittäytynyt tuolille.\n\n\"Pois, kaikki ihmiset ja eläimet! Toimittakaa ne pois täältä paikalla.\nSebastian!\" huusi hän palvelijalle. Sebastian totteli heti, veti pojan,\njoka kiireesti oli tarttunut kilpikonnaansa, ulos ovesta ja pisti\njotakin hänen käteensä sanoen: \"Neljäkymmentä Klara neidiltä ja toiset\nneljäkymmentä soitosta, sinä suoritit tehtäväsi hyvin.\" Sitten hän sulki\nulko-oven hänen jälkeensä. Lukuhuoneessa oli kaikki jälleen hiljaista,\nopetusta jatkettiin ja neiti Rottenmeier oli nyt myöskin jäänyt sinne\nistumaan, länsnäolollansa estääkseen moiset häiriöt.\n\nOpetustunnin jälkeen aikoi hän tutkia asiaa ja rangaista syyllistä,\njotta hän sen aina muistaisi.\n\nTaas koputettiin ovelle ja sisään astui tälläkin kertaa Sebastian\nilmoittaen, että oli tuotu suuri koppa, joka heti oli jätettävä Klara\nneidille.\n\n\"Minulleko?\" kysyi Klara kummastuneena ja oli äärettömän utelias\ntietämään mitä siinä olisi. \"Näyttäkääpäs heti, minkä näköinen se on.\"\n\nSebastian toi katetun kopan sisään ja poistui kiireesti huoneesta.\n\n\"Ensin opetustunti varmaankin on lopetettava ja sitten vasta koppa\navattava\", huomautti neiti Rottenmeier.\n\nKlara ei voinut aavistaakaan mitä hänelle oli tuotu; hän katsoi\nhalukkaasti koppaan päin.\n\n\"Herra maisteri\", sanoi hän keskeyttäen lukemisensa, \"enkö saisi hiukan\nkurkistaa koriin, jotta saisin tietää mitä siellä on; sitten jatkamme\nheti.\"\n\n\"Toinen seikka puhuu asian puolesta, mutta toinen sitä vastaan\", arveli\nherra maisteri; \"asiaa puoltaa se seikka, että jos kuitenkin koko\ntarkkaavaisuutenne on kiintynyt tuohon esineeseen\" -- hän ei saanut\npuhettaan lopetetuksi --. Kopan kansi oli vain keveästi suljettu; se\naukeni, ja kopasta puikahti yksi, kaksi, kolme ja yhä useampia\nkissanpoikasia: ne juoksivat nopeasti ylt'ympäri, että näytti siltä kuin\nkoko huone olisi ollut täynnä noita pienoisia eläimiä. Ne hyppivät herra\nmaisterin saappaitten yli, kävivät hampain kiinni hänen vaatteisiinsa,\nkapusivat neiti Rottenmeierin pukua pitkin, telmivät hänen jaloissaan,\njuoksivat Klaran tuoliin, leikkivät, hyppivät, naukuivat; olipa siinä\nkova meteli. Klara oli aivan haltioissaan ja huusi huutamistaan: \"Oi,\nmiten suloisia pikkuisia eläimiä! Miten hullunkurisesti ne hyppivät!\nKatso! Katso! Heidi, täällä, tuolla, katso tuota!\" Heidi syöksyi\niloisena niiden jäljessä joka sopukkaan. Herra maisteri seisoi pöydän\nluona vähän hämillään ja nosti vuorotellen toista ja toista jalkaansa\nvälttääksensä niiden hieman ikävää kiipeämistä. Neiti Rottenmeier jäi\nensin kauhusta sanattomana istumaan tuolilleen, sitten alkoi hän huutaa\nniin kovaa kuin hänen äänivaransa sallivat: \"Tinette! Tinette!\nSebastian! Sebastian!\" Hän ei millään muotoa uskaltanut nousta\ntuoliltaan, silloinhan kaikki nuo pienet hirviöt olisivat voineet\ntarttua häneen.\n\nViimeinkin Sebastian ja Tinette, uudistettuja avunhuutoja totellen,\ntulivat sisään ja ensinmainittu pisti heti pienet luontokappaleet toisen\ntoisensa perästä koppaan ja kantoi ne ylös ullakolle, jonne hän oli\nvalmistanut vuoteen eilen tulleille kissanpoikasille.\n\nTänäkään päivänä ei haukotteleminen tullut kysymykseenkään\nopetustunnilla. Myöhään illalla, kun neiti Rottenmeier oli jokseenkin\ntointunut aamupäiväisistä mielenliikutuksista, kutsui hän Tinetten ja\nSebastianin lukuhuoneeseen pitääkseen tutkimusta rikos-asiasta. Siitä\nselveni, että Heidi edellisellä retkellään oli pannut alkuun koko\nhämmennyksen. Neiti Rottenmeier istui kalpeana vihasta, eikä ensin\nvoinut lausua sanaakaan ilmaistaksensa mielentilaansa. Hän viittasi\nkädellään Sebastiania ja Tinetteä poistumaan huoneesta. Sitten kääntyi\nhän Heidiin, joka seisoi Klaran nojatuolin luona, ymmärtämättä mihin hän\noikeastaan oli syyllinen.\n\n\"Adelheid\", alotti neiti Rottenmeier ankarasti, \"minä en tiedä muuta\nkuin yhden keinon, jolla saatan rangaista sinua semmoisella tavailla,\njoka vaikuttaisi sinuun, sillä sinä olet todellakin villi; mutta\nsaadaanpa nähdä, etkö sinä pimeässä kellarissa sisiliskojen ja rottien\nluona kesy, niin että toistaiseksi jätät kaikki tuollaiset\nvehkeilemiset.\"\n\nHeidi kuunteli ääneti ja kummastuneena tuomiotansa, sillä hän ei ollut\nkoskaan ollut missään kammottavassa kellarissa; huone tunturimajalla,\njota iso-isä nimitti kellariksi ja jossa maito ja valmiit juustot\nsäilytettiin, oli miellyttävä paikka eikä suinkaan peloittava, ja rottia\nja sisiliskoja ei hän koskaan ollut nähnyt. --\n\nMutta Klara huusi vaikeroiden: \"Ei, ei neiti Rottenmeier, me odotamme,\nkunnes isä tulee kotiin. Kirjoittihan hän pian saapuvansa, ja silloin\nkerron hänelle kaikki, ja hän kyllä sitten määrää, mitä Heidin suhteen\non tehtävä.\"\n\nMainittua ylituomaria ei neiti Rottenmeier uskaltanut vastustaa,\nvallankin kun häntä jo piakkoin odotettiin tulevaksi. Hän nousi\nistualtaan ja sanoi hiukan äreästi: \"Hyvä, Klara, hyvä, mutta minäkin\naion puhua pari sanaa herra Sesemannin kanssa.\" Näin sanoen hän lähti\nhuoneesta.\n\nKului sitten pari päivää rauhallisesti; mutta neiti Rottenmeier ei enää\nsaavuttanut tasapainoansa; alati hän muisti pettymyksensä Heidin suhteen\nja hänestä tuntui siltä, kuin Sesemannin talossa Heidin tultua kaikki\nolisi joutunut pois oikealta tolaltaan ja että sitä nyt enää oli\nmahdoton saada entiselleen. Klara oli tyytyväinen, eikä aika enää\nkoskaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä opetustunnilla Heidi käyttäytyi\nmitä hupaisimmalla tavalla. Hän sekoitti kaikki kirjainten nimet eikä\nmilloinkaan voinut oppia niitä tuntemaan, ja kun herra maisteri kesken\nselityksiään, saattaakseen kirjainten muodot havainnollisemmiksi, puhui\n\"sarvekkaista\" tai \"noukista\", huusi Heidi riemuiten: \"Se on vuohi!\" tai\n\"Se on petolintu!\" Selitykset näet herättivät hänen aivoissaan\nkaikenlaisia ajatuksia, vaan eivät ensinkään teroittaneet kirjainten\nmuotoja hänen mieleensä. Myöhemmin iltapäivällä istui Heidi taas Klaran\nluona kertoen elämästään tunturilla niin paljon ja niin kauan, että hän\nalkoi palavasti ikävöidä sinne takaisin ja lopuksi aina sanoi: \"Nyt\nminun varmaankin täytyy lähteä kotiin! Huomenna minun täytyy mennä!\"\nMutta Klara keskeytti hänet aina huomauttaen, että hänen täytyi viipyä\nainakin siksi, kunnes isä tulee kotiin; sitten saataisiin nähdä, miten\nkävisi. Ja Heidi myöntyi ja rauhottui heti jälleen, ajatellessansa, että\njoka päivä, jonka hän vielä viipyi Frankfurtissa, hänen leipäkokoelmansa\niso-äitiä varten lisääntyi aina kahdella leivällä; sillä päivällis- ja\nillallispöydässä oli aina kaunis vehnäleipä hänen lautasensa vieressä;\nsen hän heti pisti taskuunsa, eikä hennonut syödä sitä muistaessansa,\nettä iso-äidin aina täytyi tyytyä kovaan happameen leipään, vaikkei hän\nsitä enää oikein voinutkaan syödä. Päivällisen jälkeen Heidi istui joka\npäivä pari tuntia yksinään huoneessaan liikkumatta paikaltaan, sillä hän\nymmärsi nyt, ettei Frankfurtissa saanut liikkua yhtä vapaasti kuin hän\ntunturilla oli tottunut, eikä siis enää koskaan koettanutkaan. Hän ei\nuskaltanut puhutella Sebastiania ruokasalissa, sen oli neiti Rottenmeier\nkieltänyt, eikä hän halunnut seurustella Tinetten kanssa. Hän väistyi\naina arasti neitsyen tieltä, sillä Tinette puhutteli häntä aina\nivallisesti ja pilkaten.\n\nNiinpä Heidi istui joka päivä yksinään ja kuvitteli aikansa kuluksi,\nmiten vihanta tunturi jälleen oli, miten keltaiset kukat kimmeltelivät\npäivänpaisteessa ja vuoret, lumi ja avara laakso säteilivät\nauringonloisteessa, ja silloin hän ihan menehtyäkseen ikävöi tunturille.\nJa olihan tätikin luvannut, että hän saisi palata kotiin, jos hän\ntahtoisi. Siitä oli seurauksena, ettei Heidi enää voinut hillitä\nhaluaan; hän kääri eräänä päivänä kiireesti säästämänsä leivät suureen\npunaiseen huiviinsa, pani olkihatun päähänsä ja lähti kun lähtikin\nmatkaan. Mutta jo ulkopuolella nousi hänelle tie pystyyn, sillä siellä\nhän tapasi neiti Rottenmeierin. joka juuri palasi kävelyltään. Hän\npysähtyi ja katseli kummastuksesta jäykistyneenä Heidiä kiireestä\nkantapäihin ja hänen silmänsä kiintyivät pääasiallisesti suureen\npunaiseen huiviin. Silloin myrsky oli valmis.\n\n\"Mitä sinulla on taas tekeillä? Mitenkä tämä on selitettävä? Enkö ole\nankarasti kieltänyt sinua kuljeskelemasta pitkin kaupunkia. Ja kuitenkin\nsinä taas tänään rohkenet yrittää ja lisäksi vielä ryysyisenä kuin\nkulkulainen ainakin.\"\n\n\"En minä aikonut lähteä kuljeksimaan, minä tahdoin vain mennä kotiin\",\nvastasi Heidi säikähtyneenä.\n\n\"Kuinka? Mitenkä? Mennä kotiin? Aioitko mennä kotiin?\" Neiti Rottenmeier\nlöi kummastuksissaan kätensä yhteen. \"Karata! Jos herra Sesemann sen\ntietäisi! Karata hänen talostaan! Älä anna hänen koskaan tietää siitä.\nJa mikä sinulle ei ole mieleen? Eikö sinua kohdella paljoa paremmin kuin\nansaitset? Puuttuuko sinulta jotakin? Onko sinulla eläissäsi ollut\ntällaista asuntoa tai tämmöistä ruokaa, tai onko sinua koskaan palveltu\nniin kuin täällä? Sanohan!\"\n\n\"Ei\", vastasi Heidi.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän!\" jatkoi neiti innossaan. \"Sinulta ei puutu\nmitään, ei vähintäkään, sinä olet uskomattoman kiittämätön olento, etkä\nsulasta hyvinvoinnista tiedä, mitä kaikkea vielä koettaisit\naikaansaada.\"\n\nMutta nyt nousi yhtäkkiä kaikki, mikä tähän asti oli painanut Heidin\nsydäntä, hänen huulilleen: \"Minähän vain tahdoin lähteä kotiin, ja jos\nvielä viivyn kauemmin, niin alkaa Lumikko valittaa, ja iso-äiti odottaa\nminua ja Lieto saa selkäänsä, kun Vuohi-Pekka ei enää saa juustoa; ei\ntäällä voi nähdä auringon lausuvan jäähyväisiään vuorille, ja jos\npetolintu sattuisi lentämään yli Frankfurtin, niin se huutaisi vieläkin\nkovemmin, kun täällä asuu niin paljon ihmisiä liketysten, kiihoittaen\nvain toisiaan, sen sijaan että lähtisivät vuorille, jossa heillä olisi\nhyvä olla.\"\n\n\"Hyvänen aika, lapsi on hullu!\" huusi neiti Rottenmeier ja juoksi\nkauhistuneena portaita ylös; vaan kiireessään hän törmäsi Sebastianiin,\njoka juuri oli tulossa alas. \"Tuokaa paikalla tuo onneton olento tänne\",\nhuusi neiti Rottenmeier hänelle ja piteli päätään, sillä siihen oli\nkovasti koskenut.\n\n\"Kyllä, kyllä, heti, kiitoksia paljon\", vastasi Sebastian tarttuen\nhänkin päähänsä, sillä hän oli saanut vielä kovemman iskun.\n\nHeidi seisoi hehkuvin silmin entisellä paikalla ja koko hänen ruumiinsa\nvärisi sisällisestä liikutuksesta.\n\n\"No, mitä nyt taas on tekeillä?\" kysyi Sebastian leikillisesti; mutta\nkun hän tarkemmin silmäili Heidiä, joka ei liikahtanut paikaltaan,\ntaputteli hän ystävällisesti lasta olalle ja lausui lohduttavaisesti:\n\"Noh, noh! Ei pikku mamsseli saa panna sitä pahakseen, pitää olla\niloinen vain, se on pääasia! Törmäsipä hän minuunkin, niin että olin\nsaada reiän päähäni, mutta uskaliaisuutta vaan! No vieläkö siinä\nseisotaan? Meidän täytyy mennä ylös, hän on sen käskenyt.\"\n\nHeidi kääntyi ja astui portaita ylös, mutta hitaasti ja ääneti eikä\nensinkään tapansa mukaisesti. Sebastianin oli sääli nähdä sitä; hän\nkulki Heidin jäljessä lausuen kehoittavia sanoja: \"Ei vainkaan saa\nväsyä! Ei tulla murheelliseksi! Reippaasti vain eteenpäin! Meillähän on\noikein järkevä pikkuinen mamsseli, ei ole yhtään vielä itkenyt, sitten\nkun meille tuli; tavallisestihan ne tuon ikäiset lapset itkevät\nkaksitoista kertaa päivässä, sen tietää jokainen. Kissanpoikasetkin ovat\nsangen iloiset ullakolla. Ne juoksentelevat siellä tehden hullunkurisia\ntemppuja. Toisten menemme yhdessä niitä katsomaan, kun tuo neiti jälleen\non poissa, niinkö?\"\n\nHeidi nyökäytti hieman päätään, mutta niin ilottomasti, että se koski\nSebastianin sydämeen, ja hän katseli osaaottavasti Heidin jälkeen, kun\nlapsi jälleen vetäytyi huoneeseensa.\n\nIllallista syödessä ei neiti Rottenmeier lausunut sanaakaan, mutta piti\nlakkaamatta Heidiä silmällä, ikäänkuin hän olisi odottanut Heidin\ntekevän jotakin tavatonta; mutta Heidi ei liikahtanut, istui vaan\npöydässä hiljaa kuin hiiri, ei syönyt eikä juonut, ainoastaan pienen\nleipänsä hän kiireesti pisti taskuunsa.\n\nSeuraavana aamuna, kun herra maisteri tuli portaita ylös. viittasi neiti\nRottenmeier salaperäisesti häntä tulemaan ruokasaliin ja ilmoitti ylen\nkiihoittuneena surunsa sen johdosta, että ilmanvaihdos, uusi elämänlaatu\nja oudot havainnot olivat vaikuttaneet hämmentävästi Heidin järkeen, ja\nkertoi sitten tytön pakoyrityksestä sekä toisti ne sanat, jotka olivat\njääneet hänen mieleensä tytön eriskummallisesta puheesta. Mutta herra\nmaisteri rauhoitti neiti Rottenmeieriä vakuuttaen, että Heidi tosin\nmuutamista seikoista päättäen oli liian kiihkeäluonteinen, mutta\ntoisaalta aivan täysijärkinen, jotka ominaisuudet olivat saatettavat\ntasapainoon seuraamalla tarkasti punnittua suunnitelmaa ja sopivaa\nmenettelytapaa, mikä olikin juuri hänen päämääränsä; vaikeampi oli\nhänestä se seikka, ettei hänen oppilaansa ollenkaan edistynyt aakkosten\ntuntemisessa, sillä hänen oli ihan mahdoton oppia kirjaimia.\n\nNeiti Rottenmeier rauhoittui ja päästi herra maisterin työhönsä.\n\nMyöhemmin iltasella muisti hän puvun, joka Heidillä matkalle\nhankkiutuessaan oli ollut yllään, ja päätti parantaa sitä Klaran\nvaatevarastosta ennen herra Sesemannin tuloa. Hän neuvotteli siitä\nKlaran kanssa, ja kun he siinä asiassa olivat kaikin puolin\nyksimieliset, ja Klara mielellään tahtoi lahjoittaa Heidille koko joukon\npukuja, huiveja ja hattuja, lähti neiti Heidin huoneeseen eroittamaan\nhänen vaatekaapistaan mitä siellä oli kelpaavaa ja kelpaamatonta. Mutta\nhän tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin osoittaen liikkeissään mitä\nsuurinta inhoa. \"Mitä minun täytyy nähdä, Adelheid\", huusi hän.\n\"semmoista ei ole koskaan vielä tapahtunut! Mitä minä löydänkään sinun\nvaatekaappisi pohjalta, kaapista, joka on vaatteita varten varattu,\nAdelheid? Joukon pieniä leipiä! Leipiä, sanon minä, Klara,\nvaatekaapissa! Ja semmoinen joukko\" -- -- -- \"Tinette\", huusi hän,\n\"korjatkaa vanha leipä Adelheidin vaatekaapista ja runneltu olkihattu\npöydältä.\"\n\n\"Ei! Ei!\" huusi Heidi; \"minun täytyy saada pitää hattuni, ja leivät ovat\niso-äidille.\" Heidi oli syöstä Tinetten jälkeen, mutta neiti Rottenmeier\ntarttui häneen ja piti hänestä kiinni. \"Sinä jäät tänne ja romu viedään\nsinne, jonne se kuuluu.\" Mutta Heidi heittäytyi Klaran tuolin eteen ja\nalkoi itkeä yhä kovemmin, ja sydäntä särkevästi nyyhkien huusi hän aina\nväliin tuskissaan: \"Nyt ei iso-äidillä ole yhtään leipää enää. Ne olivat\niso-äidille, nyt ne ovat kaikki poissa eikä iso-äiti saa mitään!\" ja\nHeidi itki, niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtua. Neiti\nRottenmeier juoksi huoneesta; Klaran valtasi tuska ja ahdistus\nkuullessaan toisen valitukset. \"Heidi, Heidi, älä itke noin\", sanoi hän\nrukoilevasti, \"kuule minua! Älä vaikeroi noin, katso, minä lupaan antaa\nihan yhtä monta leipää iso-äidille, tai useampiakin, kun sinä kerran\nlähdet kotiin, ja silloin ne ovat ihan tuoreet ja pehmeät, jota vastoin\nnämät olisivat kovettuneet ja ehkä jo olivatkin. Nouse, Heidi, älä itke\nenää.\"\n\nHeidi ei pitkään aikaan vainut rauhoittua; mutta hän käsitti Klaran\nlohdutuksen ja luotti siihen, muuten hän ei koskaan olisi voinut lakata\nitkemästä. Klaran täytyi kuitenkin useita kertoja uudistaa\nvakuutuksensa, kun Heidi nyyhkytystensä välillä aina kysyi: \"Annatko\nsinä todellakin minulle niin monta, monta, kuin minulla oli\niso-äidille?\" Ja Klara vakuutti aina uudestaan: \"Tietysti, ihan varmaan.\nja vielä enemmän, tule nyt vaan jälleen iloiseksi.\"\n\nVielä illallispöytäänkin tuli Heidi silmät punaisina, ja kun hän näki\nleipänsä, ei hän voinut olla nyyhkimättä. Mutta hän hillitsi itsensä\nheti, sillä hän ymmärsi jo, että hänen tuli käyttäytyä tyyneesti\nruokapöydässä. Sebastian teki joka kerta, kun hän joutui Heidin\nläheisyyteen, mitä eriskummallisimpia liikkeitä: hän osoitti väliin\nomaa, väliin Heidin päätä; sitten hän nyökäytti ja kipristi silmänsä\nkokoon ikäänkuin sanoakseen: \"Tointukaa! Minä olen huomannut ja pitänyt\nhuolen kaikesta.\"\n\nKun Heidi myöhemmin meni huoneeseensa ja kiipesi vuoteeseen, löysi hän\nlikistetyn olkihattunsa peitteen alta, jonne se oli kätketty.\nIhastuneena hän veti sen esille ja litisti sitä sulasta riemusta vielä\nvähän lisään, sitten hän kääri sen nenäliinaansa ja piiloitti kaappinsa\ntakimmaiseen nurkkaan. Sebastian oli sen Heidille pelastanut; hän oli\nsattunut olemaan ruokasalissa silloin, kun Tinette huudettiin sisään, ja\noli kuullut Heidin valitushuudon. Sitten oli hän mennyt Tinetten\njäljessä, ja kun neitsyt astui ulos Heidin huoneesta leipätaakkoineen,\nvanha hattu ylinnä, sieppasi hän sen siitä sanoen: \"Tämän minä kyllä\notan korjatakseni.\" Siten hän oli Heidin suureksi iloksi sen pelastanut,\nja sitä hän juuri illallispöydässä oli koettanut Heidille lohdutukseksi\nselittää.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nIsäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen ole kuullut.\n\n\nMuutamia päiviä ylläkerrottujen tapausten jälkeen puuhattiin vilkkaasti\nherra Sesemannin talossa, portaita juostiin ehtimiseen ylös ja alas;\nisäntä oli näet saapunut kotiin matkaltaan ja tapansa mukaan tuonut\nkotiin monta kaunista esinettä, niin että Sebastianilla ja Tinettellä\noli sangen paljon kantamista tyhjentäessään täyteen ahdetuita vaunuja.\n\nItse hän heti meni tyttärensä huoneeseen häntä tervehtimään. Heidi istui\nKlaran luona, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin molemmat tytöt\naina olivat yhdessä. Klara tervehti häntä hellästi, sillä hän rakasti\nisäänsä sydämellisesti; isä tervehti yhtä rakkaasti pientä Klaraansa.\nSitten ojensi hän kätensä Heidille, joka hiljaa oli vetäytynyt syrjään,\nja sanoi ystävällisesti: \"Ja tämäkö on meidän pieni sveitsiläistyttömme,\ntule tänne lyömään kättä! Niin oikein! No sanoppas minulle, oletteko\nystäviä, Klara ja sinä? Riitelettekö ja suututte ja itkettekö sitten ja\nlepytte taas ja alotatte uudestaan, niinkö?\"\n\n\"Emme, Klara on aina hyvä minulle\", vastasi Heidi.\n\n\"Eikä Heidi ole ainoatakaan kertaa yrittänyt riidellä, isä\", kiirehti\nKlara sanomaan.\n\n\"Se on oikein, sitä on hupaista kuulla\", sanoi isä ja nousi. \"Nyt sinun,\nKlaraseni, täytyy sallia minun nauttia jotakin, sillä en ole vielä\ntänään mitään syönyt. Sitten tulen jälleen luoksesi ja saat nähdä, mitä\nolen tuonut sinulle.\"\n\nHerra Sesemann astui ruokasaliin, jossa neiti Rottenmeier tarkasteli\nkatettua päivällispöytää. Kun hän oli istunut pöytään ja neiti\nRottenmeier. joka näytti itse onnettomuudelta, asettunut häntä\nvastapäätä, aloitti isäntä: \"Mutta neiti Rottenmeier, mitä minun tulee\najatella? Te olette näyttänyt minulle tervetuliaisiksi todellakin oikein\nkauhistavan synkän muodon. Mitä puuttuu? Klarahan on ihan reipas.\"\n\n\"Herra Sesemann\", alotti neiti mitä juhlallisimmalla vakavuudella; \"asia\nkoskee Klaraakin, meitä on hirmuisesti petetty.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi herra Sesemann ja maistoi levollisesti viiniänsä.\n\n\"Mehän olimme päättäneet, kuten muistatte, herra Sesemann, ottaa\nseurakumppanin Klaralle, ja kun minä tiesin, miten lujasti te vaaditte,\nettä vain se, mikä on hyvää ja jaloa, ympäröitsisi tytärtänne, halusin\ntänne nuoren sveitsiläistytön toivoen, että meille sattuisi yksi noita\nraittiin vuoriston kasvattamia olentoja, joista usein olen lukenut ja\njotka niin sanoakseni kulkevat läpi elämän koskettamatta maan tomua.\"\n\n\"Minun puolestani luulisin\", muistutti herra Sesemann, \"että myöskin\nSveitsin lasten pitää koskettaa maata, jos mielivät liikkua eteenpäin,\nmuutenhan heillä varmaankin olisi jalkain asemasta siivet.\"\n\n\"Ah, herra Sesemann, te kyllä ymmärrätte mitä tarkoitan\", jatkoi neiti,\n\"tarkoitan tuommoista korkeassa vuori-ilmastossa elelevää olentoa, jonka\njoskus ihanteellisena hengähdyksenä tapaamme tiellämme.\"\n\n\"Mutta mitä minun Klarallani olisi semmoisen ihanteellisen hengähdyksen\nkanssa tekemistä\", neiti Rottenmeier?\"\n\n\"Ei, herra Sesemann, minä en puhu pilaa, asia on vakavampi kun voitte\najatellakaan; minua on hirmuisesti petetty.\"\n\n\"Mutta mitä hirmuista siinä sitten on? Niin hirmuiselta ei minusta lapsi\nensinkään näytä\", muistutti herra Sesemann tyyneesti.\n\n\"Jos te vain tietäisitte, herra Sesemann, minkälaisia eläimiä ja ihmisiä\ntuo olento on kuljettanut asuntoonne teidän poissaollessanne; siitä\nherra maisteri voisi kertoa.\"\n\n\"Eläimiä, Miten se on ymmärrettävä, neiti Rottenmeier?\"\n\n\"Sitä ei saata ymmärtää; koko tämän olennon käytös on ihan\nselittämätöntä, jollei ota lukuun, että hänellä ajoittain on\nmielenhäiriökohtauksia.\"\n\nTähän asti ei herra Sesemann ollut pitänyt asiaa erittäin tärkeänä;\nmutta mielenhäiriökohtauksia? Semmoisistahan hänen tyttärelleen voisi\nolla mitä vaarallisimmat seuraukset. Herra Sesemann katseli neiti\nRottenmeieriä tarkaten, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, eikö puhujassa\nitsessään saattaisi havaita semmoisia oireita. Juuri silloin avattiin\novi ja palvelija ilmoitti herra maisterin tulleen.\n\n\"Ah, tuossapa on herra maisteri, hän päättää asiamme\", huusi herra\nSesemann häntä vastaan.\n\n\"Tehkää hyvin, tulkaa, istukaa pöytään tänne minun luokseni.\" Herra\nSesemann ojensi kätensä. \"Herra maisteri juo kupillisen kahvia minun\nkanssani, neiti Rottenmeier. Istukaa, älkää kursailko! Ja sanokaa\nminulle, herra maisteri, miten on tuon lapsen laita, minun tyttäreni\nseurakumppanin, jota te opetatte. Mitä yhteyttä hänellä on eläinten\nkanssa, joita hän on taloon haalinut, ja mitä sanotte hänen järjestään?\"\n\nHerra maisterin täytyi ensin lausua ilmi ilonsa herra Sesemannin\nonnellisen kotiutumisen johdosta ja toivottaa hänet tervetulleeksi,\nsillä sitä varten hän oli tullutkin, mutta nyt herra Sesemann kiihkeästi\nkehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksessä olevan asian. Herra maisteri\nalotti siis: \"Jos minun pitää antaa lausunto mainitun nuoren tytön\nluonteesta, herra Sesemann, niin tahtoisin ensinnäkin muistuttaa, että\nvaikka toisaalta hänen kehityksessään onkin huomattavia puutteita, johon\nhänen laiminlyöty kasvatuksensa tai oikeammin sanoen myöhästynyt\nopetuksensa on syynä, ja myöskin hänen pitkällinen, yksinäinen\nalppielämänsä, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole ainoastaan\nhaitaksi, vahingoksi luettava, vaan jolla päinvastoin epäilemättä on\nmonet hyvätkin puolensa, jollei se yli määrätyn aikansa --\"\n\n\"Hyvä herra maisteri\", keskeytti hänet herra Sesemann, \"Te vaivaatte\nitseänne todellakin liiaksi; sanokaapa minulle, onko lapsi\nsäikähdyttänyt teitäkin sillä, että hän on tuonut huoneeseen eläimiä, ja\nmitä te ylipäänsä pidätte hänestä tyttäreni seuratoverina?\"\n\n\"Minä en suinkaan millään muotoa missään suhteessa tahtoisi moittia tätä\nnuorta tyttöä\", aloitti maisteri uudestaan; \"sillä vaikka hän tosin\ntoiselta puolen on tottumaton seuraelämään, mikä taas johtuu siitä\nenemmän tai vähemmän luonnonomaisesta elämästä, jossa tämä nuori tyttö\non liikkunut siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin Frankfurtiin,\nsiirtäminen, joka kaikin puolin tulee olemaan hyödyllinen hänen,\ntahtoisinpa sanoa ihan, tai ainakin osaksi kehittymättömälle, mutta\ntoiselta puolen rikaslahjaiselle luonteelleen, jos sitä vain kaikin\npuolin ja huolellisesti ohjataan --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra maisteri, älkää antako häiritä itseänne, minun\non -- minun täytyy pikimmältään kiirehtiä tyttäreni luo.\" Näin sanoen\nriensi herra Sesemann ulos ovesta eikä enää palannut. Lukuhuoneessa\nistuutui hän tyttärensä viereen. Heidi oli noussut seisomaan. Herra\nSesemann kääntyi lapsen puoleen: \"Kuulepas, pienoinen, tuo minulle\nkiireesti -- odota hieman -- tuo minulle -- (Herra Sesemann ei oikein\ntiennyt, mitä hän pyytäisi, mutta Heidi oli lähetettävä pois vähäksi\naikaa) -- tuo minulle lasillinen vettä.\"\n\n\"Raitistako?\" kysyi Heidi.\n\n\"Niin, niin, hyvin raitista!\" kuului herra Sesemannin vastaus. Heidi\nriensi pois.\n\n\"No, rakas Klaraseni\", sanoi isä lähestyen tytärtänsä ja tarttuen hänen\nkäteensä, \"sano minulle selvään ja ymmärrettävällä tavalla, mitä eläimiä\ntuo sinun kumppanisi on taloon tuonut, ja minkä vuoksi neiti Rottenmeier\non tullut siihen luuloon, ettei lapsi kaikin ajoin ole täysijärkinen,\nsaatatko sanoa sen minulle?\"\n\nSen Klara kyllä saattoi tehdä, sillä säikähtynyt neiti oli myöskin\nhänelle kertonut Heidin muka kummalliset sanat, jotka Klara toki hyvin\nymmärsi hänelle tunnettujen asiain yhteydessä. Hän kertoi isälleen\nkilpikonnasta ja kissanpoikasista sekä selvitti Heidin sanat, jotka\nneitiä olivat pelottaneet.\n\nHerra Sesemann nauroi sydämellisesti. \"Sinä et siis tahdo, että lähetän\nlapsen kotiin, Klaraseni, sinä et ole kyllästynyt häneen\", kysyi isä.\n\n\"Älä, älä toki, isä!\" huudahti Klara epäävästi. \"Heidin tultua tapahtuu\naina joka päivä jotakin, eikä aika siten koskaan käy pitkäksi, toista\noli ennen, silloin ei koskaan tapahtunut mitään; ja Heidi kertoo myöskin\nminulle niin paljon.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Klaraseni, ja tuossahan ystäväsi jo tulee takaisia. No,\ntoitko raitista vettä?\" kysyi herra Sesemann, kun Heidi ojensi hänelle\nlasin.\n\n\"Kyllä, raitista kaivosta\", vastasi Heidi.\n\n\"Ethän toki itse käynyt kaivolla?\" kysyi Klara.\n\n\"Kävinhän toki; se on ihan raitista, mutta minun täytyi mennä kauas,\nsillä ensimäisellä kaivolla oli paljon väkeä. Minä kuljin kadun päähän,\nmutta toisella kaivolla oli myöskin paljon väkeä; poikkesin sitte\ntoiselle kadulle ja otin sieltä vettä ja vanha valkeapää herra lähetti\nsydämelliset tervehdyksensä herra Sesemannille.\"\n\n\"No, sepä oivallinen retki\", nauroi herra Sesemann. \"ja kuka tuo herra\nsitten oli?\"\n\n\"Hän kulki kaivon ohi ja pysähtyi siihen sanoen: 'Koska sinulla on lasi,\nniin annahan minunkin juoda vähäsen; kenelle sinä viet vettä?' Ja minä\nsanoin: 'Herra Sesemannille'. Silloin nauroi hän kovin ja lähetti\nterveisiä, sanoipa vielä toivovansa, että se maistuisi hyvällä herra\nSesemannille.\"\n\n\"Vai niin, ja kuka sen toivotuksen sitten lausui? Miltä se herra\nnäytti?\" kysyi herra Sesemann.\n\n\"Hän hymyilee ystävällisesti ja hänellä on paksut kultaiset vitjat,\njoissa riippuu kultainen lelu, jossa on punainen kivi ja hänen\nsauvassaan on hevosen pää.\"\n\n\"Se on herra tohtori, minun vanha tohtorini\", sanoivat Klara ja hänen\nisänsä yhdestä suusta ja herra Sesemann hymyili itsekseen kuvaillessaan\nmielessään, minkä käsityksen hänen ystävänsä lienee saanut hänen uudesta\ntavastaan tuottaa itselleen vettä.\n\nVielä samana iltana ilmoitti herra Sesemann, istuessaan ruokasalissa\nkahden kesken neiti Rottenmeierin kanssa ja neuvotellessaan\nkaikellaisista talouteen kuuluvista asioista, että hänen tyttärensä\nkumppani tulisi edelleenkin jäämään taloon; hänen mielestään oli Heidi\nihan täysijärkinen ja hänen seuransa Klaralle rakkaampi ja suotuisampi\nkuin kenenkään muun.\n\n\"Vielä toivon\", lisäsi herra Sesemann sangen vakavasti, \"että tyttöä\nkaikessa kohdellaan ystävällisesti ja ettei hänen omituisuuksiansa\nselitetä vioiksi. Jos ette luule yksinänne voivanne tulla lapsen kanssa\ntoimeen, niin on teillä hyvä apu odotettavissa, sillä minun äitini on\nluvannut piakkoin saapua tänne viipyäksensä täällä pitemmän aikaa, ja\nhän, niinkuin tiedätte, neiti Rottenmeier, tulee toimeen jokaisen\nihmisen kanssa, olipa hän sitten mimmoinen tahansa.\"\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, herra Sesemann\", vastasi neiti, mutta oli yhä\nhuolestuneen näköinen.\n\nTällä kertaa sai herra Sesemann vain lyhyen ajan levätä kodissaan, sillä\njo parin viikon kuluttua piti hänen asioittensa vuoksi lähteä Parisiin,\nja hän lohdutti tytärtänsä, joka ei tahtonut suostua isänsä pikaiseen\nlähtöön, sillä iloisella sanomalla, että mummo jo muutamien päivien\nperästä tulisi.\n\nTuskin olikaan herra Sesemann lähtenyt, ennenkuin saapui kirje, joka\nilmoitti rouva Sesemannin jo lähteneen vanhalta maatilaltaan\nHolsteinissa ja saapuvan seuraavana päivänä Frankfurtiin, niin että\ntiedettiin lähettää vaunut rautatieasemalle häntä vastaan.\n\nKlara iloitsi äärettömästi ja kertoi sinä iltana niin paljon ja niin\nkauan mummosta, että Heidikin alkoi puhua \"mummosta\", josta neiti\nRottenmeier sai syyn katsoa nuhtelevasti Heidiin, mutta lapsi, joka aina\noli neiti Rottenmeierin tyytymättömyyden esineenä, ei sitä huomannut\nmiksikään.\n\nKun Heidi sitten myöhemmin aikoi vetäytyä makuuhuoneeseensa, huusi neiti\nRottenmeier hänet ensin omaan kamariinsa ja selitti siellä, ettei\nHeidillä ollut lupaa milloinkaan käyttää nimitystä \"mummo\", vaan että\nhänen täytyi joka kerta, kun puhutteli rouva Sesemannia, sanoa\n\"armollinen rouva\".\n\n\"Ymmärrätkös?\" kysyi neiti, kun Heidi hieman epäilevästi silmäsi häneen;\nneiti Rottenmeier katsoi niin jyrkästi Heidiin, ettei tämä uskaltanut\npyytää enempää selitystä, vaikkei hän ollut vastamainittua arvonimeä\nkäsittänyt.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMummo.\n\n\nSeuraavana iltana oli herra Sesemannin talossa kova kiire ja paljon\npuuhaa; kaikesta saattoi selvästi huomata, että odotetun rouvan sanalla\noli painoa perheen asioissa, ja että jokainen häntä suuresti kunnioitti.\nTinette oli pukeutunut ihan uuteen valkoiseen päähineeseen, ja Sebastian\nhaali kokoon niin monta jakkaraa kuin suinkin ja asetteli niitä jos\njohonkin, jotta vanhalla rouvalla aina olisi semmoinen tarjona, istuipa\nhän missä tahansa. Neiti Rottenmeier kulki tarkastelemassa kaikkea\nerinomaisen suorana ikäänkuin osottaakseen, että jos kohtakin toinen\nhallitsijavalta oli lähestymäisillään, niin ei hänenkään mahtavuutensa\nollut kumminkaan sammunut.\n\nVaunut pysähtyivät ulko-oven eteen ja Sebastian ja Tinette syöksyivät\nportaita alas; neiti Rottenmeier seurasi heitä hitaasti ja arvokkaasti,\nsillä hän tiesi, että hänenkin velvollisuuteensa kuului olla rouva\nSesemannia vastaanottamassa. Heidi oli määrätty pysymään huoneessaan,\nkunnes hänet kutsuttaisiin, sillä mummo ensin tervehtisi Klaraa ja\ntahtoi luultavasti tavata hänet yksinään. Ei aikaakaan, niin Tinette\npisti päänsä Heidin oven raosta ja sanoi: \"Lukuhuoneeseen saapi mennä!\"\n\nHeidi ei ollut uskaltanut tarkemmin kysyä neiti Rottenmeieriltä\npuhuttelusanaa, vaan hän ajatteli itsekseen, että neiti Rottenmeier oli\nerehtynyt sanoissaan, sillä hän oli ennen aina kuullut, että ensiksi\nlausutaan arvonimi ja sukunimi vasta sen jälkeen, ja hän oikaisi siis\nitsekseen puhuttelusanat tavalliseen järjestykseen. Kun hän aukaisi\nlukuhuoneen oven, huusi mummo ystävällisesti häntä vastaan: \"Ah,\ntuossahan lapsi tuleekin, käyhän tänne, että oikein näen sinut.\"\n\nHeidi lähestyi ja sanoi sointuvalla äänellään sangen selvästi: \"Hyvää\npäivää, rouva armollinen.\"\n\n\"Ja mitä vielä\", nauroi mummo. \"Sanotaanko teillä niin? Oletko sen\noppinut kotona alpeillasi?\"\n\n\"Ei meillä ole ketään sen nimistä\", sanoi Heidi vakavasti.\n\n\"Vai niin, ei meilläkään\", nauroi mummo ja taputti Heidiä ystävällisesti\nposkelle. \"Mutta mitäpä siitä! Lastentuvassa minä olen mummo; niin\nsinunkin pitää nimittää minua, sen sinä varmaankin voit säilyttää\nmuistissasi, vai kuinka?\"\n\n\"Voin aivan hyvin\", vakuutti Heidi, \"olen jo ennen sanonut niin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kyllä ymmärrän\", sanoi mummo ja nyökäytti sangen\nleikillisesti päätään. Sitten hän katsoi tarkasti Heidiin ja nyökäytti\nvähä väliin ystävällisesti päätään. Ja Heidi katsoi sydämellisesti\nmummoon takaisin, sillä hänen silmistään loisti jotakin niin lempeää,\nettä Heidille teki hyvää nähdä häntä, ja koko mummo oli lapselle niin\nmieleinen, että hän vain lakkaamatta katseli häntä. Mummolla oli\nlumivalkea tukka ja kaunis pitsinen päähine, josta riippui kaksi leveätä\nnauhaa; ne huojuivat edestakaisin, ikäänkuin keveä tuuli aina olisi\nympäröinyt häntä; tämä miellytti Heidiä erinomaisesti.\n\n\"Ja mikä sinun nimesi on, lapseni?\" kysyi taas mummo.\n\n\"Heidi vain, mutta koska minun nimeni täytyy olla Adelheid, niin koetan\nmuistaa sen.\" -- Heidi vaikeni tuntien itsensä syylliseksi, sillä hän ei\naina muistanut vastata, kun neiti Rottenmeier äkkiarvaamatta huusi:\n\"Adelheid\", jota nimeä hän ei vielä ollut tottunut pitämään omanaan.\nNeiti Rottenmeier astui samassa huoneeseen.\n\n\"Rouva Sesemann varmaankin hyväksyy\", keskeytti sisääntulija, \"että\nminun on täytynyt valita nimi, jota saattaa lausua tuntematta itsensä\nloukatuksi, jollei muuten niin palvelijain tähden.\"\n\n\"Arvoisa Rottenmeier\", vastasi rouva Sesemann, \"jos jonkun nimi kerran\non Heidi, ja hän on tottunut siihen, nimitän häntä siksi.\"\n\nNeiti Rottenmeieristä oli se sangen loukkaavaa, että vanha rouva\nalituisesti puhutteli häntä ilman mitään arvonimeä, mutta sille ei\nvoinut mitään, mummolla oli kerrassaan omat tapansa, joita vastaan ei\nmikään keino auttanut. Hänen aistinsa olivatkin tarkat ja terveet, niin\nettä hän heti taloon tultuansa huomasi, mitä siellä tapahtui.\n\nKun Klara seuraavana päivänä päivällisen jälkeen tapansa mukaan levähti,\nistui mummo nojatuoliin hänen viereensä, ja sulki silmänsä muutamaksi\nminuutiksi; sitten hän nousi jälleen, sillä hän oli jo ennättänyt\nvirkistyä, ja meni ruokasaliin: siellä ei ollut ketään. \"Hän nukkuu\",\nsanoi mummo itsekseen ja meni Rottenmeierin huoneen ovelle koputtamaan.\nVähän ajan kuluttua ilmestyi neiti, mutta vetäytyi taaksepäin säikähtyen\nodottamatonta vierasta.\n\n\"Missä lapsi on, ja mitä hänellä tähän aikaan on tehtävänä? tahtoisinpa\ntietää\", sanoi rouva Sesemann.\n\n\"Hän istuu huoneessaan, jossa hänellä kyllä olisi tilaisuutta käyttää\naikaansa hyödyllisellä tavalla, jos hänellä olisi vähintäkään halua\ntyöhön; mutta rouva Sesemann, jos te vain tietäisitte, mitä luonnottomia\nkujeita tämä olento keksii ja todellakin panee toimeen semmoisia\nasioita, joita sivistyneissä seuroissa tuskin saattaa ottaa puheeksi.\"\n\n\"Aivan niin, juuri niin minäkin tekisin, jos istuisin niin yksinäni kuin\ntuo lapsi raukka, sen saatan teille ilmoittaa. Saisittepa nähdä,\nvoitteko te sivistyneessä seurassa ottaa minun tekojani puheeksi! Tuokaa\nnyt lapsi minun huoneeseeni, että saan antaa hänelle muutamia kauniita\nkirjoja, joita olen tuonut mukaani.\"\n\n\"Siinäpä onnettomuus juuri onkin\", huudahti neiti Rottenmeier lyöden\nkätensä yhteen. \"Mitäpä lapsi kirjoilla tekisi? Koko iässään ei hän\nvielä ole oppinut aakkosiakaan tuntemaan; tuon olennon on ihan mahdoton\nkäsittää yksinkertaisintakaan asiaa, sen voi herra maisteri todistaa, ja\njollei tuo kelpo mies olisi kärsivällinen kuin taivaan enkeli, olisi hän\naikoja sitten luopunut koko opettamisesta.\"\n\n\"Vai niin, sepä on ihmeellistä, lapsi ei minusta näytä semmoiselta,\nettei hän oppisi aakkosia tuntemaan\", sanoi rouva Sesemann. \"No, tuokaa\nhänet minun luokseni, niin saa hän aluksi katsella kuvia.\"\n\nNeiti Rottenmeier aikoi vieläkin sanoa jotakin, mutta rouva Sesemann oli\njo kääntynyt pois ja astui nyt reippaasti huonettansa kohden. Hän\nihmetteli suuresti Heidin tietämättömyyttä ja aikoi tutkia asiaa\nneuvoteltuaan herra maisterin kanssa, vaikka hän pitikin häntä suuressa\narvossa hänen oivan luonteensa tähden. Rouva Sesemann tervehti häntä\nerittäin ystävällisesti joka kerta, kun he tapasivat toinen toisensa,\nmutta kiirehti sitten niin pian kuin suinkin toiselle puolen huonetta,\njottei hänen tarvinnut keskustella herra maisterin kanssa, jonka\npuhetapa hänen mielestään oli jotensakin ikävä.\n\nHeidi tuli pian huoneeseen, ja katseli suurin silmin ihania, monivärisiä\nkuvia, joita oli mummon tuomissa kirjoissa. Yhtäkkiä huudahti hän\nsuureen ääneen, kun mummo taas oli kääntänyt lehden; säihkyvin silmin\nkatseli hän kuvia, sitten nousivat kyyneleet äkkiä hänen silmiinsä ja\nhän alkoi itkeä hillittömästi. Mummo katsoi kirjaan. Siinä oli vihanta\nketo, jossa kaikenlaiset eläimet kävivät laitumella. Keskellä seisoi\npaimen nojaten pitkään sauvaan ja katseli iloisesti karjaansa. Koko\nmaisema oli kullan loisteessa, sillä etäämpänä taivaan rannalla oli\naurinko juuri laskemaisillaan.\n\nMummo tarttui Heidin käteen: \"Tule, lapseni\", sanoi hän lempeästi, \"älä\nitke, älä itke, tämä muistuttaa varmaankin sinulle jotakin; mutta\nnäetkös, lapseni, siihen kuvaan on myös ihana kertomus, sen kerron\nsinulle tänä iltana. Ja tässä kirjassa on vielä monta muutakin\nkertomusta, joita kaikkia saattaa lukea ja sitten taas kertoa muille.\nTule, meidän täytyy puhua vähän yhdessä, pyyhi kauniisti kyyneleesi ja\nistu hiljaa tähän minun eteeni, niin että oikein saatan nähdä sinut;\nniin, se on oikein, nyt olemme jälleen iloiset.\"\n\nMutta vielä kului vähän aikaa, ennenkuin Heidi saattoi lakata\nnyyhkimästä. Mummo antoi hänelle tointumis-aikaa ja sanoi vain vähä\nväliin: \"Niin, se on oikein, nyt me jälleen olemme iloiset yhdessä.\"\n\nKun hän vihdoinkin näki Heidin tyyntyneen, sanoi hän: \"Nyt sinun täytyy\nkertoa minulle jotakin, lapseni! Miten sinun käy herra maisterin luona\nopetustunneilla; opitko sinä mitään?\"\n\n\"Oi, en\", vastasi Heidi nyyhkien, \"mutta tiesinhän sen jo alustakin,\nettei sitä voi oppia.\"\n\n\"Mitä ei voi oppia. Heidi, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Lukemaan, sitä ei voi oppia, se on liian vaikeata.\"\n\n\"Sepähän olisi jotakin! Ja mistä sinulla se uutinen on?\"\n\n\"Pekka on sen minulle sanonut, ja hän sen tietää varmaan, hänen täytyy\naina koettaa, vaan hän ei voi sitä koskaan oppia, se on liian vaikeata.\"\n\n\"Vai niin, sepä minusta vasta on kummallinen Pekka! Mutta näetkö, Heidi,\nei kaikkea, mitä joku Pekka sanoo, saa noin ehdottomasti uskoa, täytyy\nitsekin koettaa. Sinä et varmaankaan ole ihan tarkasti kuunnellut, mitä\nherra maisteri on sanonut, etkä katsellut hänen kirjaimiansa.\"\n\n\"Ei se auta\", vakuutti Heidi ja hänen äänensä ilmaisi täydellistä\ntoivottomuutta.\n\n\"Heidi\", sanoi nyt mummo, \"minä sanon sinulle jotakin: sinä et vielä ole\noppinut lukemaan, sentähden että olet uskonut Pekkaasi: mutta nyt sinun\npitää uskoa minua, ja minä vakuutan sinulle, että sinä ihan varmaan\nvähässä ajassa opit lukemaan, niinkuin kaikki muutkin lapset, jotka\neivät ole Pekan, vaan sinun kaltaisiasi. Kuulepas nyt, mitä sitten\ntapahtuu, kun sinä osaat lukea -- sinä näit paimenen ihanalla viheriällä\nlaitumella -- niin pian kun sinä osaat lukea, saat tämän kirjan ja voit\nsiitä oppia tuntemaan koko kertomuksen, ihan niinkuin joku kertoisi\nsinulle, mitä hän siellä lampaineen ja vuohineen tekee ja kaikki hänen\nelämänvaiheensa. Tahtoisithan sen tietää jo nyt, Heidi, vai kuinka?\"\n\nHeidi oli tuiki tarkasti kuunnellut ja sanoi nyt säihkyvin silmin ja\nsyvästi hengittäen: \"Jospa nyt jo osaisin lukea!\"\n\n\"Kyllä sinä opit ja pian opitkin, sen minä näen päältäsikin, Heidi,\nmutta nyt meidän täytyy taas käydä Klaraa katsomassa, tule, nämät\nkauniit kirjat otamme mukaamme.\" Näin sanoen otti mummo Heidiä kädestä,\nja he menivät yhdessä lukuhuoneeseen.\n\nHeidi oli suuresti muuttunut siitä päivästä aikain, jolloin hän\nollessaan kotiinmenossa, oli portilla tavannut neiti Rottenmeierin,\njoka oli häntä torunut ja sanonut, miten paha ja kiittämätön\nhän oli ja kuinka oli hyvä. ettei herra Sesemann tiennyt hänen\nkarkaamis-yrityksestään. Hän oli käsittänyt, ettei hänellä ollutkaan\nlupa mennä kotiin milloin vaan tahtoisi, niinkuin täti oli sanonut vaan\nettä hänen täytyi jäädä pitkäksi, pitkäksi ajaksi, kenties ainaiseksi\nFrankfurtiin. Hän ymmärsi myös sen, että herra Sesemann pitäisi häntä\nerinomaisen kiittämättömänä, jos hän pyrkisi kotiinsa, ja arveli, että\nmummo ja Klara ajattelisivat samoin. Sen vuoksi ei hän tohtinut\nkenellekään sanoa, että hänen mielensä teki kotiin, sillä hän pelkäsi,\nettä mummo, joka aina oli niin ystävällinen, suuttuisi hänelle\nsamoinkuin neiti Rottenmeier. Mutta hänen sydämessään taakka tuli yhä\nraskaammaksi; hänelle ei enää ruoka maistunut ja hän kävi päivä päivältä\nyhä kalpeammaksi. Öisin hän ei saanut unta pitkään aikaan, sillä niin\npian kuin hän jäi itsekseen ja kaikki hiljeni hänen ympärillään, näki\nhän elävästi edessään päivänpaisteisen tunturin kukkineen, ja kun hän\nviimein nukkui, näki hän unissaan Fallenissin punaisen vuorenhuipun ja\nrusoittavan lumen Cäsaplanalla. Kun Heidi sitten aamulla heräsi ja\nriemuiten tahtoi juosta ulos majasta, -- huomasikin hän olevansa\nsuuressa vuoteessaan Frankfurtissa, kaukana, kaukana kodistaan, jonne\nhän ei enää pääsisi. Silloin Heidi painoi päänsä tyynyihin ja itki\nkauan, ihan hiljaa, jottei kukaan kuulisi.\n\nHeidin iloton olo ei jäänyt mummolta huomaamatta. Hän odotti muutamia\npäiviä nähdäkseen parantuisiko asia, haihtuisiko lapsen alakuloisuus;\nmutta kun ei mitään muutosta tapahtunut ja mummo monasti huomasi Heidin\nitkeneen jo aikaisin aamulla, otti hän eräänä päivänä taas lapsen\nerikseen huoneeseensa, asetti hänet eteensä ja sanoi hyvin\nystävällisesti: \"Kuule, Heidi, sanopas minulle, mikä sinua vaivaa: onko\nsinulla joku suru?\"\n\nMutta Heidipä ei tahtonut osoittaa kiittämättömyyttä tälle\nystävälliselle mummolle, joka kenties ei sitten enää olisi niin hyvä\nhänelle. Sentähden sanoi hän surullisesti: \"Sitä ei saata sanoa.\"\n\n\"Eikö? Sopisiko sitä ehkä sanoa Klaralle?\"\n\n\"Ei, ei kenellekään ihmiselle\", vakuutti Heidi ja näytti niin\nonnettomalta, että mummon tuli häntä syvästi sääli.\n\n\"Kuule, lapseni\", sanoi hän, \"minä sanon sinulle jotakin: jos ihmisellä\non joku suru, jota hän ei saata kenellekään ihmiselle sanoa, saapi hän\nvalittaa suruansa taivaan Jumalalle; ainoastaan Hän voi auttaa meitä\nmeidän tuskassamme. Ymmärräthän sen, eikö niin? Rukoilethan sinä joka\nilta rakasta Jumalaa ja kiität Häntä kaikesta hyvästä ja pyydät, että\nHän sinua pahasta varjelisi?\"\n\n\"Oi en, sitä en tee koskaan\", vastasi lapsi.\n\n\"Etkö sinä koskaan ole rukoillut, Heidi, etkö edes tiedä, mitä\nrukoileminen on?\"\n\n\"Ainoastaan ensimäisen iso-äidin kanssa olen minä rukoillut, mutta siitä\non jo kauan ja nyt minä olen sen unhoittanut.\"\n\n\"Niin, Heidi, senpä vuoksi täytyy sinun olla niin murheellinen, kun et\ntunne ketään, joka voisi sinua auttaa. Ajattelepas, kuinka suloista on,\nkun joku murhe sydäntä alituisesti rasittaa ja vaivaa, voida joka hetki\nlähestyä rakasta Jumalaa ja sanoa Hänelle kaikki ja pyytää, että Hän\nauttaisi silloinkin, kun ei kukaan muu voi auttaa! Ja Hän voi aina\nauttaa ja antaa meille sen, mikä meidät jälleen tekee iloisiksi.\"\n\nHeidin silmissä välähti ilon säde: \"Saanko hänelle kaikki, kaikki\nsanoa?\"\n\n\"Kaikki, Heidi, kaikki.\"\n\nHeidi irroitti kätensä mummon käsistä ja sanoi kiireesti: \"Saanko\nmennä?\"\n\n\"Mene, mene!\" vastasi mummo, ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa. Siellä\nistui hän jakkaralleen, pani kätensä ristiin ja sanoi hyvälle Jumalalle\nkaikki, mikä teki hänet murheelliseksi ja ahdisti hänen sydäntään, sekä\nrukoili hartaasti, että Hän antaisi hänen jälleen päästä kotiin iso-isän\nluo..\n\nVähän enemmän kuin viikko lienee kulunut ylläkerrotusta päivästä, kun\nherra maisteri pyysi saada tavata rouva Sesemannia keskustellakseen\neräästä sangen ihmeellisestä seikasta. Hän kutsutuin rouva Sesemannin\nhuoneeseen, jossa vanha rouva heti ystävällisesti ojensi hänelle kätensä\nja sanoi: \"Tervetultuanne herra maisteri, tervetultuanne! Istukaa tähän\nlikemmäksi\" -- rouva Sesemann asetti hänelle tuolin --; \"no, sanokaapas,\nmikä teidät tuopi minun luokseni, eihän toki mikään ikävä asia, mitkään\nvalitukset?\"\n\n\"Päin vastoin, armollinen rouva\", aloitti herra maisteri, \"on tapahtunut\nsemmoista, jota ei kukaan, jolla on ollut tietoa entisistä tapahtumista,\nolisi voinut edellyttää, sillä kaikesta päättäen olisi täytynyt pitää\nsuorana mahdottomuutena sitä, mikä kuitenkin nyt toden teolla on\ntapahtunut ja mitä ihmeellisimmällä tavalla, ihan vasten kaikkea\njohdonmukaisuutta --\"\n\n\"Olisikohan Heidi lapsi mahdollisesti oppinut lukemaan?\" keskeytti rouva\nSesemann.\n\nKummastuneena katsoi herra maisteri häneen voimatta lausua sanaakaan.\n\n\"On todellakin ihmeellistä\", jatkoi hän viimein, \"ei ainoastaan, ettei\npuheenaoleva nuori tyttö kaikista minun selityksistäni ja tavattomista\nponnistuksistani huolimatta ole aakkosia oppinut, vaan myös se, ja juuri\nse, että hän nyt, sitten kuin minä olin päättänyt mahdottomuutena jättää\nkoko asia sikseen, sekä ainoastaan pitemmittä selityksittä asettaa niin\nsanoakseni kirjaimet alastomina tyttösen silmäin eteen, on mitä\nlyhyimmässä ajassa oppinut lukemaan ja sen lisäksi lausuu vielä sanat\nsemmoisella tarkkuudella, jota minä aniharvoin olen vasta-alkavissa\nhuomannut. Melkein yhtä ihmeellinen on minusta se seikka, että\narmollinen rouva heti otaksui sen mahdolliseksi.\"\n\n\"Ihmiselämässä tapahtuu monta ihmettä\", sanoi rouva Sesemann ja hymyili\ntyytyväisenä; \"kaksi niin onnellista asiaa kuin uusi oppimisen into ja\nuusi opetustapa voivat äkkiä yhdistyä, eikä kumpainenkaan ole\nvahingoksi, herra maisteri. Iloitkaamme siitä, että lapsi on niin\npitkälle päässyt, ja toivokaamme edelleenkin hyvää edistymistä.\"\n\nNäin sanoen saattoi hän herra maisterin ovelle ja meni itse reippaasti\nlukuhuoneeseen saamaan lisää todistuksia Heidin edistymisestä. Oikein,\nsiellä istui lapsi Klaran luona ja luki erästä kertomusta\nsilminnähtävästi itse suuresti ihmeissään ja yhä lisääntyvällä innolla\ntunkeutuen siihen uuteen maailmaan, joka hänelle nyt oli avautunut, kun\nmustista kirjaimista tuli esille ihmisiä ja tapahtumia, jotka saivat\neloa ja muodostivat sydäntäliikuttavia kertomuksia. Vielä samana iltana,\nkun Heidi istui ruokapöytään, löysi hän lautasellaan suuren, kauniin\nkuvakirjan, ja kun lapsi kysyvästi katsoi mummoon, nyökäytti tämä\npäätään ja sanoi ystävällisesti: \"Niin, niin, nyt se on sinun.\"\n\n\"Ihan omaniko? Silloinkin kun menen kotiin?\" kysyi Heidi punaisena\nilosta.\n\n\"Niin tietysti, ihan omasi\", vakuutti mummo, \"huomenna alotamme\nlukemisemme.\"\n\n\"Mutta sinä et mene kotiin vielä moneen vuoteen, Heidi\", sanoi Klara;\n\"kun mummo taas lähtee pois, silloin sinun vasta oikein täytyy olla\nluonani.\"\n\nHeidin täytyi vielä samana iltana ennen maata panoaan huoneessaan\nkatsella kaunista kirjaansa, ja siitä päivästä lähtien oli hänen rakkain\ntehtävänsä lukea ja uudestaan lukea kirjastaan näitä sieviä kertomuksia,\njotka kuuluivat kauniisiin, värillisiin kuviin. Ja jos mummo jonakuna\niltana sanoi: \"Nyt lukee Heidi meille\", oli lapsi hyvin onnellinen,\nsillä lukeminen sujui häneltä nyt sangen helposti ja tapaukset\nesiintyivät vielä kauniimpina ja selvempinä, kun hän luki ne ääneen.\nMummo silloin aina selitti niin paljon ja kertoi niihin yhä enemmän\nlisää. Mieluimmin katseli Heidi aina vihantaa laidunta ja paimenta, joka\nnojautuneena pitkään sauvaansa seisoi laumansa keskellä tyytyväisen\nnäköisenä, sillä siinä hän vielä iloisena kaitsi isänsä kaunista laumaa,\nnoita hilpeitä lampaita ja vuohia. Mutta sitten oli toinen kuva, jossa\nhän jätettyään isänsä huoneen oli vieraalla maalla ja paimensi sikoja ja\noli laihtunut huonosta ruoasta. Siinä kuvassa ei auringonloistekaan\nollut kullankirkas, niinkuin edellisessä, maisema oli harmaa ja\nsumuinen. Mutta vielä oli muuan samaan kertomukseen kuuluva kuva: siinä\nvanha isä tuli ulos majastansa ja riensi avosylin vastaanottamaan kotiin\npalaavaa katuvaista poikaansa, joka lähestyi arkana, kuihtuneena ja\nryysyisenä. Tämä oli Heidin mieluisin kertomus, hän luki sen aina\nuudestaan ja taas uudestaan, hiljaa ja ääneen, eikä hän koskaan väsynyt\nkuullessaan selityksiä, joilla mummo valaisi lapselle kertomusta.\nKirjassa oli vielä monta kaunista kertomusta, joita lukiessa ja kuvia\nkatsellessa aika kului pian ja jo rupesi se päivä lähenemään, jona mummo\noli päättänyt lähteä kotiinsa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nHeidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.\n\n\nFrankfurtissa ollessaan oli mummolla aina päivällisen jälkeen, kun Klara\nmakasi, ja neiti Rottenmeier luultavasti myös levon tarpeessa\nsalaperäisesti katosi, tapana hetkisen levähtää Klaran luona, mutta jo\nviiden minuutin perästä oli hän taas jalkeilla ja kutsui silloin aina\nHeidin luokseen, puheli hänen kanssaan ja piti häntä kaikin tavoin\ntoimessa. Mummolla oli kauniita nukkeja ja hän opetti Heidiä tekemään\nniille monenlaisia vaatteita, niin että Heidi ihan huomaamattansa oppi\nompelemaan ja valmistamaan sieviä leninkejä ja viittoja; mummolla oli\nnäet aina mitä kauniimman värisiä tilkkuja. Kun Heidi nyt myöskin osasi\nlukea, sai hän yhä lukea mummolle kertomuksiaan; se olikin lapsen suurin\nilo, sillä jota useammin hän niitä luki, sitä rakkaammaksi ne hänelle\ntulivat. Heidi eli itse kaiken sen mitä kertomusten ihmisillä oli\nelettävänä, ja tuli siten hyvin likeiseen suhteeseen heihin ja oli\nmielellään heidän seurassaan. Mutta ihan iloiselta ei hän koskaan enää\nnäyttänyt, ja hänen silmistään oli hilpeä katse tykkänään kadonnut.\n\nOli viimeinen viikko, jonka mummo aikoi Frankfurtissa viettää. Hän oli\njuuri kutsunut Heidiin huoneeseensa; oli parhaillaan Klaran\nnukkumisaika. Kun Heidi astui huoneeseen suuri kirja kainalossa,\nviittasi mummo häntä tulemaan aivan lähelle, pani hänen kirjansa pois ja\nsanoi: \"No, lapseni, sanopas nyt minulle, miksi sinä et ole iloinen?\nOnko sinulla yhä vielä sama suru sydämelläsi?\n\n\"On\", myönsi Heidi.\n\n\"Oletko uskonut sen Jumalalle?\"\n\n\"Olen.\" --\n\n\"Ja rukoiletko sinä nyt joka päivä, että kaikki paranisi, ja hän antaisi\nsinun jälleen tulla iloiseksi?\"\n\n\"Oi en, minä en rukoile koskaan enää.\"\n\n\"Mitä sinä sanot. Heidi? Mitä kuulenkaan? Miksi et rukoile enää?\"\n\n\"Se ei auta, rakas Jumala ei ole kuullut minua ja minä ymmärrän sen\nkyllä\", jatkoi hän kiihtyneenä, \"kun niin monta, monta ihmistä koko\nFrankfurtissa rukoilee yhtaikaa, niin ei rakas Jumala ennätä kaikkia\nhuomata ja minua ei hän varmaankaan koskaan ole kuullut.\"\n\n\"Vai niin, mistä sen niin varmaan tiedät, Heidi?\"\n\n\"Minä olen joka päivä rukoillut samaa monta, monta viikkoa, eikä hän\nvielä ole auttanut.\"\n\n\"Ei niin, Heidiseni, niin sinä et saa ajatella! Näetkö, rakas Jumala on\nmeille jokaiselle hyvä isä, joka tietää mikä meille on hyödyksi,\nsilloinkin kun emme itse sitä tiedä. Jos me nyt tahdomme häneltä\nsemmoista, joka ei ole meille hyväksi, niin hän ei anna sitä, vaan\njotakin paljon parempaa, jos me sydämessämme pysymme hänelle\nuskollisina, emmekä kadota luottamustamme Häneen, emmekä pakene Häntä.\nSe, mitä sinä nyt rukoilit Häneltä, ei taida olla sinulle hyödyllistä;\nrakas Jumala kyllä on kuullut sinua, Hän näkee ja kuulee kaikkia ihmisiä\nyhtä aikaa, sentähden että Hän on Jumala eikä ihminen niinkuin sinä ja\nminä. Ja kun Hän nyt tietää, mikä sinulle on hyväksi, ajatteli Hän:\n'Niin, Heidi kyllä saa mitä rukoilee, mutta vasta silloin, kun se on\nhänelle todelliseksi hyödyksi, niin että hän oikein saattaa iloita\nsiitä. Sillä jos minä nyt teen, niinkuin hän tahtoo, ja hän jälkeenpäin\ntulee huomaamaan, että olisi ollut parempi, jollen olisi kuullut hänen\nrukoustaan, niin hän sitten itkee ja sanoo: 'Jospa rakas Jumala ei\nkuitenkaan olisi antanut minulle sitä mitä pyysin, sillä se ei ollutkaan\nhyväksi niinkuin luulin.' Ja kun hyvä Jumala näin ystävällisesti katsoi\nalas sinuun odottaen, että luottaisit oikein Häneen, lähestyisit Häntä\njoka päivä, rukoilisit Häntä ja toivoisit Hänellä apua, kun sinulta\njotain puuttuu, silloin sinä hylkäsitkin Hänet, et ole Häntä enää\nrukoillut, vaan olet rakkaan Jumalan ihan unhoittanut. Mutta Heidiseni,\nkun ihminen niin tekee, eikä Jumala enää kuule hänen ääntään rukoilevien\njoukossa, niin Jumalakin jättää hänet ja antaa hänen mennä, mihin hän\ntahtoo. Jos hänen sitten käy huonosti ja hän valittaa: 'Minua ei auta\nkukaan', niin ei kenenkään tule häntä sääli, vaan jokainen sanoo:\n'Itsehän sinä olet hyljännyt hyvän Jumalasi, joka olisi voinut sinua\nauttaa!' Niinkö tahdot, Heidi, vai tahdotko heti palata rakkaan Jumalan\ntykö pyytämään anteeksi, että olet Hänet hyljännyt, ja sitten joka päivä\nluottamuksella lähestyä Häntä, rukoillen, että sinä taas saisit iloisen\nsydämen?\"\n\nHeidi oli kuunnellut tarkasti; joka sana juurtui hänen mieleensä, sillä\nmummoon luotti lapsi ehdottomasti.\n\n\"Minä tahdon paikalla mennä pyytämään hyvältä Jumalalta anteeksi, enkä\nikänäni enää unhoita Häntä\", sanoi Heidi katuen.\n\n\"Oikein, lapseni. Hän on myös sinua auttava ajallansa, luota siihen\",\nlohdutti mummo. Ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa ja rukoili vakavasti\nja katuvaisena, ettei hyvä Jumala häntä jättäisi, vaan jälleen katsoisi\narmollisesti häneen.\n\nLähtöpäivä oli käsissä. Klaralle ja Heidille se oli ikävä päivä: mutta\nmummo ymmärsi asettaa niin, etteivät he sitä oikein siksi käsittäneet,\nvaan pikemmin pitivät sitä juhlapäivänä, kunnes mummo nousi vaunuihin ja\nlähti. Silloin hiljeni kaikki liike talossa ja Klara ja Heidi olivat\nkoko päivän kuin eksyneet, eivätkä oikein tienneet, mihin ryhtyä.\n\nKun lapset seuraavana päivänä opetustuntien kuluttua istuivat yhdessä,\nsanoi Heidi: \"Nyt minä aina, aina aion lukea sinulle, tahdotko niin\nKlara?\"\n\nKlaran mielestä oli ehdotus hyvä, ja Heidi ryhtyi innolla tehtäväänsä.\nMutta pian täytyi hänen lopettaa, sillä tuskin hän oli alottanut\nkertomuksen, jossa puhuttiin kuolemaisillaan olevasta iso-äidistä,\nennenkuin hän äkkiä huudahti: \"Oi, nyt on iso-äiti kuollut\", ja\npurskahti vaikeroiden itkuun, sillä kaikki, mitä Heidi luki, kuvautui\nniin elävästi hänen eteensä, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että\niso-äiti tunturilla oli kuollut, ja hän itki yhä katkerammin valittaen:\n\"Nyt on iso-äiti kuollut enkä minä koskaan pääse hänen luokseen, eikä\nhän voi saada ainoatakaan leipää enää.\"\n\nKlaralla oli täysi työ selittäessään Heidille, ettei kertomuksessa\nmainittu henkilö ensinkään ollut iso-äiti tunturilla, vaan ihan toinen;\nmutta kun hän vihdoin oli saanut sen selväksi, ei Heidi sittenkään\nvoinut lakata itkemästä, sillä hänessä oli herännyt se ajatus, että\niso-äiti kuitenkin saattaisi kuolla hänen ollessaan näin kaukana, ja jos\nhän sitten pitkän ajan perästä tulisi takaisin kotiin, olisi kaikki\ntunturilla kuollutta ja hiljaista, ja hän olisi siellä ypöyksinään eikä\nkoskaan enää saisi nähdä rakkaitansa.\n\nNeiti Rottenmeier oli tullut huoneeseen ja kuullut, miten Klara koetti\nlohduttaa Heidiä, mutta kun ei lapsi sittenkään voinut lakata itkemästä,\nlähestyi hän maltittomasti heitä molempia ja sanoi jyrkästi: \"Adelheid,\nlopeta jo turhanpäiväinen itkusi! Sillä sen sanon sinulle: jos sinä\nainoankaan kerran vielä kertomuksia lukiessasi päästät tunteesi noin\nvalloilleen, niin minä otan sinulta kirjan pois -- ja ainaiseksi!\"\n\nSe auttoi. Heidi kalpeni säikähdyksestä, kirja oli hänen kallein\naarteensa. Hän pyyhki kiireesti kyyneleensä ja nieli viimeisen\nnyyhkytyksensä, niin ettei enää hiiskaustakaan kuulunut. Heidi ei\nkoskaan enää itkenyt, vaikka hän olisi lukenut mitä tahansa, mutta hänen\ntäytyi siihen määrään ponnistaa voimiansa pidättääksensä liikutustaan,\nettä hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tuntemattomiksi ja Klara usein\nkummastuneena sanoi: \"Heidi, sinä vääntelet itseäsi niin hirmuisen\nnäköiseksi, etten koskaan ole semmoista nähnyt\"; mutta kaikesta tästä ei\nsyntynyt melua, se ei häirinnyt neiti Rottenmeieriä eikä siis herättänyt\nhänen huomiotansa. Kun Heidi oli saanut epätoivoisen ikävänsä sydämeensä\nsuljetuksi, muuttui kaikki talossa jälleen entisellensä, eikä mitään\nmainittavampaa tapahtunut.\n\nMutta ruokahalunsa oli Heidi kadottanut ja oli muuttunut niin laihaksi\nja kalpeaksi, että Sebastianin sydäntä oikein vihloi ja hän tuskin sieti\nnähdä miten lapsi antoi viedä herkullisimmatkin ruoat ohitsensa\nkoskematta niihin. Hän kuiskaili sentähden usein tarjotessaan hänelle:\n\"Ottakaa vähäisen, pikku mamsseli, se on erinomaisen hyvää. Ei niin!\nTäysi lusikallinen, vielä toinenkin!\" ja muita senkaltaisia isällisiä\nneuvoja: mutta ei mikään auttanut. Heidi ei nauttinut enää paljon mitään\nja kun hän illoin laskeusi vuoteelleen, muisti hän heti kaikki kotiolot\nja itki ikävästä, mutta ihan hiljaa, kasvot tyynyyn painettuina, ettei\nvain kukaan kuulisi.\n\nNiin kului pitkä aika. Heidi ei ensinkään tiennyt, oliko kesä vai talvi,\nsillä seinät ja ikkunat, joita herra Sesemannin talossa kaikkialla näki,\nolivat aina samanlaiset, ja ulos pääsi hän ainoastaan silloin, kun Klara\noli tavallista terveempi, niin että hän jaksoi mennä ajelemaan\nvaunuissa, mutta silloinkin käännyttiin pian kotiin, sillä\npitkänpuoleinen ajelu rasitti häntä. Senpä vuoksi aina pysyttiin\nkeskikaupungilla, jossa Heidi näki ainoastaan kauniita, komeita\nrakennuksia ja paljon ihmisiä, mutta ei ruohoa, kukkia, honkia eikä\nvuoria, joita hän päivä päivältä yhä enemmän ikävöi, niin että jos hän\nvain luki jonkun noitten rakkaitten esineitten nimen, oli hän tuskan\nvaltaan joutumaisillaan, ja sitä hänen täytyi kaikin voimin vastustaa.\nNäin kului syksy ja talvi ja taas paistoi aurinko vastapäätä olevaan\nvalkeaan kivimuuriin niin häikäisevän kirkkaasti, että Heidi aavisti sen\najan tulleen, jona Pekka taas vei vuohensa tunturille, missä\ncystusruusut kimmeltelivät auringonloisteessa ja kaikki vuoret\nylt'ympärillä illoin heloittivat ilmitulessa. Heidi istui yksinäisen\nhuoneensa nurkassa ja kätki kasvonsa käsiinsä, ettei hän näkisi\npäivänpaistetta valkoisella kivirakennuksella, ja istui liikkumattomana\nääneti koettaen tukahduttaa koti-ikäväänsä, kunnes Klara taas kutsui\nhänet luoksensa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LIJKU.\n\nSesemannin talossa kummittelee.\n\n\nMoniaita päiviä oli jo neiti Rottenmeier kulkenut ääneti ja\nmiettiväisenä. Jos hänen hämärän aikana täytyi mennä huoneesta toiseen\ntai astua pitkän käytävän lävitse, katseli hän tarkkaan joka nurkkaan\nvieläpä joskus taaksensakin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku\nehkä hiljaa seuraisi häntä ja äkkiarvaamatta saattaisi tarttua hänen\nleninkiinsä. Näin yksinään uskalsi hän kuitenkin mennä vain asuttuihin\nhuoneisiin. Jos hänellä oli yläkerran uhkeasti sisustetuissa\nvierashuoneissa jotakin toimitettavaa, tai jos hänen piti mennä alimpaan\nkerrokseen, jossa tuo suuri salaperäinen sali oli, missä joka ainoa\naskel kaikui kammottavasti ja vanhat raatiherrat suurissa valkoisissa\nkauluksissaan katselivat jäykästi ja vakavasti nuorempaa sukupolvea,\nsilloin käski hän aina Tinetten mukaansa siltä varalta, että muka olisi\njotakin ylös kannettavaa tai päin vastoin alas vietävää. Tinette\npuolestaan teki ihan samoin; jos hänellä oli yläkerrassa jotakin\ntehtävää, huusi hän Sebastianin luokseen ja käski hänen tulla mukaan;\nsaattaisihan olla semmoista kannettavaa, joka olisi hänelle yksin liian\nraskasta. Kaikkein merkillisintä oli se, että Sebastiankin teki ihan\nsamoin: jos hänet lähetettiin kaukaisempiin huoneisiin, haki hän Juhanan\nja määräsi hänet tulemaan kanssaan, sillä saattaisihan tapahtua, ettei\nhän yksinään saisi kuljetetuksi kaikkea, mitä sieltä oli tuotava. Ja\ntoinen totteli toista mielellään, vaikkei koskaan mitään erinomaista\napua tarvittu, vaan jokainen hyvin olisi tullut yksinäänkin toimeen:\nnäytti siltä kuin se, jonka apua pyydettiin, olisi ajatellut, että hän\nehkä ennen pitkää itse tarvitsisi samanlaista apua. Sillä välin kun näin\ntehtiin, seisoi vanha keittäjätär syvissä mietteissä hellinsä luona,\nravisteli päätään ja huokasi: \"Voi vaivaista minua, että minun\ntämmöisiäkin vielä piti kokea.\"\n\nSesemannin talossa oli jo jonkun aikaa tapahtunut jotakin varsin\nkummallista ja salaperäistä. Joka aamu kun palvelusväki tuli alas\nhuoneistaan, oli ulko-ovi selkiselällään, mutta missään ei näkynyt\nketään ihmistä, jota olisi voinut syyttää siitä. Ensimmäisinä päivinä,\njoina tämä oli tapahtunut, tutkittiin joka huone ja soppi talossa, että\nsaataisiin ilmi, mitä kaikkea oli varastettu, sillä ei voitu muuta\najatella, kuin että joku rosvo oli lymynnyt taloon ja sitten yön\nkuluessa puikahtanut tiehensä varastettuine kaluineen; mutta talosta ei\npuuttunut ainoatakaan kapinetta. Iltasella lukittiin ovi\nkaksinkertaiseen lukkoon, pantiinpa vielä puinen tanko sen eteen, --\nmutta siitä ei ollut apua; aamulla oli ovi taas selkiselällään, ja jos\npalvelijat, levottomia kun olivat, tulivat alas miten varhain tahansa,\noli ovi aina auki, vaikka naapurit vielä olivat syvään uneen vaipuneina\nja joka ikkuna ja ovi heidän taloissaan suljettuna. Vihdoinkin päättivät\nSebastian ja Juhana rohkaista mielensä, ja neiti Rottenmeierin hartaita\nkehoituksia noudattaen viettää yön suuren salin viereisessä huoneessa ja\nsiellä odottaa, mitä tapahtuisi. Neiti Rottenmeier haki useanlaisia\nherra Sesemannin aseita ja antoi Sebestianille suuren likööripullon,\nettä saisivat ensin virkistää itseään ja sitten ryhtyä puolustukseen,\njos niin tarvittaisiin.\n\nMäärättynä iltana istuivat molemmat heti vahvistusta nauttimaan. Se\nvaikutti sen, että he ensin tulivat sangen puheliaiksi ja sittemmin niin\nunisiksi, että vaipuivat tuolinsa selkänojaa vasten ja nukkuivat. Kun\ntornikello löi kaksitoista, kavahti Sebastian tuoliltaan ja puhutteli\nkumppaniaan; mutta häntä ei ollut helppo herättää. Joka kerta kun\nSebastian huusi hänelle, muutti hän päänsä tuolin toiselta laidalta\ntoiselle ja nukkui uudestaan. Sebastian kuunteli nyt tarkemmin, hän oli\njälleen ihan valveilla. Kaikki oli hiljaa, ei kadultakaan kuulunut\nmitään ääntä. Sebastiania ei enää nukuttanut, sillä hiljaisuus hänen\nympärillään kauhisti häntä; hän puhutteli Juhanaa vain puoliääneen ja\nravisteli häntä tuon tuostakin. Viimein kun kello ylhäällä oli jo lyönyt\nyksi, heräsi Juhana ja muisti minkätähden hän ei maannut vuoteessaan,\nvaan istui nojatuolissa. Äkkiä syöksähti hän tuoliltaan ja huusi: \"Nyt\nSebastian, täytyy meidän toki kerran mennä ulos katsomaan mitenkä siellä\non: ethän sinä pelkää? Seuraa vain minun jälessäni!\"\n\nJuhana aukaisi raollaan olevan oven ihan auki ja astui ulos. Samassa\nsilmänräpäyksessä puhalsi voimakas tuulenpuuska avatusta ulko-ovesta\nhuoneeseen ja sammutti kynttilän Juhanan kädestä. Hän vetäytyi\ntaaksepäin takaisin huoneeseen niin äkkiä, että oli miltei kaataa\nSebastianin, työnsi hänet mukanansa, paiskasi oven kiinni ja kiersi\nkuumeentapaisesti avaimen niin moneen lukkoon kuin oli mahdollista.\nSitten hän veti tulitikkunsa esille ja sytytti uudestaan kynttilänsä.\nSebastian ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, sillä seisoessaan\nhartevan Juhanan takana ei hän ollut tuntenut tuulenpuuskaa. Mutta kun\nhän nyt näki Juhanan kynttilän valossa, huudahti hän kauhusta, sillä\nJuhana oli lumivalkoinen ja vapisi kuin haavan lehti. \"Mitä nyt? Mitä\nsinä siellä ulkona näit?\" kysyi Sebastian osaaottavasti.\n\n\"Ovi on selkiselällään\", änkytti Juhana, \"ja portailla valkoinen haamu,\nnäetkös Sebastian, noin vain se liiti portaita ylös, huh -- ja sitten se\nkatosi.\"\n\nSebastianin selkää karmi. He istuivat molemmat ihan likitysten, eivätkä\nliikahtaneet, ennenkuin päivä selkeni ja liike jälleen alkoi kadulla.\nSilloin astuivat he yhdessä ulos, sulkivat ulko-oven ja menivät sitten\nneiti Rottenmeierille kertomaan yön tapahtumaa. Neiti olikin jo\ntavattavana, sillä hänkään ei ollut malttanut nukkua. Niin pian kuin hän\noli kuullut, mitä oli tapahtunut, istui hän heti kirjoittamaan herra\nSesemannille semmoisen kirjeen, jonka vertaista ei tämä koskaan ollut\nsaanut. Herra Sesemannin piti viipymättä tulla kotiin, siellä kun\ntapahtui mitä hirmuisimpia asioita. Sitten kerrottiin tapaukset alusta\nloppuun, miten ulko-ovi joka aamu oli auki, niin ettei kukaan hänen\ntalossaan enää ollut varma hengestään, ja ettei ylipäätään voinut\narvata, mitä ikäviä seurauksia siitä vielä oli odoteltavissa. Herra\nSesemann vastasi heti kirjeen saatuansa, että hänen oli ihan mahdoton\nniin äkkiarvaamatta jättää tointansa sikseen ja tulla kotiin.\nKummitusjuttu tuntui hänestä niin ikään varsin oudolta, hän toivoi sen\nolevan ohimenevää laatua; mutta jollei siinä suhteessa mitään muutosta\ntapahtuisi, piti neiti Rottenmeierin kirjoittaa rouva Sesemannille\nHolsteiniin ja kysyä, eikö hän tahtoisi tulla Frankfurtiin avuksi; hänen\näitinsä varmaankin vähässä ajassa pääsisi selville kummituksista,\neivätkä nämät luultavasti sitten pitkään aikaan uskaltaisi häiritä hänen\ntalonsa rauhaa. Kirjeen henki ei tyydyttänyt neiti Rottenmeieriä; herra\nSesemann ei ollut asian vakavuutta lainkaan käsittänyt. Hän kirjoitti\nheti rouva Sesemannille, mutta hänenkään vastauksensa ei ollut\nlohduttava, vaan sisälsi päin vastoin sangen pistäviä viittauksia. Rouva\nSesemann ei aikonut varta vasten matkustaa Holsteinista Frankfurtiin\nsentähden, että neiti Rottenmeier näki aaveita. Muuten ei kummituksia\nkoskaan ennen oltu nähty herra Sesemannin talossa ja jos semmoista nyt\nliikkui siellä, oli se joku elävä olento, jonka kanssa neiti Rottenmeier\nkyllä voisi tulla toimeen, jollei muuten niin sopisihan huutaa\nyövartijaa avuksi.\n\nMutta neiti Rottenmeier oli päättänyt, ettei hän enää viettäisi päiviään\nalituisessa pelossa, ja hän tiesi mistä apu tuli. Tähän asti ei hän\nollut maininnut lapsille mitään kummituksista, sillä hän pelkäsi,\netteivät he sen jälkeen enää uskaltaisi jäädä silmänräpäykseksikään\nyksin, ei yöllä eikä päivällä, ja siitä olisi voinut koitua monta\nikävyyttä hänelle. Nyt astui hän suoraan lukuhuoneeseen, jossa molemmat\nlapset istuivat yhdessä, ja kertoi heille hiljaisella äänellä oudon\nolennon öisistä käynneistä. Klara huusi heti paikalla, ettei hän enää\njäisi hetkeksikään yksinänsä, isän täytyisi heti tulla kotiin ja neiti\nRottenmeierin muuttaa vuoteensa hänen huoneeseensa, eikä Heidikään saisi\njäädä yksinään huoneeseensa, jottei aave menisi hänen luokseen ja\njollakin tapaa vahingoittaisi häntä; heidän piti kaikkien maata\n_samassa_ huoneessa ja antaa kynttilän palaa koko yö, ja Tinetten\ntulisi maata viereisessä huoneessa, Sebastianin ja Juhanan taas käytävässä,\njotta he voisivat huutaa ja säikähdyttää kummitusta, jos se pyrkisi\nportaita ylös. Klara oli niin pelästynyt, että neiti Rottenmeierillä oli\ntäysi työ ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Hän lupasi heti kirjoittaa\nisälle ja muuttaa vuoteensa Klaran huoneeseen eikä koskaan jättää häntä\nyksin. Kaikki he eivät voisi nukkua samassa huoneessa; mutta jos\nAdelheid pelkäisi, saisi Tinette kantaa vuoteensa hänen luokseen. Mutta\nHeidi pelkäsi Tinetteä enemmän kuin aaveita, joista hän ei koskaan ennen\nollut kuullut puhuttavan, ja ilmoitti heti, ettei hän ensinkään pelännyt\nkummitusta, vaan uskaltaisi jäädä yksin huoneeseensa. Neiti Rottenmeier\nriensi kirjoituspöytänsä luo ja ilmoitti herra Sesemannille, miten hänen\ntalossaan yhä vielä joka yö uudistuneet kauhuntapaukset olivat niin\nheikontaneet hänen tyttärensä ruumiinvoimia, että siitä saattaisi tulla\nmitä ikävimpiä seurauksia. Olihan esimerkkejä siitä, että tällaisista\nsyistä seurasi äkillisiä suonenvetokohtauksia, ja hänen tyttärensä oli\nnyt semmoiselle altisna.\n\nSe tepsi. Kaksi päivää sen jälkeen seisoi herra Sesemann talonsa ovella\nja soitti kelloa semmoisella tavalla, että jokainen sisällä-olija värisi\nja katsoi toinen toiseensa, eikä voitu luulla muuta, kuin että kummitus\naivan röyhkeästi aikoi harjoittaa pahanilkisiä vehkeitään jo ennen yötä.\nSebastian kurkisti varovaisesti yläkerran puoleksi avatusta luukusta\nsamassa silmänräpäyksessä, kun kello kilisi uudestaan ja niin\nvoimakkaasti, että jokainen ehdottomasti ymmärsi ihmiskäden sitä\nliikuttavan. Sebastian tunsi sen käden. Hän syöksyi päistikkaa portaita\nalas, mutta pääsi perillä jälleen jaloilleen ja tempasi oven auki. Herra\nSesemann tervehti lyhyesti ja riensi suoraa päätä tyttärensä huoneeseen.\nKlara vastaanotti hänet riemuhuudolla, ja kun isä tapasi lapsensa\niloisena ja muuttumattomana, selkeni hänen äsken synkeä otsansa ja hänen\nkasvonsa kävivät yhä kirkkaammiksi, kun hän Klaralta itseltään kuuli,\nettä tämä nyt oli terveempi kuin milloinkaan ja niin iloinen isän\nkotiintulosta, että hänen mielestään oli oikein onni, että talossa\nkummitteli, koska se oli jouduttanut isän palaamista.\n\n\"Ja mitenkä aave nyt tätä nykyä käyttäytyy, neiti Rottenmeier?\" kysyi\nherra Sesemann pieni hullunkurinen hymy suupielissään.\n\n\"Ei, herra Sesemann\", vastasi neiti vakavasti, \"tämä ei ole ensinkään\nleikin asia, minä olen ihan varma siitä, herra Sesemann, ettette\nhuomenna enää naura, sillä kaikesta siitä päättäen, mitä talossa\ntapahtuu, on täällä ennen vanhaan mahtanut tapahtua jotakin kauheata,\njoka on jäänyt salaisuudeksi.\"\n\n\"Vai niin, siitä minä en tiedä mitään\", sanoi herra Sesemann, \"ja minun\ntäytyy pyytää teitä jättämään esi-isieni nuhteeton maine rauhaan.\nKäskekää Sebastian ruokasaliin, minä tahdon puhutella häntä\nkahdenkesken.\"\n\nHerra Sesemann meni sinne, ja Sebastian astui sisään. Herra Sesemannilta\nei ollut jäänyt huomaamatta, etteivät neiti Rottenmeier ja Sebastian\nkatsoneet toisiaan varsin suopein silmin; hänellä oli senvuoksi omat\najatuksensa asiasta.\n\n\"Tulkaa tänne, poika\", viittasi isäntä sisään astuvalle, \"ja sanokaa\nminulle suoraan: ettekö ehkä itse ole käynyt kummituksena neiti\nRottenmeieriä hiukan huvittaaksenne?\"\n\n\"En, totta tosiaankaan, sitä ette te, armollinen herra, suinkaan saa\nluulla, minusta itsestänikin on tämä asia vähemmän hauska\", vastasi\nSebastian suoraan.\n\n\"No, jos asiat ovat sillä kannalla, niin tahdon huomenna näyttää teille\nsekä urhoolliselle Juhanalle, miltä kummitukset päivän valossa\nnäyttävät. Hävetkää toki, Sebastian, te olette nuori, voimakas poika ja\njuoksette aaveita pakoon. Menkää nyt viipymättä vanhan ystäväni, tohtori\nClassenin luo, viekää tervehdykseni hänelle ja pyytäkää häntä tulemaan\nluokseni kello yhdeksän tänä iltana; minä olen varta vasten saapunut\nParisista neuvottelemaan hänen kanssansa. Hänen täytyy valvoa tänä yönä\nluonani, niin arveluttava on asia: hänen on sen mukaan varustautuminen!\nYmmärrättekö, Sebastian?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, armollinen herra saa luottaa siihen, että minä toimitan\nasian teidän mielenne mukaan.\" Sebastian meni, ja herra Sesemann läksi\ntyttärensä luo poistaaksensa hänestä viimeisenkin pelon tuon oudon\nilmiön suhteen, josta hän vielä tänään aikoi päästä selville.\n\nLyönnilleen kello yhdeksän, kun lapset olivat menneet levolle ja neiti\nRottenmeier vetäytynyt huoneeseensa, saaapui herra tohtori, jonka\nnuorekkaista kasvoista ystävälliset ja vilkkaat silmät tähystelivät\nharmaitten hiuksien alta. Hän näytti ensin alakuloiselta, mutta puhkesi\nheti tervehdittyään heleään nauruun, taputti ystäväänsä hartioille ja\nsanoi: \"No, etpä sinä juuri ole sen näköinen, että sinun tähtesi olisi\ntarpeen valvoa, vanhus.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, vanhus\", vastasi herra Sesemann, \"se, jonka tähden\nsinun pitää valvoa, on varmaankin toisen näköinen, kunhan vain\nonnistumme saamaan sen käsiimme.\"\n\n\"Talossa siis kumminkin on sairas ja lisäksi semmoinen, joka ensin on\nsaatava kiinni?\"\n\n\"Vielä hullumpaa, tohtori, hullumpaa. Talossa on aave, minun luonani\nkummittelee.\"\n\nTohtori purskahti suureen nauruun.\n\n\"Kaunista osanottoa tuo, tohtori!\" jatkoi herra Sesemann, \"vahinko vain,\nettei ystäväni Rottenmeier ole tilaisuudessa nauttimaan siitä. Hän on\nihan vakuutettu siitä, että joku vanha Sesemann vaeltaa täällä katuen\nmuinaisia hirmutekojaan.\"\n\nHerra Sesemann kertoi ystävälleen koko asian alusta loppuun ja mitenkä\nvielä nytkin talonväen todistuksen mukaan ulko-ovi joka yö avattiin ja\nlisäsi sitten, että hän kaiken varalta oli antanut panna kaksi hyvästi\nladattua pyssyä siihen huoneeseen, jossa heidän oli määrä valvoa, sillä\nasia oli luultavasti joko sangen ikävää pilaa, jolla joku palvelusväen\ntuttava tahtoi peloittaa talon väkeä isännän poissa ollessa -- siinä\ntapauksessa pieni säikähdys, niinkuin esim. hyvä laukaus ilmaan, olisi\npaikallansa --; tahi ne olivat varkaitten vehkeitä, jotka ensin\ntahtoivat levittää huhuja kummituksista, ollaksensa sitä varmemmat\nsiitä, ettei kukaan uskaltaisi heitä häiritä, -- siinäkin tapauksessa\nhyvä ase olisi varsin tarpeen.\n\nNäin puhellen olivat molemmat herrat saapuneet samaan huoneeseen, jossa\nJuhana ja Sebastian olivat valvoneet. Pöydällä oli muutamia pulloja\nhyvää viiniä, sillä pieni virvoitus silloin tällöin yön kuluessa tekisi\nvarmaan hyvää. Niiden vieressä olivat molemmat revolverit ja keskellä\npöytää kaksi monihaaraista kynttiläjalkaa, jotka levittivät kirkasta\nvaloa: pimeässä ei herra Sesemannkaan tahtonut odottaa kummituksien\ntuloa. -- Ovi suljettiin, sillä käytävään ei tahdottu päästää liiaksi\nvaloa, jotta kummitus ei pelästyisi. Sitten istuivat molemmat herrat\nnojatuoleihinsa ja rupesivat juttelemaan kaikellaista; he maistelivat\nsilloin tällöin viiniä, ja ennenkuin arvasivatkaan löi kello 12. --\n\n\"Aave on saanut vihiä meistä eikä varmaankaan tule tänä yönä\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Odota kärsivällisesti, vasta kello 1 sen pitääkin tulla\", vastasi hänen\nystävänsä. Keskustelu alkoi uudestaan. Kello löi 1. Ylt'ympärillä oli\nhiljaista, kadullakin oli kaikki melu vaiennut. Yhtäkkiä kohotti tohtori\nsormensa.\n\n\"Ss, Sesemann. kuuletko mitään?\"\n\nMolemmat kuuntelivat. He kuulivat selvästi, miten tanko ovelta keveästi\nsysättiin syrjään, sitten väännettiin avainta kahdesti lukossa ja ovi\navattiin. Herra Sesemann tarttui kiireesti revolveriinsa.\n\n\"Ethän sinä toki pelänne\", sanoi tohtori ja nousi tuoliltaan.\n\n\"Parasta on olla varuillaan\", kuiskasi herra Sesemann, otti vasempaan\nkäteensä kolmihaaraisen kynttiläjalan, oikeaan revolverin ja seurasi\ntohtoria, joka niinikään kynttiläjalka ja ampuma-ase kädessä kulki\nedellä. He astuivat käytävään. Avatusta ulko-ovesta säteili vieno\nkuuvalo sisään ja valaisi valkoisen olennon, joka liikkumattomana seisoi\nkynnyksellä.\n\n\"Kuka siellä on?\" jymisi tohtorin ääni niinkuin ukkonen pitkän käytävän\nläpi ja molemmat herrat lähestyivät kynttilöineen ja aseineen haamua. Se\nkääntyi ja huudahti heikosti; paljain jaloin ja yöpuvussaan seisoi Heidi\nsiinä ja tuijotti kynttilän liekkeihin sekä aseisiin, vavisten kuin\nlehti tuulessa. Herrat katsoivat suuresti kummastuneina toisiinsa.\n\n\"Totta tosiaankin, Sesemann, se on sinun pieni vedenkantajasi\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Lapsi, mitä tämä merkitsee?\" kysyi herra Sesemann. \"Mitä sinä aioit,\ntehdä? Miksi sinä olet tullut tänne ulos?\"\n\nLumivalkeana säikähdyksestä seisoi Heidi hänen edessään ja sanoi tuskin\nkuultavasti: \"En minä tiedä.\"\n\nNyt astui tohtori esille: \"Sesemann, tämä kuuluu minun työalaani, mene,\nistu vähäksi aikaa nojatuoliisi tuolla sisällä, minä saatan sillä välin\nlapsen sinne, missä hänen tulee olla tähän aikaan vuorokaudesta.\" Näin\nsanoen hän laski revolverinsa lattialle, otti sangen isällisesti lasta\nkädestä ja astui hänen kanssaan portaita ylös.\n\n\"Älä pelkää, älä pelkää\", sanoi hän ystävällisesti matkalla, \"rauhoitu,\nrauhoitu toki, ei ole mitään vaaraa, tyynnyhän vain.\" Heidin huoneeseen\nastuttuaan asetti tohtori kynttiläjalan pöydälle, otti Heidin\nkäsivarrelleen, laski hänet vuoteeseen ja peitti hänet huolellisesti.\nSitten hän istui tuolille vuoteen viereen ja odotti kunnes Heidi oli\nhieman tyyntynyt ja tauonnut vapisemasta. Silloin hän tarttui lapsen\nkäteen ja sanoi rauhoittavasti: \"No niin, nyt on kaikki taas niinkuin\npitääkin olla, sanohan minulle vain vielä, minne sinä aioit?\"\n\n\"En minä suinkaan aikonut mihinkään\", vakuutti Heidi, \"enkä minä edes\nitse mennytkään sinne, yht'äkkiä vain olin siellä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, ja oletko yön kuluessa nähnyt unta, jotain jota\noikein selvään näit ja kuulit?\"\n\n\"Olen, joka yö näen minä saman unen. Silloin luulen olevani iso-isäni\nluona, kuulen honkien humisevan ulkona ja ajattelen: nyt kimaltelevat\ntähdet niin kauniisti taivaalla, ja minä juoksen kiireesti aukaisemaan\noven ja siellä on niin ihanaa! Mutta kun minä heräsin, niin olen aina\nvaan Frankfurtissa.\" Heidi alkoi taas taistella tuskaa vastaan, joka\nnousi hänen kurkkuunsa.\n\n\"Niin, eikö sinulla ole vaivaa missään? Eikö päässä tai selässä?\"\n\n\"Oi, ei, täällä tuntuu vain siltä kuin suuri raskas kivi painaisi aina.\"\n\n\"Tuntuuko siltä kuin olisit syönyt jotakin, joka jälleen tahtoisi tulla\nylös?\"\n\n\"Ei, ei, tuntuu vain niin raskaalta, kuin tahtoisin itkeä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, ja itketkö sinä sitten oikein kylliksesi?\"\n\n\"Ei, sitä en saa, neiti Rottenmeier on sen kieltänyt.\"\n\n\"Sitten sinä säästät kyyneleesi toiseksi kertaa? Oikein! No, sinä olet\ntoki mielelläsi täällä Frankfurtissa. eikö niin?\"\n\n\"Olen kyllä\", kuului hiljainen vastaus; mutta ääni, jolla se lausuttiin,\nilmaisi kuitenkin ihan toista.\n\n\"Hm, ja missä sinä iso-isäsi kanssa olet elänyt?\"\n\n\"Tunturilla, aina tunturilla.\"\n\n\"Vai niin, mutta ei suinkaan siellä ole kovin hupaista, siellähän on\nhieman yksitoikkosta, eikö niin?\"\n\n\"Ei, siellä on niin kaunista, niin kaunista!\" Heidi ei saanut enempää\nlausutuksi; hänen muistelmansa, hänen kiihtynyt mielentilansa, hänen\nkauan pidätetty itkunsa valtasi hänet; väkisin kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä ja hän purskahti kovaan, katkeraan itkuun.\n\nTohtori nousi: hän painoi ystävällisesti Heidin pään tyynylle ja sanoi:\n\"Niin, itke vielä hiukkasen, ei siitä haittaa, ja sitten nukut, nukut\nihan rauhallisesti: huomenna kaikki taas on hyvin.\" Sitten hän lähti\nhuoneesta.\n\nPäästyään jälleen siihen huoneeseen, jossa herrat olivat valvoneet,\ntohtori istahti nojatuoliin vastapäätä talon herraa, joka kiihkeästi\nkuunteli, mitä tällä oli sanottavana; sitten jatkoi tohtori: \"Sesemann,\nsinun pieni holhokkisi on ensinnäkin unissakävijä, ihan tietämättänsä on\nhän joka yö kummituksena avannut ovesi ja nostattanut kauhistuksen\nkuumeen koko väkesi pariin. Toiseksi on lapsi koti-ikävästä melkein\nluurangoksi muuttumaisillaan; pikaista apua siis! Ensiksimainitun taudin\nja ylenmäärin kiihtyneiden hermojen parantamiseksi on olemassa vain yksi\nkeino, se nimittäin, että lapsi heti saatetaan kotoiseen\nvuoristo-ilmanalaan takaisin; toisen kivun auttamiseksi on niinikään\nvain yksi keino, nimittäin ihan sama kuin edellisellekin. Huomenna siis\nlähetetään lapsi matkaan, se on minun määräykseni.\"\n\nHerra Sesemann oli noussut istualtaan ja käveli kiihtyneenä edestakaisin\nhuoneessa. \"Unissakävijä! Sairas! Koti-ikävä! Laihtunut minun\ntalossani!\" sanoi hän. \"Kaikki tämä minun kodissani eikä sitä kukaan näe\neikä tiedä! Ja sinä, tohtori, neuvot minua lähettämään lapsen, joka\nterveenä tuotiin minun kotiini, kuihtuneena ja laihana iso-isän luo\ntakaisin? Ei, tohtori, sitä sinä et voi vaatia, sitä minä en tee, en\nkoskaan tee sitä. Ota lapsi hoidettavaksesi, paranna hänet, tee mitä\nmahdollisesti voit, että hän tulisi raittiiksi ja terveeksi jälleen,\nsitten lähetän hänet kotiin, jos hän tahtoo, mutta auta sinä ensin.\"\n\n\"Sesemann\", vastasi tohtori, \"mieti, mitä sinä aiot tehdä! Tällaista\ntilaa eivät pulverit eivätkä pillerit voi parantaa. Lapsi ei ole vahva\nluonnostansa; jos sinä heti lähetät hänet raittiiseen vuori-ilmaan,\njohon hän on tottunut, voi hän pian taas tulla ihan terveeksi; vaan\njollet tee sitä -- ethän toki tahtone lähettää lasta iso-isänsä luo\nparantumattomana, tai estää häntä koskaan enää sinne pääsemästä?\"\n\nHerra Sesemann oli säikähtyneenä pysähtynyt: \"Niin, jos sinä noin puhut,\ntohtori, silloin on vain yksi keino, ja siihen on heti ryhdyttävä.\" --\nNäin sanoen herra Sesemann otti ystäväänsä käsipuolesta ja he kävelivät\nsitten edestakaisin yhdessä puhellen edelleen asiasta. Sitten tohtori\nlausui jäähyväiset mennäksensä kotiin, sillä aika oli kulunut pian ja\nkirkas päivänpaiste virtasi jo sisään ulko-ovesta, jonka tällä kertaa\ntalon isäntä itse avasi. --\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKesä-iltana tunturille.\n\n\nHerra Sesemann nousi kiireesti portaita ylös ja kulki vakavin askelin\nneiti Rottenmeierin makuuhuoneeseen. Tavallista kovemmin hän koputti\novelle, niin että neiti Rottenmeier säikähdyksestä huutaen heräsi\nunestaan.\n\nHän kuuli isännän äänen ulkopuolella: \"Minä pyydän teitä kiirehtimään\nruokahuoneeseen, on heti tehtävä valmistuksia matkaa varten.\"\n\nNeiti Rottenmeier katsoi kelloansa, se oli vasta puoli viisi. Niin\naikaisin ei hän vielä eläessään ollut noussut. Mitähän lienee\ntapahtunutkaan? Uteliaisuus ja tuskallinen odotus sai hänet tarttumaan\nkaikkeen takaperoisesti, eikä hän ollut tulla sen valmiimmaksi, sillä\nminkä hän oli jo saanut yhteen, sitä etsi hän levottomasti ympäri\nhuonetta.\n\nSillä aikaa herra Sesemann kulki edestakaisin käytävässä ja veti\ntarmonsa takaa milloin mistäkin kellon nuorasta, joita sinne oli\njohdettu jokaisesta palvelusväelle kuuluvasta huoneesta. Jokaisessa\nhypähti asukas pelästyneenä vuoteeltaan ja pukeutui kiireesti. Toinen\nniin hyvin kuin toinenkin ajatteli kauhistuneena, että kummitus oli\ntehnyt väkivaltaa talon isännälle ja että tämä kutsui heitä avukseen. He\ntulivat toinen toistaan pelästyneemmän näköisinä ruokasaliin ja\nseisahtuivat kummastuneina, kun näkivät isännän kävelevän siellä\nedestakaisin terveenä ja iloisena, näyttämättä lainkaan siltä, kuin\nkummitus olisi häntä säikähdyttänyt. Juhana lähetettiin paikalla\nvaljastamaan hevoset vaunujen eteen. Tinette sai toimekseen heti\nherättää Heidin ja pukea hänet niin, että hän voisi matkustaa.\nSebastianin piti rientää siihen taloon, jossa Heidin täti palveli, ja\ntuoda hänet sieltä. Sillä aikaa oli neiti Rottenmeierkin ehtinyt\npukeutua ja jokainen vaatekappale oli paikallaan; ainoastaan päähine oli\nnurinpäin, jotta kaukaa näytti siltä, kuin kasvot olisivat olleet\nselkäpuolelle käännettyinä. Herra Sesemann arveli että tämä kummallinen\nnäky riippui aikaisesta heräämisestä ja ryhtyi viipymättä toimiin. Hän\nilmoitti, että neiti Rottenmeierin piti paikalla tuottaa vaatearkku\nesiin, panna siihen koko Sveitsin tytön -- siksi herra Sesemann\nuseimmiten nimitti Heidiä, jonka nimi hänestä oli oudonlainen --,\nomaisuus ja sen lisäksi suuri osa Klaran vaatteita, jotta lapsella olisi\njotain kunnollista muassaan, ja kaiken tämän piti tapahtua kiireesti ja\nilman pitkiä arveluita.\n\nNeiti Rottenmeier jäi kummastuksesta seisomaan paikalleen ikäänkuin hän\nolisi ollut siihen juurtunut, ja tuijotti herra Sesemanniin. Hän oli\nodottanut saavansa kaikessa salaisuudessa kuulla jonkun kummitusjutun,\njota hän nyt kirkkaassa aamuauringon valossa ei ensinkään olisi ollut\nvastahakoinen kuuntelemaan; sen sijaan annettiin hänelle näin ihan\njokapäiväinen ja sen lisäksi vielä vaivaloinen tehtävä. Hän ei voinut\nheti mukautua näin odottamattomiin oloihin. Siinä hän seisoi ihan\nliikkumattomana ja odotti saavansa kuulla enemmän.\n\nMutta herra Sesemann ei aikonut selittää mitään; hän jätti neidin\nseisomaan, ja meni tyttärensä huoneeseen. Niinkuin hän oli otaksunut,\noli hänen tyttärensä herännyt oudosta liikkeestä ja kuunteli herkin\nkorvin saadakseen selkoa siitä, mitä talossa tapahtui. Isä istahti hänen\nvuoteensa ääreen ja kertoi koko kummitustapauksen, ja että Heidi\ntohtorin lausunnon mukaan oli sangen heikko ja saattaisi, jos hänen\nöiset käyntinsä tulisivat jatkumaan, viimein nousta katolle ja siten\njoutua suurimpaan vaaraan. Hän oli siis päättänyt heti lähettää lapsen\nkotiin, sillä hän ei voinut ottaa sellaista edesvastuulleen. Klarankin\npiti siis taipua siihen, käsittihän hän, ettei voitu tehdä toisin.\n\nKlara tuli tästä odottamattomasta uutisesta hyvin murheelliseksi ja\nkoetti aluksi keksiä kaikellaisia esteitä, mutta ei mikään auttanut, isä\npysyi lujana päätöksessään, mutta lupasi Klaralle, että jos hän\nkäyttäytyisi järkevästi eikä vaikeroisi, matkustaisi hän tulevana vuonna\nhänen kanssaan Sveitsiin. Klaran täytyi siis tyytyä, mutta pyysi\npalkinnoksi, että Heidin arkku kannettaisiin hänen huoneeseensa ja\npantaisiin siellä kuntoon, jotta hänkin saisi pistää siihen semmoista,\njoka Heidiä miellyttäisi. Siihen isä mielellään suostui, kehoittipa\nvielä Klaraa pitämään huolta siitä, että Heidi saisi hyviä vaatteita.\nSillä aikaa oli Dete-täti saapunut ja odotti eteisessä mitä tästä\nseuraisi, sillä olihan hyvin omituista, että hänet oli kutsuttu näin\ntavattomaan aikaan. Herra Sesemann meni hänen luokseen ja selitti, miten\nHeidin laita oli, ja että hän, herra Sesemann, toivoi, että lapsen täti\nheti, jo tänään, saattaisi Heidin kotiin. Täti näytti sangen\npettyneeltä, sillä sitä hän ei ollut odottanut. Hän muisti vielä varsin\nhyvin ne sanat, jotka setä oli lausunut hänelle jäähyväisiksi, ettei hän\nnäet koskaan enää saisi tulla hänen näkyviinsä. Eikä hänestä tuntunut\njärkevän ihmisen teolta, ensin viedä lapsi vanhuksen luo, sitten ottaa\nhänet häneltä pois ja sitten taas viedä hänet takaisin. Hän ei siis\nkauan miettinyt asiaa, vastaus oli hänellä heti valmiina, tänään hänen\npaha kyllä oli ihan mahdotonta lähteä matkaan, huomenna se oli vielä\nmahdottomampaa, ylihuomenna se vasta hänen monien toimiensa tähden\nolikin mahdotonta, eikä hän sen jälkeen ensinkään voinut ajatellakaan\nsellaista. Herra Sesemann ymmärsi tädin tarkoituksen pitemmittä\nselityksittä ja antoi hänen mennä. Hän kutsui Sebastianin luokseen ja\nilmoitti, että hänen piti paikalla varustautua matkalle; tänään hänen\npiti saattaa lapsi Baseliin ja huomenna kotiin. Sitten hän saisi jälleen\npalata, hänen ei tarvinnut mitään kertoa, sillä kirje iso-isälle oli\nselittävä kaikki.\n\n\"Mutta vielä yksi tärkeä asia, Sebastian\", sanoi herra Sesemann lopuksi,\n\"ja se pitää teidän tarkkaan toimittaa! Tunnen ravintolan Baselissa,\njonka olen teille kartalle merkinnyt. Näyttäkää siellä minun korttiani,\nniin teille annetaan hyvä huone lasta varten, itsestänne voitte kyllä\npitää huolta. Sitten menette lapsen huoneeseen ja suljette siellä\nikkunat niin hyvin, että niitä vain suurella vaivalla voi saada auki.\nKun lapsi on käynyt levolle, suljette huoneen oven ulkoapäin, sillä\nlapsi kulkee unissansa ja voisi joutua vaaraan vieraassa talossa, jos\nhän esimerkiksi aikoisi lähteä ulos ja tahtoisi avata ulko-oven:\nymmärrättekö?\"\n\n\"Voi, sitäkö se olikin? Sitäkö se oli?\" huudahti Sebastian suuresti\nkummastuneena, sillä hänellekin alkoi nyt koko kummitusjuttu selvitä.\n\n\"Niin, sitä se oli, niin juuri, ja te itse olette jänis ja Juhanalle\nvoitte sanoa, että hän on samallainen ja että te kaikki olette\nnarrimaista joukkoa.\" Näin sanoen meni herra Sesemann huoneeseensa ja\nistui kirjoittamaan kirjettä Tunturisedälle.\n\nSebastian oli ällistyneenä jäänyt seisomaan ja sanoi kerta toisensa\njälkeen itseksensä: \"Että minä sentään annoin sen pelkuri Juhanan\ntyöntää itseni huoneeseen enkä seurannut pikkuista valkoista haamua, sen\nminä nyt arvelematta tekisin!\" Mutta nyt valaisi kirkas aurinko jokaisen\nnurkankin vaaleanharmaassa huoneessa.\n\nSillä aikaa seisoi Heidi mitään aavistamatta juhlapuvussaan ja odotti\nmitä tapahtuisi; sillä Tinette oli ravistanut hänet unesta hereille,\nottanut vaatteet kaapista ja sanaakaan lausumatta auttanut häntä\npukeutumaan. Hän ei koskaan puhunut sivistymättömän Heidin kanssa, sehän\nolisi loukannut hänen arvoaan, lapsi oli hänestä liian vähäpätöinen.\n\nHerra Sesemann tuli kirje kädessä ruokasaliin, jossa aamiainen oli\nvalmiina, ja kysyi: \"Missä lapsi on?\"\n\nHeidi kutsuttiin. Kun hän lähestyi herra Sesemannia toivottaakseen hyvää\nhuomenta, katsoi herra Sesemann häneen kysyväisesti: \"No, mitä sinä\nsiihen sanot, pienokainen?\"\n\nHeidi katsoi kummastuneena häneen.\n\n\"Etkö sinä itse vielä tiedäkään mitään\", sanoi herra Sesemann nauraen:\n\"No, tänään sinä pääset kotiin, nyt heti.\"\n\n\"Kotiinko\", toisti Heidi soinnuttomalla äänellä ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat lumivalkeiksi, eikä hän voinut vähään aikaan hengittääkään,\nniin valtavasti tämä sanoma vaikutti häneen.\n\n\"No, etkö sinä tahdo?\" kysyi herra Sesemann hymyillen.\n\n\"Oi, kyllä, kyllä minä tahdon\", sai hän nyt lausutuksi ja lensi\ntummanpunaiseksi.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi herra Sesemann kehoittavasti ja istui pöytään\nviitaten Heidiä tekemään samoin. \"Ja nyt pitää sinun syödä hyvin ja\nsitten vaunuihin ja kotiin.\"\n\nMutta Heidi ei voinut niellä palastakaan, vaikka hän koettikin noudattaa\nkehoitusta; hän oli niin kiihoittuneessa tilassa, ettei hän oikein\ntiennyt, oliko hän valveilla vai unissa ja heräisikö hän ehkä taas\nyhtäkkiä seisoen yöpaidassaan ulko-ovella.\n\n\"Sebastianin pitää ottaa runsaasti evästä mukaan\", huusi herra Sesemann\nneiti Rottenmeierille. joka juuri astui huoneeseen, \"lapsi ei\nluonnollisesti nyt voi nauttia mitään. Mene Klaran luo\", lisäsi hän\nystävällisesti kääntyen Heidiin, \"kunnes vaunut ajetaan portaitten\neteen.\"\n\nSe oli Heidin mieleen; hän juoksi sinne. Keskellä Klaran huonetta oli\nhirmuisen suuri kirstu, jonka kansi oli vielä auki.\n\n\"Tule Heidi, tule\", huusi Klara hänelle, \"katso mitä minä olen antanut\npanna sinne, tule, iloitsetko niistä?\"\n\nJa hän luetteli suuren joukon monenmoisia esineitä, pukuja, esiliinoja,\nhuiveja, ompelutarpeita, \"ja katso tässä, Heidi\", Klara nosti riemuiten\nkopan ilmaan. Heidi kurkisti siihen ja hypähti korkealle ilosta, hän\nnäki siinä ainakin kaksitoista kauniin pyöreätä valkoista leipää, kaikki\niso-äitiä varten. Ihastuksissaan eivät lapset ensinkään muistaneet, että\nheidän piti erota, ennenkuin yht'äkkiä kuului huuto: \"Vaunut odottavat!\"\nNyt ei ollut enää aikaa murehtimiseen. Heidi juoksi huoneeseensa,\nkaunis, mummon antama kirja oli varmaankin vielä siellä, sitä ei kukaan\nollut voinut löytää, sillä se oli kätketty hänen päänalaisensa alle. Se\npistettiin leipäkoppaan. Sitten hän aukaisi kaappinsa ja haki vielä\nyhden aarteensa, joka varmaan myöskin oli unhoitettu. Oikein -- siellä\noli hänen vanha punainen huivinsa, neiti Rottenmeier oli pitänyt sitä\nliian vähäpätöisenä mukaan otettavaksi. Heidi kääri sen erään toisen\nesineen ympärille ja laski sen päällimmäisenä koppaansa, niin että hänen\nsuuri punainen myttynsä heti pisti silmään. Sitten hän pani kauniin\nhattunsa päähänsä ja poistui huoneestaan.\n\nLasten täytyi kiireesti hyvästellä toisiaan, sillä herra Sesemann seisoi\njo odottamassa, saattaakseen Heidin vaunuihin. Neiti Rottenmeier seisoi\nylhäällä portailla sanoakseen Heidille jäähyväisiä. Kun hän huomasi\nkummallisen punaisen käärön, sieppasi hän sen kopasta ja heitti sen\nlattialle. -- \"Ei Adelheid\", sanoi hän moittivasti, \"noin sinä et saa\nlähteä tästä talosta, et saa laahata tuommoista kalua mukanasi. No,\nhyvästi.\"\n\nPeläten kieltoa ei Heidi enää uskaltanut ottaa myttyään maasta, mutta\nhän silmäsi rukoilevasti talon isäntään ikäänkuin sanoakseen, että hänen\nkallein tavaransa oli häneltä riistetty.\n\n\"Ei, ei\", sanoi herra Sesemann päättävästi, \"lapsen täytyy saada viedä\nkotiinsa se, mikä hänelle on iloksi, ja vaikka hän tahtoisi kuljettaa\nmukanansa vaikka kissanpoikasia ja kilpikonnia, niin emme saa siitä\nsuuttua, neiti Rottenmeier.\"\n\nHeidi nosti kiireesti taas myttynsä lattialta ja hänen silmistään\nsäteili iloa ja kiitollisuutta. Alhaalla vaunujen luona herra Sesemann\nojensi kätensä lapselle ja sanoi, että he, hän ja hänen tyttärensä,\nmuistaisivat häntä; hän toivotti Heidille kaikkea hyvää ja onnea\nmatkalle, ja Heidi kiitti häntä kauniisti kaikesta hyvästä, jota hän oli\nosakseen saanut, ja sanoi lopuksi: \"Ja herra tohtorille pyydän lähettää\ntuhannet tervehdykset ja monet kiitokset.\" Heidi näet varsin hyvin\nmuisti tohtorin eilen illalla sanoneen: \"Ja huomenna on taas kaikki\nhyvin.\" Nyt oli niin tapahtunut, ja lapsi ajatteli, että tohtori oli\nollut siinä osallisena. Heidi nostettiin vaunuihin, sitten sinne pantiin\nkoppa ja eväspussi ja sitten nousi Sebastian vaunuihin. Herra Sesemann\nhuusi vielä kerran: \"Onnea matkalle!\" ja vaunut lähtivät liikkeelle.\n\nPian sen jälkeen istui Heidi rautatievaunussa pitäen yhä koppaa\nsylissään, sillä hän ei tahtonut luopua siitä silmänräpäykseksikään,\nsiinähän olivat nuo kalliit leivät, jotka hänen piti viedä iso-äidille.\nNiitä täytyi hänen huolellisesti suojella ja vähän väliä ilokseen\nkatsella. Heidi istui monta tuntia hiljaa kuin hiiri, silliä vasta nyt\nhän oikein käsitti, että hän oli matkalla kotiin iso-isänsä luo\ntunturille, iso-äidin ja Vuohi-Pekan luo, ja kaikki, mitä hän tullisi\nnäkemään kohosi hänen silmäinsä eteen ja hän ajatteli, minkälaista\nkotona mahtoi olla, ja sen lisäksi heräsi vielä uusia ajatuksia ja\nyhtäkkiä hän sanoi tuskaisesti: \"Sebastian, onkohan ihan varma, ettei\niso-äiti tunturilla ole kuollut?\"\n\n\"On, on\", sanoi Sebastian rauhoittavasti, \"toivotaan, että hän vielä on\nelossa.\"\n\nHeidi vaipui taas mietteisiinsä, silloin tällöin hän kurkisti koppaansa,\nsillä hän ajatteli pääasiallisesti sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi\nsen pöydälle iso-äidin eteen. Pitemmän ajan kuluttua sanoi hän taas:\n\"Sebastian, jos nyt vain voisin olla ihan varma siitä, että iso-äiti on\nvielä elossa.\"\n\n\"On, on kyllä\", vastasi hänen seuralaisensa puoleksi nukuksissa; \"kyllä\nhän vielä on elossa, ja miksi hän ei olisi, sitä minä en ymmärrä.\"\n\nVähän ajan kuluttua sulkeutuivat Heidinkin silmät; rauhaton yö ja\nvarhainen nouseminen olivat niin raukaisseet häntä, että hän nukkui\nsyvään, ja heräsi vasta siitä, että Sebastian ravisti häntä aika lailla\nkäsivarresta ja huusi: \"Herätkää! Herätkää! Ollaan perillä, ollaan\nBaselissa.\"\n\nSeuraavana päivänä matkustettiin monta tuntia. Heidi istui taas koppa\nsylissään, hän ei millään muotoa suostunut antamaan sitä Sebastianin\nhuostaan. Lapsi ei enää virkkanut sanaakaan, hänen mielensä kävi hetki\nhetkeltä yhä jännittyneemmäksi. Sitten äkkiä, kun Heidi ei vielä\nodottanutkaan, kuului kova vihellys ja huuto: \"Mayenfeld\". Hän kavahti\nistualtaan, ja samoin teki Sebastiankin, sillä hänellekin se oli\nodottamatonta.\n\nHe seisoivat jo ulkona arkkuineen ja kaukana heistä laaksossa vihelsi\njuna. Sebastian heitti surumielisen silmäyksen sen jälkeen, hän olisi\npaljoa mieluummin jatkanut matkaansa siinä kaikessa rauhassa ja\nturvallisuudessa, sen sijaan hänen täytyi tehdä vaivalloinen jalkamatka,\nvieläpä kiivetä vuoriakin ja sitä paitsi voisi olla vaarallistakin\nliikkua tällaisessa, niinkuin Sebastian otaksui, puolivillissä maassa.\nHän katseli sen vuoksi varovasti ympärilleen miettien, ketä hän pyytäisi\nneuvomaan turvallisinta tietä \"kylään\". Vähän matkan päässä\nasemahuoneelta havaitsi hän pienet nelipyöräiset rattaat, joiden eteen\npieni laiha hevonen oli valjastettu. Niille eräs harteva mies nosti\npar'aikaa muutamia säkkejä, jotka olivat junassa tulleet. Sebastian meni\nhänen luoksensa ja kysyi turvallisinta tietä \"kylään\". --\n\n\"Täällä ovat kaikki tiet turvallisia\", kuului lyhyt vastaus.\n\nSebastian kysyi sitten parasta tietä, jota voisi kulkea\nputoamatta vuorten rotkoihin, sekä miten saisi arkun perille. Mies\nmittasi viimemainittua esinettä silmillään ja lupasi ottaa sen\nkuljetettavaksensa, jollei se olisi varsin raskas, koska hän juuri aikoi\n\"kylään\" ja niin toinen sana antoi aihetta toiseen, kunnes viimein\nsovittiin, että mies ottaisi sekä lapsen että kirstun rattailleen\nviedäkseen molemmat \"kylään\", josta joku sitten illalla voisi saattaa\nlapsen kotiin tunturille.\n\n\"Minä kyllä saatan mennä yksinäni, minä tunnen tien kylästä tunturille\",\nsanoi Heidi, joka tarkasti oli seurannut keskustelua. Raskas kuorma\nputosi Sebastianin hartioilta, kun hänen ei tarvinnutkaan vuoria\nkiivetä. Hän viittasi Heidiä syrjään ja antoi hänelle kirjeen ja raskaan\nkäärön iso-isälle. Käärö, selitti hän, oli herra Sesemannin lahja\niso-isälle, se oli kätkettävä kaikkein alimmaiseksi koppaan, leipienkin\nalle, ja siitä oli pidettävä tarkka vaari, jottei se hukkuisi, sillä jos\nniin kävisi, suuttuisi herra Sesemann niin hirmuisesti, ettei hän enää\neläessään leppyisi; pikku mamsselin piti se muistaa.\n\n\"Kyllä minä pidän siitä huolta\", sanoi Heidi luottavasti ja pisti\nkirjeen sekä rahat alimmaiseksi koppaansa. Sitten nostettiin matkakirstu\nrattaille ja Sebastian asetti Heidin korkealle istuinlaudalle, antoi\nhänelle kättä jäähyväisiksi ja muistutti häntä vielä kaikellaisilla\nviittauksilla pitämään silmällä kopan sisällystä, hän ei tahtonut\nkäyttää sanoja, sillä ajaja oli vieressä ja Sebastian oli vielä\ntavallistakin varovaisempi tietäessään, että oikeastaan hänen\nvelvollisuutensa olisi ollut saattaa lapsi perille.\n\nAjaja nousi istuinlaudalle Heidin viereen, ja vaunut vierivät eteenpäin\nvuoria kohti. Iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut tunturille nousta,\npalasi Sebastian asemahuoneeseen ja istui odottamaan seuraavaa Baseliin\npäin lähtevää junaa.\n\nMies vaunuilla oli \"kylän\" leipuri, joka kuljetti jauhosäkkejänsä\nkotiin. Hän ei koskaan ollut nähnyt Heidiä, mutta jokainen \"kylässä\" oli\nkuullut lapsesta, joka oli viety Tunturisedän luo. Leipuri oli myöskin\ntuntenut Heidin vanhemmat ja hän arvasi heti, että tyttö hänen\nrattaillaan oli lapsi, josta niin paljon oli puhuttu. Häntä ihmetytti\nvain se, että Heidi niin pian palasi takaisin, ja rupesi senvuoksi\npuhuttelemaan häntä seuraavalla tavalla: \"Sinä varmaankin olet se lapsi,\njoka oli ylhäällä Tunturisedän, iso-isän luona?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Onko sinun siis ollut paha olla, koska näin pian palaat pitkältä\nmatkaltasi?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan; ei missään ole parempi olla kuin Frankfurtissa.\"\n\n\"Minkätähden sinä sitten kotiin menet?\"\n\n\"Senvuoksi että herra Sesemann antoi minulle luvan; muuten en suinkaan\nolisi tullut kotiin.\"\n\n\"Pyh, mutta miksi et mieluummin jäänyt sinne, vaikka sinulle\nannettiinkin lupa lähteä kotiin?\"\n\n\"Sentähden että minä tuhat kertaa mieluummin olen kotona iso-isän luona\ntunturilla, kuin missään muualla maailmassa.\"\n\n\"Ehkä mielesi muuttuu kun pääset sinne\", mutisi leipuri; \"minua\nkuitenkin kummastuttaa\", sanoi hän itsekseen, \"tietäneekö hän,\nminkälaista siellä on.\"\n\nHän alkoi viheltää eikä sitten puhunut enään mitään koko matkalla. Heidi\nkatseli ympärilleen ja rupesi vapisemaan liikutuksesta, sillä hän tunsi\njokaisen puun tien vieressä ja näki kaukana Falkniss-vuoren huiput,\njotka katsoivat häneen ikäänkuin ne olisivat tervehtineet häntä vanhana\ntuttavanansa. Heidi vastasi niiden tervehdykseen, ja joka askeleelta,\njonka he kulkivat, hän tuli yhä levottomammaksi, niin että olisi\ntahtonut hypätä alas rattailta ja juosta voimainsa takaa, kunnes pääsisi\nperille. Hän istui kuitenkin hiljaa ja liikkumatta, vaikka hänen\njok'ainoa jäsenensä värisi. Nyt päästiin \"kylään\", kello löi juuri 5.\nSuuri joukko lapsia ja vaimoja kokoontui heti rattaiden ympärille, sillä\nkirstu ja lapsi leipurin vaunuilla olivat herättäneet kaikkien huomiota,\nja jokainen tahtoi tietää, mistä he tulivat, mihin he olivat matkalla ja\nkenelle he kuuluivat. Kun leipuri oli saanut Heidin rattailta alas,\nsanoi lapsi kiireesti: \"Kiitoksia, kyllä iso-isä käy noutamassa\nkirstun\", ja tahtoi juosta pois. Mutta häntä pidätettiin joka taholla,\nja monta eri ääntä kysyi yht'aikaa, jokainen jotakin erityistä. Heidi\nkoetti niin tuskallisin katsein päästä heistä irti, että jokainen\nehdottomasti väistyi hänen tieltänsä ja antoi hänen juosta sanoen toinen\ntoisellensa: \"Näkeehän sen, miten hän pelkää, ja syytä hänellä onkin.\"\nJa sitten ruvettiin taas kertomaan, miten Tunturisetä vuosi vuodelta oli\ntullut yhä äkäisemmäksi, niin että hän mieluimmin olisi tahtonut tappaa\njokaisen, joka hänen tiellensä sattui, ja että jos lapsiraukalla vain\njossain maailmassa olisi muuta turvapaikkaa, ei hän suinkaan haluaisi\nsinne ylös. Mutta tässä puuttui leipuri puheeseen ja sanoi tietävänsä\nenemmän kuin kaikki muut. Sitten hän salaperäisesti kertoi, että eräs\nherra oli saattanut lapsen aina Maynfeldiin ja siellä ystävällisesti\neronnut hänestä, että sama herra oli heti tinkimättä maksanut hänelle,\nleipurille, kuljetuspalkan ja sen lisäksi vielä antanut juomarahaakin,\nja että hän ylipäänsä saattoi ihan varmasti vakuuttaa, että lapsella oli\nollut hyvä Frankfurtissa, mutta että Heidi itse oli pyytänyt päästä\nkotiin iso-isän luo.\n\nTämä sanoma herätti suurta ihmetystä ja levisi heti \"kylässä\", niin\nettei sinä iltana ollut ainoatakaan taloa, jossa ei puhuttu siitä, että\nHeidi oli luopunut ylellisestä kodista, ja pyytänyt päästä takaisin\niso-isänsä luo.\n\nHeidi juoksi \"kylästä\" vuoriharjannetta ylös niin kiireesti kuin vain\npääsi; mutta hänen täytyi vähän väliä pysähtyä hengittämään; koppa hänen\nkäsivarrellansa oli jokseenkin raskas, ja tie jyrkkeni, kuta ylemmäksi\nhän pääsi. Heidillä oli vain yksi ainoa ajatus: \"Istuukohan iso-äiti\nvielä paikallansa rukkinsa takana huoneensa nurkassa, vai lieneekö hän\nsillä aikaa kuollut?\" Hän näki majan kaukana notkossa tunturin\nrinteellä. Heidi juoksi vielä kiivaammin, ja yhä kovemmin sykki hänen\nsydämensä. -- Hän oli perillä. -- Hän vapisi niin, ettei hän ollut saada\novea auki -- se onnistui kuitenkin -- hän juoksi sisään keskelle pientä\ntupaa ja seisoi siinä hengästyneenä saamatta ainoatakaan sanaa\nlausutuksi.\n\n\"Ah, hyvä Jumala\", kuului huoneen nurkasta, \"noin Heidimme juoksi ennen\nsisään, jospa hän kerran vielä tulisi luokseni! Kuka tuli?\"\n\n\"Tässähän minä olen, iso-äiti, tässä minä olen\", huudahti Heidi. syöksyi\nnurkkaa kohden ja lankesi polvilleen iso-äidin eteen, tarttui hänen\nkäsiinsä ja käsivarsiinsa, nojautui häneen, vaan ei saanut ilolta enää\nmitään sanotuksi. Tämä tuli iso-äidillekin niin odottamatta, ettei\nhänkään aluksi saanut sanaakaan lausutuksi; mutta sitten silitteli hän\nHeidin kiharaa tukkaa ja sanoi kerta toisensa perästä: \"Niin, niin,\nhänen tukkansa se on ja ääni on myöskin hänen, ah, kiitos rakas Jumala,\nkun vielä soit minulle tämän ilon!\" Ja iso-äidin sokeista silmistä vieri\nkaksi suurta ilonkyyneltä Heidin kädelle. \"Oletko sinä todellakin Heidi,\nsiinäkö sinä todellakin olet?\"\n\n\"Olen, olen minä, iso-äiti\" huudahti Heidi vakuuttavasti, \"älä nyt enää\nitke, minä olen todellakin täällä ja tulen taas luoksesi joka päivä enkä\nenää koskaan lähde pois, eikä sinun tarvitse moneen aikaan enää syödä\nkovaa leipää, katsopas, iso-äiti, näetkö sinä?\"\n\nJa Heidi otti kopastansa leivän toisensa perästä ja pani kaikki\nkaksitoista iso-äidin syliin.\n\n\"Ah lapseni! Ah lapseni! minkä siunaus sinua seuraa\", huudahti iso-äiti,\nkun ei leivistä tahtonut loppua tulla, vaan aina tuli vielä leipä toisen\nlisäksi. \"Mutta suurin siunaus olet sinä minulle kuitenkin itse,\nlapseni.\" Sitten silitteli hän taas Heidin kiharaa tukkaa ja kuumia\nposkia ja sanoi jälleen: \"Sano vielä sananen, lapseni, sano jotakin,\nettä saatan kuulla äänesi.\"\n\nHeidi kertoi nyt iso-äidille, mitenkä hän oli ollut suuressa tuskassa\npelätessään, että iso-äiti olisi voinut kuolla sillä aikaa eikä koskaan\nolisi voinutkaan saada valkoisia leipiä, sekä ettei hän koskaan enää\nsaisi käydä iso-äidin luona.\n\nPekan äiti tuli sisään ja seisoi silmänräpäyksen aikaa liikahtamatta.\nSitten huudahti hän: \"Todellakin, Heidi se on, mitenkä se on\nmahdollista?\"\n\nHeidi nousi ja antoi hänelle kättä, eikä Briitta voinut kylliksi\nihmetellä Heidiä.\n\nHän kiersi Heidin ympäri ja sanoi: \"Iso-äiti, jos vaan voisit nähdä,\nmiten kaunis leninki Heidillä on, ja miltä hän näyttää, tuskinpa häntä\nenää voi tunteakaan. Ja hattu sulkineen tuolla pöydällä on varmaan\nmyöskin sinun? Panehan se päähäsi, että saan nähdä, miltä sinä siinä\nnäytät.\"\n\n\"En, minä en sitä huoli\", vakuutti Heidi, \"sinä voit saada sen, minä en\nsitä enää tarvitse, minulla on vielä omani.\" Näin sanoen aukaisi Heidi\npunaisen myttysensä ja veti siellä esiin vanhan hattunsa, joka matkalla\noli vielä saanut muutamia kuhmuja entisten lisäksi. Mutta vähät Heidi\nsiitä; hän ei ollut unhoittanut, että iso-isä oli huutanut hänen\njälkeensä, ettei hän koskaan tahtonut nähdä häntä sulkahatussa; sen\ntähden hän niin huolellisesti oli säilyttänyt hattunsa, hänellähän oli\naina ollut mielessä lähteä kotiin iso-isän luo. Mutta Briitta sanoi,\nettei Heidi saisi olla niin ymmärtämätön, olihan hattu erinomaisen hyvä;\nhän ei sitä tahtonut ottaa vastaan; voitaisiinhan se myydä kylän\nopettajan tytölle ja siten saada sangen paljon rahaa, ellei Heidi itse\ntahtonut käyttää sitä. Mutta tyttönen pysyi päätöksessään, hän vei\nhiljaa hattunsa nurkkaan iso-äidin taakse, jossa se oli aivan piilossa.\nSitten hän riisui kauniin leninkinsä ja sitoi punaisen huivin kaulaansa,\nja näin alushameessa ja paitahihasillaan hän tarttui iso-äidin käteen ja\nsanoi: \"Nyt minun täytyy mennä kotiin iso-isän luo, mutta minä tulen\nhuomenna takaisin: hyvää yötä, iso-äiti.\"\n\n\"Niin, tule vaan huomenna takaisin, Heidi, tule taas huomenna\", pyysi\niso-äiti pitäen Heidin kättä omissansa eikä tahtonut voida luopua\nlapsesta.\n\n\"Minkä vuoksi sinä riisuit kauniin leninkisi?\" kysyi Briitta.\n\n\"Sentähden että mieluimmin tahdon tulla iso-isän luo näin, muuten hän\nehkei enää tunne minua, ethän sinäkään Briitta, ollut tuntea minua.\"\n\nBriitta saattoi Heidin ulos ovesta ja sanoi siellä hieman\nsalaperäisesti: \"Leninkisi olisit kyllä voinut pitää ylläsi, kyllä hän\nsentään sinut tuntisi, mutta muuten on parasta, että olet varuillasi,\nsillä Pekka sanoo Tunturisedän tätä nykyä näyttävän vihaiselta ja ettei\nhän enää puhu mitään.\"\n\nHeidi sanoi hyvää yötä ja astui, koppa käsivarrella, tunturia ylös.\nIlta-aurinko valaisi viheriän tunturin ja sen yläpuolella loisti\nCäsaplanan aava lumikenttä. Heidin täytyi joka toisen askeleen perästä\npysähtyä ja katsoa taakseen, sillä korkeat vuoret olivat hänen\ntakanansa. -- Juuri nyt lankesi punaisia säteitä hänen edessään olevalle\nruoholle, hän kääntyi taas -- niin ihanana ei hän ollut näköalaa voinut\nsäilyttää muistissaan eikä nähdä unissaankaan. -- Falknissin huiput\nleimusivat taivasta vasten, Cäsaplanan valkea lumikenttä hehkui ja\nruusuiset pilvet kulkivat sen yli. Tunturiruoho vuoren huipulla säkenöi\nja kimalteli, ja laaksoon levisi niin pitkältä kuin silmä kannatti\nkultainen loiste. Heidi seisoi keskellä kaikkea tätä ihanuutta; ilosta\nja onnesta valuivat kirkkaat kyyneleet hänen poskillensa ja hänen täytyi\nliittää kätensä ristiin, nostaa silmänsä taivasta kohden ja ääneensä\nkiittää rakasta Jumalaa, joka taas oli antanut hänen päästä kotiin, ja\nettä kaikki täällä vielä oli niin kaunista, vieläpä paljon ihanampaa,\nkuin hän oli muistanut, ja että kaikki tämä jälleen oli hänen. -- Heidi\noli niin rikas ja onnellinen tässä luonnon ihanuudessa, ettei hän\nlöytänyt kyllin sanoja kiittääkseen Jumalaa. Vasta sitten kun valo\nyltympärillä oli sammunut, saattoi hän liikahtaa paikaltaan; mutta\nsitten hän juoksi sitä nopeammin, niin että hän ennen pitkää näki\nkuusten latvat katon yläpuolella, sitten katon, sitten koko majan ja sen\nedustalla iso-isän, joka istui lavitsalla tupakoiden, ja hongat\nheiluivat hiljalleen majan yli ja humisivat iltatuulessa. Hän juoksi\nvielä kiivaammin ja ennenkuin Tunturisetä oikein ennätti nähdä, mikä\nsieltä tuli, syöksyi lapsi esiin, heitti koppansa maahan ja halasi\nvanhusta; liikutuksesta ei hän saanut mitään muuta sanotuksi kuin kerta\ntoisensa jälkeen huudetuksi: \"Iso-isä! iso-isä! iso-isä! iso-isä!\"\n\nIso-isä ei myöskään sanonut mitään. Ensi kerran moneen vuoteen hänen\nsilmänsä kyyneltyivät, hän pyyhki niitä kädellänsä. Sitten hän irroitti\nlapsen käsivarren kaulastansa, asetti tytön polvilleen ja silmäili häntä\nhetkisen: \"Vai tulit sinä jälleen kotiin, Heidi\", sanoi hän sitten,\n\"mitä se merkitsee? Erinomaisen ylpeältä sinä et näytä, ovatko he\nlähettäneet sinut pois?\"\n\n\"Oi ei, iso-isä\", sanoi Heidi vilkkaasti, \"sitä et sinä, iso-isä, saa\nluulla, kaikki olivat niin hyviä, Klara ja mummo ja herra Sesemann;\nmutta, iso-isä, minä en saanut mitään rauhaa, ennenkuin taas pääsin\nkotiin, ja monasti luulin ihan nääntyväni, niin minua tuskastutti; mutta\nminä en suinkaan valittanut, sillä se olisi ollut kiittämätöntä. Mutta\nsitten, yht'äkkiä eräänä aamuna huusi herra Sesemann minut luoksensa\nihan varhain -- minä luulen, että herra tohtori oli siihen syynä --\nmutta se seisoo varmaankin kirjeessä.\" -- Heidi hypähti alas, toi\nkopastaan kirjeen ja käärön ja laski molemmat iso-isän käteen.\n\n\"Tämä on sinulle\", sanoi iso-isä ja asetti käärön lavitsalle viereensä.\nSitten hän avasi kirjeen ja luki sen; sanaakaan lausumatta pisti hän sen\ntaskuunsa.\n\n\"Luuletko, että sinulle vielä maistuu maito minun kanssani. Heidi?\"\nkysyi hän ottaen lasta kädestä käydäkseen majaan. \"Mutta ota rahasi\ntuolta, niillä voit ostaa itsellesi kokonaisen vuoteen, ja vaatteita\nmoneksi vuodeksi.\"\n\n\"Minä en niitä suinkaan tarvitse, iso-isä\", vakuutti Heidi, \"onhan\nminulla jo vuode ja vaatteita on Klara pannut niin paljon mukaani, etten\nkoskaan tarvitse niitä.\"\n\n\"Ota, ota ja vie kaappiin. Joskus maailmassa niitä vielä tarvitset.\"\n\nHeidi totteli ja hyppäsi sitten iso-isän jäljessä majaan, jossa hän\niloissaan siitä, kun hän näki taas kaikki rakkaat paikat, juoksi joka\nsoppeen ja portaita ylös parvelle, mutta siellä hän yht'äkkiä pysähtyi\nja huusi hämmästyneenä: \"Oi, iso-isä, minulla ei enää olekaan vuodetta!\"\n\n\"Kyllähän sen taas saat\", kuului alhaalta, \"enhän tiennyt sinun tulevan\ntakaisin kotiin, tule nyt juomaan maitoa!\"\n\nHeidi astui alas ja istui korkealle tuolilleen entiselle paikallensa,\ntarttui kuppiinsa ja joi niin ahnaasti, ikäänkuin hänelle ei koskaan\nolisi semmoista herkkua tarjottu, ja kun hän syvästi hengittäen laski\nkupin pöydälle, sanoi hän: \"Ei sentään mikään muu maailmassa ole niin\nhyvää kuin maito täällä meillä, iso-isä.\"\n\nUlkoa kuului kimakka vihellys; kuin salama syöksyi Heidi ovesta ulos,\nkoko vuohilauma tuli hypäten ja juosten ja kirmaillen tunturin rinnettä\nalas ja Pekka keskellä joukkoa. Kun hän näki Heidin, jäi hän seisomaan\npaikallensa kuin maahan juurtunut ja tuijotti sanatonna häneen. Heidi\nhuusi: \"Hyvää iltaa, Pekka\", ja juoksi keskelle laumaa: \"Vieno! Pikku!\ntunnetteko minut vielä?\" ja vuohet varmaan heti tunsivat hänen äänensä,\nsillä ne hankasivat päätään häntä vasten ja alkoivat innokkaasti määkyä\nilosta. Heidi kutsui niitä kutakin nimeltä, ja ne juoksivat kuin\nvimmatut toistensa ohi päästäksensä hänen luokseen; kärsimätön Lieto\nhyppäsi korkealle ja kahden muun vuohen yli päästäksensä lähelle, ja\narka Lumikkokin oli niin rohkea, että se itsepintaisesti sysäsi syrjään\nsuuren Turkkilaisen, joka kummastuneena niin tavattomasta röyhkeydestä\nkohotti partansa ilmaan, siten osoittaaksensa, kuka hän oli.\n\nHeidi oli ihan haltioissaan saatuansa takaisin entiset seuralaisensa,\nhän syleili uudestaan ja uudestaan pientä siroa Lumikkoa, silitteli\nvilkasta Lietoa; ja vuohet kaikessa ystävyydessä sysäsivät\nhyväilemisillään hänet sinne tänne laumassa, kunnes hän joutui Pekan\nläheisyyteen, joka aina vain seisoi samassa paikassa.\n\n\"Tulepas nyt tänne, Pekka, ja sanohan toki minulle hyvää iltaa!\" huusi\nHeidi hänelle.\n\n\"Oletko sinä tullut takaisin?\" sai Pekka viimeinkin kummastuksella\nlausutuksi; hän lähestyi sitten Heidiä ja tarttui hänen käteensä, joka\njo kauan oli ollut hänelle ojennettuna, sitten hän kysyi niinkuin aina\nennenkin kotiin päin palatessaan iltasin: \"Tuletko huomenna taas\nmukaan?\"\n\n\"Huomenna en, mutta ylihuomenna ehkä, sillä huomennahan minun täytyy\nmennä iso-äidin luo.\"\n\n\"Se on hyvä, että tulit kotiin\", sanoi Pekka ja väänteli jos jollakin\nlailla kasvojaan äärettömästä mielihyvästä. Sitten hän teki lähtöä,\nmutta niin vaikeaksi kuin nyt se ei koskaan ennen ollut hänelle käynyt;\nkun hän houkutuksilla ja uhkauksilla viimeinkin sai vuohensa kootuiksi\nympärilleen, ja Heidi, toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun pään päälle\nlaskettuna, käveli majaa kohden, kääntyivät kaikki vuohet vielä kerran\ntakaisin ja juoksivat hänen jälkeensä. Heidin täytyi vuohinensa mennä\nomettaan ja sulkea ovi, muuten ei Pekka koskaan olisi päässyt pois\nlaumoinensa. Kun Heidi tuli takaisin majaan, näki hän vuoteensa taas\nkunnossa, kauniina ja korkeana. Nuori heinä tuoksui hyvältä, ja iso-isä\noli heinien ylitse levittänyt puhtaat lakanat. Heidi läksi suurella\nmielihyvällä levolle ja nukkui niin suloisesti, ettei hän yhteen vuoteen\nollut niin nukkunut. Yön kuluessa nousi iso-isä ainakin kymmenen kertaa\nvuoteeltaan ja astui portaita ylös parvelle kuunnellen tarkasti,\nnukkuiko Heidi ja oliko hänen unensa rauhallinen. Hän koetti vielä\nkerran, sulkivatko heinät, joilla hän oli tukkinut luukun seinässä,\ntarkasti sen, sillä tästä lähtien ei kuun valo enää saanut päästä\nsisään. Mutta Heidi nukkui yhteen jaksoon eikä liikkunut askeltakaan\nenää unissaan, sillä hänen suuri palava toivonsa oli täytetty; hän oli\nnähnyt vuoret ilta-auringon loisteessa, hän oli kuullut honkien\nhumisevan, hän oli jälleen kotonansa tunturilla. --\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nPyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.\n\n\nHeidi seisoi tuulessa heiluvien honkien alla odottamassa iso-isää, joka\naikoi käydä \"kylässä\" noutamassa Heidin arkkua, sillä aikaa kuin\ntyttönen kävisi iso-äitiä tervehtimässä. Lapsi tuskin enää jaksoi\nodottaa sitä hetkeä, jona hän taas tapaisi iso-äidin ja saisi kuulla\nmiten leivät olivat hänelle maistuneet, mutta toiselta puolen ei aika\nkuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän ei saanut kyllikseen\nkotoisen luonnon sävelistä, honkien huminasta eikä vihannan nurmikon ja\nkullankeltaisten kukkien tuoksusta ja välkkeestä.\n\nIso-isä tuli ulos majasta, katsoi kerran vielä ympärillensä joka\nsuunnalle ja sanoi sitten tyytyväisesti: \"No niin, nyt voimme mennä.\"\n\nSillä tänään oli lauvantai ja sinä päivänä Tunturisetä puhdisti ja\njärjesti joka paikan, majan, ometan ja koko ympäristön, se oli hänen\ntapansa, ja tänään oli hän toimittanut sen aamupäivällä ollaksensa\npäivällisen jäljestä valmis seuraamaan Heidiä ja kun hän nyt katsahti\nympärillensä, huomasi hän kaiken olevan hyvin. -- Vuohi-Pekan mökin\nluona erosivat he toisistansa ja Heidi juoksi sisään. Iso-äiti oli jo\ntuntenut hänen askeleensa ja huusi ystävällisesti hänelle vastaan:\n\"Tuletko, lapseni! Tuletko sinä taas?\"\n\nSitten otti hän Heidin käden omiinsa ja piti siitä kiinteästi kiinni,\nsillä hän pelkäsi yhä vielä, että joku voisi riistää lapsen häneltä.\nSitten täytyi isoäidin kertoa, miltä leivät olivat hänestä maistuneet,\nja hän sanoi, että ne olivat olleet niin ravitsevat, että hän tänään oli\nparemmissa voimissa kuin moneen aikaan, ja Pekan äiti lisäsi siihen,\nettä iso-äiti oli pelännyt niiden loppuvan liian pian eikä senvuoksi\nuskaltanut syödä enempää kuin yhden eilen ja tänään yhteensä, ja että\nhän varmaankin voimistuisi, jos hän noin viikon ajan suostuisi syömään\njoka päivä kokonaisen leivän. Heidi kuunteli Briittaa tarkasti ja vaipui\nvähäksi aikaa ajatuksiinsa. Vihdoin keksi hän keinon: \"Minä tiedän jo,\nmitä teen, isoäiti\", sanoi hän iloissaan, \"minä kirjoitan kirjeen\nKlaralle, niin hän lähettää toisen verran tai kaksikin kertaa niin monta\nleipää lisään, sillä minulla oli itselläni koko joukko samanlaisia\nlaatikossani, ja kun ne otettiin minulta pois, lupasi Klara antaa yhtä\nmonta sijaan ja sen hän kyllä tekeekin.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi Briitta, \"tarkoitus kyllä on hyvä; mutta\najattelepas, että ne kuivettuvat. Jos silloin tällöin olisi joku ropo\nliikenemään, niin niitä kyllä saisi alhaalla 'kylässä' leipurilta; mutta\nminulla tuskin on varaa ostaa ruisleipää.\"\n\nHeidin kasvot loistivat ilosta: \"Oi, minulla on hirmuisen paljon rahaa,\niso-äiti!\" huudahti hän riemuiten ja hypähti korkealle ilosta, \"nyt minä\ntiedän, mitä minä niillä teen, joka ainoa päivä sinun pitää saada tuore\nleipä ja pyhänä kaksi ja Pekka saa käydä noutamassa niitä 'kylästä'.\"\n\n\"Ei, ei lapseni\", epäsi iso-äiti, \"sitä sinä et suinkaan saa tehdä,\nrahojasi et sinä ole sitä varten saanut, sinun pitää antaa ne\niso-isälle, niin hän määrää, mihin ne ovat käytettävät.\"\n\nMutta Heidi ei antanut häiritä iloaan; hän riemuitsi ja hyppeli ympäri\ntupaa huudahtaen kerta toisensa jälkeen: \"Nyt iso-äiti saa leivän joka\npäivä ja voimistuu ja tulee ihan terveeksi, ja -- voi isoäiti\", huusi\nhän uudella ihastuksella, \"sinä varmaankin taas tulet näkeväksi, ehkä\nsiihen vain on syynä sinun voimattomuutesi.\"\n\nIso-äiti oli ääneti, hän ei hennonut häiritä lapsen iloa. Sinne tänne\njuostessaan sattui Heidi näkemään iso-äidin vanhan laulukirjan ja siitä\njuolahti uusi, iloinen ajatus hänen mieleensä; \"Iso-äiti, nyt minä osaan\nlukeakin varsin hyvin, luenko minä sinulle jonkun laulun vanhasta\nkirjastasi?\"\n\n\"Oi lue\", pyysi iso-äiti iloissaan odottamattomasta ehdotuksesta;\n\"tahdotko sinä todellakin lukea, lapseni, tahdotko?\"\n\nHeidi oli kiivennyt tuolille ja ottanut alas kirjan, jota paksu\npölypilvi seurasi, sillä kirja oli kauan ollut käyttämättä hyllyllä.\nHeidi puhdisti sen ja istui sitten jakkaralle likelle iso-äitiä ja\nkysyi, mitä hänen piti lukea.\n\n\"Mitä vain tahdot, lapseni, mitä vain tahdot\", iso-äiti siirsi rukkinsa\nvähän syrjään ja odotti hartaasti.\n\nHeidi käänteli lehtiä ja luki ensin hiljaa itsekseen sieltä täältä:\n\"Tässä seisoo jotakin auringosta, minä luen se sinulle, iso-äiti.\" Ja\nHeidi alotti, ja jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän itsekin\ninnostui ja sitä lämpimämmin hän myös luki:\n\n    \"Oi päivyt kulta,\n    Täynn' onnen tulta,\n    Sä kukkuloille\n    Ja nurmikoille\n    Luot ihmevalosi virvoittavan.\n\n    Mun ruumiin' riutui\n    Ja maahan vaipui;\n    Vaan elpyneenä\n    Ja iloisena\n    Kasvoni jälleen luon taivahasen.\n\n    Sun ihmetyösi\n    Siell' silmän' löysi,\n    Ne kunniakses'\n    Loit, osoitukseks',\n    Ett' on sun voimasi uupumaton.\n\n    Ja johon sitten\n    Luo hurskahitten\n    Surusta la'annut\n    Ja rauhan saanut\n    Ikuinen henkeni kohoaapi.\n\n    Jumala suuri\n    On väkevä juuri,\n    Sanansa syvä,\n    Tahtonsa pyhä\n    Ain' iäisyytehen perustuvat.\n\n    Armonsa aina\n    Lohtua lainaa;\n    Mieleni nurjan.\n    Sydämen kurjan\n    Puhtaaks' ja uudeksi aivan se luo.\n\n    Risti ja vaivat\n    Ne katoavat;\n    Asettuu hyrskyt,\n    Tyyntyypi myrskyt,\n    Aurinko uudet tuo toivehet taas.\n\n    Ilot ja uuden\n    Onnellisuuden\n    Jumala armas\n    Antaapi taivaass',\n    Mieleni sinne jo nyt ylenee.\"\n\nIso-äiti istui hiljaa, kädet ristissä ja selittämätön ilon loiste,\nsemmoinen, jota Heidi ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt, kuvastui\nhänen kasvoillaan, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskillensa. Kun\nHeidi vaikeni, pyysi hän: \"Oi vielä kerran, Heidi, lue se vielä kerran\nminulle:\n\n    \"Risti ja vaivat\n    Ne katoavat --\"\n\nJa lapsi alotti uudestaan ja luki omituisella ilolla hartaasti ja\ntoivossa:\n\n    \"Risti ja vaivat\n    Ne katoavat;\n    Asettuu hyrskyt,\n    Tyyntyypi myrskyt,\n    Aurinko uudet tuo toivehet taas.\n\n    Ilon ja uuden\n    Onnellisuuden\n    Jumala armas\n    Antaapi taivaass',\n    Mieleni sinne jo nyt ylenee.\"\n\n\"Oi Heidi, se valaisee! se valaisee sydäntäni! Oi minkä hyvän sinä\nminulle olet tänään tehnyt, Heidi!\"\n\nKerta toisensa jälkeen iso-äiti lausui ilon ja lohdutuksen sanoja, ja\nHeidinkin kasvot loistivat ilosta, hän vain katsoi ja katsoi iso-äitiin,\njoka kiitollisesti kohotti päänsä taivasta kohti, ikäänkuin hän jo olisi\nuusilla kirkkailla silmillä nähnyt Jumalan kirkkaan taivaan. Sellaisena\nei lapsi ollut häntä koskaan ennen nähnyt.\n\nIkkunaan koputettiin ja Heidi näki ulkona iso-isän, joka viittasi häntä\ntulemaan kotiin. Hän totteli heti, mutta ennätti kuitenkin vakuuttaa\ntulevansa huomenna takaisin, ja jos hän Pekan kanssa menisikin\nlaitumelle, palaisi hän kuitenkin jo puolen päivän aikana, sillä se,\nettä hän nyt taisi ilahduttaa iso-äidin sydäntä, oli Heidille suurin\nonni, vielä paljon suurempi kuin kesäisen päivän viettäminen kukkasien\nja vuohien seurassa. Briitta juoksi hänen jälkeensä ovelle ja vei\nHeidille mekon ja hatun, jotta hän ottaisi ne mukanansa. Mekon hän otti\nkäsivarrellensa, sillä hän ajatteli, että iso-isä jo tunsi hänet, mutta\nhatun hän laski itsepintaisesti luotaan. Briitta saisi kyllä pitää sen,\nHeidi ei sitä koskaan, ei koskaan panisi päähänsä. -- Heidin sydän oli\nniin täynnä, että hänen heti täytyi ruveta iso-isälle kertomaan, miten\niloinen hän oli siitä, että alhaalla \"kylässä\" saattoi ostaa vehnäleipää\niso-äidille, kun vain oli rahaa, ja että iso-äidistä äkkiä oli tuntunut\nniin valoisalta ja hyvältä, kun Heidi oli hänelle lukenut, ja kun hän\noli lopettanut kertomuksensa, alkoi hän taas alusta ja sanoi\nluottamuksella: \"Eikö niin, iso-isä, vaikkei iso-äiti tahdokaan, niin\nsinä kuitenkin annat minulle kaiken rahan tuosta kääröstä, ja minä annan\nsiitä joka arkipäivä yhden rahan ja pyhänä kaksi Pekalle, jotta hän\nniillä ostaisi leipää 'kylästä'.\"\n\n\"Mutta vuode, Heidi\", sanoi iso-isä, \"oikea vuode olisi sinulle tarpeen\nja sittenkin jää vielä rahaa moneksi leiväksi.\" --\n\nMutta Heidi ei antanut iso-isälleen rauhaa; hän vakuutti, että hän\nnukkui paljon paremmin heinillä kuin milloinkaan patjavuoteellaan\nFrankfurtissa, ja rukoili niin hartaasti ja lakkaamatta iso-isää\nsuostumaan hänen pyyntöönsä, että iso-isä viimein sanoi: \"Rahat ovat\nsinun ja sinä saat tehdä niillä, mitä tahdot. -- Monta vuotta voit\nniillä ostaa Leipää iso-äidille.\"\n\nHeidi riemuitsi: \"Heleijaa! Nyt ei iso-äidin tarvitse koskaan enää syödä\nkovaa hapanta leipää, ja voi, iso-isä, nyt on kaikki niin hyvin, kuin ei\nmeillä vielä eläessämme ole ollut!\" Ja Heidi hypähti korkealle ja\nriemuitsi kuin taivaan lintu. Mutta yht'äkkiä hän muuttui taas vakavaksi\nja sanoi: \"Oi, jos nyt rakas Jumala olisi heti antanut sen tapahtua,\nniinkuin minä niin hartaasti halusin, niin ei kaikki nyt olisikaan näin\nhyvin, minä olisin heti tullut kotiin ja minulla olisi ollut iso-äidille\nvain muutama leipä, enkä olisi osannut lukea, josta iso-äidillä on niin\npaljon iloa; mutta rakas Jumala on antanut kaiken käydä paljoa paremmin,\nkuin minä ymmärsin toivoakaan; mummo sanoi sen minulle, ja nyt kaikki\nonkin niin tapahtunut. Oi kuinka iloinen olen siitä, ettei rakas Jumala\nmyöntynyt silloin, kun minä vaikeroin! Mutta nyt minä tahdon aina\nrukoilla, niinkuin mummo käski, ja aina kiittää Häntä, ja jollei Hän\naina anna tapahtua, niinkuin minä olen rukoillut, niin tahdon ajatella:\nnyt käy varmaan taas niinkuin Frankfurtissa, Jumalalla on jotain\nparempaa minulle mielessä. Mutta nyt rukoilemme joka päivä, iso-isä,\neikö niin, emmekä koskaan enää unhoita sitä, ettei rakas Jumalakaan\nunhottaisi meitä?\"\n\n\"Mutta jollemme sittenkään rukoilisi\", mutisi iso-isä.\n\n\"Oi, meidän käy silloin huonosti, sillä rakas Jumala unhoittaa meidät ja\nantaa meidän mennä omia teitämme ja jos sitten käy onnettomasti ja\nvaikeroimme, niin ei kukaan ihminen sääli meitä, vaan kaikki sanovat:\n'Itsehän hän on ensin luopunut Jumalasta, joka olisi voinut häntä\nauttaa, ja nyt rakas Jumala myös hylkää hänet'.\"\n\n\"Se on totta, Heidi, keneltä olet sen kuullut?\"\n\n\"Mummolla, hän on minulle kaikki selittänyt.\"\n\nIso-isä kulki vähän matkaa ääneti, sitten sanoi hän itsekseen omissa\najatuksissaan: \"Ja kun kerran niin on, silloin se siksi jää; takaisin ei\nkukaan pääse ja kenen Herra Jumala on unhoittanut, sen hän on\nunhoittanut.\"\n\n\"Oi. iso-isä, ei niin, hän pääsee takaisin, sen on mummo myöskin\nselittänyt, silloin käypi niinkuin minun kirjani kauniissa\nkertomuksessa. Sinähän et tosin tiedä mitenkä; mutta pian me olemme\nkotona ja silloin saat kuulla, kuinka kaunis se kertomus on.\"\n\nHeidi joudutti askeleitansa, hän astui yhä reippaammin viimeistä\npengertä ylös -- ja tuskin he olivat perillä, kuu Heidi jo irtaantui\niso-isän kädestä ja juoksi majaan. Iso-isä laski selästään kopan, johon\nhän oli tyhjentänyt puolet kirstun sisällöstä, sillä koko kirstu olisi\nollut liian raskas kantaa. Sitten hän istahti miettiväisenä\nlavitsalleen. Heidi tuli taas ulos kirja kainalossa.\n\n\"Kas se on oikein, iso-isä, että sinä jo istut siinä\", ja yhdellä\nhyppäyksellä oli Heidi hänen luonaan ja oli jo avannut kirjansa, sillä\nhän oli niin monasti lukenut saman kertomuksen, että kirja itsestään\naukeni siltä kohdalta. Nyt Heidi luki suurella osanotolla pojasta, joka\nisänsä kodissa oli ollut onnellinen. Hän seisoi ulkona kedolla, jolla\nhänen isänsä kauniit lehmät ja lampaat kävivät laitumella. Kauniiseen\nviittaansa verhottuna ja paimen-sauvaansa nojaten hän ihaili\nauringonlaskua, niinkuin kaikki näkyi kuvasta. Mutta yht'äkkiä hän\ntahtoi tulla itsenäiseksi; hän vaati isältänsä koko perintönsä ja läksi\npois ja tuhlasi sen. Kun hänellä ei enää ollut mitään, täytyi hänen\nruveta erään talonpojan palvelijaksi ja paimensi hänen sikojansa. Hänen\nvaatteensa olivat kuluneet repaleiksi, ja ravinnokseen sai hän\nainoastaan niukalta samaa ruokaa kuin siat. Silloin hän muisti, kuinka\nhyvä hänen oli ollut isänsä luona, kuinka hyvä isä oli ollut hänelle ja\nkuinka kiittämätön hän itse oli ollut isällensä, ja hänen täytyi itkeä\nkatumuksesta ja koti-ikävästä. Ja hän ajatteli: minä menen isäni luo,\npyydän häneltä anteeksi ja sanon hänelle: \"Minä en ole ansainnut olla\nsinun poikasi, ota minut sun palvelijaksesi.\" -- Ja kun hän lähestyi\nisänsä huonetta, näki isä hänet jo kaukaa ja juoksi häntä vastaan. --\n\"Mitä sinä nyt luulet, iso-isä?\" keskeytti Heidi lukemisensa; \"nyt sinä\nluulet, että isä vielä on suutuksissaan ja sanoo hänelle: 'Sanoinhan\nminä sen!?' Kuule nyt, mitä seuraa: 'Ja isä sääli häntä, syleili ja\nsuuteli häntä, ja poika sanoi: 'Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta\nvastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ole mahdollinen sinun pojaksesi\nkutsuttaa.' Mutta isä sanoi palvelijoillensa: 'Tuokaa tänne parhaat\nvaatteet ja pukekaa hänen yllensä, ja antakaa sormus hänen sormeensa ja\nkengät hänen jalkoihinsa. Ja tuokaa syötetty vasikka ja tappakaa se, ja\nsyökäämme ja riemuitkaamme; sillä tämä minun poikani oli kuollut ja\nvirkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty.' Ja he rupesivat\nriemuitsemaan.\"\n\n\"Eikö se ole ihana kertomus, iso-isä?\" kysyi Heidi, kun tämä yhä vielä\noli vaiti eikä, niinkuin lapsi oli odottanut, iloinnut eikä ihmetellyt\nsitä.\n\n\"On, Heidi, se on ihana kertomus\", sanoi iso-isä, mutta hän oli niin\nvakavan näköinen, että Heidi taas vaikeni ja rupesi ääneti katselemaan\nkuviansa. Kerran hän vielä asetti kirjan iso-isänsä eteen ja sanoi:\n\"Katso, miten hyvä hänen on olla\", osottaen sormellaan kotia palanneen\nkuvaa, missä tämä seisoi uusissa vaatteissaan isänsä luona hänen\nrakastettuna poikanansa.\n\nPari tuntia myöhemmin, kun Heidi jo oli syvään uneen vaipunut, nousi\niso-isä pieniä portaita ylös parvelle; hän asetti lamppunsa likelle\nHeidin vuodetta, kuitenkin niin, ettei sen valo osunut nukkuvan lapsen\nkasvoille. Heidi lepäsi siinä kädet ristissä eikä suinkaan ollut\nunhoittanut rukoilla, sillä rauhan ja autuuden tunne lepäsi hänen\nruusuisilla kasvoillansa. Se mahtoi liikuttaa iso-isää, sillä hän seisoi\nsiinä kauan, kauan ja katseli taukoamatta nukkuvaa lasta. Hänkin pani\nkätensä ristiin ja sanoi puoliääneen, pää kumarruksissa: \"Isä, minä olen\nsyntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen\nsinun pojaksesi kutsuttaa!\" Ja kaksi suurta kyyneltä vieri vanhuksen\nposkia alas.\n\nMuutamia tuntia sen jälkeen, heti päivän koittaessa, seisoi Tunturisetä\njo majansa edustalla ja katseli iloisin silmin ympärillensä.\nSunnuntaiaamun loiste säteili vuorilla ja laaksoissa. Alhaalta laaksosta\nkajahtelivat aikaisimmat aamukellot, ja ylhäällä hongissa lauloivat\nlinnut iloisia aamulaulujansa.\n\nIso-isä meni tupaan takaisin. \"Tule Heidi!\" huusi hän sieltä ylös\nparvelle, \"päivä on jo noussut! Pue paras puku yllesi, niin menemme\nkirkkoon.\"\n\nHeidi ei vitkastellut, se ei ollut mikään tavallinen kutsu, sitä hänen\ntäytyi kiireesti noudattaa. Hetkisen kuluttua hän juoksi jo alas\npuettuna kauniiseen frankfurtilaiseen pukuunsa, mutta pysähtyi suuresti\nkummastuneena iso-isänsä eteen. \"Oi, iso-isä, tuommoisena minä en\nkoskaan ole sinua nähnyt\", sai hän viimeinkin sanotuksi, \"etkä sinä\nkoskaan ole käyttänyt kaunista hopeanappista takkiasi, voi kuinka kaunis\nsinä olet pyhäpuvussasi.\"\n\nVanhus silmäili ystävällisesti hymyillen lasta ja sanoi: \"Niin sinäkin\nolet: tule nyt.\" Hän otti Heidiä kädestä ja niin kulkivat he yhdessä\ntunturilta alas. --\n\nJoka taholta kajahtelivat kellojen heleät äänet heitä vastaan ja yhä\nsoinnukkaammin ja raikkaammin, kuta edemmäksi he tulivat. Heidi kuunteli\nihastuksella ja sanoi: \"Kuuletko niitä, iso-isä? Nyt on aivankuin\nsuurena juhlana.\"\n\nAlhaalla oli kaikki kylän väki jo kirkossa. He olivat juuri alottaneet\nvirren, kun iso-isä Heidin kanssa astui kirkkoon ja istui viimeiselle\npenkille. Mutta se, joka istui häntä lähinnä, nykäsi kyynärpäällään\nnaapuriansa ja sanoi: \"Oletko sinä huomannut, että Tunturisetä on\nkirkossa!\"\n\nJa ny'itty nykäsi taas vuorostaan seuraavaa, niin että ennen pitkää joka\ntaholta kuiskailtiin: \"Tunturisetä! Tunturisetä!\" ja melkein jokaisen\nnaisen täytyi kääntää päätään ja useimmat heistä sekaantuivat hiukan\nsäveleestä, niin että lukkarin oli sangen vaikea johtaa laulua. Mutta\nkun pappi sitten alotti saarnansa, katosi hajamielisyys taas kokonaan,\nsillä hänen sanoissaan ilmeni niin harrasta kiitoksen ja ylistyksen\ntunnetta, että se valtasi koko seurakunnankin, niin että jokaisesta\nläsnäolijasta tuntui siltä, kuin joku suuri ilo olisi hänelle\ntapahtunut. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, poistui Tunturisetä\nkirkosta taluttaen lasta kädestä ja suuntasi askeleensa pappilaa kohden,\nja kaikki, jotka seurasivat häntä, ja ne, jotka ennen häntä olivat\nulkona, katsoivat hänen jälkeensä ja useimmat kävelivät samaan suutaan\nhänen kanssansa nähdäksensä, menisikö hän todellakin pappilaan, ja sen\nhän tekikin. Silloin kokoontuivat kaikki ryhmiin ja keskustelivat\nkiihkeästi päivän tavattomasta tapauksesta, Tunturisedän\nkirkonkäynnistä, ja katsoivat levottomina pappilaan päin nähdäksensä,\npalaisiko Tunturisetä sieltä vihoissaan ja kiukuissaan, vaiko papin\nystävänä, sillä he eivät ensinkään tienneet, mistä syystä vanhus oli\ntullut alas tunturilta ja mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.\n\nMutta useimpien mielipide oli kuitenkin muuttunut jo hänen eduksensa ja\nhe sanoivat toinen toisillensa: \"Ei suinkaan Tunturisetä ole niin paha\nkuin sanotaan; näkeehän sen heti, miten hellästi hän pitää pienokaista\nkädestä.\" Ja toinen taas vastasi: \"Senhän minä aina olen sanonut, eikä\nhän papinkaan luokse menisi, jos hän olisi perin paha; silloinhan hänen\ntäytyisi pelätä, ihmiset liioittelevat niin usein.\" Ja leipuri sanoi:\n\"Minähän sen kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi sanoin; milloinka\npienoinen lapsi, jolla on ruokaa ja juomaa ja kaikkea hyvää, mitä hän\ntahtoo ja toivoo, jättää sen kaiken ja halajaa takaisin iso-isän luo,\njos tämä on paha ja hurja, niin että lapsen täytyisi pelätä häntä?\" Ja\nniin sai suopeampi mieliala yhä suuremman vallan heissä, kun naisetkin\nsaapuivat seuraan ja kertoivat, mitä olivat kuulleet Vuohi-Pekan\nBriitalta ja iso-äidiltä, ja heidän puheistaan päättäen oli Tunturisetä\nihan toisenlainen kuin yleisesti tähän asti oli luultu, niin että\nkokoontuneista tuntui pikemmin siltä, kuin he olisivat seisoneet siinä\nodottamassa vanhaa kauan kaivattua ystävää toivottaakseen hänet\ntervetulleeksi. --\n\nSillä aikaa oli Tunturisetä tullut pastorin lukuhuoneen ovelle ja\nkolkuttanut. Herra pastori aukaisi ja astui vilkkaasti häntä vastaan\neikä ensinkään näyttänyt kummastuneelta, niinkuin olisi voinut luulla,\nvaan ikään kuin hän olisi odottanut häntä; Tunturisedän kirkossa-olo ei\nvarmaankaan ollut jäänyt herra pastorilla huomaamalta. Hän tarttui\nvanhuksen käteen ja pudisti sitä useamman kerran niin sydämellisesti,\nettei Tunturisetä aluksi saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hän ei ollut\nodottanut noin ystävällistä vastaanottoa. Hän tointui kuitenkin taas ja\nsanoi: \"Minä tulen pyytämään, että herra pastori olisi hyvä ja unohtaisi\nne sanat, jotka lausuin tunturilla, ettekä enää lukisi sitä minulle\nviaksi, vaikka silloin vastustin teidän neuvoanne. Te olitte oikeassa,\nherra pastori, ja minä olin väärässä, mutta nyt minä tahdon seurata\nteidän neuvoanne ja muuttaa talveksi alas 'kylään', sillä tämä lapsi on\narka, ja kova vuoden aika tunturilla on hänelle liian rasittavaa, ja jos\nihmiset täällä katsoisivatkin minuun vähän karsaasti niinkuin sellaista,\njohon ei ole luottamista, niin en ole parempaa ansainnutkaan, mutta\nettehän te, herra pastori, sitä kuitenkaan tee?\"\n\nYstävällisen papin silmät loistivat ilosta, hän otti vielä kerran\nvanhuksen käden omaansa ja sanoi liikutettuna: \"Naapuri, te olette ollut\nparhaimmassa kirkossa jo ennen, kuin tulitte tänne minun kirkkooni; olen\nsiitä iloinen! Eikä teidän tarvitse katua, että jälleen tahdotte tulla\ntänne ja elää meidän kanssamme. Minun luokseni olette rakkaana ystävänä\nja naapurina aina tervetullut ja minä aion viettää monta talvi-iltaa\niloisesti teidän luonanne, sillä teidän seuranne on minulle arvokas ja\nrakas, ja pienokaiselle tulemme myöskin hankkimaan hyviä ystäviä.\" Herra\npastori laski ystävällisesti kätensä Heidin tummille kiharille ja\ntalutti häntä kädestä, saattaessaan iso-isää ulos portaille, ja vasta\nsiellä hän hyvästeli heitä, niin että koko heidän ympärillään seisova\nkansa saattoi nähdä, miten herra pastori aina uudelleen ja uudelleen\npuristi Tunturisedän kättä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen paras\nystävänsä, josta hän tuskin saattoi erota. Tuskin oli pappi siis\nsulkenut oven jälkeensä, kun koko seurakunta riensi Tunturisetää\nvastaan, jokainen tahtoi olla ensimmäinen, ja niin monta kättä\nojennettiin hänelle yht'aikaa, ettei hän tiennyt mihin niistä ensin\ntarttua. Joku huudahti hänelle: \"Sepä hupaista! sepä hupaista, setä,\nettä kerran taas käytte meitä katsomassa!\" ja toinen taas: \"Minäkin olen\nusein toivonut kerran saavani jälleen puhua sanasen teidän kanssanne,\nsetä.\" Ja samaan tapaan kajahteli joka suunnalta, ja kun setä sitten\nystävällisiin puhutteluihin vastasi, että hän aikoi siirtyä talveksi\nentiseen asuntoonsa alas \"kylään\" ja taas elellä vanhojen tuttujensa\nkanssa yhdessä, kiihtyi yleinen riemu oikeaksi myrskyksi ja näytti ihan\nsiltä, kuin Tunturisetä olisi ollut \"kylän\" enin rakastettu henkilö.\njota jokainen oli suuresti kaivannut. Useimmat saattoivat iso-isää ja\nlasta pitkän matkaa ylös tunturin rinnettä ja hyvästijättäessään\njokainen heistä vaati Tunturisetää käymään luonansa, kun hän taas\npalaisi kylään. Kun saattajat erosivat hänestä ja lähtivät astumaan\nvuoripolkua alas kylään, pysähtyi vanhus ja katseli kauan heidän\njälkeensä, ja hänen kasvoilleen levisi niin lempeä loiste, että näytti\nsiltä, kuin olisi auringonvalo tullut hänen omasta sydämestään. Heidi\nkatseli häneen herkeämättä ja sanoi iloisesti: \"Iso-isä, tänään sinä\nolet kauniimpi kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Niinkö arvelet\", hymyili iso-isä. \"Niin. katsos, Heidi, minua on tänään\nkohdannut onni, jota en suinkaan ole ansainnut. Tuntuu niin hyvältä elää\nrauhassa ja sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa. Rakas Jumala tarkoitti\nparastani sillä, että hän lähetti sinut luokseni tunturille.\"\nVuohi-Pekan majalle saavuttuansa aukaisi iso-isä heti oven ja astui\nsisään: \"Jumala antakoon hyvää päivää, iso-äiti\", huudahti hän,\nemmeköhän taas ala paikkailla tupaa, ennenkuin myrskyt tulevat.\"\n\n\"Hyvä Jumala, se on setä!\" huusi iso-äiti iloisella kummastuksella.\n\"Että minulle sekin ilo vielä piti suotaman elämässäni! Että minä\nkerrankin saan kiittää teitä kaikesta, mitä meille olette tehnyt, setä!\nJumala teitä palkitkoon! Palkitkoon sen Jumala!\"\n\nJa vavisten ilosta ojensi vanha iso-äiti kätensä vastatulleelle, joka\nsydämellisesti pudisteli sitä, sitten hän jatkoi pitäen kiinni sedän\nkädestä: \"Ja yksi pyyntö on minulla vielä sydämelläni, setä: Jos minä\njoskus olen loukannut teitä, niin älkää rangaisko minua sillä, että\nvielä kerran laskette Heidin luotanne, ennenkuin minä lepään\nkirkkomaassa. Oi, te ette tiedä, mikä aarre tämä lapsi on minulle!\" ja\nhän syleili Heidiä, joka jo oli hiipinyt hänen luokseen.\n\n\"Olkaa huoleti, iso-äiti\", rauhoitti häntä setä; \"siten en tahdo\nrangaista teitä enkä itseänikään, tästä lähin jäämme kaikki toinen\ntoistemme luo pitkäksi aikaa, jos Jumala sen sallii.\"\n\nNyt Briitta hieman salaperäisesti veti sedän erikseen huoneen nurkkaan\nja näytti hänelle kaunista sulkahattua sekä kertoi, mitenkä asianlaita\noli, sillä luonnollisesti hän ei voinut ottaa vastaan semmoista lahjaa.\n\nMutta iso-isä katsoi sangen tyytyväisesti Heidiinsä ja sanoi: \"Hattu on\nhänen, jollei hän sitä enää tahdo panna päähänsä, niin hän on oikeassa,\nja jos hän on sen sinulle antanut, niin ota sinä se vaan vastaan.\"\n\nBriitta oli tästä odottamattomasta päätöksestä suuresti iloissaan: \"Se\non varmaankin enemmän kuin kymmenen markan arvoinen, katsokaapas vain!\"\niloissaan kohotti hän sen korkealle ilmaan. \"Minkä erinomaisen\nsiunauksen se Heidi sentään sieltä Frankfurtista on tuonut kotiin! Minun\non jo monasti täytynyt ajatella, eikö olisi parasta että lähettäisin\nPekkanikin vähäksi ajaksi sinne; mitä te siihen sanoisitte, setä?\"\n\nSedän silmät säihkyivät veitikkamaisesti. Hän arveli, ettei se olisi\nPekalle vahingoksi; mutta neuvoi Briittaa odottamaan sopivaa\ntilaisuutta.\n\nSamassa samainen henkilö syöksähtikin sisään, mutta kolautti ensin\npäänsä oveen niin kovasti, että joka paikka ritisi; nähtävästi oli\nhänellä kiire. Hengästyneenä ja läähättäen pysähtyi hän keskelle tupaa\nja ojensi kirjettä kädessänsä. Sekin oli seikka, jommoista ei ennen\nollut tapahtunut: kirje, osoiteltu Heidille, jonka hän oli saanut\nalhaalla \"kylän\" postilaitoksesta. Kaikki istuivat pöydän ympärille\nodottamaan. Heidi aukaisi kirjeensä ja luki sen ääneen takertumatta. Se\noli Klara Sesemannilta. Hän kertoi siinä, miten ikävä hänen oli ollut\nHeidin lähdettyä, ja että hän töin tuskin saattoi sitä enää kestää;\nsentähden oli hän niin kauan pyytänyt isältänsä, kunnes tämä oli\nluvannut jo seuraavana syksynä lähteä kylpyretkelle Ragatziin, ja mummo\naikoi myös mukaan, ja silloin hän tahtoi käydä tervehtimässä Heidiä ja\niso-isää tunturilla. Ja mummo käski vielä sanoa Heidille, että hän oli\ntehnyt oikein siinä, kun oli tahtonut viedä vehnäleivät iso-äidille, ja\njottei iso-äidin tarvitsisi syödä niitä kuiviltansa, oli kahvi lähetetty\njäljestä päin, se oli jo matkalla, ja kun mummo itse tulisi tunturilla\nkäymään, piti Heidin viedä hänet iso-äitiä tervehtimään.\n\nSiitä syntyi sitten niin suuri ilo ja ihmetys, kun kaikki uutiset\nkoskivat heitä jokaista yhtä likeltä, ettei itse iso-isäkään huomannut\nmiten nopeasti aika kului ja kuinka myöhäinen jo oli, ja kaikki he\nolivat niin tyytyväisiä ja iloisia tulevien päivien yhdessäolosta, ja\nehkä vielä enemmän tämänpäiväisestä, että iso-äiti lopulta sanoi:\n\"Kaikkein suloisinta on kuitenkin se, että vanha ystävä kerran taas\ntulee ja ojentaa meille kätensä niinkuin ennen muinoin; se synnyttää\nlohduttavan tunteen siitä, että kerran vielä saamme tavata ne, jotka\nmeille ovat olleet rakkaita. Tulettehan taas pian käymään täällä, setä,\nja lapsi varmaankin jo huomenna.\"\n\nSe lupaus vahvistettiin iso-äidille kädenlyönnillä, mutta nyt oli jo\naika lähteä kotiin, ja iso-isä kulki Heidin kanssa ylös tunturille, ja\nsamoin kuin heleät aamukellot likeltä ja kaukaa olivat kutsuneet heitä\nlaaksoon, samoin saattoivat rauhalliset iltakellot heidät jälleen\ntakaisin ilta-auringon loisteessa välkkyvälle majalle. -- Mutta kun\nmummo tulee syksyllä, valmistaa hän varmaan Heidille samoinkuin\niso-äidillekin monta odottamatointa iloa, ja varmaankin saadaan\nheinäparvelle oikea vuode, sillä missä mummo vain liikkuu, siellä\njärjestyvät kaikki asiat, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin.\n\n\n\n"]