[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLKpsClDkoROFNY2zrC9KIvy7dM58qnqWOqtPtZ-DthE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},70,"Kootut teokset XV","Leino, Eino",1878,1926,"70-leino-eino-kootut-teokset-xv","70__Leino_Eino__Kootut_teokset_XV","Helsingin valloitus; Vöyrin sotakoulu; Elämäni kuvakirja","muistelmat",[],[],"fi",1918,null,70426,488584,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää Eino Leinon muistelmia ja historiallisia kuvauksia. Mukana ovat Suomen sisällissodan tapahtumia kertaavat teokset Helsingin valloituksesta ja Vöyrin sotakoulusta sekä kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta valottava omaelämäkerrallinen muistelmateos.","Eino Leinon 'Kootut teokset XV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 70.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET XV\n\nEino Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHELSINGIN VALLOITUS. Muistelmia ja vaikutelmia\n\nVÖYRIN SOTAKOULU. Haastatteluja ja historiikkia\n\nELÄMÄNI KUVAKIRJA. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja\nja mietelmiä\n\nI. Varhaisvanha\n\n 1. Ohoh kullaista kotia!\n 2. Apea mieliala\n 3. Taistovaatimus\n 4. Morituri\n 5. Siellä puut punalle paistoi\n 6. Uimarannassa\n 7. Purren valitus\n 8. Sininen silta\n 9. Yksinäinen ajattelija\n10. Talo talolta, tölli tölliltä\n11. Parranpärinää\n12. Kalma\n13. Outo\n14. Samassa sammiossa\n15. Antti Mustonen\n16. Maansurut\n17. Kirjat\n18. Ruotimuori\n19. Kirkonkello\n20. Tutuilla tienoilla\n21. Sydänmaan rauha\n\nII. Oulu ja Kajaani.\n\n 1. Koulutähti\n 2. Maailmankansalaisuutta\n 3. Puolalaisserkku\n 4. Toinen serkku\n 5. Eno\n 6. Meren hengessä\n 7. Kielitaistelua\n 8. Oulun rata\n 9. Liian nuori\n10. Lemmen lumoissa\n1L. Sydämeni kuningatar\n12. Via dolorosa\n13. Pietari Brahen kaupungissa\n14. Takaisin Ouluun\n15. Kirjallisia harrastuksia\n16. Pegasus\n\nIII. Hämeenlinna.\n\n 1. Lauhkeassa vyöhykkeessä\n 2. Vanhin veljeni\n 3. Koulun pylväitä\n 4. K. O. Lindeqvist\n 5. Muodollista logiikkaa\n 6. Kiipelissä\n 7. Toverikunnan iltama\n 8. Samuel Pajula\n 9. Arthur Siegberg\n10. Matematiikka\n11. Fysiikka\n12. Kissannaukujaiset\n13. Luonnonhistoriaa\n\nIV. Ad Musas.\n\n 1. Pikku-Kalle\n 2. Tulirokko ja filologia\n 3. Mens sana in corpore sano\n 4. Jumalan vanki\n 5. Sainion murha\n 6. Kirvesmiehet\n 7. Nuoret ja vanhat\n 8. Kuopion laulujuhla v. 1891\n 9. Postimanifesti\n10. Vuokatinlampi\n11. Mustat sukat\n12. Antinlahti\n\n\n\n\n\n\nHELSINGIN VALLOITUS\n\nMuistelmia ja vaikutelmia\n\n(1918)\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nOnnettomuustoverit. -- Ennakkotiedot. -- Optimistinen mieliala. --\nEnsimmäiset vaikutelmat. -- Ammuntaa ja mielipuolisuutta. --\nTulevaisuuden  sosialisti. -- Yksityinen tietotoimisto.\n\n\nMeitä oli kaksi onnettomuustoveria, hän, kuvanveistäjä, minä\nkirjailija, jotka punaisten kapinan alkaessa olimme sortuneet samaan\nhelsinkiläiseen yksityishotelliin ja jääneet kuin sotavangeiksi siihen.\n\nHänellä oli oikeastaan huvila Grankullassa. Mutta kuulumiset sieltä,\nsamoin kuin muualtakin pääkaupungin läheisyydestä, olivat pian omiaan\ntodistamaan, että hänen sittenkin oli terveellisintä jäädä Helsinkiin.\nKun hän myöskin oli onnistunut juuri viimeisellä Tornion pikajunalla --\nsamalla, jolla senaattorit matkustivat -- vaimonsa ja lapsensa ulkomaille\nlähettämään, ei mikään häntä enää Grankullaan houkutellutkaan, paitsi\nehkä eräitä huvilaan jääneitä ruokatavaroita, jotka punaiset tietysti\npistivät liiveihinsä.\n\nHän itse oli jäänyt tänne vain eräitä käytännöllisiä asioita\njärjestämään. Sitten oli hänenkin aikomuksensa ollut painua talveksi\nKöpenhaminaan.\n\nMinun taas oli ollut mieleni asettua Karjalaan, jossa olin koko syksyn\nviettänyt ja josta vain olin saapunut Helsinkiin samoin eräitä\nkäytännöllisiä asioita järjestämään. Nyt me olimme kiikissä.\nPidettyämme pienen sotaneuvottelun päätimme molemmat jäädä Helsinkiin\ntapausten lähempää kehitystä kaikessa rauhassa odottamaan.\n\nKumpikaan meistä ei luonnollisesti aavistanut, että tuo odotus kävisi\nniin pitkäksi.\n\nOltiinhan jo totuttu suurlakkoihin. Korkeintaan viikon se kestäisi,\nvakuuttelimme toisillemme, korkeintaan pari. Jos joku uskalsi puhua\nuseammasta, teki mieli antaa selkään hänelle.\n\nEtelä-Pohjanmaan pikainen valtaaminen, josta viestit tännekin heti\nvierähtivät, oli omiaan vielä aivan erikoisesti tuota optimistista\nuskoa tukemaan.\n\n-- Tänäpäivänä he ovat Vilppulassa ja huomenna Tampereella,\nvakuuttelimme toisillemme. Ja siitä ei ole enää muuta kuin jonkun\npäivän matka Helsinkiin.\n\n-- Tietysti! Eiväthän punaiset osaa tapella. Mistä he saisivat\nsitäpaitsi upseereja ja kuinka he äkkiä oppisivat konekiväärejä\nkäyttelemään?\n\n-- Se käy kuin tanssi!\n\n-- Se on viikon juttu. Muista minun sanoneen!\n\nTietysti ei meillä vielä voinut olla vähintäkään aavistusta siitä\nläheisestä liitosta, mikä punaisilla oli täkäläisen venäläisen\nsotaväen, jopa itse Venäjän bolshevistisen hallituksen kanssa.\nPäinvastoin luulimme venäläisen sotaväen pysyvän kokonaan erillään\nasiasta, kuten oli tapahtunut entisissäkin suurlakoissa.\n\nVallankumoukseksi ei sitä kukaan nimittänyt. Suututti vain tällainen\nrötös, vaikka lyhytaikainenkin, keskellä itsenäisen Suomen valtiollista\naamua, sen suurinta vapautumis-aikaa.\n\nKuitenkin oli näiden rivien kirjoittajalla jo pitkin edellistä viikkoa\nollut jonkinlaisia tietoja punaisten aikomuksista. Olin tavannut jonkun\nmatkustajan, joka oli kertonut jo parikin viikkoa junissa kulkeneen\nheidän agitaattoreitaan y.m. luottamusmiehiään kullekin asemalle, ja\njunamiehistölle salaisia määräyksiään jakelemassa. Ja joitakin päiviä\nennen olin tavannut erään rautatievirkailijan, jonka antamat tiedot\nolivat siksi vakavia, että katsoin isänmaalliseksi velvollisuudekseni\nsaattaa ne heti myöskin Suomen hallituksen kuuluviin.\n\nKutsuin sitävarten luokseni erään poliittisen ystäväni, joka usein kävi\nsenaatissa paria meille molemmille tuttua senaattoria haastattelemassa.\nIlmoitin hänelle tilanteen täyden vakavuuden.\n\n-- He aikovat vangita senaatin ja hajoittaa valtiopäivät, sanoin.\nHallituksen on välttämättä paettava Pohjanmaalle.\n\n-- Häh?\n\n-- Niin on asia. Ja sinun on heti huomenaamuna tavattava senaattoreita.\n\nHän lupasi kuultuaan perusteluni ja tietolähteeni.\n\nSeuraavana aamuna hän oli senaatissa. Mutta siellä oli vain hymyilty\nhänelle ja sanottu, että he tiesivät tuon kaiken ja paljon enemmänkin,\nmutta eivät pitäneet sitä sittenkään mahdollisena.\n\nMutta jo sitä seuraavana iltana he hädintuskin pääsivät pakoon\npujahtamaan.\n\nJa sitä seuraavana olivat jo kaikki paikat, myöskin\nsanomalehtitoimistojen porraskäytävät, miehitetyt. Mutta niin vähän\nvaarallisina pidimme vielä yleensä tuollaisia piikkimiehiä, että\nminäkin samana iltana hotelliani kohti käyskennellessäni pysähdyin\nU. S:n toimituksen edessä seisovien vartioiden kanssa leukailemaan,\nsivelemään heidän painettejaan ja pyytelemään sisäänpääsyä muka erästä\ntuttavaa toimittajaa tapaamaan. Ja kun varhain huomenelta joku\ntuttavani tuli lääpästyksissään kaupungilta, kertoen siellä\nvallitsevasta terrorista, ammunnasta y.m., käänsin vain kylkeäni ja\närähdin:\n\n-- Ole vaiti! Hyviä miehiä ne ovat. Suomalaisia miehiä! Kyllä niiden\nkanssa toimeen tulee.\n\nUskoni suomalaisuuteen oli tämän villityksen kestäessä vielä moneen\nkertaan ja aina perinjuurisemmin järkähtävä.\n\nKäsitykseni muuttui jo päivemmällä hiukan kaupunkia katsellessani.\nPunaisten asestettuja autoja kiiteli kaikkialla, niissä julmannäköisiä\nmiehiä kiväärit ojolla yleisöä kohti, samoin siellä täällä marssivia\nkolonneja, jotka pysähtyivät milloin minkin talon edustalle. Ja\nPohjois-Esplanaadilla tuli vastaani samanlainen ryysyjoukkue, jonka\netupäässä kivääriään huitova hullu mies, ikenet irvessä, silmät\nvauhkoina päässä ja koko kasvoilla niin mielenvikainen ilme, että sain\nheti melkoista oikeamman käsityksen koko tämän kapinan luonteesta ja\ntarkoitusperästä.\n\n-- Ei tulemas! Ei tulemas! hän huusi. Ampumas!\n\nNähtävästi hän oli sivilipukuinen venäläinen sotamies tai\nkansankiihottaja. Ja hänen takaansa näkyi joukko kaltoin kasvaneita\nsuomalaisia naamoja, joiden joukosta turhaan etsi yhtään rehellistä tai\nvakaumuksellista.\n\nHelsinki oli roskaväen vallassa! Se totuus selvisi siinä\nsilmänräpäyksessä. Esikaupunkien ja vallityöläisten kymmentuhantiset\nlaumat näyttivät sen keskukseen pahimman törkynsä tyhjentäneen.\n\nPuhuttiin myöskin jo monesta murhasta y.m. väkivallan teoista. Ja kun\nhetkeksi istahdin erääseen kahvilaan Aleksanterinkadulla, alkoi aivan\nläheltä kuulua niin tiheää ammuntaa kuin olisivat vähintään jo\nkonekiväärit olleet käytännössä.\n\nIhmiset juoksivat hujan hajan. Toisia tunkeutui myös kahvilaan turvaa\netsimään.\n\n-- Missä ne ampuvat?\n\n-- Wreden pasaasissa ja Mikonkadulla.\n\n-- Ketä ja mitä?\n\n-- Kuka sen tietää! Väittävät ammutun ullakoilta heitä.\n\nPalasimme isosti vakavampina poikina ystäväni kuvanveistäjän kanssa\nkaupunkikierrokseltamme hotelliin.\n\n-- Ne ovat hulluja, ne ovat pähkähulluja! mutisi hän. Eiväthän ne osaa\nedes käyttää kivääriä. Ampuvat sinne tänne ilman mitään tarkoitusta tai\nsuunnitelmaa.\n\n-- Sattuvat ehkä vielä vahingossa osaamaan!\n\nIllan olimme päättäneet viettää erään yhteisen ystävämme arkkitehdin\ntuona.\n\nSiellä oli suurimpana huolena talon ainoan aseen, pienen\nrevolveripahasen kätkeminen, sillä niitähän ne ensimmäiseksi etsimään\ntulisivat. Pitkän haeskelun jälkeen löytyikin sille paikka, jota en\nsano, sillä voihan olla, että sellaisia vielä joskus vast'edeskin\ntultaisiin tarvitsemaan.\n\nAsian päälle tarjosi arkkitehti meille lasin whiskyä.\n\nJuuri sitä maistellessamme ja vaihtaessamme mielipiteitämme ajan\nankarista kohtaloista, alkoi aivan kuin talon nurkkajuuresta kuulua\njälleen tiheä kiväärinrätinä, jota ei tällä kertaa kestänyt vain\nmuutamia, vaan vähintään 15-20 minuuttia. Ja pienemmän väliajan jälkeen\nse alkoi uudestaan.\n\nEi tarvinnut paljon mielikuvitusta otaksuakseen jossakin lähitienoilla\ntapahtuvan hyvänkin verilöylyn.\n\nItse asiassa ne olivat sangen viattomia punaisten mielenosoituksia sitä\nporvarillista yhteiskuntaa vastaan, jota he nyt olivat lähteneet\ntäydellä todella kukistamaan. Mutta jonkun verran kaamealta se kaikui\nyön hiljaisuudessa.\n\nEräässä ammunnan lomassa nousimme ja sanoimme hyvästit ystävälliselle\nisäntäväellemme.\n\n-- Hyvää yötä.\n\n-- Ja rauhallista kotitarkastusta.\n\nPääsimme ilman enempiä seikkailuja pujahtamaan hotelliimme. Sieltä\ntäältä kaupungilta kajahteli tosin laukauksia. Mutta nehän kuuluivat\ntästälähin luonnolliseen päiväjärjestykseen.\n\nHotellihuoneessani istui meitä odottamassa eräs yhteinen ystävämme\noikeistososialisti, todenmukaisemmin sanoen, entinen sosialisti, sillä\nhänet oli juuri ennen kapinan alkua potkittu kerettiläisten\nmielipiteittensä vuoksi pois sosialistisesta puolueesta.\n\nEikä kumma puolueen silloiseen johtoon nähden, sillä hänhän oli\njulkisessa kansalaiskokouksessa vastustanut punakaartien asestamista.\n\nEttä hän rauhanmiehenä oli vastustanut asestautumista yleensä, siis\nmyöskin valkokaartien, sitä ei sosialistiselta taholta suinkaan otettu\nhuomioon. Mutta porvarit pitivät häntä ystävänään, miltei sankarinaan.\n\nNiin vähäisiksi olivat porvarien valtiolliset vaatimukset siis ennen\nkapinaa supistuneet.\n\nJa niin yltiöpäisiksi paisuneet sosialistien!\n\nHän itse väitti edelleenkin olevansa mielipiteiltään puhdas sosialisti,\nvieläpä niitä harvoja tässä maassa, jotka ajoivat todella sosialistista\neivätkä anarkistista ohjelmaa.\n\nHänkin uskoi tämän villityksen pian ohimeneväksi. Sitten alkaisi\nhänellekin uusi toimintakausi.\n\nNimittäkäämme häntä siis silloisiin oleviin oloihin nähden esim.\ntulevaisuuden sosialistiksi.\n\n-- Nyt se paukahti! hän sanoi. Mitä arvelet? Luuletko, että ne\nuskaltavat ajatella todella sosialistista vallankumousta.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Eivät, sikäli kuin minä heidän johtajiaan tunnen.\n\n-- Punakaarti johtaa. Muista, että he jo ennen joulua aikoivat vangita\ntai hajoittaa oman puoluekokouksensakin!\n\n-- Mutta ilman poliittisia johtajia ei puolue tottele heitä.\n\n-- Puolue terrorisoidaan. Sitäpaitsi: poliittiset johtajat menevät\nmukana.\n\n-- Mihin hyvänsä?\n\n-- Mihin hyvänsä. Eihän siellä ole yhtään miestä, jolla olisi\nselkärankaa. Jos olisi, olisi hän jo aikoja sitten esiintynyt.\n\n-- Valpas ei mene mukana.\n\n-- Saadaan nähdä.\n\n-- Ei, hän jänistää. Minä tunnen hänet. Hän on oikeastaan suuri pelkuri.\n\n-- Juuripa siksi!\n\n-- Hän kiemurtelee itsensä irti joka tapauksessa. Tämä on uhkapeliä. Ja\nsellaisessa hän ei tahdo olla mukana.\n\nNäin me kiistelimme.\n\nSillä aikaa piirsi ystävämme kuvanveistäjä hänestä pilakuvia, jotka\nhän -- pitentämällä hänen muutenkin pitkiä, tuolille heitettyjä sääriään\nja syventämällä hänen otsansa ryppyjä -- oli saanut sangen huolestuneen\nja elämän uumenia penkoilevan ammattiajattelijan näköisiksi.\n\nHän nimitti kuvaansa \"oikeistososialisti vallankumous-aikoina\".\n\nMutta eräät viereisellä kadulla pamahtelevat laukaukset muistuttivat jo\nsosialistillekin kotimatkaa.\n\n-- Näkemiin! hän sanoi.\n\n-- Tulehan huomenna!\n\n-- Ja tuo uutisia!\n\nMe päätimme tavata joka ilta niin kauan kuin kestäisi kapinaa. Ja\nperustaa oman yksityisen tietotoimistomme. Sillä pääasiahan oli olla\ntapausten tasalla, joskaan niihin ei voinut sen enempää vaikuttaa.\n\nPäivän sosialistisista sanomalehdistä -- ainoat, jotka ilmestyivät -- me\nolimme jo nähneet, että niiden julkaisemiin tiedonantoihin oli kaikkein\nvähimmin luottamista.\n\n-- Eivät Hels. Sanomat enää ikinä ilmesty, oli hotellin siistijätär\nmeille iloisesti ilmoittanut, kun pilanpäiten olimme häneltä\naikaisemmin lehteä kysyneet.\n\nHänkin oli punaisia.\n\nSe nyt ei ollut mikään ikuinen ihme sellaisenaan, mutta vakaumus, jolla\nhän sen sanoi, oli kerrassaan suuremmoinen. Se todisti voitonvarmuutta,\njoka tietysti oli häneen siirtynyt häntä hakkailevilta kavaljeereilta.\n\nHotellissa asui melkein yksinomaan venäläisiä. Siellä oli hälinää ja\nääntensorinaa. Useimmat heistä olivat oman maansa bolshevismia Suomeen\npaenneet ja näkivät sen nyt täällä nousevan eteensä entistä\nuhkaavampana.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\"Kenkkuilijat.\" -- Jännitystä ja herpoutumista. -- Tietopiirimme. --\nYksityinen tietotoimistomme. -- \"Taantumus.\" -- Periaatteellista\nkeskustelua. -- Shakkipeli. -- Yleinen mieliala. -- Yörauha.\n\n\nAlkoivat sitten pitkät illat hotellissa.\n\nOnneksi oli meitä kuitenkin kaksi -- tai oikeammin kolme -- että voimme\nedes jutella keskenämme. Mutta useinkin tahtoi puhe tyrehtyä kokonaan\nja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.\n\nPäätimme joka ilta ryhtyä työhön, mutta aamulla ei siitä kuitenkaan\ntullut mitään. Yön seutuna oli ehtinyt senverran entisiä vaikutuksia\nsulattaa, että kaipasi uusia. Ja se vaati jälleen uuden kierroksen\nkaupungilla.\n\nSiellä tapasi paljon samanlaisia tyhjäntoimittajia tai uutis-urkkijoita\ntai -- \"kenkkuilijoita\", kuten me erästä Työmies-lehden lempisanaa\nkäyttäen myöhemmin toisiamme nimitimme. Koska kapinan kerran toivottiin\npian päättyvän, ei kukaan ainakaan minun tuttavistani tehnyt mitään.\nNiillekin, joiden työttömyys ei ollut pakollista, oli sielullinen\njännitys liian suuri, että he olisivat voineet mitään jokapäiväistä,\ntavallista työtään suorittaa.\n\nJa jännitystä seurasi yhtä täydellinen herpoutuminen. Kun sellaiselta\nkierrokselta palasi takaisin hotelliin aivot täynnä uusia kauhunkuvia,\noli väsynyt kuin hyvänkin päivätyön tehtyään.\n\nMielenliikutus seurasi mielenliikutusta, hermokiihotus hermokiihotusta.\nAluksi oli jokainen murha suoranainen maailmantapahtuma. Sitten siihen\ntottui vähitellen, aistit, myöskin moraaliset tylstyivät vähitellen, ja\nlopuksi me olimme kaikki maata-mennessämme vajahenkisten hoitoloihin\nvalmiita idiootteja.\n\nEikä uni kuitenkaan tullut, siitä pitivät huolen yön pimeydestä\npamahtelevat laukaukset ja ohikiitävien autojen kamala surina.\n\nOli kielletty klo 8:n jälkeen illalla ulkona liikkumasta. Siellä ei\nsiis kukaan ollut eikä voinut olla kunniallisilla asioilla.\n\nMitä ne liikkuivat? Ketä ne hakivat? Kenen vuoro nyt oli?\n\nKukin teki noita kysymyksiä itselleen yksin yöllisellä vuoteellaan.\n\nAamulla haettiin niihin vastausta. Joskus se löytyi, useimmin jäi\nlöytymättä. Mutta sensijaan kuuli aina jotakin muuta, joka\nhirvittäväisyydellään karmi selkäpiitä.\n\nJoka päivä toi aina jotakin uutta tullessaan.\n\nMilloin oli joku tuttava ammuttu, milloin joku tuttavan tuttava. Ja\nmitä enemmän tuo kaamea tietopiirimme laajeni, sen kaameammaksi kävi\nsamalla yleisen hävityksen ja kauhistuksen kuva. Muistan, että Vihdin,\nKeravan ja Hyvinkään murhat tekivät erikoisesti tärisyttävän\nvaikutuksen.\n\nSen etempäähän me emme tienneet vielä mitään.\n\nToisen yhtä tärisyttävän vaikutuksen teki tieto Porvoon joutumisesta\npunaisten käsiin ja valkokaartilaisten väistymisestä sieltä saaristoon.\n\nTiesimme heidän taistelleen urhoollisesti. Mutta sen verisempi oli\ntietysti punaisten kosto oleva!\n\n-- Nyt ei sinne jää yhtään elävää sielua, ajateltiin.\n\nRintamilta loppuivat pian tiedot kokonaan. Sillä sellaisinahan ei\nvoinut pitää sosialistilehtien levittämiä uutisia -- \"meidän puoleltamme\n2 kaatunutta ja 1 haavoittunut\" -- eikä myöskään niitä huhuja, jotka\ntulvivat sen hurjempina, mitä sorretumpi sananvapaus oli.\n\nKuitenkin niitä ahmittiin ja osaksi uskottiinkin.\n\nVapauttavan sanan sanoi siinä suhteessa epäilemättä se ruotsinkielinen\nherra, joka eräässä kadunkulmassa kaivoi kymmenpennisen taskustaan ja\nhuusi Työmies-lehden pojalle kadun yli:\n\n-- Nå, hämta hit didär lögnerna (no, tuo tänne ne vajeet)!\n\nMaanalaisia, hektograafilla monistettuja lehtisiä sai vain joku\nonnellinen käsiinsä. Eivätkä niidenkään tiedot, paha kyllä,\nosoittautuneet joka suhteessa paikkaansa pitäviksi.\n\nSillä aikaa toimi uutterasti oma yksityinen tietotoimistomme.\n\nYstävällämme kuvanveistäjällä oli se verraton etu, että hän, paitsi\ntaiteellisia ja yhteiskunnallisia piirejä, tunsi eräitä venäläisiä\nmeriupseereja. Heidän tietonsa huomattiin pian kaikkein\nluotettavimmiksi.\n\nTulevaisuuden sosialisti tutki taas joka päivä kaikki punaisen Suomen\nsosialistilehdet, jotka tosin olivat toimitetut samaan tapaan kuin\npääkaupunginkin, mutta joista hyvällä tahdolla, ja mielikuvituksella\nsai aina jotakin iltahetkinä pureksittavaa. Sitäpaitsi hän tunsi\nihmisiä mitä erilaisimmista yhteiskuntakerroksista voiden saada esille\nainakin, mitä he ajattelivat.\n\nPieni ei ollut minunkaan tuttavapiirini, mutta pääasiallisimmaksi\ntehtäväkseni oli jäänyt kuitenkin Venäjän lehtien tutkiminen, jotka\njoka aamu ostin kaikki ja joihin vanhoja ja jotakuinkin perusteellisia\nkoulutietojani käyttäen saatoin vähitellen aina vaivattomammin\nsyventyä.\n\nKaukana siitä, että niidenkään harvat sanat Suomesta olisivat pelkkää\nJumalan sanaa olleet. Mutta olihan niissä kuitenkin ulkomaisten ja edes\nhiukan objektiivisempien olojen maku, ja vaikka ne hirveästi\nvalehtelivatkin, näki selvään, että ne eivät aina valehdelleet\ntahallaan.\n\nJa saatoinhan niiden kautta edes jossakin määrin seurata muun maailman\nmenoa. Olihan niillä omat ulkomaiset kirjeenvaihtajansa, tulihan niille\ntoki suorat sähkösanomat Europasta.\n\n-- Niin pitkälle me olemme siis joutuneet, huomautin siitä joskus\nystävilleni, että Venäjä tällä hetkellä on meille ainoa akkuna --\nEuropaan.\n\nMutta niin se oli todellakin. Samoin kuin oli totta, ettei Suomi vielä\nkoskaan ollut ollut niin läheisesti liitetty Venäjän valtakuntaan kuin\nnyt itsenäiseksi tultuaan ja siitä -- erottuaan.\n\nLjenin oli ollut oikeassa.\n\nHän oli todellakin rauhallisesti valloittanut Suomen, sen osan Suomea\nnimittäin, mikä oli punaisten hallussa ja mikä nyt suorastaan mateli\nhänen jalkojensa juuressa.\n\nRajajokea ei ollut enää taikka oli se siirtynyt Tornioon. Me olimme\nkaikki nyt vain vallankumouksen kansalaisia!\n\nHyvä, että tiedämme nyt, mitä se on. Ja toivon, että tuo tieto ainakin\nuseimmille meistä riittää meidän elin-ijäksemme.\n\nKun nyt siellä täällä tapaan jonkun ystäväni kuningasvallan\nvastustajan, joka esittää minulle innokkaasti mielipiteitään, kohautan\nvain olkapäitäni ja vastaan levollisesti:\n\n-- Koetetaan nyt tätä. Olihan tuota jo tasavaltaakin.\n\n-- Milloin ja missä? hän kivahtaa.\n\n-- Ka, punaisten kapinan aikana. Ja vielä oikein neuvostotasavaltaa.\n\nTietysti hän suuttuu ja huitoo käsiään.\n\nMutta minä tarkoitan täyttä totta. Sillä totisesti on mikä esivalta\nhyvänsä parempi kuin roskaväen valta, joka kuitenkin näkyy olevan\nvälttämätön aste kunkin vallankumouksen historiassa.\n\nKuten näkyy, teki \"taantumus\" vahvasti työtä minussa jo paljon ennen\nkuin se sitten kapinan jälkeen julkisuudessa puhkesikaan.\n\nEikä ainoastaan minussa, vaan koko ympäristössäni. Kaikkihan me olimme\nennen, kuka etempää, kuka lähempää, Venäjän suuren vallankumouksen\ntuloa toivoneet, siitä iloinneet ja sitä harrastaneet. Nyt tuntui tuo\nharrastus sulaneen useimmissa varsin minimaaliseksi.\n\nJuttelimme usein siitä kolminkeskisinä iltahetkinä hotellihuoneessamme.\nJa koettelimme tehdä täyttä oikeutta myös punaisille.\n\n-- Paljon on syytä meidän herrasluokassammekin, huomautti kuvanveistäjä.\nJos se olisi ollut toisenlainen ja ajoissa lähestynyt kansaa, ei tämä\nkapina olisi ikinä puhjennut.\n\n-- Kaikki on riippunut torpparikysymyksestä, selitti sosialisti.\nKatsokaa, rintamat käyvät melkein matemaattisesti Suomen kartalla\nsamoja viivoja myöten, joita myöten kulkee maamme suurtilallisten ja\npikkutilallisten asutusviivat.\n\nSe oli kyllä totta. Mutta minunhan piti vastata jotakin\nkuvanveistäjälle.\n\n-- Ainakaan viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ei voi meidän\nherrasluokkaamme syyttää. Sen voima on ollut kokonaan kohdistunut\nvenäläisen sorron torjumiseen. Eihän sillä ole ollut yksinkertaisesti\naikaa eikä tilaisuutta yhteiskunnallisiin kysymyksiin.\n\n-- Ja jos olisi ollutkin, olisi venäläinen sortovalta tehnyt kuitenkin\nkaikki tyhjäksi, myönsi sosialistikin.\n\n-- Siinäpä se! virkoin. Mitä hyvänsä voitaneekin sanoa meidän\nyläluokastamme, isänmaallinen se on ainakin ollut. Isänmaan vuoksi se\non mennyt maanpakoon ja vankilaan, isänmaan nimessä se on luopunut myös\nkaikista etuoikeuksistaan sen työväenluokan hyväksi, joka nyt on\nensimmäinen sitä murhaamaan ja hävittämään.\n\n-- Girondistien perästä tulevat aina jakobiinit, kadettien perästä\nbolshevikit, huomautti kuvanveistäjä. Mutta onko tämä yhteiskunta siis\nteistä niin mallikelpoinen? Jos nyt meidän punaisemme todella voittavat\nja saavat aikaan täällä aivan uuden yhteiskuntajärjestyksen --\n\n-- Järjestyksen? Sano järjettömyyden!\n\n-- Ensimmäisen Europassa, sanon, sillä Venäjäähän me emme voi lukea\nsiihen, niin olisiko se teidän mielestä niinkään hyi häpeä! Ei tämäkään\nyhteiskunta mikään paratiisi ole.\n\n-- Mutta se toinen olisi helvetti suorastaan! väitin. Eiväthän he tahdo\nedes kaikkien yhteiskuntaluokkien parasta. Hehän julistavat ihan\njulkeasti Ljeninin reseptin mukaista köyhälistön diktatuuria.\n\nNiin me väittelimme.\n\nKävimme läpi myös kaikki suomalaisen sosialismin eri kehitysasteet ja\ntulimme siihen tulokseen, että se jo v. 1899, siis jo sortovuosien\nalussa, jolloin Matti Kurikka Työmies-lehdessä kuulutti, että Suomen\nvaltiopäivät eivät edusta Suomen kansaa, oli poikennut nykyiselle\nmaanpetolliselle polulleen.\n\nSuurlakossa olivat aseet jo olleet punakaartilaisten ja\nvalkokaartilaisten välillä paukahtaa vastakkain. Viaporin kapinassa ne\njo sitten paukahtivatkin, vaatien monta ihmisuhria.\n\nJa siitä saakka oli tämä ollut ilmassa, nyt sopivien olojen tullen,\nmaaperään laskeutuakseen.\n\nMutta me olimme väsyneet jo väittelemään.\n\nKävimme vielä kerran läpi sen päivän uutisainehiston, pohdimme nisut ja\nakanat, ja päätimme yksimielisesti, että ne olivat tällä niinkuin\nmonella muullakin kertaa yksinomaan akanoita.\n\nSyntyi syvä ja tylsämielinen hiljaisuus.\n\n-- Meidän täytyy siis rehellisinä miehinä tunnustaa, että me emme\noikeastaan tiedä mitään, huomautin.\n\nKyllä, meidän täytyi. Se oli lohdutonta, mutta totta.\n\nNiitä tuli sitten paljon samanlaisia iltoja.\n\nArvattavasti olisimme, ainakin kuvanveistäjä ja minä, sittenkin\njärkemme tästä tyhjyyden kammosta lopullisesti menettäneet, ellei hän\neräänä iltana olisi tullut vihellellen huoneeseeni ja osoittanut\nvoitonriemuisesti erästä kainalossaan olevaa soikeaa laatikkoa.\n\n-- Mitä siinä on? Sikareja? kysyin.\n\n-- Shakkipeli. Löysin sen tuolta hotellin seurusteluhuoneesta. Ja tässä\non lauta. Haluatko?\n\nShakkipeli! Hän pelasi shakkia! Me olimme pelastetut.\n\nOmasta puolestani olin joku vuosikymmen sitten ollut intohimoinen\nshakinpelaaja, jopa niinkin intohimoinen, että minun oli täytynyt\nkirjallisen työni nimessä kokonaan luopua siitä.\n\nNyt tuli tuo taito hyvään tarpeeseen. Tästä saakka me pelasimme\nsäännöllisesti joka ilta shakkia, ainakin pari kolme tuntia, mutta\nusein enemmänkin. Se piti järjen vireessä ja saattoi, ellei muuta niin\ntuokioksi, karkoittaa myös nuo ainaiset kauhunkuvat, jotka muuten\nmielivät pakottaa koko sielun-elämän kiertämään vain yhtä ympyrätä.\n\nOlihan se alussa kylläkin omituista shakkipeliä.\n\nSiirreltiin nappuloita, syötiin sekä herroja että talonpoikia\nkuumeentapaisella kiireellä ja anteeksiantamattomalla huolettomuudella,\nja -- vaivuttiin ajatuksiin. Aina vähäväliä täytyi toisen tai toisen\nhuomauttaa:\n\n-- Taisi olla sinun vuorosi.\n\n-- Se on totta!\n\nJa siirto oli heti valmis.\n\nMutta kun näin illasta iltaan jatkettiin alkoi jo tuo merkillinen\npelikin näyttää omaa vuosituhantista, diabolista tenhovoimaansa.\nSaatoimme jo siihen oikein syventyäkin ja antaa palttua kaiken maailman\npolitiikalle.\n\nAinoa, mikä enää jaksoi meidät siihen palauttaa, oli laukaukset ja\nautojen yöllinen jyrinä, jotka eivät koko aikana kadottaneet mitään\nalkuperäisestä, onnettomuutta uhkaavasta vaikutuksestaan.\n\nSilloin unohtui aina sekä shakkipeli että keskustelu ja me jäimme\ntoisiimme jotakuinkin tuhmannäköisinä tuijottamaan.\n\nAvattiin usein akkunakin ja koetettiin arvailla, mitä sen takana\ntapahtui. Mutta lopuksi painuttiin takaisin shakkipelin kaikesta\najallisesta riippumattomien ongelmiin.\n\n-- Sinun vuorosi.\n\n-- Shak!\n\nEihän sen vielä tarvinnut välttämättömästi shakmattia ja kuninkaan\nmenettämistä merkitä. Mutta kuningattaren menettämistä se voi merkitä,\nja jo siitä saattaa asiantunteva lukija arvata, ett'eivät meidän\npelimme ainakaan alussa juuri mitään mestarinäytteitä olleet.\n\nMutta järki säilyi ja sehän oli tässä tapauksessa pääasia.\n\nOmaa silloista mielialaani määritelläkseni täytyy minun sanoa, että se\npäivästä päivään ja viikosta viikkoon jatkui pääasiallisesti sen\nsisäisen loukkautumisen merkeissä, joka oli vallannut minut jo\nmarraskuun suurlakossa.\n\nJa häpeän, kansallisen häpeän merkeissä, josta ei tällä kertaa voinut\nsyyttää mitään eikä ketään ulkopuolista, vaan ainoastaan tämän kansan\nomassa povessa asuvia turmiollisia voimia, joita se oli osoittanut\nliian heikoksi hallitsemaan!\n\nKaikki kauneimmat kansalliset toiveeni ja mielikuvani tuntuivat kuin\nyhdellä iskulla raunioituneen.\n\nJa milloin ne jälleen raunioista rakentuisivat?\n\nEivät ainakaan minun elinpäivinäni.\n\nHotellin muut asukkaat eivät tienneet mitään näistä alakuloisista\nmietteistämme.\n\nHehän olivat ulkomaalaisia, heillehän oli pääasia, että ulkonainen\nkatujärjestys säilyi eikä syntynyt pahempaa elintarvepulaa. Joku\ntavallista kiivaampi ja pitkä-aikaisempi ilta-ammunta kuten\n\"Vapauspäivänä\" -- vallankumouksen vuosipäivänä -- saattoi heitäkin tosin\nhiukan hätkähyttää, mutta kun heistä useimmat olivat parkittuja\npietarilaisia, he olivat siihen jo kotioloissaan hyvinkin tottuneet.\n\nHe ilmaisivatkin monta kertaa ilonsa ja tyytyväisyytensä asioiden\nrauhallisesta kehittymisestä.\n\nMitä he tiesivät murhista ja väkivallantöistä! Mitä he välittivät\nSuomen valtiomuodosta ja vastaisesta menestymisestä!\n\nEttä punaiset ja valkeat tappelivat, että maailmassa yleensä tapettiin\ntoisiaan, että sai kiittää onneaan, kuka hengissä pääsi, ja vielä\nenemmän, jos onnistui säilyttämään edes osan maallisesta mammonastaan,\n-- se kuului heidän mielestään niin elimellisesti nykyiseen\nluonnonjärjestykseen, että näytti kuin ei heistä kukaan olisi viitsinyt\nsiihen sen enempää huomiota kiinnittää.\n\nToista oli meidän. Sillä mehän tiesimme joka hetki olevan kysymyksen\nSuomen olemassaolosta.\n\nJoskus kävi tuo sisäinen liikkumaton jännitys aivan sietämättömäksi.\n\nTäytyi silloin lähteä tuttavia etsimään. Niitä tapasi päivisin\nkahviloista ja ruokapaikoista, mutta iltasin ehdottomasti kotoa, ellei\nasianomaisella nimittäin ollut aivan erikoista syytä välttää sitä.\n\nJa olihan niitäkin, sillä tuntuva osa Helsingin sivistyneestä säädystä\noli äkkiä muuttunut toistensa sohvilla kiinailevaksi, huonostipuetuksi\n\"pariasluokaksi\", jolle ei ollut jäänyt enää kuin valju muisto\nentisestä ihmisyydestään.\n\nTahtomatta omasta puolestani tarpeettomasti tuota aaltoilevaa laumaa\nlisätä vietin itsekin silloin tällöin pelkästään ikävystymisestä jonkun\nyön hyvien tuttavien luona. Mutta aina huonolla onnella.\n\n-- Ammuskellaanko tässä kaupunginosassa paljo öisin? oli tavallisesti\nensimmäinen kysymykseni. Saako täällä yörauhaa? Jyrisevätkö autot?\n\n-- Ei. Täällä on hiljaista niinkuin maalla. Käy vaan pitkäksesi!\n\nEikä satuta paremmin kuin alkaa heti sellainen paukutus, niinkuin\nvähintään kaksi armeijaa olisi jossakin lähitienoilla rynnännyt\nvastakkain. Minä ponnahdan jalkeille.\n\n-- Jos tämä on teidän maalais-elämäänne...\n\n-- Ei se mitään. Harjoittelevat hiukan.\n\nSillä kertaa se sattui olemaan paukutusta kenraali Silfverhjelmin\nasunnon edustalla, tuon vanhan sotilaan, joka ei tahtonut\nmielisuosiolla pyöveleilleen antautua.\n\nToisella kertaa se oli salaperäistä ammuntaa jäältä, jonka syyn me\nuskalsimme vain puoliääneen aavistaa ja selittää. Kolmannella kertaa se\noli joku äkillinen, valtava jymäys laivastosta, jolloin arvasimme taas\njonkun aluksen muodostuneen todellakin \"vedenalaiseksi\".\n\nTaikka tultiin samasta talosta hakemaan väkivoimalla punakaartiin\njotakin niskoittelevaa puoluejäsentä.\n\nSellaisiakin oli nimittäin, eikä punainen kauhu suinkaan liikkunut\nainoastaan porvarillisten päitten päällä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKauniita päiviä ja öitä. -- Elämä ja kuolema. -- Passiivinen vastarinta. --\nAktiivinen nuoriso. -- Sotaurho. -- Aseiden hankinta. -- Svinhufvudin Pako.\n-- Synkkiä aavistuksia. -- Valheen valta.\n\n\nPäivät olivat toinen toistaan kauniimpia, illat samoin. Jonakin toisena\nsamantapaisena keväänä olisi ollut varsin vaikea estää eroottisia\najatuksia mieleen kohoamasta.\n\nTällä kertaa tunnustivat kaikki ystäväni yhdestä suusta, että he elivät\nniistä yhtä kaukana kuin alkohoolistakin ja että jokapäiväinen\nhuolestuminen omasta ja omaisten turvallisuudesta riitti heille\nkaikeksi hermokiihotukseksi.\n\n-- Uskoin viheriässä nuoruudessani, sanoo Anatole Francen kuuluisa\napotti Coignard \"Kuningatar Hanhenjalassa\"...\n\nHän oli uskonut, että huoli ihmissuvun jatkamisesta kävisi edellä\nitsesäilytysvietin. Mutta vanhemmalla ijällä oli hänkin tullut\nhuomaamaan, että ihminen sittenkin on taipuvaisempi säilyttämään oman\nelämänsä kuin sitä muille antamaan.\n\nSiksi tuntuikin vallan omituiselta, jos jossakin kadunkulmassa tai\nporttikäytävässä tapasi nuoren pojan ja tytön, jotka silminnähtävästi\neivät huolehtineet isänmaan tulevaisuudesta tai maailman\nvallankumouksen kehityksestä.\n\nSe oli kuin vanha taulu, kuin kaunis, unohdettu kaiku entisiltä\nparemmilta ajoilta, joita tuskin muisti olleen olemassakaan, saati\nsitten tohti enää koskaan takaisin toivotella. Ja johtui samalla\nmieleen elämä, suuri, salaperäinen Elämä itse, joka kulki omaa\nkulkuaan, kaikista ajan aatteista ja mielten myllerryksestä vähääkään\nvälittämättä, ja oli aina, kuitenkin tähän saakka, osoittautunut\nkuoleman valtaa väkevämmäksi.\n\n-- Kuolema, missä on sinun otasi! teki mieli sellaisina hetkinä\nhuudahtaa.\n\nMutta ne olivat harvinaisia. Kyllä kuoleman tutkaimen läsnäolo tuntui\nmuuten kaikkialla.\n\nEivätkä siitä tunnusta suinkaan säilyneet punaisetkaan, siitä pitivät\nkyllä huolen eri rintamat ja niiltä palailevat synkät ruumisvaunut,\njoiden sisältöä sitten aina juhlallisemmin vapaushautajaisin\nMäntymäelle tyhjennettiin.\n\n-- \"Vapaushautajaisia\" todellakin! hymähtelivät ihmiset puoli-ääneen\nohikulkiessa. Sillä kyllä se nyt, jos koskaan, haudataan se Suomen\nvapaus.\n\nJa siltähän se tuntui todellakin meistä vanhemmasta väestä.\n\nMannerheim oli kaukana ja Jumala korkealla. Ruotsi osoitti selvää\nkylmäkiskoisuutta. Tiedettiin Saksan kanssa olevan käynnissä joitakin\nneuvotteluja, mutta milloin ja miten ne päättyisivät, oli tietymätöntä.\nMeri pysyi sitäpaitsi itsepintaisesti jäässä, joten siitäkään taholta\nei ainakaan mikään pikaisempi apu näyttänyt mahdolliselta.\n\nOltiin kuilun pohjassa ja ajateltiin maailmanmenosta senmukaisesti.\n\nAinoaksi lohdutukseksi oli jäänyt valtion ja yhteiskunnan\ntoimihenkilöiden passiivinen vastarinta, joka säilyi harvinaisen eheänä\nja yksimielisenä.\n\nKansakoulun-opettajiston kantaa suorastaan ihailtiin. Eikä ilman syytä,\nsillä heillä, jos kellään, oli todellakin syytä olla vanhan, laillisen\nyhteiskuntajärjestyksemme tarjoamiin elinehtoihin tyytymättömiä. Mutta\njuuri hepä tässä kultaisen vasikan palveluksen ajassa olivat\nensimmäiset todistamaan, ett'eivät ihmiset elä ainoastaan leivästä ja\nett'eivät aineelliset edut sittenkään ole määräävin valta maailmassa.\n\nKaikista \"Työmiehen\" ja \"Tiedonantajan\" houkutuksista huolimatta he\npysyivät järkkymättöminä.\n\nToinen vapauttava momentti oli se peloton, isänmaallinen ja\nitseuhrautuvainen kanta, jolle Suomen nuoriso heti kapinan alusta sen\nsuhteen asettui.\n\nValkeassa Suomessahan se olikin luonnollista eikä muu juuri mielellään\nvoinut tulla kysymykseen. Nämä nuoret vapaudensankarit ovatkin siitä\nsaaneet osakseen kansansa ikuisen kiitollisuuden.\n\nMutta asianlaita oli sama myös punaisessa Suomessa, katsonpa vielä\nomasta puolestani, että vaatii vielä enemmän henkilökohtaista rohkeutta\nlähteä satojen vaarojen suitse vihollisen rintamien läpi yksin tai\nharvojen hengenheimolaisten kanssa seikkailemaan kuin astua tuhansien\nmuiden samanmielisten kanssa suoraan omaan armeijaan.\n\nMoni epäonnistui, paljon viatonta verta tuli täten hukkaan\nvuodatetuksi. Mutta Vapauden jumala, joka katsoo sydämeen, ei\nvarmaankaan ole näitäkään marttyyrejaan viimeisessä tilinpäätöksessään\nunohtava.\n\nSamaan sarakkeeseen kuuluvat Porvoon ja Siuntion pojat.\n\nToden totta, ei helsinkiläiseltä nuorisolta isänmaallista innostusta\npuuttunut. Mutta vaikeudet olivat liian suuret, punaisten vartioketjut\npusertuivat päivä päivältä aina kiinteämpinä ja valppaampina kaupungin\nympärille eikä niiden läpi enää lopuksi lentänyt lintukaan.\n\nAinoastaan suurimmalla viekkaudella ja varovaisuudella onnistui vielä\njoku -- venäläisen upseerin puvussa tai muuten -- rautateitse paikaltaan\npäkähtämään.\n\nErikoisen mainitsemisen ansaitsevat vielä nähdäkseni ne\nlastenvanhemmat, joilta oli poika rintamalla tai punaisten vankina\nRealilyseolla.\n\nPuhuttelin monia heistä, mutta en yhtään murheellista. Kaikki tahtoivat\nainakin ulospäin esiintyä mahdollisimman reippaina ja toivorikkaina.\n\nMinulla oli eräs ystävä, nyt jo mainehikas sotaurho, joka aamuisin kävi\nminua hotellissa tervehtimässä. Heti silmäni aukaistuani jouduin hänen\nkauttaan aina keskelle tuoreimpia päivänkuulumisia.\n\nHuomasin, että hän kävi päivä päivältä aina salaperäisemmäksi.\n\nArvasin hänen kuuluvan Helsingin suojeluskuntaan ja hommailevan aseiden\nhankinnassa. Annoin hänen kertoa, mitä hän katsoi voivansa kertoa\nomasta alotteestaan, mutta en viitsinyt myöskään kysellä sen enempää.\n\nJuttelimme vain minkä mitäkin, punnitsimme mahdollisuuksia puoleen ja\ntoiseen, ja iloitsimme vilpittömästi venäläisten sotilasten\npoislähdöistä, joita tapahtui aina tiheämmin ja aina taajemmin parvin.\nJa upseerit, jotka jäivät jälelle, olivat enimmäkseen valkoisia.\n\nLuonnollisesti tulivat aseet pääasiallisesti heiltä.\n\nMutta oli sotilaita ja matruusejakin, jotka pettivät vallankumouksen\nasian, elleivät juuri muutamasta hopeapenningistä, niin kuitenkin\nsetelirahasta.\n\n-- Mutta eivätkö ne sitten ilmianna teitä? kysyin.\n\n-- Sattuuhan sellaistakin.\n\n-- Ja punakaartilaiset tulevat ja vievät teidät aseinenne?\n\n-- He eivät löydä mitään. Sillä aseet eivät ole koskaan kauan samassa\npaikassa, minne he ovat tuoneet niitä.\n\n-- Tytöt?...\n\n-- Tytöt kantavat ne pois. Ja saadaan ne konekivääritkin kulkemaan.\n\n-- Millä pelin?\n\n-- Konstit on monenlaiset. Ellei muuta niin ajurilla ja keskellä päivää.\n\n-- Ja keskeltä katua?\n\n-- Kyllä. Pahvilla ympäröityjä kukkaruukkuja ei kukaan epäile. Ja voihan\nvarmemmaksi vakuudeksi päästää paljaan fiikuslatvan siitä uloskin\nnäkymään.\n\n-- Ymmärrän. Mutta eivätkö he saatuaan rahaa teiltä tule aina uudelleen\nlisää kiristämään?\n\n-- Ei anneta.\n\n-- Entä jos he ilmiantavat teidät?\n\n-- Silloin ei auta muuta kuin toimittaa heidät pois tieltä.\n\n-- Taivaaseen?\n\n-- Taikka helvettiin. Pääasia, että he häviävät.\n\nTuo nyt kuului jonkun verran Sherlock Holmes'ilta, mutta lienee todella\nollut välttämätöntä joissakin tapauksissa.\n\nEräänä aamuna hänellä oli suuri uutinen.\n\n-- No, Svinhufvud meni! sanoi hän heti ovessa aivan kuin olisi ollut\nkysymys hyvänpäivän sanomisesta.\n\n-- Kuka?\n\n-- Svinhufvud. Jäänmurtajalla Rääveliin.\n\n-- Mistä? Jäänmurtajalla?\n\n-- Täältä Helsingistä luonnollisesti. Täytyi vallata jäänmurtaja\nryssiltä ja laittaa mies matkaan. Minä luulin sinun tietävän asiasta.\n\nSen hän sanoi vain minua pilkatakseen.\n\nAsia oli uppo outo minulle, samoin kuin että puolet senaatinjäsenistä\ntodellakin olivat koko kapinan ajan oleskelleet Helsingissä.\n\n-- Kenen avulla hän pääsi lähtemään?\n\n-- Tietysti meidän, Helsingin suojeluskuntalaisten.\n\nKoska tämä oli heidän ensimmäinen, kautta maailman kajahtava\nsuurtekonsa, olen tahtonut erikseen mainita siitä, niin tunnetuksi kuin\nsen muuten saaneekin jokaiselle lukijalle otaksua.\n\nKirves oli siis jo tältäkin taholta pantu puun juurelle: mitä ei\npassiivinen vastarinta ollut saapa aikaan, sen oli saapa aktiivinen\nsekä rintamien tuolta että tältäpuolen.\n\nJo edellinen oli niin voimakas, ettei mikään hallitus olisi voinut sitä\najan pitkään vastustaa. Kun lisäksi tuli hellittämätön paine ulkoapäin,\noli tämän verisen seikkailun tulos ratkaistu jo etukäteen.\n\nSitä ei kukaan epäillytkään. Mielet synkistyivät vain silloin, kun tuli\nkysymys, kuinka paljon pahaa ehtisi sillävälin maan vauraimmalle osalle\ntapahtua.\n\n-- Tulee kultainen aika Helsingin arkkitehdeille, oli kuvanveistäjän\ntapana huomauttaa. Ei täällä jää kiveä kiven päälle. Ryssät eivät lähde\npois tekemättä jotakin oikein pirullista loppurossausta.\n\n-- Eivätkä meidän suomalaisemme ilman proskriptsio-listoja ja\npanttivankeja. Vielä tässä leikki leikitään.\n\n-- Sinä luulet siis, että johtajat pakenevat?\n\n-- Olen aivan varma siitä. Siellä ei ole yhtään ainoata rehellistä\nmiestä. Onhan se näkynyt heidän koko toiminnastaan.\n\nSe olin minä, joka näin ennustelin. Tulevaisuuden sosialisti yhtyi\ntäydellisesti mielipiteisiini.\n\nOtettiin sentähden yleisellä helpotuksella vastaan tieto Svinhufvudin\nSaksan-matkasta ja sopimuksesta Saksan hallituksen kanssa.\n\nNythän siitä toki ennen kesää tulisi loppu kuitenkin! Ja kenties\njärkevimmät punaisistakin edes nyt huomaisivat pelinsä menetetyksi.\n\nMutta ei! He pysyivät vain itsepintaisesti kannallaan.\n\nVain jossakin heidän maaseutulehdissään näkyi joku rauhan-ääni, sekin\nheti yleiseen sotaiseen rummunpäristykseen tukehtuakseen.\n\nOli muuten aivan uskomatonta, kuinka ne valehtelivat.\n\nMutta samanlaistahan se oli jo vuosikausia ollut. Ja lopuksi oli\nvalheenvalta kasvanut niin suureksi, että useat punaisista vielä samana\npäivänä, jolloin saksalaiset marssivat kaupunkiin, eivät vieläkään\nuskoneet koko Suomen mantereella olevan muita kuin -- valepukuisia\nvalkokaartilaisia!\n\nSiihen kesti kuitenkin vielä kotvasen aina jännitetympää odotusta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nHuhuja. -- Sosialistinen taiteilija. -- Kansankiihottaja. --\nKeskustasosialisti. -- Henkinen köyhyys ja raadollisuus. -- Sota ja\nvallankumous. -- Hengen valtakunta. -- Saksalaiset Hangossa. -- Uusi\ntilanne. -- Koirat ja karvat. -- Helsinki tyhjenee.\n\n\nTiedettiin Hindenburgin omakätisesti ojentaneen Svinhufvudille\nsuunnitelman suomalaisten ja saksalaisten sotajoukkojen\nyhteistoiminnasta Suomen valloittamiseksi. Myöskin tiedettiin\nruotsalaisen seikkailun nolosta päättymisestä Ahvenanmaalla ja\nsaksalaisten maihinnoususta sekä sinne että Turun saaristoon.\n\nMutta sitten eivät tietomme viikkokausiin enää juuri mainittavasti\nlisääntyneetkään.\n\nTampereen kohtalosta tuli harva päivä aina uusia ja ristiriitaisia\nhuhuja. Lopuksi ei niihin uskonut kukaan. Ajateltiin vain apaattisesti,\nettä tottapahan siitäkin saa kuulla kerran totuuden aikoinaan.\n\nJotakin siellä oli punaisten kannalta hullusti, senverran voi päätellä\nheidän sanomalehtiensä varovaisista uutisista.\n\nMutta vielä enemmän saattoi näiden rivien kirjoittaja päättää sen siitä\näkkiarvaamattomasta tapauksesta, että luokseni hotelliin ilmestyi\neräänä kauniina aamuna muuan tunnetusti Tampereella oleskeleva\nsosialistinen taiteilija.\n\nOlimme lapsuuden leikkitovereita, joskin minä jonkun verran vanhempi\nhäntä.\n\nLuulen, että hän aina oli tottunut panemaan jonkun verran arvoa\nsanoilleni.\n\nTiesin, että hän tätä nykyä oli kapinallisten Punaisen ristin\npalveluksessa, mutta tunsin hänen luonteensa kyllin hyvin\nedellyttääkseni, että hän, jos olisi sodan alkaessa sattunut toiselle\npuolen rintamaa, olisi nyt ollut joku valkeiden paikallisia\nkomendantteja tai muita hommanmiehiä.\n\nHänen heikkoutensa oli aina ollut se, että hänen, voidakseen elää ja\ntulla toimeen maailmassa, täytyi aina herättää huomiota.\n\nJoissakin muissa tavallisissa, rauhallisissa olosuhteissa ei se olisi\nniin vaarallista ollut ja hän olisi arvattavasti voinut päättää\npäivänsä kaikella kunnialla.\n\nMutta niissä oloissa, joissa nyt punaisten rintamien takana elettiin,\noli jokaisen kunniallisen miehen pääasiallisena tehtävänä juuri pysyä\nniin syrjässä ja huomaamattomana kuin suinkin, ellei hän tahtonut\nyhteistä suurta asiaa vahingoittaa.\n\nSe oli yli voimien hänelle. Hän sortui.\n\nEn tarkoita sitä, että hän meni Punaisen ristin palvelukseen. Vaan\nsitä, ettei tätenkään herättämänsä huomio riittänyt hänelle, ja että\nhän ryhtyi kirjoittelemaan kapinallisten sanomalehtiin vertatihkuvia\nkiihotuskirjoituksia, joissa hän väitti m.m. omin silmin nähneensä,\nmiten valkoiset aivan erikoisesti rääkkäsivät ja silpoivat heidän\nhaavoitettujaan.\n\nSehän ei nyt tietysti mennyt kehenkään muuhun kuin yleisöön, jolle se\noli tarkoitettu! Ja jääköön se tälläkin hetkellä hänen ja hänen\nJumalansa väliseksi asiaksi.\n\nJonkun tuollaisista kiihotuskirjoituksista hän oli julaissut jo.\nVastaan-ottoni ei sentähden voinut olla aivan entisen tapainen.\n\n-- Oletko tappanut ketään? kysyin.\n\n-- En.\n\n-- Vai niin. Sittenhän sinun kanssasi vielä voi keskustella.\n\nJa me keskustelimme.\n\nPitkin ja poikin, yli ja ympäri. Entinen läheinen luottamus tuntui\ntosin väliltämme hävinneen, mutta olihan tässä niin paljon\nulkopuolistakin keskusteltavaa, että saattoi hyvin kaartaa kauempaakin.\n\nTokoi hänet oli kutsunut Tampereelta pitämään puhetta Punaisen ristin\n\"Ensiapu\"-osaston hyväksi pidettävässä juhla-illatsussa\nKansallisteatterissa.\n\n-- Ja mitä sinä aiot puhua siellä?\n\n-- En tiedä vielä. Mutta ainakin niin, että tulen saamaan yleisön\npuolelleni.\n\nSe oli selvä vastaus.\n\nLoppujen lopuksi sanoin:\n\n-- Tiedän, että tulet nyt koko askeleen astumaan sinne, minne lienet\nastunut jo kolme neljättäosaa. Mutta kun se tapahtuu, niin käy nyt\nainakin vanhan ystävyytemme nimessä lyömässä kättä päälle. Sillä siinä\nmeidän tiemme erkanevat.\n\nHän lupasi. Ja täyttikin lupauksensa.\n\nPuoltatuntia ennen mainitun iltaman alkua hän tuli uudestaan. Mutta nyt\nhänellä oli kiire.\n\n-- Hyvästi! hän sanoi. Minä matkustan tänä iltana Viipuriin.\n\n-- Ja sieltä?\n\n-- Ehkä Pietariin. Ehkä Moskovaan. Ja hyvin mahdollista vielä paljon\netemmäksikin.\n\nLaiva uppoo siis, ajattelin. Mutta olin aivan liian viisas sitä julki\nsanoakseni.\n\nKuulin hänen samaisessa illatsussa esiintyneen jo punakaartin puvussa\nja painuneen sitten teille tietymättömille. Samaa alkoi jo niinä\naikoina kuulua yhdestä ja toisesta \"kansankavalluskunnan\" jäsenestä.\n\nToisenkin punaisen asioihin sekoittuneen sosialistisen tuttavani\ntapasin näinä aikoina. Hän oli siitä merkillinen, että hän uskoi\nVenäjän ja Suomen \"neuvostotasavaltojen\" välistä sopimusta tultavan\ntervehtimään tyytyväisyydellä myöskin porvarilliselta taholta.\n\nHuomasin, että hän ei tuntenut ollenkaan vallitsevaa porvarillista\nmielialaa. Mutta koska minun asiani myöskään ei ollut häntä siitä\nvalistaa, huomautin hänelle vain Inon patterien mukana luovutettavasta\nmaa-alueesta.\n\n-- Se oli välttämätöntä, hän vastasi. Ryssät pitivät sitä täysin\nluonnollisena.\n\nHän oli käynyt Pietarissa. Hän oli tavannut Trotskin ja Ljeninin. Hänen\nkuvauksensa heistä ei ollut vailla mielenkiintoa. Hetket vierähtivät\nnopeasti häntä kuunnellessani.\n\nMutta mitään varsinaisia päivän-uutisia en saanut häneltäkään. Näiden\npoikkeusolojen luoma muuri esti kaiken tuttavallisemman seurustelun\nkahden eri puolueeseen kuuluvan kansalaisen välillä.\n\nTulin hotelliin yhtä tyhjänä ja tyhmänä kuin olin lähtenytkin.\n\nSain tietysti aika läksytyksen ystävältäni kuvanveistäjältä, että olin\nkäyttänyt aikani niin huonosti yhteistä, kommunistista uutisvarastoamme\nvähääkään lisäämättä.\n\nToden sanoakseni, eivät uutiset, s.o. ulkopuolisia tapahtumia koskevat\nuutiset, enää isostikaan mieltäni kiinnittäneet.\n\nEnsiksikin ne olivat epäluotettavia ja toiseksi ei niillä ollut enää\nedes sensatsio-arvoa tylsyneille aisteilleni. Jäänyt oli jälelle vain\npsyykillinen mielenkiinto niihin sisäisen elämän ilmiöihin nähden,\njoita olin huomaavinani itsessäni ja ulkopuolellani.\n\nIkävä kyllä, ne olivat hämmästyttävän harvinaisia.\n\nKoko elämä oli äkkiä merkillisen harvoihin viivoihin vetäytynyt.\n\nManner contra Mannerheim, Haapalainen contra Hindenburg! Ei tarvinnut\nolla profeetta nähdäkseen; mikä olisi lorun loppu oleva. Eikä itse\n\"lorussa\" ollut meille porvarillisille muuta sielullista vaihtelua kuin\nodotus ja pettymys, hengen ahdistuminen ja helpottuminen.\n\nMitä siinä lienee sosialisteille ollut, en tiedä, mutta totisesti ei\nsiitä ulospäin näkynyt muuta kuin henkistä kurjuutta, köyhyyttä ja\nraadollisuutta.\n\nEikä kummakaan. Sillä kun vuodesta vuoteen oli tehty voitavansa\nkaikkien henkisten arvojen kieltämiseksi, eivät ne olleet myöskään\nsilmänräpäyksessä eivätkä edes Mannerin diktatuurikomennolla enää eloon\nagiteerattavissa.\n\nNe olivat kuolleet ja ne pysyivät poissa koko hommasta.\n\nSiinä syy myöskin, miksi tämä \"köyhälistön vallankumous\" ei yhtään\nainoaa suurta miestä, yhtään ainoaa suuresti ja laajasti ajattelevaa\nhenkilöä punaisten vallanpitäjien puolella Suomen historiaan\nsynnyttänyt.\n\nEi muuta kuin poliittisia seikkailijoita ja onnenonkijoita, lievintä\nsanaa käyttääkseni.\n\nTotisesti se oli köyhien vallankumous, mutta henkisesti köyhien, joilla\nei ollut mitään uutta eikä omaperäistä sanomista.\n\nSiksi muodostuikin kaikki vain Venäjän bolshevistisen vallankumouksen\norjalliseksi matkimiseksi.\n\nKaikki oli niin tyhjää, että kolisi. Ei siinä ollut paljon sijaa\nnäidenkään rivien kirjoittajan psyykilliselle mielenkiinnolle.\n\nUskoin nyt samalla täysin ymmärtäväni, miksi suurilta maailmansodan\nverikentiltä palailevilla sankareilla oli niin vähän mielenkiintoista\nretkiltään kerrottavaa.\n\nOlin ennen sitä aina ihmetellyt ja ajatellut, että ollapa siellä esim.\nminun kaltaiseni mies, niin totta minulla riittäisi siitä pakisemista\nja selittämistä loppu-ijäkseni. Ei! Kaiken sielullisen mielenkiinnon\npohjana on vain yksilöllisyys.\n\nMissä se puuttuu, on kaikki yhtä samantekevää kuin tähtitieteessä,\njossa ei huimaavimpienkaan valovuosien luku voi meissä muuta kuin\nylimalkaista, epämääräistä hämmästelyä herättää.\n\nJa nykyaikaisesta sodasta, samoin kuin vallankumouksesta, ne puuttuvat\nnähtävästi tykkänään.\n\nEivätkä vähemmän siitä nykyaikaisesta elämästä yleensä, johon me niiden\nkautta olemme joutuneet, jota me sanomme maailmanhistorian suurimmaksi\najaksi, mutta joka itse asiassa on pienintä aikaa henkisten\npersoonallisuuksien historiassa.\n\nMutta Lloyd George ja Wilson? Mutta Clemenceau, Foch ja Hindenburg?\n\nNekin ovat jo meihin nähden aikoja sitten kaiken yksilöllisen\nmielenkiintonsa kadottaneet.\n\nNe ovat vain erinäisiä aineellisten voimien patoutumia, joiden valta on\nhirmuinen tässä, mutta ei toisessa korkeammassa tasossa, jota me\nnimitämme hengen valtakunnaksi.\n\nHeidän nimensä merkitsevät vain tähtitieteellisiä lukuja, vain\nmiljoonia ja jälleen miljoonia ihmisteuraita, vain jatkuvien\nulkonaisten tapahtumien sarjaa, joiden henkinen ydin vasta\nsielunsilmiimme häämöttää.\n\nJokainen, joka tahtoo katsoa pinnan alle eikä vain sen vaahtokuohuja,\nnäkee jo nyt siellä valmistettavan uutta ja merkillistä hengen\naikakautta, johon me ennemmin tai myöhemmin tulemme astumaan.\n\nSillä entiseen me emme palaja enää milloinkaan. Jotakin samantapaista\nväikkyi mielessäni myöskin punaisten kapinan aikana.\n\nEmmekähän me ole entiseen palanneetkaan.\n\nToistaiseksi näkyy se vain vähän, mutta tulevaisuudessa on se näkyvä\npaljon enemmän. Elämme vielä vanhan tilinteossa uuteen valtakuntaamme\nsen ratkaisevammin astuaksemme.\n\nMutta kaikista silloisista hyvinkin spiritualistisista mietelmistäni\nhuolimatta en voinut estää sydäntäni oudosti sävähtämästä, kun ystäväni\nkuvanveistäjä tuli eräänä iltahetkenä hengästyneenä hotelliin ja\nilmoitti:\n\n-- Saksalaiset ovat astuneet maihin Hangossa ja etenevät pikamarssissa\nkohti Helsinkiä.\n\n-- Mistä tiedät?\n\n-- Venäläisiltä upseereilta. Tulen juuri päivällisiltä ruhtinas O:n\nluota. He ovat saaneet kipinäsanoman.\n\n-- Sitten he ovat muutamassa päivässä täällä.\n\n-- Epäilemättä. Mutta saa nähdä, mitä ryssät tekevät.\n\n-- Kuinka niin? Aikovat ryöstää kaupungin?\n\n-- Eivät kuin räjäyttää. Mutta Jumalan kiitos, puolalaiset ovat\nViaporissa. Ja he ovat meidän puolellamme.\n\nHänen tietonsa osoittautuivat jälleen oikeiksi, kuten jo jonkun päivän\nperästä olimme tilaisuudessa venäläisistä lehdistä toteamaan.\n\nSyntyi uusi tilanne, uusi entistään jännitetympi odotus, jonka\nulkonaisen leiman lähinnä määräsivät kaupungin yläpuolella aina\ntiheämmin liitelevät saksalaiset lentokoneet.\n\nNiitä tervehdittiin ensimmäisinä uuden ja paremman elämän merkkeinä\nhartailla riemun ja kiitollisuuden tunteilla kuin kyyhkysiä Noakin\narkissa, sillä tiedettiin niiden tuovan kevättä ja vapautta tullessaan.\n\nTunnettiin myös saksalaisten uhkavaatimus, johon kuului, että\nvenäläisten sotilaiden ja laivojen oli viiden päivän kuluessa\nHelsingistä poistuttava. Niiden suhteen taas, joiden lähtö näytti\njää- y.m. esteiden vuoksi mahdottomalta, oli annettu joukko\nseikkaperäisiä määräyksiä, miten ja missä heidän oli oltava ja\nsaksalaisten tuloa vastaan otettava.\n\nVenäläisten, lättiläisten y.m. vieraiden kansallisuuksien luku olikin\nHelsingissä tätä nykyä ääretön, varsinkin Räävelin valloituksen\njälkeen, jolloin merentakaisen punaisen roskaväen huonoimmat ainekset\nolivat jättiläiskokoisilla laivoillaan koko Pohjois-sataman täyttäneet.\n\nOlimmehan mekin jo roskaväkeä kylläksi nähneet, mutta kyllä tämä\nsittenkin vei voiton kotimaisesta. Varsinkin heidän punakaartinsa,\njonka joukossa näki niin repaleisia hahmoja ja niin villiytyneitä\nnaamoja, että heitä tuskin olisi enää ihmisiksi uskonutkaan.\n\nHeihin verraten näyttivät meidän punakaartilaisemme, varsinkin\nsenjälkeen, kun he olivat kaupungin kangasvarastot tyhjentäneet ja\nsaaneet itselleen uuden uutukaisia, siistejä univormuja, aivan\nherraskaisilta, joihin olisi voinut katsoa jo joltisellakin\nkansallisella ylpeydellä, elleivät heidän tekonsa olisi niin räikeästi\nheitä vastaan todistaneet.\n\nMuistui mieleen vanha suomalainen sananlasku: -- Ei koiraa karvoihin\nkatsominen.\n\nMutta myöskin naamoiltaan he olivat alkuperäisestään jo paljon\nsiistiytyneet. Arvaan sen johtuneen siitä, että pahimmat roistot ja\npahantekijät, jotka punakaartin ytimen muodostivat, olivat aikoja\nsitten lähetetyt rintamille, siellä kaatuneet tahi omia tihutöitään\npakoon muille paikkakunnille muuttaneet. Ja heidän sijaansa oli tullut\naina suuremmalla ja suuremmalla väkipakolla otettua vanhempaa ja usein\nkunnollistakin työväkeä -- tai puolikasvuisia lapsia -- joilla vielä oli\nverrattain vähän syntiä omallatunnollaan.\n\nSaattoipa heidän joukossaan olla niinkin viatonta väkeä kuin oli esim.\nse erään pankin edustalla vartiopalveluksessa seisova ukko, joka\nkatsellessaan kivääriinsä nojaten uteliaasti Espiksen hämärtyvää\nkatuelämää äkkiä ohikulkiessani ruikkasi pitkän syljen suustaan ja\nvirkahti vilpittömästi hämmästyneenä toverilleen:\n\n-- Kato p----le! Suomalainen likka! Ja keikkuu ryssän käsivarressa.\n\nJa olihan siinä todellakin pari askelta edelläni tuo ikuinen ihme\nnähtävissä!\n\nMe muut olimme nähneet sitä jo vuosia. Mutta tuo ukko ei ollut\nnähtävästi koskaan liikkunut omia kotinurkkiaan kauemmaksi.\n\nTeki oikein mieli syleillä häntä.\n\nKuitenkin olivat sellaiset viattomuudet harvinaisia, kuten ne\narvattavasti ovat kaikkina aikoina olleet niin hyvin valkoisten kuin\npunaisten keskuudessa.\n\nMutta suurin osa ryssiä laittautui aina suuremmalla kiireellä\nlähtemään.\n\nEikä liene ollut niinä päivinä suurempaa iloa porvarilliselle\nHelsingille kuin tuollainen muutamia kymmeniä sotilas- ja\nsiviilihenkilöitä käsittävä kulkue, joita varsinkin illan tultua läpi\nkaupungin, reput selässä tai käsikärryillä vähiä kampeitaan lykäten,\ntuhkatiheään rautatieasemaa kohden liikkui.\n\nMeniväthän siinä meidän vuosisataiset sortajamme. Jospa päästäisi pian\nsamoin myös omista kotimaisista pyöveleistämme!\n\nHeidän johtajistaan päästiin päivä päivältä aina useammasta.\n\nTiedettiin aina suuremmalla varmuudella jo lähteneen milloin Sirolan,\nmilloin Mannerin, milloin itse Valppaan kapsäkki kainalossa.\nHarmittihan hiukan, että he täten välttivät ansaitun rangaistuksen,\nmutta arveltiin toiselta puolen juuri heidän lähtönsä vaikuttavan mitä\nlamauttavimmin niihin laumoihin, joita he niin kyynillisesti ja\nsäälimättömästi olivat harhaan johtaneet.\n\nMitä lienee vaikuttanut! Useimmat tuskin ollenkaan kuulivat heidän\nlähdöstään, ja jos kuulivat, eivät uskoneet.\n\nMutta me uskoimme. Ja tiesimme leikin nyt olevan lopussa ja suuren\ntilinteon päivän tulossa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan kohtaisi\nheidän joukostaan niin vääriä kuin vanhurskaita.\n\nEntä meidän joukostamme? Se riippui luonnollisesti siitä, miten ja\nmilloin Helsinki valloitettaisiin.\n\nMutta juuri siitä oli meillä monta eri arvelua.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nSovinnollisen ratkaisun mahdollisuudet. -- Eräs rauhanlähetystö. --\n\"Hengen miehet.\" -- Mikä oli oikein, mikä väärin? -- Vasemmistososialisti.\n-- Kiusaus. -- Stead ja Branting. -- Ylpein hetki elämässäni.\n\n\nMutta eikö sitten ennen veristä loppuromahdusta ollut mitään\nrauhanneuvotteluja?\n\nEikö koetettu mitään rauhallista ratkaisua? Oliko välttämätöntä, että\npunaisen hulluuden täytyi mennä niin pitkälle kuin se meni ja kaiken\npäättyä niinkuin se päättyi?\n\nNähtävästi oli.\n\nLähtökohdat olivat liian vastakkaiset: punaisten puolelta täydellinen\nbolshevistinen vallankumous, valkoisten puolelta ankarin laillisuus.\n\nSitäpaitsi ei kumpikaan taisteleva puoli tahtonut koko kansalaissodan\naikana tunnustaa toistaan tasaveroiseksi vastustajaksi, jonka kanssa\nyleensä mikään keskustelu olisi voinut tulla kysymykseen.\n\nOli muitakin syitä.\n\nPunaiset olivat alusta alkaen voimansa aivan liian suureksi arvioineet.\nJa omien joukkojensa kiihottamiseksi täytyi heidän pitää niitä\nalituisessa, keinotekoisessa voitonhurmiossa vielä senkin jälkeen, kun\nkaikki voiton mahdollisuudet tosiasiallisesti olivat heihin nähden jo\nammoin olemasta lakanneet.\n\nJos heidän johtajansa olisivat olleet rehellisiä, he olisivat heti\nSaksan ja Valkean Suomen sopimuksen tultua tunnetuksi sanoneet\njoukoilleen:\n\n-- Tähän asti, mutta ei etemmä! Kaikki vastustus on turha, me emme ole\nlähteneet ulkomaista ylivoimaa vastaan taistelemaan. Me olemme\nlähteneet sotaan Suomen yläluokkaa vastaan, emmekä muuta. Nyt aseet\nalas ja vastaamaan tekomme seurauksista.\n\nSilloin olisi ollut psykologinen hetki, ja mahdollisesti he olisivat\nvoineet saavuttaa vielä verrattain lievät rauhan-ehdot.\n\nMutta he päästivät sen ohitse ja silloin oli kaikki kadotettu.\n\nPorvarilliset taas olivat viime aikoina -- ja jo oikeastaan v:n 1905\nsuurlakosta lähtien -- vain myöntyneet ja myöntyneet sosialistien aina\nkohtuuttomammiksi käyviin vaatimuksiin, osaksi oman heikkoutensa\ntunteesta, osaksi isänmaanrakkaudesta.\n\nMikään ei ollut auttanut. Suomen työväki ei ollut ottanut mistään\ntalttuakseen. Ja kun sosialistinen puolue lopuksi oli asettunut sekä\nryssien maastalähtöä että lujan järjestysvallan aikaansaamista\nvastustamaan, oli myöskin heidän kärsivällisyytensä lopussa.\n\nEikä kummakaan.\n\nHe olivat loukkaantuneet, he olivat sydänjuuriin saakka katkeroituneet.\n\nKesäiset, väkivaltaiset maatyölakot, kunnallisten valtuustojen\nahdistamiset, marraskuun punainen viikko ja sen roistojen sekä\nmurhamiesten aseelliset vankivapautukset olivat jousen tässä suhteessa\njo aivan liian kireälle jännittäneet. Se katkesi, ja Valkea Suomi nousi\npuolustamaan asevoimin sitä oikeutta, jota asevoimin uhattiin.\n\nEikä se kerran noustuaan tahtonut suinkaan jättää työtään\nkeskeneräiseksi.\n\nEihän Suomella ollut varaa tällaiseen verilöylyyn, joka vuosi. Täytyi\nkerta kaikkiaan ja pitemmäksi aikaa taata maassa rauhallisen elämän\njuoksu.\n\nPunaisten itsepintaisuuteen ja sokeuteen nähden ei se ollut muuten kuin\naseilla taattavissa.\n\nEpäilemättä oli rauhankaipuutakin heidän puolellaan. Mutta osaksi\nilmeni se liian myöhään, osaksi niin naivissa ja epäkäytännöllisissä\nmuodoissa, että se ei enää voinut mitään asioiden vääjäämättömään\nmenoon vaikuttaa.\n\nMuutamista rauhan äänistä punaisten sanomalehdistössä olen jo ennen\nhuomauttanut.\n\nHelsingin \"Työmiehestä\" ja \"Tiedonantajasta\" ne olivat tykkänään\npannaan tuomittuja. Huhun mukaan ei edes Valpas saanut moneen päivään\nesille siellä tunnettua rauhan-ehdotustaan, jos sitä sen mahdottomien\nvaatimusten vuoksi voitiin enää ollenkaan pitää sellaisena.\n\nMutta eräänä kauniina päivänä soitettiin minulle hotelliin ja\nkysyttiin, tahdoinko minä ottaa vastaan erästä \"rauhanlähetystöä\"\ntaikka oikeammin sen puheenjohtajaa, joka jalansyten oli asiaansa\nvarten tullut Viipurista.\n\nTiesin tuollaisen lähetystön olemassaolosta.\n\nOlin kuullut heidän edellisinä päivinä käyneen sekä\nkansanvaltuutettujen että erinäisten porvarilliseen vasemmistoon\nkuuluvien hengen miesten luona ottamassa selvää sovinnollisen ratkaisun\nmahdollisuuksista.\n\nHe itse olivat lähinnä teosoofisen maailmankatsomuksen kannattajia.\n\nTietysti tahdoin minä jutella heidän kanssaan. Ja muutaman tunnin\nkuluttua he olivat hotellissa.\n\nTutkittiin ja tunnusteltiin tämän verisen ristiriidan syntyjä syviä,\nvalitettiin verenvuodatusta, myönnettiin yhteinen pettymyksemme Suomen\nkansan suhteen, joka juuri tällä ratkaisevalla hetkellä oli luopunut\nihanteellisista tarkoitusperistään, ja lykättiin unelmamme niiden\ntoteutumisesta vähintään satavuotta eteenpäin.\n\nVapauttavan sanan sanoi eräs vanha, viisaannäköinen ukko, jonka korkea\notsa todisti paljon itsenäistä ajatustoimintaa.\n\n-- Kaikki tämä turmio johtuu siitä, että hengen miehillä on vielä niin\nvähän sanomista tässä maailmassa. Nyt painaa yksi aineellinen voima\nväkisin meille kiväärin kouraan, huomenna toinen. Pitäisi saada enemmän\nmääräävää arvovaltaa hengen miehille.\n\nHuomasin kaikesta, että he pitivät minuakin \"hengen miehenä\", joka\nkahden yhtä aineellisen voiman -- kapitalistisen ja sosialistisen --\nyhteentörmäyksessä olin jäänyt heidän tavallaan kuin vasaran ja\nalasimen väliin. Eikä minulla heidän yleisiä rauhan periaatteitaan\nvastaan ollutkaan mitään muistuttamista.\n\nMutta toinen, nuorempi mies, joka silminnähtävästi oli täysiverinen\nsosialisti, tahtoi heti päästä käytännöllisiin tuloksiin.\n\n-- Pitäisi saada aikaan julistus, sanoi hän, yhteinen, mahdollisimman\npuolueettomien henkilöiden allekirjoittama julistus, jossa\nhuomautettaisiin rauhan, ainakin välirauhan välttämättömyydestä.\nMyöskin yksityinen kirjailija voisi kirjoittaa tuollaisen julistuksen.\n\nTunsin tuon henkilökohtaiseksi vetoamiseksi itseeni nähden.\n\n-- Mihin? kysyin sentähden. Missä se julaistaisiin? Ei suinkaan\n\"Työmiehessä\" ja \"Tiedonantajassa\"? Ensiksikään ne tuskin\njulkaisisivatkaan sellaista ja toiseksi se ei vaikuttaisi mitään. Jos\nmieli olla kirjailijan sanalla mitään arvovaltaa, täytyy olla ensin\nsanan vapaus, mutta sitähän meillä ei ole. Minunkin oma lehteni on\nlakkautettu.\n\nHekin myönsivät, ettei se kävisi päinsä siinä muodossa. Mutta missä\nsiis?\n\nTiesin hyvin, että se oli jo mahdoton joka muodossa.\n\nMannerheim oli jo antanut hyökkäyskäskynsä, Vaasan hallitus omat\njulistuksensa, valkoinen armeija kulki voitosta voittoon ja\nporvarillisten mieliala täälläkin -- punaisten pihdissä -- oli\nmahdollisimman toivorikas. Mikään mahti maailmassa -- ellei ehkä\nsaksalaisten sosialistien välitys -- ei olisi voinut enää tätä suurta\ntuomion ja koston vyöryä pysähdyttää.\n\nRuotsin sosialistit olivat jo koettaneet ja -- epäonnistuneet.\n\nSaksa oli ainoa maa koko maailmassa, josta kaikuvan rauhan-äänen\narvovalta, varsinkin sen tekemän liittosopimuksen jälkeen Vaasan\nhallituksen kanssa, olisi ollut niin suuri, että sitä olisivat sekä\nsosialistit että porvarilliset kuunnelleet.\n\nMutta tuota ääntä ei kaikunut, ja verinen leikki oli loppuun\nleikittävä.\n\nMikä olisi siinä meidän \"hengen miesten\" ääni ollut? Vain tulitikku\nyössä, vain huuto myrskyssä, joka olisi hukkunut omaan heikkouteensa!\n\nMutta sittenkin? Ehkä kuitenkin olisi ollut syytä yrittää?\n\nEihän tekoja mitata niiden käytännöllisten tulosten mukaan eikä\nhenkisiä arvoja niiden tuottaman todellisuushyödyn mukaan. Epäilemättä\nsiinä olisi joutunut naurettavaksi, ehkä vihatuksi, pilkatuksi ja\nvainotuksikin, -- mutta sittenkin!\n\nSääsken ääni ei tosin kuulu taivaaseen, mutta varmaankin kaikkialla\nläsnäolevaan, kaikkivaltiaan Jumalan korvaan ja sydämeen.\n\nMikä oli oikein sillä hetkellä, mikä väärin?\n\nOlen tuota jälkeenkinpäin paljon aprikoinut. Tein mielestäni kuitenkin\nparhaan ymmärrykseni mukaan ilmaistessani heille epäilyni asian\nonnistumisesta, mutta silti kehoittaen heidän sitä kaikin mokomin\njatkamaan.\n\nMutta minä itse? Mikä olisi minun suhteeni oleva siihen?\n\nSe oli toistaiseksi välttelevä.\n\nKenties olin simppu sillä hetkellä, kenties suuri pelkuri ja kieltäjä\noman uskontoni.\n\nTuotakin olen jälkeenpäin paljon aprikoinut. Kuitenkin luulen tulevani\nlähimmä totuutta, jos väitän olleeni vain tavallinen kuolevainen.\n\n-- Tuollaisella julistuksella ei tietysti olisi mitään merkitystä,\nhuomautin, ellei sitä saataisi levitetyksi myöskin toiselle puolen\nrintamaa.\n\n-- Se saadaan kyllä, vakuutti varmasti se toinen nuorempi mies, jota\ntässä voisin vaikka vasemmistososialistiksi nimittää. Me kyllä menemme\nsiitä takaukseen.\n\n-- Niin, mutta milloin? kiistin yhä. Nyt ovat päivät kalliit. Jos mieli\nsaada mitään aikaan, on salaman nopeudella toimittava.\n\n-- Minä takaan, että jos julistus tänäpäivänä on valmis, on se huomenna\njo kaikkialla rintamilla.\n\n-- Millä hiton konstilla?\n\n-- Meill' on konstimme. Tietysti lentokoneilla.\n\nKatsoin tarkemmin miestä, joka niin mahtavasti puhui.\n\nHän oli nuori, pulska poika, ijältään ehkä 30 vuotias, katse älykäs,\nkasvot miellyttävät. Olisi voinut luulla häntä eteläpohjalaiseksi\npientilalliseksi tai Amerikassa käyneeksi ammatinharjoittajaksi. Kuulin\njälestäpäin, että hän oli hyvinkin lähellä kapinallisten pääleiriä,\njonka kanssa hän kohti tuntemattomia kohtaloita katosikin.\n\nVahinko miestä!\n\nHuomasin kaikesta että hänellä oli vilpittömät tarkoitusperät.\nJoissakin muissa oloissa hän epäilemättä olisi ollut valistuneen\ntyöväenluokan kaunistuksia, sen henkistä parhaimmistoa. Nyt harhaillee\nhän jossakin itäisillä mailla isänmaanpetturina ja maanpakolaisena.\n\nNiitä meni monta hänen kaltaistaan. Ja sepä siinä juuri onkin niin\nkamalaa.\n\n-- Ei, kyllä siitä sittenkin täytyisi saada aikaan joku neuvottelu\nmolempien taistopuolten johtajien välillä.\n\n-- Sitähän tämä julistus juuri tarkoittaisi. Neuvottelua ja aselepoa.\n\n-- Niin, mutta jo julistusta ja muuta edeltävää rauhantoimintaa varten.\nMutta sitävarten täytyisi olla joku puolueeton ala, joku rauhoitettu\npaikka, joka ei olisi kummankaan käskyvallan alla...\n\n-- Hyvä. Me toimitamme teille heti vapaan matkan Tukholmaan.\n\nSe oli houkutteleva tarjous.\n\nPäästä siinä silmänräpäyksessä pois koko tästä kurjuudesta ja\nahdistuksesta! Tulla toisiin vapaampiin, valoisampiin oloihin, tuntea\nitsensä jälleen ihmiseksi ja maailmankansalaiseksi eikä metsänpedoksi!\n\nHengittää jälleen ilmaa, joka ei olisi täynnä verihöyryjä ja\nveljesvihaa, voida ehkä jälleen tehdä jotakin ja toimia jotakin eikä\nistua tässä sietämättömässä, pakahduttavassa passiivisuudessa, pitkässä\nkuin nälkävuosi ja uhkaavassa kuin tyyni myrskyn edellä!\n\nJa voida ehkä siinä sivussa vielä vaikuttaakin jotakin, jos ei muuta,\nniin omien nuoruus-ihanteittensa edestä, ihmisyyden, kansallisen\nkokoomuksen, kulttuurirauhan edestä, tulla vielä ehkä hyvinkin\ntunnetuksi politiikoksi ja kansojenkaitsijaksi, matkustaa\npääkaupungista pääkaupunkiin, tavata ministereitä ja valtiomiehiä,\nvälittää, sovittaa, ratkaista ja suunnitella! Olla sanalla sanoen\nhenkinen mahti maailmassa!\n\nNiinkuin Stead, niinkuin Branting! Ja kaikki tuo vain sanan ja hengen\nvoimalla, vapaana sanomalehtimiehenä ja kirjailijana!...\n\nTunsin seisovani korkealla vuorella, jonne varmaankin itse pimeyden\npääruhtinas oli minut johdattanut.\n\nKunniakseni täytyy minun mainita kuitenkin, että tuohon hetkelliseen\nhurmiotilaani liittyi vähemmän henkilökohtaisen edun, maineen tai\ntunnetuksitulemisen tavoittelua kuin huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta\nja kansojen kohtaloista!\n\nMutta kiusaus se oli, sen myönnän minä, eikä vaarattomimpia minun\nelämässäni.\n\nSitä kesti kuitenkin vain sekunnin. Jo seuraavassa saatoin vastata\njotakuinkin tyynesti ja taitavasti:\n\n-- Eihän minun missään tapauksessa sovi yksin matkustaa. Mutta puhelkaa\nnyt muiden puolueettomien rauhan miesten kanssa ja tulkaa sitten\nuudelleen. Tuumitaan asiaa.\n\n-- Kirjailija ei siis ole kokonaan vastaan sitä?\n\n-- Enpä suinkaan. Laihakin rauha on aina parempi kuin lihava riita. Ja\njos me voimme estää yhdenkään ihmishengen hukan tässä hirvittävässä\nveljesvainossa, voimme me jo pitää itsemme onnellisina.\n\nNäillä ja muilla yhtä kasvatusopillisilla ja ihmisystävällisillä\nlauselmilla päättyi keskustelu minun puoleltani.\n\nPahoin pelkään, että se on samoin päättynyt monessa muussakin ja\nisommassakin \"rauhankongressissa\".\n\nJa \"Fordin lähetyskunta\" lähti. Mitä se muualla sai aikaan, en tiedä,\nmutta minulle se ainakin antoi ylpeimmän tuokion tässä maallisessa\ntaivalluksessani.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nArvailuja. -- Irmari Rantamala. -- Noak arkissaan. -- Vaarallinen paperi.\n-- Fabius Cunctator. -- Lentokoneet. -- Anarkistin salaisuus. --\nSardanapalusko palatsissaan? -- Esteettisiä ajatuksia. -- Suomalainen\nkansanluonne. -- Hyvin vähän hymyiltävää.\n\n\nSaksalaisten noustua Hankoon kävi henkinen paine Helsingissä aivan\nsietämättömäksi.\n\nTiedettiin heidän antaneen täkäläiselle venäläiselle sotaväelle viiden\npäivän uhkavaatimuksen: näiden oli pysyttävä kokonaan poissa leikistä,\njos heidän mieli välttää tulevaisen vihaa.\n\nLaivojen oli lähdettävä. Niiden, joille tämä jääesteiden vuoksi ehkä\nkävisi mahdottomaksi, oli erikoisessa, lähemmin määritellyssä\njärjestyksessä voitollisen valloittajan tuloa odotettava.\n\nAsia oli sitä myöten selvä siis. Mutta miten ja milloin saksalaiset\ntulisivat?\n\nJa mitä tapahtuisi täällä sillä aikaa?\n\nEttä venäläiset ottaisivat varteen annetun uhkavaatimuksen, siitä ei\nollut epäilystä.\n\nMutta punaiset? Mitä he tekisivät?\n\nKelpaisiko heille tälläkään kahdennellatoista hetkellä lusikka\nkauniiseen käteen vai jatkaisivatko he mielenvikaista vastustustaan\ntodella viimeiseen mieheen ja viimeiseen veripisaraan?\n\nSiitä puhuttiin, sitä arvailtiin.\n\nTutkittiin \"Työmiestä\", luettiin \"Tiedonantajaa\" ja etsittiin turhaan\nedes joitakin uuden tilanteen aiheuttamia järjen kipinöitä niistä.\n\nMutta ei! Siellä valui vain tunnettu mahtipontinen valheen valta\nentistä vuolaampana, siellä kiehui ja kohisi \"Harhaman\" sekapäisen\ntekijän Irmari Rantamalan puuropata entistä piripintaisempana.\n\nEi mitään myönnytystä totuudelle, ei mitään vääjäämistä uhkaavalle,\nratkaisevalle todellisuudelle.\n\nMitä Irmari Rantamalaan tulee, niin sanotaan hänen lopuksi toimittaneen\n\"Työmiestä\" aivan yksin.\n\nKaikki muut pakenivat, hän vain toimitti. Siinähän voisi olla edes joku\nkomea kohta tässä yleisessä henkisessä surkeudessa: hyvä hevonen kuolee\nvaljaisiinsa.\n\nMutta tältäkin henkilökohtaisesti rohkealta yksityisseikalta puuttuu\njuuri sen ylentävä, aateloiva momentti: rohkeus jonkun jalon aatteen\npalveluksessa. Sillä eihän jatkuvaa, monomaanista valehtelemista ja\nvihaan yllyttämistä toki voitane minään jalona aatteena pitää.\n\nJos hän olisi sanonut koko totuuden, jos hän, suomalaisena\nkirjailijana, olisi edes tällä viimeisellä hetkellä, silloin kun\nhänellä oli lehti hallussaan, uskaltanut astua esiin ja julistaa kaiken\nenemmän vastarinnan mahdottomaksi, olisi hänen muistonsa nyt kokolailla\ntoisenlainen.\n\nMutta hän ei sitä tehnyt, ja siksi hukkukoon myös hänen muistonsa\nniihin aaltoihin, joissa hän myöhemmin vangiksi jouduttuaan vartiainsa\nluodeista myös niin surullisen surman sai.\n\nMuuten elettiin näinäkin ratkaisevina päivinä kuin Noak arkissaan,\ntietämättä tarkemmin mitä ympäröivässä maailmassa tapahtui. Olipa\nmeidän joukossamme jo niinkin itsepintaisia epäilijöitä, jotka eivät\nuskoneet edes sellaistakaan varmistettua seikkaa kuin Tampereen\nvalloitusta.\n\nNykäyttivät vain olkapäitään ja sanoivat:\n\n-- Minä en usko enää mitään. Enkä tahdo kuulla mitään. Minä annan\npalttua koko maailmalle.\n\nKuitenkin he juuri ehkä olivat kaikkein uteliaimmat kuulemaan mitä\nepävarmimpiakin uutisia.\n\nMuuten häilyi mieliala yhä edelleen toivon ja epätoivon vaiheilla, ei\nsuinkaan sodan lopulliseen tulokseen, vaan juuri Helsingin ja sen\nasukasten kohtaloon nähden.\n\nMilloin olivat kaikki kaupungin talonmiehet kutsuttu kokoon.\nMerkitsiköhän se yleisen verilöylyn alkamista? Milloin olivat punaisten\nsanomalehdet uhanneet yleisellä työ- ja asevelvollisuudella.\nAlkaisivatkohan todella toimeenpanna?\n\nNämä kysymykset olivat samalla mitä läheisimmässä yhteydessä\npunakaartin asettaman diktaattorikysymyksen kanssa, josta aina\nsuuremmalla varmuudella puhuttiin.\n\nViipurissahan se sitten todella toimeenpantiinkin. Mutta minulla on\nmitä pätevimmät todistukset siitä, että se aiottiin toteuttaa jo\nHelsingissä, vaikka saksalaisten äkillinen tulo ehkäisi aikeen. Olipa\nminulla -- kiitos olkoon erittäin eräiden \"onnellisten\" olosuhteiden --\ntuo vaarallinen paperi, nim. täydellinen diktatuuriehdotus, jonkun\ntuokion omissa käsissäni.\n\nLuonnollisesti minä en siitä kenellekään puhunut mitään, sillä enhän\ntahtonut herättää paniikkia.\n\nMutta tunnustaa täytyy, että vavahdin hieman, kun luin siitä, että\nmyöskin \"sabotaasista\", johon kuului m.m. kaikkien valtiollisten ja\nyhteiskunnallisten henkilöiden passiivinen vastarinta, oli siinä\nmäärätty kuolemanrangaistus!\n\nMutta tiedettiinhän saksalaisten saapuvan? Olihan kuultu kuitenkin\njotakin Mannerheimin joukkojen voitollisesta tunkeutumisesta kohti\netelää?\n\nMistä siis epävarmuus? Kuinka oli mahdollista enää mikään hätä ja\nepätoivo?\n\nTiedettiin, oli kuultu.\n\nMutta saksalaiset olivat vitkastelleet niin monta viikkoa Ahvenanmaalla\nja Turun saaristossa, että pelättiin heidän tekevän samoin Hangossa ja\njäävän sinne kukaties kuinka pitkäksi aikaa.\n\nMannerheimin tuloon taas ei enää uskonut kukaan.\n\nToiset nimittelivät häntä jo Fabius Cunctatoriksi, toiset laiskaksi\nJaakoksi siteeraillen äkäpäissään vanhaa kansanrenkutusta Jaakko de la\nGardiesta: \"Lähtee kesä, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko.\"\n\nSentään oli Noakillakin kyyhkysensä ja Helsingilläkin lohduttajansa.\n\nNe olivat saksalaiset lentokoneet. Mitä enemmän ratkaiseva päivä\nlähestyi, sen täsmällisemmin kuultiin niiden surina puolipäivän aikaan\nkaupungin päällä, jota ne näyttivät tutkistelevan erikoisella\nhuolettomalla tarkkuudella. Pantiin merkille, että varsinkin Siltasaari\nja Työväentalo näytti niiden huomiota kiinnittävän.\n\nMereltä ne tulivat ja merelle menivät. Kymmenientuhansien toivorikkaat,\nkaihomieliset katseet seurasivat niitä.\n\nMitä punaiset niistä ajattelivat, on tuntematonta.\n\nKerrottiin, että eräänäkin päivänä oli Työväentalon pihalle komppania\nmiehiä kiväärit kädessä niitä vastaan ottamaan ketjuun komennettu.\nEivät olleet yhtään laukausta ampuneet kuitenkaan, huomaten\narvattavasti sellaisten mielenosoitusten naurettavuuden.\n\nOopperakellarin edustalla oli joku poikanen tehnyt senkin. Mutta muuten\nne saivat liidellä ja laadella omiksi iloikseen.\n\nYleisen jännityksen juuri korkeimmillaan ollessa sain vielä omille\nyksityisille hartioilleni kannettavaksi taakan, joka yritti käydä\nminulle ylivoimaiseksi.\n\nSe oli erään anarkistin salaisuus.\n\nAnarkistin? kysyy lukija kauhistuneena.\n\nNiinpä kyllä anarkistin, mutta ei Luojan kiitos minkäänlaisen sellaisen\nmustalippuisen, pääkallokuvaisen anarkistin, joiden kokouspaikka\nKaasutehtaalla oli ja joita itse punikit pelkäsivät, vaan täysin\nrauhallisen, tolstoilaisen ja teosoofisen anarkistin, jolle kaikki sota\noli kauhistus ja joka ei tahtonut tehdä pahaa kärpäsellekään.\n\nHenkisen anarkistin, toisin sanoen, joksi meidän yhteiskunnallisen\njärjestyksen kannalta on itse Herraamme Vapahtajaamme nimitettävä.\n\nTapasin hänet aivan sattumalta eräänä päivänä.\n\nHän hymyili lempeästi ja ihmisystävällisesti, kuten aina. Puristin\nlämpimästi hänen kättään ja kysyin, mitä hän arveli nykyisistä\nolosuhteista.\n\n-- Olen niiden tulon jo kauan aavistanut, hän virkahti vienolla,\nlapsellisella äänellään. Uusi maailma syntyy, vanha kuolee.\n\n-- Ja mekö sen mukana? kysyin vielä.\n\n-- Mikäli me kuulumme vanhaan maailmaan. Ikävä kyllä, koko Helsinki\nlentää ilmaan...\n\n-- Häh? ennätin älähtää silmät ymmyrkäisinä.\n\n-- Siitä ei ole pienintä epäilystä. Olen juuri ollut laivoissa ja\nViaporissa ja nähnyt omin silmin sytytyslangat.\n\nTiesin hänellä olevan tuttavuuksia samanhenkisten venäläisten\nidealistien keskuudessa enkä ollenkaan epäillyt hänen sanojaan. Mutta\ntunsinpa kylmän väreiden karsivan selkäpiitäni, kun hän jatkoi tuolla\ntaivaallisella, kirkastuneella, joskin sangen surumielisellä\nilmeellään:\n\n-- Tapasin myös erään sähkötyöläisen, joka valitti olevansa aivan\nvoivuksissa. Hän tuli Aalbergasta, missä hän kertoi punaisten\npakotuksesta olleensa yön ja kaksi päivää asettelemassa sytytysvehkeitä\nsikäläisiin pattereihin ja pommikellareihin.\n\n-- Niin että jos kaupunki ei mene ilmaan meren puolelta, se menee maan\npuolelta?\n\n-- Se menee raunioiksi? Tiedät itse, mitä äärettömiä ampumavaroja ryssät\novat tänne koonneet. Minä en näe mitään pelastusta.\n\n-- Mutta täällähän on yhtä paljon punaisia ja heidän vaimojaan ja\nlapsiaan kuin porvarillisiakin! ähkäsin epätoivoissani. Tekisivätköhän\nhe todella sen? Sehän olisi murha, sehän olisi itsemurha. Polttaa\nitsensä kuin Sardanapalus omassa palatsissaan.\n\n-- He tietysti jättäisivät kaupungin.\n\n-- Ja estäisivät meidät lähtemästä?\n\n-- Hyvin todennäköistä. Tietysti tekisivät he sen vasta viime tingassa,\nmutta nyt on viime tinka. Ellei nyt mitään odottamatonta tule väliin,\nniin se tapahtuu.\n\nAnarkisti nyykäytti päätään ja meni menojaan, hymyillen edelleenkin\ntuota kaiken olevaisen ulkopuolella olevaa, epäaineellista\nbuddhalaista, nirvanalaista hymyään, jolla hän oli minut monta kertaa\nennenkin yllättänyt.\n\nMutta ei koskaan niinkuin tällä kertaa.\n\nKaupunki ilmaan? Helsinki helvettiin? Näinkö sitä vain mentiin? sanoi\nHyvänmäen kerjäläinen.\n\nTunnustan mielelläni, että minä puolestani en tuntenut pienintäkään\nhalua kuolla. En ainakaan tuolla ylenluonnollisella, aurinkoisella\ntalttumuksella, minkä hänen maailmankatsomuksensa näkyi hänelle\nantaneen ja jonka varassa hän tuntui olevan valmis vaikka tuliseen\npätsiin kiitosvirsiä veisaten alistumaan.\n\nEhk'eivät hänen sanansa olisi tehneet niin tärisyttävää vaikutusta\nminuun, elleivät ne samalla olisi vahvistaneet omia pahimpia\nepäilyjäni.\n\nJotakin tuontapaistahan minäkin olin pelännyt, jotakin tuontapaista\nkuvitellut ja aavistellut. Ja tuossa tuli nyt toinen, joka sanoi saman\nasian minulle, vieläpä erinäisillä sangen ikävillä tosiasioilla\nvarustettuna.\n\nMitä lempoa? Kaikki tasaiseksi? Uneksinko minä vai näenkö näkyjä? Eihän\nse saata, eihän se saa, eihän se voi olla mahdollista.\n\nMutta kaikki tuntui mahdolliselta siihen aikaan.\n\nTuntien sitäpaitsi suomalaisen kansanluonteen en minä hetkeäkään\nepäillyt, ett'eikö heissä olisi miestä tuollaistakin ennen kuulumatonta\nkauhuntyötä tekemään.\n\nJa täytyihän tunnustaa, että itse tuossa ajatuksessa oli jotakin\njuhlallista. Pahoittelin esteettisessä mielessäni vain sitä, ettei\nheillä olisi rohkeutta hautautua itse mukana noiden raunioiden alle,\njotka he olivat päättäneet vihamiehilleen valmistaa.\n\nSilloin ei siinä ajatuksessa olisi ollut vain juhlallisuutta, vaan\ntodellakin syvää, suuremmoista traagillisuutta, joka olisi tehnyt\nheidät sekä meidän että koko maailman historian edessä kuolemattomiksi.\n\nMutta oliko sitten jotakin järjellistä perää hänen sanoissaan?\nErehdyinkö minä suomalaisesta kansanluonteesta?\n\nEihän Helsinki raunioihin hautautunut.\n\nEllei niin käynyt, ei se ainakaan ollut heidän vikansa.\n\nKyllä jotakin sellaista tarkoitusta oli, kyllä ainakin oli tarkoitus\nräjähyttää Suomenlinnan ruutikellarit ilmaan, joka venäläisten\nupseerien lausuntojen mukaan olisikin riittänyt ainakin merenpuoleisen\nkaupungin tuhoamiseen. Ja ilman puolalaisia, joiden käsissä sen\nvarustukset silloin olivat, olisikin tuo helvetillinen aie epäilemättä\nonnistunut.\n\nAalbergasta en tiedä mitään. Mutta mitä suomalaiseen kansanluonteeseen\ntulee, todistavat niin monet kymmenet ja sadat kuulumattomat, kaiken\ninhimillisen tunteen ja järjen vastaiset hirmutyöt kautta maan, etten\nollut erehtynyt pahimmissakaan aavistuksissani.\n\nOli sattuma, ettei niin käynyt ja että me yleensä täällä Helsingissä\npäästiin niin helpolla.\n\nOlisi voinut myös toisin käydä. Siksi en tälläkään hetkellä voi\nhymyillä muistellessa silloisia kauhistuneita mielentilojani.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nTuska olla mykkä. -- Outo levottomuus. -- Shakkipiru. -- Pyöreän pöydän\nritarit. -- Pitkä yö. -- Punainen automobiili. -- Hotellitarkastus. -- Pari\nsyntipukkia. -- Ohrana. -- Sen menetelmät ja henkilötiedot.\n\n\nMutta nyt olin minä todella saanut kuorman hartioilleni, joka minun oli\nyksin ja kunnialla kannettava.\n\nEnhän minä nim. voinut kenellekään kertoa siitä. Enhän minä mitenkään\nvoinut ruveta levittämään pitkin kaupunkia moisia juoruja -- vaikkakaan\nne minulle eivät suinkaan olleet vain juoruja -- sillä katsoin jokaisen\nkansalaisen ensimmäiseksi velvollisuudeksi olla herättämättä paniikkia.\n\nTäytyi olla tyyni, aivan tyyni. Sen tyynempi, mitä vaarallisempi\ntilanne oli. Ja täytyi ennen kaikkea pitää suunsa kiinni eikä\nkertoa kenellekään, ei edes ennen mainitulle \"yksityiselle\ntietotoimistollemme\" mitään näistä kummista kuulemistaan.\n\nSe vasta oli vaikeaa, varsinkin viimemainittu seikka.\n\nOli suoranainen tuska kuulla toisten pröystäilevän omilla kurjilla\npikkutiedoillaan ja istua itse tuollaisen todellisen jättiläis-uutisen\npäällä kuin lohikäärme aarrettaan vartioiden.\n\nMutta minä kestin kiusauksen enkä ilmoittanut asiaa edes omille\nparhaille ystävilleni.\n\nLienkö unohtanut mainita, että olin kieltänyt myös ystävääni anarkistia\nseikkaa sen pitemmälle lavertelemasta?\n\nJos meidän kerran täytyi lähteä tästä maailmasta, niin olihan parasta,\nettä kukin riippui siinä kiinni ainakin niin kauan kuin mahdollista.\nJos meidän kerran täytyi mennä helvettiin, eikö ollut edullisinta,\nettei kukaan ainakaan elävältä ja ainakaan minun tähteni joutunut sen\ntuhansia esimakuja maistamaan?\n\nItse maistelin niitä täysin siemauksin.\n\nOdotin joka hetki, mutta varsinkin öisin, tuomiontornien torahtavan,\nmaan järkähtävän ja kaiken hukkuvan alkuperäiseen kaaokseen. Outo\nlevottomuus oli astunut vereeni ja minulla oli täysi työ kokea estää\nmuiden sitä huomaamasta.\n\nIllat hotellissa kävivät nyt sietämättömiksi.\n\nMuistan hyvin erään niistä, jonka koetin tappaa intohimoisella\nshakkipelillä.\n\nMinulla oli olevinaan aavistus, että se tai jotakin muuta yhtä hirveätä\njuuri sinä yönä tapahtuisi. En tahtonut sentähden jäädä yksin\nyksinäiseen, unettomaan kammiooni, vaan koetin keinoilla millä hyvänsä\nsaada tuota kansainvälistä seuraa niin kauan kuin mahdollista koolla\npysymään.\n\nAluksi kertoilivat he sikamaisia juttuja ja se piti kyllä mielet\nvirkeinä. Mutta sitten rupesi yksi toisensa jälkeen heistä\nhaukottelemaan ja silloin minulle hätä käteen, ett'eivät he kaikki nyt\nvain menisi huoneisiinsa ja sanoisi äkkiä hyvää yötä minulle.\n\nEhdottelin shakkipeliä ja ilokseni ilmoittautuikin useampi kuin yksi\nheistä siihen suostuvaiseksi.\n\nIstuimme yleisen seurusteluhuoneen pyöreän pöydän ääressä enkä minä\ntahtonut päästää ketään heistä käsistäni.\n\nYksi väsyisi kuitenkin ennemmin, toinen myöhemmin. Mutta minulle oli\ntärkeätä saada seuraa niin kauan kuin suinkin, vaikka aina aamun\nvalkenemiseen. Tarjouduin pelaamaan yht'aikaa useamman kanssa, heidät\nkaikki täten tuon pyöreän pöydän ritareiksi kytkeäkseni.\n\nNiin tapahtuikin.\n\nPelasin ja voitin aina. Ajatukseni olivat kaukana sieltä, siirtelin\nnappuloita kuin unissani, mutta minun tarvitsi vain katsahtaa\nshakkilautaan ollakseni varma siirrostani ja voitostani.\n\nJa kuitenkin oli heidän joukossaan pari sangen voimakasta pelaajaa.\n\nMuistan, etten elämässäni ollut pelannut vielä niin hyvin.\n\nTiesin, etten tällä tuulella voinut hävitä ollenkaan. Kaikki riippui\nhermojännityksestä, jolla kuuntelin jokaista pienintäkin kolinaa ulkoa,\njokaista heikointakin portinpaukahdusta.\n\nLopuksi valtasi oikea shakkipiru minut. Annoin todellisia\nmestarinäytteitä, pelasin milloin ilman hevosta, milloin ilman tornia\ntai juoksijaa, ja voitin sittenkin.\n\nMinun oli mahdoton hävitä. Sillä enhän minä pelannut järjelläni, vaan\nhermoillani ja vaistollani, joihin joka suhteessa luotan paljon\nenemmän.\n\nJuuri senvuoksi, että itse peli merkitsi minulle tällä hetkellä niin\nsanomattoman vähän, olin täydellisesti sen yläpuolella.\n\nHeikoimmat heistä ehtivät tuskin alottaa, kun he jo olivat shakmatissa.\n\nHe katsoivat minuun hämmästyneinä kuin johonkin ylenluonnolliseen\nilmiöön. Selitin heille kuuluneeni joskus Helsingin shakkiklubiin,\nvieläpä voittaneeni kerran ensimmäisen palkinnon siellä, ja annoin\nsiten asialle luonnollisen selityksen.\n\nUskon, että he samalla saivat tarpeellisen kunnioituksen asianomaista\narvon klubia kohtaan.\n\nMutta samalla he alkoivat yksi toisensa jälkeen luikkia huoneisiinsa.\n\nMinulle hätä käteen! Koetin tehdä toinen toistaan kummempia shakillisia\nsaltomortaaleja, mutta mikään ei auttanut. He katsoivat nähtävästi\nturhaksi mitellä voimiaan ammattipelurin kanssa.\n\nKaksi juutalaista jäi viimeiseksi.\n\nToinen heistä -- kuulin jälestäpäin -- oli kuuluisa pietarilainen\npörssihuijari Rubinstein, joka sittemmin Suomen hallituksen toimesta\nvangittiin ja saatettiin rajalle. Shakkipelurina hän oli mitä\nmiellyttävin ja tahtoi vielä seuraavana aamuna tarjota aamiaista.\n\nLopuksi hekin väsyivät ja poistuivat huoneisiinsa.\n\nMinun oli sittenkin yöni yksin kestettävä.\n\nEn koskaan unohda sitä yötä. Näin pelkkiä kauhunkuvia.\n\nToisinaan ne kohdistuivat itseeni, toisinaan muihin, mutta useimmiten\nkoko kaupunkiin, koko maahan ja maailmaan.\n\nNäin itseni raadeltuna, parhaat ystäväni silvottuina ja paloiteltuina.\nKuulin ympäriltäni vain pelkkää valitusta ja voihkinaa, itkua ja ähkyä\nkuin konsanaan Danten helvetissä...\n\nSilloin pysähtyy äkkiä hotellin portille automobiili.\n\nSydämeni seisahtui: siinä ne nyt ovat!\n\nKenenkä nyt on vuoro? Venäläisiä se ei voi koskea eikä meitä\nkoko hotellissa ole muuta kuin kolme suomalaista, nim. pari\nrautatievirkamiestä ja minä.\n\nSiis yhtä meistä kolmesta! Mutta ketä?\n\nYleensä oli hotellimme tähän saakka säilynyt sekä ryöväyksistä että\nyöllisistä tarkastuksista.\n\nLuulen, että se riippui niistä parista punaisesta vahtisotilaasta,\njotka seisoivat sen ovella kuin kaksi kerberusta, eivät suinkaan meidän\ntähtemme, vaan niiden kaupungin anniskeluyhtiön viinavarastojen, joita\nsaman talon kellareissa säilytettiin. Siksi oli myös punaisen\n\"tiedusteluosaston\" jäsenten yöllinen käynti täällä jotakin uutta.\n\nSe oli yleinen hotellintarkastus.\n\nSyntyi liikettä ja hälinää käytävissä... Aivan kuin olin arvannutkin he\nvenäläisistä vähät välittivät. He etsivät suomalaisia.\n\nMinut, passittoman, joskin hotellissa asuvan helsinkiläisen pelasti\nseinälläni riippuva laakeriseppele, jonka nauhoja he nostelivat\nsuurella kunnioituksella. Se sai käydä passista nimittäin.\n\nPahempi oli rautatievirkamiesten, kahden nuoren, hauskannäköisen miehen\nlaita, jotka aikaisemmin olivat minulle naurahdellen kertoneet heillä\nolevankin jotakin omallatunnollaan.\n\nHeillä oli tiukka tutkinto, jonka tuloksia me kaikki jännityksellä\nodotimme.\n\nHe olivat kuitenkin sukkelia poikia, selittäytyivät erinomaisesti ja\nsaivat vielä toistaiseksi jäädä hotelliin. Mutta aamulla heidän joka\ntapauksessa oli ilmoittauduttava punaiselle \"Ohranalle\".\n\nTarkastus oli päättynyt. He menivät.\n\nJa jälleen alkoivat äskeiset ajatukseni kulkea entisiä kiertokulkujaan.\nTuo pieni välikohtaus oli ollut vain miltei rattoisa keidas niiden\nerämaassa.\n\nJa jälleen minulla oli tilaisuus todeta, ett'eivät mielikuvituksen\ntuskat ole suinkaan sen vähemmän kirveltäviä kuin todellisuuden, jos\nvain todellisuuden varjokaan niitä sielunsilmiemme eteen hahmottelee...\n\nMikä nyt? Jälleen automobiili!\n\nPysähtyy hotellin portille, kuuluu jälleen ääniä ja askeleita\nporraskäytävästä.\n\nKetä ne nyt etsivät? Eiköhän minua?\n\nEi, asia koski jälleen noita kahta rautatieläistä.\n\nTällä kertaa vaadittiin heitä kirjoittamaan nimensä erään paperin alle,\njossa heidän oli määrä luvata, ett'eivät he yrittäisi mitään\n\"valtiolle\" vaarallista.\n\nMutta he olivat, kuten sanottu, sukkelia poikia ja selvisivät koko\njutusta erinomaisesti.\n\n-- Minä en kirjoita minkään paperin alle, sanoi toinen heistä. En\nsiitäkään syystä, että se on pelkkää narripeliä.\n\n-- Sitten herra saa seurata mukana, ilmoittivat etsivät.\n\n-- Asettukaa meidän tilanteesemme, huomautti toinen. Jos te nyt\nkirjoittaisittekin pakosta nimenne tuollaisen lupauksen alle, ette te\nkuitenkaan pitäisi sitä.\n\n-- Jaa, se on totta, tuumi etsivät kynsien korvallistaan. Mutta sitten\nte saisitte vastata vallankumousoikeuden edessä.\n\n-- Ja sen eteen minä en ikinä tule.\n\nIhme kyllä, he jäivät jälleen vapaalle jalalle, kiitos olkoon heidän\njulkean avomielisyytensä. Etsivät menivät matkaansa muristen:\n\n-- Mutta jos herrat ovat meille valehdelleet, me tulemme tänä yönä\ntakaisin vielä kolmannen kerran. Ja silloin me korjaamme heidät.\n\nJa muistuttivat vielä visusti heitä ilmestymään aamulla punakaartin\ntiedusteluosaston eteen.\n\nMutta aamulla olivat herrat tipotiessään. En ole sen koommin nähnyt\nheitä.\n\nTuosta samaisesta punakaartin tiedusteluosastosta kerrottiin muuten\nmitä hullunkurisimpia asioita.\n\nAluksi ei suinkaan liene ollut leikkiä joutua sen kanssa\ntekemisiin. Mutta myöhemmin -- varsinkin sitten kun itse \"Suomen\nneuvostotasavallankin\" lailliset siteet olivat höltyneet, -- saattoi\nkuka hyvänsä ostaa itsensä rahalla sieltä pois.\n\nHinta vaihteli asianomaisen henkilön varallisuuden mukaan, mikäli se\noli tunnettu ohranan esimiehille. Mainittiinpa jonkun miljonäärin pojan\nsaaneen maksaa aina 50,000 markkaan saakka ennenkuin he olivat uhrinsa\nhellittäneet.\n\nSilloin saattoi tapahtua niinkin, että herrat vietiin oikein autolla\nkotiin.\n\nHeidän tietonsa etsimistään henkilöistä olivat tietysti mitä\nalkeellisimmat.\n\nNiinpä tapahtui eräälle ystävälleni, hiljaiselle tiedemiehelle ja\ntunnetulle kirjailijalle, että tultiin eräänä iltana hänen luokseen\nmonen miehen voimalla ja väitettiin, että hän oli yksi paikallisen\nsuojeluskunnan pahimpia harjoitusmestareita.\n\n-- Minä?! huudahtanut tiedemies kauhistuneena. Joka olen niin\nlikinäköinen, etten osaisi tähdätäkään!\n\n-- Mutta tunnettu lahtari ja työväen vihollinen te kuitenkin olette.\n\n-- Hyvät miehet! Katsokaa tuota laakeriseppeltä seinällä: sen olen minä\nsaanut Koiton talolla Suomen työväelle pitämistäni luentokursseista.\n\nHän oli säveltaiteellinen mies. Hänellä oli äänenmittari\nkirjastohuoneessaan.\n\n-- Onpa teillä sentään helvetinkone tuossa valmiina valkoisten\nrintamalle lähetettäväksi.\n\nMeni taas pitkä aika sen selittämiseen.\n\nMyöskin tahtipuikko oli heistä näyttänyt hyvin epäilyttävältä.\n\nToisten tonkiessa tiedemiehen laatikkoja ja paperipinkkoja pyytää eräs\nheistä hänet astumaan viereiseen huoneeseen, vetää revolverin\ntaskustaan ja ohjaa sen hänen otsaansa vasten:\n\n-- Mitäs niistä pitkistä puheista, lausahtaa hän painavasti. Puhutaan\nnyt totta.\n\nSillä hetkellä kertoi ystäväni hieman säikähtäneensä ja monenlaisten\najatusten risteilleen läpi aivojensa.\n\nPääasiallisimpana niistä oli ollut ajatus elämän turhuudesta ja\nkaikkien jaloimpienkin ihmispyrkimysten mitättömyydestä, jos ne näin\nvaan, millä hetkellä hyvänsä, saattoivat tulla ryövärin luodin kautta\nkatkaistuksi.\n\nParin tunnin perusteellisen kotitarkastuksen jälkeen, jossa ei tietysti\nlöytynyt mitään epäilyttävää, olivat miehet menneet matkoihinsa.\nVieläpä oli joku heistä, joka koko ajan oli käyttäytynyt muita\nsiivommin, ovella sopertanut:\n\n-- Anteeksi nyt! Taisi tulla erehdys...\n\nNiin oli tullut, nimi-erehdys. Mutta sentapaisista erehdyksistä saattoi\nmoni siihen aikaan tulla ammutuksikin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nRäjähdyksiä. -- Sanomalehtimiehen luona. -- Kansainvälinen seurapiiri. --\nHauska pankkiherra. -- Vielä hauskempi rahaministeri. -- Hurskas huokaus.\n-- Tykkien jyrinää. -- Haavoitettuja. -- Pakollista sotaväen ottoa. --\nHerodeet ja Kaifaat. -- Laumat ja johtajat.\n\n\nNyt eivät hermoni kestäneet enää viettää yksin iltojani hotellissa,\njosta jo myöskin ystäväni kuvanveistäjä oli ammoin poistunut.\n\nOli vain pari yötä enää saksalaisten tuloon. Yhden niistä minä vietin\nerään tuttavan sanomalehdentoimittajan luona, toisen eräässä\npensionaatissa Kaivopuiston puolella, missä minulla, paitsi muita, oli\neräitä kansainvälisiä ystäviä.\n\nKummassakin paikassa tuli iltamme ikävällä tavalla häirityksi.\n\nOlimme sanomalehdentoimittajan kanssa tutkineet myöhään yöhön erästä\nviime jouluksi ilmestynyttä lastenpeliä, jonka tekijä sietäisi saada\nselkäänsä, niin vaikeatajuiset hänen sääntönsä olivat.\n\nVaikka meitä istui siinä kaksi jotakuinkin selkeällä järjenjuoksulla\nvarustettua miestä tuntikausia vastakkain, me emme sittenkään päässeet\nperille sen ongelmista. Tulimme siihen lopputulokseen, että täytyy olla\nnero maitoparraksi, joka tuolla henkisellä akrobatialla voi\njoutohetkensä täyttää.\n\nMuuten oli puhumisen taito meiltä kokonaan unohtunut.\n\nJännitys oli liian suuri, kummankin hermot olleet viikkokausia liian\nkovassa vireessä, että olisi voinut tai edes tehnyt mieli antaa mitään\nilmausta enää vaikutuksilleen ja mielialoilleen. Täytyi vain tappaa\naikaa, kuinka tylsästi ja idioottisesti tahansa, että taas vierähtäisi\ntunti ja pari ja taas olisi senverran lähempänä toivottua pelastuksen\nhetkeä.\n\nOlimme juuri menemässä maata, kun ankara räjähdys äkkiä tärisytti\nkaupunkia.\n\nJäimme jähmettyneinä toisiimme katsomaan.\n\nNyt se alkaa, ajattelin.\n\nMutta ääneen virkahdin minä vain hiljaa:\n\n-- Pommi!\n\n-- Lentokone! kuiskasi hän.\n\nSammutimme tulet ja riensimme ikkunoihin.\n\nMitään ei näkynyt eikä kuulunut, ainoastaan ulkopuolella olevien\npunaisten vahtisotilasten rykäykset ja harvasanaiset mielipiteenvaihdot\ntapahtuneesta räjähdyksestä.\n\nToisena iltana istuin venäläissuomalaisessa teeseurassa, joka\naikaisemmin oli vielä paljon kansainvälisemmän seurapiirin muodostanut.\n\nSiihen oli kuulunut m.m. eräs Ranskan valistusministerin alainen\nkirjallinen tohtori, joka kuitenkin oli saksalaisten odotetun tulon\njohdosta nyt puhdistanut tomun kiireesti jaloistansa. Olipa sitä eräänä\niltana kunnioittanut läsnäolollaan myöskin kreivi Ch., tunnetun\nranskalaisen pankkiliikkeen Crédit Lyonnais'n johtaja Pietarista.\n\nSamainen kreivi oli muuten hauskimpia miehiä, mitä olen nähnyt\nelämässäni.\n\nMoitteettomine monokkeleineen, verrattomine, hiukan viistoine\nCyrano-nenineen ja erinomaisine pakinoimistaitoineen hän oli\nnaurattanut koko illan meitä kertomuksillaan kaukaisista maista, missä\nhän oli ollut ja missä aina hänen sinne saapuessaan oli vallinnut\nvallankumous.\n\n-- Oh, olen tottunut siihen! hän sanoi. Olisikin ikuinen ihme ollut,\nellei täällä olisi ollut asianlaita samoin.\n\nTämä oli kuitenkin vain leikkiä hänen mielestään kaiken sen rinnalla,\nmitä hän oli muualla maailmassa nähnyt.\n\nTäällähän oli edes jonkinlainen järjestys, täällähän saattoi istua ja\naterioida aivan rauhallisesti, ravintolassa. Toista oli ollut esim.\nniissä Etelä-Amerikan tasavalloissa, jotka kaikesta päättäen olivat\nhänen erityis-alansa ja joiden olot lukuun-ottaen hän ehkä saattoikin\nolla ainakin pintapuolisesti oikeassa meikäläisen vallankumouksen\nsuhteen.\n\nPerussa -- taikka oliko se nyt Urugyaissa tai Paragyaissa -- hän oli\nsattunut hotellissa tutustumaan erääseen eleganttiin nuoreen mieheen,\njoka oli saapunut sinne Yhdysvalloista raskaine kapsäkkeineen.\n\nKuinka olikaan, oli viranomaisten tietoon tullut, että nuo kapsäkit\nsisälsivät pelkkää väärennettyä setelirahaa.\n\nMies vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Mutta silloin hän oli ruvennut\nankarasti protesteeraamaan:\n\n-- Ohoh, ei se niin vain käy päinsä! hän oli sanonut. Minä olen\nYhdysvaltain alammainen. Te vastaatte kukin kohdastanne päällänne minun\nhengestäni.\n\nViranomaiset olivat ottaneet asian uudestaan harkitakseen ja tulleet\nsiihen lopputulokseen, että mies oikeastaan voisi päästä elinkautisella\nkuritushuoneellakin.\n\nMutta silloin mies oli oikein villiin tullut:\n\n-- Minä kuritushuoneeseen! huudahtanut. Siitä ei tule mitään. Mitä pahaa\nminä sitten olen tehnyt oikein? Tuonut teille maahan rahaa, joka ei ole\nsen huonompaa eikä ala-arvoisempaa kuin teidänkään rahanne, vieläpä\nmonessa suhteessa parempaakin, sillä se on painettu paremmalle\npaperille!\n\nViranomaiset ottaneet asian vielä kerran harkitakseen.\n\nJa kun he olivat tarkoin tutkineet hänen rahojaan ja verranneet niitä\nomiinsa, he olivat tulleet siihen lopputulokseen, että mies puhui\noikein ja hän voisi päästä kuritushuoneestakin, jos hän nyt vain\nlaputtaisi hetipaikalla maan rajojen ulkopuolelle.\n\nMutta matkakirstunsa hänen oli joka tapauksessa jätettävä valtion\ntakavarikkoon.\n\nEi, siitä ei mies tahtonut mitään.\n\n-- Kuinka? hän oli kiivaillut. Te tahdotte anastaa minun raskaan työni\ntulokset, minun hiellä ja vaivalla hankitun laillisen omaisuuteni.\nOletteko te hulluja? Jos te olisitte viisaita, te lunastaisitte minun\nrahani, julistaisitte ne oikeiksi rahoiksi ja valtion rahat vääriksi.\nSe olisi onneksi sekä teille, minulle että valtakunnalle.\n\nViranomaiset ottaneet asian vihoviimeisen kerran harkitakseen.\n\nJa mitä enemmän he olivat asiaa aprikoineet, sitä enemmän he olivat\ntulleet siihen lopputulokseen, että mies, joka puhui niin viisaasti, ei\nsuinkaan voinut olla mikään rikollinen, vaan nero, joka kaipasi vain\nharvinaisten lahjojensa mukaista toimialaa. Ja niin he olivat\nnimittäneet hänet valtionsa -- rahaministeriksi.\n\nNäitä y.m. juttuja tuossa hupaisessa teeseurassa muistellessamme tuntui\nmeistä kuin huone äkkiä olisi heilahtanut ja me jonkun näkymättömän\nvoiman vaikutuksesta kukin istuimiltamme ylös ponnahtaneet.\n\nSamalla saapui korviimme pamaus, juuri samanlainen, jonka olin kuullut\nviime yönä.\n\n-- Mitä se on? pääsi meiltä kaikilta vaistomaisesti.\n\n-- Oh, ei mitään! tiesi joku läsnäolevista. Englantilaiset siellä vain\nräjäyttelevät vedenalaisiaan. Niitä tulee vielä monta samanlaista\npaukausta tänä yönä.\n\nJa tulihan niitä.\n\nKun tiesimme niiden alkusyyn, kuuluivat ne nyt meidän korviimme\nraikkaan huomentorven toitotuksilta. Merkitsiväthän ne, että vapaus oli\ntulossa ja meidän pitkä yömme päättymässä, että vihollinen katsoi\nasiansa jo menetetyksi ja laittautui joka taholla lähtemään.\n\nJaksoimme tuskin hillitä iloamme enää. Joku sanoi:\n\n-- Jos tässä nyt olisi aami viiniä, niin viettäisimme yömme iloisessa\nhummauksessa.\n\nSitä ei ollut siinä, vaan eräässä toisessa paikassa, eikä silloin, vaan\nseuraavana aamuna jolloin kokoonnuimme pienenä seurueena erään ystäväni\nluo Annankadulle saksalaisten tuloa odottamaan.\n\nJa kaikkein vähimmän sitä oli aamittain, ainoastaan pienin, mitättömin\npienin pulloin, jotka tyhjetäkseen kestivät tuskin huulenpäillä\nmaistelemista.\n\nMe olimme jo edellisenä päivänä keksineet keinon, miten todeta\nsaksalaisten etenemistä.\n\nSe tapahtui haavoitettujen kautta, joko suoraan heiltä itseltään tai\nFennian hotellista, joka siihen aikaan oli punaisten sairashuoneena.\n\nSiten me olimme voineet seurata mahtavien liittolaistemme voittokulkua\nensin Hangosta Karjalohjalle ja sieltä pitkin rantarataa, kunnes\ntykkien aina lähenevä jyrinä kertoi taistelujen jo tapahtuvan Helsingin\nvälittömässä ympäristössä.\n\nLäksin kuitenkin aamiaiselle, kuten ennenkin, kulkien pitkin\nPohjois-Esplanaadia Kleineh'n hotelli päämääränäni.\n\nJo matkalla tuli vastaan tuttavia, jotka epäsivät enää kotoa\npoistumasta, koska kohta oli loppurytäkkä odotettavissa.\n\n-- Aalberga on jo valloitettu, olivat he tietävinään. Tapellaan jo\nTöölön metsissä. Käänny tieltä!\n\nMutta enhän minä voinut jäädä ilman aamiaista.\n\nJatkoin senvuoksi matkaani enkä huomannut Esplanaadilla mitään\nerikoista. Sen seikan panin kuitenkin merkille, että väkeä liikkui\nsiellä tavallista vähemmän ja melkein yksinomaan ulkomaalaista.\n\nSöin aamiaisen ja läksin takaisin tuttaviani Annankadulla tavoittamaan.\n\nHotellin portinvartia ilmoitti, että he aikoivat sulkea klo 12.\nPistäysin välillä parturiin, joka ilmoitti samoin. Mutta samalla hän\noli tietävinään, että espikseltä otettiin ihmisiä väkisin punakaartiin.\n\n-- Espikseltä? Mutta sieltähän minä tulen juuri.\n\n-- Ainakin neljännestunti sitten Mikonkadun kulmasta otettiin.\n\nMorjens! ajattelin. Jos tuon olisin tiennyt, tokkopa olisin niin\npulskasti samaa katua kulkenutkaan.\n\nPakollista sotaväen ottoa oli todellakin siellä täällä pitkin kaupunkia\ntapahtunut. Mutta varsin vähässä määrässä ja ilman mitään järkiperäistä\nsuunnitelmaa, joten tuo itsessään julma aie ei tullut juuri mitään\nmerkitsemään.\n\nToista olisi ollut, jos he todellakin olisivat uskoneet saksalaisten\ntulevan ja senmukaiseen järjestettyyn, viimeiseen, vihanvimmaiseen\npuolustukseen antautuneet. Mutta sen edellytyksenä olisi luonnollisesti\nollut, että heidän johtajansa eivät olisi paenneet, vaan pysyneet\nkaikkine venäläisine sotilaallisine neuvonantajineen asialleen\nuskollisina.\n\nTärisyttävästä murhenäytelmästä \"Sardanapalus palatsissaan\" ei siis\ntullutkaan mitään. Syntyi vain sankarillinen ilveily à la Offenbach.\n\nNyt niinkuin ennenkin olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että olisi\nkäynyt huonosti Helsingin valkoisille, elleivät punaisten johtajat\nolisi joukoilleen niin armottomasti valehdelleet.\n\nKielsihän \"Työmies\" vielä samana päivänä kuin saksalaiset tulivat, että\nheitä oli ollenkaan Suomen mantereella. Mutta tottapahan he\nvalehtelivat senvuoksi, että he pelkäsivät omaa perikatoaan, joten\nheidän etunsa tässä kohden kävi yhteen porvarillisten etujen kanssa.\n\nOikeastaan on se kohtalon ivaa, mutta heittää samalla merkillisen\nvalaistuksen Suomen uudemman sosialismin historiaan.\n\nHerodeen ja Kaifaan edut voivat joskus yhtyä näet!\n\nTuossa oli tuhatpäinen villitty lauma, jonka he juuri olivat\nporvarillisten kimppuun usuttaneet. Mutta jos tuo lauma olisi tällä\nhetkellä tiennyt heidän petoksestaan, se varmaan olisi ensitöikseen\nrepinyt juuri heidät kappaleiksi.\n\nValkoisten onneksi, mutta punaisten onnettomuudeksi he olivat\nvalehdelleet.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nHelsingin viiniveikot. -- Naispataljoonat. -- Valkokaartilaiset. --\nEsivaltojen vaihtuessa. -- Jumalan tuli. -- Saksalaiset tulevat. --\nHurraa! -- Ystävällistä tutustumista. -- Maan ja meren puolelta. --\nHelsingin valloitus. -- Saksan kumpu.\n\n\nEräs meidän pienestä piiristämme, jota tässä yhteydessä tahtoisin\nvaikka Helsingin viiniveikoiksi nimittää, oli tietävinään, että\nsaksalaiset saapuisivat kaupunkiin täsmälleen klo 5 i.p.\n\nToinen taas väitti yhtä varmaan, että heidän tulonsa tapahtuisi jo klo\n12 a.p., jolloin meni umpeen sen uhkavaatimuksen aika, minkä he olivat\ntäkäläiselle venäläiselle sotaväelle ja laivastolle asettaneet.\n\nKumpikin he olivat yhtä oikeassa.\n\nHeti klo 12:n tienoissa alkoi rytinä ja rätinä, joka toisin vuoroin\nkehittyi aivan infernaaliseksi. Mahtavat tykinlaukaukset kauempaa\nsäestivät tätä helvetin henkien musiikkia.\n\nTyhjiä katuja pitkin marssi vain joku punainen vartiopatrulli tai\nhurjistunut naispataljoona, joka kevytmielisesti kiväärejään käytellen\nja ikkunoihin tähtäillen teki niissä oleskelemisen ainakin sillä\nhetkellä mahdottomaksi.\n\nNyt vasta ensi kerran näinkin heitä noin paljon yhdessä koossa, ja on\nminun totuuden nimessä tunnustettava, että enempää inhimillistä\nraakuutta, eläimellistä mielenvikaisuutta, henkistä hurjistumista ja\nruumiillista epämuodostumista en ole koskaan nähnyt kuin sillä kertaa.\n\nPari heistä oli joskus tullut vastaani keskellä päivää Aleksanterilla.\n\nMutta silloin he olivat olleet ilman kivääriä ja ujostuneita ihmisten\nsilmäyksistä, jotka heidän moitteettomasta miespuvustaan huolimatta\nnäyttivät sen alta heidän liian reheviä ruumiinmuotojaan ivallisesti\nmittelevän. Eivätkä he olleet kauan kestäneetkään tätä valtakatua\nkävellä, vaan pujahtaneet kiireesti hätääntynein ilmein ja notkuvin\nlantein jollekin sivukadulle.\n\nNyt näin joukossa, varsinkin autolla ajaessaan, he vaikuttivat\nsuoranaisilta raivottarilta.\n\nEttä he sellaisia todella olivatkin, sen ovat m.m. Riihimäen hirmutyöt\nkyllin todeksi näyttäneet.\n\nKonekiväärit rätisivät, laukaukset pamahtelivat, nyt jo kaupungin\nsisältäkin eikä enää vain sen ulkopuolelta.\n\nSiellä täällä kaupungin eteläosassa olivat valkokaartilaiset jo\nryhtyneet liikehtimään ja joutuneet heti kosketuksiin punaisten\nvihollistensa kanssa.\n\nEnsiksi lienee tämä tapahtunut Pietarinkadulla, missä Suvantola-nimisen\ntalon reipas puolustus ansaitsee erikoisen mainitsemisen. Punaiset\nlähettivät sitä vastaan panssariautonkin: hyvin tähdätty käsipommi teki\nsen raajarikoksi, joka hädin tuskin pääsi pois nilkuttamaan.\n\nKäsipommien sangen juhlalliset pamahdukset muuten antoivatkin leiman\nkaupungin sisäpuolella riehuvalle taistelulle.\n\nNiitä lienee suojeluskunnalla yleensä ollut verrattain runsaasti. Mutta\nmuista aseista vallitsi sittenkin suuri puute kaikista urhoollisten\nneitosten ja poikasten ponnisteluista huolimatta.\n\nErääseenkin huoneustoon juuri samassa talossa ja saman porraskäytävän\nvarrella, missä me oleskelimme, oli joukko kiväärittömiä nuoria miehiä\nkokoontunut. Pelkäsimme hiukan heidän puolestaan, sillä heidän\ntilanteensa olisi ollut sangen kriitillinen, jos punaisten patrullien\npäähän olisi pälkähtänyt tutkia taloa.\n\nMutta eihän heillä ollut enää aikaa siihen ja siksi hylkäsimmekin pian\nkoko ajatuksen mahdottomana.\n\nVasta Eerikinkadun poliisikamarin valtauksen jälkeen pojat saivat\naseet.\n\nSiinä kadunkulmassa, jonne katse ikkunoistamme saattoi ulottua, vaihtui\nesivalta enemmän kuin yhden kerran tunnin tai puolen kuluessa.\n\nEnsiksi posteeraili, pasteeraili siinä punainen miliisi kaikessa\nrauhassaan. Äkkiä ilmestyivät siihen valkokaartilaiset. Mutta sitten\ntulla rumisti siihen punaisten panssariauto, jolloin valkoisten oli\notettava jalat alleen tai portti- ja porraskäytäviin kätkeydyttävä.\n\nSitten seisoi valkea esivalta siinä jälleen järkkymättä.\n\nJa seisonee edelleenkin toivoakseni.\n\nPauke oli ulkona toisinaan korvia huumaava, varsinkin silloin kun\npunaiset Töölöstä paeten olivat tuoneet mukanaan jonkun pikatykin, joka\ntuntui jyrähtelevän melkein kuin meidän ikkunamme alla.\n\nToisin vuoroin ei sitä jaksanut enää kestää paikoillaan, vaan täytyi\nnousta kävelemään sisähuoneisiin.\n\nSielullinen jännitys oli hirmuinen, puheen porina oli tauonnut meiltä\nkokonaan. Kukin tunsi, että tavallista juhlallisempi ukonmyrsky nyt\nkulki hänen päänsä päällä.\n\nUkonmyrsky, joka oli tuova vapauden! Jumalan tuli, joka oli puhdistava\nilman meidän ympäriltämme ja tekevä tämän kaupungin jälleen ihmisten\nasuinsijaksi!\n\nSitä kesti lakkaamatta klo 5:een. Mutta täsmälleen 10 minuuttia yli 5:n\nvirkahti meistä se, joka lähinnä ikkunaa oli:\n\n-- Mitä tuo on? Tuo ei ole valkokaartilaisia. Ryntäsimme nyt kaikki\nikkunaan.\n\nAivan oikein, hiipihän sieltä pitkin toista katukäytävää mies, joka ei\nollut meikäläisten näköinen, jolla oli rautainen pata päässä ja yllään\nviheriänharmaa kenttäpuku.\n\nHiipikö? Eipä suinkaan, vaan käveli aivan rauhallisesti, kenties hiukan\nlaiskansitkeästi ja välinpitämättömästi niinkuin ainakin mies, joka on\ntehnyt tuhannet kerrat tätä, tuntee täysin ammattinsa ja tietää, ettei\ntässä saa mitään aikaan turhalla hätiköimisellä.\n\nEn koskaan unohda sitä vaikutusta.\n\nSiinä se nyt on oikea ammattilahtari! ajattelin humoristisesti. Näkee\nheti, että hän tekee työtään eikä huviaan.\n\nMutta joku minun vieressäni huusi samalla.\n\n-- Sehän on saksalainen! Sehän on kenttäharmaita! Hurraa!\n\nYleisö, joka oli seurannut tapausta vastapäisen talon ikkunoista ja\nmuualta, oli aluksi yhtä hämmästynyt kuin mekin, eikä tahtonut uskoa\nsilmiään.\n\nMutta nyt ei mikään, eipä oman puuttuvan turvallisuuden tunnekaan,\nvoinut estää enää ikkunoita auki rämähtämästä, nenäliinoja\nliehahtamasta ja hurjan, satojen ahdistuneiden ja nyt äkkiä\npäivänvaloon vapautuvien sydämien syvyydestä kumpuavan huudon ilmoille\nkajahtamasta:\n\n-- Hurraa! Eläköön! Hurra-a-a!\n\nSaksalainen sotamies hymyili, teki kunniaa, mutta piti samalla tarkoin\nsilmällä talojen kellareita ja vinttikerroksia, joista hän ei\nnähtävästi mitään hyvää odottanut.\n\nSiihen tuli heti heitä useampiakin, ensin pari polkupyöräilijää, sitten\nkokonainen komppania konekivääreineen. Asettuen ketjuun pitkin\nAnnankatua he hiukan levähtivät tehdyn työn jälkeen -- ja puhdistivat\nkuin ohimennen vastapäisen talon vinttikerroksen, josta yritettiin\nheitä ruveta konekiväärillä lakaisemaan.\n\nSiinä he nyt olivat! En voinut katsoa heitä kylläkseni.\n\nSiinä ne siis olivat, maailman mainehikkaimman armeijan edustajat,\njoista tässä oli neljä vuotta luettu, länsirintaman järkähtämättömät\nvartiat, Venäjän murtajat, Romaanian kukistajat, Hindenburgin,\nLudendorfin, mutta ennen kaikkea kaiser Wilhelmin rautaiset sotilaat!\n\nTodellakin imponeraavaa oli se tyyneys, se varmuus, se vakavuus ja\nyleensä se hengen läsnäolo, jolla he Helsingin valloituksen\nsuorittivat.\n\nTietysti se oli vain pikkujuttu heille, Antwerpenin y.m. niin monen\nvahvasti linnoitetun paikan valloittajille. Mutta sittenkin! Vaanihan\ntäälläkin vaara joka talosta, salasurmainen luoti joka kellarista ja\nullakolta.\n\nJa siksi yhdyin minäkin sydämeni pohjasta huutoon:\n\n-- Eläkööt kenttäharmaat! Eläkööt! Hurra-a-a!\n\nEi tarvinne mainita, että me joimme heidän maljansa pohjaan. Mutta\nsitten me monien muiden mukana kiirehdimme ulos tekemään heidän\nkanssaan lähempää tuttavuutta.\n\nIhmiset kantoivat savukkeita y.m. vähäisiä herkkujaan heille, mutta he\npyysivät olutta ja voileipiä.\n\nHe olivat marssineet yhtä mittaa klo 4:stä saakka aamulla, marssineet\nja tapelleet, ja olivat nyt jotakuinkin voivuksissa.\n\nHeidän upseerinsa kertoi heidän tähän saakka kohdanneen vakavampaa\nvastarintaa itse kaupungissa vain Turun kasarmin luona, johon joukko\nvenäläisiä ja punakaartilaisia oli kätkeytynyt.\n\n-- Kirotut ryssät! hän sanoi. Jos vain meistä olisi riippunut, me\nolisimme panneet koko kasarmin raunioiksi.\n\nSen kohdalla he olivat kahteen osaan jakautuneet, toiset edeten pitkin\nHenrikiä, toiset kiertäen täältä Annankadun kautta.\n\nSeuraava punaisten puolustuspaikka oli Ruotsalainen teatteri. Sitten\nheidän oli koetettava saada Kaartinkasarmi haltuunsa.\n\nOlimme unohtaneet aivan, ett'eihän kaupunki vielä suinkaan ollut\nkokonaan valloitettu.\n\nTaistelu jatkui vielä, koko Esplanaadi, Kruunuhaka ja suuria osia\neteläisestäkin kaupunginpuoliskosta, Sörnääsistä ja Hermanista\npuhumattakaan, oli vielä valloittamatta. Heidän täytyi vielä tuleen,\neikä ollut ollenkaan sanottu, kuinka moni näistä urhoollisista miehistä\noli vielä nurmen nuoleva ennen kuin me voimme pitää pääkaupunkiamme\npunaisten hirmuvallasta todella vapautettuna.\n\nIlma oli täynnä yhä edelleenkin sotaa ja verta.\n\nKaikkialla pamahtelivat kiväärinlaukaukset, pomahtelivat käsipommit,\nrätisivät konekiväärit, jumahtelivat tykitkin jostakin kauempaa. Meillä\nei ollut täällä mitään sen enempää tekemistä.\n\nPalasimme sisälle vaihtamaan sieltä täältä siepattuja tietojamme ja\najatuksiamme.\n\nSaksalaiset olivat tunkeutuneet kaupunkiin yht'aikaa maan ja meren\npuolelta, maan puolelta pitkin ratavallia sekä Töölön viertotietä,\nmeren puolelta Hietalahden ja Katajanokan kautta, missä he ensi\ntöikseen olivat vapauttaneet kaikki punaisten sinne sulkemat\npoliittiset vangit.\n\nErinäisillä sovituilla paikoilla olivat valkokaartilaiset heihin\nyhtyneet.\n\nVoi sanoa, että ennen iltaa oli kaupungin eteläinen osa, paitsi\nKaartinkasarmia ja joitakin muita rakennuksia, heidän käsissään, ja\nmikä ei ollut, se vallattiin yöllä.\n\nSeuraavana päivänä puhdistettiin lopullisesti myös Kruunuhaka ja\nvallattiin Ruotsalainen realilyseo, jonka valkoiset vangit täten\nvihdoinkin saivat kauan kaivatun vapautensa.\n\nMutta näistä y.m. seikoistahan ovat sanomalehdet jo kyllin kertoneet.\n\nMyöskin yksityisistä urotöistä.\n\nNiitä tekivät sekä saksalaiset että valkokaartilaiset, mutta koska\nedellisten nimistä meillä ei kuitenkaan ole selkoa, jääköön myös\njälkimmäisten mainitsematta.\n\nKumpiakin kaatui muutamia kymmeniä miehiä, saksalaisia jonkun verran\nenemmän, ja lepäävät he nyt veljeshaudoissa Helsingin Vanhankirkon\npuistossa.\n\nMitä tunteita varsinkin jälkimmäisten kumpu on omiaan meissä\nherättämään, tulkinnee näiden rivien kirjoittajan puolesta parhaiten\nseuraava, valkean suvi-illan hämyssä soinnahtanut hautalaulu, joka ei\nliene tässä poissa paikaltaan:\n\n    SAKSAN KUMPU.\n\n    Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.\n\n    Lempeät lehtivät puut, miss' uinuvat sankarivainaat,\n    vartio äänetön tuo järvien, metsien maan,\n    taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu,\n    kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö,\n    yhtäpä kultaelee yhä kumpua pohjolan päivä,\n    päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi,\n    helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet\n    sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden,\n    kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran,\n    kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks,\n    kumpikin uljahat, uhraten maalleen poikansa parhaat,\n    toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan,\n    siks sinä ilmoisna en ikän' unhotu heimossa Suomen\n    kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.\n\n    Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko,\n    ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks,\n    ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan,\n    vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps,\n    kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka,\n    hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ\n    puolesta aattehen vapauden, pyhän yksilön uskon,\n    jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei\n    muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa\n    kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt,\n    kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön,\n    on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa:\n    ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan,\n    joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo!\n\nH:ki 27.VII.18.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKansalliselta kannalta. -- Tumma päivä. -- Kuin kansanjuhlaa. -- Kytevä\nviha. -- Saksalaisten paraati. -- \"Valppaan kaski.\" -- Uusi rakennus\ntyö. -- Luotisateessa. -- Tykit ja konekiväärit. -- Mitä ihminen silloin\najattelee. -- Helsinki valloitettu.\n\n\nJa mitä tunteita oli saksalaisten tulo omiaan yleiskansalliselta\nkannalta meissä herättämään?\n\nSiihen antanee taas -- tietysti aina edelleenkin vain näiden rivien\nkirjoittajan puolesta -- seuraava suru- ja valituslaulu parhaan\nvastauksen:\n\n    TUMMA PÄIVÄ.\n\n    Tumma päivä, tuskan päivä,\n    koska kattoi hurmehäivä\n    Suomen miesten selvän kunnon,\n    oikean ja väärän tunnon,\n    koska herjaan heimo ryhtyi,\n    ryöväreihin orjat yhtyi,\n    kutsui maahan kuolon, hallan,\n    kaasi kauniin kansanvallan\n    juuri tuolla tuokiolla,\n    jolloin täytyi yhtä olla,\n    koska koitti hetki kerran,\n    huomen heljä kansain Herran.\n\n    Muisto murheen, muisto murhan,\n    koska tähden kannan turhan\n    Suomi suistui veljesvainoon,\n    paadenpaksuun syiden painoon,\n    kyntämättä pellot jäivät,\n    räiski täällä ryssät räivät,\n    mustemmaksi heimo muuttui,\n    järjestys ja järki puuttui,\n    loppui leipä, miesten mieli,\n    vaan ei hulluus, hurja kieli,\n    sikskuin sortui lailla martaan\n    maahan haaveet kansan hartaan.\n\n    Heimo hallan, heimo roudan,\n    tuttu tuulen, tuiskun, poudan,\n    ei ne koskaan koita sulle,\n    kovan onnen koetellulle,\n    taivas-valtain tanhujuoksut,\n    päiväkumpuin kukkatuoksut,\n    hinnat raskaat saat sa maksaa,\n    minkä Suomen selkä jaksaa,\n    koska järkes peitit pilveen,\n    tautta turhan, inhan ilveen,\n    tartuit raakaan surmarautaan,\n    astuit parhaan aattees hautaan.\n\n    Eikä koskaan koita sulle,\n    Tuonen herran tuiretulle,\n    suurten kansain hetket suuret,\n    sull' on suossa henkes juuret,\n    siell' on kylmä, siell' on kalma,\n    sieltä huuruu Tuonen talma,\n    vaikka saisit maankin vauraan,\n    ellet itse käyne auraan,\n    siirry tiedon, taidon kuokkaan,\n    kasvatuksen kansanluokkaan,\n    kuin on tehneet heimot toiset,\n    kunnokkaammat Kullervoiset.\n\n    Katso: vieraat kenttäharmaat,\n    muille yrmyt, meille armaat,\n    maasta mielten, maasta miekkain,\n    vaan ei veljeshurme-hiekkain,\n    täytyi nousta Suomen rantaan,\n    vuotaa vertaan Suomen santaan,\n    ettei suistuis kansa surmaan,\n    hirmuvallan vauhkon turmaan,\n    että ääriin Pohjan jäiden\n    pääsis henki tähkäpäiden,\n    päivä ihmisyyden uskon\n    kautta kauhun, sauhun ruskon.\n\nH:ki 15.IV.18.\n\nMutta erikoisesti valkean Suomen kannalta?\n\nMeillä ei ollut varaa valita. Meidän täytyi ottaa apu, mistä sitä vain\noli saatavissa, sillä ilman sitä olisi koko eteläinen Suomi nyt tuhkana\nja raunioina.\n\nOlkoot tuon ratkaisevan tapahtuman tulokset millaiset hyvänsä, meidän\non ne otettava vastaan välttämättömyyksinä, jotka johtuvat kaikkien\nkansojen ja yksilöiden ensimmäisestä luonnollisesta elämänvietistä:\nitsesäilytyksestä.\n\nMitä vastaisuus tulleekin tästä \"itsenäisen\" Suomen ensimmäisestä\nsuuresta valtioteosta arvelemaan, ainakin nykyhetken helsinkiläiset\nnäyttivät vilpittömän iloisilta ja tyytyväisiltä seuraavina päivinä\nkaduille pemahtaessaan ja tervehtiessään jälleen pitkästä kotvasta\nvapaina miehinä toisiaan.\n\nSe oli kuin huoletonta, aurinkoista kansanjuhlaa.\n\nSaksalainen sotilassoittokunta soitteli omia ja meidän isänmaallisia\nsävelmiä Runebergin patsaalla, ihmiset käyskentelivät keskellä katua ja\ntekivät hilpeitä huomautuksia. Monetkin, läheiset tuttavat, jotka koko\npunaisten ajan olivat Helsingissä asuneet näkivät nyt ensi kerran\ntoisensa.\n\nKaikki tämä nykyinen tuntui kauniilta sadulta, kauniilta kuvakirjalta,\nkaikki tuo synkkä, takanaoleva taas pahalta painajaiselta, jonka\npelkäsi joka hetki uudistuvan.\n\nEikähän se vielä kaukana ollutkaan.\n\nSiellä täällä pitkin kaupunkia pamahteli vielä yksityisiä laukauksia,\npiileskeli yksityisiä pahantekijöitä ja heidän apureitaan.\n\nSiellä kiehui ja kihisi vielä viha ja vaino, siellä pitelivät kivääriä\nvielä kuumeiset, kostonhimoiset, voimattomasta raivosta vavahtelevat\nkädet, siellä annettiin palttua omalle elämälleen, jos vain oli toivoa,\nettä sen uhraamalla saattoi jonkun toisen elämän nitistää.\n\nSelvimmän kuvan siitä antoi se saksalaisten paraati, joka pari päivää\nheidän saapumisensa jälkeen Senaatintorilla pidettiin.\n\nAikomus näytti olevan aluksi pitää se suurella Kauppatorilla, missä\nsoittokunta pitkän aikaa sitä ennen vanhan Seurahuoneen edustalla\nsoitteli ja joka sitä varten oli sotavankien avulla kaikista\nkäärepaperin palasista y.m. torikaupan jätteistä puhdistettu.\n\nMutta se pidettiinkin Senaatintorilla, nähdäkseni erään välikohtauksen\nvuoksi, joka näytti vaarallisemmalta kuin miksi se sittemmin\nosoittautui.\n\nYleisö, jota kaunis päivä oli houkutellut runsaasti ulos, saarsi\nsankkoina parvina kaikki katukäytävät.\n\nSen joukossa pitivät järjestystä yllä valkokaartilaiset, mikäli siinä\noli sellaista pitämistä, sillä olihan tämä katuyleisö tällä kertaa\npääasiallisesti porvarillista, vieläpä suurelta osaltaan\nylimyksellistä.\n\nMutta yhden ja toisen epäilyttävän yksilön sen joukosta sentään\nkeksivät järjestysmiesten argus-silmät.\n\nSilloin ei muuta kuin käsipuoleen kiinni ja häntä poliisikamariin\ntutkittavaksi kuljettamaan.\n\nSeisoin erään ystäväni -- ennen mainitun \"tulevaisuuden sosialistin\"\nkanssa -- siinä vanhan Seurahuoneen seinämällä. Olimme juuri einehtineet\nKleineh'ssä, tehneet virkistävän kävelymatkan, käyneet katselemassa\nvalloituksen hävittämiä rakennuksia, Työväentaloa, Turun kasarmia ja\nBorgströmin tupakkatehdasta, joista varsinkin kaksi viimemainittua\nammottavine ikkunoineen ja kuulan reikineen olivat tehneet minuun\nvaltavan vaikutuksen.\n\nHän sensijaan oli vaipunut tornittomaksi ammutun Työväentalon edessä\nfilosoofisiin mietelmiin:\n\n-- Jospa noin edes olisi laita myös suomalaisen työväenliikkeen! hän oli\nsanonut. Mutta siitä on jäljellä enää tuskin peruskivet.\n\n-- Ei auta muuta kuin ruveta niille uudestaan rakentamaan, olin minä\ntuohon uskaltanut hiljaisesti huomauttaa.\n\n-- Oletko mukana? hän siihen vilkkaasti kysäissyt.\n\n-- Minkä verran voimia ja aikoja liikenee.\n\nHän puristanut lämpimästi kättäni, mutissut jotakin \"Valppaan\nkaskesta\", jonka palon jäljet me nyt näimme tuossa silmäimme edessä.\nMutta sitten me olimme äkkiä muistaneet saksalaisten paraatin ja\npäättäneet kunnioittaa sitä läsnäolollamme.\n\n-- Paha, etten ottanut lapsiani mukaan, hän juuri ehtinyt minulle siinä\nseinävierellä seistessämme huomauttaa. Tämä olisi ollut jotakin heille!\n\nSilloin pamahti ensimmäinen laukaus.\n\nSiitä ei kukaan välittänyt. Eikä vielä toisesta eikä kolmannestakaan,\nvaikka ne kuuluivatkin aivan läheltä, sillä olihan viime viikkojen ja\nkuukausien kuluessa kukin jo ehtinyt tottua sellaiseen.\n\nMutta kun laukaukset kehittyivät jatkuvaksi, yhtämittaiseksi myrskyksi,\nkun konekiväärien rätinä yhtyi siihen ja soittokuntakin pisti nuotit ja\ntelineet kainaloonsa, alkaen hiljalleen siirtyä takaisin laivalle,\nmistä se oli lähetetty, rupesi myös yleisö katukäytävillä liikehtimään.\n\nJa jälleen täytyi minun ihailla Helsingin yleisön itsekuria.\n\nEi mitään juoksua, ei mitään pakoa eikä paniikkia, tavallista,\nverkkaista kävelyä vaan, vaikka kukaan ei tiennyt, missä vaara oli ja\nmistä ammuttiin.\n\nVasta jollekin sivukadulle päästyään alkoi kukin kiirehtiä askeleitaan.\n\nSilloin pamahti ensimmäinen tykinlaukaus. Ja se teki kyllä\nvaikutuksensa.\n\nYleisö painautui porras- ja porttikäytäviin.\n\nMe puolestamme löysimme itsemme aivan äkkiarvaamatta Raatihuoneen\npihalta, jonne olimme tulleet erään kansan-aallon mukana tungetuiksi.\n\nPortit lyötiin kiinni, kukin koetti etsiä jonkun sopivan kolon\nitselleen. Meidät puolestamme ohjattiin pieneen pihan perällä olevaan\nvahtimestarin asuntoon, missä meitä nyt oli mitä kirjavin joukko\nkaikenlaista tämän oudon sateen suojaa etsivää yleisöä.\n\nOltiin todellakin kuin säänpidossa, sillä erotuksella vain, että ropina\njoka tuolta ulkoa kuului, ei johtunut sadepisaroista, vaan\nkuularuiskuista, ja että jyrinä, joka kulki päittemme yli, ei ollut\nJumalan, vaan ihmisneron aikaansaaman ukkosen aiheuttama.\n\nSilti ei se suinkaan ollut vähemmän mahtipontista. Tunsi itsensä\njotakuinkin vähäiseksi ja turvattomaksi näiden neljän ahtaan seinän\nsisällä, joista ei tiennyt, millä hetkellä ne saattoivat päällemme\nluhistua.\n\nEihän meillä jälleen ollut pienintä aavistusta, mitä ammuttiin ja mistä\nammuttiin.\n\nYmmärrettiin vain senverran, että tässä täytyi olla punaisten sormien\npelissä ja tarkoituksena -- jos saattoi olla puhetta mistään\njärjellisestä tarkoituksesta -- saada aikaan häiriötä ja skandaalia juuri\nsaksalaisten juhlahetkellä. Mutta kuinka suuri tuo häiriö ja skandaali\ntodellisuudessa oli, sitä oli meidän mahdoton tietää.\n\nVahtimestarin ystävällinen rouva muisti samalla, että täältä voi päästä\nRaatihuoneen sokkeloisen labyrintin läpi myöskin Aleksanterinkadulle.\n\nKäytimme ystäväni kanssa heti tilaisuutta.\n\nSinne tultuamme tapasimme poliisikamarin porttikäytävässä joukon\nvalkokaartilaisia, jotka näyttivät olevan yhtä ymmällä kuin mekin.\nKysymykseemme, oliko katu vapaa, toiset nyökkäsivät, toiset pudistivat\npäätään. Lähdimme omin lupimme sitten pitkin katua pujotteleimaan.\n\nEi näkynyt monta ihmistä.\n\nAmmunta oli harventunut, tykit vaienneet, sieltä täältä kajahteli vain\nyksityisiä laukauksia. Äkkiä vingahti jotakin aivan silmiemme ohi.\n\n-- Olihan se luoti! sanoin minä.\n\n-- Oli varmasti! vastasi hän. Iski tuolla katukiveen. Eiköhän palata?\n\n-- Mutta paluumatka voi olla yhtä vaarallinen.\n\nVetäysimme vaistomaisesti lähemmä seinäviertä.\n\nIlokseni totesin, että nyt, todellisen vaaran uhatessa, en tuntenut\nmitään pelon nimistä, vain pientä suuttumusta itseeni, että minäkin,\nvanha mies, olin antanut uteliaisuuteni houkutella itseni mokomiin\nulkoilma-näytäntöihin.\n\nTuntui niin turhalta kuolla tai edes haavoittua nyt, kun kaikki\noikeastaan oli jo ohitse ja elämä viittoi edessä kaikkine uusine, uuden\najankäänteen asettamine vaatimuksineen.\n\nJa sitäpaitsi eräs hullunkurinen pelko: ettei luoti vain tapaisi\ntakapäähän!\n\nOlimme siten hiipien päässeet aina Kansallispankin kohdalle, kun joku\ntuttavani tuli kiireesti vastaamme ja käski kääntymään.\n\n-- Ei sinnepäin! hän sanoi. Saksalaiset ovat asettaneet konekiväärejä\nkadun päähän. Aikovat niillä pyyhkiä koko kadun. Palatkaa takaisin!\n\nTuntui viisaimmalta totella.\n\nNiin saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja takaisin\npoliisikamarin porttikäytävään.\n\nSiellä kuulimme me myöskin ammunnan syyn.\n\nErään talon ullakolta Unioninkadulla -- Aleksanterin ja Esplanaadin\nvälillä -- oli ammuttu saksalaisia. Nämä olivat tiedottaneet sitä\nsatamassa olevalle sotalaivalleen, joka muutamilla hyvintähdätyillä\ntykinlaukauksilla oli hävittänyt koko mainitun talon katon.\n\nMyöskin Aleksanterinkadun jostakin talosta oli ammuttu, mutta nyt oli\nrauha täydellisesti palautettu.\n\nJa muutaman minuutin perästä kotia kohti oijustaessamme näimme\nsaksalaisten sotajoukkojen jo marssivan maata tömisyttävillä\njuhla-askeleillaan paraatiinsa Senaatintorille, tyyninä ja\ntäsmällisinä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nParaati sujui tietysti moitteettomasti. Meillä ei kuitenkaan ollut\nvähintäkään halua palata sitä ihailemaan.\n\nVielä parina seuraavana päivänä sattui samantapaisia välikohtauksia\nmilloin milläkin kaupungin kulmalla. Mutta ne harvenivat ja lakkasivat\nlopuksi kokonaan.\n\nHelsinki oli täydellisesti valloitettu.\n\n\n\n\n\n\nVÖYRIN SOTAKOULU\n\nHaastatteluja ja historiikkia\n\n(1918)\n\n\n    \"Maa raukka, kuinka saatoitkaan\n    niin rakastettu olla?\"\n\n    Runeberg.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nOdottamaton ehdotus. -- Pari mielenliikutusta. -- Menetelmä ja työtapa. --\nKirjallista ainehistoa.\n\n\nSe oli siinä alkukesällä. Istuin kesäisessä Kappelissa, kun kustantajan\nkäsi äkkiä laskeutui raskaana mitään pahaa aavistamattomalle olalleni.\n\n-- Etköhän suostuisi kirjoittamaan Vöyrin sotakoulun historiaa? kysyi\nhän tyynesti.\n\n-- Minä? Vöyrin sotakoulun --?\n\nSilmäni menivät sangen ymmyrkäisiksi. Enhän minä ollut mikään\nsotakirjailija! Kaikki sotateknilliset tietoni ovat aina olleet\njotakuinkin minimaaliset ja sitäpaitsi oli kova kohtalo heti\nvapaussodan alussa sulkenut minut, kuten lukemattomat muutkin\nkansalaiset, siihen sotavankilaan, jota punaiseksi Suomeksi\nnimitettiin. Mitä minä tiesin Vöyrin sotakoulusta ja sen urotöistä?\nMehän elimme kuin säkissä! Ja kun tuo säkki aukeni vihdoin ja\nsanomalehdet jälleen pääsivät ilmestymään, sisälsivät ne niin paljon\nuutta, että oli mahdotonta kiintyä mihinkään sodan yksityiskohtaan.\n\nEi, minä en voinut Vöyrin koulun historiaa kirjoittaa.\n\nIlmaisin kantani ja näkökohtani lojaalisesti kustantajalle. Mutta hän\noli auttamaton.\n\n-- Jääkärikapt. Viljanen on auttava sinua. Hän on täällä muuten. Saanko\nluvan esittää?\n\nSe muutti asiaa koko joukon mielestäni.\n\nYmmärsin, että tulisin saamaan kaikki tarpeelliset tiedot häneltä.\nSittenhän sitä ehkä kuitenkin uskaltaisi yrittää. Tässähän minulle\ntarjoutui erinomainen tilaisuus, jota olin toivonut juuri, saada kuulla\njotakin seikkaperäistä vapaustaistelussamme mukana olleilta nuorilta\nsankareilta. Ja parempi sittenkin aluksi syventyä johonkin sen\nmieltäkiinnittävään yksityisseikkaan kuin ruveta muodostamaan omia\nepämääräisiä kuvitelmiaan kaikilta rintamilta.\n\nAla oli uppo outo minulle. Mutta juuri sellaisena se vahvasti viehätti\nminua.\n\n-- Miksei, virkahdin hetken perästä. Voisihan sitä ajatella. Jos minä\nvoin saada pataljoonan arkiston, niin katsotaan, miten ja missä määrin\nsitä voisi käsitellä.\n\n-- Pataljoonan arkiston? Ei sitä ole.\n\n-- Kuinka ei? Jos ei täydellistä, niin ainakin jonkinlaista kirjanpitoa?\nLuettelot kuolleista ja haavoittuneista? Vapaudenristin tai ylennyksen\nsaaneista?\n\n-- Ei meillä ollut aikaa sellaiseen. Meidän täytyi tapella.\n\nNuori jääkärikapteeni ilmoitti sen aivan yksinkertaisesti ja\nkerskumatta niinkuin mitä selvimmän asian maailmassa. Mutta muistan,\nettä minä sain pienen mielenliikutuksen.\n\nSiinä sitä oltiin! Tämä oli sittenkin ollut laadultaan erikoista sotaa,\nvaistomaista, vastustamatonta kansannousua, jolla tuskin on vertaistaan\nminkään maan historiassa. Ei arkistoja, ei pitkiä kirjanpitoja! Kivääri\nkouraan vain ja vasten vainolaista! Ken kuoli, se kuopattiin. Kuka jäi\neloon, se meni eteenpäin. Tottahan nimi löytyi papinkirjasta. Isänmaa\nkutsui, ei ollut aikaa kansliatoimiin. \"Täytyi tapella.\"\n\nMutta samalla kun en voinut olla tekemättä sisälläni kunniaa sekä\nVöyrin koululle että yleensä vapaussotamme epäkynäniekkaisille\nsankareille, en voinut olla myöskään tunnustamatta itselleni, että\ntehtäväni täten kävi isosti monimutkaisemmaksi. Minkä menettelytavan\nminä nyt valitsisin? Kirjallisen ainehiston ja sotilaallisten\nmuistiinpanojen puutteessa oli tietysti vain suullinen haastattelu\nmahdollinen. Mutta mikä olisi sen tulos sitten? Ei ainakaan mikään\nsotahistoriallinen teos, vaan ehkä korkeintaan joku\npuolikaunokirjallinen sommitelma, jolle minä saisin itse myöhemmin\nsopivan muodon keksiä.\n\nEpäilykseni osoittautuikin tässä suhteessa aivan oikeaksi. Mutta\nminulle tarjoutui pian eräs toinenkin mielenliikutus.\n\nOlimme istuneet yksissä pari iltaa. Minä haastattelin hartaasti ja tein\nuutterasti muistiinpanoja. Kapt. Viljasen avuksi oli seuraamme\nliittynyt myöskin jääkärikapt. Petrelius, sotakoulun johtaja ja\npataljoonan komentaja, joka yhtä suurella alttiudella oli valmis\nasettamaan sekä tietonsa että asiantuntemuksensa hyvän asian\npalvelukseen. Silloin eräänä iltana virkahtaa toinen heistä:\n\n-- Olisi ehkä hyvä, jos täällä olisi ne komppaniain päiväkirjat...\n\n-- Komppaniain päiväkirjat? Onko sellaisia olemassa?\n\n-- Kyllä. Kun Tampereen sotaretki päättyi, jätettiin kunkin komppanian\ntehtäväksi laatia oma historiikkinsa.\n\n-- Herran nimessä! Niitähän minä tarvitsen juuri. Missä ne ovat?\n\nNe olivat jossakin kaukana Pohjanmaalla. Mutta ne tulivat kuitenkin\nsieltä ja jonkun viikon kuluttua oli minulla nuo kallisarvoiset\ntodistuskappaleet kädessäni.\n\nEpäilemättä ne olivat epätasaiset ja aikamääriin y.m. nähden usein\nhyvinkin ristiriitaiset. Toinen kirjoittaja oli ottanut tehtävänsä\ntunnollisemmin ja seikkaperäisemmin, toinen tuiki lyhyesti ja\nluettelontapaisesti. Mutta paitsi niiden sivistyshistoriallista ja\nsotahistoriallista arvoa, joka on epäämätön, ovat nuo vaatimattomat,\nliikuttavat, usein pienille, irrallisille lehtisille lyijykynällä\npiirretyt harakanvarpaat olleet minulle työssäni mielialani suurena\nkannustajana, kantaen todistusta siitä, mistä tässä oikeastaan on\nkysymys, taisteluista kuoleman kentillä, vilusta, pakkasesta ja niitä\nuhmaavasta tahdontarmosta, pettämättömästä urhoollisuudesta,\nuskollisuudesta ja velvollisuudentäyttämisestä, sanalla sanoen: Suomen\nvapaussodasta. -- Kuten lukija huomaa, olen myös runsaasti käyttänyt\nniitä.\n\nPaha kyllä ei kolmesta ensimmäisestä komppaniasta ole olemassa mitään\nkirjallisia muistiinpanoja.\n\nRupesi sitten vähin muutakin arkistoa löytymään. Pieniä lippusia ja\nlappusia, raportteja ja määräyksiä, kaikki lyijykynällä ja usein mitä\nvaarallisimmissa tilanteissa kirjoitettuja, toiset taas esikuntien\nantamia käskyjä, kehoituksia ja päiväkäskyjä. Löytyi myöskin jo\nkuolleiden ja haavoittuneiden luettelo, tosin alkava vasta 11 p.\nmaalisk., josta myöskin muu kirjallinen ainehisto käy täydellisemmäksi.\nNäkee kaikesta, että nuori armeijamme oli jo silloin ehtinyt hiukan\njärjestäytyä. Ja mitä lähemmäksi me tulemme tämän sotaretken suurinta\nliikettä, Tampereen valloitusta, sen täydellisemmiksi käyvät paperit,\nsen tiheämmiksi raportit ja päiväkäskyt.\n\nVöyrin koulun historia jakautuu siis oikeastaan kahteen osaan, toinen\nkäsittäen Pohjanmaan valtauksen ja sodan ensimmäiset vaiheet 19 p:ään\nhelmik., toinen matkan Virroilta Tampereelle 20 p. maalisk. -- 3 p.\nhuhtik. Niiden välinen aika oltiin kotona Vöyrin koululla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nVimpelin kurssit. -- Lähtökäsky. -- Ensimmäinen vihollisuus. -- Tulo\nYlistaroon. -- Outo juna. -- Ylistaron, Ilmajoen, Laihian ja Vähänkyrön\nvaltaus. -- Koko Etelä-Pohjanmaa puhdistettu vihollisista.\n\n\nVöyrin koulun edeltäjinä on n.s. Vimpelin kursseja pidettävä, jotka\nalkoivat 26 p. jouluk. 1917 ja kestivät tammikuun puoliväliin 1918.\nOppilaina, joista oli 2 kompp. muodostettu, oli siellä enimmäkseen\nylioppilasnuorisoa ja opettajina 10 Saksassa ollutta Suomen jääkäriä,\njotka nyt siis vihdoinkin olivat tilaisuudessa hädänalaisen isänmaansa\nhyväksi suorastaan ja välittömästi toimimaan. Tarkoituksena oli\nkehittää suojeluskuntien johtajia. Opetusvälineinä oli kiväärejä ja 2\nkonekivääriä. Aseita oli saatu ja jaettu eri tahoille pitäjiin. Sitten\nolivat useimmat matkustaneet kotiseuduilleen.\n\nVöyrin kursseille oli juuri ehtinyt 365 miestä -- taikka yhtä monta kuin\n\"vuodessa on päivää ja Vöyrin pitäjässä saaria\", kuten siitä\nleikillisesti 4:nnen kompp. päiväkirjassa sanotaan -- eri tahoilta maata\nsamaa tarkoitusta varten kokoontua, kun kenraali Gerichiltä Vaasasta\nsaapui salainen määräys lauantaina 26 p., että sotakoulun oli\nseuraavana päivänä klo 1 i.p. harjoituskentälle kokoonnuttava. Lisäksi\nkuului määräykseen, että oli varustauduttava eväillä kolmen päivän\nmatkaa varten ja hankittava tarpeellinen määrä hevosia ja rekiä. Niin\ntapahtuikin. Miesten seisoessa ruoturintamassa tulee kaksi ryssää\nratsastaen Kyröstä päin. Mitäs muuta, ryssät komennetaan alas\nratsuiltaan ja \"pojat suurella riemulla riisuivat aseista nuo Suomen\nviholliset, toisten hurratessa\", lisää siihen reippaasti yllämainitun\nkompp:n päiväkirja.\n\nNäin olivat vihollisuudet oikeastaan jo Vöyrin koulun puolelta\nalkaneet, vaikka ei tiedetty edes, oliko sota vai rauha maassa.\n\nRyssien ratsut tulivat pojille tiedustelutoimintaa varten hyvään\ntarpeeseen, sillä siihen asti ei tällä sittemmin kuuluisalla\nkaartinjoukolla ollut -- yhtään ratsuhevosta.\n\nKentältä marssittiin sitten päämajan edustalle, missä järjestyttiin\nrekiin ja jaettiin miehistölle käsipommit. Ne olivat heille vielä\ntoistaiseksi aivan outoja kaluja. Kivääritkin he olivat saaneet vasta\nsaman päivän aamuna.\n\nKlo 3 i.p. kuului komento: liikkeelle! Niin lähdettiin, miehistön\ntietämättä vieläkään, mihin matka piti. Ajettiin yhtämittaa noin 12\ntuntia monessa joukossa ja monta eri tietä myöten. Päällystön\nmuodostivat luutnantit Grahn, Hasselblatt, Vikberg ja kapt. Viljanen.\n\nJoukot sijoitettiin kolmeen eri kohtaan ympäri Ylistaron kirkonkylää ja\nneljäs osasto Munakan ja Ylistaron asemien välille. Oli määräys, että\nSeinäjoelta ei saanut tulla enää mitään junaa Vaasaan päin klo 12:n\njälkeen yöllä maanantaita vasten. Yöllä klo 4 ilmoitettiin kuitenkin\noudon postijunan olevan tulossa. Mitäs muuta, irroitettiin kiskot.\nVeturi meni kahden vaunun yli, konduktöörivaunu nousi pystyyn ja kolmas\nvaunu särkyi vielä pahemmin!\n\n-- Vähän kamalaa leikkiä, huomautin kertojilleni. Ettehän te tienneet,\nketä siinä oli, ja olisihan siinä voinut mennä ihmishenkiäkin.\n\n-- Se oli jo täyttä sotaa, huomautti toinen heistä filosofisesti, ja me\ntottelimme vain annettua määräystä. Lämmittäjälle ja kuljettajalle\ntaisi todellakin käydä hullusti. Mutta me saimme siitä 30-40 vankia ja\nolimme aika miehiä mielestämme.\n\n-- Junassa oli siis ryssiäkin?\n\n-- Oli. Taisi olla joku upseerikin. He alkoivat hyppiä pois junasta ja\nnapattiin kiinni sitä mukaa. Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun sieltä\nalkoi hyppiä myöskin senaattoreja.\n\n-- Niinkö? Se oli siis se kuuluisa senaattorijuna.\n\n-- Taisi olla. Mutta loppu-yö muodostui sittenkin sangen surulliseksi.\nSatoi, tuli kylmä, miehistö vapisi. Odotettiin Vikbergiä. Aamulla\nlähdettiin sitten kaikki patikoimaan Ylistaroa kohti.\n\nSiellä olivat vihollisuudet alkaneet jo klo 6 a.p. Klo 12 päivällä\nolivat kaikki ryssät antautuneet. Saatiin 300 vankia, 16 konekivääriä,\n400 kivääriä, kaasunaamareita, kaukoputkia y.m., jonka sotasaaliin\nErkon ja Järnefeltin joukkueet löysivät eräästä torpasta. Vöyrin\nkoululaisista kaatui 1, eräs messukyläläinen.\n\nKlo 5 i.p. olivat kaikki kutsutut juhlaan Ylistaron kunnantalolle.\nJuhlassa puhuivat m.m. senaattorit Renvall, Frey ja Pehkonen ylistäen\npäivän tekoja historiallisina tapauksina.\n\n-- Ja paikalliset suojeluskunnat? Missä ne olivat?\n\n-- Kyllä niitä oli jo tullut sieltä täältä, Isosta-Kyröstä,\nVähästä-Kyröstä, Vimpelistä j.n.e. Maanantaina saapui myöskin määräys\nettä kapt. Petrelius oli nimitetty Vöyrin koulun johtajaksi. Miehistö\noli jo luullut saavansa hiukan levähtää, oltuaan yhtämittaa liikkeessä\nedellisestä päivästä klo 3. Mutta ei! Saimme määräyksen jakautua kahtia\nja lähteä toiset Laihialle, toiset Ilmajoelle.\n\n-- Paljoko Ilmajoelle lähti?\n\n-- Taisi olla noin pari sataa miestä. Niistä muodostettiinkin sittemmin\njuuri Vöyrin koulun 4:s kompp. Saavuimme sinne puoli-yön tienoissa\ntiistaita vasten 29 p. Aamulla marssittiin siellä majailevien ryssien\nkasarmille, jotka antautuivat ilman vastustusta.\n\n-- Eivät tahtoneet tapella toverit?\n\n-- Eivät. Sitäpaitsi olivat Erkon ja Leikolan joukkueet päässeet\nkiertoteitä heidän vahtiketjunsa läpi tykistön taakse hiipimään.\n\n-- Tykistön? Heillä oli siis tykkejäkin?\n\n-- Kyllä, kokonainen patteri, s.o. kuusi 7-1/2 cm:n ihanaa tykkiä, jotka\nnyt jäivät sotasaaliiksemme. Vankeja otimme noin 400-500.\n\n-- Ja muu sotasaalis?\n\n-- Suunnaton. Hevosia, kiväärejä, ruokatarpeita j.n.e. Myöhään illalla\ntuli määräys olla valmiina seuraavana aamuna klo 6 lähtemään\nSeinäjoelle. Siellä saimme levähtää vuorokauden. Mutta varhain aamulla\ntorstaina 31 p. tammik. oli meidän jälleen kahtia jakauduttava ja\nlähdettävä toisten Oulua, toisten Ristiinaa valloittamaan.\n\n-- Te olitte siis Seinäjoella yhtyneet.\n\n-- Kyllä. Lapualaiset y.m. olivat sillä välin valloittaneet Vaasan.\nMyöskin Laihia, Vähäkyrö j.n.e. olivat jo vihollisista puhdistetut.\nEtelä-Pohjanmaa oli vapaa!\n\n-- Saisiko tuosta kuulla jotakin?\n\n-- Mistä?\n\n-- No, esim. Vähänkyrön valtauksesta.\n\n-- Se kävi kuin karkelo! Me lähdimme matkaan maanantaina klo 6 i.p.\nSaavuttiin sinne klo 9-10:n tienoilla. Oli kaunis ilta, kuutamo,\nhautausmaa. Se näytti meistä kovin epäilyttävältä. Lähestyttiin\nvarovasti, kapt. Petrelius edellä. Siellä ei ollut ketään. Kylä oli\nkuitenkin vallattava talo talolta?\n\n-- Kuinka lukuisa oli vihollinen?\n\n-- Mikä niiden punikkien määrän tiesi! Mutta ryssänrakuunoita siellä oli\nnoin satakunta.\n\n-- Ja teitä?\n\n-- Vöyrin koululaisia ehkä 60, niiden lisäksi noin 100\nsuojeluskuntalaista.\n\n-- Ja sotasaalis?\n\n-- Noin 300 hevoskuormaa, 30 hevosta, satuloita j.n.e. Kaikki saatuja\nilman taistelua, sillä täälläkään eivät ryssät tahtoneet tapella.\n\nTäten olivat Suomen vapaussodan alkuvaiheet loistavasti suoritetut.\nSuomen laillisella hallituksella oli nyt edes joku jalansija yhtyneiden\npunaisten ja venäläisten täyttämässä maassa ja sen ympärille oli\nmuodostumassa armeija, vielä pieni ja huonosti varustettu tosin, mutta\nurhoollinen ja esivallalle uskollinen. Pian oli tapausten lähin kehitys\nosoittava, mikä henki sen täytti ja miten kykenevä se saattoi olla\nsuurempiinkin tehtäviin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRistiinan valtaus. -- Takaisin Seinäjoelle. -- Matka Vilppulaan ja sieltä\nRuovedelle. -- Paarlammin taistelu. -- Oleskelu Ruovedellä. -- Taisteluita\nja kahakoita. -- Takaisin Vöyriin.\n\n\nRistiinan joukko lähti liikkeelle Seinäjoelta noin klo 1 yöllä\ntorstaita vasten 31 p. tammik. Heihin oli liittynyt silloin jo joukko\nNärpiön suojeluskuntalaisia.\n\nKlo 7 a.p. he laskeutuivat alas junasta Närpiössä, noin 5 km:n päässä\nkaupungista. Seurasi neuvottelut Ristiinan ryssien kanssa, jotka\nkuitenkaan eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Siinä odottivat\ntulijoita myöskin muut paikalliset suojeluskunnat.\n\nLähdettiin eteenpäin kahta tietä myöten, kummassakin joukossa kärkenä\nVöyrin koululaiset. Toista joukkoa, noin 150 miestä ynnä Närpiön\nsuojeluskuntalaisia, joiden oli määrä mennä jään yli sillan oikealta\npuolen kaupunkiin, johti kapt. Viljanen, toista, noin 40-50 miestä,\njoiden tehtäväksi oli jäänyt ryssien mantereenpuolisella rannalla\nolevan neljän 7-1/2 cm:n tykin valtaaminen, kapt. Talvela. Retken\nyhteisenä ylipäällikkönä toimi majuri Heiskanen. Klo 8 a.p. alkoivat\nryssien tykit paukkua ja konekiväärit rätistä.\n\n-- Eikö ollut hiukan uskallettua lähteä valloittamaan tykkipattereilla\nja säännöllisellä sotaväellä varustettua kaupunkia, varsinkin kun oli\nhyökättävä avonaisen jään yli?\n\n-- Epäilemättä. Närpiöläiset hämmästyivätkin aluksi ja heittäytyivät\nmaahan halkopinojen suojaan, joita oli siinä rannalla. Täytyi panna\njäälle kärki, jota johti Vasenius. Ryssät ampuivat sekä viistoon\nsinnepäin, että kohtisuoraan Talvelan joukkoja vastaan. Jäällä kaatui\n3 ja haavoittui useampia.\n\n-- Ja mikä oli teidän asestuksenne?\n\n-- Joku konekivääri. Maattiin jäällä parikymmentä minuuttia. Luutn.\nPomoell pääsi etenemään siltaa kohti noin 40-50 miehen kanssa. Näin\nlähestyttiin kaupunkia. Vallattiin rannalla ryssien kasarmi ja\nhevostalli, josta saatiin 80 hevosta.\n\n-- Ja ryssät? Paljoko heitä oli?\n\n-- Ei kasarmissa paljoakaan. Mutta yhteensä heitä lienee ollut\nkaupungissa lähemmäs 400. Punikkeja sensijaan oli rannat täynnä.\n\nTultiin kaupungin torille, missä kunnon ristiinalaiset jo tervehtivät\nriemuhuudoilla vapauttajiansa. Täytyi kiertää ryssien selkään kaupungin\npuoleiselle rannalle. Siinä oli vähän kukkulaa ja tehdasaluetta.\nSilloin he antautuivat Talvelan joukoille. Klo oli silloin 11 a.p.\nMentiin takaisin kaupungin torille, jossa taas juhlahumua tunnin\nverran. Silloin saapuikin tieto, että kaupungin merenpuoleisessa\nlaidassa on vielä punaryssiä. Aivan oikein, sieltä löytyikin heitä\nvielä noin 60 ynnä kaksi järeätä 15 cm:n tykkiä, jotka kuitenkin olivat\ntähdätyt merelle päin.\n\n-- Sehän aika löytö oli!\n\n-- Kyllä. Samana iltana klo 6 oli määrä palata takaisin Seinäjoelle.\nMahdotonta! Miehet liian väsyneitä. Aamulla uusi määräys. Tykit mukaan!\nMitäs muuta, pantiin ryssät vetojuhdiksi. Kuitenkin tapahtui lähtö\nvasta klo 8 i.p. Palasimme voittajina.\n\nSotasaalista oli 50 kuormaa ampumatarpeita ja räjähdysaineita, hevosia\ny.m. Seinäjoella oltiin perjantai-yönä 1 p. helmik. Seuraavan päivän\naamuna oli sieltä jo kuitenkin lähdettävä etelää kohti Vilppulaan.\n\n-- Ette te sitten paljon saaneet levähtää?\n\n-- Emme. Ja vasta Vilppulassa me saimme kunnolla syödäksemme.\nJääkärikapt. Vallenius tuli mukaan Haapamäeltä. Junassa saatiin tieto,\nettä punaiset olivat räjäyttäneet Kolhon sillan. Mikäs siinä, se\nkorjattiin. Oltiin Vilppulassa noin klo 6 i.p.\n\n-- No, miltä siellä näytti?\n\n-- Siellä oli ollut hyökkäys samana päivänä, jonka lapualaiset kuitenkin\nolivat torjuneet. Seuraavana päivänä sunnuntaina 3 p. helmik. oltiin\nrintamassa. Parikymmentä miestä 4:nnestä kompp:sta kävi myöskin\nLänsi-Vilppulassa punakaartilaisia hätyyttämässä ottaen eräitä vankeja.\nIllalla saapui määräys: huomenna klo 6 a.p. valmis!\n\nMukaan komennettiin eri pitäjien suojeluskuntalaisia. Niin lähdettiin\nmaanantaina 4 p. helmik. Ruovedelle, missä oli ilmoitettu olevan\npunaryssiä. Niitä ei kuitenkaan nähty sinä päivänä. Miehitettiin\npuhelinkeskus, suljettiin tiet eteläänpäin ja ryhdyttiin kaikkiin\ntilanteen vaatimiin varokeinoihin. Yö kului kuitenkin rauhallisesti.\n\nRetken johtaja oli kapt. Nordensvan. Päämaja oli kansallispankin taloon\nsijoitettu.\n\nTiistaina 5 p. klo 9 a.p. tulee kuitenkin tieto Paarlammilta -- noin\npuoli peninkulmaa Ruoveden kirkolta Kuruun päin -- että valkoisten\nparikymmenmiehinen patrulli on siellä tavannut noin 500-miehisen\nvihollisjoukon. Yleinen hälyytys kirkonkylässä! Lähetetään lisäväkeä,\nkapteeni Viljanen johtaen konekivääriä, kapt. Vallenius muuta joukkoa.\n\nMyöskin Pekkalan kartanoon, missä Aminoffin murha oli sillä välin yöllä\ntapahtunut, oli lähetetty luutn. Vaseniuksen johdolla 40-50 miestä. Nyt\nhekin saivat käskyn saapua Paarlammille. Siellä olivat punaryssät\nerinomaisiin asemiin kummulle lahden toiselle puolen sijoittuneet.\n\nKahakka alkoi klo 11 a.p. Ammuttiin noin tunti, ilman että näytti\nmahdolliselta päästä eteenpäin.\n\n-- Paha paikka siis?\n\n-- Sangen paha. Ketjumme oli noin 800 m:n pituinen. Vihdoin pääsi oikea\nsiipi etenemään. Hyökättiin kovassa kuulasateessa avointa mäenrinnettä\npitkin, jolloin meistä kaatui 1 ja haavoittui toistakymmentä. Niistä\nkuoli vielä samana päivänä 2.\n\n-- Ja vihollinen?\n\n-- Sen oli pakko perääntyä. Me ajoimme heitä takaa Pitkälään asti, missä\nheidän hevosensa olivat.\n\n-- He pääsivät siis pakenemaan?\n\n-- Sen pahempi. Jos Pekkalan miehet olisivat iskeneet jäältä heidän\nsivustaansa, kuten oli tarkoitus, he eivät olisi päässeet käsistämme.\nMutta ajajat eivät olleet suostuneet.\n\n-- Pelkäsivät?\n\n-- Itseään ja hevosiaan. Punaryssät sensijaan putittivat pakoon kahta\ntietä myöten, toiset Kuruun, josta he olivat tulleetkin, toiset\nNäsijärven poikki talvitietä. Sanotaan heidän menneen samaa kyytiä aina\nTampereelle saakka.\n\n-- Entä heidän vaurionsa?\n\n-- Useita kuolleita ja haavoittuneita.\n\nKlo 2 i.p. loppui Paarlammin taistelu.\n\nJätettiin sinne vahdit ja palattiin takaisin Ruovedelle saman päivän\niltana. Siellä viivyttiin sitten pari viikkoa.\n\nTämän ajan mainitsee 4:nnen kompp:n päiväkirja hyvin voimiakysyväksi ja\njännittäväksi, sillä \"taisteluita oli joka päivä ja useammassa\npaikassa, milloin taas ei taisteltu, saimme pitää ankaraa\nkenttävartiota\".\n\nKenttävartiopaikat olivat Paarlammi, Pekkala, Ylipohja ja Ruhala.\n\nKertojaini todistuksen mukaan kuluivat ensimmäiset viisi päivää sentään\njotakuinkin rauhallisesti. Levähdettiin, pidettiin aamupäivisin\nampumaharjoituksia j.n.e. Perustettiin myöskin Ruoveden suojeluskunta.\n\n-- Kuultiin tosin punaisten ryöstöretkistä Vaskivedelle, jonne he olivat\ntulleet Kurusta ja Muroleesta. Lähetettiin sinne pieniä joukkoja, mutta\nei syntynyt mitään sen vakavampaa. Toista tuli 12 p. helmik.\n\n-- Punaiset hyökkäsivät?\n\n-- Lyly ja Korkeakoski olivat heidän pesiään. Saapui tieto klo 10 a.p.\nheidän hyökänneen kenttävartiomme kimppuun Ylipohjassa. Sinne Vasenius\nmiehineen Pekkalasta ja yrittää saartaa heitä. Siinä hän kaatui.\nMenetettiin myöskin hevonen ja 1 konekivääri. Kirkonkylästä rientää\navuksi kapt. Viljanen vöyriläisineen ja kompp. kauhavalaisia,\njääk.luutn. Mäkisen johdolla.\n\n-- Siellä oli hätä?\n\n-- Vähän sentapaista. Peräydyttiin Ruhalaa kohti. Uudet joukot esiin,\nvanhat Ruhalaan. Klo taisi olla jo noin 5 i.p. Luutn. Erkko\njoukkueineen asettui Ylipohjan tienristeykseen. Kauhavalaiset taas\nsaivat Huovilan talon majapaikakseen. Yö kului kuitenkin rauhallisesti.\n\n-- Saitteko ruokaa? Se on aina sotilaalle tärkeä asia.\n\n-- Kyllä. Muonitus tuli Pekkalasta. Aamun valjetessa 13 p. helmik.\nlähetettiin patrulli Korkeakoskelle päin. Toivat tiedon, että siellä\neräällä mäellä oli noin 500 punaryssää, valkeihin vaatteihin\npukeutuneina. Ei vaihdettu laukauksia.\n\nKlo 9 a.p. olivat punaryssät sitten alkaneet liikehtiä Korkeakosken\ntietä länteenpäin kohti Pekkalaa. Asettivat ketjuja myöskin Alipohjaan\npäin. Valkoisten kenttävartio perääntyi Ylipohjaan noin 600 m:n\nvälimatkalla heistä.\n\nSiinä sattui onneton erehdys, joka kuitenkin päättyi onnellisesti.\n\nPekkalan miehet olivat ennen klo 9:ää a.p. harjoitelleet jäällä ja\nlähestyivät nyt Ylipohjaa. Luultiin heitä vihollisiksi. Mitäs muuta,\nkonekivääri paikoilleen! Alkaa paukkua. Heti kuitenkin huomataan\nerehdys, eikä onneksi kuollut eikä haavoittunut ketään.\n\n-- Pekkalasta lentää ratsu Alipohjan tietä. Punaiset ampumaan! Kello\nsaattoi silloin olla noin 11 a.p. Alkaa yleinen ammunta. Samoihin\naikoihin saapuu kenraali Wetzeriltä määräys Vilppulasta vetäytyä\ntakaisin Ruovedelle.\n\nEi kiirettä, arvelevat pojat. Mutta punaryssät olivatkin jo sillä välin\nsaaneet useampia konekiväärejä mäelle. Oli pakko palata takaisin\nRuhalaan, minne myös kauhavalaiset saapuivat Huovilasta.\n\nPekkalassa oli taistelu. Laurila lapualaisineen oli jäänyt sinne yksin\nja torjui hyökkäyksen, ottipa vielä 1:n tykin sotasaaliikseen. Hekin\npalasivat sentään samana iltana Ruhalaan. Mutta tykki jäi välille.\n\nYö Ruhalassa kului rauhallisesti.\n\nSamana päivänä oli ollut Paarlammin toinen taistelu. Siellä oli tapeltu\niltapimeään. Ryssäläiset matruusit, jo oikeiden upseerien johdolla,\nrynnistäneet Kurusta päin. Paikka sama kuin ensi kerralla.\n\nTäällä oli luutn. Knaapi erikoisesti kunnostautunut. Vielä\nhaavoittuneena hän ei ollut lakannut hetkeksikään konekivääriään\nhoitelemasta. Lopuksi ryssät pakenivat. Olivat illalla käyneet myöskin\nYlipohjassa, mutta heti poistuneet sieltä. Täytyi asettaa kenttävartio\nmyös Pappilanniemeen.\n\nSeuraavana päivänä, 14 p. helmik., lähetettiin heti vankka patrulli\nluutn. Eskon johdolla Ylipohjaan. Siellä ei ollut kuitenkaan yhtään\nvihollista. Eikä Pekkalassakaan. Otettiin entiset asemat siis.\n\nMyöskin Pitkälään lähetettiin kenttävartio.\n\nVälillä oli tullut lisää m.m. Härmän poikia, joten valkoisten lukumäärä\nkoko paikkakunnalla ehkä nousi noin 500:aan.\n\nMyöskään seuraavana päivänä ei mitään mainittavampaa tapahtunut.\n\nSilloin, lauantaina 16 p. helmik. saapui äkkiä määräys Vöyriläisille\nsaapua Vilppulaan, jonka itäpuolella viholliset hyökkäsivät.\n\"Kulkueemme näytti vähän synkän näköiseltä, sillä 10 toveriamme toimme\nruumiina\", lisää siihen surumielisesti 4:nnen kompp. päiväkirja.\nVöyrin koulua oli silloin tällä maankulmalla vain noin 150 miestä eli\n1 komppania.\n\nLähdettiin Vilppulaan. Siitä jatkoivat toiset heistä matkaansa\nsunnuntai-iltana pohjoiseen päin ja olivat takaisin Vöyrissä\nmaanantaina.\n\n-- Mutta toisilla oli vielä edessään yhtä ja toista sitä ennen?\n\n-- Meidät komennettiin Välimäelle, missä punaisten juuri sanottiin\nhyökkäilevän. Ei mitään hätää! Oltiin yö siellä ja saimme käskyn lähteä\ntakaisin Ruovedelle. Täällä sanottiin punaisten hyökkäävän Kurun tietä\npitkin. Siis Kuruun päin!\n\n-- Montako miestä teitä Vöyriläisiä oli silloin?\n\n-- Ehkä 70 à 75. Lähdettiin hevosilla kuten aina. Kuru on vaarallinen\npaikka muuten, sillä sieltä johtavat tiet joka suuntaan. Tie oli selvä\nMuroleen tienristeykseen asti.\n\n-- Tietysti teillä kulki patrulli edellä?\n\n-- Ei kuin pari ratsumiestä vain. Toisen nimi heistä oli Wrede. He\nottivat tiellä kiinni pari punaisten vahtimiestä, jotka kertoivat\nKurussa olevan ryssiä 250 ja punaisia vielä kaksikertaa enemmän,\nsitäpaitsi oli siellä tykkipatteri (kuusi 7-1/2 cm:n tykkiä) ja 5\nkonekivääriä.\n\nValkeat hämmästyivät hiukan. Koska heillä oli kenttäpuhelin mukana,\nkysyttiin Valleniukselta, joka silloin oli Ruoveden komendantti,\nmennäänkö eteenpäin tai ei.\n\nVaikeiden johtaja tällä retkellä oli kapt. Viljanen.\n\nMutta mitäs tapahtui?\n\n-- Saatiinkin yhteys Tampereen punaisen esikunnan kanssa, josta seurasi\nmonta hassua keskustelua. Saatiin tietää vihollisjoukkojen määrät,\ntunnussanat j.n.e. Syynä siihen oli joku heidän unohtamansa\nkenttäpuhelin.\n\nPyörrettiin ympäri Kurun tieltä takaisin Ruovedelle. Sinne saapui 18 p.\nhelmik. määräys palata takaisin Vöyriin, jossa oltiinkin 19 p. ja jossa\nolivat jo uudet kurssit käymässä.\n\nMutta mikä oli sillä aikaa tullut Ouluun lähetetyn Vöyrin koulun\nosaston kohtaloksi?\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMatka Ouluun. -- Rauhanneuvotteluja. -- Veturien yhteentörmäys. -- Tulo\nOuluun. -- Taistelu Työväentalon edustalla. -- Valkea lippu. --\nHarvapuheinen haastateltava.\n\n\nOuluun lähtenyttä Vöyrin koulun osastoa noin 200 miestä johti kapt.\nPetrelius. Varovaisuuden vuoksi otettiin mukaan 2 veturia, toinen\nedelle tietä koettelemaan.\n\nMatka Kokkolaan asti sujui varsin hyvin. Välillä jaettiin aseita\npaikallisille suojeluskunnille, kuten Kannuksen, Ylivieskan, Oulaisten\nja Lapin. Pyyntö siihen oli saapunut Raahesta käsin.\n\nTultiin Ruukin asemalle. Siinä kuultiin, että punaiset par'aikaa\nryöstävät Paavolaa. Paha paikka.\n\n-- Ettekö voineet tehdä mitään?\n\n-- Emme paljoa. Meillähän oli määräys mennä Ouluun. Sijoitimme vain\nyhden vartion asemaa vartioimaan ja toisen asemapihaa. Silloin tulee\nouto veturi vastaan Oulusta.\n\n-- Oh, helkkari!\n\n-- Lähetetään patrulli sitä vastaan ottamaan. Veturista astuu esille\npari Oulun punakaartilaista, jotka viedään kapteenin luokse\nkuulusteltavaksi. Välillä sammuu lyhty.\n\n-- Mikä lyhty?\n\n-- Arvattavasti asemamiehen. En minä sitä nähnyt. Mutta punaisten veturi\nsäikähti siitä niin, että lähti karkuun.\n\n-- Ja te saitte kaksi vankia?\n\n-- Emme suinkaan. Nehän olivat neuvottelijoita. Toisen nimi niistä oli\nKallinen muistaakseni.\n\n-- Kuinka päättyivät neuvottelut?\n\n-- Me väitimme, että heillä ei ollut tarpeellisia valtuuksia. Miehille\nei muuta neuvoksi kuin lähteä takaisin Ouluun hevosilla. Lupasivat,\nettä punakaarti muka riisuu ryssät aseista.\n\n-- Ette suinkaan mokomaa lupausta uskoneet?\n\n-- Emme, mutta päätimme kuitenkin odottaa. Täytyihän meidän saada\napuväkeä. Kallinen sähköttää Oulusta, että ryssät eivät jaksa päättää\nsinne, ei tännepäin. Tulevat takaisin. Jälleen turhat neuvottelut.\n\n-- Nyt te otitte vangiksi heidät?\n\n-- Käyttäydyimme kaiken aikaa täysin kansainvälisesti. He pääsivät\njälleen takaisin Ouluun matkustamaan.\n\n-- Te viivyitte kauan Ruukilla?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kuinka kauan?\n\n-- En jaksa muistaa sitä. Lähdimme sitten eteenpäin. Siikajoen silta oli\nonneksi ehyt. Asetettiin vartiat siihen. Niin saavuimme Liminkaan.\n\n-- Ilman seikkailuja?\n\n-- Niin... Unohdin mainita, että jossakin Ruukin eteläpuolella oli\ntodellakin koetettu särkeä rataa. Kuitenkin saatiin se tunnin kuluessa\nkorjatuksi.\n\n-- Ja Limingasta eteenpäin?\n\n-- Siellä saatiin voileipiä ja juustoja.\n\n-- Jaa, se on tärkeä asia.\n\n-- Epäilemättä. Tultiin Kempeleeseen. Siinä tulee vastaan veturi\ntäydellä vauhdilla, ilman miehistöä.\n\n-- Oulusta?\n\n-- Luonnollisesti. Se oli punikkien ensimmäinen vilpitön tervehdys\nmeille.\n\n-- Ja teillä varaveturi edellä?\n\n-- Niin. Molemmat h----iin ja rata rikki! Täytyi mennä eteenpäin\njalkapatikassa. Konekiväärit saatiin kuitenkin hevosiin. Yö oli hiukan\nkaamea, sillä koko pohjoisella taivaanrannalla oli tulipalojen loimu.\n\n-- Oulusta käsin?\n\n-- Niin. Aamulla saatiin lisäväkeä Vaasasta, niiden joukossa jääkäreitä,\nm.m. Peltokangas. Tämän retken ylipäälliköksi määrätty nykyinen\nkenraali Ignatius taas oli meidät jo Ruukissa tavoittanut.\n\n-- Hänellä oli valmis suunnitelma siis kaupungin valtaukseen?\n\n-- Kyllä. Vaasalaiset hyökkäisivät kaupunkiin rautatien itäpuolelta,\nvöyriläiset maantietä pitkin. Niin tapahtuikin. Asetettiin 1 km:n\npituinen ketju. Paha kyllä, jätettiin heinäladot tarkastamatta.\n\n-- Ahaa! Niistä koitui teille vaaran paikka siis?\n\n-- Se tulee sitten. Oulussa oli tilanne sellainen, että punikit olivat\nTyöväentalolla, valkoiset Lääninhallituksessa.\n\n-- Piiritettyinä?\n\n-- Ainakin he olivat valinneet sen varustuksekseen. Noin 300 m:n päähän\nTyöväentalosta asetettiin ketju, mutta sen oli aivan mahdoton päästä\neteenpäin. Jos vain joku nosti nokkansa, niin kuula kalloon!\n\n-- Punikit ampuivat siis hyvin?\n\n-- Liiankin hyvin. Meistä kaatui 12 siinä. Mitä lienevät olleet\nHailuodon hylkeenpyytäjiä! Siinä saatiin maata hangella noin 4 tuntia.\nSilloin saapui huhu, että vaasalaiset olivat valloittaneet\nrautatieaseman.\n\n-- Ja kenraali Ignatius?\n\n-- Hän vapautti Lääninhallituksen. Hänellä oli tykit mukana. Muutaman\nlaukauksen perästä nostivat ryssät valkean lipun ja ilmoittivat\nantautuvansa.\n\n-- Entä punikit Työväentalolla?\n\n-- He ilmoittivat yhtyvänsä ryssiin. Oulu oli valloitettu.\n\n-- Ja heinäladot?\n\n-- Niistä kesti koko ajan sala-ammuntaa.\n\n-- Ja voileivät ja juustot?\n\n-- Ei mitään. Seuraavana aamuna me lähdimmekin takaisin Seinäjoelle ja\nsieltä Vöyrin koululle.\n\n-- Mikähän päivä oli?\n\n-- En viitsi muistaa sitä.\n\n-- Herra kapteeni ei ole erittäin puhelias tämän retken suhteen.\n\n-- En. Sitäpaitsi minulle sattui siellä pieni selkkaus kenraali\nIgnatiuksen kanssa. Mutta se ei kuulu tähän.\n\n-- Haastattelu on päättynyt?\n\n-- On.\n\nJa siihen me saimme tyytyä, niin minä kuin tämän kirjan lukijatkin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nHarjoituksia ja lähtökäsky. -- Miesten mieliala. -- Vaskiveden taistelu. --\n\"Vöyrin kaarti tulee!\" -- Vihollinen peräytyy. -- Käskyjä ja määräyksiä. --\nRekiretken salaisuudet.\n\n\nNoin parikymmentä päivää helmik. 19 p. -- maalisk. 10 p. kesti sitten\nkoko Vöyrin koulun rauhanaikaa. Saapui uusia oppilaita ja opettajiakin\nniin runsaasti, että voitiin käydä uusia komppanioja muodostamaan.\nUusista opettajista mainittakoot jääkärit ja jääkäriupseerit: Kohonen,\nHolmqvist, Vegelius, Laakso, Vuoksi j.n.e. Heidän avullaan ja\njohdollaan muodostettiin sitten 4:nnen lisäksi 5:s, 6:s, 7:s, 8:s ja\nkonekiväärikomppania, useimmat tosin niin myöhään kuin ainoastaan pari\npäivää ennen uutta lähtökäskyä.\n\nHarjoiteltiin uutterasti. Päiväjärjestys oli ylimalkaan seuraava: klo\n6,30 herätys, 7,30 aamu-eine, 8-9 luento, 9-11 harjoituksia, 11,30\naamiainen, 2-4 harjoituksia, 4-5 kiväärinpuhdistus, 5,30 päivällinen, 7\npäiväkäsky, 9 yölepo. Asuttiin ympärillä olevissa taloissa, ryhmä tai\nkaksi kussakin. Sotainen innostus oli yleinen ja usein harjoitettiin\nvapaasti lepohetkinäkin.\n\nSunnuntaina 10 p. klo 5,30 hälyytettiin koko Vöyrin pataljoona eli\nkaikki 6 kompp. lähtövalmiiksi samaksi illaksi klo 7,30. Pataljoonan\npäällikkönä toimi silloin majuri Heiskanen, v.t. päällikkönä Petrelius.\n\nTästä lähtökäskystä sanoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:\n\n\"Vöyrin sotakouluun oli lähetetty miehiä kautta Suomenniemen\nvalmistumaan kukin kotipaikkakunnalleen harjoitusmestareiksi. Hyvin\nristiriitaisin tuntein ottivat pojat sentähden vastaan ilmoituksen\nrintamalle lähdöstä. Kukin oli Vöyrille lähtiessään vannoutunut\ntaistelemaan oikeuden ja Suomen nuoren vapauden puolesta, mutta oli\nsamalla toivonut saavansa suorittaa tämän tehtävänsä kotoisilla mailla,\noman paikkakunnan rintaman osalla. Vaikka joka mies paloi halusta\npäästä taisteluun, otettiin lähtömääräys sittenkin vastaan pettymyksen\ntuntein. Vastaansanomatta mukauduttiin kuitenkin määräykseen.\"\n\nJa 7:nnen kompp:n päiväkirjassa sanotaan samasta asiasta:\n\n\"Tämä tuli kaikille yllätyksenä, koska useimmat olivat olleet mukana\nharjoituksissa ainoastaan pari kolme päivää, jota vastoin jokaisen\nalkuperäinen toivomus kursseille saapuessaan oli ollut saada ainakin\nparin viikon teoreettinen opetus alalla, johon Suomen kansa sydämensä\ntäydellä innolla etevien, Saksasta saapuneiden jääkäreittemme johdolla\non ryhtynyt. Tämä opetus olisi ollut suotava siitäkin syystä, että\nkomppaniaamme kuuluvien äidinkieli oli ruotsi, jota vastoin opetus kävi\nsuomenkielellä.\"\n\nNopeasti suoritettiin sitten lähtövalmistukset, kuten luultiin, parin\npäivän retkeä varten. Myöhään sunnuntai-iltana lähdettiin sitten useita\nsatoja hevosia käsittävänä matkueena Tervajoen asemalle, josta\neteenpäin ylimääräisillä junilla Alavuudelle, minne saavuttiin jo 11 p.\nmaalisk. klo 3 a.p. Tänne saapuivat myöskin ne päälliköt, jotka olivat\nolleet lomalla, m.m. äskenmainittu majuri Heiskanen.\n\nHevosten puutteessa täytyi 7:nnen ja 8:nnen kompp:n jäädä asemalle\niltapäivään saakka odottamaan, kun taas 5:s ja 6:s pääsivät Virtain\nkirkonkylää kohti lähtemään. Matkan päämäärä oli kuitenkin Vaskivesi,\njossa jo neljä päivää oli riehunut taistelu. Vihollinen oli nimittäin\nsiellä, suurin voimin hyökäten, aikonut murtaa valkoisten\npuolustusketjuja.\n\nTästä sanoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:\n\n\"Vaskivedellä oli punaryssillä erinomaiset asemat, kuten yleensä\nkaikkialla muuallakin. Täällä he olivat kuljettaneet tykkinsä korkealle\nmäelle, josta näkyi laajalti yli seudun. Ennen Vöyrin koulun tuloa\nolivat ne ennättäneet tykillään hävittää Tyrkön kylän kansakoulun ynnä\npari muuta rakennusta, ampuen ainoastaan muutaman sadan metrin\netäisyydestä. Vöyrin pataljoonan saapuminen Vaskivedelle ja valkoisten\njoukkojen samanaikainen voitokas eteneminen rataa pitkin Vilppulasta\nkäsin lienee aiheuttanut, että vihollinen kaikkialla tällä\nrintamanosalla alkoi peräytymisretkensä 11 p. maalisk., joka päättyi\nvasta Tampereella sen täydelliseen tappioon.\"\n\nValkoisten puolelta oli taistelua johtanut eversti Hjalmarsson muiden\nruotsinmaalaisten upseerien avulla. Heti Vöyriläisten tultua hän veti\npois joukkonsa -- Virtain suojeluskuntalaisia, vaasalaisia y.m. -- ja jätti\nkoko rintaman hoidon heidän käsiinsä.\n\nVöyrin kompp:t saapuivat eri aikoina paikalle. Mutta kuitenkin teki\nheidän tulonsa tärisyttävän vaikutuksen punaryssiin.\n\n-- Herra Jumala, Vöyrin kaarti tulee! he olivat huutaneet. Kuormastot\nkuntoon!\n\nKesti kiivasta ammuntaa sen iltapäivän. Vöyriläiset eivät kuitenkaan\ntahtoneet ryhtyä hyökkäykseen ennen kuin kaikki komppaniat olivat\nkoolla. Sitäpaitsi heillä ei ollut yhtään tykkiä, mutta kyllä sensijaan\n6 konekivääriä.\n\nIllan pimetessä alkoi ammunta hiljetä. Miehistö majoitettiin taloihin,\nriihiin, saunoihin j.n.e. Palavien rakennusten hohde teki kaamean\nvaikutuksen.\n\nYö kului rauhallisesti.\n\nAamulla olivat kaikki komppaniat koolla. Ei vieläkään pienintä\nhiiskausta vihollisen puolelta. Silloin lähetettiin 30-miehinen\nvapaaehtoinen tiedustelijaosasto luutn. Kohosen johdolla ottamaan\nselvää mitä siellä oikeastaan tapahtui. He etenivät rohkeasti suoraan\nvihollisen asemille ja toivat takaisin tullessaan tiedon, että ne\nolivat -- tyhjät.\n\nVihollinen oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen ja luikkinut\nmatkoihinsa.\n\nLaukausta ampumatta olivat Vöyriläiset siten vallanneet Vaskiveden.\nKuitenkin haavoittui täällä yksi 8:nnen kompp:n mies, nimittäin Ari\nPitkänen.\n\nVaskivedellä viivyttiin sitten 12 p. maalisk. -- 15 p. eräiden kompp:ain\nedetessä jo viisikin virstaa Kurun tietä pitkin. Aika käytettiin tuiki\ntarpeellisiin harjoituksiin ja ankaraan vartiopalvelukseen. Saapui myös\nuusia joukkoja ja m.m. tykistöä everstiluutn. Malmbergin johdolla,\nnimittäin 4 raskasta tykkiä, 12 cm:n saksalaista haupitsia, ynnä saman\nverran keveitä 7-1/2 cm:n tykkejä sekä myöskin riittävästi\nampumatarpeita.\n\nSamana päivänä -- 12 p. maalisk. -- muodostettiin n.s. Virtain osasto, joka\ntuli käsittämään pataljoonat Heiskanen, ja Hallström, vaasakompp:n\nPelander, kenttälennätin-osaston Larsson, räjähdyskomennuskunnan\nPaulsson, Tornion kenttäsairaalan n:o 3 ja Virtain ambulanssin. Näistä\nsijoitettiin samalla päiväkäskyllä kaikki muut joukot Virroille, ja\nVaskivedelle ainoastaan ambulanssi ynnä patalj. Heiskanen, s.o. Vöyrin\nkaarti, joksi se jo oli entisten urotöittensä vuoksi kohotettu.\n\nVaskivedellä olleiden vihollisten luku arvioitiin 1,400 mieheksi.\n\n-- Se oli siis jo nyt järjestettyä sotaretkeä? kysyin äkkiä\nkertojaltani.\n\n-- Epäilemättä, vastasi hän. Sen huomasi jo tiukistuneesta\ntiedustelutoiminnasta ja vartiopalveluksesta. Meidän tehtävämme oli,\npaitsi luonnollisesti estää vihollisen tunkeutumista Vaskiveden kautta\nVirroille, ottaa rohkealla vakoilulla selvää vihollisen lukumäärästä\nVaskiveden ja Kurun välillä. Ylempien esikuntien antamat määräykset\nolivat jo täällä yksityiskohtaiset ja täsmälliset. Kas, tässä yksi\nniistä!\n\nSe oli Hjalmarssonin päiväkäsky 12 p:ltä maalisk.\n\nMitä tarkimmin lueteltiin siinä vartioitavat tiet ja tienristeykset --\nRuovedelle, Pihlajavedelle, Alavuudelle ja Kuruun -- vartioiden suuruus,\nvahtiaika, j.n.e. Samoin huomautettiin harjoitusten välttämättömyydestä\n-- m.m. rekiharjoitusten -- majapaikkojen, aseiden ja vaatteiden puhtaana\npidosta, sairastarkastuksesta, saunan tarpeellisuudesta j.n.e., j.n.e.\nHuomasi kaikesta, että nuori armeijamme oli jo noiden puolentoista\nsotakuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet vapaustaistelumme\nalkamisesta, ehtinyt jo melkolailla järjestäytymään.\n\nOjensin paperin takaisin kunnioittavalla kumarruksella kertojalleni:\n\n-- Onnittelen, sanoin. Mutta mitä nuo rekiharjoitukset olivat? Tottahan\njokainen reessä ajaa osaa!\n\n-- Niin sitä outo luulisi, vastasi hän hymyillen. Mutta tässä on minulla\ntaskussani toinen paperi.\n\nSekin oli Hjalmarssonin allekirjoittama.\n\n-- \"Määräyksiä rekikulkua varten\", luin kuin luinkin sen otsikosta.\nToden totta! Mutta tämä mahtaa sitten olla idiooteille kirjoitettu.\n\n-- Sopii lukea eteenpäin.\n\nJa minä aloin tavailla tuota lyijykynällä kirjoitettua ohjesääntöä:\n\n\"Joka kompp. tai vastaava osasto saa määrätyn lukumäärän rekiä ja\nhevosia ja velvoitetaan kompp.-päällikkö niistä huolehtimaan. Rekeen\nastuttaessa lasketaan yhteensä kaksi rekeä joka ryhmää varten, joten\njoka reessä ajaa 4 tai 5 miestä, ryhmäpäällikkö ensimmäisessä ryhmän\nreessä. Kompp.-päällikölle, vääpelille ja läheteille tai muille\nsellaisille varataan erikoiset reet. Marssiessa ajaa kompp.-päällikkö\nkompp:n edessä, sen jälkeen seuraavat joukkueet, päällikkö etunenässä.\nJoukkueen päällikkö ei saa erikoista rekeä, vaan ajaa hän joukkueen\nensimmäisen ryhmän ensimmäisessä reessä.\"\n\n-- Onpa siinä muistamista ajattelin. Taitaa se sittenkin olla aika\nkonsti!\n\nJa jatkoin eteenpäin:\n\n\"Miehistöä rekiin sijoitettaessa järjestetään miehistö pitkin\nrekikolonnaa ja jaetaan määrättyihin rekiin. Rekiin sijoittuminen ei\nsaa tapahtua niin, että reki reen perästä ajaa esiin ja sijoittuminen\ntapahtuu sitä myöten, vaan tulee miehistön kompp.-päällikön käskystä\nastua rekiin.\n\nAjaessa tulee miehistön huolehtia siitä, että kuskit välittömästi\nseuraavat toisiaan jättämättä aukkoja. Päällystö vastaa, että näin\ntapahtuu.\n\nPysähdyttäessä tulee reet ajaa tien oikealle puolelle yhteen\nperäkkäiseen riviin, niin että tien kohta jää vapaaksi. Kun reet\ntyhjennetään taistelua varten, käännetään reet heti ympäri. Miehistö\nkokoontuu tien kohdalle, päänä kompp:n ensimmäinen reki.\"\n\nPääni alkoi mennä jo ympäri. Mutta vilkaisin kuitenkin eteenpäin\nurhoollisesti ja opin, että ampumatarvereet ajavat patalj:n perässä,\npaitsi konekivääri kompp:ain, joiden ampumatarvereet seuraavat heti\nkonekiväärien perässä, että pataljoonain ja komppaniain kuormastoreet\nseuraavat koko marssikolonnan jälestä, että mitä suurin hiljaisuus ja\njärjestys on matkalla välttämätön, että taistelun aikana on hevosia\ntarkasti vartioitava j.n.e., j.n.e.\n\nOjensin paperin takaisin huokaisten kertojalleni.\n\n-- Tässä pitää olla parempi pää, virkahdin. Tässä pitää olla hevosen\nmuisti. Minulla on yksi pää kesänsä talvensa.\n\nMutta jättäkäämme jo Vaskivesi ja lähtekäämme urhoollisen pataljoonamme\nretkeä Kurua kohti seurailemaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nLähtökäsky ja marssijärjestys. -- Väijytys. -- Yö Niinimäellä. -- Kurun\ntaistelu. -- Toinen yö Niinimäellä. -- Kurun valtaus. -- Kuolleita ja\nhaavoittuneita.\n\n\nHjalmarssonin päiväkäskyn johdosta 13 p:ltä maalisk. tuli koko\nVaskiveden osaston siihen kuuluvine Vöyrin pataljoonineen olla\nlähtövalmiina 15 p. klo 6 a.p., eräät joukot jo klo 3 à 4 a.p.\nMarssijärjestykseen kuului, että etujoukon muodosti 2 kompp. ja 2\nkonekiv. Vöyrin pataljoonasta kapt. Petreliuksen johdolla, sitten\n500 m:n välimatkan perästä 3 kompp. ja 4 konekiv. Vöyrin pataljoonasta\nmajuri Heiskasen johdolla, sitten tykistö ilman kuormastoa\neverstiluutn. Malmbergin johdolla, sitten Hallströmin pataljoona\nkonekivääreineen, sitten Vaasan kompp. konekivääreineen ja vihdoin\nkenttäsairaala sekä ambulanssi. Näiden jälkeen seurasivat\nkuormastoreet, keittiöt j.n.e.\n\nTarkoituksena oli Kurun valtaaminen, yht'aikaa sekä Virtain että\nRuoveden teitä pitkin.\n\nPerjantaina 15 p. maalisk. lähdettiin sitten liikkeelle. Matkasta\nkertoo 5:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:\n\n\"Enteinä vihollisen läheisyydestä olivat muutamat pääjoukoista eksyneet\npunikit, jotka me saimme vangiksi. He kertoivat omien joukkojensa\nolevan asemissa (Kurun) kirkon lähellä ja matkan sinne olevan vapaan.\nTuskin olimme tästä välikohtauksesta selviydyttyämme päässeet\nliikkeelle, kun jälkijoukkomme niskaan alkoi sataa kuulia molemmilta\npuolen tietä. Pian olivat kuitenkin sala-ampujat hajoitetut ja vangit\nsaivat luonnollisesti hengellään maksaa petoksensa.\"\n\nSamantapaisesta tapauksesta kertoo 6:nnen kompp:n päiväkirja:\n\n\"Meidän kompp:mme sai kunnian kulkea etummaisena. Niin ajoimme sitten\nhyvän matkaa hevosilla, kunnes yht'äkkiä erään maantien vieressä\nsijaitsevan turvepehkutehtaan luona alkoi metsästä kuulua laukauksia ja\nkuulat alkoivat vinkua korvissamme. Äkkiä hyppäsimme silloin ylös\nreistä, paiskauduimme maantien ojaan ja aloimme vastata tuleen. Ennen\npitkää pakenivat viholliset tulisella kiireellä tiehensä ja me lähdimme\njatkamaan matkaamme. Taistelussa haavoittui meiltä kärkenä kulkeneen\nosaston päällikkö Yrjö Kalke vatsaan sekä samaan ryhmään kuuluneet Yrjö\nSorvari ja Matti Kärkkäinen, kumpikin käsivarteen.\"\n\nJa 7:nnen kompp:n päiväkirja:\n\n\"Niinimäen kohdalla, ollessamme etujoukoissa, kuului jälkijoukosta\nkiivasta laukausten vaihtoa, jolloin kompp.-päällikkö Holmqvist komensi\nmeidät ketjuun. Ketjussa etenimme sitten laukausten suuntaa kohti,\nkunnes saavuimme eräälle sivutielle maantiestä länteen.\nPunakaartilaisilta, jotka pidätimme, saimme kuulla, että jonkinlainen\npatrulli oli oleskellut tällä tiellä, vaan nyt nopeasti kiiruhti etelää\nkohti. Saimme nyt määräyksen seurata heidän jälkiään ja, jos\nmahdollista, yllättää vihollisen joukkoja, joiden näin ollen ei olisi\nluullut olevan kovinkaan kaukana. Noin 10 km:n nopean marssin jälkeen\nsaimme tietää, että punaiset olivat vetäytyneet takaisin, joten me\npikamarssissa palasimme Niinimäkeen, mihin yövyimme.\"\n\nNiinimäellä oli punikkeja ollut arviolta kolmisen sataa miestä. Heistä\nynnä heidän jälkeenjättämistään mieluisista ja epämieluisista\nmuistoista kertoo 8:nnen kompp:n päiväkirja seuraavaa:\n\n\"Myöhään illalla saavuimme Niinimäen taloon, josta punikit aamulla\nolivat lähteneet. Niin kiire oli heille tullut, että keitetyt\nlihaperunatkin olivat jääneet syömättä pesutuvan pataan. Me olimme\nolleet hyvin vähillä \"sapuskoilla\" koko päivän, joten saalis oli meille\nhyvin tervetullut. -- Osa miehistöämme joutui yöksi saunaan, missä\npunikit olivat vielä edellisenä yönä majailleet. He olivat sen\nkansoittaneet monenlaisilla pienillä eläimillä, jotka hyvin mielellään\nasuskelevat ihon ja paidan välissä ja entiseen tapaansa ne yön kuluessa\netsivät tiensä sinne.\"\n\nKoitti sitten 16 p. maalisk., jolloin niin monet Vöyrin uusimpien\nkomppaniain pojista saivat ensimmäisen tulikasteensa. Alkoi Kurun\ntaistelu.\n\nRiennettiin takaisin etuasemille, muodostettiin ketjut ja otettiin\nasemat. Edettiin jälleen noin 3 km:n päähän Kurusta, tykistö (4 kevyttä\n7-1/2 cm) mukana. Tykistö alkoi taistelun.\n\nMutta jättäkäämme puhevuoro jälleen kertojillemme.\n\n-- Tultiin samaan paikkaan, missä edellisenä päivänä oli taistelu\nriehunut.\n\n-- Kuinka? Oliko siinä ollut taisteluakin? Ei käy oikein selville\nkompp:ain päiväkirjoista.\n\n-- Miksi tuota nyt tahtonee nimittää! Mutta paha paikka se oli ollut.\n\n-- Saisiko ehkä kuulla siitä vähän?\n\n-- Palataan sitten vielä vähän edelliseen päivään. Kärjen muodostivat\nsilloin 3 miestä 1:n konekiväärin kanssa -- luutn. Kohonen, aliups.\nLeikola ja sotamies Blom -- jotka joutuivat punaisten ankaran tulen\nalaisiksi. Siinä oli jonkinlaista siltaa. Kukkula, jolle punaiset\nolivat 3:n konekiväärin kanssa asettuneet, oli itäpuolella maantietä.\nMitäs muuta, kärki hyppäsi jokeen, jäiseen veteen, yhä edelleen ankaran\ntulen alaisena. Kuitenkin pääsivät ne sieltä vihdoin pois rämpimään.\n\n-- Ja konekivääri?\n\n-- Se jäi jälelle! Mutta sen toivat takaisin eräät vapaehtoiset.\n\n-- Kylmäveristä väkeä!\n\n-- Kyllä, sitten kun ensimmäinen hämminki oli asettunut.\n\n-- Siinä oli hämminkiäkin?\n\n-- Vai ei ollut! Mutta päällikköjensä Grahnin ja Viljasen johdolla\nmiehet kuitenkin osasivat ojaan, josta alkoivat vastaan paukuttaa.\n\n-- Ja nyt te tulitte samaan paikkaan?\n\n-- Niin. Kärkeä johti tällä kertaa luutn. Erkko. Punaiset päästivät noin\n50 m:n päähän, muu joukko noin 800 m:n päässä. Sulkutuli.\n\n-- Oh, peijakas! Niinkuin länsirintamalla?\n\n-- Ehk'ei juuri niin, mutta sama menettelytapa. Avuksi 7:s kompp.!\nPunaiset pääsi kiertämään. Avuksi 8:s kompp.! Eräs joukkue sulki\nkiertotien. Oli jo myöhä. Silloin tuli Hjalmarssonilta uusi määräys:\nJoukot takaisin Niinimäkeen! Jos heti Kuruun, olisi ollut parempi.\n\n-- Taistelu jäi siis jälleen ratkaisemattomaksi?\n\n-- Eipä suinkaan, sillä myös punikit peräytyivät. Mutta se voitto kävi\nkalliiksi meille. Siinä kaatui ja haavoittui useita.\n\n-- Entä punikeilta?\n\n-- Jälkeenpäin löytyi noin 300 ruumista. Joku pakokauhu! He joutuivat\nsuoraan konekivääriemme tuleen.\n\nJa mitä tietävät tästä taistelusta komppaniain päiväkirjat?\n\nNäin 5:nnen kompp:n kertoja:\n\n\"Meidän tuli kulkea avoimen niityn yli. Yht'äkkiä alkoi edessämme ja\nvasemmalla sivullamme olevasta metsiköstä satamalla sataa kuulia\nniskaamme. Nopeasti, mutta järjestyksessä ja tyynesti valitsimme\nparemmat asemat metsästä ja pieneltä mäennyppylältä ja vastasimme\ntuleen, mikäli vihollisia näimme. He olivat kuitenkin piiloutuneet\nsiksi hyvin, että meidän tulemme oli verrattain laimeata, meitä kun oli\nvaroitettu ampumasta muuta kuin näkyvissä olevaa vihollista. Vasta kun\nmeidän vasemmalle puolelle levinneet 2 muuta kompp. saivat vihollisen\nnäkyviinsä ja alkoivat puristaa näitä taaksepäin, tarjoutui kompp:mme\nvasemmalle siivelle tilaisuus ampua pakenevaa vihollista. Oikea sivusta\nsitävastoin oli pakotettu melkein kokonaan vaikenemaan, sillä\nedessäoleva metsikkö esti vihollista näkymästä eikä mitään\netenemismääräystä oltu annettu. Tästä huolimatta pommittivat punaryssät\nankaran raesateen tavoin metsikköä, jonne olimme piiloutuneet.\nHymyilimme vain moiselle voiteen haaskaukselle. Joku luoti sattui\nsentään kompp:mme miehiinkin, 5 heistä haavoittui.\"\n\nNäin 6:nnen:\n\n\"Heti syntyi ankara ammunta, jota kesti koko päivän. Punaiset ampuivat\nvimmatusti, mutta meidän pojat vastasivat samalla mitalla ja\niltapuoleen etenimme aina erään lammen rantaan. Päivän kuluessa kaatui\nmeiltä 1 mies ja haavoittui muutamia.\"\n\nNäin 7:nnen:\n\n\"Olimme taistelun alussa keskirintama-osalla, toisessa ketjussa,\njoutuen punaryssäin ristitulen alaiseksi. Myöhemmin kun laukausten\nvaihto tällä rintaman-osalla oli heikontunut, komennettiin meidät\nkiireesti vasemman sivustan jatkoksi. Täällä olimme taistelun loppuun.\nHäviö komppaniastamme oli 4 lievästi haavoitettua.\"\n\nJa 8:nnen:\n\n\"Olimme reservissä. Taistelun kehittyessä joutuivat meidän joukkomme\ntuleen vasemmalla siivellä. Täällä vihollinen teki ankaraa vastarintaa\nsuojatakseen pääjoukkojensa peräytymistä etelää kohti. Meidän\nkivääri- ja konekivääritulemme teki suurta tuhoa vihollisen riveissä.\nMeidän komppaniastamme haavoittui 4 miestä.\"\n\nVain puoliyön seudun saivat joukot Niinimäessä levähtää. Jo klo 3 a.p.\nlähdettiin jälleen, vaasalaiset etujoukkona, Kurua kohti. Lisää oli\nsaatu 2 raskasta tykkiä. Tuli tieto, että Kuru on tyhjä. Noin klo 10\na.p. olivat kaikki joukot Kurussa. Kirkonkylä jaettiin piireihin,\njoukot sijoitettiin taloihin, toiset lähetettiin ympäristöä\npuhdistamaan. Eräästä metsiköstä löydettiin paikkakunnan kirkkoon\nkuuluvat ehtoolliskalut, jotka punaryssät olivat varastaneet ja\npiiloittaneet. Myöskin pari talollista sai takaisin ryövätyt\nsiemenviljansa.\n\nRuokatarpeita löytyi sitten saunoista, riihistä y.m.s., mutta enin\nKarjalan kartanosta, joka oli ollut punaisten päämajana ja joka paloi.\nMyöskin oli sen kellari miinoitettu. Katkaistiin miinat ja saatiin\nsardiineja, voita, leipää, juustoa, niin että kyllä kelpasi!\n\n-- Siinä hyvä elämä, suvaitsi siitä lausua kertojamme.\n\nKurun valtaus tapahtui siis 17 p. maalisk. Sen hinta oli Vöyrin\npataljoonalle ollut seuraava:\n\nKuolleita: Väinö Pauni (Messukylä), K. Kekkonen (Hirvensalmi), L.\nMäntylä (Peräseinäjoki), Toivo Kannisto (Tyrvää), ja Väinö Leppäaho\n(Salo).\n\nHaavoittuneita: Yrjö Riekki (Oulu), Niilo Sevón (Oulu), L. Uotila\n(Ulvila), A. Pajuluoma (?), Nikolai Pessiljeff (Kuopio), T. Haaranen\n(Polvijärvi), Elvegrén (Pietari), Kuikka (Tohijärvi), M. Sihvo\n(Kaukola), Immonen (Sortavala), U. Kosonen (Käkisalmi), Martti Nurmi\n(Helsinki), Herman Teittinen (Mikkeli), Heikki Partanen (Mikkeli),\nIisakki Kasari (Peräseinäjoki), Erkki Tuomikoski (Pyhäjärvi), Eino\nLehtonen (Isokyrö), Juho Luhtala (Isokyrö), Jaakko Kauppi (Vähäkyrö),\nS. Kujala (Haapavesi), Yrjö Kalke (Tohmajärvi), Yrjö Sorvari\n(Maalahti), Matti Kärkkäinen (Kiuruvesi), Lars Kolström\n(Maarianhamina), Johan Ekstrand (Toby), Anselm Sandström (Oravais),\nVäinö Nyman (Vaasa), A. V. Leinonen (Raahe) T. Haaranen (Tohmajärvi),\nJonas Halonen (Lapinlahti), Martti Milan (Ruosniemi), Harry Söderström\n(Lahti), John Blomqvist (Tampere).\n\nSiis yhteensä 5 kaatunutta ja 33 haavoittunutta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMiehistön mieliala. -- Lepohetki Kurussa. -- Muroleen kautta Ruovedelle. --\nMiltä siellä näytti. -- Ruovedeltä Teiskoon. -- Sieltä Kämmenniemeen. --\nSorilan taistelu. -- Mannerheimin käsky.\n\n\nJoukot olivat Kuruun tullessaan varsin väsyneet. Miehistön mielialaa\nkuvaa seuraava pataljoonanpäällikön, majuri Heiskasen tiedotus eversti\nHjalmarssonille:\n\n\"Vöyrin pataljoonan johtajana pidän velvollisuutenani saattaa Herra\nEverstin tietoon pataljoonan miehistön nöyrimmän, komppaniain\njohtajiensa kautta minulle esitetyn anomuksen saada Herra Everstin\nantama päiväkäsky 17 p:vää varten muutetuksi siten, että pataljoona\nsaisi rauhassa levätä huomisen päivän kuivatakseen jalkineensa ja\nhankkiakseen ruokatarpeita.\n\nOmasta puolestani tahdon huomauttaa, että miehistössäni ei suinkaan ole\nkapinallinen mieliala, vaan kaksipäiväisten ponnistusten ja\ntämänpäiväisten tappioittemme tähden ymmärrän täydellisesti pataljoonan\nanomuksen.\" --\n\nLevosta ei kuitenkaan, kuten edellisestä näkyy, sinä päivänä tullut\nmitään, mutta sensijaan vasta Kurussa, jossa pataljoona sai levähtää\nkaksi päivää, vieläpä kylpeäkin. Etuvartioita lähetettiin kyllä joka\nsuuntaan, m.m. Muroleeseen ja harjoitettiin uutteraa\ntiedustelutoimintaa.\n\nPäiväkäskyssään 18 p:vältä maalisk. ilmoittaa eversti Hjalmarsson, että\nvihollinen on lyöty Virroilla, ja Lyly valloitettu. Nyt on kysymyksessä\nsen paluumatkan katkaiseminen. Siksi on Murole otettava. --\n\n-- Saavuttiin sinne noin klo 10 a.p., jatkoi kertojamme. Paikka oli\nerinomaisesti juoksuhaudoilla ja piikkilangoilla varustettu, eikä ollut\nkumma, että he olivat siinä pari päivää pidätelleet etuvartioitamme.\nMutta meidän saapuessa sinne se oli tyhjä.\n\n-- Huhu tulostanne oli sen tyhjentänyt?\n\n-- Arvattavasti sekin, mutta vielä enemmän pari tykinlaukausta. Sieltä\nmarssittiin suoraan Muroleen kylään. Pysähdyttiin Mäkelässä. Tuli\nmääräys edetä Ruovedelle päin. Niin tehtiin.\n\n-- Ruovedelle? Mitä te siellä?\n\n-- Tarkoitus oli oikeastaan mennä Korkeakosken valloitusta avittamaan,\nmutta Ruovedellä saatiin kuulla, että se oli selvä jo. Painettiin siis\nseuraavana päivänä takaisin Muroleeseen. Ja nyt Teiskoon päin!\n\nMutta nyt on meidän kuunneltava myös, mitä komppaniain päiväkirjat\ntästä matkasta sanovat.\n\nMuut niistä ovat sangen lakoonisia. Kuitenkin huomauttaa 8:nnen kompp:n\npäiväkirjailija punikkien kaikesta päättäen vihanneen aivan erikoisesti\nPekkalan kartanoa, \"koska olivat heinäladotkin polttaneet. Itse he\nolivat saaneet yöpyä autioon Työväentaloon, jonka ikkunat olivat\nsäpäleinä. Siinä sitä vain nukuttiin, vaikka tuuli kävi läpi huoneen.\"\n\nSeikkaperäisin on 6:nnen kompp:n kynäniekan kuvaus, josta saakoon tässä\nsijansa seuraavat vilkkaat rivit:\n\n\"Me marssimme sitten yhtämittaa Ruoveden Kekkoskylään, jossa\npysähdyimme Kivirannan komeaan taloon. Siellä olivat punaiset vähän\nennemmin elämöineet leveästi. Melkein kaikki huonekalutkin olivat\nsäpäleinä. Niinpä olivat seinäkellot ja puhelinkaapitkin säretty.\nVieläpä suuri rautainen kassakaappikin oli aivan tohjona. Siinä olivat\npunaiset kuitenkin pahasti erehtyneet, sillä hakattuaan monin miehin\npuolipäivää rautakangilla ja kirveillä lujaa rautaovea ja saatuaan sen\nlopuksi auki, huomasivat he kaapin melkein typötyhjäksi.\"\n\nKivirannassa pari tuntia viivyttyään hekin olivat kulkeneet ohi\nPekkalan ja saapuneet Ylipohjaan, johon olivat jääneet yöksi. Ruoka oli\nsiellä ollut vallan mainio, mutta yösija niin ahdas, että toisten\ntäytyi seistä suurin osa yötä. Siinä melussa olikin yksi ryhmä lähtenyt\ntiedusteluretkelle ja löytänyt pienen, tyhjän mökin, jääden yöksi\nsinne.\n\n\"Kun sitten aamulla klo 4 taas lähdettiin\", jatkuu kertomus, \"niin ei\nmainittua ryhmää löytynytkään mistään. Jo siinä silloin vitsikäs\njoukkuepäällikkömme Tiiskakin kirosi, että minne hornaan ne p----eet\novat lentäneet!\" Onneksi kuitenkin juuri lähdettäessä joku huomasi\nmainitun mökin ja kävi kiljumassa ovella sieltä pojat hereille. Kovalla\ntouhulla sieltä pojat läksivätkin. Yhdeltä jäi kengät, toiselta\nvanttuut ja kolmannelta siirappipurkki siinä kiireessä mökkiin. Saipa\npari toveria juosta noin kilometrin, ennen kuin ehti mukaan hevosiin.\"\n\nEi saa olla sotaretkellä unikeko, se terveen järjen opetus jää jälelle\ntästä kuvauksesta.\n\nNiin lähdettiin ajamaan takaisin jo anivarhain aamulla 20 p. maalisk.\nkohti Teiskoa, johon saavuttiinkin ilman sen suurempia seikkailuita,\npaitsi jotakin pientä laukausten vaihtoa, punaisten jälkivartioiden\npaetessa heidän edellään. Myöskään siellä ei mitään vihollista.\nMajoituttiin pappilaan ja eri kartanoihin, joissa kaikkialla heidät\nvastaan otettiin pelastajina ja joista varsinkin Koveron kartano\nerinomaisine tyttärineen saa komppaniain päiväkirjoissa ansaitun\ntunnustuksen.\n\nMyöskin seuraava lause 6:nnen kompp:n päiväkirjasta sietää tulla tähän\nlainatuksi: \"Sankarillinen kompp.-päällikkömme Kohonen kävi tapansa\nmukaan yksin tutkimassa, onko vihollista näkyvissä.\"\n\nTuskin olivat pojat päässeet parhaimpaan uneensa, kun jo klo 2 a.p.\n21 p. maalisk. tuli hälyytys. Asetuttiin kiireimmän kaupalla taas\nrekiin, 5 miestä kuhunkin, ja jatkettiin matkaa kohti etelää. Tuon\ntuostakin tulee tiellä vastaan vahteja ja tiedustelijoita, mutta\npunaisista ei kuulu, ei näy jälkeäkään. Kaiken varalta asetutaan\npuolustuslinjoihin Kämmenniemessä ja varustetaan mahdollisimman hyvät\nasemat.\n\nMutta nyt on parasta jättää puhevuoro jälleen 6:nnen kompp:n\npäiväkirjailijalle:\n\n\"Siellä (Kämmenniemessä) viivyimme klo 10:een saakka, jolloin lähdimme\nmarssimaan eteenpäin. 1 joukkue lähti kiertotietä ja toiset suoraan\nkohti Sorilaa. Marssittuamme rauhassa noin 10 km saavuimme lähelle\nSorilan kylää. Siellä tapasimme tiellä 2 punaisten ratsua, jotka\nkiireesti pakenivat kohti kylää.\n\nPian senjälkeen alkoi kylästä kaikua laukauksia ja kuulat vinkuivat\nkorvissamme. Silloin komensi päällikkömme luutn. Kohonen komppanian\nmaahan tien varteen ja lähti itse edellä yhdessä kärjen kanssa. Pian\nsaapui häneltä komppanialle käsky hyökätä kylään. Ja kohta syöksyimme\nsinne huolimatta ankarasta kuulasateesta.\n\nNiin valtasimme kiireesti useita suuria taloja, joista punaiset\n(ryssät) olivat juuri kuljettamassa pois ryöstämiään viljoja. Pihalle\njäi eräässäkin talossa viljakuorma, kun syöksyimme kartanolle, josta\npunaiset kiireesti pakenivat. Kylän laidassa olevien lantakasojen takaa\nalottivat punaiset sitten kiivaan ammunnan, johon meidän pojat\nreippaasti vastasivat.\n\nItse urhea päällikkömme luutn. Kohonen kulki kaikkialla etunenässä,\npitkä, valkea mantteli päällään, huolimatta vähääkään siitä, että\nvihollisen kuulat vinkuivat ihan hänen ympärillään. Hänessä oli joka\nmiehellä oikea todellinen esimerkki sankarista, joka ei pelkää mitään.\nJa tuo hänen verraton urhoollisuutensa vaikutti joka mieheen niin,\nettei kukaan ehtinyt muuta kuin syöksyä eteenpäin vihollista kohti.\n\nNäin kesti taistelua iltamyöhään saakka, ja huolimatta siitä, että\npunaiset saivat apuväkeä ja konekiväärinkin, jollaista meillä ei siellä\nollut ollenkaan, ajoimme vihollisen kuitenkin kokonaan ulos kylästä. Ja\nyön tullen he pakenivat kokonaan pois siltä seudulta. Taistelussa ei\nmeiltä ollut kaatunut ketään, mutta sensijaan haavoittui 3, joiden\njoukossa m.m. tykistöjääkärikapt. Lesch.\"\n\nKohosen 6:tta kompp. vahvistamaan oli myös komennettu Holmqvistin 7:s\nkompp., jonka päiväkirja kertoo ryssien ampuneen tykeillä heidän\ntullessaan ja osanneen kranaateillaan aivan keskelle heidän\nkokoontuneita johtajiaan,  --  kuitenkaan vahingoittamatta ketään heistä,\nlisää hän lohdullisesti.\n\n-- Mutta seuraava päivä, 22 p. maalisk. oli murheen päivä meille,\nhuokaisee äkkiä suullinen kertojani.\n\n-- Kuinka niin? Saitte selkäänne jossakin?\n\n-- Ei, mutta klo 3 i.p. tuli sähköteitse käsky kenraali Mannerheimilta,\nettä meidän oli mitä pikimmin saavuttava Vilppulaan.\n\n-- Ja se oli murheen päivä teille?\n\n-- _Dies irae dies illa_. Meidänhän piti eteläänpäin ja meidät\nkomennettiin pohjoiseen.\n\n-- Se tuntui teistä Klingsporin palausmatkalta?\n\n-- Ei juuri siltäkään, sillä tiesimmehän me koko muun armeijan marssivan\neteenpäin Tamperetta valloittamaan. Mutta sehän se harmitti juuri.\n\n-- Kuitenkin oli käskyä toteltava?\n\n-- Epäilemättä. Ajoimmekin jo peninkulman verran pohjoiseen. Onneksi\nsaimme silloin vastakäskyn palata takaisin ja marssia muiden mukana\nkohti etelää.\n\n\"Tämä ei ollut päälliköittemme eikä miesten mieleen\", sanoo siitä\n5:nnen kompp:n päiväkirja. Mitä meidän tuli tehdä rintaman takana,\nsilloin kun meitä odotti Tampere avukseen ja jo näin pitkälle olimme\nvoitokkaasti edenneet!\"\n\nJa 8:nnen kompp:n päiväkirja lisää yhtä surumielisesti:\n\n\"Miehistö oli allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin,\nsillä eteenpäin tahdottiin eikä taakse. Tämä oli kuitenkin vain\nsotajuoni (!), sillä 10 km kuljettuamme palattiin takaisin ja ajettiin\nKoivuniemen upeaan huvilaan yöksi.\"\n\nVälillä oli tullut lisää Hämeen pataljoona, joka vartioi Sorilaa. --\nEverstiluutn. Malmberg oli nimitetty koko tämän rintamaosaston (A)\njohtajaksi.\n\nJa tuli ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMessukylän ensimmäinen taistelu. -- Verinen Maarian Päivä. -- Nurmen\nkylä. -- Takahuhti. -- Kirkonkylä. -- Yhtä verinen yö. -- Luutnantti\nKohosen kuolema. -- Mitä tekivät sillä aikaa 4:s ja 5:s komppania?\n\n\nKärkenä 6:s kompp. lähdettiin sitten Sorilan läpi kohti Messukylää.\nSitä seurasivat kaikki muut, paitsi 5:s kompp., joka kokonaisuudessaan\noli määrätty tykistön suojaksi Hirviniemeen, pohjoispuolelle\nAitolahtea. Myöskin osilla muista joukoista, kuten 1 ryhmällä 8:nnesta\nkomppaniasta ja lopuksi koko 7:nnen kompp:n jätteillä tuettiin\nmyöhemmin tykistön asemaa.\n\nTykistön ytimen muodosti 4 raskasta, 12 cm:n haupitsia.\n\nPunaiset olivat asettuneet lujiin asemiin eräille kukkuloille Nurmen\nkylässä, Aitolahden pohjukassa, mistä Teiskon maantie kulkee,\nyhtyäkseen Messukylässä maantiehen, joka tulee Kangasalta. Siinä syntyi\nankara taistelu, joka kesti iltaan saakka. Mutta jättäkäämme jälleen\npuhevuoro 6:nnen komppanian kertojalle:\n\n\"Siinä kaatui joukkuepäällikkömme Savonius saaden kuulan päähänsä.\nSamalla haavoittui vaikeasti myöskin urhea lähettimme Timonen, joka\nrohkeasti seurasi sankaripäällikköämme Kohosta pitkin taistelulinjaa.\nYön tullen saimme käskyn rynnätä eteenpäin. Se tuntui pojista aluksi\nhiukan kaamealta, mutta kun Kohonen tuumi, että nyt pojat mennään\neteenpäin! ja lähti itse samalla marssimaan kohti vihollisen asemia,\nniin äkkiä olivat pojatkin mukana ja niin rynnättiin ketjussa halki\nvihollisten asemien maantielle saakka. Suuri oli vihollisten mieshukka\nollut, sillä metsässä makasi heidän kaatuneitaan mikä missäkin.\n\nMaantiellä järjestyttiin jonorivistöön ja lähdettiin etenemään kohti\nMessukylää peräkkäin 8:nnen kompp:n kanssa. Metsästä kahden puolen\ntietä ammuttiin meitä useasti, sillä punaisia oli jäänyt sinne\naikalailla. Päällikkömme luutn. Kohonen, joka itse kulki molempien\nkomppaniain etunenässä, vastasi aina tuleen, karkoittaen mausserillaan\nyksin viholliset tiehensä ja ottaen useita vankeja. Niin etenimme yöllä\nläpimärkinä, viluisina, nälkäisinä ja uupuneina aina Messukylän\nlaitaan, n.s. Takahuhtiin saakka. Siellä asettui 8:s kompp. ketjuun,\nsamalla kun Kohonen itse meni puhuttelemaan punaisten etuvartiota. Nämä\nolivat kuitenkin valppaina ja pian sateli Kohosta kohden satoja kuulia.\nMutta yksikään niistä ei osunut, ja aivan vahingoittumattomana hän\npalasi luoksemme hyökkäyskäskyä antamaan.\"\n\nNiin syöksyivät he yhdessä 8:nnen kompp:n kanssa kylään. Huolimatta\npunaryssien suunnattomasta ylivoimasta etenivät heidän ketjunsa pitkin\npuolisulaneita, liejuisia peltoja. Punaiset ampuivat hirveästi heitä\nkivääreillä, konekivääreillä ja tykeillä. Tuhannet räjähtävät\nkiväärinkuulat paukkuivat heidän päänsä päällä, shrapnellit ja\nkranaatit räjähtelivät heidän ympärillään. Olipa kompp:n 3:s joukkue\njoutua kokonaan tuhon omaksi, sillä kun 1:nen ja 2:nen joukkue jo eteni\nketjussa, seisoi se vielä jonorivistössä maantiellä odottaen lähempiä\nmääräyksiä. Silloin alkavat vihollisen shrapnellit räjähdellä ihan\njoukkueen ympärillä. Ei siinä pojat osanneet muuta kuin heittäytyä\npitkäkseen, shrapnellien räjähdellessä ihan heidän kohdallaan.\n\nSilloin oli luutn. Kohonen rientänyt heidän luokseen ja komentanut\ntarmokkaalla äänellään:\n\n-- Eteenpäin, mars, mars!\n\nEikä ollut auttanut muu kuin syöksyä ylös ja rientää täyttä vauhtia\neteenpäin. Se olikin ollut heidän pelastuksensa, sillä sinne olivat\nshrapnellit jääneet räjähtelemään heidän selkänsä taakse aivan heidän\näskeisten asemiensa kohdalle, heidän itsensä rientäen juoksujalkaa\nkylään.\n\nSiellä kävi jo ankara taistelu vihollisen kanssa, jolla oli mitä\nparhaat asemat kirkon luona ja hautausmaalla sekä pitkin rautatien\nvartta, jota vastoin 6:nnen ja 8:nnen kompp:n ketjut joutuivat melkein\naukealle kentälle. Siinä he kestivät kuitenkin urhoollisesti useita\ntunteja, huolimatta vihollisen hirveästä kivääri- ja\nkonekivääritulesta. Mutta vahinko vaani 6:tta kompp:aa.\n\n\"Silloin kärsi kompp:mme kuitenkin arvaamattoman tappion\", jatkaa sen\npäiväkirjailija. \"Meidän urhoollinen päällikkömme luutn. Kohonen, joka\nyhä johti taistelua aivan etumaisena, kaatui. Se oli kompp:mme\nmusertava tieto, sillä joka mies oli tottunut kaikessa luottamaan\nhäneen, tuohon vertaistaan vailla olevaan jaloon sankariin. Ja\npuolittain lamautuneina otettiin vastaan tuo surullinen uutinen.\nKuitenkin kestettiin epätoivon vimmalla vielä hetkinen, kunnes\nhiljalleen alettiin peräytyä uusiin asemiin kylässä. Niin taisteltiin\naamuun saakka, jolloin vihdoin peräännyttiin kylän ulkopuolelle ja\nasetuttiin uusiin asemiin eräille kukkuloille.\"\n\nSiellä he olivat viipyneet siksi kuin oli tullut uusia, vereksiä\nvoimia, jotka olivat heidät vapauttaneet ja he itse olivat päässeet\nSorilaan levähtämään.\n\nTaistelussa oli heiltä kaatuneet, paitsi Kohosta, ryhmäpäällikkö\nVirtanen ja 5 muuta, joiden joukossa \"urhea ja aina iloinen\" Lauri\nToivonen Toijalasta. Hän oli eronnut Vaasan pataljoonasta, tämän\nlähtiessä lomalle Vaskivedellä ja liittynyt Vöyrin 6:een komppaniaan,\nmissä oli ollut kaiken aikaa \"eturivin väkeä\". Tampereella olikin\nkenraali Mannerheim hänet sitten vapaudennauhalla koristanut.\n\nMutta jos valkoisten tappiot olivat olleet suuret, olivat ne sittenkin\nolleet vähäiset punaisten tappioihin verrattuina. Kaikkialla oli\nnäkynyt suuria röykkiöitä heidän kaatuneitaan. Syynä siihen oli\ntietysti se, että he olivat ampuneet huonommin kuin Vöyrin pojat.\n\nMinkälaista ammunta oli yleensä näissä Messukylän taisteluissa, siitä\nantaa seuraavan kuvauksen 7:nnen kompp:n päiväkirja: \"Tulen\nankaruudesta saa jonkinlaisen käsityksen kuvittelemalla ankarinta\nraesadetta peltikatolle, jota punaryssäin miltei taukoamatta koko yön\nampumain kranaattien räjähdykset ja niiden sytyttämien tulipalojen\nrätinä säestivät.\"\n\nMyöskin 7:s kompp. jääkäriluutn. Holmqvistin johdolla, oli mukana\ntyöntämässä vihollista rautatien taakse, ja hänpä se myös luutn.\nKohosen kaaduttua otti päällikkyyden käsiinsä ja antoi käskyn asettua\nasemiin. Mutta vasta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan pääsi\ntämäkin kompp. lepäämään.\n\nMutta miltä näytti asia 8:nnen kompp:n kannalta, joka tässä\nensimmäisessä Messukylän taistelussa seurasi heti 6:nen kantapäillä?\n\nSiitä kertoo heidän päiväkirjailijansa:\n\n\"Maarianpäivän aamuna jatkoimme sitten matkaa edelleen. Jätimme\ntaaksemme Teiskon ja tulimme Nurmenkylään, jossa saimme varsinaisen\ntulikasteemme. Tullut oli Messukylän Maarianpäivä, joka ei koskaan\nsiellä mukanaolleen mielestä häivy.\n\nAamulla asetuimme ketjuun Nurmenkylän reunassa olevaan metsään. Siellä\nkaahlailimme kaiken päivää, ajoimme takaa pakenevaa vihollista ja\nammuimme. Illalla puhdistimme koko metsän vihollisista ja kokouduimme\nklo 9 i.p. maantielle. Ryhmärivistönä lähdimme sitten kulkemaan kylää\nkohti, ensin Ähtärin kompp. edellä, mutta kun he kulkivat liian\nhitaasti, siirrettiin meidät kärkeen. Kylän laidassa tulimme niin\nlähelle vihollista, että voimme jutella heidän kanssaan. Punikit\nvalittivat, että heitä on ammuttu koko päivä niin jumalattomasti. Mekin\nvalitimme samaa, mutta avasimme samalla konekivääritulen sekä asetuimme\nketjuun ja annoimme kiväärien puhua.\"\n\nHuutaen ja hurraten sekä jääkärimarssia laulaen he sitten olivat kylään\nhyökänneet, mistä muutamista taloista vielä oli tullut ulos\nmyöhästyneitä punikkeja. Näille he olivat tehneet lyhyen tuomion ja\nmenneet eteenpäin. Vasta kylän toisessa laidassa, noin 5 km komppanian\nalkuperäisestä lähtöpaikasta, nämä olivat ruvenneet tekemään vakavampaa\nvastarintaa. Heidän asemansa kukkuloilla ja rakennuksissa oli olleet\nmainiot. Yksinpä kirkkoon ja kirkontorniinkin he olivat asettaneet\nkonekiväärejä sekä kukkuloille useita tykkejä. Jalkaväen yhtä\nerinomaiset asemat taas olivat olleet kirkkomaalla ja kirkkomaan aidan\ntakana.\n\n\"Näistä asemista\", jatkaa kertojamme, \"vihollinen ampui murhaavasti.\nMutta siitä huolimatta me hyökkäsimme aavojen, viholliseen päin\nviettävien peltojen poikki aina rautatielle saakka ja osa sen ylikin.\nSiitä konekiväärimme avasivat tulen ja me jalkaväki teimme samoin.\nTäysi kuu valaisi taistelukenttää ja ilmaisi meidän asemamme\nviholliselle, kun he taas olivat meiltä aivan piilossa. Ammuttuamme\nloppuun panoksemme saimme maata märissä vaatteissa paljaalla hangella\npakkasessa monta tuntia. Tästä oli seurauksena se että monella meistä\njoku ruumiinosa paleltui, miltä jalka, miltä käsi, miltä polvet tai\njoku muu paikka.\n\nTaistelun kuluessa huomasimme vihollisen aivan ylivoimaiseksi,\ntuhansiin nousevaksi, meidän pariin, ehkä kolmeen sataan nousevaan\njoukkoomme verrattuna. Siispä päivän valjetessa annettiinkin\nperäytymiskäsky edullisempiin asemiin.\"\n\nPaljon kuolleita ja haavoitettuja, jälkimmäisten joukoissa m.m.\nkompp.-päällikkö Vegelius.\n\n-- Yksi asia ei minulla vielä ole oikein selvillä, huomautin\nhaastatettavalleni. Kun tämä tapahtui Messukylässä, mitä tekivät\nsillävälin 4:s ja 5:s komppania?\n\n-- Jälkimmäinenhän oli lähetetty tykistön ja Malmbergin esikunnan\nsuojaksi Aitolahden pohjoispuolelle Hirviniemeen.\n\n-- Mutta 4:s kompp., jota kapt. Viljanen komensi?\n\n-- Sen ja Hämeen pataljoonan tehtävänä oli tunkeutua Aitolahden\netelärantaa niin pitkälle kuin suinkin ja puhdistaa koko metsä\nvihollisista.\n\n-- Kuinkas kävi?\n\n-- Hämäläiset joutuivat Olkahisissa kovaan kahakkaan, samoin me Huhtaan\ntorpan luona. Punikkeja oli noin 350 miestä, meitä vain 90. Siinä tuli\npysäys klo 10 à 11 i.p.\n\n-- Ja vietitte yönne hangella siis?\n\n-- Emme tällä kertaa. Asetimme vain kenttävahdit ja makasimme läheisissä\nhuviloissa. Ja hyvä olikin saada nukkua, sillä seuraavana päivänä oli\njälleen tapeltava.\n\nTunkeutuminen Messukylään oli yleiseltä strateegiselta kannalta niissä\noloissa vielä varsin uhkarohkeata, sillä sekä Vehmainen että Kangasala\nolivat vielä punaisten hallussa, ja jos nämä olisivat olleet selvillä\nasemasta, he olisivat helposti voineet saattaa valkeat kahdelta puolen\npuristuksiin. Mutta rohkea rokan syö, kuten tässäkin tapauksessa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMessukylän toinen taistelu. -- Vegelius, Holmqvist, Petrelius. -- 8:s\nkomppania. -- Punaiset perääntyy. -- Kuolleita ja haavoittuneita. -- Uusi\nkomppania. -- Sen kokoonpano ja päällystö. -- Matka rintamalle.\n\n\nSeuraava päivä, 24 p. maalisk., oli yleinen lepopäivä, jota hyvin\ntarvittiinkin edellisen päivän ja yön yli-inhimillisten ponnistusten\njälkeen. Tällä välin olivat Kangasala ja Vehmainen jo valloitetut ja\nkapt. Nordensvanin joukot hyökänneet Messukylään, valloittaen\ntyöväentalon. Jäi Vöyrin 8:nnen kompp:n tehtäväksi saada yhteys heidän\noikean siipensä kanssa, kun taas 7:nnen kompp:n piti liittyä edellisen\noikeaan siipeen.\n\nTaisteltiin koko päivä. Punaisilla oli entiset erinomaiset asemansa,\nkonekiväärit kirkontornissa ja tykit kukkuloilla, vieläpä pitkin\nrautatietä liikkuva panssarijunakin tykkeineen ja konekivääreineen.\nEdellisessä taistelussa haavoittunut kompp.-päällikkö Vegelius oli\nhaavastaan huolimatta lähtenyt poikiensa mukaan voidakseen itse\nmieskohtaisesti seurata komppaniansa vaiheita ja ollakseen ohjaamassa\nja neuvomassa sen v.t. päällikköä Blombergia. \"Tämä olikin tarpeen\",\nmainitsee asiasta kompp:n päiväkirja, \"sillä tietäen kokeneen ja\nhorjumattoman johtajan olevan annettujen käskyjen takana, tunsi\njokainen itsensä levolliseksi ja varmaksi\".\n\nTehtiin muutamia reippaita syöksyjä ja saatiin yhteys vasemmalla\nsiivellä Nordensvanin joukkojen kanssa. Mutta 7:s kompp., jonka\npäällikkö Holmqvist tällöin haavoittui, ei tullutkaan mukaan. Siitä\nhuolimatta meni 8:s kompp. yksin ja asettui asemiin aivan lähelle\nvihollista rautatien kahtapuolta.\n\nMyöskin toista heidän johtajistaan, jääkärikapt. Petreliusta oli tänään\nvaara uhannut. Kun he yhdessä Holmqvistin kanssa olivat edenneet pitkin\ntietä ottaakseen selkoa vihollisen asemista, olivat he joutuneet 4:n\nmiehen seurassa noin 20 m:n etäisyydelle punaisin lipuin kylään\nlännestäpäin marssivasta 40-50-miehisestä punajoukosta. Ellei\neräs päällikköjään seurannut ryhmänjohtaja kylmäverisesti\n_punakaartilaisena_ esiintyen, olisi saattanut hetkeksi hämille näitä,\nolisi kaikkien kuolema ollut varma. Nyt sai Petrelius aikaa asettaa\nkuntoon lähellä olevan konekiväärin, ja silloin oli punaisten paettava.\n\nMutta palatkaamme 8:teen kompp:aan.\n\nVihollisella oli tälläkin kertaa paljon paremmat asemat kuin\nvalkoisilla. Kiivas kiväärituli alkoi heti, ja kun lisäksi oli kirkas\nkuutamo, näkyivät valkoisten ketjut heille aivan liian selvästi. Tämän\nvuoksi annettiin miehille käsky vetäytyä läheisten latojen suojiin ja\nhäiritä sieltä vihollista. Koko yö ylläpidettiin kiivasta tulta\npunaisten asemia vastaan ja Vöyrin pojat huomasivat ilokseen, että\npunaisten tuli alkoi heiketä, lakaten aamupuolella melkein kokonaan.\nAamulla saivat valkoiset uusia vereksiä voimia ja punaiset peräytyivät\nMessukylästä.\n\nMessukylän taistelut olivat tämän sodan verisimpiä. Niinpä kaatuivat\nVöyrin pataljoonasta näiden parin kolmen päivän aikana:\n\nLuutn. Kohonen (Helsinki), Lennart Ramberg (Oulu), Aslak Sevonius\n(Helsinki), Helge Lassenius (Vaasa), Aug. Heidenstranch (Hämekoski),\nValter Lönnblad (Tornio), Jalmari Salminen (Toijala), Niilo Tapio\n(Salo), Heikki Vuolevi (Siuro), Heikki Rautiainen (Antrea).\n\nJa haavoittuivat:\n\nAllan Vegelius (Hattula), Lauri Ruotsalo (Oulu), Eljas Erkko\n(Helsinki), K. Ikonen (Ilomantsi), Juho Kiiski (Elisenvaara), Aatos\nSaarnio (Viipuri), Juho Taavitsainen (Pieksämäki), Aatu Suhonen\n(Jäppilä), Heikki Lindfors (Sodankylä), Vilho Broas (Seino), Jaakko\nJuues (Seino), Arttur Maukki (Kemin maaseutuseurak.), Paul Pentinsaari\n(Kemin maaseutuseurak.), J. Suhonen (Jäppilä), Eino Niemi (Pyhäjärvi),\nSaku Riihijärvi (Pyhäjärvi), Jaakko Heinonen (Isokyrö), Arvid Timonen\n(Kuusamo), K. Lyytikäinen (?), J. Sihvonen (Oulu), Toivo Viskari\n(Sakkola), J. Söderman (Turku), Oskar Klemets (Närpiö), Richard\nNordling (Uusikaupunki), Gunnar Lindman (Loviisa), Gunnar Holmqvist\n(Helsinki), Sigurd Layenström (Kaskinen), Kärkkäinen (Jyväskylä), Sem\nAarnio (Pori), Emil Buur (Pieksämäki), Adolf Castrén (Karunki), Yrjö\nCollan (Turku), Toimi Haaranen (Tohmajärvi), Joonas Halonen\n(Lapinlahti), Eero Hanstén (Parikkala), Väinö Hurri (Terijoki), Jalmari\nHypén (Joroinen), A. Kokkarinen (Muuruvesi), Väinö Lahtinen\n(Jyväskylä), Antti Lappalainen (Leppävirta), Gunnar Lindqvist (Turku)\nErik Lindqvist (Kiikka), Kalle Nurmi (Sortavala), Yrjö Nurmi\n(Uusikirkko), Otto Piipponen (Joensuu), Valtteri Putaansuu (Jaatila),\nJohan Ratilainen (Kitee), Eino Tikkanen (Iisalmi), Oskari Turunen\n(Joroinen), jääkäri Keinänen (?), Hj. Bärlund (Turku), J. Jalla\n(Tornio), Uuno Hannula (Tornio), Janne Ruuskanen (Kuopio).\n\nSitäpaitsi katosivat ainakin toistaiseksi teille tietymättömille:\nVihtori Parkkari, K. Oskar Kamb, Aug. Brummels ja Axel Bondgård, kaikki\nNärpiön poikia.\n\nEipä ollut ihme tällaisen suonen-iskun jälkeen, että sodanjohto rupesi\ntodenteolla ajattelemaan Vöyrin pataljoonan vahvistamista uudella\n9:nnellä, (s.o. tämän sotaretken 7:nnellä) komppanialla. Kuusihan oli\nnimittäin ottanut osaa tähän saakka sotaan, nim. kompp:t 4-8 ja\nkonekiväärikomppania.\n\nUusi kompp. muodostettiin niistä miehistä, jotka olivat saapuneet\nVöyrin kouluun 11 p. maalisk. tai sitä myöhemmin, silloin kun toiset jo\nolivat taiston tielle lähteneet. Maalisk. 25 p. sitten\naamuharjoituksissa ilmoitettiin miehille, että sotakoulu muutetaan\nVilppulaan ja jokaisen on oltava valmiina Päämajan pihalla klo 3 i.p.\nSe tuli miehistölle täydellisenä yllätyksenä. Ennen lähtöä varustettiin\nkaikki kiireesti puhtailla alusvaatteilla, selkärepuilla y.m.\nsotilastamineilla.\n\nSattui ikävä tapaturmakin lähtötouhussa. Eräältä 2:sen ryhmän pojalta\ntuli vahingossa ammutuksi posket puhki ja luoti olkapäähän. Henkiin hän\njäi, mutta ei voinut mukaan lähteä.\n\nLähdettäessä pidettiin tarkastus. V.t. koulunjohtaja Lindberg lausui\nkiitokset hyvästä järjestyksestä ja jätti komppanialle jäähyväisensä,\ntoivottaen onnea eteenkinpäin. Klo 4-5:n välillä tapahtui lähtö\nVöyristä, jota moni ei luullut enään koskaan näkevänsä.\nKomppanianpäällikkönä toimi silloin U. Järvinen, joukkuejohtajina\nRupinen ja Laaksonen (kaikki kolme jääkäreitä) ja v.t. vääpelinä\nNikander. Miehistöä oli yhteensä 78 miestä, joista 9 ryhmänjohtajaa.\n\nKompp. yöpyi Tervajoen aseman läheisiin taloihin ja 26 p. maalisk. klo\n6 a.p. alkoi junamatka härkävaunuissa. Klo 8:n tienoissa tahdottiin\npoiketa Seinäjoella aamiaiselle, mutta kun ravintolan ovet pysyivät\nkiinni, jatkettiin viivyttelemättä matkaa. Kukin sai syödä eväitänsä,\nmikäli oli osannut varata niitä. Iltapäivällä poikettiin Orihveden\nkansanopistolle, jossa saatiin lämmintä ruokaa. Silloin jokainen\narvasi, että matka oli rintamalle. Olihan Vilppula jo sivuutettu, ja\nennen pitkää alkoi Tampereelta suurien tulipalojen kaameata ruskotusta.\nTaivaanranta kävi sitä punaisemmaksi, mitä lähemmä Tamperetta tultiin,\nja varmaan ensikertalaisissa heräsi monta epämääräistä aavistusta.\nIlman vahvasti punertaessa saavuttiin Vehmaan asemalle, josta kiireesti\nalettiin marssia Messukylän kirkolle. Juuri kirkon luo saavuttaessa\ntulee 20 punaryssien kranaattia heidän lähettyvilleen ikäänkuin\ntervetuloa toivottamaan. Parin tunnin harhailun jälkeen määrätään\nIrjalan talo heidän yöpaikakseen.\n\nHyvää yötä, 9:s kompp.! Me tulemme teidät pian taistelussa tapaamaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nUudenkylän taistelut. -- Kuolleita ja haavoittuneita. -- Aina lähemmä\nTamperetta. -- Sotatoimien kehitys. -- Ensikertalaiset. -- Epämiellyttäviä\nyllätyksiä. -- Uusia rynnäkköjä. -- Päälliköiden päiväkäskyjä. -- Miehistön\nkannalta. -- Kuolleita ja haavoitettuja.\n\n\nMaalisk. 26 p. komennettiin koko Vöyrin pataljoona liikkeelle. Oli\nvallattava Messukylän ja Tampereen välinen Uusikylä. Tosiasiallisesti\njäi se kuitenkin 5:nnen kompp:n asiaksi, muiden sitä joko tukiessa tai\nollessa reservinä.\n\nTästä kertoo 5:nnen kompp:n päiväkirja:\n\n\"Klo 5 i.p. vasta hälyytettiin. Aikomus oli Tiaisen joukkojen kanssa\nvallata Uusikylä. Järjestyimme hyvään ketjuun ja lähestyimme pimeän\ntullen vihollisen asemia, jotka nytkin olivat aukean niityn laidassa\nolevassa metsikössä. Kohta kun taistelu alkoi, piiloutuivat Tiaisen\nmiehet mikä minnekin eivätkä lähteneet liikkeelle määräyksestä\nhuolimatta. Näin ollen sai 5:s kompp. taistella yksinään. Vastoin\ntavallisuutta saimme määräyksen ampua vihollisen asemia kohden,\nvaikk'emme itse vihollista nähneetkään.\n\nTämä tepsikin. Askel askeleelta peräytyivät punikit ja klo 4:ään\nmennessä a.p. oli Uusikylä meidän hallussamme. Kylän valtaamisesta\nlähetti kompp.-päällikkömme luutn. Laakso ilmoituksen pataljoonan\npäämajaan: \"5:s kompp. vallannut kylän! Tiaisen joukot helvetissä!\"\n\nTämäkin vihollisen ylivoimaisia joukkoja vastaan käyty voitokas\ntaistelu lisäsi ja lujitti luottamusta päällikkömme ja miehistön\nvälillä. Kertaakaan ei ketjumme pimeästä huolimatta katkennut,\nkertaakaan ei peräännytty, ja ihme kyllä, ketään meikäläisistä ei\nkaatunut eikä edes haavoittunut. Meidän rohkea hyökkäyksemme avoimella\nkentällä vaikutti hermostuttavasti vihollisiimme. He ampuivat\npaetessaan umpimähkää, tietenkään tällöin osumatta.\n\nToiset miehet tulivat nyt meidän tilallemme ja me saimme nukkua 2\ntuntia.\"\n\nNuo 'toiset miehet' olivat 8:s kompp., jonka tehtäväksi jäi kylän\nvartioiminen. Parin tunnin perästä alkoivat punaiset hyökkäyksen\nvallatakseen kylän takaisin. Ampuivat konekiväärillä pitkin tietä.\n8:nnessa kompp:ssa oli silloin vain 40 miestä ja punaiset ryhtyivät\nkiertämään sen oikeaa sivustaa. Kuitenkaan se ei siirtynyt paikoiltaan,\nvaan piti puoliaan, kunnes 5:s kompp. y.m. ehti apuun. Syntyi kiivas ja\ntulinen taistelu, jota kesti noin 3 tuntia. Senjälkeen alkoivat\npunaiset peräytyä jättäen kuolleita ja haavoittuneita.\n\nUudenkylän taisteluissa kaatui vain 1, nim. Lauri Hiltunen\nSortavalasta, mutta haavoittuivat sensijaan:\n\nYrjö Holopainen (Polvijärvi), Erkko Hämäläinen (Kuopio), S. Jalkanen\n(Rautalampi), Harald Kaksonen (Kerimäki), Olavi Kauhanen (Kuopio), Otto\nLiimatta (Sortavala), K. G. Sirola (Viipuri), Erkki Saurén (Juankoski),\nJalmari Tuhkanen (Kuopio), S. Vepsäläinen (Sortavala), Veikko Vaaranen\n(Sortavala), P. Yletyinen (Sortavala), Otto Leppänen (Kuopio), Yrjö\nNikulainen (Viipuri), Martti Pesonen (Oulu), Yrjö Korhonen (Kuopion\npit.), S. Mustonen (Kiuruvesi).\n\nKlo 7 a.p. 27 p. maalisk. ryhtyi 5:s kompp. jälleen hyökkäykseen\nyhdessä ruotsalaisten, pohjalaisten ynnä muutamien muiden Vöyrin\nkompp:ain kanssa. Alettiin lähestyä nyt arveluttavasti Tampereen\nesikaupunkeja, joiden rakennuksista vihollinen teki epätoivoista\nvastarintaa. Niinpä saattoikin koko rintamaosaston A päällikkö,\neverstiluutn. Malmberg jo klo 8,20 i.p. tiedottaa kapt. Viljaselle:\n\n\"1) Vihollinen peräytynyt Tampereen kaakkoispuolella. Omat joukkomme\nrynnäköllä valloittaneet m.m. Kasarmikukkulan.\n\n2) Omat joukkomme Tampereen kaakkoisosassa.\n\n3) Pyydän ilmoituksia vielä tänä iltana.\"\n\nKapt. Viljanen 4:nnen kompp:nsa kanssa oli saanut tuon vaikean tehtävän\ntunkeutua pitkin Aitolahden etelärantaa aina Naislahden pohjoispuolella\nolevaan Lapinniemeen saakka, mistä konekivääreillä helposti saattoi\nhallita koko rautatiealuetta ja jakaa koko kaupungin kahteen osaan.\nTänään 27 p. hän jo oli edennyt Kaupinojan sahalle saakka, saaden\navukseen 5:nnen ja juuri rintamalle saapuneen 9:nnen kompp:n.\n\nMiten sotatoimet Tamperetta vastaan muuten alkoivat kehittyä, käy\nesille eräästä majuri Heiskasen tiedotuksesta kapt. Viljaselle 27 p:ltä\nmaalisk., jossa sanotaan:\n\n\"1) Vilkman hyökkää linjalla Iidesjärvi -- Hatanpää.\n\n2) Satakunnan joukot luoteesta.\n\n3) Hämeen joukot myös.\n\n4) Joukot Malmberg hyökkäävät metsäseudussa maantien pohjoispuolella.\n\n5) 2 kompp. patalj:sta Heiskanen, 2 kompp. patalj:sta Linden ja\n1 kompp. patalj:sta Tiainen Aitolammen etelärannalla eteläänpäin\njärjestyksessä: Heiskanen, Tiainen, Linden.\n\n6) Uuteenkylään jää puolustusjoukoiksi 2 kompp. patalj:sta Heiskanen,\n2 kompp. patalj:sta Tiainen ja 1 kompp. patalj:sta Linden.\n\n7) Kunkin kompp:n on lähetettävä luokseni läheteiksi 1 mies, sen\njälkeen kun kompp:t ovat lähteneet eteenpäin.\n\n8) 4:s kompp. patalj:sta Heiskanen, kulkee eteenpäin rantaa pitkin, sen\nvasemmalla puolen 7:s kompp. Äsken saapunut 9:s kompp. jää reserviin\nsiirtyen eteenpäin rintaman takana.\n\n9) Luutn. (kapt.) Viljasen käskyn alle etulinjassa kuuluu myös 7:s\nkompp.\n\n10) Olen tavattavissa reservissä.\n\n11) 4:s kompp. on valmiina klo 8 a.p. ja on sitä ennen lähetettävä\npatrulleja tarkastamaan etumaisemaa ja on ilmoitukset lähetettävät\nminulle.\n\n12) Konekiväärit ottaa kukin kompp. mukaansa.\"\n\nMutta mehän lupasimme tavata uuden, juuri rintamalle tulleen 9:nnen\nkompp:n tasapäässä taistelussa. Kuulkaamme, mitä heidän omalla\npäiväkirjailijallaan on siitä sanomista:\n\n\"27 p:vä maalisk. puolipäivän rinnassa alkoi kompp:mme patruunoilla\nvarustettuna marssia metsätietä Huhtaan torppaan Aitolahden rannalla,\nja siinä hiukan levähdettyä Aitolahden eteläistä rantaa Tamperetta\nkohti. Pian muodostettiin viereiseen metsään ketju, yhdyttiin pariin\nmuuhun kompp:aan ja kuljettiin ketjuissa yli mäkien, halki metsän.\nTavattiin punaisten puolitekoinen piikkilanka-aita ja hämärän saapuessa\nvihdoin jouduttiin etenemistämme estämässä olevan punakaartin\nkivääri- ja konekivääritulen tuleen, juuri kun oltiin menossa erään\naukean metsänotkon yli. Siinä sai Yrjö Korhonen Kuopiosta luodin\nkantapäähänsä. Hän oli ensimmäinen haavoittunut joukostamme.\n\nPeräännyimme noin 50 m, kun ei oltu selvillä vihollisen asemista ja\nyhteys muiden kompp:ain kanssa oli katkennut. Pienen ajan kuluttua\nalkoi eräs osa jonkun erehdyksen tähden perääntyä, jolloin muutkin\nolivat pakotetut seuraamaan, niin pahalta kuin se useimmista tuntuikin.\nMutta punaisten tuli oli niin hurjan kiihkeä, että komennukset eivät\nkulkeneet ketjussa hyvin, ja Aitolahden jäällä sitä sitten\nkokoonnuttiin. Yö vietettiin Huhtaan torpassa ja 28 p. oltiin taas\nvalmiit lähtöön.\"\n\nHuomaa jo ylläolevasta, että kyseenalainen kompp. oli ensi kertaa\ntulessa. Myöskin muu sotakomento oli ihme ja kumma heille, varsinkin\nruokakomento, sillä näinä kahtena päivänä he olivat saaneet vain kerran\npäivässä monesti lämmitettyä kylmää kokkarepuuroa ja voileipää.\nPyylevien maalaispoikien lihaville poskille alkoi ilmestyä yövalvokin\nja nälistymisen merkkejä.\n\nOltiin nyt aivan Tampereen nurkilla. Yleinen asema käy parhaiten\nselville seuraavista päälliköiden keskenään vaihtamista tiedotuksista.\n\nNiinpä tiedottaa luutn. von Frenckell 28 p. maalisk. klo 12,55\neverstiluutn. Malmbergille:\n\n\"Ruotsalaisen prikaatin oikea sivusta hyökkää eteenpäin noin 1 km\ntiilitehtaan pohjoispuolella, keltaisen, punakattoisen rakennuksen\nvieressä, joka on punaisen aitauksen ympäröimä ja on noin 2 km länteen\nIrjalasta Tampereelle vievän tien pohjoispuolella.\"\n\nKlo 3,40 i.p. tiedottaa Malmberg taas Jussilasta kapt. Viljaselle:\n\n\"1) Vihollinen vetäytynyt tien Takahuhti -- Tampere pohjoispuolella aivan\nTampereelle saakka.\n\n2) Omat joukot, 5:s kompp. ennen kaikkea, sekä myös jossakin määrin\nRuotsalainen prikaati seuranneet vihollista noin 700 m:n etäisyydelle\nTampereelta.\n\n3) Koettakaa 6:nnen kompp:n kanssa ajaa vihollinen pois rannalta\nTampereelle päin.\n\n4) Yksityisten (useampien) tietojen mukaan ovat viholliset jättäneet\nLapinniemen ja siellä olevat rakennukset.\n\n5) Haluan taas tietoja teistä ja mahdollisista tykistön\ntähystyspaikoista.\"\n\nKlo 4 i.p. Heiskanen Viljaselle:\n\n\"Laakson kompp. (5:s) on nyt noin 600 m Tampereelta. Sinua hakemaan\naina järveen saakka on Laakso lähettänyt patrulleja juuri Kaupinojaan,\njoka olisi ollut tyhjä vihollisista. Sinun tulee kiirehtiä eteenpäin,\nnopeasti auttamaan Laakson oikeata sivustaa.\"\n\nJa vielä samana iltana klo 10,15 i.p. Malmberg Viljaselle:\n\n\"1) Vihollinen peräytyy Tampereen etelä- ja kaakkoispuolella.\n\n2) Omat joukkomme vasemmalla sivustalla (viimeisten tietojen mukaan)\naivan kaupungin edustalla.\n\n3) Koettakaa selvittää tiet Tampereen koilliskulmalle.\n\n4) Lähettäkää heti tiedonanto kuriirin mukana takaisin.\n\n5) Kiitän etenemisestä ja tykistä.\"\n\nTunkiessaan tänä päivänä aina Koukkuniemeen saakka oli Viljasen\nsotasaaliiksi täällä jäänyt yksi 7-1/2 cm:n tykki ja 2 hevosta.\n\nIlmanko saattoikin kenraali Wetzer samana päivänä Vehmaisista antaa\nHämeen joukolle seuraavan päiväkäskyn:\n\n\"Vihollinen on päivän kuluessa yhä enemmän pakotettu Tamperetta kohti.\n\nOmien joukkojen on huomenna pidettävä nyt saavuttamansa asemat ja\nvalmistettava kaupungin lopullista valloittamista.\n\n1) Pimeän tultua asetetaan vahvat vahdit asemiin. Konekiväärejä myös\nsinne estämään vihollisen etenemistä. Pienempiä rintaman etenemisiä\ntoimitetaan, jos niin tarvitaan, aseman lujuuden vahvistamiseksi.\n\n2) Tämän vahdin ja pimeän suojassa saatetaan joukot asemien taakse,\nkuitenkin niin likelle, että ne pian voidaan miehittää.\n\n3) Huominen päivä käytetään järjestelytyöhön.\n\n4) Kenttätykistölle on haettava tuliasemat, joista nämä suurimmalla\nmahdollisella tulivoimalla voivat ampua niitä esteitä, jotka ovat\njalkaväen uudistuneita hyökkäyksiä estämässä.\"\n\nNäin päällystön ja esikuntien kannalta. Mutta miltä näytti asia\nmiehistön kannalta, josta jokainen jo tietysti tunsi luissaan Tampereen\nvalloituksen suuren hetken lähestyvän?\n\n5:nnen kompp:n päiväkirja sanoo siitä lyhyesti: \"Reservijoukkomme\nolivat yön aikana säilyttäneet meidän valtaamamme asemat ja klo 7 a.p.\nryhdyimme ryntäykseen, edeten tällä kertaa kilpa-ajoradalle, joka on\naivan kaupungin laidassa. Klo 5 i.p. luovutimme taas asemamme\nreservijoukoillemme ja pääsimme nauttimaan hyvin ansaitusta levosta.\"\n\nPuheliaampi on 6:nnen kompp:n päiväkirja, joka ensin kerrottuaan,\nettä he 24-28 p. maalisk. olivat olleet Hirviniemessä tykistön suojana,\njoka ampui Tamperetta, ja saaneet kaatuneen Kohosen sijaan uuden\nkompp.-päällikön, tykistöjääk. Storholmin, jatkaa seuraavasti:\n\n\"Maalisk. 28 p. lähdimme etenemään Tamperetta kohti. Marssimme aluksi\njäätä myöten Aitolahden poikki ja sitten pitkin sen etelärantaa\nvihollisen asemien edustalle saakka. Siellä asetuimme ketjuun 4:nnen ja\n9:nnen kompp:n väliin ja alotimme taistelun. Juuri silloin ajaa 2\npunaista päällikköä ketjumme lähitse kysellen:\n\n-- Onko meidän joukkomme vielä kaukana?!\n\nSiihen vastasivat meidän pojat kivääreillä, jolloin punaiset ratsuineen\npäivineen kellahtivat nurin. Yöllä ryhdyimme etenemään, päästen ihan\nlähelle vihollisen asemia, niin että yksi heidän konekivääreistään oli\njuuri joutumaisillaan meidän haltuumme. Mutta silloin alkoivat omat\nkranaattimme räjähdellä aivan liian lähellä ketjuamme, jopa niin että\nyksi omista miehistä sai haavan kranaatin sirpaleesta. Silloin meidän\ntäytyi vetäytyä hiukan taaksepäin, sillä tykistössämme ei vielä\ntiedetty, että jo olimme ehtineet niin etäälle.\"\n\nPari tuntia myöhemmin alotti 6:s kompp. yhdessä 4:nnen kompp:n kanssa\nsaartoliikkeen ja olivatkin pian Käpylän esikaupungissa olevan\nvihollisen selän takana. Nopeasti miehitettiin mainittu kylä ja\nasetuttiin asemiin sinne. Samalla alkoi vihollinen perääntyä asemistaan\nkylän ulkopuolella ja Vöyrin pojat kaatoivat heitä siinä useita\nkymmeniä pelkällä kivääritulella.\n\nVihollinen perääntyi epäjärjestyksessä. Asetettiin ketju Lapinniemestä\n-- jonka luutn. Erkko samana yönä 2 joukkueella Viljasen kompp:sta oli\nottanut haltuunsa -- Käpylän halki pitkin lähellä kulkevaa harjua aina\n9:nnen kompp:n asemille. \"Siinä taistelimme koko Pitkänperjantain.\"\n\n8:nnella komppanialla on ollut kissanpäivät kiirastorstaina:\n\n\"Saimme nukkua aamulla pitkästä aikaa niin kauan kuin tahdoimme.\nYlösnoustua pojat kaivelivat pöpöjä paidoistaan, ja niitä olikin oikein\nporvoonmitalla. -- Vietämme nyt oikein herrain päiviä. Voita, leipää ja\njuustoakin on ollut puuttumatta. Toisinaan saamme maitoakin. Sen\npuutteessa keittelemme teetä. Saimmepa illalla kahviakin pitkästä\naikaa, jauhopuurosta puhumattakaan.\n\nAjan kuluksi neulomme nappeja pudonneiden tilalle, vetelemme kiinni\nsuurimpia reikiä sukissamme, onpa joku pesaissut pyykkiäkin. Niin aika\nkuluu taistelujen väliajoilla.\"\n\n-- Tasan ei käy onnenlahjat, tekee mieli virkahtaa verratessa tätä\nidylliä 9:nnen kompp. paran kokemuksiin.\n\n28 p. kaatuivat Vöyrin pataljoonasta:\n\nUno Qvist (Kempele), Yrjö Krohn (Haapavesi), Eino Ikonen (Joensuu),\nSampo Ruuth (Joensuu), Tauno Sirelius (Hiitola), Toivo B. Vickström\n(Maaninka).\n\nJa haavoittuivat:\n\nPaavo Nousiainen (Oulu), Vihtori Niskala (Kuusamo), Sulo Leppälä\n(Kurikka), Lindström (Tampere), Yrjö Arvola (Savonlinna), Olavi\nHaapanen (Savonlinna), Oiva Harlin (Kuopio), Fritjof Kippo (Kälviä),\nPaul Lakkapää (Ylitornio), P. Massinen (Sortavala), A. Pusa\n(Pyhäjärvi), Eero Pulkkinen (Rantasalmi), Ville Riihimäki (Raahe),\nMauno Saljo (Tampere), R. R. Vickström (Suojärvi).\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nAsemat. -- Aika 29 p. maalisk. -- 3 p. huhtik. -- \"Murheen lapsi.\" --\nKutunkeitto. -- Kuolleita ja haavoittuneita. -- Wetzerin päiväkäsky. --\nMalmbergin päiväkäsky. -- Mannerheimin päiväkäsky. -- Eri kompp:ain\ntehtävät. -- Tampereen valloitus. -- Kuolleita ja haavoitettuja. --\nParaati.\n\n\nPitkänäperjantaina 29 p. maalisk. oli Vöyrin pataljoonan asema\nseuraava: 4:s ja 5:s kompp. Lapinniemellä, niiden vasemmalla sivustalla\n6:s ja 9:s kompp. ynnä vihdoin 7:nnen kompp:n jätteet Hirviniemessä\ntykistön turvana. Näin oli siis muodostunut kireä rengas pohjoisesta ja\nlännestä Tampereen ympärille, ja valkoisten asemat näillä seuduin\nolivat siksi hyvät, ettei vihollisen mahdollinen läpimurtautumis-yritys\nketään pelottanut. Vöyriläiset odottivat rauhallisesti asemissaan, että\nvalkoisten joukot muilta ilmansuunnilta pääsisivät yhtä lähelle\nkaupunkia, jolloin oli tarkoitus vallata se yht'aikaisella rynnäköllä\njoka taholta. Tyydyttiin sentähden vain vartioimaan asemia ja ampumaan\nlaukaus silloin, toinen tällöin, vihollisemme sitävastoin ylläpitäessä\nusean vuorokauden ajan yötä päivää hirmumyrskyn tapaista tulta.\n\nRaskas tykistö sensijaan pommitti koko ajan kaupunkia, jossa syntyi\npaljon tulipaloja.\n\nYleensä ei mitään mainittavaa väliaikana 29 p. maalisk. -- 3 p. huhtik.\ntapahtunut. Ilma oli hirveä, satoi märkää lunta ja muonitus oli huono.\nJälleen on meidän hetki kuunneltava \"murheen lapsemme\" 9:nnen kompp:n\nvalituksia.\n\n\"Jopa odotti tietoa, tuleeko evästä ja vapaata ollenkaan! Illan suussa\nsaimme kuulla, että keittiö on ollut lähellä -- kaatuakseen kumoon\nlämpimän soppasäiliönsä kanssa! Vahinko korvattiin parilla pienellä\nvoileivällä ja muutamilla trustitupakkalaatikoilla. Likomärkinä,\nruudinsavusta mustina, vilussa ja nälässä, olivat monet, eritoten\nensikertoja tulessa-olijat lopen uupuneita, ja jotkut ulkotöihin\ntottumattomat lukumiehet suorastaan sairaita.\"\n\nVasta lauantai-iltana 30 p. tuli palkinto näistä spartalaisesti\nkestetyistä kärsimyksistä:\n\n\"Meidät muutettiin vähän suurempaan, hienoon huvilaan, jonka kahteen\nkerrokseen mahtui koko kompp. verrattain mukavasti asumaan. Sattuipa\njoku kuulemaan kutun määkinää liiteristä. Toiset löysivät perunoita\nkellarista. Lihasoppa tiedossa, se oli selvä! Kysymys oli vain siitä,\nkuka osaa oikein kristillisen teurastuksen suorittaa. Jollakin\nmooseksen-uskolaisten tai muhamettilaisten tavalla siitä olisi moni\nsuoriutunut, mutta tapa sellainen ei kelvannut. Ei aikaakaan sentään,\nkun jo kutun vuota ja sarvekas pää heilui pyykkinuoralla ja pesutuvan\nmuuripadassa porisi jumalainen keitto, jonka kypsymistä odotettiin kuin\njoulua. Kun se sitten valmiina jaettiin, eipä parhaatkaan herkut ennen\nkoskaan liene maistuneet niin hyvältä kuin kutunliha, perunat ja liemi\nsilloin! Ei odotettu leipää, ei muuta. Hyvin kelpasi sellaisenaan ja\nhyvää teki.\"\n\nYhdymme vesi suussa asianomaisen päiväkirjailijan vilpittömiin\nsuperlatiiveihin.\n\nAikana 29 p. maalisk. -- 3 p. huhtik. kaatuivat Vöyrin pataljoonasta:\nYrjö Antti (Rovaniemi), Viljo Kervonen (Iisalmi), Jalmari Vaattavaara\n(Kolari), Konsta Pasanen (Kivijärvi), Harald Toivo (Värtsilä).\n\nJa haavoittuivat: Väinö Kerttula (Oulu), jääkäri Riipinen (Laukaa),\nAare Leikola (Keuruu), Viktor Lahti (Karstula), Arthur Huhtelin\n(Utajärvi), Kalle Arkkila (Loimaa), Uuno Viik (Karstula), Kalle Passi\n(Oulu), Mikko Nahi (Loimaa), Lassi Halonen (Iisalmi), Venni Tuomi\n(Loimaa), Emil Hyppönen (Ruskeala), Amppa Melttari (Vehkalahti),\njääkäri Tolonen (?), Ville Karjalainen (?), Jalmari Syrjänen\n(Jyväskylä), Janne Rissanen (Kuopio), Alfred Dahl (Kemiö), A. V.\nFagerström (Helsinki), Leo Peltonen (Orivesi), Väinö Teerijoki\n(Orivesi), Johan Fiskars (Oravais).\n\nSillä välin valmistettiin päällystöissä ja esikunnissa tarkasti koko\nsodan ehkä suurinta sotaliikettä, Tampereen valloitusta. Aina tihenevät\ntiedotukset ja päiväkäskyt kantavat siitä todistusta. Kun ei niillä\nkuitenkaan liene mielenkiintoa muille kuin korkeintaan joillekin\nsotilashenkilöille, en käy niitä tähän painattamaan.\n\nAivan toisin on Wetzerin päiväkäskyn laita, annettu Hämeen joukoille\nVehmaisissa 2 p. huhtik. klo 1 i.p., jossa Tampereen valloitus\nkokonaisuudessaan ääriviivoitetaan:\n\n\"Tamperetta vastaan hyökätään huomenna klo 3 a.p.\n\n1) Tykistö ampuu säästeliäästi pimeän tuloon saakka ja suunnataan tuli\nsuullisesti annettujen ohjeiden mukaan kaupungin koilliseen ja\nkaakkoiseen reunaan, Ratinaan, venäläiseen kirkkoon, palotorniin ja\nPyynikin harjulle.\n\nHuomenna klo 2,30 a.p. kohoaa tuli suurimpaan voimaansa ja yhdistetään\nhyökkäyspisteisiin, kaupungin koilliseen ja kaakkoiseen reunaan. Klo 3\na.p. lakkaa tykkituli kokonaan, paitsi Pyynikin harjua vastaan. Raskaan\npatterin tuli Pyynikkiä vastaan lopetetaan klo 3,15 a.p., tykistötuli\nrintamaosastolla C samaa maalia vastaan lopetetaan rintamaosaston\npäällikön määräyksestä.\n\n2) Klo 3 a.p. ampuu jalkaväki rintamaosastolla B merkkinä hyökkäykseen\n3 valkeata valorakettia. Vaikka merkkiä ei näkyisikään, ryhdytään\nhyökkäykseen klo 3 a.p.\n\n3) Klo 3 a.p. tulee:\n\na) Jalkaväen rintamaosastolla A murtautua kaupunkiin koillisen käytävän\nkautta, miehittää ja puhdistaa alue kosken itäpuolella Puolimatkan\nkadulle -- Hämeenkadulle saakka etelässä.\n\nb) Jalkaväki rintamaosastolla B tunkeutuu kaupunkiin sen kaakkoisesta\nkulmasta sekä miehittää ja puhdistaa esplanaadin itäpuolella olevan\nalueen, paitsi niitä osia, jotka kuuluvat rintamaosastolle A. Kun\njoukot ovat saapuneet esplanaadille, ammutaan merkiksi kolme\nvalorakettia, valkoinen, punainen ja viheriä.\n\nc) Jalkaväki rintamaosastolla C on tunkeutunut yhdellä pataljoonalla\nosaksi harjulle Iidesjärvi -- Pyhäjärvi ja vallannut ja miehittänyt\nRatinan, osaksi asettunut hyökkäysasemiin etelään Pyynikin\netelärannasta. Hyökkäykseen ryhdytään klo 3 a.p., Pyynikin harju\nmiehitetään, senjälkeen rintama itään, pohjoiseen ja länteen.\nPyynikille etenevät joukot antavat seuraavat merkit:\n\n3 valkoista valorakettia: ranta saavutettu.\n\n3 punaista valorakettia: näkötorni saavutettu.\n\nEriväriset raketit peräkkäin: Hyökkäysjoukot vetäytyneet takaisin 500 m\netelään rannasta ja pyytävät tykistön tukea.\n\n4) Sulkutulta kaupungin itäistä reunaa vastaan vihollisen hyökkäyksen\ntapahtuessa saa pyytää ainoastaan rintamaosaston B päällikkö.\n\n5) Muunlaiset merkit kuin mitä ylempänä on mainittu tarkoittavat joko\nyhteyttä rintamaosasto A:n ja Satakuntajoukkojen välillä tai ovat\nvihollisen antamia.\n\n6) Tuntomerkkinä kantaa joka mies kuusenoksaa hatussaan ja\nkäsivarressaan. Sitäpaitsi on joka miehellä taskussaan muutamia\nkuusenoksia varalta tunnusmerkeiksi kaupungissa.\n\n7) Kun yllämainitut alueet ovat miehitetyt ja puhdistetut, puhdistetaan\njälelläoleva osa kaupunkia yhdessä kaikkien joukkojen kanssa.\n\n8) Rintamaosasto A:n päällikön käytettäväksi asetetaan 1 kompp. omasta\nreservistäni sopimuksen mukaan asianomaisten päälliköiden kesken.\n\n9) Punaisen ristin juna ajaa rautatienylikäytävälle koilliseen\nIidesjärvestä.\n\n10) Tiedot hyökkäyksen kulusta vähintään joka tunti minulle.\"\n\nTähän on lisännyt everstiluutn. Malmberg omasta puolestaan:\n\n\"1) Klo 12 yöllä haluan puhutella pataljoonan ja kompp:ain johtajia\nLapinniemen tehtaalla.\n\n2) Tunnussana Heinola.\n\n3) Patalj. Heiskanen antaa tiedon kranaatinheittäjäin komentajalle\n(ins. Aulolle) upseeripuhuttelusta klo 12 yöllä Lapinniemessä.\n\n4) Esikunnan päiväkäskyn mukaan jakautuvat pataljoonain alueet niinkuin\nmyötäseuraava skissi osoittaa.\"\n\nMalmbergin oma salainen päiväkäsky rintamaosasto A:n joukoille kuului:\n\n\"1) Sittenkun tykistövalmistus on päättynyt ja merkki (3 valkoista\nvalorakettia peräkkäin) ryntäykseen on annettu, alotetaan hyökkäys\nkaupunkia vastaan klo 3 a.p. Klo 2,50-3,15 välisenä aikana ampuvat\nkranaatinheittäjät ja konekiväärit kiivaasti kaupungin itäisen reunan\ntalorivejä.\n\n2) Patalj:t Heiskanen ja Linden hyökkäävät juosten ryhmäkolonnassa\npitkin tietä Lapin-esikaupungista Tammelankadulle, Osmolankadun\nkautta yli rautatien, patalj. Heiskanen Sukkavartaankadun kautta\nSatakunnankadulle, patalj. Linden Vartiotorninkadun kautta\nRongankadulle.\n\nVälittömästi edellisten jälessä hyökkäävät patalj:t Ekström ja\nStjernschantz kaupungin koilliseen osaan.\n\n3) Patalj. Heiskanen miehittää Soukanlahdenkadun ja Rongankadun välisen\nalueen, patalj. Linden Rongankadun ja rautatieaseman eteläpuolella\nolevan alueen. Patalj. Ekström alueen (Rintamaosalla A) Tammelankadusta\nlänteen, patalj. Stjernschantz alueen siitä itään.\n\n4) Taloista, jotka ovat vallatut, poistuvat senjälkeen kaikki, paitsi\nyhtä tai kahta vahtia, jotka jäävät vartioksi. Sitäpaitsi asettaa kukin\nkompp. komennuskunnan, jonka tulee katsoa, ettei ketään kuulumattomia\nsotilaita oleskele vallatuissa taloissa.\n\n5) Tunnusmerkki (kuusenoksa hatussa ja taskussa) ja tunnussana on\nkaikilla rintamaosastoilla yhteinen.\n\n6) Saavutukset on ilmoitettava rintamaosaston esikunnalle, (joko\nmerkeillä, lähetin kautta eli puhelimitse).\"\n\nPari päivää ennemmin oli Mannerheim rohkaissut Hämeen rintamaa\nseuraavalla päiväkäskyllä:\n\n\"Sotilaat, veljet! Teidän voittoisat aseenne, joiden kautta te\nverisissä taisteluissa olette vapauttaneet jo suurimman osan maatamme\nja murtaneet maan vihollisen rintamat, tekee minulle mieluisaksi\nvelvollisuudeksi kiittää teitä tänä pääsiäispyhänä, jonka maamme\nviettää synkässä sodassa omia eksyneitä, rikollisia kansalaisiaan\nvastaan. Te olette pelastaneet Suomelle sen nuoren itsenäisyyden, sen\nvapauden, sen kansan kaiken, jonka punaiset ovat häpäisseet mitä\ntörkeimmillä rikoksilla. Eläköön nuori, uljas armeijamme!\"\n\nPaitsi kuusenoksaa, tuli kullakin olla taskussaan pieni paperilippu,\njohon hänen nimensä ja hänen omaistensa osote tuli olla kirjoitettu, --\ntoimenpide, joka varmaankin oli omiaan monta vakavaa ajatusta\nherättämään.\n\nVöyrin patalj:n eri kompp:ain välillä olivat osat jaetut seuraavasti:\n\n4:s kompp. tunkeutuu suoraa päätä Tammelan puistikon ja Tapionkadun\nsekä siitä rautatien yli Vuorikadun ja Sukkavartaankadun kautta\nSatakunnankadulle, jossa se heti ottaa haltuunsa Palokunnantalon ja ne\ntiet, jotka ovat Aleksanterinkadun ja Tammerkosken välillä.\n\n5:s kompp. puhdistaa talot Aleksanterink:n ja Viinikank:n välillä.\n\n6:s kompp. puhdistaa talot Viinikank:n ja Rautatienk:n välillä.\n\n8:s kompp. puhdistaa talot siitä itään rautatiehen saakka.\n\nKoska kaikki nämä käskyt täytettiin, vieläpä harvinaisella nopeudella\nja täsmällisyydellä, on ehkä turhaa lähteä niiden lähempää suoritusta\naskel askeleelta seurailemaan. Yleensä voidaan sanoa, että kaupungin\nvaltaus Vöyrin pataljoonaan nähden onnistui helpommin kuin oli luultu.\nMuutamassa silmänräpäyksessä se oli keskellä kaupunkia ja alkoi sitten\nvain talo talolta sitä tarkastaa. Kaikkialla ottivat kunnon kansalaiset\nheidät vastaan pelastajina.\n\nTampereen valloituksessa kaatuivat Vöyrin patalj:sta:\n\nEero Heikel (Oulu), Janne Rissanen (Kuopio), K. Koivisto (Teuva),\nOskari Vehka (Hämeenlinna), Urho Raevuori (Tampere), Pekka Airaksinen\n(Jäppilä).\n\nJa haavoittui:\n\nKarl Seilshery (Salo), Yrjö Asumus (Kauhajoki), Pauli Kaakinen (Oulu),\nUsko Hiiro (Ähtäri), Martti Mielonen (Kuopio), Emil Korkeamäki\n(Ähtäri), V. Penttala (Isokyrö), Lauri Simelius (Paavola), Arvid\nSöderblom (Turku), Juho Kastesalmi (Kuusamo).\n\n5 p. huhtik. piti Mannerheim paraatin, jossa hän erikoisesti kiitti\nVöyrin pataljoonaa osoitetusta urhoollisuudesta, jakoi vapaudenristejä\nja samalla hajoitti sen, lähettäen kunkin kotiseudulleen muita\nohjaamaan.\n\nPataljoonassa oli silloin enää kaikkiaan vain 300-350 miestä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nEverstiluutnantti Malmberg. -- Tykistön voimasuhteet. -- Punaisten\nampumataito. -- Ruotsalainen prikaati. -- Kolme elämäkertaa. -- Tuhannet\nkiitokset. -- Retken kokemukset. -- Tunnustusta jääkäriupseereille.\n\n\nNäin seurattuani Vöyrin koulun vaiheita aina sen perustamisesta saakka\nTampereen valloitukseen, oli minulle vielä jäänyt yksi hämärä kohta,\nyksi kysymysmerkki, jonka suhteen puutuin vielä kolme sanaa kuin kerran\nVäinämöinen.\n\nSe oli tykistö.\n\nSiitä saattoi tietysti ainoastaan sen päällikkö everstiluutn. Malmberg\nantaa täydellisemmän selon. Hän suostuikin ystävällisesti\nhaastateltavaksi.\n\n-- On puhuttu paljon Tampereen pommituksesta, sanoin, ja mainittu siinä\naikaansaatua tulta aivan hirmumyrskyn tapaiseksi. Onko siinä perää?\n\n-- Miks'ei! Kyllähän se meidän oloihin nähden.\n\n-- Kuinka suuri oli tykistönne?\n\n-- Yhteensä 5-1/2 patteria s.o. 22 tykkiä, joista 12 raskasta ja 20\nkevyttä. Niin se on totta, olihan meillä vielä 2 linnoitustykkiäkin,\njoista ammuttiin pari laukausta.\n\n-- Ja tuo raskas tykistö? Kuinka raskasta se oli oikeastaan?\n\n-- Haupitseja 12-19 cm.\n\n-- Oh, peijakas! No, verrattuna esim. Viipurin valloitukseen? Miten\nsiellä olivat tykistön voimasuhteet?\n\n-- Viipurissa oli 3 patteria haupitseja, 3 patteria 7-1/2 cm:n\npikatykkiä, 1 patteri 8,69 cm:n vanhanaikaisia tykkejä, 3 vuoritykkiä\nynnä lisäksi panssarijuna.\n\n-- Mitä kuuluu tuollaisen hirviön asestukseen?\n\n-- Pari 7-1/2 cm:n pikatykkiä, konekiväärejä j.n.e.\n\nKäytin tilaisuutta tiedustellakseni everstiluutnantin mielipidettä\npunaisten tykistönkäyttelyyn nähden.\n\nHän mietti hetkisen ja saneli sitten niinkuin kirjaan:\n\n-- Alempi päällystö hoiti asiansa hyvin. Mutta yhteistoiminta eri\naselajien välillä oli alle kaiken kritiikin. Taktillinen toiminta\nhuono, arvostelukyky huono sekä maaliin että tulilajiin nähden.\n\nVieläkin teki minun mieleni kysyä jotakin, vaikka se ei ollenkaan\nkuulunut asiaan.\n\n-- Mitenkä se oli oikein tuon Ruotsalaisen prikaatin ja sen hirmuisten\ntappioiden laita Tampereella? Eikö ollut suoranainen rikos pakottaa\nsitä hyökkäämään avoimella kentällä rätiseviä konekiväärejä vastaan?\n\nHaastateltavani hymyili kummallisesti. Mutta ei vastannut mitään.\n\n-- \"Blut ist eine ganz besondere Saft\", virkahti hän sitten hetken\nperästä Mefistofeleen tapaan.\n\nNuo Goethen tunnetut sanat tekivät tässä yhteydessä pöyristyttävän\nvaikutuksen minuun. Kylmät väreet karsivat selkäpiitäni.\n\n-- Kuka oli siihen aikaan B rintaman päällikkö? uskalsin kuitenkin vielä\nkysyä.\n\n-- Hänen nimensä oli Renvald. Hänen jälkeensä tuli Ausfeld.\n\nHaastattelu oli lopussa. Pyysin vielä vain häntä piirtämään\nmuistikirjani lehdelle eräät lyhyet elämäkerralliset tiedot itsestään,\nkuten olin pyytänyt muiltakin haastateltaviltani, kapteeneilta\nPetrelius ja Viljanen.\n\nTässä saakoot sijansa peräkkäin nuo kolmen sankarin kolme korutonta,\npaljonpuhuvaa elämäkertaa:\n\n1) Malmberg, synt. 8.5.1888, siviilissä diplomi-insinööri, lähtenyt\nSaksaan 28.11.1915, tullut Suomeen 25.11.18, korotettu Saksassa\naliupseeriksi, jaosjohtajaksi ja ylijaosjohtajaksi, Suomessa majuriksi\n11.3.18 ja everstiluutnantiksi 3.5.18. Määrätty heti Suomeen tultua\nJääkäritykistön (aluksi 12 tykk.) päälliköksi, joka samaan aikaan\nperustettiin. Komennettu Tampereen valloituksen jälkeen Antrean\nrintamalle.\n\n2) Petrelius, synt. 26.1.1892, siviilissä insinööri, lähtenyt Saksaan\njoulukuulla 1915, palannut Saksasta 9.12.17, korotettu Saksassa\njefreitteriksi ja aliupseeriksi, Suomessa luutnantiksi 12.1.18, sekä\njääkärikapteeniksi 15.4.18.\n\n3) Viljanen, synt. Helsingissä 2.9.1893, lähtenyt Saksaan 12.1.1916,\npalannut Suomeen 9.12.17, korotettu Saksassa jefreitteriksi,\naliupseeriksi ja vihdoin luutnantiksi 11.2.18, jääkärikapteeniksi\nSuomessa 15.6.18.\n\nJa nyt tuhannet kiitokset sekä heille että eri kompp:ain reippaille\npäiväkirjailijoille, joita ilman tämä teos tuskin koskaan olisi\nsyntynytkään. Tiedän sen olevan täynnä puutteellisuuksia ja\nepätasaisuuksia, ehkä suoranaisia virheitäkin. Mutta parempaa on tällä\nhetkellä ollut todellakin mahdoton aikaansaada näillä apuneuvoilla.\nEhkäpä vastaiset asiantuntevammat ja täydellisemmällä ainehistolla\nvarustetut sotakirjailijat tulevat siitä edes jonkun tosiasiallisen\ntiedon tai huvittavan yksityiskohdan löytämään.\n\nToistaiseksi on tämän työn tuottama sekä huvi että hyöty ollut kokonaan\nminun puolellani. Olenhan sen kautta ollut tilaisuudessa seuraamaan\nainakin yhtä Suomen suuren vapaussodan tapahtumasarjaa aste asteelta ja\nmelkeinpä askel askeleelta. Että seuraaminen on tässä tapauksessa ollut\nsamaa kuin eläminen ja myötäeläminen, ei liene tarvis erikoisesti\nhuomauttaa.\n\nSuoranaisista virheistä pyydetään mahdollisia vastaisia painoksia\nvarten joko tekijälle tai kustantajalle ilmoittamaan.\n\nEnkä voine lopettaa paremmin tätä kirjasta kuin lainaamalla ainakin\nosittain tähän ne sanat, joilla 5:nnen kompp. erinomainen\npäiväkirjailija oman kuvauksensa lopettaa:\n\n\"Uskomattoman paljon saivat miehet tällä retkellä kokea. Hyvin useasti\nsattui, että saimme olla syömättä parikin vuorokautta, toisinaan taas\noli viikonkin päivät ruokanamme yksinomaan leipä ja hieman voita. Hyvin\nharvoin saimme levätä riittävästi, useimmiten vain 2-6 tuntia\nkerrallaan, milloin emme kokonaan valvoneet vuorokautta ja kahtakin.\nSitäpaitsi olivat majapaikat, saunat, riihet, ladot, harvemmin lämpimät\ntuvat ja kamarit, sullottu niin täyteen miestä, ett'eivät läheskään\nkaikki voineet heittäytyä pitkäkseen. Harvinaiselta ylellisyydeltä\ntuntui, jos sai takan ääressä kuivatuksi saappaansa ja vaatteensa tai\nsai heittäytyä vuoteelle lepäämään. Vilu, etenkin öisin, oli alituinen\nvieraamme. Kaikki kuitenkin kestettiin nurkumatta.\n\nMonia huvittavia tapauksia sattui matkallamme. Useimmiten oli\netenemisemme siksi nopeaa, ett'eivät vastustajamme tienneet meitä\nodottaa. Uudenkylän taistelussa sattui, että takaamme juoksi mies\nkivääri kädessä. Kysyimme tunnussanaa, ja kun ei vastausta kuulunut,\nkomensimme: kädet ylös! Juoksija, nuori poikanen, tuli luoksemme ja\nitkusilmin pyysi, ettei häntä ammuttaisi, hän on muka omia miehiä eikä\nmikään lahtari, kaivoipa vielä varmuuden vuoksi taskustaan\njäsenkorttinsakin. Poika joutui tietysti vangiksemme.\n\nSamantapaisia hullunkurisia tapauksia sattui sitten pitkin matkaa.\nNiinpä sattui Hippoksen luona päinvastainen erehdys. Olimme nopeasti\nedenneet ja taistelun tuoksinassa oli luutnanttimme Laakso haavoittunut\nkorvaan. Hän oli matkalla rintaman taakse sidottamaan haavaansa, kun\nhän huomasi miehen makaavan ojassa. Luutnanttimme, joka luuli häntä\njoko haavoittuneeksi tai pelkuriksi meikäläiseksi, ryhtyi tarkastamaan\nhäntä. Tällöin nousi tämä ylös ja oli vetäistä taskustaan pistoolin\nampuakseen luutnanttimme, joka kuitenkin oli nopealiikkeisempi ja ampui\npienellä taskuaseellaan vastustajansa. Tämä osoittautui Messukylän\njoukkojen ylipäälliköksi.\n\nKaikkialla samaisessa taistelussa ampuivat meidän miehet seisaaltaan,\nunohtaen innostuksessaan tarpeellisen varovaisuuden. Tästä huolimatta,\ntahi kenties juuri tästä syystä, olikin luutnanttimme meihin erittäin\ntyytyväinen. Tällaista poikkeuksellista rohkeutta hän ei ollut tavannut\nvielä missään, ei Saksassakaan.\n\nHänen oma rohkea ja tyyni käytöksensä oli vaikuttanut miehiin. Kukaan\nei välittänyt kuoleman läheisyydestä. Oli päästävä vain eteenpäin!\"\n\nSamaa vilpitöntä tunnustusta jääkäriupseereilleen uhkuvat kaikkien\nkompp:ain päiväkirjat.\n\n[Vöyrin Kaartin marssi nuotteineen, säv. Leevi Madetoja, san. Eino\nLeino.]\n\n\n\n\n\n\nELÄMÄNI KUVAKIRJA\n\nErään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä\n\n(1925)\n\n\n\n\n\nI\n\nVARHAISVANHA\n\n\n    \"Poika puuta kirjoittavi.\"\n                        _Kalevala_.\n\n\n\n\n1.\n\nOHOH KULLAISTA KOTIA!\n\n\nTalo lahden rannalla korkeitten riippakoivujen suojassa, vastapäätä\nsankkaa kuusimetsää.\n\nTalossa kaksi puolta, jotka yhdessä pitkän aittarakennuksen ja sen\nedessä olevan nauris- ja hernemaan kanssa yläpihan muodostavat.\nAlapihan järven rannalla rajoittavat taas läävät, tallit, halko- ja\nvaunuvajat ynnä niiden päätepisteenä väenpirtti pitkän, matalan\nvanhanpuolen päätyä vastapäätä.\n\nYläpihalta tie saunaan ja uimahuoneeseen. Alapihalta, puutarhan\ntoiselta puolelta, pitkälle rantalaiturille, jonka kahden puolen veneet\nja ymmyrkäiset venetelat.\n\nUlompana riihet, heinäladot, niitut, pellot ja jälleen syvä\nmetsänrinne.\n\nTuossa talossa minä olen syntynyt siis! Tuon jo vanhuuttaan vaipuvan ja\nsammaloituvan alarakennuksen toisessa kapeassa päätykamarissa siis olen\nensikerran nähnyt isäni Auringon lempeän, siunaavan silmänluonnin.\n\nSiinä, saman kuuman ja heleän heinäkuun aamunkoitteessa on emoni Maa\nminut kerran kivulla ja vaivalla helmastaan kirvoittanut.\n\nPaikka, jossa seison, on pyhä. Ja vanha pyhiinvaeltaja siinä\nkumartuneekin.\n\nTuossa ovat lehdot, joissa liikuin, tuossa kivet, joilla kiikuin.\nTäällä tuntee jokainen kynnys minut, täällä jokainen aidanseiväs minua\nvieläkin tuttavanaan tervehtää.\n\nOnneton se, joka saapuu kotiinsa maailman matkoiltaan ja toivoo\nnäkevänsä kaikki juuri samanlaisena kuin omina lapsuudenpäivinään.\n\nUusi aika, uudet asukkaat.\n\nTuosta on kokonainen huonerivi poissa, tuosta taketti. Tuosta on,\nmurahauta nurminotkoksi muuttunut ja maahan painunut sen poikki vievä\nporraspuu.\n\nKaikki koivut ovat vanhuuttaan kaatuneet. Pihatuomet ja pihlajat\njonnekin muuanne pirahtaneet, syreenit ja kurjenmiekat eteläisten\nakkunain alta lakanneet kukkimasta ja sisälle kurkistamasta.\n\nAlas näkyvät romahtaneen myöskin vinnille vievät, ulkopuoliset\ntikkaportaat.\n\nSauna on hypännyt nurmen aidan taa, vastarannan metsä pieniksi\nhalkopuiksi pilkkoutunut.\n\nTuossa on vanha viemäri umpeen vyörähtänyt. Tässä uusi auennut halki\nliplattavan haapalehdon.\n\nMutta onhan niin paljon jäljellä vielä. Paljon vanhaa, rakasta ja\ntutunomaista.\n\nOn mökkirypäjäs syvempänä lahden perukassa. Ovat muinaisen tervanpolton\naikaiset mäkirinteet ja haudansijat. Onpa tuossa vielä vanhan\npaltamonkin maaksi maatunut varpelaita.\n\nTuolla polku poimettelee niinkuin ennenkin pitkin pellonpiennarta.\nTäällä on vanhan maanmittarin rajapyykki aidankulmauksessa, jossa se\nHövelön tilan alueet pitäjän yhteismaasta erottaa.\n\nErikoisesti elävän mielikuvan muinaisten päivien menosta ja uusien yhtä\nvääjäämättömästä urkenemisesta saan koetellessani muutaman raja-aidan\nkohdalla erästä poika-iän taituruuttani: itsensä siitä toisella kädellä\nylitse heilahuttaa!\n\nKoko aita monen metrin pituudelta kaatuu kerallani.\n\nEn ollut ottanut lukuun nykyistä painoani. Löydän itseni nenä\nturpeesta, pari mädäntynyttä aidanseivästä kädessäni, housunpolvi\npalkeenkielellä, lonkkaluu kipeästi longahtaneena.\n\nTuosta vaivalloisesti ylös kömmittyäni näen kuitenkin vanhan raitapuun,\njonka lahoon onteloon leppäkerttu nyt, niinkuin ennenkin, on pesänsä\nrakentanut.\n\nSiinä se nyt taas pulskana ja punarintaisena omaa onnellista\npesävirttään vierittelee:\n\n     -- Hyyyitt, hyyyit! Tjässässässassäs!\n\nJuuri samaa kuin lapsuuspäivinäni.\n\nMesimarjat Mattilan kuokoksella muistuttavat niistä vielä enemmän.\nHyrähdän noita iankaikkisia tunnelmatotuuksia kalevalaisen\nkansanrunoutemme keralla puoliääneen tulkitsemaan:\n\n    \"Parempi omalla maalla\n    vetonenkin virsun alta\n    kuin on maalla vierahalla\n    kultamaljasta metonen.\"\n\nMielialani, joka ei alunpitäenkään ole ollut kovin kaukana elegisestä,\nyrittää nyt aivan rintaa riuduttavaksi painautua.\n\n\n\n\n2.\n\nAPEA MIELIALA.\n\n\nSurunsuloinen murhe menneistä ajoista. Armaiden muistojen kultainen\nauer kangastelee niiden yllä. Mutta ne eivät ikinä palaja uudelleen.\n\nKuu palajaa, aurinko palajaa. Taivaankappaleet kiertävät ikuisia\nratojaan. Vuodenajat vaihtuvat aina samassa järjestyksessä. Eivätkä\nkoskaan, myriadienkaan valovuosien täyttyessä, samat ainesosat yhdy\nenää yksilön sielussa ja ruumiissa niinkuin tässä ainoassa, autuaassa,\nkatoavassa tuokiossa.\n\n-- Entiset hyvät ajat! tekee mieleni surunvoittoisesti hymähtää. Entiset\najat ovat olleet ja menneet.\n\nEikö kaikki korkea, todellinen, klassillinen taide, koko sisäiseltä\nolemukseltaan, olekin aina vain vanhoillista ja taapäinkatsovaa?\n\nEikö soinnahdakin tuo sama sävel esiin jo Aleksis Kiven, saati sitten\nJuhani Ahon parhaista saavutuksista?\n\n-- Kauneimmat laulut ovat surullisimmat laulut, sanotaan.\n\nMutta mikä saattaa ollakaan sen surullisempaa kuin muisto menneistä\nonnellisemmista päivistä ja aavistus ehtoisemmista asuinsijoista, jotka\nmeiltä ovat ikihimmeän hämärän taa siirtyneet?\n\nJ.L. Runebergin kielellä se kuuluu:\n\n    -- --\"så utan ett enda minne\n         från flydda, sällare dar.\"\n\n   (-- -- eik' autuaampien aikain\n          mull' yhtään muistoa ees.)\n\nTaikka kalevalaisen kansanrunouden kielellä:\n\n    \"Muin oli ajat paremmat,\n    päivät, kaikki kaunihimmat,\n    päivänlaskut laupiaammat,\n    koriammat huomenkoitot.\"\n\nSilti ei sekään ole ehdottomasti totta. Sekin on vain kappale sisäistä\ntodellisuutta, itsetiedottoman taiteilijaluonteen läpi katsottuna.\n\nItsestäni minä vain todistan.\n\nSitä sisäisen vapautumisen riemua ja olemassaolon täydellisyyden\nsydänsäveltä, jonka nyt kuulen niin outona, mutta kauniina sieluni\nkanteleesta esille ouruavan, ei kotoinen kurkihirsi koskaan sallinut\nminulle. Eikä olisi sallinut sitä varmaan vieläkään, jos olisin jäänyt\niäkseni sen kannattaman hauraan haavekatoksen alle.\n\nKenties olisi omatuntoni nyt parempi. Kenties kohoisi sielullinen\nrakenteeni nyt sopusointuisempana.\n\nMutta minä syöksyin myrskyn maailmaan.\n\nJa jälleen muistuvat mieleeni J.H. Erkon sanat siitä tyyneydestä, jota\nei sinisin metsäjärvikään suinkaan ole lahjaksi saanut:\n\n     -- Se taisteloiden on tuomaa.\n\nJotakin samantapaista tunnen nyt varhaisena huomenhetkenä pitkin\nsyntymäkotini kasteisia niittyjä, peltoja ja aitovieriä taivaltaessani.\n\nMutta mistä äkkiä tämä taistovirsi?\n\nElämä itse on sen jokapäiväisellä ja päivä päivältä aina tiukkenevalla\ntaistovaatimuksellaan, voimillaan ja vastavoimillaan, myrkyllään ja\nvastamyrkyillään minulle opettanut.\n\n\n\n\n3.\n\nTAISTOVAATIMUS.\n\n\nTunnen leveitten leukapielieni työntyvän vaistomaisesti eteenpäin.\n\nSamalla pienenevät teräsharmaat silmäteräni pistäviksi, vaaniviksi ja\nsalakavaloiksi, Painuvat ikäänkuin syvemmälle päähän, suojelevien\nknlmaluiden lomaan, joiden karvat vaakasuoraan viivaan vetäytyvät.\nHuuleni ohenevat, poskipääni ulkonevat, kasvoni pitenevät, pingoittuvat\nja ikäänkuin venähtävät.\n\nMahdan tämäntapaisena todellakin muistuttaa peloittavaa, verta\nvainuavaa ihmispetoa.\n\nSe on se Hefaistos, joka takoo taideteoksiaan tulivuorten syvyyksissä.\n\nSe on se maanalaisten kallioitten jylisyttäjä, joka on hyvä orja, mutta\nhuono isäntä, ja jota ei mielellään kukaan tahdo näyttää kenellekään.\n\nSe on se Grotte-myllyn vääntäjä, jota ilman ei olisi ihmisten iloa eikä\nlaulun lentoa, ei kauneuden kaipuuta eikä elämän totuuksien etsintää,\nvielä vähemmän mitään niistä kulttuurin kukkasista ja henkisen\nviljelyksen viinirypäleistä, mitkä nyt tekevät meille elämän elämisen\narvoiseksi.\n\nMutta aivan varmaan se on sama Prometheus, jonka maksaa korppikotka syö\nja joka yli-inhimillisessä luomistuskassaan heittää vasten kasvoja\ntaivaalliselle isälleen, suurelle Zeulle, uhmansa, herjansa ja\nkirouksensa:\n\n    \"Hat mich nicht zum Manne gemacht\n    die allmächtige Zeit,\n    und das ewige Schicksal,\n    meine Herrn und -- Deine?\"\n\n    (Eikö minua ole mieheksi tehnyt\n    kaikkivaltias aika, ikuinen kohtalo,\n    minun herrani ja -- Sinun?)\n\nKourani puristuvat nyrkkiin. Ruumiinpaino siirtyy toiselle jalalleni,\ntoisen ollessa valmiin minut millä hetkellä hyvänsä eteenpäin\nponnahuttamaan.\n\nTunnen saman tunnelman kuin joskus varhaisimpina poikavuosinani Immolan\nhavupuiseen hakaan intiaanimajoja rakennellessani, katajaista\njousenkaarta jännitellessäni ja muurahaispesässä karkaistua kärkinuolta\nolemattoman vainolaisen selkään singahuttaessani.\n\nMuistan myöhemminkin tuon tehneeni, mutta tuskin samalla nautinnolla ja\nparemmalla omallatunnolla. Sillä silloin on ollut todellakin kysymys\noikeasta, kirjallisen tuotantoni tai henkilökohtaisen vapauteni\nvihollisesta.\n\n-- Missä vihollinen? Tapellaanko?\n\nKukin hakee tuota tilaisuutta ensin ulkopuolelta itseään. Kuluu pitkiä\naikoja, ennenkuin oppii sen oman sydämensä syvyydestä liiatenkin\nlöytämään.\n\nJa jälleen jylisevät jylhinä minulle Kullervon, suurimman\nsuomalais-ugrilaisen murhesankarin, ylpeät sanat yksilön voimasta\nja sen täydellisestä tietoisuudesta:\n\n    \"Enkä sinnes suohon sorru,\n    kunnes kannan kahta kättä,\n    viittä sormea viritän\n    kynttä kymmentä ylennän.\"\n\nMuistan, että teki mahtavan vaikutuksen minuun, kun tapasin tuon tarmoa\nja mieskuntoa kuuluttavan elämänohjeen poikaikäni syntymäpäiväkirjoista\njuuri oman syntymäpäiväni kohdalle asetettuna.\n\nMutta noin puhuu vain nuoren Kullervon uhmamieli. Rikostensa\nkivikuorman ja salliman rankaisevien salamoiden alle kumartunut mies\nkäyttää kalpansa kanssa toista kieltä.\n\n-- Syötkö syyllistä lihoa? kysyy Kullervo.\n\n-- Olen syönyt syytöntäkin, vastaa miekka, arvaten uroon ajatuksen.\n\nKullervo syöksyy miekkaansa. Päättyy suomalais-ugrilaisen rodun rohkein\nja traagillisin murhetaru.\n\nKenties juuri siksi soinnahtavat ilmi toiset äänet sydämeni syvimmästä.\n\nKenties juuri siksi kumpuavat sieltä esiin kuorolaulun tavoin kuningas\nFjalarin, Ipihigeneian, Oresteen, mutta ennen kaikkea nuo kumeat,\ntuonentakaisen tuskan ja talttumuksen säejaksottelut, joilla\nTantaloksen suvun harmaa, muinaistaatto päätään pudistaen apeat\najatuksensa jumalien juhlista ilmaisee:\n\n    \"Es fürchte die Götter\n    das Menschengeschlecht!\n    Sie halten die Herrschaft\n    in ehernen Händen\n    und können sie brauchen,\n    wie's ihnen gefällt.\"\n\n    (Peljätköön jumalia ihmisten suku!\n    He pitävät valtaa vaskisin käsin\n    ja käyttävät sitä mielensä mukaan.)\n\nMistä tämä ristiriitaisten ja usein varsin vastakkaisten mielialojen\nsinfoninen runoelma? Mistä äkkiä tämä eri teemojen vaihtuva ja\nvuorotteleva polyfoninen kudos, jossa sävel-aalto toistaan samaan\ntutunomaiseen, mutta kuitenkin taivaanrannan takaiseen, autereiseen\ntunnelmaan ajelee?\n\nOlenhan itse jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten koettanut oman\nonnenkaipuuni seuraavantapaisesti, parikin kertaa painettuun ja\nsävellettyyn runomuotoon muovaella:\n\n    \"Suvi-illan vieno tuuli\n    huokaa vuoren alta,\n    hongikon polkua hopeoipi\n    kuuhut taivahalta.\n\n    Hiljaa huojuu hongan oksat,\n    kaukana käkönen kukkuu,\n    vaieten astuvi vaeltaja,\n    mielen murhe nukkuu.\"\n\nMiksi se ei siis nuku vieläkään minun mielessäni?\n\nMiksi pyrkiä, miksi ponnistella eteenpäin? Enkö olekin saanut jo\nyllinkyllin kaikkea, mitä rohkeimmissa nuoruus-unelmissakaan olen\nuskaltanut toivoa, pyytää ja tavoitella?\n\nMutta vapaus lienee sittenkin päivä päivältä itselleen\nuudestivalloitettava.\n\nKukin yksilö puhuu oikeastaan omaa kieltään. Minun kielelleni\nkäännettynä se kuuluu:\n\nTaisteloa, jokapäiväistä, jokahetkistä, alati ankarampaa kamppaelua\nniiden hienojen, herkkien, mutta heikkojen, hauraiden ja kestämättömien\nkauneus-arvojen pelastamiseksi, jotka piilevät tämän pohjoisen,\npoloisen maan ja kansan sielun sisimmässä.\n\nKuinka ne sitten eivät piilisi täällä, missä luonto on kuin kukkasaari\ntaivaan vahvuuden valokehässä ja ihmiset itse niinkuin tuomiokirkon\ntontut keskellä tarua ja todellisuutta?\n\nTaisteloa vapaudesta siis. Mutta ei vapaudesta vapauden itsensä vuoksi,\nvaan erinäisten ihanteellisten päämäärien vuoksi, joista yksilö on vain\nomalle jumalalleen tilintekoon velkapää.\n\nJo lapsesta saakka on se ollut selvää minulle. Saanevat siitä\nselityksensä myöskin eräät myöhemmät, säälimättömät ja usein kenties\nhyvinkin häikäilemättömiltä näyttäneet kirjalliset säilän-iskuni.\n\nTietysti on omatuntoni antanut aina silloin minulle hiljaisia,\nvanhoillisia, etten sanoisi taantumuksellisia varoituksiaan. Mutta mikä\non omatunto? Eikö vain entisten esivanhempiemme ääni hamasta harmajasta\nmuinaisuudesta, ja eikö se pysy aivan tyynenä ja rauhallisena, mikäli\ntunnemme kuuluvamme yksilöitä ja yhteiskuntia säilyttäviin aineksiin?\n\nMutta eikö se järkähdä juuriltaan, joka kerran kun poikkeamme ennen\npoljetuilta poluilta, jätämme entispolvien turvalliset kylätiet ja\npainumme yksin raivaamattomiin elämän erämaihin, joita ihmisjalka ei\nole astunut vielä? Emmekö tunne silloin kuin jonkin suuren vääryyden\ntekevämme, varsinkin jos meidän on pakko tallata kantamme alle jotakin\nkallista, rakasta ja entiseen elämäämme kuuluvaa?\n\nKummallinen omatunto, jota ne jumalan-ääneksi ihmisessä nimittävät!\nTeimme mitä hyvänsä vanhaa vääryyttä ja vanhaa väkivaltaa, se on täysin\ntyyni ja tyytyväinen, mitä hyvänsä uutta itsemme ja rakkaimpamme\nuhrausta, se myrskyää kuin valtameri maailmanlopun edellä.\n\n\n\n\n4.\n\nMORITURI.\n\n\n-- Morituri te salutant, Imperator! (Kuoloon kulkijat sinua tervehtävät,\nValtias!) kuului gladiaattorien kunnianteko Rooman keisareille.\n\nOlen gladiaattori. Kuulun kuolevien heimoon, kuten joskus olen\nkoettanut \"Morituri\"-runossani sen julki määritellä:\n\n    \"Me olemme kuolemaan tuomittu suku,\n    me päivin emme valvo, öin emme nuku.\n\n    Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,\n    raikuu ranta, autio ja meripedot luikkaa.\n\n    Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä,\n    me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.\n\n    Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.\n    Me lienemme luomakunnan kunniavahti.\"\n\nMutta paatinen taakka, jonka korkeat kohtalottaret kenties jo jossakin\nentisessä elämässä tekemieni syntien vuoksi ovat jo syntymässä panneet\nharteilleni, on ollut katsoa, etteivät Kullervon kultaisen heimon\nkeralla katoaisi tämän ilmankannen alta ne iäiset kauneusarvot, joita\nse ehkä puutteellisesti, mutta puhtaasti ja täydeltä terältä on\norjallisissakin olosuhteissaan edustanut.\n\nTarkoitan sillä saman äänettömän kärsimyksen ja epätoivoisen\nelämäntuijotuksen vakoamaa ilmettä, minkä opin ensin omassa lähimmässä\nsukukunnassani, sitten yhä laajenevin ympyröin koko heimossani,\nkansassani ja rodussani tuntemaan.\n\nMikäkö ilme se oli sitten?\n\nSe oli elämäntuskan, olemassaolon, taistelon, sen raakuuden, rumuuden\nja ihmiskauhun kangistama lasittunut silmänluonti. Sävelherkkyys vailla\nvastakaikua, sydämen ylpeys edessä ylivoimaisen vastustajan,\ninhimillisen ihannemielisyyden läpihehkuttama henkilöllisyys, joka ei\ntingi eikä voi tinkiä mitään alkuperäisestä elämänvaatimuksestaan, vaan\ntaistelee, sortuu, murtuu ja kaatuu paikalleen.\n\nLienen runossani \"Kumpi on kauniimpi?\" koettanut etsiä muotoa tuollekin\ntraagillisen optimismin leimaamalle elämänkäsitykselleni:\n\n    \"Kumpi on kauniimpi?\n    Uskoa, että vapaus koittaa,\n    toivoa, että valkeus voittaa,\n    ja taistella valkeuden eestä;\n    vai taistella,\n    tietäen, ettei valkeus koita,\n    varmana, ettei vapaus voita,\n    ja sentään taistella?\n\n    Kumpi on kauniimpi?\n    Aatella: ellei vapaus voita,\n    tuumia: ellei valkeus koita,\n    miks minä taistelen sitten?\n    vai aatella:\n    laps olen auringonlaskun,\n    en koiton, mies olen valkeuden,\n    vaikka en voiton,\n    murtua mulle on elää?\"\n\nOn juureton puu isänmaanrakkaus ilman vastaavaa kotipaikkarakkautta.\n\nOn helisevä vaski ja kilisevä kulkunen koko ihmiskuntaa syleilevän\nsympatian tulisinkin tunnustus, joka ei leimua aina kiihkeämmästä\nkiintymyksestä lähimpään ympäristöön ja siihen kuuluvien ihmisten\nelämänkohtaloihin.\n\nMutta kuitenkin lienee jokainen itsetietoon tullut, tunteva ja\najatteleva ihminen lähinnä itseään.\n\nTäyttämättä niitä velvollisuuksia, jotka tuosta terveestä\nitsesäilytysvietistä esille purkautuvat, hän tuskin voinee täyttää\nmuitakaan, yhtä vähän kuin käyttää niitä oikeuksia, jotka kuuluvat\ntäysvaltaiselle, suvereenille yksilölle.\n\nTaikka niinkuin germaanisen elämäntietouden valta-isä Goethe sen lausuu\nomalla ikipätevällä tavallaan ja omalla laulavalla, riemuitsevalla\npoljennollaan:\n\n    \"Volk und Knecht und Überwinder\n    sie gestehn zu jeder Zeit:\n    höchstes Glück der Erdenkinder\n    ist nur die Persönlichkeit.\"\n\n    (Kansain, orjain, valtiasten\n    tunnustus on ainiaan:\n    korkein onni ihmislasten\n    oma itseys on vaan.)\n\nMutta mihin saakka ulottuvat täysvaltaisen, suvereenisen yksilön\noikeudet sitten?\n\nEivätköhän siihen saakka, missä ne loukkaavat toisen yhtä täysvaltaisen\nsuvereenisen yksilön oikeuksia?\n\n-- Ne voisin ehkä maalata vielä. Mutta tuskin ottaa omikseni enää\nsamalla sisäisellä näkemyksellä ja rakkaudella.\n\n\n\n\n5.\n\nSIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI.\n\n\nTalo nukkuu vielä, mutta ei sen elämä enää.\n\nTuolta kuuluu jo kukon kotkotus, täältä jo halli haukahtaa. Jostakin\nvastarannan viidakosta kalahtaa karjankello. Etäältä Oulunjärveltä\nvaistoaa korvani kuin jonkin tukinhinaaja-aluksen ähky-äänet.\n\nMuuten on kaikki vielä tyyntä ja hiljaista. Mutta kaikki metsät palavat\npurppurassa.\n\nAamu alkaa, koi-luoja korenee. Valkea, varjoton yö vaihtaa muotojaan\nniiksi satusaariksi merellisiksi, joiden kirjovärit kalevalainen\nkansanrunous näin määrittelee:\n\n    \"Siellä puut punalle paistoi,\n    puut punalle, maat sinelle,\n    hopealle hongan oksat,\n    kullalle kukat kanervan.\"\n\nMuistan mestari Akseli Gallen-Kallelan kerran yhtä mehevästi kuin\nmahtipontisesti ärrää täräytellen kiroilleen:\n\n-- Mikä p----le siinä on, ettei männyn kylki paista enää yhtä punaiselta\nkuin ennen Kuusamossa? Mutta ei, ei se p----le paista! Mikä p----le\nsiinä on, ettei sinerrä suomalainen sisäjärvi enää niinkuin ennen\nParisista Vienan-Karjalaan painuessani? Mutta ei p----le sinerrä!\n\n-- Eikö enää niinkuin Aino-taulun auringon nousussa? tein jo kunnialla\nvanhenevalle mestarille omantunnonkysymyksen.\n\n-- Ei p----le! Eikä tarvitsekaan, sillä eihän se sittenkään ole muuta\nkuin sitä samaa parisilaista mallitörkyä, jota itse opin Ruovedellä\nenimmän halveksimaan.\n\n-- Onkohan se nyt niin yksinomaan halveksittavaa? uskalsin edelleenkin\nkiistää itsepintaisesti. -- Entä akka ja varis, entä palokärki hongan\nkyljessä.\n\nSeurasi tuon luovan valtahengen liikuttava, myrskyinen itsetunnustus,\njonka aikana minulla oli kyllin tilaisuutta palauttaa mieleeni sitä\npitkää, peninkulmaista päivätyötä, minkä hän jo vuosikymmenien kuluessa\noli suomalaisen taiteen tien-raivaajana suorittanut.\n\nTaisi kutoutua surumielisiksi supistuviin ajatuksiini pieni\nkunnioittavan kiitollisuudenkin sävy, koska ojensin käteni hänelle ja\nlausuin vain aivan yksinkertaisesti: Kiitos menneistä! Terve tuleville!\n\nKenties en keksinyt silloin aivan oikeaa sävellajia. Nyt olisin valmis\ntuohon suurtaitajan itsekiroukseen seuraavin sanoin vastaamaan: -- Ei ole\nsyytä suruun sanoisin, joskaan ei paista enää yhtä realistisesti\nnähtynä ja räikeänpunaisena hongan kylki. Ei ole syytä angervoitua\nmielialan, vaikkakaan ei valahda enää aamuisen aurinkomaiseman syliin\nyhtä heleähipiäisenä Väinämöisen käsistä Aino-neiti.\n\nKaikki tuo tapahtuu kyllä, mutta vieläkin koristeellisemmin, koska se\ntapahtuu tarunomaisemmin, tyylitellymmin ja mielikuvallisemmin.\n\nSiis ei niin esineellisesti ja ikäänkuin kouraantuntuvasti enää,\nvaan taiteellisesti tahkotummin, ihanteellisesti ylhäisemmin ja\nyli-inhimillisemmin.\n\nMikäpä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitten taideniekan, ellei\nse olisi juuri nousua, irti maasta, irti turpeesta, irti malleista,\nirti aineellisen maailman alati haihtuvista ja vaihtuvista ilmiöistä?\nUlkopuolisen havainnon aina sisäistyvämpää sielun liikehtimistä siis?\n\nTunnenhan sen tuossakin vielä aallottoman kotilahteni aamunkoittoa\nsilmällä aistiessani.\n\nMaat ovat maireet, puut punaiset, vesi sininen ja soutamaton.\n\nMutta kuinka vähän se sentään kaikkine luonnonkauneuksineenkin sanoisi\nminulle, ellei siihen liittyisi tuhat ja jälleen tuhat kultaista\nmuistoa ja runollista kirjokaarta, jotka täällä kohoavat maan uumenista\nkuin uhritulet suoraan taivaaseen! Kuinka monta samanlaista saarta,\nmetsää ja lahdenpohjukkaa lienen elämässäni nähnytkään, ilman että\nniillä on ollut mitään merkitystä edes hetkelliselle tunnelmaminälleni!\n\nKerran, Italiassa olin kuitenkin kiusauksessa joutua näille\npoikavuosieni kauneusarvoille uskottomaksi.\n\nTuo tapahtui, kun ensin läpi nykyisen Frascatin, sitten läpi muinaisen\nTusculumin vielä eheänä säilyneen helleenisen teatterin, sitten yli\nHannibalin vieläkin muinaisemman ja jo ammoin sammuneen tulivuoren\nnotkelmaan rakennetun leiripaikan taivallettuamme seisoimme kukkulan\nkorkeimmalla kohdalla, missä luonnollisesti sijaitsi sinne autioksi\njäänyt katolinen luostari puutarhoineen, puistikkoineen ja vielä\nnoustavassa tilassa olevine näkötorneineen.\n\nSen alta näkyi Rooma kapeine, kiemurtelevine Tiber-uomineen, joka\nOstiassa laajeten laski keltaiset laineensa sinertävään Välimereen.\nVielä lähempänä, aivan kuin askeleen päässä kangastui tumma Nemi järvi,\njonka rantojen muinaisroomalaisilla huviloilla reunustamiseen ja\nliikkumattomien laineiden keisarillisilla huvipursilla elävöittämiseen\nei suinkaan vaadittu paljoa mielikuvitusta.\n\nKaiken päältä paistoi Apenninien ikuinen lumi, joka nyt auringon\nlaskiessa liekehti aivan tulipunaisena. Etäämpää eteläisen ilman\ntaholta taas huikaisi silmää lämpimänä läikähtelevä Välimeri Capriin ja\nNapoliin saakka, lukemattomine taivaanrannassa liukuvine höyry- ja\npurjelaivoineen.\n\nPelkäsin pahasti silloin, voisinko koskaan enää hyvällä omallatunnolla\ntoistaa sokeana kuolleen pohjalaisen runoilijan, Kallion, klassillisia\nsanoja:\n\n    \"Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks,\n     kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.\"\n\nVoin, kyllä voin. Voinpa vielä omasta syntymämaastanikin erottaa sen\nkulmakunnan, missä olen nähnyt ensi kerran päivänvalon, ja sitä\nerikoisella hartauden ja kiitollisuuden tunteella lähestyä.\n\nPulpahtavat puolimurheellisina mieleeni kalevalaisen kansanrunouden\nsäkeet:\n\n    \"Sijan tieän, kussa synnyin,\n    en tieä sitä sijoa,\n    kussa kuolo kohtoavi.\"\n\n\n\n\n6.\n\nUIMARANNASSA.\n\n\n-- Ihminen värisee aina aamuruskossa, sanoo Strindberg.\n\nNiin paljon kuin häntä ihailen ja kunnioitankin, en kuitenkaan voi\nyhtyä ylläolevaan havaintoon.\n\nAinakin tämän-aamuiset kauneuden tunnut läikkyvät lämpöisinä kautta\nkoko olemukseni, sitä lämpöisempinä muuten, mitä lähempää ne minua\nkoskettavat ja ikäänkuin altakovertavat.\n\nLie kertynyt liian paljon jäätä pinnalleni. Eikä yksinomaan syksyn\nkirkasta kierää, yhtä vähän kuin talven valkoista kidekimmeltävää\nhankeakaan, vaan puolisulaa keväistä, likaisenharmaata kohvaa, johon\ntuskin on luottamista enää ja jonka viittateitä rastineet honganlatvat\njo aikoja sitten ovat pitkin pituuttaan langenneet.\n\nAika on laajeta auringossa välähtelevän virransulan, aika puhaltaa\npuhdistavan aamutuulen, aika kevätmyrskyn mylvähtää.\n\nTullos, aamutuuli! mylvähdä myrsky siis! Tee minut terveeksi jälleen\nniinkuin olin poikavuosinani! Puhalla pois kaikki keinotekoinen kaista\npinnaltani, kaikki järjen raudanraskas jääkuori sydänalastani, että\njälleen voisin nähdä elämäni kultakutriset mielikuvat niinkuin näin ne\nkerran heleällä heinäkuulla!\n\nOnpa vaikea olla jälleen tähän Weimarin vanhan Viisaan ajatusta ja\nmuotoa lainaamatta:\n\n    \"Ach, wüsstest Du, wies Fischlein ist\n    so wohlig auf dem Grund,\n    Du stiegst herunter, wie Du bist,\n    und würdest erst gesund.\"\n\n    (Jos tietäisit, kuink' autuas\n    on kala kuilussaan,\n    astuisit alas paadeltas\n    terveyttä tuntemaan.)\n\nTaivas on pilvetön ja sees. Kuuman poutapäivän kehrä kohoaa aina\nkorkeammalle.\n\nMatalan rakennuksen uuninpiipusta nousee jo sininen savu. Toisesta\nrakennuksesta kuuluu jokin lapsen ääni ynnä sitä seuraava ovenläjähdys.\n\nHiivin hiljaa uimahuoneeseen ja ihmettelen sen pienuutta, varsinkin\nmiten milloinkaan olen sen hiukan leveämmälle perälautsalle maata\nmahtunut, kahdesta ovenpuolisesta puhumattakaan. Kuitenkin muistan\nsiinä päivät pitkät selkiselälläni, kädet ristissä niskan takana,\nilmaan tuijotelleeni ja olemattomia kuvitelleeni.\n\nPulahdan veteen. Nousen takaisin äänettömästi, sillä tarkoituksenihan\non häiritä tätä itsellenikin pyhää ympäristöä ynnä siinä asuvia ihmisiä\nniin vähän kuin mahdollista.\n\nVain kiertää, vain kaartaa, vain kaukaa arasti kurkistaa ja mennä\nmenojani kuin kaste, kuin aamupilvi.\n\nTunnen kuuluvani täällä luontoon ja sen jokaiseen ilmestykseen. -- Terve,\nvanhin veljeni graniitti! olisin täällä valmis sanomaan.\n\nEi ole outoa minulle täällä mikään. Tajuan, mitä puut puhuvat. Kuulen,\nkuinka ruoho kasvaa ja mitä kaislat rannan alla kahahtelevat.\n\nVoisin olla aivan tyyni ja ulkokohtainenkin, ellei noita entisajan\ntuhatkarvaisia ja tuhattunnelmaisia muistoja olisi. Nehän ne pyrkivät\nsärkemään tämänkin itsessään ihanan ja eheän sopusoinnun.\n\nLienen niihin liiankin syvälle sukeltanut.\n\nMiksi en sukeltaisi? -- Ellen niin tekisi, en tuntisi pinnalle pääsemisen\nriemuakaan. Ja jos on vielä mitään oikeutta ja kohtuutta\npsykofyysillisen vanhurskauden maailmoissa, täytyy tuon riemun olla\nyhtä jatkuvasti jalkoava ja dityrambisesti kohti korkeuksia kimpoava\nkuin on ollut tinkimätön tilintekoni entisen elämäni kanssa, ja\npohjaton, joskaan ei aina kuolemanpelvoton, sen kuilunkäynti.\n\nKolme pitkää vuotta olen elämäni lyhyydestä siihen kuluttanut.\n\nOlenko kasvanut, olenko kehittynyt sillä aikaa? Sitä en usko. Olen\npäinvastoin taipuvainen hyväksymään Strindbergin yhtä kaamean kuin\nmuotokauniin elänäntotuuden, ainoan, jota kadehdin häneltä.\n\n-- Noidanlapset eivät kasva, hän sanoo, ne saavat vain suuren pään ja\nhuutavat.\n\nMutta jos minulta kysytään, olenko karkaistunut, lujittunut ja\nterästynyt noilla Manalan alantehilla, niin vastaan ehdottomasti:\n\n-- Olen. Sillä olen oppinut itseäni enemmän tuntemaan ja sen mukaisesti\najatukseni, sanani ja tekoni sovittamaan.\n\nPahoin pelkään myös, että jos todellinen noidanlapsi olen ja saanut\nsiihen kuuluvan suuren pään jo syntymässä, en malta olla tuota jälleen\nniin moninkertaisesti tuntemaani elämäntuskaa, elämän riemua ja\nkuoleman kangistavaa kauhistusta yhtä moninkertaisesti julki huutamatta\nja runollisen tuotantoni runsaudella kanssaihmisiäni kauhistamatta.\n\nHeillä on tilaisuus silloin vain Salomon Saarnaajan keralla huoahtaa:\n\n-- Ei ole loppua kirjojen tekemisellä ja liika lukemus vaivaa ruumiin.\n\nMutta on niin suloista tuntea itsensä jälleen omaksi \"aikalaisekseen\" --\nkuten Strindberg epäilemättä tässä tapauksessa sanoisi -- kun on tuntenut\nitsensä kyllin kauan jo kaikesta esineellisestä maailmasta\nsyrjäytyneeksi, erakoituneeksi, etten sanoisi tuonentakaiseksi.\n\nTerve mieheen siis! Kun tavataan, niin taistellaan.\n\n\n\n\n7.\n\nPURREN VALITUS.\n\n\nUimahuoneen vieressä on heleällä hiekalla purren emäpuu ja siinä vielä\nkiinni killuvina pari lahoa laitalautaa. Tuon ilmestyskirjallisen\nliskoeläimen luuranko näyttää kummallisen tutulta minusta, siinä kahden\nvesikiven kolossa viruessaan.\n\nKierrän ja kaarran sitä. Tutkin ja tuumaelen.\n\nNuo siintyneet laitalaudat ovat varmaan olleet valkeiksi maalatut\njoskus.\n\nKohotan kokkapuuta. Näen siinä vielä poishuuhtoutuneen kölin ruosteiset\nnaulat ja naulansijat.\n\nAivan varmaan! Ne ovat surullisia jäännöksiä omasta purjepurrestani,\njolla ensin lahden laineita, sitten aina siintävämpiä selkävesiä\nviilettelin.\n\nVene oli laho ja vuotava jo sen vanhemmilta veljiltäni periessäni ja\nomaan nautinto-oikeuteeni anastaessani. Mutta jokakeväisellä\ntervauksella, tilkitsemisellä ja pitkillä peltipaikkauksilla siitä\nkuitenkin tuli aina vielä käyttökelpoinen kalu siksi kesäksi. Eikähän\nollut enemmästä väliäkään.\n\nSiinä oli vain liian isot purjeet. Mutta minä vain korotin köliä ja\nhalkaisin hyvällä vauhdilla hankavastaiseenkin.\n\nKaksi purjetta siinä oli, kolmikulmainen kokkapurje ja todellisen\nkaupunkilaisen \"sluupin\" perämaston purje. Niitä molempia kävi kyllä\nyksinkin hoitaminen. Mutta niitä ei saanut merimiessolmullakaan sitoa\nkoskaan, sillä silloin olisi äkkivihuri voinut milloin hyvänsä koko\ntuon komeuteni kumoon pyllähyttää.\n\nTäytyi istua vain toisella laidalla kirein housuntauksin, melan\ntervatun varassa, hankkinuora syvälle toisen käden kämmenlihoihin\nuurtuvana. Mutta siitä oli se hyöty, että tuli tuulta ja vettä lähelle,\nkun niiden lapset tuossa laidan toisella puolen milloin vinhoina ja\nvihaisina, milloin lämpöä ja lempeyttä leyhytellen, kirmasivat ja\nkisailivat.\n\nToinenkin hyöty siitä oli runollinen.\n\nTietysti ne olivat pelkkiä varhaisvanhoja mielikuvia nuo tuollaiset\nkuin ensimmäiseen runovihkoonkin \"Maaliskuun lauluja\" painetut\nlaulunpätkät, joita tuskin paljon päälle kymmenen vuoden ollen omiksi\niloikseni sepittelin. Niistä kuuluu esim. \"Kaupunkimatka\" seuraavasti:\n\n    \"Läksi poika kaupunkihin,\n    laski myötätuulta,\n    Vasta illan tullen pääsi\n    kotiin salmen suulta.\n\n    Missä viipyi poika nuori,\n    vaikk' on myötätuuli?\n    Rannalla on kullan koti,\n    siellä simahuuli.\"\n\nSamaa Heinen, Burnsin, Petöfin, Runebergin, Tavaststjernan ja\nsiihenastisen suomenkielisen taiderunouden, eikä vähemmän suinkaan\nkalevalaisen kansanrunouden, yleistä yhteismaata olivat \"Puhtaat\npurjeet\" ynnä niin monet muut silloiset laulunpätkät. Mutta opinpahan\nlausumaan siten julki selvästi ja selkeisesti, mitä olin selvästi\ntuntenut ja ajatellut.\n\nEnkä pidä pienimpänä hyötynäni sitäkään, että opin noilla yksinäisillä\nja aina pitenevillä purjeretkilläni äidinkieltäni kirkkaasti käyttämään\nja runomuodollisesti muovaelemaan, vieläpä siinä määrin, että jo\nylioppilaaksi tullessani saatoin siinä suhteessa joltisellakin\narvovallalla esiintyä.\n\nTuulen tuomat, viinan viemät ovat olleet sävelmäni. Mutta niiden\nlaulavan poljennon on purrenpohjaa vasten vaahtoava laine itse luonut,\nantanut suomalaisen sisäjärven ulappa niiden alku- ja loppusoinnut,\naamun ja illan ruskot niiden muut runokoristeet.\n\nMutta nyt olen kuulevinani kuin purren valituksen korvissani:\n\n    \"Ei Ahti sotia soua\n    kuunna, kymmennä kesänä\n    hopeankana halulla,\n    kullankana tarpehella.\"\n\nTekisi mieleni lyödä purtta kirjasuulla kintahalla ja sanoa\n\n    \"Elä huoli, hongan pinta,\n    varpelaitainen, valita,\n    vielä saat sotia käyä,\n    tappeloita tallustella.\"\n\nTunnen itsekin samaa. Harvinaisen nuortuneena ja norjistuneena nousen\ntörmälle uimarannastani ja lähden, pitkin entisen puutarhan rajaa,\nvarsinaista lahden laituria kohden kapuilemaan.\n\n\n\n\n8.\n\nSININEN SILTA.\n\n\nPäädyn laiturin päähän. Lahohan se tuntuu olevan, vaikka hyvin muistan\nsenkin, jo etäisen päivän, jolloin se isäni toimesta siihen kivillä\ntäytetyille silta-arkuille asetettiin.\n\nPitkä sen piti olla, että Kajaanin ja Vaalan liikennettä välittävät\npienet höyrypurretkin saattaisivat poiketa sen nokkaan. Leveä sen piti\nolla, että mahtuisi sen päähän parille vastapäiselle penkille\nsuurempikin saattokansa. Kahdet käsipuut siinä piti olla, etteivät\npiimäsuut pikkaraiset, joihin minutkin siihen aikaan luettiin, voisi\ntasaisilta lankuilta matalampaankaan veteen horjahtaa.\n\n-- Mutta tästä voi pudota, virkahdin, pistäen pääni ja yläruumiini\nparemmaksi vakuudeksi tyhjään ilmaan riippumaan.\n\n-- Ja joka siitä itsensä pudottaa, se pudotkoon, kuului isäni lakoninen\nvastaus.\n\nTunsin itseni satutetuksi omalla tuhmuudellani.\n\nTuon laiturin nokasta kuuntelin sittemmin niin monen valkean kesäyön\nääniä aamunkoittoon asti, laulurastaan viimeisiä raksutuksia\nvastapäisen metsän tummuvasta vehreydestä ja kajavan huutoja\nkaukaiselta Sokajärveltä, mistä ne soivat kuin hätääntyneiden lasten\nitku.\n\nKuului yksinäisen soutajan hankavitsan vingahtelu hyvän ruotsinvirstan\npäästä. Otti korva myös jonkun uskollisen talonvahdin harhan\nhaukahtelun Parkinniemestä, johon sieltä täältä yli peilityynen\nPaltajärven toiset pienemmät piskit yhtä itsepäisesti vastailivat.\n\nJa jos oikein hermonsa herkisti, saattoi yli kaikkien muiden yön äänien\nkuulla Kajaanin Ämmä- ja Koivukosken epämääräisen kohun, missä ne\nvaltakuntien vaiheista ja ihmisten kohtaloista vähääkään välittämättä\ntuota tuhatvuotista virttään yhä vieläkin soittelivat.\n\nSaman sinisen sillan päästä katsoin myös niin monet kauniit ja kalpeat\nelokuun kuudan-illat, joissa syksyn ja talven tuntu jo väreili, lensi\nkeltainen koivunlehti ja kohosi harmaan hallan sumu lahdenperukan\nloppumattomista rämeistä ja korpisoista.\n\nHiipi hiljaa pitkin poukaman rantoja, kosteutta kihoavia niittyjä,\nnurmia ja vainioita, nousi jo puiden latvojen tasalle ja peitti pian\nPikkusaarenkin lahden suussa.\n\nKuu paistoi enää vain kuin harsoseinän takaa. Luonto lepäsi. Tuuli ei\ntuntunut, ei vingahtanut tankoviiri.\n\nSaattoi sellaisena yönä turmiokin tulla, viedä maamiehen vuodenvaivan\nja tyrehyttää koko elämisen toivon niin monessa talossa, töllissä ja\nmäkituvassa kautta Kainuun kulmakunnan.\n\nTuntuivat turhilta silloin varhaisvanhan lemmenkukat. Eivät auttaneet\nsiinä enää niiden herättämät sulohaaveilot, eivätkä etäisistä\ntuulentuvista hiljaa soinnahtelevat säejuoksutukset.\n\nKylmä väristys kulki pitkin selkäpiitäni, pakottaen minut vasten\ntahtoanikin kotoisen vuoteen lämpimään.\n\n\n\n\n9.\n\nYKSINÄINEN AJATTELIJA.\n\n\nTuon laiturin valitsi myöhemmin vanhuutensa rauhalliseksi tyyssijaksi\nmyös uskollinen vahtikoiramme Toveri, joka muutenkin kuului huoneen\nhallitukseen ja katsoi itsensä siinä tuiki tärkeäksi.\n\nSen päässä hän istui illat pitkät. Eikä hän luovuttanut paikkaansa\nkenellekään muille kuin korkeintaan minulle, joka kerran olin hänet\nsitä kesäisenä yönä järveen polskahuttanut.\n\nSiitä saakka hän piti kaikista yksinäisistä ja yöllisistä\nmielihauteistaan huolimatta korvansa terävinä.\n\nVaikka koetin kuinka hiljaa hyvänsä laiturin nokkaa lähestyä, hän kuuli\naskeleeni, arvasi ajatukseni ja lähti hitaassa hölkässä, mutta kaiken\narvokkaisuutensa säilyttäen, minua mieluimmin jo mäkirinteessä\nkohtaamaan.\n\nMitä hän mietti siellä, ei tiennyt kukaan.\n\nMutta hän muodosti suippoine kuonoineen, kippurahäntineen,\nsepelikauloineen ja valkeine rintapielineen hyvinkin koristeellisen\nkuvion vastarannan tummaa taustaa vasten. Kauas utuisille ulapoille\nsuunnatun katseen vakaa tutkiskelu, pystyt korvat ja tanakat etujalat,\nkankeat niskakarvat ynnä siltapalkkiin kiinteästi painautuneet\nperäpakarat tekivät hänestä oman itsensä monumentaalisen muistomerkin,\njosta voi havaita jo poskeinenkin, että tässä oli tosi kysymyksessä.\n\nEpäilemättä ratkaisi hän siinä elämänsä ongelmia.\n\nMutta tuumiskeliko hän siinä noin vain yleensä maailmanmenoa ja\nolemassaolon ikuisia arvoituksia, joista vähäisin ei suinkaan liene\nollut hän itse eikä hänen suhteensa lähimmän ympäristön elämään, ei ole\nkoskaan kaikkien kirjallisten lähteiden puuttuessa päässyt täyteen\npäivänvaloon.\n\nSiksi uskallankin esittää siitä oman vaatimattoman otaksuntani.\n\nPahoin pelkään nimittäin, että hän siinä, elämän peruskysymyksiä\npohtiessaan, ajatteli lähinnä omaa yksinäistä poikamies-asemaansa, joka\npakotti hänet niin suurella huomiolla ja järkähtämättömällä\nmielenkiinnolla tuotakin kaukaa kajahtelevaa koiran haukkua\nkuuntelemaan, vieläpä silloin tällöin päiväksi tai pariksi koko\nkotipiiristään poistumaan.\n\nHän upposi silloin uusiin ja meille tuntemattomiin seikkailuihin,\njoilta hän aina palasi, valkeat etukäpälät jo kaukaa portin luota\nvilkkuen, sangen nolona, kesynä, nälissään ja häpeissään.\n\nKerran hän oli poissa kokonaista kolme päivää.\n\nPelättiin jo jonkin tapaturman häntä kohdanneen. Me lapset kuvittelimme\njo kaikenlaisia kauheuksia. Vanhemmat veljet, joiden joukossa joku\nmetsämieskin, puhuivat myrkytetyistä ketunpaloista. Isänikin oli\nhuomattavasti hermostunut.\n\nMutta siinä samassa hän jo painautuikin kotiin portin alta, tuli\nnilkuttaen ja verissään ja pistäytyi heti ruokaa saatuaan makuulle\nnaurismaahan, josta hän ei sitten pariin päivään poistunut ollenkaan.\n\nHeilautti vain häntää surumielisesti ohikulkijalle. Me lapset pidimme\nkyllä huolta siitä, ettei häneltä siellä ainakaan evästä puuttunut.\n\nNäin makasi hän, näin hoiteli hän haavojaan ja kokosi voimia uusiin\nvoitteloihin.\n\nEntiset tappiot unohtuivat pian häneltä. Tuossa seisoi hän jälleen\ntassut tanassa kotikartanolla, julistaen julmasti jokaiselle uudelle\ntulijalle omaa ehdotonta isäntäoikeuttaan, josta riippui, kenen hän\nsalli oman kartanonsa kartoitettuja alueita taivaltaa.\n\nSuhteeni hänen koirankuonolaiseen tieto-oppiinsa oli ja pysyi\njärkähtämättömänä.\n\nHän oli oppinut epäilemään minua jo hamasta varhaisimmasta\nnuoruudestani. Oli mahdotonta saada häntä edes makeintakaan kahden\nvoileivän välistä sinappitaikinaa maistamaan. Yhtä mahdotonta oli häntä\nenää ampiaispesälle johdattaa, josta hänellä saattoi olla hyvinkin\nsurulliset kokemukset.\n\nOlin huomannut nimittäin joinakin noista varhaisimmista\nlapsuusvuosistani herhiläisten lentelevän edestakaisin erään\nirtautuneen vuorilaudan väliin, josta oli valunut kokonainen\nsahajauhokerrostuma itseensä maaperään nojautuville peruskiville.\nArvasin olevan hupaisan ampiaispesän siellä ja tahdoin jakaa ainakin\npuolet tuosta hilpeästä huomiostani myös Toverille.\n\n-- Sumsumsumsumsum, sanoin hänelle, kourani kuperaksi ja ikäänkuin\nontoksi altakaivertaen.\n\n-- Simsimsimsim, sanoivat hänen pystyt korvansa, ottaen tuiki\ntarkkaavaisesti lukuun jokaisen ilmeeni ja äänenpainoni.\n\n-- Sumsum, sanoin hänelle, ohjaten hänet suorastaan pesän suulle.\n\n-- Prrrr! huusi koko hänen sielunsa ja ruumiinsa vilpittömällä\nosanotolla.\n\n-- Samsamsamsam...\n\nJa hän leipoi omilla lapsellisilla etukäpälillään rikki koko\nampiaispesän.\n\n-- Sumsumsumsum! huusin minä, joka jo pahaa aavistaen olin kietaissut\nlyhyen kesätakkini näköpäätäni suojelemaan.\n\nKuulin kyllä senkin päällä useamman kuin yhden piikkiniekan\npomppoilevan. Mutta huomattuaan kilpikonnamaisen olentoni koko\nraavaallisuuden ne jättivät minut rauhaan ajaakseen sitä suuremmalla\nraivolla, vimmalla ja epätoivolla takaa omaa perivihollistaan, joksi\nne, kaikille valkeille valloille kiitos, näkyivät mainitun\netukäpäliensä käyttäjän valinneen.\n\nHän huusi, hän huusi kuin syötävä, kiersi ympäri pihaa ja kärsi\nsanomattomasti.\n\nEräs ampiainen oli iskeytynyt hänen tuiki tunteelliseen\nhaistin-aistimeensa, toinen ahdisteli hänen jaloimpia elimiään.\nTurhaan hän koetti niitä pois pyyhkiä etukäpälillään ja pois\nruoputtaa takakäpälillään. Ne kuolivat ennemmin kuin sallivat omaa\nampiais-oikeuttaan häväistävän.\n\nKolme päivää hän paranteli nuoskeassa savessa kerrassaan koiramaista\nsuppiloaan. Ja kun hän sieltä nousi, ei se ollut enää hänen kuononsa.\n\nSe oli pullistunut, pöhöttynyt, se oli tärveltynyt tuiki\ntuntemattomaksi.\n\nHän tunsi itsensä silloin kokonaan koomilliseksi ilmiöksi, samoin kuin\nsen jälkeenkin kerran, jolloin hän koetteli minulta salaa haudata\nnaurismaahan omaa ja arvattavasti hyvinkin suurella vaivalla\nhankkimaansa makuluuta.\n\nHoukuttelin hänet toisaalle, kaivoin esille hänen kalliin makuluunsa ja\nhautasin sen kokonaan toiseen paikkaan. Sitten viettelin hänet sitä\njälleen etsimään; osoittaen maata kuopimalla, mistä se muka oli\nparhaiten löydettävissä.\n\nHän epäili jo silloin suuresti minua, mutta ei ollut aivan varma siitä,\nmilloin laskin leikkiä, milloin puhuin totta hänelle.\n\nMutta nähtyään, että saatoin laskea leikkiä niinkin pyhillä asioilla\nkuin oli makuluu hänen tietoisuudessaan, hän ei enää luottanut minuun\nmissään.\n\nPäinvastoin hän puri ja retuutti talvilakkiani siihen määrään\nraivokkaasti, että veljeni kävi sen kohtalosta hyvinkin hermostuneeksi.\n\nHän opetti tuon järjettömän luontokappaleen ottamaan \"lakin pois miehen\npäästä\", kuten hän sitä teknillisellä termillä nimitti.\n\nIsäni ei nimittäin ollenkaan pitänyt siitä, että asiakkaat tulivat\nhänen pyhitettyyn peräkammioonsa lakki päässä. Toveri, joka veteli\nsuloisia päiväuniaan hänen kirjoituspöytänsä jalkapohjissa, oli valmis\nheti ylöskarkaamaan, kun hän kuuli sanat: \"Ota lakki pois miehen\npäästä!\"\n\nSilloin Toveri loikkasi. Hän lensi läheltä miehen päätä, tarttui hänen\ntalvilakkiinsa ja oli vetää sen juurineen päästä pois. Me emme koskaan\nsaaneet häntä kyllin hallituksi ja hillityksi.\n\nIsäni viimeisinä elinvuosina Toveri hoitelikin melkein yksin koko\nkartanoa ja varsinkin sen yläpihaa.\n\nIsäni ei koskaan ollut kissoja sietänyt. Mutta heti samana keväänä,\njonka tammikuussa hän kuoli, näin kirjavan kissanpennun lastenkamarin\nikkunanpielessä itseään peseskelevän.\n\n-- Toveri! huomautin häntä uhkaavan vaaran läsnäolosta. Puss kiinni!\n\nToveri murahteli, osoitti ymmärtävänsä tunteen, heilautti häntäänsä ja\nkäyttäytyi minua kohtaan itseään velvoittavalla johdonmukaisuudella.\n\nSe olikin ehkä viimeinen oppitunti, jonka elämisen suuressa taiteessa\nsain häneltä. Sillä kun seuraavan kerran lähenin synnyinseutujani, ei\nhäntä enää ollut olemassa.\n\nJa mikä hän nyt on? Vain jalanjälki lumella, vain omia polkujaan\npolkevan harmaapäisen lapsen haave. Epäilen suuresti, onko hän edes\nkoskaan elänytkään.\n\nMutta varmaan hän on elänyt, koska hän kerran on voinut jättää niin\nsyvät jäljet koko sielulliseen olemukseeni.\n\nVanhempina päivinään hän ei seikkaillut enää. Hän ajatteli.\n\nMissä määrin hänen verraton huomiokykynsä lienee pitänyt yhtä näiden\nrivien kirjoittajan tylstyneemmän, mutta alkuperäisesti yhtä herkän\nhuomiokyvyn kanssa, käynee kyllin selville näistäkin ohiampautuneista\najatuksista.\n\n\n\n\n10.\n\nTALO TALOLTA, TÖLLI TÖLLILTÄ\n\n\nkulkee tieni. Minne en itse jouda poikkeamaan, sinne pistäytyy\najatukseni.\n\nTuossa on vanha mylly mäentöyräällä, tuossa sama kujatie, jota kahden\nnaapuritalon karja käy laitumella. Siitä vain eräitä askelta, ja aava\nOulunjärvi rannattomine ulapoineen eteeni aukeneo.\n\nKatson koillista, katson luodetta kohden. Tuolta valuvat sydänmaan\nvedet aina Suomussalmen raukoilta rajoilta asti. Täältä ne moniin\nmuihin samanlaisiin suon ja roudan, nälän ja hallan lapsiin yhdyttyään\nrientävät riemuiten kohti Pohjanlahtea ja sen lähintä rantakaupunkia.\n\nJälleen tunkeutuvat esiaikaiset tunnelmat, muistot ja toiveet jokaiseen\nsieluni sopukkaan. Ainoastaan täällä voin muistaa ne sadat nimet ja\nsanat joilla jokaista pientä saarta, satoa ja vuorta nimitetään.\n\nToinen nimisarja vyöryy toisen yli niinkuin koskessa hyrsky toistaan\ntapailee: Milloin ne ovat manan majoille siirtyneiden sukulaisten,\nnaapurien tai ystävällisten kylänmiesten ja -naisten nimiä, milloin\ntaas talojen ja niihin kuuluvien kotieläimistöjen, hevosten, koirien,\nkissojen ja hatasarvien mairesanoja. Vielä askel samaa männikkötietä,\nminkä varrella kataja seisoo kuin sypressi, vanamo lemuaa kuin\nensilempi, ja tuossa on kotipitäjän tapuli, kirkko ja sen takana\nvainajien varvikko, hiljainen kuin kärsivän hymyily.\n\nMenen sinne, luen tuttuja nimiä, kävelen aina peremmälle päin ja seison\nvihdoin isäni ja äitini hautakummulla. Istun ja mietin taikka oikeammin\nkoetan olla mitään ajattelematta, mitään kuvittelematta, olla vain kuin\n\"tabula rasa\" (kirjoittamaton taulu), sellainen kuin olin tämän tähden\npinnalle tullessani ja jollainen olen toivoakseni täältä lähtiessäni.\n\nOnnistun hetkeksi siinä. Mutta jo toisessa rupeaa minua oma ulkonainen\nasenteeni vaivaamaan.\n\nSiinä hän nyt istuu muka? Näen syrjäsilmin hänet. On surevinaan, vaikka\nei surekaan. On muistelevinaan, vaikka ei muistelekaan. Odottaa ehkä,\nettä joku kyläläinen kulkisi pitkin maantietä ja huomaisi hänet ja\nkertoisi kotiväelleen näkemyksensä.\n\nPois, pois! Jälleen teitä ja ahoja astelemaan, matkoja mitattomia,\nensimmäisistä aistimuksista järkeilevimpiin johtopäätöksiin saakka\ntaivaltamaan. Jotakin vanhaa tuttavaa kädestä puristamaan, toiselle\nuppo-oudolle ystävällisesti päätään nyykähyttämään. Aina toiseen päähän\nnientä, missä muinaisen hautuumaan asujaimet ovat jo soittelevan\nsomerikon keralla aaltoihin vierähtäneet, missä nykyisenkin\nIsonpappilan leveä päärakennus ja sen alla avartuva notkoniittu vielä\nentisistä ajoista muistuttavat.\n\nKaukana salmen selällä on korkea kariluoto. Sanovat sen muodostaneen\nesihistoriallisen kodan pohjoisseinän silloin, kun lappalaiset vielä\nnäillä tienoin majailivat. Sitä vastapäätä olevan niemen nimi\nKoutaniemi viittaa samaan alkuperään. (Gowdas = noitarumpu.) Eivätkä\nvähemmän Ärjänsaaressa vieläkin näytetyt lapinhaudat.\n\nMutta mitä ne nyt minua liikuttavat?\n\nAinoastaan ne siniset liekit, jotka menneitten muistojen ja niitten\npohjalta nousevien tulevaisuustoiveitten aarnihaudoilla leimuavat,\ntuntuvat nyt olevan jotakin hengenheimolaista minulle.\n\nPois, pois! Säikähtäisin, jos näkisin enää edes yhdenkään tervaveneen\ntuolta täysin purjein myötätuuleen höllöttävän. Ja kuitenkin kulki\nniitä minun lapsuudessani niin paljon, että ne kokonaisiksi\nlaivastoiksi yhtyneenä antoivat leimaa näillekin Suomen laveimmille\nsisäjärven ulapoille.\n\nVastatuulen sattuessa voi taas oma kotilahtenikin täyttyä siihen\nsäänpitoon pistäytyneistä \"paltamoista\", niin että tuskin pääsin\nniitten lomitse edes omalla onkipurrellani lahden perälle\npuikkelehtamaan.\n\nSiellä tarjosi eräs Kuhmon ukko minulle myös ensi kerran eläissäni\nviipaleen pettuleipää. Mustaa se oli, kitkerältä ja katkeralta se\nmaistui. Hiukan enemmän ukon kanssa juteltuani sain tietää, että _hän\noli syönyt selvää leipää yhteensä 14 kuukautta koko elämässään_.\n\nKannoin sen kalliina muistokaluna yhteiseen ruokakaappiin. Siellä se\nkovettui ja kivettyi. Mutta piirtyi myöskin ikuisiksi ajoiksi mieleeni\nse pihkan tuoksu, joka on antanut sekä sen tarunomaisen rumuuden että\nyhtä myytillisen myötätunteen tämän syrjäseudun koko kansalle. Veljeni\nKasimir Leino, kaikista akateemisista opinnäytteistään huolimatta --\njoita hän ennen ei suinkaan ollut liian vaatimaton arvioimaan -- oli\nkuitenkin näitten rivien kirjoittajaa paljon välittömämpi\nrunoilijaluonne.\n\nEi ole ihme, että useat meidän vanhemmista sosialisteistamme ja koko\nsuomalaisen sosiaalidemokratian perustajista osasivat myöskin hänen\nnuorempaan veljeensä tutustuttuaan ulkoa kaiuttaa hänen korviinsa\nsanoja:\n\n    \"Olen, syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,\n    olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,\n    olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjättävän,\n    olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.\n\n    Oli paikkaiset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,\n    ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet\n    ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään,\n    vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.\"\n\nKoko suomalainen sosiaalidemokratia on oikeastaan vain haara\nnuorsuomalaisuutta, johon maan silloinen kansanvaltainen,\nvapaa-aatteinen ja edistysmielinen paremmisto lukeutui, aivan samoin\nkuin nuorsuomalaisuus itse on vain haara suomalaisuuden suurta\nliikettä, joka ei suinkaan ole tällä nimellä vain Runebergin,\nSnellmanin tai Lönnrotin aikalainen, vaan hamasta harmajasta\nmuinaisuudesta esiin kumpuava vapaudenvaatimus ja itsenäisyysjulistus.\nMuutamat vuosisadat, sen tahi tämän kansan vallan alla olo, eivät\nmerkitse mitään niitten kymmen- ja monikymmentuhantisten hetesuonien\nrinnalla, joista on hersynyt esille suomalainen kulttuuri ja sen hengen\nnykyaikainen kiirehtivä kuumeentapainen läsnäolo.\n\nJollekin tämäntapaiselle kannalle asettuen me ehkä voimme hiukan\nparemmin myöskin nykyhetken moniin vastenmielisiin, jopa suorastaan\nvihamielisiinkin virtauksiin suhtautua.\n\nMutta emmehän mekään ole mitään Münchhauseja, jotka voisimme nostaa\nitsemme suosta oman tukkamme avulla. Meidänkin täytyy voida nojata\njohonkin. Taikka täytyy meillä olla sitten joku omien armaampien\nmielikuviemme toukokuu-tanko, jota myöten kiiveten me voimme nähdä omaa\nnenäämme pitemmälle.\n\nLuulen senvuoksi olevan jokaiselle meistä henkisesti terveellistä pitää\npieni sisäinen tilinteko aina silloin tällöin ennen viimeiselle\nsuurelle tuomiolle tulemusta. Sitä varten ovat lapsuuden muistot meillä\nolemassa.\n\n\n\n\n11.\n\nPARRANPÄRINÄÄ.\n\n\nEn mahtanut olla kovin vanha silloin, kun salin ison peilin edessä\nseisoin ja kumartelin, tarkastelin ja tutkistelin itseäni.\n\nJoku vanhemmista sisaristani oli kulkenut siitä ohitse ja kysynyt:\n\n-- Onko Eino mielestään kaunis?\n\n-- Ei Eino ole kaunis, olin päätä pudistaen vastannut.\n\n-- Onko Eino mielestään ruma? oli vanhempi sisareni jälleen kysynyt\nminulta.\n\n-- Ei Eino ole ruma, oli kuulunut vastaukseni.\n\n-- Mikä Eino sitten on? kysyttiin jälleen.\n\n-- Eino on lyttin näköinen, olin minä virkahtanut.\n\nPäättäen s:n ääntämisestä ja kolmannesta persoonasta ei elonpäiväini\nmitta liene ollut silloin vielä liian täysi.\n\n\n\n\n12.\n\nKALMA.\n\n\nEnkä mahtanut olla kovin vanha silloinkaan, kun ensi kerran kuulin\nsanat \"kuollut\", \"ruumis\", \"peijaat\" ja \"hauta-arkku\". Se tapahtui\nisäni vanhan torpparin Ahosen kuollessa, jolle viimeistä maallista\nmajaa rakentamaan ukko Huotari läheisestä Rämsälän kylästä eli\nyllämainitusta mökkirypäjäksestä ilmestyi. Se mahtoi olla myöhään\nsyksyllä, koska keittiön ikkuna vielä oli auki. Mutta mahtoi myös vinha\ntuuli Oulunjärven päältä puhaltaa, koska meitä lapsia ei päästetty edes\nkeittiön kuistille paksusti ja lämpimästi pukeutumatta.\n\nTuolta alas riihitietä he laskeutuivat, toiset kantaen mustaa,\nkarkeatekoista arkkua, toiset peittäen silmänsä lakillaan tai\nesiliinoillaan. Läpi kartanon kävi kulku sen edessä odottaville\nlava-aisoille, jotka sitten lähtivät verkkaan vierimään pientä\nvastamäkeä kohti kirkonkylää.\n\nMeidät lapset patistettiin pian sisälle siitä. Täällä oli minulla\nkuitenkin tilaisuus nähdä edessäni tapahtuneen murhenäytelmän viimeinen\nnäytös.\n\nUkko Huotari ilmestyi puhdepimeän langetessa jälleen keittiön ikkunan\ntaa. Hän koputti siihen, ikkuna avattiin ja hänet neuvottiin menemään\ntoisesta kuistista isän luo peräkamariin. Kuitenkin oli keittiön\nikkunalaudalla häntä odottamassa vanhanaikainen pikari, jonka\nsisällyksen minäkin hiukan tavallista miestä väkevämmäksi ymmärsin,\nnähtyäni hänen hyväntahtoisen irvistyksensä ja kuultuani sitä\nseuranneet mahtipontiset röyhtäykset. Mutta pikaria hän ei suinkaan\nsuostunut enää takaisin keittiön ikkunasta antamaan.\n\n-- Vienpähän sen sinne, sanoi hän, mistä se on kotoisinkin.\n\n-- Ai, ai, sitä ukkia! pajattivat palvelustytöt. -- Se on sitten kaukaa\nviisas.\n\nHän lähti ulkotietä peräkamariin. Sillä välin podalsin minä juoksuun\nsisätietä läpi kylmän keittiön eteisen, jossa sentään pieni lampputuiju\npaloi, siitä läpi suuren ja pimeän salin toiseen eteiseen ja siitä isän\nkamariin, jonka ovi onneksi oli jäänyt hiukan raolleen.\n\nUkki oli kuitenkin ehtinyt edelleni. Hän istui jo lakittomin päin\novensuussa olevan sängyn kannella, samalla kuin toisella puolen\nhuonetta näin isäni häärivän jotakin lasipikari ja kirkas karahvi\nkädessään. Vasta ympäri käännyttyään, ja lipastonsa huolellisesti\nsuljettuaan hän äkkäsi minut:\n\n-- Tuossa on sinulle, sanoi hän ojentaen suuhuni sokeripalan ja päätäni\npyyhkäisten.\n\nTiesin silloin, mistä oli viisi hirttä poikki. Oli taas takaisin\nlastenkamariin laputettava, ellei ehkä mahdollisesti aina valveilla\nolevaa huomiokykyäni keittiössä tai ruokasalissa sillä välin\ntarvittaisi.\n\nMutta sieluun jäi ikuisen epäilyn alaiseksi se usko, että ukko Huotarin\nruumiskirstun tekoa olisi jollakin muulla tavoin talon puolesta\npalkittu. Ainakaan minä en ollut nähnyt rahan liikkuvan. Ja mitäpä\nrahaa siinä olisi voitu paljoa liikutellakaan muutaman tunnin työstä,\nkun hän, joka oli samalla talon muurari, puuseppä, venerakentaja ja\nyleensä kaikki kaikessa pikkuaskareissa, ei edes koko päivältä talon\nruoassa ollessaan vaatinut enempää kuin kahdeksankymmentä penniä. Hidas\nhän oli, verkalleenhan häneltä työ kävi, mutta talo oli häneen ja hän\ntaloon sangen tyytyväinen.\n\nAinoa, mitä isäni ei voinut sietää hänessä, oli se supisuomalainen\nkatsantokanta, joka tuli esiin korvallista raapaistessa.\n\n-- Kyllä se välttää, sanoi hän silloin valmista työtä katsellessaan.\n\n-- Välttää? Välttää? kivahti isäni aina silloin. Kyllähän se sinulle\nvälttää, mutta se ei vältä minulle. Jos oikein tekisin, niin panisin\nsinut laivaa rakentamaan, ja kun se sinun mielestäsi olisi jo\nvälttävässä kunnossa, käskisin sinut siihen muorinesi sijoittumaan ja\nlykkäisin sitten laivan tuonne Paltaselälle. Se olisi sinun loppusi\naivan varmaan, sillä sinne uppoaisit.\n\nMutta siitä saakka on sanoilla \"kamala\" ja \"kalma\" ollut pahaenteinen,\nonnettomuutta uhkaava peijaiskaiku korvissani.\n\n\n\n\n13.\n\nOUTO.\n\n\nMutta aivan varmaan en ollut ikäloppu silloin, kun minut äitini\nrinnoilta vieroitettiin.\n\nMuistan sen kuin eilisen päivän. Muistan tilannetta vastaavat\nhuonekalut, vanhan kaappikellon ruokasalissa, sen vierellä istuvan\näitini, ynnä häntä vastapäätä keittiön ovella parveilevan joukon mökin\neukkoja, jotka lienevät olleet siinä aamumaitoa hakemassa.\n\nIlmestyin itse lastenkamarin ovelle aikoen rientää suoraa päätä omille\nmaitolähteilleni.\n\nKuulin silloin yleisen ihailun sorinan korvissani:\n\n-- Siinäpä vasta hyökeä kuovus!\n\nOlin sen jo liiankin usein kuullut siihen enempää huomiota\nkiinnittääkseni, mutta äitini polvelta kuulin sanat: \"Hyi häpeä! Noin\niso lapsi ja ilkeät vielä imeä äitiäsi.\" Katsoin taakseni suutani\nmutristaen. Se oli uutta ja outoa minulle. Äitini pudotti minut\nhellävaroin takaisin lattialle.\n\n-- Älä ole milläsikään! sanoi hän. -- Tulehan joku toinen kerta.\n\nMinulle annettiin muki lämmintä lehmänmaitoa ja sen kanssa sokeripala.\nEihän sekään niin aivan pahalta maistunut.\n\nMikä lienee muodonmuutos itsessäni tai äidissäni tapahtunut, en tiedä,\nmutta siitä saakka heräsin aina aamu-unestani siihen, että edessäni oli\nlämmin lehmänmaito ja kaksi sokeripalaa.\n\n-- Maito loppuu! huusin.\n\nTuotiin uusi muki maitoa.\n\n-- Sokeri loppuu! kuului kohta painokkaampi vaatimukseni.\n\nTuotiin taas kaksi sokeripalaa.\n\nNäin saatoin samalla vaivalla saada moninkertaiset annokset, siksi kuin\njoku veljistäni tai sisaristani keksi viekkauden, joka niiden alla\npiili.\n\nMutta mahdottomat määrät maitoa ja sokeria sain kuitenkin sisääni\nsulatetuksi. Myöhemmin isäni kuoltua, kun minua vähäisillä\nmeijerirahoilla koulutettiin, muistin jälleen sen ikuisen\nkiitollisuuden-velan, missä olen ollut lapsuudestani saakka kaikille\nmamma-mamellan armollisille antimille.\n\n\n\n\n14.\n\nSAMASSA SAMMIOSSA.\n\n\nYllämainitusta lapsuuden hyöteydestäni huolimatta mahduin siihen aikaan\n4 vuotta vanhemman veljeni, nykyisen Maanmittausylihallituksen\ninsinöörin Artturi Lönnbohmin kanssa samaan lämpimään vesisaaviin, joka\nkahden tuolin väliin korennolla jostakin alakeittiöstä ulkosalta\nkannettiin. Emmekä me yhdessäkään voineet täyttää tuota tavallisen\nkorvon mittaista valtamerta, koska siihen mahtui vielä suuret laivastot\ntinapursia, palkovenheitä y.m. veden päällä pysyvää rihkamaa.\n\nKotoinen kyly tässä muodossa oli ainainen ilonlähde meille. Varsinkin\noli suosittu leikki se, jossa koetimme sinne tänne porskuttamalla saada\naliraajamme niin sekaantumaan, ettemme löytäisi niitä edes\nylösnoustessamme.\n\nOnnettomuudekseni löytyivät ne kuitenkin jälleen, jonka vuoksi hänestä\nei ehkä tullut runoilijaa eikä minusta \"mosatrampparia\"\n(sammalastujaa).\n\n\n\n\n15.\n\nANTTI MUSTONEN.\n\n\nIsäni mielestä, joka oli aika ylpeä karjalainen kartanonherra ja\nvirkamies, hänen itsekohtaisesta kotityranniudestaan kokonaan\npuhumatta, olikin onnellisin mies tässä maailmassa renki, joka\npäivätyönsä tehtyään, talon ruokaa syötyään voi huolettomana oikaista\nsäärensä seinälle ja syleksiä kattoon, kaikista kartanonherraa\npainavista mielenmurheista vähääkään välittämättä.\n\nHän, joka omalla tarmollaan oli itsensä Liperin Mustosista vanh.\ntoimitusmaanmittariksi, Anders Lönnbohmiksi, Oulun läänissä,\nkohottanut, ei voinut sietää sitä kansamme itsetyytyväistä ja\nitsekylläistä luonneominaisuutta, joka hänelle sisältyi \"välttävään\"\narvosanaan.\n\nLaita oli sama kuin koulutodistustenkin. Alle \"tyydyttävän\" ei saanut\nmennä, jos mieli säilyä hyvä väli tuon matalakattoisen rakennuksen\npäästä päähän saakka.\n\nSentähden olikin koulutodistus, tuo kallisarvoinen paperi, jo\nensimmäisenä, ennenkuin ehti päällysvaatteensa riisumaankaan, hänen\nnäppiensä väliin kiidätettävä. Aug. Ahlqvistin koulutoveri oltuaan,\nKuopion ruotsinkielistä lukiota 4 luokkaa käytyään, sittemmin silloisen\nkoulukurssinsa auskultanttitutkinnolla täydennettyään, naituaan ja\nperheensä ylläpidoksi aina vähintään toiset puolet vuodesta Lapin soita\nja rämeitä rämmittyään hän oli ottanut haltuunsa talon ja sen\nisäntävallan sillä luonnon oikeudella, jolla avaimet entiseen aikaan\nkuuluivat emännälle. Mutta suoranainen konna ja heittiö oli hänen\nmielestään se, jolle koulutyö ei maistunut, vaikka mitään ylivoimaisia\nesteitä ei enää ollut sen äidinkieliseenkään suorittamiseen.\n\nTunsimme kotona vain hänen talvielämänsä. Emme tienneet mitään hänen\nkesäelämästään, yhtä vähän kuin hänen vaikutuksistaan ja ajatuksistaan\nnapapiirin tuolla puolen. Vasta paljon myöhäisemmällä iällä olen Lapin\nkuninkaan Savukosken kautta kuullut siitä jotakin.\n\n\"Pitäisihän tuon tämmätä\", sanoi Lempuumi, kun navetan katolta niljaa\n(=linjaa) ajoi. Eikä ole hullumpi tämäkään toinen voimasana:\n\n\"Pois paanalta!\" sanoi Lempuumi karhua, joka vitjamiehiä vastaan tuli.\n\nEikä ollutkaan niin väliä Lapin soilla, tämmäsikö linja niin\ntäsmälleen, tismalleen tai timinälleen. Saattoihan se satoja metrejäkin\nharhaan ampua. Eivätkä taitaisi olla ajat kovin ahtaat vielä nytkään\nSuomen maassa, elleivät sen virkakunnat, ylemmät ja alemmat, sen\nsuurempaa mielivaltaa harjoittaisi. Mitä taas Nalleen, pihkapöksyyn,\ntulee, niin se oli kovin tuota äkkipikaista käskyä oudoksunut.\nKuitenkin kipakan äänen kuultuaan se oli tehnyt lainkuuliaisesti tilaa\nvirkamiehelle hänen toimessaan ja viertänyt vitsikköön. Isäni taas oli\nluullut jonkun vitjamiehistään hänen tähtäimensä ja asianomaisen\nkiintopisteen välille tunkeutuneen.\n\nPahempi lainrikkomus oli se, että hän kerran keskikesällä metsätöihin\nmiehineen aikoessaan oli nähnyt uhkaavan ukkospilven kohoavan\nSavukosken vastaniitetyn luhtaheinän yli.\n\n\"Kaikki talon työhön!\" hän oli silloin kruununmiehiä komentanut. Ja\nkesäinen päivä oli jäänyt taivaanrantaan tollottamaan sitä sileätä\njälkeä, mitä maanmittausväki oli Lapin kuninkaan kuuluisilla tiluksilla\nsuorittanut.\n\nKaikkein pahin lainrikkomus oli kuitenkin se, että hän aina syksyisin\npalasi pari viikkoa ennen Lapin-retkiltään, jättäen töittensä\njatkajaksi vain silloisen vitjamiehensä Heikki Meriläisen, nyttemmin\nkuuluisaksi tulleen ja kirjallista valtioneläkettä nauttivan\nkansankirjailijan, joka osasi ammatin yhtä hyvin kuin joku toinenkin,\njoskaan ei ollut siihen kuuluvia tietopuolisia tutkintoja suorittanut.\n\n\n\n\n16.\n\nMAANSURUT.\n\n\nKolmannelta ikävuodeltani rupean jo jotakin järjestelmällistä\nmuistamaan.\n\nLeikattiin vuosi 1881. Sanomalehdet, jotka sinne etäiseen erämaahan\nsaapuivat noin kerran viikossa, torstaina, ilmestyivät niinä aikoina\nyhä uudestaan surureunuksilla varustettuna.\n\nKeisari on murhattu, sanottiin. Aleksanteri II, maan isä ja Suomen\nhyväntekijä.\n\nSehän oli jotakin aivan tärisyttävaä. Ketkä hänet olivat murhanneet?\nNihilistit, sanottiin.\n\nNe mahtoivat olla maailman suurimpia pahantekijöitä.\n\nUudestaan ja yhä uudestaan ilmestyivät surureunukset. Elias Lönnrot on\nkuollut, sanottiin. Juhana Vilhelm Snellman on kuollut, sanottiin.\nFredrik Cygnaeus on kuollut, sanottiin. Ja vanhemmat ihmiset kulkivat\nkyynelsilmin, katsoen oudoksuen kohti tulevia ajankohtaloita.\n\nIhmisiä mahtoi kuolla kovin paljon siihen aikaan.\n\nMeillä kotona vain ei kuollut kukaan. Kaikki meni vanhaa menoaan.\nVeljet ja siskot lehahtivat syksyisin lentoon ja palasivat takaisin\nkesän kukkien keralla. Lopuksi jäin kokonaan yksin kahden vanhemman\nvaraan, kera riihtä puivan rahvaan ja kylmien, viikon pituisten\nsyyssateiden. Talo ikäänkuin kuoli talven keralla, kaikki elämä siinä\nvetäytyi sisäänpäin, levittäytyäkseen, laajetakseen ja taajetakseen\nuuteen kesäelämäänsä keskipäivän auringon alla.\n\nMutta syksyt olivat sanomattoman pitkät. Sataa tuhuutteli lakkaamatta.\nPirtin seinät vettyivät, pilvet riippuivat matalalla päällä meren ja\nmetsän. Lehmät ammuivat ometassa, koirat ulvoivat pihoilla, vene\nvalitti valkamassa entisen elämänsä iloja. Minulla ei ollut muuta\nseuraa kuin savupirtti, jossa vielä arvoituksilla ja sananlaskuilla\nleikittiin. Mökkirypäjäs kylän yhteismaalla pellon aidan takana, missä\nminua kartanon poikana ja tulevana maisterina suurella kunnioituksella\nkohdeltiin, jopa suolaiset kahvit kiehautettiin, ja jos hyvin sattui,\nniin sämpylänkin keralla aikaihmisten kädestä tarjottiin. Kahvia en\ntosin voinut juoda, mutta mökin eukot joivat minunkin puolestani.\nUkoilta kuulin taas aina syksyltä uudistuvan kysymyksen:\n\n-- No, milloinkas kouluun, Ouluun, opintielle?\n\n-- En tiedä, vastasin häveten omaa hirveätä nuoruuttani. Ehkäpä ensi\nsyksynä.\n\nTaikka varhaisnuoruuttaniko lienen hävennyt, en tiedä, kumpaakin olen\ntuntenut aina olevani.\n\n\n\n\n17.\n\nKIRJAT.\n\n\nNoina samoina vuosina opin myöskin lukemaan. Kuka minulle kirjaimet\nopetti, sitä en muista, mutta I on keppi kädessä nähtävästi hyvin\nvarhain vastaani tullut ja H muodostanut sen kahden seipään välisen\nveräjänpuun, josta oli yli kiivettävä. Tavata taisin jo kolmannella\nikävuodellani.\n\nJa millä vauhdilla tavata! Niinkuin kuularuiskun suusta sinkoilivat\nHattulan pappilan apupapin papukranaatit hammastarhastani. Aivan\ntietämättäni opin eräänä syntymäpäivänäni 6/VII suoraan lukemaan.\nIstuin avatun ikkunan poskessa ja luin jotakin Clouberg & Co:n lasten\nkuvakirjasten tekstiosastoa. Äitini kulki ikkunan alitse jokin astia\nkädessään, aikoen nähtävästi karjapihalle, mutta kääntyikin samalla\näkkiä ympäri ja tuli ilosta loistavin silmin minulle onnea\ntoivottamaan.\n\n-- Sinähän luet! huudahti hän. Sinähän luet suoraan.\n\nSe oli suuri uutinen. En ollut itse sitä edes huomannutkaan.\n\n-- Ja tiedätkö mitä? kysyi äitini vielä. Sinä olet nyt lähtenyt\nneljännelle vuodellesi.\n\nKirjoille ei minua tarvinnut koskaan käskeä, päinvastoin olivat ne\nsadut ja tarinat, joita tiesin noiden kirjojen sisältävän, tehneet\nminut lukutaidottomana riippuvaiseksi vanhemmista veljistäni ja\nsiskoistani, joilla ei kuitenkaan aina ollut aikaa niihin antautua.\nSentähden olin päättänyt oppia itse tuon taika-avaimen käytön, jonka\njälkeen tunsin itseni kruunupääksi omassa valtakunnassani. Sillä välin\nkostin kuitenkin lapsenpiialleni, jonka pakotin uudestaan ja yhä\nuudestaan kertomaan minulle maata pantuani kaikki taitamansa sadut ja\ntarinat ollen hyvinkin herkkä, jos hän mieli jotakin omasta päästään\nniihin lisäilemään. Sinisten ja punaisten sädekehien kerääntyessä\nlekuttavan tuijulampun ympärille painuivat myöskin omat silmäni umpeen\nilman että monista mitä itsepintaisimmista päätöksistäni huolimatta\nsitä edes huomasinkaan.\n\nTahdoin tehdä havaintoja unen olemuksesta, sen tulemuksesta ja\nviimeisestä valvokkirajasta. Nyttemmin on tuo tehtävä siirtynyt minulle\nTuonen takaisiin perusongelmiin.\n\n\n\n\n18.\n\nRUOTIMUORI.\n\n\nPaitsi Eero Salmelaisen satuja, Väinön (Kaarle Krohnin) julkaisemia\nkansansatuja ja Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita sekä Maamme- ja\nLuonnonkirjaa olivat Mellinin sotakertomukset, Cooperin intiaanijutut\nynnä eräät vähäpätöiset suomenkielisen runouden antologiat, silloin\nmiellyttävintä lukemistani. Mellinin \"Paavo Nissinen\" ja \"Pohjan\nHelmi\", \"Härkmannin pojat\", J.W. Calamniuksen \"Taivalkoski\", \"Pekka\nSallinen\", \"Kivekkäät\" ja \"Tapani Löfving\" viittasivat vihovenäläisiin,\njoista vielä kuului kansan suussa hokema:\n\n    \"Venäläinen verikoira,\n    tappoi ison, tappoi äidin,\n    oisit tappanut minutkin,\n    jos en ois pakohon päässyt.\"\n\nSen saattoi todellakin sanoa itsestään se talon vanha ja umpisokea\nruotimuori, joka edellämainitun Ahos-vainajan aviopuolisona, yksin\nturvattomaan tilaan jäätyään, sai hänen kuolemastaan saakka kartanossa\nasuinpaikan ja jokapäiväisen muonituksensa.\n\nHän oli ollut kuudenvuotias silloin, kun viimeisen Ruotsin ja Venäjän\nsodan laine lakaisi myöskin nämä Pohjan puolet. Kasakat olivat tulleet\ntaloon, teurastaneet mitä teurastivat, syöneet mitä oli syötävää, jopa\nlehmänsuoletkin, kuten ruotimummo yhä vieläkin inhosta ja raivosta\nväristen kertoi. \"Oh, ne olivat oikeita koirankuonolaisia. Leuat niillä\noli pitkät, pää taipunut otsasta taaksepäin, tukka kasvoi\nkulmakarvoista kohti päälakea, joka oli toiselta puolen paljaaksi\najettu. Ja tuohon peukalohaarukan ja kyynärpään väliseen vyyhtiin ne\nkehivät suolet sioilta, lampailta ja lehmiltäkin. Hiukan vain kylmällä\nvedellä virauttivat ja ripottivat hyppysellisen suolaa päälle, sitten\nhaukkasivat.\"\n\nMeistä tuli hyvät ystävät mummon kanssa. Luin hänelle samojen aikojen\nsotakertomuksia ja koetin tahallani valita sellaisia, joita edellytin\nhänenkin ymmärtävän. Mummo kuunteli huivi silmillä päätään edestakaisin\nhuojutellen. \"Aivan niin, juuri niin\", hymähteli hän väliin kotvasen\naikaa pingoitetulla korvalla kuunneltuaan. \"Siinä polttivat talon,\nSiinä kylän, tuosta papin hevosenhäntäänsä sitoivat, tästä lapsen\nkaivoon paiskasivat, kirkonkelloa eivät kuitenkaan löytäneet. Se oli\najoissa arvattu haudata tuonne kauas Mattilan ketoon ja pajupensas\npäälle istuttaa. Mutta eivät sitä ole löytäneet senjälkeen muutkaan.\nKoko aitovieri on nyt pajukkona. Maa pitää saaliinsa.\"\n\n\n\n\n19.\n\nKIRKONKELLO.\n\n\nKoetti sitä vanhin veljeni, kuopiolainen kansakouluntarkastaja O.A.F.\nLönnbohm (Mustonen) myöskin hakea aikoinaan kaikkine kesävieraineen. Ei\nkumahtanut kirkonkello, mutta kalahtivatpa kuitenkin kuolleen luut\nlapion terään lahden suussa sijaitsevan Pikkusaaren (Thauvónin saaren)\nkorkeimmalta kohdalta, missä sen uumeniin 4 kyynärää syvälle\ntungettiin. Puolentusinaa luurankoja sieltä löydettiin. Koska tutkimus\ntapahtui täysin muinaistieteellisesti, merkittiin muistiin myöskin\nmaakerrostumat, tuohensiprut, tiiliskivet ja mädäntyneet kirstunlaidat.\nEi ollut kuitenkaan kysymys \"Lapinhaudoista\", niinkuin luultiin.\nLyömämiekan jälki erään maahisen pääkallossa osoitti tuon hiljaisen\nhautauksen entisinä suurina sotakesinä tapahtuneen.\n\nKoko ilmakehä oli tarua ja todellisuutta täysi. Kuhmosta ja Lentiirasta\nkulkivat Vornan virret helapäisten puukkojen ja kirjoneulaisten\nasevöitten kera. Pielisistä Sotkamoon ynnä siitä kauas Pohjois-Savoon\nsaakka siirtyivät Simo Hurtan hurjat tarut. Oulujärven Hevossaaressa\nolivat olleet sarkasodan karjalaisilta kauppiailta takavarikoidut\nkangaspakat. Neuvosenniemessä oli neuvoa vihollisen päänmenoksi\npidetty. Manamansalon lukuisiin lammikoihin -- yhtä moniin kuin ovat\nsaaret Kivesjärvessä -- oli kuollut ja kuopattu usea uros kohisevan\nkorpilain piilun langetessa. Niskakosken Siitarinkorvessa oli\nvainopursi vesikarille tärskähtänyt, Pyhäkosken Pällissä Laurikainen\nhypännyt kallion pengermälle sysäten vihollisveneen virran vietäväksi.\n\nNäin olivat tarinat toisiinsa yhtyen aina uusia ja uusia kuvasarjoja\nsynnyttäneet, näin oli niistä patoutunut mahtava rykelmä sitä uutta\nkansan luomaa kertomarunoutta, jota myöskin Santeri Ivalo Juho\nVesaisessa on hiukan pohjoisempaa käyttänyt tarinansa tarvispuiksi.\n\nLaurikaisen satusikermät elävät vieläkin kansan huulilla. Milloin yhtä,\nmilloin toista saarta näytetään. Tuossa pitivät venäläiset pitoja,\nLaurikainen makasi veneen pohjalla lujasti köytettynä, mutta sai\nkuitenkin jotakin terävää rautaa vasten itseään hankaamalla ensin\nkätensä, sitten jalkansa irroitetuksi. Kesäisenä yönä, kun\nvihovenäläiset juopuivat, päästeli Laurikainen heidän veneensä vesille\nja hyppäsi itse viimeiseen, alkaen loitota kuin hengen edestä.\n\nJo heräsi vartija, jo kuuli hangan kolkkavaksi. Herätti toisetkin.\nKaikki rannalla vesikivillä ääneen rukoilivat: \"Tule, tule,\nLaurikainen, sulle Suomen huttu, Ruotsin puuro keitetään.\" Mutta kun\nLaurikainen aina vain etemmä ulapalle ulkoni, kaikki olivat heristäneet\nhänelle voimattomia nyrkkejään. \"Ah, et tule, Laurikainen piessa! Jos\ntullut olisit, olisit tuta saanut, kuinka täällä kuuma tina kulkkuh\nvaletah.\"\n\n\n\n\n20.\n\nTUTUILLA TIENOILLA.\n\n\nNäissä ja muissa tuhansissa mietteissä sekä mielialoissa ympäri\nkotikyläni tantereita taivallellessani olin eksynyt suurelle suolle,\njonne johdattava harhapolku näkyi päättyvän erään ison heinäladon\neteen. Käännyin ympäri, koetin kivuta aitaa pitkin; aita taas maahan\nrojalleen, siis ei siitä muuta mahdollisuutta kuin palata omien\njalkojensa jälkiä kylän yhteiselle valtatielle.\n\nOmituinen tienristeys tuokin \"Hämeentie\", milloinhan lienevät\nhämäläiset sitä talvitienään käyttäneet. Mutta nyt aloinkin olla jo\nsangen väsynyt puolipäiväisestä lakkaamattomasta ponnistelustani.\nKuljin koneellisesti jälleen kohti kirkonkylää, sivuuttaen kotilahteni,\nsen rannalta kohoavat rakennukset, tutut haat ja haavikot ynnä niitten\nläpi poikkeilevat metsäpolut, joista jokainen olisi omiaan vain minut\nuusiin elämän pulmiin eksyttämään. Näin, että metsä on harvennut,\nkuokokset kasvaneet, aidanselät sarka saralta siirtyneet. Tuntuu\nvirkoavan hyvinvoinnin viri kaikkialla. Pari lasta kirjat kainalossa\npuhaltaa kotiinsa ohitseni. Sekin näillä tienoin ennen harvinainen\nnäky. Pysäytän heidät ja lupaan heille pienen kilpapalkinnon, jos he\njälleen saavuttavat minut ensin kotiin kirjansa ja rihvelitaulunsa\njätettyään. He viheltävät vihurin vauhdilla eteenpäin.\n\nTäälläkin leikitään olympialaista. Se on onnettomuus, josta ei päästä\nenää missään koko Suomen maan kamaralla, yhtä vähän kuin autojen\ntörähdyksistä tai virmapyörien hyrysysyistä.\n\nTulee lehmikarja vastaani ja pysäyttää minut suurilla kummastelevilla\nsilmillään hetkeksi tienoheen. Tulee lammaslauma vastaani; pässi\nedellä, pysähtyen tarpeellisen välimatkan päähän kuin paras\njoukkueenjohtaja.\n\nEi auta, täytyy astua jommankumman eteenpäin. Minä astun, hän peräytyy.\nSe on paha merkki, sillä se ennustaa äkkihyökkäystä eteenpäin. Tartun\nsiis sarviin häntä ja siirrän hänet kiltisti syrjään. Koko lammaslauma\njuosta sävistää ohitseni.\n\nMutta tuolta vilahtelee tyynen umpilammen viri harvan havumetsän läpi.\nTuntuu suon, suopursujen ja kanervien tuoksu. Kiipeän yli aidan ja\nsamalla olenkin hyllyvän suon selällä, josta niin usein ennenkin olin\nkoettanut lammen ulpukoita käsiini pyydystellä.\n\nKuikkalampi on sen nimi, joka kaipaa enempiä perusteluita. Arinkin\nvesilintu voi käydä rauhassa, siipiänsä lepuuttaa ennen Oulunjärven\nlaajoille laineelle lehahtamistaan. Mutta mahdoton on saada käsiinsä\nnoita keltaisessa auringossa päilyviä lammen lumpehia. Paras siis panna\npäänsä mättäälle, jalkansa toiselle mättäälle ja levähtää hetkinen\nkaikista jo vaalenneista ja jälleen tuoreina ilmi tulvahtavista\nvaikutuksista.\n\n    \"Tuskasta tietämisen pois,\n    kaikk' ääretön tyhjyys olkoon!\"\n\nPaljon on täytynyt sen miehen, Aleksis Kiven, kokea, joka jo\ntoistakymmentä vuotta minua nuorempana saattoi, nuo sanat särkyneestä,\nmutta eheyttä ikävöivästä sydämestään ilmi hengähtää. Täällä kaikkoaa\nihmisinho, itse-inho ja koko aikakauden inho mielestäni. Täällä voin\njälleen tehdä sovinnon niitten luonnon suurten valtojen kanssa, joita\nikuisempia ei ole suotu meidän käsittää. Olla yhtä puuta tyvestä\nlatvaan, maan juurista taivaan jumaliin.\n\n\n\n\n21.\n\nSYDÄNMAAN RAUHA.\n\n\nKun heräjän, on päivä jo lipunut laskulleen. Paistaa punaisena männyn\nkylki. Katson pilvettömän taivaan sineen, mutta kuulen outoa kurnutusta\njostakin itseäni alempaa, niinkuin olisin kylmän sammakon salapesälle\nuinahtanut.\n\nKuluu hetkinen, ennenkuin käsitän, että se on nälkä, joka kurnii\nsisuksiani. Kipuan nopeasti ylös ja jatkan matkaani lähimpään\nmajataloon. Vasta sinne päästyäni, lähimmät ruumiilliset tarpeeni\ntyydytettyäni, jopa henkisetkin ystävällisellä keskustelulla talon\nhyvänsävyisen, leveänleikillisen isännän kanssa, jonka väärentämätön\nPaltamomurre on kaviaaria minunkin kielelleni, tunnen vasta totisen\nkotiseututunnelman ja sen mukana syvän sielunrauhan ylitseni iaskeuvan.\n\nVielä enemmän sen tunnen hämärtyvään huoneeseen jäätyäni, kahden\nlakanan väliin kiivettyäni ja ummistettuani silmäni sekä ulkopuolisen\nettä sisäpuolisen havainnon toisiaan leikkaavilta vaikutuksilta. Unet,\njotka näen, ovat hyviä. En pelkää enää edes Hamletin kaameata\najatusmahdollisuutta, että kuolemassakin voisi uneksia.\n\nEihän mitään tapahdu, ole tapahtunut tai tule tapahtumaan. Onhan,\nkaikki niinkuin olla pitääkin, minä, muut ja maailman meno. Jos\njossakin tähtitarhojen takana tai ensimmäisessä sädekiteellisessä\nilmiössä piileekin ehkä jokin minulle vielä tuntematon luonnonlaki,\nniin eihän se voi olla muuta kuin joku etäisempi tai läheisempi\nsukulainen kaikille niille muille, jotka tässäkin tuokiotilanteessa\nhumisevat läpi olemuksen. Eikä ole mitään uutta auringon alla.\n\n\"Mir kann nichts passieren\" (minulle ei voi mitään tapahtua), lienee\njoku viisas mies sanonut aikoinaan. Samassa tunnelmassa nukahdan ja\nsamassa herään.\n\nPäivä paistaa leppymättömänä liian kuuman taivaankannen alta. Kiirehdin\ntakaisin kotikaupunkiini jo ennenkuin tuo tulipallo on korkeimmilleen\nkohonnut ja autovilinä tehnyt nämäkin syrjäiset maantiet epävarmoiksi\nhevoskyydille. Kaste kimaltelee, metsä sinertelee, vaarat kohoavat,\ntaas jälleen laskeuvat, viljapellot kellertävät kuhilaina, ja jo\nollaankin pitkän Teppananmäen päällä, oikealla kädellä Pöllyvaaran\nnäkötorni, vasemmalla uusia työväen asumuksia; niitä vastapäätä tien\ntoisella puolen Uleå-yhtiön upea Karolinaborg, edessä Kajaaninlinnan\nrauniot, Ämmän- ja Koivukosken välissä siinä silta, sillan\nvastapäisellä mäenrinteellä Kajaanin kaupunki aina laajentuvine, aina\ntihentyvine esikaupunkeineen.\n\nEnsimmäinen taival vaikeata pyhiinvaellustani lienee nyt suoritettu. En\ntunne sieluni voimien siitä vähentyneen, vaan päinvastoin kasvaneen\nniinkuin puun siemen tuntenee aikansa taivaan tuulia lenneltyään ja\njälleen äitinsä maaemon pintaan pudottuaan.\n\nMutta kaikki vaara ei suinkaan ole silti ohitse. On pidettävä ruuti\nkuivana, hana vireessä, kylmä kylkiase tarkalleen tahkottuna, jos mieli\nminun kunnialla selviytyä tästä laulun labyrintista minne eräs armain\nAriadne itse on minut lukinlangallaan johdattanut.\n\n\n\n\n\nII\n\nOULU JA KAJAANI\n\n\n    \"Opin sauna\n    Autuas aina,\n    Kylmält' siellä kylvetähän.\"\n                         _Teinilaulu_.\n\n\n\n\n1.\n\nKOULUTÄTI.\n\n\nKuitenkaan ei Pietari Brahen entisen vapaaherrakunnan pääpaikka\nsuinkaan ollut ensimmäinen koulukaupunkini. Olin sitä ennen viettänyt\nkaksi kokonaista talvea Oulussa, missä muutkin veljeni ja sisareni\nolivat siellä huoneenhallitusta pitävän tätimme Olga Kyreniuksen\nkoulussa alkuopetuksensa lukioon ja tyttökouluun saaneet, vieläpä\njotkut heistä niiden toiselle ja kolmannelle luokallekin saakka.\n\nHän oli kaikessa vaatimattomuudessaan sangen merkillinen ilmiö, tuo\nerinomainen koulutäti. Luulen sellaisia olleen siellä täällä muuallakin\npitkin Suomennientä siihen aikaan. Sara Wacklinin kaupungille ne taas\nolivat suorastaan leimaa antavia.\n\nMutta koulutäti Olga Kyrenius oli jo Viipurin silloisen saksalaisen\nnaiskymnaasin käyneenä ja muutenkin itäsuomalaisena luonteeltaan ja\nominaisuuksiltaan heistä kokonaan poikkeava. Viittä kuutta\nsivistyskieltä hän puhui, olipa niiden lisäksi opetellut omin päinsä\nmyöskin latinankielen alkukurssit, voidakseen sisarensa Emelien lapsia\noikeaan ohjailla.\n\nMuuten eivät suinkaan olleet hullumpia nuo silloiset saksalaiset\ntyttökoulut Viipurissa, Tallinnassa, Tartossa, Riiassa ja ylimalkaan\nsillä venäläisellä alueella, jota perintäviljelykseltään\nbalttilais-germaaniseksi sanottiin. Pääasiana niissä ei suinkaan ollut\npelkkä kuivien asiatietojen antaminen tai numerolukujen hedelmätön\njakeleminen. Kasvatettiin enemmän kuin opetettiin. Tieto oli hyvä,\n\"oppi ei ojaan kaatanut\", mutta sitä täytyi myöskin osata käyttää\nelämän taistelussa.\n\nJa mitä nuorille naisille opetettiin sitten? Kieliä, koruompelusta,\nmusiikkia, karkeloa, kumarruksia, niiauksia ja yleensä sopivaa\nkäytöstapaa. He saivat lukea parasta, mitä maailmankirjallisuus\nsisälsi, kasvattaa silmiään käynneillä Pietarin taidemuseossa ja\nkehittää korvakuuloaan etevimmän koti- ja ulkomaisen säveltaiteen\nesityksillä.\n\nPedagogiikka ei ole vain Pestalozzista syntyisin. Halki vuosisatain\novat kulkeneet ne kultaiset langat, joita myöten länsimainen ja sen\nkautta myöskin itämainen sivistys on Euroopan esikartanoihin saakka\ntunkeutunut.\n\n\n\n\n2.\n\nMAAILMANKANSALAISUUTTA.\n\n\nNäiden ja monien muiden avujen varassa toimien ja aikansa parhaimpaan\nperintöviljelykseen nojaten liikkui koulutäti Olga Kyrenius Oulun\nmerikaupunkilaisessa ilmakehässä kuin kotonaan.\n\nSiinä oli jotakin, jota vielä ennen rautatien tuloa sinne voitiin\nmaailmankansalaisuudeksi nimittää. Ja jos kukaan tunsi itsensä\nmaailmankansalaiseksi, oli sitä tuo pirteä-älyinen, teräsharmaine\nsilmäterineen ainaisesti valpas, havaitseva ja harkitseva nainen, joka\nosasi ylläpitää poikain mielenkiintoa niinkuin tyttöjenkin heitä\nitseään jännittävillä kysymyksillä ja vastauksilla, koskivatpa ne\nsitten koulua tai kotia, nepotismia tai pennalismia, muinaisten aikaan\narvoituksia tai vihoviimeisiä päivänkysymyksiä.\n\nTeivaalasta, Nottbeckien maatilalta läheltä Tamperetta, hän oli tullut\nsinne \"summaan Sariolaan\", nähtävästi sisarrakkauden houkuttelemana.\nKapteeni Kyreniuksen tyttäriä Tuokslahdesta läheltä Sortavalaa he\nolivat kumpikin, vanhaa sotilas- ja pappissukua, joskaan peltosarat ja\npensionirahat eivät liene aivan liikanaiset olleet, vain senkokoiset,\nettei ollut aina ollut tarvis \"pieksää kieltä penningittä\".\n\nHänen suurin sankarityönsä ulkopuoliseen elämänkokemukseen nähden\nlienee ollut hänen sanoin ja kuvin kuuluttamansa matka halki Venäjän,\nPuolaan ja Czenstohovoon, missä meidän enomme, hänen veljensä, Kyrenius\npuolalaisen Lobaczenskan naituaan kuului silloin niukkapalkkaiseen\nrajavartiostoon.\n\nMikä tuon matkan oikea syy oli ollut, jäi minulle ikuiseksi\narvoitukseksi, mutta tarun hohde sitä ympäröi, outojen maitten,\nvirtojen ja vesien välke. Tuntemattomat puut siellä punersivat,\nihmeelliset viidakot aina ihmeellisimpine asujaimineen siellä\nvihertelivät, ihmiset eripukuiset ja eriheimoiset sen kyliä ja\nkaupunkeja kansoittivat.\n\nJa kylien teillä ja kujilla, kaupunkien kaduilla ja turuilla, mikä\nvilinä ja mikä hälinä, mikä soitto ja mikä tanssi, mikä tuli ja mikä\nleimaus miesten silmissä ja naisten jalannousussa! Mikä turkistupru,\nmikä kannuskilinä, mikä sahviaanisaappaitten töminä, mikä elämänilon ja\nelämänkauneuden kaikin aistimin ahmittava karuselli! Oli se jotakin\naivan toista kuin se vitkalleen lönkyttelevä hoijakka, jota joskus\nmarkkina-aikaan saimme Oulun Hieta- tai Rantatorilla ihailla.\n\nTäällä kylmä ja karu todellisuus, läksyt, nahkanaapukat,\njankkileipäannokset, Pentzinin puutarhan pihlajanmarjat, nappikuopat ja\nkupruleikit, \"vankiföörari-olot\", palosolat, tuppireiät,\npostimerkkikokoelmat, kanihoidot, kissantapot, plätkäsodat ynnä yleiset\ntappelut joka Aleksanterinpäivän iltana kaupungin kisällien,\nkatupoikien ja oppisnoukkujen kanssa, jotka vain jonkun järjestysvallan\nedustajan väliintulo saattoi hetkeksi keskeyttää.\n\nKaikki varsin kunniallisia ja jokaiselle koulupojalle kylläkin\ntajuttavia elinkeinoja muuten, mutta eihän niissä ollut tarua, ei\nlentoa, ei mielikuvitusta, ja olihan niiden päätepisteenä kuitenkin\nvain -- poliisi.\n\nSe oli melkein samanlaista kuin Helsingin poliisimestarin Bergin\npäiväkäsky erääksi Vapunpäiväksi silloiselle Runebergin esplanadilla\niloitsevalle, pääasiallisesti akateemiselle nuorisolle.\n\nEi hän tervettä ja reipasta nuorison iloa kieltänyt, eipä suinkaan.\nKonfettien heitto oli sallittu, ei vain niiden maasta noukkiminen. Koko\nCorson ajo oli sallittu, mutta varmuuden vuoksi kahden Kappelista\nOopperakelleriin saakka ulottuvan poliisirivistön välitse. \"Pitäkää\nhauskaa, hyvät naiset ja herrat, saatte laulaakin, jos niin tahdotte,\nmutta kaikki hoilaaminen ja älytön äännähtely on kielletty ankarasti.\"\n\nSellaista se oli elämänilo tuolla kaukana Oulun maailmankansallisessa\nmerikaupungissa 1880-luvun alkupuolella. Poliisi oli korkein\nauktoriteetti meidän maailmassamme, punonnainen olkapäällä, mielestämme\npaljon tavallista sotilasta, aliupseeria, vääpeliä, jopa vänrikkiäkin\nkorkeampi. Hänen esiintyessään oli paras ottaa jalat alleen ja\npainaltaa lähimpään piilopaikkaan. Sieltä uskalsi korkeintaan\nkumipyssyllä haulintapaisen hänen housuilleen tai hänen takanaan\nolevaan lähimpään ikkunaan lähettää.\n\nMutta siellä oli taru, siellä Väinän, Weikselin ja Njemen-joen\nruuttanakukkaisilla rantamilla. Siellä paloi, mikä täällä jäätyi. Vain\nitseään leikkelevän tunnelman tai omia hahmopiirteitään haaveilevan\nmielikuvan tulipalopakkasessa saattoivat ne kaksi vastakohtaa täällä\ntoisiaan koskettaa.\n\n\n\n\n3.\n\nPUOLALAISSERKKU.\n\n\nSiellä oli koulutäti Olga Kyrenius käynyt, sieltä riitti hänellä\nkertomista ja sieltä oli hän tuonut mukanaan tuomisina myöskin oman\nveljensäpojan Eugen Kyreniuksen, meidän serkkumme siis, joka sittemmin\nsai vanhempaini kodissa alkukasvatuksensa.\n\nViisi luokkaa Oulun lukiota hän kävi, kunnes oli kypsä Haminan\nkadettikouluun astumaan. Muille maille vierahille hän hävisi\nlapsuusmaailmastani. Kuulin hänen nousseen arvossa ja kunniassa,\nuseimmin rajavartiostoihin komennettuna Puolasta Bessarabiaan.\n\nNäin jonkun kuvankin hänestä. Tuiman näköinen hän oli, täysi ryssä\nmielestäni, enkä voinut olla itseltäni vavistuksella kysymättä,\nmiltähän tuntuisi, jos mekin kaksi sattuisimme joskus elämän tiellä\nnapit vastakkain.\n\nMuistin kuin pahaa unennäköä häntä pilkatun joskus veljien kesken hänen\nkreikkalaiskatolisen ristinsä vuoksi, joka saunassakin riippui hänen\nrinnallaan. Tiesin myöskin hänen jo koulupoikana tehneen kaikkensa\nsiitä irti päästäkseen, koettaneen Oulun läänin silloisen maaherran\nMalmgreninkin sydäntä kolkutella; mutta turhaan. Laki oli laki,\noikeauskoinen venäläinen ei saanut siirtyä mihinkään toiseen\nuskontunnustukseen. Kuulin hänen myös silloin kaameasti kironneen\n\"Koska minusta ei siis tule eikä saa tulla suomalaista, niin tulkoon\nvenäläinen, täysi venäläinen!\"\n\nMaailmansodan aikana 1915 oli vähällä, ettemme sattuneet tuntevin\nsilmin vastakkain. Hän oli silloin tykistön everstinä Suomenlinnassa.\nIstuin entisten suomalaisten upseerien kanssa erään kaupunginkellarin\nyksityishuoneessa, jonne häntä myöskin heidän luokkatoverinaan\nodotettiin. Muistan hiukan vavahtavalla äänellä heiltä silloin\nkysyneeni:\n\n-- Kuinka on, onko hänen nimensä Eugen Kyrenius todellakin?\n\n-- On, on, vastasivat tutut upseerit mitä ystävällisimmin. Herrathan\novat sitäpaitsi serkuksia.\n\n-- Tietääkö hän mitään siitä, että myöskin minä olen täällä?\n\n-- Emme ole pitäneet tarpeellisena siitä hänelle huomauttaa. Mutta hänen\npitäisi olla jo täällä. Voimmehan me kiirehtiä häntä puhelimella.\n\n-- Ei, ei. Hän tulee, jos hän tulee, mutta sitä ennen täytyy minun saada\nkuulla teiltä, onko hän pysynyt Haminan kadettikoulun isänmaallisille\nihanteille uskollisena.\n\n-- Kyllä, mikäli me kelpaamme asiassa todistamaan, Hän on tiennyt aina,\nmitä hän on velkapää sille toverihengelle, joka oli ennen meitä siellä\nja on jäävä jälkeemmekin.\n\nHän ei tullut.\n\nKeväällä 1917 Venäjän vallankumouksen puhjetessa kuulin hänen tulleen\nRaumalla murhatuksi.\n\nHänen rykmenttinsä oli siirretty siis nähtävästi sinne. Hän oli\nkulkenut katua pitkin. Joku sotilasjoukkue, ei kuitenkaan hänen omasta\nrykmentistään, oli tullut ojennetuin revolverein häntä kohti ja\npyytänyt häneltä rykmentin kassan avaimia. Hän oli kieltäytynyt niitä\nluovuttamasta. \"Ainakin joku paperi, joku valtakirja teillä täytyy\nolla. Kenen käskystä, kenen määräyksestä? Ja joku paperi on minunkin\nsaatava siitä, että luovutan ne, mikäli katson määräyksen tottelemisen\narvoiseksi.\"\n\nJotakin tämäntapaista kertoivat hänen selittäneen. Hän oli saanut viisi\nminuuttia aikaa asiata lähemmin tuumiakseen.\n\nHän oli kulkenut edellä paperossia poltellen, toiset hänen jäljessään\nkello kädessä, revolverit hänen selkäänsä kohden ojennettuina. Viiden\nminuutin kuluttua ne olivat pamahtaneet.\n\nHyvä hän oli aina minua kohtaan ollut, tuo vieraitten maitten mies.\nYhdessä olimme istuneet edessä räiskyvän leivinuunin, hän kertoen\noutoja satuja ja seikkailuja minulle, minä istuen ihailevana hänen\npolvellaan. Jotakin lempeämpää, jotakin slaavilaisempaa hänessä oli\nkuin omissa veljissäni, mutta mahdollisesti myöskin jotakin itämaisesti\nhirmuvaltaisempaa, olen tullut myöhemmin tuumineeksi. Tajusin silloin\nvain vaistomaisesti, että meidän välillämme ei ollut sitäkään vähää\nkaunaa, mikä hänellä ja veljilläni oli ja jonka vuoksi koulutäti Olga\nKyrenius myöskin niin mielellään katseli meidän sisäistä\nliittoutumistamme.\n\nKuka osaa laskea lapsuusvaikutusten tuhatpäiset johtopäätökset?\nKentiespä juuri niistä on mieleeni painunut myöskin se\npyhimyksentapainen, marttyyrimuotoinen sädekehä, joka valoisimpina\nvaltiollisen runoiluni hetkinä on minulle ohikiitävin tuokioin\naina ympäröinyt Puolan vapautta ja Puolan valtakuntaa niin\nesihistoriallisena kuin historiallisena ja varsinkin nykyaikaisena\nkäsitteenä.\n\n\n\n4.\n\nTOINEN SERKKU.\n\n\nMutta puheen tultua kerran Kyreniusten vanhasta kantasuvusta on\nmieluinen velvollisuuteni muistaa myöskin erästä toista\neverstiserkkuani, joka Viipurin monien muiden upseerien kera vangittuna\nsamana vuonna 1917 syöstiin Viipurin linnan sillalla alas virtaan ennen\nTorkel Knuutinpojan torniin telkeämistä. Kaikki katosivat\nluonnollisesti virtaavan veden pyörteisiin.\n\nYksi ainoa heistä ui kuitenkin takaisin sillan arkun suojiin, josta\nkoetti vainoojiaan ylöspäin ammuskella vielä, Jumala ties kuinka\nkuivana säilyneellä pistoolillaan. Yhteislaukaukset lakaisivat hänet\ntakaisin Manalan alantehille.\n\nJälleen oli tundran tuuli erään aukaistun länsimaisen elämänuran umpeen\ntuiskuttanut.\n\nMutta turhaan ei ollut elänyt Torkel Knuutinpoika hänenkään kohdaltaan.\nJuuri tuo länsimainen piirre, vastata kovaan kovalla, pahaan pahalla,\nkylki raudalla kylkirautaan, samoinkuin rakkaudella rakkauteen, hyvällä\nhyvään, lempeällä lempeään, lienee niitä myöhäsyntyisiä sydänituja,\njotka hänen kylvöstään nyttemmin jo molemmin puolin Laatokkaa ovat ilmi\nversoneet. Juuri niitä etsimme me niin epätoivoisen turhaan Venäjän\nvallankumouksen historiasta.\n\nTekee tuskallisen ja ahdistavan vaikutuksen nähdä toistasataa miljoonaa\nihmistä sortuvan, kituvan, kärsivän ja kuolevan oman onnettoman\npassiivisuutensa ja kohtalonuskoisen hervottomuutensa uhreina muutamien\nsatatuhatlukuisten rosvolaumojen kiinalaiseen ja juutalaiseen\nmaailmansyleilyyn. Mikään pysyvä rauha Suomen ja Venäjän välillä ei ole\nmahdollinen.\n\n\n\n\n5.\n\nENO.\n\n\nEikä ole aika eikä paikka unohtaa sinuakaan, eno hyvä, jonka vasta ensi\nkerran näin kaljupäänä, takaisin lapseksi tulleena vanhuksena, samoin\neverstin arvoisena ja everstin eläkkeellä siirtyneenä takaisin Venäjän\nsilloisen keisarikunnan palveluksesta synnyinseudullesi Suomen\nsuuriruhtinaanmaahan. Tulit Hämeenlinnasta silloin, pistäydyit\nHelsinkiin.\n\nKorkea punerrus poskipäilläsi, pienten silmäterien liiankin vilkas\nvivahtelu, leukapielien leveä, hyväntahtoinen hymyily, mutta ennen\nkaikkea entisen sotaherran suora selkäranka ja moitteeton virkapuku\ntekivät heti myötätuntoisen vaikutuksen minuun.\n\nKysäisin enolta:\n\n-- Sitä sotakomissariuksen paikkaako eno on ollut jälleen kumartamassa?\n\n-- Vielä mitä, nauroi hän. Niin sopivia kuin nuo virat ovatkin jo ennen\nkomentamaan tottuneille sotaherroille, niin mahdottomia ne ovat minun\nhaettavikseni. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa!\n\nJa hän selitti laajemmin kantaansa, joka oli se, että kun käy huonosti,\nkäy kuin Suomessa.\n\nHän ei ollut syntynyt onnellisen tähden alla. Vaikka hän ikänsä oli\nisänmaahansa takaisin pyrkinyt, hän ei ollut päässyt sinne entiseen\nruotsalaiseen aikaan sen vuoksi, että hän oli ikänsä palvellut\nVenäjällä, nykyiseen venäläiseen aikaan sen vuoksi, että hän oli\nsyntyperäinen suomalainen.\n\n-- Tshort vazjmi! (piru periköön), sanoi hän kättänsä heilauttaen. Annan\npalttua kaikille sotakomissarioille. Elän Sortavalassa, teen heinää,\nvoin hyvin, tyydyn vähään, ja muija auttaa talouden pidossa. Lapsetkin\novat kaikki jo täysikasvuisia.\n\nLausuin julki esillepyrkivän epäilyn, että eno oli ollut Hämeenlinnassa\nkenties pienellä ryyppyretkellä.\n\nHän syleili minua pelkästä liikutuksesta.\n\n-- En, ainoastaan eräitä vanhoja rykmenttitovereita katsomassa.\nHämeenlinna, suurenmoinen linna, paljon parempi kuin Tallinna, jossa\nveljesi, vanhempi maanmittari, oli kerran pari kesäistä viikkoa\nvieraanani. Bobrikoff, paha mies. Papkoff, Tavastgusin gubernaattori,\nhyvä mies, kasakkapäällikkö, samoin kaikki vanhoja rykmenttitovereita.\n\nPapkoff, oli sama Hämeenlinnan maaherra, jota vastaan tehtiin aikoinaan\nsurullisen kuuluisa murhayritys savuavalla, mutta ei räjähtävällä\npommilaitteella, mikä oli sytytetty hänen talonsa lankku-aidan taa.\n\n-- Ai, ai, eno, virkahdin huvitettuna, jos eno on ruvennut niitä\nPietarin teitä taivaltamaan, niin taitaa enosta ennen pitkää tulla\nmeille itse pahan Bobrikoffin hyvä jälkeläinen.\n\n-- Kuinka tarkoitat? kysyi hän silmiänsä punnistaen.\n\n-- Kah, tarkoitan tietystikin koko Suomen kenraaligubernaattori.\n\n-- Ole vait, lurjus, sanoi hän minua olalle taputtaen, mutta Papkoffin\ntalo hyvä talo.\n\nJa hän kuvaili kuvailemastakin päästyään:\n\n-- Aina yhdessä huoneessa eine, toisessa puolipäiväkahvit kermatorttujen\nja naisten kera, sitten taas vähän ratsastusta ja virkatoimia, sitten\npäivällinen, aina edelleenkin eri huoneessa. Siinä ryypyt, riminofkat,\nsiinä Krimin ja Kaukaasian viinit ja tatarilaiset lammaspaistit,\nesiruuat, jälkiruuat, shampanjat, kauniit naiset ja kilisevät\nkannukset, musiikkia, masurkkaa, polkkamasurkkaa, karkeloa, Eugen\nOneginia, Boris Godunovia, Elämää tsaarin edestä, Glinkaa,\nTshaikovskya, Rubinsteinia, César Cui'tä, oopperaa, operettia,\nbalettia, akvaariumia, mustalaisia. Kiitävät kibitkat ja korskuvat\nkolmivaljakot vain puuttuivat, mutta ne näki edessään. Ja sitten taas\neri huoneissa kahvipöydät monenlaisine likööreineen, korttipöydät\nvalmiine korttipakkoineen, shakki-, dammi- ja dominopöydät nappuloineen\nja sitten taas eri huoneissa -- --\n\n-- Ellen enoa aivan väärin tunne, eno jakoi itsensä korttipöydän,\nnaisten pöydän ja kahvipöydän välillä.\n\n-- Niin, mutta ne yhtyivät myöhemmällä. Kortit oli kädessäni, mutta\nkaunis nainen istui kummallakin puolellani, ja kulta kilisi -- --\n\n-- Ja eno hävisi?\n\n-- Enpä aina. Tulen sieltä toistasataa ruplaa rikkaampana kuin lähdin\nsinne. Se oli kaikin puolin onnistunut retki. Nyt painelen taas\nensi-öisellä pikajunalla Viipuriin ja siitä Sortavalaan. Eihän minulla\nole täällä Helsingissä mitään tekemistä, ainoastaan tervehtiä rakkaita\nsukulaisiani.\n\nHän lisäsi jotakin mairittelevaa mainehikkaista sisarenpojistaan.\n\nAnnoin hänen ymmärtää, että hänpä itse olikin juuri kunniankentillä\nkasvanut, jota Yrjönmiekka ja risti monien muiden kunniamerkkien ohella\nkylläkin todistivat.\n\nHän hyrähti leveään hymyilyynsä.\n\n-- Onhan näitä, olisihan näitä enemmänkin, ellei aina olisi ollut niin\npeijakkaan piukka tuo rahansaalis, että kun pantiin valittavaksi,\ntahdoinko jonkin ritarimerkin, arvoylennyksen vai rahapalkkion,\nvalitsin aina rahapalkkion. Se tuhlattiin sitten hyvän toveriseuran ja\nluonnollisesti armollisen rouvan Lobaczenskajan suosiollisella avulla\nheti muutamassa päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Ja kun hänen rakas\nvaimonsa joskus oli pyrkinyt häntä tuhlaavaisesta elämäntavasta\nhuomauttelemaan, oli hän vain huiskahuttanut kättään, niinkuin hän\nnytkin huiskahutti ja sanonut ruotsiksi, jota kieltä armollinen rouva,\nJumalan kiitos, ei ymmärtänyt:\n\n-- Svälta då man har och svälta då man icke har, det blir ju bara svält\n(nähdä nälkää, kun on rahaa, ja nälkää, kun ei ole rahaa, sehän on aina\nvain nälkää).\n\n-- Kuinka niin Jumalan kiitos? Onhan enon oma äidinkieli sentään\nkaiketi ruotsi ollut?\n\n-- Ei enempi kuin suomi, saksa tai venäjäkään. Meillä Huiburin\ntakaisilla säätyhenkilöillä on neljä äidinkieltä niinkuin Jac.\nAhrenbergillä. Oikein hän niitä oloja kuvaili, mikäli olen kuunnellut\nmuiden niitä ääneen lukevan meillä. Mutta sen minä sanon sinulle\nvastaisen varaksi: Lobaczenskajan kanssa ei ole millään hänelle\nkäsitettävällä kielellä leikkimistä.\n\nJuna jo kiirehti. Saatoin hänet asemalle. Ja näin häipyi hän jälleen\npuoleksikymmentä vuotta näköpiiristäni...\n\n\n\n\n6.\n\nMEREN HENGESSÄ.\n\n\nSe maailmankansalaisuus, mikä vanhan pohjoispohjalaisen merikaupungin\nkautta minua Oulussa ympäröi, oli siis jo aikaisemmin virrannut vereeni\nniitä salaisia lähdesuonia pitkin, jotka Karjalan kannaksella, Nevan\nsoissa ja Lyyssinlinnoilla yhtyen ovat tehneet meidän heimostamme\nsamalla kertaa idän ja lännen portinvahdin.\n\nMutta kauempaa, paljon kauempaa humisivat jo silloin kahteen\nkuuntelevaan korvaani ne oudot ja salaperäiset sävelet, jotka soivat\njonkun maailmankaupan ja teollisuuden valtaväyliä paraikaa purjehtivan\nmerikapteenin vaimon peilihyllyltä, jota jättiläiskokoiset\nraakunkuoret, simpukat ja näiden tähtien alla tuntemattomat\nvilli-ihmisten ilonpitoiset leikkikalut kaunistivat. Ne kertoivat\nkoralliriutoista keskellä päivänpaahteisia ulapoita, ihmeellisistä\nmerivirroista, pasaatituulista, kivikunnasta, kasvikunnasta,\neläinkunnasta, ihmiskunnasta, jopa taivaan valtakunnastakin tuolla\nmaapallon toisella puolen. Samaa sanoivat puhvelinnahkaiset\nnoitarummut, myrkytetyt sulkanuolet, eri väreissä välähtelevät silkit\nja samettinauhat, mutta niitäkin vielä koristeellisemmat käärmeennahat,\neivät suuremmat tavallista tuuman, parin pituista palmikkorusettia.\nSamaa merikiikarit, kompassit, lämpömittarit, ilmapuntarit,\nhöyrypuntarit, mikroskoopit, mykevät linssit ja polttolasit,\nmatemaattisella tarkkuudella tehdyt tähtikartat, merikortit, syvyys- ja\nmatalikkomittaukset, kolmioviivottimet, harpit ja pyörivät pallokartat,\naina vain samaa tarua tiedonhaluisesta ihmisheimosta, josta jo Horatius\nsanoi aikoinaan:\n\n      Audax omnia perpeti\n    gens humana ruit per vetitum nefas,\n      audax Iapeti genus\n    ignem fraude mala gentibus intulit.\n\n      (Uljas kaikkea uhmaamaan\n    rientää ihmisen laps rikkohon kiellettyyn,\n      taivaan-rosmo Prometheus,\n    häijyn-vilppiä täys, toi tulen kansoillen.)\n\nDante sanoo sen omalla tavallaan jatkaessaan Jumalaisen näytelmänsä\nensi osassa (Helvetti) Odysseun tarinaa siitä, mihin Homeros jättää\nhänet isäinsä Ithakaan:\n\n     -- \"Ei meitä luotu elämään kuin pedot.\n    vaan tietä tiedon ynnä kunnon käymään.\"\n\nMutta jo ennen heitä oli Salomon Saarnaaja samasta asiasta sanonut:\n\"Senkaltaisen vaivan on Jumala ihmisiin pannut, että he itseään sillä\nvaivaisivat.\"\n\nLuulin aikoinaan, että Goethen Faust oli ensimmäinen todella\nnykyaikainen ihmistyyppi, jossa tiedonhalu muiden jalompien tai\nepäjalompien ihmis-intohimojen joukossa vaihtelevalla menestyksellä\nniiden kanssa kamppailee, sortuu, kaatuu, mutta voittaa vielä\nkaatuessaankin. En muistanut saman pohjattoman aiheen kumpuavan kuin\nporeena pinnalle jo ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Genesiistä, missä\nhyvän ja pahan tiedon puun hedelmien houkuttavaisuus vie voiton itse\nelämänpuun itsesäilytysvietiltäkin. Niin kauas kuin hämärimmät\nkivikirjoitukset, kansantarinat, nuolenpäät tai koristeelliset\nkappaleet antavat meidän aavistaa ihmisheimon elämää, aina muodostuu\nsiitä murhenäytelmä, jossa hyvä merkitsee vanhaa ja ennen koeteltua,\npaha uutta, uria aukovaa ja eteenpäin iskevää. Jälkimmäinen on yksilön,\nedellinen heimon henki. Yksilöt sortuvat, mutta jälleen omalla\nkalevalaisella kielellä sanoaksemme:\n\n    \"Mahti ei mene maan rakohon,\n    vaikka mahtajat menevät.\"\n\nEn tahdo väittää olleeni kaikesta tuosta myllertävästä mielikuvien\nmaailmasta täysin tietoinen silloista oululaista ympäristöä joka\npuolelta katsellessani, kuunnellessani ja siihen kuuluessani. Mutta ne\nkiteytyivät siihen sielun alitajuntaan, josta olen edellä maininnut ja\njosta sydänsäikeittemme syvimmät juuret ja niitten päissä killuvat\naistimukset, ajatukset, sanat ja teot samoinkuin niistä aiheutuneet tai\nniitä aiheuttavat elämänkohtalotkin lienevät etsittävät. Kaikki me\nolemme maailmankansalaisia jo hamasta syntymästä. On vain sattuma, mikä\nmeidät kansallisuuksien, uskontojen, puoluerajojen tai eri\nelämänkatsomusten raja-aidoilla toisistamme erottaa. Ei ole mitään\nkansallisuuksia, on vain asteita kansallisuuksien yhteisessä\nkehityskulussa.\n\nAntakoon tämä aforismi toviksi aikaa rauhan meille kaikilta\nvarhaisvanhoilta rikkiviisasteluilta. Emme tahdo niitä toistaiseksi\nkuulla emmekä niihin tutustua. Tahdomme kohottaa korkealle Goethen\nkeisarisanan\n\n    \"Grau, teurer Freund, ist alle Theorie,\n    und grün des Lebens goldner Baum.\"\n\n    (Harmaata, kallis ystävä, on kaikki tietopuoli,\n    vihanta vain elämän kultainen puu.)\n\n\n\n\n7.\n\nKIELITAISTELUA.\n\n\nOulun koulujen opillisella elämällä on monia vaihetta ollut, milloin\nlatinan-, milloin ruotsin-, milloin suomenkielisenä. Mutta sen\nloppupiste oli jo piirretty sinne ennen minun sinne tuloani: vuosi\nvuodelta lakkaava suomenkielinen yksityislukio, luokka luokalta\nylöspäin kohoava suomenkielinen valtionlukio toisen, ruotsinkielisen\npäätorin varrella sijaitsevan opinahjon vastapainona, jonka\nopetusvälineet, m.m. voimistelusali, olivat myöskin suomenkielisten\ntenavien käytettävissä.\n\nKaupungin kunnallishallinto oli vielä kokonaan ruotsinmielisten\nkäsissä, koottuun pääomaan nojautuvan harvainvallan, joka katsoi\nitseään entisen oululaisen maa- ja merikauppavallan ainoaksi\nlailliseksi perilliseksi. Suomenmielisetkin olivat kyllä hyvät\nolemassa, mutta melkeinpä niinkuin rikka rokassa, ainoastaan alati\ntuorestuvana työvoimana.\n\nKaiku-lehti ja sen pelkäämätön päätoimittaja K.F. Kivekäs\nhenkiystävineen kävivät intohimoista fennomaanista taistelua sitä\nvastaan. Heidät julistettiin kansanvillitsijöiksi. Ja kun mikään\nruotsinkielinen lehti ei enää voinut täällä täysin supisuomalaisella\npaikkakunnalla, vielä vähemmän sen takaisilla erämailla tulla\nkysymykseen, perustettiin Oulun Ilmoituslehti, jota koetettiin hinnan\nhalpuudella (vuosik. 1 mk.) edes torikauppiaille levittää. Mutta\nvoitiin sitä jakaa myöskin ilmaiseksi.\n\nNämä korkeamman paikallisen politiikan hyökyaallot kulkivat kuitenkin\nvielä suurimmaksi osaksi meidän ymmyrkäisten päittemme ylitse. Ahmatit,\nsuumalot ammollaan, aina valmiina hyökkäys- tai puolustusasentoon,\nsilmäterät joka suuntaan sihtaavina, sieraimet tähtäävinä, korvakalvot\näärimmilleen pingoitettuina me muistutimme kaiketi lähinnä lappalaisia\npystykorvia. Niin kotonaan kuin ne ovatkin tunturien tuollapuolen, ne\nnostavat niskakarvojaan ja ovat harmista haljeta nähdessään ensimmäisen\noudon kotieläimen, sian, Rovaniemellä. Siitä aina ripeämmille\nviljelyksen päivärinteille tuotuina kohtaa niitä se runsauden pula,\n\"embarras de richesse\", mikä kenties meitä itseämme New Yorkissa,\nShanghaissa tai Singaporessa. Olisi liian paljon haukuttavaa, ei ehdi\nedes viipottaa korvaansa tuonne päin, kun jo täältä päin täytyy\nkinttujaan varjella ulkopuolisten vaikutusten töykeiltä sysäyksiltä.\n\n\n\n\n8.\n\nOULUN RATA.\n\n\nYksi vaikutus on kuitenkin lähtemättömästi piirtynyt sieluni silloiseen\nfilminauhaan. Se on Oulun radan vihkiäiset syksyllä v. 1886, juhlajunan\ntulo sinne yli upean kaarisillan ja asemalta seurahuoneelle saakka\nulottuva kunniaportein varustettu ja seppelin köynnöstetty riemukuja.\nMahtoivat paukkua siellä shamppanjakorkit, mahdettiin pitää puheita\nisänmaalle, kansakunnalle, ihmisyydelle, kaupalle ja teollisuudelle,\nhöyrylle ja sähkölle, kaikille niille länsimaisen kulttuurin\nrautakiskoille, joilla se oli jalanjälkensä tännekin \"Ultima Thuleen\"\n(Pohjan puille) kiinnittänyt.\n\nKoitui nyt kaupungin komeudeksi se, mitä vielä pari vuotta sitten oli\nsen miesmuistoisena onnettomuutena pidetty: tulipaloa, joka kahden\npuolen sen läpi virtailevan kanavan vartta oli sen päästä päähän\nsavuaviksi raunioiksi ja tuhkaksi hävittänyt. Eihän olisi ollut muuten\navonaista tori- ja tonttipaikkaa täälläkään silloisen Pohjolan immelle,\nOulun Seurahuoneelle, missä nyt kyllä sopii pyytää vieraankin, jopa\nylhäisenkin, ja vierasmaalaisenkin vieraan päivän pari viivähtämään.\nEikä ilman Seurahuonetta olisi ollut ehkä tätä pohjoisen Pohjanmaan\näkillistä nousuakaan, joka nyt oli kuin vuosikymmeniä vanha vaahtoviini\nsen pullonkaulasta esiin pulpahtanut.\n\nSillä sehän Oulu oli. Täältähän ne olivat lähteneet lentoon nyt ja\nennenkin kaikki sytyttävät ajatukset. Täältä oli suora tie Tornioon ja\nKajaaniin, Vaasaan ja Tukholmaan. Mutta siinä olivatkin jo ne Herakleen\npatsaat, jota pitemmälle ei viisas mies, joka vähänkin välitti\ntoimestaan ja arvoasemastaan, ensimmäisen sivistyksen esitaistelijana\nmennyt milloinkaan.\n\nKaikki kadut olivat palavilla tali- ja rasvasoihduilla reunustetut,\nkaikki talot valaistut, asemasilta punaisella veralla peitetty, samalla\nkuin Seurahuoneen päätyportaatkin. Tyylikkäämmin, yksinkertaisemmin,\nylhäisemmin ei liene juhlajunaa usein samalla leveysasteella\nvastaanotettu. Eikä kuitenkaan ilman sitä upeutta, loistoa ja\nylellisyyttä, mitä vain vanhat kauppahuoneet ynnä niiden poskipartaiset\nisäntämiehet voivat tarjota vaateliaankin muukalaisen arvioitavaksi.\n\nIlotulitus, suurenmoisempi kuin mitä sittemminkään lienen nähnyt, oli\nlinnan saarelle vastapäätä kaupungin sillanpuoleista mäenrinnettä\nrakennettu. Paitsi kulta- ja helmisateita, tähtiä ja tähtisikermiä,\nIlmestyskirjan petoja ja outoja hirviöitä, syöksyi sieltä ilmaan tulta\ntupruavat tarulaivat toinen toisensa perästä, näkyivät lohikäärmeet ja\nmerikäärmeet, valaskalat ja nekin, jotka vesissä maan alla asuvat\nmilloin mitäkin mielikuvia taikka kirjakoristeita, jopa täydellisiä\nlauseitakin ilmi yölliseen pimeyteen tuiskahteli. Kaikkia niitä\ntervehdittiin luonnollisesti raikuvilla eläköön-huudoilla ja\nkättentaputuksilla. Mutta vasta riemu riemulle remahti, kun porhalti\nsieltä yli taivaankannen seppelöity juhlajuna itse viesteineen:\n\"muistona tästä päivästä, toivona tulevasta ja paremmasta\". Äidit\nkohottelivat tyttäriään, isät poikiaan heidän omaa silmänkantoaan\nkauemma näkemään. Palasin posket hehkuvina koulutätini kanssa tästä\ninnoittavasta juhlatilanteesta.\n\nMutta kotiin tultuamme kohtasi meitä tuska, itku ja hammastenkiristys.\n\nMyöskin surutulitus oli tämä juhla ollut. Jo huoneistomme eteisen\nensimmäisessä kamarissa, missä pari paltamolaista naapurinpoikaa asui,\nse vallitsi. Siellä istui Oulun nykyinen kihlakunnan tuomari Pekka\nTurpeinen naama ja leuka kokonaan jääkylmällä vedellä täytetyssä\npesuvadissa ähkien, puhkien, kiroten ja puuskuttaen.\n\nHän oli astunut liian lähelle tuollaista tavallisen joulukuusen jalkaan\npystytettyä läkkimaljakkoa, missä tali ja rasva paloi, heittäen\nympärilleen yöhön haavemaisia käärmeenkielinä kimpoilevia liekkejään.\nTulen jumala itse oli tuosta säikähtänyt ja heittänyt koko kiehuvan\nsisällyksensä hänen kasvoilleen. Käsittämättömällä voimalla, irjuvin\nikenin ja kantapäitten peräkuoppaa kuokkiessa hän oli sieltä kirvelevän\nkivun kourista kuitenkin kotiinsa kiitänyt, löytänyt keittiöstä ensin\nhaaleata vettä, jolla hän oli saanut kuuman rasvan poskiltaan\nliukenemaan, ja sitten kauhallisen kylmää, jolla hän nyt tuiman tulen\nvikoja lepytteli ja asetteli. Mutta hän oli kamala nähdä kasvoiltaan,\nniinkuin nyljetty orava hän oli, silmät yksin vielä elävät, joskin\nkärventyneet.\n\nPitkä juttu siitä tuli, lääkäri kävi ja meni, sitoi hänet johonkin\nboorihauteiseen pumpuliin, jota oli alituisesti kostutettava ja jälleen\nsidottava. Tuskat eivät herenneet hetkeksikään. Kului viikkoja,\nennenkuin keinotekoinen rupi peitti haavat, kuukausia, ennenkuin hän\noli valmis jälleen koulutyöhön astumaan. Kuitenkin hän yhä edelleen\nsäilytti paikkansa luokan priimuksena.\n\nMerkillistä kyllä ei tuosta kovan onnen kolauksesta ole jäänyt\nmerkkiäkään sen kaikin puolin sirotekoisen, puhdasposkisen ja\nkauniskäytöksisen maailmanmiehen kasvoille, joka nyttemmin jo\nviitisenkymmentä vuotta täytettyään teitä nyt pohjoisen Pohjanmaan\nkynnyksellä tervehtää.\n\n\n\n\n9.\n\nLIIAN NUORI.\n\n\nMutta kova onneni silloin, niinkuin kauan sen jälkeenkin, oli\nyhteydessä liian nuoren ikäni kanssa.\n\nMuistan, kuinka koulutätini johdatti minut yhtä muodolliselle kuin\nkulttuuripoliittiselle käynnille suomenkielisen valtionlukion\nruotsinmielisen rehtorin Dahlströmin eteiseen, missä tätini erinäisten\nminulle outojen, mutta Euroopalle hyvinkin tuttujen kielten ja kahden\nkotimaisen avulla sai selitetyksi hänelle, että minulla oli mitä\npalavin into päästä niille opinlähteille, jotka hän oikeastaan oli jo\nenemmän kuin tarpeeksi minulle osoittanut.\n\n-- Ikä? kuulin kunnon rehtorin hiukan murteeliisella suomenkielellä\nteräsharmaitten viiksiensä lomasta äännähtävän.\n\n-- Kahdeksan vuotta, kuulin tätini hiukan vavahtavalla suomenkielellä\nvastaavan hänelle.\n\n-- Ka-ka-kah-dek-dek-san?\n\n-- Niin, uskalsin itsekin siihen jo valalla vakuuttaa. Kahdeksan vuotta.\n\n-- Ka-ka-ka-kaksi-toista?\n\n-- Ei, kuulin tätini mitä sulavimmalla ruotsinkielellä selittävän. Kyllä\nhän on vain kahdeksan vuotta.\n\n-- Ei, vastasi Dahlström päättäväisesti. Tulkaa takaisin sitten, kun hän\non täyttänyt kaksitoista vuotta.\n\nHän repäisi ruokaliinan rinnaltaan ja pyörähti pyylevänä jälleen\nsisähuoneisiinsa. Siinä seisoimme me ja ymmärsimme, että audienssi oli\nlopussa.\n\n\n\n\n10.\n\nLEMMEN LUMOISSA.\n\n\nTätä tietä jouduin minä, vielä vuoden Oulun kaupungin katukiviä,\npalosolia, kupru- ja postimerkkisotia käytyäni, v. 1887 Kajaanin\nala-alkeiskonluun, jonka silloinen rehtori Ticcander (nyk. Tikkala)\nvieläkin viettää 82-vuotiaan viisaan lepoa.\n\nLuonnollisesti se oli minulle, tulevalle toivorikkaalle satamakaupungin\nkansalaiselle, suuri arvonalennus. Mutta elämällä on omat oikkunsa,\neikä kulunut aikaakaan, kun jo tunsin tästä kovan onnen kolauksesta\nitseni ruhtinaallisesti palkituksi.\n\nRakastuin ensi kerran nimittäin. Jokainen, joka milloinkaan on uskonut\nranskalaiseen totuuteen:\n\n    \"On revient, toujours\n    à ses premiers amours\"\n\n    (Enslempehensä palajaa,\n    ken parhaimpaansa halajaa,)\n\ntaikka, niinkuin se Runebergin kielellä kuuluu:\n\n    \"Först gå bäckens första bubblor sönder,\n    först försvinna vårens första blommor,\n    men din första kärlek, unga hjärta,\n    överlever länge varje annan\",\n\n    (Ensin kuolee kevään ensi kukat,\n    ensin haihtuu lähteen ensi kuplat,\n    mutta ensi lempes, sydän nuori,\n    elää kauan kaikkein muiden jälkeen,)\n\nuskonee myöskin, että kysymys ei ollut mistään pelkästään tilapäisestä\nrakastumisesta, vaan koko ihmisen henkiruumiillista olemusta\nvallitsevasta yleishyökkäyksestä kaikkia niitä itsesäilytysviettejä\nvastaan, joita lempeä kohtalo kylvää 8-vuotiaan varhaisvanhan\nkoulupojan mielialoihin ja mielteisiin.\n\nEipä sillä, että noitakaan hetken heilahduksia olisi puuttunut. Muistan\nhyvinkin, kuinka pari vuotta aikaisemmin, ensi kerran Oulun opintiellä\nsuoriuduttuani, laskin laivan kannella sormillani, kuinka monta\nvakituista heilaa minulla oli siihen saakka ollut, ohimenevistä sydämen\nsytykkeistä kokonaan puhumattakaan. Niitten luku oli legio taikka\noikeastaan enemmän kuin vielä lepäsi ikävuosia hartioillani. Mutta\ntämähän oli toista, jotakin aivan toista. Tämähän otti minut haltuunsa\nniinkuin rannaton, hyrskyävä meri sitä rakastavan mannermaan.\n\n\n\n\n11.\n\nSYDÄMENI KUNINGATAR.\n\n\nViola oli hänen nimensä.\n\nMutta mikään pohjolan vienosti lemuava yökukka hän ei suinkaan ollut.\n\nKyllä, hän enemmän muistutti sitä Z. Topeliuksen tummatukkaista\ntulikukkaista daimonia, jonka hän niin hehkuvin värein ja niin\nromanttisen mielikuvituksensa koko lennolla on meille milloin Regina v.\nEmmeritzinä, milloin Aurora Königsmarkina, milloin Kypron prinsessana,\nmilloin Suomen herttuattarena esittänyt.\n\nKuin yo olivat hänen silmänsä, kuin ukonvaajat vasamoivat hänen\nkatseensa. Surma, turma ja hurma asuivat hänen huulillaan. Kaikki\nIntian viidakkojen peljättävät petoeläimet välähtelivät hänen narskuvan\nnaurunsa läpitse, joka tuskin koskaan vaikeni hänen ainutlaatuisilta\nalabasterisilta hampailtaan.\n\nKuin myrskyjen niemi oli hänen joutsenkaulansa kannattama energinen\nleukaprofiilinsa. Minulle ei se milloinkaan Hyväntoivonniemeksi\nmuodostunut.\n\nKaikesta päättäen olin yksinomaan hullunkurinen hänen mielestään. Hän\nkohteli huonosti, kovin huonosti minua. Sillä vaikka hän oli vain\njonkin vuoden vanhempi minun vähäpätöisyyttäni, hän oli, kuten aidot\nEvan tyttäret tavallisesti, Adamin poikia paljon kehittyneempi.\n\nHän rakasti itseään vanhempien kosijain seuraa. Niistä näytti varsinkin\neräs siistinaamainen farmaseutti häntä enimmän miellyttävän.\nMinullakaan ei muuten olisi ollut mitään hänen reipasta olentoaan\nvastaan, mutta sydämeni oli haljeta synkästä kauhusta, itse-inhosta ja\nihmisylenkatseesta, kun eräänä kuutamoisena talvi-iltana kuulin\nsydämeni valitun haaveellisesti kuiskaavan hänen korvapuustia\nsaamattomaan korvaansa eräitä säkeitä, jotka minä olin aivan toisessa\ntarkoituksessa häntä tai paremmin sanoen _hänetärtä_ varten sepittänyt.\n\nRuno alkoi:\n\n    \"On hällä pieni rusosuu --.\"\n\nJa siihen uskalsi tuo hirttämätön lurjus, tuo kaikkien\nkuritushuoneitten cand. pharm. selvästi ivallisella, etten sanoisi\nsarkastisella ilmeellä ja äänenpainolla jatkaa:\n\n    \"ja se on punainen kuin kuu.\"\n\nMutta heittäkäämme unohduksen hyväätekevä tähtihuntu näiden ynnä monien\nmuiden sanomattomien kärsimysten yli, joille mikään inhimillisesti\nsykähtävä sydän ei aivan vieras liene.\n\n    \"Infandum, Regina, jubes renovare dolorem.\"\n\n    (Vaadit virkkamahan mun vaivaa virkkamatonta.)\n\n\n\n\n12.\n\nVIA DOLOROSA.\n\n\nMutta en sittenkään voi olla esiin manaamatta eräistä sydämeni\nsalaisimmista aarrekammioista paria tavallista suurempaa\nrunoilijakärsimystäni, jotka jo yksin joittenkuitten toisten tähtien\nalla olisivat omiaan päähäni orjantappuraokaisen marttyyrikruunun\npainamaan.\n\nMuistan, että ensimmäisen runoni monumentaalinen alku kuului näin:\n\n    \"Ainiaan lempeni\n    olet omaava.\"\n\nMutta sen viimeisen säejakson viimeistä riviä en ollut enää mies mitä\nitsepintaisimmin ponnistuksinkaan täyttämään.\n\nSäejakso alkoi:\n\n    \"En tiedä saanenko\n    sun vastalempesi,\n    vai yksipuolinenko --.\"\n\nSen täytti sisareni. Sillä aikaa kuin olin pistäytynyt\npääsiäislomallani maaliskuun hohtaville hangille palavaa päätäni\nviihdyttämään, oli tuo paperipahainen näet unohtunut hänen\nkirjoituspöydälleen, josta sen jälleen löysin entistäkin enemmän\npalavissani takaisin tultuani. Siinä seisoi aivan oikein häijyn\nsisareni\nhäikäilemättömän kauniilla kirjallisella käsialalla:\n\n    \"_on hurja kiihkoni_\".\n\nSenjälkeen en enää pariin vuoteen uskaltanut käyttää muita\nkirjoitusvehkeitä kuin tuohia, suksisauvakkoa, vitilunta tai kaikkein\nkorkeintaan rihvelitaulua, jonka sieni silloin oli toisessa kädessäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen ja paljon pahempi ilkimys oli suunnilleen samanikäinen\nnaisserkkuni, jolla oli tuo kadehdittava ominaisuus, että hän kävi\nsamaa koulua kuin yliluonnollinen ensilemmen ilmestykseni. Sattuipa\nvielä olemaan hänen samanluokkainen vierustoverinsakin. Hän ei jättänyt\nhetkeksikään rauhaan minua, johon julmuuteen hänellä oli sitäkin\nparempi tilaisuus, koska asuin kolmen, sanoo, kolmen Mustos-nimisen\nnaisserkkuni katon alla, missä minun kohtuullista korvausta vastaan\ntuli saada kotoa tuodun kuivan ruoan lisäksi heiltä lämmin päivällinen\nja sitäpaitsi tyyni ja häiritsemätön tyyssija niin Kajaanin\nala-alkeiskoulua kuin vastaista elämänkoulua varten.\n\nUskallan sanoa: ne vuodet eivät olleet helpoimpia minun elämässäni.\nVanhinta näistä serkuistani, nyk. arvokasta raatimiehenrouvaa,\nkunnioitin jo silloin suuresti, joka kunnioitus on häiritsemättömänä\njatkunut kautta tähänastisen elämäni. Toista heistä, nyk.\nliikemiehenrouvaa, oli minun taas pakko kunnioittaa, sillä hän oli jo\nsilloin paljon vankempi ja vantterampi minua, minkä saatoin jo huomata\nhänen tavastaan nostella hirmuisia vilja- tai suolasäkkejä makasiinista\nmyymälän punnuslaudalle. Että päivälliseni parhaasta päästä supistuivat\nsuunnattomiin lättyannoksiin, jotka yhdessä sokerin, maidon ja Gruben\nIhmiskunnan historian kanssa nautittuina maistuivat erinomaisilta,\njohtui pääasiallisesti siitä, että hänellä oli aina kiire ja että hän\nei itsekään ollut lättyjen periaatteellinen vihollinen. Uhrautuipa hän\nvielä siihen määrään, että hän kulki edelläni hyvällä esimerkillä.\n\nMutta kolmas, nuorin, oli koko epeli, vuoroin iloinen, vuoroin\nsurullinen, vuoroin liikuttavan hyväntahtoinen, vuoroin ilmetty\npaholainen minua kohtaan. Minun kirjalliset harrastukseni olivat\nyksinomaan koomillisia hänen mielestään. Milloin, nimitti hän minua\nAleksis Kiveksi, milloin Aiskyloksi. Ja kuinka hän lausui sitten niitä\nrunokokeita, mitkä hän käsittämättömällä vaistolla sattui silloin\ntällöin koulukirjojeni lomasta löytämään! Se oli Ida Aalbergia ja Sarah\nBernhardtia, Dusea ja Dybvadia, kaikkia samassa ihanassa ja hyvinkin\nitsetietoisessa ja tarkoitusperäisessä sekamelskassa, siitä huolimatta,\nettä hän luonnollisesti ei ollut nähnyt niistä ketään, joka sekin oli\nomiaan hänen pelkästään ilmiömäistä ja omasta ilkeydestään onnellista\ntahtoaan todistamaan. Että hän erikoisella aistilla valitsi juuri oman\njumalallisen ihanteeni läsnäolon näitä taivasta tavoittelevia\nesteettisiä esityksiään varten, ei suinkaan vähentänyt silloisia\nsielullisia kärsimyksiäni.\n\nOlin itse voimaton häntä esikuvallisesti rankaisemaan. Sen teki\nsensijaan hänen oma herkkä ja läikähtelevä luonteensa itse, joka\nsaattoi hänet mistä minulle tuntemattomasta syystä hyvänsä\nkyyneltymään, vieläpä monet keväiset valkeat illat vanhoilla\nromanttisilla linnanraunioilla valtoinaan itkemään. En säälinyt häntä\nsilloin, en ensinkään. Vuosikymmenienkään perästä en voi löytää siitä\nmitään säälittävää. Mahdollisesti olisin voinut olla ehkä hiukan\nystävällisempi häntä kohtaan silloin ja joskus muulloinkin, mutta\nloukattu kirjallinen itserakkaus ei anna anteeksi elämässä eikä\nkuolemassa.\n\n\n\n\n13.\n\nPIETARI BRAHEN KAUPUNGISSA.\n\n\nMuuten ei minulla näistä parista ensimmäisestä kouluvuodesta olekaan\nmitään erikoisesti mieleen piirtyneitä muistoja. Koti veti vielä\nkiinteämmin puoleensa. Opettajat olivat joko enemmän tai vähemmän\nhaaksirikkoutuneita henkilöitä tai sitten vieraita sille maailmalle,\nmissä me elimme. Näihin jälkimmäisiin pyytäisin lukea koulun\nsilloisen arvokkaan rehtorin, sittemmin pankinjohtajan, joka vieläkin\n82-vuotiaana elävien kirjoihin kuuluen voi olla todellinen esimerkki\nelegantista moniharrastuksellisesta kavaljeerista. Edellistä puolta\nhänessä edustaa hänen paikkakunnalla hyvinkin tunnettu tanssitaitonsa,\njota vielä näihin aikoihin saakka on tarvittu kaikki hienommat karkelot\nkaupungintalolla aloittamaan, jälkimmäistä taas hänen pirteä\nosanottonsa maan ja yhteiskunnan asioihin.\n\nToinen yhtä merkitsevä henkilö oli Paltamon silloinen rovasti Rechardt,\njoka varsinaisen virkansa ohella hoiteli myöskin lähikaupungin\nalkeiskoulun uskonnonopetusta. Epäilemättä oli hänen opetuksensa sekä\nhienoa että hiottua, mutta hänen koko kehityskantansa samoinkuin hänen\nevankelisesti lempeä uskontunnustuksensa oli aivan liian ylhäinen\nmeikäläisille tenaville. Ainoa, joka opetuksessaan tuli lähelle meitä\nja jonka me tunsimme vereksi omasta verestämme, oli kanttori Kalle\nKokkonen, laulun ja voimistelun opettaja, joka ei säästänyt sompaansa\nkummassakaan tärkeässä aineessa, yhtä vähän kuin valtiopäivilläkään,\njonka sangen kunnioitettavaan Talonpoikaissäätyyn hän paikkakunnan\nitseoikeutettuna jäsenenä kuului.\n\nToverit olivat tietysti vielä, niin paljon kuin niitä luokalle kuului,\nsillä ero eri opinasteitten välillä oli täysin poissulkeva. Meitä oli\npuoli tusinaa samanluokkalaista. Vaikka olimme eri ympäristöstä, eri\nyhteiskuntakerroksista ja kotioloista tulleita, vallitsi välillämme\nihanteellinen tasa-arvoisuus, kuitenkin vielä liian epäpersoonallinen\nmeihin syvemmältä vaikuttaakseen tai elämän-ikuiseksi muodostuakseen.\nReservikasarmilla asuivat Sanmarkin veljekset. Mahdollisesti johtui\nympäristön erikoisviehätyksestä, että tulin enimmin heidän kanssaan\nseurustelleeksi. Kaupungissa taas Korhosen veljekset, joitten talo oli\nvanhempieni vakinainen kaupunkilaiskortteeri.\n\nSyvimmän vaikutuksen jätti jälkeensä kaupunki itse ympäröivine\nmaisemineen. Sen historiasta ja kylläkin huomattavista\nentisyysmuistoista sen enempää tietämättä kuin mitä Topeliuksen\nVälskärin kertomukset, tuo useimpien Suomen lasten ajan tiedollinen\nlähdekirja, niitä mieliin muistuttelee, nautin vain koskesta, vain\nlinnanraunioista, vain niitä kaartavista havumetsistä, mutta varsinkin\ntuon vähäisen sivistyskeskuksen omasta hitaasti ja hiljalleen\nsykähtelevästä vanhanaikaisesta elämästä.\n\nKaupungissa oli oikeastaan vain kaksi katua, Yläkatu ja Alakatu, ynnä\neräitä niitä yhdistäviä kujia, joita ei kenenkään päähän\npälkähtänytkään kaduiksi nimittää. Sitäpaitsi siinä oli tori ja\nraatihuone, tohtorin puisto, jota sanottiin Elias Lönnrotin aikaiseksi,\nvieläpä kirkkokin kaupungin ulkopuolella omalla kummullaan. Louis\nSparre, joka nuoren vaimonsa Eva Mannerheimin kanssa vietti kokonaisen\nvuoden näissä erämaissa, tutkien ja porkaten ne aina Venäjän Karjalaan\nasti, piti sitä hyvin kauniina ja tyylikkäänä, jopa piirtämisen ja\ntaiteellisen luonnostamisen arvoisena.\n\nMutta pysyväisimmin ovat kuitenkin mieleeni jääneet kuvat varhaisista\ntalvisista aamuista, jolloin me koulupojat lammasnahkaiset naapukat\npäässä, mutta ilman palttoota juoksimme kirjat kainalossa ja nenänpäät\npunaisina jo vähintään puolta tuntia ennen opetuksen alkamista kohti\npientä ja matalaa koulurakennusta. Tuo puoli tuntia oli luonnollisesti\ntulipalopakkasestakin huolimatta käytettävä tarpeelliseen riitaan,\ntappeluun. Muuten olikin aina kylmä, hirmuisen kylmä niinä aikoina.\nLämpömittari saattoi laskea aina jäätymispisteeseen. Hengitys höyrysi,\nkengänkannat kapsahtelivat, sormia nipisteli ja pyrki taas hetken\nperästä tikkuilemaan. Oli vielä pimeä taikka vasta valkeneva\naamuhämärä.\n\nKaikki uunit lämpesivät. Valkeat ja usein punertavat savupatsaat\nnousivat jokaisen porvarin katon harjoilta kohtisuorina. Tulet\nsyttyivät taloissa ja harvoissa myymälöissä. Myymäläin hoitajat itse\nlapioivat lunta talojensa edustoilta. Kun vielä lisään, että jokaisen\nnäitten taivaan korkeuteen saakka kohoavan ruusunpunaisen savupatsaan\npäältä nousivat yhtä punaiset ja yhtä korkeat elämänunelmat, ylinnä\nmuita ensilemmen autereinen aavistelu, ymmärtänee lukijakin, ettei\nSuomen luonto eikä Suomen talvi ole koskaan yhtä henkevänä, milteipä\naineettomana sielunsilmiini kangastunut.\n\n\n\n\n14.\n\nTAKAISIN OULUUN.\n\n\nMinusta kokonaan riippumattomat perheneuvottelut heittivät kohtaloni\nsitten vuodeksi varhaisempia Oulun muistojani uudistelemaan.\n\nKaupunki oli pysynyt samana eri silminkin katsottuna. Kaikki, mitä\nsiinä uutta oli, oli seurausta itsestään hyvinkin tietoisen\nkolmasluokkalaisen omasta sielunkulusta. Sellaiseen kuului m.m.\npostimerkkikauppakatu, poikatappelut, pokkitörmät, Hupisaaret,\nmäenlaskut, hiihtoretket, luistelut ja liian heikkoihin jäihin\nputoamiset. Koulussa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, oppilasten\nkeskenään ja vasten opettajia, opettajien vasten oppilaitaan ja\narvattavasti myös keskenään. Kieliriidat ja kaikkialta esiintunkeva\nkansanvaltainen suomenmielisyys, julkisessa sanassa perinpohjaisimmin\nK.F. Kivekkään Kaiku-lehden edustamana, saattoi kyllä antaa siihenkin\naihetta.\n\nMeille, aloittelevan suomalaisen valtionlyseon oppilaille, se antoi\nennen kaikkea aihetta alituiseen tappeluun ruotsinkielisen\nvaltionlyseon oppilasten kanssa, jatka kahakat kärjistyivät niihin\npariin viikkotuntiin, jolloin meidän oli ruotsinkielisellä lyseolla\nvoimisteltava ja sen erinomainen voimistelusali väkivaltaisella ja\nitsepintaisella käsirysyllä tai lumisodalla yhtä itsepintaiselta ja\nilkimieliseltä viholliselta vallattava. Välttämätön läpitungettava\nhyökkäys- ja puolustuspaikka oli luonnollisesti koulun porttikäytävä,\njossa ei armoa pyydetty eikä annettu, vaan niin monet nimettömät ja\nmaineettomat sankarityöt suoritettiin.\n\nPaikalliset kouluolot olivat muuten mitä puutteellisimmat.\nSuomenkielisen lyseon, jonka oppilasluku oli luonnollisesti monin\nverroin suurempi kuin vastaavan ruotsinkielisen, täytyi asustaa\nahtaissa vuokrahuoneissa, jossa ei ollut edes tarpeellista ilmaa\nhengittää ja jonka rukouksissa eivät senvuoksi äkilliset\npyörtymiskohtaukset olleet suinkaan tavattomia, samalla kuin kaupungin\nsuuri ruotsinkielinen lyseo komeili sen parhaan torin varrella\nalituisesti harvenevine täyttäjineen. Tästä epäkohdasta tuli loppu\nvasta Yrjö Koskisen energisen toimenpiteen kautta, joka pakotti\nkyseenalaiset koulut vaihtamaan rakennuksia.\n\nKoulun opetus oli muodollista ja vanhanaikaista. Sen ainoa merkitsevä\npersoonallisuus oli uskonnon opettaja Magnus Rosendal, jonka tunnit ja\nkoko olemus oli omiaan meille vaskeen valettua roomalaista\nmuistuttamaan. Rydbergin, Pontus Viknerin, Snoilskyn y.m. senaikaisen\nskandinaavisen kirjallisuuden tuntemus, joka saattoi vain jostakin\nsanasta tai sanankäänteestä ilmi leimahtaa, pakotti runoutta\nharrastavan kuulijan heti korvansa herkistämään.\n\nHänen tuntinsa Mooseksen ensimmäisen kirjan luomishistoriasta\nesimerkiksi. Ei mitään läksyn kuulustelua, ei yhtään kysymystä edes,\nkaikki vain kuin luentoa kehittyneille ajattelijoille.\n\nPuheen pääasiallinen sisällys oli suunnilleen tämä: \"Tässä kirjassa\nsanotaan ensin: alussa. Missä alussa, minkä alussa? Ajan alussa. Sillä\nihminen elää täällä ajassa eikä iankaikkisuudessa. Sitten sanotaan\nsiinä: valkeus tuli. Kuinka saattoi valkeus tulla ennen kuuta, aurinkoa\nja kaikkia taivaankappaleita? Moni nykyaikaisen luonnontieteen tuntija\non tähän kummeksuen pysähtynyt, mutta toiset vieläkin suuremmat\nluonnontutkijat ovat menneet pitemmälle ja syvemmälle, saattaen meidät\nsähkön vieläkin salaperäisiin maailmoihin. Näin pitää sanasta sanaan\npaikkansa tämä luomiskertomus, sattuen täysin yhteen myöskin\nluonnontieteellisen kehitysopin kanssa, vaikka julistaen sen\nyksityisseikkaisia totuuksia omilla suurilla vertauskuvillaan.\"\n\nJ.n.e., j.n.e. Olisit kuullut neulan putoavan lattialle siinä\nluokkahuoneessa. Näin ei kukaan ollut vielä puhunut meille. Kukaan ei\nollut vielä kohdellut meitä näin kehittyneinä yksilöinä, ja totuutta\netsivinä ihmisinä.\n\nKenellekään hänen entisistä oppilaistaan ei liene ollut mikään\nodottamattomuus hänen myöhäisempi romaaninsa \"Herran tuli\".\n\nMutta muuten ei kouluelämä jättänyt mitään sanottavia jälkiä ainakaan\nnäitten rivien kirjoittajaan, ellen tahdo sellaisina pitää sitä pientä\ntoverielämää, jonka kehittyneimpiä jäseniä m.m. K.S. Laurila ja J.E.\nSunila olivat.\n\n\n\n\n15.\n\nKIRJALLISIA HARRASTUKSIA.\n\n\nSyvemmin vaikuttivat luonnollisesti ahkerat käynnit kaupungin\nlukusalissa ynnä intohimoinen romaanilainailu sen kansankirjastosta,\njolloin Walter Scottit, Cooperit, Dumasit, Aug. Blanchet ja Mauri\nJokait tulivat kaikella kasvinajan rajattomalla ruokahalulla\nahmituiksi.\n\nEntäpä omat kirjalliset harrastukseni? Ne jäivät suurimmaksi osaksi\nsyrjään. Uuden, entistä paljon avaramman elämän vaikutukset tulivat\nliian tulvanaan.\n\nTärkeimpänä kirjallisena tapauksena tältä vuodelta muistan vain erään\nkohtauksen isävainajani kanssa, joka viimeisillä voimillaan oli\nlääninsä maanteitä mitaten tilapäisesti Ouluun pistäytynyt,\n\nAsuin luonnollisesti, kuten hänkin, vanhan koulutätini luona. Kerran\nkahdenkesken ollessamme hän otti puheeksi minun aloittelevat\nkirjalliset pyrkimykseni.\n\nSävähdin punaiseksi, olisi tehnyt mieli vaipua maan alle, kylmät ja\nkuumat väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.\n\nArvattavasti hän huomasi tyrmistyneen hämmästykseni, mutta kumma kyllä,\nhän ei jylissyt laiminlyödyistä läksyistä ollenkaan.\n\n-- Ei niitä tarvitse hävetä ollenkaan, hän painostaen lohdutti minua\ntuiki harvinaisella lempeydellä. Kunniaksikin ne voivat olla sinulle\njoskus, niinkuin ne olivat Oksaselle. Eikä sitä ole pidetty häpeänä\nollenkaan, että Iisalmen rovastin poika Juhani Aho tai minun oma\npoikani, Kasimir Leino, joka sitäpaitsi on viisaustieteen majisteri,\nkirjoittavat. Mutta jos Heikki Meriläinen, minun vitjamieheni, joka\nitse ei ole mitään oppia saanut, rupeaa kirjoittamaan, niin hän\nkuvattelee.\n\nJa hän antoi minulle hyvää tarkoittavan neuvon, että tulisin oppineeksi\nmieheksi niinkuin muutkin todella lukuun otettavat kirjailijat, jolloin\nminun kaikin puolin sopii toisiakin kirjallisesti opettaa. Nytkin oli\nsangen hyvä, että läksyjeni lomassa totuttelin itseäni tuohon kaikin\npuolin kauniiseen ja sivistävään taitoon, joka saattoi olla suureksi\niloksi myös kanssaihmisilleni. Siksi ei minun ollut tarvis hävetä\nollenkaan nykypäivienikään runollisia kokeiluja, eikä sinikantisia\nkirjoitusvihkojani tallintakaisiin tunkioihin ja lastukasoihin\npiilottaa, josta piiat ja rengit ne kuitenkin löytäisivät. Ensi syksynä\nminun oli tuotava ne tallelle hänen omaan piironkiinsa.\n\nTuota ensi syksyä ei koskaan tullut. Hän kuoli heti samana talvena,\njoskin vielä joulun aikaan saatoin viimeisen kerran elävin silmin nähdä\nhänet. Hänen kuollessaan olin jo jälleen koulukaupungissani enkä voi\nsanoa edes kyllinkään katkerasti surreeni tapahtumaa. Sen\ntraagillisuuden samoinkuin siihen liittyvän omankin kohtaloni kovuuden\nolin jo aikoja sitten totisemmin ja todellisemmin elänyt.\nmielikuvituksessani.\n\nYksi piirre hänen kuolemastaan on kuitenkin kerrottu minulle, ja pidän\nsen mieluummin totena muistissani. Jo monet vuodet pillereitä,\npulvereita ja kaikenkaltaisia tippoja nautittuaan, joita hänelle\nmääräsi asianomaisen piirin lääkäri Inberg, hän oli kerran\nveljellisesti kysynyt tältä:\n\n-- Onko näistä mitään apua enää?\n\n-- Ei, oli tämä harvinaisen rehellinen piirilääkäri sanonut hetkisen\nraskasmielisesti mietittyään.\n\n-- Hyvä on, oli toinen vastannut siihen. Kiitos vanhasta ystävyydestä.\n\nToinen oli lähtenyt vesissäsilmin sieltä, toinen kääntynyt seinään\npäin, maannut vielä kolme päivää siinä mistään välittämättä, ketään\npuhuttelematta, ja kuollut kuin metsänpeto korvenkomeroonsa.\n\nMutta minunhan piti puhua kirjallisista pyrkimyksistäni. Niitten vuoro\ntuli vasta seuraavana kesänä, vieläpä niin merkitsevässä muodossa, että\nsiitä tuli kerrassaan ratkaiseva vastaiselle kirjalliselle\ntoiminnalleni.\n\n\n\n\n16.\n\nPEGASUS.\n\n\nSinä kesänä saapui nimittäin vanhempi veljeni Kasimir Leino kotiin\nParisista, tuli täysin ranskalaisena herrasmiehenä ja kokonaan\nmuuttuneena entiseltä maalaiselta olemukseltaan. Sinä kesänä saapui\nmyös kotiin vanhin veljeni O.A.F. Lönnbohm (Mustonen), joka muutamaksi\nviikoksi rasittavasta koulu- ja sanomalehtityöstä irtauduttuaan oli\niloisin kaikista ja tahtoi tarjota meille kahdelle nuoremmalle veljelle\nmahdollisuuden jatkaa koulunkäyntiämme hänen tieteellisen mustalaisen\nkodissaan Hameenlinnassa.\n\nSilloin oli meitä kotona yht'aikaa enemmän sisaruksia kuin muistan\nkoskaan olleen, nimittäin kolme sisarta, joista vanhin oli tullut\nmielipuoleksi jo ennen minun muistinaikaani, toinen jatkon käynyt\nopettajatar, oli ollut pakotettu huonontuneen kuulonsa vuoksi\nkoulutyönsä lopettamaan, ja kolmas, kurssinsa päättänyt pystynokkainen\ntyttökoululainen, aivan mahdoton pysymään hetkeäkään nauramatta tai\nmuuten maailmaa vakavalta kannalta ottamaan. Näitten lisäksi kolme\nmuuta veljeä, joista yksi jo ammoin sitten parantumattomana\nmielipuolena kuollut rakennusmestari, toinen elämäniloinen ja\nkihlautunut, nuori maanmittari, Kaarlo nimeltään, aina edelleenkin yhtä\nhilpeä eläkkeennauttija Kajaanissa, sekä kolmas, lyseon toiselta\nluokalta eronnut turpeenpuskija, samoin kihlautunut, joka sittemmin on\nluonut oman elämänuransa kaukana syntymämaastaan, kalastajana Ruijan\nrannikolla.\n\nVoi arvata, että tuossa vanhassa talossa tyynen lahden rannalla eivät\nsilloin suru ja murhe asustaneet talon isännän viimetalvisesta\nkuolemasta huolimatta.\n\nPäinvastoin kajahtelivat nykyisyyden ilosta, tulevaisuuden toivosta ja\nkoko olemassaolon ylenpalttisesta riemusta sekä lahti että lahden\nrannat. Niitäkin ulomma vielä kuului sieltä kultaisen elämän laine,\nläikähteli Kasimir Leinon \"Ristiaallokon\" mukana, jota hän par'aikaa\npainoa varten viimeisteli, ja \"Väljemmille vesille\" liplatteli vienona,\nherkkänä, kansanlaulun tapaisena virinä O.A.F. Mustosen hymysuisina\nhyräilyinä, hänen pitkillä onkimatkoilla soiluvia selkiä myöten veneen\nperässä partahuulisena uroona istuessaan, minun etuteljolla airoja\nkäytellessäni, vuoroin luonnon, vuoroin laulajan kannalta\nkuunnellessani.\n\nUseimmat hänen runoistaan eivät liene koskaan kirjaan pantuja, ollen\nhetkessä syntyneitä, hetkessä haihtuneita. Erään niistä luulen\nsuunnilleen ulkoa muistavani:\n\n    \"Ei mull' maata, mammonaa,\n    ei taloa, ei tavaraa,\n    vaan aatoksia mulla on\n    laulun aarre verraton.\n\n    Mut aatoksista armahin\n    sä olet, immyt ihanin,\n    oot ihanin ja ikuisin\n    ja kaikkein kaunehin.\"\n\nToinen, joka lienee jossakin senaikaisessa joululehdessä ilmestynytkin,\noli mielestäni hyvin kaunis. Se kertoi kesäillasta, iltapilvistä,\niltatuulesta ja punatulkusta, jotka kaikki haihtuivat valkean yön\nhämärään. Aamun valjetessa tulivat ne muut takaisin, niin pilvi kuin\ntuuli että ehkä vielä joku muukin tunnelmaan kuuluva yksityiskohta, ei\npunatulkku. Runoilija näkee kaiken muun palajavan, mutta puhkeaa\ntosiseikan edessä seuraavaan kaksiriviseen valitukseen:\n\n    \"Vaan en punatulkkuain, mi lensi maille muille,\n    taikka lie jo sattunutkin muiden ansapuille?\"\n\nJoku kolmas, jota en tosin näillä onkimatkoillani kuullut, vaan jonka\nolen lukenut jonkun Suomen suurmiehen muistolle pyhitetystä\nylioppilasalbumista, oli yksinkertainen tarina pojasta ja tytöstä,\njotka seisoivat kesäisessä yössä vuoren kukkulalla. Siellä tuli kiista\nheidän välillään siitä, oliko illan vai aamun ruskoa se punerrus, minkä\nhe näkivät pilven palteilla. He kiistelivät, kiistelivät ja -- --\n\n    \"Sillä alkaa nouskin Pohjan päivä.\"\n\nNäitä lienee ollut sadoittain, ehkä tuhansittain. Painatettu ei niitä\nmonta ole, mutta tuntisin huonosti veljeni, Kuopion museon\nkunnianarvoisan patriarkan, jos hän olisi jonakin kirjallisen epätoivon\nhetkenä ne liekkien omaksi uhrannut. Mutta kaikki on mahdollista.\n\nHänkin oli siihen aikaan vahvasti rakastunut.\n\nOmasta puolestani ei minun liene tarvis vakuuttaa, että mitä rakkauteen\nja runoiluun tulee, en suinkaan ollut veltoimpia, joskin vähimpiä\nIsraelin pääruhtinasten seassa. Ne kuuluivat jo kumpikin ikäänkuin\nammattiin, kuten Persian shaahi sanoi erään häntä vastaan Parisissa\ntehdyn murhayrityksen johdosta. Runoilu lienee kuitenkin ollut sinä\nkesänä etualalla. Ainakin muistan olleen kesän suurimpia\nmerkkitapauksia sen, että veljeni Kasimir, jolle sisareni olivat\nrunokokeistani kielineet, eräänä kauniina päivänä pyysi minun niitä\nhänelle näyttämään.\n\nVoidakseen käsittää hetken tärisyttävän kriitillisyyden täytyy ottaa\nlukuun, että hän jo silloin oli pari painettua kirjaa julkaissut,\nviimeisteli kolmatta ja lueskeli joutoaikanansa keltakantisia\nrunollisia romaaneja ja runoilijoita, ollen sitäpaitsi 12 vuotta minua\nvanhempi ja koko paikallisen ympäristön ehdoton arbiter elegantiarum\n(makumestari). Saatoin heti hänen käteensä siististi kirjoitetun\nkäsikirjoitukseni.\n\nHän kävi tunnollisesti sen läpi, teki huomautuksia keveällä kädellä\nsinne tänne, ja minun täytyi ihmetellä, kuinka vähällä vaivalla hän\näkkiarvaamatta sai soimaan ja sointumaan säejakson, jonka kanssa\nminä olin päiviä ja viikkoja turhaan kimpustanut. Varsinkin\nloppusoinnuttelun täydellinen sirous sai minut äänettömästä\nihailunsekaisesta kunnioituksesta vavahtelemaan.\n\nMutta äkkiä hän pysähtyi -- -- \"Tämä näyttää painettavalta tekstiltä\",\nhän sanoi ja painoi nenäkakkulansa lujemmin paikoilleen. Hän luki\ntarkkaavaisesti tuon verrattain pitkän runon, jonka nimi oli. \"Kajaanin\nlinna\", ja virkahti: \"Tässä täytyy ruveta todelliseen korjaustyöhön.\"\nJa hän alkoi korjata, säilytti, mitä siinä suinkin oli säilytettävää,\nja poisti, mikä oli poistettavaa, korvaten sen jollakin\nonnistuneemmalla sanankäänteellä. Kun se oli lopussa, hän tarkasti\nvielä kerran työtään ja katso, se oli sangen hyvä. Hän ojensi kätensä\nja sanoi toverillisesti: \"Onneksi olkoon, Eino Leino! Voit tästä lähin\nkäyttää sitä nimimerkkiä.\" Lienen siihen saakka runoillut jollakin\n\"Tainion\" tai \"Vienon\" tai \"Norkon\" nimimerkillä. Sitten kutsui hän\nkoolle koko talon väen, ja luki tuon runon julki omalla, herkällä,\ndiskreetillä tavallaan. Ei liene tarvis huomauttaa, että koko tuo\nTopeliuksen tähtien alla syntynyt runotekele sai täten aivan toisen,\naateloidun tunnepitoisuuden. Runo herätti yleistä suosion sorinaa. \"Sen\non Eino Leino kirjoittanut\", hän sanoi ylpeästi. \"Ille faciet.\" (Hän on\nsen tekevä.)\n\nKorkeammalle en voinut kohota enää. Enkä ole tainnut usein\njälkeenpäinkään tuntea senveroista kirjallista itsetyytyväisyyttä kuin\nsilloin 12 vuoden ikäisenä. Runo sai kunnian sittemmin ilmestyä\npainostakin \"Hämeen Sanomain\" palstoilla, joitten toimittaja vanhin\nveljeni O.A.F. Lönnbohm oli. Miten paljon tuo tapaus silloiselle\nrunoileskentelevälle koulupojalle merkitsi, todistaa sekin, että tuo\nmerkkipäivä, syyskuun 20 päivä 1890, on murenemattomana jäänyt muistini\nkomeroihin.\n\n\n\n\n\nIII\n\nHÄMEENLINNA\n\n\n    Labor improbus omnia vincit.\n   (Itsepäinen työ voittaa kaikki.)\n                        _Oppitalon otsake_.\n\n\n\n\n1.\n\nLAUHKEASSA VYÖHYKKEESSÄ.\n\n\nSyksy siirsi minut Hämeenlinnaan. Siellä kohtasivat minua kokonaan\ntoiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen,\nlempeämpi, lauhkeampi, ja ikäänkuin inhimillisempi. Samalla vaikutti se\nminuun satukirjalta, jonka joskus olin lasna lukenut.\n\nEnhän ollut koskaan elämässäni ennen nähnyt edes omenapuuta kasvavan\npunertavine hedelmineen. Ja täällä kasvoi pähkinäpuitakin! Puhuttiin\nlehmuksista, vaahteroista, saarneista, tammista, joitten lehtiä en\nikinä oppinut oikein tuntemaan ja jonka vuoksi totuinkin niitä\nmyöhemminkin vain yleisellä nimellä etelämaitten puulajeiksi\nnimittämään. Sama oli eläinkunnan ja sama kasvikunnan laita. Pitkät\npellavasarat tekivät mahtavan vaikutuksen minuun, samoin uusien\ntoverieni puheet metsäsioista, pukeista, vuohista ynnä lukemattomista\nmuista luonnonihmeistä, joihin ennen olin vain jonkin joululehden\npalstain kautta tutustunut.\n\nSamoin olivat pitkät, lämpimät syyskuun illat täysin outoja minulle.\nJärvi, joka meni jäähän vasta lokakuussa, kuului minulle ennen\nnäkemättömiin luonnonilmiöihin. Luistimet, jotka voitiin ottaa esiin\nvasta parin viikon jäätymisen ja sulamisen jälkeen, eivät tuntuneet\nminun luistimiltani. Sukset, joilla päästiin liikkumaan vasta\nmarraskuussa, eivät olleet kaukaisen Kainuun silloin jo kipenöitseviä\ntalvipäiviä varten eikä myöskään tämä murtomaahiihto, jossa ei päässyt\navoimia järvenselkiä myöten luikumaan.\n\nIhmiset, vieläpä uudet luokkatoveritkin, tuntuivat epäilyttävän\nystävällisiltä, talttuneilta ja niin sanoakseni kesyttyneiltä. Koulussa\nei puhaltanut enää sama vinha ja vihamielinen Pohjanlahden tuuli kuin\nOulun aina taistoon valmiissa lukiossa. Toverit tulivat mitä\nhymyilevimpinä ja hyväntahtoisimpina uutta tuttavuutta tekemään,\neivätkä opettajatkaan tuntuneet aivan pahinta tarkoittavan. Se oli\nkaikkien arvojen uudestaan arvioimista. Täytyi koettaa itsekin ihmistyä\neikä päästää Barrabasta irti, jos mieli tulla toimeen toisten kanssa\ntällä Tyynenmeren saarella, joka vaikutti kuin luodulta onnellisempia\nja lempeämpiä olotiloja varten.\n\n\n\n\n2.\n\nVANHIN VELJENI.\n\n\nOhjaajani kaikessa tässä uudessa elämänopissa oli rakas ja\nkunnianarvoisa vanhin veljeni, joka otti minut mukaan pitkille\nbotaanisille kävelymatkoilleen, pitäen koko ajan minulle\nsisältörikkaita luentoja ympäröivästä elämästä ja siinä asuvista\nihmisistä. \"Vaahto on aina pinnalla\", kuului hänen arvostelunsa\nkoulukumppaneistani, \"syvät juonteet piilevät syvemmällä\". Toisella\nkertaa hän roomalaisen laulurunoilijan Propertiuksen avulla antoi\nminulle käsityksen runoilijan ohdakkeisen elämänuran vaikeudesta:\n\n    \"Non datur ad Musas currere lata via.\"\n\n    (Ei ole väljä se tie, luo runotarten mi vie.)\n\nKolmannen kerran hän neuvoi minulle kaiken terveysopin pääperusteen:\n\"Ihminen ei tarvitse muuta kuin verta, paljon verta, ja pitää sen\nhyvässä liikkeessä. Sentähden on paras syödä paljon, hakata halkoja\npaljon ja tehdä pitempiä ja lyhyempiä kävelymatkoja aina sen mukaan\nkuinka sattuu aikaa olemaan.\" Myöskin rakkaudesta hän jutteli minun\nkanssani. \"Se on vaarallinen tunne\", hän sanoi. \"Mutta se on samalla\nelämän keskipäivä. Ilman sitä ei ihminen tiedä eläneensäkään. Kyllä se\nkäy laatuun.\" Kuuntelin häntä henkeäni pidättäen. \"Kyllä se käy\", hän\nvirkahti vielä. \"Kyllä se käy hyvinkin päinsä miehen mielenlujuuden ja\ntyötarmon avulla, mutta tarttuvilta taudeilta on itseänsä varjeltava.\"\n\nHän kohteli minua yleensä kuin täysikasvanutta. Puhelipa hän kanssani\nmyöskin omista tulevaisuudensuunnitelmistaan ja rakkaimmista\nunelmistaan. \"Siperiaan minun mieleni tekee\", hän sanoi. \"Siellä olisi\npaljon uutta nähtävää ja kuultavaa varsinkin luonnon valtakunnassa.\nMitkä kasvikokoelmat minä voisinkaan sieltä poimia ja kotiin\nlähettää! Mutta sitä ennen minun kyllä lienee pakko muuttaa tämä\nopettajakandidaattitutkinto filosofiankandidaatiksi, jotta ei enää\nolisi kuin kukonaskel lisensiaattiin.\"\n\nMinä kyselin ja hän vastaili. Botanistia minusta ei tullut\ntekemälläkään, mutta kenties juuri hänen antamansa alkupohjan avulla\njonkinlainen humanisti.\n\nHänen kauttaan tulin tuntemaan henkilökohtaisestikin suuren määrän\nopettajia, mutta varsinkin nuoria lahjakkaita ylioppilaita, joitten\npiirissä hän vanhempanakin miehenä niin mielellään viihtyi, samoin kuin\ntuo piiri vaistomaisesti oli valinnut hänet omaksi aina vakavaksi, aina\nisälliseksi keskipisteekseen.\n\nMuistan tämän piirin jäsenistä vielä muutamia. Niitä olivat ensiksikin\nveljekset Voionmaa (Wallin), Väinö ja Eino, edellinen silloin Hämeen\nmaanteitten toivorikas tohtori, jälkimmäinen omien elämänteittensä aina\nedelleenkin riemurikas taivaltaja, sitten lakitiedettä lueskelevaiset\nLaurinus, Chydenius ja Petterson, joista ensimmäinen oli atleetti\nulkomuodoltaan, toinen harvinaisen hieno hahmoltaan ja arvattavasti\nmyös luonteeltaan, kolmas taas aina hyväntahtoinen ja toverillinen.\nVielä kuului siihen voimanmies Backman, kenraali Kivekkään veli,\npäätekijä, haihtunut Cuban sotaan, aina päivänpaisteinen Matti Helenius\n(Seppälä), jonka tulevaa kuuluisuutta ei silloin vielä kukaan voinut\naavistaa, Ilmari Blomstedt ja kenties vielä joku muu, joka tällä\nhetkellä on haihtunut muististani.\n\nVoi arvata, ettei tämäntapaisesta seurapiiristä nalja eikä nauru\npuuttunut. Suurin riemuni oli tietysti hiipiä hiljaa ja mahdollisimman\nhuomaamatta veljeni huoneeseen muka jotakin kirjaa tai vanhaa\nsanomalehteä, Lönnrotin \"Mehiläistä\", Snellmanin \"Kallavettä\" tai\nBeckerin \"Turun Viikkosanomia\" selailemaan ja saada silloin kuulla\nheidän vallatonta leikinlaskuaan milloin maan ja valtion, milloin\nlähimmän yhteiskunnan ja ympäristön asioista. Tuon yleisen seurasävyn\nluoma mielialan turvallisuus ja sopusointu johdatti muistiin eräitä\ntoisia samantapaisia iltoja entisiltä ajoilta synnyinkodistani, jolloin\nisävainajani peräkamarista kaikui pitäjän herrojen yhtä tuores huumori\nja elämänilo ja jolloin minä piimäsuisna pikkaraisna sain siellä paikan\njossakin sohvankulmassa lähellä höyryävää totipöytää, kuuntelin, nautin\nja nukahdin siihen.\n\nEsimerkkinä tämän seurapiirin nuorekkaasta leikinlaskusta mainittakoon\ntässä se juhlanumero, minkä se toimitti joku vuosi sen jälkeen \"Hämeen\nSanomain\" päätoimittajan virasta eroavan veljeni kunniaksi. Sen\nensimmäinen uutinen kuului jotakuinkin näin:\n\n\"_Lehtemme päätoimittaja O.A.F. Lönnbohm_ on luopunut toimestaan\nantautuakseen kokonaan erotiikan alalle.\"\n\nJoku seuraava uutinen kuului: \"_Ilmari Blomstedt_ on tuntemattomalla\ntavalla poistunut paikkakunnalta jättäen jälkeensä rakkaan muiston ja\nnikkelöidyn voimistelusauvan.\"\n\nNiitä oli sitten peräkkäin yhtä herttaisia ja yhtä naiiveja\nuseampiakin. Tämäntapaisia numeroita oli luonnollisesti painettu\nainoastaan rajoitettu määrä, joita oli sinne tänne ystäville ja\ntuttaville lähetetty. Veljeni luki sen ensin kauhukseen, sitten\nsuuremmalla epäluulolla, mutta ei ollut aivan varma siitä, kumpi tunne\nmahtoi olla oikeampi.\n\n-- Ei niistä penteleen pojista tiedä, hän sanoi. Voi niitten päähän\ntällainenkin hullutus pälähtää.\n\nHän tempasi lakkinsa, suki palttoon päälleen ja riensi juoksujalassa\nkaupungin seurahuoneelle tavalliseen kahvipaikkaansa, jonka uutterin ja\nsäännöllisin kävijä hän oli. Hän väitti näet sieltä pitäen voivansa\nparhaiten seurata maan sanomalehdistöä.\n\nMutta. hyvät ystävät ja kylänmiehet olivat tämänkin tapauksen\nedellyttäneet. Siellä oli samanlainen sanomalehti.\n\nNyt jo hiukan hädissään hän kiirehti erään yhteisen tuttavan luokse.\nSama tapaus. Vasta kirjapainossa selvisi asia hänelle. Se päättyi\nyhteiseen iloon ja ylimääräiseen kahviannokseen.\n\nEräs ensimmäisiä ja vastaisuudessa hyvinkin tärkeitä elämänkokemuksiani\ntässä ympäristössä oli läheltä tutustuminen senaikaisen sanomalehden\ntoimittamiseen.\n\nSe oli kuin kurkistamista niitten teatterikulissien väliin, jotka\nkaukaa katsoen suurta yleisöä hämmästyttivät ja ihastuttivat. Kynä ja\nsakset saivat toisen ja ennen aavistamattoman merkityksen mielessäni.\nAvustajain, kaupunkilaisten ja maaseutulaisten kohtelu, yleisen\nmielipiteen lukuunottaminen ja arkaluontoinen ohjailu, valtiollisten\nsuunnan vivahdusten vakoilu ja paikallisten uutisten urkinta olivat\nkaikki minulle ennen tuntemattomia tosiseikkoja. Entäs kirjapainosta\njuuri lähteneet, vielä kosteat korjausarkit! Entäs nuo salaperäiset\nmerkit, joilla mielestäni jo pyhyyden saavuttaneita kirjasimia\npoistettiin, yhdisteltiin, eroteltiin tai pantiin kokonaan päälaelleen\nseisomaan! Tyypillisen maaseutulehden toimitustyöhön kuului nimittäin\nvielä siihen aikaan myöskin yöllinen korjausluku, jolloin torkahteleva\npainopoika istui ovipielessä ja veljeni tai sisareni silmät punaisina\npaljosta valvomisesta suoritti tätä yhteiskunnalle tärkeätä aseetonta\nsota-palvelustaan.\n\nVeljelläni oli oma ja arvattavasti vieläkin vanhemmilta ajoilta\nperiytynyt tapansa hoidella sanomalehteä. Keskimäärin kerran viikossa\nhän pistäytyi Helsingissä eikä suinkaan jättänyt käymättä Uuden\nSuomettaren toimituksessa, missä hän paitsi V. Lounasmaata (Löfgren)\ntapasi milloin minkin silloisen fennomanian suurmiehistä, milloin\nMeurmanin, milloin Jaakko Forsmanin, milloin itsensä Yrjö Ylimmäisen.\nTäältä sai hän aina napatuksi jonkin suomalaisen suurpolitiikan\nmurenen, jota sitten taas hämeenlinnalaisessa seurapiirissä illat\npitkät puolelta jos toiseltakin pohdittiin. Jos oli puute paikallisista\npääkirjoituksen aiheista, ilmestyi aina artikkelin otsake. \"Uusia\npysäkkejä tarvis\", jota vastaan ei kenelläkään voinut olla mitään\nmuistuttamista. Tärkeimmiksi tapahtumiksi muodostuivat luonnollisesti\nkunnalliset vaalit ja varsinkin valtiopäivävaalit, joilla ei kuitenkaan\nliian usein silloista yleistä mielipidettä rasitettu. Kilpaileva\npaikallinen sanomalehti \"Hämäläinen\" oli sitten \"ränstynyt\" ilmapuntari\njokanumeroisten pääkirjoitustensa vuoksi, joissa maalaisrahvaalle\nkylläkin tärkeät ilmanmuutokset olivat yleispätevästi todetut ja\nkenties joskus myöskin varovaisesti eteenpäin ennustetut.\n\nVeljeni jälkeen tuli Severi Nuormaa lehden päätoimittajaksi. Hänen\nkihlajaispäivänään ilmestyi kuitenkin lehden huoneistoon sen entinen\npäätoimittaja.\n\n-- Ajattelin, että sinulla ehkä tänä päivänä on jotakin muutakin\ntekemistä, oli hän sanonut. Mene sinä juomaan juhlakahviasi ja minä\nvikarioin täällä tämän päivää sinun sijastasi.\n\nToinen kiitti ja lähti. Hänen riemunsa ei liene ollut enää yhtä\nsekoittamaton seuraavana päivänä nähdessään lehtensä pääkirjoituksen\npaikalla tuon yleisen toivomuksen, että oli jälleen uusia pysäkkejä\ntarvis Hämeenlinnaan.\n\n\n\n\n3.\n\nKOULUN PYLVÄITÄ.\n\n\nOn luonnollista, ettei koulutyö eikä ehkä toverielämäkään, johon kyllä\ninnokkaasti jo heti alusta alkaen suhtauduin, voinut näissä\nolosuhteissa pääasiaksi muodostua, varsinkin kun ottaa lukuun aina\nuutterammaksi käyvän runoiluni ja aina rajattomamman rakastumiskykyni.\nToinen näistä täydensi toistaan, viljellen eri puolia samasta asiasta.\nEdellisen avulla harjaannuin jo koulun yläluokilla varsin\nkunnioitettavaksi kielenkäyttelijäksi, ollen mahdollisimman valmis\nsiinä suhteessa ylioppilaaksi tullessani ja ensimmäisen runovihkoni\njulkaistessani. Jälkimmäistä saanen kiittää joskus aivan\nsairaalloisuudenkin ääriä kosketelleesta tunneherkkyydestäni ynnä\nlukemattomista sen luomista aistimusten ja mielialojen aaltoiluista.\n\nKoulutyö muodostui pelkäksi leikiksi minulle, matematiikkaa\nlukuunottamatta, jossa suhteessa olin poiskadonnut lammas jo ensi\nluokaltani. Historia oli minulle suurta satukirjaa, kielitaito\nkorvakuuloa. Kaikki muu meni opettajien yleisellä suosiolla ja\navuannolla.\n\nAinoa, joka ei ollut niin helposti petettävissä oli Iso (Brummer),\nsuomen ja latinan kolleega, joka usein sanoi minulle osaamisen merkiksi\nviitatessani:\n\n-- Lönnbohm konsa osaa, konsa ei. Lönnbohm konsa viittaa, konsa ei. En\nkysy sinulta sinun viitatessasi.\n\nKoetin lahjoa häntä pystyttämällä käteni pitempäänkin viittausasentoon.\nYhtä huonolla menestyksellä.\n\n-- Minä läpinäen sinun tietämättömyytesi, sanoi Iso. Paras ettet\nviittaakaan.\n\nHarvoin hän kysyi minulta mitään. Kelpasin kuitenkin silloin tällöin\nluokan edessä Vänrikki Stoolia lausumaan.\n\n-- Et sinä osaa lausua, hän sanoi hetkisen kuunneltuaan. Mene paikallesi\nja kuuntele, kun minä lausun.\n\nHän otti kirjan käteensä, piti pienen taidepaussin, katsoa mulautti\nympärilleen silmälasiensa ylitse ja alkoi lukea ymmärryksellä ja\noikeilla äänenpainoilla, kiintyi lukemiseensa, kiintyi myöskin itse\ntekstiin, unohti ympäristönsä ja kadotti ajan ja paikan käsityksen.\n\nPojilla oli hauskaa sillä välin. Ei ollut pelkoa läksyjen osaamisesta.\nSaattoi hiljaa ja varovasti telmiäkin hiukan.\n\nEikä kukaan huomannut, että kirja jälleen oli painunut alas hänen\nkädestään ja hänen silmänsä seivästyneet luokkaan noitten peloittavien\nsankalasien ylitse.\n\n-- Turhaa tuhlata päärlyjä sioille, hän sanoi mitä syvimmällä\nloukkaantumisella ja halveksumisella. Tunti oli loppunut. Nousi ja\nlähti ja jätti jälkeensä kaamean mielialan miehestä, joka ei voinut\nkunnioittaa meitä muulla kuin syövyttävimmällä ylenkatseella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatematiikan opettaja oli Skrepa (Hårdh). Hän oli olemukseltaan vanha,\nsirosteleva ja sievistelevä kavaljeeri, jonka Juppiter oli tälle\nepäkiitolliselle alalle asettanut. Turhaan hän koetti takoa\nasianomaisten oppilastensa päähän aritmetiikan, algebran ja ennen\nkaikkea geometrian perustavia päätotuuksia.\n\n-- No siis, no siis, koetti hän valittavalla, ärtyneellä äänellään\nohjata taulullaolijoita mittausopillisten ongelmien johdonmukaiseen\nratkaisuun.\n\n-- Aijaijaijai, eijeijeijeijei, aijaijaijaijai, kuului, hänen vaikeroiva\nkärsimyksensä jokaisen uuden erehdyksen johdosta, mikä noissa hänen\nmielestään niin yksinkertaisissa ja meidän mielestämme niin\nmonimutkaisissa päätelmissä tapahtui. Hänen oli yhtä mahdoton herättää\ntodellista pelkoa kuin todellisen arvovaltaisuuden vaikutusta meissä.\nEnsiksikin hän oli liian hieno ja kulki liian hipsimällä ynnä hienosti\npuettuna, sitten hiipi kaamea kuiske hänen kantapäillään, että hän\nkäytti peruukkia! Mitä me enää muita todistuksia kaipasimme? Minä en\nsitä uskonut, moni muukaan vakavampi oppilas ei sitä uskonut, mutta\nkerran lingottu epäluulo teki salaista, kaivertavaa työtään ja heikensi\npohjan hänen jalkojensa alta. Vaikkakin hän vaativaisuudellaan sai\npojat jotakuinkin paljon matematiikkaa harrastamaan, hän tuskin herätti\nkenessäkään mitään erikoista innostusta siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisin oli historian opettajan Paavin (Faven) laita. Älykkäänä,\nleveänä, lyhytkasvuisena, rusopartaisena hän siirsi heti tunnin alussa\nnojatuolinsa pulpettien väliin keskikäytävän päähän, josta hän hoiteli\nsekä opetustaan että kurinpitoaan valppaasti, vilkkaasti, vaativasti,\nmilloin ilkamoivalla ivailla, milloin leveällä leikillisyydellä. Hänen\nei tarvinnut koskaan käyttää mitään rankaisukeinoja. Häntä pelättiin ja\nhänestä pidettiin, osattiin historiaa kuin hevoset. Eikä sillä hyvä.\nHän pani painoa myöskin tavalle ja kyvylle kertoa, mitä oli lukenut ja\nmitä muisti luetusta.\n\n-- Ei kuulu läksyyn, oli usein toistuva valitus meillä.\n\n-- Kyllä kuuluu, hän vastasi. Ellei se kuulu nykyiseen, se kuuluu\nentisiin, ellei entisiin, niin tuleviin.\n\nVielä jollakin historiallisella anekdootilla höystettynä oli\ntämänkaltainen todistelutapa vastaansanomaton. Tietysti hän sai\nnaurajat puolelleen, eikä ainoastaan opettajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäjänkielen opettaja oli Jassi (Palander-Suolahti). Pienenä, laihana,\nkäppyräisenä, tulipunaisena poskipäiltään, venäläisen telegrafistin\nnäköisenä hän kätki ulkonaisesti vähäpätöiseen olentoonsa mitä\nsuurimman määrän tahdonlujuutta, työtarmoa ja aivan räjähtävän määrän\nsitä hillittyä sähköenergiaa, jota hirvittäväksi temperamentiksi ja\nsamalla luonteen koleerisuudeksi sanotaan. Opettaessaan siihen aikaan\njotakunkin vastenmielistä ainettaan läpi koulun hän osasi kaikkien\nmuoto- ja lauseopillisten ongelmien kautta ohjata teräsnäppisellä\nkourallaan meidät korkean venäläisen runouden lähteille, Pushkinin\n\"Kapteenin tyttäreen\" ja Boris Godunoviin saakka, painaen täten\nkovakorvaisimmankin 8-luokkalaisen lukiolaisen päähän miellyttävän\nmuiston kestetyistä vaikeuksista ja niitten aukaisemista viehättävistä\nnäköaloista. Samoin kautta koulun kunkin yksityisen oppilaan\nsielunelämään perehtyneenä hän kuljetteli kutakuinkin puolueellisesti\nmuuten jokaista heitä oman mielensä mukaisesti ohi kaikkien tilapäisten\nsalakarien, päästen tässäkin suhteessa useimmiten ainakin välttäviin ja\ntyydyttäviin tuloksiin.\n\nHän merkitsi miehensä jo aliluokilla. Joka silloin muoto-opissa\npahemmin hairahtui tai osoitti muuten huolimattomuutta sitä kohtaan,\nsai kärsiä koko koulun ajan siitä.\n\nMeidän luokallamme oli kaksi, John Zidbäck ja Edv. af Enehjelm, jotka\nosasivat kumpikin kuin kasakat venäjänkieltä. Jostakin syystä he\nkuitenkin jo alusta asti olivat luokan syntipukkeja. Kun kello tuli\nviittä vaille tunnin loppua, pani Jassi kirjan kainaloonsa ja lausui\ntyynesti: \"Ja nyt hiukan muoto-oppia. Enehjelm, kuinka kuuluu venäjäksi\n'laiska aatelismies'?\" Koko luokka hymyili, hyvin tietäen, mitä tulossa\noli.\n\nEnehjelm nousi, vastasi ja yritti istua alas. \"Taivutetaan\", sanoi\nJassi. Enehjelm taivutti epätoivon vimmalla sanat kaikissa kuudessa\nsijassa. Nyt ainakin katsoi hän oikeudekseen istua alas. \"Monikko!\"\nvirkahti Jassi eepillisellä tyyneydellä. \"Kuinka kuuluu siihen\nmonikko?\" Nyt oli jo koko luokan suu naurussa. Enehjelm otti happamen\nilmeen; teki vastahakoisen eleen ja taivutti monikonkin: \"Istu\",\nmääräsi Jassi. Zidbäckiä varten hänellä taasen oli jokin muu\nmuoto-opillinen ratkaistava.\n\nTätä jatkui sitten läpi koulun aina 8:nnelle luokalle saakka, sen\nverran kuitenkin sovellettuna, että hän lakkasi 6:nnelta luokalta\nsaakka sinuttelemasta, käyttäen siitä lähtien ainoastaan kolmatta\npersoonaa.\n\nNiitä kohtaan taas, jotka aliluokilla olivat taitoa ja harrastusta\nosoittaneet, hän oli koko koulun ajan hyvä ja varsin hellä. Hänellä,\njos kenelläkään, olivat siis fideksensä ja ei-fideksensä.\n\nJälkimmäisiä hän uhkasi aina koulusta erottamisella, \"Eroa pois, eroa\npois!\" hän huusi. \"Mene suutarinoppiin! Mene kraatarinoppiin! Mitä sinä\ntäällä olet muitten esteenä ja kiusana opetuksessa?\"\n\nHänen äänensä, joka oli harvinaisen vivahdusrikas, saattoi kasvaa\nlempeimmästä ja hymyilevimmästä kuiskauksesta ukkosen jylinään saakka.\nSe kuultiin silloin, kun joku antoi muistutuksen aihetta hänen alati\nvalvovalle huomiokyvylleen, ei kiintynyt yksinomaan oppilasten\nhairahduksiin tai poikamaiseen vallattomuuteen, vaan paljon enemmän\nyleisiin luonteenominaisuuksiin, varsinkin itserakkauteen ja\nitsekylläisyyteen.\n\nHerrais (Herrgård) päästi kerran esiin jollakin varomattomalla ja\nitsetyytyväisellä kasvojenilmeellään tuon hirmumyrskyn mylvähtämään.\n\nSe oli kauhea hetki. Jasse tuli kateederista alas hänen eteensä kohona\nhyppien, molemmin käsin vatsan kohdalta housujaan kannattaen, ja huusi\nja jylisi ja sylki ja pärskyi ja kuvaili koko asianomaisen raivon\nesineen kurjaa ja vähäpätöistä olemusta, niin että suuremmallakin\nitsetunnolla varustettu homo sapiens olisi siitä saanut\nsydänkouristuksen. Sitä kesti monta minuuttia ja se päättyi\nratkaiseviin sanoihin: \"Tuo päiväkirja!\" Se merkitsi kahden tunnin\nistumista; hän ei koskaan määrännyt sen vähempää. Tuollainen kohtaus\ntapahtui harvoin, tuiki harvoin, mutta sujui samojen foneettisten\nlakien mukaisesti ja päättyen aina samaan kohtalokkaaseen\nlopputulokseen. Ei-fideksiä vainosi Jasse hellittämättömällä\nitsepintaisuudella myöskin opettajiston keskuudessa, jonka merkitsevin\njäsen hän oli, eikä vähemmän sen lukukausikokouksissa, missä kukin\noppilas tiedoiltaan, taidoiltaan ja hyviltä tavoiltaan vaa'alla\npunnittiin.\n\nJuuri päinvastainen oli fideksien kohtalo ja kohtelu hänen puoleltaan.\nAntaen itse heille parhaat numeronsa hän vaikutti myöskin muitten\nopettajien numeroihin, eikä kuten kerrottiin, halveksinut myöskään\nsuusanallista suositusta. Hänen käytöksensä heitä kohtaan kävi vuosi\nvuodelta aina lempeämmäksi, eikä hän yläluokilla enää kysynyt heiltä\nmuulloin kuin jossakin harvinaisessa tapauksessa, milloin oli kysymys\njonkun toisen antaman väärän vastauksen korjaamisesta. Itse fideksenä,\nkoska olin heti kouluun tultuani sattunut täysin virheettömän\nkirjoituskokeen suorittamaan, saan kiittää häntä paljostakin sillä\nverrattain sileällä opin uralla, jota Hämeenlinnan lukiossa\ntaivaltelin.\n\nKerran kuitenkin meni ylpeyden paholainen minuun. Se tapahtui ylimmällä\nluokalla, jonka priimukseksi Jassin ja Pehtorin (Lindeqvist) armo ja\nsuosio olivat minut kohottaneet.\n\nPrimuksen tehtäviin kuului koulun yleisen tavan mukaan, paitsi taulun\npuhtaanapitämistä, ilmoittaa ennen jokaisen oppitunnin alkua, ketkä\npoissa olivat. Tätä varten hänen oli tuotava mustepullo ja kynä\nopettajan kateederin ääreen, missä hän merkitsi heidän nimensä samalla\nkuin omansakin suureen päiväkirjaan. Tuon tapahduttua oli priimuksen\njälleen vaellettava kynä ja mustetolppo kourassa takaisin paikoilleen.\n\nTuo vanha tapa oli muodollisuudellaan jo jonkin aikaa ärsyttänyt minua.\nOstin opettajapöydälle oman kynän, ja mustepullon ja nousin ylös vain\npaikaltani poissaolevia ilmoittamaan.\n\nTämä kävi parin ensimmäisen oppitunnin aikana. Opettajat näyttivät\nhiukan hämmästelevän tuota uutuutta, mutta sallivat sen kuitenkin\ntapahtuvan.\n\nJassi ei pitänyt uutuuksista. Minä nousin ylös ja ilmoitin poissaolevat\nhänelle. Hän katsoi kysyvästi ja lempeällä hymyllä minuun. Minä\nilmoitin, toisen kerran. Hän hymyili vieläkin lempeämmin. \"Minä en\noikein kuule tällä korvallani\", hän sanoi: \"Jospa Lönnbohm tulisi\nhiukan lähemmäksi.\" Ei minun auttanut muu kuin taivaltaa tovereitteni\näänettömän ivan esineenä tavalliselle paikalleni opettajan oikealle\npuolen ja ilmoittaa siitä poissaolevat. \"Jahhah\", sanoi Jassi. \"Minä\nkuulen nyt paremmin.\" Hän ojensi kynän ja mustepullon minulle ja minun\noli pakko marssia takaisin paikalleni nyttemmin kahden kynän ja kahden\nmustetolpon onnellisena omistajana. Tunsin kyllä samoinkuin jokainen\ntunsi hänen erikoista laatua olevan kuuroutensa. Välistä hän kuuli\nvaikka kuinka, toisin vuoroin hän ei tahtonut kuulla mitään. Tämä kävi\nesille varsinkin silloin, kun oli kysymys siitä, vastasiko fides vai\nei-fides. Jälkimmäisessä tapauksessa hän useinkaan ei kuullut oikeita,\nainoastaan väärät vastaukset, edellisessä oli laita päinvastoin. Hän\nlausui itse varmuuden vuoksi oikean vastauksen, ikäänkuin fides itse\nolisi sen lausunut, ja nyykäytti päätään hyväntahtoisesti: siirtyi\nsitten seuraavaan.\n\n\n\n\n4.\n\nK.O. LINDEQVIST.\n\n\nYläluokilla tuli sitten toisia minulle vieläkin merkityksellisempiä\nopettajapersoonallisuuksia näköpiiriini.\n\nNiitä oli koulun rehtori K.O. Lindeqvist, Pehtoriksi kutsuttu,\nhistorian tohtori ja suomenkielen opettaja, sittemmin Helsingin\njatkokurssien lehtori, historiankirjoittaja ja kunniaprofessori.\nKaikissa kolmessa tärkeässä aineessa, ainekirjoitus kolmantena, minulle\nkorkeimman arvosanan läpi lukionsa antaen, hän suuresti helpotti\nkoulunkäyntiäni, jota hän tuki ymmärtäväisellä, suorasukaisella\nolemuksellaan muutenkin monessa ajankohdassa ratkaisevasti. Kaikki\npitivät hänestä. Hänen oikeudenmukaisuutensa oli yhtä tunnettu kuin\nhänen opetuksensa vapaa kaikesta pikkumaisuudesta.\n\nJoku tenava oli joutunut koulun seinien sisällä kiinni itse teosta,\ns.o. erään suositun pilkkalaulun esittämisestä, jossa laulussa kukin\nopettaja kuuli kunniansa. Pehtori oli saattanut hänet omaan\nkansliaansa, jonne toinen oli pamppailevin sydämin häntä seurannut.\nPoika poloinen odottanut tietysti esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta.\n\"Laula!\" Pehtori sanonut. Poika katsonut kummastuneena häneen. \"Laula!\"\nPehtori toiseen kerran sanonut karttakeppiään pudistaen. \"Kyllä sinä\nosaat sen laulun, minä kuulin itse.\" Poika teetellyt, mutta ryhtynyt\nnyyhkyttäen ja kyynärpäällään silmiään varjostaen laulamaan:\n\n    \"Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat,\n    nappularattaat, nappularattaat,\n    Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat,\n    Paavi ja Pehtori raudoitti.\"\n\nPehtori lyönyt tahtia karttakepillä. Kun poika oli vaiennut, oli\njälleen tuo Salomonin tuomio kuulunut: \"Laula! Kyllä sinä osaat sen\nlaulun. Kuinka kuuluu siihen jatko?\"\n\nJa poika täyttä kurkkua kallottaen saanut laulaa laulunsa alusta\nloppuun yhtään säettä tai jaksoa pois jättämättä. Sitten vasta hän\nsaanut mennä menojaan.\n\nEikä hänellä ollut edes tuota tavallista tilaisuutta vedota ystäviensä\nhyväntahtoiseen sääliin tai yleiseen mielipiteeseen opettajien\nharjoittamasta vääryydestä, joka useimmiten seuraa rikoksen ja\nrangaistuksen kantapäillä. Kaikki pitivät tuomiota täysin oikeana.\n\nPahempiakin rikkomuksia sattui. Milloin oli koulun käymälä niin täynnä\ntupakansavua, että seiväs olisi seisonut siinä, milloin joku koulupoika\ntai abiturientti juonut itsensä täyteen makeata viinaa, jossa tilassa\nhän oli koulun ulkopuolella näyttäytyen ollut omiaan herättämään myös\nankaran ja kunnianarvoisen kouluneuvoston huomiota.\n\nSilloin oli leikki kaukana. Pehtori kulki karttakeppeineen luokasta\nluokkaan, paukutti pöytään sitä ja manasi: \"Kuinka täällä eletään\noikeastaan? Eletään niinkuin hollituvassa. Rymytään ja rähjätään niin\nettä kaikkien rehellisten ihmisten tukka nousee pystyyn. Ennen minä\notan Augiaan tallin puhdistaakseni kuin tämän oppilaitoksen.\" Sitä\nseurasi sitten sarja usein hyvinkin drakonisia rangaistuksia, koulusta\nerottamisia, karsseria ja istumista. Nyt hän ei ollut mikään Juppiterin\nvihaama opettaja-automaatti enää, vaan Juppiter itse, jonka\nkulmakarvojen rypistys merkitsi maailmojen häviötä.\n\nOnneksi tätä tapahtui harvoin, kovin harvoin, ainoastaan kerran, pari\nniiden 5 vuoden aikana, jotka minulla oli onni ja kunnia kuulua\nHämeenlinnan klassilliseen lyseoon.\n\n       *       *       *       *      *\n\nOmat henkilökohtaiset kokemukseni hänestä olivat kokonaan toista\nlaatua.\n\nHeti ensimmäisestä aineestani \"Hiihtoretki\", jonka olin kirjoittanut\nsekä suorasanaisesti että kaikuvilla Danten kolmisoinnuilla, hän oli\nmerkinnyt arvosanaksi 10+. Tämä lienee tapahtunut 5:nnellä luokalla.\n\nSiitä saakka seurasivat kymmeniköt järkähtämättä jokaista ainettani,\noli se pitkä tai lyhyt. Eivätkä ne liittyneet erottamattomasti\nainoastaan ainekirjoitusnumeroihin, vaan myöskin suomenkieleen ja\nhistoriaan. Näitten kolmen kymmenikön ja Jassin yhtä järkähtämättömästi\nantamien yhdeksikköjen avulla oli minun hyvä purjehtia ohitse muitten\naineitten vaarallisimpienkin salakarien, joista luonnontieteet ja\nmatematiikka olisivat joissakin muissa oloissa voineet minut milloin\nhyvänsä omaan lahjattomuuteeni langettaa.\n\nSuomenkielessä sain olla osittaisena auktoriteettinakin koko luokan\neikä aina suinkaan vähimmän itsensä opettajan korvakuuloon nähden,\nvarsinkin mitä tuli länsisuomalaiselle kielikorvalle vaikeihin\nobjektiasioihin. Kyllähän ne kaikki seisoivat Setälän kieliopissa,\nmutta niitä ei tietysti lukenut kukaan eikä niitä oikeastaan muuta kuin\nmuodon vuoksi vaadittukaan. Omasta puolestani osasin ne kannesta\nkauteen. Nykyään muistan niistä vain sen yleisen vaikutuksen, etten\nkoskaan ollut arvannut, kuinka vaikeata kieltä olin puhunut jo hamasta\nlapsuudesta.\n\nMuuten luettiin vain Kalevalaa. Itse olin siihen jo aikaisemmin\nyksityisesti syventynyt, joskin sen runo-opillinen asu oli minulle\ntietopuolisesti vieras eikä ole aivan selkeä vieläkään. Mutta sen\nkauneudet tajusin, sen maailmoita syleilevä mielikuvitus löi minut\nhämmästyksellä, ja ymmärsin, että tässä oli jotakin aivan uutta tuotu\nmaailmankirjallisuuteen.\n\n\"Pehtorin\" voima oli kuitenkin historia, niin kotimainen kuin\nyleinenkin. Hänen oppituntinsa muodostuivat vuosi vuodelta yhä enemmän\nluennoiksi, joissa ei ollut kysymyksiä niin paljon sodista,\nhallitsijasuvuista ja vuosiluvuista, vaan ihmiskunnan yhteistä\nkehityskulkua johtavista ajatussuunnista ja virtauksista.\n\nHänen loistohetkensä oli Ranskan suuri vallankumous. Silloin hän ei\nkysynyt mitään keneltäkään, vaan karttakeppi paukkui hänen omaa\npolveaan vastaan ja sanat sinkoilivat sattuvina ja näköaloja avartavina\nhänen huuliltaan. Harvinaista kyllä, hänen esityksensä kävi senkin\njälkeen aina etevämmäksi, mitä enemmän nykyisiä aikoja lähestyttiin.\n\nHän ei tehnyt juuri paljon mitään yksityiskysymyksiä, ei ainakaan minun\nkohdaltani. Hän käski vain kertoa jotakin asianomaisen päivän läksyn\npiiriin kuuluvaa. Se sai alkaa varhaisemmistakin ajoista ja jatkua\nmyöhäisempiinkin, kunhan siinä vain esiintyi joku kuvailukyky ja\nsisäinen johdonmukaisuus.\n\nKaikesta päättäen olin minä hänenkin fideksensä. Kerran hän vaikutti\nvarsin ratkaisevasti elämänkohtalooni.\n\nInhimillisesti katsoen olin pääsevä ylioppilaaksi 16-vuotiaana, mutta\nminun teki mieli päästä jo 15:n vanhana, johon päätökseen ei liene\nvaikuttanut niin paljon mikään pohjaton kunnianhimo kuin esimerkin\nvoima, kunnostautumisen halu jonkun koulupoikalemmittyni silmissä,\nmutta ennen kaikkea riippuvaisuuden tunne vanhemmasta veljestäni\nmaanmittarista, jonka kukkaron kululla -- osaksi myös kodin\nmaitorahoilla -- tiedon ja taidon polkuja taivaltelin.\n\nKiihoittavana esikuvana oli oppilas A., joka edellisenä vuonna 5:nnellä\nluokalla istuttuaan oli lukenut kesällä 6:nnen luokan kurssin, istahti\nseuraavan syyskauden kanssani 7:nnellä luokalla, luki yksityisesti sen\nluokan kurssin, siirtyi 8:nnelle ja kirjoitti seuraavana vuonna\nylioppilaskokeet. Ennätys, 3 luokkaa yhdessä vuodessa, lienee\nsaavuttamaton Suomen oppikoulujen historiassa.\n\nMutta siihen kuuluu myös jatko. Abiturienttitutkinnon suoritettuaan\ntämä mallikelpoinen, enemmänkin kuin mallikelpoinen oppilas oli\nensimmäisen kerran elämässään juonut muutamia pulloja olutta, jotka\nheti olivat hänen jännittyneeseen hermokeskukseensa kihahtaneet.\nHän tapaa Pehtorin kadulla ja tahtoo halata häntä pelkästä\nystävällisyydestä.\n\nSuunnilleen seuraavankaltainen keskustelu virisi heidän välillään:\n\n__A. menee nyt heti kotiin, koettaa Pehtori ohjata tätä harhautunutta\noppilastaan oikean poluille.\n\n-- Pehtori, Pehtori, rakas Pehtori, kuinka minä tykkään sinusta!\nselittää A. Sinä se olet oikea miesten mies. Mennäänkö vähän olutta\njuomaan? Minä maksan.\n\nEikä Pehtorin auttanut muu kuin suureksi murheekseen toimittaa\nkarsseriin hänet pari kolme päivää ennen lähtöä Helsinkiin.\n\nKäytös oli alennettu parilla numerolla. Ukko Rein yliopiston rehtorin\nkansliassa kiinnittää huomiota siihen.\n\n-- Hm, sanoo hän. Mitä tämä? Miksi tämä?\n\n-- Join vähän olutta, vastaa A. siihen kursailematta.\n\n__Hjah, tjah, njah, huomauttaa ukko Rein siihen yhtä äkeästi kuin\nhyväntahtoisesti. Ei pidä juoda olutta.\n\nHäntä ei pantu yliopiston rehtorin erikoisen katsannon alle tai n.s.\nrehtorin osakuntaan, mikä tuli monen muun vajakäytöksisen ja aluksi\nmyös kaikkien naisylioppilasten osaksi, ennenkuin varsinaiset osakunnat\nsuostuivat heidät jäsenikseen hyväksymään.\n\nNoin säteilevä ihannekuva silmieni edessä en minäkään tahtonut olla\nPekkaa pahempi, vaan hypätä ainakin yli yhden luokan. Näistä\nhaaveellisista haihatteluista teki kunnon Pehtori kuitenkin lyhyen\nlopun täysipainoisella todistustavallaan.\n\n-- Joutavuuksia, sanoi hän. Suorastaan mielipuolisuutta. Lönnbohm tulee\nkuitenkin 16:n vanhana ylioppilaaksi. Koettaa nyt vain rauhassa\nkypsytellä omia opintohalujaan, ettei ole tarvis akatemiassa liian\ntyperiä aasinsiltoja rakentaa.\n\nJa sille puheelle se jäi. Hän väitti ainakin tekevänsä kaikki moisten\nhullutusten vastustamiseksi.\n\nSe johdatti elävästi mieleeni vanhimman veljeni kerran antaman\nelämänohjeen, kun hän katsoi minun kirjallisilla kokeillani liian\npaljon ruumistani rasittavan.\n\n-- Ei ole pakko niin kiirettä pitää, hän oli sanonut. Ehtii sitä hautaan\nvähemmälläkin.\n\n\n\n\n5.\n\nMUODOLLISTA LOGIIKKAA.\n\n\nMutta pari kertaa joutui Pehtori minua kohtaan osoittama ja\narvattavasti tuntemakin suopeamielisyys kovalle koetukselle.\n\nEnsimmäisen kerran se tapahtui seitsemännellä luokalla, missä uskonnon\nja samalla muodollisen logiikan opettaja Vainio, itse hyvinkin\nmuodollinen, kuivakiskoinen, jopa suorastaan vastenmielinen mies, teki\ntoran tyhjästä juuri ennen kevätlukukauden päättymistä.\n\nSe tapahtui logiikan tunnilla. Kytömaa oli vastannut sisällyksellisesti\naivan oikein, joskaan ei sanasta sanaan niiden sääntöjen mukaisesti,\njotka kuuluivat Vainion vaatimuksiin. Hän ei hyväksynyt vastausta ja\nkysyi, kuka taisi asian. Tunsin nuo vaatimukset ja viittasin\nlaiskansitkeästi.\n\n-- Niin se kuuluu, virkahti hän päätään nyykähyttäen. Se oli oikea\nvastaus.\n\nKytömaa katsoi kysymysmerkkinä minuun. Juuri sitä samaahan hänkin oli\ntarkoittanut! En malttanut olla ivallisesti hymyilemättä hänelle, joka\niva kuitenkin tällä kertaa oli kokonaan asianomaiseen opettajaan\nkohdistettu.\n\n-- Miksi Lönnbohm nauroi? hän kysyi.\n\nEn tahtonut luonnollisesti sitä ensin sanoa hänelle, mutta kun hän\nvaati aina kiivaammin vastausta, hän saikin sen jotakuinkin\nsuorasukaisesti: Kytömaahan sanoi aivan samaa, vaikka eri sanoilla.\nRiippui vain opettajasta itsestään, että opettaja ei sitä ymmärtänyt.\n\n-- Kuinka niin? penäsi hän.\n\nEn viitsinyt vastata enempää, vaan istahdin takaisin paikalleni naama\nniin happamessa ja ylenkatseellisessa hymyilyssä, että hän keskeytti\nsiinä silmänräpäyksessä opetuksen ja lähetti minut rehtorinkansliaan.\n\nPehtori ilmestyi sinne oppitunnin päätyttyä. Vainio oli ehtinyt jo\nkäytävässä kertoa hänelle asian pääpiirteet, onnistumatta kuitenkaan\nmillään tavalla järähyttämään sitä jatkuvaa hyväntahtoisuutta, jota\nPehtori tunsi minua kohtaan.\n\n-- No niitä se Lönnbohm taas on viisastellut? sanoi hän heti kynnykseltä\ntunnetulla leveydellään ja rehtiydellään. Loukannut omaa\nuskonnonopettajaansa? Mitä se semmoinen on?\n\n-- Logiikan opettajasta oli tällä kertaa kysymys, enkähän minä ole\nviisastellut, vaan Vainio.\n\n-- Maisteri Vainio, sopii Lönnbohmin sanoa. Eikö Lönnbohm tiedä, että\nesivalta on ylhäältä annettu ja että opettajat ovat Jumalan sijaisia\nmaan päällä?\n\nSepäs kuului jo joltakin tuon tunnetun vapaa-ajattelijan suusta!\nSitäpaitsi tunsimme me koulupojat vaistomaisesti, ettei Pehtorikaan\nmahtanut olla hänen kaikkein innokkaimpia ihailijoitaan.\n\nKatsoin senvuoksi voivani olla tavallista julkeampi.\n\n-- Hän on vastenmielinen mies, sanoin suoraan.\n\n-- En tahdo väittää, että hän olisi niin kovin mieltä myöten\nminustakaan, pääsi kuin vahingossa Pehtorin hammastarhasta, mutta hän\non kuitenkin Lönnbohmin opettaja ja tämän oppilaitoksen arvo ... on\nkallis minullekin.\n\nRohkenin yhä edelleen jousta jännittää.\n\n-- Mutta tämä on jo kolmas koulu, jota käyn, ja hyvän matkaa\nneljättäkymmentä opettajaa on minulla ollut ja jos he kaikki ovat\nolleet Jumalan sijaisia maan päällä...\n\n-- Siivolla! sanoi Pehtori, paukauttaen karttakeppiä pöytään. Lönnbohmin\non pyydettävä anteeksi häneltä.\n\n-- Sitäkö hän vaatii?\n\n-- Sitä.\n\n-- Eikö mitään muuta? Ja entä minä en pyydä anteeksi?\n\n-- Sitten kaiketi minun täytyy ruveta miettimään Lönnbohmin erottamista\ntästä oppilaitoksesta. Sopiihan koettaa, miltä näyttävät olot\nneljännessä koulussa.\n\nAsia oli kääntynyt vaaralliselle uralle, mutta minä näin hänen\nnaamastaan ja silmäkulmistaan, että hänellä ei ollut pienintäkään\ntarkoitusta toteuttaa kylläkin onnettomuutta uhkaavia sanojaan.\n\n-- Minä en pyydä anteeksi, sanoin sitten harvakseen, sillä silloinhan\nmyöntäisin todella jotakin rikkoneeni. Vainio...\n\n-- Maisteri Vainio!\n\n-- Sama henkilö ei saa koskaan sitä tyydytystä omalle logiikalleen, joka\non yhtä muodollinen kuin hänen itserakkautensa. Mutta kentiespä hänen\nsopisi katsella jotakin toista, ei vain koulua vaan elämänuraa\nitselleen.\n\n(Hänestä tuli sittemmin Turun tuomiokapitulin notaario.)\n\nMutta nyt oli jousi äärimmilleen jännitetty. Näin jo Pehtorin\nulkohaahmosta, että hän katsoi hetken tulleeksi toimia oman\nvirkavelvollisuutensa mukaisesti. Onneksi soivat samalla kellot\nrukouksiin.\n\n-- Minä jätän Lönnbohmin muutamiksi minuuteiksi tähän miettimään asiaa.\nToivottavasti Lönnbohm sillä aikaa on saanut voiton omasta\nitserakkaudestaan ja tullut parempiin ajatuksiin.\n\nHän meni. Jäin yksin tyhjään kansliahuoneeseen.\n\nIstuin alas ajatuksissani. Hetken perästä pistäytyi sisälle Vainio ja\ntuli klompsuttavine askeleineen ja tuijottavine silmälaseineen saman\npöydän ääreen aivan lähelle minua. Nousin ylös vastenmielisesti.\n\n-- Noh? kysyi hän. Lönnbohmilla on minulle jotakin sanomista?\n\n-- Ei mitään, vastasin.\n\n-- Rehtori sanoi kuitenkin minulle, selitti hän, että Lönnbohm oli\nvalmis minulta anteeksi pyytämään.\n\n-- Ai, ai sitä Pehtoria! ajattelin, mikä valtioviisas. Nyt lähetti hän\ntuon puujumalan minun ristikseni, kun ei itse tahdo kanssani enempää\nriitaa rakentaa.\n\nMutta ääneen sanoin minä:\n\n-- En suinkaan. En ensinkään. Kytömaa vastasi oikein, vaikka ei aivan\nsen mukaan kuin opettaja tahtoo. Jos hymyilin...\n\n-- Lönnbohm hymyili!\n\n-- Kyllä, mutta minä en hymyillyt Kytömaalle.\n\n-- Siis opettajalle?\n\n-- Taikka itselleni, kuinka sen vain tahtoo käsittää, huomautin\nhyväpäisen koulupojan yliolkaisella ylemmyydellä. Asia on mielestäni\naivan liian vähäpätöinen, että siitä kannattaa kiistellä sen enempää.\n\n-- Vai vähäpätöinen? alkoi hän jälleen näreänä ja närkästyneenä jatkaa\nmuodollista logiikkaansa. Kuinka Lönnbohm voi nimittää vähäpätöiseksi\nsitä, mikä juuri on suuriarvoisinta kotona, koulussa, elämässä ja\nyhteiskunnassa.\n\nJ.n.e., j.n.e., j.n.e. ad infinitum.\n\nEksyimme jälleen logiikan ja etiikan ongelmiin. Sillä välin olivat\nrukoukset loppuneet ja Pehtori pisti päänsä sisälle ovesta mielestäni\nsangen kettumaisen näköisenä, teki jotakin asiaa toisen pöydän ääreen\nja meni menojaan.\n\nMyöskin Vainio meni menojaan. Kun ei kukaan ollut käskenyt minua\nenempää kansliahuoneessa odottamaan, menin minäkin menojani. Käytävässä\nkohtasi minua iloinen hämmästys: koko luokka odotti siellä. Kukaan ei\nollut poistunut eikä poistunut vieläkään heidän edessään ärhentelevän\nPehtorin huomautuksesta huolimatta, he tahtoivat nähdä, mikä oli tuleva\nminun kohtalokseni.\n\nSe oli toverihenkeä se. He lähtivät vasta minun viittauksestani.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, ja sitten seurasi maanantai. Silloin\nalkoi sama juttu uudelleen.\n\nMinua tultiin pyytämään rehtorinkansliaan keskeltä Jassin oppituntia.\nHän jäi hämmästyneenä katsomaan, kun minä tein tovereilleni voimattoman\nliikkeen ja nousin kutsua noudattamaan.\n\nHän oli sangen arka arvostaan. Kukaan ei rankaisematta häirinnyt hänen\nopetustaan. Hänen kätensä tapailivat jo housunkaulusta hänen\nolemattoman vatsansa kohdalta, hänen silmänsä seivästyivät jo\nuhkaavasti kohti koulun vahtimestarin ovelle päin, mutta hän pysähtyi\nhetkeksi kuullessaan rehtorin nimeä mainittavan ja ikäänkuin\ntodetakseen, oliko hän kuullut oikein. Kuka uskalsi? Hänen\nfides-poikansa? Mitä saattoi olla rehtorilla ja koulun kanslialla hänen\nkanssaan tekemistä? Näkyi, että nuo kysymykset risteilivät hänen\naivoissaan, mutta sillä aikaa olin minä ulos käytävään pujahtanut.\n\nSeisoin jälleen Pehtorin kanssa kansliahuoneessa.\n\n-- Maisteri Vainio, aloitti hän nyt jo todellakin vaivatulla ja melkein\nkuin minua syyttävällä äänenpainolla, oli koko eilisen aamupäivän minun\nluonani. Hän valitti, että Lönnbohm kohtelee häntä muutenkin\npilkallisesti ja uppiniskaisesti, joka on sitäkin rumempaa, kun\nLönnbohmilta ei hänenkään mielipiteensä mukaan lahjoja puutu. Mutta\nLönnbohm näyttää huonoa esimerkkiä tovereilleen.\n\nSe oli uusi käänne asiassa. Pyysin anteeksi häneltä, jos asianlaita\ntodellakin oli niin, ja koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, ettei se\nmissään: tapauksessa ollut kovin pahasti tarkoitettu.\n\n-- Ei Lönnbohmilla ole minulta mitään anteeksi pyytämistä, oikaisi\nPehtori minua, vaan maisteri Vainiolta. Minä olen omasta puolestani\naina ollut sangen tyytyväinen Lönnhohmiin.\n\nSamaa väitin minäkin omasta puolestani hänen suhteensa ja käytin\ntilaisuutta kiittääkseni häntä niin suoraan ja sydämellisesti kuin\nosasin kaikesta siitä innostavasta opetuksesta, eikä vähimmin luonteeni\nymmärtämisestä, mikä aina oli tullut osakseni hänen puoleltaan. Luulen\nvalalla vakuuttaneenikin, ettei se koskaan pitkän elämänkään kuluessa\nminulta unehtuisi.\n\nPehtori ärisi jotakin, mutta ojensi kuitenkin kätensä minulle.\n\n-- Lönnbohm, sanoi hän, on liian vanha ja liian viisas ikäisekseen.\nSentähden uskon, että Lönnbohm ymmärtää oman asemansa ja myöskin minun\nasemani.\n\nPahoin pelkään, että joku kyynelkin taisi kohota silmäkulmaani. Myöskin\nPehtori näytti olevan liikutettu.\n\nMutta sitä kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän\ntempasi jälleen kätensä pois ja julisti kylmästi ja virallisesti:\n\n-- Me päätimme eilen maisteri Vainion kanssa, että ellei Lönnbohm pyydä\nanteeksi häneltä, on minun annettava muistutus, ankara kahdenkeskinen\nmuistutus Lönnbohmille.\n\nHän piti pienen taidepaussin. Sitten hän tuntui ikäänkuin huoahtavan\nhelpotuksesta.\n\n-- Ja nyt minä olen antanut sen, hän sanoi painokkaasti. Lönnbohm menee\ntakaisin luokalleen.\n\nAsia oli päättynyt. Jossakin toisessa oppilaitoksessa ja toisenlaisten\ntunnustähtien alla olisi se ollut omiaan tuottamaan ehkä minulle mitä\ntuhoisimpia seurauksia,\n\nJa ikäänkuin lopullisesti ja ratkaisevasti muillekin tietää antaakseen,\nettä minä en ollut mitään hänen sisäisessä arvonannossaan\nedelläkerrotun välikohtauksen kautta kadottanut, hän teki minusta pian\nsen jälkeen koulun priimuksen kahdeksannelle luokalle.\n\n\n\n\n6.\n\nKIIPELISSÄ.\n\n\nToinen pulma oli pelkästään leikillistä laatua.\n\nAbiturientin erikoisasema, oppi ja joku parranhaiven antoivat\nkahdeksannella luokalla jo itsestään verrattain suuren vapauden meille.\nSekään ei riittänyt kuitenkaan. Vastenmielisyys koulutyötä, varsinkin\ntuota kiusallisen varhaista aamunousemista kohtaan, oli vuosien\nvieriessä kasvanut niin suureksi, että meidän oli pakko tehdä\ntäydellinen taulukko, ketkä kulloinkin saivat sopivasti sattuvan\nsairauskohtauksen vuoksi olla poissa koulusta, ketkä eivät.\n\nEnempää kuin neljäsosa taikka viisi noin paristakymmenestä ei saanut\nabsenteerata. Muussa tapauksessa olisi minunkin priimusvelvoilisuuteni,\njoka oli ilmoittaa heidät asianomaiselle opettajalle, käynyt\nylivoimaiseksi.\n\nMutta tätä järjestystä seuraten se kävi kuin rasvatuilla rattailla.\nPoissaolevien luku oli normaali, he saivat kelliä rauhallisina\nvuoteissaan sillä aikaa kuin muut ähkyen ja puhkuen riensivät\nrukoukseen. Mutta silloin sattui tuo onnettomuuden päivä, tuo \"Dies\nirae\", joka ilman Pehtorin hyväntahtoisuutta olisi voinut muodostua\nkäännekohdaksi meidän elämässämme.\n\nMeitä asui kaksi hyvää kumppanusta yhdessä, kaksi luokan \"lumen'ia\",\nprimus ja secundus. Secundus, Väinö Toppelius nimeltään, liikanimeltään\nPutelius, oli kuvankaunis nuorukainen ja nautti ehdotonta naisonnea,\nollen samalla taipuvainen kaikenkaltaisiin koirankureihin, mutta\nennenkaikkea sähkötekniikkaan ja luonnontieteisiin. Hänen oli vuoronsa\nnousta ja mennä kouluun. Minä en malttanut olla häntä kiusoittelematta.\n\n-- Koetappas kiirehtiä, sanoin. Alappas vain kiltisti laputtaa! Joudut\nmuuten laiskanläksylle tai varsiluuta kourassa nurkkaan seisomaan.\n\nHän haukotteli haikeasti. Kun en antanut pahaakaan rauhaa hänelle, hän\nvihdoin kimmahti, kiivastui ja veti itsensä takaisin umpihuppuun peiton\nalle.\n\n-- Nouse itse, hän tuhahti. Mene itse kouluun? Minä en ainakaan mene.\nTulkoon mitä tuli, minä aion maata keskipäivään asti.\n\n-- Mutta sehän on vasten välipuhetta, virkahdin nyt jo itsekin todella\nsäikähtyneenä. Kello on 8. Ehdit tunnille vielä.\n\nEi vastausta. Hän oli kuorsaavinaan.\n\n-- Se on nyt Lemperin leikkiä! huusin ylös ponnahtaen. Mitä, jos kaikki\ntekisivät samoin? Silloin voisi olla koko luokka tyhjänä. Mitä sinä\najattelet?\n\nEi vastausta. Hän äkeytyi vaitioloonsa.\n\n-- Nouse ylös! huusin jo miltei rukoilevalla äänellä. Vai tahdotko sinä,\nettä minun pitää mennä sinun sijastasi?\n\n-- Tehnet mitä tehnet, ähkäisi hän sitten peiton alta. Minä ainakin aion\nnukkua. Ja neuvoisin sinua tekemään samoin taikka olemaan ainakin\nhuutamatta, ettet suotta herättäisi tanttejamme.\n\nAsuimme nimittäin vanhan rehtorinrouva Bergrothin ja hänen sisarensa\nIfigenian luona, jotka lukiolaisiin ja heidän tapoihinsa tottuneina\nhoitelivat meitä kaikella äidillisellä lempeällä, mutta ei silti sen\nvähemmän kiinteällä arvovallalla.\n\nSain toverini sanasta uuden ajatuksen.\n\n-- Juuri heidät aionkin herättää, sanoin. Saatpa nähdä, kun ne kuulevat\nasian, kenen puolta he silloin tulevat pitämään.\n\nToverini teeskenteli edelleen ääretöntä väsymystä. Nähtävästi hän oli\naivan varma siitä, etten tantin vaatimuksestakaan mitään kielisi enkä\nkantelisi.\n\nPahalla ei hänelle mahtanut mitään. Koetin hyvän sanan voimaa siis.\n\n-- Ruvetaan korttia pelaamaan, ehdotin. Joka häviää, menee ensin\nkouluun.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hän oli vuoteessa istuallaan.\n\n-- Ota kortit, hän virkahti. Knorriako?\n\n-- Tietysti knorria, vastasin. Mutta meidän täytyy jättää pois puolet\npakasta,\n\n-- Se on sovittu. Nosta!\n\nMinä nostin.\n\n-- Tee työ ja opi pelaamaan!\n\nTein työn ja me aloimme iskeä intohimoisesti. Käytimme korttipöytänä\nhänen tuoliaan sängyn pääpohjissa, jolta sitä varten raivasin pois\njonkun romaanin ja yöllisen juomaveden. Siirryin itse peitto korvissa\nsen toiselle puolen omalle tuolilleni istumaan. Hetket kiisivät. Kello\nosoitti jo vajaata yhdeksää.\n\nKuulimme silloin kellon kilahduksen paraatiovelta ja tutun äänen\nkysyvän eteisessä:\n\n-- Ovatko pojat kotona?\n\nSe oli Pehtori.\n\nMeillä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin. Putelius ennätti vain\nheittäytyä pitkälleen, minä koota korttipakan ja istahtaa sen päälle\nomaan sänkyyn, kun jo kuulimme oman ovemme rivan helskähtävän.\n\n-- Niin, pojat taitavat olla vähän sairaita, tuntui taitava\nrehtorinleski Bergroth vielä mielinkielin seinän takana ruotsiksi\nselittävän.\n\n-- Menen juuri heitä katsomaan, kuului Pehtori karheasti vastaavan\nsiihen.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hän jo olikin sisällä.\n\n-- Päivää, sanoi hän. Mikä teitä vaivaa?\n\nVastasin tervehdykseen ja kehoitin häntä istumaan.\n\nNyt kuuluu asiaan, että meillä oli elättirastas, jonka myöhään syksyllä\nolin saanut kiinni kaupungin puistosta ja kantanut kotiin palttooni\npovessa. Arvattavasti oli se jollakin tapaa loukannut toisen siipensä\nja jalkansa, koska se ontui eikä päässyt lentämään.\n\nSitä enemmän sai se lennellä meidän huoneessamme. Ystävällisten\ntanttiemme aina uudistuvista huomautuksista huolimatta me emme\nsuostuneet sille häkkiä rakentamaan, ainoastaan täyttämään pari\nteevatia vedellä ja hampunsiemenillä peilipiirongin päällä, missä se\nviettikin yönsä rauhallisesti kuvastimen yläkehyksen harjalla. Mutta\naamulla se heräsi aina jo ennen meitä, lenteli edestakaisin huoneessa\nja levitti ympärilleen sellaista iljetystä, että palvelijattaremme oli\njo monta kertaa kieltäytynyt huonettamme siivoamasta.\n\nTantit olivat uhanneet päästää sen akkunasta ulos, mutta ei heidänkään\nsydämensä sallinut sitä tehdä talvipakkasella.\n\nNyt juuri lenteli se Pehtorin pään kohdalla liki laipiota. Pelkäsin\nskandaalia, joka ei suinkaan olisi koitunut eduksi muutenkin kaikin\npuolin vaaranalaiselle tilanteellemme.\n\nMyöskin Pehtori näytti huomaavan vaaran. Hän kohdisti siihen koko\nhuomionsa, huitoen urhoollisesti kepillään.\n\n-- Mi-mi-mikä se on tuo elikko? hän lausui ankarasti. Päästäkää ulos se!\nHarjoitatteko te vielä eläinrääkkäystä?\n\n-- Emme suinkaan, uskalsin siihen ulkokultaisesti virkahtaa. Mutta eihän\nsitä voi päästää talvisen taivaan alle.\n\n-- Ka-ka-kauanko te aiotte pitää sitä? jatkoi Pehtori. Se on tapettava.\nTäällähän on sellainen siivo kuin sikolätissä.\n\n-- Palvelijattaremme ei todellakaan vielä ole ehtinyt täällä siistimään,\nväistin tuon tuiman hyökkäyksen salaviekkaasti. Mutta herra rehtori on\nhyvä ja istuu.\n\nKoetin ojentaa omaa tuoliani hänelle.\n\n-- Kiitos, vastasi hän kuivasti. Eihän täällä ole paikkaa, missä istua.\nSeison mieluummin. Hän asettui uunia vasten seisomaan. Mutta hänen\nsilmänsä seurasivat yhä edelleen levottomasti rastaan lentoliikkeitä,\njoten hänen huomionsa aluksi jakaantui ja hänen keskustelunsa meidän\nkanssamme kävi hiukan hajamieliseksi.\n\nOlin siitä elätillemme sangen kiitollinen. Joka voittaa aikaa, voittaa\nkaiken, ajattelin. Tilanne olisi jo nyt ehkä päättynyt yleiseen\nnaurunhyrinään, ellei korttipakka pakaroitteni alla olisi naulinnut\nminua kuin nakutettu paikoilleni.\n\nKoetin kuitenkin ojentaa tuoliani, joka sattumalta oli aivan puhdas,\nkohti Pehtoria. Jaksan seisoakin, murahti hän. Lönnbohmin ei tarvitse\nollenkaan vaivata itseään. Mikä teitä vaivaa, teitä molempia?\n\nSe oli vaikea kysymys. Mikä saattoi olla se salaperäinen syy, joka näin\näkkiä oli lyönyt vuoteenomaksi kaksi eilen vielä kaikin puolin tervettä\nja punaposkista koulupoikaa? Mikä kelpasi edes tekosyyksi?\n\nLuulin sellaisen kuitenkin keksineeni. Häkämyrkytys, selitin,\npalvelijatar oli pannut pellit kiinni eilen illalla liian aikaisin.\nHeräsimme hirveään päänkivistykseen.\n\nEn ottanut lukuun, että Pehtori seisoi vasten uunia kädet selän takana.\n\n-- Se on valhe, jyrähti hän. Uunihan on kylmä, jääkylmä. Täällähän ei\nole ollut tulta vuorokauteen. Kuinka teitä hoidetaan oikein täällä?\n\nUlkona oli oikein kipenöitsevä pakkanen.\n\nKiusallisesta tutkintotuomarin osastaan huolimatta ei tuo\nhyväntahtoinen mies voinut estää sydänlämpöänsä rakkaitten poikiensa\npuolesta voimakkaasti läikehtimästä.\n\n-- Aivan erinomaisesti, koetin selittää. Taisin erehtyäkin, kun luulin,\nettä se oli uunin häkää. Ehkä se olikin lampun häkää...\n\n-- Lönnbohm valehtelee, jyrähti hän uudelleen. Mitä lampun häkä? Ja jos\nlamppu olisi savunnut, näkyisi siitä kyllä jälkiä koko tässä\nhollituvassakin.\n\n-- Mi-mi-minä en valehtele, jatkoin epätoivoista taisteluani itseni ja\ntoverini puolesta. Mutta minun aivoni käyvät ympäri...\n\n-- Sen kyllä uskon, virkahti Pehtori jo isosti leppeämmin. Lönnbohm\npuhuu ristiin.\n\n-- Puhuisi joku toinenkin, voihkin vielä, jos olisi tällainen hirveä\npäänkivistys.\n\n-- Niinkuin Toppeliuksellakin? hän kysyi sarkastisesti.\n\n-- Niinkuin Toppeliuksellakin, vahvistin painaen käsin kaksin\nkulmaluitani ja päätäni edestakaisin huojutellen. Kun on kaikki pään ja\nsydämen solut täynnä häkää, niin täytyy olla täydellinen luonnonilmiö\nsen, joka silloin saattaa pysyttää ajatuksensa ankarimmassa\njohdonmukaisuudessa.\n\n-- Mutta hän näyttää vallan mykistyneen? kysyi Pehtori sääliä\nteeskennellen. Kuinka Lönnbohm sen selittää?\n\n-- Hyvä Jumala, koetin pitää puoliani huohottaen, kun on ollut niin\nlähellä kuolemaa kuin hän, niin on ikuinen ihme, että hän vielä edes\nhengittää.\n\nTekaisin tämän uuden valheen, yhteisen koulun enkä suinkaan toverini\nvuoksi, jonka koko käyttäytyminen närkästytti minua sanomattomasti. On\nensin itse alkusyynä kaikkeen tähän pahaan, sitten ei ole mitään siitä\ntietävinäänkään, vaan jättää koko tämän jo itsessään epäkiitollisen\ntehtävän yksinomaan minun harteilleni! Senkin simppu! Mutta kyllä minä\nhänet pehmitän, jahka ensin Pehtorista selviytyisimme.\n\n-- Mutta hengittääkö hän todellakin? kuului tämä jälleen äännähtävän.\nKuunnelkaamme! Hän lähestyi toveriani, joka makasi liikkumattomana\nsilmät ummessa kuin kuollut paareillaan, ja kumartui muka\nkuunnellakseen, mutta sattui samassa kädellään sängyn pääpohjaan\nnojautumaan.\n\nHuomasin sen vasta liian myöhään voidakseni estää sitä.\n\nSillä, mitäpäs nyt tapahtui? Alkoi soida pieniä sähkökelloja siellä\ntäällä, kilistä ja helistä, toisia sisällä huoneessa, toisia jossakin\nsen ulkopuolellakin. Pehtori katsoi ympärilleen avuttomana.\n\n-- Mi-mi-mitä musiikkia tämä on? hän hämmästeli. Mikä soi? Missä soi?\nEikö tuota peijakkaan peliä saa sitten millään lakkaamaan?\n\n-- Kyllä heti paikalla, lohdutin. Herra rehtori painaa vaan sitä toista\nnappia, silloin se lakkaa siinä silmänräpäyksessä.\n\nNäin tapahtui. Putelius aukaisi silmänsä ja osoitti elämänmerkkejä.\nPehtori ei enää hänestä välittänyt.\n\n-- Kenen keksintöä tuo on? hän kysyi minun puoleeni kääntyneenä ja\nnähtävästi odottaen, että sekin kuuluisi tunnetun kekseliäisyyteni\nhedelmiin.\n\n-- Kyllä se on Toppeliuksen, vastasin alakuloisesti. Hänellä on\nerikoinen taipumus fysiikkaan, ja aikansa kuluksi hän on rakennellut\ntämän talon niin täyteen sähkölankoja ja pattereita, että olen jo usein\npelännyt piankin ilmaan lentävämme.\n\nSe olikin totta, ainakin tanttien ja palvelijattaren mielestä, jotka\neivät koskaan voineet olla varmoja siitä, millä askeleella joku uusi ja\nnäkymätön sähkötiuku alkaisi kilistä taas. He olivatkin siitä\nPuteliusta jo monta kertaa siunailleet ja sadatelleet, kuitenkaan\nvoimatta kieltää häneltä kunnioitustaan ja ihailuaan.\n\nKeksijän huulilla karehti tuskin huomattava hymyily. Mutta Pehtori ei\nnyt ollut hymytuulella. Hän istahti rentonaan pöydän ääreen, veti\nmuistikirjan taskustaan ja loihe lausumaan:\n\n-- Tämähän on kuin ruttotauti liikkuisi kaupungissa. Puolet luokkaa on\npoissa. Mitä se semmoinen on?\n\n-- Puolet luokkaa! virkahdin tyrmistyneenä.\n\n-- Niin, puolet luokkaa. Kymmenen oppilasta kahdestakymmenestä. Ei se\nkäy, ei se käy, pojat, semmoinen meno.\n\n-- Saisiko kuulla niitten nimet? rohkenin varovasti kysyä.\n\n-- Kyllä, vastasi, hän. Ei se enää mikään salaisuus ole. Jos Lönnbohm\ntahtoo kuulla, niin minä luettelen ne.\n\nJa hän alkoi lukea noitten syntipukkien nimiä, joista ainoastaan viisi\noli toverisäännöstelyn mukaan täysin laillista, oikeutettua pukkia,\nviisi muuta taas mitä lienevät olleetkin, yhteiskunnan aitojen\nulkopuolella olevia riihattomia, kirjattomia, karjattomia vuohipukkeja,\nvailla edesvastuun tunnetta ja oman itsensä arvonantoa.\n\nHyi, minkälaisessa toveripiirissä me olimme kasvaneet ja\nkehittyneetkin! Olin itse asiaan nähden täysin yhtä mieltä kunnon\nPehtorin kanssa.\n\n-- Larsonkin poissa? huomautin hiljaisella nuhteella hänen olkapäänsä\nyli muistikirjaan kurkistettuani.\n\n-- Kyllä, vastasi Pehtori, mutta hän on sairas.\n\nHän on todellakin sairas. Gustaf Larson (Larin Kyösti) oli ainoa, joka\noli hänet saanut sairaudestaan vakuutetuksi. Mutta hän olikin, kuten\njäljestäpäin kuulin, ehtinyt nähdä Pehtorin jo portilta siihen\npieneen kamariin pitkän pihan perällä, missä hän asui äitinsä,\nravintoloitsijattaren, kartanossa. Hän oli ennättänyt myös sänkyyn,\nvieläpä saanut päänsä ympärille kylmän kääreen ja yöpöydälleen pari\noudonnäköistä apteekkipulloa. Näin hän oli maannut muka kovin\nkuumeisena Pehtorin sisään astuessa.\n\nPehtori oli istahtanut osaaottavaisena hetkiseksi hänen sänkynsä\nlaidalle, kysynyt hänen vointiaan ja sytyttänyt paperossin. Sitten hän\noli vilkaissut yöpöydällä oleviin pulloihin ja kirjoihin ja kehoittanut\nhäntä Paul de Kockia välttämään, noussut ja lähtenyt käyntiinsä täysin\ntyytyväisenä.\n\nMutta nyt tuli meidän vuoromme.\n\n-- Milloin te aiotte kouluun? hän kysyi suoraan ja päättävästi.\n\n-- Eihän sitä voi niin tarkkaan tietää, koetin vielä edes näennäisesti\npelastautua. Jahka tämä päänkivistys lakkaisi ensin.\n\n-- Kyllä sen tietää, patisti Pehtori. Kyllä se lakkaa. Tuletteko te\niltapäivällä kouluun?\n\nKatsoin parhaaksi jättää nyt puheenvuoron Puteliukselle.\n\n-- Toppelius tuon tietänee, vastasin. Hän näyttää koonneen koko ajan\najatuksiaan sillä aikaa kuin minulla ovat olleet liiankin pingoitetut.\n\nPutelius hymyili happamesti, ja heitti minuun silmäyksen, jossa\nväärentämätön viha välkähteli.\n\n-- Tuleeko Toppelius iltapäivällä kouluun? penäsi Pehtori. Jos te\ntulette iltapäivällä kouluun, niin teidän ei ole tarvis esittää\nlääkärintodistusta. Mutta ellette tule, on sellainen todistus\nvälttämätön.\n\n-- Tohtori Gratschoffinko todistus? kysyi Putelius asiantuntevasti.\n\n-- Ei, katkaisi Pehtori karskisti, vaan koululääkärin Bartramin. Minä\nneuvoisin teitä iltapäiväksi paranemaan.\n\nPainoi lakin päähänsä ja lähti, jättäen meidät syviin mietteisiin.\n\nLääkärin laita oli niin, että Gratschoff otti 2 markkaa tuollaisesta\nkoulupojan sairaustodistuksesta, jonka hän muuten kyllä hienona miehenä\nja gentlemannina oli aina valmis tasa-arvoisella ja siksi sitä\nmairittelevammalla huumorilla kirjoittamaan. Bartram taas ei saanut\nottaa mitään maksua, mutta kenties juuri senvuoksi hän ainoastaan\njossakin poikkeustapauksessa antoi sellaisen.\n\nSuo siellä, vetelä takana siis. Tiesimme, että Gratschoff antaa\ntodistuksen, mutta myöskin, että 2 markkaa on paljon rahaa, jolla voi\nsaada jo 20 teetä leivän kanssa kaupungin ainoassa konditoriassa.\n\nBartramin puoleen taas oli turha kääntyäkään. Täytyi todellakin\nruttotaudin raivota kaupungissa, ennenkuin hän oli taipuvainen ottamaan\nsitä ollenkaan vakavalta kannalta.\n\nPehtorin meidän luonamme viipyessä olivat tantit huolissaan meidän\nkohtalostamme panneet viisaat päänsä yhteen ja päättäneet lumota hänet\nrakastettavalla käyttäytymisellään. Paitsi että he olivat korvansa\nsaliin aukenevaan välioveen painaen kuulleet visusti jokaisen\nhuoneessamme vaihdetun sanan, he olivat rakentaneet sinne kahvipöydän,\njonne he nyt eteisessä pyysivät Pehtoria, Hänen vahva puolensa ei ollut\nseurustelu salonkinaisten kanssa. Tässä tapauksessa hänen ei kuitenkaan\nauttanut muuta kuin suostua kohteliaasti esitettyyn ehdotukseen.\n\n-- Herra rehtori on niin hyvä, kuulimme jälleen tantti Bergrothin\nruotsiksi äännähtävän. Herra rehtori sallii kaiketi meille tämän meitä\nkunnioittavan mielihyvän?\n\nMyöskään ruotsinkieli, paikallisen ylhäisön vanhanaikaisella siroudella\nsievistelemänä, ei ollut Pehtorin vahva puoli. Hänen täytyi kuitenkin\npitää hyvää ilmettä huonossa pelissä.\n\n-- Voin istua hetkisen, kuulimme Pehtorin samalla kielellä töykeästi\nvirkahtavan, mutta en pitkäksi aikaa, sillä minun on oltava vielä\nmonessa muussa paikassa.\n\nHän istahti saliin. Nyt oli meidän vuoromme olla oven takaa\nkuuntelijoita.\n\n-- He väittävät, että siellä on ollut häkää, kuulimme hänen edelleen\nselittävän, mutta uuni on kylmä, jääkylmä. Kuinka te hoidatte\noikeastaan poikianne?\n\nNyt tuntui tantti Bergrothin ääni käyvän entistä ohuemmaksi,\nkohteliaammaksi ja vilpillisemmäksi.\n\n-- Anteeksi, se on todellakin palvelijattaren asia, kuului hän\noikaisevan Pehtoria kuin koulupoikaa. Mutta mehän voimme kysyä\npalvelijattarelta, miksi hän ei ole lämmittänyt uunia eikä seurannut\nminun nimenomaista määräystäni.\n\n-- Ei, ei, sopersi Pehtori. Ei minun vuokseni ole tarvis. Uskon\nvähemmälläkin.\n\nTarvittiin tantti Iffin koko kepeämpi tykistö keskustelun\npalauttamiseksi taas oikeille urille.\n\nPehtori nousi ja lähti. Minä menin iltapäivällä kouluun, sillä minulla\nei yksinkertaisesti ollut rahaa ilmestyäkseni tohtori Gratschoffin\nkansliahuoneeseen. Toista oli Puteliuksen laita, joka varakkaitten\nvanhempien lapsena Heinolasta liikkui aivan toisissa summissa ja\ntaskurahoissa.\n\nHän kelli todellakin vuoteessaan keskipäivään saakka.\n\n\n\n\n7.\n\nTOVERIKUNNAN ILTAMA.\n\n\nKolmas ja sävyltään jo sangen vakavaluontoinen ristiriita kunnon\nPehtorin kanssa oli minulla kahdeksannella luokalla juuri ennen\nylioppilaskirjoituksia.\n\nToverikunnassa sattuneitten eripuraisuuksien vuoksi olimme me, melkein\nuseimmat abiturientit, siitä eronneet. Kuitenkin oli omiaan meitä\nsiihen liittämään tavanmukainen ohjelmailta koulun rukoussalissa, johon\nsilloin, paitsi kutsuvieraita ja itse oikeutettuja opettajakunnan ja\nkouluneuvoston jäseniä, tuli myöskin maksavaa yleisöä. Pääsylippujen\ntuottamat tulot käytettiin sitten pieniksi stipendeiksi Helsinkiin\nlähteville ylioppilaskokelaille.\n\nYlpeyden ja uhman paholainen oli mennyt meihin. Koska useimmat ohjelman\nsuorittajista kuuluivat kahdeksannelle luokalle, päätimme toimeenpanna\ntuon juhlailtaman omassa emmekä toverikunnan nimessä. Siitä oli\nseurauksena taas, että kaikki alempain luokkain avustajat, joita\neräässä saksankielestä kääntämässäni ylioppilasilveilyssä, mutta\nvarsinkin kansantanssissa, tarvittiin, kieltäytyivät viime hetkellä\nasianomaisista osistaan.\n\nHyvät neuvot olivat kalliit. Päätimme toimia pikaisesti, pontevasti ja\nmäärätietoisesti.\n\nEnsin oli Pehtorin lupa tähän totutusta tavasta poikkeavaan ohjelman\nmuutokseen hankittava. Minut pantiin hänen tunnetusti enimmän\nsuosimanaan oppilaana tuolle arkaluontoiselle diplomaattiselle asialle.\n\nSe onnistui aluksi odottamattoman hyvin.\n\n-- Tehkää niinkuin haluatte, minulle on aivan samantekevää, kuka laulaa,\nkuka soittaa, kuka lausuu, kuka esitelmöi, kuka tanssii, kuka\nnäyttelee. En aio puuttua sormellanikaan toverikunnan tekemiin,\npäätöksiin.\n\nMutta kun uskalsin lievästi huomauttaa, että tarkoitus oli saada tuo\niltama menemään juuri toverikunnan ulkopuolitse ja vain kahdeksannen\nluokan nimessä, keskeytti hän äkkiä jyrkästi esitykseni:\n\n-- Ei, ei, se on hullutusta. Kyllä sen täytyy käydä toverikunnan nimessä\nniinkuin ennenkin. Muuten minä en anna lupaa ollenkaan koko iltaman\npitämiseen.\n\nSiinä hän oli järkähtämätön. Sain mennä niine hyvineni.\n\nNyt jälleen miehet miettimään.\n\nPahoin pelkään, että se olin minä, joka tein tuon yhtä poikamaisen kuin\nkirjaimellisesti oikean, mutta sisällyksellisesti salakavalan ja\nepäkunniallisen ehdotuksen:\n\n-- Annetaan käydä vain toverikunnan nimessä, sanoin.\n\n-- Kuinka? Kuinka? kyselivät kiihtyneet äänet ympärilläni.\n\n-- Juuri näin: \"Kahdeksas luokka toimeenpanee toverikunnan nimessä.\"\n\n-- Hyvä! hyvä! riemuitsivat hurmioituneet äänet. Siitä tulee hyvä.\nEteenpäin!\n\nTein ilmoitusehdotuksen, johon piirsin päällimmäiseksi harvennettuna ja\nmoninkertaisilla alleviivauksilla varustettuna:\n\n    VIII LUOKKA,\n\nsitten tavallisella präntillä:\n\n    toimeenpanee,\n\nsitten mahdollisimman pienellä präntillä, petiitillä ilman harvennusta\nja lainausmerkkien, sisällä\n\n    \"Toverikunnan nimessä\",\n\nja lopuksi:\n\n    Juhlailtaman, j.n.e.\n\n-- Hyvä, hyvä, hyvä, hyyvä! Eläköön! Eläköön Lömppä! Eläkööön!\n\nSe oli Lönnbohmista johdettu lempinimeni, jolla minua koko koulun ajan\ntoveripiirissäni kunnioitettiin.\n\nTovereitteni riemulla ei nyt ollut rajoja. Luulen, että he heittivät\nminua liki laipiotakin ja kantoivat juhlasaatossa erääseen\nkoulupuulaakiin, missä minulle Goethen kootut teokset \"ad perpetuam rei\ngloriam\" (mainetyön ikuiseksi muistoksi) ojennettiin. Ne oli hankittu\njo edellämainittujen toverikuntariitaisuuksien johdosta, joskin he nyt\nvasta katsoivat ajan tulleeksi paukauttaa ne pöytään oman dityrambisen\nriemunsa todistuskappaleeksi.\n\nLuonnollisesti oli minun siitä lyhyellä ja ytimekkäällä puheella\nkiitettävä, tulkittava todellista hämmästynyttä liikutusta ja\nteeskenneltävä mahtipontista totisen toverihengen ja ikuisen\nuskollisuuden ilmaisua.\n\nSe saavutti yleistä myrskyävää menestystä.\n\nVedettiin esille punssipullot ja täytettiin juomalasit. Pari niitä\ntaisikin olla vain, meitä taas toistakymmentä isänmaan toivoa, mutta\nuutterasti niitä täyttäen ja tyhjentäen tuli kukin kuitenkin saamaan\nsiunatun osansa, ei kuitenkaan sen enempää kuin että siitä seurasi\nmuille pitkä serenadiretki, minulle tilapäinen pahoinvointi, joka\npakotti minut tuota pikaa asuntooni poistumaan.\n\nHeräsin siellä kuin taivaan ja helvetin keskiväliltä, kuullen\nkurnuttavia ääniä vatsastani ja samalla ilmasta kuin suloista\nsoitantoa. Toverini ne siellä ulkona lauluretkensä päätettyään pitivät\nnyt minulle serenadia aina edelleenkin saman mielialan haltioittamana.\nMissä määrin siihen myös olivat nautitut punssilasit osaltaan\nvaikuttaneet, tunsin kyllä liiankin hyvin omasta psykofyysillisestä\nolemuksestani.\n\nJa totena pysyy, etten sitä ennen enkäpä juuri jälkeenpäinkään ole\nkoskaan kuullut niin ihania sävelaaltoja. Tavanmukaisen kynttilän\nsytytettyäni kömmin jälleen vuoteeseen ja vaivuin sanoin\nkuvailemattomaan onnen, rauhan ja sopusoinnun tunnelmaan. Taisin siihen\nnukahtaakin.\n\nTuosta herätti minut Putelius, jonka ilkamoivan äänen kuulin huoneen\nvastakkaiselta puolelta aamuhämärässä.\n\n-- Mitä sinä nyt teet?\n\nLepäsin ryntäilläni sängynlaitaa vasten ja ylenannoin valtavasti\nsuoraan lattialle. Samassa nukahti hän, mutta minä sain kiireen nousta\nylös, huuhtoa suuni ja ryhtyä ominpäini huoneen siivoamiseen, ennenkuin\npalvelijatar ehtisi sinne kahvitarjottimineen. Muistan, että käytin\nsitä varten puolen tusinaa kotoa mukaan pantuja pyyheliinoja ja kenties\njonkin paidanriekaleenkin, jotka kaikki sain yhteen myttyyn sitaistuksi\nja alimpaan piironginlaatikkoon haudatuksi. Samalla naputtikin jo\npalvelijatar oveemme.\n\n-- Tilta odottaa, huusin, minä otan vastaan tarjottimen.\n\nTeinkin sen ja aukaisin niin vähän kuin suinkin ovenrakoa. Mutta pieni\nja viaton viekkauteni ei auttanut minua ollenkaan.\n\n-- Herra Jessus, kuinka täällä haisee! äännähti hän, sulkien sieraimensa\nesiliinallaan. Mikä täällä haisee?\n\n-- Tuo Putelius, sanoin vakuuttavasti. Minä luulen, että hänen vatsansa\nei ole oikein järjestyksessä.\n\n-- Herra siunatkoon!\n\n-- Mitä se Tilta kirkuu siellä? kuului joku tanteista viereisen huoneen\nläpi kysäisevän.\n\n-- Go moron, tant! (Hyvää huomenta, täti!) kiirehdin sieltäpäin uhkaavaa\nvaaraa jo veräjältä kohtaamaan. Toppelius tycks inte må riktigt bra.\n(Toppelius ei näy voivan oikein hyvin.)\n\n-- Va säjer du? (Mitä sanoakaan?) kuului sama ääni nyt jo sangen\nhuolestuneena.\n\n-- Förlåt tant, men jag måste nu tili skolan (Anteeksi täti, mutta minun\ntäytyy nyt kouluun), vastasin.\n\nOlin käyttänyt aikani nimittäin varsin hyvin, pukenut sutiputi ylleni,\nkostuttanut nenänpäätäni, vieläpä ehtinyt kaataa sisälleni\nkahvikupposenkin. Jätin Puteliuksen alttiiksi omalle kohtalolleen,\njosta tiesin hänen tavallisen kekseliäisyytensä avulla sangen helposti\nsuoriutuvan.\n\nMutta koulussa uhkasi uusi ja paljon vakavampi vaara nyt jo todellakin\nsuuttuneen Pehtorin muodossa minua.\n\nHän kutsui minut heti rukouksen jälkeen kanssansa käytävään kävelemään.\n\n-- Mitä tämä on? ärähti hän ja näytti minulle saman aamun lehteä. Tämä\non hävyttömyyttä, suoranaista hävyttömyyttä. Kuka tämän on tehnyt?\n\nJa hän levitti eteeni paikkakunnan arvoisan äänenkannattajan, jonka\netusivulla seisoi painettuna prikusta prikkuun tuo eilinen kovanonnen\nilmoitusehdotukseni.\n\nHyvät toverini olivat minun tietämättäni ja myöhäisestä hetkestä\nhuolimatta sen kirjapainoon kiidättäneet.\n\nTunsin itseni tämän täydellisesti langettavan todistuskappaleen edessä\nsangen typeräksi, varsinkin kun minulla ei ollut tilaisuutta vähääkään\nneuvotella myötäsyyllisteni kanssa sen luonnollisista seurauksista.\nKoetin siis vain ylimalkaisesti sopertaa:\n\n-- Ei yksi enempää kuin toinenkaan, kaikki siinä oltiin läsnä. Päätös\noli yksimielinen.\n\n-- Kaksimielinen se on ollut, jyrähti Pehtori, onneksi ilman\nkarttakeppiä. Lönnbohm sen on tehnyt, sillä kuka muu olisi osannut\nnoita sanoja \"Toverikunnan nimessä\" lainausmerkeillä varustaa?\n\n-- No niin, minä se olin, myönsin yksinkertaisesti. Mutta kaikki muutkin\nhyväksyivät sen.\n\n-- Ja minä annan palttua teidän hyväksymisellenne. Minä en sitä hyväksy.\nEllei tämä tule siistiin muotoon huomispäivän toiseen lehteen\npainetuksi, niin minä kiellän koko iltaman.\n\n-- Mutta kunniavieraat, uskalsin huomauttaa. Nekin on kuvernööristä\nlähtien ehditty jo komitean kautta käydä siihen henkilökohtaisesti\nkutsumassa.\n\n-- Minä annan palttua teidän kunniavieraillenne. Saatte itse omat\nkutsunne peruuttaa. Lönnbohm on nyt kuullut minun sanani ja voi sen,\njos tahtoo, omille tovereilleen välittää.\n\n-- Kutsujen peruutus voisi kuitenkin antaa ehkä aihetta epämiellyttäviin\nselityksiin, jotka eivät olisi ehkä omiaan koko koulunkaan kunniaa\nkohottamaan, rohkenin vielä vedota hänen jalompiin tunteisiinsa.\n\nTein sen tällä kertaa turhaan. Muuten oli koulun kunnia kylläkin kallis\nhänelle, olipa hän tavallisesti siitä hyvinkin arka, mutta ei tässä\ntapauksessa.\n\n-- Lönnbohm menee luokalleen, hän sanoi olkapäitään kohauttaen. -- Muu ei\nkoske minua, mutta kyllä Lönnbohmia.\n\nLuokalla oltiin jo levottomia kohtalostani, mutta tunti alkoi, vieläpä\nkireä latinantunti, eikä ollut aikaa neuvotteluihin.\n\nMutta sitä enemmän seuraavalla väliajalla. Pantiin jälleen viisaat\npäämme yhteen ja tultiin siihen epäilemättä yhtä viisaaseen kuin\nkaukonäköiseen tulokseen, että Pehtori oli oikealla ja siistillä\nilmoituksella paikkakunnan toisen äänenkannattajan huomisessa numerossa\nlepytettävä. Se supistui pelkästään lainausmerkkien karsimiseen ja\nkirjasinlajien tasapuolisempaan käyttelyyn.\n\nEi kunnon Pehtorimme puuttunut enää asioitten menoon, mutta meille\nitsellemme alkoi ankara aika, sillä meidän täytyi verrattaisesta\nvähälukuisuudestamme huolimatta suorittaa nyt yksin koko ohjelma.\n\nNäytin seurattavaa esimerkkiä. Lausuin toisen laulun juuri valmiiksi\nsaamastani kuningas Fjalarin suomennoksesta, esitelmöin aiheesta, jota\nen muista enää, näyttelin toista pääosaa ja tanssin purppuria\nnaamioituna vanhaksi hämäläiseksi jäkäläpartaiseksi ratsutilalliseksi.\nMutta samoin tekivät kaikki muutkin, yhteisenä tunnussanana: \"Jos\nmiestä missä tarvitaan, maan eestä vaikka kuolemaan.\".\n\nKuten lukija huomaa, ei tämä kaikki suinkaan olisi ollut koulun\nyleisessä rukoussalissa mahdollista. Senvuoksi olikin jo yllämainittu\nylpeyden paholainen houkutellut meitä tilaamaan iltamaamme varten\nkaupungin ainoan teatterisalin, joka nyt juhli meitä äärimmilleen\ntäynnä, ei vain tanssinhaluista nuorisoa, pitkäpalmikkoisia\ntyttökoululaisia, ylioppilaita ja kaupungin nuorempia virkamiehiä, vaan\nmyöskin opettajistoa, lääninhallituksen jäseniä y.m. yhteiskunnan\npylväitä aina patriarkaaliseen kuvernööriin saakka, jonka arvokasta ja\nhyväntahtoista hahmoa ei koskaan puuttunut tämäntapaisista\npaikkakunnalla niin harvinaisista kulttuuritilaisuuksista.\n\nIltama oli mitä onnistunein. Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin.\nErosimme joku kuukausi senjälkeen meidän puoleltamme vilpittömällä\nkunnioituksella ja kiitollisuudella, Pehtorin puolelta huomattavalla\nliikutuksella toisistamme.\n\n\n\n\n8.\n\nSAMUEL PAJULA.\n\n\nNauttimani uskonoppi oli alunpitäen kylläkin vakaville kulmapaasille\nrakentunut.\n\nÄitini ei sitä ollut koskaan sen enempää vaatinut eikä opettanut kuin\ntavalliset ilta- ja aamurukoukset, omistanut kuitenkin minulle joskus\njoululahjaksi Arndtin Rukouskirjan, sitten myöhemmin Uuden Testamentin\nkuin salavihkaa käteeni puristanut.\n\nMuistelen, että tuo oli tapahtunut juuri lähtiessäni ensimmäiselle\nluokalla Kajaanin ala-alkeiskouluun. Käytin valitettavasti liian\nharvoin niitä kumpaakin, jälkimmäistä etupäässä koulukirjana\nedellämainitun sulosanaisen rovasti Fredrik Rechardtin hyvinkin\nevankelisessa ja lempeässä opetuksessa,\n\nOulussa kohtasin lain miehen, kiivaan Magnus Rosendalin, joka oman\nmaailmankatsomuksensa Siinailta tärisytti sydämiämme ja munaskuitamme.\nMutta vasta Hämeenlinnassa sovellutettiin tuo kahden testamentin\nyhtäpitävä todistus elävään elämään meidän ympärillämme ja sisällämme.\n\nSovelluttaja oli jumaluusopin kandidaatti Samuel Pajula.\n\nEn tahdo puhua hänen tilapäisistä viransijaisistaan. Niinpä saatan\njotakuinkin hyvällä omallatunnolla sivuuttaa vankilansaarnaajan ja\nsittemmin pakanalähetyksen pappismiehen Lundellin, joka uskoi enemmän\nulkolukuun kuin uskonnon herättämään sisäiseen harrastukseen ja jonka\nvaatimuksista en muista juuri muuta, kuin että meidän jo neljännellä\nluokalla täytyi osata solkenaan vastata seuraavantapaisiin pulmallisiin\nongelmiin:\n\n-- Mitkä ovat suuret helmasynnit? hän kysyi.\n\n-- Lihanhimo, silmäin pyynti ja elämän koreus.\n\nSaatan yhtä lyhyesti ohauttaa myöskin toisen vankilansaarnaajan,\nVartian nimeltään, joka oli edellisen suoranainen vastakohta, ei\nvaatinut meiltä mitään, mutta ei myöskään saanut ketään mitään\noppimaan. Jonkin verran onnistuneempi opettaja oli nykyinen kouluneuvos\nTarjanne, joka sympaattisella olennollaan, kuvankauniilla hahmollaan ja\nsuoralla, selkeällä esityksellään sai meidät kuitenkin terveellisessä\nkurissa ja Herran nuhteessa kasvamaan. Mutta hänkin opetti meitä liian\nvähän aikaa, voidakseen painaa mitään persoonallisempaa leimaa\nhenkiseen kehitykseemme.\n\nEdellämainitusta Vainiosta olen jo kylliksi puhunut.\n\nVarsinaiseksi uskonnonopettajaksemme Hämeenlinnassa jäi kuitenkin\nSamuel Pajula, joka kaikesta vaativaisuudestaan huolimatta oli mies\nmeidän mielemme mukaan.\n\nHän ymmärsi meitä ja me häntä. Hän löi palloa pikkupoikien kanssa ja\nohjasi kärsivällisesti meitä isompia sillä ainoalla autuaaksi tekevällä\ntiellä, jonka kolmiyhteinen Jumala kaikessa viisaudessaan oli Nicaean\nkirkolliskokouksesta Augsburgin uskontunnustukseen saakka\nevankelisluterilaiselle kirkolleen valmistanut.\n\nDogmatiikan kilpeä ja kirkon oman historian kalpaa sankarillisesti\nheiluttaen hän saattoi aivan henkilökohtaisten elämysten tavoin\nkuvailla meille milloin gnostisismin, milloin manikealaisuuden, milloin\nareiolaisuuden, milloin roomalais- tai kreikkalaiskatolisen kirkon\nhämmästyttäviä harhateitä, joilta meidät kuitenkin, kautta\nAthanasiuksen oikean Kristus-opin, kautta Augustinuksen\narmonvalitsemus-opin ynnä niin monen muun verta itkeneen kirkkoisän ja\naikansa koko oppineisuutta hallitsevan hengenmiehen huolenpidolla, oli\nyhtä hämmästyttävällä tavalla omaan, onnelliseen pelastusvarmuuteemme\npalautettu.\n\nTuntui oikein turvalliselta häntä kuunnellessa.\n\nSilti ei tuo kirkkomme kehityskulku läpi vuosisatojen suinkaan ollut\nvailla eräänlaista sisäistä jännitystä ja seikkailua.\n\nKapenihan tuossa väylä koskenkorvalliseksi. Päästiinpä siitäkin sentään\nehein nahoin! Mentiinhän tuossa vasten ilmeistä kalliota niinkuin\npussin suuhun. Aukenipas siitäkin sentään armon ja pelastuksen ura\ntyynemmille suvantovesille!\n\nMutta oli se ikuinen ihme kuitenkin, miten monelta taholta\nkerettiläisyys oli ollut syöksemäisillään hauraan haahtemme kirouksen\nja kuoleman kurimukseen. Ja oli vielä ikuisempi ihme, että kaiken tuon\nvaaranalaisen taipaleen jälkeen saatoimme nyt niin täysin purjein\navaraa merenselkää myötätuuleen höllötellä.\n\nVielä viimeiseksi oli Voltaire yrittänyt olla paha pukama poskessa,\nmutta kun Ranskan suuri vallankumous oli tullut ja kantanut jotakin\npahamaineista naista järjen jumalattarena juhlasaatossaan, oli hänenkin\nverraton ihmisneroutensa sortunut omaan naurettavaisuuteensa.\n\nTiesimme jo edeltäpäin, milloin oli sallittu nauraa hänen tunnillaan.\nHän antoi itse siihen merkin, omalla sonoorilla, soinnillista\ns:ää sihauttavalla kielenpäänaurullaan: zi-zi-zi-zi! nauroi hän\nza-za-za-za! yhdyimme me äänekkäästi ja mielenosoituksellisesti\nkuoroon. Mutta sitä ei koskaan kestänyt kauan. Jälleen varjosti hän\nkädellä silmiään ja piti pitkän vaitiolon, joka saattoi päättyä yhtä\nhyvin jonkin ulkopuolisen havainnon kuin sisäisen kokemuksen\nesittämiseen.\n\nHän kuului niihin opettajiin, jotka eivät tuoneet kouluun pelkkää\noppiaan eivätkä eri tahoilta kokoon haalittua tietosummaansa, vaan koko\noman omituisen, mehevän, rosopintaisen, mutta joka tapauksessa nuorten\nmieliä kiinnittävän olemuksensa. Siitä kaiketi johtuivat verrattain\nhyvät tulokset, joita he opetuksessaan saavuttivat silloisten\nvanhentuneitten ja muotopakollisten menetelmiensä uhallakin. Jos hän\noli käynyt esim. Helsingissä -- jossa hän kävikin sangen usein, osaksi\ntekeillä olevan teologisen väitöskirjansa, osaksi samoin vielä\nratkaisemattoman rakastumisensa vuoksi -- oli hänellä heti jokin\ntodellisuudesta temmattu havainto meitäkin varten, niinkuin kunnon\nperheenisällä peijaisista tai ristiäisistä palatessaan joku nisusämpylä\ntakkinsa povitaskussa kotona kiltisti odottavia pellavapäitä varten.\n\n-- Ei, ei, pojat, saattoi hän silloin puhjeta puhumaan, ei elämä ole\npelkkää leikkiä. Tapasin siellä Helsingin satamassa erään\nkoulutoverini, jolla oli toisessa jalassa vanha kalossi, toisessa\nsikarilaatikko.\n\nJa hän kertoi tarpeellisella elämänymmärtämyksellä ja huumorilla tuon\ntoverinsa kylläkin traagilliset elämänvaiheet.\n\nTaikka saattoi hän varoittaa meitä ennen Vapunpäivää:\n\n-- Älkää juoko, pojat, simapulloja kaupungin puistossa, älkääkä\nvarsinkaan heitelkö niitä puitten kylkiin ne tyhjennettyänne! Sillä\nsimapullosta tulee olutpullo ja olutpullosta holipompelipullo. Eikä\nsitten ole pitkä matka vaivaistaloon eikä vankilaan.\n\nHän oli myöskin eläinsuojelusta harrastava mies. Varsinkin\nmarkkina-aikaan, jolloin puolijuopuneet hevoshuijarit edestakaisin\nkaupunkia ympäröivillä jäillä, vieläpä usein sen tiheimpäinkin\nkansantungosten läpi orheillaan karauttelivat, saattoi se olla hyvinkin\npaikallaan.\n\nSilloin painatti hän myöskin omalla kustannuksellaan suurilla,\nvärillisillä kirjaimilla paperitauluja, jotka hän itse kävi\nliisteripönttö kourassa edellisenä yönseutuna kadunkulmiin\nkiinnittämässä ja joissa jonkin sopivan raamatunlauseen avulla oli\nvedottu rahvaan parempiin tunteisiin.\n\nMuistan monestakin syystä erään sellaisen. Siinä seisoi \"Vanhurskas\narmahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton.\"\n\nMeillä oli markkinain jälkimmäiseksi päiväksi tavallista pitempi läksy\nruotsinkielistä Corneliuksen kirkkohistoriaa. Kukaan ei osannut sitä,\nmutta useammalla kuin yhdellä oli noita ilmoitusplakaatteja kerallaan.\n\nJonkun mieleen juolahti silloin nerokas tuuma.\n\n-- Kiinnitetään se taululle, sanoi hän. Lömppä kiinnittää. Jos hän\nsuuttuu, menemme kaikki vastuuseen. Mutta vedotaan mekin kerran hänen\njalompiin tunteisiinsa.\n\nTuuma oli mielestämme sangen onnistunut. Odotimme kuitenkin pelon ja\nvavistuksen vaiheilla, mitä seuraava uskontotunti oli tuova mukanaan.\nPajula tuli, tervehti, vilkaisi taululle, pysähtyi ja istui sitten\nopettajapöytänsä ääreen paperilevyä vielä paremmin tutkimaan.\n\n-- Zi-zi-zi-zi, kuului äkkiä hänen naurunsihauksensa yleiseksi\nihastukseksemme. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut nauraa vielä. Vasta\nkun hän kohotti silmälasinsa ylös otsaan ja sihautti toisen yhtä\nnasevan naurun, rohkenimme mekin jo päästää Barrabaan irti ja yhtyä\nylös ja alas aaltoilevaan kuoroääneen:\n\n-- Za-za-za-za. Sitten tuli hän jälleen täysin totiseksi, istahti\nopettajapöytänsä ääreen, riisui silmälasinsa, siirsi syrjään ne ja\npeitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Kuka tuon on tehnyt? hän kysyi.\n\n-- Minä, vastasin.\n\n-- Koko luokka, vastasi joku toinen ääni.\n\n-- Miksi? hän kysyi.\n\n-- Läksy oli todellakin liian pitkä, vastasimme.\n\n-- Oliko se liian pitkä Lönnbohmillekin, hän kysyi.\n\n-- Kenties ei juuri minulle, vastasin, mutta objektiivisesti ottaen se\non liian pitkä, kun on vieraskielistä tekstiäkin.\n\nHänen kätensä putosivat alas ja hän viittasi minua istumaan.\n\n-- Pojat, pojat, hän sanoi, mitäs te olisitte minun aikanani tehneet,\nkun tuli suomalainen poika vieraskieliseen kouluun ja lyötiin\nsivumäärin läksyä eteen, josta ei ymmärtänyt niin hiventäkään, vaan\ntäytyi kaikki osata ja oppia ulkomuistin avulla? Niin opin minä\nruotsin, niin latinan, kreikan ja sitten myöhemmin yliopistossa myös\nhebreankielen. Tiedättekö te, pojat, minkälaista hebreankieli on? Kyllä\nse on niinkuin tinaa purisi. Ja arameankieli? Ja arabiankieli? Ja\npersiankieli, joita ei kirjoitetakaan vasemmalta oikealle, vaan\npäinvastoin oikealta vasemmalle? Ja eksegetiikka ja metafysiikka? Ette\nte pojat silloin sanoisi liian pitkäksi tätä läksyä.\n\nKuuntelimme kunnioittavalla kauhulla noita tieteellisen opin salattuja\nongelmia. Mutta yht'äkkiä hän peitti jälleen silmät kädellään.\n\n-- No niin, hän sanoi, se on liian pitkä läksy teille, koska te kerran\nsanotte niin. Minä en siis kysy teiltä mitään. Voittehan lukea sen\nperusteellisemmin ensi tunniksi. Koetan kuluttaa tämän tunnin vain\nkertomalla teille jotakin itsestäni.\n\nSiitä seurasi oppitunti, jonka aikana me olimme pelkkänä korvana.\n\nHän kertoi oman koulunkäyntinsä vaikeuksista, suomalaisen\npojan esteratsastuksesta kohti opillisen tiedon korkeuksia,\nvastoinkäymisistä, jotka hän oli voittanut rautaisella\ntahdonlujuudella, ja menestyksistä, jotka olivat tehneet hänet\nnöyräksi.\n\nNyt hän oli viimeisen kynnyksen kiipeämäisillään, valmistaen paraikaa\njumaluusopillista väitöskirjaansa. Kaikki siihen kuuluvat\nkirkkohistorialliset ainekset olivat koossa jo; hän taisteli enää vain\nakateemisten muotokysymysten kanssa, joista hän oli jo liiankin\npitkäaikaisessa opettajatoimessaan osaksi vierautunut. Mutta tässäkin\ntaistelussa seurasivat Jumalan siunaus ja ajallinen onni ihmeellisesti\nhänen askeleitaan, sillä hän oli samalla oman onnensa kynnyksen yli\nastumaisillaan. Niin kuvaili hän kyyneltyvin silmin meille, ei tosin\naivan ventovieraille, mutta kuitenkin vasta lapsenkengistä päässeille\nlukiolaisille myöskin oman sydämensä taisteloita, joitten palkkana\njalon naisen rakkaus nyt näytti hänelle tietä viitoittavan. Eikä liene\nollut ketään meistä, joka ei sillä hetkellä olisi toivonut hänen\ntähtensä ohjaavan hänet oikeaan.\n\nHänen ensimmäinen väitöskirjansa hylättiin kuitenkin. Sanottiin sitä\naarreaitaksi vastaisia tutkijoita varten. Pajala teki toisen\nväitöskirjan. Se hyväksyttiin, mutta niukin naukin. Sanottiin, että oli\nliian vähän viitannut siinä käyttämiinsä lähteisiin,\n\nMutta hänen toivomansa akateeminen oppituoli oli hänestä iäksi\netääntynyt. Sanottiin, että hän oli tosin äärettömän tietomäärän, mutta\nei tieteellisen tyylin mallikelpoinen edustaja.\n\n-- Hyvät herrat, oli hän toisessa väitöstilaisuudessaan epätoivon\nvimmalla tiedustanut. Te sanotte, että tässä ei ole akateemista tyyliä.\nTein minä niin taikka näin, en minä koskaan osaa oikeaan. Pyydän teitä,\nhyvät herrat, sanokaa minulle siis, mikä on tuo akateeminen tyyli!\n\n-- Tekijän oman judiciumin pitäisi se sanoa, oli joku kuivakiskoinen\nääni yleisöstä silloin huomauttanut.\n\nHän siirtyi sitten Iitin rovastiksi, missä punaiset hänet v. 1918 mitä\njulmimmalla tavalla murhasivat.\n\n\n\n\n9.\n\nARTHUR SIEGBERG.\n\n\nRuotsinkielen pohja oli minulla tavallista vankempi, kiitos olkoon\nkaksikielisen kotikasvatuksen ja varsinkin ruotsalaisen runouden ja\nromaanien, joista Välskärin kertomukset lienevät ensi sijassa\nmainittavat.\n\nSiitä oli silloin nimittäin vain ensimmäinen osa suomeksi ilmestynyt.\nMutta koska aavistelin, että opettajatar-sisareni pöydällä olevat 4\nmuutakin osaa olisivat vähintään yhtä mielenkiintoisia, aloin niihin\nhiljakseen ominpäini tutustua, kuitenkaan sanakirjaa käyttämättä.\nVähäisen vaivannäköni palkitsi kyllin niitten aina nykyaikaistuva\nsisällys, päättyen vihdoin jokaisen järkeilevän ja uppiniskaisen\nkoulupojan ihanteeseen, Paul Bertelsköldiin. Ei edes Ferd. Ahlmanin\nenemmän kuin kuiva oppikirja voinut sittemmin minussa tuota toisen\nkotimaisen kielen harrastusta täysin tukahuttaa.\n\nRunebergin ja Tegnérin runous saattoi asian onnelliseen\nloppupisteeseen. Ymmärsin jo koulun keskiluokilla ruotsinkieltä\nkutakuinkin täydellisesti. Yläluokilla opin sitä puhumaan, sangen\nvirheettömästi puhumaan.\n\nTämä ynnä omat Päivälehdessä, Nuoressa Suomessa, ja Hämeen Sanomissa jo\nkoulupoikana julkaisemani runokokeet lienevät herättäneet silloisen\nruotsinkielenopettajani Arthur Siegbergin (Siikaniemi) huomiota.\nSeitsemännellä luokalla hän erään lukutunnin loputtua kääntyi äkkiä\npuoleeni ja kysyi, enkö muka ollut ajatellut kääntää suomeksi Kuningas\nFjalaria, jota juuri tunnilla luettiin.\n\nOlin painua maan alle tuosta minua ylenmäärin kunnioittavasta ja\nmairittelevasta ajatuksesta.\n\n-- E-en ole uskaltanut niin korkealle, sain kuitenkin sanoilla\nmerkityksi. Se on vaikea, kovin vaikea työ.\n\n-- Epäilemättä se on vaikea, myönsi hänkin, mutta Kiljanderin\nsuomennokset ovat niin tuiki kankeita ja puutteellisia, että ne joka\ntapauksessa on tehtävä toisen kerran.\n\n-- Kyllä, vastasin vaatimattomasti. Ne eivät ole outoja minulle.\n\n-- Lönnbohmin pitäisi ainakin yrittää. Kun Lönnbohmilla itsellään on\nniin kaunis kieli, niin ei sen pitäisi olla aivan mahdotonta. Ja\nepäilemättä se olisi makua kehittävää.\n\n-- Kyllä, epäilemättä, vastasin, varsinkin jos maisteri itse ottaisi\ntarkastaakseen käännöksen.\n\n-- Mikäli aikani sallii, vastasi hän herttaisimmalla hovimiehen\nhymyllään, teen sen mielelläni. Pidämme asian siis päätettynä?\n\n-- Ahkeruus on ilomme, uskalsin jo nyt puolileikillisesti tarttua\ntarjottuun käteen.\n\n-- Onhan siinäkin joku elämäntehtävä, hän sanoi, kääntää Runebergiä!\n\nEpäilemättä se oli varhaisemman sukupolven mielestä elämäntehtävä\nsellaisenaan. Onneksi olinkin kyllin nuori, ettei pieninkään epäily sen\npätevyydestä päässyt syntisimpäänkään sydänalaani pujahtamaan.\n\nOikealla vaistolla tartuin ensin kiinni tämän majesteetillisen\nrunoelman muodollisesti helpoimpaan toiseen lauluun. Sen kanssa pari\nkuukautta kamppailtuani saatoin sen jo tarjota tarkastettavaksi tuolle\noptimistiselle opettajalleni.\n\nHän teki siihen keveällä kädellä joukon yksityishuomautuksia, joista\nheti oivalsin -- ellen olisi sitä ennen tiennyt -- olevani tekemisissä\nhienon, herkän laulajasielun kanssa, joka käytteli suomenkieltä minulle\nhämmästyttävällä taituruudella. Samalla antoi hän siitä edullisen\nlausunnon ja kehoitti jatkamaan.\n\nSain seuraavana kesänä työni loppuun ja tarjosin sen Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralle, joka asetti sitä varten tarkastusvaliokunnan,\nprofessori Arvid Genetz (Jännes) ja lehtori Paavo Cajander sen\njäseninä. Tämän kielellisen mankelin läpikäytyään se olikin valmiina\nminulla jo ylioppilaaksi tullessani, matkaten Werner Söderströmin\nisälle, vanhalle konsuli G.L. Söderströmille, joka samoihin aikoihin\noli asettunut toisen suomenkielisen Runeberg-painoksen eli n.s.\nmallipainoksen puuhan etunenään.\n\nSöderström maksoi siitä palkkiona Smk 200:-, joka tässä täydellisyyden\nvuoksi mainittakoon.\n\nMuuten ei Arthur Siegberg pedagogina liene ollut ensimmäisiä, ellei\nviimeisiäkään. Hän oli taiteilijan näköinen ja hän oli taiteilija.\nLeppymätön kohtalo oli hänet opettajan epäkiitolliseen ammattiin\nennättänyt. Mutta mekin, hänen silloiset oppilaansa, ymmärsimme aivan\nhyvin, ettei se hänen oikea alansa ollut.\n\nHän oli laulaja ja hänestä olisi pitänyt tulla säveltaiteilija.\nVarmaankin oli hänen lämmin äänensä ja innoittava esitystapansa omiaan\nmonessa nuoressa sydämessä tarpeellista ihannemielisyyttä herättämään.\nKun hän pääsi ruotsinkielisestä kirjallisuudesta ja runoudesta\npuhumaan, sädehtivät hänen silmänsä, hänen vartalonsa oikeni, hän\npyyhkäisi joskus kuin vapautunut vanki tummatukkaista, kaunismuotoista\npäätään sanojen hopeasolkina hänen huuliltaan solistessa. Mutta\nmallikelpoinen pedagogi hän ei ollut, sen huomasimme ennen kaikkea\nsiitä, että hän ei aliluokillakaan käyttänyt mitään rangaistuksia eikä\nyläluokilla taas muita kuin lyhyitä kyyneltyviä vaitioloja ikkunan\nääressä selkä meihin päin.\n\nTuo tapahtui silloin, kun hänen mielestään emme osanneet mitään tai\nolimme häirinneet hänen opetustaan tavallista suuremmalla\nvallattomuudella.\n\nNe jättivät jälkeensä meihin pahan omantunnon tutkaimen, jonka vuoksi\nkoetimme olla häntä kohtaan mahdollisimman hyvänsuopia myöskin omasta\npuolestamme. Se osoittautui läksyjen tunnollisessa lukemisessa ja\netenkin kirjallisten harjoitusten hikipäisessä suorituksessa, joka ei\nepäilemättä vähentynyt tuosta hänen alati päihimme takomastaan\ntosiasiasta, että niistä riippui ainakin neljänneksi osaksi, tulisiko\nmeistä koskaan ylioppilaita vai ei. Emme myöskään antaneet hänelle\nmitään liikanimeä.\n\nArthur Siegberg oli mielestämme mies erikseen opettajistomme\nkeskuudessa. Sitäpaitsi hän oli kaupungin kaikkien säveltaiteellisten\nharrastusten itseoikeutettu keskipiste, joten hänen suhteensa etenkin\nluokan lauluveikkoihin oli mitä toverillisin ja sydämellisin.\n\n\n\n\n10.\n\nMATEMATIIKKA.\n\n\nMuistan vielä varsin hyvin isäni ylpeyden, kun jo varhaisina\nlapsuusvuosinani opin ulkoa kertomataulun, jota sittemmin sain kaikille\nhänen vierailleen yhdessä loistavan ulko- ja sisälukuni kanssa toistaa\nja todistaa.\n\nSiitä seurasi aina hyväntahtoinen pään silitys ja useampiakin\nylimääräisiä palkintoja rinkelin tai piparkakkujen muodossa, joitten\nkanssa minun sittemmin oli pikaisesti perähuoneesta poistuttava.\n\nEn ymmärrä, että olisi ollut mitään vikaa myöskään vanhan koulutätini\nminulle tarjoamassa opetuksessa. Vielä vähemmän sitä oli Kajaanin\nala-alkeiskoulun rehtorin Ticcanderin päihimme pänttäämässä\nnumerotiedossa, sillä häntä pidettiin sangen vaativana ja täsmällisenä\nopettajana.\n\nTuon tasaisen uran taittuminen lienee tapahtunut Oulussa, missä koko\ntärkeän kolmannen luokan ajan hoiti matematiikan opetusta tähän toimeen\ntäysin kykenemätön maisteri Wettersten. Kukaan ei osannut eikä\nkenenkään tarvinnut osata mitään. Riitti, jos edes istui kiltisti\npaikallaan. Mutta tietysti ei kukaan tehnyt sitäkään, vaan ilvehti,\npukki toistaan ja tappeli tuon harmaantuneen ukon hommastellessa ja\nhöpistessä yksin taulullaan. Jotakin siitä olisi pitänyt kaiketi\nopintovihkoihinkin kirjoittaa, mutta kuka sitä viitsi, kun tiedettiin\nkuitenkin, että hän kovin epämielellään antoi liian alhaisia\narvosanoja.\n\nVaatimattominkin kurinpito oli kokonaan ylivoimainen hänelle. Usein ei\nkukaan luokalla ollut enää lopulla tuntia paikoillaan, vaan kiersi ja\ntanssi pitkin huonetta, pistäytyenpä välistä itse opettajankin\npyhitetyn pöydän taa. Samalla oli ääntä ilmassa usein niinkin paljon,\nettä se häiritsi lähintä luokkaa, josta silloin joko Rosendal tai\nWesterlund tai joku muu yhtä ankara pöpö ovelle ilmestyi, synnyttäen\nheti ympärillään haudanhiljaisuuden.\n\nUkko ei kuitenkaan ollut niin kiltti eikä tuhma kuin olisi luullut.\nVälistä hän salavihkaa tähtäili tuota pitkin huonetta hälisevää\nhuligaanilaumaa, merkitsi syntipukkinsa ja lähti päättävästi häntä\nkohden etenemään. Hänen pitkä takkinsa oli aina liidussa, mutta paha\nmerkki oli se, että hän silloin muutti liitupalasen oikeasta vasempaan\nkäteen.\n\nToinen tiesi jo, mitä tulossa oli: hyvä korvapuusti. Tiesi ja kohotti\nkyynärpäänsä suojakseen.\n\n-- Käsi alas! ärähti ukko. Pois kyynärpää!\n\nJoka totteli, pääsi korvapuustilla, joka ei totellut, sai\njälki-istunnon.\n\nUseimmat valitsivat korvapuustin, joka tuli kuin isän hihasta ja jätti\njälkeensä kaikkien viiden sormen sijat. Mutta sillekin naurettiin vain.\n\nKerran olin itsekin päästä tuosta onnesta osalliseksi, mutta tunti oli\nmelkein loppuunkulunut ja minulla oli jo päässäni naapukka, kädessä\nkintaat, joita ei silmänräpäyksellistä ulossyöksyä varten puuttunut\nkenenkään koulupojan pulpetista.\n\n-- Ota pois naapukka, hän sanoi ja siirsi liidunpalan oikeasta vasempaan\nkäteen. Mutta minä en riisunut naapukkaa. Hän määräsi minut silloin\nnurkkaan seisomaan. Viittasin vielä johonkin kysymykseen sieltäkin,\nkinnas kädessäni. Sain silloin tunnin istumista.\n\nKerran hän kuitenkin kaikessa avuttomuudessaan vaikutti liikuttavasti\nmeidänkin kivikoviin sydämiimme. Se tapahtui, kun odotettiin kouluun\nylitarkastaja Strengiä.\n\n-- Koettakaa nyt osata jotakin, pyysi Wettersten. Tehkää nyt parhaanne!\nJos lienee ollut vikaa minussakin, mutta minä menetän virkani, jos te\nniskoittelette.\n\nMe päätimme tehdä parhaamme. Me emme totisesti niskoitelleet, mutta\nemmehän me osanneet mitään. Lienee syytä ollut sitten sysissä niinkuin\nsepissäkin.\n\nNerokas ylitarkastaja pääsi heti muutamien harvojen kysymysten jälkeen\ntämän kylläkin arveluttavan asian perille. Hän ajoi ukko paran itsensä\ntaululle jotakin tavalliseen koulukurssiin kuuluvaa mittausopillista\ntehtävää suorittamaan ja astui itse hänen paikalleen, omalla\nsalamannopealla, leikkaavalla ja järkähtämättömän johdonmukaisella\ntavallaan opetusta ohjaamaan.\n\nOli kuin hän aivan vaistomaisesti ja tahallaan olisi ottanut luokan\nmahdottomimmat matemaatikot muokatakseen. Mutta hän ei epäonnistunut\nsiinäkään, hän veti esiin oikeat vastaukset, kiskoi ne niinkuin\nrautahohtimilla, käyttäen ainoina havaintovälineinä käsiään, jalkojaan,\nkyynärpäitään ja jokaista sormeaan. Hän piti todellakin meille\nmallitunnin, jota me hörössä korvin ja jännittynein mielin kuuntelimme,\nsillä mikään siitä ei mennyt yli niin surkeasti laiminlyödyn\nmatemaattisen huomiokykymme.\n\nTajusimme ainakin vaistomaisesti, miten oli opetettava ja miten meitä\noli opetettu. Tollokin olisi voinut sen ymmärtää.\n\nTunnin loputtua hän nyykäytti päätään meille jäähyväisiksi, astua\ntepsutellen ulos yhtä pehmeänä, liukkaana ja kriitillisenä kuin oli\ntullutkin. Ukkopahaista, joka pää alhaalla ja hartiat kumarassa poistui\nhänen perässään, hän ei kunnioittanut pienimmälläkään huomiolla.\n\nYlitarkastaja Strengin kaikkivalta koulun alalla perustui muuten siihen\nopettajainkin tunnustamaan tosiseikkaan, että hän ei suinkaan ollut\nyksinomaan etevä matemaattinen pedagogi, vaan saattoi antaa samanlaisia\nnäytetunteja kielissä, luonnontieteissä, historiassa, missä milloinkin.\nSiksi kumahtelivat kuin kuolon kellot meidän korvissamme hänen\nloppusanansa eräässä rukoustilaisuudessa, jossa hän, annettuaan\nlausuntonsa koulun yleisestä tilasta ja ilmoitettuaan olevansa siihen\nhyvinkin tyytyväinen, paitsi eräässä aliluokan aineessa, jossa siinäkin\nsentään tulisi pikainen parannus tapahtumaan.\n\nSe oli _consilium abeundi_ (eronpyytämisen neuvo) ukko Wetterstenille.\n\nHän kuuluikin sitten eronneen, mutta silloin olin minä jo\nHämeenlinnassa.\n\nSielläkään ei Skrepan kiivaista ponnistuksista huolimatta kolmannen\nluokan jättämä aukko matemaattisessa kehityksessäni täyttynyt enää.\nPohjani oli heikko kerta kaikkiaan. Nautin vähintään vuoden algebran\nopetusta, olematta ollenkaan selvillä sen perusteista. Sama kurjuus\njatkui sitten läpi koulun. Trigonometria oli tehdä kokonaan nuuskaa\nminusta. Logaritmeja opin, ihme kyllä, koneellisesti käyttämään, samoin\nkuin kerran tai pari lukukaudessa toistuvia harjoitustehtäviä\nauttavasti ratkaisemaan.\n\nSalaisuus piili siinä, että minulta ei kysytty koskaan. Ei vaadittu\nviittaamaan eikä pantu taululle todistelemaan. Kuuluin luokan yläpään\noppilaisiin ja siinä ominaisuudessa niihin harvoihin etuoikeutettuihin,\njoitten oli lupa olla viittaamatta. Toinen salaisuus oli se, että koko\najan otin yksityistunteja. Sellaisia oli minulle jo kouluun tullessani\nantanut silloinen ylioppilas, Eino Voionmaa: (Wallin), sittemmin\nluokkamme paras matemaatikko A. Dugin, joka varsinkin kahdeksannella\nluokalla koetti epätoivon vimmalla painaa päähäni sinuksen ja\ncosinuksen ongelmia. Käyttämättä kenenkään hyväntahtoista apua sain\nkuitenkin välttämättömät kolme laskua ylioppilaskirjoituksissa\nsuoritetuksi.\n\nMutta, niinkuin sanottu, minun pohjani oli heikko, kovin heikko. Siksi\nnauttikin yllämainittujen matemaattisten aineitten opettaja, lehtori\nSargrén, rajatonta ja pelonsekaista kunnioitusta minun puoleltani. Olin\naina näkevinäni hänen suupielistään esiinpistävän hymyn, joka merkitsi\nsamaa kuin hän olisi sanonut:\n\n-- Tunnen hyvin tietojesi puutteellisuuden, poika. Annan kasvaa\nelonleikkuupäivään saakka nisujen niinkuin ohdakkeitten, mutta silloin\non minulla sirppi kädessäni ja kahdeksannella luokalla minä leikkaan\nsinut poikki, poika.\n\nHänen ulkonainen olemuksensa tarmokkaine, täsmällisine piirteineen ja\nkalkkarokäärmeellisine nenäkakkuloineen oli muutenkin tavallisuudesta\npoikkeava ja ikäänkuin tarkoitettu pitämään meitä tarpeellisen\nvälimatkan päässä.\n\nHän oli puettu aina siistiin, aina silkkipieluksiseen pitkään takkiin\nja housuihin, joitten lahkeet putosivat sen alta aina kuin räätäliltä\ntulleina ja viivottimella vedettyinä. Nenäkakkulat olivat\nluonnollisesti kultareunuksiset ja riippuivat korvan yli heitetyssä\nohuessa kultaketjussa. Tukka huolellisesti jakaukselle kammattuna,\nlyhyt, teräsharmaa leukaparta hyvin hoidettuna, kaulus, kalvosimet ja\ntärkkipaita huikaisevan valkeina, kantasormus ja hohtokiviset\npaidannapit omaa aitouttaan säteilevinä hän seisoi meidän edessämme\nilmiönä korkeammista ja mannermaisemmista yhteiskuntakerroksista\nmiehenä, jonka kengännauhoja me emme tunteneet itseämme kelvollisiksi\npäästämään.\n\nHän oli mallikelpoinen toisin sanoen. Kun hän sitäpaitsi sanoi meitä\nherroiksi ja käytti koko ajan meidän suhteemme pelkkää ymmärtäväistä\nsarkastista ylemmyyttä, ei ollut ihme, että me kaikki muut paitsi Dugin\npelkäsimme häntä kuin kuolemaa. Mikä pedagogi se oli, jonka palttoo ei\nollut koskaan nukkavieru eikä takin hihalla tai olkapäillä\ntomuhiukkaakaan? Mikä peruukki se oli, joka ei koskaan meille omaa\npersoonallisuuttaan paljastanut, ei edes sen vertaa, että olisi\ntarjonnut kiitollista maalitaulua juuri häntä varten hyvinkin valmiina\noleville vasamoille? Mikä pedagogi se oli, joka ei koskaan pysynyt\npaikallaan opettajapöydän takana, vaan asettui salakavalasti, kädet\nrinnan yli ristissä, luokan taakse seinää vasten seisomaan ja tuosta\nepäilyttävästä etäisyydestä taululla tapahtuvaa tietämättömyyden\nteilausta kylmäverisesti ja kyynillisesti ohjaamaan?\n\nSe oli aivan hirveätä meidän mielestämme. Sehän teki kaiken\nlunttaamisen mahdottomaksi. Eikä ainoastaan lunttaamista, mutta myöskin\nkaiken toverillisen kuiskauksen, seurustelun ja hyvinvoinnin. Eihän\nkukaan voinut koskaan tietää, milloin nuo lasiset tikarit olivat juuri\nhänen lapaluittensa väliin iskeytyneet, jossa tapauksessa ne piankin\nhänen kylkiluittensa lomasta esille kurkistaisivat.\n\nHän piti meitä ainaisen kalpean kauhun vallassa; eikä hän kuitenkaan\nkoskaan kohdellut meitä muuten kuin hienosti, kenties hiukan\nivallisesti.\n\nMutta iva siinä iässä on suorastaan sietämätöntä. Pelkäsimme hänen\neleitään, ilmeitään, mutta ennen kaikkea hänen erikoisella\ntaituruudella sorvattuja pistosanojaan, sillä ne kulkivat kuin myrkky\nja kuluttava tuli kautta koko elimistömme. Sana oli todellakin\nrankaiseva raippa hänen käsissään. Diabolus itse, ei olisi voinut sitä\nparemmin ja sattuvammin sovelluttaa.\n\nPäällepäätteeksi hän oli erinomainen opettaja, asettuipa hän vielä\nennen ylioppilaskokeita ikäänkuin kokonaan meidän puolellemme, koettaen\nyhdessä meidän kanssamme keksiä kaikenkaltaisia laskutyyppejä, joihin\nnähden korkean konsistorion asettama tutkijakunta saattoi ehkä olla\nkyllin utelias tietämään mielipidettämme. Kaikista hänen\nponnistuksistaan huolimatta onnistuivat nuo kokeet kovin huonosti.\nMelkein kolmasosa meistä sai reppuja.\n\nMutta siitäkin hänellä oli oma sarkastinen tapansa lohduttautua.\n\n-- Parempi onni ensi kerralla, hymyili hän. Vahinko viisaillekin. Tämä\nluokka onkin ollut mielestään, ja myöskin minun mielestäni, henkisesti\nkaikin puolin liian kehittynyt tällaisilla kuivakiskoisilla\nnumerotiedoilla nerouttaan rasittamaan.\n\nKatsoen siihen, että hän oli myöskin luokan johtaja ja että hänellä\nsellaisena oli pitkin vuotta ollut tilaisuus jakaa aina järkeviä, aina\nkärkeviä huomautuksia meille kullekin oli tuo todellakin diabolisesti\nsanottu meidän mielestämme. Meidän, humanistien, joitten joukossa oli\nhistorioitsijoita, runoilijoita, ajattelijoita, kuoro- ja\nsoololaulajia, näyttelijöitä, viuluniekkoja, tanssitaitureita,\nkielimiehiä, papinkisällejä ynnä yleensä tiedon ja taidon, luovan ja\nesittävän taiteen edustajia. Mutta kaikkikaan yhteiset kykymme eivät\nriittäneet keksimään kyllin mojovaa vastausta tuollaiseen harkittuun\nhävyttömyyteen.\n\nAinoa kerta, jolloin näin hänen innostuvan, oli eräällä oppitunnilla,\nkun hän selitti meille korkokorolle-laskun salaperäistä sisällystä ja\nmerkitystä.\n\nHän kävi silloin suorastaan kaunopuheiseksi.\n\n-- Ajatelkaa, hän loihe kiihkeästi lausumaan, teillä on sata, teillä on\ntuhat, teillä on kymmenentuhatta pientä kuparista penninrahaa. Te\npanette ne pankkiin korkoa korolle kasvamaan. Teillä on silloin\nkymmentuhantinen työläisarmeija hallussanne. Ne eivät vaivaa teitä, ne\neivät vaadi teiltä mitään, eivät palkkaa, eivät ruokaa, eivät juomaa,\neivät vaatteita tai taskurahoja, ne tekevät vain koko ajan työtä,\nyötyötä, päivätyötä, pyhätyötä, arkityötä. Kenen hyväksi? Teidän\nhyväksenne. Ne eivät nuku koskaan, ne eivät kaipaa lepoa koskaan, eivät\nhuvitusta eivätkä vapaata maanantaita. Mitäkö ne tekevät sitten? Ne\ntakovat kultaa, ensin pikku murenin ja murto-osin, sitten aina\nkasvavampina kasoina ja kilisevämpinä kimpaleina. Ne ovat vuoren\nkääpiöitä, joitten vasarat eivät lakkaa koskaan valkkamasta.\n\nLuulen, että oli aikainen aamutunti ja että varhaisen talvihämärän\nkanssa kamppailevat kynttilän liekit valaisivat himmeästi huonetta\nhänen takanaan. Hän vaikutti niitä vasten katsottuna kuin ilmetyltä\npimeyden ruhtinaalta. Hän oli aluksi nojannut polvensa tyhjään\npulpettiin ja aloittanut miltei linkkuveitsen kulmassa esityksensä,\nmutta mitä pitemmälle hän pääsi siinä, sitä säkenöivämpinä säihkyivät\nhänen silmänsä ja sitä kirkkaampina kiilsivät hänen nenäkakkulansa,\nhänen vartalonsa oikeni, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen kätensä teki\nkouristuksentapaisia liikkeitä, kuin hänellä nyt jo olisi ollut\nsormiensa välissä laskettavina kaikki nuo niin kaunopuheisesti\nkuvailemansa kultakasat.\n\nMissä eivät sormet eivätkä sanat riittäneet, hän riensi taululle\nesittämään salamannopeasti takaa ajamansa ajatuksen.\n\n-- Jos tämä penni, hän sanoi, olisi pantu pankkiin ensimmäisenä päivänä\nKristuksen syntymästä, ja laskettu sille korkoa korolle tähän päivään\nsaakka, niin olisi sen summa nyt näin ja näin suuri.\n\nSamalla hymyili hän meille niin mefistomaisesti, kuin olisi hän\ntodellakin seisonut keskellä suitsevien ja sauhuavien alkuaineittensa\nnesteitä ja kaasuja, massoja ja möhkäleitä. Hän todellakin näytti\nluomisintoiselta metallurgilta, josta oli tullut uusia maailmoita\nkaaoksesta muovaileva demiurgi. Varsinkin kun tiedettiin hänen\nerikoisella haltioitumisella harrastavan myös joitakin fysikaalisia\nkeksintöjä, joista sanottiin hänen valmistelevan akateemista\nväitöskirjaakin, teki tuo antikristillinen näky meihin todellakin\ntärisyttävän ja kaamean vaikutuksen.\n\nMatematiikan tohtoria hänestä ei tosin tullut, mutta kyllä sensijaan\neräs Pohjoismaisen Yhdyspankin haaraosaston johtajia Hämeenlinnassa.\n\n\n\n\n11.\n\nFYSIIKKA.\n\n\nAine, josta sensijaan kaikki olisimme olleet huvitettuja, epäilemättä\nopettaja itsekin, sillä sehän ei kuulunut noitten pelättyjen\nylioppilaskirjoitusten piiriin, oli fysiikka. Opetusvälineitten\npuutteellisuus oli kuitenkin parantumattomana esteenä sen enempään\nharjoitukseen, mutta saimmehan niittenkin avulla sentään olla mukana\nedes joissakin kokeissa, joista polttopisteet, taskukellon naputuksen\nkuuleminen koko luokkahuoneen yli, mutta ennen kaikkea sähköoppi tuntui\ntulevan lähelle meitä.\n\n\"Viksari\" eli \"piru pullossa\" herätti yleistä tyytyväisyyttä.\nHuomasimme, että tässä oli jälleen tilaisuus nauraa, koska opettajaa\nitseäänkin nauratti, ja koetimme kaikki omalla sormitekniikallamme sitä\nmielen mukaan hypittää.\n\nSeitsemännellä luokalla oli tämän hyvin hyödyllisen aineen opettaja\nsitäpaitsi tuiki nuori mies, maisteri Plathán nimeltään, joka täysin\ntoverilliselle kannalle meidän kanssamme asettuen nautti jakamatonta\nsympatiaamme. Jollakin hyvällä sukkeluudella saattoi, ei vain fysiikan,\nvaan myöskin tuon peloittavan matematiikan pahimmistakin pulmista\nselviytyä. Kurinpidosta sensijaan ei jäänyt jälkeäkään.\n\nYllämainittu Sargrén nautti silläaikaa virkavapautta joitakin\ntieteellisiä töitä varten, joilla hän aikoi väitellä itsensä\ntohtoriksi. Sekin seikka oli omiaan ylläpitämään kauhunsekaista\nsädekehää hänen poissaolevankin päänsä ympärillä.\n\nPlathánin luona saatoimme myöskin toverillisella vieraskäynnillä\npistäytyä. Hän tarjosi silloin kahvia, voipa joskus paperossinkin\nojentaa, kieltäen kuitenkin hirveällä otsanrypistyksellä ketään\npolttamasta.\n\n-- Tehän olette lukiolaisia vasta, sanoi hän. Minähän olen teidän\nopettajanne, eikä koululaki salli teidän polttaa ainakaan opettajanne\nsilmien edessä.\n\nSitten purskahti hän herttaiseen ja sydämelliseen nauruunsa, josta oli\nseurauksena, että me kaikki urhoollisesti pöllytimme paperossimme\nloppuun. Tavallisesti lähdimme sitten kävelemään kaupungin\npuistotielle, usein hän mukanamme.\n\nMutta hänen koulutunneillaan vallitsi usein sellainen\nintiaani-iloisuus, että joku läheisenkin luokan peruukeista tai\nPehtori itse törmäsi kummastuneena katsomaan. Jos se oli Pehtori, sanoi\nhän vain:\n\n-- Pojat, pojat! ja meni menojaan.\n\nSyntyi heti kuolemanhiljaisuus, jota kesti usein monta minuuttiakin.\nMyöskin opettaja uskalsi tuskin hengittää.\n\n-- Siinä sen näitte nyt, kuiskasi hän matalalla äänellä osoittaen ovelle\npäin. Jos te ette ole hiljaa, niin meidät hukka perii.\n\nHän asettui meidän kanssamme täysin solidaariseksi.\n\nMe koetimme lohduttaa häntä arvelevaisella päänpudistuksella. Keksimme\njonkin uuden vitsin, joka sai hänet jälleen hymyilemään, ja pian oli\näänten yhteissumma jälleen yhtä korkealla.\n\nJos se oli Jassi, niin saavutti hän saman tuloksen yhtään sanaa\nsanomatta. Hän seisoi vain hetkisen käsivarret ristissä rinnan yli,\nkorjasi housunkaulustaan ja teki siron ympärikäännöksen. Muista\nvierailijoista me emme juuri mitään välittäneet. Kahdeksannella\nluokalla saapui Sargrén jälleen joukkoansa johtamaan ja kurinpito oli\nmallikelpoinen. Mutta luonnollisesti kaipasimme me kaikki ystäväämme\nPlathánia, sillä me emme olleet koskaan voineet aavistaakaan, että niin\nkuivan aineen kuin matematiikan opettaja saattaisi olla myöskin ihminen\nihmisten seassa.\n\nFysiikan koppiin päästyään osoitti hänkin sitä olevansa. Hänen\nsähkökokeisiinsa kuului luonnollisesti myöskin kissannahka ja sen tai\ntämän oppilaan jollekin sähköjakkaran tapaiselle laitokselle\nnouseminen, jolloin hän tahtoi osoittaa sähkön vaikutusta varsinkin\nihmisen tukkaan nähden.\n\nTämä jälkimmäinen koe kauhisti meitä salaperäisesti, sillä olimmehan\nlukeneet sanomalehdistä, että Amerikassa oli sähkötuoli anastanut\nvallan sekä giljotiinilta että pyövelin piilukirveeltä, ja jos lisäksi\nvielä ikkunaluukut silloin suljettiin, oli tuo faustillisen\ntaikakeittiön tunnelma täydellinen.\n\n-- Kentiespä joku tahtoo astua tänne opettajan kateederiin, kuului vain\nhänen äänensä kohteliaana ja notkeana. Minä vakuutan, että koe on\ntäysin vaaraton niin kauan kuin sähkökone on minun käsissäni, Minä\nnäytän tietä tällä sähkölampulla.\n\nJa samassa välkähti aavemainen valokimppu läpi pimeyden, pyyhkäisten\nohimennen hänen omaa kotkankourunenäänsä kultasankaisine\nnenäkakkuloineen, mahdollisesti jotakin kultaplombiakin hänen\nsarkastisiin hymykuoppiin vetäytyneessä suumalossaan. Sitten tanssi se\nniinkuin piinallisen kuoleman uhka kunkin meidän päälaellamme. Kaikki\nistuivat jähmettyneinä paikoillaan.\n\nOlimmehan me täydellisesti hänen vallassansa. Hänhän hallitsi voimia\nmaassa, meressä ja taivaan vahvuudessa. Tukkamme seisoivat pystyssä jo\nilman enempää sähkötystäkään.\n\nÄkkiä tunsin sen pysähtyvän omalle päälaelleni. Samalla kuulin hänen\nkohteliaan, täsmällisen, kenties hiukan ivallisen äänensä soinnahtavan.\n\n-- Lönnbohm on niin urhoollisen näköinen, sanoi hän. Ehkäpä herra\nLönnbohm ei pelkää sähkökojetta minun kädessäni?\n\nHypähdin pystyyn siinä silmänräpäyksessä kuin jo sähköiskun saaneena.\n\n-- Olen valmis, virkahdin, tosin hiukan vavahtavalla äänenpainolla.\n\nEikä roomalainen moriturus-gladiaattori itse voinut ylpeämmällä\nilmeellä imperaattoriaan tervehtiä kuin nyt minä kulkiessani tuon\nsalaperäisen sähkölyhdyn valossa päin tuntemattomia kohtaloita.\n\nOlinhan luokan priimus, täytyihän minun näyttää hyvää esimerkkiä.\n\nMutta minä en tiennyt, että kuljin päin pahempaa kohtaloa kuin\nkuolemaa, vaikka olisihan minun pitänyt se jo edellyttääkin. Sillä\nenhän ollut tekemisissä vain tavallisen pikkupirun kanssa, vaan itse\npahan periaatteen, sen langenneen enkelin kanssa, joka omista\ninfernaalisista kuiluistaan kohoten saattoi millä hetkellä hyvänsä\nkohdata minun vähäpätöistä kahdeksannen luokan priimus-auktoriteettiani\nomalla peljättävällä primus inter pares-arvovallallaan. Sillä kenen\nkilpi ja kalpa olikaan kerran paistanut kirkkaimmalla valollaan\nkaikkien tavallisten kerubien eturinnassa? Kuka oli kerran ollut sen\nylhäisempi taivaan lukemattomien joukkojen ja joukko-osastojen johtaja\nkuin hän, tuo pimeyden pääruhtinas itse, joka oman ylpeytensä\nhulluttamana oli houkutellut omat tähtilukuiset laumansa ja oman\nmyriadisen alipäällystönsä epätoivoiseen taisteluun itse valkeuden\npääruhtinasta vastaan? Ja kukapa nyt sen syvemmälle syöstynä oman\nepäilyksensä tulipalopakkaseen koetti vielä helvetin keskuudesta eli\nDanten mukaan maapallon keskipisteestä sen itsepintaisemmin ja\nkäärmeellisemmin kostaa tappiotaan, valloittamalla valkeuden jumalalta\nniin monta alamaista sielua kuin mahdollista, vetääkseen heidät alas\nomiin iankaikkisiin onkaloihinsa?\n\nSillä mitä pelkää mies enemmän kuin kuolemaa? Tulla -- naurunalaiseksi.\n\nTunsin tulevani siksi tuolla onnettomuuden sähköjakkaralla seisoessani\nja kuullessani oman jotakuinkin tuuhean tukkani rätisevän hänen\nkuljetellessaan kättään minun pääni ylitse.\n\nArvattavasti iski se kipinöitäkin, joita en kuitenkaan itse nähnyt.\nNäin sensijaan tovereitteni pidätetyn sisäisen hilpeyden, joka siellä\ntäällä yhä ylenevillä penkkiriveillä purkautui jo minun herkistyneille\nkuulohermoilleni hyvinkin tajuttaviin hihityksiin ja puoliääneen\nsupatettuihin kuiskutuksiin.\n\n-- Lömppä, Lömppä, katos Lömppää, kuului sieltä. Hi hi hi hi! Onpa hän\nnyt niinkuin Sodoman ja Gomorran mies.\n\n-- Lömppä! Lömppä! kuului toisaalta. Tuskin hän kuulee meitä enää tuolta\nSiinain korkeudesta.\n\n-- Lömppä on niinkuin Daniel palavassa pätsissä, tuntui vielä lisäävän\nsiihen eräs villipeto, jonka nimeä en unohda milloinkaan, vaikka\nsulasta halveksumisesta en katso tarpeelliseksi sitä tässä yhteydessä\nmainita.\n\n-- Eipäs, vaan niinkuin Sadrak tai Mesak tai Abednego, sillä heidäthän\ntuliseen pätsiin heitettiin, kuulosti joku toinen yhtä etevä neropatti\npitävän asianmukaisena tässä jo ilmankin arveluttavassa tilanteessa\nraamatullisesti korjata häntä.\n\n-- Siis on Daniel heitetty teidän eteenne, ajattelin vavisten\nvoimattoman vihan ja raivon tunteesta. Sillä enhän ollut aivan varma\nsiitä, pääsisinkö enää paikaltani päkähtämään ylenantamatta sieluani\niankaikkiseen kadotukseen.\n\n-- Riittää, sain kuitenkin kutakuinkin säilytetyllä itsetunnolla\nsanotuksi.\n\nTunsin samalla tuon salaperäisen taikapiirin ympäriltäni hälvenevän.\nLuciferus pysäytti heti sähkökojeensa.\n\n-- Kiitoksia, kuulin tuon tunnetun demiurgin vierelläni virkahtavan.\nHerra Lönnbohmilla onkin harvinaisen tuuhea tukka, joka on erikoisen\nsopiva tämäntapaisiin kokeisiin.\n\nErosimme kohteliaalla kumarruksella. Olin jälleen vapaa mies paikalleni\nistumaan.\n\nMissä määrin naurunalaisuuteni toverieni silmissä samalla lakkasi, sitä\nlienen ehkä polkeen-alainen itse punnitsemaan. Mutta taitavasti\npiilotettu epäluulo minuun jäi, eikä se ehkä ole kokonaan poistunut\nvieläkään.\n\n\n\n\n12.\n\nKISSANNAUKUJAISET.\n\n\nTuo samainen Sargrén, tuo peloittava luokanjohtaja, tuo kaamea\nfyysikko, matemaatikko ja trigonometrikko, osoitti sentään eräässä\narkaluontoisessa asiassa meitä poloisia koulupoikia melkeinpä enemmän\nkuin tarpeeksi tajuavansa.\n\nMiksi siis juuri hänelle kissannaukujaiset?\n\nEipä suinkaan hänelle, joskin hän oli epäsuora aihe niihin.\n\nKerran eräällä fysiikantunnilla ei hän voinut lukion vanhalla,\nkuluneella kissannahalla jotakin, varsin viatonta sähkökoetta\nesittäessään olla eräällä paljon merkitsevällä äänenpainolla\nhuomauttamatta:\n\n-- Tarvittaisiin oikeastaan uusi kissannahka tähän kouluun.\n\nValitettavasti eivät nämäkään alemmat luontokappaleet kuitenkaan ole\nniin korkealle luonnontieteelliselle tasolle kohonneet, että ne\ntulisivat itsestään ja varsinkaan ilmaiseksi edes ihmiskunnan\nhavainnollisen opetuksen hyväksi meille selkätaljaansa tarjoamaan.\nMuistaakseni huomautti hän samalla, että siihen tarvittaisiin ehkä\njoitakin koulutoimen ylihallitukselta haettavia ylimääräisiä varoja.\nMutta koska valtio ylimalkaankin oli varsin niukka luonnontieteellistä\npedagogiikkaa kohtaan, niin ei ollut varmaa edes, tulisiko tuontapainen\nhakemus ollenkaan hyväksytyksi.\n\nMutta minkä muistan aivan selkeästi, on se, että esitettyään tuon yhtä\nvaarallisen kuin arvaamattomia näköpiirejä avaavan asian katsoi hän\nmeihin kaikkiin tuiki hullunkurisesti ja katupoikamaisesti yli\nkultasankaisten nenäkakkulainsa, samalla kuin hieno, tuskin huomattava\nhymyily karehti hänen kapeilla huulillaan.\n\nKenen todellisen koulupojan sydän ei silloin olisi uudesta\nriemastuttavasta onnentunteesta sylkähtänyt! Eiköhän se ollut sama\nhekkumallinen hengen auvo, joka sai niin monen oikean tappelupukarin,\njopa paikkakunnalla tunnetun puukkojunkkarinkin liittymään meidän\nlyhyen, mutta karskin vapaustaistelumme rintamaan, jossa, kuten niin\nmonet siinä mukana olleet sotijalot vieläkin mielihyvällä kertoilevat,\nsai kerrankin tapella \"ilman lensmannia\"?\n\nMeitäkin tarvittiin siis johonkin! Me saatoimme olla mukana niin\nkorkeissa ja päätäpyörryttävissä asioissa kuin isänmaa, koulutoimi,\nluonnontieteellinen opetus, niitä ohjaamassa, niitä vanhoista\nennakkoluuloista vapauttamassa! Alas kahleet ja pakkopaidat! Alas\nlogiikat ja metafysiikat, alas teologiat ja dogmatiikat! In tyrannos!\nPäin hirmuvaltiaita! Ecrasez l'infame! (Kukistakaa tuo kuvatus, kuten\nVoltaire sanoo.)\n\nTuskin mitkään maailman kulttuurihistorian mahtipontisimmatkaan\niskusanat voinevat tulkita jokaisen abiturientin rinnassa julki tai\npiilokkali pulppuavaa vapauden vaatimusta. Vain marseljeesin tulta ja\nverta suitsuavat sanat ja sävelet saattanevat kautta kaikkien aikojen\nja kansakuntien saada siitä kaikki sydämet jälleen syttymään.\n\n    \"Allons, enfants de la patrie,\n    le jour de gloire est arrivé!...\"\n\n   (Eespäin, lapset synnyinmaamme,\n   on koittanut päivä kunnian!...)\n\nYleisen himon ja siitä johtuvan hurmion näin ympärilläni usean ja\nmuuten hyvinkin kehittyneen kumppanini silmissä kimaltelevan. Syntyi\nonnettomuutta uhkaava äänettömyys.\n\nSamaa saartuvien ja kohusalamoivien ukkospilvien edelläkäypää\ntuonentyyntä hiljaisuutta kesti koko sen tunnin ja koko seuraavan\nvälitunnin. Kaikki pakollinen koulutyö tuntui sinä päivänä varsin\nturhalta ja vähäpätöiseltä. Mutta ennen yötä sitten leimahti, lienee\nleimunnut läpi yönkin kaukaisina sinertävinä Kalevantulina, joitten\njyrinää ei kuulunut ennenkuin eräitten vuorokausien kuluttua.\n\nSiitä syntyi yö, jonka vertaista ei liene kuultu koskaan minkään\nlatinakoulun historiassa.\n\nLienee ollut sen rinnalla pelkkää lastenleikkiä julman Herodeksen\ntoimeenpanema viattomain lasten murha Betlehemissä.\n\nTuskin voinee verrata siihen edes maailmanhistorian mainitsemia\n\"Sisilian iltamessua\" tai kaikille hugenoteille niin kammottavaa\nPärttylinyötä silloisessa Catharina di Medicin Parisissa. Kadottivat\nkauhunsa sen rinnalla myöskin hispanialaisen kulttuurin esitaistelijain\naito hidalgolaiset menettelytavat avuttomien aztekien keskuudessa,\nTukholman verilöylyt, Alban herttuat, Iivana julmat ynnä hänen\nmyöhäsyntyisempienkin jälkeläistensä harjoittamat teurastusmenetelmät\nmilloin omaa, milloin muita kansallisuuksia kohtaan.\n\nTarkoitan tällä ennen kaikkea Leninin ja Trotskin nimellä käypää\nkommunistis-evankeelista vallankumouksen propagandaa.\n\nOmasta puolestani olisin taipuvainen tämän nyt kyseenalaisen yön\ntapahtumia Hämeenlinnan kissannaukujaisiksi nimittämään. Naukui silloin\ntodellakin monen mamman kissa ja monen vanhanpiian ainoa turva tunsi\nsisuksensa vavahtavan kuolemanpelosta.\n\nEi säälitty silloin Ammonin pakanain pyhää karjaa. Suuri parku\nkuultiin, kuten kerran Egyptin esikoisten keskuudessa.\n\nTulos oli kokonaan tyrmistyttävä, yli oivallisen.\n\nKun seuraava fysiikantunti tuli, oli opettajan pöydällä useamman kuin\nyhden kämmenenmitan korkuinen kasa tuoreita, kiiltäviä kissanvuotia,\njoihin lehtorin alati valpas katse heti silminnähtävällä mielihyvällä\nkiintyi.\n\n-- Kiitoksia, kovin paljon kiitoksia, sanoi hän huomattavalla\nlempeydellä ja täydellä ymmärtämyksellä. Tässä riittää kyllä niitä\nseuraavillekin sukupolville.\n\nSanoi ja korjasi kallisarvoisen saaliinsa hellävaroen koekaapin\nlukittujen vihreäverhoisten ovien taa. Tiesimme niiden olevan hyvässä\ntallessa siellä, vaikka tuomiopäivään asti.\n\nMutta itse tunsimme tuon päivän kohtalokkaan merkityksen kovinkin\nläheltä meitä lähestyvän. Sillä moni, sangen moni meistä tunsi jo\nsilloin kyykäärmeen ahdistuksen sydänalassaan, josta muinaisrunoutemme\nsanoo:\n\n    \"Syyt sydäntä kaivelevat\",\n\nja jonka mestari Akseli Gallen-Kallela on niin tuskaisen todellisesti\nkuvannut eräässä ikimuistoisessa lasimaalauksessa.\n\nItse olin verrattain viaton tuohon tapain turmioon. Mahdollisesti\nvaikutti siihen usein mainittu vastahakoisuuteni matematiikkaan ja sen\nsukulaistieteisiin nähden, mahdollisesti myös myötäsyntynyt ja kautta\nkoko iänkin seurannut vastenmielisyyteni verta, saati sitten viatonta\nverta kohtaan, ihmisen niinkuin eläimenkin. Mutta enhän voinut estää,\nettä olin eräänä aamuna ennen tuota historiallista fysiikantuntia\nherännyt jo kello 6:n aikaan aamulla ja nähnyt kaikkiin sähkökokeisiin\nhyvinkin innostuneen huonetoverini Puteliuksen suureksi ihmeekseni\nistuvan jo yhteisen kirjoituspöytämme ääressä ja siinä aivan hyvällä\nomallatunnolla nylkevän jotakin, joka ainakin aamuntorkkuisiin silmiini\nnäytti peloittavan todenmukaisesti suurelta, punertavalta\nkissanraadolta. Siitä tuli piankin tuiman tutkinnon hetki minulle,\nsillä nyt sekä jyrisi että salamoi.\n\nKaikki tuon kuulumattoman hirmutyön herättämä itku ja parku, valitus\nja voihkina, joka kulki talosta taloon, perheestä perheeseen,\nkohdistui nimittäin meihin koulupoikiin. Ja ennen kaikkea meihin\nkahdeksasluokkalaisiin, jotka eivät suinkaan olleet aivan hyvässä\nyhteiskunnallisessa maineessa ennenkään, saati sitten kun siivekäs huhu\nkertoi meidän myöskin fysiikkaa ja siinä välttämättömiä\nhavaintovälineitä harrastavan.\n\nLuokkamme johtajasta, lehtori Sargrénista, saatoimme kyllä tässä\ntapauksessa enemmän kuin varmoja olla. Hän ei epäilemättä tulisi omalta\nosaltaan yhtään meistä ilmiantamaan, eipä edes siihen tarpeellisessa\ntutkimuksessa mitään muuta kuin kiitollista päiväkirjaa pitämään.\n\nHän oli solidaarinen meidän kanssamme, ja saatoimme olettaa samoin\nolevan myös koko opettajakunnan.\n\nSiihen asti oli asia selvä. Mutta meitä kovistettiin myöskin\nhenkilökohtaisesti.\n\nAinakin teki sen rehtorinleski Bergroth, joka tosin ei uskonut minua\nmoiseen arveluttavaan ansiotyöhön osakkaaksi, mutta sitä enemmän\nlellipoikaansa Puteliusta, joka aina voi olla varma hänen\nhyväntahtoisesta anteeksiannostaan.\n\n-- Onko Lönnbohm nähnyt, kysyi hän oikein kahdenkesken minulta,\nToppeliuksen tappavan jotakin kissaa?\n\nVoin moitteettomalla omatekoisella käräjäkirjurilogiikallani ja\nvarmalla äänenpainolla vastata tuohon:\n\n-- En, rakas täti, en milloinkaan.\n\n-- Ehkä sentään? kysyi hän vieläkin pieni epäilyn väre suupielessään, ja\njatkoi gustavianis-lenngréniläisellä kielellään:\n\n-- Tietäähän Lönnbohm, että tässä talossa asuu pari ikäpatinoitua impeä,\njoilla oli punakarvainen angorakissan-iljetys ilonaan. Nyt he ovat kuin\njehut kimpussasi. He väittävät, että Toppelius on tappanut kissan. Onko\nLönnbohm nähnyt sitä?\n\n-- En, saatoin siihen jo täysin voitonvarmasti virkahtaa. Minä en ole\nnähnyt sitä enkä usko hänestä mitään sellaista. Jos joku toinen olisi\ntappanut ja jättänyt sen hänelle nyljettäväksi, niin sen voisin katsoa\nhänen tavattoman luonnontieteellisen lahjakkuuteensa nähden enemmän\nkuin\ntodenmukaiseksi.\n\n-- Niin minäkin, sanoi siihen kaikkiymmärtävä rehtorinleski Bergroth,\nlyöden minua tutunomaisesti olalle. Ja jos hän olisi tappanutkin\nkissan...\n\n-- Kuinka, rakas täti?\n\n-- Niin en pitäisi kovin suurena syntinä sitäkään. Lönnbohm tietää, että\nminä en pidä kissoista enemmän kuin vanhoista piioistakaan.\n\n-- Mutta sehän on synti, sanoin. Mitä rakas täti siis aikoo vastata\nheille?\n\n-- Että meidän pojat eivät ole sitä tehneet. Että he eivät tiedä siitä\nmitään. He eivät tunne seikkaa. Asia on kokonaan outo meille.\n\nJa hän poistui omaan huoneeseensa ylpeänä ja kenokaulaisena kuin\nkuningatar Kristiina itse, arvatenkin asianomaisille vanhoille piioille\nasianomaista ripitystä antamaan.\n\n\n\n\n13.\n\nLUONNONHISTORIAA.\n\n\nLuontoa olisi minulla tietysti ollut hyvä tilaisuus tutkia jo hamasta\nlapsuudestani Kainuun karusta faunasta ja floorasta huolimatta, mutta\nsynnynnäinen kiintymyksen siihen hävisi piankin oppikouluun saavuttuani\nLinnén luettelomaisen järjestelmän ja Melan sitä uskollisesti\nseuraavan, täsmällisesti lajittelevan kasviopin painon alla, joka\ntarpeellisen havainto-opetuksen puutteessa kävi minulle, niinkuin ehkä\nmonelle muullekin, kokonaan vastenmieliseksi.\n\nEi luettu enää Topeliuksen Luonnonkirjaa, vielä vähemmin Lönnrotin\nkasvioppia, eikä oltu eläinopissakaan taas päästy nykyaikaiselle\npuolimystilliselle, puolikaunokirjalliselle kannalle, joka salli esim.\nKorkeasaaren nykyisen intendentin Rolf Palmgrenin kerran haltioitumisen\nhetkellään minulle huudahtaa:\n\n-- On aivan samantekevä minusta, kuuluuko joku kivikuntaan,\nkasvikuntaan, eläinkuntaan taikka taivaan valtakuntaan, mutta\nluomakuntaan hän kuuluu, ja se riittää minulle.\n\nOlisin valmis hänen kaikelle luodulle omistetun myönteisen\nuskontunnustuksensa allekirjoittamaan.\n\nMutta niin ei opetettu meidän latinakouluissamme. Eläinopissa oli\npäästy Birger Saloseen, joka ei liene ollut ansioton sekään, mutta\nomiaan yksityisseikkojensa paljoudella vilkkaimmankin henkisen\nharrastuksen tappamaan.\n\nMinulle oli luonto lapsuudesta saakka ollut jotakin aivan toista:\ntunnelmia, suurta sopusointua, rauhaa ja kirjavien mielikuvien\nkangastuksia, jotka enemmän kuin mikään muu täyttivät mieleni\nuskonnollisella panteistisella hartaudella. Siitä oli seurauksena, että\nkasveista ja kukkasista tunsin vain ne, joita yksinkertaisesti ei\nvoinut olla havaitsematta, perhosista ne, jotka joka päivä kotoisilla\nkylvönurmilla leijailivat, ja maassa matavista eläimistä tuskin muita\nkuin käärmeen, jota oli varottava, ja onkilieron, joka oli välttämätön\nkalastusväline.\n\nSellaiseksi se on jäänyt sitten, lapsen tiedoksi, naisen muistiksi,\nkuten vaka vanha Väinämöinen sitä mahtaisi nimittää, jos Joukahaisena\nhänet kerran Kalevalan peltojen perillä vaatisin kilpalaulannalle:\n\n    \"Tieän linnuksi tiaisen,\n    Kiiskisen ve'en kalaksi.\"\n\nPelkään, että se päättyisi jo paljon ennen Joukahaisen\nyksityiskohtaista luonnontuntemustakin, jota omasta puolestani: olen\naina suurella arvonannolla katsonut ja ihmetellyt, mitä merkillisiä\nluotteita Väinämöinen itse mahtoi tietää, koska hän niin halveksivasti\nkohteli häntä. Mutta viisaasti kyllä kansanruno siitä vaikenee.\n\nKuitenkin oli vanhin veljeni O.A.F. Mustonen tunnettu luonnontutkija,\nosoittipa vielä minua vanhempi Artturi-veljenikin luonnontieteeseen jo\nkoulupoikana kiitettävää harrastusta. Minkään perinnöllisen\naistitylsyyden ei siis olisi pitänyt minua luonnontieteellisestä\nopetuksesta niin surkuteltavasti vierottaa.\n\nPohjimmaisena syynä lienee ollut se, että elin liian sisäistä elämää\nvoidakseni tarpeellisella mielenkiinnolla ilmiöitä itseni ulkopuolelta\ntarkastella.\n\nMuistan vain, että jo Kajaanin ala-alkeiskoulussa sain ensimmäiset\nlaiskanläksyni Melan kasviopissa siinä esitettyjen lehtimuotojen\nvuoksi, joihin kaikelle muulle altis aikani ei ollut sallinut minun\nlähemmin tutustua. Epäilemättä ei sekään liene lisännyt harrastustani\nsuuren ja minulle käsittämättömän luonnon pikkumaiseen lajitteluun,\njoka mielestäni tuntui tuiki piinalliselta, muodolliselta\nsanansaivartelulta.\n\nEläinopista, johon myös homo sapiens kaikeksi onneksi kuului, herätti\nmeidän kaikkien harrastustamme enimmän silmän ja korvan salaperäinen ja\nsangen nerokas rakenne, jonka valaisemiseksi käytettiin myös\nmukiinmeneviä havaintovälineitä.\n\nOpetusta hoiti sama maisteri Ticcander eli Tikkus, kuten häntä\nkoulupoikakielellä kutsuttiin, mutta epäilemättä itsekin aiheeseensa\ninnostuneena, koska hän kerran väitti meille sen kuuluvan yleiseen\nsivistykseen.\n\nOhimennen sanoen lienee hän muutenkin ollut yleisen sivistyksen\nesitaistelijoita tämän kääpiömäisen yhteiskunnan kulttuurikeskuksessa,\nkoska hän esim. kerran ensi luokalla kaunokirjoitustuntia antaessaan\nkirjoitti taululle Björnstjerne Björnson, joka meidän oli ison B:n\noppimiseksi siitä virheettömästi vihkoihimme kopioitava.\n\n-- Hän on suuri norjalainen runoilija, sanoi hän sitten.\n\nVielä pari sanaa lisäksi ja tuo nimi painui jo silloin murenemattomasti\nmuistiini, ellei se olisi siellä sitä ennen ollutkaan.\n\nMiten asianlaita Oulussa oli, en muista.\n\nHämeenlinnassa kohtasi minua tällä alalla erittäin omituinen maisteri\nOtto Collin, josta lukemattomat jutut olivat jo ennen koulun alkamista\nkorviini saapuneet. Kukaan ei epäillyt hänen taitoaan, tietoaan eikä\nhänen suorastaan monomaanista rakkauttaan luontoon, mutta hänen kykynsä\nalkeellisimpaankin kurinpitoon nähden oli alla kaiken arvostelun.\n\nSitäpaitsi hän opetti kaikilla luokilla jotakuinkin samaa kurssia,\njonka pääasiallinen opetus ja viehätys kohdistui hänen omaan\npersoonallisuuteensa.\n\nPari näistä jutuista ei ehkä ole poissa paikaltaan.\n\nMaisteri, kuten häntä yleensä kutsuttiin, oli kokonaan mahdoton omaa\ntalouttaan hoitamaan. Sen oli ottanut taas huolekseen hänen vanhempi\nveljensä, lääkäri arvoltaan, joka lienee ollut sangen taitava\nammatissaan, mutta menettänyt jo aikoja sitten jonkin kolttosen vuoksi\noikeutensa pitää praktiikkaa. Maisterin oli velvollisuus kantaa hänelle\npenni penniltä koko kuukausipalkkansa, joten hän tavallisesti oli\nvailla pienintäkin käsirahaa. Viimemainittu seikka kävi ilmi koulun\nyhteisillä perunaretkillä y.m. tilaisuuksissa, joitten vaatimattomat\nkulungit oli hattukolehdilla suoritettava.\n\nMutta kerran oli Tohtorin sydän heltynyt ja Maisteri oli saanut uudet\nturkit itselleen. Se oli merkkitapaus. Koko koulu oli siitä\nhämmästynyt. Opettajahuoneen ulkopuolella olevan naulakon ympärillä,\nmissä ne riippuivat, seisoi sen päivän välitunneilla alituinen\nihmettelevä ja ihaileva oppilasjono.\n\n-- Ovatko nämä Maisterin omat turkit? uskalsi joku viikari aivan\nviattomasti kysyä.\n\n-- Ovat. Ne ovat aivan omat, sanoi Maisteri oikeutetulla ylpeydellä. Ne\novat oikein hyvät turkit. Hän käänteli niitä puolelta ja toiselta ja\nnautti kaikesta päättäen aivan lapsellisesti niitten herättämästä\nhämmästyksen sorinasta.\n\nMutta koulupojat eivät olisi koulupoikia, ellei joku julmuri olisi\nepäilevästi huomauttanut:\n\n-- Minusta ne näyttävät kovinkin Tohtorin vanhojen turkkien näköisiltä.\n\nHän oli oikeassa. Raivostunut Maisteri karkoitti pois häntä ympäröivän\nihailijajoukon, uhaten päiväkirjalla ja kantelulla rehtorille\nsopimattomasta käytöksestä vanhaa opettajaa kohtaan.\n\nMutta olipa olemassa vielä sitäkin suurempi julmuri, jonka erikoisuus\noli juuri Maisterin matkiminen. Eikä hän tehnyt sitä vain sanoilla ja\näänen painoilla, vaan myöskin ilmeillä, liikkeillä ja eleillä, joten\nhänen menestyksensä oli aina varma jo edeltäpäin.\n\nPirullinen juoni oli pistänyt hänen päähänsä. Hän ei puhunut siitä\nkenellekään, vaan toteutti sen heti koulutyön loputtua ja rukouksista\npäästyä, jolloin opettajakunta aina hetkeksi poistui omaan\nhuoneeseensa. Hän pukeutui nopeasti Maisterin kallisarvoisiin\nturkkeihin ja jätti jäljelle oman kuluneen palttoonsa samaan\nnaulakkoon, rientäen sitten voitonriemuisesti ulos.\n\nMatkien erehdyttävästi Maisterin huojuvaa käyntiä hän petti myöskin\nmonet koulupojat tuossa jo hämärtyvässä talvisessa iltapäivässä,\nkääntyen aina muutaman askeleen päästä taakseen katsomaan, kuten oli\nturkkien omistajankin tapa varoakseen häntä usein seuraavia kujeilevia\nkoulupoikia. Hänen voitonriemunsa kesti täsmälleen kahden kadunkulman\nvälin. Tultuaan torin laitaan hän kääntyi taas huojuen taaksepäin\nkatsomaan. Silloin hän näki toisessa kadunkulmassa Maisterin itsensä\ntekevän saman epäilevän liikkeen, sillä hän oli rientänyt ripein,\naskelin ottamaan selvää tuon uskaliaan tepposen tekijästä. Hän yritti\npujahtaa nopeasti toiselle kadulle, mutta Maisteri oli jo ehtinyt nähdä\nhänet.\n\n-- Konna, lurjus! kuului hänet takanaan. Anna pois turkit!\n\nSiitä alkoi huima kilpajuoksu. Oppilas juoksi ympäri toria kuin hengen\nedestä, mutta vieläkin nopeammin harppasi hänen jäljestään Maisteri,\nmikä katsoen hänen keveään vaatteukseensa ei käynyt hänelle varsin\nvaikeaksi. Läähättäen kutsui hän milloin taivaan ja pimeyden valtoja,\nmilloin poliisia avukseen.\n\n-- Varas! kuuli kauhistunut koulupoika aina lähempää takaansa. Anna pois\nturkit taikka minä nyljen sinut itsesi elävältä!\n\nMaisteri voitti. Poika oli pakotettu riisumaan turkit. Maisteri puki ne\nylleen ja unohti riemuissaan antaa hänelle edes tavallista\nkorvapuustia, joka ei koskaan ollut kaukana hänen muuten liiankin,\nhyväntahtoisesta opetustavastaan. Nähtyään, että turkeille ei ollut\nmitään sen pahempaa tapahtunut, hän lähti arvokkaasti puuskuttaen\nkotiinsa marssimaan:\n\nMutta nyt oli poloisen koulupojan vuoro hätääntyä.\n\n-- Minun palttooni! alkoi hän aivan kiltisti pyydellä, seuraten\nMaisteria. Maisteri antaa pois minun palttooni! Minä palellun ja\nMaisteri saa maksaa minun lääkelaskuni.\n\n-- Mene pois, sanoi Maisteri. Mitä varten sinä minua seuraat,\nrimppasääri? Jätä rauhaan minut taikka...\n\nMaisteri uhkasi ruokokepillään. Poika väisti ja alkoi pyydellä yhä\nrukoilevammin. Maisteri ei hänestä ollut sen enempää välittävinään.\nJoko hän oli kokonaan asian unohtanut taikka hän tahtoi antaa tuolle\ntemppuilijalle tarpeellisen ojennuksen.\n\nVasta Maisterin luona sai kyseenalainen uskalikko takaisin hänelle\nkuuluvan omaisuutensa, mutta asia päättyi muuten siihen, että poika\nlupasi ensi kesänä etsiä Maisterille joitakin harvinaisia linnunmunia.\nMaisterin suuri luonnontieteellinen heikkous olivat juuri linnunmunat.\nHän kokoili niitä itse ja kokoilutti oppilaillaan. Tiedettiin, että\nmikään ei voinut häntä niin ilahduttaa kuin jokin harvinaisuus siinä\nsuhteessa. Olipa hän valmis vielä niitä oman kukkaron kullalla\nostamaankin, jota pientä menoerää pelätty Tohtori piti täysin\nluonnollisena.\n\nToisten oli tapana myös pettää häntä niitä värjäämällä, mutta sekään\ntemppu ei kauan onnistunut. Joku oli tehnyt tuon kujeen liian\ntaitamattomasti ja Maisteri oli huomannut sen.\n\n-- Lurjus! hän oli sanonut. Pois 10 penniä.\n\nSenjälkeen hän aina tarkoin pesi ja virutti munat, ennenkuin suostui\nniistä penniäkään maksamaan. Eräs hänen vallattomimmista oppilaistaan\noli tuonut hänelle jonkin aivan erikoisen pöllön munat. Siitä saakka\noli hänen turvallisuutensa taattu kaikilta Maisterin rangaistuksilta.\n\n-- Tuo tänne päiväkirja! hän saattoi sanoa.\n\n-- Tässä se on, vastasi asianomainen, mutta Maisteri antaa sitten myös\ntakaisin pöllönmunat.\n\n-- Lurjus! sanoi Maisteri jo paljon pidättyneemmällä äänellä. Mutta mene\nnyt tällä haavaa paikoillesi:\n\nItse voi hän kehittyneemmille oppilailleen kertoilla ympäristön\nrahvaan luonnontieteellistä raakuutta osoittaakseen esim.\nseuraavankaltaisia juttuja:\n\n-- Tulen tavallisessa luonnontutkijan puvussa pitkä keräilykotelo\nselässäni erääseen hämäläiseen talonpoikaistaloon. On kesäinen\nsunnuntai-aamu. Astun pirttiin, jossa perhe juuri einehtii pitkän\npöydän takana. Pysähdyn kynnykselle ja kysyn kokonaan luonnonkauneuden\nlumoamana: \"Onks täälläpäin nähty semmottoist lintuu, joka sanoo\npi-uuuh, pi-uuuh?\"\n\nSeuraa pitkä vaitiolo. Minä kertaan kysymyksen. Talonväki katsoo\ntoisiaan. Isäntä tulkitsee minuun sen enempää huomiota kiinnittämättä\nyleisen mielipiteen: \"Mistähän hullujenhuoneesta tuokin on kesken\npäässyt?\"\n\nVoitte arvata, että se oli banaalia, lopetti Maisteri esityksensä\nmaalaisrahvaan luonnontieteellisestä kehittymättömyydestä.\n\nMissä määrin Maisteri oli uusia uria uurtava tiedemies, sitä en kykene\narvostelemaan, mutta että hän ainakin oli ahkera keräilijä ja\nsellaisena epäilemättä omansa myöskin muissa luonnontieteellistä\nharrastusta herättämään, siitä lienevät kaikki hänen oppilaansa\nyksimielisiä. Vain hänen monet naurettavaisuutensa ja hänen jo\nitsessään koomillinen olemuksensa, muista hänen vähemmän viattomista\nominaisuuksistaan puhumattakaan, tekivät hänet opetustoimeen täysin\nmahdottomaksi. Kuitenkin seurasi yleinen sääli hänen onnettomia\naskeleitaan, silloin kun vararehtori, Paavi, oli pian sen jälkeen\npakotettu oikeuden julkisella päätöksellä hänet virastaan erottamaan.\nSyytettiin nim. hänen vaikuttavan turmelevasti oppilaittensa\nmoraaliin. Omasta puolestani en luule siinä olleen sen suurempaa perää,\nkuin että hän johdonmukaisena luonnontieteitten opettajana ei pitänyt\nasianaan vaieta eräistä poikaiän murroskauden vaaroista ja niitten\nvälttämisestä.\n\nEttä luonnon suuri valtakunta oli hänelle kokonaan kallis ja että hän\nmilloin hyvänsä oli valmis tuota panteistista hartauttaan myöskin\nmuille mielellään todistamaan, siitä on mieleeni jäänyt eräs ilta\njossakin kadunkulmassa, missä hän huomattuaan itseään vakavasti\nkuunneltavan, alkoi yht'äkkiä selittää meille yllämme kaareutuvan\ntähtitaivaan salattuja ongelmia. Jos jollakin siinä vielä pilli\njoku peitetty pilkan hymyily suupielissään, katosi se siinä\nsilmänräpäyksessä. Tähdestä tähteen, auringosta aurinkoon lensi hänen\najatuksensa. Hän tulkitsi meille mielipidettään maailmojen synnystä,\nniitten syttymisestä ja sammumisesta, määrättömien lukujen ja mittojen\nvieriessä hänen huuliltaan. Kiitimme kädestä häntä ja erosimme kukin\nsuunnallemme, tavallista mietteliäämmässä mielialassa.\n\nHänen taloudellinen asemansa muuttui sitten moneksi vuodeksi sangen\nepävakaiseksi. Jos Maisteri oli tähän saakka elättänyt Tohtoria, oli\nnyt Tohtorin vuoro elättää yhtä virkaheittoa veljeään. Se lienee\nkäynytkin jossakin määrin päinsä, sillä häntä mainittiin eteväksi\nsydänlääkäriksi, eivätkä paikalliset apteekkarit hennoneet kieltäytyä\ntoimittamasta hänen oikeastaan epälaillisia reseptejään. Sitäpaitsi\nkoetti hän itse antaa tunteja melkein missä aineessa hyvänsä, mutta kun\nhänen oppilaansa tuossa ennakkoluuloisessa pikkukaupungissa olivat\nluonnollisesti sangen harvat, ja nekin parhaasta päästä lahjattomia tai\njälkeenjääneitä koulupoikia, ei sekään elinkeino liene lihaville\nleiville lyönyt. Hänen entiset oppilaansa, nyt jo valtion ja\nyhteiskunnan tukipylväitä, keräsivät myöskin hänelle silloin tällöin\njonkin vaatimattoman rovon yhteisissä luokkakokouksissaan.\n\nTulivat toiset ajat. Maisteri haki ja sai painoasiamiehen paikan\nHämeenlinnassa, eikä kukaan liene häntä siitä pahasti moittinutkaan.\nPidettiin häntä poliittisesti täysin edesvastuuttomana ja ajateltiin,\nettä olisihan se voinut huonompiinkin käsiin joutua.\n\nKysyin asiasta erään paikallisen sanomalehdentoimittajan mielipidettä.\nHän naurahti, mutta kävi heti hyvin vakavaksi.\n\n-- Hän on aivan pahakurki miehekseen. Hän luulee juuri ymmärtävänsä\npolitiikkaa ja olevansa itse ehkä hyvinkin suuri valtiomies. Hän\nvaroittaa aina minuakin, joka kuitenkin olen hänen entinen oppilaansa,\nkaikista kuvitelluista vaaroista kovin salaperäisenä, huomauttaa\nkorkeampien piirien kiusallisesta tarkkaavaisuudesta ja saattaa pyyhkiä\npois rivejä, kappaleita, jopa kokonaisia kirjoituksiakin, joita hän\npitää isänmaan kohtaloille tuiki turmiollisina. Mikään ei silloin saata\nhäntä häälyttää. Onhan sangen selvää, että hän pelkää enimmin joutua\nitse jälleen virkaheitoksi, mutta senkin huomioonottaen pidän häntä\nyhtenä kaikkein konstikkaimmista painoasiamiehistä, mitä ainakaan on\nminun tielleni sattunut.\n\nYstäväni oli ollut jo niin monen maaseutulehden palveluksessa, että\nvoin pitää hänen arvosteluaan ratkaisevana. Kysyin kuitenkin, eikö\nMaisterin tunnettuun naiivisuuteen nähden ollut mahdollista pettää\nhäntä.\n\n-- Kyllä, vastasi ystäväni. Sen olenkin jo pari kertaa tehnyt, mutta\nsilloin hän on aina saanut ylempää jonkin tiukan huomautuksen ja käynyt\nkahta varovaisemmaksi. Olen siis lehden omaankin olemassaoloon nähden\nkokonaan jättänyt tuon menettelytavan.\n\nMutta kyllin jo maisteri Otto Collinista.\n\nHänen jälkeensä on jäänyt muistiini maisteri Blom, jonka erikoisuus oli\njokin vamma hänen ali-raajoissaan, mikä teki kaiken kävelemisen hänelle\ntuiki vaikeaksi. Kun hän suurella vaivalla pääsi kateederinsa taakse,\nhän pysyi siinä kyynärpäittensä varassa eikä koko tuntiin siitä\nliikahtanut. Hän oli hirveän pitkä mies ja hänellä oli pitkät mustat\nviikset, jotka yhdessä hänen suurten mustien silmiensä kanssa auttoivat\nhäntä järjestyksen pidossa. Sekään ei ollut eikä voinut olla hänen\nliikkumattomuutensa vuoksi mallikelpoista. Hän kiinnittikin sentähden\nerikoista huomiota niihin, jotka osoittivat siivoa käytöstapaa, ja\njakoi numeronsa senmukaisesti.\n\nKuitenkaan hän ei tullut vähimmälläkään tavalla koomilliseksi. Hänen\nkoko olemuksessaan oli jotakin traagillista, johon sainkin pian\nselityksen vanhimmalta veljeltäni.\n\n-- Hänelle on käynyt elämässä hyvin onnettomasti, sanoi tämä. Hän tutki\naikoinaan sähkön vaikutusta kasveihin ja olikin saanut jo\nkäsikirjoituksensa valmiiksi, kun ilmestyi juuri samalta alalta jokin\nranskalainen teos, jonka tekijä oli tullut samoihin tuloksiin. Blomin\nelämä ei enää senjälkeen saavuttanut tasapainoaan. Hän oli pakotettu\ntaloudellisten ahdinkojen vuoksi myömään myös luonnontieteelliset\nkokoelmansa, jotka olivat hyvin arvokkaat. Suurempaa onnettomuutta\ntuskin voi luonnontieteilijälle tapahtua.\n\nKoetin istua kiltisti hänen tunneillaan. Lieneekö johtunut siis siitä\nvai siitä, että hän oli hyvä tuttu veljeni kanssa, mutta hän antoi aina\nkorkeimmat arvosanat minulle aineissaan, joista itse asiassa en tiennyt\nhölynpölyäkään. Kun niitten opetus päättyi jo 6:nnella luokalla eikä\nniitä 8:nnellakaan enää kerrattu, niin on todellakin olemassa tuo\nhämmästyttävä tosiseikka, että minulla on sekä eläin- että\nkasvitieteessä kymmeniköt päästötodistuksissani.\n\nEttei maisteri Blomiltakaan kaikkea huumoria puuttunut, siitä olkoon\nosoitteena seuraava kuivakiskoinen lauselma, hyvin ymmärrettävästi\npiirtynyt muistiini:\n\n-- Runoilijat, sanoi hän, katsoen merkitsevästi minuun suurilla mustilla\nsilmillään, laulavat usein hyvin kauniisti, miten lootus- tai\ntavallinen lummekukka paistaa kuutamoisen virran kalvossa. Nyt on\nkuitenkin tuon luonnontieteellinen totuus se, että ulpukat sulkeutuvat\nvisusti jo illalla, auetakseen jälleen aamuauringon koittaessa.\n\nSe oli minusta hyvä tietää jo vastaisenkin varalle. Paljon runollista\nsyntiä lienen tehnyt, mutta luulen, että saa turhaan hakea läpi koko\ntuotantoni löytääkseen minut vikapääksi tähän pöyristyttävään\nluonnontieteelliseen rikokseen.\n\nSiitä oli minulla kaikki syy olla maisteri Blomille kiitollinen.\n\n\n\n\n\nIV.\n\nAD MUSAS\n\n\n\n\n1.\n\nPIKKU-KALLE.\n\n\nMutta latinankoulu ei olisi ollut latinankoulu, ellei juuri se kieli,\njoka jo silloin käytetyn Geitlinin oppikirjan mukaan oli kuin miekkojen\nkalske, olisi ollut erikoisella kunniasijalla sen aineitten joukossa.\nSainkin siinä luullakseni sangen pätevät pohjatiedot.\n\nKielioppi lukemattomine sääntöineen ja poikkeuksineen oli\nluonnollisesti vaikeata ja vastenmielistä. Mutta koska sen opetus\nperustui suurimmaksi osaksi ulkolukuun, joka on siinä iässä keveämpää\nkuin myöhemmin luulisi, päästiin siitä pian avartuville ulapoille. Ja\nCornelius Nepos tyydytti selvillä ja klassillisesti piirretyillä\nluonnekuvillaan kaikkea poikaiän luonnollista harrastusta\nsankarihahmoihin ja seikkailuun. Seurasi Caesar, jonka ytimekäs tyyli\nherätti meidän vilpittömintä ihailuamme, joskin sen yksitoikkoiset\ntapahtumat ja aina uusien germaanilaisheimojen nimet ynnä kaavamaiset\ntaistelukuvaukset pyrkivät väkisinkin haukotuttamaan. Sitä ei suinkaan\ntehnyt Ovidius Metamorfooseineen, joista sen pahempi meillä vain\ntarkoin valitut kappaleet luetettiin. Vergiliuksen Aeneis herätti\nmeissä vaihtelevia tunnelmia, Livius tuntui kielellisesti liian\nvaikealta, mutta sitä ei voinut sanoa Horatiuksesta, vaikkakin hänen\nouto lauserakennuksensa antoi paljon päänvaivaa meille.\n\nPahin esteratsastuksemme oli kuitenkin kreikkalais-roomalainen\nmytologia epälukuisine jumaluuksineen ja heidän monisäikeisine\naviollisine suhteineen, joita vain harva jaksoi mielessään pitää, saati\nsitten niiden todellakin mystillisiä tunnemotiiveja itselleen selittää.\nSe oli aaltoileva meri vailla rantaa ja pohjaa, jonka yli meidän\nkaikkien kuitenkin oli purjehdittava ilman muuta kompassia ja\nlaskinluotia, taivaan tähdet ainoina oppainamme. Mutta tuo kaikki oli\nkuitenkin välttämätöntä, jos meidän mieli koskaan ylioppilastutkintoa\nsuorittaa tai tulla ylimalkaan kypsyneiksi ihmisiksi.\n\nNäin ainakin selitti meille Pikku-Kalle, jonka sympaattisen, mutta\ntiukasti vaativan opettajan, oikealta nimeltään tohtori Blomqvist, me\nsaimme syntiemme vuoksi ylimmillä luokilla latinanlehtoriksemme.\n\nHän oli lyhytkasvuinen eikä suinkaan mikään Adonis punatukkaiselta ja\npunaviiksiseltä olemukseltaan, jolle kuitenkin kaksi mitä kirkkaimmalla\nja älykkäimmällä valolla säteilevää silmää antoi tarpeellisen\narvovallan. Kun tiesimme sitäpaitsi hänen olevan erittäin\nsoitannollisen, vieläpä eräissä juhlatiloissa julkisestikin esiintyvän\nerinomaisen viuluniekan, sai hän kaiken kunnioituksen meidän\npuoleltamme osakseen.\n\nMutta hänen vaatimuksensa olivat hirmuiset, aivan hirmuiset,\nerikoisesti kreikkalais-latinalaiseen mytologiaan nähden.\n\n-- Jaa, kyllä nämä täytyy osata, saattoi hän sanoa mitä teräksisimmällä\nja itsepintaisimmalla äänenpainolla. Nämä on aivan välttämättömästi\nosattava.\n\nKoetimme selittää hänelle niitten vaikeutta ja samalla viitata siihen,\nettä hänen antamiensa tehtävien liiallisuus otti arveluttavasti ajan\nkaikilta muilta yhtä tärkeitä aineilta.\n\n-- Eivät ne ole yhtä tärkeät, hän kiisti vastaan, eikä minun tehtäväni\nole pitää huolta siitä, että te muihin aineisiin perehdytte. Minun\nasiani on katsoa, että te osaatte klassillisen mytologian. Se on\nosattava, se on ehdottomasti osattava.\n\nMe luimme kaikki kuin hevoset latinaa. Siitä huolimatta hän ei koskaan\nantanut meille pienintäkään tunnustusta. Me kirjoitimme myöskin\nepätoivon vimmalla latinaa sekä kotona että koulussa, mutta näkyi koko\nhänen käyttäytymisestään, joka ei koskaan ollut ivallinen eikä\nhalveksiva, mutta sensijaan aina omasta oikeudestaan tiukasti\nvakuutetun kiusankappaleen, että hän katsoi meitä klassikkoina\ntäydellisiksi analfabeeteiksi.\n\nMyönsimmehän me itsekin nöyrästi sellaisia olevamme, mutta tuntui\nkuitenkin joskus, kuin olisimme paremmankin kohtelun ansainneet. Siitä\nei sentään meissä kenessäkään ollut miestä häntä huomauttamaan.\nHänen oma ihastuksensa ja suoraan hänen silmistään säteilevä\nihannemielisyytensä teki ajatuksenkin siitä aivan mahdottomaksi.\n\nOmasta puolestani olin tuohon mytologiaan jo runolliseltakin kannalta\naltis syventymään. Paitsi Hämeenlinnan silloisen kreikankielenopettajan\ntohtori Kaarlo Koskimiehen (Forsman) siitä julkaisemalla\nmieltäkiinnittävällä esityksellä, täydentelin tietojani siinä eräillä\nteoksilla veljeni kirjastosta, vieläpä koulun lainakirjastostakin,\njonka kaikkivaltias hoitaja edellämainittu Paavi oli ja joka ei tässä\näskeisessä normaalilyseossa suinkaan ollut tälläkään alalla\nhalveksuttava. Seurauksena siitä oli, että koulun jättäessäni lienen\nmoitteettoman ylioppilaskirjoitukseni ohella ollut myöskin tuohon\nsekavaan, mutta ei senvuoksi vähemmän huvittavaan jumaltarustoon\nsyventynyt niin paljon kuin sitä suinkin saattoi vaatia\nkuudentoistavuotiaalta abiturientilta.\n\nPikku-Kallen tapasin vielä Helsingissä ensimmäisenä\nylioppilasvuotenani. Hän tervehti sydämellisesti minua, kyseli\nopinnoistani ja iloitsi suuresti kuullessaan, että olin jo hyvällä\nmenestyksellä suorittanut latinan approbaturin, jonka pian aioin\nlaudaturiksi koroittaa. Sensijaan hän tuskin olisi iloinnut siitä, että\nse jäikin ainoaksi akateemiseksi tutkinnokseni.\n\n\n\n\n2.\n\nTULIROKKO JA FILOLOGIA.\n\n\nViidennellä luokalla kohtasi minua odottamaton onnettomuus. Sain\ntulirokon, joka käänsi minut pariksi viikoksi vuoteeseen. Itse tauti ei\npahastikaan minua ruhjonut, mutta vaati ehdottomasti eristämistä ja\nsitäpaitsi muistaakseni noin 4 viikon toipumisajan, jolloin se juuri\nlienee pahinta tarttumaan.\n\nRuoka pistettiin minulle ovesta. Sairashuoneekseni olin saanut\nvanhimman veljeni tilavan kamarin monilaatikkoisine kirjoituspöytineen\nja runsaine kirjastoineen. Kuten tunnettu on toipumisaika yleensäkin\nmitä suloisin ja henkisesti hedelmällisin. Koko ruumis tuntuu\nuudistuneelta, sielu samoin. Tiedonhalu on ääretön, ainakin\nallekirjoittaneella myös runollisen tuotannon halu, johon kumpaankin\nminulla nyt oli häiritsemätön tilaisuus.\n\nPääasiallisesti harjoitin luonnollisesti kansiologiaa. Saatoin kulkea\ntuntikaudet pitkin kirjaston hyllyjä, sivellä rakkaudella siinä olevia\nteoksia, avata silloin tällöin jonkin niteen niistä ja painaa päähäni,\nellei muuta niin niitten nimet ja kansilehdet. Missä runollisen teoksen\nnäin, luin sen sikäli kuin kielitaitoni siihen riitti, mutta\nsuomenkielinenkin siihenastinen kaunokirjallisuus oli miltei\ntäydellisesti edustettu.\n\nTutustuin siihen sangen perinpohjaisesti samoin kuin Lönnrotin\nMehiläiseen, Oulun ja Turun Viikkosanomiin, Kirjalliseen Kuukauslehteen\ny.m. sentapaiseen kaunokirjallisuuteen. Puutteellisempi oli\nruotsinkielinen kirjallisuus, mutta löysinpä sen joukosta m.m. jonkin\nkäännöksen Heinen \"Laulujen kirjasta\", joka tällaisenaankin teki minuun\nsyvän vaikutuksen. Etsin ja löysin saman kirjan saksalaisen\nalkuteoksen. Niitä vertaillen ja samalla saksankielen oppikirjaa\nselaillen opin tämänkin tärkeän kouluaineen aakkoset, mikä samana\nvuonna aloitetussa saksankielen opetuksessa oli minulle suureksi\nhyödyksi.\n\nVielä suuremmaksi hyödyksi arvattavasti runollisesti. Saksalainen\nromantiikka, \"Blaue Blume\" (Sininen kukka) tuli silloin kylvetyksi\nsyvälle sydämeeni, missä se tuntui menestyksellisesti kilpailevan\nRunebergin terveen realismin kanssa. Siihen saakka olin runollisissa\nkokeissani ollut pakotettu vetoamaan vain suomenkieliseen runouteen,\njonka tunsin melkein täydellisesti. Mutta mistä minä olisin silloin\nsaanut Kaarlo Kramsun jylhän paatoksen tai J.H. Erkon niin läheltä\nkansanrunoutta herkästi helähtelevän laulumielen?\n\nHeitä lähempänä kielellisesti ja aatteellisesti oli alunpitäen ollut\nveljeni Kasimir Leinon laulurunous. Mutta tuskin tunnelmallisesti,\nsillä hänen tuotantonsa kumpusi niin suureksi osaksi vielä silloin\noudosta ranskalaisesta lyriikasta.\n\nMutta tässä oli jotakin, joka oli minua jo paljon lähempänä. Niin\nHeinen satiiri kuin hänen lemmenhaaveilunsa, niin hänen balladinsa\nonnettomuuden uhka kuin hänen vapaudenvaatimuksensa, jolle tunsin\njoittenkin vaistomaisten äänien vastaavan syvältä alitajunnastani.\nPetöfi ja Burns, joihin myöskin tosin puutteellisten käännösten avulla\nja vain pieneltä murto-osalta tutustuin, jäivät minusta jo paljon\nkauemmaksi, arvattavasti juuri heille ominaisen kansanomaisuutensa\nvuoksi, joka vielä silloin oli minulle täysin vierasta. Ehdin paljon\ntuossa kuukaudessa, jota hedelmällisempää ja tuotteliaampaa tuskin\nlienen elänyt. Niinpä houkuttelivat samasta saksalaisen romantiikan\nmaaperästä nousevat Koidulan ja Anna Haavan runot minut myös\nvironkieleen lähemmin tutustumaan. Julius Krohnin, kieliopin ja\nWiedemannin suuren sanakirjan avulla ei se ollutkaan aivan mahdotonta,\npuhumattakaan siitä, että olin veljelleni tulevaa Postimeestä jo heti\nHämeenlinnaan saavuttuani ahkerasti silmäillyt. Muistan, että saatoin\ntuon omituisen oppiajan päätyttyä lukea jo melkoisella menestyksellä\nEisenin nimellä \"Eesti rahva ennemuistesed jutud\" ilmestynyttä\nvirolaista kansansatukokoelmaa.\n\nKoi ja Hämärik eivät siitä saakka ole heleällä runoudellaan lakanneet\najatuksiani valaisemasta, milloin ne ovat veljeskansaamme Suomenlahden\ntuolla puolen kääntyneet.\n\nVeljeni, tunnettu vironkävijä 1870-luvulta, oli noista lapsellisista\nsukukielen harrastuksistani erittäin mielissään. Itse hän oli antanut\nmuodon omille harrastuksilleen noilta samoilta vuosilta runossaan\nLembitu, jonka hän oli julkaissut 1880-luvun alkupuolen kukoistavassa\nylioppilasalbumikirjallisuudessa.\n\nTeinpä samalla tuon ulkopuolisen opiskelemisen ohella erään\nomaperäisenkin löydön hänen käsikirjoituksena olevista paksuista\npitäjänkertomuksistaan. Löysin nimittäin eräitä kansantaruja Simo\nHurtasta, jotka Sotkamon pitäjään sovitettuina tulivat hyvinkin lähelle\ntuntemani kansan ja luonnon piiriä. Veljeni kehoitti minua laittamaan\nniistä laajempaa eepillistä runoelmaa. Kuten voinen edellyttää\ntunnetuksi, olen samaa aihetta sittemmin koettanut käsitellä niin\neepillisesti kuin draamallisesti ja lyyrillisesti.\n\nEttä koulutyöni kärsi suuresti noiden viikkojen poissaolosta, ei minua\nsilloin, keskellä kirjallisia harrastuksiani, paljonkaan huolettanut.\nEnemmän kärsin siitä, etten mitenkään ehtinyt niitä muotoon kiteyttää.\nSaamieni vaikutusten liikarunsaus taikka suoranainen runsauden pula\nniin sanoakseni esti minut siitä, niinkuin niin monta kertaa jälkeenkin\npäin. Mitään aikaa ei myöskään jäänyt tärkeän ranskankielen aakkosille,\njoka koulussakin oli saanut vain vapaaehtoisen aineen paikan ja olisi\nmyöskin omalta osaltani joutunut kokonaan lapsipuolen asemaan ilman\nkesäisiä opiskelujani.\n\n\n\n\n3.\n\nMENS SANA IN CORPORE SANO.\n\n\nSäveltaiteellisten lahjojen puutteellisuuden tai ainakin\nkehittymättömyyden vuoksi olin vapautettu laulunopetuksesta, joten jäin\nsitä enemmän vieraaksi sen harjoitustyölle. Sitävastoin kuuntelin\nvalmista laulua mitä suurimmalla nautinnolla, vieläpä korkeampaakin\nmusiikkia, milloin sitä oli tarjona tuossa pienessä maalaiskaupungissa.\n\nSamaa voi sanoa piirustuksestakin, kenties ei niin paljon siihen\npuuttuvien kykyjen eikä harrastuksen vuoksi kuin opettajan oman\nsäälittävän olemuksen ja senaikaisen, epäkäytännöllisen\nopetusmenetelmän vuoksi. Meidät pantiin heti maantieteellisiä karttoja\npiirtämään. Huolimatta maantieteellisistä tiedoistamme, jotka ainakaan\nallekirjoittaneella eivät suinkaan olleet aivan halveksuttavia, kävi\nniitten mielikuvituksellinen paperille siirtäminen perin\nhullunkuriseksi tuloksiltaan. Tanska voi niissä näyttää peukalolta ja\nSkandinavia etusormelta, etäisemmistä maista ja valtakunnista\npuhumattakaan. Islannista saattoi tulla Grönlannin kokoinen ja Englanti\nolla vain kapea kaistale meressä. Me nauroimme itse niille, ja niin\nteki opettajakin. Hän oli itse vähäpätöinen taiteilija, Favorin\nnimeltään, likinäköisine linnunnaamoineen, ohuine valjuine kiharoineen,\nnenäkakkuloineen ja epävarmoine ilmeineen, jotka aina ikäänkuin\npyysivät anteeksi sitä korjaamatonta syyllisyyttä, että hän ollenkaan\noli olemassa. Hänen hintelä vartalonsa, saamaton käytöksensä ja\nhuojahteleva, horjahteleva käyntinsä herätti meissä hiljaista\niloisuutta.\n\nSe ei kuitenkaan koskaan puhjennut remuavaksi. Hän oli siihen\nmielestämme aivan liian kiltti ja avuton. Mutta kun me emme ymmärtäneet\nhiventäkään hänen sopertelevista ohjauksistaan, niin me emme myöskään\noppineet mitään, vaan saivat mallien mukaan tekemämme hahmokuvatkin\nsamoja kauhistuttavia muotoja kuin yllämainitut maantieteelliset\nkarttapiirustukset. Tuota kurjuutta taisikin kestää vain vuoden, sillä\nsen pitempää aikaa ei muistaakseni Suomen silloinen valtionkoulu ollut\nkatsonut oppilaittensa mielikuvituksen kehittämiselle tarpeelliseksi.\n\nFavorinissa ei sittenkään tainnut niin suurta vikaa olla opetuksen\ntäydelliseen epäonnistumiseen kuin edelläolevasta voisi luulla.\nOsoitukseksi hänen omasta vilpittömästä harrastuksestaan aineeseensa\nvoin mainita, että hän silloin tällöin kutsui myöskin osan oppilaistaan\nkotiinsa ja näytteli heille siellä omansa ja muitten maalauksia.\nEnimmän mielissään hän näytti olevan, jos kehuttiin hänen omia\ntaideteoksiaan. Ne olivat useimmat samankokoisia, pieniä ja\nvaatimattomia, ja niitä oli paljon, kokonaisia kasoja piirongin päällä.\nNe jakautuivat pääasiallisesti kahtia: talvi- ja Imatra-tauluihin.\nNiissä oli aina alapuoli valkea, sivut vehreät ja yläpuoli sininen.\nNiitä voi kääntää myöskin nurinpäin, saada Imatra-taulusta talvitaulun\nja päinvastoin. Huomasimme suurimmaksi iloksemme tuon houkuttelevan\nasianhaaran ja käytimmekin sitä heti hänen likinäköisyyteensä luottaen\narmottomasti.\n\n-- Opettaja, opettaja! äänsimme innokkaasti. Tämä on kaunis taulu. Mitä\nse esittää?\n\nOpettaja ilmaisi mielihyvänsä sanoin kuvailemattomalla hymyllä, kääntyi\nja kumartui sinne päin mielenkiinnolla.\n\n-- Se on talvitaulu, hän sanoi vetäen silminnähtävästi mairiteltuna\nlyhyitä viiksiään. Onko se teidän mielestänne todellakin kaunis?\n\n-- Kyllä, valehtelimme aivan häikäilemättömästi ja käänsimme hänen\nhuomaamattaan taulun toisiapäin. Mutta tämäpä se vasta onkin kaunis\ntaulu. Mitä se esittää?\n\n-- Se on Imatra-taulu, hän sanoi samalla liikkeellä ja ilmeellä. Mutta\ntäällä on yksi, johon minä itse panen enimmän arvoa.\n\nPiirongilla oli myöskin kasa maalattuja postikortteja. Ne käytiin läpi\nja sitten poistuttiin.\n\nHän myöskenteli näitä taideteoksiaan jostakin kymmenestä markasta\nympäristön vallasväelle, jolla ei, enempää kuin meilläkään, tainnut\nolla käsitystä siitä, että ne olivat pienipalkkaisen ja taiteellisissa\nunelmissaan pettyneen latinakoulunopettajan työtä, jolla hän koetti\nylläpitää aineellista, ehkäpä myöskin henkistä pohjaansa hänelle niin\nepätasaisessa elämäntaistelussa.\n\nAivan toiseen, reippaampaan ja kaikesta tunteilemisesta vapaaseen\nilmakehään oli sensijaan voimistelu meidät jo alusta alkaen vienyt,\njopa yläluokilla johdattanut niinkin vaativaan voimailuun kuin olivat\npainonnosto, kuulantyöntö, keihäänheitto ja vihdoin parilla viimeisellä\nluokalla miekkailu, joka herätti meissä mitä miehekkäintä innostusta.\nSen sijaan eivät muut nykyaikaiset urheilumuodot, kuten paini,\nkilpajuoksu, eräänlaiset hypyt, eipä edes tuo itsessään niin\nluonnollinen kilpahiihto, liene saaneet sen suurempaa jalansijaa\nharrastuksessamme.\n\nVoimistelu oppiaineena tarkoitti enemmän yleistä terveydenhoitoa kuin\nerikoisia ennätyksiä. Siksi ei se kaikista vaihtelevista liikkeistään\nja tempuistaan huolimatta myöskään sellaisiin houkutellut.\n\nOmalta kohdaltani en ollut hyvä enkä huono voimistelija. Lienenhän\nollut siitä keskiväliltä. Terveyskävelyni ja halonhakkuuni, joita\nkumpiakin vanhimman veljeni erinomaisen esimerkin mukaan säännöllisesti\nsuorittelin, korvasivat luontaisen vastenmielisyyteni tähän\nlauma-aineeseen. Innostuin siihen vasta oikeastaan miekkailun\nyhteydessä, joka täysin vastasi romanttista elämänkatsomustani, sillä\nenhän tiennyt, milloin tulisin sitä jossakin ritarillisessa\nkaksintaistelussa Välskärin kertomusten tai Dumas'n muskettisankarien\ntapaan todellisuudessa tarvitsemaan. Suurin riemuni oli saada lyödyksi\nfloretti toisen kädestä, jossa ei aivan helpossa tempussa saavutinkin\ntunnustetun taituruuden. Opettajamme Wasenius otti usein itsekin osaa\nmeidän kaikkien suureksi iloksemme tähän siroon ja meidät jo ikäänkuin\ntäysikasvaneitten kavaljeerien joukkoon kohottavaan urheiluun,\nosoittaen siinä voittamatonta kätevyyttä ja mitä joustavinta,\njäntevintä eri asentojen ottoa. Voimistelu oli miekkailun kautta äkkiä\npainanut akateemisen kultalyyryn abiturienttiotsallemme.\n\nAtleetteja ja yleensä vankkoja miehiä, mikäli niitä voi nähdä tässä\npikkukaupungissa, ihailtiin vilpittömästi. Ammattipainijoita ei yleensä\nvoitu nähdä muuta kuin täällä joskus pistäytyvien sirkus- ja\nvarieteetaiteilijain näytännöissä. Hämeenlinnassa oli vain yksi\ntodellinen urheilumestari, nim. luutnantti. Backman, nykyisen kenraali\nKivekkään veli, joka sittemmin haihtui jäljettömiin vapaaehtoisena\nCuban sodassa. Häntä mainittiin Suomen ensimmäiseksi\nkeihäänheittäjäksi. Veljeni hyvänä tuttuna hän kävi usein meillä.\nMuistan vieläkin, millä kunnioituksen sekaisella ihailulla kiertelin\nhänen miehekästä vartaloaan ja katselin hänen sopusuhtaisesti\nkasvaneita käsivarrenlihaksiaan, milloin hän joskus veljeni pyynnöstä\nne paljasti ja antoi pienen näytteen tämänkin joka päivä käyttelemillä\npienillä punnuksilla. Reippaine, ahavoituneine kasvoineen, valkeine\nhampaineen ja todellisen urheilijan avoimine ilmeineen hän on jäänyt\nmitä myötätuntoisimpaan muistooni. Hänen salaperäinen sotakuolemansa\noli aikoinaan omansa tekemään hänestä minulle mielikuvituksellisen\nsankarihahmon.\n\nHuviretket, hiihdot ja lyhyet jalkamatkat kaupungin kauniiseen\nympäristöön kuuluivat luonnollisesti jokapäiväiseen ohjelmaan, mutta\nsuosituin oli kuitenkin luistinrata, jossa varsinkin torvisoittoillat\nmuodostivat silloin tällöin todellisen juhlahetken ei ainoastaan\nmeille, vaan ylimalkaan kaupungin kynnellekykeneville asukkaille. Että\nsiellä samalla voi vaihtaa salavihkaisen sanan sydämensä valitun kanssa\ntaikka ainakin äänettömänä ihailla häntä, ei liene vierasta minkään\nkaupungin koulunuorisolle.\n\nLöin ytterkanttia, mutta en taaksepäin: Tämä, niinkuin tanssiluistelun\ntaito, jäi minulta ikuisesti viljelemättömäksi. Eikä ihmekään, sillä\nenhän parhaalla tahdollanikaan oppinut tavallisistakaan tansseista\nmuita kuin franseesin ja saksanpolkan. Mutta priishekkaa ja\npuolanmasurkkaa minä osasin, enkä ollutkaan aivan vähän ylpeä tuosta\ntaidostani.\n\n\n\n\n4.\n\nJUMALAN VANKI.\n\n\nViidennen luokan talvi, 1892-93 näytti muodostuvan oikein onnettomuuden\nkaudeksi minulle. Täyteen ikään ehtinyt Viktor-veljeni, rakennusmestari\nHelsingissä, oli jo pitemmän aikaa osoittanut arveluttavia\nsynkkämielisyyden oireita, jotka vihdoin veivät hänet hourulaan.\nParhaana vastamyrkkynä tuota alituisesti kasvavaa mielenpimeyttä\nvastaan piti vanhin veljeni hänen yksinäisyytensä valkaisemista\niloisella ja reippaalla perheseuralla, mikäli siihen oli joululoman\naikaan jotakin mahdollisuutta.\n\nMuutimme siis, tätini, pari luokkaa minua ylempänä oleva Artturi\nveljeni ja minä Helsinkiin, asettuen hänen ahtaaseen asuntoonsa.\nMyöskin Kasimir-veljeni, silloinen Päivälehden toimittaja, kävi usein\nhäntä katsomassa. Prof. Holsti, jonka vanhin veljeni oli hommannut\npotilasta hoitamaan, teki pitkiä kahdenkeskisiä käyntejä hänen\nhuoneeseensa, ainakaan meille nuoremmille niiden tuloksesta mitään\nvirkkamatta. Se oli synkkää aikaa meille kaikille. Potilas ei sietänyt\nvaloa, joten kaikki oleskelu hänen huoneessaan kävi mahdottomaksi.\nKuulimme vain etuhuoneeseen yötä päivää hänen raskaat askeleensa.\nJolloinkulloin saattoi hän tulla sinnekin, pysähtyä kuuntelemaan muiden\npuhetta, sanoa itsekin jonkin sanan ja mennä menojaan... Hänen\nepäluulonsa kaikkea ympäröivää maailmaa kohtaan oli jo silloin\näärimmilleen kehittynyt.\n\nPaljon tuttavia ei hänellä liene ollut milloinkaan, vain eräitä\nsilloisen työväenyhdistyksen johtohenkilöitä, jossa hän oli toiminut,\nkuuluen jonkin vuoden sen johtokuntaankin. Heistä kävi joku, kuten\nesim. tuo wrightiläisen työväenliikkeen aikainen johtohenkilö,\nviivoittaja Järvenpää, häntä katsomassa. Samoin eräitä ammattitovereita\nja joku muu. Koettivat muistutella vanhoja aikoja ja ilahduttaa\nsairasta tulevaisuudentoiveillaan siitä tai tästä tälle ennen kalliista\nasiasta.\n\nHän kuunteli, hymähteli, mutta ei ryhtynyt mihinkään pitempään\nkeskusteluun. Ja tuttavat menivät menojaan. Kuinka epäluuloinen hän\noikeastaan oli, todistaa eräs pieni tapaus, jossa itse olin osallisena.\n\nIstuin etuhuoneessa ja kirjoitin juuri kirjettä äidilleni, kun kuulin\ntakaani hänen hitaat askeleensa. Ne pysähtyivät selkäni taa. Odotin\nhänen sanovan jotakin, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Jatkoin\nkirjoittamistani, sillä vanhin veljeni oli neuvonut, ettei\npienimmälläkään tavalla saanut olla huomaavinaan hänen omituista\nkäytöstään.\n\n-- Kenelle kirjoitat? kysyi hän vihdoin.\n\n-- Äidille, vastasin mitä luonnollisimmalla äänellä, kääntyen häntä\nkatsomaan. Hänen silmänsä olivat vesissä, ja tumma puna peitti hänen\nposkiaan.\n\n-- Mitä kirjoitat? kysyi hän sitten.\n\n-- Kaikenlaista, kaikenlaista, vastasin. Kerron, mitä olen uutta nähnyt\nja kuullut täällä.\n\nJälleen vaitiolo.\n\n-- Etkö minusta mitään kirjoita? kysyi hän edelleen.\n\n-- Kyllä, vastasin, sinusta niinkuin muistakin.\n\n-- Mitä kirjoitat?\n\n-- Että olet vähän sairastellut, mutta voit jo varsin hyvin. Viikon\nparin perästä olet jo varmaan aivan terve.\n\nPelkäsin, että hän tahtoisi nähdä kirjeen, taikka suorastaan tempaisi\nsen minulta. Peitin sen siis ikäänkuin sattumalta imupaperilla. Mutta\nhän ei sanonut mitään. Hän katsoi vain äärettömän murheen ilmeellä\nminuun ja nyykäytti sitten päätään raskasmielisesti.\n\n-- Niin nuori, hän sanoi, ja olet jo oppinut valehtelemaan!\n\nOlin jo melkein varma, että hän löisi minua. Katsoen hänen tavallista\nsuurempiin ruumiinvoimiinsa ja tukeviin hartioihinsa, ei kokemani\nkauhun tunnen suinkaan ollut sillä hetkellä aiheeton. Mutta hänen\nhartiansa jysähtivät alas ja hän kosketti vain hiljaa päälakeani.\n\n-- Olethan sinä sentään nuorin veljeni, pääsi vihdoin odottamattomalla\nvienoudella hänen huuliltaan. Sanoi ja kääntyi takaisin kamariinsa.\n\nVain yhden ainoan kerran näin hänet vielä onnellisena ja hymyilevänä.\n\nSe oli silloin, kun eräs Eriksenin perhe, vielä nuorehko leski ja hänen\ntuskin täysikasvanut tyttärensä tulivat häntä tervehtimään.\nSilminnähtävästi he olivat mieluisia vieraita hänelle. Sanottiin, että\nhe olivat tutustuneet toisiinsa siten, että veljeni oli joka päivä\nnäkynyt tuulessa ja tuiskussa työpaikallaan, ja että lähellä asuva\nrouva Eriksen oli ruvennut kutsumaan häntä luokseen kahville ja\nlämmittelemään.\n\nRouva Eriksen oli vielä hyvännäköinen ja hänen tyttärensä oikea pieni\nkaunotar, jonka siro profiili, punaiset huulet ja kuin siveltimellä\nvetäistyt kulmakarvat eivät suinkaan voineet jäädä keneltäkään\nmuiltakaan hänen veljistään huomaamatta. He saapuivat kutsumaan\npotilasta luokseen jouluillaksi ja saivatkin hänet hymähdellen siihen\nsuostumaan, vaikkakaan hän ei enää viikkokausiin ollut ulkona\nliikkunut, yhtä vähän kuin hän tahtoi aterioidakaan koskaan meidän\nmuitten kanssa. Saapui samaan iloon veljeni Kasimirkin kaikkine\nsilloisine parisilaisine seuraotteineen, joten tämä ilta muodostuikin\ntunnelmaltaan keveimmäksi mitä muistan tuolta Helsingin-ajaltani.\n\nMutta yö pimeni. Veljeni ei liikkunut enää huoneestaan ja kieltäytyi\nmyöskin kaikesta ravinnosta. Ainoastaan jollakin hyvänsuovalla ja\nhemmoittelevalla petoksella sai tätini hänet vielä jonkin palan\nnauttimaan.\n\nSellaiseksi jäi hän sitten meiltä, joita koulutyö jo kutsui. Vähän ajan\nperästä oli hänessä jo silloin vahvasti kehittynyt mielisairaus\npurkautunut täysin väkivaltaiseksi, joten hänet oli ollut pakko korjata\nhulluinhuoneeseen. Tapaus teki minuun sitäkin syvemmän vaikutuksen, kun\nerästä vanhempaa sisartani, joka eli meillä kotona maalla, en ollut\nkoskaan täysjärkisenä nähnytkään ja kun Jumalan vangiksi tällä kertaa\njoutui juuri se veljistäni, joka meistä oli ainoa metsästäjä, paras\npurjehtija ja yleensäkin väkevin kaikilta ruumiinvoimiltaan. Hänen\nmielisairautensa oli parantumaton. Hän kuoli Käkisalmen hoitolassa.\n\n\n\n\n5.\n\nSAINION MURHA.\n\n\nEttei tältä talvikaudelta ulkopuolisiakaan traagillisia vaikutuksia\npuuttunut, siitä olkoon todistuksena otsikossamme mainittu murhajuttu,\njoka aikoinaan mieliä kautta Pohjoismaiden järkytti.\n\nKaikeksi onneksi jäin sisäkohtaisesti sille vieraaksi, vaikka en\nsuinkaan koskettamattomaksi sen aikaansaamalle kiihkeälle\nromaanijännitykselle. Olihan lehtori Sainio meidän oma\nlatinankielenopettajamme, asuihan hänen luonaan kaksi meidänkin\nluokkamme oppilasta, pidettiinhän siellä koululaiskutsuja, joissa\nminäkin olin pari kertaa ollut mukana, ja olihan koko tämän\nmurhenäytelmän paikka asuntomme lähimmässä naapuruudessa. Ei ihme siis,\njos oli omiaan täyttämään useamman kuin yhden koulupojan mielen\nväitteillä ja vastaväitteillä, syillä ja vastasyillä, puhumattakaan\nkaikesta siitä mielikuvituksen tarumaisuudesta ja pöyristyttävästä\nsisäisestä värinästä, joka koko kaupungin yleisen mielialan mukaan\nvaihdellen sykähytteli viikkoja ja kuukausia meidänkin sydänalaamme.\n\nMuistan kuin eilisen päivän, miten meille kerran koulutyön alussa\ntultiin sanomaan:\n\n-- Lehtori Sainio on kuollut. Teillä on lupaa tämä tunti.\n\nHajausimme ympäri kaupunkia kävelemään. Mikään erikoisesti pidetty\nopettaja ei lehtori Sainio ollut koskaan ollut mielestämme. Hän oli\nsiihen aivan liian moitteeton ja kuivakiskoinen. Sanottiin hänen myös\nvalmistelevan tulevaa tohtorintutkintoaan ja lähinnä siihen kuuluvaa\nväitöskirjaa, jonka vuoksi tuli vielä varsin myöhäänkin loisti hänen\nkamaristaan.\n\nEnemmän kuin hänen kuolemansa soinnutti meitä hiljaiseen, juhlalliseen\näänilajiin sen äkillisyys ja odottamattomuus.\n\nVaistomaisesti veivät askeleemme pitkin viettävää rantatietä, jonka\nvarrella hänen asumuksensa oli.\n\nSiinä tulikin jo meitä vastaan vainajan leski syvässä murhepuvussaan.\nHänen saattokumppaninaan oli eräs seitsemännen luokan oppilas, jonka\nkanssa hän oli usein säveltaidetta harrastanut, nuorukaisen soittaessa\nkauniisti viulua, hänen säestäessään pianolla.\n\nTeimme hyvänpäivän ja menimme heidän ohitseen ilman että tuo näky\nmillään tavalla herätti meissä hämmästystä tai ihmetystä.\n\nKysymys, kuinka asianomainen leski saattoi heti kuoleman jälkeisenä\naamuna niin syvään surupukuun hunnuttautua, kuului vastaisen\noikeudenkäynnin alalle. Samoin se seikka, miten tuo seitsemännen luokan\noppilas voi olla poissa koulusta hänelle ainakin virallisesti vieraan\nkuolemantapauksen johdosta.\n\nHautauspäivä oli muistaakseni määrätty huomattavan läheiseksi. Siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään, sillä paikkakunnan lääkärit asettuivat\nvastahankaan, vaatien ruumiin avaamista.\n\nHeidän osuudestaan asiaan kerrottiin eri tavoin. Lehtorin leski oli\njoku päivä ennen kuolemantapausta kääntynyt tohtori Gratschoffin\npuoleen ja pyytänyt häneltä tavallista suurempaa strykniiniannosta\nerään maalaiskotinsa villakoiran tappamiseksi.\n\nMutta miksi nyt juuri strykniinillä? oli lääkäri huomauttanut, Se\ntuottaa niin suuria tuskia.\n\n-- Ehkäpä tohtori voi kirjoittaa tavallista suuremman annoksen? oli\nleski siihen lausunut mielevästi. Paras, jos se kuolisi niin pian kuin\nmahdollista.\n\n-- No niin, minä kirjoitan sitten sellaisen annoksen, että yhdeksän\nkoiraakin voisi siitä kuolla, oli lääkäri sanonut ja kirjoittanut.\n\nKun tohtori Gratschoff oli kuolinaamuna kutsuttu kyseenalaiseen\nperheeseen, oli vainaja levännyt puhtaissa vaatteissa, suorana, kädet\nristissä vuoteellaan, mutta kasvoillaan sellainen tuskan ilme, että se\nheti oli herättänyt tohtorin huomiota.\n\nHän oli kutsuttanut varmuuden vuoksi sinne toisen paikallisen lääkärin,\ntohtori Bergströmin. Heidän keskustelunsa oli käynyt saksaksi, mutta\nsiitä kerrottiin, että he kumpikin olivat tunteneet sydämensä täyttyvän\nsynkillä aavistuksilla.\n\n-- Tässä on jotakin, joka ei miellytä minua, oli tohtori Gratschoff\nsanonut.\n\n-- Ei minuakaan, oli tohtori Bergström lisännyt siihen. Ruumiinavaus\nnäyttää minusta välttämättömältä.\n\n-- Olen samaa mieltä siitä veljen kanssa.\n\nHe olivat ilmoittaneet varovasti lehtorin leskelle mielipiteensä. Tämä\noli pannut vastaan ja taipunut vasta sitten, kun lääkärit olivat\nuhanneet muussa tapauksessa kääntyä järjestysvallan puoleen.\n\nRuumiinavaus tapahtui ja osoitti vainajan nauttineen strykniiniä.\n\nJäi sitten jäljelle kysymys, oliko kuolemantapaus itsemurha vai\ntapaturma. Lehtori Sainio oli edellisenä iltana valittanut\npäänkivistystä, noussut illallispöydästä ja pyytänyt\nmigreniinipulverin. Rouva oli ojentanut sen hänelle välikössä ja\ntarjonnut lasin vettä päälle. Sitten hän oli suudellut miestään, joka\noli poistunut omaan huoneeseensa.\n\nSieltä oli alkanut jonkin ajan kuluttua kuulua kumeita tuskanhuutoja.\nRouva, joka asui lapsenpiikansa ja pienen tyttärensä kanssa välikön\ntoisella puolen, ei ollut kuullut niitä. Koulupojat salin takaisessa\nkamarissa olivat kyllä kuulleet, mutta luulleet niiden tulevan\nvenäläiselle kasarmille vievältä puistotieltä ja joittenkin\njuopuneitten sotilasten siellä mellastavan. Sama oli ollut myöskin\nviereisessä huoneistossa asuvan latinanmaisteri Ison (Brummer)\nmielipide. Hän oli vain ihmetellyt, että noita huutoja kesti niin\nkauan.\n\nMahdollisuuskaan, että saattoi olla kysymyksessä murha, vieläpä\nkaikkein raskauttavimpien asianhaarain vallitessa, ei vielä silloin\npälähtänyt päähän kenellekään. Yleiseksi mielipiteeksi jäi, että se oli\njokin onneton erehdys, varsinkin koska samassa valkoisen piirongin\nlaatikossa säilytettiin myös muita rohdosaineita.\n\nMutta lehtori Sainio täsmällisenä miehenä ja ahtaista aineellisista\nelinehdoista nousevana oli myöskin henkivakuutettu. Vakuutussumma oli\nmuistaakseni Smk. 10,000:-, siis kylläkin huomattava erä ja täysin\nriittävä hänen entisten opintovelkojensa suoritukseksi.\n\nMutta henkivakuutusyhtiö teki esteitä erän maksamiselle. Se piti siis\ntapahtumaa itsemurhana.\n\nNyt alkoi koko kaupungin mielipide lainehtia edes ja takaisin.\nKoetettiin kaikin keinoin tunkeutua tuon nuhteettoman virkamiehen ja\ntulevan tieteenvalon yksityiselämään, eritellä itsemurhan mahdollisia\nsyitä ja yhdistellä sitä määränneitä johtosarjoja. Eipä jäänyt enää\nhänen aviollinen elämänsäkään tuon jo rikosoikeutta tapailevan\nyksityistutkimuksen ulkopuolelle. Pohdittiin aviopuolisoitten\nhenkilökohtaisia ominaisuuksia, heidän kykyään ymmärtää toisiaan,\nheidän mahdollisia kohtauksiaan ja yhteenottojaan, mutta mikään niistä\nei näyttänyt kyllin riittävältä perustelulta tähän kaupungin\naikakirjoissa ennenkuulumattomaan murhenäytelmään.\n\nEpäilemättä eivät nämä kaksi aviopuolisoa näyttäneet syrjäisestäkään\nerikoisesti toisiaan täydentävän.\n\nLehtori viihtyi parhaiten kirjojensa ja latinankieltä koskevan\nväitöskirjansa ääressä, rouva mieluimmin nuorison keskuudessa, johon jo\nhänen ikänsäkin, vain joku vuosi yli 20:n, näytti lähinnä häntä\nvetävän. Lehtori oli ryhdikäs, kalpea, kapeahuulinen mies, leukaan\nsaakka napitettuine jääkäritakkeineen, rouva raukea, vartalo jonkin\nverran aistillisesti ja hekumallisesti retkahtava, silmät vedenväriset,\nhymy väsynyt ja hyväntahtoinen. Ei kaunotar, mutta ei syöjätärkään.\nVarsinkin takaprofiilissa, hänen pianon ääressä istuessaan ja\nkääntyessään salissa karkeloivia koululaisia katsomaan, hän epäilemättä\nsaattoi yhdeltä ja toiselta saada hyvinkin ihailevan silmänluonnin.\n\nMitään syvempää erotiikkaa hän tuskin lienee kenessäkään herättänyt,\njoskin tuo seitsemäsluokkalainen viuluniekka sittemmin lienee saanutkin\nsen epäiltävän marttyyrikruunun myöhäisemmäksi eliniäkseen. Ainakin\nmeidän, hänen koulutoveriensa, oli mahdoton uskoa siinä olleen muuta\nkuin korkeintaan yhteisiä säveltaiteellisia harrastuksia ja kenties\nniiden ilmiloihtimia sydämensykähtelyjä.\n\nUsein johtui meille mieleemme, kuinka tuo täsmällinen velvollisuutensa\ntäyttäjä seinän takana saattoi tehdä tieteellistä työtään, samalla kuin\nviereisessä huoneessa soitettiin, laulettiin ja leikittiin. Mutta\nkäsitimme, että hän oli täysin tottunut siihen, ja pidimme sitä\njonkinlaisena velkataakan vähennyksenä hänen vaimolleen, joka oli\nitseään niin paljon vanhemman ja ikävämmän miehen valinnut\nelämänkumppaniksi, kun hänellä varakkaan maalaistalon ainakin jonkin\nverran koulunkäyneenä tyttärenä olisi ollut tilaisuus vaatimuksiansa\nsiinä suhteessa korkeammallekin kohottaa. Omaksi kunniakseni on minun\nmainittava, etten koskaan oikein viihtynyt tässä talossa, paitsi\nsilloin kun pääsin suoraan luokkatovereitteni huoneeseen pujahtamaan.\nKoko talon ilmassa oli mielestäni jotakin pingoitettua, lämmintä ja\ntukahduttavaa, mikä oli kokonaan vieras silloiselle luonnonraikkaalle\nolemukselleni. Sitäpaitsi en pitänyt siitä, että talon emäntä oli aina\nkehoittelemassa meitä ujoja ja vaatimattomia maalaispoikia rohkeampaan\nseurusteluun samanikäisten tyttökoululaisten kanssa, joita hänen\nnuoremman sisarensa vieraina myöskin usein noihin säveltaiteellisiin\nillanviettoihin kutsuttiin.\n\nEräs hänen temppujaan keskellä jotakin jännittävää seuraleikkiä oli\nesim. se, että hän äkkiä väänsi valon sammuksiin. Tyttöjen kirkaisut ja\npoikain haparoinnit tässä pilkkopimeydessä saattoivat häntä ilakoivasti\nnaurattaa.\n\nToiset viihtyivät siellä paremmin, toiset huonommin. Pian oli tuo pitkä\nviuluniekka jokapäiväinen vieras talossa.\n\nEnsin yhden, sitten toisen mielessä jo alkoi kummitella. Kuiskattiin,\nettä kysymyksessä saattoi olla myöskin harkittu murha.\n\nMeidän koulupoikien oli mahdoton uskoa sitä, kaikkein vähimmin niitten,\njotka olivat tässä talossa joskus seurustelleet. Mikään ei siihen\nviitannut, eivät päähenkilöiden luonteet eivätkä ulkopuolisesti\ntunnetut tapahtumatkaan. Torjuimme siis inholla ja suuttumuksella\najatuksenkin sellaisesta.\n\nMutta asiat menivät meistä huolimatta menojaan. Lehtori Sainiolla oli\nköyhä isä, jonka kerrottiin uhranneen kaiken omaisuutensa, vieläpä\nvelkautuneenkin toivorikkaan poikansa puolesta. Hänelle olisi siis\nollut kipeä tarvis saada nuo henkivakuutusrahat. Hänen onnistui saada\nasianajajakseen Suomen silloin kuuluisin ammattimies tällä alalla,\nLauri Kivekäs nimittäin, joka heti paikkakunnalla käytyään nosti\nrikosoikeudellisen syytteen leskeä vastaan, vaatien hänen\npidättämistään ja vangitsemistaan.\n\nLeski palkkasi asianajajakseen toisen tunnetun asianajajan, erään\nCastrénin, jonka rehellisyys samoin kuin edellisen ihannemielisyys oli\nkaiken arvostelun yläpuolella.\n\nNyt sai asia siivet, siirtyen maalaisesta pikkukaupungista koko Suomen\netevinten lakimiesten, lääkärien, koulunopettajien, mutta ennen kaikkea\nsuuren yleisön forumille.\n\nToimeenpantiin foneettisia tutkimuksia mainitun välikön kahdella puolen\nsijaitsevien huoneitten välillä, kuulusteltiin myöskin lehtorin luona\nasuneita koulupoikia, samoin viuluniekkaa. Castrén luopui kesken juttua\nlesken asiaa ajamasta, ilmoittaen syyksi tämän hänelle valehdelleen.\nKivekäs teki tiheitä matkoja pääkaupunkiin, sai selville, että rouvan\nsurupuku oli tilattu sieltä jo päiviä ennen murhatekoa, mutta jäänyt\nvielä miehen maksettavaksi. Hänen verkkonsa kiertyi aina tiiviimmin\nsyytetyn ympärille.\n\nKävi esille, että tämä oli tehnyt joukon muitakin velkoja, joita hänen\nolisi ollut ehkä varsin vaikea tunnustaa taloudellisissakin asioissa\ntuiki täsmälliselle miehelleen. Missä määrin hänen rikolliseen\ntoimintaansa erotiikka oli ehkä vaikuttanut, jäi selvittämättä. Mutta\ntodistusten muutenkin kasaantuessa vangittiin rouva Sainio ja tuotiin\naina raastuvanoikeuden joka-aamuiseen istuntoon vartioituna vankilasta.\n\nTätä jatkui siksi, kunnes rouva Sainio tunnusti. Hän oli silloin ollut\njo niin nihkiväsynyt hermoiltaan ja koko ruumiiltaan, että monetkin\nsilloisista lakimiehistä pitivät Kivekkään inkvisitorista\nmenettelytapaa juridisesti arveluttavana. Outokin voi aavistaa, missä\nmäärin koko tämä suoraan silmiemme edessä tapahtuva ja tapahtunut\nrikosdraama mieliämme myllerrytti. Saimme sen kautta ikäänkuin\nsilmäyksen erinäisiin ihmissielun onkaloihin, joihin tavallisesti vasta\npaljon myöhäisemmällä iällä tutustutaan.\n\nIhmekö jos tuntuivat pintapuolisilta, milteipä kiusallisiltakin kaikki\ntuon murhajutun johdosta ilmestyneet pikakirjoitetutkin selonteot,\njoita suomalainen, jopa ulkomainenkin sanomalehdistö oli silloin\ntulvillaan. Ei liene tarpeen huomauttaa, että Hämeenlinnankin asemalla\nkaupitut arkkiveisut saivat meidän taholtamme osakseen vain samaa\nylioikaista huomiota. Toista oli Minna Canthin Sylvi-nimisen näytelmän\nlaita, joka pari vuotta senjälkeen kaupungin teatteritalolla\nesitettiin. Kukin tahtoi ainakin olla nähnyt sen, vaikkakin sinne\nmentiin kutakuinkin tuskallisella tunteella ja pelolla sen kenties\nliian läheistä todellisuutta palauttavasta vaikutuksesta.\n\nSama lienee ollut myöskin muitten kaupunkilaisten ennakkotunnelma.\nYleisö täytti katsomon ääriään myöten, mutta huomasi ilokseen, että\njuonen osittaisesta samankaltaisuudesta huolimatta eivät näytelmän\nhenkilöt sentään olleet suoraan todellisuudesta temmattuja, vaan\npikemminkin mainehikkaan tekijättärensä mielikuvitustuotteita.\nAinoastaan viimeinen, vankilanäytös, vaikutti jo taiteellisistakin\nsyistä kiusalliselta.\n\n\n\n\n6.\n\nKIRVESMIEHET.\n\n\nVapauttavia momentteja näissä ajan ahdingoissa, joihin kuului itse\nkoulutyön harmaja ikävyys, vanhempaini kotia kohdanneet onnettomuudet\nja lopuksi myöskin ulkopuolisesti pingoittuneet olosuhteet, olivat\nkautta kouluajan olleet terve ja huoleton toverielämä ynnä omat,\nhiljaisuudessa harjoitetut, julkisuuteen pyrkivät kirjalliset\nharrastuksena.\n\nMitä korkeammalle luokalle kohosin, sitä enemmän alkoivat nekin yhtyä,\nsillä poikaiän luonnollinen kunnianhimo ja sitä seuraava\nhuomionherättämisen halu oli minulla jo varhain kohdistunut alati\ntyydyttämättömään tarpeeseen antaa runollista ilmaisua saamilleni\nvaikutuksille ja virittää niiden mielialojen vastakaikua myös\nympäröivässä toveripiirissäni. Halusin tulla tunnustetuksi runoilijana\ntoisin sanoen.\n\nSiis en voimailijana, en kirjatoukkana. Terveys ja tietäminen olivat\nkylläkin tärkeitä mielestäni, mutta ainoastaan kulmakivinä sille pilviä\npiirtävälle rakennukselle, jota haaveellisimpina hetkinäni silloin\nsuunnittelin ja hahmoittelin. Elämäni päämäärä oli minulle jo aivan\nselvä koulun keskiluokilta saakka, jonka vuoksi katsoinkin kaikkia\nsilloisia runokokeitani vain aseitten taonnaksi vastaisia taisteluja\nvarten.\n\nMutta täytyihän minun myöskin saada myötätuntoista vastakaikua lähimmän\nkotipiirini ulkopuoleltakin. Niin rohkaisevaa kuin se parin\nrunoileskentelevan veljeni puolelta olikin, oli se mielestäni\npuolueellista ja polkeenalaista. Epäilin suuresti itseäni, ja olisin\nkaiketi jo monta kertaa lakannutkin koko yrityksestäni, ellei\nsynnynnäinen tunnelmaherkkyyteni ja sitä vastaava kielivaistoni olisi\nminua pakottanut aina uudelleen ja uudelleen niistä yksinäisten\nhetkieni iloa etsimään. Lisäksi tuli itsekohtaisen mielialan muotoon\nkiteytyminen, jolloin huomasin sen vasta herättävän myös lukijan tai\nkuulijan samantapaista sisäistä liikehtimistä.\n\nMuistan, että jo kolmannella luokalla Oulussa muodostimme ystävieni\nK.S. Laurilan, J.E. Sunilan y.m. kanssa eräänlaisen kirjallisen piirin,\njonka yhdistävänä siteenä oli käsinkirjoitettu sinikantinen\nlaskentovihko. Hämeenlinnassa seurasi sitä toinen samanlainen\nvalmistava toverikunta, jonka jäseniä olivat m.m. Syrjänen, Saukko\n(Savander), Stenvik, Zidbäck, Herrais, Kytömaa y.m. Piiri kokoontui\nkerran viikossa milloin minkin toverin luo, julkaisi kahta\nsanomalehteä, vakavaa ja leikillistä, sekä antoi aloitteita myöskin\nlyhyihin kirjallisiin esityksiin ja väittelyihin.\n\nVakavan sanomalehden nimi oli Käki. Saimme osaksemme paljon\nonomatopoeettista pilkkaa sen johdosta ala- ja yläluokkalaisilta\ntovereiltamme.\n\nKeväällä 1891 pidettiin Yläneen talon nurmella lähellä Hämeenlinnaa\nkuitenkin onnistunut kevätjuhla, jossa vaihtelevan ohjelman ohessa\npäätimme innostunein puhein tilata itsellemme yhteiset merkit.\nMonien eri ehdotusten joukosta valittiin vertauskuvalliseksi\nkellonvitjakoruksemme kirves, jonka mukaan sitten olemme läpi koulun ja\nvielä tänäkin päivänä itseämme \"kirvesmiehiksi\" nimittäneet.\n\nPäätimme myös vuosikymmenten jälkeen tavata toisemme Hämeenlinnan\nvanhassa puistossa, kaikki perheineen, \"eukot ja penikat mukana\", kuten\nHukkinen sanoi, päästäen yleisen riemastuksen irralleen. En ole ollut\nnoissa kokouksissa, mutta mielessäni säilyy aina heleänä tuo yhteisen\ntoverihengen haltioittama mieliala ja paluu pitkin peilikirkkaita\nVanajavetten poukamia takaisin koulukaupunkiin, joka sekin kohosi niin\nmuistorikkaana ja houkuttelevana valkean kevätillan hämärästä.\n\n\n\n\n7.\n\nNUORET JA VANHAT.\n\n\nPaitsi sanomalehtien kautta, joita kävin kansakoulun lukusalissa\nlukemassa, olin jo silloisen realistisen kirjallisuuden kautta\ntutustunut siihen yhä syvemmälle syöpyvään erimielisyyteen, joka näinä\nvuosina ilmestyi Suomalaisen puolueen \"vanhain\" ja \"nuorten\" välillä.\nAhon \"Yksin\" kirja oli ilmestynyt jouluksi 1890, samoin Kasimir-veljeni\n\"Ristiaallokossa\". Eivät olleet minulle outoja enää ne puheet Parisin\nlokaviemäreistä ja auktoriteettiuskon puutteesta, jotka silloista\nkirjallista Suomea järkyttivät.\n\nMinna Canthin \"Papin perhe\", Numersin \"Kuopion takana\"; Tavaststjernan\n\"Kuvina aikoina\" ja \"Uramon torppa\", kaikki jyskyttivät, kukin\ntaholtaan, entisen isiltä perityn kristillis-romanttisen\nmaailmankatsomuksen pohjia ja perusteita. \"Valvoja\" teki hiljaista\nperiaatteellista työtään, \"Uusi-Savo\", \"Keski-Suomi\", \"Viipurin\nSanomat\" toitottivat jo täysin sotatorvin uuden ajan aamunkoittoa. Aina\nsakeneva parvi kansankirjailijoita, kansakoulujen ja oppikoulujen\nopettajia sekä valistuneita kansanmiehiä seurasi heidän jälkiään. Pian\noli liekki leviävä ympäri maata, taistelu muuttuva henkisestä ja\nkirjallistaiteellisesta aineelliseksi ja poliittiseksi.\n\nMutta nyt se oli vielä sitä \"menneskeaandens revoltering\" (ihmishengen\nvallankumousta), josta Ibsen puhuu ja jolle taistelu omien\nelämänihanteitten puolesta riittää elämän palkkioksi.\n\nKaikilla aloilla purkautui uuden elämänarvoisemman ajan pakko esiin.\nLuotiin Suomen taide, syntyi Suomen musiikki. Ruvettiin puhumaan\ntorppariasiasta ja vaatimaan kansanvaltaisempaa äänioikeutta. Mutta\nennen kaikkea alettiin harrastaa yhteiskouluja ja naisvapautusta.\nNuorisoseurat, raittiusriennot, urheiluharrastukset, vakuutustoiminta\nvilisivät vanavedessä.\n\nJa kaikki vain seurasi siitä, että usko entisiin metafyysillisiin\nihanteisiin oli murtunut ja että ihmisten toimintatarmo oli äkkiä kuin\nvuosisataisesta unesta ulospäin ja lähimpään ympäröivään elämään\nsuuntautunut.\n\nKirjallisella alalla se merkitsi m.m. itäsuomalaisten kansanmurteitten\nottamista länsisuomalaisen vanhalle uskonnolliselle viljelykselle\nperustuvan kirjakielen yhteyteen.\n\nJälkimmäisen sitkeä esitaistelija oli Kangasalan pelätty karhu,\nkunnallisneuvos Agathon Meurman. Muistan vielä, mitä hän jo v. 1889\nkirjoitti Uudessa Suomettaressa eräitten kansanomaisuuksien johdosta,\njoita Kasimir-veljeni oli käyttänyt joissakin ensimmäisistä\nulkomaisista kirjeistään. Juna oli Kasimirin mukaan \"porhaltanut\"\nBerlinin asemalle. Se oli Meurmanin mielestä tuiki arveluttavaa, mutta\nkun hän näki sanan \"korvareuhka\", niin hän väitti, että siitä \"oikean\nrehellisen ihmisen karvat nousevat pystyyn\". Kasimir selitti\njälkimmäisen painovirheeksi. \"Karvareuhka\" sen piti olla, mutta\ntietysti kuului aikakauden poleemiseen tyyliin, että hän lisäsi sen\nsanomalehtimiehen, jonka karvat nousevat pystyyn jokaisesta\npainovirheestä, saavan ollakin pystyharjana loppuikänsä.\n\nNäitä vielä verrattain viattomia mielipiteenvaihtoja, joita kuitenkin\ntarkattiin koko suomalaisessa Suomessa vähemmän tavallisella\njännityksellä, seurasi sitten useampia. 1890 oli alkanut Päivälehti\nilmestyä, muodostuen Erkko- ja Aho-veljesten, Arvid Järnefeltin,\nKasimir Leinon, E.O. Sjöbergin, Filip Warénin ja Kaarlo Friskin\njohtamaksi vapaamieliseksi ja kansanvaltaiseksi äänenkannattajaksi,\njossa kirjallisuus ja taide kuitenkin vielä silloin olivat etusijalla.\n\nLauri Kivekäs kuului sen perustajiin, Jonas Castrén sen lähimpään\nkannattajapiiriin, samoin kuin Th. Rein, Edvard Hjelt, jopa eräinä\naikoina J.R. Danielsonkin. Tässä oli siis hyvä tilaisuus nuoren polven\ntemmeltää. Aho oli yhtä ahkera kuin pelätty poleemikko. Veljeni\nepäkiitolliseksi tehtäväksi jäi peitsentaitto vastapuolueen parhaitten\nkynien kanssa, josta hän kuitenkin nuorekkaalla reippaudellaan ja aina\nsanavalmiilla kielenkäytöllään suoriutui. Joululomansa 1890 ja 1891 hän\nvietti Hämeenlinnassa.\n\nJo aikaisemminkin hän oli viettänyt ensimmäisiä ylioppilasaikojaan\ntäällä ja ollut vanhimman veljeni avustajana Hämeen Sanomain\ntoimituksessa, julkaisten sen kaunokirjallisessa osastossa novellin\n\"Sukulaisrakkautta\", sittemmin ilmestynyt nimellä \"Testamentti y.m.\nkertomuksia\" Otavan kustannuksella. Toisenkin kirjallisen muiston\nnoista hänen entisajoistaan Hämeenlinnassa tapasin vanhemman veljeni\nullakolla, jossa oli kasoittain myömättömiä arkkiveisuja vankinihti\nWilénin murhasta:\n\n    \"Hän puukon pitkän pisti Wilénin rintahan.\"\n\nSe oli kirjoitettu yhdessä lääninmaanmittarin pojan Walter Juvan\n(Juvelius) kanssa. Hän oli sepittänyt siitä joka toisen säejakson.\nTämän kirjallisen yhtiön rehellisenä tarkoituksena oli ollut tehdä\njäsenensä rahapohatoiksi, kuitenkin yllämainitulla surullisella\nseurauksella.\n\nWalter Juvasta kertoi samanaikainen Hämeenlinnan lyseon läpikäynyt\nSeveri Vuormaa (Nyman) muuten, että se suinkaan ei ollut ensimmäinen\neikä viimeinen kerta, jolloin hän oli tämäntapaista kirjallista\nyhteistyötä harjoittanut. Olipa Nuormaakin ollut siinä osallisena,\njosta heille sitten piisasi iloa pitkin ikää, varsinkin \"Valkean\nkamelin\" ilmestyessä. Mutta nyt saapui veljeni Kasimir paikkakunnalle\njo laajalti tunnettuna runoilijana ja Nuoren Suomen ehdottomana\nkirjallisena auktoriteettina. Hänen kauttaan pääsin katsomaan ikäänkuin\nkulissien takaa koko silloisen nuorsuomalaisuuden ristiriitaista\nmyrsky- ja kuohukautta, samoin kuin olin vanhimman veljeni kautta\nsaanut nähdä Lönnrotista ja Ahlqvistista polveutuvan, Yrjö-Koskiseen\nkärjistyvän vanhansuomalaisuuden kehitystä.\n\nTietysti niitten täytyi tälläkin rauhoitetulla alalla ja tämänkin\nrauhanjuhlan pyhitetyissä puitteissa törmätä vastakkain.\n\nVeljeni O.A.F., jonka lyyrillinen runosuoni juuri silloin pulppusi\nhereinnään, ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta tuoda runolliset\nteelmänsä nuoremman, mutta maailmassa jo suurempaa mainetta\nsaavuttaneen Kasimir-veljeni kriitilliseen neuvospöytään.\n\n-- Tehdään kolme kasaa näistä, hän muhoili hyvätahtoisesti: hyvät,\nkeskinkertaiset ja huonot. Hyvät minä toimitan kokoelmana painoon,\nkeskinkertaiset julkaisen siellä täällä joululehdissä ja huonot heitän\nuuniin. Aloitetaanko?\n\n-- Annahan kuulua, virkahti Kasimir, loikoen mukavasti tädin\nrautasängyllä. Mutta uuniin minä epään nimenomaisesti sinua mitään\nheittämästä.\n\n-- No niin, lausui vanhin veljeni, kylläpähän niillekin aina joku\nkäytäntö löytyy. Minä luen, sinä kuuntelet ja teet sitten asianomaiset\nhuomautuksesi.\n\nKohtaus alkoi siis mitä onnellisimpien ennusmerkkien alla, mutta ennen\npitkää se päättyi sangen surullisesti.\n\n-- Miksi sinä et sano mitään? kysyi tekijä loukatussa itsetunnossaan.\n\n-- Enhän minä uskalla sanoa mitään, koetteli arvostelija puolustautua.\nJos sanonkin sanan, niin sinä heität tekeleesi heti huonojen tai\nkeskinkertaisten joukkoon. Vain silloin, kun olen aivan mykkä, panet\nsinä sen hyvien kasaan.\n\n-- Sepä on lempoa, ettei saa kuulla enää totuuden sanaa omalta\nveljeltäänkään.\n\n-- Mikä on totuus? koetti Kasimir vielä lyödä leikiksi asiaa. Mutta\nenhän minä totuuden mies oikeastaan olekaan.\n\n-- Mikä lienet miehiäsi?\n\n-- Lienen kauneuden uskon vaatimattomimpia palvelijoita.\n\nMutta nyt olivat jo syvyyden lähteet vanhimman veljeni sielussa\nsylkähtäneet. Hän tempasi äkäisellä liikkeellä kokoon runopinkkansa,\npisti sen kainaloonsa ja sanoi toista kättä nyrkistäen:\n\n-- Maksatat ensin vekselin minulla, sitten teet vielä pilkkaa. Mutta\ntuleepa se kerran poika Hämeenlinnasta, joka pettää Kasimirinkin.\n\nMeni ja paukutti ovea mennessään. Kohta kuulimme hänen lähteneen ulos\nkävelemään.\n\n-- Ille faciet (hän on sen tekevä), lausui veljeni filosofisesti minua\nosoittaen.\n\n-- Minä -- eihän hän minua tarkoittanut, koetin puolustautua.\n\n-- Kyllä, Artturi-veljesi on hänen mielestään Aristeides, sinä taas\nAlkibiades, jatkoi hän herttaisimmalla hymyllään. Tuopas sinä nyt tänne\nrunokokeesi!\n\nTein työtä käskettyä. Samalla palasi tätini eteisestä, jonne hän oli\nrientänyt äskeisen hälinän aikana.\n\n-- Että nyt taas noin viitsitkin Oskaria suututtaa! hän lausui hiljaa\nnuhdellen Kasimirille.\n\nTämä ponnahti kuin teräsjousi ylös.\n\n-- Mitä pahan minä olen tehnyt sitten? Tulkaa nyt veljet ja siskot\ntodistajiksi! Miksi hän tuo minulle runojaan, kun hän ei siedä\nkuitenkaan pienintäkään arvostelua?\n\n-- Pitäisihän sinun tietää, yritti tätini välittää, että hänen\nhermonsa...\n\n-- Mitä minulla on hänen hermojensa kanssa tekemistä? Minullakin on\nhermoni, ja jos minulta kerran kysytään, mitä minä ajattelen\nasianomaisesta taideilmiöstä, niin sanon minä ja minun velvollisuuteni\non sanoa siitä mielipiteeni, niin totta kuin minun nimeni on Kasimir\nLeino.\n\nTäti hyrskähti hiljaa itkemään, Kasimir katsoi ympärilleen neuvottomana\nja ikävystyneenä.\n\n-- Mennään tänne toiseen huoneeseen, sanoi hän sitten minulle. Minä luen\nläpi sinun runosi. Jos niistä joku kelpaa, niin minä otan sen mukaani\nja pistän Päivälehteen.\n\nHän luki, hän neuvoi, hän korjaili ja pisti pari takkinsa taskuun. Ne\nilmestyivät sittemmin Päivälehdessä, toinen \"Rikkaruoho\"-nimisenä,\npainettu myöskin \"Maaliskuun lauluihin\"; toinen, eräs hyvin\nmyrskymielinen runo, ei myöhempään enää ole löytänyt armoa silmieni\nedessä.\n\nMinne oli vanhin veljeni mennyt sitten? Metsään itkemään, kertoi hän\njoskus myöhemmin, puhelemaan Luojan lumisille puille sen yksinäisyyden\nalakuloisia mielialoja, joka ei omassa ajassaan saa edes\nläheisimpienkään ymmärtämystä osakseen.\n\nMonissa muissa muodoissa oli nuoren ja vanhan Suomen periaatteellinen\nristiriita noina samaisina ikävuosina minulle esiintynyt.\n\nTietysti minäkin olin vapaauskoja, tietysti kansanvaltainen, tietysti\nrealisti, repivän ivan ja erittelyn mies, kuten koko nuori Suomi.\nTietysti vaadin minäkin itäsuomalaisen kansankielen oikeuksia\nkorkeammassakin kirjakielessä, tietysti ei ollut vieras minullekaan tuo\njotakuinkin ylimalkainen pyrkimys henkilökohtaiseen vapauteen ja\ntotuuteen, mikäli sitä oli koulupoikaisen ikäni ja asemani\nulotettavissa. Tunsin koko tunnelmapohjaltani entiseen tukevaan,\nturvalliseen ja ihanteelliseen aikakauteen liittyväni. Siksipä kun Aho\njoku vuosi sen jälkeen julkaisi \"Nuori Suomi\" albumissa lastunsa \"Nuori\nsielu\", en voinut oikein hyvällä omallatunnolla ottaa osaa hänen\nhilpeyteensä. Oli kuin osa siitä Suomesta, johon juuri\nvanhimman veljeni välityksellä olin tutustunut, olisi kaikkine\nkielitieteellisine, muinaistieteellisine, kansatieteellisine ja\npitäjänkertomuksellisine harrastuksineen äkkiä asetettu alastomana\nkirurgin leikkauspöydälle ja pidetty yleistajuinen luento hänen\nlaiharakenteisesta maallisesta majastaan.\n\nMikä oli ollut sen sisäinen toimeenpaneva voima, sielu ja hehku, sen\njätti tuo ulkokohtainen veitsenkäyttäjä nyt ja aina jälkeenkinpäin\nkokonaan koskemattomaksi.\n\nSen ratkaisi vasta pari vuotta myöhemmin Arvid Järnefelt romaanillaan\n\"Isänmaa\", jota etevämpää ei sitten Aleksis Kiven \"Seitsemän veljeksen\"\nole meillä ilmestynyt.\n\n\n\n\n8.\n\nKUOPION LAULUJUHLA v. 1891\n\n\nTämän tärkeän kehityskauden kenties valoisimpana periaatteellisena\nmuistona kangastuu mielessäni Kuopion laulujuhla v. 1891, jossa\neräitten onnellisten olosuhteitten vuoksi pääsin läsnä olemaan.\n\nVietin pari kesäistä viikkoa serkkuni, kansakoulunopettaja F.R.\nMustosen luona Maaningalla. Matkalukemisenani oli ollut Ahon\nensimmäiset lastut, joten olin jo sinne saapuessani pyhää henkeä täysi.\n\nSiellä kuulin pelkästään Kuopion tulevista monipäiväisistä\nlaulujuhlista puhuttavan. Juhlarunoilijaksi niihin oli veljeni Kasimir\nlupautunut. Serkkuni, joka ihaili palavasti hänen kokoelmaansa\n\"Ristiaallokossa\", pyysi uudestaan ja yhä uudestaan, että lausuisin\nniitä hänelle halki valkeat kesäiset yöt. Osasinkin ne melkein sanasta\nsanaan ulkoa, ja yhteinen mielipiteemme oli, ettei suomenkieli vielä\nkoskaan ollut siten kaikunut, yhtä vähän kuin kenenkään muun runoudessa\nolivat nykyaikaiset elämänarvot saaneet niin sointuvaa vastinetta.\n\n-- Kasimir Leino merkitsee runossa samaa kuin Juhani Aho suorasanaisessa\ntyylissä, oli hänen innokas mielipiteensä, johon ei minullakaan ollut\nmitään sen enempää vastaanväittämistä.\n\nLopuksi sain kotoa nimenomaisen määräyksen viipyä Maaningalla noin pari\nviikkoa ennen juhlien alkamista, koska sieltäkin aikoi koko joukko\npitäjän vallasväkeä omin hevosin saapua niille. Elin siis onnen\ntäydellistä keskipäivää, uusia, entisiä ehompia vaikutuksia odotellen.\n\nSaavuimme Kuopioon täpötäydellä laivalla, josta yli tyynten selkien\nmilloin kuoro-, milloin yksinlaulut kajahtelivat. Laivoja saapui sinne\nmuuten joka taholta, mikä Savonlinnasta, mikä Lappeenrannasta, mikä\nIisalmesta, mikä Joensuusta, kaikki täynnä samaa Suomen laulua, nuorta\nja vanhaa, köyhää ja rikasta.\n\nKoko Savon kansa oli lähtenyt liikkeelle. Eikä vain Savon, vaan\nkaikkien muittenkin maakuntien suomalainen sivistyneistö. Junat toivat\ntulvanaan uutta ja riemuitsevaa juhlayleisöä. Toisia tuli idästä,\ntoisia lännestä. Kesäinen Helsinki tyhjensi viimeisetkin uutterat\ntyöntekijänsä, itse Pietarinkin suomalainen siirtokunta oli sinne\nlähettänyt oman Alku-nimisen kuoronsa.\n\nMe saman puolen asukkaat saimme majapaikat samassa talossa. Riensimme\nsitten eri joukoin kaupunkia katsomaan ja sen juhlavalmistuksiin\ntutustumaan. Nautin omasta puolestani suuresti siitä huomiosta, jonka\nhavaitsin hämeenlinnalaisen pitkätupsuisen, lyyraniekkaisen\nlukiolakkini osaksi tulevan paikallisen koulunuorison taholta. Tunsin\nitseni ensi kertaa elämässäni melkein täysikasvaneeksi. Kuljin\nmuukalaisena Kallaveden kaupungissa ja painoin tarkkaan mieleeni\nkatujen nimet, etten eksyisi yksinkään seikkaillessani.\n\nVarhain seuraavana aamuna olimme kaikki Snellmanin puistossa, jossa\njuhlat lyhyellä isänmaallisella puheella ja raikahtavilla\ntorventoitotuksilla julistettiin alkaneiksi. Sitten alkoi se helteinen\nkilpajuoksu, joka ei lakannut näinä kolmena päivänä hetkeksikään,\nennenkuin laivat olivat taas kukin taholleen rantalaitureista eronneet\nja junat viimeisen lähtömerkkinsä antaneet.\n\nKäynnit Puijolla, kävelyt Väinölänniemellä kuuluivat luonnollisesti\njuhlaohjelmaan. Välillä voi aina levähtää Snellmanin puistossa, saada\nsiinä paikalliset sanomalehdet, juoda lasin virvoitusvettä tai\npuikahtaa hetkiseksi majapaikkaansakin kotoisia eväitä maistelemaan.\nOli saatava, mikäli mahdollista, pääsylippu Maikki Pakarisen\n(Järnefelt) konserttiin, jossa \"Pai, pai, paitaressu\" saavutti niin\nmyrskyistä suosiota ahdinkoon pakkautuneen yleisön keskuudessa.\nKiirehdittävä oli myöskin lukkarien kuoron konserttiin, jonka\nviehättävimpänä vetovoimana taas olivat \"Sivorin laulut\", levittäen\nniitten tarttuvan hilpeyden tuossa tuokiossa ympäri Suomenniemen.\n\nKaikki kävin, kaikki kuulin. Mieleni olisi erikoisesti tehnyt pistäytyä\nlaulujuhlien yhteyteen julistetun vapaan kirjailijakokouksen ohjelmaa\nseuraamaan, jos olisin luontaiselta pelokkuudeltani uskaltanut. Luin\nsitä tarkemmin niitten selostuksia paikallisesta sanomalehdistöstä ja\nhuomasin, että m.m. Juhani Aho ja Kasimir Leino olivat puoltaneet\nvakinaisen suomalaisen kirjailijaliiton perustamista, mutta yhteydessä\nruotsinkielisten kirjailijain kanssa, jota silloinen kansallismielinen\nSuomi ei suinkaan pitänyt toivottavana. Tämäntapainen kaksikielinen\nliitto kyllä syntyikin sitten Suomen taiteilijaseuran yhteyteen, jossa\nse aluksi virkeätä, sitten yhä laimenevampaa elämää vietettyään lopuksi\nhiljaisesti haudattiin.\n\nMyöskin Uuden Kuvalehden juhlanumero herätti vilpitöntä ihastustani.\nTämä tuntui sittenkin nuoren ja keväisen Suomen juhlalta eikä vanhan.\nMutta vanhoillekin lienee ollut outoa havaita, että Suomi oli näin\nsuuri ja että siihen mahtui näin paljon valistunutta, valpasta opin ja\nauran tien astujata.\n\nSeuraavana päivänä oli varsinainen pääjuhla Väinölänniemellä. Sen\nluonto\nheloitti rehevimmässä kesäisessä kukkeudessaan. Toisesta päästä Suomea\ntulleet tuttavat tapasivat täältä tuttujaan. Alituisesti kuuli\njuhlakentällä sanoja:\n\n-- Keh, oletko sinäkin täällä?\n\n-- Keh, missäs minä, jos en siellä missä muutkin. Mutta kuinka sinä olet\ntänne eksynyt?\n\n-- Täytyihän sitä tulla vähän itseään tuulluttelemaan.\n\nPäivälehden silloinen toimitussihteeri E.O. Sjöberg kertoi myöhemmin\nleikillisesti, miten toinen lehden toimittaja toisensa jälkeen oli\nsaapunut hänen luokseen ja sanonut:\n\n-- Olen aikonut tästä vähän laulujuhlille. Kai sinä hoidat\nulkomaanosaston?\n\n-- Kyllä, kyllä, oli Sjöberg häntä lohduttanut. Hyvää matkaa vaan!\n\nPäätoimittaja oli tullut ja pyytänyt häntä vastaamaan lehden johtavista\nkirjoituksista.\n\n-- Kyllä vastataan, Sjöberg siihen vakuuttanut. Pakkaa nyt vaan pian\nkapsäkkisi!\n\nAho ja Leino tulleet ja ilmoittaneet aikovansa Kuopion laulujuhlille,\nkunhan Sjöberg vain pitäisi sillä aikaa huolta lehden\nkaunokirjallisesta sisällyksestä.\n\n-- Mikään ei ole sen helpompaa, Sjöberg hymyillyt rakastettavasti\nheille. Onhan täällä laatikko täynnä painamattomia käsikirjoituksia.\n\nToimittajien kauhu oli ollut ääretön heidän huomatessaan, että he\nkaikki olivat laulujuhlilla.\n\n-- Keh, oletko sinäkin täällä?\n\n-- Tietysti. Täytyihän minun lähteä kirjeenvaihtajana.\n\n-- Keh, ja sinäkin?\n\n-- Tietysti, juhlarunoilijana.\n\n-- Ja sinä?\n\n-- Lausujana.\n\n-- Minä taas muuten savolaisena.\n\n-- Mutta sinä?\n\n-- Lehden valtiollisena edustajana, vastaus siihen. Täytyihän\nnuorsuomalaisella puolueella toki olla sellainenkin täällä, jossa koko\nSuomi kokoontuu.\n\nTervehditty, riemastuttu, mutta jääty jälleen tuumimaan, kukahan lehden\noikeastaan tällä välin toimittaa.\n\n-- Minä toimitin yksin lehden, oli Sjöbergin tapa homeerisesti hymyillen\ntarinansa lopettaa. Eikä sen parempia numeroita ole usein siitä\npaikasta maailmalle lähtenytkään.\n\nPysyttelin tarkasti serkkuni Mustosen parissa, joka ei väsynyt minulle\ntunnettuja henkilöitä huomauttelemasta.\n\n-- Tuo lihava muori tuossa on Minna Canth, hän sanoi. Kauppis-Heikki on\ntuo kapea nuori mies hänen rinnallaan.\n\n-- Entä Ahot ja Järnefeltit?\n\n-- En näe heitä, missä lienevät sanomalehtipöytien ääressä tuolla, lavan\nedustalla. Mutta tuolla menee veljesi Kasimir. Siellä hän näkyykin\nsiirtyvän hiljaa ja arvokkaasti eteenpäin sankan ihailijaparven häntä\nsaattaessa.\n\nJa serkkuni kuiskasi minulle, että lähinnä Ilmari Krohnia, joka liikkui\nkuvankauniina lumivalkeassa kesäpuvussaan, savolaispieksut jalassa, oli\nveljeni näitten juhlapäivien ihailluin merkkihenkilö.\n\nEikä vielä oltu edes lausuttu hänen juhlarunoaan, mutta pian tuli\nsenkin aika ja jo vähän ennen jakoivat marsalkat sen painettuna\nyleisölle. Toimittaja Kaarlo Frisk nousi lavalle. Se oli hänen, entisen\nnäyttelijän, suurhetkiä.\n\n    \"Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme,\n    keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme\",\n\naloitti hän pehmeällä, mielestäni liiankin pehmeällä äänenpainolla.\nMutta kun siihen oli tottunut, saattoi hyvinkin seurata sen\nvivahdusrikkautta ja selkeätä käyttelyä, sillä jokainen sana kuului yli\nkoko tuon laajan tasangon. Yleisö seurasi henkeään hievahtamatta\nsanoja, joita sointuvampia ei vielä oltu kuultu tämänkään Lehtoniemen\nlempeillä rantamilla.\n\nMutta kun runoelma sitten keskiosassaan uhkaavasti taittui, kun tekijä\nriensi oman kaunosanaisen esityksensä karistaen pateettisella\nmahtiponnellaan niitä \"idän irnuja\" ja \"kaakon karjuja\" kuvailemaan,\njotka tahtoivat vallata meiltä tämän vapaan ja kauniin maan, kävi\nhumaus yleisössä, ja Friskin ääni paisui pauanteeksi hänen julki\njulistaessaan:\n\n    \"Ei koskaan, ei! Tää aurinko on uus,\n    valo voimalla tunkevi pilvestä taas,\n    ole huoleti kansa, on turvassa maas,\n    nyt valvovi itsetietoisuus.\"\n\nKalevalanmittaista finalea tuskin jaksettiin kuulla enää.\nKättentaputusten ja eläköön-huutojen myrsky purkautui heti viimeisen\nsäkeen loputtua.\n\n-- Tekijä, tekijä esiin! huudettiin.\n\nJos tekijä oli huutanut äsken, huusi yleisö nyt. Mitä kauemmin tekijä\nviipyi, sitä korkeampana kajahteli kansan pyhä tahto, ikäänkuin hänen\nvakaumukselleen vannoutuakseen ja ikuisiksi ajoiksi sen poveensa\npainaakseen. Lopuksi hän esiintyi lausujaa kädestä taluttaen ja\nkiittäen häntä kaiken kansan edestä. Yleisön riemu ei tuntenut rajoja.\nKerta kerralta kutsuttiin tekijä ja lauluja esiin, ja kun tämä lopuksi\nverhoutui vaatimattomuuteensa, esiintyi tekijä yksin lavalla avoimine,\nnuorekkaine kasvoineen, kiittäen lakki kädessä yleisöä, joka oli hänet\nymmärtänyt.\n\nSe ali juhlan huippukohta. Niin ei tuuminut vain näiden muistikuvien\npiirtäjä, vaan koko yleisö ympärilläni. Mutta mitä minä itse mietin\nmielessäni, sen tietävät vain Väinölänniemen kaislarannat ja loivat\nlaineet, jotka niitä kahisuttelivat.\n\nSeisoa noin kaiken kansan edessä! Sanoa julki, mitä jokainen ajattelee!\nTehdä se muodossa, jonka jokainen ymmärtää ja heti vaistomaisesti\ntuntee omakseen! Saattoiko olla mitään sen suurempaa, sen\nkadehdittavampaa osaa runoilijalle?\n\nOli vaikea saada unta sinä yönä. Lähdin jo aamunkoitossa jälleen\nkävelemään. Kaikkialta kiirehti kesäpukuisia nuoria pareja vastaani.\nVoin kuvitella heidän siellä täällä nienten nenissä viettämiensä\nyönhetkien ihanuutta ja valitin syvästi jälleen ikävuosieni vähyyttä,\njoka tuntui minusta, jo varhain miehistyneestä nuorukaisesta, täysin\ntoivottomalta.\n\nMiksi en ollut maisteri, miksi en edes ylioppilas? Olin vain poloinen\nkoulupoika, jolla oli vielä neljä pitkää lukuvuotta edessään.\n\nSen päivän kansanhuveilla, joihin juhlat päättyivät, oli omat\nviehätyksensä. Jännittävää oli kuulla palkintojen jakoa, jonka\nKansanvalistusseuran monivuotinen sihteeri tohtori A.A. Granfelt\nhuonolla suomenkielellään, mutta isänmaallisella innostuksella toimitti\nkaikkien hilpeäksi tyytyväisyydeksi. Jännittävää myös saada tietää,\nketkä kansankirjailijat seuran asettama kaunokirjallinen valiokunta oli\nkatsonut kilpapalkinnon ansainneiksi. Ne olivat oululainen Juhana Kokko\nja savolainen Kauppis-Heikki. Huudettiin eläköötä heillekin ja\nsiirryttiin sitten katselemaan niemelle saapuvaa kalevalaista\njuhlakulkuetta, joka lava-aisoilla keinuvine veneineen ja niihin\nsijoitettuine sankareineen, sulhoineen ja neitoinen oli suurenmoisinta,\nmitä tällä ajalla vielä oli ulkoilmassa niillä mailla nähty.\n\nKoiduttiin taas kotiin seuraavan päivän matkaa valmistelemaan. Omasta\npuolestani olin jo juhlaan väsynyt. Taisi olla monen muunkin laita.\nMutta lienen eronnut useista muista kanssamatkailijoistani siinä\nsuhteessa, että olin nähnyt taivaat auki ja entisestään yhä enemmän\nomasta runoilijakutsumuksestani vakautunut.\n\n\n\n\n9.\n\nPOSTIMANIFESTI.\n\n\nSiitä saakka kun olin kynnelle kyennyt, olivat valtiolliset asiat\nherättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoani.\n\nAluksi totuin niihin isäni esilukijana, joka sairasvuoteellaankin\nhartaasti seurasi niitä.\n\nKotimaisesta politiikasta ei tuon pienen Paltaniemen virkamiehistön\nkesken ollut juuri koskaan puhetta. Kaikki olivat suomenmielisiä, mutta\npikemmin J.V. Snellmanin kuin Yrjö Koskisen tapaan.\n\n\"Gör bonden rätt, men aldrig gott\" (Tee talonpojalle oikein, mutta älä\nkoskaan hyvää), lienee ollut heidän yhteinen toimiohjeensa.\n\nMutta sitä enemmän ja vapaammin puhuttiin ulkopolitiikasta.\n\nVenäjän valtiollisia tapahtumia ei tunnettu eikä niistä voitu\npuhuakaan. Sitä enemmän tuli höyryävien totilasien ääressä kysymykseen\nSaksan, Ranskan, Englannin ja Italian valtiotaito, vieläpä\npohjoismainenkin, milloin jonkun oli onnistunut siihen muitten kautta\ntai omin päinsä tutustua.\n\nMitä tärkeimpänä poliittisena tapahtumasarjana pidettiin Saksan\nlyhytaikaisen keisarin Fredrik III:n parantumatonta kurkkutautia, sillä\nhänen kauan ja kituen viettämäänsä elämää katsottiin yleisen\nmaailmanrauhan takeeksi. Muistan vielä, millä huonosti salatulla\nriemulla riensin pihan poikki toiseen rakennukseen ilmoittamaan\nisälleni tuosta jo pitkän aikaa odotetusta kuolemantapauksesta.\n\n-- Fredrik Wilhelm on kuollut, huusin sanomalehteä heiluttaen.\n\n-- Mitä? kysyi isäni, imeskellen luupäistä kepinnuppuaan, jota hän\nkäytti pitkän piipun asemesta, sen jälkeen kuin ruotsalainen\nihmelääkäri Westerlund oli kieltänyt häneltä tupakanpolton. Mitä sinä\nsanot?\n\n-- Fredrik Wilhelm on kuollut, toistin. Isä kuuntelee, minä luen.\n\nSiitä seisoikin palstamääriä Uudessa Suomettaressa. Saapui siihen\nhätään Kasimir-veljenikin ja huudahti kuultuaan, mistä kysymys oli:\n\n-- Ja nyt tulee keisariksi leirin lemmikki Wilhelm II! Ja nyt alkaa\nmusiikki ja paraadit ja sota, Der frische, fröhliche Krieg (raikas,\nhilpeä sota). Hip hip hip hurraa!\n\nJa sotahan siitä tulikin, vaikkei aivan silloin vielä, tuli\nmaailmansota. Muistan hyvin, mitä laihtunut, kuihtunut veljeni Andréen\nkartastosta sen rintamia U.S:n toimituksessa seuraten vastasi, kun\nhäntä neuvoin hiukan hermojaan hoitamaan:\n\n-- Toimita sinä maailmansota loppumaan! Kyllä minun hermoni sitten\nparanevat.\n\nMutta silloin, 1880-luvun loppuvuosina, ei vielä ollut niistä kysymys.\n\nMaassamme seuraavina vuosina esille purkautunut kulttuuritaistelu oli\nvienyt minut lähemmä myöskin sen yhteydessä olevia poliittisia\ntapahtumia.\n\nMistään kiristyneistä väleistä Venäjän keisarikunnan kanssa ei tiedetty\nkuitenkaan lähimmässä ympäristössäni ennen Leo Mechelinin,\nWeissenbergin y.m. eroa senaatista ja sitä seurannutta\nsanomalehtitaistelua, johon juuri Mechelinin ja samalla myös J.R.\nDanielsonin valtio-oikeudelliset lentokirjat niin syvästi vaikuttivat.\n\nSuomen suuriruhtinaanmaa oli siihen saakka ollut Venäjän valtakunnan\nkaikkein lainkuuliaisin osa. Venäläisistä virtauksista ja\nvastavirtauksista ei tiedetty mitään, tuskin kukaan tunsi edes\nmahtavimpien ministerien nimiä. Tavallisen rauhallisen suomalaisen\nkanta supistui sen suhteen ainoastaan nihilistien ja keisarinmurhaajien\ninhonsekaiseen halveksuntaan.\n\nNyt toitottivat toiset äänet kansaa hereille. Niiden tulkiksi oli\nvannoutunut myös veljeni Kasimir \"Ristiaallokossa\", jonka eräät purevat\npoliittiset runot ovat parasta, mitä meillä on sillä alalla\naikaansaatu.\n\nVanhimman veljeni luona taas, joka aina teroitti mieliin \"kotimaisen\nhallituksen\" tärkeyttä, olin saanut aavistuksen siitä, että meiltä oli\nmenossa sekä tulli että raha ja posti, mikäli Yrjö Koskisen\ndiplomaattinen nerous ei voisi ohjata vaappuvaa valtiolaivaamme ohi\nuhkaavien salakarien.\n\nMoskovskija Vjedomosti ja Ordin olivat silloiset pahimmat vihollisemme,\nBorodkin ja Novoje Vremja tulivat vasta sittemmin. Edellisten\nsyövyttämisestä epäpoliittisimmankin suomalaisen yleisön tietoisuuteen\nolivat m.m. kaunokirjailijamme huolta pitäneet.\n\nKasimirin runo \"Ihan kaavahan keisarikunnan\" oli tavannut vilkasta\nvastakaikua, samoin Juhani Ahon salanimellä julkaistu pilaruno \"Nuori\nSuomi\" albumissa, jossa J.R. Danielsonille annettiin seuraava kaunis\ntunnustus:\n\n    \"Näytti vääräks Wjedomostin,\n    eljet Ordinin osoitti.\"\n\nEipä kumma siis, jos heristin korviani, kun kuulin kesäisellä\nmaantiellä raikkaan miesäänen vierelläni virkahtavan:\n\n-- No, posti, se on mennyt meiltä siis!\n\n-- Niin on, vastasivat siihen toiset minua, vanhemmat äänet. Eikä taida\nniin pian takaisin tullakaan.\n\n-- Ja kaikki vain erään tuhman postineidin takia! Mutta sen minä sanon\nja tahdon sanoa tämänkin kaupungin postineidille, että yksi typerä\nvanhapiika saattaa virkatuolilla istuessaan tehdä päättömyyksiä, joista\neivät kymmenet eivätkä sadatkaan viisaat miehet aina voi vastata. Ja\ntässä tapauksessa saavat siitä kuitenkin vastata sadattuhannet ja\nmiljoonatkin.\n\nHän, joka näin puhui, oli lähin naapurimme, metsäherra Alarik Ritarsalo\n(Riddelin), joka isäni kuoleman jälkeen oli nimitetty olemattoman pesän\nhoitajaksi ja siis myöskin meidän alaikäisten lasten holhoojaksi.\n\nKukkaisine liiveineen, kultapuitteisine rilleineen ja näillä tienoin\noutoine kiihkeämpine käytöstapoineen hän oli tuonut tuohon\nkangistuneeseen virkamies-yhteiskuntaan ikäänkuin tuulahduksen\nkulttuurin eteläisemmiltä rintamailta.\n\nHänen vaimonsa Aline, kookas, komea ilmiö, tässä maalaisympäristössä\ntäysin maailmannaiselta vaikuttava, käveli hiukan taempana muiden\nnaisten kera, kuitenkin terävin korvin ottaen osaa miesten\nkeskusteluun.\n\nHeidän lapsensa Aarne (Orjatsalo) ja Anna (nyk. rouva Nyman,) taisivat\nolla vielä liian pieniä silloin ollakseen mukana tällaisilla pitemmillä\nhuviretkillä.\n\nMe olimme nimittäin matkalla Sotkamoon. Olimme tulleet toiset vettä,\ntoiset maata myöten Kajaanin kaupunkiin ja siellä yhtyneet. Sieltä\nmeidän oli taivallettava hyvä Ruotsin virsta Petäisen koskenniskaan,\njosta pieni höyrylaiva \"Elias\" oli meidät yli Rehjänselän Vuokatin\njuurelle puksuttava.\n\n-- Mitä, kuka, mikä postineiti? kyseltiin.\n\n-- Ka, eräs hankolainen. Ettekö te sitä tiedä?\n\nMe emme todellakaan tienneet siitä niin hituistakaan.\n\nMutta metsäherra, joka liikkui kotinurkkia kauempanakin ja toi sieltä\nmukanaan kaiken muun rihkaman ohella poliittisia juorujakin, selitti\nmeille seikan.\n\nKeisarillinen laivasto oli ankkuroitunut Hangon edustalle. Sieltä oli\nlähetetty eräs Venäjälle menevä ja venäläisillä postimerkeillä\nvarustettu kirje, jota asianomainen postineiti oli kieltäytynyt\nvastaanottamasta. Se kuului olleen joltakin suuriruhtinaalta. Tämä oli\nasiasta kuultuaan suuttunut ja uhannut, että sellaista skandaalia ei\nenää vastedes tulisi Suomessa tapahtumaan.\n\nJa siinä sitä nyt oltiin. Postimanifesti oli julistettu ja Suomen\npääpostitirehtööri alistettu venäläisen ministerivallan alle. Vielä\nmuutamia muita samanlaisia manifesteja ja meidän itsenäisyytemme oli\noleva vain lyhyt lasten tarina, jota jälkeentulevaisemme kuuntelisivat\nkummakseen.\n\n-- Isänmaa ei ole vielä koskaan ollut sellaisessa vaarassa, jatkoi\nenerginen metsäherra, mutta kotimaisen hallituksen olisi pitänyt erota.\nSe olisi ollut ainoa kyllin arvokas vastaus moiseen kaikkia lakeja\nloukkaavaan sortotoimenpiteeseen.\n\nSiis sama vaatimus, joka helmikuulla 1899 uudistui, vaikka monin\nkerroin voimistuneena. Tällä erää se antoi aihetta vain yleiseen\nvakavustumiseen ja yksilöllisiin huokauksiin.\n\nKuvaavaa kyllä silloisen poliittisen mielipiteen kypsymättömyydelle\nnäillä maankulmilla, ei kukaan lausunut mitään, ei eroavaa eikä yhtyvää\nkantaa metsäherran herättämän kysymyksen johdosta. Hänhän sen tiesi\nparemmin, hän, joka tuli suuresta maailmasta ja oli seurustellut\npiireissä, joissa näitä asioita perusteellisemmin pohdittiin ja\najateltiin.\n\n\n\n\n10.\n\nVUOKATINLAMPI.\n\n\nKajaanista päin tullessa sinertyy jo kaukaa silmien eteen Vuokatin\njylhä kalliokyhmy, jota havumetsä jo melkein joen rannalta saakka\nreunustaa.\n\nOn kaksi tietä sinne, toinen jyrkempi ja suorempi, toinen pitempi ja\nkiipeäväin matkaajain mukavuudeksi mutkitteleva. Kumpikin johtavat ne\nkulkijansa vuoren korkeimmalle laelle, josta on hurmaava näköala\nsekä itään että länteen ynnä vielä vastapäisen Naapurivaaran\npäivänpaisteisille niityille, pelloille ja vihannoiville viidakoille.\nVain etelän puolella kohoaa synkkä korpimetsä.\n\nNaiset rupesivat kahvinkeittohommiin, miehet, ne nimittäin, jotka\nolivat jo saaneet tarpeensa kuivain karahkain kannannasta,\nheittäytyivät\nkalliolle pitkäkseen ja sytyttivät savukkeensa. Meistä nuorista toiset\nkalkuttelivat puumerkkejänsä kivien kylkiin, toiset ryhtyivät tuohon\nuskaliaaseen yritykseen kavuta alas Vuokatinlammelle katsomaan,\nkasvavatko sen suosammaleiset rannat todellakin muuraimia ja keinuvatko\nsen pinnalla lummekukat, jotka eivät koskaan olleet tuulenpuuskia\ntunteneet.\n\nOmasta puolestani kuuluin viimemainittuihin löytöretkeilijöihin.\n\nLampi oli luonnollisesti pohjaton, kuten kaikki muutkin tarumaiset\nlammet. Onneton hän, joka koetti sen syvyyttä mitata laskinluodillaan.\nVetehinen vei hänet saaliikseen.\n\nAlas kapuaminen sinne ei suinkaan ollut aivan helppoa. Puulta puulle\nkävi matka, täytyi käyttää milloin käsiä, milloin jalkoja apunaan. Ja\nkun vihdoin henkensä kaupalla oli päässyt sinne, ei siellä voinut\nliikkua juuri ollenkaan, sillä sammal upotti ja vuoren penkereet olivat\nliukkaat alituisesta kosteudesta.\n\nNäytti siellä todellakin olevan jonkinlaista kasvullisuutta,\nkorpikuusista puhumattakaan, jotka kaarsivat taivaan korkealla meidän\npäittemme päällä. Joku oli myöskin ulpukan näkevinään, mutta muuraimia\nme emme nähneet ollenkaan, vielä vähemmän sitä vanhaa ruuhta, jolla\njoku varomaton kalastaja oli koettanut kelata hänelle tuntemattomia\noutojen onkaloitten asukkaita.\n\nNähtävästi oli vuoren ukko vienyt senkin syvyyteen.\n\nMuut nuoret lähtivät jo pettyneinä ylös kapuamaan, mutta me jäimme.\nHän, sinipiika terhenisine varrenviivoineen, minä, notkolampi tummasta\npimeydestä nousevine käsivarsineen.\n\nIstuimme lengolle koivunkonkelolle ja annoimme menevien mennä, emmekä\nkumpikaan uskaltaneet pitkään aikaan puhua mitään.\n\nHän tiesi, että minä pidin hänestä, sillä olinhan antanut hänelle siitä\nkyllin monta mielestäni liiankin selvää viittausta. Minä en tiennyt,\nvälittikö hän minusta vähääkään, mutta toivoin ja epäilin yht'aikaa,\ntohtimatta hankkia mitään varmuutta tälle riuduttavalle rinnan\nkaipaukselle.\n\n-- Voisitko sinä viihtyä tuollaisen vuorilammen rannalla? virkahti hän\nvihdoin hiljaa.\n\n-- Kenties, vastasin syvämietteisimmällä äänenpainollani. Kenties, jos\nolisin itseeni tyytyväinen.\n\n-- Mutta ellet olisi? kysyi hän jälleen kuin sattumalta painaen kättäni\nkädellään.\n\n-- Niin karkkoaisin kauhulla pois sieltä, vastasin minä miehekkäästi.\n\nSeurasi pitkä ja paljon puhuva vaitiolo.\n\n-- Mutta minne voi ihminen paeta itseään? virkahti hän sitten yhä\nvienommalla äänensävyllä.\n\n-- Ei minnekään, vastasin. Mutta minä olen lukenut jostakin, että sekin\non sentään joskus ihmislapselle onnistunut.\n\n-- Missä ja milloin? hän kysyi.\n\n-- Häntä rakastavassa sydämessä, vastasin. Mutta nyt olinkin minä\nsanonut jo kaikkeni.\n\nOdotin, mitä tuleman piti, valmiina suurempaan onneen kuin\nonnettomuuteenkin.\n\nTuokio, jonka hän katsoi minuun pitkien silmäripsiensä lomasta, tuntui\nminusta ikuisuudelta.\n\n-- Sinä luet niin paljon, hän sanoi. Etkö tahtoisi lausua minulle\njotakin omista runoistasi?\n\nSe palautti minut takaisin todellisuuteen.\n\nLumous oli murtunut. Minä heitin aito-heineläisen ilkaimoivan\nsilmäyksen häneen.\n\n-- En, vastasin naurahtaen, sillä silloin vaatisin, että sinun\nvälttämättä olisi runoani kiitettävä.\n\n-- Ja eilen sitä tekisi?\n\n-- Silloin olisi meidän kaiketi heti toisistamme erottava.\n\nHän katsoi suurin silmin minuun.\n\n-- Miksi? kysyi hän.\n\n-- Siksi, että huomaisin sinun suhteesi surkeasti erehtyneeni. Hänkin\nnauroi.\n\nTaas pitkä, paljon puhuva vaitiolo.\n\n-- Ne taitavat kaivata meitä siellä ylhäällä, hän virkahti viimein,\nkorjaten toisella kädellä hattuaan.\n\n-- Se on mahdollista, vastasin. Ja täytyyhän sinun sitäpaitsi muistaa,\nettä siellä on muitakin kavaljeereja.\n\n-- Minulla? hän huudahti hiljaa. Ei ketään.\n\n-- No, ihailijoita siis? intin hänelle vastaan.\n\n-- Niistä minä vähät välitän, hän vakuutti.\n\n-- Yhtä vähän kuin minustakaan? virkahdin kuin ohimennen.\n\n-- Sitä en ole sanonut, hän lausui vakavasti. Me olemme aina hyviä\nystäviä.\n\n-- Kuin veli ja sisar? pistin pilkallisesti.\n\n-- Jos tahdot niin. Mutta nyt sinun todellakin täytyy auttaa minua\ntäältä ylös kiipeämään.\n\nOjensin käteni hänelle ja vedin häntä puulta puulle takaisin ihmisten\nilmoihin. Mutta jokainen ponnistus, jonka tein hänen tähtensä, tuntui\nmielestäni ritarilliselta itseuhraukselta.\n\nKun pääsimme kukkulan laelle, oli kahvit jo juotu, eväskori pakatut ja\naurinko painumassa alimenoonsa. Kaikki muut olivat jo valmiit\nlähtemään. Meitä vain oli huudeltu ja odoteltu.\n\n-- Missä te viivyitte? kysyttiin.\n\n-- Peilailimme vain hetken toinen toisissamme, vastasin yliolkaisesti.\n\n-- Ja mitä näitte sieltä? kysyttiin vielä hymysuin.\n\n-- Itsemme, vain oman pienen itsemme, vastasin, ja deklamoin aivan\njulkeasti seuraavan heineläisen säejakson:\n\n    Himmlisch war's, wenn ich bezwang\n    meine sündige Begier,\n    aber wenn's mir nicht gelang,\n    hatt' ich doch ein gross Plaisir.\n\n    (Oli hengen hekkumaa\n    liha heikko lannistaa,\n    vaan jos liha voiton vei,\n    ikävää se ollut ei.)\n\nMyöhäiseen iltapäivään katsoen päätettiin olla yötä joen rannalla\nsijaitsevassa majatalossa ja nousta vasta seuraavana päivänä\nNaapurivaaran kaukaa kimmelteleviä ikkunalaseja lähestymään.\n\nAloimme alasmenon.\n\nMeillä kahdella ei ollut enää tilaisuutta pakinoida paljon mitään,\nmutta olin suureksi sisäiseksi ilokseni ja julmaksi nautinnokseni\nhuomaavani, että Sinipiian silmät olivat vettyneet ja että hänen\notsallaan karehti kuin etäinen uhkaava ukkoslonka toisista, minulle\ntuntemattomista maailmoista.\n\nMutta omille sisäisimmille tunteilleni en taaskaan keksinyt muuta\nitsekohtaisempaa ilmaisua kuin Heinen kylläkin karun, mutta sitä\nkauniimman \"Vanhan saksalaisen laulun\" suorasanaisen ajatuksen:\n\n\"Sie war liebenswürdig und er liebte sie. Er aber war nicht\nliebenswürdig und sie liebte ihn nicht.\"\n\n(Se nainen oli rakastettava ja se mies rakasti häntä. Mutta se mies ei\nollut rakastettava ja se nainen ei häntä rakastanut.)\n\n\n\n\n11.\n\nMUSTAT SUKAT.\n\n\nMitä tuo ukkoslonka merkitsi, sen sain kyllin kokea majatalon pihalla\nja vielä enemmän sen rannan kasteisessa heinikossa, missä me nuoret\nhelteisistä tuvista tai viileistä aitanparvista hiivittyämme vielä\nvietimme aamupilven ensimmäiseen punerrukseen asti valkean kesäyön\nhämärää.\n\nTunsin silloin ensimmäisen, mutta en viimeistä kertaa, mitä on tuo\nrakkaudentuska ja epätoivo, jota sanotaan sen toiseksi pimeäksi\nsisareksi.\n\nVariksensaappaissa olin sitä ennen montakin kertaa kävellyt. Nyt ensi\nkerran mustissa sukissa.\n\nTuo kaamea käsite ei ole millään mainesanoilla tyhjennetty.\n\nMyöskin kateus kuuluu niihin, karsaus ja ylenkatse, sisäinen\nloukkautuminen ja itsehalveksunta, kaikki pitkinä vihlovina\nsydänviilekkeinä, joita pelkää jokaiselle näyttävänsä. Eikä kuitenkaan\nvoi karata pois, eipä edes hallita omia eleitään ja ilmeitään.\n\nVarsinkin kuuluu siihen koomillisuuden tunto oman itsensä edessä,\nsamalla kuin heti toisessa tuokiossa tuntee petettävän ja poljettavan\nomaa pyhintä itseään ja pyydettään.\n\n\"Il ne faut pas badiner avec l'amour\" (ei lempi leikin vuoksi), sanoo\nMusset.\n\nOlin nähtävästi tehnyt tuon kuolemansynnin lemmen majesteettia kohtaan,\nkoska minua niin kipeästi ja verisesti rangaistiin.\n\nMutta minä en voi vielä tälläkään hetkellä käsittää, kuinka tuo\nsamainen herkkä ja heleä Sinipiika, joka vielä hetki, pari sitten oli\nkanssani koivunkonkelolla istunut niin arvoituksellisena ja\nsalaperäisenä, saattoi -- kuinka hän saattoi! -- nauttia tuon minua paria\nvuotta vanhemman koulupriimuksen naljailusta, kävellä hänen kanssaan\npitkin törmän piennarta ja katsella niin kaukomielin utuisille\nulapoille:\n\nHe näyttivät juttelevankin joskus. Mitä he juttelivat? Mitä _saattoi_\nheillä olla sanomista toisilleen, heillä kahdella, joista tyttö oli\nhempeä ja himmeä kuin kesäheinä, poika taas aivan kollo, kutistunut ja\nsielullisesti kokonaan kyttyräselkäinen?\n\nEn voinut kuvitella mitään sen hullunkurisempaa kuin mokoma epäparia\noleva kaksoishahmo tuolla rantaäyräällä!\n\nJohan hevostenkin olisi läheisestä haasta pitänyt hirnua sille. Mutta\nkun asianomaiset nelijalkaiset näyttivät kaiken koomillisuudentajunsa\nkadottaneen, hirnuin minä itse. Kerroin ympärilleni kasaantuville\nikätovereilleni toinen toistaan hassumman jutun, saaden heidätkin\nsamaan iloon yhtymään. Välillä vilkaisin aina taakseni, eivätkö he\nkaksi kuulisi jo, kuinka he alensivat toisiaan minun silmissäni.\n\nEivät, he eivät näyttäneet kuulevan eikä näkevän mitään. Meidän oli\npakko hiivittäytyä hiljakseen törmää alaspäin.\n\nHe tulivat jo puolimatkassa vastaamme. Mutta siinä samassa loppuikin\nminulta lappaminen.\n\n-- Pojilla tuntuu olevan lysti täällä, virkahti pari vuotta vanhempi\nviirunaamainen toverini pienellä halventavalla hymyllä. Mistä te\niloilette?\n\n-- Meillä on ilo itsessämme, vastasin vihamielisesti hänelle, niin saman\nkylän poika kuin hän olikin. Mutta siitäkö teillä murhemielisyys?\n\n-- Tuskinpa. Mutta vähästä lasten mielihyvä, vastasi hän hymyillen yhä\nedelleen kiusallisesti yläluokkalaisen kiistämättömällä itsetunnolla.\nMe taas huokailemme vain sydänhuoliamme..\n\nJa hän laikahti laulamaan syvällä, sointuvalla tenoribarytonillaan:\n\n    \"Enkä mä muille ilmoita noita sydänsurujani;\n    synkkä metsä ja kirkas taivas ne tuntee mun huoliani.\"\n\nHänen äänensä karkeloi yössä.\n\nOmasta mielestäni en ollut koskaan kuullut sen rumempaa\nruisrääkkämäisyyttä. Jos olisi tahtoni mukaan tapahtunut, olisi hän\npoksattu keskeltä poikki ja työnnetty molemmat päät vanhaan\ntervatynnyriin, niin että hän ei viimeisenäkään päivänä olisi tietänyt,\nmistä tapinreiästä hänen oli noustava Herransa Jumalansa tuomiolle.\n\nMutta muut pyysivät häntä jatkamaan laulua. Ja hän lauloi:\n\n    \"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,\n    ja se kauniisti kukoistaa,\n    yksi kulkijapoika on nähnyt sen\n    eikä voi sitä unhoittaa.\n\n    Ja hän oisi sen ruususen poiminut\n    ja painanut povelleen,\n    mutta köyhänä ei ole tohtinut,\n    vaan on jättänyt paikoilleen.\"\n\nMäkättää kuin taivaanvuohi, ajattelin.\n\nMutta muut sanoivat hänen laulavan oikein kauniisti ja alkoivat kärttää\njotakin Sivorin laulua häneltä.\n\nJa tuo itserakas nuorukainen oli todellakin kyllin yksinkertainen heti\nkajauttaakseen:\n\n    \"Eikä ne pienet linjaalirattaat\n    keikutella kestä ja kestä,\n    eikä se vanha uudelle kullalle\n    menemästä estä.\"\n\nHän hoilasi ja huhuili kuin huuhkapöllö koko tuon pitkän renkutuksen\nkaikki liritykset ja luirutukset.\n\nOlin rikki räjähtämäisilläni inhosta ja ylenkatseesta. Itse laulun\nsanatkin, sävelmästä puhumattakaan, yököttivät minua, sitä enemmän kun\nnäin Sinipiian seuraavan niitä omilla onnellisilla lampaan silmillään.\n\n-- En ymmärrä, sanoin terävästi, pannen vaakalautaan kaiken\nkaunotaiteellisen arvovaltani, en ymmärrä todellakaan, mitä noilla\npienillä linjaalirattailla on rannalla istumisen ja itkemisen kanssa\ntekemistä.\n\n-- Etpä suinkaan, Vieno (harmikseni hän nimitti minua niin\nvarhaisimmasta lapsuudestani saakka), sillä sinä et vielä ymmärrä\nelämää. Kun tulet minun iälleni, niin tajuat tämän asian samoin kuin\nmonta muutakin elämän arvoitusta.\n\nSinipiika purskahti pilkalliseen nauruun.\n\nKaikkien muitten puutteittensa lisäksi, jotka nyt havaitsin vasta\nilmialasti edessäni, tuolta näkyi puuttuvan myös sydämen hyvyyttä\ntaikka pikemmin hyvää seuratapaa.\n\nPäätin antaa hänelle siitä pienen ojennuksen.\n\n-- Onnellinen se tyttö, joka saa niin kokeneen kavaljeerin.\n\nSinipiika katsoi minuun pitkällä, nuhtelevalla silmänluonnilla.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? hän kysyi.\n\n-- Tarkoitan tätä hyvää ystävääni tässä, joka riemukseen ottanee\nratkaistakseen vaikka sinunkin oman elämänarvoituksesi.\n\nMutta taisteluni oli epätasainen.\n\nHän purskahti jälleen nauramaan ja siirtyi lähellä seisovaan\ntyttöparveen, josta jo vähän aikaa oli kuulunut hiljaista\nlaulunhyminää. Vaihdoimme vielä pari vihamielistä katsetta\nkasvinkumppanini kanssa, mutta meidät vaiensi piankin naiskuoro pitkien\nriippakoivujen katoksen alta:\n\n  \"Ja lumi se peitti maan avaran,\n  ja luostarin kuorissa veisatahan;\n  ovat luostarinruusut oivat.\n\n  Ja ritari kannettiin taistelosta,\n  hän haavoissaan lepäs niin kalpeana.\n  Kuule, luostarin kellot ne soivat.\"\n\nNyt oli vuoro minun silmieni vettyä. Kestetyt tuskat ja riemut sulivat\nkuulaan kesäyön sopusointuiseen valohämyyn.\n\n\n\n\n12.\n\nANTINLAHTI.\n\n\nEi sillä hyvä, että mustia sukkia kannoin, saapastin myös\nvariksensaappaissa sen asian vuoksi, jota muut ovat tottuneet\nsuuremmilla sanoilla nimittämään: Rakkaus.\n\nSe minun sininen siltani, se minun punainen purteni ... eivät ne tule\nkoskaan takaisin enää. Se on niinkuin vanhin veljeni jo silloin runoili\nomasta itsestään ja samalla kertaa ehkä meistä muistakin, jotka siihen\naikaan valkean illan yöpilviä katselimme.\n\nTerhenuntu peitti tienoon. Samalla peittyi se meiltä muilta unten\nhuntuun hienoon. Pilvi tuli takaisin aamun koittaessa, murhe tuli\ntakaisin mielen muuttuessa, mutta ei koskaan se punatulkku, joka\nilahdutti sen illan ruskoa kaikkein kauneimmilla sävelillään:\n\n    -- -- \"Vaan en punatulkkuain,\n    mi lensi maille muille,\n    vaiko lie jo sattunutkin\n    muiden ansapuille?\"\n\nKaikki raunioitui ympärilläni. Isä kuoli, äiti kuoli, kaikki ihmiset\nnäyttivät minusta hullujenhuonekandidaateilta, jotka ainoastaan minulta\nkysyivät, mitä tietä myöten heidän oli sinne sisälle taivallettava.\n\nLuulen, että itsekin olin siihen aikaan hulluksi tulemassa, Luulen,\nettä samoihin aikoihin kirjoitin: \"Herra, varjele järkeni valo!\"\n\nAntinlahti oli oikea kotini siihen aikaan.\n\nEihän minua tarvittu heinätyössä eikä sen vähän elon leikkuutyössä,\nminkä Pietari Brahen ammoinen vapaaherrakunta voi aikoinaan sallia\nomilla kankaillaan. Siksi istuin niin mielelläni veneeseen, joka veti\nminua tuuleen, se tuiverteli minua, ja senvuoksi olen niille yhä\nedelleen kiitollinen.\n\nAntinlahdessa, toista peninkulmaa synnyinkodistani sinne viileteltyäni,\noli toiset ja paljon toukoisemmat isännät. Asui Juuso, asui Iso-Jussi\nsiellä, puhetta piisasi meillä illasta aamuun, eikä tarvinnut minun\nteeskennellä enempää kuin heidänkään taas jälleen uutta aamua\naloittaessamme.\n\nLuin kerran Kaarlo Kramsun runoja siellä eräällä pellonpientareella,\nkeskellä Jumalan kirkasta aamupäivää loikoessani. Iso-Jussi saapui\nsinne ja kysyi myhähdellen minulta:\n\n-- Tuleeko tuolla elinkeinolla toimeen?\n\n-- Oojaa! Kramsu sai tästä runostaan palkkaa kaksisataa suomenmarkkaa\nPohjalaiselta osakunnalta.\n\n-- Hm, hm, saneli Iso-Jussi kovinkin tolkussaan. Minä olen ikäni vienyt\ntervoja Perpummin konttoriin Oulussa eikä hinta ole koskaan vaihdellut\nmuuta kuin viidensadan ja tuhannen markan välillä. Hm, hm saisikos\nkuulla, kuinka se runo kuuluu?\n\n-- Luin sen hänelle, se oli Kaarlo Kramsun Ilkka. Luulenpa että luin\nhänelle vielä Jaakkima Berendsin. Mutta kuullessaan Kramsun sytyttävät\nsäkeet:\n\n    \"Se on talonpojan työksi\n    aina tullut Suomenmaass':\n    minkä herra maahan syöksi,\n    rakens' talonpoika taas.\"\n\n-- Hm, hm, osaatkos sinä sillä lailla kirjoittaa?\n\n-- En, totta totisesti, luulen vannoneeni jota kuinkin hyvällä\nomallatunnolla.\n\n-- Hyvä käräjäkirjuri sinusta voi tulla siis?\n\n-- Minusta tuntuu siltä, että olen vaivaksi talolle ja että kun on niin\nkaunis poutasää, niin olisi Ison-Jussin samoin kuin Pikku-Juuson\najateltava enemmän omaa työtään ja mitä hyvä karhoilma Antinlahdelle\nmerkitsee.\n\n-- Hm, hm, ei tämä talo kaadu kannaltaan, vaikka kaksikin isäntää hyvän\nnaapuruuden vuoksi naapurinpojan kanssa rokulipäivän ottaa.\n\nMitä herjalle vastata? Ei mitään. Pukkasin purteni laineille taas ja\nlähdin itselleni uusia elonsijoja etsimään.\n\nLöysin ne Karhusaaresta. Olin silloin ollut noin kolme päivää kateissa,\nkukaan ei tiennyt minusta mitään enkä minä kenestäkään. Maa oli minuun\nja minä maahan sangen tyytyväinen.\n\nSiksi, armas Antinlahti! Nyt \"puulaakin\" oma, vaikka silloin parhaiden\nnuoruus-unelmien valkama ja vapaa vapaakaupunki! En löydä koskaan enää\nniitä tunnustähtiä itsestäni, joiden alla purjehdin purrellani\nhelmaasi, eivätkä ne ole luodut meitä täysikasvuisia valtameren\nvakoojia varten. Mutta muistossani säilyt iät kaiket, sinä, suuri\nMelalahti, jossa ensikerran elämässäni huuleni pusertuivat Sinun\nhuuliasi vastaan.\n\nPäätimme tavata toisemme Pärttylin markkinoilla Kajaanissa, jossa\nlupasin kihlata vesirinkelillä hänet kaikkien taivaanlamppujen silloin\nsuloisesti loimottaessa.\n\n\n\n"]