[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzbHZqJQG-Xh3bptlmSA2Tl_L1v3zu_58c82E5dBNO_E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},700,"Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-58","Ahlqvist, August",1826,1889,"700-ahlqvist-august-muistelmia-matkoilta-venajalla-vuosina-1854-58","700__Ahlqvist_August__Muistelmia_matkoilta_Venäjällä_vuosina_1854-58",null,"tietokirja",[],[],"fi",1859,71675,475991,false,44817,[22],"Russia -- Description and travel",[24,25],"Archaeology & Anthropology","Travel Writing","\"Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858\" by August Ahlqvist is a historical account written in the mid-19th century. The book serves as a collection of travel memoirs detailing the author’s explorations in Russia, particularly focusing on the collection of Finnish folklore and the study of various Finnish dialects within the region. Ahlqvist’s firsthand observations provide insights into the cultural and linguistic diversity of the areas he visited.  At the start of the memoir, the author introduces his purpose for traveling to Inkeri, emphasizing the significance of collecting traditional songs from the Finnish populace. He reflects on the challenges of documenting these experiences amidst the chaos of war, as the political climate has infiltrated the lives of ordinary people. The narrative goes on to outline his journey from Pyhäjärvi to various locations, detailing encounters with locals and their customs, while also illuminating the linguistic differences and social dynamics observed during his travels. (This is an automatically generated summary.)",[],352,"Kielentutkija August Ahlqvistin matkakuvauksia Venäjältä 1850-luvun puolivälistä. Teos sisältää havaintoja suomensukuisten kansojen elämästä ja kielistä sekä kirjoittajan kokemuksia pitkiltä tutkimusmatkoiltaan eri puolilla valtakuntaa.","Aug. Ahlqvistin 'Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-58' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 700. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-58\n\nKirj.\n\nAug. Ahlqvist\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1859.\n\n\n\n          Paino-luvan antanut: L. Heimbürger.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nTässä ulos-tulevat matkamuistelmat eivät ole yleisölle tuntemattomat. Ne\novat jo ennen olleet painettuina aika-kautisessa kirjasessa _Suomi_ ja\nsanomalehdessä _Suometar_, ja ovat nyt, sen kehoittavaisen\nhyvä-tahtoisuuden seureeksi, jolla moni maan-mies on minua niistä\npuhutellut, tulleet kootuiksi yhdeksi kokonaiseksi, joksi ne kumminkin\njo alkujansakin olivat aiotut. Niiden painoon toimittamisesta ei minulla\nole ollut juuri muuta työtä kuin siellä täällä jonkun liikanaisen paikan\neli yli-määräisen lauseen pois-rapsiminen, kieli-opillisten näytteiden\npois-jättäminen ja kielen yleinen tasoittaminen.\n\nAnkarat tarkkaajat ehkä lukenevat, ja lukekootkin, nämä muistelmat niin\nlaajuutensa kuin laatunsakin puolelta köyhyyden todistukseksi. Vaan\nköyhyys, hengellinenkään, ei ole luettava häpeäksi yksityiselle, missä\nse on niin yleinen kuin Suomen maassa ja Suomen kielellä. Tämä kieli ei\nkirjoittaessa suju itsestänsä paperille, joten sivistyneiden kielten\nvoimme sanoa tekevän, vaan täytyy sitä käyttävän voittaa työssään\nlukemattomia vastuksia, joita eivät muut tunne kuin kokeneet, ja jotka\ntekevät, että hän isommalla vaivalla saa vähemmän valmista kuin ne,\njotka käyttävät ruotsia eli muita sivistyksen kieliä. Toinen syy tämän\nteoksen vähäisyyteen lienee sekin, että tekijä ei ole koskaan pitänyt\nmatkojensa kertomista muuna kuin hyvin vähäisenä syrjäasiana; hänen\npää-tarkoituksensa on ollut se asia, jolle hän läksikin: suomiheimoisten\nkielten tutkiminen ja niiden kautta pääseminen suurempaan ja syvempään\nselvyyteen Suomen kielessä, jota hän näissä tutkinnoissaan ei ole\nkoskaan laskenut silmältä. Niiden ja niin muodoin itsen matkankin\nsaaliit lepäävät kuitenkin enimmäksi osakseen vielä alku-peräisessä\nraakuudessansa, kunne vasta saanen tilaisuutta, aikaa ja varoja niiden\njärestämiseen ja ulos-antamiseen.\n\nHeikkoudeksi lienee tälle kirjaselle sekin luettava, että siinä löytyvät\nkertomukset ovat kirjoitetut vähitellen ja itseltä matkalta, ei yhteen\nmenoon eikä tarkoin punniten sanoja, vaikka toiselta puolen tunteiden\nvereksyyden pitäisi vakuuttaa kertomuksen totuutta. Ja totuutta olenkin\nkertomuksissani tarkoittanut, ehkä mielelläni kuitenkin tunnustan, että\nkynäni paikka-paikoin on teroittunut vähän terävämmäksi kuin olisi\ntarvinnutkaan. Yleistä kuvaa ei se kuitenkaan ole pilannut; joka tuntee\nitäiset naapurimme, on lukiessansa tätä kirjaa havaitseva, että useimmat\nheidän sekä hyviä että huonoja omaisuuksiansa ovat siinä tarkoin\nvaariin-otetut. Loukkausta enemmän kansoja kuin yksinäisiäkään kohtaan\nen ole tahtonut missään tehdä; olen vaan tarkoittanut kirjauksillani\nantaa Suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa\nheillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset.\n\nJos tässä aikomuksessani vähänkään olen onnistunut ja jos näillä\nmatka-muistelmillani voisin joissa-kuissa suomalaisissa majoissa\nlyhentää muutaman syksyisen illan pituutta, niin on niiden\nkirjoittaminen minulle jo silläkin hyvin palkittu.\n\nHelsingissä, Mikon päivän jälkeen, v. 1859.\n\n                                       _Tekijä_.\n\n\n\n\nAINEISTO:\n\n_Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v 1854_.\n\nI. Matka.\n\nMatkan tarkoitus: runojen kerääminen Inkerin-maalla. Matkavarat,\nmatka-kumppali. Yleinen kaava matkasta. Pieniä matka-tapauksia.\n\nII. Savakot ja Äyrämöiset.\n\nNäiden kansa-murteiden piiri. Missä ne eroitakset toinen toisestansa,\nvaatteuksessa ja kielessä. Miten ne ovat syntyneet.\n\nIII. Runollisuus.\n\nVanhoja runoja vaan Karjalaisilla. Mitä lajia ne ovat täällä.\nLoihtu-runoja ei löydy ja syyt siihen.\n\nIV. Tapoja.\n\nTaian-teko. Arpominen. Tanssi. Soitto. Hää-tavat.\n\nV. Rahvas.\n\nTalon-pojan tila: enin osa kansaa herran-alustalaisia. Rakennukset ja\nsiistiys huonot. Kauppa. Näkin-keruu. Parkin-kiskominen. Ruunun-lasten\nelättäminen. Herkullisuus. Tekemättömyys. Rahan-ahnaus. Siveys.\nHyppijät. Venäjästä lainatuita sanoja.\n\n_Matka Aunuksessa v. 1855_.\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nSuomalaisia Venäjällä. Lähtö Pietarista. Neva ja kulku sillä.\nPähkinälinna. Laatokka. Treschkot ja matkaaminen sillä. Laatokan kanava.\nMatka-kumppalia. Lotina-Pelto. Livvin ja Lyydin kieli. Aunuksen\nkaupunki. Matka-kumppaIi siitä. Suomalaisia Aunuksessa.\n\nToinen Kirja.\n\nVosnesenie ja sen liike. Petrosavodsk. Herra Vogel. Tykki-tehdas.\nVepsäläiset Soutu-järvellä. Äänis-järvi. Sikäläisestä rahvaasta.\n\nKolmas Kirja.\n\nMatka Ojatille. Vanha pappi Järvissä. Turha yritys hänen kanssansa\ntutkia Vepsän kieltä. Muutto Ladvan kirkolle. Tutkinnot siellä.\nVepsäläisiä arvoituksia. Isä-meidän rukous Vepsäksi. Tarinaisia tällä\nkielellä. Paluu-matka.\n\n_Matka Itä-Venäjällä vv. 1856 ja 1857_.\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nPääsiäinen Venäjällä. Kasan'in kaupunki. Tatarit. Heidän elämä-laatunsa.\nUskonsa, jumalan-palveluksensa ja opetuksensa. Kasan'in Yli-opisto.\nLuteerilaisia Kasan'issa.\n\nToinen Kirja.\n\nMatka Ischaakkiin. Volga. Uslon. Vaikeutta matkalla. Tsyvilsk'in\nkaupunki. Venäläiset ravintolat.\n\nKolmas Kirja.\n\nTschuvaschin kieli ja kirjallisuus. Kosmodemjansk. Tscheremissejä.\nTschuvaschien maa. Ulko-näkö. Vaatteus. Usko. Keremet'in palvelu. Uhrit\nja eräs uhri-juhla. Tschuvaschien kristillisyys. Tschuvaschilaisia\nlauluja.\n\nNeljäs Kirja.\n\nOlo Ischaakissa. Korttieri-emäntä. Papit. Kosmodemjansk. Majatalon väki\nsiellä. Volga ja liike sillä. Tscheremisseistä.\n\nViides Kirja.\n\nLähtö Kasan'ista Simbirsk'in lääniin. Buinsk'in kaupunki. Vastuksia\nsiinä. Gorodnitschij. Simbirsk. Hyvä kohtelu virka-miesten puolesta.\nSiellä tapaama maan-mies. Koto-opettajat Venäjällä. Venäläinen\nhovin-herra.\n\nKuudes Kirja.\n\nEdellisistä askaroitsemisista. Suuri erilaisuus suomalaisissa kielissä.\nHistoriallisia viittauksia Tscheremissien kielestä. Tschuvaschien\ntatarilainen peri-juuri. Bolgar. Burkassit. Tschuvaschilaisia\narvoituksia. Tschuvaschilainen satu.\n\nSeitsemäs Kirja.\n\nOlo Arbatov'assa. Virka-miehiä. Hävinnyt aatelis-mies. Maslenitsan\nviettäminen. Venäläisiä lauseita. Venäläisen luonteesta näytteitä.\nPensa. Siistittömyys kaduilla. Matka Pensasta Krasnoslobodsk'iin ja\nkylien surkea näkö tällä tiellä.\n\nKahdeksas kirja.\n\nMordvan kansan sia ja paljous. Sen kielen murteet. Ersäläinen\nkirjallisuus. Mordvalaisia arvoituksia. Lauluja.\n\nYhdeksäs Kirja.\n\nOlo Krasnoslobodsk'issa. Kehno korttieri ja ryyppäävä talon-väki. Toinen\nkorttieri ja sen emäntä. Seuruus-elämästä. Puute kirjoista.\nTaika-luuloisuutta. Eräs puoli-päiväinen. Eräs huvi-matka.\n\nKymmenes Kirja.\n\nKaratai-Mordvalaiset, erhetys oppineilta.\n\n_Matka Siperiassa v. 1858_.\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nLähtö Kasan'ista. Iloiset tunteet. Lossi Vätka-joen yli. Perm'in\nkaupunki. Votjakit. Baschkirit. Jekaterinenburg. Siperia. Tobolsk.\nTurinsk. Matka Tavda-joella. Pelym.\n\nToinen Kirja.\n\nPelym'in kirkon-kylä. Matka Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Ylä-Pelym.\nVoguulien valituksia. Tapaus Voguuli-paulissa. Massau-paul. Atimje-paul.\nLoppu matkaa Pelym'illa. Maa-taival ja sen poikki kulkeminen.\nSchohteltit-paul ja tulo Tapsje-joelle. Matka sitä myöten. Sortingjen\nkirkko. Sulo Beresov'aan.\n\nKolmas Kirja.\n\nYleinen piirre matkasta Pelym'in ja Beresov'an välillä. Voguulien rajat.\nMaan laatu ja tuotteet. Voguulien luku. Elämän-laatu. Metsästys.\nKalastaminen. Pähkinän-keruu. Seuran-pito. Voguulien kylät ja asunnot.\nVaatteus. Ruoka. Ulko-näkö. Sävy. Uskonto. Kauppa. Valtiollinen tila.\n\nNeljäs Kirja.\n\nBeresov'an kaupunki. Asujanten elatus-keinot ja köyhyys. Matkustaminen\npeuroilla. Matka Obdorsk'iin. Obdorsk. Ostjakkilainen ruhtinas Taischin.\nMaan-mies Beresov'assa. Beresovalaisten hyvä-tahtoisuus. Matka\nBeresov'asta etelään päin. Ostjakit. Kondinsk. Ostjakkilaista soittoa ja\ntanssia. Tobolsk. Pieniä kertomuksia. Verhoturje. Uraali ja sen\nmetalli-rikkaus. Tiet sen yli. Solikamsk. Nykyiset Permiläiset ja vanha\nBjarmin-maa. Sen kauppa. Postilla matkustaminen Venäjällä. Moskova.\n\n\n\n\nMatka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.\n\n\n\nI. Matka.\n\nSota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme,\nsota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja\nsanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään\nolisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista\ntoimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä,\njoita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan\naina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä\nkuin tyyni päivä-paiste raju-ilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet\nja toivot kääntymät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat\nrauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo -- sillä kanssa-ihmisten\nhyväksyminen on jokaiselle tarpeen -- tämä toivo on palkinnut ja\nylläpitänyt minuakin, kuin mun matkatessani useasti on täytynyt painua\nsalomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt\nmiekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin\nniitä eriskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu\ntämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren\npalstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani,\njoista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan\njotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa\nlaimeneisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät\nlaveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan\nnytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen\nkirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani,\nniillä väliajoilla, joita runonkerääjällä on kyllä joko laulajia\nodottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen\ntämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla\nhälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia\nlaskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis\nlukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin\ntasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa\nolennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.\n\nJo kauan on tiedetty, että Inkerin-maahankin on säilynyt Suomen kansan\nmuinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata,\njoissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä\nmatkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja\nlisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen,\njoka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä\nosissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerin-maan runot eivät\nolleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä\nyksinäisissä että yleisöllenkin julastuissa kirjoituksissa kehoitti\nsuomalaisuuden ystäviä tästä asiasta puolia pitämään, ennenkuin laulut\ntäältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän\njohdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä\nkerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta\nmatka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi\ntähän tarpeesen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen\nSavo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla\nSeuralle; tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista\nvaroistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj.\nSeura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei\nainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän\nmaassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi\nkauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi\ntullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen\nKeisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen\nannettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop.\nNäin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani,\nja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle\nmatkalle uskalsi lähteä kerallani.\n\nMutta runon-keruu Inkerin-maasta ilman Viipurin läänin etelä-puolta\ntunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden\npäätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulutaidon\ntutkimiseen. Täällä oli minun myös odotettava kumppaliani, joka vasta\nparia viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän\nkummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä\nvarsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja\nvieraassa maassa matkustamaan.\n\nAlkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin\ntästä matkalle 16 p, mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän\nValkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin,\nMetsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja\nPuuskalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän\npit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Raisälän ja\nKaukosan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut\nminulle kelpaavata juuri muuta kuin vähän arvoituksia, päätin\nHaaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä\netelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin\ntoivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin\npäiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkalsin suoraan kuin\nlinjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä\noli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä\nkirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni \"linnaan,\" joka tapahtuikin\nseuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin\nmäärännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis\netelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien\nmainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja\nVuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortaulaks, Vernitsa (josta\nkäsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi,\nRyhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä\n(Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta\ntakaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppalinikin ennen\ntehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä\nKivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljan verkkaan Ahjärven,\nVuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka\njo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini\nmatkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme\nkirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla\nystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör\npoikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä\nvielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia\nlaulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Vakkilan, Liippuan,\nRaasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa\ntietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme\nloppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan\neteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.\n\nNäin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se\nkerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett'en sitten enää\ntarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen\nkautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla\nhuvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se\nvaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin\non ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan\nlähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä\nvihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j.n.e. Tätä ei ole\ntapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa\nRäisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen\naineen: sodan, muuan ämmä vastasi kysymykseksi: \"jos lienet siekin niitä\neklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!\" Hänen ja\nmuutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä tavalla\ntyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja\nvakuutin myös olevani \"tätä yhtä suomen uskoa,\" jota vasten myös jakelin\ntuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin\ntämän talon väellä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet\nelävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina\nkärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat\nmuutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs\nluonnontutkija Pietarista oli nim. talossa käymällä metsää myöten\nkulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat\nsanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin\npaljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen\npistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin\nahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja\nkatsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista\nmuuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan\nvoinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin\nkädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen\npuhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä\nalkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään,\nja viimein oli luonnontutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja\nniinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen\noli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista,\njoihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen\nlyönyt.\n\nMelkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle\ntapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin\npäättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä eteläpuolella Käkisalmen\nosattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani\nparaammalta näyttävän talon maja-talokseni. Talon pihalle tultuani näin\nkumminkin, että se oli herras-talo, jonkatähden jo päätinkin lähteä\ntoiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken\ntalossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar,\njoka loi leipiä uuniin, tässä elävän sen ja sen virantapaisesta eronneen\nherras-tavan miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi\nnainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä\nmiehiä, joista eräitä oli Jumalta, toista Iitistä, ja jotka täällä\nkävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä\npölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi\nmeidän keskenämme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli\ntulkkina. \"Mistä sie kulet?\" -- Helsingistä. -- \"No mikä mies sie\nHelsingissä olet?\" -- Tutentti. -- \"A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä\nkäyden?\" -- Täällä vaan kävelen. -- \"Mitä etsimässä?\" -- Lauluja, ja\nlaulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. -- \"Mitä lauluja sie\netsit! mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?\" -- On kyllä,\nvaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä,\nett'en sitä nyt rupea laittamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole\nmikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä\npitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan\nmatkata jos missä Suomen rajojen sisässä. -- Tästä uppiniskaisuudesta\nvihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle\nmieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näyttämään.\nHän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka\nrannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna\ntöytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua,\nvaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: \"pasportti pitää näyttämäs, muuten\ntalonpoika sitomas kiini.\" -- Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja\nminä vastasin yhtä kovalla äänellä: \"pasporttia ei näytetä, vaan jos\nkuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin\ntällä sauvallani selkään.\" Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista\noksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti\nulos tuvasta muka \"lautamiestä hakemaan.\" Minä odottelin vielä vähän\naikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois\ntoisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta\nsalvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että\nsemmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja\nkertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei\nläksisi mitään hyötyä.\n\nMutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin,\nole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa\nmeitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla\nasuvat herrat ovat neuvolla ja työllä kukin seudussansa edestäneet\nmatkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.\n\n\n\nII. Savakot ja Äyrämöiset.\n\nHarva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä,\nett'ei pian kuulisi puhuttavan Savakoista ja Äyrämöisistä. Tiedon halu\nnäistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko\nKöppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerin-maasta kansallisuus-kartan,\njossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat\nmerkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät Savakot ja\nÄyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppen'in selitys\nei kuitenkaan oikein tyydytä tiedon-haluista ja lukijan täytyy\nhänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä Savakot ja\nÄyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietäkseni vaan Äyräpään\nkihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä,\njoka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin,\nainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa\nSavakkoisuus ja Äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne\nnäissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee\nrajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen\npäin näistä rajapitäjistä, on Savakkojen alustaa, jota vastaan taas\ntoisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä\nÄyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi\njos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on samalla myös sanottu\nhänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.\n\nKysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän\naikoina enää näyttäy muussa kuin vaimojen puvussa. Tätä myöten on se\nvaimo Äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnus-merkit. Ensinkin pitää\nhänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa,\njoka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä\ntulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä\nhelmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan\npunaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen.\nToinen omituinen merkki, josta Äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se\nniin-kutsuttu rekko, s o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli\npuna-langalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja\nsen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos\näkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu.\nTämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopea-solki,\njoka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan\nsepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen, paitse näitä koristuksia\nÄyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla\nommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä,\npyyhe-liinoissa j.m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on Äyrämöisyyden\nkruunu ja kukkainen, ja josta vaatteen-parsien tuntija näissä tienoin\nheti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu,\njoka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä,\npää-laelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta\nhienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä\nkauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä\nollessansa tekevän, asetetaan pää-laelle matalaksi nelis-kolkkaiseksi\nlakiksi, joka pää-verho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä\nEkman'in Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuvan\nihanan Italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin\npian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä\non se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liina-palaksi,\njoka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei\nkuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt'ei sen pää-rakkineen\nnäköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole\nmuu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja\nRaudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei\nse ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva\nvalkoinen ympyrä, vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä\ntämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta\nulottuu Inkeriinkin, kaikitsekin nähdään se pohjais-Inkerin Äyrämöisillä\nLempaalassa, Vuoleella ja Toksovassa.\n\nPaljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia\nÄyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin\nmyös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan\nvaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan\ntähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä puku-opissa, ja vielä\nvähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tään-kaltaisia asioita\nsaa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi.\nEpäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin\nkuvaileisi jokaisen puvunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä\nSavakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja\nSavakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin Äyrämöisten\nkanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim.\nlyhimmästi sanoen vaate-parren uudemmaksi muuttuminen. \"Ken rikas on, se\ntekee tyttärensä Savakoksi,\" sanoi minulle Valkjärvellä eräs\nÄyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett'ei ikä ja varat\nmyöten-antaneet hänen itsensä ruveta Savakoksi. Savakot tunnetaan siitä,\nettä heillä on juovikkaiset (s.o. pummuliset eli muut osto-) hameet,\njotka myös ovat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin Äyrämöisillä; että he\novat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka\nsiassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa\nne niin iso-töiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa\nlähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä\nheidän kädessänsä. Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan\nja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä\nheidän esi-isien tavoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos\nSavakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein eri väli-puheen kautta\ntäytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimisia ei\nkuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni\neräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin\nnaitiin Raudulta, sanoi hän: \"se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä\nvaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.\" Eikä\ntaitaisikaan ketään surettaa, jos Äyrämöisyys vähitellen loppuisi\nkokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa\nnaiset, kuulkaapas se, kauniit Äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät\ntalvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman\nmitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu\nmonenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan\ntähden täytyykin tyttöjen pitää lyhyt tukka, siihen tapaan leikattuna\nkuin Savossa on miehillä, sillä eroituksella kuitenkin, että jakauksen\nkohdasta riippuu otsalla hius-tupsu ikäskuin hevosilla (elköön kukaan\npahastuko tästä vertauksesta, sillä sen sattuvampaa en löytänyt).\nNaiseksi päästyä kyllä annetaan tukkien kasvaa rauhassa, vaan nyt\npalmikoidaan hivukset _sykerölle_ hunnun alle niin lujasti, että\nuseammalla naisella, kuin joutuu noin vähän päälle 30 vuoden, alkaa pää\npaljastua, jota rumentavaa vikaa sitten koetaan huntua laajentamalla\npeittää. Tämmöinen pään pukeminen urostaa tyttöjen näön liiaksi, ja\nvaimojen hiukset, kun ei sitä vaikea-tekoista sykerötä voi\njokapäiväisessä elannossa alin-omaa korjata, hapsottavat hajallansa,\njoten ei enemmän tyttölöillä kuin naisillakaan löydy sitä, joka niin\njalosti ylentää vaimon kauneutta, mm. kaunista tukkaa. Suuri vika\nÄyrämöisten vaatteuksessa on sekin, että tytön hoikkuus, jota muualla\nniin suuressa arvossa pidetään, sen kautta peräti katoaa, taikka,\noikeammin sanoen, ei voi tulla kysymykseenkään. Hameissa on nim. niin\nlyhyet liivit, että hame alkaa jo hartioilla ja vyöllis-nauha vedetään\njuuri rintain kohdalle. Tämä tekee tyttö-rukat kyyry-seliksi, jota\ntäällä toki kaikeksi onneksi ei pidetä vikana, vaan suurimpana\nkauneutena.\n\nMutta jo liiaksikin puhuttuamme niistä vähäisistä välikappaleista,\njoissa Savakkojen ja Äyrämöisten eroitus ilmoitaksen, voimme nyt kysyä:\nonko tämä eroitus alkujansakin ollut näin vähä-pätöinen, vai onko sillä\nollut suurempikin ja arvoisempi syy, kuin vaan tämän-kaltainen\nerilaisuus vaatteuksessa? Olisivatko Savakot ehkä jotakuta toista\nkansan-lahkoa kuin Äyrämöiset? -- Kielestä yksinäisten Savakkojen ja\nÄyrämöisten kesken ei nyt enää voi mitään päättää, ja kuinkapa olisi\nollutkaan mahdollista että he yksissä asuen ja yhtä kieltä puhuen\nolisivat voineet säilyttää kumpikin murteensa toiseen sekoimatta, josko\nolisivatkin eri lahkoihin kuuluneet ja josko murteilla olisikin alussa\nollut eroitusta. Vaan merkillistä on kumminkin, että ne pitäjät, joissa\nSavakkoisuus on vallan päällä, niinkuin Uuskirkko, Koivikko ja Viipuri,\npuhutaan jotensakin hämäläistynyttä kieltä, ja hämäläisyys tuntuu hyvin\nhyvästi Pyhäristinkin, Valkjärven ja Kivennavan murteessa, joissa\nSavakkoisuus vielä paraillaan sotii Äyrämöisyyden kanssa. Sangen\nihmeellinen on se jyrkkä erilaisuus kielessä, jonka Vuoksen rannalla\nmuutamissa paikoin tapaa. Niin sanottiin esim. Metsävirkin kylässä\nValkjärveä, Vuoksen vasemmalla rannalla: _maa, hakkaa, tupaa, kaula,\neilen_, mutta kuin tästä tulin 3 tahi 4 virstaa Vuoksen poikki\nKuninkaanristin kylään Sakkulaa, kuuluivat nämä sanat jo: _moa, hakkoa,\ntupoa, kakla, eklen_. Niin on mainituissa kolmessa pitäjässä\nloppu-hengähdys e:n perästä hyvin vieno eli tuskin ensinkään\nlöytyväkään, jota myöten niissä esim. sanotaan _menekään, tulepas,\notahan, ei: menekkään, tuleppas, otahhan_. Sitä vastaan kuului sama\nhengähdys hyvin hyvästi Pyhäjärvellä, Sakkulassa ja Raudulla. Näiden\npitäjien murre on muutenkin puhdasta karjalaista, lähes yhdenlaista kuin\nse kieli, mitä Korpiselillä ja Ilomantsin Venäjän rajaa vasten olevissa\nKreikkalais-kylissä puhutaan, ja minun katsoessani ovat koko\netelä-Viipurin asujamet olleet puhtaita Karjalaisia, sillä\nSavakko-pitäjienkin kieli on kuitenkin kaikkine hämäläisyyksineen\npää-väylältänsä karjalaista. Vaan myöhemmin, kukaties pitkällisten\nsota-vainojen kautta rahvaan hävittyä rajan tienoilta, alkoi tänne\npohjan puolelta siirtyä Hämäläisiä, joita Savosta päin tulijoita entiset\nasujat rupesivat kutsumaan _Savakoiksi_. Pääte -kko nim. merkitsee\njotakin (enimmiten ihmis-) olentoa, niinkuin sanoissa: _nuorikko_ nuori\nvaimo, _linnakko_ linnan eli kaupungin asukas, _koirakko_ koiranhammas,\n_emakko_ emisä sika j.n.e. Karjalaisten kanssa yhteyteen joutuneet\nHämäläiset eivät myöskään arvattavasti voineet säilyttää kieltänsä\nkarjalaisuudelta, ja näin syntyi vähitellen tämä hämäläis-karjalainen\nmurre, jota nyt puhutaan Viipurin läänin lounas-osassa. Karjalaisia ehkä\nasuu paksummalta edellä mainitun Äyräpään eli, oikein karjalaksi,\nÄkräpään järven tienoilla, josta he, eroittuaksensa näistä tulleista\nvieraista, rupesivat nimittämään Äkrämöisiksi, Ayrämöisiksi. Nimi levisi\nsitten sitä myöten kuin nimitetty lahkokin, ulottuen viimein Inkerinkin\nmaahan.\n\nTämänkaltaiselta näyttää minusta Savakkojen ja Äyrämöisten kyllä\narvoisista syistä syntynyt, vaan nyt enää vähäisissä asioissa\nnäyttäytyvä eroitus. Tämän asian tarkempaan selittämiseen tarvittaisiin\nkuitenkin hyvin tarkkoja kielentutkinnoita niillä tienoin, joissa heidän\nrajansa kulkee; tämmöiset tutkinnot ottaisivat taas paljoa enemmän\naikaa, kuin mitä minä, toiselle asialle lähtenyt, voin näillä seuduin\nviipyä, jonkatähden edellä olevat lauseeni ovatkin pidettävät pikemmin\npuheen-alkajaisina asiasta kuin varmoina päätteinä.\n\n\n\nIII. Runollisuus.\n\nNe, jotka ennen ovat näillä seuduin runoja keränneet, ovat jättäneet\nilmoittamatta, millä paikoin niitä enimmin löytyy. Helposti tulee se\nkuitenkin täällä matkaamalle tutuksi, että oikean runo-laulun\n(reki-virtten, leikillä myös reki-raamatun) rajat ovat aivan yhdet kuin\nKarjalaistenkin, nim. puhdasten Karjalaisten, s.o. vanhoja runoja eli\nniiden kaltaista ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualla\nkuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä. Turhaan koettelin\nlaulajiksi kiitettyjä sekä miehiä että naisia niin Pyhäristin kuin\nValkjärvenkin pitäjissä, turhaan kyselimme laulajia Kivennavalla.\nSaattaa olla, että näissäkin pitäjissä kuulee jonkun poikkinaisen\nruno-palasen. Myös osaa nuorempi kansa paljon nykyisiä teko-runoja,\nniinkuin Puhakan, Makkosen ja Vihta-Paavon teelmiä, ja muitakin runoja,\nmitä Mehiläisessä löytyy. Mutta ylipäätään sammuttavat niiden asujamet\nlaulu-himonsa niin-kutsutuilla _lenkki-virsillä eli lenkkilöillä_ (jotka\novat yhtä kuin _arkki-veisut_ muualla Suomessa), eli laulavat he niiden\ntapaan loppu-myötäisyyksillä koristettuja mitättömiä renkutuksia, joita\nnäiltä seuduin saisi tukulta, ken niitä viitsisi kerätä. Tämä kyllä\ntodistaa, että nykyisemmät mietteet ovat jo alkaneet juurtua, ja\nluku-taito enennyt kansassa, vaan näistä ei meidän asialle ollut etua.\nJa tästä näkee lukija, että Pyhäristiä ja Kivennapaa lännemmäksi\nmatkaaminen ei tee runonkerääjälle muuta kuin että \"aika kultainen\nkuluupi.\"\n\nPeräti toisin on laulun laita edellä mainituissa puhdas-karjalaisissa\npitäjissä. Niin pian kuin vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan\nsisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä,\nyhtä suloisena kuin pohjais-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää\njokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runo-rikkaaksi. Mutta\nnämä seurakunnat eivät jää yhtään jälelle Ilomantsista tässä asiassa.\nOlletikin on Raudun pieni pitäjä oikea runola. Tässä pitäjässä löytyy\nnim. muutamissa kylissä (Keripata, Vakkila, Sirkeinsaari ja Palkeala)\n_Inkerikköjä eli Ischoria_ s.o. kreikan-uskoista Karjalaista, joiden\nainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esi-isiltä\nperitty runon-laulu on. Näillä on laulu alinomaa huulilla, ja joka\nvarsinkin pyhän seutuna joutuu heidän pariinsa, niinkuin minä satuin\ntulemaan kolmantena päivänä _neliä pyhiä_ eli helluntaina, se saa kuulla\nrunoa ja runon-laulantoa vähän liiaksikin, liiaksi sentähden, että\nlaulannot eli nuotit ovat hirmuisen rumia, niinkuin se näissä seuduin\nmuuallakin pyytää olla laulantojen kanssa. Kuitenkin ovat lenkit\nInkerikkojenkin seassa enenemässä ja runo-laulu vähenemässä. Nuoremmat\nnaiset kuin esim. laulavat \"liekussa\" (kiikussa, heiussa) liekkumisen\naikana keväällä, joka tapa on yleinen täällä. Inkerin-maassa ja Virossa,\nliittävät he joka runo-säkeen perään pitkän, \"nuotin kannatukseksi\"\nkutsutun loilotuksen, joka, ennen toisen säkeen sanomista, kerrotaan\nkolmasti ja lauletaan tavuilla: _tuula-illallej, hoila-illallej_. Tämä\nloilotus arvattavasti ottaa paljon aikaa, ja näin kelpaa\nvähempi-muistoinenkin esi-laulajaksi, vaan -- \"entiseen aikaan,\" sanoi\nmuuan vanha ämmä, \"oli virttäkin kyllä laulaa, ei silloin tarvinnut\ntuula-illalla laulua jatkaa, niinkuin nyt.\"\n\nRunot täällä ovat vähemmin kuin muissa laulu-tienoissa kertomarunoa.\nKalevalan runoista ei ylipäätään muisteta muuta kuin palaisittain sen\nkova-osaisen Kullervon tapauksia, ja niistäkin vaan sitä onnetointa\nkohtausta, jossa hän \"pillasi emonsa tuoman.\" Kullervon nimeä ei täällä\nkuitenkaan tunneta; häntä kutsutaan enimmiten Tuirettuisen eli\nTuurikkiisen tuhmaksi pojaksi. Muita kertomus-runoja löytyy enemmän,\nhirmuisista tapauksista muinaisissa sodissa, naisten myömisistä ja\nrosvoamisista j.n.e. Historiallisia runoja on myös \"jalo herra\nPuntuksesta,\" keisarinna Katarinasta (alkava sanoilla: \"Kuoli meiltä\nkunnon rouva, katoi Katrina kuningas\"), ja muista. Mutta parhaasta\npäästä on Kanteletar hyötyvä täältä saaduista lauluista. Kaikissa\ntiloissa ja mieli-aloissa Karjalainen täälläkin keventää ja tyhjentää\nsydämensä laululla, ja epäilemättä syntyy täänkaltaisia lauluja vieläkin\nuusia, pilkka-runoista virkkamattakaan mitään, joita joka kylässä\nvuosittain ilmestyy vereksiä, vaan joiden tutkain useimmin on vaan yhtä\npaikkakuntaa kosteva, yhdessä paikkakunnassa ymmärretty, jonkatähden ne\nolemmekin enimmäksi osaksi jättäneet keräämättä. Omituista laatuansa,\njosta muualla Karjalassa en ole kuullut, ovat täällä tavattavat\nmoninaiset leikilliset ja lasten virret; myös löytyy epigrammin tapaisia\nrunoja, jotka vasta viimeisellä säkeellä ilmoittavat koko virren\ntarkoituksen. Näistä ovat muutamat hyvin \"kokka-niekat,\" vaan tilan\nvähyys estää minun tässä lukijalle antamasta joitakuita esimerkkiä niin\nnäistä kuin muistakin lauluista.\n\nVaan josko Kalevalan runoja näillä seuduin vielä löytyykin merkki, niin\nkelvollisia _loihtu-runoja_ emme ole tavanneet nimeksikään. Loihtu-runo\nei hyöstykään muualla kuin missä kamala ja jylhä luonto, niinkuin\nkorkeat vuoret, syvät ja aallokkaat järvet, jyrkät ja pauhaavat kosket,\navarat ja synkät metsät, jonkalaisista luonnon kamotuksista\nloihtu-runossa onkin alinomaa puhe, pakoittaa ihmisen epäilemään\nruumiillisista voimistansa, ja saattaa hänen näiden vallattomia\nvaikutuksia vasten sotimaan hengen, mielen, _sanan_ aseilla. Geijer\nuskoo niistä moninaisista Ruotsin vuori-maakunnissa tavattavista\nkummitus- ja peikkotarinoista, että niitä ei voi kansasta hävittää\nmikään sivistys, sillä kamoittava luonto, väkevästi vaikuttava ihmisen\nmielessä, synnyttää ne uudellensa, uudessa muodossa, jos joku heistä\nkatoaisikin joksikin ajaksi. Näin lienee osiksi loihtu-runojenkin kanssa\nmaamme itäisissä ja pohjais-osissa. Ja sitä myöten ei Karjalaisilla\netelä Viipurin läänissä loihtu-runo ole koskaan ollut oikeassa\nvoimassaan, sillä luonto täällä on tasainen, matala, pikemmin sorea kuin\nihana, ei missään ylhäinen eli hirvittävä. Yksin Laatokan järvikään,\nvaikka kyllä aava ja aallokas, josta jälkimäisestä sanasta sillä on\nnimensäkin, ei nosta mielessä sitä petollista tuntoa, jonka ankara\nluonto muuten aina vaikuttaa, joka tullee siitä, että sen rannat tällä\npuolen ovat matalat hietikot, ei hyvät näyttämään sitä luonnottarien\nkamppausta toinen toisensa kanssa, joka se lienee pää-syynä mainittuihin\nihmisen tunteihin, ollessaan suuren luonnon parissa. Tämä luonnon\nmataluus on ihmisenkin luonnon mataloittanut, vienontanut, niin että\nsiinä ei löydy sitä intoa, sitä \"haltiaa,\" joka loihtiessa on\nvälttämättömästi tarpeellinen. Tämän vaan entinen ulkonainen tila on\nmyös tehnyt kansan mellommaksi, ja jos ei muu, niin olisi sen\nsammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä \"loikuminen,\"\nkäyttääkseni sanaa vaan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin\nsyvistä aineista kuin loihtu-runo on.\n\n\n\nIV. aapoja.\n\nJoku lukija saattaa arvella, että loihtu-runojen olemattomuus tässä\nosassa maatamme todistaa vaan sikäläisen kansan taipumattomuutta\nepäluuloihin. Vaan tässä erehtyy hän isosti. Jos runo-loihdun syvällinen\ntaito, joka on korkeampi ja jalompi kuin tavallinen epä-luuloisuus, ei\nole juurtunut tässä kansassa, niin on vähä-pätöinen, lapsellinen ja\njonkin joutava taian tekeminen sitä yleisemmin kaikissa taudissa ja\ntapa-turmaisissa tiloissa koetettava keino pahaa karkoittaa. Pahan\n(taudin eli muun) synnyn tietäminen näyttää taian teossakin samoin kuin\nloihtien parantaessa olevan ensimäisenä ja pää-asiana. Se keino, jolla\ntämän synnyn perille tavallisesti pyritään, on _arpominen_. Muutaman\narpomisen laadun kertoi minulle eräs Sakkulainen seuraavalla tavalla.\nSeula asetetaan alas-suin maahan ja neli-kantaan seulan ympärille pannan\nkaksi hiiltä ja kaksi savi-palaista, niin että niistä tulee risti ja\nettä hiili on hiilen vastassa ja savi vasta-päätä savea. Seulan pohjan\nkeski-kohdalla riiputetaan nyt harjaa, varteen siotusta rihmasta, ja\nharjalta kysytään taudin syntyä esim. näin: \"jos tauti lienee maasta\ntullut, niin käy hiileen! tahihan lienee vedestä tullut, niin käy\nsaveen!\" Harja, joka tähän asti on seisonut yhdessä kohden, rupeaa nyt\nhäilymään, häilyy aina kovemmin ja kovemmin joko savi- tahi hiili-linjaa\npitkin taudin luontoa myöten, sillä sen se välttämättömästi ainakin\nilmoittaa, ja siitä näkee arpoja, mistä paha on puuttunut. Samaan tapaan\narvoitaan myös virsi-kirjan sisään haitta-puolestansa siotulla\navaimella, jota riiputetaan sormella lehtiäisestä ja joka niin ikään\nsanoo, mistä tauti on lähtenyt. -- Tämmöisiksi pahan-päiväisiksi\ntaioiksi on muinaisten Suomalaisten ankara loihteminen täällä\nkutistunut, jossa tietäjä rohkeasti astuu poisajettavan pahan kanssa\ntaistelemaan, ja lujasti luottaen sanojensa tehollisuuteen, hengen\ninnolla manaa hänen kipu-mäkeen, tuli-koskiin eli muihin pahoihin\npaikkoihin.\n\nVaan näistä kolkoista aineista kääntykäämme iloisempia puolia täkäläisen\nrahvaan elossa katselemaan. Tanssi eli \"tantsu\" on täällä hyvin\nrakastettu huvitus laulun rinnalla. Tätä iloa ei minulla ole ollut\ntilaisuutta nähdä kuin yhden ainoan kerran, ja tunnustaakseni täytyy,\nett'en tällöin sen rakennuksesta saanut oikeata selvää, oliko se niitä\nvanhan-aikuisia kansallisia tanssia, joita melsutus eli melkutin,\nhapan-lohko j.m. ovat, ja joita vielä paikoin muualla Suomessa\ntanssitaan, vai lienee hän ollut muualta tuotu, jolta se minusta näytti,\nsillä sitä hypättiin melkein \"enkeliskan\" tavoin. Liikkeet olivat\nmiesten puolelta sangen notkeat ja somat, naiset taas menivät tasaisesti\n\"kuin sorsat veden päällä,\" niinkuin siitä muutamassa lenkki-laulussa\nsanotaan. Viulut ovat täälläkin hävittäneet vanhan kantelen soiton.\nKantelen soittajia kysyttäessä tiettiin kyllä aina mainita siitä ja\nsiitä \"varmasta ja selvästä\" soittajasta, vaan kuin hänen koti-seutuunsa\ntulimme, oli taide-niekka joko kuollut eli kantelensa hävittänyt,\nvieläpä viuluksikin muuttanut. Viulun soittajia sitä vastaan löytyy\nmelkein joka kylässä, sillä herännäisyyskään, joka muualla tylyllä\njumalistelemisellaan karkoittaa viattoman ilon, ei tartu vähällä\nKarjalaiseen. Soittoa ja laulua täälläkin tarvitaan enimmin häissä. Ja\nhäät kerran puheiksi saatua en voi olla kertomatta Valkjärven pitäjän\nhäätapoja, jotka minulle puhui näissä asioissa paljon kokenut mies.\nHänen lausettansa myöten pitävät Savakot ja Äyrämöiset, muun\nerilaisuuden ohessa, häänsä melkein yksillä käytöksillä, ja seuraavasta\nkertomuksesta näkee siis lukija koko tämän puolen häätavat.\n\nKuin lemmen kipuna on sytyttänyt pojan sydämen palamaan rakkaudesta\nkehen neitoon, ja hän siis ei näe tulevansa aikaan ilman tätä\ntoveriksensa saamatta, ei hän itse mene kosimaan, vaan lähettää joko\nisänsä eli emonsa morsiamen kotiin, tietämään tokko itse saapi tulla\nneitoa kosiin, vai ei. Sieltä kuin annetaan lupa, niin se sanan-viejä\nantaa rahaa morsiamelle, ja viepi sen iloisen sanoman, että raha\notettiin vastaan, kotona odottavalle. Ensimäisenä lauantaina sen jälkeen\nmenevät sitten sulhanen ja morsian pappilaan \"lukemaan\" s.o. itsiänsä\nkuulutuksiin panettamaan. Pyhänä palajaa kumpikin kotiinsa, vaan\nilta-puolella menee sulhanen kahden taikka kolmen naitto- eli\n_puhe-miehen_ kanssa morsiamen kotiin ja antaa juhlallisesti hänelle\nkihloiksi solen, sormuksen ja rahaa. Outo luulisi kihlauksen jo\npäättyneenkin tähän, vaan niin ei kuitenkaan ole. Sillä vasta sulhaisten\ns.o. sulhasen ja hänen miestensä syötyä, oikeata naimisen kauppaa, tämän\nsanan alku-peräisessä merkityksessä, ruvetaan pitämään. Taloon on nim.\nkerinnyt kokoutua kylältä rahvasta, ja nämä myövät nyt morsiamen\nsulhaselle. Ensin kysytään suurta summaa, sataa ja enempääkin; vaan\ntoiset tinkivät puoleltansa, ja hyvän aikaa näin kauppaa hierottua,\nsynnytään viimein hinnoilla. Morsian annetaan, mikä kymmenestä, mikä\nviidestä ruplasta, jonka rahan sulhanen heti suorittaa morsiamelle.\nKaupan tehtyä antaa hän morsiamen emollenkin niinkutsuttua\n\"juottorahaa\", ja puhemies viskaa rahvaalle lanttia \"kissan-rahaksi\",\njolla nimi on siitä, että katsojat tässä tilassa naukuvat kuin kissat.\nSiitä panevat sulhaset rahvaan polttaa tupakkaa pöytään, \"karkeata\ntupakkaa sekä kartuusia, ken mitenkin\". Joku talonmies lukee ikäskuin\ntupakan siunaukseksi sen niin-kutsutun \"tupakka-luvun\", joka on\nruno-mittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin,\nett'en sitä tässä voi julaista. Sen luettua lauletaan vielä\n\"tupakka-virsi\", uusi-muotisempi loppu-myötäisyyksillä tehty laulu\ntupakan hyvistä avuista, vaan joka on niin mittäkään arvotta ja sen\nohessa loppu-puolellansa, joten sitä minulle laulettiin, myöskin niin\nkelvotoin ett'en sitäkään huoli tähän panna. Vasta sen laulettua käypi\nrahvas tupakkaan käsin, ja tästä tupakan nautitsemisesta kutsutaankin\nkihlajaisia yleisesti koko tässä osassa maata _tupakoiksi_, ja niissä\noloa _tupakoilla käymiseksi_. Morsiamen kotona yötä oltua lähtevät\nsulhaset maanantai-aamuna pois. Morsian lähtee heidän joukossansa\nsulhasen kotia katsomaan ja hänen kanssansa seuraa nainen, jota\nkutsutaan _sauvaksi_. Morsian ja sauva ovat sen päivää sulhasen\nvieraina, vaan lähtevät sitten seuraavana päivänä sulhasen\nlankoloihin[1] _susimaan_ eli antimia keräämään, viipyvät tällä matkalla\njonkun 3 taikka 4 päivää ja käyvät kaikkein luona, kutka vaan häihin\nkutsutaan.\n\nJonkun 3 eli 4 viikon perästä tulevat sitten häät, ja vihkiminen\ntapahtuu pyhänä kirkolla. Vihittyä menevät nuori parikunta kumpikin\nkotiinsa, vaan ilta-päivällä tulee sulhanen joukkoineen morsianta\nottamaan. Morsiamen koti-talon pihalle tultua jääpi sulhanen ulos ja\nlähettää vaan yhden puhemiehen tupaan kysymään, saapiko talossa yö-siaa.\nRahvas eivät sitä ensin antaisi, käskevät toiseen taloon. Hyvän aikaa\ntästäkin asiasta leikitellen juteltua, lasketaan sulhais-kansa sisään,\nja talon-mies ottaa heidät vastaan laulaen värsyn eli kaksi jotain\njumalista virttä. Puhe-miehet vastaavat puoleltansa värsyn eli parin\nlaulamalla. Sen tehtyä ei tulijoiden vielä anneta rauhassa olla, sillä\nrahvas kysyy nyt heiltä _tie-kirjaa_ eli passia. Puhe-miehet antavat\nheille jonkun paperin, olipa se mikä tahaan. Rahvas, joka siitä on\nlukevinaan, loruaa kaikenlaista muka näistä matka-miehistä, ja tässä ei\ntaas sanota puututtavan hävittömiä juoruja tie-kirjan lukijoilta. Sitten\ntuovat morsiamen sauva ja niin monta muuta naista, kuin sulhasia on,\nnäille tyhjän kapan (kiulun) kullenkin, jossa on nästyykki päällä.\nSulhaset ottavat nästyykin ja panevat kappaan rahaa, mikä mitenkin,\njotka rahat jäävät morsiamelle. Syötyä sitten käydään tanssimaan, ja\nnäin menee koko yö ilossa ja riemussa. Häihin keräytyy tavallisesti\npaljon rahvasta _kuokkimaan_, joita kuokkavieraitakin tapa vaatii edes\nkerran syöttämään. Nämä laulavat nuorelle parikunnalle mikä hyvää, mikä\npahaa, enimmän kuitenkin jälkimäistä, ja usein koskevat laulajien\nkuokka-sanat niin kipeästi laulettuun eli hänen heimolaisiinsa, että\nilosta erotaan tappelulla. -- Maanantai-aamuna ottaa sulhanen saaliinsa\nomaksensa, ja morsiamen puolesta lähtevät kaaset ja hänen lähimäisiä\nsukulaisiansa noude-miehinä häntä uuteen kotiinsa saattamaan. Täällä on\nvastaan-otto, tie-kirjan kysyminen ja kaikki muut käytökset aivan\nsamanlaiset kuin sulhasenkin tullessa morsiamen kotiin. Yön tullen\nsaatetaan nuori parikunta \"tupaseen\" eli aittaan (jota paikoin myös\nkutsutaan \"huoneheksi\") makaamaan. Siellä annetaan heidän olla noin pari\ntuntia ja sitten viedään heille sinne ruoka. Vielä jonkun puoli tuntia\nsaavat he olla kahden kesken, vaan nyt menevät kaaset ja _hunnuttavat_\nmorsiamen, näin tehden hänen täydeksi vaimoksi. Morsiamen nimeä hän\nkantaa kuitenkin vielä nuorikkonakin hyvän aikaa, muutamissa paikoin\nInkerin-maalla aina siksi, kunne anoppi kuolee ja hän saapi emännyyden\nkäteensä. Hunnun saatuansa tulee morsian tupaan, ja laulettua taas\njotakuta jumalista käydään syömään, jonka perästä ne lahjat, mitkä\nmorsian susimassa käydessänsä on saanut, \"lauletaan tupaan\". Nämä ovat\nenimmin nästyykkiä, kintaita, esi-liinoja ja muita semmoisia. Morsiamen\nveli eli joku muu heimolainen jakaa ne hää-väelle sillä keinoin, että\nhuutaa suku-nimeltään jokaisen, jonka luullaan kykenevän lahjaa vastaan\nottamaan, sillä siitä on raha annettava. Sulhasen isä, veljet ja sisaret\nsaavat, niinkuin muuallakin on tavallista, antimiksi paidan, josta\nheidän myös täytyy antaa morsiamelle rahaa, ja enemmän kuin muiden.\nMorsiamen noude-miehet saavat hyvät nästyykit, vaan nekin antavat\nenemmän rahaa kuin muut vieraat. Lahjukset kuin ovat jaetut, käydään\nsitten syömään, juomaan, tanssimaan ja kaikella tavalla iloa tekemään.\nSeuraavana aamuna syötäessä viimeistä atriaa, joka pitää olla\nmuna-maitoa ja talkkunaa, ajetaan vaivaisen-rahaa, joka annetaan kirkon\nkassaan ja ilmoitetaan tulevana pyhänä saarnas-tuolilta. Niille\nnoude-miehille, jotka ovat morsianta auttaneet hänen ompeluksissansa,\ntavallisesti hänen lapsuuden-ystäviänsä, annetaan pois-lähtiessä\nhää-ravinnoita kanssa niinkuin leipää, lihaa, putelli viinaa j.n.e. Nämä\nkuin tulevat koti-kyläänsä, josta morsiankin on, menevät iltaisella\nmorsiamen kotitaloon, johon kylän nuori rahvas keräytyy, ja tässä\npidetään näistä tuomisista vielä pienet pidot. Tätä kutsutaan\n_kurikoilla käymiseksi_. Ja häät sekä niitä seuranneet ilot ja pidot\npäättyvätkin tähän.\n\n\n\nV. Rahvas.\n\nMonista tässä mainitsemattomista syistä ei rahvaan ulkonainen tila ole\nkiitettävä. Paitse Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärti-pajan alle\nja jolla on hyvin huokeat verot, ja poisluettua vähäinen osa Valkjärveä\nja Sakkulaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin\nkoilliset pitäjät herrojen alustaa. Talonpojat ovat heidän lampuotiansa,\njotka voisniekka eli pehtori, jos liian huolimattomasti tilaansa\nhoitavat eli muuten rikkovat hänen mielensä, voipi ilman lähtöpäivättä\nluovuttaa maasta. Tähän epä-vakaiseen oloon ovat talonpojat itset\nsyy-päät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että\nesi-valta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä\nveroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhemmän\najan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot\nvillitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin\nharvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että\nkontrahdin tehneiltä perheet pakenivat metsiin ja jättivät\nperheen-miehen yksinänsä talossa istumaan. Arvattavasti on kontrahdin\npelko nyt jo paljon asettunut, kuin on keritty nähdä, että siitä sen\ntehneillä ei ole ollut vahinkoa, vaan suuri hyöty. Jos siis moni\ntalonpoika nyt jo on katunut silloista tuhmuuttansa ja olisi valmis\nkontrahdin tekoon, niin pitivät he tällöin parempana entiseen\nepä-vakaisuuteensa jäämisen. Ja tässä onkin täkäläisen talonpojan\nelämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja ventouden juuri. Sillä\narvellen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta\nkukaties huomenna olen poisluovutettu! laiminlyöpi hän maanviljelyksen\nja heittäytyy muille helpommille elatus-keinoille. Juuri samasta syystä\nei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä,\nmaahan kaatuvissa tuvan-töllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen\nedes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoissa\npaikoin isommat nelis-nurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi\npaljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy\nsiivottomuuskin sanomattoman hyvästi, eikä lienekään Suomessa missään\nniin siistitöintä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja\nkanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanansakin, tuvassa\nvalloillansa. Eikä se emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekisi\ntaikina-saaviinkin, jolla on samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä\nalinomainen paikkansa tuvassa, nim. pöydän alapäässä. Siinä pidetään\nsitä eli sen kantta vielä joka-päiväisenä pöytänäkin, joten se\narvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista\nja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulko-puolelta milt'ei\nvoisi lastuja vuolla.\n\nSyrjä-elatuskeinot ovat monenlaiset. Maan-viljelyksen eli pikemmin\nkarjanhoidon etuihin lienee kuitenkin vielä se luettava, että täältä\nvedetään Pietariin vasikkoja, porsaita, kanoja, kananmunia ja\nraja-pitäjistä maitoakin sekä \"liyhkiä\" eli päällistä; jälkimäistä niin\ntarkkaan, että monin paikoin ei löydä voin-murua koko kylästä. Tämä\nkauppa tuottaisi suuren edun rahvaalle, jos sitä oikein osattaisiin\nhallita. Vaan hyvin arvaa jokainen, että yleinen köyhyys ei anna aikaa\neikä varaa syöttää teurastettavia eläimiä niin, eli pitää\nmaito-tuottavia siinä korjuussa, että niistä olisi pantavaa semmoisten\npöydälle, jotka kalliimman hinnan maksavat. Sen ohessa harjoitetaan\ntässä kaupassa kaikenlaista pettuutta, joka kaikki yhteisesti tekee,\nettä ostaja varovasti käypi näiden kanssa kauppaan ja polkee hinnan niin\nalas kuin suinkin voipi.\n\nMuuan elatus-keino, jota Valkjärveläiset olletikin harjoittavat, on\n_rätin keruu_. Minä satuin näkemään tämmöisen rätti-saksan Palkealan\nkylässä Raudulla. Hänellä oli vähän saippuata, nauhaa ja muuta pientä\ntavaraa kirstussa, jota hän antoi ämmille rätistä. Hän luki\nrätti-puudasta vaan 15 eli 20 kop. hop., ja tavarana hinnan antaen sai\nhän sen arvattavasti vielä huokeammasta. Tämmöiset kerääjät myövät tämän\ntavaran sitten rajan takana oleviin paperi-ruukkiin suurella edulla, ja\njotakuta viikkokautta myöhemmin käydessämme semmoisessa tehtaassa\nValkeasaaren seurakunnassa kuulimme rätti-puudasta siiloin maksettavan\n80 kop. hop.\n\nYleinen työ keväällä maan sulettua ja ennen kiireempiä töitä on _parkin\nkiskominen_. Tänä vuonna kuului parkilla kumminkin olevan huono hinta\nPietarissa, johon sitä vedetään, eikä kuormalta saatavan juuri päälle 6\nhopearuplan, joka ei suinkaan ole iso hinta, kuin muistelemme, mikä työ\nparkkia on kiskoessa raalla kevät-ilmalla metsässä ja sitten vetäessä 10\nja 12 peninkulman päästä kauppa-paikkaan.\n\nPaljoa varmempi ja myöskin paljoa isompi rahan tulo on näiden pitäjien\nrahvaalla niin-kutsuttujen _ruunun-lasten elättämisestä_. Pietarissa\nlöytyy nim. suuri löytö-lasten huone, ja tästä annetaan lapsia\ntalonpoikain elättää sekä Venäjän että Suomen puolelle. Kuin talonpojan\nvaimo on tehnyt lapsen, menee hän niin pian kuin voimat myöten-antavat\nPietariin ja annaksen mainittuun löytö-lasten huoneesen imettäjäksi.\nTäällä on hän 3 eli 4 viikkoa, saapi ruuan ja hyvän palkan, noin 30 tahi\n35 kop. hop. päivältä, ja lapsi, jota hän siellä on imettänyt, annetaan\nsitten hänelle kotiin hoidettavaksi. Lapsien elatuksesta maksetaan\nkymmenenteen vuoteen asti 1 rupl. 50 kop. ja sitä vanhemmista 1 rupl.\nhop. kuukaudelta. Vaan ne pitääkin sitten hyvästi ruokkia, ja\nvarsinaiset virkamiehet ovat säätyt kahdesti kuukaudessa pitämään\nniinkutsuttua \"motrua\" eli katselmusta, tokko lapset ovat terveet ja\npuhtaat, ja jos kuka hänelle annettua lasta ei ole hyvästi hoitanut,\notetaan se häneltä pois. Arvattavasti tästä on suuri rahan tuloksi\nmaalle, sillä ainoastaan Raudun pienoisessa pitäjässä arveli kirkkoherra\nelätettävän noin 800 kappaletta näitä isättömiä lapsia. Mutta kuinkas\nkäypi omille lapsille, jotka äiti voiton pyynnön tähden heti synnytettyä\njättää vieraan varaan, sarvella imetettäviksi, ja joiden lihavuudesta ja\npuhdasna pitämisestä ei tarvitse vastata kellenkään \"motru-herralle\",\nkellä oma-tunto ei motrua pidä? Tätä kysymystä on tässä vaikea vastata;\nse kuitenkin on varma ja toden-peräinen asia, että täällä kuolee\nmahdottoman paljo pieniä lapsia, ja että väki-luku muutamin paikoin,\nesim. Raudulla, juuri sen (ei muuttojen eikä muun) kautta, on viimeisinä\nvuosi-kymmeninä tuntuvasti vähennyt.\n\nKaikilla näillä keinoilla ja myöskin, jos muu ei auta, sillä\nalinomaisella rahdin-vedolla pysytäksen etelä-Viipurilainen aina\nrahassa. Vaan tämä raha kuluukin häneltä huvasti. Jauhokulia vedetään\nlakkaamatta jo kaiken talvea ja sitten aina uutiseen asti Pietarista.\nSen ohessa on hän kaiken puolin herkullinen. Jolta vaan kopeekkakaan\njoutaa, se syöpi monenlaiset ryyni-puurot, piirakkaiset ja muut\nruoka-herkut, se juopi \"kohvit,\" juopi \"sajut,\" ja sen tyttärillä löytyy\naina takana rinkeliä, kauruskoja (mesi-leipää) ja saikkoja\n(vehnä-pullia), niinkuin eräässä runossakin sanotaan:\n\n    Tiimi on tyttöjen eleä,\n    Syövät saikkoa salissa,\n    Kauruskoa kammarissa.\n\nVaatteihin menettävät sekä miehet että naiset paljon. Äyrämöis-naisten\nmonenlaiset kirjat ja tikkaukset ovat kaikki osto-kangasta tehdyt, ja\nniiden paljas tekeminen jo maksaa paljon, sillä se ottaa paljon aikaa.\nMiehet, joilla pyhä-pukuna on tavallinen venäjän vaatteus, taikka\nsemmoiset \"leäpät\" (lakit) ja viitat kuin Helsingissäkin nähdään\nkutsariloilla, ostavat saappaansakin valmiina Pietarista. Sieltä tuodaan\nkaikki hevoisenkin kalut, yksin ne paksut vempeleetkin, joilla\nViipurilaisen nähdään ympäri maata koreilevan.\n\nJos helposti saatua rahaa siis säästyykin jollakulla saiturilla\nsiihenkin määrään, että hän voipi panna jonkun summan \"lampartiinkin,\"\nelää enin osa rahvasta köyhyydessä, ja tämän puolen tavallisia rikkaita\nei ensinkään voi vetää niiden rinnalle, joita länsi- ja pohjais-Suomessa\nrikkaiksi kutsutaan.\n\nAlinomainen rahan kanssa liikkuminen synnyttää Viipurilaisessa monta\npahaa taipumusta. Jos vaan hyvän hinnan saapi, on hän valmis myömään\nvaikka oman äitinsä, kaupassansa harjoittaa hän valhetta ja petosta, ja\non kärkäs oudon ja äkkinäisen kukkarosta hyötymään, vaikka hän\nvarkaudesta on yhtä puhdas kuin muukin Suomalainen. Varkautta parempi ei\nkuitenkaan millään tavalla ole väärä todistus oikeuden edessä, ja jos\ntosi lienee mitä tuomarien ja virka-miesten kuulee valittavan, niin\nsaadaan vieraat miehet täältä moninkin paikoin puhumaan, mitä asia-mies\npanee heille suuhun. Se siveys tavoissa, josta tämän puolen naisväkeä\nkiitetään, ei myöskään taida olla muuta kuin se yksinkertaisuus, joka\naina on tavattava raaemman kansan elannossa; jossa vähän on houkutusta,\nsiinä tullaan vähemmin erehtymäänkin. Vaan että läheinen rajanaapurius\nkansan kanssa, jossa liiallista vapautta mies- ja vaimo-puolten välillä\nei pidetä minäkään vikana, ei ole ollut vaikutuksettansa\netelä-Viipurilaisten tavoissa, sen havaitsee jokainen siinä maassa\nmatkustava pian. Omasta kokemuksestani tiedän, että runoja kerätessä\nkevyt-mieliset laulut ovat vaimoilla ensimäisinä, kuin vaan laulattajaan\nkerran ovat perehtyneet, ja heidän kanssansa olet työllä saadessasi\nheidät ymmärtämään, ett'ei semmoiset virret \"kirjaan kelpaa.\"\n\nJumalan sanan tuntemattomuus ei kuitenkaan ole syynä näihin hänen\nkäskyjensä rikkomisiin. Sillä joka paikassa, missä laukkuni olen avannut\nja laukussa olevat kirjaset, joita rahvasta vasten olen pitänyt\nkanssani, ovat tulleet näkyviin, ovat sekä nuoret että vanhat olleet\nhyvin näpyljäät niitä joko ostamaan eli muuten ansaitsemaan, ja näissä\ntiloissa näyttäinyt luku-taito on ollut kiitettävä, varsinkin mitä\nlapsiin tulee. Vaan tämän kansan keveämpi mieli ei kauan pidä enemmän\nkirjan kuin papinkaan opetusta tallella, ja sama mielen keveys, jos en\nhuoline sanoa kevyt-mielisyys, varjelelee sen herännäisyydestäkin, sillä\nsiementä tähän ohdakkeita kantavaan kasvuun ja sen kylväjiä ei\ntäälläkään ole puuttunut. Taikka jos etelä-Viipurilainen kerran kääntyy\nheränneeksi, on hän tässäkin kevytmielinen ja palvelee silloin Jumalata\n\"hyppimällä,\" niin kuin niiden muutamissa paikoin ilmestyneiden\n\"lukijain\" sanotaan salassa tekevän. Kansan luonto estää kuitenkin tämän\nainoastaan raja-kylissä näyttäineen vaarallisen villityksen laajemmalle\nlevenemästä, ja seurakuntien paimenet ovat myös kiitettävällä\nvalppaudella siitä lammas-laumansa varjelleet.\n\nMielen keveydeksikö lienee täkäläisen rahvaan luonnossa sekin luettava,\nettä se kernaasti apinoipi muita kansoja sekä vaatteissansa, niinkuin jo\nmiehistä sanoin, että kielessänsäkin. Harva mies löytyy, joka ei, vaikka\nedes solventamalla, puhuisi venäjän kieltä. Sen ohessa ja juuri sen\nkautta onkin kieleen tullut paljo venäjänkielisiä sanoja. Molempaan\nseikkaan niin Venäjän puhumiseen kuin sanojen siitä lainaamiseen on\nkumminkin tarviskin pakoittanut Viipurilaista, sillä kauppa-retkillänsä\ntarvitsee hän mainittua kieltä välttämättömästi, ja lainatut sanat ovat\ntaas melkein yhtä, mitä muissa maakunnissa on lainattu ruotsinkielestä.\nTämän todistavat semmoiset sanat kuin: _lääppä (leäppä), kormano, läjät,\njassikka, pristani, perevosa, rokona, satu, liyhki_ j.m., joilla\ntoisissa paikoin maatamme ovat ruotsinkieliset vastaavaisensa: _hattu\neli myssy, tasku, silat, kori eli aski, ryki, lossi (saksankielisestä\nsanasta floss), kyiti- eli holliraha, ryytimaa eli vieläpä rekoolikin,\nreta_. On tähän murteesen ruotsinkielestäkin lainattu sanoja, niinkuin\nesimerkiksi: _mollit_ helmat, _sunti_ salmi, _kaappi_ sekä kaappi että\npöytä-laatikko, _liivit_ j.n.e.\n\nViime aikoina on kansa jo kumminkin puhdas-kielisten kirjojen enemmän\nlevettyä maahan, ruvennut vähentämään näitä ulko-kielisiä sanoja\npuheestansa. Pappien ja virka-miesten esimerkki, jotka täällä niinkuin\nmuissakin osissa maata puhuttavat lapsillansa aina kouluun lähettämiseen\nasti rahvaan kieltä, kuluttaa kansasta vähitellen sen oman kielen\nhäpeilemisen, joka Suomalaisen täälläkin on saattanut vierailla\nkorestilla omaa ihanuutta peittämään. Varmaan parempaa kansallisuuden\ntuntoa lapsissansa herättääkseen on muuan kirkkoherra eronnut tässä\nasiassa virka-velistänsä ja ottanut lapsillensa hoitaja-naisen Kyyrölän\nvenäläisestä kylästä, josta seikasta hän toivoi perheellensä paljon\netuja, mitä sitten tulleekin, koska mainittu nainen jo oli oppinut sitä\nkieltä, jota kirkkoherra itse puhui rouvansa kanssa, ja näin\ntyhjäksi-tehnyt ne toivot, jotka olivat liikutelleet rakastavaista\nisän-sydäntä.\n\nViipurin läänistä poikkesi kirjoittaja sitten matka-kumppalinsa kanssa\nInkerin-maahan, jossa he kävellen tätä maata useammissa suunnissa\nkeräsivät kelvollisen runo-kokouksen. Erottuaan mainitusta\nkumppalistansa työskenteli kirjoittaja syksypuolen samaa kesää _Vatjan\nkielen_ kanssa, josta hän seuraavana vuonna Ruotsin kielellä toimitti\nkieli-opin, ja vielä syksymmällä oleskeli hän Tartonlinnan (Dorpat'in)\nkaupungissa, Viron kieltä ja kirjallisuutta oppimassa, josta hedelmä,\nkirjoitus _Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta_, löytyy painettuna\naikatautisessa kirjassa Suomi vuodelta 1855 (sivv. 1-109). Mutta kuin\nnäillä matkoilla ei tullut muita erinäisiä matkamuistelmia\nkirjoitetuksi, niin ei niiltä tässäkään voida sen enempää kertoa, vaan\nsaapi lukija heti lähteä kanssa sille matkalle, jonka kirjoittaja teki\nseuraavana vuonna Aunuksessa.\n\n\n\n\nMatka Aunuksessa v. 1855.\n\n\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nSavodojen linnassa (Petrosavodsk'issa) 1 p. kesäk. 1855.\n\nRakas Ystävä! Viimeinkin istun nyt Oniegan rannalla, tämän järven, joka\nymmärtäjälle tietää niin paljon kertoa Suomalaisten muinaisuudesta ja\njonka tienoot vielä nytkin ovat isoksi osaksi Suomalaisilta asutut,\ntällä rannalla, johon jo niin kauvan olen turhaan ikävöinyt. Hyvin\narvaat, että minulla sitä ensi kerran nähdessäni povessa hyppi vähäiset\nthalatta-thalatta-tunteet, vaikka meri ei minulle ilmoittanutkaan\nvaivojen loppua niinkuin Xenophon'in seuralaisille, vaan niiden alkua.\n\nNiinkuin tiedät elää Suomen kansaa, eli kansoja, joiden seassa Suomen\nkielellä tulet toimeen, ulkopuolella meidän Suomeamme lähes yksi verta\nkuin meidän rajojen sisällä. Et ole niitä Köppen'in venäjänkielisiä\ntöitä tainnut saada käsillesi, jossa hän tekee tilin Venäjän vallan\neuropalaisen osan kansoista, niiden seassa Suomalaisistakin, ja\nseuraavat numero-luvut, näistä töistä otetut, eivät sinusta siis tuntune\nhyvin ikäviltä.\n\nVenäjän piirissä, ulkopuolella Suomen rajoja, löytyy Suomalaisia:\n\n                                               Hämäläisiä. Karjalaisia\n_Virolaiset_. Viron- ja Lihvinmaassa\nPietarin ja Pihkovan (Bikov'in) lääneissä         633,500.\n\n_Liibi- eli Liiviliäiset_ Kuurinmaalla              2,100.\n\n_Vatjalaiset_ Inkerin-maalla                        5,100.\n\nMuut _Inkerin-maan_ Suomalaiset asujat\n(Savakot, Äyrämöiset ja Inkerikot)                            90,000.\n\nKarjalaiset _Novgorod'in läänissä_                  27,000.\n\nKarjalaiset _Tver'in ja Jaroslav'in_ lääneissä      86,000.\n\n_Vepsäläiset_ Novgorod'in ja Aunuksen lääneissä     16,000.\n\nKarjalaiset _Aunuksen_ läänissä                     44,000.\n\nKarjalaiset _Arhangelin_ läänissä                   11,200.\n\n                                                   656,700.   258,200.\n\nNäistä lähes 1 miljonasta Suomalaisesta elävät enimmät yhdessä jaksossa\nSuomenmaan kanssa, ja tekisivät jo yksinänsäkin, vielä paremmin sen\nkanssa yhtenä, pienoisen valtakunnan, vaikka toiselta puolen täytyy\nsanoamme, että useampain tässä lueteltujen kansojen ja Suomenmaan\nSuomalaisten välillä sivistyksessä on satoja vuosia.\n\nVirolaisten kieltä mainitsemattakaan, on näiden muidenkin heimolaistemme\nmurteita aika välistä tutkittu Suomesta käsin, ja varsinkin on Aunuksen\nja Arhangelin Karjalaisten kieli heidän maassansa tehtyjen\nruno-keräysten ja matkustusten kautta tultu hyvästi tuntemaan, vaikka\ntieteelle siitäkin lienee vielä paljo työtä. Eteläisemmistä murteista\noli Sjögren-vainaja tutkinut kaikki, paitse Tver'in Karjalaisten kieltä,\nvaan kuin hänen tutkintonsa näissä asioissa oli enemmän historiallinen\nkuin kielellinen, niin ei kielitutkinto niistä hyötynyt muuten kuin sen\nkautta että eri lahkojen rajat ja asuin-paikat tulivat paremmin\ntunnetuiksi, ja etelämpänä Syväri-jokea (Svir'iä) olevista kielemme\nhaaroista ei vieläkään löydy kirjoitettuna muuta kuin Lönnrot'in\nkelvollinen väitelmä: _Om det nord-Tschudiska språket_. Mutta\nkielitutkintomme ja kieli-oppimme ei pääse eteenpäin ennenkuin kaikki\nmurteet, niin myös nämä mainitutkin, ovat tutkitut, jonka ohessa myös on\npelättävä, että jälkimäisistä monikaan ei enää kauan jaksa seisoa joka\npuolelta päälle tunkeuvaa venäläisyyttä vastaan ja että ne sen yhteisen\näitin-kielen omituisuukset, joita kukin parhaiten viljeli, niinmuodoin\njäävät tuntematta, joten taas se alkuperäinen kuva, joka kieli-opin\nkerran tulee yhteen-sommitella kaikista murteista, jäisi vajanaiseksi ja\nepä-selväksi.\n\nMinulle sattui se onni, että auttajien ja ystävien avulla sain\nmatkustella sekä Inkerin-maalla että Vironkin kielen piirissä, jolla\nmatkallani sain myös tilaisuuden tarkemmin ylös-panna Vatjalaistenkin\nkieli-murteen omituisuukset. Niin heräsi mielessäni toivo, enkö yhdellä\ntielläni vielä saisi Vepsäläistenkin ja eteläisten Karjalaisten murteita\ntarkemmin tutkia, ja hyväin ystäväin toimesta on tämäkin matkani tullut\nmahdolliseksi. Tämän matkan alkua saan sinulle nyt tässä vähän kertoa.\n\nPäätökseni oli alkaa matkani sen pohjaisimmasta päästä, s.o. Aunuksen\nläänin etelä-osasta, ja vähitellen painua etelään päin, kunne koko matka\npäättyisi Tverin Karjalassa. Sitä varten läksin Pietarista liikkeelle\nhela-tuorstaina 17 päivänä mennyttä toukokuuta. Astuttuani siihen\nhöyryvoimaan, joka Nevaa myöten oli minun Pähkinälinnaan saattava,\nsanoin mielessäni jää-hyväiset kaikille niille eduille, jotka\nmatkalaiselle on siitä, että selvästi ymmärtää matkustettavan maan ja\nmatka-kumppaliensa kielen, ja valmistuin kärsivällisyydellä kestämään\nkaikkia niitä vastuksia, jotka muukalaista varsinkin tässä maassa\nkohtaavat, sillä vähän voin sitä toivoa, että nyt hyvälle aikaa saisin\nkuulla niitä kieliä, joita paremmin ymmärrän kuin venäjätä. Tässä\nkuitenkin erehdyin. Matkalle päästyä ja sen hälyn ja tungoksen\nasetuttua, jota höyry-laivoilla tavallisesti on ennenkuin kaikki pääsee\npaikoillensa, kaikui useammalta kuin yhdeltä haaralta korviini tuttuja\nkielen-ääniä, jotka tosin eivät vaikuttaneet minussa niin suurta\nihastusta kuin entiselle ulkomaalla matkustavalle Venäläiselle tuli,\njoka rauta-tiellä sattui vierus-kumppalinsa jalalle polkemaan ja tämän\nröyäistyä tuskansa hyvin tutulla ja ei ihanalla venäjän-kielisellä\nkirouksella, ilolla huusi: oi rakkaat isänmaalliset äänet! Vaan\nmielelläni kuuntelin minäkin niitä isänmaallisia ääniä, jotka nyt\nkävivät korviini, ja aloin tiedustella niiden synnyttäjiä. Ensinkin oli\nhöyry-laivan päällikkö Ruotsalainen, joka useampia vuosia takaperin oli\neronnut kotimaastansa ja tänne tultuansa ruvennut sen yhdys-kunnan\npalvelukseen, joka Nevan joella käyttää höyry-laivoja. Hän puheli erään\nmatkalaisen kanssa, jonka myös murteestansa heti kuulin Ruotsissa\nsyntyneeksi, ja jonka sekä halvanlaisesta asustansa että kalveasta ja\nlaihasta muodostansa päätin ompelijan kisälliksi. Vaan vähän aikaa\npuhuteltuani miestä sain tietää, että hän oli rauta- ja muiden tehdasten\nrakentaja, kotoisin Vermlannista ja tänne leipäänsä etsimään tullut noin\nneljä vuotta takaperin. Mainittuani, että täällä senkaltaisten töiden\ntaitavalla miehellä mahtoi olla sen suurempi palkan-ansio kuta vähemmin\nsemmoisia taitajia vielä löytyy maassa, sanoi hän juuri vastaisin päin\nyleistä tämmöisten vehkeiden tuntemattomuutta syyksi siihen, että hänen\noli työläs toimeen tulla, sillä ne, joiden tilat ja varat vaatisivat\nheitä tehtaallisiin yrityksiin, ymmärtävät näiden luontoa ja hyötyä\nvielä liian vähän, ja panevat ennen varansa muihin vähempi-satoisiin\nedes-ottoihin. Kumppalini oli selvä Venäläinen, ja kummeksiessani tätä\nsanoi hän Pietariin tultuansa jonkun ystävän neuvosta muuttaneensa\nerääsen venäläiseen perhekuntaan, jossa vanhin tytär oli opettanut\nhänelle Venäjän kieltä ja sitä niin suloisesti sokertanut, että hänen\nruotsalainen sydämensä oli kokonaan sulanut Venakon ihanuudesta ja hän\ntästä itsellensä ikuisen kieli-oppaan ja toverin ottanut. Muuten hän oli\nkiivas sodan vihaaja ja toivoi sen ajan ei enää kaukana olevan, jona\nkaikki kansat elävät suloisessa sovinnossa, ja vaikka kuinkin olisin\nkokenut osoittaa että tämmöistä uutta maata ja uutta taivasta ei tässä\nmaailmassa ole odottamista, ja että ihmisten seassa ainakin tulee\nlöytymään semmoisia ilkiöitä, jotka riistävät ja polkevat heikompata\nnaapuriansa ja joiden tähden toistenkin pitää olla varoillansa, ei hän\nluopunut toivostansa, että sota kohtakin oli aivan mahdottomaksi tuleva.\n-- Mutta vielä rakkaampia ääniä kuin sen kielen, jota näiden miesten\nkanssa puhuin, kuuluivat korviini höyry-laivan käyttäimestä\n(masiinasta), jonka hallitsija ja hoitajat olivat Suomalaisia. Yleisesti\ntapaatkin Venäläistä harvoin semmoisessa toimituksessa, joka lujaa\nkestäväisyyttä eli erinomaista tarkkuutta vaatii. Niin on isoin osa\nPietarin käsityöläisiäkin, varsinkin kaikissa isompaa taitoa vaativissa\nkäsi-töissä joko Suomalaisia eli muita ulkolaisia, ja niin\nhöyry-konettenkin käyttäjät sekä tehtaissa että kulkuneuvoilla.\nPienemmässä kaupassa ja muussa rahan-antavassa tupen-lekuttamisessa,\njossa työn kovuus ei hartioita kivistä, Venäläinen sitä vastaan on\nverratoin ja hyötyy siinäkin, missä toinen nälkään kuolisi. Paitse\nedellistä saan sinulle vielä esittää erään maa-miehen, kauppiaan\nPietarissa K:n, joka, syntynyt venäläisistä vanhemmista Haminan\nkaupungissa, siten on Suomalainen alamainen ja puhuu Ruotsin kieltä\nniinkuin Suomeakin aivan selvästi. Hän matkustaa Aunuksen läänissä\nolevaan kaupunkiin Vytegra, jonka tienoilla on vuokrannut liitu- ja\npunamulta-murron. Kuultuansa minun myös matkustavani Aunukseen pyysi hän\nminua kajuutti-toveriksi kanavalla, jonka tarjon mielelläni otinkin\nvastaan, sillä hänestä puhtaasta Venäläisestä oli minulle arvattavasti\nhyvä apu alku-matkassani.\n\nPähkinälinnaan (Schlüsselburg'iin), jota myös Pähkinäsaareksi ja\nPähkeliksi olen kuullut mainittavan, tulimme kello 1/2 2; koko matka,\nvähän päälle 60 virstan,[2] kesti siis vaan 4 1/2 tuntia, vaikka meno\noli vasta-virtaan. Nevan rannat ovat alusta hyvin matalat ja parilta\nkymmeneltä virstalta kesä-asunnoilla ja kylillä peitetyt; ylempänä\nkorkenevat ranta-penkeret kahden puolen ja kasvavat laihaa männykköä.\nJoen suurin leveys on 350 ja vähin 150 syltä. Nevaa voipi kutsua\nPietarin kaupungin äitiksi, sillä ilman tältä joelta ja siihen\njuoksevilta kanavoilta ei tämä kaupunki olisi voinut nykyistä\nsuuruuttansa saada. Ennen Moskovan rauta-tien rakentamista valuivat nim.\nkoko pohjaisen ja keski-Venäjän tuottamat tätä jokea myöten meren\nrantaan. Mainittu rauta-tie on jo temmannut osan ja tempaa aikaa myöten\nvielä enemmän tätä kuletusta puoleensa, mutta nytkin olisi vastaan\ntulevien aluksien määrän voinut sadoiksi saada, ken niitä lukemaan olisi\nruvennut. V. 1838, jolta vuodelta Stuckenberg'in viimeinen ilmoitus\nNevan-kulun määrästä on, tuli sitä myöten Pietariin eli meren rantaan\n24,391 alusta ja 1,378 lauttaa, joiden yhteen-laskettu arvo oli 142\nmilj. 726 tuh. paperi-ruplaa, ja vasta-virtaan meni Pietarista takaisin\n2,829 alusta ja 8 lauttaa, joiden arvo oli 24 1/2 milj. ruplaa.\nArvellet: mihinkäs muut alukset saavat, kuin niin monesta tulijasta niin\nvähä menee takaisin? Useammat näistä myödään lastin purettua Pietarissa\nmelkein niissä olevan puun arvosta s.o. noin 20-40 hopea-ruplasta, ja\nkulettajat palaavat kotiinsa joko toisissa aluksissa eli maata myöten.\nTämä myöminen tapahtuu sentähden, että niissä joissa, joita myöten\nalukset tulevat, vielä löytyy perkkaamattomia koskia, joissa alusta\ntyhjänäkin on vaikea ell'ei mahdotoin vasta-virtaan kulettaa. Yhdeksi\nainoaksi matkaksi tehdyt ovatkin nämä alukset hyvin törkeät, koskien ja\nkanatojen tähden leveä-pohjaiset matalassa-kulkijat ja kömpelöt, ja jos\nheidät jättäisi tuulen varaan, sen voiman, jolla alukset luontoansa\nmyöten oikeastaan kulkevat, niin olisi heidän rantaan-pääsemisensä\nmilt'ei isompi ihme kuin Valamon monasterin perustajan kulku, jonka\nrahvaassa säilyvä lause kertoo tähän saareen tulleen -- myllyn-kivellä.\nPurjeesta ei näille aluksille siis ole suurta apua. Tavallisesti\nvedätetään ne hevoisilla, yhdellä tahi parilla, harvoin useammalla, ja\nhevoinen otetaan jo useasti kotoa kanssa. Varmemmin vedätetään parkkeja\nihmisillä, mutta tälläkin keinoin näimme Laatokan kanavalla useampaa\nalusta kuletettavan. Miehiä oli kuusi kappaletta ikäskuin valjaissa\nkunkin parkan edessä; he näyttivät vetävän kaikesta voimastansa, sillä\npalkka maksetaan summassa koko matkalta, ja vaikka heidän sanottiin\ntyöllänsä hyvästi ansaitsevan, täytyy tunnustaani, että ihmis-arvoni\ntunsin muutamia tuumia supistuvan ihmisen näin juhtana nähdessäni.\nKumminkin vetäjin, sekä ihmis- että hevois-juhdin, kuletetaan alusta\npitkästä vetonuorasta eli jukosta, maston latvaan sidotusta, ja perä\npidetään aluksesta joko hirmuisen pitkällä melalla eli vielä\nhirmuisemmalla hirsistä tehdyllä pyyryllä. Vastaan-tulijoista aluksista,\nkuin vetäjät kulkevat yhtä joki-vartta eli kanavan reunaa, selvitään\nsiten, että toisen vetäjät seisahtuvat, alus juoksee entistä vauhtiansa\neteenpäin ja vastaan-tulija laskee sen löyhenneen, veteen painuneen\njukon päällitse, joten viivytystä ei tule minkäänlaista. Vähän vaikeampi\non ohitse-pääseminen seisovista aluksista. Jos tämmöisessä ei ole\nmastoa, niin annetaan jukon juosta pitkin alusta, jonka miehet saavat\nvaroittaa, että se eteenpäin mennessään ei tempaa mistä airoa, mistä\nvesi-pyttyä, mistä mitäkin irtonaista kalua kanssansa veteen. Vaan kuin\nseisovassa aluksessa on masto, ei jukkoa käy sen ylitse nostaminen, vaan\nse päästetään irti vetäjistä, kootaan alukseen ja viskataan ohitse\npäästyä taas vetäjille, joita, kuin ne hevoisia ovat, pienoinen poika on\najamassa.\n\nPähkinälinnaan tultua oli jokaisella etemmäksi matkaavalla ensimäisenä\nhuolena hankkia itsellensä sia kello 3 Uuteen Laatokkaan lähtevihin\nmatkustavia kulettaviin aluksiin, joita muukalaisella, Hollanninko\nkielestä lainatulla nimellä kutsutaan _treschkot_. Sen tehtyä oli jo\npahoin naukuvan vatsankin vaatimuksia aika tyydyttää ja tilaisuus hyvä\nlähellä olevassa \"traktirissa.\" Joka ruokailtuansa täällä ei ruvennut\nkuuntelemaan tupa-urkujen epäiltävää ihanuutta, jota kaikissa\nvenäläisissä ravinto-paikoissa saapi kylläksensä ja vähän liiaksikin\nkuulla, pakeni takaisin treschkotiin kalujansa katsomaan ja uutta\nkulku-neuvoa lähemmin tutkimaan. Vaan sen lähtemiseen on vielä runsasta\npuoli tuntia aikaa, ja evääksikin, sillä treschkotissa ei myödä muuta\nkuin viinaa ja tsajua, näitä kahta ainetta, joitta ei huonoinkaan\nmusikka tule toimeen, evääksikin olet jo kanavan rannalla istuvilta\nämmiltä ostanut pullia ja suolatta paistettuja vereksiä siikoja, joiden\nmauksi ämmä on eri maksusta likaisilla hyppysillänsä likaiseen paperiin\nvielä likaisempia suoloja antanut. Näin ihan valmisna ollen ei tiedä\nmitä tehdä, sillä treschkotin kannella istuminen käypi ikäväksi jo\nsiitäkin syystä, että rannalta tungeksen ympärillesi kymmen-kunsin\nkerjääjä-akkoja, jotka kiskovat sinulta kukin kopeekan, mikä nuoruuttasi\nkiittämällä, mikä hyvää morsianta toivoen, mikä povaamaan tarjotellen.\nNäistä ahdistuksista ei pääse muuten kuin että lähdet vähän kävelemään\npitkin joki-vartta ja rannalta käsin katselet joen suussa saarella\nolevata Pähkinälinnaa, johon aikasi ei enää riitä mennä. Tämän linnan\nrakensivat Venäläiset v. 1323, ja sitten oli se vuorotellen milloin\nVenäläisten milloin Ruotsalaisten vallassa, kunne edelliset 14 päiv.\nlokak. 1702 pysyväisesti asettivat lippunsa sen tornille. Paitse näitä\nentisten sota-retkien elähyttäviä muistoja herättää tämä linna\nmyöhemmältä ajalta muistoja, jotka surkeudessa ovat edellisten\nvertaisia, vaan joilla ei ensinkään ole sitä virkistävää luontoa, jonka\ntunnet muistellessasi sodan tosin veristä vaan uljaita melskeitä.\nLuopuaksesi näistä ajatuksista voit linnan ohitse pitkä-silmällä[3]\nkatsahtaa Laatokan merellenkin, joka sinusta on rakas, sillä se ja sen\nrannat, Nevan ja Syvärin jokien väliä lukematta, ovat vielä kokonansa\nSuomalaisten vallassa, tämän meren rannalla olet jo ennenkin käynyt,\nelänyt, kukaties syntynytkin, varmaan ystäviä, ehkäpä hellempiäkin\ntuttavia saanut, joille kaikille ennen edemmäksi poikkeamistasi voit\nlämpimän tervehdyksen mielessäsi lähettää. Vaikka siis Laatokkaa\nrakastamme ja se näin muodoin meille kyllä on _pontos euxeinos_, täytyy\nkumminkin tunnustaamme, että se muun puolesta on oikea _pontos axeinos_.\nKoko sen laajalla ranta-alalla ei löydy yhtä ainoata kelvollista\nsatamaa. Paraimmiksi sanottavat alusten lymy-paikat ovat kuitenkin\nSuomen puolella, nim. Sortanlaks, Jaakkiman hamina, Sortavala, Valama ja\nSalmisten satama. Näistäkin on useampi aivan vaaratoin vaan muutamilla\ntuulilla, toisilla taas ovat alukset niissäkin suuressa vaarassa, ja\nilman sillä ovat kaikkikin syvempi-kulkuisille laivoille matalat ja\nhankalat tulla. Vaan meren avaruus ja ranta-maiden mataluus tekevät,\nettä myrskyt ja aalto aavalla merellä ovat niin ankarat kuin tällä,\njonka ohessa kulkua monin paikoin rasittavat hieta-matalikot, joita\ntuuli vielä kaiken pahan lisäksi ajaa paikasta paikkaan, ja joiden tilaa\nja laajuutta siis ei koskaan päästä tuntemaan. Sentähden onkin\nmerenkulku Laatokalla hyvin vähä-arvoinen. Suomesta en luule tätä merta\npurjehdittavan useammalla kuin korkeintaan sadalla aluksella, ja\nniidenkin lastit ovat vähästä arvosta, enimmäksi osaksi halkoja ja\npuu-tavaroita, kiveä Ruskealasta, Puutsalosta ja muistakin paikoin,\nkaloja ja joku vähä voita. Venäjän puolella on tosin kulku suurempi\nSyvärin suusta Nevaan, vaan ei sekään ole kanava-kulun rinnalla mistään\narvosta. Laatokan suurin pituus on pohjasta etelään 194 virstaa ja\nsuurin leveys lännestä itään 119 virstaa. Syvyyttä on sillä tavallisesti\n10 syltä; vaan muutamin paikoin pohjaisemmassa osassa 165:kin syltä;\nKonevitsan saaren ja Sortanlahden välillä on paikoin 25 ja vähää\npohjaisempana jo 55 syltä.\n\nMutta treschkotin kello on jo soinut kahdesti, -- nyt soi se kolmatta ja\nviimeistä kertaa, jättäkäämme siis Laatokka ja Pähkinälinna kaikkine\nmuistoinensa hyvästi ja kiiruhtakaamme uuteen kulku-neuvoomme. Treschkot\non noin 20-30 kyynärää pitkä ja 6-10 kyyn. leveä venheen tavoin\nrakennettu alus. Sen alimmainen, pohjaa likin osa on katettu ja jaettu\ntavallisesti neljäksi kajuutaksi, joista kolme kokimmaista ovat\nrikkaampia kulkijoita vasten ja maksavat Pähkinälinnasta Laatokkaan (104\nvirstaa) 3 ruplaa hop. kappale, vaan perää lähinnä oleva on aluksen\nkulettajien asunto ja kannella kulkevien yhteinen lymy-paikka. Näiden\nkajuuttain katto on nim. tasainen, taide-puilla ja penkeillä varustettu,\nja tässä kulkee noin 30-50 henkeä semmoisia matkaajia, jotka eivät voi\neli tahdo mainitulta matkalta enempää kuin 30 kop, hop. maksaa. Koko\nrakennus muistuttaa mieleesi niitä kuvia Noan arkista, joita\npipliän-historiassa olet nähnyt, joka yhtäläisyys meille kävi sitä\nmerkittävämmäksi kuin meidän matkatessa satoikin hirmuisesti. Noan\nmonen-laatuisista eläimistä jos meidän aluksesta muut lienevät pois\njätetyt, niin ei suinkaan sikaa ja sen luontoa sikaisuutta ole\nunhotettu. Muihin aluksiin nähden kulkee treschkot kiireesti, sillä sitä\nvedätetään kahdella hevoisella, jotka noin parin eli kolmen kymmenen\nvirstan päässä aina otetaan uudet. Myös kulkee se läpi yön, mutta\nkumminkin meni matkalla Laatokkaan, jota etemmäksi treschkotit eivät\nkule, lähes vuorokaus aikaa, ja 4 eli 5 virstaa on se matka, jonka se\ntunnissa siirtyy eteenpäin. Kajuutat ovat sangen hyvät, niissä on kaksi\nmiehen-maattavaa sohvaa, pöytä ja pienoinen ikkuna. Kuin matkalaisia\nyhdessä kajuutassa on kolme, niinkuin meitä edellä mainitun kauppamiehen\nja hänen puukhollarinsa kanssa oli, niin viettää kolmas yönsä lattialla,\njoka onni meistä kohtasi viimeksi nimitettyä. Kauniilla ilmalla on kulku\nnäissä aluksissa sangen hupainen, vaan sateella, jota meidän kulkeissa\nkesti 3/4 osaa matkaa, ahtautuu kannella kulkijoita, jotka kaikki eivät\nsovi yhteiseen kajuuttaan, siihen kaitaiseen solaan, johon\nherras-kajuuttain ovet aukeevat, ja heidän sorinaltansa, pajatukselta,\ntoralta ja kirouksilta ei lempokaan tahdo tulla toimeen.\n\nAluksesta näin puhuttuani pitäisi muuan sana sanoa itsestä\nmatka-väylästäkin. Se on, niinkuin hyvin tiedät, Laatokan kanava, menevä\npitkin Laatokan rantaa Nevan alusta Volhovan joen suuhun. Stuckenberg\nkertoo, että Pietari Ensimäinen rakentaen uutta kaupunkiansa tuli\najattelemaan vaarallisen Laatokan kanavalla kiertämistä siten, kuin\nkaupungissa talven tultua elo-aineet aina nousivat niin kalliisen\nhintaan, että köyhempää rahvasta useampina talvina kuoli tuhansin hengin\nnälkään. Kulun keventämisellä jokia myöten ja mainitun järven\nvälittämisellä oli toivottava maan sisä-osista enemmän tulevan niiden\ntuotteita pää-kaupunkiin, joten hinnat laskeutuisivat ja kaupungin olisi\nmahdollinen enetä. Tässä ajatuksessa ei Pietari erehtynytkään, ja\nkanavan työhön käytiin käsin v. 1718. Teettäjien pettuus ja muut esteet\ntekivät, että hän ei itse ennättänyt nähdä tekoansa valmisna, sillä\nvasta 1731 avattiin se kulettavaksi koko pituudeltansa. Sen kaivamiseen\nkäytettiin sekä päiväläisiä että sota-miehiä, joita jälkimäisiä työssä\noli toisin ajoin kymmenin tuhansin miehin, mutta ruotsalaisista\nsota-vangeista, joita muistan lukeneeni tässä työssä käytetyksi, ei\nStuckenberg kanavan historiassa mainitse mitään, ja luultava onkin, että\nsota-vankia ei pantu näin lähelle koti-maansa rajaa irtonaisin käsin\ntyötä tekemään. Tämä kanava yhdistää, niinkuin sanoimme, Volhovan Nevan\nkanssa, ja sen kautta aukesi kulku tuotteille Volhovan, sen\nsyrjä-jokien, Ilmajärven ja siihen juoksevien monien ja suurten jokien\ntienoilta. Vielä suurempi tuli hyöty tästä kanavasta sen yhdistettyä\nVyschnij-Volotschok'in kanavan kautta Volgan latvojen ja näin muodoin\nKaspian meren kanssa, joka kanava kaivettiin melkein yksiin aikoihin\nedellisen kanssa. --Toinen, keskimäinen ja suorin Volga-joen yhdistys\nLaatokan ja Itämeren kanssa on Tihvinan-kanavan kautta, joka yhdistää\nLaatokkaan vähän idempänä Volhovan suuta lankeevan Säsjoen eräiden\nVolgaan menevien vesien kanssa, ja joka tuli valmiiksi v. 1812. Säs'in\nja Volhovan suut juoksuttaa toisiinsa pitkin Laatokan rantaa 10 virstan\npituinen, v. 1802 valmiiksi saatu Säs-kanava. Vielä kolmas tie Volgasta\nNevaan on Marian-kanava, joka yhdistää Belo-oseron ja Oniegan järvet,\njosta jälkimäisestä Syväri juoksuttaa veden Laatokkaan, ollen edellinen\nVolgan syrjä-jokien kanssa yhteydessä. Tämä kanava valmistui v. 1808.\nSyvärin suusta taas kulkee Syvärin kanava pitkin Laatokkaa Säs'in\nsuuhun, joka kanava tuli valmiiksi v. 1810. Edellä mainittu\nTihvinan-kanava on myös yhteydessä Viena-joen (Dvinan) kanssa, ja sen\nkautta Itämeri Vienanmeren (Valkean meren) kanssa. Näin selitettyäni\nlyhykäisesti kaikki ne meriyhteydet, jotka Laatokan kanavaa myöten\nsaattavat tavaransa meren rantaan, en enää luulekaan ihmetteleväsi sitä\nmahdotointa liikettä, joka tällä kanavalla on. Enin sitä myöten kulkeva\ntavara on eloa, hedelmiä, nahkoja, pellavasta, liinaa, puu-tavaroita,\nhalkoja ja kiviä, ja juuri näiden tavaroiden tähden, jotka useasti\nlastataan avonaisiin partioihin ilman erinäisittä laita-peitteittä, on\nmyös kielletty kanavalla höyry-aluksia käyttämästä, koska niistä\nnousevat kipunat voisivat tämmöisten alusten kalliit lastit valkean\nvaaraan saattaa. Tämä tulen kielto on niin kova, että treschkotissakaan\nei kannella saa tupakkaa eikä edes sikariakaan polttaa, ja meidän\nmatkatessa oli päällikkö, joka tämmöisistä rikoksista on\nvastuun-alainen, saada sakkoa 25 rupl. hop. siitä, että eräästä\nkatsastus-paikasta oli nähty miehen treschkotin kannella savuja\nvetelevän. Päällikkömme koki kumarrellen ja nöyrällä puheella lemmitellä\nsen ala-upsierin vihaa, joka häntä tästä nuhteli, ja onnellisesti ohitse\npäästyä tyhjensi hän kirouksilla ja sadatuksilla, joista Venäjän kieli\non niin sanomattoman rikas, kymmenin ja sadoinkin kerroin hätänsä sen\nmusikka-rukan päälle, joka syy-pääksi löydettiin.\n\nNäitä ja muita asioita oli treschkotissa hyvää aikaa katsastaa ja\nmiettiä. Matka-kumppalistani kävi aika vielä ikävämmäksi kuin minusta,\nja hän oli jo lakkaristansa näyttänyt minulle korttiakin, joilla muka\naikaa lyhentää. Vaan tähän huvitukseen en viihtinyt puuttua, ja pian\nsaikin kortti-kumppalin eräästä Saksalaisesta, joka eli missä kussa\nVolhovan tienoissa ja jolla oli toimena halkojen ostaminen ympäristöltä\nja niiden Pietariin kulettaminen, josta etuja kehui sangen suuriksi. Hän\noli vielä nuori mies ja vasta 6 vuotta sitten Lihvinmaalta tänne tullut,\nvaan oli jo niin tottunut maahan ja sen tapoihin, että käytöksessänsä\noli milt'ei venäläisempi kuin Venäläiset itset. Laatokan kaupunkiin\ntultuamme oli minulla ensi työnä kuulustaa, tokko Lotina-Pellolle\nlähteviä aluksia eli venheitä oli kaupungin rannassa. Tämmöinen\nlöytyikin pian, pienoinen kolmilaita venhe, keski-kohdalta katettu\nmolemmin päin avonaisella katoksella. Vaan kuin omistaja tahtoi minulta\ntästä matkasta neljää hopearuplaa, kuin edellensä ilma oli sateinen,\ntuulinen ja kylmä, niin päätin suostua entisen matka-kumppalini tarjoon\nja hänen kanssansa maata myöten lähteä, varsinkin koska maamatka paitse\nmuitta eduitta tuli huokeammaksi kuin venehin meneminen. Kumppalini\nhankki matkallemme niin kutsutun tarantas'in ja piankin olisimme tästä\nhyvästä paikasta olleet valmiit lähtemään, ell'ei Saksalainen, joka\nkortti-huvituksesta ei vielä ollut kylläänsä saanut, olisi kiusannut\nkumppaliani tälle siihen asti ei hyvää onnetarta vielä uudellensa\nkoettelemaan. Jo treschkotissa oli nim. toinen heistä ikäskuin leikin\nvuoksi \"pannut lautaan\" kymmen-kopeikaisen, joka pian oli ruplaisiksikin\nkasvanut. Heidän pelinsä ei ollut viisaampi sitä, jota meillä siaksi\nkutsutaan, vaan sen lopetettua viimeinkin myöhään illalla, luopui\nSaksalainen isommasta raha-summasta kuin koko minun matka-kassani oli,\neikä hyvällä mielellä meiltä jää-hyväisiä ottanut. Hänestä erottuamme\nläksimme yötä myöten matkalle. Itsestä Laatokan kaupungista, joka elää\nparaastansa läpi-kulkevien parkkojen kostitsemisesta, en voi muuta sanoa\nkuin että sen kiveämättömät kadut sateisina aikoina ovat kurjat kulkea,\nja että kellä pitkä-vartiset voide-nahka-saappaat on, se pääsee\nLaatokankin kaduilla ilman jalkojansa märäksi saamatta eteenpäin. Muuten\non Laatokka hyvin vanha kaupunki, sillä jo Venäjän valtakunnan perustaja\nRurik asettui ensin tähän paikkaan ja rakensi sen. Silloin oli se\nkuitenkin paria kymmentä virstaa poikempana merestä, jolla paikalla,\nnykyisen Uspenskojen kirkon seudussa, vieläkin sanotaan löytyvän\njäännöksiä. Nykyisen eli uuden Laatokan asetti Pietari Ensimäinen tähän\nVolhovan suuhun. Tämä joki, jonka yli meidät saatettiin nuoraa myöten\nvedettävällä lautalla, on leveä kuin järvi ja yön hämärässä näyttivät\nsen rannat kauniilta. Volhovan itä-puolella on maa matalaa, tasaista,\nenimmäksi osaksi metsätöintä aina Syvärin suurelle syrjä-joelle\nOjat'ille asti, jossa se ylenee vähän ja kasvaa männykköä.\n\n_Ladeinoje-Polessa_, karjalaksi _Latina- eli Lotina-Pellolla_, joka on\npieni piirikunnan kaupunki (ujesdnij gorod) Syvärin varrella, oli\naikomukseni ruveta muutamiksi viikoiksi asumaan, osittain erästä alettua\ntyötä päättääkseni, osittain myös paremmin Venäjätä oppiakseni. Vaan\ntässä rähjässä ei voinut kunnon korttieria löytää, jonkatähden en kauan\narvellutkaan, vaan päätin heti pitentää matkani aina tänne\nPetrosavodsk'iin, karjalaksi Savodoille, asti. Täältä kuvernöörin\nolo-paikasta toivoin muassani vietävien avustus-kirjojen kautta voivani\nläänin-hallitukselta saada jonkunlaisen käskyn maalla oleville\nala-virkamiehille auttaa minua matkallani, ja ilman sittä tiesin\npohjais-Tschuudein eli Vepsäläisten pohjaisimman ryhmän, jonka\nensimäiseksi työ-paikakseni olin katsonut, olevan vaan 60 virstaa\netelään päin tästä kaupungista. Matkastanikaan en kauan epäillyt\nlähteäkö Syväriä myöten sen suuhun asti Oniegan rannassa ja siitä maisin\nPetrosavodsk'iin, eli Aunuksen kaupungin ja maan kautta maata myöten,\nsiliä Aunuksessa toivoin tapaavani täällä eläviä luteerin-uskoista\nSuomesta tulleita Suomalaisia, joiden tilan tiedustamista katsoin\nvelvollisuudekseni, ja toiseksi tahdoin myös vähän kuunnella Aunuksen\nKarjalaisten kieltä, vaikka sen tutkiminen nyt ei juuri tarkoituksenani\nollut.\n\nErottuani hyvästä matka-kumppalistani, joka läksi edellensä Vytegraan\npäin, alkoi stantsan (postipaikan, kestikievarin) isäntä tarjota minulle\nhevoisia ilman podoroschnatta eli tie-kirjatta, ja tingittyäni\nkyyti-rahan kolmatta osaa huokeammaksi ensi vaadintoa päätinkin häneltä\nhevoiset ottaa, joista tosin tulin maksamaan vähän enemmän kuin jos\npodoroschna olisi ollut, vaan joten pääsin vaivasta ruveta sitä ja sen\nantaja-virkamiestä kaupungilta etsimään. Juuri poies lähteissäni tuli\nnuori mies hyvän-laisessa asussa sisä-huoneesta hoippuen ulos,\nja pyysi minulta anteeksi, että tultuamme stantsaan ja nimiämme\nylös-kirjoitettaessa häneen oli noussut se syntinen ja pakanallinen\najatus, että minä, jonka nimi hänestä oli niin oudolta kuulunut, olisin\nanglitschanin (engelsmanni)! Tätä ajatusta ja sen kanssa seuraavata\npelkoa oli hän jo kokenut lievitellä parilla kolmella viina-ryypylläkin,\nvaan kuinka suuri oli hänen ilonsa, kuin oli kuullut Venäjän kieltä\npuhuvani, ja kuinka suuri eikö hänen katumuksensa ollut,\noikea-uskoisesta eli toki oman tsaarin alamaisesta miehestä niin\nhirmuista ajatelleensa! Pian tuli hän kumminkin tuntemaan että tosin\nolin jälkimäinen, josko oikeauskoisuuden onnestakin täytyi ollani\nulkona, mutta hänen hyvätahtoisuutensa ei siitä vähennyt; hän oli muka\nitsekin käynyt vieraassa maassa, nim. Libaussa, jossa oli ollut isänsä\n(Pietarin kauppa-miehen) ulkomaalta tulevia tavaroita vastaan-ottamassa,\nja jossa häntä sinä yhtenä yön-seutuna, jonka siellä oli viettänyt,\nhirmuinen ikävä oli vaivannut, kuin ei muuta ollut maan kielellä osannut\nlausua kuin: _ihh weiss nit_. Sekä ikävätäni haihduttaakseen että\nloukkaustansa hyväksi tehdäkseen tahtoi hän nyt kostitsemisen pyhää\nvelvollisuutta minua kohtaan täyttää, ja leppyjäis-kannut voin itse\nvalita joko viinana eli rommina. Loukkauksen, kuin se ajatusta ulommaksi\nei ollut tullut, voin hänelle kernaasti anteeksi antaa, mutta\nleppyjäis-kannuille en ruvennut jäämään, vaan otin uudelta ystävältäni\nkiireimmän mukaan jää-hyväiset ja läksin pois.\n\nSyvärin joki on Lotina-Pellon kohdalla, jossa Aunukseen päin menevä\nsaatetaan lautalla yli, kapeampi kuin sen väkevä syrjä-joki Ojat, jonka\npoikki olimme muutamia kymmeniä virstoja ennen Lotina-Pellolle tultua\nkulkeneet. Tien varrella Aunukseen päin ei Syvärin pohjais-puolella ole\nkuin yksi kylä Venäläisiä. Jo toinen kylä, Mägrä nimeltä, noin 40\nvirstaa joelta, on Karjalaista, jotka kieltänsä kutsuvat _Aunuksen eli\nLivvin_ kieleksi, ja joiden ala täältä saaden ulottuu pohjaan päin aina\nlähelle Vienan merta ja Lapin rajoille, ja lähelle Oniegan merta itää\nkohti. Paitse kielessä, näössä ja tavoissa eroavat karjalaiset\nkäytöksessänsäkin Venäläisistä naapuristansa ja uskolaisistansa.\nKarjalainen ei kumartele eikä livertele niinkuin Venäläinen, ja\nkaluistansa voipi matkalainen olla täällä yhtä huoletoinna kuin\nSuomessakin. Jutellakseni Mägrän stantsan vanhan isännän kanssa jäinkin\ntähän yöksi ja Lotina-Pellolta oleva kyyti-mieheni sopi hänen\nkerallansa, että tämä seuraavana aamuna saattaisi minut loppu-matkan (10\nvirstaa) Aunukseen, johon asti edellisen oli minua kyydittävä. Näiden\nKarjalaisten kieli on jo hyvin venäläistynyttä, joka ei ihme lienekään.\nUkko jutteli ennen \"pajatetunkin\" (lauletun) Livviksi, vaan nykyisen\nrahvaan sanoi hän vaan laulavan venäjänkielisiä \"pajuja\" (lauluja).\nEntiseen aikaan oli Syvärin pohjais-varsi ollut kokonansa Karjalaisten\nvallassa, vaan Pietari Ensimäinen, joka Savodojen laitoksia\nrakentaessansa useasti matkasi sinne ja kerran ratsain kulkiessansa\nLotina-Pellolta suoraan Savodoille oli lähellä Syväriä tavannut kylän,\njossa häntä ei oltu \"ellennetty\" (ymmärretty), oli antanut käskyn, että\nkaikkein Karjalaisten piti Venäjän kieltä oppia, jota käskyä ei\nkuitenkaan jaksettu täyttää muualla kuin Syväriä lähinnä olevissa\nkylissä ja näin olisivat näiden asujat karjalaisista Venäläisiksi\nmuuttuneet, näin venäläisyyttä muuhunkin Karjalaan enemmän tullut. On\nnäiden eteläisten Karjalaisten kielessä toistakin vierasta ainetta, nim.\ntschuudilaista eli vepsäläistä, varsinkin idempänä, Pyhäjärven\npogostalta alkain aina Savodoille asti. Tämän seurakunnan tienoissa\nkulkee se Suomen maan-selästä tuleva mäki-harjanne, joka katoo Syvärin\nja Oniegan seuduissa, ja saattoi entiseen aikaan olla Vepsäläisten ja\nKarjalaisten rajana, sillä heti sen itä-puolella tapaat kielessä sen\nmuutoksen, että esim. d, jota Karjalan kielestä ei löydy, kuuluu hyvin\npuhtaasti ja selvästi (_meiden, teiden, andan, kandon_), ja että rahvas\nkutsuu kieltänsä _Lyydin_ kieleksi ja itsiänsä Lyydiköiksi, jolla\nnimellä minuakin kunnioitettiin. Puhtaita Tschuudeja (Vepsäläisiä)\nnäiden tienoitten asujat eivät kuitenkaan ole, vaikka vepsäläinen aine\nheidän karjalaistuneessa kielessänsä on epäilemätöin ja heti tuntuva.\nVepsäläisiä, joita täkäläinen rahvas toden mukaan tietää eläväksi\netelään päin Savodoilta, kutsutaan täällä _Schoksalaisiksi_, ja kartalle\nkatsoessani löysinkin näiden mainitussa ryhmässä _Schoksa_-nimisen\nkirkkokunnan ja saman nimen olen eräällä pienellä, Syväriin juoksevalla\njoella läänin etelä-osassa nimenä tavannut. _Vepsäläis_-nimeä ei\ntuntenut kukaan, eli sanottiin Vepsäläisiksi pohjempana eläviä\nKarjalaisia. Vasta, paremmat tiedot asiasta saatuani, tahdon sen\nsinullenkin tarkemmin selittää. -- Mainitulta Mägrän ukolta sain myös\ntietää, että täkäläisten \"Suomalaisten\" (luteerin-uskoisten) ylevin mies\nJörän Turunen, josta Pietarissa jo olin kuullut, varmaan oli huomenna\ntavattava Aunuksen kaupungista.\n\nTäällä on mm. torikaupan laita aivan toisin puolin kuin meillä. Täällä\nkulkee talon-poika kaupunkiin ei myömään vaan ostamaan, sillä viikon\ntarpeet lihassa, voissa, kalassa, \"kartohvelissa\" ja muissakin aineissa\nhaetaan aina pyhänä Aunuksen \"rinkalta\" (torilta). Myös keräytyy rahvas\ntänne huvituksen vuoksi ympäristön metsä-kylistä, ja illalla lopettaa\njokainen juhlansa niin, että juopi maan-tien varrella olevissa\nkapakoissa päänsä täyteen koko viikon edestä. Tämä elämän-laatu on\nluteerilaisillakin tavaksi tullut, ja sentähden voi niitä, niinkuin\nsanottu on, huomenna joukolla tavata Aunuksessa. -- Aamulla varahin\nläksimme siis isännän kanssa liikkeelle, vaan tietämättäni löysin\n\"telegalla\" kaksi matka-kumppalia, joista ei minulle oltu mitään\nvirketty. Toinen, joka istuihen rinnalleni, oli viinan-myöntioikeuden\nvuokranneella puukhollarina ja palasi nyt Lotina-Pellon tiellä olevien\nkapakkojen viikko-tuloja keräämästä Aunukseen, ja toinen taas, ukon\nviereen ajajan-istuimelle ruvennut, oli hänen apulaisensa. Koska\nheidänkin kauttansa voin jotakin tietoa saada maan elosta ja olosta,\nniin annoin heidän olla paikoillansa, ja viina-puukhollari oli niin hyvä\nja pyysi minua korttieriin luoksensa. Myös oli hänen ilta-puoleen\nmentävä Savodojen tietä myöten 45 virstaa yhdenlaiselle asialle kuin\nnykyinenkin matkansa oli ja tarjoutui minulle edellensäkin\nmatka-toveriksi ja kyydin-osamieheksi, luvaten Aunuksessa hevoiset\nhankkia ja vakuuttaen koko Savodojen tiellä podoroschnaa ei tarvittavan,\njosta raha vaan menisi turhaan ja jota nyt pyhä-päivänä ei saisikaan\nennenkuin jos ilta-puoleen, pyhän ohitse mentyä. Näitä viimeisiä\nlauseita en uskonut tosiksi, sillä nähtävästi tahtoi hän vaan minusta\nsaada kyydin-puolentajaa itsellensä, jonka tähden en matkastakaan voinut\nmitään varmaa sanoa. Kaupunkiin tultua, jonka, muista pitkin\nYlösen-jokea (ven. Olonka) olevista kylistä, eroitti vaan eräistä\nmaalatuista taloista ja niin-kutsutusta gostinnoj-dvor'ista\n(kauppa-kartanosta), alkoi rahvasta kokoutua torille, jonne minäkin\nläksin heidän elamoitsemistansa katsomaan, edellä mainittua Turuista\nkuulustelemaan ja häneltä täällä elävien maan-miesteni tilaa\ntiedustelemaan. Näistä sain piankin yhden käsiini ja sen avulla löytyi\nTurunenkin. Hän niinkuin muutkin täällä elävät Suomalaiset ovat tänne\ntulleet nälkää pakoon köyhemmästä kotimaasta ja oleksivat kasakoina eli\npäiväläisinä täkäläisten talonpoikien työssä, joten työntekijä mies\nvoipi kesässä ansaita noin 25-40 hopearuplan paikoille. Useammat näistä\nmaan-miehistämme ovat kotoisin Karjalasta (Ilomantsin, Pielisen,\nNurmeksen ja Liperin pitäjistä); Savolaisia ei täällä taida olla kuin\njuuri joku nimeksi. Enimmät heitä elävät Aunuksen piirikunnassa, vähempi\nosa Syvärin joella alusten ja lauttojen kulettajina, ja vähin muissa\nosissa tätä lääniä. Harvalla on oma mökkinsä, sillä ansiot menevät\nkädestä suuhun, vaan leivässä kertoivat hyvin pysyvänsä. Sitä vastaan on\nhengellisestä ravinnosta suuri puutos. Ennen oli Novgorod'ista käsin\nSaksalainen luteerin pappi kerran kesässä käynyt Aunuksessa, lapset\nristinyt, parikunnat vihkinyt ja haudat siunannut. Vaan kuin tämä pappi\nei ollut sanaakaan Suomen kieltä eikä edes Venäjätäkään osannut, niin\narvaa jokainen, kuinka vähän hänestä oli apua ja lohdutusta heidän\nhengelliselle tilallensa. Niin joku aika takaperin määrättiin\nSuomessa erityinen pappi niitä luteerilaisia varten, joita elää\nvenäjän-uskoisissa seurakunnissa pitkin rajaa, ja tämä (tätä nykyä\nvara-kirkkoherra David Sirelius, jonka olo-paikka taitaa olla\nPitkärannan ruukki) on hyvä-tahtoisuudesta ruvennut kerran vuodessa\nkäymään Aunuksenkin luteerilaisille saarnaamassa. Vaan vielä näinkin on\nnäiden poloisten hengellinen tila surkea, sillä kuinka paljo voipi 7 eli\n8 sataa henkeä, joka määrä luteerilaisia Suomalaisia täällä kaikkiansa\non, nauttia yhtä ainoaa opettajaa parissa eli kolmessa päivässä\nvuodessa? Ja näin ei ihme olekaan, että joku jo kreikankin uskoon on\nmennyt, sillä Karjalaiset pilkkaavat luteerilaisten uskoa ja\n\"mainittelevat (viekoittelevat) heitä niinkuin kehno (piru) sielua,\"\njoten eräs vaimo lausui, isäinsä uskosta luopumaan. Olletikin kuuluvat\ntäällä syntyneet lapset, jotka parempaa eivät ole nähneet, olevan\ntaipuisat Venäjän uskoon, sillä lapsia, jotka jalalle päästyänsä\nlähetetään joko kerjäten eli muuten henkeänsä elättelemään, ei\nvanhemmilla ole suurta tilaisuutta opettaa eikä hoitaa. Tässä asiassa on\nnimitetty Turunen kuitenkin paljon hyvää vaikuttanut. Hän on nim.\nuseampia kymmeniä vuosia takaperin ruvennut vähäistä maksua vastaan\nlapsia joutoajoillansa opettamaan, ja monen täkäläisen Suomalaisen onkin\nluku-taidostansa häntä kiitettävä. Vaivastansa ei Turunen, paitse sitä\nhyvin vähäistä minkä lasten vanhemmat ovat voineet häntä korvata, ole\nsaanut muuta kuin kerran 85 ruplaa hop., joka raha hänellä annettiin\nSuomen ministeriltä Pietarissa enemmin sen vuoksi, että hän toimittaa\nlukkarinkin virkaa jumalanpalvelua pidettäessä. Turunen on pieni,\nterävä-näköinen ukko, lasten opetukseen kuitenkin jo liian vanha ja\nkukaties vähän ryyppyynkin menevä. -- Lasten opettaminen ja jumalisuuden\nharjoittaminen on vaikea senkin puolelta, että kirjoja on vähä ja niiden\nsaanto milt'ei mahdotoin. Minulla oli muassani heille muutamia\ntestamentteja, ja sanoilla ei voi kertoa sitä iloa ja onnea, joka niille\nhyville lukijoille tuli, joille Turunen nämä jakoi. Siunaukset minulle\nja niiden lahjoittajalle, eräälle Amerikkalaiselle kauppa-miehelle\nPietarissa, olivat loppumattomat, ja muuan näistä onnellisista, nuori\ntäällä syntynyt vaimo, työnsi minulle väkisen vasta-lahjaksi\npuoltatoista syltä pitkän puna-kirjoilla päitetyn pyhke-liinan,\ntavalliset Karjalassa, jonka viimein otinkin vastaan sen hyvän sydämen\ntähden, jolla se annettin. Jos maamme kirjan-kustantajat tahtoisivat\nnäiden vieraassa maassa elävien köyhien maan-miestemme valoksi\nkustantamistansa kirjoista lahjoittaa joita kuita kappaleita, niin\nluulisin heidän harvoin siunauksesta niin rikkaan työn sekä heille\nitsillensä että kanssa-ihmisillensä tehneen kuin tämä olisi.\nLahjoitettavat kirjat saisivat olla mitä lajia tahansa, vaan\narvattavasti olisivat kelvolliset hengelliset kirjat saajille\nrakkaimmat. Lähettää tämmöisiä lahjoja voisi edellä mainitulle\nvara-kirkkoherra Sireliukselle Sortavalan kautta, jonka mielellänsäkin\nluulen vaivaksensa ottavan niiden jakamisen Aunuksessa. Toinen anomus,\njonka heidän puolestansa kannan Suomen maalle, vaan jonka täyttämystä en\nuskalla toivoa, olisi se, että heitä Esivallan puolesta autettaisiin\njonkunlaisen rukoushuoneen joko rakentamiseen eli edes hyyräämiseen.[4]\nJumalan-palvelua on tähän asti pidetty jossakussa kerraksensa hyyrätyssä\nisommassa huoneessa Aunuksen kaupungissa. Hyyriä on useasti pitänyt\nmaksaa kymmenin ja kaksintoista hopearuplin, ja koko rahvas-joukko ei\nole kuitenkaan mahtunut sisään Jumalan sanaa kuulemaan. Ei taitaisi\nliika olla, jos maamme yhteisistä varoisia joku 3 eli 5 sataa ruplaa\ntähän tarpeesen käytettäisiin, koska nämä Aunuksen luteerilaiset\nkumminkin ovat maamme lapsia ja alamaisia ja vuotisen veronkin (4\nhopearuplan paikoille) passi-rahana maksavat Suomen hallitukseen. Jos\nvarsinainen herran-huone kerran tulisi hankituksi, olisi papin saaminen\nhelppo asia, sillä yhden opettajan sanoivat itsetkin ilman muiden avutta\nvoivansa hyvästi palkita, ja nuorille, vaikutusta isooville pappiloille\nolisi täällä mitä soveljain työ-paikka. Lähetyksen asiaan pakanoiden\nkääntämiseksi vieraissa valloissa annetaan meilläkin lahjoja, joka tosin\non kiitettävä teko; täällä olisi lähetyksen keto oman maan rajalla,\nomien maa-miesten seassa, jotka tosin eivät ole pakanoita. Eivätkö\njumaliset hyvän-tekijät ja hyvän-teon seurat tahtoisi näitä kurjia\nmaan-miehiämme auttaa rukous-huoneen tekoon? He ovat vielä yksiä\nSuomalaisia kuin kaikki muutkin koti-maan helmassa istuvat,\nonnellisemmat maa-miehet. Katovuodet ja tämän koto-maan kova luonto ovat\nheidät tänne ajaneet, ja vaikka leivän tosin ovat täällä löytäneet, niin\nriippuvat heidänkin kantelensa paju-puilla, he istuvat hengellisessä\nsurussa ja pimeydessä, ja useampi toivoo koto-maan rakkaassa povessa\nedes viimeisen lepo-kammion saavansa.\n\nTurusen ja muiden Suomalaisten kanssa hyvän osan päivää\nvietettyäni, läksin viimeinkin korttieristani uudellensa kaupungille,\ntiedustamaan kuinka podoroschnan saamisen laita oli; sillä ilman\nsemmoisetta taika-kalutta ottavat kyyditsevät tavallisesti kaksin\nja kolmin-kertaisenkin maksun kuletuksesta, jossa asiassa\nviina-puukhollarini kiitosta Savodojen tiestä en uskonut todeksi.\nTultuani siihen virka-paikkaan, josta tie-kirja oli lunastettava, oli\nvirka-mies jo kerinnyt mennä kotiinsa, ja tänne mentyäni ei hän sanonut\npyhä-päivänä voivansa sitä antaa; joka oli hänellä vaan tyhjä,\nluusimisen tilaa aukaiseva, estelmys, sillä lakia myöten pitää tie-kirja\nantaa yölläkin. Luusimaan häntä en ruvennut, sen siaan otin taskustani\nkreivi Armfelt'in minulle annetun avustus-kirjan, jossa hän vaatii\nvirka-miehiä ja -kuntia minua edespäin auttamaan, ja tämän kirjan\nluettuansa olikin virka-mies heti valmis lähtemään virka-huoneesensa,\nmutta neuvoi minun sitä ennen menemään poliisi-mestarin tyköön ja siltä\nkirjallisen luvan tie-kirjan antamiseen hankkimaan. Poliisi-mestari,\nvanha hyvän-tahtoinen ukko, pani kohta suoritettuani karttarahan\n\"piisarinsa\" tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sitä odottaessani oli hän\nhyvä ja tarjosi tupakkaakin, kuitenkin vasta sen jälkeen kuin hänen\nläsnä olevalle rouvallensa surkeasti murretulla kielellä olin saanut\nselittäneeksi, kuinka julman paksut ja missä hirmuisessa ase-voimassa\nVeaporin muurit olivat, ja että Dundas varmaan oli sarvensa taittava,\njos niitä kävi puskemaan. Viina-puukhollari ei ollut uskoa silmiänsä,\nkuin näki tie-kirjan kädessäni; hän oli tingannut ja tuottanut hevoiset\nmeille valmiiksi. Vaan nyt olin minä matkan isäntänä ja huokeammasta\nsaataville posti-hevoisille otin hänen vaan sillä väli-puheella, että\nyksinänsä suoritti kolmannen hevoisen makson; sillä parilla, tavallinen\nhevoisten määrä yhdelle ja kahdelle matkustavaiselle, ei keväisen ja\nsyksyisen tie-rikon aikaan saa kulkea kuin yksi henki, ja kokonansa\nkieltää häneltä tätä etua en tahtonut, koska olin hänen luonansa päivän\nasunut.\n\nTästä kulki matkani vähillä katkelmilla yhtä suoraa 15 peninkulmaa aina\ntänne Savodoille asti. Keskojärven ja Pyhäjärven posti-paikkojen välillä\ntuli melkein keskikohdalla minulle matkustava herras-mies vastaani.\nKyyti-pojat rupesivat kuletettavien vaihtoa tuumaamaan, ja kuin minä\n_karjalaksi_ vastasin poikani kysymystä, tokko tämmöinen vaihto sai\ntapahtua, niin äkkäsi vastaan-tulija matkustaja Suomesta olevani, ja\nrupesi selvintä ruotsia puhumaan. Se oli maa-mittauksen päällikkö tässä\nläänissä, hovi-neuvos L., josta minulle hänen kotiin palattuansa on\npaljon hyvää ja apua itsekussakin kohdassa ollut.\n\nVaan tätä enemmän en tällä kertaa uskalla kärsivällisyyttäsi\nväärin-käyttää ja lopetan jo vähäisten matka-seikkojeni kertomisen.\nLuonnosta Aunuksen ja tämän kaupungin välillä sanon vaan sen, että se on\nmelkein yhdellaista hieta-kangasta ja suokkoa kuin Suojärven seutu\nSuomessa. Edellä mainitsemani harjun tienoossa luulet jo Suomessa\nolevasikin, sillä sen tienoon mäet, lammit, kasket ja aidat, joita\nkaikkia Venäjällä ei näe missään, tekevät tämän yhtälöisyyden hyvin\npettäväksi. Vaan pian muistuttavat kärrien hirmuiset täräykset yhtä osaa\nruumistasi ja sen kautta koko olentoasikin, että tälle tielle ei ole\nsuomalainen nimis-mies silmää luonut, ja aina itää kohti rientävä\nmatkasi sanoo, että Suomen päivässä et vielä kaualle aikaa saa itseäsi\nlämmitellä.\n\n\n\nToinen Kirja.\n\nVosneseniessä 10 p. elok. 1855.\n\nArmas Ystävä! Nimeä _Vosnesenie_, vaikka se tässä maassa on hyvin tuttu\nlavealta ympärinsä, et varmaan ole koskaan kuullut, eli kuullunnakin\nolet sen jo monta kertaa ennättänyt unohtaa. Jos kuitenkin aukaiset\nSuomettaren vuosi-kerran 1848 ja etsit numeron 3, niin olet Lönnrot'in\nsiinä löytyvästä matka-kertomuksesta näkevä, että tätä nimeä jo on\nennenkin mainittu Suomen kielellä, ja tätä kieltä vasten matkustavaa\nSuomalaista jo ennenkin Vosneseniessä nähty. Tämä paikka löytyy Syvärin\nsuussa tämän joen lähteissä Oniegasta, on ennen ollut vaan pienoinen\nmaa-kylä ja vaikka sillä ei vieläkään ole kaupungin oikeuksia, niin on\nse kumminkin paremmin rakettu kuin yksikään meidän pienemmistä\nkaupungistamme ja sen liike semmoinen, että harvassa Suomen kaupungissa\nnähdään enemmän rahvasta ja tuskin yhdessäkään niin paljo aluksia kuin\nVosneseniessä ja sen edustalla. Jo Lönnrot mainitsee, näyttääksensä\ntämän paikan liikettä, että siinä hänen matkatessansa löytyi ainoastaan\nviininmyöntä-paikkoja neljä kappaletta, mitä sitten muuta kauppaa. Vaan\nsiitä ajasta on paikka vaurastunut monin kerroin, sillä muutamia vuosia\ntakaperin avautui kaupan-kululle uusi Oniegan-kanava, joka Vytegran joen\nsuusta Syvärin suuhun kierrättää Oniegan meren, niin vaarallinen\nkömpelille joki-aluksille, vaan jonka poikki heidän ennen tämän kanavan\nvalmiiksi saatua kumminkin täytyi vaivoin pyrkiä. Alusten päästyä\nOniegan kanavasta muutetaan lastit Syvärin koskien tähden pienempihin\naluksihin, joka tapahtuu Vosneseniessä, ja tästä sen vilkas liike.\n\nVaan kuin Vosneseniestä, sen monista kauppa-puodista, masto-metsästä sen\nrannassa, niistä sadoista tuuhea-partaisista kauppa-miehistä, jotka\nkävelevät sen ranta-kadulla odottaen jauho- eli pellavas-aluksiansa, ja\njoiden lihavat niskat todistavat, että heillä kukkarot on vielä\nlihavammat, -- kuin kaikista näistä ei liene tarvis sen enempää\nkertoani, niin käännyn kirjani pää-aineesen matkaani. Ihmetellet kyllä,\nettä sitten viime kirjani kirjoitettua en ole kerinnyt matkata enempää\nkuin ne 130 virstaa, mitkä Savodojen kaupungista on tähän paikkaan. Ja\nihme olisi se ehkä itsestänikin, ell'en tarkoin tietäisi, miten aika on\nmennyt. Savodoilla viipymiseni kaikkia syitä ei tässä käy mainitseminen.\nNiinkuin edellisessä kirjassani mainitsin oli pää-tarkoitukseni täällä\nvalmistella erästä ennen alettua työtä ja myös samalla Venäläisten\nkeskessä eläen, heidän kieleensä ja tapoihinsa tottuani. Ja näissä\nkatsannoissa en voikaan Savodoilla oloani katua. Jälkimäistä\ntarkoitustani vasten olin matkalla sinne tehnyt sen päätöksen, että\nkoska tämä kaupunki on lähes 8 tuhannen hengen asuin-paikka, niinmuodoin\nisompi kuin Viipuri, ja luultava oli, siinä useampiakin ravinto- ja\nkorttieri-paikkoja matkalaisia vasten löytyvän, minä majani ottaisin\nvaan niin-kutsutussa _hartschevnassa_ eli talon-poikaisessa\nruoka-talossa, jossa hinnat olisivat huokeat ja Venäjän kieltä voisi\nkyllin kyllä kuulla, jota vastaan kalliimmissa, saksalaisissa\nravinto-paikoissa, joita Savodoilla päätin löytyvän useamman kuin yhden,\nkävisin vaan kerran eli kahdesti viikossa aviisit lukemassa. Tämä niin\nkaunis päätökseni kävi, niinkuin moni muukin sitä laatua, turhaksi,\nsillä kohdatessani, niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin, Aunuksen\nja Savodojen välillä maa-miehen L:n, sain häneltä tietää, että tässä\nhyvässä kaupungissa ei löytynyt yhtäkään ravinto-paikkaa, ei edes\nhartschevnaakaan, ja että korttieria niin muodoin oli vaikea saada, vaan\nerään porvarin, syntyänsä saksalaisen ja nimeltä Vogel'in, sanoi hän\nkumminkin matkalaisille tekevän sen arvon, että majan antamisella auttoi\nheidän kukkaroansa hoikemmaksi. Suloiset hartschevna-ajatukseni\nhajoisivat siis kuin tuhka tuuleen ja kaupunkiin tultuani riensin herra\nVogel'in taloon. Hinnoilla suukauden elosta hänen tykönänsä sovimmekin\npian, vaikka ensi iltana torasimme vähän siitä, että herra Vogel'illa\nmakuu-siaksi minulle ei ollut antaa muuta kuin vanha iän-ikuinen sohva,\njonka katteen väriä oli mahdotoin eroittaa siihen pinttyneen lian\npaksuudelta. Tähän lisäsi hän viimein kuitenkin, ainoastaan sen tähden\nettä minä olin Suomesta, pienoisen pään-aluksen ja lakanan, jota\nkumminkaan koko olin-ajallani ei sen kovemmin muutettu, ja tästä saaden\nelimme kaiken ajan suurimmassa sovussa ja ystävyydessä. Herra Vogel oli\nkotoisin Mecklenburg-Strelitz'istä ja viraltansa leipuri. Hän oli 23\nvuoden vanhana lähtenyt kotoansa Tanskanmaan ja Suomen kautta täällä\nVenäjällä lykkyänsä etsimään. Pietarissa olikin jo saanut onnea helmasta\nkiini sen verran, että oli asettanut oman leipurikauppansa, vaan sitten\noli se taas ryöstäytynyt hänen käsistänsä, jonka tähden hän vielä kerran\noli lähtenyt sitä etsimään ja viimein asettunut Savodojen kaupunkiin.\nTäällä olikin onnetar taas ilmestäinyt hänelle, tällä kertaa pienen\nVenakko-tallukan muodossa, jonka kanssa herra Vogel oli myötä- ja\nvastoinkäymisensä yhdistänyt. Tämä hemmetär oli vielä minunkin\nSavodoilla ollessani aika sievä, ja suki päänsä vielä nytkin kahdesti\npäivässä pomada-voiteen kanssa, niin että emännän askelet, niinkuin sen\npitääkin olla, \"tippuivat rasvasta,\" ja hänen olentonsa ilmoittihen\nkaikille talon asujille hajulla, nim. hyvällä hajulla. Lisäksi tämän\nhempeyden toi hän isänsä perintönä herra Vogel'ille talon eli, hänen\nnimeensä katsoen, pesän, josta moni tosin olisi voinut päättää häntä\nharakaksi, vaan joka kumminkin oli tyhjää parempi. Moni olisi herra\nVogel'in siassa ollut tyytyväinen tähän onneen, vaan niin ei hän. Vaikka\nhän oli selvä venäläinen, vaikka äitin-kielensäkin oli jo niin\nunhottanut, että puhui sitä sangen huonosti, ei hän koskaan voinut\nunhottaa kotoansa, niinkuin useampi hänen maan-miehistänsä tekee, vaan\nikävöitsi suuresti sinne takaisin. Aina kuin joku matkalainen läksi\nhänen tyköänsä Pietariin päin, istui hän kauan aikaa portaillansa\nkallella päin, ja kiitti onnelliseksi sitä, joka pääsi \"Europaan,\" joka\nherra Vogel'in mielestä alkoi Pietarissa. Näinä surullisina hetkinä\nvalitti hän omaa kohtaloansa, joka oli sitonut hänen Savodoille ja katui\nsuuresti, ett'ei ollut edes Suomeen jäänyt, jossa rahvas hänestä oli\nollut niin hyvää, katui sitä enemmin, kuin minulta kuuli, että muutamat\nhänen entisistä työ-kumppalistansa Helsingissä, jotka nimitti, olivat\nleiponeet itsensä mahtaviksi porvareiksi ja suurten talojen isänniksi,\njonka onnen muka hänkin varmaan olisi käsittänyt, jos olisi ollut älyä\nsinne jäädä. Tätä herra Vogel'in tyytymättömyyttä nykyiseen tilaansa\nelättivät hänen veljeltänsä Mecklenburg-Strelitz'istä useasti tulevat\nkirjat. Tämä veli, perinyt heidän isänsä hevois-kaupan, oli laajentanut\nsen ja ulko-arvossa niin kohonnut, että muka oli ruhtinallinen\ntalli-mestari ja että hänellä joka viikko kävi vierasna maan ensimäinen\nministeri, vieläpä toisinaan perintö-ruhtinaskin. Tähän korkeuteen oli\nnyt ovi avoinna Savodojenkin Vogel'illa, sillä se kaikessa muussa\nonnellinen mies oli lapsitoin, ja kirjoissansa lupasi hän ottaa veljensä\npojan otto-pojaksi ja perilliseksensä, jos tämä perheinensä tulisi\ntakaisin koti-maahan. Kiihoittaaksensa meidän Vogel'in muuttohalua oli\nveli myös kirjoittanut, kuinka hän varsin alkaen veljeänsä vasten oli\nruvennut säästämään viiniä, ja kuinka hänen kellarissansa jo löytyi\nneljä sataa putellia vanhaa viiniä veljen juoda tuliaisiansa. Herra\nVogel'in kiihko päästäksensä Savodoilta ei näin muodoin ollutkaan\nihmeteltävä, sillä tässä paikassa ei hän ukko-parka ollut maistanut\nmärkääkään kelvollista, saatikka puhdasta, sekoittamatointa viiniä. Entä\nsitten kotimaan olut! entäs sen soitot, sen tanssit ja muut huvitukset,\njoita herra Vogel täällä ei koskaan ollut nauttinut, vaikka kyllä oli\nkuusi vuotta peräkkäin istunut ensimäisenä jäsennä kaupungin duumassa\n(magistratissa). Mutta kuinka päästä, sillä hän oli kahtalaisesti\nsidottu Savodoihin? Hän oli nainut Venakon, ja nainut Venakon, jolla oli\ntalo. Jospa rakkaudenkin voimaan voi sen verran luottaa, että se vetäisi\nvaimon miehensä kanssa vieraasen maahan, jossa kieli, usko, tavat olivat\nhänelle aivan oudot, niin ei taloa kuitenkaan voinut telegalle nostaa,\nniinkuin sen pienen Venakon. Ja taloansa oli Herra Vogel jo kaupinnut\nkokonaisen vuoden, vaan turhaan. Juuri minun pois-lähtiessäni ilmautui\nviimein ostaja, he syntyivät hinnoilla, ja jo tänä syksynä lentää herra\nVogel muiden matka-lintujen kanssa ilolla ja riemulla takaisin\nkoti-maahansa, vieden muassansa siitä onnesta, jota hänen nuori mielensä\nsieltä lähtiessä niin hohtavilla karvoilla oli kuvastellut täällä\ntavattavan, ei paljon muuta kuin poikansa ja pienen Venakkonsa. Herra\nVogel'in elämä-kerta kuvaa monen muunkin, varsinkin Suomalaisten, onnen\netsimistä tässä maassa.\n\nMutta jo arvellet: näin emme pääse koskaan matkalle, lorutessasi herra\nVogel'ista ja hänen suruistansa ja iloistansa. Tosi kyllä, mutta\nSavodojen kaupungissa ei löydykään paljo muuta merkillisyyttä\nmatkalaisen kertoa kuin herra Vogel, joka myös nyt eroaa siitä. Vaan\nleikkiä puhumatta on tässä kaupungissa vielä kaksi muutakin\nmerkillisyyttä. Ensinkin tykki-tehdas. Kaupungin läpi juoksevan pienen\njoen eli puron varrelta tyynessä laaksossa on tämä paikka, jossa sodan\nkauheimmat kalut tehdään. Jos tässä yhdeltä puolen on huvittava nähdä\nesim. kuinka sisus siihen rauta-pölkkyyn, josta tykki syntyy, ihmisen\ntaidosta leikkautuu melkein yhtä keveästi kuin puuhun, on toiselta\npuolen surkea katsoa, millä taidolla, ahkeruudella ja tyynellä mielellä\ntyö-miehet esim. taputtelevat kiini sen rauta-peltisääryn, jossa ne\nhirmuiset kartessit lykätään tykin sisään, ja joissa kussakin on\nkukaties sadoille loppunsa. Tehtaan pihalla seisoo pieni katos aituuksen\nkanssa, jonka sisässä löytyy kaksi tykkiä, säilytetyt muistoksi keisari\nAleksanteri Ensimäisen käymisestä tehtaassa. Näistä on toinen\nmuistollinen sen tähden, että keisari vähän aikaa oma-kätisesti teki\ntyötä sen silityksessä, ollen se kohta tykin pintaa, jota hän takoi, nyt\nhopea-lastoilla merkitty, toinen taas on merkillinen sen vuoksi, että se\nvalettiin keikarin iäsna-ollessa ja sai nimeksensä: _Pacificator\nEuropae_.[5] Toinen rauhallisempi merkillisyys Savodoilla on se kaunis\nkaupungin puisto tykkitehtaan ja Oniegan välillä kahden puolen mainittua\npuroa, jonka kiitokseksi lienee kyllä, jos sanomme, että se vetäisi\nvertoja Helsingin yhteiselle puutarhalle, jos vaan olisi vähän suurempi\nja jos nim. siinä löytyisi mitään, joka olisi sinne-päinkään kuin\nKaisaniemi.\n\nJa nyt emme enää voi Savodoilta mitään kertomisen arvoista löytää, jonka\ntähden olemme valmiit lähtemään matkalle, Vepsäläisten, Lyydikköjen eli\npohjais-Tschuudein kieltä kuuntelemaan. Näiden piiri alkaa noin 30\nvirstan päässä Savodoilta etelään päin pitkin Oniegan rantaa, jossa\n_Schoksu_ (eli _Schoksa_, niinkuin edellisessä kirjassani kirjoitin) on\nensimäinen heidän seurakuntansa. Seuraavat neljä seurakuntaa ovat ilman\nsitä samaa kansaa: _Scholtdjärv, Kalaig eli Kalajeg ja Himjeg_, kaikki\nneljä Oniegan rannalla, ja _Mägi_, oleva vaan puolella Scholtdjärvestä.\nViimeiset tschuudilaiset talot etelään päin tässä ryhmässä ovat noin 15\nvirstaa Syväriltä, ja niinkuin Syvärin länsi-päässäkin jo löytyy\nummikkovenälaisiä tämän joen pohjais-puolella, niin elää niitä sen\nitäisenkin pään pohjoispuolella noin parin kolmen kylän paksuudelta.\nTschuudit itset kutsuvat kieltänsä Lyydin kieleksi, vaan Karjalaiset\npohjais-puolella Savodoja sanovat sitä Schoksun-kieleksi, varmaan\nsentähden, että Schoksu on heihin päin ensimäinen lyydikkö-seurakunta.\nMitä tämä sana Schoksu merkitsee, en ole voinut selittää; samoin en\nymmärrä nimeä Himjeg, jonka jälkimäinen tavut on suomalainen sana\n_joki_; nimet Kalajeg ja Mägi selittävät itset itsensä, jota vastaan\nScholt-djärv on suomeksi _Soutujärvi_, sillä _scholdan, scholdta_ on\nsuomen-kielinen sana: soudan, soutaa.\n\nViimeksi mainitun seurakunnan kirkolla otin minä olo-paikkani, osittain\nsen tähden, että se on juuri keskellä ryhmää ja kieli siinä\ntoivottavasti piti olla puhtainta, osittain senkin vuoksi, että\nSavodoilla ollessani olin saanut muutamia sen talon-pojista tuttavikseni\nja erään kanssa jo korttteristakin hänen tykönänsä sopinut. Tultuani\nkylään rupesi hän vielä, arvattavasti hyvästä palkasta, kielensäkin\nselittäjäksi minulle ja sainkin hänestä sangen hyvän apu-miehen, sillä\nhän osasi kirjoittaa ja oli hyvin selvä venäjän kielessä. Tämän kielen\nyhtäläisyys sen murteen kanssa, jonka Lönnrot on tutkinut ja selittää\nväitöksessänsä, on suurempi kuin voisi toivoakaan, muistaessa, että\nnäiden murretten väliä on enemmän kuin 200 virstaa. Kumpikin\nlyydikkö-ryhmä, tämä Oniegan rannalla ja se etelään päin\nLotina-Pellolta, jossa Lönnrot teki tutkintonsa, ovat siis aivan yhtä\nkansaa. Mutta kuinka se muuten niin tarkka Sjögren voi päättää tämän\nkansan ja Inkerin-maalla elävien Vatjalaisten heimolaisuutta niin\nsuureksi, että heille antoi yhteisen nimenkin, sitä on vaikea ymmärtää,\nsillä kielet todistavat toista. Epäilemättä on Lyydin ja Vadjan kielten\nvälillä suurempi heimolaisuus kuin esim. Lyydin ja Karjalan kielen,\nkoska molemmat ynnä Virolaisten ja Suomen Hämäläisten kanssa kuuluvat\nJäämien eli Hämäläisten kansakuntaan, jonka kieli niin monessa kohdassa\nmerkillisesti eroitaksen Karjalaisten lavea-piirisestä murteesta. Vaan\njoka Vadjan kielen on tarkemmin tutkinut, on pian havaitseva, että sen\nyhtäläisyys Viron kielen kanssa on paljoa suurempi kuin yhtäläisyys\nLyydin kanssa, ja että sen syystä voipi kutsua vaan Viron kielen\nmurteeksi. Jos emme eri kieleksi lue Liivin kieltä, joka näyttääkin\nolleen ainoastaan vanhempi muoto Viron kielestä, niin tulee näitä\nJäämiläisiä sisaruksia vaan kolme, nim. Virolaiset, Lyydiköt ja Suomen\nHämäläiset, joiden jälkimäisten kielestä kuitenkin Karjalaisuus on\nkuluttanut pois monta tämän heimokunnan yhteistä tunnusmerkkiä.\nTschuudin nimi, jos tätä vieras-kielistä nimitystä vielä tarvittanee\nsuomalaisessa kansa-tieteessä, on siis ulotettava Virolaisiinkin, sitä\nenemmän, koska Venäjän vanhoissa aika-kirjoissa heitäkin useasti\nmainitaan sillä nimellä, koska esim. Peipuksen järveä venäjän kielellä\nvielä nytkin kutsutaan Tschuudin järveksi (tschudskoe osero), jota nimeä\nse ei voinut saada Lyydiköistä eikä Vatjalaisista, sen ympäri asujista,\n-- ja koska se haukkuma-nimisin, _tschuhonets, tschuhná_, jolla\nVenäläiset kunnioittavat Suomalaisia kansoja, ja joka tschuudin nimen\nkanssa nähtävästi on heimoa, kaikkein tuntijoiden lauseita myöten\nenemmän käytetään Virolaisista kuin Suomalaisista.\n\nKieli-tutkinnollisista saaliistani Soutojärvellä en tässä uskalla\nlavealta puhua, sillä ne ovat vaan kuivaa kielioppia eli vielä kuivempia\nsana-luetteloja. Lauluja Lyydin kielellä en saanut sanaakaan, sentähden\nettä niitä ei löytynyt. Rahvas täällä \"pajattaa\" kyllä sekä pyhänä että\narkena, sekä työssä että jouten, vaan laulut ovat venäjän-kielisiä,\nelikkä pikemmin samanlaista venäjätä kuin ruotsin kieli on meillä esim.\nlaulussa: _hyökä perjo, juuppa taala_ j.n.e., sillä laulajista eivät\npuoletkaan ymmärrä venäjän kielestä muuta kuin tavallisimmat\njoka-päiväiset puheet, eivätkä voi selittää, mitä laulussa laulavat.\nLoihdutkaan eivät täällä ole runon puvussa, vaan pahan-päiväistä\nsopotusta, Venäläisiltä opittua, jota kernaammin luetaan venäjäksi kuin\nlyydiksi. Tämän lauluttomuuden päättänee moni tulleen siitä, että\nvenäläisyys jo liiaksi on painanut kansan omaa hengettä ja pakoittanut\nsen omat kieli-kaunistuksensa unohtamaan. Vaan vanhat sekä miehet että\nnaiset kertoivat venäjäksi lauletun jo heidänkin nuoruudessansa eikä\nsanoneet kuulleensa, että koskaan olisi lyydiksi laulettu. Sen ohessa\npitää muistoamme, että venäläisyys täällä ei ole saanut paljon suurempaa\nvoittoa kansassa kuin esim. vähää pohjaisempana elävissä Karjalaisissa,\nja näiden seassa kaikuu vielä Kalevalan runo, vaikuttavat vielä isiltä\nperityt loihdut alku-peräisessä täyteläisyydessänsä. Tästä voisi\npäättää, että Lyydilöillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja\nkielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu\nkäyttää runoksi, semmoiseksi, jona runo nyt löytyy kielessämme.\n\nNäytteeksi tästä murteesta kirjoitin kuitenkin muutamia mainituista\nloitsuista ja hankin käännöksiä eräistä Venäjänkielisistä saduista ja\nsamasta Mattheuksen evankeliumin 6:sta luvusta, joka löytyy Lönnrot'in\nväitelmässä, käännettynä tämän kielen siihen murteesen, jota hän tutki.\nNämä käännökset valmistuivat sillä tavalla, että apu-mieheni ensin\nitseksensä käänsi ne ja venäjän kirjoituksella kirjoitti käännöksensä,\njonka hän sitten luki minulle, ja minä, hänen avullansa parannellen\nitse-kutakin kohtaa, jossa käännös mielestäni ei ollut hyvä, sen\nkirjoitin ylös omaan kirjoitustapaani. -- Kielen puheina ollessa en\nmalta olla mainitsematta erästä huvittavaista seikkaa, jonka löysin\ntässä murteessa. Jokainen tietää, että Suomen kielissä ei tähän asti ole\nlöydetty omituista sanaa sille ajatuksen kohdalle, jota nyt merkitään\nvieras-kielisillä sanoilla: _herra, baarina, saks_ j.n.e., josta on\npäätetty Suomalaisilla, ennen vierasten herrojen tuloa heidän maihinsa,\nei herroja löytyneenkään. Tässä on erehdytty suuresti, sillä päällikköjä\nja niinmuodoin herroja mahtoi kuitenkin niillä kansoilla olla, jotka\nsatoja vuosia tekivät vasta-rintaa voimallista naapuriansa vastaan ja\nuseammat kerrat näiltä koko sota-joukot maahan leikkasivat, niinkuin\nVirolaisten maassansa ja Lyydikköjen Valget-järven (Bjelo-oseron)\ntienoilla tiedetään tehneen. Nämä jälkimäiset ovatkin kielessänsä\nsäilyttäneet herruuden alku-peräisen nimen, joka lyydiksi on kuhm,\n_kuhmun_ eli suomeksi: kuhmu. -- \"Kuhmu?\" sanonet sinä, \"sillä sanalla\non aivan toinen merkitys Suomen kielessä, jonka kaikki tietävät, sillä\nkellä ei ole edes kerran eläessänsä ollut kuhmua otsassa.\" -- Elähän\nhätäile, veli-kulta. Suomalaisten herrat voivat ennen olla yhdenlaisia\nkuin kaiken muun maailman herrat, joten sana kuhmu heidän itsenäisinä\nollessaan voi merkitä sekä herroja että herrojen lahjoja, noita\notsa-paisumia, eli toisin selittäen, vierasten tultua maahan piti näitä\nkutsua heidän omalla nimityksellänsä _herroiksi, saksoiksi_ j.n.e.,\njoten oma-kielinen sana laveammassa merkityksessänsä Virolaisilta ja\nSuomalaisilta unohtui, eli muuttui merkitsemään vaan sitä, jota herrat\ntavallisesti jättivät heidän vähä-ymmärtäväisiin otsiinsa. Tämmöiset\nmuutokset sanojen merkityksissä ovat hyvin tavalliset kaikissa kielissä,\neikä ensinkään oudot sille, joka kieliä tarkemmin on tutkinut. Vaan ei\nvähäinen ole minun iloni, joka tämän sanan ensimäiseksi löysin, ja tämä\nlöytö lienee minulle vasta maailmassa antava sian _Suomen Muistettavien\nMiesten_ kokouksessa, sillä moni näkyy pääsevän siihen paljoa\nvähemmästäkin.\n\nEnentääkseni edes yhdellä alku-peräisellä suomalaisella nimellä\nmaa-tiedettämme mainitsen tässä, että Oniegan merta lyydiksi kutsutaan:\n_Änine, Änischen, s.o. Ääninen_, koska suomalainen sana _ääni_ lyydiksi\non: _än, änen_. Tämmöisiä omaisuuden-sanovia nimiä ovat vanhat\nSuomalaiset useastikin antaneet järville, niinkuin esim. _Pielinen,\nHyytiäinen_ j.n.e. Niin tiedetään Laatokan merta ennen mainitun\nAldogaksi, joka nimi, niinkuin Sjögren muistuttaa, silmin-nähtävästi on\nsuomalainen sana _Aallokas_, ja epäilemättä kuului tämä sana vanhoina\naikoina: _Aldogas_, siitä vähällä muutoksella muuttuen _Ladogaksi_. Nimi\nOniega taas, jolla tätä järveä nyt kaikissa maa-tieteissä mainitaan, on\nvaan venäläinen väännös nimestä Änine elikkä Äninse, joten se tarkoin\nlyydin kieltä myöten on kirjoitettava. Luonnon mukaan sopivampaa nimeä\neipä olisikaan antaa tälle järvelle kuin Ääninen on, sillä pohjais- eli\nitätuuli kuin velloo sen aavaa pintaa, niin kuuluu järven \"ääni\"\nikäskuin suuren kosken pauhina monen virstan päähän rannasta. Silloin ei\nole alusten hyvä olla sen pettävällä selällä, ja harvoin laskee se\ntämmöisissä tiloissa purjehtijata muuhun haminaan kuin omaan pohjaansa.\nMutta purjehtija Äänisellä onkin harvinainen näkö, varsinkin sitten\nedellä-mainitun uuden kanavan valmistumista. Syvärin suun ja Savodojen\nkaupungin välillä kulkee kesässä noin pari kolme kymmentä alusta, joku\nmenee ehkä myös Poventsankin kaupunkiin Äänisen pohjais-päässä, samoin\njoitakuita aluksia sen itärannoille, ja siinä on kaikki sen merenkulku.\nJos tähän lisäämme, että se tyynenä ollessansa huokuu kylmää ja sumua\nympäri olevalle maalle, niin näemme että Ääninen on sangen kolkko järvi,\nehkä kyllä, länsi-tuulen liekuttaessa sen vettä, se voipi ottaa\nsemmoisenkin taivaan-sinisen kullalla tähditellyn puvun päällensä, että\nsen katsomisesta ei tahdo kylläänsä saada.\n\nRahvas Äänisen rannalla, minkä minä sitä olen nähnyt, elää leivän\npuolesta hyvin hyvästi, paremmin kuin rahvas useammassa osassa\nSuomenmaata, vaikka se ei näy tekevän puoltakaan sen vertaa työtä kuin\nSuomen rahvas. Mistä tulee siis tämä rikkaus? Minun yksin-kertainen\najatukseni on se, että paitse sota-miehen tekoa tällä rahvaalla on\npaljoa keveämmät ulos-teot kuin suomalaisella, kruunun talon-poika\nVenäjällä on kokonansa toinen mies toinen herrojen alustalainen.\nVerojensa suoritettua nauttii hän ansionsa rauhassa, rakentaa itsellensä\nylpeät talot monien tupien ja kammarien kanssa, joiden seinämät\nvälkkävät kalliista pyhäin-kuvista, tee- ja kahvi-kattiloista j.n.e.\nVaimonsa pukee hän monesti silkkiin, vaan aina hohtavan punaisiin eli\nkeltaisiin vaatteihin, itsensä hienoin kauhtanoihin eli hyviin turkkiin.\nJa jos työ kotona ei anna kaikkea tätä, lähtee hän muuanne onneansa\nkoettamaan, tavallisimmasti Pietariin. Niin käyvät esim. tämän\nSoutujärven ja sen ympäristön miehet kiven-hakkaajina työtä tekemässä\nympäri Venäjän maata, missä vaan kruunu mitä rakennuttaa. Moni kivi\nSevastopol'in ja Kronstadt'in muureissa on heidän silittämänsä, useammat\npatterit Itä-meren rannoilla heidän tekemänsä, niinkuin esim. patterit\nHelsingissä ja sen tienoilla, joiden tekijöitä, kotoisin Äänisen\nrannalta, lienee siellä vielä nytkin. Kerättyänsä hyvät rahasummat\npalaavat he kotiin niitä perheinensä syömään. Mutta rahan kanssa tuovat\nhe muassansa myös paljo koiruutta, irstaisia tapoja ja rahan ahneutta.\nTämmöinen Pietarissa eli muualla kävelyllä elänyt mies myöpi rahasta\nkaikki, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, oman autuutensakin, sen niin\nmonta tuhatta kertaa muutaman kopeikan edestä turhaan vannottuansa.\nHänen rientonsa alku ja loppu on raha, aina vaan raha eli muu toisen\nomaisuus, saipa sen sitten miten hyvänsä. Hän ei häpeä pyytäessänsä,\nvaikka hän olisi kuinka rikas. Niin tuli esim. Soutojärvellä sen tienoon\nstarschina (kylän-mies) eräsnä aamuna minun tyköni ja valitti eileisestä\npraasnikasta eräässä naapuri-kylässä päähänsä jääneen hirmuisen\npohmelon, eikä tiennyt kuin sitä parantaa voi. Samalla kutsui hän minut\nvieraiksi luoksensa muutamien viikkojen perästä tulevalle praasnikalle\nheidän kylässänsä, sillä hän eli eräässä toisessa kylässä ja oli nyt\nSoutojärvellä viran toimituksissa. Minä kiitin kutsumuksesta, joka\nnähtävästi ei ollut sen sydämellisempi kuin että minun siitä olisi\npitänyt auttaa häntä päänsä parannuksessa. Tätä jälkimäistä tarkoitusta\nen kuitenkaan ollut ymmärtävinäni ja viimein ilmoitti hän sen suorilla\nsanoilla, pyytäen minulta kymmenkopeikaista viinaan. \"Kuinka\", vastasin\nminä, \"ilkeät sinä, joka olet koko tienoon rikkaimmia miehiä, tulla niin\nvähää toiselta pyytämään! Olisit eilen juonut vähemmän, niin olisi\npääsikin terve, ja ilman sitä paranee se paremmin siten, että menet ja\nuit Äänisessä kuin että nyt uudestaan rupeat viinaa juomaan\". --\nSuomessa matkatessasi kuin taloon tultuasi panet tupakan ja puhetta\nparemmin liikkeelle saadaksesi tarjoot kukkarosi talon-miehenkin panna\npiippuunsa, kainustelee hän sitä vastaan-ottaessansa, lausuen, että\nmatka-miehen varat kuluvat matkalla ilmankin että toiset auttavat häntä\nniitä nauttimassa, ja muka pikemmin hänen velvollisuutensa olevan\nvieraalle tarjota. Vasta lausuttuasi että sinun tupakkasi on kartuusia\nrohkenee hän niitä piipun ottamaan, vaan tarjoaa hyvällä sydämellä vähän\najan perästä oman massinsa maistaaksesi koti-kasvuisia maa-tupakuita.\nAivan toisin olivat Soutojärveläiset. Havaittuansa että minulla löytyi\nkesän varat tupakkaa ja sikaria rupesivat he niitä lappamaan minulta\nmikä milläkin aiheella, millä oli rinta kipeä, millä vatsan-vääntäjä,\njohon muu ei ollut hyvä kuin tupakka, millä mikin, ja eräs naapuri, joka\noli käynyt luonani \"istumassa\", joka kerta sitä toimittaen minulle että\nhänen sisarensa mies, pohatta kauppa-mies Savodoilla ei koskaan\njuottanut hänellä siellä käydessänsä huonompaa juomaa kuin 6 hopearuplan\nsampanskoita, oli pois-lähtiessäni niin rohkea että oikein kädestä\npitäen pyysi minun tupakka-varojeni loppua hänelle lahjoittamaan. \"No,\nmitäs minä sitten itse polttaisin?\" sanoin minä. \"Saathan sinä\nVosneseniessä toisia\", oli hänen yhtä selvä kuin hävitöin neuvonsa. --\nTäänkaltaisia ja pahempiakin tapauksia olisi minulla kyllä kertoa\nololtani Soutojärvellä, vaan nyt ei ole aikaa kirjoittaa enemmän niitä\nkuin muutakaan, sillä posti-hetki lyöpi kohta. Jää siis toistaaksi\nterveeksi!\n\n\n\nKolmas Kirja.\n\nHelsingissä syysk. 1855.\n\nTämän-edellinen Suomettaressa painettu kirjani oli annettu Vosneseniestä\n10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin\neteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa\nelävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne\npäästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta\nmaan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien\nolevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin\nvarrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä,\njossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi\nmainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei\nlöytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan.\nYötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle\nlähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni\nkulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta\nsinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain\nkuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni\ntälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän\nhylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen\npohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä\nkeski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse\nistui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin\nmatkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen\nlaatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin\nhitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin\nkulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin\nei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa\nharvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea\nneljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat \"suden\njuoksemia\", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos\nsuot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen,\nettä matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi\nniitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon\ntodentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä\npaljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja\nmunia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta\nmitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle,\nsillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on\nvähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja\nvalavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään\ntalven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot\nvenäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään\nja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin\nruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan.\nVoin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään\ntässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä.\nSe talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä\nmainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista\nlehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa\novat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman\naidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan\nruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä\nasiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen\nkarjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä\nkorjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina\npidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä\npienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on\ntehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden\nreunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että\ntähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä\nkernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi,\njotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit\nruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja\nVenäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin \"raaltansa\", niinkuin hän\nsanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt\nesteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä\nei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy\nemännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et\nole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee\nsinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää\nsinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi,\nett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin\nkäteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on\natriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi\nkannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy\nkylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse\nsen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa\nsen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat\ntalon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin,\njoka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä\nluoksesi, -- kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin.\nMaksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä\nnäkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis\nuudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi\nmuistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä\nmaksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin\nriunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä\nhopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle\nlähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi\nkaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin\nkirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.\n\nVidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin\njo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki.\nVidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli\njoki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat\nsen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena\ntapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki\ntulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei\ntästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu\npaisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle.\nSjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri\nOjatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta\nlähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan\nseisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa\nedellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.\n\nJärvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni\nkielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä\nsanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi\ntämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli\nsyntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt\nLyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden\nkieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään\nja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin\nolisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa.\nNämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni\ntähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta\njo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli\nhuomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa\nsaada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden\nvanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin\npalvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa\nhänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä\nseurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja\nantanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle\npapille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta\nolevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen\nvaimoansa kuolin-päivään asti elättämään, oli hän itsekin nuorella\niällänsä kerännyt jonkunlaisen raha-summan, joka oli Pietarin\nlampartissa vuokria kantamassa. Näistä vuokrista ei hän kuitenkaan muka\nsaanut muuta kuin mikä hänellä vaatteissa kului, sillä lamparti-setelit\nolivat hänen vaimonsa vallassa, ja ukko valitti tätä hyvin ahnaaksi ja\nitsepäiseksi. Ihmetellessäni, että hän vähäisestä papin-palkasta oli\nvoinut säästää niin suuren summan kuin kuusi tuhatta hopearuplaa vanhan\npäivänsä varaksi, sanoi hän sitä ei palkasta säästyneeksi, vaan kaupalla\nhankituksi, sillä nuorempana oli hän käynyt jotenkin suurta\nkarjan-kauppaa. Hän oli ostellut lehmiä aina Vytegrasta ja Valkeajärven\nlinnasta (Bjelosersk'ista) asti, suurella edulla ajaen eli ajattaen ne\nTihvinan markkinoille eli Pietariin. Näillä kauppa-retkillänsä oli hän\nhyvästi tullut tuntemaan koko sen osan Aunuksen ja Uudenlinnan lääniä,\njossa Lyydikköjä elää, ja tiesi tarkasti sanoa, missä minkin tienoon\npuheen-parsi erosi toisten tienoiden kielen-laadusta. Hän sanoi olevansa\nvalmis rupeamaan minulle täkäläisen kielen selittäjäksi ja siksi\nkelpaavansa sen enemmin kuin jo ennenkin oli semmoisena ollut, nim.\nAndrej Mihailovits'illa (Sjögren'illä), joka oli kaksi viikkoa elänyt\nhänen tykönänsä Ladvassa, ja jota hän muisteli suurella rakkaudella.\nPalkkaa ei ukko vaatinut enemmän kuin noin puoli-tuoppisen hinnan\npäivältä, ja työn päätimme seuraavana päivänä alottaa.\n\nMutta ihminen päättää ja Luoja säätää, sanoi nykyjään eräs suuri\najattelija Helsingin Sanomissa, ja niin tässäkin asiassa ei käynyt\npäätöstä myöten. Seuraavana päivänä oli tämän opettajakseni ruvenneen\nukon emännällä nimi-päivät. Minun tähteni oli eukko päättänyt viettää ne\ntavallista juhlallisemmasti. Jo hyvissä ajoin aamulla tuli ukko tyköni\nja ilmoitti tämän seikan ja kutsui minua nimi-päiville. Minä \"panin\npäälleni parasta, valkeinta varrelleni\", ja sitten läksimme ukon kanssa\nyhdessä. Papin kartanoa näissä tienoin ei voi eroittaa muista ympäri\nseisovista taloista, ja tavallisesti löytyy kylässä aina joku pohatta\ntalon-poika, jolla on paljoa pulskemmat rakennukset kuin papilla. Niin\noli tässäkin kylässä kapakka-talo paremmassa asussa kuin yksikään muu,\nja astuessamme eteenpäin luulinkin sitä pappilaksi, ennenkuin\nseuralaiseni likaisimmassa kohdassa kylän katua nousi erään talon\nportaille ja sanoi: tänne. Tultuamme sisään otettiin me vastaan hänen\nvaimoltansa, joka jo oli täydessä juhla-puvussa, ja jonka hirmuinen\nlihavuus kyllä todensi ukon sanat, että eukko muka yksinänsä söi vuokrat\nheidän yhteisesti säästämistä rahoistansa. Heidän tyttärensä, nuoren\npapin vaimo, ilmestyi vähää jälemmin, ja viimein hänen miehensäkin,\nmutta ei vielä juhla-asussa, sillä hän oli ollut riihtä viskaamassa,\nSiistiytyänsä ja pukeutuansa oli hän sangen sievä mies ja josko ei\noppinutkaan, niin tiesi hän kuitenkin sen verran, että Suomen-maalla oli\nyksi tsaari kuin Venäjällä, että Sevastopol ja Veapori eivät olleet\nyhden meren rannalla ja että Helsinki oli etempänä Pietarista kuin\nViipuri, joissa kysymyksissä vanhalla papilla oli hyvin hämärät ja\nsekaiset tiedot. Jonkun tunnin kuluttua eneni seuramme vielä edellä\nmainitulla piisarilla ja hänen puolisollansa. Pidoista, jotka nyt\nalkoivat, en sano sen enempää, kuin että ensin tarjotun kahvin päälle\nilman väli-ajatta seurasi se ian-kaikkinen tsjaju (tee), joka tapa on\ntäällä yleinen, sillä \"tee keventää kahvin vaikutuksen,\" selitti minulle\neräs pappi, jolta tämän luonnottoman tavan syytä kysyin, Tsjajun juotua\ntuli puoli-päiväinen, jonka pituista atriata en vielä ole koskaan\nnauttinut ja jonka pituisesta Jumalan rukoilen itseäni vasta\nvarjelemaan. Vaan jos minun täytyi jo kolmannella osalla siinä\nannetuista ruokalajista olla tyytyväinen, niin söivät muut sen enemmän,\nvaikka ruoan suuhun saamisessa ei ollut muuta apuna kuin ne\nviisi-haaraiset kahvelit, joita Luoja jo esi-isällemme Aatamille antoi\nparin.\n\nKoko näistä pidoista en tässä olisi tarvinnut mainita mitään,\nell'ei niissä tapahtunut seikka olisi ollut painava käänne\nkielitutkinnoilleni Järvissä. Vanhan papin emäntä nim., jonka kanssa\nmiehensä puoli-päiväisen joutuessa oli käynyt kirkossa, eukolle\nsuojelija-enkeliltänsä vielä jotakuta paria kolmea vuosikymmenistä\nelinajan lisäksi rukoilemassa, oli päättänyt palkita tämän miehensä\npalveluksen ja sentähden haettanut kapakasta puteliin viinaa. Sen\ntyhjensi ukko pian piisarin kanssa, eivätkä viinan vaikutukset hänessä\nvielä olleet kovin vaaralliset. Mutta suurin asia oli se, että hän,\nkauan viinatta oltuansa, näin pääsi taas makuun. Ilta-puoleen, kuin jo\nolin korttierissani, tuli hän minun luokseni, pyysi paperia ja\nkirjoitus-värkkiä ja tahtoi muka minulle näyttää käsi-alaansa\nkirjoituksessa, koska kieli-apulaiseni piti osata kirjoittaakin.\nKirjoitus, jonka hän tässä teki, oli anomus saada minulta\npuoli-tuoppisen hinta rahaa sen työn päälle, jota yhdessä olimme\nrupeavat tekemään. Sen annoinkin hänelle tinkimättä, ja vähän ajan\nperästä alkoi piisarin kodista kaikua pajatus, joka ilmoitti, että\nviina-jumala oli löytänyt veljensä runo-jumalan. Mutta ei sillä hyvä.\nMyöhään illalla, minun iltaista syödessäni, tulla kompuroi ukko ilman\nlakitta ja \"parta paksussa porossa, tukat kaikki taljaskassa\"\nkorttieriini, itki, nauroi, pajatti, tanssi ja pyysi vielä rahaa.\nMinusta näytti hän jo kyllin-kylläiseltä, minä en antanut. Hän rukoili,\nsyleili minua, vaan turhaan. Viimein lankesi hän polvillensa, kumarsi\njalkojeni juureen ja suuteli monet kerrat savisia saappaitani.\nPäästäkseni tästä ilkeästä tilasta ja saatuani häneltä lupauksen ei\nenempää tulla minua kiusaamaan, annoin hänelle vielä toisen\npuoli-tuoppisen hinnan, jonka kanssa hän heti menikin matkaansa.\nReuhatessansa tykönäni hoklasi hän aina pöydältä ruokaakin suuhunsa,\njota häneltä suinkaan en kieltänyt, vaan saadakseni tietää, kuinka\nankara hän uskonsa lajissa oli, muistutin kuitenkin, että hän\npaasto-päivänä söi arkea eli rasvaista ruokaa, josta hän hyvin kyllä\ntiesi suuren synnin tulevan. Mutta ukko vastasi juuri muutamia viikkoja\ntakaperin käyneensä Valaman monasterissa Petron päivillä, siellä kaksi\nvuoro-kautta yhteen menoon papillista toimitusta tehneensä ja näin\nmuodoin kaikki eli vähintäsäkin suuren osan entisiä syntiänsä\nkuitanneensa, joten hänellä arvattavasti nyt taas hyvä aika eteenpäin\noli varaa poikkeilla hurskauden vaivaloiselta tieltä. Samasta syystä\nteki hän julkisesti toistakin syntiä, nim. poltti tupakkaa niin usein\nkuin minä jaksoin hänelle tupakka-pötkyläisiä antaa. Kernaammin olisi\nhän kuitenkin polttanut piippua kuin näitä, ja tämän halunsa ilmoittikin\njuuri tässä rohkeassa tilassansa siten että tahtoi kiskoa piippua\nhampaistani. Tässä asiassa en hänelle kuitenkaan antanut perää, ja\npiipusta väittelemisemme olisi kukaties miten loppunut, ell'ei hänelle\nolisi juolahtanut mieleen että se mahtoi olla uskoni, joka esti minun\nantamasta tois'uskoisen polttaa piipustani, jossa tapauksessa hän ei\nmillään tavalla tahtonut saattaa minua rikkomaan hengellistä lakiani.\nIlolla vakuutin minä että asian laita oli semmoinen, ja heti jätti ukko\npiippuni rauhaan. Tätä keinoa käytin sitten jälkeenkin päin suurella\nmenestyksellä semmoisia vastaan, jotka maansa tapaa myöten tahtoivat\nminun piippuani omana piippunansa pitää, ja mainitun esteen sanottuani,\nei sitä vastaan koskaan inttäilty mitään.\n\nToisena aamuna menin kapakkaan sekä tietelemään ukon eileisen-iltaista\nelamoitsemista että vähän rahaa särkemään. Tämän oli ukko keksinyt. Ulos\ntullessani kapakasta tulla haihatti hän kotoansa, eikä malttanut juosta\ntietä myöten ympäri, vaan oikasi pellon poikki, jossa hänelle aidan yli\npyrkiessänsä ei käynyt paremmin kuin että aidassa repi kauhtanansa, joka\nkumminkin jo entuudestansakin oli hyvin huono ja repaleinen. Hän luuli\nminun ostaneeni viinaa, ja vaikka pohmelo näytti surkeasti ahdistavan\nhäntä, säihkysi ilo hänen silmistänsä, sillä kuin minulla muka oli\nviinaa, niin oli sitä hänelläkin, jonka ajatuksensa hän heti\nilmoittikin. Pian selkeni kuitenkin ukon erhetys, ja pahoilla mielin\nrupesi hän selittämään, että hänestä sinä päivänä ei ollut minulle\ntyöhön, ja huomenna taas piti hänen lounaan syötyä lähteä erääsen viiden\nvirstan päässä olevaan kylään, jossa yli-huomenna tuli praasnikka.\nHuomenna voisi hän kumminkin edellä puoli-päivän tulla minun tyköni, jos\nnyt saisi edes pariksikaan ryypyksi minulta vielä palkkaansa. Sen\nannoinkin hänelle, mutta nyt vahvistui minussa jo edeltä arveltu päätös,\nkokonansa erotani tästä miehestä, sillä vaikka hänellä kyllä olin\nhavainnut olevan hyvät tiedot Lyydin kielessä, niin näkyi se nyt\nselvästi, että hänellä oli liian huikentelevainen luonto kelvataksensa\nminulle apu-mieheksi.\n\nSiis aloin tiedustella toista apulaista, ja sanottiinkin Ladvassa\nIöytyvän vanhan diakan, lyydikkö-syntyisen ja niinmuodoin hyvän\nlyydiläisyyden tuntijan, jolla kehuttiin kaiken maailman viisaus olevan\npäässä, ja jonka ei sanottu juovan muulloin kuin praasnikoissa. Tämän\nmiehen luultiin tulevan sille praasnikalle, jolle Järvien ukonkin jo\nniin aioissa piti lähteä, ja minä päätin myös odottaa tätä\njuhlallisuutta ja mennä sille, sekä sitä katsomaan että mainittua\ndiakkaa tapaamaan.\n\nTämmöisiä praasnikoita on kaikissa venäjän-uskoisissa kylissä (meidänkin\nmaassamme) tavallisesti yksi, monesti useampikin vuodessa. Ne vietetään\nsen pyhän päivänä, jonka nimeä kylän kirkko kantaa, ja joka sillä\nniinmuodoin on erityisenä suojelijana. Mutta tavallisesti on kylässä\npaitse kirkkoa vielä rukoushuoneitakin (Karjalassa kutsutaan tämmöisiä\n\"sässynäksi\" venäjän-kielisestä sanasta tschasovna), joilla myös on\npyhät suojelijansa, ja joille myös vietetään praasnikat. Näin saapi moni\nkylä kolme ja neljäkin praasnikkaa vuodessa. Niille keräytyy rahvasta\nvahvasti, ja pää-asia niissä on syöminen, tanssiminen ja pajatus. Myös\ntulee niihin josta kusta suuremmasta lähi-kylästä renikan kauppias, ja\nkuin kylän kapakasta saadaan viinaakin kyllältensä, niin löytyy\npraasnikalla kaikki väli-kappaleet, joilla ilo saadaan kukoistamaan.\n\nToivoani myöten Ladvan diakka olikin praasnikalla, pian sovimme tuumilla\nja jo seuraavana päivänä muutin Ladvaan. Useammassa kirkon-kylässä\nSuomessa löytyy joku leski-akka, joka on vähän herras-perua, köyhäksi\njäänyt, vaan hyvästi elävä sillä keinoin, että hänellä on arpa-kirja ja\nkortit, joilla talonpojan-tyttärille povaa sulhaiset, vähä lääkityksiä,\njoilla parantaa pienet silmä-kipeät, päästää hampaan-kolotuksesta\nj.n.e., ja koreoita tilkkuja, joista hän tekee emännille taskuja, lakkia\nja m.s. Sen ohessa tietää hän kaikki pitäjän juorut ja uutiset, ja kuin\nvärjälin puutteessa hänellä painatetaan lankojakin, niin ei kumma\nolekaan, että talonpojan-vaimot kirkko-tiellänsä käyvät hänen luonansa\nistumassa, jolloin ämmän kahvi-pannu ei tulelta pääse, vaan jolloin\nhänellä myös on tulonkanto-päivänsä, sillä käyjät tuovat, mikä\nvoi-naulasen, mikä maito-leilin, mikä mitäkin. Tämmöisiä löytyy\nVenäjälläkin, vaan edellä lueteltujen virkojen rinnalla pitävät nämä\nparittajankin tointa, sillä harva naima-kauppa niin herroissa kuin\ntalon-pojissakin tapahtuu Venäjällä ilman parittaja-akan (svahan)\navutta. Tämänkaltaisen ihmisen luona sain minä korttierin Ladvassa. Hän\noli edellä kerrotun Järvien vanhan papin tytär, oli ollut naimisessa\nerään papin kanssa, joka jo viisi vuotta takaperin oli kuollut, ja eli\nnyt ukkonsa, mainitun papin isän, kanssa yhdessä, joka jälkimäinen myös\noli ollut pappina, vaan halvauksen tähden, joka häntä oli kohdannut, jo\nkauan sitten virastansa eronnut. Heillä oli hyvä talo, vähä\nmaan-viljelystäkin ja he elivät pensillä (pensiunilla), jota ukolla oli\n20 ja lesken tyttärellä 6 hopearuplaa. Tähän oli leskellä senlaisia\ntuloja kuin edellä kuvasimme, ja jonkun verran sai hän sisään sitenkin,\nettä piti korttieria mittareille ja muille matkaaville virka-miehille.\nHän oli sen verran viisaampi täkäläisiä talonpojanakkoja, että osasi\njuoda sekä teen että kahvin, vieläpä keittääkin molemmat, ja että\nvalitti, kuinka hänen kätensä pysti ja näkönsä päivettyi, nyt työssä\nkäydessä, sillä siihen ei hän ollut tottunut miehensä eläessä, jolloin\nsampovara aina oli seisonut valmisna hänen makuulta noustessansa.\nEntisestä herruudesta ei hänessä ollut muuta jälellä, kuin se, että\ntahtoi että muiden piti uskoa hänen aamulla pitkään makaavan, jota\nherruuden välttämätöntä merkkiä hän kuitenkaan itse asiassa ei pitänyt,\nsillä useasti kuulin hänen raukan jo päivän kanssa nousevan\naskareillensa.\n\nSekä tämä vaimo että hänen ukkonsa, se vanha pappi, olivat muuten\nmerkilliset sen tähden, että pahemmin pahinta mustalaista pyysivät,\npuistivat kaikkea, mitä vaan näkivät minulla. Heille piti antaa paperia,\nkyniä ja läkkiä, edellensä kynttilöitä, teetä, sokuria, sanalla sanoen\nkaikkea, mitä muassa oli ja mitä emäntä viime kerran Vidlassa\nkäydessänsä muka oli unhoittanut ostaa. Ukko tahtoi minua itsellensä\nostamaan nuuskuakin, jota minulla ei ollut, ja määräsi siksi tarvittavan\ntschetvertakan (25 kop. hop.). Tämän hävittömyytensä peitti hän sillä,\nettä lupasi edestäni lukea rukouksia, joiden määrä ja pituus tulisi\nsenvertainen, kun verran hänelle rahaa jättäisin, ja sanoi tätä rahaa ei\ntulevani katumaan, sillä hänen rukouksensa olivat hyvin teholliset.\nTämmöisiä rukouksia lukikin hän alinomaa, pitkästä nimi-listasta aina\nrukouksen alussa mainiten niiden nimet, jotka olivat hänen palkanneet\npuolestansa taivasta lähestymään. Minua inhoitti tämmöinen elatus-keino,\nvarsinkin yhdekskymmen-vuotisella hautaan vajoovalla ukolla, enkä paljo\nhuolinutkaan peittää ylenkatsettani häntä vastaan, josta itselleni\nseurasi se paha, että ukko, päättäen minut täydeksi pakanaksi, ei\nsanonut yhdenkään kristityn papin rupeevan minulle taivaan ovea\nlongistamaan, ja kuin sitä, hänen luulonsa jälkeen, maailmallisen\nihmisen itsensä oli mahdotoin avata, niin arvaa jokainen, mihin hän\nminun tuomitsi.\n\nPaitse sitä vastusta, mikä minulla oli tästä ukosta, oli kymmempäiväinen\noloni Ladvassa sangen hupainen. Rahvas täällä salon sydämessä oli siivoa\nja hiljaista, ja työni juoksi erittäin hyvästi sentähden, että\napulaiseni, vanha diakka, oli selvä-päinen ja ymmärtävä mies. Hän oli\nsyntyjään tästä samasta kylästä, oli poikana saanut vähän opetusta\nAunuksen kaupunkia lähellä olevassa Aleksanteri-Svirskin monasterissa,\nja sitten vielä puoli vuotta ollut Uudessa linnassa (Novgorod'issa)\noppiansa lisäilemässä. Näin oli hän oppinut venäjän kielen oikein\nkieli-opillisesti, ja ymmärsi käyttää tämän oppinsa omaakin kieltänsä\ntutkittaessa. Muuten oli hän kaiken ikänsä elänyt täällä koto-kylässänsä\nja oli hyvin tuttu ja rakastettu ympärinsä, niin että praasnikkaa ei\npraasnikkana pidettykään, jos häntä ei ollut läsnä, sillä hän oli\ntaitava kertoja, ankara pajattaja ja hyvä juoja. Hänen karkea äänensä,\nvahva kasvunsa ja tuuhea partansa antoivat hänen käytöksellensä ja koko\nolennollensa semmoisen arvoisuuden, että pojat joka paikassa nostivat\nlakkiansa hänelle ja vanhemmat häntä leikillä kutsuivat proto-jereiksi\n(rovastiksi).\n\nYleisesti ylen-katsoo vallan päällä oleva kansa allansa olevien\npienempäin kansojen kieltä, jonka Lyydin kielestäkin tulin havaitsemaan\nScholtjärvellä, jossa pappi, vaikka neljä-kymmentä vuotta palvellut\nLyydikköjen seassa, tuskin tiesi sanaakaan heidän kielestänsä, ja jossa\nrikkaammaksi ja mahtavammaksi päässeet Lyydiköt itsetkin kernaammin\npuhuivat venäjätä kuin omaa kieltänsä. Toisin oli asian laita täällä\nOjatin tienoilla. Tämän tienoon synkeä salon-luonto, sen köyhyys ja se\nseikka, ett'ei sen läpi kule yhtään tietä, ovat tehneet, että Venäläiset\novat jättäneet sen rauhaan, elikkä jos heitä on sinne joku tullutkin, on\ntulijan ollut mahdotoin saada omaa kieltänsä tavaksi, ja vaikka hän on\nollut pappikin eli muu virka-mies, on hän perheinensä vähitellen\ntaipunut maan kieleen ja, niinkuin edellä kerrotuista esimerkeistä\nolemme nähneet, viimein paremmin osannut täkäläisen rahvaan kieltä kuin\nomaansa. Tämä seikka on vaikuttanut rahvaasen takaisin siten, ett'ei se\nhäpeä kieltänsä ja että se näissä tienoin tulee vielä kauan voimassa\npysymään. Tässä Ojatin tienoossa on rahvas pitänyt oman alku-peräisen\nnimensäkin muistossa. Edellä olemme nähneet, että Äänisen rannalla\nasuvat Tschuudit kutsuvat itseänsä vaan _Lyydeiksi eli Lyydiköiksi_,\njoka tulee venäjän-kielisestä sanasta _ljudi_, merkitsevä rahvasta, ja\njolla nimellä mekin entistä myöten olemme heitä tähän asti kutsuneet.\nNäin on näillä samanlainen nimi kuin Virolaisilla, jotka myös eivät\ntiedä itseänsä muuten nimetä kuin _maa-rahvaaksi_ ja kieltänsä vaan\n_maa-kieleksi_. Ojattilaiset sitä vastaan kutsuvat itsiänsä\n_Vepsäläisiksi_ ja kieltänsä _Vepsän eli Vepsan_ kieleksi, joka nimi\nniinkuin paljo muutakin kansan alku-peräisestä kansallisuudesta jo\nmuissa osissa sen alaa on unohtunut. Ei tarvitse siis ensinkään epäillä,\nettä tämä nimi, vaikka sitä nyt käyttää vaan yksi osa tätä kansaa, ennen\nei olisi ollut sen yleisenä nimenä, jota päätöstämme vahvistaa sekin\nseikka, että pohjais-puolimaisen Aunuksen Karjalaisetkin yleisesti\nkutsuvat näitä serkkujansa Vepsäläisiksi. Tässä otamme sentähden\ntilaisuuden tärkeimmästi kehoittaaksemme kaikkia tästä kansasta eli sen\nkielestä vasta kirjoittavia, että heittäisivät pois nuo muukalaiset\nnimet _Lyydit, Tschuudit_ ja muut joihin ylpeiden naapurien\nhalveksiminen ja ylen-katse on nähtävä juuri, ja antaisivat tälle\nkansalle sen edun, jota ei kielletä keltään yksinäiseltäkään ihmiseltä,\nnim. kunniallisen oman nimensä nautinnon. Tähän on heillä sen suurempi\noikeus, kuin heidän esi-isänsä ovat tämän nimen historiaankin\nkirjoittaneet. Sillä Venäjän vanhimman historioitsijan Nestorin _Vessit_\neivät voineet olla muita kuin nykyisten _Vepsien eli Vepsäläisten_\nesi-isiä, vaikka perilliset eivät ole kuin vähäiseksi osaksi voineet\npitää vallassansa isien jättämää maata. Se on Sjögren'in erhetys\nkirjassa: _Ueber die älteren Wohnsitze der Jämen_, joka meidän\nkansan-tutkijoiden silmissä kauan on polkenut tätä nimeä. Hän oli jo\nennen tämän kirjansa kirjoittamista ja yleisesti ennen koko sitä suurta\nmatkustustansa, jonka arvollinen ja kiitettävä hedelmä se on,\nkirjallisesti päättänyt että se kansa, jota Nestor Vessiksi kutsuu ja\njoka eli Bjeloseron järven ympärillä, mahtoi kutsua tätä järveä\n_Vesijärveksi_ ja siitä itseänsäkin _Vesiläisiksi_, josta Venäläinen\nmuukaloimalla muka sai nimen Vessit. Tämmöinen edeltä-käsin päättäminen\non aina vaarallinen, ja tehdyksi Sjögren'iltä, joka kaikessa koki\ntotuutta tarkoittaa, olisi sitä vaikea uskoa, ell'emme tietäisi, että\nhänen sitä kirjoittaessaan Vessien eli sen suomalaisen kansan, joka\nNestorin aikoina eli mainituissa seuduissa, luultiin jo kokonansa\nilmoilta hävinneen. Mutta mainitulla matkallansa löysi Sjögren samoissa\ntienoin suomalaista kansaa, joka kutsui itseänsä _Vepsäksi_, ja\ntoiseksensa tuli hän tällöin myös tietämään, että tämä kansa ei kutsunut\nvasta mainittua järveä Vesijärveksi, vaan _Vauget- eli Valgetjärveksi_,\njonka Venäläiset sanasta sanaan kääntäen tekivät nimeksi: bjeloje osero,\nBjelosero. Näissä kahdessa seikassa, jotka hän itse uskollisesti kertoo,\nolisi hänelle jo pitänyt olla kyllä todistusta siitä, että edellinen\npäätöksensä Vessin nimen tulemisesta suom. sanasta Vesiläiset oli väärä,\nvarsinkin koska sanasta vesi Vepsäläistenkin kielessä pitää johdettaa\nnimi _Veteläinen, ei Vesiläinen_, ja että samainen Veksi eli Vessä ei\nollut muuta kuin Venäläisen kielellä pehmennyt nimi _Vepsä_. Vaan tätä\nei hän nimittämässämme kirjassansa tahdo myödyttää. Todistuksia, joilla\nhän puolustaa entistä päätöstänsä, olisi liian lavea ruveta tässä\nkertomaan, koska halullinen lukija löytää ne täydellisinä itsestä\nkirjasta. Niiden joukosta otamme tähän vaan yhden, joka myös perustaksen\nväärälle kokemukselle. Siitä nim. että kaikilla nykyisten Vepsäläisten\nkylillä muka on venäläiset nimet päättää Sjögren, että koko heidän\nalansa olisi ensin ollut Venäläisten vallassa, jotta olisivat viljelleet\nja rakentaneet maan ja joiden kielestä kylätkin olisivat nimensä\nsaaneet, vaan että heidän olisi pitänyt taas luopua maasta ja jättää se\nVepsäläisille niissä myllyissä, joita täälläkin kansojen edes takaisin\nsiirrellessä tapahtui. Tämä päätös on kuitenkin väärällä pohjalla. Koko\nOjatin tienoossa samoin kuin Äänisenkin rannalla on ei ainoastaan\nkaikilla vepsäläis-, vaan myös suurimmalla osalla venäläiskyliä\nsuomi-peruiset nimet, joita rahvas keskenänsä käyttää. Vaan kirkon- ja\nhenki-kirjoissa, mittarien luetteloissa ja kartoissa ovat molempien\nnimet venäläisiä, useammassa kohden vaan josta kusta ristimä-nimestä\n(sanotaan tavallisesti paikan ensimäisen asujan nimestä) tehtyjä,\nniinkuin: Ivanoffkaja, Timosejeffkaja, Trosimoffkaja j.n.e. Tämmöiset\nkirjat, kartat ja muut sanoo Sjögren, niissä löytyvien nimien tähden,\njoka paikkakunnassa tarkoin läpi käyneensä. Näiden nimien vääryydestä ja\nsiitä, että hän ei tarkoin ottanut vaaria rahvaan kielessä käytettävistä\nnimistä, päättää hän venäläisiä nimiä alku-peräisiksi ja niiden antajia\nmaan ensimäisiksi asujiksi, josta taas seuraisi että Vepsäläiset vasta\nmyöhemmin joutuivat sen isänniksi ja että niinmuodoin Nestorin Vessit\nolivat toinen kansa, toista Vepsäläiset.\n\nTässä lienee nyt tilaisuus sanoa muutama sana näiden kielestäkin ja sen\naarteista. Suomalaiselle kielentutkijalle on tästä murteesta paljo\nselkoa sekä kieli-opissa että sana-kirjassa. Vaan kuin useamman lukijan\npelkään tämän-laatuisissa kokemuksissa ja löydöissä ei löytävän sitä\nmiellytystä, joka niistä on kielentutkijalle, niin jätän Vepsän kielen\nkieli-opilliset ja sana-kirjalliset edut tässä mainitsematta. Mitä taas\nsen hengellisiin aarteihin tulee, niin ei niistäkään ole paljo\nlausumista. Edellä olen jo sanonut, että Äänisen Vepsäläisillä en\ntavannut lauluja ensinkään. Sama oli niistä yleinen lause Ojatillakin,\nnim. että laulettu on iki-muistoisista ajoista venäjäksi ja että lauluja\nei ole koskaan löytynyt vepsäksi. Satuja taas löytyy paljo, vaan\nniistäkin nähdään pian, että ovat parhaasta päästä Venäläisiltä saatuja,\nja paraat satujen sanojat tarjoaksetkin aina kernaammin venäjäksi kuin\nomaksi kielekseksensä niitä kertomaan. Sana-laskuja ja arvoituksia\nlöytyy sitä vastaan Vepsäläisilläkin, ja niiden muoto todistaa, että\nniitä ei ole naapureilta lainattu. Jälkimäistä kirjoitin Ojatilla noin\npuoli-sataa, ja niistä saan kielen näytteeksi suomennoksen kanssa\npainattaa tähän seuraavat.\n\n     1. Neitschykäine iscytub liphaisches, kasaine irdal? _Nagris mas_.\n\n     2. Pol hebot, pol hahat? _Jouh-segl_.\n\n     3. Mustan söb, vaugtan situb? _Melnits_.\n\n     4. Vaugtan söb, mustan situb? _Lämoi säreses_.\n\n     5. Must da pehmed, märg da maged? _Paschtkas_.\n\n     6. Märg masa aidan taga? _Kjel_.\n\n     7. Päiväl rippub, a yol reighu? _Koukuine ukses_.\n\n     8. Lehm pätschisch, händ irdal? _Lämoi i savu_.\n\n     9. Ymbri päs ei hvati, ymbri pöydos hvatib? _Silm_.\n\n     10. Kaks kurged pälitschi meres katsutas, toinen toscht ei voikoi\n     sabutada? _Keranden korvad_.\n\n     11. Mi om notktemb vet? _Savu_.\n\n     12. Kaks neitschykäischt yhtel laval kargaitas? _Petkleil\n     survotas_.\n\n     13. Pä tohine, vats töine, jamgad kivisched? _Not_.\n\nSuomeksi.\n\n     1. Neitsykäinen istuu arkussa, kassa (palmikko, letti) ulkona?\n     _Nauris maassa_.\n\n     2. Puoli hevoista, puoli haapaa? _Jouhi-seula_.\n\n     3. Mustan syö, voalkean sittuu? _Mylly_.\n\n     4. Valkean syö, mustan sittuu? _Tuli päreessä_.\n\n     5. Musta ja pehmeä, märkä ja makea? _Paistikas_.\n\n     6. Märkä vasikka aidan takana? _Kieli_.\n\n     7. Päivällä riippuu, vaan yöllä reikään? Oven _koukku_ (säppi).\n\n     8. Lehmä uunissa, häntä ulkona? _Tuli ja savu_.\n\n     9. Ympäri pään ei yllä, ympäri pellon yltää? _Silmä_.\n\n     10. Kaks kurkea päällitse merestä katsovat, toinen toistansa ei voi\n     saavuttaa (tavata)? _Korvon (saavin) korvat_.\n\n     11. Mikä on notkeampi vettä? _Savu_.\n\n     12. Kaksi neitsykäistä yhdellä lattialla tanssivat? _Petkeleillä\n     survotaan_.\n\n     13. Pää tuohinen, vatsa liinainen, jalat kiviset? _Nuotta_.\n\nIsä-meidän rukous kuuluu tässä kielessä, venäjän-kielisestä uudesta\ntestamentista käännettynä, seuraavalla tavalla:\n\n     \"Tatoi meide, kudam oleb taivhal; sädkahase puhthaks nimi sinun;\n     tulgha tsarstv sinun; da liinob vald sinun i mal kut taivhal; Leib\n     meide kaikutscheks päivaka anda meile tjänambäi; i jäta meile\n     völgad meide kut i mö jätamoi völghiischile meide; i ala anda meid\n     iskusaha; a pjästa meid pahas; sida möd mi sinun om tsarstv, i\n     vägi, i kuulund igan kaiken, Amin.\"\n\nKielen näytteeksi saakoot vielä seuraavat satuset tässä sian.\n\n     1. Orl.\n\n     Kysuiba orlal: mihe sötat sina itscheis poigid muga korttas taivhan\n     al? -- Orl sanii: rohtischibak hö kasnuded lähetase päiväischen\n     lost, kut minä heid sötaischin alahan mas?\n\n     2. Kukoin karangg.\n\n     Sanu milein, kysii kadag kukoin karanggol, miksch sina muga\n     nälghiine sobihe, mändes siiritschi sinusaisch meheb;[6] mida sina\n     tahtoit säta heisch? mihe hö sileisch koschutas? -- Ni mihe, sanii\n     kukoin karangg; minä i en tahtoi anastada hied mehel, tahtoin\n     vaische rebitada heid.\n\n     3. Lambas i djumalan-lindiine.[7]\n\n     Djumalan-lindiine lebastihe lambhan päle, mise rastta hänel\n     vähäischen villad itschesa pesaks. Lambas rubens verdusiine hypta\n     sinna i tänna. Kut sina milein yhtel muga skup? sanii\n     djumalan-lindiine; paimnele sina käsket otta itschesaisch kaiken\n     nahkha-sai villan, a milein otkaschit pitschukaisches klakiisches.\n     Miksch muga netsen sädad? -- Netsen sädan siksch, sanii lambas,\n     mise sina ed malta milain minun villad otta muga armhutte kut\n     paimen.\n\nSuomeksi.\n\n     1. Kokko.\n\n     Kysyivät kokolta: mintähden elätät sinä poikiasi niin korkeassa\n     taivaan alla? -- Kokko sanoi: uskaltaisivatko he kasvaneina lähetä\n     auringon luokse, kuin minä heitä elättäisin alahalla maassa?\n\n     2. Orjantappura.\n\n     Sano minulleni, kysyi kataja orjantappuralta, miksi sinä niin\n     nälkäinen (olet) vaatteihin, ihmisten sinustasi sivutse mennessä;\n     mitä sinä tahdot tehdä niistä? mihin ne sinullesi kelpaavat? -- Ei\n     mihinkään, sanoi orjantappura; enkä minä tahdokaan ryöstaä niitä\n     ihmiseltä, tahdon vaan repiä niitä.\n\n     3. Lammas ja pääski.\n\n     Pääski lepäytyi lampaan päälle, että raastaa häneltä vähän villaa\n     pesäksensä. Lammas alkoi vihaisena hyppiä sinne ja tänne. Kuin sinä\n     minulleni yhdelle (olet) niin ahnas? sanoi pääski; paimenelle sinä\n     annat luvan ottaa itsestäsi kaiken villan nahkaan asti, vaan\n     minulle kiellät pienoisesta tulloisesta. Miksi niin tämän teet? --\n     Tämän teen siksi, sanoi lammas, että sinä et osaa minultani\n     villaani ottaa niin lempeästi kuin paimen.\n\nTyöni lopetettua Ladvassa olisin suurelle maantielle voinut palata samaa\ntietä, jota mennytkin olin, ell'ei mieleni olisi tehnyt paikalla\ntiedustamaan, mitä murretta, karjalaistako vai vepsäläistä,\nOjatin-tienoon itäisessä, eli Aunuksen läänin etelä-itäisessä, osassa\npuhuttiin. Sekä Ladvassa että jo edelläkin sanottiin kyllä näiden\ntienotten kieltä aivan yhdenlaiseksi kuin kieli tässä seurakunnassa ja\nsen ympäristöllä. Vaan Köppen'in kansakartta puhui toista. Tämä Pietarin\nTiede-Akateemian jäsen on mm. Schubert'in maa-tieteelliselle kartalle,\njota Venäjän maan europalaisesta osasta on noin 50 lehteä, eri\nvärillänsä kuvannut kunkin kansakunnan alan ja piirin. Tätä suurta\nkansakarttaa ei löydy kuin kaksi kappaletta käsi-kirjoituksessa, nim.\ntoinen mainitun Tiede-Akateemian kirjastossa ja toinen Pietarin\nkeisarillisella maa-tieteellisellä seuralla. Mutta jälkimäinen seura on\nsiitä painattanut pienemmässä mitassa tehdyn kopion neljälle lehdelle.\nNiin pää-kartassa kuin tässä kopiossakin antaa tekijä mainitussa osassa\nAunuksen lääniä, keskellä Vepsäläisten piiriä, ei vähemmän kuin\nkokonaista kolme laajaa seurakuntaa Karjalaisille, vaikka näiden\nhistoriallisesti ei tiedetä koskaan jalkaa astuneen Äänisen järven\netelä-puolelle. Väärjärven pogostan kautta tultuani Schimjärven kirkolle\nhavaitsinkin, että rahvas Ojatilla oli oikeassa ja että herra Köppen on\ntehnyt suuren vian pannessansa Karjalaisia tänne, sillä kieli täällä oli\npuhtainta Vepsää ja täksi sanottiin niiden kahden toisenkin,\nPääschjärven ja Kuschtjärven, seurakuntain kieltä, jonka kansa-karttaa\nmyöten niin ikään olisi pitänyt olla karjalaista. Tämä suuri vika, johon\nvirka-miesten luottamattomat kertomukset ovat syynä, tulee oiastuksi nyt\nparaillaan tekeillä olevassa kolmannessa painoksessa herra Köppen'in\nmainittua karttaa.\n\nTästä asiasta selvän saatuani ja vielä pari päivää Schimjärvessä\nkuunneltuani kansan kieltä, päätinkin lopettaa vepsäläiset tutkintoni ja\npalasin maantielle Suschtan (ven. Oschtan) kylässä. Schimjärven ja sen\nväliä on 40 virstaa, joka on yksi ainoa hirmuinen korpi, jossa edellisen\nviikon rankat sateet olivat niin vettäneet maan, että hevoset melkein\njoka askeleella upposivat likaan. Tie, joka harvoin oli löytänyt\nkangas-harjanneen kulkeaksensa ja enimmiten juoksi pitkin korpijokia eli\njärviä, sillä se kulki paraasta päästä talvi-tien jälkiä, oli muutenkin\nniin ryteikkö, niin kehnoilla malko-siloilla varustettu, että\nratsastajan monin paikoin piti pitkät matkat hevoistansa taluttaen jalan\nastua. Ja vaikka lepoakin oli pidetty noin puoli-välissä taivalta\ntehdyllä tulella, olivat sekä miehet että hevoset, myöhään illalla\nSuschtaan tullessa, niin väsyksissä, että edelliset eivät tarvinneet\nillaistakaan ennen maata rupeamistansa, ja jälkimäiset viimeisillä\nvirstoilla tuskin enää pystyssä pysyivät. Suschtasta tulin\nLatina-Pellolle ja siitä samaa tietä Pietariin, jota keväällä olin tänne\nmennyt.\n\nLopuksi saan mainita, että jos kellä vielä olisi halu käydä tutkimassa\nVepsäläisten kieltä Ojatilla, niin olisi mainittu Schimjärven\nkirkon-kylä sekä kielen-puhtauden että muun puolesta siihen soveljain\npaikka. Matkustaa tälle kirkolle voisi helpoimmin ja huokeimmin,\nSortavalan, Aunuksen ja Latina-Pellon kaupunkien kautta. Viimeksi\nnimitetystä ei Suschtan posti-paikkaan Arkangeliin menevätä tietä myöten\ntule kuin noin 130 virstaa, niin että koko matka Sortavalasta\nSchimjärven kirkolle ei tulisi tekemään kuin vähän päälle neljän sadan\nvirstan.\n\n\n\n\nMatka Itä-Venäjällä vuosina 1856 ja 1857.\n\n\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nKasan'issa, toukok. 1856.\n\n\"Kristos voskres! Kristus on ylös-nousnut!\" kajahti ääni\nsunnuntai-aamuna 29 p. huhti-kuuta huoneessani ennenkuin olin vuoteelta\nennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla\nportinvartija täydessä ala-upsierin puvussa, hän on nim. entinen\nsota-mies. \"Totisesti on Kristus ylös-nousnut!\" tulee tähän vastata, ja\nsitä ynnä suun- ja juoma-rahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka\nkanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa\njulistamaan.\n\nKristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri\njuhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja\nitse-valtaisuuden puolta-pitäjät kiehtoneet, tuominneet ja kuolettaneet.\nSynkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,\nepäillen, haikeroiden, todellako ja täksi päiväksikö pimeys vallan\nvoitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemasteleivat. Lyhyt on kuitenkin\ntämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät\nvoittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo\nlevenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.\n\nTämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Venäläinenkään puutu\nriemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja\netenkin ankarasti viimeisen eli piina-viikon, jolla virkakunnat ja\nkoulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripillä-käymisellä eli muun\nulko-käytöksen täyttämisellä kokee valmistaa oman-tuntonsa pääsiäisen\nhekumalle. Silmin-nähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän\nhirmuisen ajan loppua ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät\nkuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäis-lauantain ilta\npimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhla-vaatteihin ja astuu\nkirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohusten kanssa tuhrattua\nsen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon lattiaa kuvaa Kristuksen\nhautaa, kaikuu juhlallinen kiitos-virsi, kellot rupeavat soimaan, ja\nkaikki todistaa, että se surkea puoli-yö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt\nkotiin, jossa muna-röyköt, sian-liikkiöt ja viina odottaa. Tuskin\nyksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alku-perää, jokainen\najattelee vaan mahansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin\npaastonkin aikana useampi lienee surunut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän\nkuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen siaan heitäksenkin\npääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan mitä vaan ikänänsä voipi,\nja valon ja vapauden juhla muuttuu kaiken-kaltaisen lihallisuuden ja\nhekkuman telmännöksi. Tätä iloa kestää sitten koko seuraava viikko,\njolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, juopi viinaa ja\nparantelee päätänsä, uudestaan samaa viinan-juontia ja kestin-käyntiä\nvoidakseen nauttia. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti\nkaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain\nlaveudella seisoo noin 60 kirkkoa niinkuin esim. Kasan'issa, niin arvaa\njokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa\npääsiäis-viikolla on.\n\nMutta jo liiaksi hairahdin näistä asioista juttelemaan, vaikka\naikomukseni vaan oli sanoa, että täällä nyt on pääsiäinen, ja että kuin\njokaisella on lupa laiskana olla, niin on minunkin täytynyt vakaisempi\ntyö jättää, jonka siaan päätin kertoa jotakin Kasan'in kaupungista ja\nsen merkillisyyksistä. Sen katuja, toria, kirkkoja en kuitenkaan huoli\nruveta luettelemaan, sillä lukija vähän hyötyisi. Sanon vaan kaupungin\nulko-tilasta sen, että se on hyvästi rakennettu, suorilla ehkä ei aina\npuhtailla kaduilla, ja että asujanten määrä tekee noin 50 tuh. henkeä.\nKasan ei ole aivan Volgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen\nidän-puoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Volgan\noikea ranta on korkea hieta-äyräikkö, vasen (pohjainen ja idänpuoleinen)\nranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suo-maata, jonka joki\ntulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä ja keväällä\nkokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on\nnäin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina\ntulva-vuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. --\nKasan on Tatarilaisten perustama. Kuin Mongolilais-tatarilainen\nmaailman-valta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän\nruhtinoistansa tähän Volga-joen rannalle ja perusti valtakunnan, joka\nseisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten\nperästä onnistui tällöin Venäläisille suur-ruhtinas Ivan Vasiljevitsin\njohdolla Kasan'in valtaaminen. Hirmuisen veren-vuodatuksen pidettyänsä\nhävitti tämä ruhtinas sen entisen tilan, kukisti kaikki mahometiläisten\nkirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla\nesi-kaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän\nkaupungin entisen tatarilaisen linnan sialle europalaisen sota-taidon\nmukaan varustetun linnan useammilla tornilla, jotka samoin kuin\nmuuritkin vielä seisovat ja ulko-näöltänsä ovat samanlaiset kuin esim.\nSavonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Venäjältä rahvasta\nkaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että\nsiinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi\nosaksi koko väki-luvusta.\n\nNämä Tatarilaiset ovat Krim'in tätä nykyä kuuluisten Tatarilaisten kuin\nmyös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta\nheimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa.[8] Muista kaupungin asujamista\ntekisi oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta\nvarrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suora-nenäisestä ja\nkauniista muodostansa. Hänen ihon-karvansa ei ole mustempi kuin\nmuidenkaan Europalaisten ja monesti näet aivan valkea-verisiäkin\nTatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulko-käytöksensä on tasaista ja\nhiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Venäläinen kutsuukin häntä\nhaukkuma-nimellä barin'aksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän\npuhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä valehtelee eli\nharjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä\nnäkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja\njos sitten vielä venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: \"Minä\nen ole Venäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää\nkohtuutointa hintaa ottamasta\". Häpeällä seisot kristin uskosi kanssa\nmiehen edessä etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.\n\nMaalla ovat maan-viljelys ja karjan-hoito, ja kiivaimmatkin venäläiset\nmyödyttävät että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa\ntaitavammat ja ahkerammat maan-viljelijät kuin Venäläinen. Kaupungissa\non Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppa-mies, käsi-työläinen eli\nrahti-mies. Ensimmäisen luokan kauppa-mieheksi jaksaa harva tästä\nkansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkama-kauppaa, ja missä\nheitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasan'issakin, kuluu harva päivä,\nett'ei luonasi käy näitä itä-maalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuaa,\nhalaattia (makuu-nuttuja) hyvän-hajuisia voiteita ja muuta semmoista\nkaupalla. Käsi-töissä on saippuan ja nahkan valmistaminen heille\nvarsinkin sujuvaa. Kasan'in saippua on ympäri koko Venäjän kiitettyä ja\ntäältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat\nTatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsi-töihin on tämä kansa hyvin\ntaipuvaa, niin että harva työ-huone löytynee Kasan'issa, olipa sen\nisäntä Venäläinen, Saksalainen eli muu, jossa ei joku osa työ-miehistä\nolisi Tatarilaisia. Täkäläisen yli-opiston kirja-painossa, jossa on noin\npariin kymmeneen työ-mieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä\non Saksalainen).\n\nNiinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin\nuskoa. Kasan'issa ja sen esi-kaupungeissa on heillä kymmenkunta\n_metsched'iä_ (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin\n_mullaa_ (pappia) ja yksi eli pari _aschantia_ (lukkaria). Harvemmassa\nlöytyy _ahan'ia_, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat\nkontrahti-rovastia, ja piispaa (_muftia_) ei ole koko Venäjän\nvaltakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä,\njoka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka\nkruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkon-palvelijoilla ei ole\nmäärä-palkkaa, he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet\nvapa-ehtoisesti suovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka\njokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa\nvuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras\nuskonharjoituksissa. Viis kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim.\nauringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa\nja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla eli muuten\nei voi tätä käskyä jollakulla ajalla täyttää, hänen täytyy jälestäpäin\nsitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin\npäivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole\nlupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metsched'issä. Tämä on\nnelis-nurkkainen, soikea kaksin-kertainen rakennus puusta eli kivestä,\njonka alakertaa käytetään monellaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi,\nkauppa-puodeiksi j.n.e. Ylä-kerta on kirkkona. Sen harjalta nousee\nkorkealle pyöreä kaitainen torni (_minaret_), jonka nastalla\nmahometiläisten omituinen merkki puoli-kuu kullittuna paistaa. Heillä ei\nole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri\nkulkevasta rauta-häkistä joka haaralle huutaa surullisen-kaltaisella\nnuotilla: _Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen\nlähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on\nkorkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah_. Aamu-rukoukseen huutaessaan\nlisää hän tähän: _rukous on parempi kuin uni!_ -- Tämän huudon perästä\ntulee rahvas metsched'iin. Sen porstuassa eli etu-huoneessa on pitkin\nseiniä hyllyjä, joille sisään-menijät jättävät päällys-kenkänsä. Itsessä\nkirkossa ei ole penkkiä; lattia on katettu joko kirja-ompeleilla\nkoristetulla villaisella eli vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla.\nPaitse tätä ei siinä metsched'issä, jonka minä Kasan'issa näin, ollut\nmuuta erinomaista, kuin opetus-istuimen kaltainen saarnas-tuoli, kaksi\ntavallista kynttilä-kruunua, muutamia lamppuja seiniltä ja Mekkaan päin\noleva ikkuna moni-värisistä ruuduista tehty. Matolle istuikset\nseurakunnan jäsenet rivihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä\nturbaani on päässä, se irtauttaa sen perä-liepeen hartioillensa\nriippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä.\nTätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki\npäästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden pää-vaatteuksesta\neroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen\nyksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen.\nRukoillessa pitää mahometiläinen kätensä lanteillaan, pyyhkäsee vähän\nväliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta tarkoittaakseen.\nToisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin\npaikoin taas panee peukalojensa päät korvan-lehdille, toiset sormet\nhajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämä äkkinäistä\noudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan nousee\nmulla saarnas-tuolille ja lukee siinä luvun alkoran'ista. Tämän\nlukemisen toimittaa hän messun-laatuisella nuotilla, joka ei kuulu\npahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pää-asiaksi\npapin-kouluissa. Sen tehtyä laskeiksen hän alas, menee ja istuiksen\nseurakunnan esinenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa\ntässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja\nseurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus,\nyleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.\n\nMahometin uskon-opista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Nykyjään sanoi\nParis'in piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan\n\"lahkokunnan kristin uskosta\", joka lause hänen tilassansa lienee ollut\nvähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa\nasiasta puhuin, päättää sanoen: \"me uskomme saman näkymättömän\nkaikki-valtiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on\n99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin\nmäärin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä\nmaailmassa ja ian-kaikkisen elämän tulevassa. Jumala-tointa\nrangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee\npaha-teon vielä tulevassakin elämässä\". Tästä tulevaisuudesta oli\nhänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset.\nTaivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä\non siellä mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän\nyltä-kylläisyyden kanssa on kaksi etua yhdistettynä, joita syömärillä\ntässä maailmassa ei ole, nim. että ruokahalu aina on hyvä ja että\ntarpeellansa ei tarvitse koskaan käydä. Toinen pää-nautinto on\nhurskaalla taivaassa sen suloisista neitosista, joiden ihanuutta ei voi\nkielin kertoa ja joita miestä päälle annetaan 70 kappaletta, ollen\nnäillä vielä se erinomainen avu, että neitsyyden lahja ei heiltä koskaan\nkatoa. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon\npeloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan\nedes-asettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on\nhänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.\n\nKunkin metsched'in kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla\nopettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla\nerittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin\nvapa-tahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä,\nja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä.\nTäksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset\nkorkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa\npapin-kouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille\nja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä,\njosta myös yhteisessä kattilassa keitto-ruokaakin tehdään. Koulussa\nistuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppi-aineet\neivät ole suuret: sisältä-luku, rukousten ulkoa-oppiminen ja kirjoitus\non kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkoran'ia ei saa lukea\nmuuten kuin sen alku-peräisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen\nkoulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempi-päinen\nkoulu-lapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä\nkieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä\neroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka\nyhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti\ntäkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen\nrakastajan nautinto kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen\noma-kielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjan-luku\njuoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvun-taidon\nkuin myös luvun-halun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka,\nettä Kasan'issa usea vuosi painetaan alkoran'ia suuret painokset ja joka\nvuosi tuhansmäärin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin\nhengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin\ntältäkin kansalta muutama vuosi-kymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä\nei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasan'issa on eräs\nsaksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika\ntakaperin yksin omituinen kirja-painokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei\ntaida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä\nryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän\npipliä-seuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa\nvoitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti\nkatsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria\nluonnon-lahjoja. --\n\nKasan'in paras ja painavin merkillisyys on kumminkin sen yli-opisto,\ntätä nykyä itäisin maailmassa, jonka arvon se kuitenkin kohta kadottaa,\nkoska yli-opiston asettaminen Irkutsk'iin kuuluu olevan hankkeissa.\nKasan'in yli-opiston perusti keisari Aleksanteri I:nen v. 1804. Siinä on\nneljä tiedekuntaa, nim. lainopillinen, lääkitys-opillinen,\nkieli-opillinen ja luonnontieteellinen, ja opettajain määrä on vähän\nsuurempi kuin Helsingissä, vaan oppilaisten ne 300, joita enemmän\nVenäjänmaan yli-opistoissa kiellettiin olemasta oppilaisia. (Tämän\nkiellon on nykyinen keisari ei kauan sitten kumonnut.) Sen rakennukset\nja laitokset ovat sangen arvoiset; kivi-kuntaista ja luoma-tiedollista\nvarastoa varsinkin kiitetään hyviksi. Kirjastoa on noin 60 tuh.\nkappaletta. Tämä niinkuin kaikki muutkin yleistä oppia tarkoittavat\nlaitokset kuuluu kansan-valistus-minisierin alle ja paikalla hallitsee\nsitä niin-kutsuttu _kurator_, joka vastaa meidän kanslerin-siaista ja\njoka samalla myös on kaikkein yli-opiston oppipiiriin kuuluvien koulujen\nylin hallitus-mies. Lähinnä hallitsevat yli-opistoa ja sen oppilaisia\nrehtori ja inspehtori. Edellisen virkaan kuuluu olla konsistorion\nesi-miehenä, valvoa sen yli, että nuorisossa ei ilmesty\nvapa-mietteisyyttä eli ylen-katsetta uskon-oppia kohtaan, että\nrohvessorit luonnon-tieteissä aina kokevat näyttää luojan viisautta ja\nkaikki-valtaa, rohvessorit valtiollisissa ja historia-tieteissä\ntodistavat yksi-valtaisen hallitus-muodon soveliaimmaksi kuin myös\nosoittavat isän-maan suuruutta ja kunniaa. Paremmin tietääksensä\nluentojen kulun saapi rehtori rohvessoreilta ja muilta opettajilta\ntarkat kertomukset heidän luennoistansa. Myös valvoo hän sen yli, ett'ei\nkonsistoriossa ilmaudu eri-mielisyyttä. -- Paitse omalla\nkustannuksellansa olevia oppilaisia löytyy joku osa heistä semmoisiakin,\nköyhiä virka-miesten poikia, joilla on täysi ylös-pito kruunulta, ja\njotka tästä ovat velvolliset oppi-aikansa päätettyä vähintänsäkin viis\nvuotta palvelemaan kruunua, missä hallitus hyväksi katsoo. Nämä asuvat\nkruunun kartanossa ja lähimmästi näiden muonasta, vaatteista ja\nelannosta yleisesti pitää huolen se niin-kutsuttu inspehtori, joka\nvirka-mies siis semmoisissa yli-opistoissa, joissa tämän-kaltaisia\nkruunun syöttiläitä ei löydy, ei ole ensinkään tarpeen. Ulkonaisesti\nnäyttävät täkäläiset oppilaiset hyvin siivosti elävän; heillä ei ole\nmitään yhteyttä keskenänsä, jokainen nuojaa luettavansa kanssa ja kokee\njoutua virka-mieheksi. Kuin kuulijoilla ei ole sen suurempaa tarkoitusta\nkuin virka-eksaminan suorittaminen, ovat luennotkin sitä myöten\nlyhykäiset ja nappiset, ja korkeampi tieteellisyys tulee harvoin\nkysymykseen. Niin ei Kasan'inkaan yli-opiston tiedetä kasvattaneen\nyhtään kuuluisata tiede-miestä, vaikka opettajien seassa aika välistä on\nmiehiä ollut, joiden nimet ovat tunnetut yli koko Euroopan, niinkuin\nesim. Frähn, Littrov, Kasem Beg j.n.e. Nämä ja muut heidän\nvirka-toverinsa ovat olleet vieraita ja muukalaisia, joilla Venäläisten\nsivistäminen ei ole niin suuresti tarkoituksena ollut kuin\nkunnia-merkkien ja ison eläkerahan saaminen, joka lieneekin syynä\nsiihen, että kuulijat ovat niin vähän tulleet osallisiksi heidän\ntieteellisyydestänsä. Tämä ulkomaalaisten valta on tämän maan\noppi-laitoksissa ennen ollut niin suuri, että Kasan'inkin yli-opiston\nopettajista alussa ei ollut kuin yksi Venäläinen, muut kaikki\nSaksalaisia eli muita vieraita. Nyt on tämä suhde toki niin muuttunut,\nettä Venäläiset jo ovat voitto-puolella ja ulko-maalaisia tämän\nyli-opiston opettajien seassa ei enää ole kuin vähän toista kymmentä,\njoista eräs on Suomalainenkin (nim. opetus-tiedon opettaja Lönnström) ja\neräs taas suomalaisesta eli ruotsalaisesta peri-juuresta (lääkäri\nLindgren). Nykyinen rehtori on Puolalainen Kovalevski, joka\nMongolilaisen kieli-oppinsa tähden myös taitaa olla yli-opiston\nmainittavin tiede-niekka. Ylistettävien tiede-miesten puute Kasan'issa\non nyt sitä suurempi kuin koko itäisten kielien tiedekunta, yhteensä\nyhdeksän rohvessoria, v. 1854 täältä muutettiin Pietariin.\n\nMuista opistoista ovat vielä muistettavat 2 kymnasiaa, hengellinen\nseminario, jossa valmistetaan tavallisia pappia, ja hengellinen\nakateemia, jossa pappia korkeampiin virkoihin tehdään, ja jonkalaista\nkoko valtakunnassa on 4 (nim. Kiovassa, Moskovassa, Pietarissa ja tämä\ntäällä). Kasan'in hengellisellä akateemialla on myös tarkoituksena\nlähetys-saarnaajien valmistaminen täkäläisiä mahometiläisiä ja pakanoita\nkääntämään, joita jälkimäisiäkin vielä löytyy muutamia tuhansia\nTscheremissien ja Tschuvaschien seassa. Tätä vasten tulisi akateemiassa\nopettaa oppilaisia käännettävien kielissä, ja onkin tähän tarpeesen\nkielen-opin ja sana-kirjan tapaista sommiteltu. Mutta tätä nykyä ei\nakateemialla kuitenkaan ole opettajaa kuin yhdessä näistä kielistä nim.\ntatarilaisessa, jona on eräs mulla. Vaan hänen opetuksensa niinkuin\nmuukin luento on päällisin-puolista, ja näin ei lähetyksen työstä tule\nsuurta valmista. Suurempikin nero lankeisi kuitenkin mitättömäksi\nTatarilaisten uppi-niskaisuuden ja ylpeyden edessä, sillä he pitävät\nitseänsä, josko ei parempinakaan kristityitä, kuitenkin kaikin puolin\nheidän vertaisinansa, ja kuin eivät näe kristin uskon tunnustajissansa\nvaikuttavan niinkään suurta jumalanpelkoa kuin heidän uskonsa heissä, ei\nheillä ole mitään syytä ottaa päällensä uskon-muuttajan häpeätä.\nTschuvaschien, Tscheremissien ja Votjakkien kääntäjiksi ennen on\nkasvatettu ja papiksi kouluttu näistä kansoista otettuja lapsia. Mistä\nsyystä tämä kelvollinen asia sittemmin lienee hylätty, koska se nyt enää\nei ole voimassa, sitä en tiedä. Kahden ensiksi mainitun kansan vielä\npakanallisia jäseniä kääntäessä on eräs täkäläinen protojerej nimeltä\nViktor Petrovitsch Vischnevski vaikuttanut jotakuta. Hän on myös\nkirjoitellut heidän pakanallisesta uskostansa luettavia kirjoituksia.\nSitä vastaan ovat hänen kieliopilliset työnsä, Tschuvaschilainen\nkielioppi sana-kirjan kanssa painettu v. 1836 ja Tscheremissiläinen\n(vielä käsikirjoituksena) aivan mitättömät.\n\nLuterilaisia, enimmästään Saksalaisia, on täällä ominainen seurakunta,\njolla on kirkkonsa, kirkko-kartanonsa ja koulunsa, ja kirkko-herrana\nSuomalainen Pundani. Muitakin Suomalaisia tapaa täällä niin hyvin kuin\nmuuallakin ympäri koko Venäjän maata virka-miehinä, käsi-työläisinä ja\nmuina semmoisina. Verrallisesti vähempi-vilppisestä käytöksestänsä\ntuntee nämä Suomalaisiksi, vaan muut koti-maiset tunteet ja koti-maiset\nkielet ovat heiltä leivän ja rahan etsinnössä jo ammoin haihtuneet.\n\n\n\nToinen Kirja.\n\nIschaakin kirkolla Tschuvaschin maassa 23 p. kesäk. 1856.\n\n30:nä päivänä touko-kuuta irtausin viimenkin Kasan'ista. Aikomukseni oli\nkoko tämän kesää menettää Tschuvaschin-kielen tutkimiseen, johon jo ne\nkaksi kuukautta, jotka Kasan'issa vietin, olin parhaan jälkeen\nvalmistainut. Tämä kansa elää enimmäksi osaksensa Kasan'in läänin\nlounaisessa osassa, piirikunnissa: Tscheboksary, Tsyvilsk, Jadrin ja\nKosmodemjansk. Melkein keski-kohdalla näitä neljää piirikuntaa on\nseurakunta Ischaaki, kauas ympärinsä kuuluisa sen ihmeitä tekevän\nNikolai-pyhän kuvan tähden, joka löytyy sen kirkossa ja jolta ympäristön\nrahvas, olletikin Tschuvaschit, matkustelee taudista, raskaista synnistä\neli muusta onnettomuudesta päästöä rukoilemassa. Monesta syystä olin,\nsitä myöten mitä mainitusta paikasta oli minulle kerrottu, päättänyt\ntällä kirkolla oleksia jonkun ajan; se oli nyt matkani maalina.\n\nEnsimäisenä työnä oli siis päästä kevät-tulvasta paisuneen Volgan yli,\njota jokea ensimäiseen maantien varrella olevaan kylään toisella puolen\n(nimeltä Uslón) ei ollut vähemmän kuin 10 virstaa. Ilma oli\naamu-päivästä kaunis, vaikka kova länsi- (ja laita-vastainen) tuuli ajoi\njoen suurille aalloille. Kokenut jo Suomenlahdenkin aaltoja en minä\nantanut tämän matkaani alkuunsa taukoottaa puolen-päivän jälkeen kerran\nrantaan tultuani, vaikka ne kaksi tuttavaa, jotka minua venheesen asti\nseurasivat, kehoittivat huomeiseksi lähtöni jättämään. Näiden kanssa\nvielä pari lasia Krim'in viiniä kallistettuani survattiin venhe\nlaiturilta ja me aloimme pyrkiä eteen päin.\n\nNäin kevät-aikana on Volga, sen syrjä-joki Kasanka ja suuri ala Volgan\nvasemmalla puolella olevata alankoa yhtenä järvenä, jota ylempänä\nseisoivat vaan Kasan itse ja sen esikaupungit, pari kolme luostaria\nj.n.e. Veden pintaa ylempänä oli myös Kasan'in ja esi-kaupunkien välillä\nkappeli, rakettu poikkinaisen särmä-kukkuran (pyramidin) tavoin, joka\nmenneen vuosisadan lopulla tehtiin niiden venäläisten sotijoiden\nmuistoksi, jotka kaatuivat Kasan'ia vallattaessa Tatarilaisilta ja\njoiden luut myös tässä säilytetään. Tämä muisto-merkki, oleva sangen\nvähästä korkeudesta, ei näy kauaksi eikä tee likeltäkään katsojassa\nsuurta vaikutusta tässä lavealla niityllä, vaan arvattavasti ei\nsemmoinen muisto-patsas kumminkaan ole paras väli-kappale\nesi-kaupungeissa elävien Tatarilaisten mielestä unohduttamaan entisiä\naikoja eli lienee se sitten varsin kädestä pitäen rakettu ikäskuin heitä\nuhalla ja heille nykyistä heikkouttansa muistuttamaan. Paitse tätä\nseisoi vettä korkeammalla vielä kaupungin ja näiden esi-kaupunkien\nvälillä kulkeva silta, jota pitkin me nyt sousimme, kunne tulimme\nlähemmäksi jälkimäisiä, semmoiseen kohtaan siltaa, jossa arkku oli niin\nkorkea että venhe veden tulvillansakin ollessa sopi alatse menemään.\nSiltaa myöten kulki peräkkäin kaksi pulkkaa vaimoja vetäen kahta suurta\nvenhettä, joita kovassa vasta-tuulessa muuten ei saatu veden toiselle\npuolelle. He olivat jukkoihin valjastetut samalla tavoin kuin miehiä\nnähdään samassa kimpussa Laatokan-kanavalIa. Minä kummeksin sitä että\nvaimoja pannaan tämmöiseen työhön ja kysyin peri-mieheltä: \"Venakkojako\nnuo ovat vai Tatarilaisia?\" -- \"Venakkoja,\" vastasi hän ylpeydellä ja\nlisäsi: \"mihinkä ne huonot Tatarilais-vaimot, jotka alati istuvat\nlämpimässä tuvassa ja ulkona liikkuvat vaan peite päässä, mihinkä\nsenlaiset tuommoisessa työssä joutuisivat!\" Tämä oli ensimäinen\nVenäläinen, jonka en kuullut kovaa työtä häveksivän, vaan vieläpä\nkerskuvankin sen tekemisestä.\n\nSillan taakse päästyämme olisi meidän pitänyt pyrkiä suorastaan Volgan\ntoiseen rantaan, sillä Uslón, johon päästävä oli, oli sillä puolella\njokea ja sen puolen korkea ranta olisi antanut suojaa ankarata tuulta\nvasten, joka ei ollut aivan pitkin jokea, vaan puhui kovemmin sen\noikealta puolelta. Näin ei kuitenkaan peri-mies tehnyt; hän toivoi\nparempaa suojaa vedessä seisovalta metsiköltä vasemmalla rannalla ja\nlaski siis tätä myöten. Ja niin kauan kuin venhe kulki lepikossa tahi\npaju-pehkojen välitse, ei tuuli sitä kovin estänyt ja matka joutui\neteenpäin. Vaan enin osa oli kuitenkin avonaista niittyä, jossa tuuli ja\naalto täydellä voimallaan painoivat venhettä. Tämä vielä ei ollut\nsujakka niinkuin venheet Suomessa, vaan luupin tavoin tehty leveä,\nkorkea ja raskas heittiö, niin että kyllä parta järisi ukko-rukilla sitä\nvasta-tuuleen kiistäessä. Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä ja päälle\npäätteeksi rupesi vielä rankasti satamaan. Muut samaan suuntaan pyrkivät\nvenheet kääntyivät yksi toisensa perään takaisin esi-kaupungissa tuulta\npitämään. Meitä hävetti tämmöinen matkan-teko, me riensimme siis\nedellensä ja viimein käsitimmekin sen ilon, että Uslón'in valkea kirkko\npaistoi edessämme. Mutta se oli vielä joen toisella puolen, noin 3\nvirstan päässä. Tämä palanen oli epäilemättä vaikein kohta matkaamme,\nsillä tässä oli tuuli laitainen ja suojaa ei vähäistäkään. Viimeisistä\npuu-pehkoista erotessa vaalenivat soutajien kasvot ja he kokivat\nvaroittauta silmiänsä ahkerasti ristimällä. Suuren aallon hyöätessä\nvenheesen hätäytyi muuan heistä niin, että airo raukesi käsistä ja sekä\nmies että airo olivat mennä aallon mukaan. Peri-mies, venhuesta ainoa,\njoka ei näyttänyt pelkäävän, kehoitti souturiansa alinomaa hokien:\n\"soutakaa ukot! soutakaa ukko-kullat! Sinä, veli-veljyeni, vedä\nparemmin! kaikki, poikaseni, vetäkää täydestä voimasta! pikkuisen vielä\nsoutakaa, niin pääsemme perille!\" Mutta tätä pikkuista kesti vielä\nlähemmäksi kaksi tuntia, kunne vihdoinkin märkänä kuin kuikat pääsimme\nUslón'in rantaan. Miesten kompuroidessa maalle tapahtui se onnettomuus,\nettä putelli viinaa, jonka minulle Saksan kirkko-herra Kasan'ista\nlähtiessäni lahjoitti ja joka kuului olevan \"ihan kuin Suomen viinaa\",\nmuiden kapineiden päältä vierähti venhe-pohjaan ja särkyi. Soutu-miesten\nonneksi särkyi se suupuolestansa, niin että heidän ryypätäksensä jäi\nenemmän kuin puolet sen sisällystä, jota herkkua minun ei käynyt\nedellensä kulettaminen eikä ollut sallittu nauttia.\n\nKuin ilta jo oli käsissä, olisi minun kelvannut jäädä Uslón'iin yöksi,\nvaatteitani ja kapineitani kuivaamaan, ja tämän ajatuksen kanssa\nläksinkin siihen taloon, jossa virka-miehiä vasten pidettävät hevoset\nseisoivat. Vaan täällä oli ensinkin isäntä vahvassa viinassa; hän oli\nlihava kuin syötetty sika, vaan hyvä-sävyisyys hohti hänen punottavilta\nkasvoiltansa ja onnellisuus ikäskuin rasvana tippui hänen ruskeasta\nparrastansa. Jospa hän vielä ei olisikaan peloittanut yöksi jäämästä,\nolivat toisekseen kaikki huoneet täynnä joen-kulkijoita, jotka olivat\nparkoistansa nousseet maalle tuulta pitämään ja ankaralla juomisella ja\npajatuksella kokivat sitä kääntymään saada. Ja kolmanneksi oli humalassa\npiisarikin, jonkalainen herrakko on hevoisen-antopaikoissa järestyksen\nyllä-pitäjänä ja kirjoittaa matkustavien tie-kirjat päivä-kirjaan.\nEdellä-mainittuja virka-miehille pidettäviä hevosia, joita minä olin\npäättänyt käyttää, saadaan kahden-laisilla tie-kirjoilla, jotka muuten\novat aivan yhden-näköiset, mutta siten vaan toisistansa eroavat, että\nyhden lajin nurkassa seisoo painettuna sanat: _ilman kyyti-rahatta_, ja\ntoisen sanat: _kyytirahan edestä_. Minulla oli jälkimäisen laatuinen, ja\nseuraten kysyin piisarilta (kuin yöksi en voinut jäädä), paljoko\nkyyti-raha ensi väliltä teki. Hän katsoi tie-kirjaani ja vastasi: \"ei\nmitään\". -- \"Katsokaapas tarkemmin\", sanoin minä. Hän katsoi uudellensa\nja sanoi: \"johan minä sen sanoin: ei se tee mitään, vaan piisarille\nantakaa vähän juoma-rahaa!\" -- \"Kuinka niin? eikös tie-kirjassa tuossa\nseiso: kyyti-rahan edestä?\" -- \"No menkää sitten Jumalanne nimeen, kuin\npuhetta ette ymmärrä\", lausui hän ja ilmoitti maksettavani määrän, joka\nkirjoitettiin päivä-kirjaan; mutta piisari jäi juomarahatta, jonka hän\ntahtoi ansaita hevosten isännän vahingolla.\n\nTullessani toiseen holli-paikkaan oli jo yö, ja kuin satamasta ei\nvieläkään herennyt, olin minä vielä märempi kuin ennen ja vietin\nsentähden tässä yö-sydäntä yhdessä tuvassa Tatarilaisten holli-miesten\nkanssa. Matkattuani kaksi holli-väliä seuraavana päivänä, tulin ensi\nkerran Tschuvaschilaiseen kylään. Venäläiset rakentavat kylänsä linjaan\nkahden puolen maantietä eli kylän-katua, siten että tupa on tuvan\nnurkassa ja ulko-huoneet taampana, joka yksi-muotoisuus ensi kerran sitä\nkatsojalle on mieluinen, vaan aikaa myöten väsyttää silmän. Muuten on\nVenäläisillä tuvat suurilla ikkunoilla, ulos-lämpeävillä uunilla ja\nuseammin paikoin myös lauta-katoilla. Aivan toisenlaisen näyn antaa\ntschuvaschilainen kylä. Talot ovat raketut itse-kukin eriksensä, joten\nyhteinen järestys on kokonansa pois-haipunut, ja rakennukset, nekin\npienet ja niin rikkaalla kuin köyhälläkin pian yhdenlaiset, ovat katetut\nolilla, joka kylälle antaa hyvin surkean ulko-muodon. Mutta tultua\nTschuvaschin pihaan ilahuttaa silmää pihamaan lakaistu viheriäinen\nnurmikko ja se keskellä pihaa seisova tammi, lehmus eli pihlaja, jota\nnäkyä Venäläisten likaisissa pihoissa harvoin tapaat. Piha-maan\nympärillä seisoo rivi aittoja, talli, navetta ja muut ulko-huoneet, vaan\nmissä perhe on laajennut useammiksi parikunniksi, on samassa pihassa\nuseampi tupakin, sillä kullakin parikunnalla pyytää olla niin hyvin oma\ntupansa kuin oma makuu-aittansakin. Tupaan tultuasi luulet olevasi missä\nkussa itä-Suomen sydän-maassa mökkiläisen eli mäki-tupalaisen tykönä,\nsillä tuvan ikkunat ovat pienet, uuni kiukaan tavoin sisään-lämpeäväksi\nrakettu ja seinät samoin kiilto-mustat kuin tuvissa mainitussa osassa\nSuomea. Sitä tämmöisissä asunnoissa niin tarpeellista lakeista en ole\nnähnyt Tschuvaschien tuvissa. Penkit ovat hyvin leveät ja niiden alus\neteen lyödyillä laudoilla kolpitsoiksi tehty, joka laitos nähdään\nTatarilaistenkin tuvissa. Näin kerran Tschuvaschin tupaan päästyämme\nolisi hyvä tila jutella itsestä kansastakin jotakuta; vaan tätä emme\nvielä paljon tunne, jääköön se asia siis toiseen kertaan, varsinkin kuin\nmatka kiirehtää eteenpäin pyrkimään.\n\nToisena päivänä selvisi ilma viimeinkin, mutta sateen siaan tuli kylmä\npohjatuuli. Vaatteeni eivät yön aikana olleet kerinneet kuivaa\nkaksi-päiväisestä märkyydestänsä, ja se asia, että päätin ne matkaten\nkuivauttaa pohjatuulella, saattoi minulle vanhan viholliseni\nhammas-taudin, joka sitten taas ei luopunut leuvoistani ennenkuin tuli\noikea kesä-lämmin, joka tapahtui noin kahden viikon perästä. Tämän\nkumppalin kanssa tulin, samana päivänä Tsyvilsk'iin, jota Tschuvaschit\nynnä Volgan rannalla olevata Tschebotsarya pitävät pää-kaupunkinansa.\nTsyvilsk'issä elää toista tuhatta asujaa, ja tähän katsoen luulisi\nmeikäläinen matkustaja tämmöiseen kylään tullessaan löytävänsä toki\njotain sivistyneen ihmisen elämään kuuluvista tarpeellisuuksista. Mutta\nniitä etsit turhaan Venäjän pienemmissä kaupungissa. Ravinto-huoneita\nsuuremmissa kaupungissa niinkuin esim. Kasan'issa löytyy tosin paljo ja\nmuutamat niistä niin suuria, että Kleinehkään ei häpeisi niissä\neläessään. Mutta siivo ja koko laitos niissä on europalaiseen\nsiisteyteen tottuneelle kokonansa vastoin mieltä. Tosin seisovat seinät\ntäynnä koreita tauluja, suuria peiliä ja kalliita jumalan-kuvia, ja\nhuone-kalut näyttävät myös loitommalta katsoen hyvin komeilta. Mutta\nkatsopas tarkemmin tätä sohvaa esim., johon nyt istut. Sen\nsahviani-päällys on jo monin paikoin pahasti kulunut, täytteenä olevat\nsian-villat eli muut karvat pyrkivät jo useammasta kuin yhdestä reiästä\nulos, se vapisee ja naukuu allasi, ja vedon lyön kanssasi sen päälle,\nettä jos siinä puolen tuntia istut, olet tunteva ruumiissasi kupisevan\nliikoja asujamia. Asia on se, että tämä sohva on vanha, hyvin vanha,\nmonessa avisionissa ollut ja monen isännän luita lepäyttänyt.\nSamanlaisia ovat muutkin huonekalut ja se koreus, joka ensin sisään\ntullessasi oli sinusta niin mieluinen, muuttuu pian inhon-tekeväksi.\nTätä tunnetta ei vähennä se sini-kirjainen pöytäliina eikä se yhdellä\npesullansa jo monta partaa pyyhkinyt ruoka-liina, joka sinulle annetaan,\nei myöskään se kirjavassa eli punaisessa, housujen päällä olevassa\npaidassa löyhkyvä, parrakas passari, joka ympärilläsi liekkuu, kutsuu\nsinua \"armoksi,\" \"korkea-sukuisuudeksi\" eli muuksi, vaan jonka\npää-toimitus on valvoa, ett'et maksamatta pois-mene eli pistä povellesi\njotakuta talon eli muiden vierasten kapinetta. Syy tähän parastenkin\nravinto-huonetten kehnouteen on se, että maan sivistyneet asujat harvoin\netsivät niissä huvitustansa. Niinkuin _bluf'in_ sanotaan Ranskanmaalla\nkaikki tämmöiset paikat vallanneen, niin on _parta_ ne täällä anastanut.\nMusikka eli se ei paljon häntä sivistyneempi kauppa-mies ei nim. kajoa\nparaimpaankaan ravinto-huoneesen mennessään, jos tietää itsellänsä vaan\nolevan sen kymmen-kopeikaisen, jolla hän jo saapi henkeänsä _teetä_\nvatsan täydeltä. Bluf'in ja parran välillä mahtaa kuitenkin olla suuri\neroitus heidän käytöksessänsä. Edellistä en ole nähnyt, vaan jälkimäinen\non ravinto-huoneessa tavallisesti humalassa, pajattaa, tanssii, retkuu\nja ylpeileiksen kaikella tavalla, muka kuin hänkin on kerran herrana,\nvaikka eileinen selkä-sauna vielä voipi kylkiä vihamoitella. Sivistynyt\nihminen lymyää arvattavasti vaan suuresta pakosta, niinkuin matkalla\nollessaan, tämmöiseen paikkaan ja tällöinkin on maan omilla asujilla\nomat makuuvaatteensa, syömä-astiansa ja useammat palvelijat kanssansa,\nniin että isännältä eivät tarvitse paljon muuta kuin huoneen ja\nlämpimän.\n\nVaikka minulla ei ollut näitä tarpeitakaan, olisin kuitenkin kernaasti\nsuonut löytäväni Tsyvilsk'issä ravinto-huoneen; vaan sitä ei ollut ja\nminun täytyi majata posti-paikassa. Ispravnikalta ja eräiltä muilta\nvirka-miehiltä kuulusteltuani kaikellaisia tietoja Tschuvascheista\nläksin seuraavana päivänä viimeiselle holli-välille Ischaakiin päin, ja\n25 virstaa matkattuani tulinkin tähän paikkaan, joka oli tietojani\nTschuvaschin kielessä enentävä. Korttierin sain erään diakan-lesken\ntykönä, joka on juuri semmoinen \"lesk-akka,\" joka meidän Venäjän\npuolelta saaduissa saduissa aina tavataan korttierin pitäjänä ja\nkaikellaisena muuna auttajana ja väli-verkkona.\n\n\n\nKolmas Kirja[9]\n\nKosmodemjansk'issa, 6 p. elok. 1856.\n\nNiinkuin matka-kaavastani näkyy, oli minulla matkani tarkoituksena\nVolgan ja Uraalin tienoissa löytyvien Suomalaisten kielien tarkempi\ntutkiminen. Sitä varten Helsingistä lähdettyäni 19 p. helmi-kuuta\nviivyin Pietarissa kolmatta viikkoa, joka aika meni osittain\ntieteellisiä tietoja ja lähteitä kerätessä, osittain myös semmoisten\nhallitukselta annettavien avitus-kirjoitusten hankkimisessa, joitta\nmatkustaja tässä maassa joutuu jokaisen koiramaisen virka-miehen\nmieli-valtaan ja ilman joitta ei yksikään virkakunta Venäjällä\nlähettiläistänsä matkalle lähetä. Tämän viipymisen tähden tulin vasta 21\np. maalis-kuuta Kasan'iin, jonka olin päättänyt matkani ensimäiseksi\nkeskukseksi.\n\nTarkemmin perusteltuani matkani aineen näytti minusta _Tschuvaschien_\nkielen tutkiminen ensi työksi välttämättömältä. Tämän kansan peri-juuri\non nim. vielä nytkin sangen hämärä milt'ei aivan tietymätöin, ja yksi\nosa oppineita on sen lukenut suorastaan täkäläisten Suomalaisten\nkansojen joukkoon, toinen taas väittänyt sitä puhtaaksi Turkkilaiseksi\nheimo-kansaksi, ilman että kummallakaan on ollut todistuksina tarkkoja\ntutkinnoita siinä aineessa, joka enemmän kuin mikään muu voipi väitökset\nkansojen heimolaisuudesta ratkaista, nim. tietessä. Tämä seikka ja\nkoetukseni saada se europalaiselle tieteelle lopullisesti selitetyksi jo\nyksinänsä lienee kelvollinen puolustamaan minua, jos kuka sanoisi näin\nliiaksi poikenneeni matkani pää-tarkoituksesta. Tämmöistä puolustusta\nlöytyy minulle vielä enemmän siinä, että mainitun kielen tutkiminen myös\nlähimmästi koskee Suomalaista kielitutkintoa, sillä se on pohjassa\nlikimäinen naapuri Tscheremissien kielelle ja etelässä taas sekaantuvat\nsen ja Mordvan kielen rajat toinen toistinsa, ja niinkuin vasta saan\ntilaisuuden todistaa on se paljon vaikuttanut molemmissa näissä\nkielissä, olletikin edellisessä, kuin myös itse niistä vaikutusta\nvastaan ottanut. Näin voin sanoa, että Tschuvaschin kielen selittäminen\nminun matkallani on \"yksi tie, kaksi asiata,\" ja tämän kielen oppimista\nalottelinkin jo Kasan'issa. Sillä löytyvä kirjallisuus on hyvin\nvähäinen; evankeliumien käännös, painettu Kasan'issa v. 1820, lyhykäinen\npipliän historia, präntätty myös Kasan'issa v. 1832 ovat\nTschuvaschilaisen kirjallisuuden nurkkakivet. Tähän voipi vielä lukea\npari kreikan-uskonopillista rukousta, erään ilmoituksen pipliän-seurojen\ntarkoituksesta ja hyödystä, erään toisen pano-rokosta, ja kaikki on\nlueteltu, mitä Gutenberg'in taide on tällä kielellä ilmoille saattanut.\nTutkinnoita siitä ei löydy muuta kuin eräs menneellä vuosi-sadalla tehty\nsurkea kieliopin-tapainen ja toinen v. 1836 Kasan'issa painettu sitä ei\npaljoa parempi kieli-oppi sana-kirjan kanssa, molemmat pappien tekemät.\nMinun työksentelemiseni tämän kielen kanssa Kasan'issa oli se, että\nerään Tschuvaschien maassa syntyneen kirkon-palvelijan kanssa läpi-kävin\nmainitun evankeliumin käännöksen, jossa minulle hyvänä apuna oli\njälkimäiseksi nimitetyn kieliopin tekijän kokoama, käsi-kirjoituksena\noleva luettelo tässä käännöksessä löytyvistä sanoista, josta luettelosta\ntekijä antoi minun kopion ottaa. Paitse tätä harjoitin kuukauden päivät\nmyös Tatarin kieltä, jonka opettajana minulla oli eräs sikäläinen mulla,\nnim. _Biktemir Jusufov_.\n\nKesän tullen läksin 30 p. toukok. Tschuvaschien maahan, jossa otin\nasentoni Ischaakin kirkon-kylässä, Kosmodemjansk'in piirikuntaa, noin 25\nvirstaa etelään päin Volgasta. Tässä kylässä istuin ummellensa kuusi\nviikkoa. Ne aineet, joita tässä keräsin, ovat sangen arvolliset, enin\nosa kieli-opillista ja sanakirjallista, vaan sen ohessa myös noin puoli\nsataa arvoitusta, jotka kielen-näytteet sain melkein kaikki yhdeltä\nlaulajalta, asuva ei kaukana Ischaakin kirkolta, ja jotka\nkieli-tutkinnolle arvattavasti ovat suuresta arvosta. Lauluista aion\njälempänä antaa muutamia näytteitä. -- Ischaakista matkustin\n_Kosmodemjansk'iin_, piirikunnan Volgan rannalla olevaan kaupunkiin, jos\nkaupungiksi voi nimittää ryhmää surkeita, pönkitettyjä talon-höllejä,\njoissa elää pari kolme tuhatta talon-poikaa, muutama kymmenkunta\nlahja-konttia, joita muuten kutsutaan piirikunnan virka-miehiksi, ja\njoku satainen niitä seuraavia nälkäistä piisaria (kirjoittajia). Juuri\nnäiden jälkimäisten herrojen seassa löytyi kuitenkin se esine, joka\nminua tähän paikkaan veti, nim. eräs Tschuvaschi nimeltä _Spiridon\nMihailov_, joka sivistyksessä on kiivennyt ylemmäksi kuin yksikään hänen\nkansalaisistansa, niin että hän nyt toimittaa tschuvaschilaisen\nkielen-kääntäjän virkaa piirikunnan oikeudessa ja on samalla myös\nispravnikan kirjoittajana. Hän on Kasan'in läänin-sanomissa kirjoittanut\nuseampia kirjoituksia kansansa muinaisuuksista, tavoista ja\nelämän-laadusta, niin että hän on tullut tunnetuksi Pietarissakin, jonne\nkeisarillinen maa-tieteellinen Seura on kutsunut hänen kirjoittelevaksi\njäseneksensä. Toinen viehätys tähän kylään oli minulle se, että\nsiinä eli erää pappi nimeltä _Gromov_, joka kauvan on koonnut\ntschuvaschilaista sana-kirjaa ja semmoisen muutamia vuosia taka-perin\nkäsi-kirjoituksena lähettänytkin Pietariin, jossa se \"_post varios\ncasus_\" on joutunut Tiede-Akateemian hoteihin. Näiden molempien miesten\nkanssa olen taas kolmatta viikkoa työskennellyt mainitun kielen\ntutkimisessa, ja ovatkin kokoelmani nyt siinä tilassa että, jos\nitselleni ei olisi sallittu aikaa niitä painoon toimittaa, sen vieraskin\nhelposti voi tehdä. -- Näin annettuani tähän asti olleista toimistani\nlyhykäisen rangon, saan Tschuvaschien elosta ja olosta tähän liittää\nmuutamia tietoja.\n\nSuurin ja pää-osa tätä kansaa elää Kasan'in ja Simbirsk'in lääneissä\nsillä niemi-maalla, jonka Volga tekee Kasan'in kohdassa itäisen\njuoksunsa etelätä kohti polveamalla. Tschuvaschin-maan eteläiseksi\nrajaksi voi lukea 55:n leveys-pykälän ja länteiseksi etelästä Volgaan\njuoksevan syrjä-joen _Surá_. Ainoastaan reunoilla tätä alaa elää muita\nkansoja, nim. idässä Svijäschk'in ja Buimsk'in kaupunkien tienoossa\nTataria ja Venäläistä, Volgan, Surán ja muidenkin jokien varsilla\nenimmästi viimeksi mainittua kansaa, ja Surán suusta pitkin Volgaa itään\npäin, Kosmodemjansk'in kaupungin tienoota, joku kymmenkunta tuhatta\n_Mäki-Tscheremissiä_, joita täksi kutsutaan siitä, että he elävät Volgan\noikealla, mäkisellä puolella, jota vastaan suurin osa tätä kansaa, elävä\nmainitun joen vasemmalla, matalalla puolella kutsutaan _Niitty- eli\nMetsä-Tscheremisseiksi_. Tällä maalla yhdessä jaksossa elävien\nTschuvaschien määrä on noin 400 tuhatta henkeä; vaan jos yhteen luemme\nniidenkin Tschuvaschien määrän, jotka elävät Saratov'an, Samaran ja\nOrenburg'in läänissä, jonne he ovat tästä isän-maastansa nykyisempinä\naikoina muuttamalla sioitetut, niin tekee koko kansan luku noin 435\ntuhatta henkeä.\n\nMaa on sileätä tasankoa, joka vaan toisin paikoin kohotteleksen\nkaltaviksi harjanneiksi, joiden välillä olevat alangot antavat hyvää\nniitty-maata, kuin alangon pohjassa tavallisesti juoksee joko puro eli\njoki. Maan-laatu on mustaa kuohkeata mullikkoa, jossa kiveä ei ihmeeksi\ntavata, ja joka vähästä vaivasta antaa viljavan kasvun, eli niinkuin\nPietari \"Hirvenampujissa\" kiittelee Kurun Matin maita:\n\n    \"Pellot kylvetyt vuosin ja vuosin myös maho-maina,\n    Viljavat, multahiset, savi-pohjaset, kokkara-maiset.\"\n\nTavalliset kasvit ovat: ruis, ohra, kaura ja tattari (nisua viljellään\nharvassa), joita viljan-laatuja hyvinä vuosina Kasan'in läänistä viedään\nulos noin 10-12 miljonaa puutaa, maksaen puuta rukiita syksyllä ei\njuuri enemmän kuin 15 kop. hop. Nämä luvut osoittavat tarpeeksi\ntämän maan lihavuuden, ja ovatkin maat Volgan keski-juoksulla,\nNischnij-Novgorod'ista alkaen aina Saratovaa myöten, se suuri elo-aitta,\njosta koko pohjais-Venäjä ja suuri osa muutakin Europaa leipänsä ottaa.\nPaitse mitä maan-viljelys antaa, keinotellaan rahaa vielä puu-tarhan- ja\nmehiläisten hoidolla, Volgan ja Kaman jokiloilla purlakoitsemisella\n(aluksilla työ-miehenä olemisella) ja läänin pohjais-osassa\nmetsän-pyydölläkin, painava elatus-keino Niitty-Tscheremisseillä, joiden\nala on isommaksi osaksi jylhää metsää. Muissa osissa lääniä, olletikin\nTschuvascheilta asutussa, on metsää sangen vähä, paitse niitä suuria\ntammikoita, joita kruunun varaksi paikka paikoin säästetään ja joita\nkova rangaistus estää maan-asujan koskemasta. Tämän metsän-puutteen\ntähden ovat Tschuvaschien kylätkin sangen halvan-näköiset, sillä\npirtti- ja aitta-rakennukset ovat pienet, enin osa ulko-huoneita samoin\nkuin aidatkin ovat tehdyt niotusta vitsasta (ven. плетeнь), ja kaikki on\nkatettu olella, joka pian mustuu ja antaa kylälle surkean katsannon.\nVäki-luvulta ovat nämä kylät kuitenkin sangen vahvat, koska monesti\ntapaat yhdessä kylä-ryhmässä 60, 80 ja paikoin satakin taloa.\n\nVaikka kieli todistaa kansan läheistä heimolaisuutta eli vähintätäkin\nsuurta sekaannusta Tatarien kanssa, niin ei tätä suinkaan ulko-näöstä\nvoi päättää. Tatari on pitkä ja runnokas, Tschuvaschi pieneläntä, laiha\nja hyvin harvoin harteakas; Tatari on harvoin vaalea, useasti\npuna-poskinen ja aivan valkea-verinenkin, Tschuvaschi vastoin päin\nvaalahtava ja paljoa mustempi-ihoinen kuin edellinen ja aivan vähän\nnähdään tässä kansassa valkea-veristä ihmistä. Heidän muussakin\nluonteessansa havaitseisi suuren eroituksen se, jolla olisi tilaisuus\nmolempaa kansaa tarkemmin tutkia; niin on Tschuvaschi esim. kaino ja\narka eikä ulkone kauemmaksi koto-tuliltansa muutoin kuin hätä-tilassa,\nja Venäläisten parissa kokee hän peittää kansallisuuttansa, joka\nkuitenkin harvoin onnistuu, kuin hänellä on \"kova pää\" näiden kieltä\noppimaan. Tatari sitä vastaan vaeltaa tavaratansa kaupalla halki\nmaailman, jos niiksi tulee, eikä häveksy missään kansallisuuttansa eli\nuskoansa, joiden tavat ja käytökset hän tarkasti täyttää niin\nhyvin kauppatorilla muukalaisten seassa kuin oman harem'insa\nyksinäisyydessäkin. Tämän tähden pitävät toiset kansat Tataria kunniassa\nolletikin Venäläinen, jota vastaan hän aina irvistelee ja tekee\nkoiruutta Tschuvaschille. Jälkimäisen luonnon kirjoittamiseksi ei\ntarvitse juuri parempaa esi-merkkiä kuin se useasti havaittu tapa\nhänellä, että jos hän loukkausta tahtoo kelle kostaa, uhraa hän itse\nitsensä samalla kuin koston hekkumaa nautitsee, hän nim. menee ja\nhirttää itsensä vihamiehensä pihaan, sillä keinoin tämän päälle saattaen\nkaiken täkäläisen oikeuden-käymisen onnettomuuden, joka tavallisesti\npäättyy sen talon ja koko sen kylänkin häviöllä, jossa oikeus pitää\ntutkintoansa. Vaatteuksessa ei näillä kansoilla myöskään ole\nyhtäläisyyttä, sillä Tatari vaatehtiupi kokonansa itä-maan tapaan, jota\nvastaan Tschuvaschin, mies-puolen, puku ei eroa Venäläisen vaatteuksesta\npaljon muussa kuin jalkineissa, jotka tällä enemmin ovat saappaat, vaan\nedellisellä aina niini-virsut ja sukkien asemesta polvia myöten\npauloitetut villa-säärykset, joiden karvasta Tschuvaschilainen\ntunnetaan, mistä piirikunnasta hän on, samoin kuin Viipurilaiset\nkauhtanansa karvasta. Vaimoilla sitä vastaan on omituinen pukunsa, joka\nkesällä on sangen yksin-kertainen, nim. paljas paita, ulottuva polvea\nalemmaksi, jalassa virsut samoin kuin miehilläkin ja sääret samoin\nkäärystellyt, mutta hyvin monin kerroin, sillä kuta paksummat sääret\ntschuvaschilaisella hemmettärellä on, sitä viehättävämpänä pitää hän\nitsensä, joka ihmeellinen tapa löydetään myös ei ainoastaan\nTscheremisseillä vaan muillakin Suomalaisilla, niinkuin Vatjalaisilla\nInkerin-maassa ja, Kreutzwald'ia myöten, Pleskov'an Virolaisillakin.\nToinen näiden kansojen ja Tschuvaschien vaimoilla yhteinen tapa\npuvussansa on hopearahojen käyttäminen koristeina. Viimeksi mainituilla\non hopearahoilla (10, 15, 20, 25 ja 30 kop. arvosta) silattu ei\nainoastaan tukka-nauhat ja korvien takaa koukuista riippuvat korttelia\npitkät lentit, vaan myöskin ja erinomattain, se niin-kutsuttu\n_schylgemé_. Tämä on noin 8 tuumaa pitkä ja 4 t. leveä nahkainen\nrinta-lasta, nahka-nauhasta kaulalta riippuva rintojen päällä, ja jonka\nulko-puoli kokonansa on päällystetty siihen ommelluilla hopea-rahoilla.\nTyöläs on sanoa tämän koristimen muuta toimittavan kuin sanovan että\nkuin päällä-päin jo on näin kallista tavaraa, mitä aarteita ei sitten\nalla ole! ja se kuuluu Tschuvaschilais-vaimoista olevan niin rakas,\nett'eivät yöksikään henno siitä luopua. Päässä on heillä pukineena\nvalkea huntu, jonka helma riippuu hartioilla, vaan jota kesällä harvoin\npidetään. Tässä puvussa ovat he pyhänsä arkensa ja ainoastaan hyvin\njuhlallisissa tiloissa niinkuin esim. häissä olen vaan Tschuvaschittaren\nnähnyt siihen lisäävän hameen, hartioillensa husaarin-kapan muotoisen\nvalkean viitan ja päähänsä lakin, joka on juuri sen-näköinen, kuin jos\nsokuri-topan päällyksestä ylä-puoli olisi pois-leikata ja ala-puoli\nkatettuna panna päähänsä, ja joka edellä-mainittujen koristusten mukaan\non yltä-ympärinsä hopea-rahoilla silattu.\n\n_Uskon_ asioissa on tämä kansa merkillisellä kannalla, jota ei voi sanoa\nkristillisyydeksi, ei mahometiläisyydeksi eikä puhtaaksi\npakanuudeksikaan; sillä kaikista on siinä osaa, ehkä se jälkimäiseen\npäin enimmästi on nojallansa; Tschuvaschia on ristitty kreikan uskoon\nsitten v. 1743, sillä menestyksellä, että ristimättömiä ei löydy tätä\nkansaa enää kuin muutamia tuhansia. Vaan jos kuka arveleisi heidän jo\npitävän olla hyviä kristityitä, niin muistelkoon esim. kuinka syvään\nkristin-usko mahtoi olla Suomen kansassa juurtunut v. 1257, sata vuotta\nsiitä kuin Henrikki piispa muka ensi kerran kastoi Suomalaisia.\nTschuvaschit olivat ennen Venäjän-vallan tunkeumista näihin maihin\nTatarien alamaisia, vaan näiden uskoa eivät he koskaan ole tunnustaneet,\njoka seikka on suuresta painosta niitä vastaan, jotka ilman kaikitta\nehdoitta tahtovat heitä puhtaiksi Tatariksi tehdä, kuin kaikkein\nTurkin-sukuisten kansain tiedetään antauneen Mahometin uskoon, ja jota\nseikkaa kuin myös edellä-viitattua suurta eroitusta Tschuvaschien ja\nTatarien ulko-näössä, jotka molemmat kuitenkin iki-muistoisista ajoista\novat yksissä maissa eläneet, pyydän tarkasti arvostelemaan. Mutta\nTatarien uskon-käytöksistä on heidän elämäänsä jäänyt kuitenkin joita\nkuita jälkiä. Niin kuuluu ristimättömien Tschuvaschien seassa vielä\nlöytyvän joita kuita moni-vaimoisia; niin sanotaan näiden samojen vielä\najavan hivuksensa, joka mahometiläisissä yleinen tapa lienee ennen ollut\nTschuvascheissakin yleisempi; ja niin viettävät kaikki Tschuvaschit\nvielä kristittyinäkin lepo-päivää ei sunnuntaina, vaan perjantaina.\nTatarilta saaduksi voipi myös lukea Tschuvaschien entisen tavan syödä\nhevosen lihaa, joka nyt jo lienee heitetty, ja heidän inhonsa\nsian-lihalle, jota eivät vieläkään ole tottuneet syömään. Suurin osa\nheidän uskontoansa on kumminkin vielä tänäi päivänä pakanallista. Ne\ntiedot, jotka tästä itse olen kerännyt, ynnä venäläisten pappien ja\nkirjoittajien kertomukset, antavat tälle päätökselle hyvän perustuksen.\n\nNe kaksi pää-olentoa, jotka Tschuvaschien luuloa myöten hallitsevat\nmaailmata ja heille onnea eli onnettomuutta antavat, ovat: _Tora_, hyvä\nolento, kristillisessäkin merkityksessä Jumalan nimi, ja _Keremet_, paha\nolento. Edellistä eli hyvää jumalaa on useammat henget, joilla kullakin\non oma osansa maa-ilmaa hallittavana, ja joista merkillisimmät ovat:\nauringon jumala, kuun jumala, tuulen jumala, tien jumala, huone-jumala,\nkartano-jumala, karjan jumala, metsän jumala, ukkonen ja yli-jumala.\nTämä viimeinen elää ylähällä ilmassa ja, vaikka maa-ilman\npää-hallitsija, ei Tschuvaschien luuloa myöten liiku maalla muulloin\nkuin perjantai-päivinä, jolloin hän kävelee katsomassa, tokko nämä\nlepo-päivää työtä tekemättä viettävät ja tokko vaimot mainittuina\npäivinä puolille päivin asti malttavat olla tuvan lämmittämättä, joista\nmolemmista hän rikkojan rankaisee. Häntä kutsutaan monella nimellä,\nniiden erinäisten omaisuutten jälkeen, joissa hänen voimansa näytäksen,\nniinkuin: valon-tehnyt jumala, hengen-luoja jumala, maan-veden isä,\nsuuri jumala, suuri antelias jumala, j.n.e. Hänellä on äiti, puoliso ja\npoika, joita myös jumaloina apuun huudetaan, ja itä-maisen hallitsijan\nsuuri hovi-joukko, niinkuin: edellä-käyjä, oven-avaaja,\nsanan-lennättäjä, uhrin-vastaanottaja, j.n.e., ollen näillä kaikilla\nvielä omat äitinsä, poikansa ja palvelijansa, joten taivaallisten joukko\ntuntuvasti enenee.\n\n_Pahuuden_ alku maa-ilmassa on _schoitan_ (saatana), vaikka sen\ntoimittajana nyt on _Keremet_. Tämä jälkimäinen oli nim. alkujansa\nyli-jumalan poika, ja matkaeli maan päällä, jaellen ihmisille\nkaiken-kaltaista onnea ja menestystä. Vaan saatanan viettelyksestä\nottivat ihmiset kerran, hänen näin matkustaessansa, ja murhasivat hänet.\nPeittääksensä tätä julmaa työtä murhatun isältä polttivat he ruumiin ja\nhajottivat siitä jääneen tuhkan tuuleen. Vaan murhattu ei sillä\nhukkunut. Mihin tätä tuhkaa lankesi maahan, siihen kasvoi puita ja\nniiden kanssa syntyi Keremetkin uudestansa henkiin, mutta ei yhtenä\nolentona niinkuin ennen, vaan sangen suuressa määrässä, niin että joka\nkylällä nyt on yksi, kaksi ja kolmekkin Keremet'iä, sitä myöten kuin\nsuuri kylä on. Eikä Keremet nyt enää ollut se hyvän-tekevä yli-jumalan\npoika kuin ennen. Ihmisten paha-teosta häntä vastaan kostaa hän heitä\nnyt lakkaamatta siten, että heidän päällensä lähettää hengellisiä\nahdistuksia ja ruumiillista kurjuutta ja heidän karjoillensa\npahaa tekee. Hän asuu tavallisesti metsässä, vaan kuin metsä\nTschuvaschin-maassa alkaa olla vähissä, niin nähdään joka kylän\npelloilla yksi eli kaksi eli useampia pienempiä lehmus- eli\ntammi-lehtoja, jotka myös kutsutaan Keremet'iksi ja ovat jätetyt\nKeremet'in asua, sillä jos häntä asun-sian vähentämisellä hyvin rupeisi\nahdistelemaan, nousisi hän raivoon. Muuten elää hän myös järvissä,\nlähteissä, veden-uurtamissa rotkoissa j.m. Jos kylä muuttaa, muuttaa\nKeremetkin, eli jos kylästä käsin tehdään uusi kylä, saapi se myös uuden\nKeremet'inkin emä-kylän Keremet'in pojista, sillä Keremet'it naivat ja\nsikeävät samoin kuin jumalatkin. -- Mutta schoitan itse, kaiken pahan\nalkaja, on Tschuvascheilta jäänyt unhotuksiin. -- Paitse Keremet'iä ovat\npahoista hengistä vielä muistettavat _Esrel ja Iirih_. Edellinen on\nkuoleman henki, tappava halvauksella, jälkimäinen kiusaa ihmistä monilla\ntaudeilla, niinkuin rokolla, kavilla, paiseilla, syyhelmällä,\nsilmä-kipeillä j.n.e.\n\nVaikka, niinkuin sanottu on, enin osa Tschuvaschin kansaa tätä nykyä on\nristittyä, ei se ole hylännyt näitä entistä jumaloitansa, joka nähdään\nsiitäkin, että se vuosittain vielä kantaa niille _uhria_. Tavalliset\nuhri-teuraat ovat: hevonen, härkä, lehmä, lammas, hanhi ja kana. Uhrit\novat joko yhteiset, joissa koko kyläkunta eli useampiakin kyläkuntia\nottaa osan, eli yksinäiset, yhdeltä hengeltä eli perhekunnalta tehtävät,\nja toiseksensa kannetaan uhri joko jumaloille eli Keremet'ille. Tämän\nniinkuin uhrin laadun ja suuruudenkin määrää se niin-kutsuttu _Jomse_.\nTämä sana on yhteen-liitetty sanasta _jom eli jomah_, puhe, lause, ja\njohto-päätteestä -se, joka tarkoin vastas suomen-kielistä päätettä -ri,\nvastaava siis jomse meillä taikuria, puhujaa eli tietäjää. Jos ketä on\nravaisnut esim. taudin kohtaus, lähetetään heti jomsea hakemaan. Hän\ntutkii taudin syyt ja määrää uhriksi joko sille ja sille jumalalle eli\nKeremet'ille esim. mustan lampaan. Heti keitetään olut ja likimäisille\nsukulaisille annetaan tieto uhrista. Uhrin pitoihin tulevat kaikki\npuhtaissa vaatteissa ja syömättöminä. Nyt talutetaan lammas pihalla\nseisovan puun juureen ja tapetaan rukouksen pidettyä siinä. Lihat\nlyödään kattilaan, vaan nahka, pää ja sisälmykset kääritään yhteen\nmyttyyn. Keitoksen joutuessa rukoillaan taas, ja syötyä poltetaan tämä\nmytty jumalalle ja tuhka hajotellaan tuuleen. Sitten käydään olutta ja\nviinaa juomaan, vieläpä tanssimaankin, jota iloa kestää talon varoja ja\ntilaisuuden luontoa myöten päivä eli useampikin. Keremet'ille tehtävä\nuhri on useammin tätä laatua, välistä vaan sillä eroituksella, että se\ntehdään itse hänen asun-paikassansa, jona tavallisesti on, niinkuin\nedellä sanoin, joku kylän seudussa kasvava lehto, vaan useasti myös\npaljas rotko. Lepechin kertoo päivä-kirjassansa, matkustaessaan lopulla\nmennyttä vuosi-sataa nähneensä Keremeti-lehdoissa suuret summattomat\nrakennukset, joissa uhria teki suuri joukko kansaa. Keremet'in\npalveleminen on siis, niinkuin sen jo ilmankin voi arvata, siitä ajasta\ntuntuvasti vähennyt. Paitse edellisen-laatuista uhria uhrataan\nKeremet'ille rahaakin, ollen hän tässä katsannossa joko _Hopea- eli\nVaski-Keremet_ sitä myöten, kummanko laatuista rahaa hänelle on\nantaminen. Ja kuin nykyinen aika kaikessa viisastuu, niin on opittu\nKeremet'iäkin pettämään, sillä hopea-rahan siaan annetaan hänelle vaan\nrahan-muotoisia tina-suiluja, ja hevois-uhrin siaan, jota hän luonnossa\nnyt enää ei koskaan saa, täytyy hänen tyytyä pieneen hevosen kuvaan,\ntehty renikka-taikinasta. Näitäkään vähiä uhria saa hän harvoin rauhassa\nnauttia, sillä Venäläiset keräävät ne heti uhraajien jälestä itsellensä,\nja minun täytyy itsestänikin tunnustaa, että kerran autoin venäläistä\npoika-parvea Keremet'in-varkaudessa, joka asui vanhassa tammessa,\njolloin saalis oli tammen juurilta ja ontoista löydettyä hopea-rahaa 45\nkop., koko joukko enemmän eli vähemmän homehtuneita renikka-konia, joka\ntavara jäi poikain osaksi, ja noin pari-kymmentä kappaletta\nrahan-muotoisia tina-suiluja, jotka minä pidin.\n\nKorskeampi on yhteinen uhraus, jonka kylä eli useammat kylät yhdessä\ntekevät. Tavallista tämmöistä uhrausta on kaksi vuodessa, nim.\nensimäinen touvon tehtyä, Pietarin päivän alla, joka uhri toimitetaan\nhyvää vuoden-tuloa jumaloilta saadakseen, ja toinen myöhä-syksyllä, noin\nmarras-kuun lopulla, kiitos-ubri viljan edestä. Edellisen uhrin aika oli\njuuri minun Ischaakissa oloni aika, mutta minä sainkin kuulla, että\nkylässä sitä vasten kannettiin rahaa, ja olin eri lähettiläisten kautta\nkokenut saada tietää päivän määrää, jolloin uhri oli tapahtuva,\nymmärsivät Tschuvaschit nämä kuitenkin saattaa väärille jälille, niin\nettä juhla jo oli ohitse, kuin minä valmistauduin sitä katsomaan. En\ntiedä lienevätkö tämmöiset käytökset, jotka eivät ole juuri soveljaat\nKristin uskoa juurruttamaan vasta-käannetyssä kansassa, vaan asetuksissa\nkielletyt eli ei, se vaan on varma, että uhri-teurasten ostoon kerätystä\nrahasta osa menee paikkakunnan papin ja virka-miesten lakkariin, ja\nseuraavasti ajattelee rahvas, että jos vielä sallisi jonkun oudon\nherras-miehen, niinkuin minä olin, uhria näkemään, niin olisi siitä\nsitte vaan uusi rahan-reikä häntä lahjoessa vaiti olemaan. Vahinkoni\ntästä ei kuitenkaan ollut kovin suuri, sillä menetys tämmöisessä tilassa\non jo kylläksi tuttu. Seuraavalla tavalla kertoo eräs omin silminsä\nnähnyt tschuvaschilaisen kevät-uhrin.\n\n\"Noin 8 virstan paikoilla Isenevan kylästä oli lammikon vieressä olevaan\nrotkoon paikka rakettu rukousta ja uhria varten, jonne noin kello 9\npaikoilla aamua kymmenestä kylästä matkusti Tschuvascheja yksinänsä,\nilman vaimoitta. Minä tulin paikalle juuri kuin ripustivat kattilat\ntulelle, kantoivat vettä ja valmistihet tappamaan uhri-teuraita;\nmuutamia lehmiä, pari kymmenkuntaa lampaita ja useampia koti-lintuja oli\nvalmistettu teurastettavaksi. Kaikki nämä teuraat ostetaan uhria varten\nkerätyllä rahalla ja ilman vähintäkään tinkimistä; min myöjä kysyy, sen\nhe antavatkin, ja tinkiminen uhriksi ostettavan kaupassa luetaan\nsuurimmaksi synniksi.\"\n\n\"Kattiloiden tulelle pantua ja veden kannettua astui neljä vanhaa miestä\nkeskelle rotkoa ja alkoivat lukea rukousta, anoen Toraa että hän\nsiunaisi heidän uhrinsa. Kaikki läsnä-olevat seisoivat samalla tavalla\nalla päin ja sopottivat. Tämän lyhykäisen rukouksen lopetettua menivät\nne neljä ukkoa karjan tykö ja heidän jälestänsä kantoi puoli kymmentä\nTschuvaschia vettä ämpärillä. Ukot ottivat heiltä kukin vesi-ämpärin ja\nkaatoivat vettä joka lehmän ja lampaan selkään. Sen lehmän ja lampaan,\njotka vedellä valettaissa värähtivät ja pyristikset, taluttivat eri\npaikkaan, Vaan ne, jotka seisoivat liikahtamatta, jätettiin aloillensa.\nKaikki linnut veivät myös siihen paikkaan, jossa värähtänyt karja\nseisoi. Tschuvaschit luulevat nim., että se eläin, joka vedellä\nvalettaessa seisoo liikahtamatta, on saastainen eikä kelpaa uhriksi; ja\ntämänkaltaista tyyntä eläintä eivät koskaan teurasta uhriksensa.\"\n\n\"Vedellä koettelemisen perästä syntyi hirmuinen veren-vuodatus: siinä\ntapettiin kolme lehmää, lampaat ja suuri joukko lintuja; toiset nylkivät\nnahkan päältä, ottivat sisälmykset ulos, kynivät linnut. Kaikki tämä\ntehtiin hyvin joutuisasti. Liha, hakattu suuriksi möhkäleiksi, oli\nyhdessä läjässä; päät, nahkat ja sisälmykset toisessa. Kuin vesi tulella\nolevissa kattiloissa rupesi kiehumaan, jaettiin liha kattiloita myöten\nja suolaa lyötiin tarpeeksi asti päälle, vaan sisukset jätettiin\npaikalle.\"\n\n\"Näin saatuansa keittämisen asian toimeen valmistuivat Tschuvaschit taas\nrukoilemaan ja asettihet rivihin, noin kolmea kymmentä miestä pitkältä,\nja yksi rivi seisoi toisensa takana; vaan ne neljä ukkoa toisten edessä.\nLakkinsa piti jokainen vasemassa kainalossaan. Ukot alkoivat rukoilla,\ntoiset heidän perästänsä puoli-ääneen, ja ukkojen tekemät liikenneet\ntekivät toiset tarkasti jälestä, milloin silmiänsä käsillä pyhkien,\nmilloin kätensä taivasta kohti nostaen, milloin taas laskeutuivat\npolvillensa, kumarsivat maahan, eivätkä kaualle aikaa nostaneet päätänsä\nylös; enimmän aikaa seisoivat kuitenkin yhdessä kohden, silmänsä alas\nluoden. Rukousta kesti niin kauvan, ett'en enempää malttanut sitä\nkatsoa, vaan menin tammikkoon, söin aamuisen eväästäni, nukuin jonkun\najan, ja he yhä vaan rukoilivat, eivätkä lopettaneet ennenkuin kello 4\njälkeen puoli-päivän. Rukoilemisen päätettyä kiirehti nälkä\nTschuvascheja ruoalle, he ottivat lihat kattilasta, kaatoivat liemen\nsuuriin maljoihin ja söivät ahnaasti. Linnut olivat eri kattiloissa\nkeitetyt ja syötiin atrian päättäjäisiksi.\"\n\n\"Ruokailtuansa rukoilivat he taas ja astuivat sitten suurissa joukoissa\nsiihen paikkaan, johon teurastettujen eläinten päät ja sisälmykset\nolivat jättäneet. Luut kerättiin niini-mattoon ja viskattiin yhteen\npäiden kanssa. Sitten tekivät suuren tulen; päät, nahkat, sisälmykset ja\nluut panivat nyt roviolle ja lisäsivät tulta siksi, kunne kaikki oli\ntuhkaksi palanut. Sen tehtyä keräsivät tuhkan lapialla mattoon ja\nkantoivat sillä tammikkoon; ukko lapia kädessä astui jälestä ja\ntammikkoon tultua heitteli hän lapialla tuhkan tuulen mukaan menemään.\nToinen ukko meni lähellä olevalle pellolle; hänen perästänsä kannettiin\nhöyhenet syys-kylvöä vasten kynnettyyn paikkaan. Tässä laski ukko\nhöyhenet ilmaan, joka tehdään siksi, että pelto antaisi hyvän kasvun.\nVaan Venäläiset eivät anna höyhenien kauan maata pellolla; he ovat\nvaimojen ja lasten kanssa liki-seudussa varalla, ja Tschuvaschien\npois-mentyä keräävät he tarkasti höyhenet itsellensä. Tällä käytöksellä\nloppuikin kevät-uhraus. Kotiin tultuansa juovat uhraajat muutamia päiviä\narmottomasti ja tällöin ei puututa tanssiakaan eikä muuta riemua.\"\n\nPakanallisen uskon kanssa alkaa nyt Tschuvaschin mielessä sekautua\nKristin uskonkin päätteittä, ja ovatkin muutamat sen opista, niinkuin\nesim. oppi kolminaisuudesta, jumalan äitistä (nim. kreikan-uskoisilla)\nj.n.e. hyvin yhteen-menevät Tschuvaschien entisten luulojen kanssa.\nOlletikin vaikuttavat kertomukset kreikan-uskon pyhistä ja niiden\nihme-töistä jalosti Tschuvaschien mielessä. Näistä pyhistä on se\nVenäjänkin kansalta hyvin mielitty ihmeiden-tekijä Nikolai erinomaisessa\nkunniassa Tschuvascheilla. Heitä ristimään alettaissa menneellä\nvuosi-sadalla tapahtui nim., että siinä kylässä, jossa nyt Ischaakin\nkirkko seisoo, uni-kakkiainen kolme yötä peräkkäin muutamalle\nTschuvaschille neuvoi paikan, missä hän pelloltansa olisi pyhän Nikolain\nkuvan löytävä, ja kuin tämä ilmoitti unensa papille ja muulle rahvaalle\nja peltoa ruvettiin miehissä kaivamaan, niin katso! pienoinen, vanha ja\nhuonon-näköinen Nikolain kuva tulikin ilmiin. Halvan ulko-muotonsa\nrinnalla oli tällä kuvalla suuri ihmeitä tekevä voima, niin että sen\nehdolla pian rakettiin iso ja komea kirkko, joka vieläkin seisoo\npaikalla. Kuulu tämän kuvan ihme-töistä, varsinkin tautien\npoistamisessa, ulkoni ulkonemistansa, niin että ei ainoastaan\nTschuvaschit, vaan muutkin täkäläiset kansat, niinkuin Tscheremissit,\nMordviinit ja itset Venäläisetkin pitkien matkojen päästä käyvät sitä\nkumartamassa niin ahkerasti, että mainitulla kirkolla rukoilemassa\nkäyjien määrä vuosittain arvataan noin 15 tuh. hengeksi. Tschuvaschien\nkristillisen hartauden kanssa on mielet kuitenkin niin ja näin.\nJumaluudessa ja yleisesti kaikissa henki-olennoissa ei hän näe muuta\nkuin maallisen onnen, niinkuin rikkauden, terveyden, lapsi-lykyn j.n.e.\nantajia eli hävittäjiä, ja jumalatansa ei hän palvele ja tottele,\nniinkuin kristitty ja mahometiläinen, ansaitakseen tulevaisen onnellisen\nelämän, josta hänen uskossansa ei näy löytyneen aavistustakaan, vaan\nmainittuja maallisia lahjoja saadakseen eli maallisesta kurjuudesta\npäästäkseen. Kuin hän nyt jossa kussa tämmöisessä kurjuudessa on\nrukoillut ja uhrannut ensin Keremet'ille, sitten yhdelle eli useammalle\nomista jumalistaan, ja se ei ole auttanut, sanoo jomse, jonka neuvoja\nhän seuraa: \"ota nyt ja käy Ischaakissakin ja tee uhri Vyrus-Toralle\n(Venäjän Jumalalle) eli Nikolai-Toralle, ehkä se päästäisi sinun\ntaudistasi.\" Ja Tschuvaschi tulee, ostaa tuohuksen, asettaa sen pyhän\nNikolain kuvan eteen palamaan ja ristii silmiänsä pari kertaa. Paitse\ntätä _uhraa_ hän vielä kirkollenkin jonkun vähän rahaa ja kylän\nulko-portilla pylvään komerossa olevalle saman pyhän kuvalle palasen eli\nkaksi nisu-leipää, jota hän on ostanut kirkon oven edessä olevilta\nvenäläisiltä kauppiailta. Varmaan auttanee Nikolai-Tora useastikin\nniitä, jotka häneltä apua etsivät, koska niiden määrä ei vähene, vaan\nsurkeata on kuitenkin nähdä, miten Tschuvaschilais-rukan uhrin kanssa\nkäypi. Uhrattu raha menee nim. kaikkein suurimmaksi osaksi pappien\nlakkariin, jotka vasten tavallisuutta rikastuvatkin tässä seurakunnassa.\nJa uhratun leivän taas sieppaavat ihan uhraajan nenän edessä sen noin\nkahta kyynärää korkean pylvään komerosta joko kylän tähän tottuneet ja\ntällä elävätkin koirat elikkä ne näitä ei ujommat naakat. Vaan\nTschuvaschi arvelee ehkä, niinkuin oikein onkin, että uhrin ottaja ei\nkatso uhriin, vaan uhraajan sydämeen, ja näin katsoen, on se\narvattavasti yhtä, jos uhrattu leipä jääpi Nikolai-Toran eteen eli sen\nkoirat ja naakat syövät. -- Niinkuin jo sanoin, ei Tschuvaschien\nvanhassa uskossa näy löytyneen aavistustakaan tulevasta elämästä; sillä\njos heillä olisi ollut ajatusta tästä, olisivat he varmaan kuvanneet\nitsellensä Manalan ja Tuonen niinkuin muutkin kansat ja, joka on vielä\npainavampi asia muistaa, olisi koko heidän suhteensa jumaloiden\nkanssa muodostunut aivan toisen-laiseksi. Kristin uskosta eli\nmahometiläisyydestä lainatuksi voimme siis päättää sen heissä tätä nykyä\nlöytyvän luulon, että haudan takana oleva tulevaisuus on melkein\nyhtäläinen täkäläisen elämän kanssa, se vaan eroitusta, että siellä on\nkaikkea runsaammasti, että sotamiehiä ei tarvitse tehdä, lahjoja ei\nantaa virka-miehille j.n.e. Kuolleille panevat he sentähden mukaan\nrahaa, tupakkaa, piipun ja muita matkalla välttämättömiä tarpeita.\nVuotisesti hautaus-maalla pitäessään kuolleidensa muistojaisia, joissa\ntiloissa ei puututa hirmuista juomista ja kaikenlaista irstaista\nvallattomuutta, lisäävät he näitä tarpeita, haudalle jättäen\nvaatekappaleita, työ-kaluja ja olletikin isot määrät syömä-aineita:\nviinaa, olutta, tupakkaa j.m. Tämmöinen tapa näyttäisi osoittavan\nrakkautta ja huolen-pitoa pois-menneitä heimolaisia kohtaan; vaan niin\nei kuitenkaan ole, sillä kaikki nämä lahjat jätetään heille ainoastaan\nsiitä syystä, että pysyisivät nykyisissä asunnoissansa, eivätkä tulisi\nentisiin kotihinsa rauhattomuutta tekemään. Kuolleita pelkääminen on\nTschuvascheissa erinomaisen suuri, niinkuin tästä lahjojen antamisesta\nnähdään, ja näytäksen siinäkin, että jonkun kuoltua kaikki vainajan\nvaatteet viskataan metsään eli rotkoon, josta lähi-seudun Venäläiset ne\nitsellensä korjaavat samoin kuin he myös tarkasti silmällä pitävät\nTschuvaschien kuolleiden-muistojaiset ja niin ikään hörymättä haudoilta\nkorjaavat kuolleille jätetyn tavaran ja ruoan.\n\nTschuvaschien _runoelu_ ei ole kovin rikasta eikä erinomaisen\nihanatakaan laatua. Kertoma-runoa en siinä ole tavannut alunkaan, ja\nsitä sen kanssa yhdistettyä loihtu-runoa ei Tschuvascheilla myöskään\nole, ehkä vähän jomsensa kuuluvat muutamissa tiloissa käyttävän\nsanojakin. Tämä runoelu on ainoastaan laulu-runollista ja tuntuu minusta\nsemmoisenakin hyvin poikkinaiselta. Runo ei tarkoin noudattele mitään\nmittaa, vaan nähtävä on kuitenkin sen lyhyt-pitkäinen luonto, niinkuin\nkoko kielenkin samoin voi sanoa lyhyt-pitkäiseksi kuin esim. Suomen\nkieltä sanotaan pitkä-lyhyiseksi. Paitse tätä on Tschuvaschin runossa\nalku-myötäisyyskin tuntuva. Muistuttaen, että venäläiset kirjoittajat\nmainitessaan tämän kansan elantoa ovat päättäneet sillä laulua ei olevan\nensinkään, eli korkeimmakseen myödyttäneet, että se laulaessaan hyräilee\n\"mitä sylki suuhun tuopi,\" saan nyt tässä antaa muutamia näytteitä sen\nlaulusta.\n\n_Poikien lauluja_. 1. \"Sata seitsemän-kymmentä hirttä vedin, tuvan tein,\nkaksi-toista ikkunaa hakkautin. Kahdesta ikkunasta itse olen katsova,\nkymmenessä ikkunassa kymmenen neitsykäistä on seisova, kerran katsovat\nulos, toisen naurahtelevat. Kävin kylästä kylään, en yhtä\ntäysi-kasvuista tyttöä löytänyt. Yhdessä kylässä näin yhden tyttölöisen;\nsen tahdoin ottaa, vaan rahaa ei ollut;[10] 'lähde kanssani!' tahdoin\nhänelle sanoa, Vaan uskallusta ei ollut.\" -- 2. \"Metsästä metsään\nkävelin, kypsiä tuomen-marjoja en löytänyt; kylästä kylään kävelin,\nrakastavaista neitoa en löytänyt. Tuomen-marjaa tahtonet syödä, syö\nmusta, leivän kanssa syödä on se hyvä; muuta marjaa tahtonet syödä, syö\npunainen, leivän kanssa syödä on se hyvä; neitoa tahtonet ottaa, ota\nkelta-tukkainen, yhdessä elää on se hyvä.\" -- 3. \"Astuin, astuin tietä\nmyöten, tulin synkkään metsään. Hakkasin pähkinäpuuta, siitä juoksi\nmaito, ilman maidotta en leipää syö; hakkasin jalavata, siitä lensi\nmehiläinen, mehiläisestä mesi juoksi, ilman medettä en leipää syö.\nAstuin, astuin tietä myöten, tulin kylään, kylän koirat tulivat\nhaukkumaan, kylän naiset mua kiini ottamaan; yhden valkea-tukkaisen\nneidon päälle laskin silmäni, tahdoin ottaa sen omakseni, isäni ei\nantanut rahaa, pappi ei antanut kirjaa.\" -- 4. \"Meidän kylän tytöt,\nmeidän kylän tytöt (hyppäävät) aidan yli kuin sudet, aidan yli kuin\nsudet. Toisen kylän tytöt, toisen kylän tytöt (menevät) aidan alatse\nkuin hiiret. Meidän kylän tyttöjä, meidän kylän tyttöjä, vedetään\nhevois-parilla, vedetään hevois-parilla. Toisen kylän tyttöjä, toisen\nkylän tyttöjä, vedetään sika-parilla, vedetään sika-parilla.\" -- 5.\n\"Isäni antoi mulle mustan hevoisen; 'annas panen valjaisiin,' ajattelin\nkerran, tammiseksi pölkyksi muuttui koni! Isäni antoi mulle valkean\nlehmän; 'annas lypsän lehmän,' ajattelin kerran; koivuiseksi pölkyksi\nmuuttui lehmä! Isäni antoi mulle punaisen lampaan; 'annas keritsen\nlampaan,' ajattelin kerran; punaiseksi lahoksi muuttui lammas! Isäni\nantoi mulle silkkisen vyön; 'annas vyötän vyölleni,' ajattelin kerran;\nniineksi muuttui vyö vyölläni! Isäni antoi mulle silkkisen nästyykin;\n'annas sidon nästyykin vyölleni,' ajattelin kerran; vaahteren lehdeksi\nmuuttui nästyykki.\" -- 6. \"Pitkin tietä on mulla pelto; viljaa ei ole,\nsiit' on huoli; mustan ruskea ruuna ompi; ei pysy tiellä, siit' on\nhuoli; tyyni ja hiljainen vaimo ompi; ei puhu siististi, siit' on\nhuoli.\" -- Nämä kolme viimeistä olkoot myös pilkka-runon näytteenä.\n\n7. _Tyttöin laulu_. \"Maan-tietä myöten uhkasin käydä, Venäläistä,\nTatarilaista pelkäsin; kylän-tietä myöten uhkasin käydä, varkaita\npelkäsin; peltoa myöten uhtasin käydä, tuulta, tuiskua pelkäsin; metsän\nläpi uhkasin käydä, karhua, sutta pelkäsin; kylän läpi uhkasin käydä,\nkoiria pelkäsin; kylän vierusta uhkasin käydä, nuorta poikaa pelkäsin.\"\n\n8. _Rekruutin laulu_. \"Ah isäni, ah äitini, jos oisin hanhi-lintuna,\noman kylän päällä mä lenteleisin. Jos oisin kylän porttina, kuin\nkyläläiset tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini menisin; jos oisin\npiha-porttina, isä äiti kuin tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini\nmenisin. -- Kuu se paistaa maiden päälle, maat on meidän marssia; tähdet\ntuikkaa teiden päälle, tiet on meidän tallustaa. -- Huiskin tuiskin\ntuisku lentää, niinpä meidän hiukset;[11] hyssin tyssin vettä sataa,\nniinpä meidän kyyneleet; Volgaa pitkin jäitä juoksee, niinpä meidän\nruumihit. -- Kedolla seisoo vanha tammi, se on meidän isämme; kedolla\nseisoo vanha koivu, se on meidän äitimme.\"\n\n9. _Juoma-laulu_. \"Isäni on laschman,[12] äitini on leivän-tekijä,\nvanhempi veljeni on golovana, keskimäinen veljeni on jämsikkänä, nuorin\nveljeni tynnörin-tekijä; vanhemman veljen vaimo laulun-laulaja,\nkeskimäisen veljen vaimo tanssin-tanssija, nuorimman veljen vaimo\nkanteleen-soittaja, minä itse kauhan-kallistaja.\" (Tschuvaschit juovat\nnim. sekä olutta että viinaakin kauhalla).\n\nVelvollisuuteni olisi tässä myös antaa yleinen katsanto Tschuvaschin\nkielestä ja sen heimolaisuudesta yhdeltä puolen Turkkilaisten, toisella\nSuomen kielien ja likimmästi Tscheremissin kielen kanssa. Vaan osittain\non tämä kertomukseni jo ilmankin liian pitkäksi venynyt, osittain ei\nviimeksi mainitusta kielestä, varsinkin niiden niin-kutsuttujen\nMäki-Tscheremissien murteesta, joka on Tschuvaschin kielen lähin\nnaapuri, vielä löydy niin tarkkoja tietoja, että niille semmoisen\nvertaamisen luotettavasti voisi rakentaa. Sentähden jätänkin sen ja\nyleisesti kaiken puhumisen itsestä Tschuvaschin kielestä toiseen\nkertaan, ja lähden pian tästä ei kaukana elävien viimeksi mainittujen\nTscheremissien kieltä tutkimaan. Kuinka kauan tämä toimitus tulee\nkestämään en vielä tiedä tarkoin sanoa; vaan ennen kahta kuu-kautta en\ntaida mitenkään näistä tienoin selvitä.\n\n\n\nNeljäs Kirja.\n\nKasan'issa 3 p. lokak. 1856.\n\nMuutamia päiviä takaperin tänne palattuani saan kesällisistä matkoistani\nantaa seuraavan pienen kertomuksen.\n\nOloni tschuvaschilaisessa kirkon-kylässä Ischaakissa, joka kesti\nummellensa kuusi viikkoa, oli niin yhden-karvallista, että sitä on\nvaikea kirjoittaa. Kylä, jossa on kolmeen neljään kymmeneen taloon, on\npienen joen kallalla kahdessa osassa, siten että Venäläiset asuvat\nkirkon ympärillä kylän ylä-osassa, ja Tschuvaschit vähän alempana,\nlikempänä jokea. Ympärinsä on pelto-lakeuksia, joiden yli silmä ei\nkanna; puita ei näe paljon muualla kuin kirkon-maalla ja pihoissa,\njärveä ei tapaa tässä seudussa missään ja joenkin on kesä niin\nkuivannut, että tuskin kylän hanhet löytävät sen pohjassa vähän savista\nvettä rypälöidäksensä. Suomen vilppailla lehto-rannoilla eläneelle\nminulle oli lämpimän helle kesä-kuun loppu-puolella ja koko heinä-kuun\nsitä hirmuisempi, kuin elo-hopea Reaumur'in lämpö-mittarissa yölläkään\nharvoin laskeusi 20:ttä pykälää alemmaksi, mutta päivillä oleksi 25\npaikoilla ja nousi toisinaan 27:eenkin asti. Itikat, hyttiset, kirput ja\nluteet hyöstyivät sanomattomasti tässä helteessä, ja vilpastusta ei\nvoinut muusta eikä muulloin saada kuin milloin ukkonen lähetti mustan\npilven maata ja luonto-kappaleita virvoittamaan, jota kaikeksi onneksi\ntapahtui usein.\n\nLämpimän vaivoista pääsi paraiten se, joka jaksoi vahvasti maata,\nniinkuin kylän venäläiset asujat yleisesti kestivät ja olletikin\nkorttieri-emäntäni, ennen nimitetty kirkon-palvelijan leski. Häntä ei\nsuinkaan rikkaus käskenyt makaamaan, sillä paitse rappiolla olevata\ntalo-rähjäänsä ei hänellä ollut muuta omaisuutta kuin Jumalan antama oma\nitsensä ja kolme lasta, joista kaksi poikaa oli Kasan'issa, toinen\nhengellisen Akateemian oppilaisena, niinmuodoin suuren herran toivo, ja\ntoinen, niinkuin eukko sanoi, \"universiteetissä,\" joka tämän kotiin\ntultua kuitenkin supistui siksi vaan, että hän oli välskärin opissa,\nala-upsierin arvosta. Vaan eukkoa elätti ensinkin talonsa, jossa hän\npiti korttieria matkalaisille, ja toiseksi se virka, että hän leipoi\nniin-kutsuttuja \"prossoria,\" jotka vastaavat meidän oblaattia, vaan ovat\nsuuret ja huvemmat menemään, sillä joka oikein pyhänä tahtoo pysyä, se\nei koko suuressa paastossa (pääsiäisen alla) syö muuta kuin prossoria,\njoita hän sitä vasten kerääkin ympäri vuotta. Tämän virkansa tähden\nkatsoi hän myös velvollisuudeksensa olla jumalisempi muita. Minun\nkammarissani, joka oli hänen paraimmansa, oli perä-nurkassa ei vähemmän\nkuin yhdeksän jumalan-kuvaa, kaikki kullalla silatut, siihen vielä kolme\npyhää munaa, muutamia pyhiä varpuja ja eräitä mainituita\nprossori-leipiä. Joka lauantai-iltana eli muuna pyhän-aattona sytytti\nhän lampun palamaan näiden eteen, josta asiasta hyvä sopu meidän\nvälillämme oli häirittyä, sillä lampusta tipahteli öljyä minun\nkirjoilleni, ja kuin hän kerran tavoitti minun siitä tulta piippuuni\nottamasta (kuitenkin vaan tikulla), oli hän minulle siitä monta päivää\nharmaana, sillä tupakkaa vihasi hän, niinkuin kaikki muutkin\njumalisemmat ihmiset alhaisesta säädystä tässä maassa, sentähden että\nsen on muka paholainen kylvänyt ja kasvattanut. Kirkossa kävi hän joka\npyhä ja oli aina kirkon-menon loppuun asti, joka suurempina pyhinä ei\nole vähäinen asia, varsinkin kuin venäjän kirkossa pitää seisoa, eikä\nsaa uinahtaa sitä herttaista unta, joka meidän kirkossa kesä-lämpimällä,\nvirttä veisattaessa eli papin saarnata perkaessa, niin makealta maistaa.\nTämä emäntäni ahkeruus oli minulle monesti haittana; niin piti minun\nesim. helluntai-päivänä tyhjällä vatsalla odottaa kirkon-menon loppua\nkello 3:een asti.\n\nHänellä niinkuin muillakin tämmöisillä teko-pyhillä oli pienet vikansa,\nensinkin laiskuus, niinkuin sanoin, ja sitten sen kanssa yhdistetty\nherrasteleminen, joka teki, että hän alussa töin tuskin kuontui minulle\ntilaa tekemään, sen vähemmin lattiata lakasemaan. Siihen tuli vielä,\nettä hän kernaasti otti \"kupin korvallensa\" s.o. ei tee- eikä\nkahvi-kupin, vaan kupin \"paljasta puhdasta ruista,\" niin puhdasta kuin\nruis nim. on täkäläisessä viinassa. Tämä tapahtui enimmiten\npaasto-päivinä (keski-viikkona ja perjantaina), hänen lausettansa myöten\nsentähden, että paasto-ruoka muuten niin hiykeli sydäntä. Kaikeksi\nonneksi oli hänellä hyvä viina-lyyli, ja minulle osotti hän tällöin\nuseasti rakkauttaan valittaen sitä onnettomuuttani, että olin syntynyt\nsen jumalattoman Martin Lutherin lahkokuntaan, josta arvattavasti pitää\nhelvettiin vaeltaa. Paitse niitä pieniä epä-järestyksiä, jotka nämä\neukon sydämen-vahvistukset matkaan-saattoivat, elimme hyvässä rauhassa\nkeskenämme, sillä hän oli jotenkin siisti ja uskottava. Jälkimäistä\nomaisuutta tulin kerran vahvasti epäilemään, kuin eukko eräsnä aamuna\ntuli tyhjä vakka kädessä tyköni, sanoen: \"mitäs nyt puoli-päiväiseksi\ntehdään, kuin hiiret pakanat kuopassa söivät eilen ostamanne kalat?\"\nNiitä ei tosin ollut kuin viisi naulaa ja nekin vaan surkioita särkiä,\njotka eräs Tschuvaschi oli minulle haronut joen pohjalla olevista\nlammakoista. Mutta kuin ne sillä kertaa olivat ainoa ruoan-teko-varani,\nteki mieleni suuttumaan, olletikin koska tuota tähän asti en vielä ollut\nkuullut, että hiiret kaloja syövät. Vaan muistaen vanhan Caton lauseen\nmiehelle, joka ihmetteli sitä, että hiiret olivat hänen kenkänsä\nsyöneet, Vastasin eukolle: \"no slava Bohu, ett'eivät kalat syöneet\nhiiriä,\" ja käskin hänen puoli-päiväiseksi muuta neuvottelemaan. Vaikka\nhän tätä ennen oli myös kerran laskenut kanankin karkaamaan, jonka niin\nikään olin syödäkseni ostanut ja joka sitä tietänsä meni, ei minulla ole\nsyytä häntä luulla näistä pienistä vahingoista.\n\nKanssa-käymiseni kylän kahden papin kanssa oli alussa sangen ahkera. He\nolivat nuoret ja vähän viisaammat maan-tieteessä kuin pappi Aunuksessa,\njoka minulle päätti Veaporin ja Sevastopol'in olevan yhden meren\nrannalla. He tulivat illoilla aina tyköni puhelemaan ja teetäni\nmaistamaan, jota kiittivät paremmaksi kuin omaansa, olivat myös niin\nhyvät ja polttivat sikariakin, milloin vaimojen silmä vältti, tuppasipa\nkerran toinen, tuhmempi heistä, partaansa kaksikin sikaria yhden ajoin\npalamaan, kuin ei sanonut yhdestä kylläksi lähtevän savua. Meidän\nkanssa-puheet pyörivät enimmiten uskon-oppiemme asioissa s.o. itsestä\nopista ei juteltu paljo, jossa kristittyin lahkokuntain välillä vähä\nlienee eroitusta, vaan ulko-käytöksistä sen enemmän, niinkuin kelloista\nja niiden soittamisesta, silmien ristimisestä, pyhistä ja niiden kuvain\npalvelemisesta, pyhän savun suitsuttamisesta j.m.s., jotka aineet\npappien mielestä ainakin ovat olleet milt'ei pää-asioina pidetyt.\nPappien pitkä oppimatka meillä oli surkeata heidän mielestänsä ja\nnähtävästi oli heillä meidän pappien luonnon-lahjoista sama ajatus,\nvaikka eivät sitä juuri selvään sanoneet, kuin entisellä venäjän papilla\nIlomantsissa, joka, kuin suomalainen piispa hänelle kertoi niin ja niin\nmonta vuotta oppineensa eikä vielä liki-maillenkaan kaikkea tarkoin\ntietävänsä, päätänsä puistaen sanoi: \"kova pää! kova pää!\" Minun\nkoto-peräisyyteni Helsingistä veti useasti puheiksi viimeisen sodankin,\njolloin toinen, viisaampi heistä, aina nauroi kuollaksensa sille\nEnglantilaisten lauseelle, että he muka kävivät sotaa sivistyksen edestä\nsivistymättömyyttä ja raakuutta vastaan, jonka-laista hävitöintä\nkerskausta hän ei olisi uskonut Iöytyvän Englantilaisissakaan, ja\nniinkuin ei se olisi kaikille tuttu, että näiden sivistys ei ole muuta\nkuin kauppurin viekasteleminen ja jumalatoin rahan-himo. Tässä\nviisaudessansa otti hän minut todistajaksensa, kysyen minulta: \"koska\nkirjallisuuden voipi sanoa sivistyksen määräksi, niin sanokaapa nyt te,\nkumpiko parempi ja rikkaampi on, meidänkö kirjallisuus vai Englannin eli\nRanskan?\" Minä vastasin: \"juuri nykyjään luimme arvoiselta venäläiseltä\nkirjoittajalta kirjoituksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että\nteillä ei vielä ole ensinkään kirjallisuutta, vaan että se, jota te\ntäksi kutsutte, kaikki on lainattua Englantilaisilta ja muilta\nulko-maalaisilta. Minä olen hänen uskoansa.\" Hän vaikeni, vaan tämä\nvastaus ja monta muutakin senkaltaista teki, että hän herkesi käymästä\nluonani, johon osiksi oli syynä kukaties sekin, että minä en suuresti\ntahtonut nauttia hänen viisauttansa Tschuvaschin kielessä, vaan jo heti\ntultuani olin hankkinut itselleni mieleiseni kielen-kääntäjän, ja tein\ntutkintoni aivan oman nokkani jälkeen.\n\nNäistä tutkinnoista ja niihin kuuluvista toimistani kuin myös\nTschuvaschien elosta ja olosta yleisesti olen toisessa kohden tehnyt\ntilin eikä olisikaan soveljas tässä ruveta puhumaan. Sen vaan sanon\ntämän-kaltaisista tutkinnoista, että ne aineen vaikeuden ja myös\nkäytettävien apulaisten vähän sivistyksen vuoksi varsinkin alussa ovat\nkärsivällisyyttä koettelevat ja ikävät. Kuin tähän tulee vielä se\nalinomainen yksinäisyys, jossa niitä tehdessäsi elät ja joka ei salli\nmitään sen-kaltaista huvitusta ja virvekkiä kuin ihmisellä on\nvertaistensa kanssa-käymisestä, se kaiken-kaltainen sekä hengellinen\nettä maallinen kurjuus, jossa rahvas sitä lähellä elävälle näytäksen,\nkuin myös omatkin vaivasi ja pienet puutteesi, niin arvaa hyvin, ett'ei\nnäissä tutkinnoissa juuri kesä-huviksensa matkustele. Hupaisin päivä oli\nminulla aina keski-viikko, jolloin koulu-puheen tapaan annoin \"luvan\"\nitselleni ja noudin postini Tsyvilsk'istä. Lauantai-aamut olivat myös\nratot, sillä silloin oli kylässä joka viikko niin-kutsuttu _bogár_ eli\ntschuvaschilaiset markkinat ja rahvaan vilke aina puolille päivin asti\noli sangen suuri. Paitse näitä huvituksia oli eloni kylässä yksi päivä\naivan toisensa mukainen, ja nämä huvituksetkin kadottivat\nyhtäläisyytensä kautta huvittavaisen luontonsa. Mutta niinkuin\nkyyti-koni, joka tallista talutettaessa on niin jäykkä ja näkyväisellä\nvasta-hakoisuudella kuontuu valjaihin, matkalle päästyä alkaa mennä\nkapittaa ja \"verryttyänsä\" antaa matkaajalle vilisevän vauhdin eikä\ntoiseen holli-paikkaan tullessa vielä tiedä väsymisestä mitään, -- niin\non kielen-tutkijankin kanssa yksinäisessä maa-kylässä. Ensi päivät ovat\ntyöläät, sitten menee aika niin ett'ei tiedäkään ennenkuin kuu-kaus on\nkulunut.\n\nIschaakista tulin loppu-puolella heinä-kuuta piirikunnan kaupunkiin\n_Kosmodemjansk'iin_, johon minua veti kaksi tässä kaupungissa löytyvätä\nkuuluisaa tschuvaschilaista oppinutta, toinen viralta pantu pappi,\ntoinen kielen-kääntäjä piirikunnan oikeudessa. Tässä kaupungissa löytyy\nvähän päälle neljän tuhannen asujan, ja kuka ei tätä väen-lukua\nkatsellessaan arvele kaupunkia sivistykseltään ja ulko-näöltänsä\nsen-veroiseksi kuin esim. meillä entinen Vaasa, eli Porvo, eli edes\nKuopio? Mutta tämmöisessä ajatuksessa erehdytään isosti. Ensinkin mitä\nsivistykseen koskee, niin arvaatte sen siitä, että kaupungissa ei löydy\nyhtään asujata, joka olisi päättänyt oppinsa Yli-opistossa eli jossa\nkussa muussa korkeammassa oppi-laitoksessa, ja tuskin kahta, jotka\nkoskaan olisivat tämän-kaltaisen opiston oveakaan auaisseet. Semmoisten\nlaitosten olemista tämam-laisissa kaupungissa ajatellakaan kuin\nkirja-painot, kirja-kaupat, vieläpä apteekitkin, olisi puhdas hulluus,\nkaikkea muuta sivistyneempään seuruus-elämään kuuluvata, -- samoin. Niin\nen ole pianon ääntä kuullut koko kylässä kuin yhdestä talosta, ja sekin\noli hyvin sora-kielistä ja surkeata. Käsi-työläisiä mahtaa kaupungissa\nolla hyvin vähän, koska tämmöisten merkkiä en ole nähnyt enemmän kuin\nkaksi saapasta, kaksi saksia ja yhden rinkelin. Mutta koulu on,\nniin-kutsuttu piirikunnan koulu, jossa palkka maksetaan kuudelle\nopettajalle, ja jolla on siisti kaksin-kertainen kivi-rakennus, huoneet\nsuuret ja puhtaat ja oppilaisia sisään-kirjoitettuna 43 kappaletta. Vaan\nvaikka luku-aika jo kauan on alkanut, seisovat koulun ovet kiini, tuonne\nsyksymmälle asti, sillä koulun kaitsija eli rehtori, joka on haluinen\nmetsästäjä, ei tahdo parasta jänis-aikaa laskea ohitse ilman koiriansa\nkylläksi koettelematta. Tähänkö luokkaan vielä lienevät luettavat\nkaupungin viisi kivi-kirkkoa ja ne viisi kapakkaa, joissa rahvas saapi\nhuvitellata.\n\nMitä sitten ulko-näköön tulee, niin saapi lukija paraimman kuvan\npienestä kaupungista tässä maassa ja niin-muodoin Kosmodemjansk'istakin,\njos lukee 17:n luvun W. Scott'in _Nigelin Vaelluksia_, ja sen osan\nLontoota, jota siinä _Alsatian_ nimellä mainitaan, erinäiseksi\nkaupungiksi ajattelee. Kadut mm. eivät näissäkään malta kulkea suoraan,\nvaan hoippelehtavat senkin seitsemälle polvelle, jonka kanssa huoneiden\nkallellansa oleva luonto eli, paremmin sanoen, pitkällensä pyrkiminen\nhyvin soveltuu yhteen, niinkuin myös niiden paperilla eli tuohella\npaikatut ikkunat ja aitaamattomat sekä likaiset pihat. Kadut eivät\nkoskaan näe lakasu-luutaa, ja kuin täällä ei näytä tunnettavan semmoista\nvirka-miestä, jota meidän pienemmissä kaupungissa kutsutaan\nsian-pistäjäksi, kuin kaikenlainen karja niinkuin on: lehmät, lampaat,\nkilit, siat, rauhallisessa menestyksessä tutkistelevat kaupungin katuja\nja toria, kuin edellensä maalaiset aina torille riisuvat hevosensa, niin\nsonnittuu se jo itsestänsäkin hedelmällinen maa niin väkeväksi, että\nkaiken-lainen ruoho, enimmiten viholainen, kasvaa syltä pitkänä katujen\nja torien reunoilla ja usein viekkaasti peittää loukot ja kuopat, joihin\nvaromatoin tutkija voipi langeta. Tori itse oleskelee ikuisena\nlätäkkönä, ja jos varimmalla ajalla kerran kuivahtaakin, niin tekee\ntunnin eli kahden sade sen ainakin melkein yli-pääsemättömäksi, ja\nTscheboksaryn kaupungissa tapahtui viime keväänä, että Tschuvaschi eräs,\nyöllä ajaen kaupungin läpi, hevosinensa päivinensä hukkui syvään\nvesi-lätäkköön kaupungin torilla. Kosmodemjansk'issa ovat Volgan jyrkät\nhieta-kallat tavallisena sonnan ja muun ruvan pano-paikkana, joten se,\njoka niillä kävellen tahtoo luonnon ihanuutta nauttia, nenänsä kautta\naina tulee muistamaan ihmisen sikaisuutta. Venäläiset eivät nim. tiedä,\nettä sonta väettää maan, eivätkä maallakaan sitä muuten käytä kuin\nmetsään vetävät, vaikka Tschuvaschit ja muut täkäläiset kansat, sen\npellon väkevyydeksi käyttäen, tässä kyllä antavat heille esi-merkkiä.\n\nVaikka gorodnitschij (vastaama meillä ordnings-mannia)\nKosmodemjansk'issa oli hyvä ja tarjosi minulle kruunun korttieria, en\nminä siitä huolinut, vaan valitsin itselleni korttierin eräässä talossa\naivan Volgan rannalla. Talon-väkeni olivat vanha-uskoisia elikkä,\nniinkuin Venäjän Karjalaiset sanovat, _vanhaa vierua_. Nämä eivät eroa\nyleisestä kirkosta paljon muussa kuin muutamissa ulko-käytöksissä, vaan\novat vierasuskoisille suatsemattomammat kuin muut, ja se oikea vanha\nVenäläisyys, niinkuin parran rakastaminen, \"saksalaisten\" vaatteiden\n(s.o. sortuusin) vihaaminen ja yleisesti kaiken muukalaisuuden, niin\nhuonon kuin hyvänkin, ylen-katse pitävät näissä pesäänsä. Vaan kuin\nhallitus viime aikoina ei ole ollut heistä tietävinänsäkään, niin\nvähenee heidän lukunsa päivä päivältä ja nuorempi kansa tätä lahkokuntaa\nyhdistäksen vähitellen yleiseen kirkkoon. Tupakka, kahvi, vieläpä\nteekin, ovat heistä kaikki pahan hengen tuotteita, ja surkeata oli nähdä\nemäntäni tuskaa minun hänen tupansa liedellä polttaessani kahvia, josta\nkäyvä haju samoin kuin tupakankin savu hänen poloisen nenässänsä\nkärskysi ian-kaikkisen rangaistus-paikan saastaiselta haisulta.\nSäädyllisyytensä puolelta taitavat nämä vanha-uskoiset olla kiitettävät;\nminä kaikitenkin olen heissä tavannut enemmän rehellisyyttä kuin muissa.\n\nViraltansa oli isäntä puun-lauttaajien päällys Volgalla ja sanoi\nKosmodemjansk'ista tekevänsä kaksi matkaa kesässä Saratov'an ja\nAstrakan'in välillä olevaan Dubofkaan ja siitä juoksevalla ansiolla\nhyvin elävänsä. Poika oli pieni kauppa-mies. Ei mitään rakasta\nVenäläinen niin paljon kuin kaupan käymistä, ja minä uskallan päättää,\nettä jos kolme Venäläistä pantaisiin autioon meren-saareen, lyöttäytyisi\nvähintänsäkin yksi heistä toiselta kahdelta ostamaan, mitä heillä liikaa\nolisi ja heille myömään, mitä tarvitseisivat. Ja ihmeellistä on, kuinka\nvähällä tiedolla venäläinen kauppa-mies onnistuu toimessansa; niin\ntiedän esim. erään ensimäisen luokan kauppa-miehen Pietarissa, syntyisin\nVepsäläinen Aunuksesta, joka 30:een vuoteensa asti oli kiven-hakkaajana\nÄänisen rannalla, vaan joka nyt on monen miljonan mies. Semmoisena voipi\nmeidänkin isännän poika päättää elämänsä, vähintänsäkin on hänellä se\ntoivo, vaikka hän ei nimeänsä osaa kirjoittaa ja vaikka hänen\nlafkassansa nyt ei ole tavarata yleensä kuin noin puolentoista sadan\nhopea-ruplan edestä ja tästä tavarasta isoin osa raudan romua, virsuja,\nvastoja j.m.s. Asia on se, että joka täällä lyöksen kaupan päälle, se\nistuksen onnen kynnykselle, ja jokainen ajattelee: toki häntä minäkin\nsaanen onnea kerran helmasta temmata! Tämä tempasu tapahtuu siten, että\nostajaa koetetaan pettää, min suinkin voidaan. Tinkiminen, joka täällä\non kaupan henkeäkin, osoittaa paraiten rehellisyyden puutteen\ntäkäläisessä kaupassa, sillä tinkiminen ei ole muuta kuin ostajan\nvoimatoin kokeminen välttää myöjän petosta. Tässä on voitto kuitenkin\nkauppiaan puolella, sillä hän tietää tavaransa hinnan, vaan ei yksi\ntuhannesta ostajasta tiedä kaikkein tarpeittensa oikeata raha-arvoa.\nTässä nyt äkkinäiselle myödessänsä tempasee kauppa-mies onnea helmasta\nja ottaa kaksin-, kolmin-kertaisen hinnan tavarastansa. Pienet kauppiaat\npitävät useasti muutakin koiruutta kaupassansa; niin ei joka paikassa\nole hyvä kauppiaalle kahden kesken antaa suurempaa seteli-rahaa särkeä,\nsillä monesti tapahtuu, ett'ei hän anna mitään takaisin, vaan rohkeasti\nvasten silmiäsi kieltäen sinulta mitään saaneensa pitää rahasi, mutta\nvalitusta nostaessasi kumoo kaiken vaaran itsestänsä niin, että sinä\nitse jäät vikapääksi, vieläpä kiinikin käyt, niinkuin monelle meidän\ntalonpojalle on tapahtunut.\n\nTällä venäläisen kaupan-hengellä on juurensa Slavjaanein yleisessä\nluonnossa, joka rakastaa hiljaista ja vähä-töistä elon-ressutusta, ja\njonka historiassa ei muisteta, tämän-sukuisten kansojen ennen itse\npäällänsä eläen, näitä koskaan yllyttäneen semmoisiin ankaroihin\nväki-vallan töihin, jotka Normanneilla ja Germaneilla olivat henkeäkin.\nTämä väki-valtaisuutta karttava luonto näytäksen vielä nykyisessäkin\nVenäläisessä. Kapakassa eli muualla viinassa ollessansa ei hän tappele\nkoskaan, vaan itkee tavallisesti eli suutelee toistansa. Rauta-aseita,\nhaavoja ja veren-vuodatusta pelkää musikka kuin kuolematansa, ja jos hän\nkenen näkee semmoiseksi tuittu-pääksi, joka ei katso lyödä\nsivaltaessansa, välttää hän tätä ja kärsii ennen vääryyttäkin kuin\nvastaan seisomaan rupeaa. Tilaston tutkijat sanovat, että rikokset\nomaisuutta vastaan ovat sivistyneissä kansoissa yleisemmät kuin rikokset\nhenkeä vastaan. Näin on rikosten laita Venäjälläkin, ja niin-muodoin on\nVenäjän kansa sivistyneeksi luettava eli on tilasto väärässä, sillä\nmurhaa eli toisen haavoitusta tapahtuu täällä harvoin, mutta rikoksia\nomaisuutta vastaan alinomaa, ja joka toista lyöpi, sitä pidetään\npahempana ihmisenä kuin joka toisen omaa vääryydellä itsellensä käärii.\n\nVolga, jos ohitse mennessä sanon sanasen tästä jokien kuninkaastakin, on\nKosmodemjansk'in kohdassa vaan noin puolta virstaa leveä. Sen rannat\neivät minusta ole mitkään kauniit, enkä muista runoilijoidenkaan niistä\ntässä katsannossa milloinkaan laulaneen. Oikeanpuolinen ranta on aina\nyksi-karvainen, noin 100 jalkaa korkea jyrkkä hietikko, jossa siellä\ntäällä joku kylä eli kirkko riippuu korkealla törmällä, eli on pieni\nkaupungin rähjäkin ahtaunut johon kuhun penkerien rotkoon. Vasen ranta\nsitä vastaan on loppumatointa matalaa lehtoa, jossa harvoin näkee jälkiä\nihmisen elosta. Vaan hyötynsä puolesta on Volga koko keski- ja\nitä-Venäjälle sanomattomasta arvosta. Itse on tämä joki höyry-laivoilla\nkulettava aina Tver'iin asti s.o. Moskovan ja Pietarin välillä olevalle\nrauta-tielle. Etelässä laajentavat Oká, Surá ja muut pienemmät\nsyrjä-joet sen vaikutus-piiriä ja pohjasta tempaa se väkevä ja\nvesi-rikas Kama koko Uraalin vuorikunnan ja vähillä kannaksilla osan\nlänsi-Siperiaakin tämän joen aluskunnaksi. Kaikilta haaroin kantaa se\nomituisia ja rikkaita tuotteita maailman kauppaan. Itse aina\nSaratov'asta asti tuopi se eloa niinkuin sen eteläiset syrjä-joetkin\ntekevät; Kama taas kantaa tähän kauppaan Uraalin kalliit vuori-tuotteet.\nTämän hyödyllisyytensä tähden kutsuukin Venäläinen sitä _maatuschkaksi_\n(emoseksi) ja onkin se aina peitetty parkoilla ja muilla aluksilla. Eloa\nkuletetaan suurissa hyvin katetuissa parkoissa, joita pannaan noin 8 eli\n10 kappaletta toinen toisensa perään junaan, jota kutsutaan\n_karavan'iksi_. Junan ensimäisellä parkalla, joka on suurempi ja\nleveämpi kuin toiset, kulkee kaksi, kolme eli neljä paria hevosta\nympäri, pyörittäen paksua pölkkyä, jolle kääriytyy touvi, juokseva noin\npuolen virstan päähän upotetusta ankkurista, ja siten junan eteen-päin\nvetää. Ankkurin kohtaan tultua nostetaan se samalla voimalla ylöskin, ja\npölkylle pannaan toinen nuora kääriytymään toisesta ankkurista, joka\nväli-ajalla on pienellä venheellä soudettu eteenpäin ja joen pohjaan\nlaskettu. Tämmöinen kulkeminen on arvattavasti hyvin hidasta, ja onkin\nnyky-aikoina ruvettu käyttämään höyry-konetta hevosten siaan,\njonka-laisella karavan'illa myös on muassansa pieni irtonainen\nböyry-laiva, joka ei muuta tee kuin ankkuria eteen-päin kulettaa. Näin\nkulkee elo aina Rybinsk'iin asti Jaroslav'in lääniä, jossa se pitää\nlastata pienempiin aluksiin, ja niissä sitten Marian kanavakunnan,\nSyvärin joen ja Laatokan kanavien kautta joutuu Pietariin, jonka pitkän\nviivytyksen meidän itä-Suomalainen kyllä kalliisti saapi maksaa,\nPietarista \"kulia\" ostaessansa. Tyhjänä takaisin tullessansa kulkevat\nparkat aivan joen vallassa ilman mittäkään ajo-neuvotta ja ilman että\nniissä perääkään pidetään ja lyövät toisinaan vahvasti kolin-kolia\ntoisiansa eli muita aluksia vasten. Höyrylaiva-liike on jo myös vahva\nVolgalla, niin että kerran luin 8 höyry-laivaa yhtenä päivänä kulkevan\nKosmodemjansk'ista ohitse; mutta niiden tulo- ja lähtö-ajat ovat vielä\nsopimattomasti asetetut ja huonosti noudatetut kuin myös liiaksi\nyksinäisten mieli-vallassa. Kuitenkin voipi nyt höyryllä matkata\nPietarista esim. itään päin aina Perm'iin asti ja etelään päin aina\nAstrakan'iin eli, jos tahtoo, aina Kaspian meren etelä-rannalle asti.\n\nEdellä selitetyn Volgan rantojen erilaisuuden kanssa näyttää muunkin\nluonnon eri-laisuus sen pohjais- ja eteläpuolilla olevan yhdistetty,\nsiten että pohjainen puoli näyttää kantavan pohjaisemman karvan,\nniinkuin enemmän havu-puita, enemmän järviä, soita j.n.e., jota vastaan\netelä-puoli on parempaa vilja-maata, kasvaa parempia lehti-puita\nniinkuin tammea, lehmusta, vaahteraa. Luonnon kanssa on kahden puolen\njokea elävä Tscheremissin kansakin halennut kahteen osaan, joiden\neri-laisuus näytäksen kielessä, elämän-laadussa ja ulko-näössäkin.\nPohjoispuolella elävien Tscheremissien, joiden maassa en itse vielä ole\nkäynyt, sanotaan elävän enemmän karjan-hoidolla ja metsän-pyydöllä kuin\nmaan-viljelyksellä, jonka tähden he elämässänsäkin ovat törkeämmät ja\nnäöltänsä hintelämmät etelä-puolella Volgaa eläviä veliänsä. Näiden\njälkimäisten kylissä oleksin minä muutamia viikkoja elo- ja syys-kuussa.\nNäöltänsä on tämä kansa milt'ei aivan yhden-lainen Tschuvaschein kanssa\nsillä eroituksella kuitenkin, että Tscheremissi on ruumiiltansa\nrunnokkaampi ja pitempi, joka omaisuus kuuluu tämän kansan rekruuteille\nuseasti saattavan sen kunnian, että heitä otetaan kaartin ja\nkrenatöri-joukon sota-miehiksi. Eivät Tscheremissien vaimotkaan minusta\nnäyttäneet niin vähä-hempeisiltä ja kesuttomilta kuin Tschuvaschittaret,\nvaikka vaatteus on aivan yhden-lainen s.o. kesällä ei muuta päällä kuin\npaljas paita. Tähän Tscheremissien muhkeampaan näköön on varmaan syynä\nheidän parempi elämän-laatunsa. Heillä on suuret ulos-lämpeävillä\nuunilla varustetut pirtit, joiden siisteys on laittamatoin. Aittojen ja\nnavettojen suuruus kuin myös ne kylien ympärillä olevat laveat pellot\ntodistavat, että kansa ei näe nälkää. Erittäin muistettava on, että nämä\nniin-kutsutut Mäki-Tscheremissit ovat ahkeroita ryyti-maan ja\nhedelmä-puiden hoitajia, joka antaa heidän asemillensa niin kauniin\nnäön, että Suomessa en muista missään nähneeni niin sieviä kyliä kuin\nmonta näistä Tscheremissiläis-kylistä olletikin niistä, jotka ovat\nlähempänä Volgaa. Kansan luonto on tyytyväistä, rauhallista ja ahkeraa,\nniinkuin Suomalaisen yleisesti joka paikassa. Monessa vivahtaa\nelämän-laatu suomalaiseen eli vähintänsäkin muistuttaa tätä. Niin on\nTscheremissilläkin erinäinen pihalla seisova keitto-huone, joka kaikessa\non samanlainen kuin pohjais- ja itä-Suomessa _kota_, yksin\nnimessänsäkin: _kuta_. Venäläisille, jotka (talon-pojat nim.)\nkeitto-ruokansakin tekevät niin sanoen paistamalla s.o. tuvan lämmittyä\nuunissa kiehuttamalla, on kota outo ja tuntematoin laitos. Niin\nkäyttävät Tscheremissit (samoin kuin Tschuvaschitkin ja Tatarit)\nhappamen maidon ruoaksensa, vaan Venäläinen viskaa sen inholla sikojen\nsyödä. Monta muuta tämmöistä pientä viittausta saa täällä matkaava\nSuomalainen koto-kansansa ja täkäläisten kansojen alku-peräisestä\nheimolaisuudesta, jotka viittaukset eivät juuri todista tätä\nheimolaisuutta, vaan kuitenkin muun rinnalla ovat tutkijalle huvat\nmuistella. Heimolaisuuden todistaa paraiten kieli, ja vaikka\nMäki-Tscheremissien kielessä on enemmäksi kuin puoleksi venäläistä ja\ntatarilaista _ainetta_ s.o. sanoja, niin on _muoto_ eli näiden sanojen\ntaivutus kokonansa suomalainen. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta tekemään\ntiliä kieli-tutkinnollisista havaitsemistani Tscheremissin kielessä,\nvaan sallittakoon minun kuitenkin mainita näistä pari esi-merkkiä, jotka\nitsessänsä ovat vähä-pätöiset eivätkä ansaitse oppineiden silmäystä,\nvaan osoittavat että näiden kaukaistenkin murteiden tutkiminen ei ole\nhyödyttä Suomen kielelle, ja jotka laveammallenkin yleisölle eivät ole\nvaikeat ymmärtää. Suomalainen sana _pirtti_ on minua ja varmaan monta\nmuutakin epäilyttänyt sitä suomalaiseksi lukea, sentähden että sillä\nRuotsin kielessä on vastaavansa _pörte_, joten se on näyttänyt tästä\nlainatuksi. Tässä luulossani olen minä ollut sen lujempi, kuin se toinen\nsana, jolla samaa asiaa merkitään, nim. tupa, myös on lainattu\nruotsalaisesta _stuga_ eli pikemmin saksalaisesta _Stube_. Tätä luuloani\nmyöten olen päättänyt, että Suomalaiset maahansa tullessaan asukselivat\nmelkein kuin nykyiset Lappalaiset _saunassa eli kodassa_, joille heillä\non omituiset nimet. Mutta nyt löytyy kysymyksessä oleva sana\nTscheremissienkin kielessä, muodossa _pört_, Tatarilaisilla muodossa\n_jört_, Tschuvascheilla muodossa _sjort_ j.n.e. Tästä voipi päättää,\nettä se on alkuperäinen suomalainen eli vähintäsäkin altailainen sana,\nettä Ruotsalaiset sen ovat Suomalaisilta lainanneet, ja että jälkimäiset\njo ennen Volgan tienoilta lähdettyänsä olivat niin sivistyneet että\npirteissä asuivat. Lönnrot on koettanut selittää tätä sanaa niin, että\nse alku-peräisesti olisi kuulunut _peretti_, tuleva sanasta _pere_,\nsamoin kuin _navetta_[13] sanasta _nauta_. Mutta edellisestä näkyy, että\ntämä selitys on liikanainen ja sopimatoinkin. --Toinen esi-merkki. Joka\nitä-Suomalainen koti-maassansa on matkustanut vähän länteen päin, on\nvarmaan oudoksunut sitä, että Hämäläinen hänen _vastaansa_ kutsuu\n_vihdaksi_, joka taas hänen kielessänsä merkitsee, ei koko tukkua puun\noksia, joilla ihmistä terveyden vuoksi ropsitaan, vaan yhtä ainoata (ja\ntavallisesti pitempää) puun oksaa, jolla enimmiten hevoista hosaistaan.\nTarkemmin arveltuaan on itä-Suomalainen, jos hän on ruotsia ymmärtänyt,\npäättänyt että Hämäläisellä on tässä asiassa alku-peräinen suom. sana,\nmutta että itä-Suomalainen miten kuten on sen unohtanut ja sen siaan\nlainannut Ruotsalaisten sanan _qvast_. Vaan jälkimäisessä päätöksessänsä\non mainittu päättäjä erehtynyt, sillä sana _vasta_ löytyy\nTscheremissienkin kielessä ja merkitsee siinä meidän sekä _oksaa, vitsaa\nettä vastaa_ (vihtaa) ja on niin-muodoin myös suomalainen, olkoonpa\nruotsalaisenkin sanan kanssa miten tahansa.\n\nTämmöisiä pieniä esi-merkkiä en käske kenenkään kieli-tutkintona\npitämään, vaan ovat ne kuitenkin vähäisenä selvityksenä semmoisetkin ja\nkieli-tutkijalle toki pienenä huvituksena monesti ikävässä työssään.\nSemmoisia voisin antaa tukulta; vaan kirjoitukseni pituus pakoittaa\nminun jo lopettamaan ja ne niinkuin monta muutakin toiseen kertaan\njättämään.\n\n\n\nViides Kirja.\n\nArdatov'assa, Simbirsk'in lääniä 25 p. tammik. 1857.\n\nSylvesterin päivän iltana, europalaista lukua, sanoin huokeat\njää-hyväiset Kasan'in oppineelle Tatarilais-kaupungille. Edellisten\npäivien leudot ilmat olivat vaikuttaneet sen, että Volgan jää oli syvän\nuve-veden vallassa ja että maan-tiellä reen kulkea oli vaan iljanne\ntalvesta jälellä, vaan metsä eli paremmin sanoen läpi-matkattavat\nniityt, pelto-lakeat ja ahot (metsää on tässä seudussa hyvin vähän)\nolivat aivan paljaat. Tämäkö jako myös illan sumeus lienevät minussakin\nsaman mieli-alan synnyttäneet se vaan on varmaa, että mielestäni ei\ntahtonut luopua se ajatus, kuinka nyt olisi ollut soveljaampi istua\nSuomessa ystävien keskessä ja höyryävien maljojen ääressä latturia\nlaskea kuin kököttää yksinänsä pimeässä niini-koppelissa,\nTschuvaschilaisen kyyti-miehen surullista laulun-jonotusta kuunnellen.\nTämmöinen mieli-ala, ehkä kyllä milt'ei välttämätöin oudolle matkalle ja\ntuntemattomalle tielle lähtiessäsi, varsinkin kuin lähtöpäiväsi sattuu\nolemaan semmoinen, jona halvinkin toivoo lepoa ja riemua, haihtuu\nkaikeksi onneksi pian, jos sitä ei itse tahallasi viljele ja uudet\nkuultavat, nähtävät, tutkittavat ja miettieltävät asiat antavat\nmielellesi pian entisen pinteytensä. Jos rekesi aika-välistä vierähtelee\nraviin ja tärähyttelee päätäsi laitaan ja toiseen, jos kyyti-miehesi\nmatkaa muka oiastaksensa eksyy lavealle niitylle, josta hän pimeässä ei\nosaa muuten pois kuin siten että hevoset kuorminensa päivinensä ajaa\nsyvän-laisen avonaisen puron poikki, jos tämmöisessä tilassa helmasikin\nvähän kastuvat, niinkuin se kaikki tänä iltana minulle tapahtui, niin\nhälvenee viimeinenkin hempeä-mielisyytesi, ja luontosi käypi vielä\nniinkin pinteäksi, että silloin tällöin kirouskin karskahtelee\nhampaitesi välissä.\n\nTyynellä mielellä otin kuitenkin, puoli-yön ohitse mentyä, yhden\nmuassani olevan portteri-putelin seurassa uuden vuoden vastaan eräässä\nposti-paikassa. Minä olin nyt menemässä uutta, sekä minulle että\nmuillenkin tuntematointa Mordvan kieltä tutkimaan, jonka työn kyllä\ntiesin täysin määrin kysyvän voimausta, tarkkuutta ja ahkeruutta. Mutta\nTschuvaschin kieli oli antanut minulle hyvän koulun ja sen ohessa on\nMordvan kieli suomalaista peri-sukua ja kaikista Volgan ja Uraalin\nseudussa löytyvistä suomalaisista murteista lähin meidän kieltämme, niin\nettä vaikeukset tulevana aikana eivät minusta näyttäneet niinkään\nsuurilta kuin tähän asti voittamani vastukset, ja se teki mieleni\nrauhalliseksi milt'ei iloiseksi. Kiitollisuudella muistelin myös\nkotomaata ja niitä monia rakkaita ystäviä, jotka sekä työllä että\nsanalla ovat minua eteenpäin auttaneet ja minulle monta raskasta askelta\nkeventäneet.\n\nPohjaisesta päin katsoen alkaa Mordvan kansaa suuremmissa ryhmissä\nlöytyä Simbirsk'in läänissä. Minulla oli aikomuksena pariksi kuu-kautta\nasettaa olo-paikkani heidän maassansa löytyvään tähän Ardatov'an\npiirikunnan-kaupunkiin, mainittua lääniä. Mutta kuin matkani Kasan'ista\ntänne tässä läänissä juoksi noin 120 virstan pituudelta halki\nTschuvaschien maan, ja monelta haaralta olin kuullut että täkäläisessä\nTschuvaschin murteessa oli eroitusta kasanilaisesta, päätin vielä\nmenettää muutamia viikkoja sen tutkinnossa, ja _Buinsk_ on sen\npiirikunnan-kaupungin nimi, jossa eli jonka liki-seudussa Simbirsk'in\nläänin Tschuvaschia Kasan'ista päin tullen ensi kerran tapaat.\n\nTähän kaupunkiin jouduin seuraavana päivänä hyvissä ajoin. Siinä elää\nnoin kaksi tuhatta Venäläistä ja yhtä paljon Tatarilaista, ollen\nkummallakin vaan yksi jumalan-huoneensa kaupungissa, joka todistaa\nvenäläisen kansan-aineen heikkoutta eli nuoruutta näissä tienoin, sillä\nuseasti nähdään pienissäkin kaupungin rähjissä, jotka ovat\nperi-venäläiset, puoli-kymmentä ja kymmenkuntakin kirkkoja. Buinskin\nulko-näöstä en tahdo sanoa muuta, kuin että yksin Kosmodemjansk'kin,\njosta ennen olen kirjoittanut, on Buinsk'in rinnalla Moskova, vieläpä\nPietarikin. Vaan vaikka kylä olisi kahta vertaa huonompi ollut, olin\nminä lujasti päättänyt siinä viettää pari viikkoa, virka-miehiltä ja\nmuilta ymmärtäviltä asujilta tietoja keräten täkäläisten kansojen\nolletikin Tschuvaschien elannosta, ja jonkun tolkullisen apulaisen\nkanssa näiden kieltä tutkien. Tämmöisenä apulaisena olen suurella\nmenestyksellä käyttänyt niin kutsuttuja kylän-kirjoittajia (selskie\npisarjá), pienet virka-miehet maalla, joiksi niissä tienoin, missä kansa\non ei-venäläistä, kernaasti valitaan itse-kunkin paikan eri-sukuisesta\nkansasta otettuja poikia, jotka koulitaan siksi, että osaavat hyvästi\npuhua, lukea ja kirjoittaa venäjän kieltä, ja jotka tämän tietonsa\ntähden kielen-tutkijalle ovat sanomattomasti suuremmasta arvosta kuin\npelkkä talon-poika, joka harvoin ymmärtää tavallisintakaan puhetta\nvenäjäksi ja pian hämmentyy, kysellessäsi ja monin mutkin käännellessäsi\nkielen taivutuksia ja lauseita. Kaikkein ensimäiseksi oli kuitenkin\nkorttieri saatava, ja sitä vasten suorittauduin pian gorodnitschin\n(ordnings-mannin) tykö paperineni. Suomessa tapaat useasti semmoisia\nnimis-miehiä, jotka ovat lihavat ruumiiltansa, kernaasti istuvat lasin\nääressä, nauravat mahdottomasti, noituvat, pauhaavat ja uhkaavat, jos\nmikä ei käy heille mieltä myöten, vaan sen ohessa tarkoin katsoen ovat\nlempeät ja hyvä-sydämiset miehet. Melkeen tätä laatua oli Buinsk'in\ngorodnitschij, kukaties kuitenkin sillä eroituksella, että viimeksi\nmainitut omaisuudet ovat hänelle vähemmässä määrässä luettavat. Tähän\ntekään oli hän pahemmalla puolella tuulta, johon, niinkuin jälkeempäin\nsain kuulla, syynä oli se, että hän joku aika takaperin eräissä häissä\noli tanssinut niin mahdottomasti, että hänen ja tanssitettavansa lihavan\nrouvan alla silta-palkki oli katkennut ja molemmat vyötäistänsä myöten\nhurahtaneet sillan alla olevaan kurkku-pönttöön. Tälle tapaukselle\nnauroi vielä koko kaupunki, ja gorodnitschij, joka vasta muutamia\nkuukausia takaperin oli tänne muutettu muualta Venäjältä, moitti hyvin\nkaupunkiansa huonoksi ja sanoi minua mieheksi sanovansa, jos minulla\nolisi niin paljon kärsivällisyyttä että kaksi viikkoa malttaisin tässä\nmuka tatarilaisessa kylässä viettää.\n\nJuuri hän itse oli kuitenkin se, joka ensimäiseksi pani tämän\nkärsivällisyyteni koetteesen, sillä hän antoi minulle sopimattoman\nkorttierin. Se oli nim. erään tatarilaisen kauppa-miehen talossa. Huone\nkyllä oli lämmin josko ei kovin puhdaskaan, vaan sillä oli se vika että\nse oli isännän harem'in (nais-huoneen) vieressä, tästä eroitettu vaan\nohuella lauta-laipiolla, joka vielä ei edes lakeen asti ylettynyt.\nPaitse sitä että täältä kuului alinomainen lapsien itku ja rähinä,\nkeräytyi sinne pian koko joukko kylän Tatarittaria, jotka ensin harem'in\nja minun huoneeni välillä olevasta ovesta kurkistelivat katsoaksensa,\nminkä-lainen minä muka olin, vaan salvattuani tämän kapusivat laipion\npäälle, jossa rauhassa tyydyttivät esi-emonsa Eevan pää-himoa\nuteliaisuutta ja toinen toisellensa vakuuttivat minusta: _jakschi,\njakschi_ (hyvä, hyvä). Sitten rupesivat teetä juomaan, ja kaiken aikaa\nkävi kaikki kahdeksan eli kymmenen suuta, jotka heitä siellä oli,\nsemmoisella pulpatuksella, että kovempi-liutaisemmankin kuin minun\npoloisen korvat pian olisivat lumpeihin menneet. Mutta kruunauksen teki\ntämä seura istunnollensa ja lopun minun kärsivällisyydelleni siten, että\nkaikki rupesivat pähkinöitä pureksia raksuttelemaan. Muistaen että\nsen-edellisenä yönä en ollut silmää ummistanut ja kaiken päivää pitkin\nkylää juossut yhtä ja toista virka-miestä etsien, ei kukaan paheksune\njos nyt viimein suutuin ja venäjäksi akka-seuralle kiljasin että jos\neivät silmän-räpäyksessä laittautuneet pois huoneesta, heille jokaiselle\ntulisi _dvatsat-peät_ (kaksikymmentä viis nim. lyömää kepillä,\ntavallinen rangaistus-määrä pienemmistä syistä). Tämän uhkauksen\nmahdottomuuden tuntuivat he kumminkin ymmärtävän yhtä hyvin kuin\nminäkin, sillä koko seura rähähti nauramaan, vaan heillä oli kuitenkin\nsen verran älyä että muuttivat pähkinöinensä päivinensä toiseen\nhuoneesen ja jättivät minun viimeinkin unen kanssa taistelemaan.\n\nVaikka isäntä, vanhan-lainen, lihava ja hyvä-sävyinen Tatari, joka yöllä\noli matka-tieltä tullut kotiin, seuraavana aamuna tuli puheilleni,\nanteeksi-pyytämään illallista rauhattomuutta ja lupasi perheeltänsä\neteenpäin hiljaisuutta, näin kuitenkin hyvin, että minun tässä\nmaja-paikassa oli mahdotoin toimittaa työtäni, menin sentähden\ngorodnitschijn tykö ja vaadin toista korttieria. Hän alkoi\nvedellä verukkeita, ja kuin niiltäkin harvoilta, joiden kautta\nedellä-selitetyn-lainen kielen-kääntäjä oli saatava, myös olin nähnyt\nkylmä-kiskoisuutta ja tylyyttä, päätin molempien pää-miehiltä\nSimbirsk'istä hankkia itselleni kirjat, jotka tekisivät nämä pienet\nsuuret-herrat notkeammiksi.\n\nPian olin siis reessä, ja ne 70 virstaa, jotka matka Buinsk'in ja\nSimbirsk'in välillä tekee, olivat lentävillä troikilla pian kuletut.\nSekä kuvernyöri että keisarillisten tilusten (apanage) hallitus-mies\nBuinsk'in ja Simbirsk'in piirikunnissa, totinen valta-neuvos Gl.,\nkohtelivat minua suurimmalla hyvyydellä ja antoivat minusta suorittaa\nalamaisillensa virka-miehille ne käskyt, joita heiltä anoinkin.\nJälkimäinen varsinkin, nyt jo ikä-mies, oli minulle hyvin lempeä, johon\nsyy oli se, että hän oli ensimäiset askelensa valtakunnan palveluksessa\nottanut Suomessa ja että minun suomalaisuuteni vanhuksen mieleen\njohdatti koko joukon suloisia nuoruuden muistoja, joista pää-osa näkyi\nkoskevan sen-aikuisia kaunottaria Suomessa. Suomalaiselle, joka\nVenäjällä matkustaa, on lohduttava kuulla, kuinka kaikki täkäläiset\nihmiset, jotka hänen maassansa ovat olleet eli sen tuntevat, siitä ja\nsen asujista kunnioituksella puhuvat. Sota-mies kiittelee meidän viinan\nhyvyyttä ja huokeata hintaa, upsieri neitostemme kauneutta, kauppa-mies\nrehellisyyttämme, ja kaikki kokevat heidän maahansa eksyneelle\nSuomalaiselle osoittaa, että hyvä kohtelu meiltä ei ole unohtunut heidän\nmielestänsä. Niin teki kerran Aunuksessa palveluksesta laskettu\nsota-mies minua vasten pienet pidot, varsin alkaen sentähden että häntä\nSuomessa oli hyvästi pidetty, ja niin kaasi herra Gl. nyt Simbirsk'issä\nomalla todellisen valta-neuvoksen kädellään minulle kahvia, ei minkään\nmuun kuin sen vuoksi että Haminan neitoset, noin neljä-kymmentä vuotta\ntakaperin, mielellänsä olivat tanssineet hänen kanssansa.\n\nSimbirsk'in kaupungissa kyllä on muutamia kauniita rakennuksia ja eläjiä\npäälle 20:n tuhannen, vaan liikunnossa ja sivistyksen väli-kappaleissa\nei se näy paljon eroavan isosta maa-kylästä. Eräällä sen torilla seisoo\nmuisto-patsas Venäjän kiitetylle historian-kirjoittajalle Karamsin'ille,\njoka on syntynyt joko tässä kaupungissa eli tässä läänissä.\nMuisto-patsas kuvaa historian hengetärtä ja Karamsin'ista on vaan pieni\nrintakuva sen jalka-kiveen onnennetussa loukossa. Minua kulettava\nisvossikka tiesi rinta-kuvan erään Karamsin'in kuvaksi, vaan sanoi sitä\nuseasti ihmetelleensä, että se oli niin pieni eikä mitään merkinnyt tuon\ntoisen rinnalla, jota hän päätti Karamsin'in vaimon kuvaksi.\n\nSimbirsk'issä yhdytti minun tapaus tavallansa merkilliseen mieheen.\nOllessani nim. eräässä kauppa-puodissa, jonka isäntä, Saksalainen, on\nmuutaman Volgan höyry-alus-seuran asia-mies, tulee hänen tyköönsä\nhyvän-laisesti vaatetettu mies, jonka lakissa on pieni ankkurin kuva ja\njoka tästä merkistä tunnetaan viimeisessä sodassa otetuksi\nenglannilaiseksi vangiksi. Mies tolkuitsi asiatansa kauppa-miehelle niin\nhuonosti että sitä oli vaikea ymmärtää, jonka tähden jälkimäinen kysyi\nhäneltä, eikö hän osannut puhua muita kieliä. Hänen tähän vastattuansa,\nosaavansa sekä engelskaa että ruotsia ja suomea, käännyin minä mieheen\npäin ja kysyin häneltä suomeksi, kuka ja mikä hän oli. Hän sanoi\nolleensa ja olevansa englannilainen meri-mies nimeltä John Johnsson eli\nJuliana Juhananpoika Koivisto. Jälkimäinen nimi, jonka muistelin viime\nsodan aikana kerran nähneeni mainitun Helsingin Sanomissa, saattoi minun\nhänestä enemmän kyselemään elämänsä vaiheita, ja nyt kertoi hän olevansa\nsyntyisin Haaparannasta ja olleensa useampia vuosia englannilaisen\nItä-Indian komppanian palveluksessa, josta hän sodan alettua oli mennyt\nEnglannin kruunun palvelukseen. Matroosina seurasi hän nyt Napier'iä\nItämereen 120-tykkisellä linjalaivalla S:t Georg, jolla tämä itsekin\nuseasti oli kuleskellut. Niin kerran teki Napier'in Räävelin tienoossa\nmieli tuoretta lihaa, ja hän lähetti sen tähden kymmenkunnan miestä\npienellä venheellä maalle, ostamaan, mitä voisivat saada: vasikoita,\nlampaita, hanhia j.n.e., ja näiden tulkiksi pantiin Koivisto. He\nolisivat, tämän puhetta myöten, kukaties onnellisesti toimittaneet\nasiansa, ell'eivät olisi, niinkuin ruotsalainen sana-lasku sanoo: _tagit\nöl för ärende_ (pitäneet olutta asiana) ja vähän liiaksi viivähtyneet\neräässä virolaisessa kapakassa, jossa kasakit ottivat heidät vangiksi.\nKoivisto tuotiin kohta sen jälkeen tänne Simbirsk'iin, jossa hän koko\nvankeutensa ajan on saanut 50 kop. hop. päivässä muonaksi, hänen\nkaupungin sisällä on annettu liikkua vapaasti ja häntä yleisesti on\nkaikin puolin hyvästi kohdeltu. Kuitenkin oli hän hyvin laiha ja\nhuonon-näköinen, ja näytti niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin\nmurretulta, sanoi sairastaneensa ja ikävissänsä useasti\nryypeksineensäkin. Hän aikoi nyt päästä edellä-mainitun\nhöyvy-laiva-seuran palvelukseen ja oli juuri päivää ennen tehnyt Venäjän\nalamaisen valan.\n\nBuinsk'iin palattuani hankittiin minulle pian niin hyvin korttieri kuin\nkielen-kääntäjäkin, ja toisena Venäjän joulu-päivänä olin jo täydessä\ntyössä. Korttieri ei tosin nytkään ollut hyvä; ei sen vuoksi huono, että\nse nytkin oli Tatarilaisen talossa, sillä vaikka tätä kansaa täällä\nsyytetään suuriksi varkaiksi ja muiksi pahan-tekijöiksi, olen minä\nkohdaltani heissä löytänyt varsinkin yhtä paljon rehellisyyttä kuin\nheidän syyttäjissänsäkin. Vaan korttieri oli siitä paha, että uuni\nsavusi lämmittäessä, ja sen tähden täytyi silloin aina pariksi kolmeksi\ntunniksi paetani ulos, jolla pään-kivistäjästä en kuitenkaan täysin\nmäärin päässyt, sillä oikean puun puutteessa lämmittävät täkäläiset\nihmiset huoneensa joko olella eli kruunun metsistä karsituilla tammen\noksilla, ja molemmat antavat hyvin häkäisen lämpimän. Toinen vaikeus\nkorttierissa oli se, että huoneeni alla oli lämpeämätöin aitta, josta\nkylmä alituisesti kävi jalkoin. Vaan kuin kielen-kääntäjäksi satuin\nsaamaan sangen ymmärtävän ja taipuvaisen Tschuvaschin, viraltansa\nkirjoittaja keisarillisten tilusten hallituksessa, niin viivyin\nkuitenkin Buinsk'issa kolmatta viikkoa, jotka itse katsoessani\ntoimelleni olivat erinomattain hyödylliset.\n\nMutta joulu se jäi pitämättä niin suomeksi kuin venäjäksikin, ja tässä\nsurkeassa asiassa oli lohdutuksenani vaan se ajatus, että ehkähän\njouluni vasta ovat riemullisemmat, jos ikää pitennetään. Joulu-iloa oli\nminulla vaan se, että uuden vuoden päivän vietin muutaman lähellä\nBuinsk'ia elävän hovin herran tykönä. Tuttavaksi hänen kanssansa tulin\nerään kasanilaisen rohvessorin kautta, jolla hänen kaksi poikaansa oli\nopetettavana, ja joka nyt oppilaisinensa oli näiden kotona joululla.\n\nVenäjällä on lasten kasvatus herras-säädyssä merkillisellä kannalla.\nYmmärryksen viljeleminen ja tahdon puhdistaminen ei tässä kasvatuksessa\nole minäkään siihen nähden että lapset oppisivat kaikellaisia loistavia\ntaitoja, joista olletikin vieraat kielet varsinkin Ranskan ovat\nrakastetut. Tämän tähden ei lasten opettajiksi kelpaakaan koti-maiset\nmiehet, vaan niiksi pyydetään saada synnynnäisiä Saksalaisia eli\nRanskalaisia, jotka muka voivat heille kielensä _oikean_ puhe-laadun\nantaa. Vaan kuin vanhemmat itset harvoin kykenevät tutkimaan niiden\nmiesten tietoa ja arvoa, joita heille tämmöisiksi guvernööriksi on\ntarjona, niin tapahtuukin useimmin, että niiksi saavat maata-maailmaa\nhyleksineitä herrakkoja, jotka tosin puhuvat vieraita kieliä,\nvaan jotka säädyllisen arvonsa puolesta eivät ole tengan väärtit ja\noikeassa tiedossa eivät seiso paljon korkeammalla kannalla kuin\nkengän-puhdistajat heidän koti-maissansa. Minä olen nähnyt ja tavannut\nuseamman näitä miehiä; ne ovat minusta kaikki olleet hyvin vähä-arvoisia\nja minä en heitä olisi suonut pahimman vihollisenikaan lapsia\nkasvattamaan. Eräs paraimmia näkemiäni kappaleita tätä laatua oli\nkotoisin Pyömin-maasta ja kansaltansa Tschechi (Pyömin Slavjani). Hän\noli talon-pojan poika ja kotonansa läpi-käynyt kansan-opettajan koulun,\njossa hän myös oli oppinut soittamaan. Muutamia vuosia oltuansa\nkylä-koulun opettajana koti-maassansa pisti hänen päähänsä lähteä onnea\netsimään täällä Venäjällä, jonka tähden hän lyöttäytyi erääsen tänne\nlähtevään soittaja-seuraan, jonkalaisia Pyömistä vaeltaa ympäri\nmaa-ilmaa. Suuren puutteen kanssa kamppaillen tuli tämä seura Riikaan,\njossa sen jonkun ajan perästä täytyi hajota. Meidän opettaja sai\nkuitenkin musikantin paikan tässä kaupungissa ja vasta täällä oppi hän\nSaksan kielen, jota hän vielä minunkin tavatessani ei puhunut oikein\nselvään. Tämä oppinsa saattoi hänen kumminkin erään rikkaan hovin-herran\ntykö Vähässä Venäjässä lasten-opettajaksi, jona oli viisi vuotta ja sai\nyli kahden tuhannen paperi-ruplan vuodelta palkkaa. Tämän ajan kuluttua\ntuli hänen taas ottaa matka-sauva käteensä, ja kauan ajelehdettuansa\npitkin Venäjää ja paljon kurjuuttakin kärsittyänsä, sillä huokeasti\nansaitut saaliit olivat yhtä keveästi menneetkin, löysi hän viimein taas\nopettajan paikan Kasan'issa, jossa hänellä tuloja on kaikkiansa toista\ntuhatta hopea-ruplaa. Ett'ei tämmöinen herras-mies ole soveljain\nlasten-opettaja, on silmin-nähtävä. Mutta jos täkäläisiksi\nkoto-opettajiksi harvoin saadaan kelvollisia miehiä, niin ei niiksi\nkelpo-mies rupeaisikaan. Koto-opettajan pitää paitse oppiansa olla hyvä\nkortin-lyöjä, ymmärtää asettaa pieniä lystäyksiä niinkuin maskeraadia\nj.n.e. isännän ja emännän nimi- eli syntymä-päivänä, osata lääkitä\nedellisen jahti-koirat milloin ne joutuvat ummelle eli muuhun tautiin,\nosatapa auttaa jälkimäistäkin, jos tämä niin tahtoo ja jos opettaja itse\non siihen kykenevä ja kelvollinen.\n\nMutta näin unohtuu Koslofka, se oli paikan nimi jossa uutta vuotta\npidin, ja sen isäntä kokonansa mielestämme. Liittäen puheen hänestä sen\nkanssa yhteen, mitä tässä lausuin koti-kasvatuksesta Venäjällä, saan\nsanoa että hänellä näytti lastensa kasvatuksessa olevan kokonansa toinen\nlaatu kuin se, joka täällä yleisesti tavataan, joka näkyi siitäkin että\nhän niitä ei pitänyt koti-sämpylöitä syömässä, ja joka seikka todisti\nhänen suurempaa sivistystänsä. Olikin hän lääkitys-taidon tohtori ja oli\nuseampia vuosia ollut palveluksessa, vaan sittemmin, isänsä vanhettua,\nitse ottanut perintö-omaisuutensa hallituksen käteensä. Lääkitys-taitoa\nharjoitti hän nyt vaan auttaaksensa ympäristön asujia, joita hän aina\nkuului olevan valmis avittamaan, olipa avun-tarvitseva Venäläinen,\nTschuvaschi eli Tatarilainen, ja katsomatta voiko tämä sitä hänelle\npalkita eli ei. Kuitenkaan ei hän ollut rikas, sillä hänellä oli\nomaisuudellansa vaan noin 100 \"sielua\" s.o. hänelle pantua\nmiehen-puolta, jonka-laisen omaisuuden isäntä pikemmin on luettava\nköyhän puolelle, sillä vasta 500 ja 1000:n sielun omistajaa voipi\nrikkaaksi sanoa, josko muutamia semmoisiakin löytyy, joilla niitä on\nkolmin, nelin ja viisin kymmenin tuhansin. Orjiansa näytti hän\nkohtelevan hyvällä puheella ja hiljaisella nuhteella, missä sitä\ntarvittiin, ja ne puolestansa eivät näkyneet hänessä muistavan sitä,\njonka kädessä heidän maallinen onnensa eli onnettomuutensa on.\n\nMeillä on se luulo yleinen, että Venäjän aateli hoviloissansa elää hyvin\nhyvästi milt'ei hekkumallisesti ja että sillä ei ole muuta tekemistä\nkuin\n\n    voita syödä, voita juoda,\n    voissa vuotensa virua,\n\njoten renki-mies eräässä, muistaakseni Poppiuksen tekemässä, viisussa\nkuvailee hekkumallista elämää. Vaan tämä niinkuin moni muukin niin hyvä\nkuin pahakin luulo meillä täkäläisestä elosta ja olosta tarvitsee\noikasua. Ensinkin ei mainittu sääty voi elää kovin pulskasti, sillä se\non pikemmin köyhä kuin rikas, ja harva lienee enää se hovin-haltija,\njonka maa ei ole panttauksessa isommasta eli pienemmästä velasta, joka\nintressinä syöpi ison osan hänen tulojansa. Sen ohessa maksaa\nherroiksi-eläminen täällä enemmän kuin muissa Europan maissa, ei\nainoastaan sen vuoksi että kolonia- ja koreus-tavarat täällä ovat kolmea\nja neljää kertaa kalliimmat kuin esim. meillä, vaan myös sentähden, että\nvähempi sivistys teki kaiken-kaltaisen mitättömän tuhlauksen\nherras-miehelle kunniaksi ja välttämättömäksi asiaksi. Ja toisekseen ei\ntäkäläinen herras-sääty tahdokaan elää siihen laatuun hyvästi kuin\nmuissa maissa, jos nim. hänen hyvä elantonsa ei hyvin loista muille,\nsillä ulko-näyn tähden uhraa Venäläinen viimeisenkin paitansa, ja\nranskan-hansikkaissa ollakseen naapurinsa pidoissa voipi hän neljä\npäivää viikossa kotonansa suolaa-leipää syödä. Vaan itseänsä vasten\nvaatii hän sangen vähän, ja useasti on minulla ollut tilaisuus ihmetellä\nvenäläisten herras-miesten kovuutta esim. nälkää vastaan, kuinka he\nmatkoillakin vuorokaus-määriin eivät nautitse paljon muuta kuin teetä ja\nsilloin tällöin puolikannuisen viinaa.\n\nKaikki tämä yhteensä tekee, että mitä sivistyneesen elantoon ja sen\naineellisiin väli-kappaleihin tulee, matkustaja niitä tapaa paljoa\nrunsaammin meidän, maalla elävien virka-miesten, niinkuin voutien,\ntuomarien, kirkko-herrain kodissa kuin venäläisten aatelis-miesten\nhovissa, ja että edelliset niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin\nelävät paljoa paremmin kuin isoin osa jälkimäisiä. Hyvin vähäiseksi,\nvaan kuitenkin selittäväksi esimerkitsi tälle vertaukselle mainitsen\nvaan sen, että kuin köyhä lukkarikin eli silta-vouti Suomessa voipi\nyhdelle vieraalle antaa puhtaan ja kelvollisen makuu-tilan, Koslofkan\nherra, vaikka kyllä koki osoittaa minulle kunnioitustansa, panetti minun\nmakaamaan lakanalla katetulle paljaalle sohvalle, jossa lutikat\nmieluisesti maistoivat vierasta hipiää, ja jossa pään-alaista oli\nlisätty isonlaisella latiskaisella kirstulla.\n\nBuinsk'ista lähdettyäni viivyin matkalla tänne Ardatov'aan, jota väliä\non vaan noin 140 virstaa, lähes kokonaisen viikko-kauden, kuin\ntschuvaschilaisissa kylissä lisäilin ja ojentelin vähän kussakin entistä\nsaaliitani heidän tietessänsä. Niistä vasta enemmän.\n\n\n\nKuudes Kirja.[14]\n\nArdatov'issa, Simbirsk'in lääniä, 19 p. helmik. 1857.\n\nKoska tänä päivänä on juuri ummellensa vuosi takaperin siitä kuin tälle\nmatkalleni Helsingistä läksin, saan nyt antaa toisen kertomuksen\nmatkoistani ja niillä olleista toimistani.\n\nAnnettuani tämän-edellisen elikkä ensimäisen matka-kertomukseni, joka\ntapahtui Kosmodemjansk'in kaupungissa Kasan'in lääniä 6 p. elok. mennä\nvuonna, askaroitsin syys-kuun viimeisiin päiviin asti tämän kaupungin\ntienoossa olevien Mäki-Tscheremissien kielen kanssa, josta ajasta kolme\nviikkoa vietin tscheremissiläis-kylissä _Juljal ja Jelasovo_,\njälkimäisessä paikassa suurimmalla kohteliaisuudella autettuna\nseurakunnan papilta Krokovskij, joka kauan on tutkinut mainittua kieltä\nja siitä myös kookkaan sana-kirjan käsi-kirjoituksena lähettänyt\nPietarin Tiede-Akateemialle. Kuin tämmöistä sana-kirjaa eli edes\nsuurempaa sana-luetteloakaan, kuin se mikä Castrén'in kieli-opissa on,\nei löydy koko Tscheremissin kielestä, oli minun pää-tarkoitukseni tältä\npuolelta lisätä niitä aineita tämän kielen tuntemiseen, jotka jo ennen\nlöytyvät niin hyvin mainitun maan-miehemme kuin Wiedemann'in\nkieli-opissa, ja onnistuikin tämä aikomukseni niin hyvästi, että minulla\nnyt on koossa luotettava tscheremissiläinen sana-luettelo, sisältävä\nkolmatta tuhatta sanaa. Kuin se on koottu samoilla perustuksilla kuin\nsen-edellinen luetteloni tschuvaschilaisia sanoja, niin antaa se myös\nsana-kirjallisessa katsannossa helposti saatavan selityksen siitä, mikä\nnäissä kielissä on yhteistä (josta jälempänä enemmän). Samalla\naikomuksella tein, Kasan'iin palattuani, edellisessä kertomuksessani\nmainitun Mullan avulla samallaisen sana-luettelon sen tienoon\ntatarilaisesta kielestä. Vaikka nim. tästä kielestä jo kyllä löytyy\nsana-kirjoja, joista venäläisen papin Aleksanteri Trojanskin tekemä,\nnoin 30 eli 40 vuotta takaperin painettu, lienee täydellisin, ei tätä\ntyötäni kuitenkaan katsone liika-naiseksi kukaan, joka tietää että\narapialaisella kirjoituksella, jolla Trojanskinkin sana-kirja muun\ntatarilaisen kirjallisuuden mukaan on tehty, on mahdotoin ylös-ottaa ja\nkertoa kaikkia Turkin kielten omaisuuksia, jommoisista mainitsen vaan\näänikkäiden sointuvaisuuden (vokalharmoni), jonka merkitsemistä tämä\nkirjoitus ei voi tehdä ja joka viime aikoihin asti on ollut niin\nlaimin-lyöty turkkilaisessa kieli-tutkinnossa, että yksin kiitetty\nkieli-opin kirjoittaja Kasem Beg'kään ei siitä tiedä paljon mitään, ja\nettä sitä vasta suomalaisen kielen-tutkinnon tutummaksi tultua on\nnäissäkin kielissä ruvettu tarkastamaan. Jokainen arvaa hyvin että työt,\njoissa tämmöiset kielten pää-lait eivät ole vaariin-otetut, eivät\nsuuresti kelpaa tarkemmassa kielen-tutkinnossa, jolle kelvollisina\nUral-Altaisten kielten ääniä ei voi muuten kirjoittaa kuin sillä\nlisätyllä latinaisella kirjoituksella, jota Castrén ja muut näiden\nkielten paraat tutkijat ovat käyttäneet, ja jolla siis minunkin niin\ntatarilaiset kuin suomalais-kielisetkin kokoelmani ovat ja tulevat\nolemaan kirjoitettuina.[15] -- Paitse tätä oli minulla niinä kolmena\nkuu-kautena, jotka Kasan'issa olin, työnä tschuvaschilaisten\nkieli-opillisten saalisteni järestäminen, ja Yli-opiston kirjastoa\nahkerasti käyttämällä koin myös lisäillä tietojani esineeseni kuuluvissa\naineissa.\n\nViimeisenä päivänä mennyttä vuotta, uuden luvun jälkeen, läksin\nKasan'ista matkalle tännepäin, viivyin Buinsk'in kaupungissa, joka\nsieltä tullen on ensimäinen tätä lääniä, ja sitten matkalla Buinsk'ista\ntänne useammissa tschuvaschilaissa kylissä jonkun ajan, niin että tähän\nkaupunkiin tulin vasta viimeisinä päivinä tammi-kuuta. Syy tähän\nviipymiseen oli se, että täkäläiset Tschuvaschit, jotka luetaan\n_Ala-Tschuvascheiksi_ (jota vastaan isoin osa tätä kansaa Kasan'in\nläänissä on _Ylä-Tschuvascheja_, ollen nämä nimitykset otetut Volgan\njuoksusta) puhuvat vähän toisen-laisella murteella, kuin se osa tätä\nkansaa, jonka tähän asti olin tullut tuntemaan, ja tämä murre-eroitus\noli tällöin tutkintoni aineena. Liiallista olisi kuitenkin siitä tässä\nruveta puhumaan, koska se tulee paikallansa löytymään tekeillä olevassa\ntschuvaschilaisessa kieli-opissani. Sen vaan sanon, että sen-kaltainen\nlisäys tschuvaschilaiselle tiedolleni oli hyvin hyödyllinen tälle\nteokselleni, ja että jälkimäistä en voi ennen täydellisenä pitää\nennenkuin olen myös Samaran ja kukaties ehkä Saratov'ankin lääneissä\nlöytyvät Tschuvaschit tullut tuntemaan, johon tulevana kesänä\nmordvalaisilla matkoillani on hyvä tilaisuus. Tätä nykyä olen\nviimeksi-mainitun kielen ja sen _Ersä_-nimisen murteen kanssa toimessa,\nja luulen sentähden tässä kaupungissa ja sen tienoissa tulevani\nviipymään vähintäsäkin venäjän pääsiäiseen asti eli ylehensä noin kolmen\nkuu-kauden ajan.\n\nVilahdukselta katsahtaen takasin Tscheremissin kieleen ja kansaan,\ntäytyy minun ennen kaikkea muistuttaa lukijalle merkillinen seikka, jota\ntuskin kukaan useampia suomalaisia kieliä tunteva lienee jäänyt\nhavaitsematta, nim. se suuri sana-kirjallinen eri-laisuus, joka näissä\nkielissä keskenänsä havaitaan. Indo-europalaisesta kielikunnasta ottaen\nvertauksia näemme esim. Slavjaanein murteissa niin suuren eroituksen,\nettä kuin näiden kansojen kirjoittelijat ja oppineet v. 1848 Prag'in\nkaupunkiin tulivat kokoon muka oikein veljestymään ja tämän veljeyden\nedestymistä tuumittelemaan, eivät he ymmärtäneet toinen toisensa kieltä,\nvaan heidän täytyi keskustelu-kieleksi ottaa se kaikille tuttu Saksa.\nVaan tämän ohessa on kuitenkin Adriatin meren rannoilla oleskelevan\nSlavjaanin kielellä paljoa enemmän sana-kirjallista yhteyttä Jää-meren\nrannoilla elävän Slavjaanin kielen kanssa kuin semmoista löytyy esim.\nVolgan ja Laatokan tienoissa, ei niin kaukana toisistansa, elävien\nSuomalaisten kielissä. Erittäinkin on Tscheremissin kieli tässä\nkatsannossa semmoinen seka-sotku, että sen sana-luvusta hyvin kolmannen\nosan voipi sanoa tatarilaiseksi, kuudennen osan venäläiseksi ja\nainoastaan puolet olevan suomalaista peri-juurta. Tämmöinen seikka\nsuomalaisissa kielissä todistaa osiksi näiden kansojen aikaista\neroamista toisistansa, osiksi myös ja enimmiten sitä, ett'ei yksikään\ntämän-sukuisista kansoista ole voinut varjella kansallista itseyttänsä,\nvaan kaikki ovat joutuneet mikä minkin väkevämpien naapuriensa valtaan\nja niiden kielestä lainanneet sanojakin, niin tarpeellisia kuin\ntarpeettomiakin, joten kukin on alku-peräisestä juuresta poikennut\nkauemmaksi ja kauemmaksi. Tämä on seikka Tscheremissienkin kanssa, sillä\nennen Venäjän valtaa heidän tienoissansa kuuluivat he Kasan'in\ntatarilaiseen valtakuntaan, ja sen edestä yhtä uskollisesti\nkamppailtuansa edellistä vastaan kuin Suomalaiset Suomessa Ruotsin\nvallan edestä, joutuivat he Tatarilaisten kanssa Venäläisten\nalamaisiksi, jona sitten ovat pysyneetkin, ehkä kyllä jokainen meteli ja\nrauhattomuus näissä tienoin on heissä aina löytänyt kiivaat\nosan-ottajat.\n\nMitä Tscheremissien historiaan ennen tatarilaisen vallan perustamista\nKasan'iin (13:ssä vuosi-sadassa) tulee, niin on se yhtä surkea eli,\ntoisin sanoen, yhtä hämärä kuin Suomalaisten ennen Ruotsin valtaa\nmaassamme. He elivät metsissänsä ilman valtakunnatta ja ilman muutta\nhallituksetta kuin mikä isän-valtaa löytyi kussakin perhekunnassa.\nHeidän elatus-keinonsa niinkuin muidenkin suomalaisten kansojen näyttää\nparaasta päästä olleen karjan-hoito, vaikka maan-viljelykään ei liene\nollut aivan tuntematoin heille. Missä muita tietoja puututaan kansojen\nmuinaisuudesta, siinä voipi vielä kielen-tutkinto antaa joita-kuita\npäätteitä ja osviittoja. Niin nähdään Tscheremissien kielestä, että he\nvasta Tatarilaisiin yhdyttyänsä tulivat tuntemaan laveamman\npellon-viljelyksen. Esineille: _lehmä, maito, voi, juusto, hevonen,\nkoira, jousi, venhe, sukset, reki, lusikka_ on heillä nim. omituiset\nnimet kielessänsä. Myös esineille: _ohra, mylly, jauho, sirppi_ löytyvät\nalku-peräiset tscheremissiläiset nimensä, joka osoittaa, minkä ikään\nsanoimme, että maan-viljely ennen mainittua aikaa ei mahtanut olla aivan\ntuntematoin tälle kansalle. Ihmeempi on se, että useammilla metalleilla\nniinkuin: _rauta, vaski, tina, kulta, hopea_ tässä kielessä on\nalku-peräiset nimensä, joka myös osaltansa osoittanee sitä Suomalaisten\nvuoren-kaivannon taitoa, jolta heidän naapurinsa niin Aasiassa kuin\nEuropassa kiittivät heitä. Mutta sitä vastaan ovat nimitykset lainatut\nenimmäksi osaksi Tatarin kielestä semmoisille esineille kuin: _ruis,\nkaura, vehnä, papu, herne, omena, lyökki, kurkku_; edellensä esineille:\n_aura, rattaat, ruuna, sika, kili, kissa, kirves_, kolme viimeistä\nVenäjän kielestä. Esineelle _villa_ on tscheremissiläinen nimi, vaan ei\nesineelle _lammas_, jolle nimitys on otettu tatarilaisesta kielestä.\n_Hampulla_ on niin ikään oma nimensä, vaan ei _pellavaalla_, jonka se on\nsaanut viimeksi-mainitusta kielestä. _Saran, palttinan ja kutomisen_\ntunsivat nämä heimolaisemme myös itset nimittää. Sitä vastaan\nmainitsevat he tatarilaisilla sanoilla _kaupungin, kaupan, rikkaan,\nrahan_ (_kopeikka_ nimitetään Tscheremissin kielessä sanalla _ur_, joka\nvielä nytkin merkitsee myös _oravaa_), edellensä _paperin, lasin,\nkirjoittamisen_. Ja Venäjän kielestä ovat he ottaneet semmoiset sanat\nkuin: _talrikki, malja, pöytä, aitta, kauppa-puoti_, ja edellensä:\n_vieras-mies, vala, oikeus, tuomari, lahja, luusiminen, petturi, varas_.\nYmmärtävä lukija arvaa hyvin, minkätähden nämä sanat olen tässä\nluetellut ja niiden peri-juuren Tscheremissin kielessä maininnut;\nsemmoiset sanat osoittavat usein paremmin kuin mikään muu, mistä ja\nminkälaisen sivistyksen yksi kansa on lainannut toiseltansa. Ja jos\nmeidän Suomenkin kieli olisi tarkoin tutkia, niin miks'emme mekin\njoutuisi samaan tilaan kuin se, jossa Tscheremissit ovat, s.o. näkisimme\nkaikki semmoiset sanat, jotka nimittelevät maan-viljelyksen ja yleisesti\nsivistyneemmän elämän kaluja ja aineita, kieleemme saaduiksi\nnaapureiltamme, niinkuin lukija jo havaitsee tässä luetelluista Suomen\nkielen sanoista, jos tahtoo niiden peri-juurta tarkemmin tutkia. -- Vaan\njääköön tämä asia ja Tscheremissitkin tällä kertaa tähän.\n\nJos nyt käännymme takaisin entisiin tuttaviimme Tschuvaschiin ja\nmuistamme, että jo edellisessä kertomuksessani koin heidän nykyisestä\nelostansa ja olostansa antaa jonkun-laisen kuvauksen, niin olisi tässä\nnyt vähän puhuttava heidän muinaisuudestansakin. Vaan se on vielä\nhämärämpi kuin Tscheremissien. Jälkimäiset tuntee jo Nestor, vaan vaikka\nhänen kansa-luettelossansa löytyy kaukaisempiakin kansoja kuin\nTschuvaschit, esim. Jäämit (Hämäläiset) ja Permiläiset (joilla hän\nvarmaan merkitsee nykyistä Syrjääniä), ei hän ole tuntenut kysymyksessä\nolevaa kansaa, ja nykyisellä nimellänsä mainitaan sitä ensi kerran vasta\nv. 1551, kuin Venäläiset kävivät valloittamaan Kasan'ia. Kysymys on nyt\nse: millä nimellä kulkivat Tschuvaschit Nestor'in aikaan, sillä varmaan\nlöytyivät he jo silloinkin maa-ilmassa? Tämän kysymyksen kanssa\nliitäksen yhteen toinen vielä painavampi kysymys: _Ketä olivat\nBolgarit?_ Yhdeksännestä eli vähintäsäkin 10:nestä vuosi-sadasta alkaen\ntiedetään nim. Volgan keski-kohdilla löytyneen Bolgar-nimisen\nvaltakunnan ja kaupungin, joka oli kauas sekä itään että länteen päin\nkuuluisa kauppansa, rikkautensa ja sivistyksensä tähden, ja jota\nsen-aikuiset kirjoittajat, olletikin Arapialaiset, useasti muistelevat.\nTämä kaupunki, joka Mongolilaisten se valloitettua v. 1236 alkoi hävitä\nja hävisi niin lopen että siitä nyt ei ole jälellä muuta kuin\njäännöksiä, ei kaukana Volgan vasemasta rannasta, nykyisessä Spask'in\npiirikunnassa Kasan'in lääniä, -- ketä olivat sen ja siihen kuuluvan\nvallan asukkaat? Tätä kysymystä on moni kirjoittaja kokenut vastata ja\nmerkillistä on se menetys, jolla Venäläisten kansallinen ylpeys, ei\ntyytyvä siihen, mitä heillä oikeutta myöten on, vaan pyytäen joka\nhaaralta anastaa vierastakin maata ja kunniaa, koetti todellisia\ntapauksia ja historiallisia asioita vääristellen tehdä Volgan Bolgareja\nyksiksi kuin Tonavan Bulgarit, jotka muka olivat Slavjaania. Tämä\ntodistamatoin miete on nyt vähitellen hylätty ja totuudelle annettu sen\nverran kunniaa, että tunnustetaan Slavjaaneilla ei olleen mitään muuta\nyhteyttä Volgan Bolgarein kanssa kuin se, että heidän kanssansa kävivät\nmilloin kauppaa milloin sotaa. Ja Bolgar'in jäännöksistä löydetyt rahat\nja hauta-kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, että sen\nasujat olivat Mahometin uskoa ja kansaltansa ei muita kuin _Tataria_.\nMutta tässä tatarilaisessa valtakunnassa olivat alamaiset monen-laista\nperi-juurta; niin kuuluivat siihen Mordviinit eli vähintänsäkin osa\nheistä; niin oli varmaan joku osa Votjakkeja sen alamaisuudessa samoin\nkuin sen valta ei liene tuntematoin ja tuntumatoin ollut\nTscheremisseillenkään. Enimmän tietävät kuitenkin sen-aikuiset\nkirjoittajat puhua _Burtassein_ tähän valtakuntaan kuuluvasta kansasta.\nHeitä myöten asui tämä kansa pitkin Volgaa, sen oikealla puolella, noin\n20 päivän-matkan pituudelta, Ehazarein maan ja Bolgar'in välillä s.o.\nnykyisissä Saratov'an ja Simbirsk'in lääneissä, ja sanovat he kädestä\npitäen Burtasseilla olleen oman kielensä, eroava niin Ehazarein kuin\nBolgareinkin kielestä. Ja tässäpä kansassa ovatkin nykyisten\nTschuvaschien esi-isät etsittävät; sillä vaikka Tschuvascheja nyt ei\nenää löydy siinä maassa, jossa Burtassit elivät muuta kuin sen\npohjais-osassa, niin on kuitenkin koko entisten Burtassien ala täynnä\ntschuvaschilaisia paikan-nimiä, ja ompa tällä alalla vielä sinne tänne\nsäilynyt tschuvaschilaisia kyliäkin muiden asujanten sekaan, jotka\nseikat epäilemättä todistavat tämän kansan niillä seuduin ennen eläneen.\nMongolilaisten päälle-ryykäyksen ja heidän kauttansa syntyneiden\nmyllyjen voipi luulla luonnollisesti Tschuvaschit pakoittaneen\nsiirtymään pohjemmaksi ja heidän näin joutuneen nykyisiin\nolo-paikkoinsa. Tälle päätteelle, jota on Kasanilaisen rohvessorin W.\nSbojev-vainajan (kirjassansa: Исследавания oб инoрoдцах Кaэaнскoй\nгубeрнии, jota hän ei kerinnyt kirjoittaa kuin ensimäisen vihkon\nnimellä: Zametki o tshuvaschah, painettu ensin Kasan'in läänin-sanomissa\nja sitten v. 1856 erittäin), luettelee hän useampia todistuksia, joista\nvaan mainitsemme, paitse mitä jo paikannimistä Burtassein entisessä\nmaassa virkoimme, sen seikan, että jos Tschuvascheja ja Burtasseja ei\npidetä yhtenä kansana, niin kysytään: mihin katosivat siis Burtassit\nniin peri-häviöön ett'ei heistä ole rahtuakaan jälelle jäänyt, ja mistä\nilmestyivät sitä vastaan Tschuvaschit yht'äkkiä ja ikäskuin pilvistä?\n\nTässä tulee tunnustaani, että tämän-edellistä kertomusta kirjoittaessani\nminulla, niinkuin siitä näkyy, oli halu Castrén'in mukaan päättää\nTschuvascheja tataristuneiksi Tscheremisseiksi, johon päätteesen jouduin\nkatsoessani näiden kahden kansan suurta yhtäläisyyttä tavoissa,\nelannossa, ulko-näössä ja, mikä painavampi on, kielissä. Edellinen\nyhtäläisyys voipi kuitenkin olla pitkällisen keskeyden ja kauallisen\nyksissä-elannon vaikuttama, ja mitä kieli-yhteyteen heidän välillänsä\ntulee, niin supistuu se, tarkemmin tultua tuntemaan molemmat kielet,\nvaan siksi, että Tscheremissin kielessä kyllä löytyy hyvin paljon\nsanoja, jotka ovat aivan yhtäläiset vastaavien tschuvaschilaisten\nsanojen kanssa, mutta että semmoiset sanat eivät ole suomalaista\nperi-juurta, vaan turkkilaista (eli tatarilaista), jota koko\nTschuvaschin kielikin on, ja jonka kautta tämä yhtäläisyys on\nselitettävä. Tämä seikka ei kuitenkaan kiellä jota-kuta vaikutusta\nsuomalaistenkin kielten puolelta viimeksi-mainitussa kielessä, jonka\nosoittavat siinä löytyvät suomalais-peruiset sanat.\n\nTämän kielen luonteesta yleisesti voipi sanoa, että sen sointu on sangen\näänellinen ja lauseiden rakennus siinä ihmeellisen supea ja sukkela,\njotka omaisuudet ansaitseisivat paremman onnen kuin ian-kaikkisesti\nkadota eli vaan säilyä jonkun kieli-opin lehtiin. Tschuvascheille emme\nnim. voi ennustaa parempaa tulevaisuutta kuin niille muillenkaan\npienille kansakunnille Venäjän-maassa, jotka jo ovat hukkuneet eli\nparaillaan ovat hukkumassa kuin pisara mereen. Tosin tavataan tässä\nkansassa vielä harva miehen-puolikaan, joka välttävästi osaisi\nvaltakunnan kieltä; tosin eivät vaimon-puolet, joiden vaikutus\nkansallisen kielen säilytyksessä on niin sanomattoman suuri, vielä yksi\nsadasta taida sanaakaan mainittua kieltä; ja tosin on Tschuvaschien ala\nyhdessä jaksossa ja he elävät niin erillänsä muista kansoista, että\nheidän kylissänsä harvoin tavataan yhtäkään Venäläistä, eli jotka\ntavataankin, nim. papisto ja ympäri-matkustelevat kaupitsijat,\nsuurimmaksi osaksi hyvästi osaavat Tschuvaschiksi puhua. Vaan tässä\nonkin kaikki se, joka jonkun ajan voipi pitentää tämän kielen eloa.\nKirjallisuus, opetus ja kansan asioiden hallitseminen sen kielellä eivät\nvoi tulla kysymykseen. Sillä kirjallisuutta ei Tschuvaschin kielellä\nlöydy, ja nekin puoli-kymmentä kirjaa, jotka sillä ovat painetut, ovat\nniin kelvottomasti käännetyt, että Tschuvaschi tavallisesti sanoo\n_pilmästip_ (en ymmärrä), kuin mitä hänelle koetat lukea. Oppi ja opetus\ntosin olisivat tarpeen, vaan niitä ei vielä kuulu, ja kuin ne kerran\ntulevatkin, niin ovat ne puhuvat sitä valta-kieltä, jolla jo tähänkin\nasti tehdyt opetuksen yritykset ovat tapahtuneet. Samaten ei se rahtu\nlakia ja oikeuden-hallintoa, joka Tschuvaschien keskuudessa tavataan,\nole tähänkään asti puhunut heidän kieltänsä ja puhuu sitä tästä lähtien\narvattavasti vielä vähemmän. Näin ei tällä kurjalla kielellä ihmisen\nkatsoessa näytä olevan muuta tulevaisuutta kuin unhotuksen, ja\nynseä-mielinen voipi tätä miettiessään johtua kysymään: mitä on se\nmaa-ilmassa toimittanut, vai sitäkö vasten sen Luoja vaan on luonutkin,\nsäännöillänsä täyttämään muutamia lehtiä tarkistelevan kielen-tutkijan\nsäilyissä? --\n\nLopuksi panen tähän näytteeksi muutamia tschuvaschilaisia arvoituksia ja\nyhden sadun.\n\n     Tschuvaschilaisia arvoituksia.\n\n     Yhdessä tynnörissä kahden-laista olutta? -- _Muna_.\n\n     Sillan alla keltainen ori hirnuu? -- _Olut_.\n\n     Sillan alla sota-joukko marssii? -- _Kalat jään alla_.\n\n     Uunin alla alottamatoin voi-astia? -- _Lehmän nänni_.\n\n     Kädetöin, jaloitoin, paidan pukee päällensä? -- _Tyyny_.\n\n     Kukkoa matalampi, hevoista korkeampi? -- _Satula_.\n\n     Pitempi puuta, matalampi ruohoa? -- _Tie_.\n\n     Talvella alasti, kesällä vaatteessa? -- _Puu_.\n\n     Ukko tuvassa, parta tuulessa? -- _Retikka_.\n\n     Puoli humalassa, toinen selvänä? -- _Tynnörin tappi_.\n\n     Lastu lensi tänne Kasan'ista? -- _Kampa_.\n\n     Palttina valkea, kirjat mustat? -- _Paperi ja kirjoitus_.\n\n     Pohjatoin pönttö, lihaa täynnä? -- _Sormus_.\n\n     Tatarilaisten kanssa Tscheremissit sekaisin? -- _Sekali_ (ohra ja\n     kaura yhteen kylvetyt).\n\n     Yksi puoli metsää, toinen puoli peltoa? -- _Turkki_.\n\n     Valkeata syö, mustaa sittuu? -- _Tuli päreessä_.\n\n     Ylös astuin, munan tein? -- _Humala_.\n\n     Tschuvaschilainen satu.\n\n     Kerran teki Tscheremissi kaskea metsään; karhu tulee hänen\n     tyköönsä, sanoo: \"nyt syön sinun.\" Tscheremissi rukoilee häntä,\n     sanoo: \"elä ohtoseni syö, rupeamme ystävyksiksi, teemme yhdessä\n     tähän huuhdon, kylvämme ohran, ja minulle ja sinulle tulee kylläksi\n     syödä.\" Karhu totteli häntä, ei syönyt. Tscheremissi kysyy häneltä\n     jakoa, sanoo: \"kummanko puolen ohraa otat, latvatko vai juuret,\n     ohtoseni? itse otan toisen puolen, jonka jätät.\" Karhu vastaa:\n     \"olkoon sinulle latvat, minä otan juuret.\" Niin päättivät.\n     Tscheremissi kylvi ohran, ohra kasvoi hyvä, leikattua otti hän\n     latvat, ja juuret eroitettuansa karhua vasten kantoi ne karhun\n     pesään, talven tultua muka karhun syödä. --Tscheremissi ohralla\n     elää hyvin, talvi menee ilman hädättä ja huoletta. Karhu talvella\n     nälästyttyänsä pesässään yrittää syömään ohran juurta, maistaa,\n     makua ei ole niin minkäämlaista. \"Katso, Tscheremissi petti minun,\"\n     sanoi hän, \"vasta en ota juuria, otan latvat\"\n\n     Kevään tultua Tscheremissi taas tekee halmetta metsään. Karhu tulee\n     taas hänen tyköönsä ja sanoo vihassa: \"nyt täytyy sinut syödäni\n     menneen-vuotisesta petoksestasi.\" Tscheremissi sanoo: \"ohto,\n     setäseni, kerran ystävänä oltuasi, ole vastakin ystävä, tänä kesänä\n     arvelen kylvää nauriin huhtaan; sinä ota osa, mikä sinulle\n     mieleistä on, juuret eli latvat.\" Karhu sanoo: \"nyt et petäkään\n     minua enää niinkuin mennä vuonna, tänä vuonna otan itse latvat,\n     sinä pidä juuret.\"\n\n     Tscheremissi kylvää nauriin; syksyllä nauriin jouduttua, hän kokoaa\n     kaalikset, kaikki kantaa karhun pesään puhetta myöten, vaan nauriit\n     vei kotiinsa. Talven tullen alkavat kaalikset karhun pesässä\n     märätä; hän siinä niillä kuin rypi, alkoi itsekin märätä, ja kuin\n     nälissään silloin tällöin otti lehden suuhunsa, sylkäsi hän sen\n     ulos, kuin oli märännyt, ja jäi niin koko talveksi nälkää näkemään.\n\n     Taas tulevana keväänä Tscheremissi tekee huuhtoa, karhu tulee hänen\n     tyköönsä hyvin vihassa ja aikoo hänen syödä. \"Elä, veikkonen, syö\n     minua, minä tästä lähtien syötän sinua omalla ruoallani,\" sanoo\n     Tscheremissi; \"auta minua työssäni, yhdessä kasken raivaamme.\"\n     Karhu vielä ei syönyt.\n\n     Tscheremissi otti suuren juurikon, löi siihen kiilan,\n     halaistaksensa muka, ja kuin raon sai niin suuren että karhun\n     etukäpälät siihen sopivat, sanoi hän karhulle: \"ohto, setäseni,\n     sinä pistä käpäläsi tuohon rakoon ja halkaise juurikko, minä kiilan\n     vetäisen ulos.\" Karhu tunki etu-käpälänsä rakoon, ja kuin\n     Tscheremissi kiilan vetäsi ulos, kävikin käpälistänsä kiini.\n     Tscheremissi siihen hänen tappoi. -- Satu tuonne, minä tänne.\n\n\n\nSeitsemäs Kirja.\n\nKrasnoslobodsk'issa Pensan lääniä, 10 p. toukok. 1857.\n\nOmpa nyt jo hyvä aika kulunut siitä kuin Suomettarelle tietoja annoin\nvaelluksistani täällä Venäjällä. Jos hänellä siis on joita-kuita liikoja\npalstoja lauseilleni antaa, niin käymme taas vähän juttelemaan.\n\nOlostani Ardatov'assa ei ole paljo puhumista. Sen ajan, mikä toimistani\nliikeni, vietin kanssa-käymisellä kaupungissa elävien virka-miesten\nkanssa, joista varsinkin ispravnikka, entinen hevois-väen upsieri ja\nsyntyjänsä _knjäs_, oli sangen mukiin-menevä mies, jos kuka ei siihen\nkatsonut, että hän uro-töillänsä, isän-maan rakkaudellansa ja\nnais-lemmellänsä kerskui melkoisesti ja lisäksi vielä valhetella\nlipsuikin aika tavalla. Gorodnitschijn paikat annetaan tavallisesti\npalkinnoksi ansainneille upsierille, ja niin oli Ardatov'ankin\ngorodnitschij Kaukasolla haavoitettu vielä nuoren-lainen mies, joka ei\ntiennyt paljon muusta puhua kuin jo ammoin paranneesta haavastansa,\nsiitä tappelusta, jossa hän sen oli saanut, ja kuinka hän ja hänen\nkumppalinsa vuorilaisilta olivat päitä leikelleet niinkuin naurista\nlistitään, jotka lauseet minulle aina juohduttivat mieleen Holberg'in\nDidrich Menschenschreck'in. Pulskimmin kaikista kaupungin herroista eli\npostimestari, joka kahdenko vai kolmen sadan hopea-ruplan palkalla oli\nkerännyt jommoisenkin hyvyyden, niin että suuren perheensä elätti\nhyvästi (rouva ja tyttäret kävivät silkissä ja sametissa) ja vieläpä\nmaatakin sekä orjia oli ostanut. -- Paitse näitä ja muita virka-miehiä\neli kaupungissa koko joukko köyhtynyttä aatelia, jonka varat eivät\nriittäneet talveksi muuttaa ei Pietariin eli Moskovaan eikä edes\nläänin-kaupunkiinkaan, vaan joille tyhjän-toimitukseen ja kortti-peliin\ntottunut luontonsa olisi talvisen olennon maa-tiluksillansakin, jossa\nheidän vähät \"sielunsa\" olivat, tehnyt liian ikäväksi, ja jotka niin\nmuodoin \"resideerasivat\" piirikunnan-kaupungissa. Vaikka moni näistä\nherroista tiesi suku-peränsä johdattaa aina Pietari Ensimäisen aikoihin\nasti, jota kauemmaksi harvan venäläisen aatelis-suvun peri-juuri\nulottuu, ja vaikka heistä usea vielä piti itseänsä knjäsinäkin, niin oli\nkuitenkin köyhyys ja sivistymättömyys useammasta kaiken aatelillisen\nylpeyden jo kauan sitten karkoittanut, ja aatelis-miehen nähtiin\nmusikankin viinaa eli teetä kernaasti ryyppäävän, jos tämä oli niin hyvä\nja sitä hänelle tarjosi. Joka-päiväinen vastus ja risti oli minulla\nyhdestä vanhasta näitä maansa ja mantunsa juoneita herroja. Heti\ntultuani kaupunkiin tuli hän luokseni ja näyttäen todistuksia siitä,\nettä hän oli todellinen aatelis-mies, valitti köyhyyttänsä ja pyysi sekä\nsaikin almun. Tämä oli hänen elatus-keinonsa nyt vanhoillansa, nuorra\nollessaan laiskehdittuansa ja jumalatointa elämää vietettyänsä, ja\nalmullani luulin hänestä kokonansa päässeeni. Vaan ukko arveli toisin.\nHänellä kuin oli joutavaa aikaa, niin rohkasi ensi alussa osoitettu hyvä\nkohteluni häntä joka päivä käymään luonani, ja vaikka sitten valitin\naikani vähyyttä ja vähitellen selvemmin ja selvemmin annoin hänelle\ntietää kuinka vähän hänen kanssa-käymisensä minua huvitti, niin että\nkerran jo käsi-puolestakin talutin hänen ulos, ei hän ollut\nmillänsäkään, mutta tulla lykkäsi vaan edellensäkin joka päivä tyköni,\npyrkien milloin jalkaansa lepuuttamaan milloin lämmittelemäänsä.\nTämmöisessä tilassa oli häntä sääli aina poiskin ajaa, ja vähitellen\nvoitti Nikolai Afonasjev kuitenkin tarkoituksensa, joka nähtävästi oli\nse, että jonkun osan ylös-pitoansa suorittaa minun niskoilleni, ja\nolikin parin viikon kuluttua joka-päiväinen tee- ja illallis-vieraani.\nVähitellen sovin minäkin hänen kanssansa paremmin, sillä kuin hän\nnuoruudessansa ei ollut mitään muuta oppinut kuin \"geografiaa ja\naritmetikaa\", joissa hän päätti kaiken opin sisältyvän, eikä muuta\nmaa-ilmaa nähnyt kuin osan Simbirsk'in ja N. Novgorod'in lääniä, niin\npaistoi hänessä aivan paljaana se vanha venäläisyys, joka lapsellisella\nja naurettavalla ylpeydellä pitää isän-maatansa kaikkein sivistyneinnä\nmaana maa-ilmassa ja omaa kansaansa muiden kansojen rinnalla erittäin\nkutsuu \"risti-kansaksi\" eli \"kristityiksi\", ja joka venäläisyys, hänessä\nvieraankin tutkittavana, useassa tämän maan asujassa on\npäällisen-puolisen sivistyksen ulko-kullalla peitettynä. Hänen\nviheliäinen tilansa oli hänen muuten tehnyt saman-laiseksi katkeraksi\nkatajaksi kuin W. Scott'in Sir Mungo Malagrowther on, jonka kanssa\nhänellä oli sekin yhteistä, että aina valitti kuurouttansa eikä sanonut\nhyvästi kuulevansa, milloin muut sanoivat hänelle jotakin, joka ei ollut\nhänestä mieluista.\n\nMainittavin tapaus Ardatov'assa ollessani oli _maslenitsan_ viettäminen,\njota juhlaa meilläkin jo vähin tunnetaan. Maslenitsa eli voi-viikko on\npitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan\njolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis\nKatoolisten karneval'ia. Paastoamisen lukee Venäläinen arvollisimmiksi\nautuuden väli-kappaleiksi, ja rahvas varsinkin pitää tarkasti kaikki\npaastot, joista merkillisimmät ovat: paasto joulun alla, pitkä paasto\npääsiäisen edellä, Pietarin päivän paasto kesä-kuussa ja paasto\nneitsyt Maarian kuolin-päivän alla syys-kesällä, jotka, jos\nkaikki yhteen-luetaan, ynnä joka-viikkoisten keski-viikko- ja\nperjantai-paastojen kanssa tekevät enemmän kuin puoli vuodesta. Kuin\npaaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä\nkalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin\nnautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty\nja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin,\nkuinka ahnaasti jokainen \"oikea-uskoinen\" maslenitsana kokee kaikilla\nmainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä\npitkän paaston ajalla. Niin näkyivät sen muuten hiljaisen Ardatov'ankin\nasujat tällä viikolla osoittavan, ett'eivät olleet laimeat uskossa ja\nettä hekin tiesivät maslenitsan kunnolla viettää. Koko viikon pitävät\nkaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä\nsatuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään,\nhän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli\npiikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun\njättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, \"sillä nyt on maslenitsa\". Mutta\nvasta lopulla viikkoa kiihtyy ilo ja elamoitseminen korkeimmallensa, ja\nsunnuntain, maslenitsan viimeisen päivän, voipi juhlan kukkulaksi lukea.\nVaikka selvän ihmisen nyt on vähän vaarallinen liikkua kaupungin\nkaduilla, niin lähtekäämme kuitenkin hetkeksi katselemaan iloa.\nKorttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet\nreuhaavat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palvelijat\nhoippuvat tykömme, ottavat meitä päällys-vaatteista kiini ja pyytävät\n_na votku_, \"sillä nyt on maslenitsa\". Tämän kohtuullisen pyynnön\ntäytettyämme lankeavat molemmat polvillensa eteemme ja suutelevat\njalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme\npois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelevien virran, joita on\nsata-määriä ja tulee kuin pilvistä, eikä niin pienessä kaupungissa\nsuinkaan luulisi puoltakaan tätä hevois-määrää Iöytyvän, niinkuin ne\nkaikki eivät olekaan kaupunkilaisia, vaan iso osa likimäisistä\nmaa-kylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordvalaisiakin ja heidän\nvaimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hevoista ja useampikin, ja\nreessä on koko kylä-kunta rahvasta. Kaikki laulavat, jos lauluksi voinee\nsanoa kulkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen\njunaan kussakin reessä. Vaan kuin joka reessä vedetään eri virttä, kuin\nkellojen ja kulkusten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja\nhohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korvilla olla jo kyllä\nmaslenitsasta, ja tuossa menikin jo viimeinen reki ohitsemme. Vaan mikä?\nkadun-levyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria\ntyttöjä, jotka käsi kädessä kulkevat pitkin katuja ja kimakasti huutaa\ntillittävät sen kasvin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päivinä on\nmennyt miehelle ja heitä nyt kestannut. Heidän sametti-mekkonsa,\nreunustetut kärpän eli revon nahkalla, eivät pahoin pue heidän\npyöryläisiä jäseniänsä ja hohtavia poskiansa, joiden punaan on syynä\nyhtä verran nautittu elämän-vesikin (tässä kohden kuuluisi sana\n_palo-viina_ rumalta) kuin nuoruus, talvinen ilma ja liikunto. Tämän\nleterin etu-nenässä kulkee kolme vanhan-laista akkaa, jotka tanssien,\nkämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, viheltäen ja pajattaen kokevat\niloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilmeensä ovat toisinaan niin\nruokottomat ja niin kiihkoiset, että luulisit heitä muinaisten\nKreikkalaisten bakhantinnoiksi, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että\nnämä bakhantinnat tanssivat niini-virsussa lumella ja pitkälle matkaa\nviinalta löyhkyävät. Tämän seuran jälki-vietteessä tulee tyttöjen\nihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin\naskelensa ja käytöksensä osoittavat, ett'eivät he uhraa ainoastaan\nrakkauden jumalalle, vaan tietävät Cererenkin lahjat kunniassa pitää.\nKoko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla\nmuutamia askelia tuomio-kirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hyvin\ntuhat henkeä, enimmät miehiä, vaan suuri osa vaimojakin. Seini-vierukset\nmakaa täynnä miestä kuin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria.\nKapakan edustalla pyytää eräs vaimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa\nhänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin teilaamalla\nhäntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta vetämällä. Ei kaukana\ntästä näystä kolhii muuan mies viina-putelilla hevoistansa päähän ja\nkäskee sen putelista ryyppäämään, \"sillä nyt on maslenitsa\"; josta\nmenetyksestä näkyy, että viinan huurut ovat viimeisenkin rahdun\nymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. --Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö\nArdatov'assa, ja semmoista se lienee vähällä eroituksella ympäri koko\nVenäjän. Kaunis on se tapa että maslenitsan viimeisenä päivänä käydään\nnaapureissa ja tuttavissa \"jää-hyväisiä ottamassa ja anteeksi saamassa\nheitä vastaan tehdyt rikokset\", jotka molemmat asiat, hyvästi-jätön ja\nanteeksi-pyytämisen, Venäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä\nsanalla (se meilläkin tunnettu jäähyväis-sana: _proschtschai_ ja\nmonikossa _proschtschaite_, elikkä sen toinen muoto: _prosti, prostite_,\njota rahvas enimmin käyttää, merkitsevät nim. _anna, antakaa anteeksi_).\n\nSeuraavana maanantai-aamuna alkaa kellojen harvaan läppääminen\nmuistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottavan\npohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruoat: lihatointa\nkaalia, kurkkuja, sieniä, liina-voita (jota herkkua kuitenkin harvalla\nmusikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan\neteenpäin viettää, kunne taas viimeinkin pääsiäinen tuopi saman syömisen\nja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä\nkirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen velvollinen käymään\nripillä, tekee silloin tilin koko vuoden synnistä, ja uhraten papille\nminkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtoollisen ja on\ntaas valmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.\n\nYleisesti on Venäläinen kumminkin tavallansa sangen jumalinen. Hän\npaastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja\ntäyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias\neikä kerjäläistä laske oveltansa almutta. Varmaan puolet Venäjällä\nlöytyvistä kirkoista ja luostareista ovat yksinäisten rakentamat.\nKielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittavat kansan\njumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta\nkysyä: mihin menet? niin sanoo hän: \"mihinkä Jumala sinua kantaa?\"\n--muistellessa jota-kuta vainajata liittää oikea Venäläinen semmoisen\nnimeä mainitessaan lauseen: \"anna Jumala hänelle taivaan valtakunta!\" --\nkuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: \"sielu puhuttelee Jumalaa\"; lauseet:\n_jei bohu_ (Jumal' avita!), _boh s-toboi_ (Jumala kanssasi!), _s-bohom_\n(Jumalan kanssa!) ovat alinomaiset telkkeet Venäläisen puheessa. Mutta\ntämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alku-peräisen\nmerkityksen pois-kuluttanut ja niille uuden aivan vastaisen merkityksen\nantanut. Niin merkitsee _boh s-toboi_ melkein aivan yhtä kuin meillä:\n_mene lemmolle_, ja jos Venäläiselle sanot _s-bohom_, on se vississä\ntapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: _juokse hiiteen_.\nPietarin suomalaisen kirkko-herran kansselissa tapahtui muutamia vuosia\ntakaperin, että eräs korkeampi virka-mies poliissista tuli sieltä\nsaamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkko-herran apulainen, joka tässä\ntilassa toimitti virkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata\nsuorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla uhaten ilman asiansa\ntoimittamatta pois-mennä, sanoi apulainen hänelle vähän vihassa:\n_s-bohom!_ Tästäkös poliissi-herra niin suuttui, että heti pani\nkonsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana valitti\nsitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arvo-luokkaa ja niin ja\nniin monen tähtikunnan jäsen, _oli kohdellut sopimattomilla sanoilla_.\nKonsistorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista\nja koko asia jäi arvattavasti sillensä, mutta osoittaa selvästi, että\nmainittu lause ja monta muuta sen-kaltaista, joissa Jumalan nimeä\nkäytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluvat, ovat\npikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka\nnäyttää sekin, että kirota merkitse Venäjän kielessä _boschitsä_, jolla\nsanalla on alku-peränsä sanassa: _boh_ (Jumala). Samoin lienee tämän\njumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hyvät työt ja\nsyrjäisten esi-rukoukset eivät vaikuta sydämen parannusta. Useasti on\nminulla ollut tilaisuus havaita, kuinka väärään tämmöinen jumalisuus\nampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa,\nmutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon\noven eteen keräytyneeltä kauppiaalta puoli-kymmentä keitettyä munaa,\nenemmän juhlan ja lystin vuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä\notti minulta kaksin- eli kolmin-kertaisen hinnan sitä vastaan kuin\ntavallisilta ostajiltansa ja vakuutti munia aivan vereksiksi.\nLaskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti\nlakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hyvän aikaa.\nLähtiessäni kysyin häneltä vielä kerran, minkä-laiset munat olivat, ja\nsain taas valalla vahvistetun vakuutuksen, että sen vereksempiä munia ei\nmaa-ilmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa\nperään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märännyt, ett'ei niitä olisi\nsusikaan syönyt, vaikka ne kyllä olivat syötäväksi keitetyt, myödyt ja\nvannotut. Mutta minkä-tähden risti niiden myöjä niin hartaasti\nsilmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että\nhänen tämän-öinen kauppansa kelvottomalla tavaralla niin hyvästi alkoi\n(sillä minä olin nähtävästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa\nja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hyvästä hinnasta\nmyödyksi! -- Ardatov'assa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja\nmaksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä väli-puheella, että\nhän maitoon ei panisi vettä. Vaan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja\npetos muutenkin oli silmin-nähtävä, nuhtelin minä häntä kerran tästä.\nEukko tunnusti pettäneensä; vaan lisäsi: \"mitäs siitä, te olette rikas;\njos minä nyt kavaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta\ntoki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen,\nvaan teille ei ne kopeikat merkitse mitään.\"\n\nPetollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein\nitä-maisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava\nsanansa pitäminen, joka näytäksen Europan länsi-kansoissa yleisesti, ei\nmahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, vaan jo alkuperäinen\nluontainen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun\nköyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan ja\nSuomalaisen sana-lasku: sanasta miestä, sarvesta härkää on enemmän\narvoinen kuin kymmenen kavaluudella voitettua maata, sillä lopulla\nkuitenkin \"rehellisyys maan perii.\" Ett'ei tämä luonteen-omaisuus\nSuomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden vaikuttama\nlänsi-Europan kansojen kanssa eli yksinänsä viisasten ja vapaa-mielisten\nlakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin ovat auttaneet sitä kansan\nluontoon vahvistumaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään\nitä-suomalaistenkin kansojen luonnosta, ehkä vähemmässä määrässä, vaan\nkuitenkin niin tuntuvasti, että Venäläiset virka-miehetkin joka paikassa\nkiittelevät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maan-miehiänsä.\n\nVenäläisen suurin himo on rahan-ahneus, ja kuin täällä rahalla voipikin\nkaikki voittaa suuremmassa määrässä kuin luullakseni missään muualla,\nniin ei kumma olekaan, että sitä niin ahnehditaan. Rikas on Venäläisestä\npuoli-jumala, vaan ei mitään pidä hän niin suurena häpeänä kuin\nköyhyyttä, ja jos hänelle sanot: voi sinua, _köyhä-rukka_! on se hänen\nmielestänsä suurempi häväistys kuin kova sadatteleminen muilla sanoilla.\nTästä seuraa, että kaikki säädyt kokevat raha-kultaa hanata miten ikään\nvoivat. Siitä tulee myös, että Venäläinen totisesti lapsellisella\ntietämättömyydellä pyytää tavarastansa eli työstänsä saada kymmen- ja\nsata-kertaista ansiota, eikä se hänen päähänsä astu koskaan, että olisi\nsynti ottaa liikaa hintaa eli palkkaa, jos toinen on niin hullu eli\nymmärtämätöin että sen antaa, eli niin ahtaassa tilassa, että hän hänen\nnylkyänsä ei voi välttää. Ardatov'assa oli minulla tarpeen\nvaatteen-pesijätä, ja kaupungin paras pesu-nainen, eräs posti-mestarin\norjia, kutsuttiin tykööni. Kysyttyäni mitä kappaleelta vaatisi\npesu-vaivasta, alkoi hän tuumailla, kuinka saippua, vesi ja puu nyt\nolivat kalliit (vaikka hänellä nämä ja siihen vielä korttieri, ruoka ja\naika oli herraltansa), ja hyvän aikaa sinne tänne siemasteltuansa lausui\nhän viimeinkin että kuin, joten hän oli kuullut, Moskovassa hienomman\npaidan pesusta maksetaan 60 kop. hop., niin ei siitä Ardatov'assa olisi\nliika 30 kop. hop., vaan pienemmät ja karkeammat kappaleet saisivat\njäädä vähemmästä. Minua sekä nauratti että vihastutti tämmöinen\nhävittömyys, niin että käskin hänen kiireimmän mukaan korjautumaan pois\nsilmieni edestä. Runeberg'in sanat \"Hirven-ampujissa\" Ontruksen kaupan\nlaadusta, joka heti aina huoisti puolen hintaa, antavat pesu-naisen\nhintansa huoistamisesta heikon kuvan, sillä hän ei totellut\npois-häätämistäni, vaan alkoi alentaa hintaansa ja suostui viimein\nsiihen, jonka jo alussa olin hänelle tarjonnut, nim. 3 kop. hop.\nkappaleelta. -- Saman-laista oli juttu korttieri-isantänikin kanssa.\nKorttierista ja ruoan-tekemisestä ynnä suolan ja leivän kanssa\nmäärättiin 5 hopea-ruplaa kuukaudelta, jota vastaan minä kaiken särpimen\nja keitto-neuvon itse ostaisin. Vaan isännän, jolla oli muitakin\nhyyriläisiä ja ruoan-ottajia, teki mieli saada minua omaan ruokaansa ja\nkaksi eli kolme päivää syötti hän minua eri maksua vastaan \"koetteeksi\"\ns.o. näytteeksi minkälainen hänellä oli ruoka, ja tuli sitten hintaa\nsopimaan. Hänkin piti ensin pitkän johdatuksen siitä, kuinka semmoiset\nnuoret herrat, kuin minä muka olin, eivät rahasta suurta lukua pitäisi,\nkuin vaan mieleisensä olennon ja elannon saisivat, ja kauan\nmutkisteltuansa edes takaisin päätti hän 60 kop. hop. päivältä\npuoli-päiväisen edestä s.o. 18 ruplaa hop. kuu-kaudelta, ei liiaksi. Se,\njoka Kaisaniemen entisinä hyvinä aikoina sai, jonkun kerran milloin\nvarat riittivät, 30 kopeekan edestä istua tämän paikan herkulliseen\npöytään, ainoastaan se voipi arvata tämän-kaltaisen vaatimuksen\nhävittömyyttä, varsinkin jos muistaa, että kaikki ruoka-varat\nArdatov'assa ovat kolmea vertaa huokeammat kuin Helsingissä. Tätä koin\nselittää isännälleni, ja jonkun aikaa tingittyä suostui hän viimeinkin 9\nhopea-ruplaan kuu-kaudelta eli korttierista ja puoli-päiväisestä\nyhteensä 14 ruplaa, joka sittenkin oli hirmuinen hinta, jos se lukuun\notetaan, että ruoka hyvänänsäkin tehtiin uunissa paistamalla ja\nvähitellen huononi huononemistansa, kunne kovilla sättimisillä taas\njoksi kuksi ajaksi verestin isännän oman-tunnon, ja että pari kolme\nviikkoa piti hänen ämmiensä kanssa taistellani ennenkuin sain heidät\nsiksi totutetuksi, että ruoassa ei ollut enemmän kuin jos puoli-kymmentä\npientä russakan-poikaa kerrallansa.\n\nSyy siihen, että Venäläinen niin läämältään tahtoo kerralla voittaa, on\npaitse hänen verrattoman suuri rahan-himonsa myös hänen laiskuutensa,\njoka omaisuus on, niinkuin kaikki tuntijat sanovat, yhteinen\nslavjanilaiselle kansakunnalle. Jo siitä, että _työ_ näiden kansojen\nkielissä merkitsee _orjuutta eli orjaamista_ (sana _rabota_ työ, ja\n_rabotatj_ tehdä työtä, tulevat nim. sanasta _rab_ orja), on helposti\nnähtävä, millä silmillä ne työtä katselevat, ja ilman liikaa panematta\nvoipi hyvin sanoa, että Venäjällä ainoastaan makaamalla menetetään puoli\nikäänsä, ja kuin tähän lisätään ne monet praasnikat, joina arvattavasti\nei mitään tehdä, ja ne kolme viikkoa vuodessa (maslenitsa, pääsiäis- ja\njoulu-viikko), joina taas ei puututa minkään-laiseen työhön, niin näkyy\nselvästi, kuinka paljon eli kuinka vähän uutterammalle työn-teolle jääpi\naitaa. Ja työnkin aikana ei Venäläinen sitä tee niin hartaasti kuin\neuropalainen, vaan velttoilee, laiskehtii ja lepäilee alinomaa, jos\nkiirehtijätä ja keppiä ei näe takanansa, ja tekee sittenkin useimmin\nkelvottoman työn. Nauraakin Venäläinen hänen kaupungeissansa elävän\nSaksalaisen ahkeruudelle, tarkkuudelle ja verrallisesti vähempään\nvoittoon tyytymiselle, mutta havaitsee harvoin sen, että tällä on\npuhtaampi koto, siistimpi ruoka ja soveljaampi vaatteus kuin naurajan\nhovin-herralla, että hän koulitsee lapsensa, joista tyttäret\ntavallisesti naittaa virka-miehille ja pojat ohjaa valtakunnan\npalvelukseen, että hän tämän ohessa lopettaa elonsa varallisena ja, joka\non erittäin muistettava, kaikki nämä edut on voittanut rehellisyydellä\nja ahkeruudella, vaikka toisten pettuuskin ja laiskuus ovat hänelle\nmonta tuntuvaa vahinkoa tehneet.\n\nLaiskuuden veli ja uskollinen seuralainen on velttous ja levä-peräisyys\nkaikissa katsannoissa. Harva asia maa-ilmassa antanee näistä selvemmän\nkuvan kuin tavallinen pieni kaupunki Venäjällä. Kartanot kallellansa,\nikkunat päreellä eli rievuilla tukitut, katot tuulen repimät, aitaukset\nsikojen ja lehmien hajottamat, siellä täällä tuli-palon sia; kadut,\nkaupungin edustat ja joki-varret sonnalla peitetyt, joka märkänä aikana\ntekee lian yli-pääsemättömäksi, kuivana taas pölyn läpi-näkemättömäksi,\nja molempina täyttää ilman terveydelle vaarallisella katkulla; huoneissa\nhuone-kalut vanhat, hajallansa ja täynnä kaiken-laisia syöpäläisiä,\nseinät ja lattiat hiirien ja rottien lävistämät, -- sillä kissan\nsanotaan pilaavan ihmisen asunnon ja ilman sitä, syntihän tuo olisi\nhiiri-rukankin henkeä ennen aikojansa lopettaa. Tämmöinen on\nlyhykäisesti se näky, jonka pieni kaupunki ja porvarin elämä siinä\nantaa, ja kädestä pitäen sanon, että tähän ei ole syynä köyhyys, sillä\nvaroja on kyllä ja tilaisuutta niitä hankkimaan vielä enemmän, vaan\nainoastaan velttous, joka ei pyri entistä etemmäksi, joka rakastaa vaan\nlämmintä uunin-kylkeä ja rypee isiltä perityssä sekä hengellisessä että\nruumiillisessa liassa.\n\nEdellisen kuvan täytteeksi vaatii kohtuus vielä lisäämään, että\nVenäläisellä tavallisen ymmärryksen lahjat ovat hyvät. Hän on harvoin\ntuhma, käsittää sukkelasti ja voipi mallin eli osoituksen jälkeen\ntoimittaa sangen vaikeitakin töitä. Mutta tämä onkin kaikki. Sillä yhtä\nlatiskainen kuin tämän kansan maa on, maa jossa veden-putoukset, vaarat,\njylhät metsät eivät herätä ihmisen kuvastus-aistia, vaan jonka\nalinomainen yhdenlainen tasaisuus sen pikemmin tylsyttää, -- yhtä\nlatiskainen on sen mielen-laatukin. Sen todistaa kaikki hänen\nsivistyksensä historiassa. Vaikka luvultansa niin suuri, ei se\nrunollisuudessa esim. ole voinut synnyttää kuin yhden ainoan oikealla\nruno-innolla varustetun kirjoittajan nim. Puschkin'in, ja hänkään ei\nollut puhdas Venäläinen. Muissa taiteissa lienee seikka vielä pahempi,\nvaikka tosin hyvin muistan, että Helsingin Nikolainkirkon alttaritaulu\non venäläisen maalaus-taiteen tuottama. Tieteissä emme katsoinkaan\netsien löydä yhtään venäläistä nimeä, jonka kuulu olisi levinnyt juuri\nulommaksi koti-maansa rajoja. Teollisuuden historia ei myöskään tiedä\nmainita Venäläisen tekemistä havainnoista eli parannuksista, ja ainoa\ntämän kansan keksimä kone lienee -- _samovara_ (teeveden-keittäjä), jos\nei senkin tekoa ja käyttämistä liene saatu Kiinalaisilta. Tähän\nköyhyyteen saattaa joku kukaties sanoa syyksi ei kansan latiskaista\nhengellisyyttä, vaan sivistyksen vähyyttä. Siihen vastataan, että esim.\nDante'n, Gutenberg'in eli Linné'n aikoina Italialaiset, Saksalaiset eli\nRuotsalaiset eivät olleet juuri korkeammalla sivistyksen kannalla kuin\nVenäläiset tällä vuosi-sadalla ovat, ja että päin vastoin tilaisuutta\noppimaan ja sivistymään ei suinkaan puututa Venäjällä.\n\nMutta edellisistä mietteistä ja koko Ardatov'astakin voimme nyt iäksi\npäiväksi erota, ja yht'äkkiä muuttua 200 virstaa etelämmäksi Pensan\nkaupunkiin, jossa piina-viikon ja pääsiäisen vietin. Pensan lääni on\nsuomalaiselle kielen-tutkijalle siitä tärkeä, että hän siinä tapaa\ntoista sataa tuhatta Mordvalaista, jotka ovat tämän kansakunnan\n_Mokschalaista_ haaraa, jonka murre hänelle on sitä viehättävämpi kuin\nei siitä eikä siitä painon kautta ole sanaakaan vielä tullut ilmi.\nPensa, jossa tilasto-ilmoitukset sanovat olevan 22 tuh. asujaa, on\nvähä-pätöinen kaupunki Surá-joen varrella, jossa pää-osa s.o.\nvirkakunnat ja virka-miesten palatsit ovat korkean-laisella mäellä, ja\nmuu osa kaupunkia, joka parhaasta päästä on saman-laista sonnan sekaan\nistutettuja hölliä kuin Venäjän pienissä kaupungissa yleisesti, pienen\nPensanka-nimisen joen ja Surán alangolla. Muuten on Pensa varmaan\nlikaisimmia kaupunkia kristikunnassa, sillä sen mäki-osassakin oli\nkaduilla polvea myöten likaa, mutta alempana joutui jalka-mies monin\npaikoin hengen vaaraan lian tähden. Minä kysyin eräältä porvarilta, eikö\nse olisi kaupunkilaisille etuisampi, että kiveäisivät katunsa kuin että\ntuossa liassa syksyn kevään rypevät ja kesän taas elävät ian-kaikkisessa\npölyssä. Hän sanoi kaupunkilaisten sen kyllä ymmärtäneen ja hänen\nolo-ajallansa Pensassa, noin 30 vuotta, oli katujen kiveämiseksi jo\nkolmeen kertaan rahaa kerätty. -- No mihinkä se raha on tullut, koska\nkatunne vielä ovat kiveämättä? -- \"Mihinkäkö? kysykää sitä,\" sanoi hän\nomituisesti katsoen minua silmiin eikä virkkanut sen enemmän mitään.\n--Pensan tuomio-kirkko on niin yhden-näköinen Helsingin uuden kirkon\nkanssa kuin mansikka mansikan kanssa, ja nimessä vaan on eroitusta,\nsillä edellinen ei ole niinkuin jälkimäinen pyhitetty pyhälle\nNikolaille, vaan neitsyt Maarian etsingolle. -- Kaupungissa on pieni\nluteerilainenkin seurakunta, jolla on sievä kirkko ja omituinen\npappinsa. Seurakunnan jäsenet ovat enimmäksi osaksi Saksalaisia ja\njumalan-palvelu toimitetaan tällä kielellä; sen jäseninä löytyi kaksi\nSuomalaistakin, nim. eräs pianon-tekijä-mestari nimeltä Gröndahl,\nkotosin Hollolastako vai Lammelta, joka oli naimisessa Saksalattaren\nkanssa, näytti elävän hyvästi ja oli luonteensa puolesta puhdas\nrehellinen Suomalainen, vaan valitti äitin-kielen unhottaneensa; ja\ntoinen muuan nainen Ahvenamaalta, joka siellä oli mennyt naimiseen\nvenäläisen sotamiehen kanssa, tämän keralla ollut vankeudessa\nRanskanmaalla ja rauhan tehtyä miehinensä tänne joutunut. Minun Pensassa\nollessani oli saksalainen seurakunta muuten hirmuisessa vimmassa\nkeskenänsä, sillä siinä kamppaili kaksi lahkokuntaa, joista toinen\ntahtoi kirkko-raadistoa luovuttaa erään ylpeän pakarin, toinen hänen\nedellensä virassa pitää. Viimein voitti edellinen lahkokunta, pakari\najettiin häväistyksellä pois mainitusta painavasta virasta, ja voittanut\nlahkokunta vietti voittonsa juhlallisella puoli-päiväisellä. Se on\nSaksalaisen kirous ja onnettomuus, että olipa hän missä tahansa, niin on\nhän vieraita kansalaisia vastaan liian rauhallinen ja myöten-antava,\nvaan elää oman maa-miehensä kanssa alinomaisessa vähä-pätöisessä\nhärskeessä ja kateudessa.\n\nSunnuntaina jälkeen pääsiäisen läksin Pensasta ja tulin tänne\nKrasnoslobodsk'iin seuraavana tiistaina. Matkan pituus ei ole kuin 180\nvirstaa, vaan teiden pohjattomuus ja posti-paikkojen sekä hevoisien\nkelvottomuus tekivät tämän matkan hyvin ikäväksi. Insarin, välillä\nolevaan pieneen kaupunkiin tullessa varsinkin suututti minua sekä\nposti-paikan likaisuus että piisarin hävittömyys, jonka tähden\nkaupunkiin tultua ajoin suoraan posti-mestarin tykö, hänelle asiata\nvalittamaan. Se oli noin kello 12 aikana päivällä, ja posti-mestarina\ntuli eteeni vanha, varmaan keisari Pavel Petrovitschin aikuinen ukko\nlikaisissa liina-housuissa, ruopoitellen etuansa ja takaansa ja\nmuutenkin niin naurettava että kaipaukseni olin unhottaa häneen\nkatsoessani; enkä sen tehtyänikään saanut ukolta muuta tolkkua kuin että\npiisaria olisi muka pitänyt korville antaani hävittömyydestänsä. Muuten\novat posti-hevoiset Venäjällä yleisesti hyvät niinkuin posti-paikatkin,\njälkimäiset hyvät, jos matkalaisella itsellään on sänky-vaatteet,\neväs-laukku ja palvelija. -- Kylien ulko-näkö ilmoittaa matkalaiselle\nettä tässä läänissä elää paljo aatelia, joka, ehkä monessa muussa\nkohdassa muistava Dumbom-vainajan elämän-viisautta, ei näy panneen\nmieleensä mitä runoilija tästä jalosta mielestä sanoo seuraavassa\nvärsyssä:\n\n    I politiken var hans tro,\n    Hvad ingen bonde plär förgäta:\n    Att om man mjölka vill sin ko,\n    Bör man ock ge den tili att äta,\n\njonka todistavat ne surkeat pahna-ryhmät, joita tässä tienoossa nähdään\nkylien asemesta, ja ne räpäleiset, likaiset olennot, jotka niissä\nelävät.\n\n\n\nKahdeksas Kirja.[16]\n\nKrasnoslobobsk'issa, Pensan lääniä, 3 p. syysk. 1857.\n\nTämän-edellisen matka-kertomuksen annettuani eli noin keski-paikoilta\nmennyttä helmikuuta olen työskennellyt Mordvan kielen kanssa\nSimbirsk'in, Pensan ja Tambov'an lääneissä, ja menetin kuluneesta ajasta\nlähes kolme kuu-kautta Ersäläisen murteen tutkinnossa ja neljä kuuta\nsamalla tarkoituksella Mokschan kielen kanssa askaroiden.\n\nMordvan kansa löytyy parhaasta päästä Nischnij-Novgorod'in, Simbirsk'in,\nPensan, Tambov'an ja Saratov'an lääneissä elikkä Oká- ja Surá-jokien\nväli-maalla, mutta vähemmässä määrässä elää tätä kansaa myös Kasan'in,\nSamaran ja Orenburg'in lääneissä, ja tekee sen luku, Köppen'iä\nmyöten,[17] yhteensä 480,241 henkeä. -- Mainitussa maassa on tämä kansa\niki-muistoisista ajoista elänyt, sillä jo Nestor ja muutkin keski-ajan\nkertojat tuntevat sen siinä. Sen asuin-ala mahtoi kuitenkin muinaisina\naikoina olla laveampi länteen päin ja ulottua itseen Okaan asti, johon\nse nyt ei läheskään ulotu, koska puhtaita Mordvan-kielisiä paikkain\nnimiä tavataan aina mainittua jokea myöten tienoissa, tätä nykyä ja jo\nkauan takaperin Venäläisten asumissa. Näin muodoin mahtoi myös se\nmonelta historioitsijalta peri-häviöön kadonneeksi päätetty _Muroman_\nkansa, jonka Nestor pitää erityisenä kansana ja jonka nimi vielä tänäi\npäivänä on Okán varrella olevan kaupungin nimenä, ei olla muuta kuin\nlännemmäksi ulonnut lahko Mordvan kansaa, samoin kuin se ei kaukana\nnäiltä seuduin ollut _Merjän_ kansa epäilemättä oli Tscheremisseja\njoiden oma-nimi on _Mari_ ja joita vielä tätäkin nykyä löytyy Volgan\noikealla rannalla N. Novgorod'inkin läänissä.\n\nMordvan kansa hajoaa kahteen murrekuntaan nim. _Ersäläiset_ (heidän\nomalla kielellänsä _Erzä, monik. Erzät_) ja _Mokschalaiset (Mokscha,\nmonik. Mokschyt_), eläen edelliset parhaasta päästä N. Novgorod'in ja\nSimbirsk'in, jälkimäiset enimmin Pensan, Tambov'an ja Saratov'an\nlääneissä, joten Ersäläiset voipi sanoa pohjaisiksi ja Mokschalaiset\neteläisiksi Mordvalaisiksi.[18] Kummankin murrekunnan lukua on vaikea\ntarkoin määrätä, sillä muutamin paikoin elävät he sekaisin yksissä\npiirikunnissa, toisinaan yksissä kylissäkin; vaan jos arviolta kuitenkin\npanemme Ersäläisten määrän noin 250 tuhanneksi ja Mokschalaiset 230:ksi,\nniin emme luule kovin paljon erehtyneemme. Eri-laisuus heidän välillänsä\non, josko osaksi tavoissakin ja vaatteuksessa, suurimmasti kielessä,\njossa jos molempien murrekuntien kaukaisimmat poikkeamiset pannaan\nvastakkain, eroitus on niin suuri, että niiden puhujat eivät ymmärrä\ntoinen toistansa, vaan heidän täytyy Venäjän kielellä selvitä\ntoisistansa.\n\nPää-murteena voipi pitää Ersäläistä ja päättää, että jos Mordvalaiset\nvoisivat kerran rakentaa itsellensä kirjallisuuden, jota kuitenkaan ei\nole toivomista, tämä murre tulisi olemaan sen kielenä. Tämä päätös astuu\ntutkijan mieleen niin hyvin siitä syystä, että Ersäläisen murteen\ntaivutus-muodot ovat täyteläisemmät ja kielen alku-peräinen luonto siinä\non kukaties paremmin säilynyt kuin Mokschalaisessa, kuin myös siitäkin,\nettä ne kirjalliset kokeet, joita Mordvan kielellä on tehty, nim. uuden\nTestamentin käännös ja pari rukous-kirjaista, ovat toimitetut tällä\nmurteella. -- Tämä testamentin-käännös on myös saattanut Ersäläisen\nmurteen tutummaksi oppineille siten että tunnettu saksalainen\nkielen-tutkija _v. d. Gabelentz_ sen johdolla kyhäsi pienen Ersäläisen\nkieli-opin (painettu aika-kautisessa kirjassa: _Zeitschrift für die\nKunde des Morgenlandes_, zweiten Bandes zweites u. drtttes Heft,\nGöttingen 1839), joka tähän asti on ollut ainoana lähteenä koko Mordvan\nkielen tuntemiselle. Tapa-turma ja kääntäjien ymmärtämättömyys\nsaattoivat kuitenkin, että mainittu pyhän kirjan käännös tehtiin\nsemmoisella paikka-kunnallisella murteella itseä Ersäläistä,\nettä käännöksen kieli ei suinkaan anna täydellistä kuvaa\nviimeksi-mainitustakaan murteesta saatikka Mordvan kielestä yleisesti,\nja näin ei Gabelentz'inkaan työstä ole sitä hyötyä, jonka siitä muuten\nvoisi toivoa. Hänen teostansa tiedetään suomalaisessa kieli-tutkinnossa\nhyvin tunnetun oppineen Wiedemann'in, saman Testamentin-käännöksen ja\nmyös jonkun suullisenkin tutkinnon johdolla, jo muutamia vuosia\nparannelleen ja tällä tavoin hankkivan uutta Ersäläis-Mordvalaista\nkielioppia, joka kukaties jo piankin ilmaantuu yleisölle.\n\nJuuri siitä syystä että Ersäläinen murre näin muodoin etu-kynnessä on\nollut tutkinnon alaisna, ehkä painoon joutuneet tiedot siitäkin ovat\nsangen vaillinaiset, päätin minä ottaa sen tähän asti liiaksi\nlaimin-lyödyn ja ei vielä ollenkaan tunnetun Mokschan kielen työni\nesineeksi. Hankittuani Ardatov'assa ja sen tienoissa soveljasten\nkielen-kääntäjien kautta itselleni tarpeellisia niin kieli-opillisia\nkuin sana-kirjallisiakin ja olletikin luvullisia aineita Ersän\nmurteessa, tulin viimeisinä päivinä huhti-kuuta tänne Krasnoslobodsk'iin\nPensan lääniä ja olen työskennellyt tässä piirikunnassa kuin myös\nSpask'in ja Temnikov'an piirikunnissa Tambov'an lääniä koko kesän\nMokschan murteen kanssa. Tästä kielestä aion vasta, jos erinomaisia\nesteitä ei tule eteen, painon kautta ilmaista kieli-opin ynnä\nkieli-näytteiden ja sana-luettelon kanssa. Ersäläiset aineeni ovat myös\npian julaistavat, ehkä en vielä ole päättänyt, kummoisessa muodossa sen\nvoin soveljaimmin tehdä.\n\nPaitse kieli-oppiin ja sana-kirjaan kuuluvia aineita on minulla\nlakkaamatta ollut tarkoituksena laulujen ja muiden sen-kaltaisten kansan\noman hengen tuottamien kerääminen. Tämmöisiä tuotteita on minulla nyt\nkoossa Mordvan kielellä yleensä: 216 arvoitusta, 31 laulua, 12\neläin-satua ja 3 pitempää tarinata paitsi muita pienempiä kappaleita.\nNäistä suotakoon minun tässä antaa pieniä näytteitä; ensin\narvoituksista.\n\n     Tuvan katolta Venakko-tyttö mäkeä laskee? -- _Hivus-harja_.\n\n     Talosta taloon punainen kukko juoksentelee? -- _Tuli_.\n\n     Ukko menee metsään, edellänsä kymmentä sorsaa ajaa? -- _Varpaat_.\n\n     Metsässä mikä ei näy? -- _Puun-sydän_.\n\n     Sata lammasta, yksi pässi? -- _Tähdet ja kuu_.\n\n     Kuisman tyttö kaunokainen läksi vettä lähteheltä, sormuksen veteen\n     pudotti, kuu näki sen, jätti, päivä näki, otti? -- _Kuura_\n     (yö-halla).\n\n     Leikkaamalla ei leikkau, repäsemällä ei repeä, kaiken maailman\n     elättää? -- _Vaimon rinta_.\n\n     Itse alastoin, paita sisällänsä? -- _Kynttilä_.\n\n     Sopella karhu kiljuu? -- _Jauhin-kivi_.\n\n     Pää on, selkä on, vatsaa ei? -- _Virsu_.\n\n     Astun, astuvat, seisahdun, seisahtuvat, heinää annan, eivät syö?\n     --_Sukset_.\n\n     Hakkaan, hakkaan, lastua en tee; astun, astun, jälkeä en tee? --\n     _Venhe_.\n\n     Astuu herroiksi, puhuu Tatariksi? -- _Hanhi_.\n\n     Minulla on ohjakset, vaan ympäri pitävät, itseni ympäri eivät yllä?\n     -- _Silmät_.\n\n     Neljä veljestä, toinen toistansa ajavat, yksi toistansa ei tavota?\n     --_Kärrin pyörät_.\n\n     Metsässä syntyi, metsässä kasvoi, ihmisen kädessä itkee? --\n     _Viulu_.\n\n     Varpunen härkää pitelee (vartioitsee)? -- _Lukko kirstun edessä_.\n\n     Härkä puuttui puiden väliin? -- _Uuni_.\n\n     Rauta-vanne tuvan ympäri? -- _Noki_.\n\n     Sinuun katsoo, nauraa? -- _Rako_.\n\n     Peltoa myöten astuu ukko, rauta-saappaat jalassa? -- _Aura_.\n\nMordvalaisista lauluista voimme tässä kertoa sen, mitä\ntschuvaschilaisista tätä ennen sanoimme, että niiden runollisuus on\nhyvin vähäinen ja että niitä siinä katsannossa kerääminen ei olisi\nvaivaa maksanut. Ne eivät ole niinkuin Suomen kansan laulut täyden\nsydämen tulville puhkeaminen, vaan pidetään laulajiltansa enemmin\nnuotin-kannatuksena yhdessä laulettaessa, jonka tähden sisällys on\njäänyt korjaamatta, on useasti tumma ja poikkinainen ja viittailee vaan\nsitä, mitä sanoa tahdotaan ja jonka laulajat sekä kuulijat -- ehkä ei\nsyrjäinen lukija niin hyvästi --niinkin ymmärtävät.\n\nHistoriallisesta sisällyksestä ei minun kokoamissani ole kuin yksi\nlaulu, vaan se on sangen merkillinen, sillä se on Pugatschev'in\nkapinasta ja osoittaa tavallansa sangen selvästi sen, mitä myös tämän\nkapinan historiassa kerrotaan, nim. että Itä-Venäjän kansat eivät\nsuinkaan olleet vastoin tämän kapinoitsijan yritystä, kuin myös senkin,\nmitä he häneltä toivoivat. Se kuuluu seuraavasti: \"Missä, missä palaa\ntuli, palaa? Jaik'in[19] maassa, Jaik'in kankaalla palaa tuli, palaa.\n-- Miksi palaa tuli, palaa? -- Uusi tsaari pyrkii virkaan: kolmena\nvuonna en ota maksuja, seitsemänä vuonna en leikkaa sota-miehiä;[20]\nrahvaan päälle lasken huokean, bojarien päälle lasken raskaan; bojarien\nruumiita hakkaan kuin metsää, heidän päänsä kisa-palloiksi leikkelen,\nverensä jokena juoksutan; bojarien tukista kolme nuoraa punon, yhden\npunon Kasan'in kaupungin ympäri, toisen punon Moskov'an kaupungin\nympäri, kolmannen punon Pietarin kaupungin ympäri.\"\n\nSeuraava mordvalainen laulu vivahtaa vähän suomalaiseen\n_oluen-synty-lauluhun_. \"Missä syntyy humala, missä kasvaa humala?\n--Märässä paikassa se syntyy, pajukossa, valkea simpsukka hänen jyvänsä;\npuhui tuuli, puhalti sen, kuhun, kuhun puhalti sen? -- Joen reunalle,\nkeitto-huoneesen puhalti sen, keitto-huoneessa olutta keittävät, sammion\nlaitaan puhalti sen, alkoi se rukihen kanssa puhua: ruis-äiti,\nruis-äiti, annas nyt puhumattomat panemme puhumaan, tappelemattomat\npanemme tappelemaan, tanssimattomat panemme tanssimaan.\"\n\nMyös seuraavan laulun sisällys juohduttaa mieleen erästä Kantelettaressa\nlöytyvää laulua. \"Hyvä tyttö, kelpo tyttö oli Tanja; syntyänsä oli Tanja\nonnistunut, vartalon-kasvustansa oli T. onnistunut. Aina astuu T.\npaidassa, aina astuu T. hameessa, aina asuu hän ylä-tuvassa, valoisan\nikkunan vieressä, höyhen-tyyny Tanjan alla, hopea tuoli Tanjan jalkojen\nalla. -- Sulhaset kulkevat Tanjan perään, kukalaiset sulhaset kulkevat?\n-- Saransk'in kaupungista, kaupungista pohatasta, sulhaset kulkevat,\nbojarit kulkevat. -- Vanhin sisarensa Tanjalta kysyi: 'menetkö vai et\nmene, Tanja rakkahani, nyt bojarille, menetkö vai et mene nyt isännälle?'\n-- 'Bojarin tykö, sisarueni, paljon vieraita kulkee, kuin tulevat,\ntäytyy heitä vastaan-ottaa, kuin lähtevät, täytyy heitä saattaa.' Vielä\nkulkevat sulhaset Tanjan perään, rikkaat Ersäläiset kulkevat.\nKeskimäinen sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja\nrakkahani, nyt rikkaalle? -- 'Rikkaalla on paljo työtä, yhdestä pimeästä\ntoiseen pimeään asti (s.o. varhain aamusta myöhä iltaan) tupaan et\npääse.' Taas kulkevat Tanjan perään kolmannet sulhaset, nyt paimenet.\nKolmas sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja rakkahani,\nnyt paimenelle? -- 'Paimenella on leipä valmiiksi leivottu, leipä\nvalmiiksi leikattu.' -- Todella annettiin T. paimenelle, todella\nannettiin T. köyhälle.\"\n\nRakkauden voimaa ja voittoa sitä vastaan laulaa seuraava laulu. \"Hyvä\ntyttö, kelpo tyttö oli Avdotja, hän poikaa, hän tytärtä, hän ainoa\nodotus (vanhemmilla). Aina astuu kengässä, aina astuu sukassa, aina\nastuu hyvässä paidassa, aina astuu valkeassa hameessa. Kolme peltoa on\nA:n isällä hyyrättyä maata, kolme peltoa kylvettyä eloa, kolmella\npellolla kolme karjaa eläimiänsä, kolmin-kymmenin työ-miehiänsä.\n-- Kuolema-tautiut A. kääntyi, kuolema-tautia A. potee; ikkunan-korkuiset\novat hänen polsterinsa, penkin-korkuiset hänen tyynynsä; isänsäo\n'viheriäinen rakas A., punanen rakas A., elä kuole A. tyttäreni, elä\nhuku A. tyttäreni! kolme peltoa minulla on hyyrättyä maata, kolme peltoa\nminulla on kylvettyä eloa, ne olkoot sinun, A:ni.' -- 'Taattoseni, omasi\nolkoot, myrsky-tuuli puhukoon heidät, musta multa peittäköön heidät.' --\n'Viheriänen rakkahani A., elä kuole A. tyttäreni, kolmella pellolla on\nkolme karjaa, nekin olkoot sinun.' -- 'Ei niitäkään ole minun tarvis,\nomasi olkoot, haavan-lehtinä maahan langetkoot.' -- 'Viheriäinen\nrakkahani A., punainen rakkahani A., kolme-kymmentä työ-miestä on\nminulla, kuta mielesi pitää, se olkoon sinulle mieheksi, se olkoon\nsinulle puolisoksi.' -- 'Kauan sitten olisit, taattoni, tämän sanonut,\nen olisi kääntynyt tautiin; Vasilejta pitää mieleni, Vasilejlla vartalo\non suora koivu, punainen omena on Vasilejlla näkö, se olkoon minun.' --\nKaiken A. kirosi, ainoastaan Vasilejta ei kironut; A. nousi\nkuolema-taudista, A. parani.\"\n\nSurkean sisällyksensä vuoksi on seuraava laulu sangen lavealta levennyt\nMordvalaisten sekaan ja löytyy minulla sekä Ersän että Mokschan\nmurteessa, jälkimäisessä kuuluva näin: \"Voi koira, koira, Ersän Mitjuha\n(Dmitrij), äitinsä tappaja! Hän minkä-tähden tappoi äitinsä? Velhon\nvaimonsa tähden, laiskan naisensa tähden: hän ei illasta valvo, ei\naamusta nouse, ei tulta puhu, ei tupaa valkaise; mitä hän toivoo?\nAnopillansa on kolme korvoa hyvyyttä, yksi korvo on täynnä\npalttina-pankkoja, toinen täynnä vaimon-paitoja, kolmas täynnä\nmiehen-paitoja, valmiiksi ommeltuja. 'Nouse, puolisoni, äitisi vie\nkaukaisiin pitoihin, sisaresi tykö iloitsemaan, sisartasi tervehtimään;\nsinne hänet hukuta.' -- Sinne vei koira M. äitinsä suurta tietä myöten;\ntakaisin tullessa suurta metsää myöten, sakeata metsää myöten,\nsyrjä-tietä myöten, koira M. äitinsä kantoi rotkon laitaan,\nohjan-silmukkaan koira M. äitinsä hirtti, koivuhaon alle koira M.\näitinsä pani. Käänsi hevosensa Ersän M., koira kotiin meni, alkoi laulaa\nkoira M., laulaen kotiin tuli. Vaimonsa tuli vastaansa koiran Mitjuhan\ntanssien. 'Iloitse puolisoni, iloitse emäntäni, en tuonut äitiäni\nkotiin, ohjan-silmukalla äitini hirtin, koivu-haon alle panin, kolme\nkorvoa hyvyyttänsä meille jäi, nyt äitini markkinaan ei niitä myö, ei\nsisarelleni anna niitä.' Siitä alkoi koira M:n vaimo illasta valvoa ja\naamusta varhain nousta.\" --Ersäläisessä käsityksessä tätä laulua on se\nlisäys, että M:n hevoset, äitin tapettua, puhkesivat ihmisen kielellä\npuhumaan ja uhkasivat murha-työn kylän vanhemmille ilmoittaa. Tämän\nkertoi M. kotiin tultua vaimollensa, joka neuvoi hänen näistä\nkaipaajista siten vapautumaan, että heidät tappaisi. Sen hän tekikin ja\nsitten elivät mies ja vaimo hyvästi, sillä rangaistuksesta murhan tähden\nei kummassakaan käsityksessä virketa mitään.\n\nVaan olkoonkin näistä jo kyllä Mordvalaisen runouden näytteeksi. Jos ei\njo kieli osoittaisi tämän kansan kuuluvan Suomalaiseen suku-kuntaan,\nniin nähtäisiin hyvästi näistä lauluistakin, että Mordvalainen rakastaa\nsamoin kuin Suomalainenkin hiljaista, surun-sekaista miettivää\nmieli-alaa ja tältäkin puolen on jälkimäisen veli. Muuten on\nMordvalainen tyytyväinen kohtaloonsa, vilpitöin käytöksessänsä ja ahkera\nsekä taitava työssänsä. Kaikista Itä-Venäjän vieras-sukuisista kansoista\n(niinkuin Tschuvaschit, Tscheremissit j.n.e.) näyttävät Mordvalaiset\nmuodoltansa enimmän olevan Suomalaisten näköiset ja useasti ovat\nminulle, katsoessani mordvalaiseen mies-parveen, Savon ukot juohtuneet\nmieleeni, jos nim. jälkimäisillä olisi parta ja päällä se lian-karvainen\nruskea kauhtana, jota edelliset kantavat venäläisten talon-poikien\nmukaan. Mordvalaisten vaimoja en kuitenkaan millään muotoa tahdo vetää\nSavon herttaisten emäntien rinnalle, sillä he eivät ole edes\nmukiin-menevätkään saatikka kauniit, johon kuitenkin osiksi lienee syynä\nheidän kummallinen vaatteuksensakin. Tämä on aivan samanlainen kuin\nTchuvaschittarien ja Tscheremissittärien puku, josta tätä ennen jo olen\nantanut selityksen, nim.: paidan-kaltainen valkea palttina-hame,\npunaisilla kirjoilla kirjoiteltu; rinta, kaula ja korvat helmillä,\nrahoilla ja kaiken-laisilla muilla helistimillä koristellut ja jalat\nniin monin-kertaisilla sääryksillä pauloitetut, että sääri on paksu kuin\npölkky. Monen Mordvattaren muotoa rumentaa sekin että silmät ovat\nkipeät, joka taas tulee siitä alinomaisesta savusta, jossa tämäkin\nkansa, niinkuin kaikki Suomalaiset, rakastaa elää tuhrustaa. Muuten on\nMordvalaisen elämän-laatu ja asunto melkein yhden-lainen kuin täkäläisen\nVenäläis-rahvaan, eikä heidän tavoissansakaan enää tavata suurta\neroitusta jälkimäisistä. He ovat ahkeroita kristityitä s.o. paastoavat\ntarkasti ja ristivät silmiänsä useasti, vaan moni seikka heidän\nnykyisissäkin luuloissansa kuin myös vanhemmat kirjoitukset heidän\nelostansa ja olostansa edes-menneinä aikoina osoittavat, että\n_Keremet'in_ palvelus oli heilläkin uskona. Muista tämän palveluksen\njäännöksistä mainitsematta nimitän tässä vaan sen, että he keväällä,\ntavallisesti ensimäisenä helluntai-päivänä, kyläkunnittain jossakussa\nläheisessä lehdossa teurastavat härän, joka paikalla keitetään ja\nsyödään ja jonka nahka ripustetaan puuhun; vaan tämä Keremet'ille\nuhraamisesta jäänyt tapa on muuttunut milt'ei kristilliseksi\nkäytökseksi, sillä juhlan alkaa jo päättää oikea-uskoinen pappi\nrukouksella ja ovat rukoilijat myös varustetut jumalan-kuvillansa, niin\nettä sen hengen, jolle tämä juhla ennen vietettiin, luulisi nyt olevan\nsangen vaikean tässä seurassa viettää omia pitojansa.\n\n\n\nYhdeksäs Kirja.\n\nKasan'issa 15 p. lokak. 1857.\n\nVähän päälle kahdeksan kuu-kauden liikuttuani ja oleskeltuani useammissa\nlääneissä tämän kaupungin etelä-puolella, palasin tänne menneen kuun\nkeski-paikoilla ja tullen täällä kukaties koko talven viettämään.\n\nKoska nyt taas saan tilaisuuden Suomettaren lukijalle jota-kuta\nkertoella, niin tulee tässä tehdäni pieni selitys, joka jo kauan on\nnäyttänyt minusta tarpeelliselle, vaan joka varsinkin lienee tehtävä\n_nyt_, kuin toivon tuttavuuteni mainitun lukijan kanssa vielä\njoksi-kuksi ajaksi pitenevän. Moni on saattanut nim. arvella että näissä\nkirjeissäni kovin vähän puhun niistä kansoista ja kielistä, joita\ntutkimaan tänne olen lähtenyt, mutta enimmin vaan vähä-pätöisistä omista\nseikoistani matkoillani, joista muka ei kukaan viisastu mitään. Tähän\nvastataan, että mitä näistä kansoista ja kielistä on puhumista, sen olen\njoko jo puhunut _Suomen Yli-Opiston ylistettävälle Konsistoriolle_\nmatka-kertomuksissa eli vasta puhuva erinäisissä töissä varsinkin\nkielistä, vaan että se muuten ei olekaan sitä laatua että suurempi\nyleisö sitä rakastaisi eli edes käsittäisikään. Että taas Suomettarelle\nlähettämissä kirjeissäni en ole kertonut muuta kuin sen mikä itselleni\non tapahtunut eli minkä itse olen nähnyt, en koronnut mistään yleisesti\nlatelemaan enkä luontunut mitään runoilijan moni-värisen lajin läpi\nkatsomaan eli sulanut hänen hellillä sanoillansa huokailemaan, --\nkaikkeen tähän lienen kukaties itsekin syy-pää, vaan ymmärtävä lukija\narvannee myös nekin ulkonaiset syyt tämän-kaltaisten teosten\nvaillinaisuuteen, joita en minä eikä muut kirjoittajat meidän maassa voi\nvälttää. Tämän ohessa täytyy tunnustaani, että minua, muiden\nmatka-kirjoituksia lukiessani, enimmin ovat sekä viehättäneet että\nhyödyttäneet semmoiset matka-kertomukset, joissa matkustaja\nkoristelematta puhuu omat näkönsä ja kuulemansa; siliä näin antaa hän\nlukijalle paraimman kuvan matkaamastansa maasta ja kansasta. Sentähden\nluulen että, jos minun matka-kertoelmani voisivat jonkun vähän ketä\nviehättää ja vieläpä hyödyttääkin, olisi siihen syynä juuri se, että\nniiden lanka juoksee kädestäni, ei ylös ilmaan niinkuin poikien\npaperi-leijoissa, eikä myös niin järkähtämättömästi suoraan kuin lanka\nsanan-lennättimissä, vaan ikäskuin hämähäkin lanka kierrellen ja\npoimitellen ja silmukoillansa mitä-kuta saalista pyydellen.\n\nTämän selityksen tehtyä voimme siis käydä itseä matka-kertomusta tällä\nperustuksella jatkamaan.\n\nSe on oloni Krasnoslobodsk'issa, josta tässä nyt olisi jotaki sanottava.\nKuin tämän piirikunnan kaupungin olin päättänyt itselleni\nkoko-kesäiseksi pää-paikaksi josko ei alinomaiseksi olo-siaksikaan, niin\noli minun siinä saatava korttieri, jossa jotenkin voi toimeen tulla ja\nsen-kaltaista työtä toimittaa kuin minun on. Tätä tolkkusin\npoliissillenkin, joka täällä, niinkuin muuallakin missä olen ollut, oli\nkuvernööriltä käsketty kaikki lailliset vaatimukseni täyttämään.\nLailliseksi oli tätä ennen moni gorodnitschij nähnyt senkin\nvaatimukseni, että minulle annettaisiin kruunun-korttieri eli\noikeimmiten yksi niitä korttieria, joita kussakin kaupungissa löytyy\ntahi hankitaan matkustavia virka-miehiä vasten. Mutta kuin\nKrasnoslobodsk'issa nyt seisoi kokonaisen jalka-rykmentin\npäällikkö-kunta ja osa itseä rykmenttiäkin, ja kaupungilla näin muodoin\nnäistä vieraista jo oli kyllänsä ja vähän päällenkin, niin ilmoitin\npoliissin pää-miehelle, jona, gorodnitschijn ei kauan sitten kuoltua,\noli neljännes-upsieri eli niin-kutsuttu kvartalnij, suostuvani itse\nhyysäämään korttierin, jos hän vaan sissikkojensa kautta hyvän semmoisen\nhankkisi. Tämä herra oli nöyrä ja imelä kuin hunaja, niinkuin ihmiset\ntäällä ensi silmäyksessä aina ovat, ja lupasi kaikki toimittaa, mitä\nikänänsä minä vaan \"olisin hyvä ja käskisin.\" Tällä lohduttavaisella\nlupauksella erosi hän minusta, vaan kuitenkin piti minun rypeä täyttä\nkaksi vuoro-kautta erään pienen tschinovnikan korttierissa, johon\ntultuani olin joutunut, ennenkuin herra kvartalnij lähetti poliisimiehen\nilmoittamaan että nyt oli löydetty muka \"herras-korttieri\" minulle eikä\nsen kalliimmasta hinnasta kuin 7 hopea-ruplaa kuu-kaudessa asunnosta,\nruoan-teosta ja samovaran eli tee-kattilan antamisesta. Hinta kaikui\nvähän kummalliselta korvissani, vaan päästäkseni pois mainitun\ntschinovnikan parista, joka alinomaa kiusasi minua jumaluus-opillisella\nviisaudellansa, jota hän pari vuotta papin-seminariossa ollessaan oli\npäähänsä ammentanut, päätin ottaa toisen korttierin mistä hinnasta ja\nminkä-laisen tahansa.\n\nEikä suinkaan ollutkaan onni minulle armas tällä kertaa. Tultuani uuteen\nkorttieriin, johon poliissi-mies jo edeltä päin hevosella saattoi\nkaluni, löysin sen olevan tavallisen pienen tuvan, joka lauta-laipiolla\noli jaettu kahteen eri-kokoiseen osaan, joista emäntä karsina-puolta\nkutsui kiittelevällä nimellä \"sänkykamariksi.\" Lattiassa oli uunin\nedessä suuri reikä, johon, niinkuin sen jälkeen päin joka päivä sain\nnähdä, \"sukkeluuden vuoksi\" asujan silmi-vesi kaadettiin hänen\npeseytyänsä ja myös rikat sekä lika-vesi korjattiin, milloin lattia\nla'aistiin eli pestiin. Seinät olivat nuoruudessansa olleet viattomuuden\nkarvaa s.o. valkeat; vaan niinkuin kaikki maa-ilmassa vanhenee ja i'än\nenetessä nuoruuden karva arvattavasti vähenee, niin olivat nämä\nseinätkin hempeytensä kadottaneet ja ottaneet nimeämättömän näön, joka\nmahtoi olla likinnä lika-harmaata. Tämä harmaa oli kuitenkin vielä niin\nvalkeata luontoa, että katselija helposti havaitsi ne veri-täpät, jotka\nentisten asujien sodat lutikkojen kanssa olivat seinille jättäneet ja\njoita \"sänky-kamarin\" seinät, olletikin makuu-siaksi asetetun lavan\nseudussa, olivat täynnä. Näky tuvasta oli itsestä \"salista\" likaiselle\npihalle ja sänky-kamarista pieneen solaan, johon isännän vieraat alussa,\nvarmaan myös \"sukkeluuden vuoksi,\" pistäytyivät tarpeelleen. Sanalla\nsanoen: herra kvartalnij oli minun saattanut semmoiseen luolaan, että\npahempaa venäläisessäkään kaupungissa harvoin tavataan. Minä\nnuhtelin häntä tästä jo, uhkasin kuvernöörille kirjoittaa hänen\nlevä-peräisyydestänsä kohtaani; mutta nyt muuttui hän taas niin\nsokuriseksi, niin imartelevaiseksi ja niin nöyräksi, että vaikea oli\nhäntä ei uskoa, ja lupasi kohta kuulustella uutta korttieria, vaan\nvakuutti kuitenkin nykyistäkin asuntoani hyväksi sen puolesta, että\nemäntä oli taitava ruoan-laittaja eikä muka ymmärtänyt, minkä-laisissa\npalatsissa minä olin tottunut elämään, kuin en hyväksynyt tämmöistä\nkorttieria, jossa kaikki piirikunnan aateli kaupungissa käydessään piti\nmajaa, sillä se oli Krasnoslobobsk'issä ensimäinen _postojálij dvor_ eli\nmaja-talo.\n\nMinä en tuntenut kaupunkia, sen tuntija poliissi oli minun tähän\nkorttieriin saattanut ja kaduilla oli likaa polvia myöten; minun täytyi\nsiis tyytyä kvartalnijn vakuutuksiin, vieläpä olla hyvilläni, että olin\nedes katon alla. Mutta päätökseni oli, itse hankkia itselleni\nkelvollinen korttieri, tultuani vähän paremmin tuntemaan paikan ja sen\nasujat. Eikä tämän päätöksen täyttämistä suinkaan poliissi-upsierin\nkiittämä emäntä eli hänen tapansa ja taitonsa haastaneet. Hän oli,\nniinkuin sen jo muutamia päiviä elettyäni talossa havaitsin, \"viinaan\nmenevä\", ja ensi kerran näin hänen vahvemmassa \"pajussa\" pyhän Nikolain\npäivänä, jolloin eukko oli niin pehmeä, että askareista ei tullut mitään\nvalmista ja että koko talo s.o. lapset, palvelijat ja asujat saivat sinä\npäivänä pitää paastoa. Vaan hölkkä-viinassa oli hän sangen usein,\nmilt'ei joka toinen päivä, ehkä hän tällöin täydesti toimitti kaikki\ntyönsä ja ainoastaan poskien erinomainen hohde ilmoitti hänen\nviina-pottua suudelleen. Kaikeksi onneksi oli hänen luontonsa tässä\ntilassa tyyni, niin että ei tapellut eikä räiskänyt, vaan hänen\nkuiskattiin tällöin pikemmin rakkaudessa olevan yli-määrällinen\nasujiansa kohtaan, jota en kuitenkaan itse koskaan havainnut. Vaan hänen\ntaitonsa ruoan-laitoksessa oli niinkuin kaikki muukin, mitä\nedellä-mainittu poliissi-herra minulle puhui, valitettavasti valhetta.\nHän (emäntä nim.) ei tässä asiassa ollut viisaampi tavallisia venakkoja\neikä osannut laittaa muuta ruokaa kuin yhtä näistä kolmesta: _schtschi_\n(kaali), _káscha_ (puuro) ja _uhá_ (kalan-liemi). Kuin minä vielä olen\ntottunut sille pahalle tavalle, puoli-päiväisekseni vaatimaan kaksi\nruoan-laatua, niin arvaa jokainen että emännän taito pian oli\ntyhjennetty. Yhteydet kaali + puuro ja liemi + puuro (kolmas yhteys\nkaali + liemi on mahdotoin) ovat kyllä hyvät kerraksensa, vaan kuin ne\njoka toinen päivä palaavat eteenne yhtä välttämättömästi kuin päivä\nnousee, niin jo mielellännekin luulen rupeavanne tuumimaan jotain\nvaihdosta. Vaihdoksen havaitsinkin minä ja sen niin tehollisen, että\nhavaitsemalleni olen aikonut pyytää palkintoa joko gastronom-yhteydeltä\nPietarissa, huoneen-hallitus-seuralta Turussa eli jolta-kulta muulta\nyhtä kiivaasti yhteistä hyvää ahkeroivalta seuralta. Havaitsemani on mm.\nse, että kuin kaksi päivää syöt puoli-päiväisen ja kolmantena ei ole\nruokahalua, niin sinä päivänä _ole syömättä_. Kas tämä vaihdos\non sekä terveyteen että varoihin nähden niin hyödyllinen kuin\nyksin-kertainenkin, ja ihmeeni on vaan sitä että tämä keino, ehkä sen\nkyllä monikin käytännöllisesti lienee havainnut, ei vielä ole saatettu\nlaveammalta ilmi.\n\nEnnenkuin tästä herras-korttieristani eroan, täytyy vielä sanoani sen\nisännästä, että juoppoudessa, josko ei missään muussa, oli hän vaimonsa\nherra ja pää, sillä hän joi ja makasi, makasi ja joi, yhden viikon\ntoisensa perästä, mutta suorittautui aina maanantaina selväksi. Hän oli\nkolmannen luokan (gildin) kauppa-mies, ja kuin maanantai oli viikon\nmarkkina- eli bazár-päivä, jolloin ympäristön maa-rahvas toi\ntavaratansa, enimmäksi osaksi eloa, kaupunkiin kaupaksi, ja kuin\nkaupungin pienet kauppiaat elävätkin sillä, että he suuremmille ja\nniiden rahalla polku-hinnasta ostavat talon-pojan elon, niin oli tällöin\njo levä-peräisinkin porvari liikkeellä jotakin toki viikon eläkkeeksi\nkahmuamassa. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy siihen, että isäntäni\ntällöin oli selvänä; kauppansa rinnalla oli hän myös pieni virka-mies.\nKrasnoslobodsk'issa ja varmaan muissakin Venäjän kaupungissa tulee omia\ntuotteitansa myövän talon-pojan jokaisesta kuormasta, joka kaupungin\ntorilla avataan, suorittaa sen kassaan maksun, joka täällä kuului olevan\n12 kop. hop. Tämän tulon oli korttieri-isäntäni arenteerannut\nkaupungilta s.o. hän maksoi vissin määrätyn summan vuodessa, saipa\nsitten enemmän eli vähemmän talon-pojilta, ja tämän maksun kantaminen se\noli se, joka hänen joka maanantai herätti henkiin. Sillä varhain aamulla\nliehui hän tällöin renkinensä talon-poikain seassa torilla, ja onnetoin\nse talon-poika, joka määrättyä maksua ei kiireesti hänelle suorittanut\neli joka esim., sen vuoksi että hänen kuormansa oli vaan läpi-kulkeva,\nei mieluisesti suostunut sitä maksamaan. Tavallisinta oli että\ntämmöiseltä riistettiin ajo-kalut vieläpä toisinaan hevonenkin pantiksi,\nja surkea oli nähdä, mitkä summat isäntä sitten pihallansa, johon hän\nriistetyn tavaran kuletti, kiskoi talon-poika-rukilta, ennenkuin heille\nkalunsa takasin antoi. Hopea-rupla oli vähintä, jonka tyhmä Mordvalainen\neli Tatarilainen tällöin sai maksaa siitä että vähänkään oli epäillyt\nrahan-kantajan oikeutta.\n\nTästä hyvästä isännästä ja hänen talostansa pääsin erilleni vasta viiden\nviikon perästä, jolloin viimeinkin löysin tyynemmän, paremman ja\nhuokeamman korttierin erään vanhan ämmän, stanovoj pristav'in\n(nimis-miehen) lesken tykönä, jossa elin lähes kolme kuu-kautta ja tulin\nhyvästi toimeen. Paitse emäntää oli talossa muita asujia vaan hänen\n13-vuotias tyttärensä, aika-mies poika ja kaksi niin ikään vanhaa ämmää,\nmolemmat talon vanhat palvelijat. Oppilais-ajastaniko jäänyt tottumus\nlienee minussa vai mikä muu siihen syynä, että asuntoni siistijänä\nenimmän rakastan vanhoja ämmiä; sen vaan tiedän varmaksi, että jos\nheidän tuuliansa ja itse-päisyyttänsä vähän kärsit, niin he\nmonin-kertaisesti sen palkitsevat suuremmalla siistiydellä,\nkärsivällisyydellä ja uskollisuudella. Ol'ga Ivannan (tämä oli uuden\nemäntäni nimi) palvelija-eukoista oli vanhempi ollut ei ainoastaan hänen\nlapsiensa vaan myös hänen itsensäkin n'anka eli lapsen-likka, ja\ntämmöisellä samoin kuin isännän eli emännän entisellä imettäjälläkin on\nvenäläisissä perhekunnissa useasti valta, joka outoa hämmästyttää,\nvarsinkin kuin muistetaan, että he tavallisesti ovat joko talon orjia\neli muuten palvelijan-säädystä. Näin tottelivat Ol'ga Ivannankin talossa\nkaikki vanhaa Tatjanaa, tottelivat sen enemmin kuin hän oli jotenkin\nhyvä-sävyinen ja hänen tiedettiin aina siististi eläneen sekä tahtovan\nmyös kunnialla hautaan saattaa vanhan piikuutensa. Muiden kuuliaisuuteen\nhäntä kohtaan oli vielä suurena syynä sekin, että Tatjana oli hyvin\njumalinen, sillä illoin aamuin piti hän pitkät rukoukset, vaan risti\nkeski-päivälläkin silmiänsä vähimmistä syistä, niinkuin jos säikähti,\njos kuuli kenen vihassa puhuvan, tulta tehdessänsä, kaljaa laskiessansa\nj.n.e.; sen ohessa paastosi hän kolme päivää viikossa (tavallisesti\npaastotaan vaan kaksin päivin viikossa), ja hänen paastonsa oli niin\nankara, ett'ei hänen sanottu vesi-märkää näinä päivinä suuhunsa ottavan.\nKaikki tämä teki hänen jommoiseksikin koto-pyhäksi, josta ei olisi ollut\nmitään sanomista, ett'ei hän olisi koettanut esi-miehuuttansa laajentaa\nminunkin ylitseni, toraten muka siitä että illoilla toisinaan viivyin\nmyöhemmin kylässä kuin hänestä oli hyvä, ja nuhdellen minua siitä että\npaasto-päivinä söin arki-ruokaa. Tämä ei kuitenkaan häirittänyt sopua\nvälillämme, sillä saappaani ja lattian piti Tatjana puhtaina, vaikka\nruoassa kyllä havaitsi minun \"syntiseksi\". Ainoastaan kerran oli rauha\nmeillä sodaksi muuttua asiasta, jossa Tatjana itsekin pyhyytensä\npiiriltä ulkoni takaisin, en tahdo sanoa syntiin, vaan kumminkin synnin\nrajoille. Asia olisi tuskin kertomisen arvoinen, ell'ei sekin loisi\nmuutamia säteitä valoa täkäläisen kansan luonteelle. Kuin verekset\nkurkut, joita täällä alussa pidetään suurena herkkuna, alkoivat joutua,\nostatin minä niitä eräältä naapurilta Tatjanalla, joka niiden sanoi\nmaksavan 10 kop. hop. kymmenisen, jonka hinnan jälkeen hän jo useampia\nkertoja oli minulta rahaa ottanut. Mutta kerran tuli niiden myöjä itse\nkaupalle ja tällöin ilmestyi, että kurkku-kymmeninen ei koskaan ollut\nmaksanut enemmän kuin 6 kop. Peläten että minua muissa suuremmissakin\nostoissa näin oli petetty ja petettäisiin vastakin, otin Tatjanan\ntutkinnon alle; vaan kiven kovaan kielsi hän minun rahastani\nhyötyneensä, ja vannoi \"jumalan edessä\", osottaen nurkkaan ja silmiänsä\nristien, että hän oli viatoin. Nyt töytäsi emäntäkin hätään ja avasi\nn'ankansa puolelta semmoisen tulen, että minä vähän vastusteltuani näin\nainoaksi pelastus-keinoksi pakenemisen kamariini. Vaan kuin emäntä ei\nsiihen tyytynyt, mutta seurasi minua tännekin, lausuen että hänen\najatuksensa minusta nyt oli kokonansa muuttunut, ja soimaten minua\nyhden-laiseksi kuin muutkin \"saivaren-nylkijät Saksalaiset\" ovat, jotka\njoka kopeikan lukevat, otin minä pakoni oikeaan venäläiseen keinoon,\nlöin raha-kukkaroni pöytään ja sanoin itselläni olevan rahaa ostaa hänen\nsekä talonsa että kaiken elämisensä (joka lause, Luoja paratkoon! ei\nsuinkaan ollut tosi), enkä niiden muutamien kopeikkojen, vaan enemmän\nitsen asian, tähden ämmää ahdistaneeni. Raha on tälle kansalle, sen\nsanon vielä kerran, enemmän jumala kuin kellenkään muulle, ja tekee\nomistajansa kuninkaaksi hänen silmissänsä. Niin vaikutti tässäkin\ntilassa sen paljas näkö Ol'ga Ivannan mielen päälle kuin öljy\naaltoavaisen veden pinnalle: hän nöyrtyi ja alkoi yhteen ja toiseen\nsyytellä koko kurkku-juttua. Se selko asiassa, jonka häneltä vähitellen\nsain, oli että minulle ostettaessa kurkkuja oli talon-väki aina\nitsellensäkin kymmenisen ostaneet lisäämällä minun rahaani 2 kop., joten\nkahden kymmenisen hinta oli täysi, mutta joten kymmeninen minulle maksoi\nviittä kertaa enemmän kuin heille. Mieleen oli se minusta, että Tatjanan\npuoli puhdistui tässä asiassa vaan siksi, että hän oli ollut talon-väen\nväli-kappaleena minua petettäessä, ja kuin eukko kerran tämän jälkeen\nkävi kirkossa, selvisi hänen yksin-kertainen järkensä niin, että hän\nsieltä palattuansa tuli tyköni, tunnusti itsensä vika-pääksi ja pyysi\nanteeksi, joka seikka kohotti hänen minun silmissäni sangen korkealle,\nniin että siitä päivästä Tatjana ja minä olimme paraat ystävät. Enkä\nemännänkään kanssa tuosta rettelöstä kauan ollut vihassa, sillä petos on\ntäällä niin tavallista, että missä se ei koske enempää kuin kopeikoita,\nsitä ei pidetä minäkään ja sen nuhtelemista vaan nauretaan\nsaksalaisuudeksi. Sen ohessa oli emäntä-rukalla sydän kylläinen paljon\nsurkeammista asioista, joita hän mieltänsä lauhduttaakseen jälkeenpäin\nminulle vähitellen jutteli. Hänellä oli kolme aika-miestä poikaa ja yksi\ntytär jo naimisessa. Vanhin kotona oleva poika oli ollut virassa, vaan\nviime sodan aikana hullautunut menemään upsieriksi nosto-väkeen\n(opoltschénie). Lähellä sotaa käytyänsä drushinansa kanssa oli hän\nniinkuin muutkin tämän-laiset upsierit lähetetty kotiin yhden vuoden\npalkan kanssa, vaan kuin palattuansa ei entistä eikä mitään muutakaan\nvirkaa annettu hänelle, hyleksi hän nyt tyhjän-toimittajana äitinsä\ntykönä, ryyppi milloin rahaa sattui ja ammuksenteli sorsia aikansa\nvietteeksi. Toinen poika oli piiri-kunnallisen aatelin-päällikön\nsihtierinä, vaan oli kopeudellansa tämän niin suututtanut että hän\nluovutti hänen virasta ja painollansa vielä saattoi senkin matkaan, että\nhän ajettiin pois siitä maa-hovista, johon noin vuosi takaperin oli\nmennyt koti-vävyksi. Vaan nuorinta poikaansa äiti näkyi enimmän\nrakastaneen, varmaan sentähden, että hän oli ollut onnettomin.\nSota-väestä, johon hän oli ollut annettu itsensä upsieriksi palvelemaan,\noli hänet hylätty kova-korvaisuudesta esi-miehiänsä vastaan; äiti oli\nitse hakenut hänet sieltä kotiin, vaan täällä oli hän alkanut juoda\nonnettomasti, äitiltänsä salaa myöskennellyt pyhäin-kuvia ja muuta\nkalliimpaa kalua ja viimein väkeenkin kiskonut häneltä kaikki, mitä\nhengestä irti oli, niin että äitin vihdoin oli täytynyt panettaa hänet\nkiini ja lähetyttää arestantti-komppaniaan. Moni äitin-sydän halkeaisi\njo vähemmästäkin, vaan tämän kuormansa lisäksi sai Ol'ga Ivanna vielä\nuseampi päivä niellä hävittömyyttä vävyltänsä, jonka itse oli ennen\naikaan \"kengittänyt ja vaatettanut\", niinkuin hän sanoi, vaan joka\npalkitsi tämän hyvyyden niin että oli anopilta parhaan osan taloa\nvallannut ja sen lisäksi vielä kohteli häntä kamaloittavalla ynseydellä.\nNämä kaikki seikat kurkku-jutun jälleen vähitellen saatuani tietää, koin\nminä kohtelevaisuudella pysyttäydä vastoin-käymisistä ärtyneen emäntäni\nlemmissä, eikä meillä mainitun tapauksen jälkeen ollutkaan muuta\nvälillämme kuin ystävyys ja hyvä-tahto.\n\nVenäläisen seuruus-elämän, jommoisena se maalla ja pienemmissä\nkaupungissa löytyy, tulin Krasnoslobodsk'issa ollessani tuntemaan\nenemmän kuin ennen, sillä täällä elin ainoastaan Venäläisten kanssa.\nParaimmiksi avuiksensa kiittelee tämä kansa vieraan-pitäväisyyttänsä, ja\nvanha totuus on se, että tämä avu sivistymättömissä kansoissa on\nsuurempi ja myös tarpeellisempikin kuin sivistyneissä. Vaan\npäällisin-puolinen sivistys on täällä tämän niinkuin monta muutakin\nhyvää omaisuutta joko hävittänyt eli muuttanut. Venäläisen\nvieraan-pitäväisyys ei koskaan tee sitä levollista ja elähyttävää\nvaikutusta vieraan mielessä kuin se sydämellinen ja yksin-kertainen\nkäytös, jolla häntä Suomessa ja Skandinaviassa kohdellaan. Venäläinen on\nkyllä ensi kohtauksessa teitä vastaan itse nöyryys, itse imartelu, itse\nliehakoitsevaisuus, ja alussa luulen jokaisen ulko-maalaisen pettyvän\ntämän kautta ja kasin-kultaa hopeana pitävän, niinkuin minunkin kävi.\nTämä yli-määräinen kohteliaisuus hälvenee kuitenkin pian hänessä, joka\ntulee osiksi hänen yleisestä häilyvästä luonnostaan osiksi myös siitä,\nettä hänellä alussa on ollut teistä liian suuri ajatus: hän on joko\npitänyt teitä liian rikkaana eli luullut teillä olevan liian suuren\nvallan elikkä myös liian korkeita suojelijoita. Hänen havaittuansa, että\nolette ilman näittä eduitta ja muilta vaaditte kunnioitusta vaan omien\navujenne esim. sivistyksenne, oppinne, neronne kautta, tulette sen tässä\nmaassa kokemaan, että vieraan-pitäväisyyttä nautittuanne sen monesti\nsaatte palkita hävittömyyttä nielemällä, hienompaa ja tärkeämpää sitä\nmyöten miten milloinkin sattuu, ja minun neuvoni niille, jotka kova onni\nsaattaa tänne, on että niin vähän kuin mahdollista velkautua täkäläiseen\nvieraan-pitäväisyyteen eli upota maan seuruus-elämään. Tämän jälkimäisen\nteki turha ulko-muodon noudatus sivistyneelle ihmiselle hyvin tukalaksi,\nja jos meidän Pohjasta oleva matkalainen syystä voipi moittia\nSaksalaisten yksin-kertaisuutta ja avonaisuutta seurallisessa elämässä\nliian ystävälliseksi ja joka-päiväiseksi, niin on täällä taas poikettu\ntoisannepäin liiaksi ja seurallisuuden ainoassa _muodossa_ luultu sen\ntotisen luonnon löytävänsä. Käymät (visiitit) pidetään tarkassa vaarissa\nja niiden keskinäisyys (reciprocitet) suuressa arvossa, kuin myös niiden\ntekemisellä eli laimin-lyömisellä voidaan suuresti ilahuttaa eli loukata\ntoinen toistansa, jossa kaikessa useastikin ei puutu naurun ainetta.\nNiin mahtaa moni lukija muistaa, miten Castrén kertoo Mesen'issä\ngorodnitschijn kanssa lähettiläisten kautta taistelleensa useampia\npäiviä siitä, kumpiko heistä ensin kävisi toisensa luona, jossa Castrén\nkuitenkin näyttää väärässä olleen, sillä matkalainen, jos hänen\nvirka-arvonsa ei ole kovin paljoa korkeampi sen paikkakunnan asujanten,\njohon hän tulee, on täkäläisiä sääntöjä myöten velvollinen heidän\ntykönänsä ensin käymään. Näin päätti varmaankin apteekkari\nKrasnoslobodsk'issa uuden gorodnitschijn tultua. Tämä teki käymänsä\nkaikkien muiden kaupungin merkillisten asujanten tykönä, vaan laimin-löi\napteekkarin, vaikka hänellä vielä korttierikin sattui olemaan samassa\ntalossa, jossa apteekkari asui. Muut selittivät tämän huolimattomuuden\nniin, että gorodnitschij luki apteekkarin porvari-säätyyn, ja sen\nvelvollisuus tämmöisissä tiloissa on nöyryytensä osoittaminen uudelle\npää-miehelle, minkä sokuri-tokalla, minkä viini-lekkerillä, minkä\nmilläkin lahjalla. Mutta apteekkari ajatteli toisin, ja vaikka hän oli\nhyvä ystäväni, niin en voinut olla nauramatta sille arvolle, jonka hän\nantoi tälle vähä-pätöiselle seikalle, ja niille konehtimisille\npalvelijoiden, yhteisten tuttavien ja muiden kautta, joilla kumpikin\nkoetti saada toistansa ensi askeleen ottamaan. Tätä kesti noin\nkuu-kauden ajan, ja minun lähtiessäni jäivät he vielä sormi-koukkua\nvetämään tästä vallan-painavasta asiasta.\n\nTavalliset huvitus-keinot seuroissa ovat kortit, tanssi ja palo-viina.\nTätä jälkimäistä käytetään kaikissa niissä tiloissa, joissa meillä\nkäytetään vaihetellen palo-viinaa, viiniä, totia ja punssia; se on\nVenäläisen niin ylhäisemmän kuin alhaisenkin A ja O, surussa lohdutus,\nilossa riemun väli-kappale, kaikissa tiloissa välttämätöin. Arvattavasti\nei tämmöisessä seuruus-elämässä kirjalliset keskustelut ja harjoitukset\nkoskaan tule kysymykseen. Vaikka käynyt sangen monen hovin-herran ja\nvirka-miehen tykönä, en ole yhdessäkään perhekunnassa tavannut\nkirjastoa. Ainoat kirjat, joita siellä täällä voitte nähdä, ovat jotkut\nranskalaiset romaani-remput, joita talon nais-väki joko lukevat\nhirmuisella ulos-puheella eli vaan ovat lukevinansa. Ennen viimeistä\nsotaa löytyi Venäjällä monta posti-konttuoria, johon ei tilattu yhtään\nsanoma-lehteä. Kasan'in pois-luettua, jossa on kaksi keskin-kertaista\nkirja-puotia ei koko itä-Venäjässä maa-alalla, jolla elää noin 20\nmiljonaa ihmistä, löydy ainoatakaan kirja-kauppaa, Paikka paikoin\nnähdään muun räämän seassa kirjojakin jonkun kauppa-miehen puodissa,\njoka on N. Novgorod'in markkinoilla eli Moskovassa ostanut niitä\nnauloittain eikä itse osaa niiden nimi-lehteä lukea. Vaan se paksu tomu,\njoka ne peittää, ja ne monet täpät, joilla useampien kesien kärpäset\novat ne kirjanneet, todistavat selvästi, ett'eivät ne ole sitä tavaraa,\njota paljon menee. Ainoat tämän kirja-kaupan ystävät lienevät joku\nsel'skij pisar (kylä-kirjoittaja), joka ratoiksensa sassa-parillaa\njuodessaan ostaa pyhä-kertomuksen 11 tuhannesta neitsyestä, eli joku\nvarakkaampi porvarin-ämmä, joka kadotuksen kuvan eli pyhän Nikolauksen\nrinnalle tahtoo seinällensä ripustaa Sinopen tappelun eli sota-mies\nKoschkan kuvan Sevastopol'ista. Varakkaammat säädyt kyllä voisivat\nPietarista eli Moskovasta itsellensä lähetyttää kirjoja yhtä hyvin kuin\nlähetyttävät viinan-mauksia, ulko-maan sieniä ja lavemangi-ruiskuja;\nmutta tämä kuin ei ole tullut \"muodiksi,\" niin tekee sen harva, ja\nkoti-maallinen kirjallisuus on melkein yhtä suuressa ylen-katseessa kuin\nkoti-maallinen teollisuuskin.\n\nTämä kirjallisuuden ylen-katsominen kostaksenkin siten että sivistys\nniin-kutsutuissa sivistyneissäkin säädyissä on joko mitätöin eli vaan\nhieno helme sisällisen törkeyden päällä. Miehet kuitenkin menevät\nmukiin; heistä on moni saanut kasvatuksensa kruunun-laitoksissa, moni on\npalvellut sota-väessä Varsovassa, Riigassa eli Helsingissä, ja lukee\ntällä ajalla paljon sivistyneensä ja onkin maa-miehiinsä nähden paljon\nsivistynyt. Vaan nais-puolien kanssa on seikka aivan toisen-lainen;\nainoan sivistyksensä ovat he saaneet ranskan kielen vaillinaisessa\nmongertamisessa ja pianon surkeassa rämpytyksessä, ja sisemmissa\npaikkakunnissa on harva saanut tätäkään sivistystä. Lukijattareni\nantakoot anteeksi, vaan useasti on se minulle tapahtunut täkäläisissä\nseuroissa, että katsellessani jonkun kaunottaren konstillisesti\nkiehkuroitua tukkaa vasten tahtoani ovat juohtuneet mieleeni ne\nkorva-puustit, jotka sen kiehkuroiminen on varmaan maksanut kaunottaren\norja-tytölle, että ihmetellessäni hänen silkkivaatteustansa ajatukseni\non ollut niin rohkea ja silmän-räpäykseksi kuvannut itsellensä sen\nlika-harmaisen alus-hameen, jonka päällä kiiltävä silkki kohisee, ja\nettä ihaillessani hänestä tuoksuavaa hyvää hajua varomatta olen tullut\nmiettimään niitä suuria lyökkiä ja sitä äkeätä hapan-kaalia, joita\nkaunotar puoli-päiväistä syödessään ei suinkaan ole ylen-katsonut.\n\nEi lienekään siis ihme, että rouvas-väen vähä sivistys eli oikeammittain\nsivistyksen puutos johdattaa sen kaiken-laisiin hulluuksiin.\nRakkauden-juomia ja taika-pussia ei käytetä missään niin ahkerasti kuin\nVenäjällä; minkki on sangen yleinen kauneuden ylennys-keino;\nluonnollisten lääkkeiden siassa olen useasti kuullut käytettävän\nhomoiopathiaa, sitä jota ruotsiksi kutsutaan sympathi-kur, revalenta\narabicaa j.n.e., jotka kaikki keinot nais-väessä varsinkin ovat\nlöytäneet uutterat käyttäjät ja uskolliset puolustajat. Miesten seassa\non tämä omaisuus kansan luonteessa synnyttänyt yksiä eli yhdenlaisia\nharhauksia, ja erittäinkin vimmaa sivistyneempiä nerotoin epäileminen\nuskon-asioissa, jonka ulos-puhumisen he pitävät suurena kunniana, vaan\njota elämässä jotenkin toteuntamaan kuitenkin ovat liian suuria\nlaiskuria eli pelkuria. Tässä juohtuu mieleeni muuan huvittavaisimmia\npäiviäni Krasnoslobodsk'issa erään virka-miehen tykönä, joka oli\npiirikunnan korkeimmia. Syötyä hyvä puoli-päiväinen muutamana\nsunnuntaina kutsui hän vieraansa, joita olimme vaan apteekkari, lääkäri\nja minä, kauniisen puistoonsa Mokschan rannalla, jossa heittäydyimme\nviheriäiselle nurmelle ja kukkaisten, kukkivien tuomien ja\nhavanna-sikarien tuoksussa valmistuimme odottamaan, millä isäntämme\nvielä tahtoi lisätä meidän kostitsemista. Tämä lisä olikin täällä\nharvinaista laatua, sillä hän otti esiin paksun-laisen käsi-kirjoituksen\nja tahtoi lukea meille \"jotakin merkillistä\". Luettava oli\nvenäjän-kielinen käännös Volneyn kirjasta: _Les ruins_. Minua viehätti\ntässä ensinkin se seikka, että kirja oli munkin kääntämä, ja ne harvat,\njotka sen sisällyksen tuntenevat, ovat varmaan myös kanssani\nihmettelevät, että venäläinen munkki oli joutunut hänen säädyllensä näin\nvähä-hyötyistä kirjaa kääntämään eli että hänellä alunkaan oli edes\noppia ja taitoa ollut sitä tekemään. Ei paljon vähempi ollut se ihme,\nettä käsi-kirjoituksen omistaja, joka virassansa ei kirjoittanut koskaan\nmuuta kuin nimensä suoritettavien paperien alle, oli sen omalla\nkädellänsä kopioinnut. Viehtyivätkin niin hyvin lukija kuin hänen toiset\nkuuntelijansakin kirjasta sitä enemmän kuta kauemmin luettiin, ja näin\nei havaittu, että päivä oli jo lähellä laskuansa ennenkuin kirjan saimme\nloppuun. Minun täytyy tunnustaani että se minussa ei vaikuttanut niin\nehdottomasti kuin kumppalissani, johon kukaties oli syynä sekin, ett'en\nniin tarkoin ymmärtänyt kaikkia kielen hienouksia kuin he. Vaan nähtävä\noli sekin, että he olivat tottumattomammat tämmöiseen ruokaan kuin minä.\nMeidän ylä-alkeis-kouluissa saattavat niin vanhenneet ajatukset, kuin\nVolneyn ovat, ylimmän luokan parempi-päisiä poikia sangen suuresti\nviehättää. Vaan ajattelevaisen kymnasiolaisen luulen niille\nolka-päitänsä nostelevan, ja muu tieteellisesti sivistynyt yleisö on ne\neli varsinkin enimmät niistä jo kauan sitten jättänyt taaksensa.\n\nSe, jonka on täytynyt vieraantua huvituksista, elää jo ja jaksaa taas\nikävätä kärsiä kokonaisen kuu-kauden niin hupaisen päivän päälle kuin\nedellä-kerrottu oli minulle. Toisen tämmöisen päivän sain vielä\nKrasnoslobodsk'issa ollessani nauttia muutamana sunnuntaina, kuin sen\ntässä tienoossa olevan rykmentin evesti vieras-pidoilla ilahutti koko\nkaupungin. Se tapahtui erään noin puolen-kymmenen virstan päässä olevan\nmies-luostarin tykönä. Luostari on kauniilla Mokscha-joen kiertävällä\nniemellä, jossa sen pyhän paikan yhdellä puolella on synkkä metsä,\ntoisella kaunis nurmikko, siellä täällä vanhojen tammien ja lehmusten\nsiimestämä. Tällä jälkimäisellä nähtiin mainittuna päivänä pari telttiä\nrakettuna ja niitä lähellä rykmentin musiikin valkoisissa vaatteissansa\nseisovan ja odottavan pillinensä ja torvinensa. Kohta olikin koko seura\nvenheissä tullut paikalle, Vaikka taivas lupasi märkää iloa, pilvet\nhajosivat kuitenkin pian, sitä kirkkaammin paistoi nyt päivä, sitä\nihanampi oli metsän ja nurmen tuoksu, sitä vilppaammasti soittelivat\nmetsän pilli-piiparit virsiänsä. Heidän sävelensä vaikenivat kuitenkin\neli hukkuivat niihin ääni-aaltoihin, joilla musiikki nyt alkoi vaikuttaa\nmetsältä kumeata kaikua. Ja pian oli tanssikin irti. Jolla tästä ei\nollut iloa, se huvittelihen kävelemällä luostarin läheisellä\nkirkon-maalla, jossa kalliit muisto-kivet todistivat, että rikkaalla\nvielä kuolemassakin (ehkä ei kuoleman takana) on etuja, joita köyhän\nvaan tulee kadehtia, koska hän ei voi lunastaa tomullensa tämmöistä\npyhää lepo-paikkaa kuin rikas. Eli ilahuttihen mainittu\ntanssin-ylenkatsoja metsässä kuuntelemalla soiton, tänne kulkemisestansa\nlauhtunutta, säveltä eli huvittelihen katsastamalla, kuinka luostarista\ntulleiden nuorempien isien silmät pyörivät katsoja-joukossa seisovien\nruskea-poskisten tyttöisten ja evestin pyöreä-kupuisten viina-lekkerien\nvälillä. Ja vaikka näiden sisällys ei paljon tainnut ilahuttaa munkkien\nsydäntä, niin tyhjentyi se kuitenkin illan kuluen, sillä evestin\nvieraista oli pari-kymmentä hänen omia hilpeitä upsieriansa, joista moni\nkannun-kallistus-taidossa ja hiekka-säkin omaisuuksissa olisi voinut\nvetää vertoja Alsatian herttualle (katso W. Scott'in _Nigel'in\nvaellukset_). Erinomaista oli myös oudolle se isän-valtainen suhde, joka\noli evestin ja hänen upsieriensa välillä. Se näyttihen vähemmin siinä,\nettä hän esim. kaikkia nuorempia sinutteli, kuin monessa muussa\nseikassa, joiden kertominen tässä kuitenkin olisi liikanaista, ja\nmuistutti katsojalle mieleen sitä merkillistä clan-valtaa Skottlannin\nkansassa, jota ikään-mainittu kirjoittaja niin monessa kirjassansa ei\nuuvu kuvaamasta. Eräässäkin näistä ihanoista kuvauksistansa kertoo hän\naterian, jonka clan'in (sukukunnan) pää-mies antoi alamaisillensa.\nKaikki istuivat he yhdessä pöydässä pää-miehen ylpeästä suvusta alkaen\naina köyhimpään kilin-paimeneen asti. Mutta ravinto oli sangen\neri-lainen eri-arvoisille vieraille. Kuin yläpäässä pöytää syötiin\nmehevätä hirven-paistia ja juotiin ranskan-viiniä hopea-maljoista,\ntäytyi alempana istuvien tyytyä lohen-poikiin, katajan-marja-viinaan ja\nolueen puu-maljoista. Ja juuri tämäkin seikka clan-vallasta näyttihen\nmeidän evestin vieraan-pidossa, sillä hänen juodessansa\nkunnioitettavimpien vierastensa kanssa portteria, sampan-kaljaa j.n.e,\nkiersi viina-pullo, kyllä ahkerasti, meidän alempana istuvien piirissä,\nja ilman mittäkään pahatta aivotuksetta juohtuu minulle tässä mieleen\neräs pohjais-Savossa hyvin tunnettu viisu, jossa paitse muuta lauletaan\nettä\n\n    \"ylä-päässä pöytää vehnäistä syötiin,\n    ala-päässä vieraita kynsille lyötiin\",\n\njota kuitenkin tällöin ei olisi ollut hyvä ajatellakaan, sillä kaikki\nremusivat iloisina ja erosivat pidoista tyytyväisinä. --\n\nEdellisestä voipi moni ehkä luulla minun kaiken aikaa istuneeni\npiirikunnan kaupungissa. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä minä ajelin ja\noleskelin kylissäkin, niin hyvin Pensan kuin Tambov'an läänissä, sen\nverran kuin asiani vaati. Nämä tienoot ovat Venäjän-maan elo-rikkaimpia\nja hedelmällisimpiä, vaan kuitenkin nähtänee surkeampia kyliä ja\nköyhempää rahvasta tuskin missään kuin täällä. Olletikin koskee tämä\nlause Pensan lääniä, jossa kylien ulko-muoto inholla ja kauhistuksella\ntäyttää matkalaisen sydämen; Tambov'an läänissä näin sitä vastaan\nmuutamia sangen kauniita mordvalais-kyliä, joissa tavattiin hyvin-eläviä\nja rikkaitakin talon-poikia. Tämä eri-laisuus kahden vierekkäin olevan\nja yhtä luonnon etuja nauttivan paikkakunnan välillä todistaa paremmin\nkuin mikään muu, kuinka sanomattoman painava paikkakunnallisen\nhallituksen kelvollisuus eli kelvottomuus on semmoiselle kansalle kuin\ntäkäläinen, joka ei vähääkään ole tottunut itse itseänsä hallitsemaan.\n\nMonta seikkaa olisi vielä juteltavaa, paitse muuta eräästä\nKrasnoslobobsk'issa tapaamastani maa-miehestä, josta sopii sanat\nSalmelaisen, Runeberg'in mukaan, laulamassa virressä:\n\n    \"Kuin lehti kuiva lentävi,\n    Min tuuli tempasi,\n    Niin raukka hänkin eksyvi,\n    Ken maansa hylkäsi.\"\n\nVaan aika kultainen kuluvi jutellessa, jonka tähden tällä kertaa jo\ntähän lopetan.\n\n\n\nKymmenes Kirja.[21]\n\nKasan'issa 30 p. marrask. 1858.\n\nAina Lepechin'in ajoista saakka on oppineiden seassa kulkenut se luulo\nettä Mordvalaisia, paitse kahta tunnettua murrekuntaa _Ersäläiset ja\nMokschalaiset_, löytyy kolmaskin nim. _Karataijit_. Mainittu venäläinen\nakatemikko, joka vuosina 1768 ja 1769 matkusteli useammassa itä-Venäjän\nmaakunnassa, kirjoittaa tästä asiasta päivä-kirjassansa (Дневньiя\n3anиски Пyтeшeствiя j.n.e. painetut Pietarissa V. 1795, I:n osa, siv.\n155): \"Mordvalaiset jakauvat kahteen murrekuntaan, joista yhtä kutsutaan\nMokschalaiseksi, toista Ersäläiseksi; mutta Mokschalaisissakin löytyy\njoku eroitus keskenänsä. Yksiä heistä kutsutaan peri- eli korkeoiksi\nMokschalaisiksi, toista pidetään yksin-kertaisina eli tavallisina\nMokschalaisina, ja koko eroitus heidän välillänsä ovat vaan muutamat\npuheen-parret.[22] _Vielä puhuivat meille neljännestäkin laadusta\nMordvalaisia, joita Karataijiksi kutsuvat, ja joita löytyy ainoastaan\nkolme kylää Kasan'in piirikunnassa_.\"\n\nMuut tutkijat ja matkustajat eivät kuitenkaan tienneet virkkaa mitään\ntästä Lepechin'in löytämästä kolmannesta Mordvalais-murrekunnasta, ja se\nsekä hänen lauseensa siitä olivat jo joutua unhotuksiin, kuin mainio\noppinut Frähn kirjassansa _Ibn Foszlans und anderer Araber Gerichte über\ndie Russen älterer Zeit_ eli oikeimmiten tähän kirjaan liitetyssä eri\ntutkinnossa Arapialaisten kirjoittajien mainitsemista Venäjän\nkansakunnista (kirjan siv. 160) luulee näissä kirjoittajissa löytäneensä\npaitse Ersäläisten nimeä, joka on selvä ja epäilemätöin, myös\nKarataijienkin nimityksen niinä kansoina, jotka entiseen aikaan asuivat\nVenäjän maalla. Ne kaksi Arapialaista, jotka heidät muka tämmöisenä\nmainitsevat, ovat Ibn-el-Vardy ja Edrisy, edellinen kirjoittaen\nKarataijien nimen _Kerkijan_, ja heidän kaupunkinsa Kerkijana,\njälkimäinen nimittäen heidät _Kerakertija_. Mutta kuin nämä maineet ovat\nmeidän aikoihin joutuneet toisten arapialaisten kirjoittajien kautta\nepä-selvissä ja monesti kopioituissa käsi-kirjoituksissa, on tutkijalla\nlupa niissä löytyvät nimet lukea niinkuin hänen aineellensa on\nsoveljain, ja niin arveluttaa alussa Frähn'iäkin, eikö lienekin Venäjän\nvanhan pääkaupungin Kievan itä-maalainen nimi _Küjava, Kijava_ se, jota\nmainitut kirjoittajat edellä-olevilla nimillä tarkoittavat. Mutta tämän\najatuksen hylkää hän pian ja alkaa noudattaa toista, joka on se, että\nnämä nimet molemmat ovat oikeastaan luettavat _Keratijan_, ja että ne\nkaksi arapialaista kirjoittajaa ovat niillä tarkoittaneet kysymyksessä\nolevia Karataijia, jotka lienevät muka olleet sama kansa, jonka Lepechin\nsitten löysi Kasan'in piirikunnassa. Tämän päätöksen tekee Frähn,\nniinkuin itse sanoo, \"etwas zaghaft\", ja lisää lopulla: \"jedoch ich will\nlieber meine Emendation dieses Namens, als etwas hart, und Lepechins\nNachricht, als durch anderer Zeugnis nicht bekräftigt, dahingestellt\nseyn lassen.\"\n\nNäiden tätä kolmatta Mordvalais-murrekuntaa koskevien mietteiden lisäksi\non tähän liitettävä vielä, että Sbojev jo ennen (siv. 145)\nosoittamassani kirjassansa sanoo Tetjusch'in piirikunnassa tätä lääniä\nlöytyvän Karatai-nimisen kylän, jonka asujat ovat tataristuneita\nMordvalaisia, ja että v. Köppen Venäjän-maan kansakunta-kartallansa on\nMordvan värillä merkinnyt tämän kylän, hänelle tulleita\nvirka-kunnallisia ilmoituksia myöten päättäen sen mordvalaiseksi, vaikka\nhän eräässä kirjoituksessa Pietarin Tiede-Akatemian Bulletin'issa\n(muistaakseni vuodelta 1843) epäilee Karatailaisten mordvalaisuutta,\neikä luule asiasta muuten selväksi päästävän kuin tutkimalla sitä\nitsellä paikalla.\n\nTämmöinen tutkinto oli minulla jo kauan ollut mielessä ja 18-21 päivänä\nt.k. sain sen viimeinkin aikaan. Seuraavat ovat ne tiedot ja päätteet,\njoihin se antoi minulle syyn.\n\nEdellä mainitussa Kasan'in läänin piirikunnassa Bogorodskoen volostissa\nVolgan oikealla rannalla löytyy noin 80 virstan päässä läänin\npää-kaupungista kolme _Karatai_-nimistä kylää, joista kaksi tännempää\novat asutut Venäläisiltä (niistä on toinen herran alustaa, toinen\nkruunun) ja kolmas tuonnimmainen on se n.k. _Mordvalainen Karatai_,\njonka kruunun alaisia asujia volostin kirjoittaja sanoi olevan noin 500\nsielua (s.o. miehen puolta). _Tämän ja 7 virstaa siitä tännempänä olevan\nkylän Mensitovan (143 sielua) asujat ovat kielensä puolesta puhtaita\nTataria, mutta uskoltansa Venäläis-kreikkalaisia ja vaatteuksessansa\nMordvalaisia_. Kahdesta jälkimäisestä seikasta eli uskonnon ja\nvaatteuksen muutoksesta oli sekä ympäristön Venäläisillä ja paikkakunnan\npapilla että asujilla itsellänsäkin se menneistä ajoista peritty maine\nyleinen, että näiden esi-isät, jotka olivat olleet Mahometin-uskoisia\nTataria, olivat menneen vuosi-sadan alussa tulleet ristityiksi Kasan'in\npiispalta Lukaalta, joka Volgassa heidät kastaessansa oli heidät\nnimittänyt Mordvalaisiksi, näin muodoin jo nimityksessäkin luovuttaen\nheidät entisistä kieli- ja usko-heimolaisistansa, joiden vaatteuksenkin\nhe sittemmin hylkäsivät ja alkoivat pukeutua miehet Venäläisiksi ja\nnaiset lähi-seudun Mordvattarien (ja Tschuvaschittarien) pukuun.\n\nTässä kertomuksessa ei, minun katsoessani, ole mitään, joka potkisi\ntoden-mukaisuutta vastaan. Sen jumalisen piispan keino eroittaaksensa\nuudet taivaan-valtakunnan-kokelaat pimeydessä vaeltavista\nheimolaisistansa ei tunnu ensinkään oudolta sille, joka vähänkään tuntee\npappis-vallan historiaa; vasta-käännettyjen taipuvaisuus kieltää entisen\nnimensä, ja ottaa nimen kansalta, joka sivistyksessä ja itse-tunnossa\nseisoi heitä alempana ja mahtoi ollakin heiltä halveksittu, tämä notkeus\non selitettävä josta-kusta paikkakunnallisesta ulkonaisesta\nahdistuksesta, joka niinä aikoina ei liene ihmeteltävä, vaikka Venäjän\nhallitus yleisesti on harvoin käyttänyt jyrkkää väki-valtaa uskon\nasioissa. Aikaa voittaen, kahden kolmen mies-polven kuluttua, unohti\nkansa entisen uskonsa ja sen tavat ja tottui vähitellen uuteen uskoon ja\nsen menoihin niin, että esim. Karatain nykyinen pappi kiitti\nseurakuntalaisiansa hyviksi kristityiksi, sanoi heidän, vaimojenkin,\nahkerasti käyvän kirkossa, eikä luullut peri-Venäläisten paremmin\npitävän paastoa kuin nämä hiljaiset ja ahkerat vasta-ristityt sen\npitävät.\n\nMutta mikä isien perinnöstä ei ole unhottunut heiltä, se on _kieli_.\nMiesten sanoi pappi kaikkien hyvästi tulevan toimeen Venäjän kielessä,\nmutta vainoista kuului harva vielä ymmärtävän tätä kieltä enemmän kuin\nkaikkein tavallisimmat sanat, ja näin on heidän kielensä omassa\nkeskuudessansa vielä ainakin puhdas Tatarin kieli. Ja tässä onkin suurin\nja selvin todistus heidän peri-juurestansa, joka ei voi olla muu kuin\ntatarilainen. Sillä se, joka johdattaa mieleensä, muita yhdenlaisia\nnäytteitä mainitsematta, kuinka esim. Aunuksen ja Novgorod'in läänien\nVepsäläiset, Pensan, Tambov'an ja monen muun läänin Mordvalaiset, eläen\npienissä saarekkeissa keskellä paksua vieras-sukuista kansastoa, joka\nkaikessa on heitä väkevämpi, ovat monia monituisia vuosi-satoja\nsäilyttäneet äitin-kielensä ja luultavasti vielä kauvan eteenkin-päin\nniin tekevät, sen on vaikea suostua niiden luuloon, jotka päättävät\nkysymyksessä olevia Karatailaisia tataristuneiksi Mordvalaisiksi. Eikä\ntämmöistä tiedetä muualla tapahtuneen, että Mordvalaiset olisivat muka\nmuuttuneet Tatariksi; miksi olisi se juuri tapahtunut näissä kahdessa\nkylässä? Tässä suotakoon minun myös mainita se yksin-kertainen luuloni,\nettä kielten ja kansakuntien tutkijat (niiden seassa meidän\nCastrénimmekin) liian useasti ja varomattomasti ovat kietoutuneiden\nvyyhtien selvittämiseksi tutkinnoissansa käyttäneet lausetta: se ja se\nkansakunta on muuttunut siksi ja siksi. Sekauntua voipi kaksi eli\nkolmekin kansaa yhdeksi, varsinkin jos kova ja kestävä ulko-nainen paino\nsekaannukseen on syynä, niinkuin Englannin kansan esi-merkki näyttää.\nVaan tämmöistä syytä ei näillä itäisillä kansakunnilla ole koskaan ollut\nluopua äitin-kielestänsä, ja juuri näiden sitkeä kestäväisyys todistaa,\nettä kansa voipi muuttua elämän-laadussa, uskossa, tavoissa, mutta\nriippuu kielessänsä kiini kuin hengessänsä, ja vasta sen kuoltua on\nkansakin kuollut. Mutta kuoltuansakin, missä tämmöinen onnettomuus on\ntapahtunut, muistuu asujanten entinen kieli paikkojen nimissä tutkijan\njohdoksi. Niin on koko pohjais-Venäjä täynnä suomalaisia jokien, järvien\nja muiden paikkojen nimiä seuduilla, joista Suomalaiset jo\nvuosi-tuhannen takaperin ajoivat karjansa toisille laitumille; samoin\novat keski-Venäjän itä-osassa tienoissa, joissa Venäläiset tiettävästi\novat elelleet jo jonkun puoli-tuhatta vuotta, vetten nimet melkein aina\nMordvan-kielisiä. Jos nyt nämä Karatailaiset olisivat ennen olleet\nMordvan kansaa ja sittemmin muuttuneet Tatariksi, niin olisi heidän\nentisestä kielestänsä samoin pitänyt jäädä jälkiä edes paikkojen nimissä\nheiltä asutussa tienoossa. Mutta niin ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat\nenimmiten tatarilaista peri-juurta ja itse nimikin Karatai, jota\nluullulle kolmannelle Mordvalais-murrekunnalle on annateltu, ja joka on\nsen paikan nimi, jossa tämän luullun sammuneen murrekunnan viimeiset\njäännökset löytyvät, on puhdas tatarilainen nimi, merkitsevä Suomeksi:\n_musta-mäki_.\n\nEi taidakaan siis olla epäilemistä, että tämmöisen kolmannen\nMordvalais-murrekunnan löytyminen ei olisi ilmasta temmattu. Lepechin\nkuuli siitä puhuttavan kaukana paikalta ja oli muutenkin\nkansakunnailisissa ja kielellisissä tutkinnoissansa niin heikko, että on\npäivä-kirjassansa vetämät lauseet Tschuvaschin ja Mordvan kielillä\nmelkein aina tuntemattomiksi turmellut. Mitä taas Frähn'in löytöön ja\nsen todistuksiin tulee, ovat jälkimäiset niin heikot, että hän niinkuin\nrehellinen tutkija itse on ensimäinen, joka niiden pitäväisyyttä\nepäilee.\n\nJosko meidän Suomalaisten siis näin muodoin täytyykin (eikä tuo kovin\nvaikea lienekään) luopua välittömästä heimolaisuudesta Karatailaisten\nkanssa, niin voipi se olla meille lohdutukseksi, että tämänkin\nepä-selvän asian Venäjän kansa-tieteessä, niinkuin monta muuta\nsuurempaakin ja painavampaa, selitti Suomalainen mies. Tämä onkin ainoa\nmatka, josta tällä kertaa voin ylistettävälle Konsistoriolle kertoa.\nKoko talven olen tässä kaupungissa järestellyt entisiä kokoelmiani, ja\nnyt loppupuolella talvea myös valmisteilut itseäni tulevalle matkalleni\nVoguulin kielen tutkintohon, jolle olen aikonut lähteä jo tulevassa\nkuussa eli Toukokuun alussa. Suurena apuna näissä valmisteluissani\nolisivat minulle, jos niitä joutaisin käyttämään, eräät\nkäsi-kirjoitukset tällä kielellä, jotka minulle lainaksi lähetti\nPietarin Tiede-Akatemia herra akatemikko Schiefner'in huolen-pidosta.\n\n\n\n\nMatka Siperiassa v. 1858.\n\n\n\nEnsimäinen Kirja.\n\nPelym'in kirkolla, Pietarin päivänä 29:nä p. kesäk. (11 p. heinäk.)\n1858.\n\nTouko-kuun 27 päivänä nähtiin Kasan'in kaupungista Siperian tielle\nlähtevän uutuuttansa hohtavan, niinellä katetun matka-tarantassin\nkevyintä laatua, Paitse pukilla istuvaa Tataria, joka alinomaisella\näänessä-olemisella kiiruhti muutenkin joutuisata troikaansa, löytyi\ntarantassissa kolme henkeä, joista kaksi nähtävästi oli ystävätä\nsaattamaan lähteneitä kaupunkilaisia, vaan kolmas pukemuksestansa ja\nmuusta tunnettiin matka-mieheksi. Tullin takana viheriäisessä heinikossa\nvielä muutamia hetkiä saattajien kanssa vietettyänsä ja eräillä lasilla\nvaahtoavata viinaa sydäntään vahvistettuansa, nousi matka-mies yksinänsä\ntarantassiin, joka, viimeiset jää-hyväiset otettua, alkoi lentää\neteenpäin.\n\nJa näin jäi minulta, joka täten läksin matkalle Voguulien kylmille\nsoille, taakseni ne lihavat leipä-maat, joissa kaksi edellistä vuotta\nolin viettänyt. Loppumatoin musta-multainen pelto-lakeus näissä muuttui\nnyt hieta-kankaaksi, tammi, lehmus ja vaahder petäjäksi, kuuseksi ja\nkoivuksi, arbuusit, omenat ja kurkut nauriiksi, mansikaksi ja\npuolukaksi. Tämä muutos ei ollut minusta outoa; kaikki nämä uudet\nesineet olivat vanhoja tuttuja, joita nähdessäni eli ajatellessani\npohjaa rakastamaan tottunut sydämeni iloitsi. Iloitsemisen aine oli\nminulla sen suurempi, kuin nyt sain myös erota näkemästä orjuutta, joka\nmainitussa lihavuuden maassa kaiken elämisen myrkyttää ja kaiken luonnon\nrikkauden muuttaa surkeaksi köyhyydeksi. Kasan'in läänistä pohjaan päin\nei nim. orja-talon-poikia löydy kuin lumeksi vaan joitakuita kyliä;\nkaikki muut ovat kruunun-talon-poikia, ja kokemuksesta ennen\nmatkaamissani tienoissa tiesin edellisten ja jälkimäisten välillä olevan\neroituksen niinkuin yön ja päivän välillä.\n\nEikä tämä kokemukseni täälläkään epäytynyt, sillä harvoin nähtäneen\nVenäjällä ja muissakaan maissa paremmin rakettuja kyliä kuin Siperian\ntien varrella nähdään Vätkan jo Perm'in lääneissä. Kaksin-kertainen\npytinki talon-pojalla ei täällä ole mikään harvinainen kohtaus, vaan\nyksin-kertaisessakin on hänellä useampia kamari-huoneita, joiden\nmaalatut lattiat, monet pyhäin-kuvat ja arkuilla pinotut seinämet\ntodistavat hyvää toimeen-tuloa ja rikkauttakin. Kevyempi elämä vaikuttaa\ntaas ihmisen mielessäkin keveyttä ja lempeyttä, ja niin ovat näiden\ntienotten asujat paljoa nöyremmät, yksin-kertaisemmat ja\nhyvätahtoisemmat kuin kansa keski-Venäjällä.\n\nKauniilla ilmalla, hyvillä teillä ja nöyrällä kohtelulla kulki matkani\nsangen ihanasti eteenpäin. Ainoa vastus oli minulla Malmysch'in\nkaupungissa siinä olevan posti-talon pitäjästä, joka näytti katsovan\nkaikkia matkustavia luoduiksi ainoastaan hänelle hyötyä kartuttamaan.\nNäköjänsä ikäskuin olisi hän kerrallansa syönyt kokonaisen sian, oli hän\ntapojansa niin hävitöin ja pöyhkeä, että jo useamman kuin yhden\nmatkalaisen sormia luulen syyhyttäneen lämmittämään hänen suuria\nkorvallisiansa. Annettuani hänen jonkun ajan levitellä suuruuttansa,\notin paperini esiin, ja nähtyänsä erään niistä muuttui se paksu teikari\nyhtä kumartelevaksi narriksi kuin siihen asti oli ollut pöyhistelevä\nherra. Seitsemän virstaa toisella puolen Malmysch'in kaupunkia on lossi\nVätka-joen yli, jonka kevät-tulvasta paisunut vesi peitti koko\nympärystän niin lavealta, että lossilla oli nyt kulkea ei vähemmän kuin\n14 virstaa. Minun tullessani paikalle olivat kaikki lossit toisella\npuolen, ja vaikka pylvääsen lyöty kuvernöörin kuuluutus ilmoitti, että\nlossi-miehet kovan rangaistuksen haastolla olivat velvolliset\nviivyttämättä kaikkia yli-saattamaan, täytyi minun odottaa kuusi tuntia\nrannalla ennenkuin yksi lossia palasi toiselta puolen, jonne toiset\nkaksi vielä olivat jääneet lopettelemaan sitä kestiä, jonka erään\nrikkaan Siperialaisen antama juoma-raha heille oli odottamattomasti\nsaattanut. Odottaessa kokoutui rannalle kolmatta kymmentä henkeä\nuseammista säädyistä, kansoista ja uskoista. Siinä oli kaksi nuorta\nsota-miestä, lasketut sota-palveluksesta ja nyt kotiinsa matkalla, jotka\nmuutamille talon-pojille tekivät sen kunnian että herroiksi\ntutkistelivat mitä hyvää heillä oli eväs-laukuissansa, eivätkä\nylen-katsoneet heidän tupakka-massiansakaan (täällä pohjais-Venäjällä\novat asujat ahkeroita tupakan-polttajia, Siperiassa nähdään useasti\nvaimojakin kärsä suussa). Siinä oli eräs takku-partainen vanha\njouto-mies, joka kaikille valitti onnettomuuttansa; hän oli mm. eileisnä\npäivänä tullut kumppalin kanssa Malmysch'iin, jossa iltaa viettääksensä\nolivat päättäneet virvoittaa itseänsä viina-kullalla; tämä oli voittanut\ntakku-parran ja kellistänyt hänen kadulle, josta hän seuraavana aamuna\nlöysi itsensä, vaan ei löytänytkään kumppalia eikä taskussansa olleita\nrahoja eikä jalassansa olleita saappaita, jotka tavarat lietsuun\nlähtenyt kumppali oli häneltä kysymättä lainannut. Edellensä oli siinä\npuoli-kymmentä ämmää, jotka, kotoisin kaukaa pohjaisesta osasta Perm'in\nlääniä, olivat tehneet pyhä-retken Kasan'iin siellä löytyvän kuuluisan\njumalan-emon tykö. Toisia pyhä-retken tehneitä oli talon-poikainen\nporvari Tomsk'ista, joka vaimonsa ja kahden lapsen kanssa oli mennä\nvuonna kulkenut Kiev'iin, jonka pyhät paikat ovat hyvin suuressa arvossa\nkaikilla oikea-uskoisilla ja jossa rukoilemista pidetään hyvin\ntehollisena. Mies lateli kertomuksia Kiev'in pyhien ihme-töistä, joita\ntoiset kernaasti kuuntelivat, ja kaupitsi pyhää vettä ja jumalan-kuvia,\njoita ostamaan kuitenkaan ei kellään näkynyt rahaa ylettyvän. Paras\nvoitto hänen neli-tuhans-virstaisesta matkastansa oli minun katsoessani\npuoli-kymmentä omena-puun tainta, joille hän telegansa perällä oli\nlaittanut varsinaisen multa-penkin ja joista hän näkyi pitävän suuren\nhuolen. Vielä oli siinä muutamia Tataria, joista kaksi oli kasanilaista,\nhuonoa tavaraa kaupalle lähtenyttä Mahometiläistä, ja kaksi Vätkan\nTataria, Venäjän uskoon ristityitä, jotka jälkimäiset näyttivät olevan\nyö-lipakon tilassa sen puolesta, että heidän kansalaisensa Tatarit\nnähtävästi ylen-katsoivat heitä, ja uskolaisensa Venäläiset taas eivät\nnäyttäneet heihin vielä mieltyneen. -- Kaikki nämä matkamiehet pääsivät\nviimeinkin päivän valetessa toiselle puolelle, ja hajosivat siinä taas\njokainen tavallaan matkaansa pitkittämään.\n\nMerkittävistä paikoista on tällä matkalla ensimäinen _Perm'in_ kaupunki,\njoka on saman-nimisen läänin pää-kaupunki ja sangen hyvästi rakettu.\nVaan tämä onkin sen suurin merkillisyys, sillä vaikka se on Kama-joen\nvarrella ja sen kautta yhteydessä Kasan'in kanssa (johon Perm'istä tulee\n560 virstaa) kuin myös koko Volgan vesikunnan kanssa, on sen liikunto\nmitätöin, ja asujien määrä ei ole jaksanut nousta enempään kuin noin 14\ntuh. henkeen. Satunnaisesti tulin Perm'issä tuntemaan erään maa-miehen\nja Kuopiolaisen, herra M--uksen. Hän oli yksi sitä suurta\nmaan-mittari-tulvaa, joka noin 20 vuotta takaperin Suomesta virtasi\nVenäjälle leipää ja onnea etsimään. Että useampi näistä onnen-etsijöistä\nonnistui onnettomasti eli vähintänsäkin hyvin keskin-kertaisesti, on\ntunnettu asia; vaan joillakuilla oli myös tilaisuus kavuta ylemmäksi\ntavallista \"lanttua,\" joilla Venäjällä on sangen vähäinen arvo, ja näitä\nharvoja on herra M--uskin, joka tätä nykyä on kruunun-maiden mittauksen\npäällikkö Perm'in läänissä. Koto-maan ja sen kielet oli herra M.\nennättänyt unhottaa niin tarkoin, että meidän kanssa-puhe tapahtui\nvenäjäksi, joka surkea ja luonnotoin seikka kävi vastoin mieltäni,\nvaikka hän kyllä saneli suosiollisia sanoja venäjästäni. Näitä hänen\nsuosio-puheitansa ei ollut vähin se, kuin hän, kysyttyänsä nykyisen\nvirka-arvoni, laski luvun, että minä noin kahden-kymmenen vuoden sisään\nolisin -- kenraali, arvo, jonka hän toivoi käsittävänsä noin kahdeksan\nvuoden kuluttua, vaan jota minä en unessakaan ollut voinut haaveksia\nitselleni. Suomalaisen lukijan ymmärtää tätä seikkaa on sanottava, että\nVenäjällä huolimattomammassa puheessa kutsutaan kenraaliksi muitakin\nvirka-miehiä, joilla on kenraalin arvo. Herra M. antoi minulle hyviä\nneuvoja, kuinka arvo-porrasta olisi kevyin kavuta ylös, ja hänen vilkas\nja notkea luonteensa todisti, ett'ei tämä kapuaminen vielä ollut\nväsyttänyt häntä. Muuten oli hän nainut venakon Perm'issä ja, niinkuin\neräs syrjäinen minulle sanoi, uskonsa muuttanut siksi uskoksi, johon\nhänen lapsensakin olivat kastetut.\n\nPerm'iin tullessa kulkee maan-tie noin 300 virstan pituudelta Votjakkien\nmaan kautta. Useammassa kuin yhdessä kertomuksessa tästä kansasta\nnähdään siitä paitse muuta mainittavan sekin, että se kaikista Venäjällä\nlöytyvistä Suomi-peräisistä kansoista enimmän olisi Itä-meren\nSuomalaisten näköinen muussakin, mutta varsinkin siinä, että sillä muka\nolisi valkeat hivukset. Tätä lausetta ei minun katsastamukseni\nvahvistanut, sillä \"liina-tukkaa\" en tässä kansassa nähnyt yhdelläkään\nainoalla, vaan on heidän näkönsä aivan yhden-lainen kuin Tscheremissien,\ns.o. musta suora-hivuksinen tukka ja kalvas iho-karva. Heidän kieltänsä\nei minulla ollut aikaa ruveta tutkimaan, vaikka kyllä teki mieleni sitä\ntekemään, joka työ, tehtynä suomalaisesta katsannosta, ei suinkaan olisi\nliika-nainen, kuin tästä kielestä ei löydy muuta selitystä kuin\nWiedemann'in, uuden testamentin käännöksestä kyhätty, kieli-oppi.\n\nPerm'iin asti on maan-tie juossut aivan pohjaiseen päin; tästä eteenpäin\nkääntyy se ei ainoastaan itään, vaan itä-eteläänkin päin Uraalia kohti\nkulkemaan, ja leikkailee tällä matkallansa muutamin paikoin\n_Baschkirien_ maan pohjaisimpia reuneita. Niin on esim. ensimäinen\nposti-paikka Perm'istä Kungur'iin päin baschkiriläisessä kylässä, ja\nsiitäkin eteenpäin tavataan heitä aina Jekaterinenburg'ia myöten.\nUlko-näössä, kielessä, uskossa ja tavoissa on tämä kansa aivan yhtä kuin\nnäiden tienotten Tatarit, jo jotenkin väkevä kuvastus-aistin eli, joka\non uskottavampi, vähä tieto Baschkiristä on niillä kirjoittajilla ollut,\njotka heitä päättävät joko suorastaan Suomalaisiksi eli tataristuneiksi\nSuomalaisiksi. Suomalaista ainetta ei heissä näy olevan ensinkään, mitä\nruumiin-rakennukseen ja näköön tulee; kielen taas vakuuttivat niin\nBaschkirit kuin täällä tavattavat Tatarit heillänsä olevan aivan yhden,\njoka kyllä näkyi siitäkin, että he keskenänsä (s.o. Baschkir Tatarin\nkanssa) puhuivat sillä, ei Venäjäksi, niinkuin Tatari puhuu Tschuvaschin\nkanssa, eli Ersäläinenkin Mokschalaisen kanssa.\n\nMaa Perm'istä Jekaterinenburg'iin asti ei ole niin metsäistä kuin\nPerm'in ja Kasan'in väli, vaan näyttää olevan sen lihavampaa\nleipä-maata. Vahvoja kyliä on tiheässä, ja tiellä tulee ja menee\nalinomaa kaiken-laisia matka-miehiä ja kuormia. Tämän liikunnon\nvaikuttavat Uraalin vuori-tehtaat. Uraali itse alkaa Europasta\nmatkaavalle tuntua noin 250 virstan päässä Perm'istä, tuntua siten, että\ntie muuttuu mäkiseksi ja että hän ympärillänsä näkee sankan metsän\npeittämiä mäen-selänneitä. Niistä ei kuitenkaan yksikään ole korkeampi\nSuomessa tavattavia mäkiä, ja maan-tie ei ole juuri mäkisempää kuin mitä\nmeillä esim. Heinolan ja Mikkelin välillä olevalla maantiellä tavataan.\nJa tätäkään ei kestä oikeettain enemmän kuin kaksi holli-väliä, s.o.\nnoin 40 eli 50 virstaa. Kauniimpata maata tavattanee harvassa\npohjaisessa tienoossa kuin nämä Uraalin tienoot ovat: mäki itse\nmustan-tumma jylhä metsä, laaksot milloin kaunis pelto milloin (ja\nuseammin) luonnollinen niitty, jossa siellä täällä seisoo monen-laisia\nlehti-puita ikäskuin istutetut joukottain niinkuin englannilaisessa\npuistossa; ja kaiken tämän läpi juoksee laakson pohjassa kirkas puro eli\njoen-alku, paikoin myllyä paikoin rauta-tehdastakin käyttävä. Noin 34\nvirstan päässä ennenkuin Jekaterinenburg'iin tullaan seisoo eräällä\nmäellä maan-tien vieressä kivi-pylväs, muistoksi silloisen\nperintö-ruhtinan, nykyisen keisarimme, käynnistä täällä v. 1837; sama\npatsas kuuluu myös olevan vesi-jaon merkki, sillä tästä itään päin\nlähtevät jo vedet Irtysch'iin juoksemaan. Patsas on niin-muodoin\nluettava Europan ja Aasian raja-merkiksi, ehkä Venäläistä lukua myöten\nkoko Perm'in lääni kuuluu Europaan, ja sen itäinen raja on vielä paria\nsataa virstaa idempänä.\n\n_Jekaterinenburg'in_ kaupunki (noin 360 virstaa Perm'istä), Pietari\nEnsimäisen perustama Iset-joen varrelle, joka joki laskee Tobol'iin, on\ntavallinen lepuu-paikka niille, jotka Venäjältä matkaavat Siperiaan. Ja\nsen hyvissä maja-taloissa voipikin matkalainen löytää kaiken tavallisen\ntoimeen-tulon, ilman jotta hänen on Kasan'ista erottuaan täytynyt kitua;\nsillä Perm'kin on tässä katsannossa vielä hyvin kehnosti varustettu.\nVaan muutenkin, rakennusten, liikunnon ja väki-lukunsakin (16 tuh.)\npuolesta on Jekaterinenburg, vaikka vaan piirikunnan kaupunki, paljon\netevämpi mainittua läänin-kaupunkia ja sitä ei kukaan kieltäne, että\nmatkalainen Moskovasta lähdettyänsä ei ole nähnyt niin kaunista\nkaupunkia kuin se on, sillä Kasan'issakaan, ehkä se on monta vertaa\nsuurempi edellistä, ei ole yhtään osaa, jonka voisi tämän rinnalle\nvetää. Jek. on mm. koko Uraalin vuorikunnan pää-kaupunki, ja semmoisena\nvuori-hallituksen ja vuori-opiston olo-sia. Paitse tätä löytyy siinä\nkuuluisa kivi-kalujen tehdas, höyry-konetten tehdas, jonka enimmät teot\nmenevät Siperiaan, ja myntti-paja, jossa kaikki Venäjän vaski-raha\nlyödään. Kaikki nämä laitokset tarvitsevat suuren joukon tieteellisesti\nsivistyneitä virka-miehiä, ja näiden kuin myös saksalaisten porvarien\nvaikuttama lienee se sivistyksen ja menestyksen näkö, joka kaupungilla\non. Kadut ovat europalaisesti kivetyt ja sonnalle eivät haise\nsyrjässäkään olevat kaupungin osat, kaksi etua, jotka venäläisessä\nkaupungissa sanomattoman suurta edistystä todistavat. Mainittuja\nsaksalaisia virka-miehiä ja porvaria vasten löytyy täällä myös sievä\nluteerilainen kirkko, ja kuin minun olo-päiväni paikalla sattui olemaan\nsunnuntai, sain minäkin kuulla kelvollisen selityksen uskoni asioissa,\njonka-laista kaualle aikaa en ollut kuullut.\n\nJekaterinenburg'ista eteenpäin muuttuu luonto yht'äkkiä. Maa on nyt\npaikoin hiekka-sekaista savikkoa paikoin vetelätä suota, ja yleisesti\ntasainen kuin lauta. Turhaan etsiskelee silmä enää sitä mehevätä\nviheriäisyyttä ja sitä monen-laatuista kasvikuntaa, johon oli tottunut\nUraalilla; hongikko, kanervikko, pajukko ovat täällä enimmäksi osaksi\nvallanneet maan. Tobolsk'in lääniin tultua muuttuu maan-tiekin\nhuonommaksi; ja kuin minun matkatessani, niiden kaunisten ilmojen\nperästä, joilla koko matkan olin kulkenut, mainittuun lääniin päästyäni\nvielä alkoi vastaani tuulla kylmä pohja-tuuli sateen kanssa, niin tiesin\nkyllä ja tunsin nyt olevani Siperiassa.\n\nMutta paitse tätä luonnon satunnaista muistutusta nyt oltavan siinä\nmaassa, johon kokonainen suuri valtakuuta lykkää rikoksensa ja\npaha-tekonsa, ei matkustajan tarvitse olla kovin tarkka-silmäisen sen\nmuustakin havaitaksensa. Se orjallinen nöyristeleminen, jolla täkäläiset\nasujat kohtelevat kaikkia herras-miehiä ja joka loukkaa ja inhoittaa\noutoa, todistaa heillä olevan tuoreessa muistissa, että herroilla on\nvoimallinen liittolainen ja toveri, nim. keppi. Se ala-kuloisuus, joka\nnäytäiksen useamman katsannossa, osoittaa että mieli on raskas joko\nikävästä eli häpeästä eli oman-tunnon vaivoista eli kaikesta yhteensä.\nSe hiljaisuus kylissä ja laulamattomuus, jonka Venäjältä tuleva\nmatkalainen pian havaitsee, ilmoittaa, että laulu ei voi keventää\ntäman-laatuista mielen raskautta, ja että Venäläinen täällä ei ole se\nseurallinen eläin kuin oikeassa koto-maassansa. Että nämä lauseet eivät\nkoske kaikkia paikkoja Siperiaa ja sen kaikkia asujia, on helposti\nymmärrettävä, sillä jälkimäisistä on vähin osa niin-kutsuttuja\n\"jätätettyjä\" ja suurin osa syntyjänsä Siperialaisia. Vaan useammassa\ntapauksessa ovat nämäkin lähetettyjen jälkeisiä, ja minun luuloni on se,\nettä rikoksen muisto ja mielen karvaus pilvestää useamman polven elämää\nrikoksen-tehneen jälkeisissäkin. Ja sen ohessa lisäytyy vereksienkin\nlähetettyjen luku vuosi vuodelta. Tavallinen lähetettyjen määrä tekee\nvuosittain noin 12 tuh. henkeä; vaan \"hyvinä\" vuosina nousee se noin 15\ntuhanteen asti. Kasan'in kaupunki on se paikka, jossa Siperiaan vietävät\nyhtyvät kaikista valtakunnan osista, ja ken haluaa voi siellä joka\nmaanantai- ja torstai-aamuna kaupungin suurimmalla kadulla nähdä parven\nnäitä onnettomia, noin sata ja toisinaan kaksikin sataa henkeä, lähtevän\nmatkalle. Etu-nenässä astuu rumpali ankarasti täryyttäen rumpuansa ja\nikäskuin huutaen kaupunkilaisille: tulkaa meitä katsomaan! Hänen\njälestänsä seuraavat vangit, miehet ja vaimot sekaisin, edelliset\nnelittäin sidotut toisesta kädestänsä kevyeen rauta-vitjaan; näitä\nseuraa puoli-kymmentä kuorma-hevoista, jotka vetävät sairaita, heikkoja\nvaimoja ja lapsia, ja koko parven ympärillä ratsastaa noin kymmenkunta\nkasakkia eli muita sota-miehiä, joita myös aina seuraa upsieri. Tiellä\nnähdään joka posti-paikan kohdassa pitkän-lainen puu-rakennus pienillä\nikkunoilla ja korkealla pysty-paalutuksella varustettu. Nämä\nrakennukset, joissa jokaisessa löytyy upsieri pienen sota-mies-komannon\nkanssa, ovat vankien yö-paikat, ja näin kulkevat he päivässä yhden\nposti-välin, oli se pitempi eli lyhempi, pitempi ei se kuitenkaan\nkoskaan ole, ett'ei terve ihminen helposti voisi sitä mainitussa ajassa\nmatkata; varsinkin kuin vankia useasti levähdytetään eikä näytä kovin\nankarasti kohdeltavan. Tobolsk'in kaupunki on heidän yhteisen matkansa\npää-maali. Täällä löytyy virkakunta, joka rikosta myöten ja katsoen\npaikkakuntien tarpeesen, määrää mikä mihinkin on lähetettävä. Ainoastaan\nsuurimmat pahan-tekijät tulevat Njertschinsk'in vuori-kaivantoihin; enin\nosa lähetettyjä joutuu niin-kutsuttujen uudis-talolaisten luokkaan, s.o.\nheitä jaetaan ympäri maakuntaa kylihin, joissa saavat, määrätyssä\npiirissä, elää ja liikkua kuin tahtovat. Täällä sanotaan monesta vielä\ntulevan ihmisen, niin että vähitellen rakentavat itsellensä mökin,\nmurtavat peltoa, naivat ja muuttuvat kiinteiksi talon-pojiksi. Vaan moni\nheitäksen myös kerjäyksen ja kuleksimisen päälle, tekevät pahojansa maan\nasujille ja päättävät päivänsä joko kaivannoissa eli vanki-huoneissa eli\n-- ruoskankin alla.\n\n_Tobolsk'in_ kaupunki, jota muutamassa katsannossa voipi sanoa kaiken\ntämän onnettomuuden pää-paikaksi, ei ulko-näössänsäkään epää tätä\nomaisuuttansa, sillä harmaampaa, märempää ja viluisempaa asuin-siaa\nlienevät ihmiset harvoin valinneet, kuin tämä paikka on. Näistä\nhaitoistako vai mistä muusta se myös tullee, että harvoin nähdään niin\nköyhää, niin sivistymätöintä ja niin uneljasta läänin-kaupunkia kuin se\non. Niin ei siinä esim. löydy yhtään ainoata ravinto-taloa, ja minä\ntultuani hyvään paikkaan yöllä (vasten 10 p. kesäk.) en ollut saada\nmissään korttieria ja aloin jo arvella lähteä poliissiin yöksi, kuin\nviimeinkin eräs porvari, -- tarkoin tutkittuansa kuka ja mistä minä\nolin, ja tarkoin määrättyänsä kuinka kauan voisin asua hänen tykönänsä\nja kuinka paljon siitä tuli maksaani ja minkä-lainen ylös-pito\nmaksustani tulisi seuraamaan, -- armahti minua, avasi porttinsa ja antoi\nsiistin-laisen kamarin asuani.\n\nEikä tehnytkään mieleni kauan viipymään tässä Jermakin pesässä, vaan\ntoimitettuani toimitettavani kuvernöörin kansselissa läksin, vaikka\nvettä satoi kuin korvosta kaatamalla, jo 12 p:nä kesäk. taas matkalle\nTurinsk'iin, joka on tämän läänin länteisimmän piirikunnan kaupunki,\nsen, jossa Voguulia enimmältä löytyy. Turinsk'iin loppui minulta\nposti-tie. Tästä kulkee huono kylän-tie yhdeksän-kymmenen virstan\nlevyisen salon poikki Tabaryn kylään Tavda-joen rannalle. Tällä välillä\nei ole yhtään taloa ja se täytyy matkustaa yksillä hevosilla. Kahteen\nkohtaan on sille kuitenkin rakettu saunat, joissa kummassakin elää\nyksinäinen mies. Hän pitää saunan voimassa, josta matkalaiset talvella\nmaksavat hänelle määrätyn maksun, nim. 1 1/2 kop. hop., se, joka\nsaunalla hevoistansa syöttää ja kopeikan samaa rahaa se, joka vaan\nkäypi siinä lämmittelemässänsä. Tämä on raa'in, alku-peräisin muoto\nravinto- eli maja-taloja; sen ja Helsingin seura-huoneen väli ei varmaan\nole pienempi kuin tässä matkaavien Voguulien ja esim. yli-opiston\nrohvessorien väli.\n\nTabary'ssa loppui viimeinkin maa-matka. Se, joka sillä on tärissyt\nkolmatta tuhatta virstaa, niinkuin minä nyt olin tehnyt, astuu kernaasti\nvenheesen, varsinkin kuin venhe on katettu ja niin muodoin suojelee\nmatkalaista päivän paahteesta ja sateen märkyydestä. Hekkumallisesti\noikoo hän maa-matkasta jäykistyneitä jäseniänsä sillä pehmeällä tilalla,\njoka venheesen on tehty, ja arvelee ei koskaan matkanneensa näin\nkevyesti kuin tässä. Tämä on ensimäisen soutu-taipaleen tunne. Sillä\nlepäiltyänsä ja ihailtuansa jokea ja sen rantoja, tulee matka-mies\ntässäkin tuntemaan, että maan päällä ei ole mitään täydellistä.\nEnsimäinen ja suurin vastus on hänellä itikoista, jotka\ntuhannen-tuhans-määrissä tunkeutuvat hänen päällensä eivätkä anna\nhänelle silmän-räpäyksen rauhaa. Ne voidaan karkoittaa vaan siten, että\nkatoksen oven edessä poltetaan tulta, mutta siitä nouseva savu, jonka\nvenheen kulku ja tuulikin lyö kokonansa katokseen, on uusi kiusa, ei\npaljon vähempi sillä poistettavaa pahaa. Toisekseen on matkan-tekokin\nsangen hidasta, sillä vaikka soutajia muutetaan noin 20 eli 30 virstan\npäässä ja vaikka virta, joka minun kulkeani oli vastainen, on hän tyyni,\nei matkaa kulu tunnissa juuri enemmän kuin neljä eli viisi virstaa.\nTavda-joki, jolla nyt tein matkaa, on Tobol'in syrjä-joki ja syntyy\nkahden Uraalilta tulevan joen, Losvan ja (eteläisen) Sosvan yhtymisestä.\nSe on sangen vetevä joki, mutta sen ranteet ovat hyvin yksi-jonoiset,\ns.o. petäjikkö ja pajukko sen reunoilla ovat loppumattomat. Kyliä\ntavataan harvassa, ja nekin ovat pieniä: neljä viis taloa yhdessä.\nAsujilla, jotka ovat pelkkiä Venäläisiä, ei maa-viljelys enää ole\nainoana elatus-keinona; he valittavat pelto-maata olevan hyvin vähän,\npaikka paikoin vaan ja ainoastaan joen rannoilla, sanoen kaiken muun\nmaan kauempana joesta olevan synkeätä suo-pohjaa korpea, jota ei millään\nkeinolla voi perkata pelloksi. Sentähden ovat Venäläisetkin omistaneet\nalku-peräisten asujien elatus-keinot: metsästämisen ja kalan-pyynnön,\njotka molemmat täällä ovat antoisat. Päältä-päin katsojalle näyttää\ntäkäläinen rahvas elävän köyhästi, vaan ei leivättä. Samovaraa\n(tee-kyökkiä), joka venäläisissä seuduissa on tarkka toimeen-tulon\nsanoja, ei löydy joka kylässä; kapakat, joita tännekin on istutettu,\novat kaukana toisistansa, samoin kuin kirkotkin; vaan näittäkin\nsivistys-keinoitta on rahvas täällä nöyrää, hiljaista ja siistiä.\n\nNoin 200 virstaa matkattuani jokea myöten, eli Turinsk'ista yleensä\nvähän päälle kolmen sadan virstan, tulin viimeinkin tänne Pelym'in\nkirkolle 24 p. kesäk. Täällä olen nyt aikonut viettää pari kuu-kautta\nVoguulin kielen tutkinnossa, jota vasten minulla on Voguuli Losva-joelta\ntutkinnon väli-kappaleena. Hänen piti pyhän Pietarin kunniaksi ja\npaastosta pääsemisen iloksi saada tämä päivä viettää kapakassa\nviina-kullan ääressä, johon Voguuli on yhtä kärkäs kuin kärpänen veteen.\nTämä on hänelle kernaasti suotu, sillä hänellä poloisella on niin ikävä\nvaimoansa ja perhettänsä, että minun täytyi suorastaan kieltää hänen\npuhumasta tätä ainetta, niin usein kertoi hän sitä ja niin hellillä\nsanoilla koki hän liikuttaa minua häntänsä kotiin laskemaan. Hänen\nviettäessänsä Pietarin päivää ja päätänsä parannellessaan sain minä myös\ntilaisuuden nämä radit panna paperille.\n\nVaikka näin muodoin olen keskellä Siperian saloja, ei minulla ole juuri\nmitään hätää. Elämän pienet onnettomuudet ovat täällä: helle, itikat,\nluteet ja muut syöpäläiset; vähällä määrällä kärsivällisyyttä voipi nämä\nvastukset kuitenkin voittaa. Suuremmaksi luen sen pienen onnettomuuden,\nettä tasku-kelloni tuli vialle ja herkesi käymästä. Täällä ei\narvattavasti kukaan ymmärrä sitä laittaa eikä Turinsk'issakaan, jossa\nsitä jo käytin, löytynyt miestä sitä korjaamaan. Kesäinen aika tuo menee\nilman kellottakin; mutta syksyn pitkät yöt ja sumuiset päivät taitavat\nsen puutteessa käydä tukalammiksikin. Kuitenkin on sana-lasku:\n\n    \"Otavass' on orjan merkki,\n    Ei ole kuussa, ei kukossa,\n    Eikä päivän koitannassa\"\n\nlohdutuksenani, ja kuin niin monta tuhatta ihmistä ikänsä elää kellotta,\nvoinen minäkin muutamia kuu-kausia tulla toimeen ilman tättä\najan-mittaritta.\n\n\n\nToinen Kirja.\n\nBeresov'assa 29 p. syysk. 1858.\n\nPari päivää takaperin tänne tultuani saan matkastani nyt antaa\nlyhykäisen kertomuksen, niin kauan kuin sen muistot vielä ovat\nmielessäni nuoret ja verekset.\n\nPelym'in kirkko seisoo niemellä kahden joen, nim. lännestä tulevan\nTavdan ja pohjasta juoksevan Pelym'in, yhtymisessä, jotenka paikalla on\nsangen kaunis sia. Kylää itseä on noin 15 eli 20 talon-rähjää, joiden\nkierot seinät ja paperilla paikatut ikkunat todistavat asujanten\nköyhyyttä ja myös -- laiskuutta. Vaikka siis tätä nykyä huonoimpia\nkirkon-kyliä on Pelym ennen aikanansa ollut mainiompi paikka, ja\njokainen Venäjän historiaa lukenut tuntee sen surkean merkillisyyden.\nPelym'issa oli nim. ennen aikaan puinen linnoitus muutamilla\ntykkilöillä, jossa seisoi joku satanen sota-väkeä ynnä vojevod'in kanssa\nja josta käsin jäykkää vasta-rintaa tekevät Voguulit vähitellen\ntaivutettiin kuuliaisuuteen. Heidän ristittyänsä, joka tapahtui menneen\nvuosi-sadan alku-puolella, jäi linna rappiolle ja nyt ei siitä enää ole\nmuita jäännöksiä jälellä kuin linnueen jälkeisiä pieni kylänen Kasakkia\nvähän matkaa kirkolta. Mutta pää-asiallisesti on Pelym niin tullut\nkuuluisaksi, että sitä Beresov'an rinnalla on pidettynä kovinna\nlähetys-paikkana valtakunnallisille pahan-tekijöille, herrat _Biron ja\nMünnich_ saivat täällä, pitkät vuosikymmeniset viettäen Pelym'in\nsuruisilla rannoilla, mietiskellä maallisen korkeuden turhuutta ja\nvaarallisuutta. Monta muuta vähempi-kuuluista miestä on pidetty\nPelym'issa, ja varmaan on useampi heistä sen yksinäisyydessä havainnut,\nehkä kyllä myöhään, että yksityisen ihmisen ei ole luvallinen tarttua\nhistorian rattaasen sitä muka omia mietteitänsä myöten vääntääksensä.\nTätä nykyä löytyi paikalla vaan yksi tämmöisistä syistä lähetetty,\nentinen kasanilainen aatelis-mies, jonka kova-korvaisuus oli tehnyt ei\nainoastaan sen, että hän etelä-Siperiasta ja kaupungista muutettiin\ntänne Voguulien korpeen, vaan myöskin sen, että se nykyisen keisarin\narmo-julistus, jolla kaikki tämmöiset pahan-tekijät paluutettiin\nSiperiasta, ei kohdannutkaan häntä. Aikaansa vietti tämä herras-mies\nmilloin ryyppimällä milloin lukemalla mitä käsiinsä sai. Ett'ei hän\nollut sivistyksettä näkyi siitäkin, että joka vuosi lähetyttää\nitsellensä kirjat: _Almanach de Gotha ja Annuaire des deux Mondes_. Hän\ntoivoi kuitenkin kohtakin pääsevänsä sekä Pelym'ista että Siperiastakin,\nsillä v. 1862 vietettävän tuhat-vuotisen muisto-juhlan kaunistamiseksi\noli hänellä tekeillä summattoman suuri runo-laitos viidessä kymmenessä\nlaulussa, joka olisi sisältävä koko Venäjän historian ja tekevä 10 osaa,\nviis laulua kussakin osassa. Kaksi eli kolme osaa oli hän jo lähettänyt\nPietariin, ja valmisteli nyt taas uutta osaa sinne suoritettavaksi, eikä\nsanonut runo-tekonsa jäävän vaikutuksetta hänelle armoa pyydettäessä.\n\nHänen ja paikkakunnan sasedatel'in kanssa voi täällä jonkun sanan\nvaihtaa. Pappi sitä vastaan oli pelkkä talon-poika, joka itse kynti,\nniitti, kalasteli, piti kauppaa, ei köyhyydestä niinkuin se tapahtuu\nmonessa muussa paikassa, vaan ahnaudesta. Sen ohessa oli hän niin laiska\nvirkaansa toimittamaan että koko minun olin-ajallani ei pidetty yhtään\nkertaa täyttä jumalan-palvelua, vaikka sillä ajalla sattui kaksi suurta\njuhlaakin (Pietarin ja Iljan päivät). Paljon sivistyneemmät pappia\nolivat tänne asettunut porvari Turinsk'ista ja viina-herra, joka oli\nkaikkein kapakkojen päällikkö tässä tienoossa. Paitse näitä ovat\nPelym'in herras-säädystä vielä muistettavat piisar, rokko-herra ja\nseppä. Piisar oli yhtä sokuri-suinen kuin koko hänen sukunsa ja myös\nyhtä suuri -- kelmi. Rokko-herra tuli minulle merkilliseksi sen kautta\nettä hän useasti häiritsi yön-leponi viinassa vaimoansa pieksämällä,\njosta huuto ja telmäminen herätti kaikki naapurit. Seppää muistelen\ntässä hänen ankaran-sakean partansa vuoksi, joka aina, kuin hänen näin,\nmuistutti minulle mieleen kuningas Yrjö Toisen ohillista, josta paroni\nMynkhausi kertoo, että Englannin vaakuna oli leikattu hänen partaansa.\nMuutenkin, ei ainoastaan partansa vuoksi, oli tämä Pultavan läänistä\nherraltansa Siperiaan lähetetty seppä Pelymiläisillä suuressa kunniassa\nja huolessa, sillä häntä ennen ei ollut taitavaa seppää löytynyt\nlähempänä kuin Turinsk'issa s.o. kolmen sadan virstan päässä.\n\nPelym'in merkillisyyksistä lienee vielä muistettava korttieri-taloni\nvanha emäntä, jolle kaikki, mutta olletikin nainut rahvas, osoittivat\nsuurta kunniaa, sillä hän oli koko kylän _babuschka_ (tämä sana\nmerkitsee sekä mummoa että kätilöintä). Tässä omaisuudessaan maisteli\nhän, useasti vieraina käyden, kyläläistensä vaimojen viina-varoja, ja\nsilloin tällöin pistihen hän minunkin tyköni pyytämään juoma-rahaa\nmilloin kortteliksi milloin puoleksi. Ehkä häntä näin joka haaralta\nkoettiin pitää viinan hengessä, ei hän kuitenkaan nyky-aikaa rakastanut:\nrahvas oli muka nyt entistä vastaan köyhää, pellot eivät kasvaneet\neivätkä lehmät lypsäneet niinkuin ennen; yksin päiväkin oli hänen\nmielestään lyhennyt, sillä ennen kerkesi muka kesäisessä päivässä paljon\ntyötä tehdä, \"vaan nyt tuskin laskeut\", sanoi hän, \"puoli-päiväisen\npäälle vähän lepäämään, kuin jo ilta on käsissä\".\n\nSilmiänsä ristien jätti tämä eukko minut hyvästi, kuin 19 päivänä elok.\nläksin Pelym'ista matkalle Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Hän tiesi\nminulla olevan edessä semmoisen matkan, jossa suuret korvet ja vetelät\nsuot olivat jalan kulettavat, sanoi vilustuvani ja menettäväni\nterveyteni, niinkuin muka viina-herra oli ei kauan takaperin\nkalastus-matkalla vilustunut ja nyt makasi vuoteella. Kuitenkin\nnähdessään ett'ei voinut päätöstäni muuttaa, antoi hän minulle\nsiunauksensa ja evään vatsalleni (edellisen ilman ja jälkimäisen\narvattavasti maksua vastaan), ja lupasi pitää kuppa-sarvensa valmisna,\njos muka takaisin täytyisi palatani ja terveyteni vaatisi hänen\nlääkärillistä hoitoansa. Samaa takaisin-tuloni virttä lauloi\nsasedatelikin, joka laiturilla jää-hyväisiä häneltä ottaessani hymyillen\ntoivoi meidän parin kolmen viikon perästä taas näkevän toinen toisemme,\n\"minun muka kylliksi ilmailtuani Voguulien maassa\". Minä kiitin häntä\nhyvä-tahtoisuudestansa, mutta itsekseni ajattelin: odottakaa vaan minun\ntakaisin-tuloani; \"akka tieltä kesken kääntyy, ei mies pahainenkaan\".\n\nSe matka, jolle näin läksin, ei kartalta katsoen näyttänyt niin\nvaikealta eikä sitten itse asiassakaan ollut niin vaikea, kuin sitä joka\nhaaralta laulettiin. Lyhykäisesti sanoen olin päättänyt päästä\nBeresov'aan suorinta tietä Pelym'ista. Tämä suorin tie vei ensin\nPelym-jokea myöten siihen asti kuin tämän joen latva kääntyy länteen ja\netelään päin. Tässä kohdassa ottaa Pelym pienen syrjä-joen idästä, jonka\nlatva taas on niin lähellä pohjaiseen Sosvaan lankeavan Tapsje-joen\nlatvaa, että väli-taival ei näyttänyt olevan kuin 30 eli 40 virstan\nlevyinen, ja niin lyhyen taipalen, ajattelin minä, pääsen itse yli,\nvaikka hän olkoon jos minkä-lainen. Suurin huoli oli minulla\nkapineistani, joita pitkällisellä, kesän-talven tehtävällä matkalla\ntäytyy pitää enemmän kuin halu olisikaan, ja näin kolkoissa maissa vielä\nlisätä yksin keitto-astioillakin, eväällä ja muulla semmoisella\nrojakalla. Kalujani kantamaan yli mainitun taipalen päätin ylä-Pelym'in\nVoguuli-kylistä ottaa jonkun kymmenkunnan miestä; koko matkaksi\nPelym-jokea myöten hyyräsin Pelym'issa venheen, joka Voguulia myöten oli\nlähetettävä takaisin, ja näin toivoin kaikki vaikeudet vähitellen\nvoitettavan. Edut asialleni olivat tästä matkasta silmin-nähtävät, sillä\nnäin matkaten tulisin kulkemaan aivan halki koko Voguulin-maan ja siten\nhyvästi tuntemaan tämän kansan sekä tavat että kielen, jota vastaan jos\nposti-tietä Turinsk'in ja Tobolsk'in kautta Pelym'ista olisin lähtenyt\nBeresov'aan, olisin tullut tekemään mahdottoman polven, menettänyt\nmatkalla paljon rahaa ja aikaa enkä olisi nähnyt Voguulia taas ennenkuin\nBeresov'assa, sillä Ob-joen molemmat rannat ovat asutut Ostjakeilta.\n\nVenhe oli pieni kolmi-laita, neljän hengen soudettava, ja sen keskus\ntuohella katettu, niin että katoksen alla kaluni säilyivät sateelta ja\nsiinä itsenikin oli hyvä pitkälläni olla. Olikin alusta matkaa tämä\nkatos sangen tarpeellinen, sillä kolme ensimäistä päivää eli\nylä-Pelym'in kirkolle asti valoi sade loppumatta. Sittenkin oli vielä\nviikko-kauden aika eli viimeiseen Voguuli-kylään asti Pelym-joen\nvarrella epä-tasaista ilmaa, niin että kuikan useasti kuultiin huutavan:\ntotta saa, totta saa (sada), joilla sanoilla Savossa selitetään tämän\nlinnun omituista, muka sadetta ennustavaa huutoa. Vaan sen jälkeen\nsyntyi yhdeksi viikoksi kaunis pouta, joka kesti minun matkaani\nedellä-mainittuun maa-kannakseen asti.\n\nYlä-Pelym'in kirkko on varsin alkaen rakettu Pelym-joella asuvia\nVoguulia varten, ja paikka on viimeinen, jossa Venäläisiä tavataan, ei\nenää muita Venäläisiä kuin pappi ja kirkon-palvelijat. Nämä ovatkin\nkirkon-kylän ainoat asujat, sillä ensimäinen Voguuli-kylä, pari virstaa\nkirkolta, on vähän ylempänä joen-varrella. Surkeampaa sivistyneitten\nihmisten asunto-paikkaa lienee harvassa kuin tämä kirkon-kylä on; ne\nkaksi asuttua taloa, jotka siinä löytyvät, ja niiden kaksi asumatointa\ntoveria lasittomine ikkuna-reikinensä seisoivat siinä keskellä suurta\npuutointa lakeutta autioina, alastomina, suojattomina. Turhaan etsi\nsilmä jota-kuta pellon-tilkkua, jota-kuta kukka- eli edes kaali-penkkiä;\nhuoneiden ympärillä ei ollut yksin aitaustakaan. Ja sen ohessa osottivat\ntalojen hajalliset katot ja lahonneet portaat asujanten\nhuolimattomuutta; se suuri lakeus, jolla kylä seisoo, on luonnollinen\nniitty ja kasvoi pitkää heinää, mutta viikatteen jälkiä ei näkynyt, ei\nlehmän kelloja kuulunut missään.\n\nPäästyäni katon alle diatschok'in tykönä (papin sanottiin sairastavan\neikä voivan vastaan-ottaa) tuli volostin Voguulilainen golova minua\ntervehtimään; hänen kanssansa seurasi puoli-kymmentä muita Voguulia. He\nolivat jo edeltä-päin kuulleet että heidän seutuihinsa oli tulemassa\ntschinovnikka Pietarista, ja alkoivat nyt kantaa minulle kaiken-laisia\nvalituksia, joista kolme oli painavinta. Ensimäinen oli se, että\nruudissa, jota heille annetaan kruunun puolesta, on viimeisinä vuosina\nruvennut olemaan haulia, tänä vuonna niin paljon, että ne hyvin tekivät\nkolmannen osan painoa. Tämän seikan selittämiseksi on sanottava, että\nSiperian kaikki pohjaiset kansat maksavat veronsa metsän-nahkoissa\n(enimmiten revoissa ja sopulissa, paikoin myös oravissa ja kärpissä),\njota veroa kutsutaan _jasakaksi_, ja kruunu, jolla ruudin-teko ja\nmyöminen on yksin-oikeutena, myöpi teko-hinnasta näille kansoille ruutia\nniin paljon kuin he tarvitsevat. Tämä on suuri etu heille, sillä\nruuti-naula Venäjällä tavallisesti maksaa noin ruplan hop., mutta\nSiperialaisille ei se nouse enempään kuin noin 40 kopeikkaan samaa\nrahaa. Vaan haulit ovat arvattavasti paljoa huokeammat sitäkin, ja jos\njoku kelmi sekoittaa esim. 30 puutaan ruutia (se määrä, joka Pelym'in\npiirikunnassa vuosittain jaetaan kansalle) kolmanneksi osaksi haulia,\nniin saapi hän tällä varkaudella (haulien hinnan pois-luettua) puhdasta\nvoittoa noin 7 puutaa ruutia s.o. Venäjällä tavallisen hinnan jälkeen\nnoin 280 hopea-ruplaa. Mutta Voguulit arvattavasti valittivat tästä\nitsellensä tulevan suuren vahingon sekä rahassa että vaivassa ruudin\nseulomisen ja puhdistamisen kanssa kuin myös sitenkin että\nvaromattomasti tämmöisellä ruudilla ladattu pyssy ei laukea, jos\nhaulin-rae on sattunut menemään tuli-reikään, josta taas metsä-mies\nvoipi kadottaa monen kauniin otuksen, vieläpä joutua päänkin vaaraan,\njos karhu sattuu tulemaan vastaan, niinkuin täällä usein tapahtuu.\n\nToinen heidän valituksensa oli se, että pappi rasittaa heitä liian\nkovilla maksoilla toimituksistansa ja omalla kädellänsä kurittaa eli\nmuuten tylysti kohtelee sitä, joka ei täytä hänen vaatimuksiansa. Niin\noli golovan, keväällä kuolleen, isän hauta kauan ollut lukematta siitä\nsyystä, että poika ei ollut sen siunaamisesta jaksanut maksaa papille\nenemmän kuin kolme hopea-ruplaa, ja sielun-paimen oli suostunut\nhaudan-lukemiseen vasta annettua hänelle panttiin kaksi turkkia, jotka\nolivat lunastettavat seitsemällä hopea-ruplalla. Samassa määrässä\nsanoivat hänen ottavan vihkiäistäkin viisin kuusin ja kymmeninkin\nhopea-ruplin, jonka lisäksi nuoren parikunnan vielä sitten kesällä pitää\nhänelle tehdä sata rukoa heiniä. Vihkiäisen kallius, lisäsivät\nvalittajat viekkaasti, estää nuoren kansan menemästä naimiseen, joten\nrahvas vähenee ja tsaarille juokseva jasakka aikaa myöten kukaties jääpi\nmaksamatta. Paitse tätä oli mainittu pappi ratkennut niin juomaan, että\nsitten pääsiäisen ei ollut kertaakaan pitänyt jumalan-palvelua, ja että\ntoisella kirkon-palvelijalla se onkin työnä, papille viinan hakeminen\nPelym'ista (150 virstaa), johon seurakuntalaisten täytyy antaa hevoset\neli soutajat.\n\nKolmas valitus oli se, että Pelym'in kylän Venäläiset asujat juuri\njoen-suussa salpaavat koko joen tokeilla (tämän laitoksen näin omin\nsilmini Pelym'issa), estäen näin kalan nousemasta ylemmäksi, josta\nVoguulien seuduissa oli suuri kalattomuus.\n\nNämä valitukset, jotka yleistä mainetta myöten olivat toden-peräiset,\npyysivät he minun vastaan-ottamaan ja sanoivat ne diatschokalla\nkirjallisesti ylös-panettavansa. Minä ilmoitin heille minullani ei\nolevan mitään valtaa oiasta heille tehtyä vääryyttä, ja kehoitin heidän\nvalittamaan papista rovastille (blahotschinnij), joka joka vuosi käy\ntutkimassa kirkon tilaa, ja ruudin jutusta sekä joen salpaamisesta\npaikkakunnan maallisille pää-miehille. Tämän sanoivat he jo tehneensä,\nvaan siitä apua ei mitään lähteneen, ja heidän uudestaan pyydettyänsä\nlupasin minä ottaa heidän valitus-kirjansa kanssani ja saattaa ne,\nTobolsk'iin jouduttuani, kuvernöörille ja piispalle. He olivat sangen\nhyvillänsä tästä, vaan lähtiessäni seuraavana päivänä paikalta ei heillä\nollutkaan valitus-kirjaa minulle antaa, sillä diatschok, ehkä ennen\nluvannut sen heille kirjoittaa, oli nyt epäytynyt tästä vaarallisesta\ntyöstä, ja näin jäi Voguuli-parkain asia sillensä; sillä suullisesti,\nilman mittäkään todistuksitta, on syrjäisen vaikea ruveta kantamaan\ntämmöisiä valituksia, vaikka kyllä olkoon vakuutettu niiden\ntoden-peräisyydestä.\n\nNiinkuin edellä sanottiin erosin tässä viimeisistä Venäläisistä, joita\ntaas en uudelleen nähnyt ennenkuin neljän viikon perästä Sortingjen\nkirkolla lähellä Beresov'aa. Golova oli lähettänyt sanan seuraavaan\npaul'iin,[23] pitää soutajia valmisna, ja istui nyt matkaan lähettäessä\nitse perää pitämään ensimäisen kylän-välin. Tätä ei ollut kuin 20\nvirstaa ja golovan hilpeät soutajat saattoivat minun pian pienen paulin\nnäkyviin, jossa oli kolme jurttaa. Nähtyänsä venheen alkoivat sen asujat\nampua paukkaa, ja maalle noustua oli vastaan-otto mitä nöyrin ja\nmieluisin. Pian havaittiin kuitenkin, että paulin väki, niin miehet kuin\nnaisetkin, olivat alkaneet pidot ennen vierasten tuloa ja nyt olivat,\nniinkuin Savossa sanotaan, aika vahvassa pajussa. Alussa ei tästä\nminulle ja kumppanilleni ollut muuta haittaa kuin liika suuri nöyryys ja\nimartelu, niinkuin halaaminen, polvien likistely j.n.e. Vaan jurttaan\ntultuamme muuttui asia toiseksi. Lavalla makaava talon-emäntä heräsi ja\ntuskin oli hän nähnyt golovan, kuin hirmuisesti sättien ja sadatellen\nlensi hänen sakeaan mustaan tukkaansa. Golovan seuralaiset soutu-miehet\ntulivat hänelle avuksi, paulin väki taas emännälle, \"siitäpä kapina\nkauhea karttui\": muutamissa silmän-räpäyksissä oli semmoinen tappelu\nirti, että minä töin tuskin pääsin ulos ja pakenin venheesen. Jonkun\najan jurtassa nuhjettuansa kiidättivät he, kumpiko puolue, sitä en voi\nsanoa, kahakan alkajan sen humalaisen vaimon ovesta pihalle, ja tulivat\nyksi toisensa perästä ulos, päästänsä nykkien telmeessä irtautuneita\ntukka-suortuvia, eivätkä näyttäneet olevan asiasta millänsäkään. Isäntä\nsalpasi vielä yhä sättivän vaimonsa saunaan, toi viinaa golovalle ja\nhänen miehillensä, ja kohta syntyi heidän välillänsä sydämellinen rauha\nja rakkaus. Nyt tulin minäkin venheestä maalle, ja talon-väki kiiruhti\nminulle tuomaan puolukoita, tuomen-marjoja ja ketrin-pähkinöitä\nkostitsemiseksi. Syyn talon-emännän vimmaan golovata kohti selitti\nminulle eräs soutu-miehistä olevan sen, että golova pari viikkoa\ntakaperin viran-asioilla käydessänsä tässä paulissa josta-kusta vähästä\nsyystä oli loukkaavilla sanoilla kohdellut emäntää, joka oli ne painanut\nsydämeensä ja nyt viinan rohkeudessa tahtoi ne golovalle kostaa.\n\nMuutamien tuntien perästä sain hiljankin soutu-miehet eroamaan tästä\nkostitsevasta paikasta ja läksin päivän lasketessa matkaan. Lukija ehkä\nodottanee ja tässä, hiljalleen vasta-virtaan eteenpäin soutaessamme,\nkyllä olisi tilaisuus antaa kertomuksen Voguulien elannosta, tavoista,\nasunnoista j.n.e. Vaan semmoisen kertomuksen olen seuraavassa kirjassa\nantava, jonka-tähden se tässä olisi liikanaista. Tiestä taas, elikkä\nPelym-joesta, ei ole paljon muuta sanomista, kuin että se Europassa\nollen olisi luettava varsinkin keski-isojen jokien joukkoon, sillä se on\nvarmaan viittä sataa virstaa pitkä ja olisi tyynen tasaisen juoksunsa\nkuin myös kohtalaisen syvyytensä vuoksi sangen soveljas\nhöyry-laiva-kululle. Mutta täällä Siperiassa, suurten jokien maassa, on\nPelym niin vähäinen, että se Ob-jättiläiselle on vaan syrjä-joki, ja\nsenkin ei suoraan, mutta vasta kolmannessa polvessa, sillä Ob'in kanssa\nyhtyvä Irtysch ottaa syrjä-joen Tobol'in, Tobol Tavdan ja tämä meidän\nPelym'in. Ja sillä olevan liikunnon vuoksi ei Pelym ole mistään arvosta,\nsillä sen vesillä ei liiku muut kuin Voguulit pienissä yhdestä puusta\ntehdyissä ruuhissansa. Tämän vuoksi ovatkin sen rannat yksi ainoa\nloppumatoin korpi, kasvava enimmiten kuusta ja lehti-kuusta, harvemmassa\nkoivua ja petäjää. Tämä korpi on niin ihmiseltä liikuttamatoin kuin hän\nlienee lähtenyt Luojan kädestä, ja vaikka minä en ole puun-kauppias enkä\nlaivan-rakentaja, on minun useasti ollut vaikea luoda silmäni pois\nniiltä kauniilta taivaan-korkuisilta, suorista ja sileöistä\nlehti-kuusista, jotka näissä korvissa kasvavat eli korkeimmakseen\ntekevät sen hyödyn, että metsästelevä Voguuli tekee tulen ja viettää yön\nheidän juurellansa. Tämä luonnon alku-peräinen raakuus ja kauneus onkin\nainoa matkaajan huvitus näissä kolkoissa maissa, vaan kuin se aina ja\naina vaan on yhden-muotoinen, väsyttää sen katsominen pian niin, että\ninnokkaimmatkin luonnon-ihailijan luulisin täällä-matkatessansa toivovan\ntaipalen kohta loppuvan ja pääsevänsä edes niinkin vähäiseen ihmisen\nasuin-paikkaan kuin Voguulien paulit ovat.\n\nMinun tielläni oli näitä hyvin harvassa: neljän päivän matkalla,\nedellä-mainitun ylä-Pelym'in kirkolta lukien, sivuutettiin kaksi paulia,\njoissa kummassakin oli kaksi jurttaa. Sitten tultiin viis-jurttaiseen\npauliin, jonka nimikin, Massau, saakoon tässä siansa sentähden, että\nsiinä elää maan-viljelijä Voguuli, jolla on sangen hyvät pellot, viis\nhevoista, kolme lehmää, Venäjän tavoin tehty tupa, samovara, tee-kuppia\nja muita semmoisia kaluja, joita Voguuleilla ei muualla ole ja jotka\ntodistavat hänen ahkeruudella ja ymmärryksellä hankittua\nvarallisuuttansa.\n\nPäivän levättyäni Massaussa läksin taas matkaan ja tulin kahden päivän\nperästä viimeiseen pauliin, jonka nimi on Atimje-paul, vaan jota\nkirjoissa mainitaan Verschinskij paul (latva-paul), ehkä se, niinkuin\ntämä osottaisi, ei suinkaan ole Pelym'in latvalla, vaan Voguulien kesken\nluetaan puoli-väliksi joen latvan ja suun välillä, joka kartalta\nkatsoenkin näyttää oikealta. Tähän asti oli minulla edessä olevata\nmaa-taivasta vasten viis saatto-miestä koossa; mutta kuin niistä en\nvielä luullut olevan kyllä kantamaan sekä minun kapineitani että omaa\nevästänsä, pyssyjä, kirveitä, kattiloita ja muita välttämättömiä kaluja,\nniin toivoin uupuvat eli noin neljä tahi viis miestä saavani tässä\npaulissa. Mutta siinä toivossa petyin: paikalla ei löytynyt muuta kuin\nnaisia ja yksi ainoa matkaan kykenevä mies. Muut miehet olivat jo kaikki\nmetsässä hirven pyynnössä, niistä kuitenkin kylän kaksi parainta miestä\nylempänä Pelym-joella kesä-jurtissa ja niin muodoin matkalla tavattavat.\nNäiden molempien taloista suostui heidän tyttärensä, yksi kummastakin,\nlähtemään soutamaan isiensä jurtille asti, jossa nämä kävisivät heidän\nsiaansa. Näin oli minulla seuraavana päivänä taas liikkeelle lähtiessäni\nsaattajina: kolme vahvaa nuorta miestä, kolme ukkoa, joista kaksi ei\nkyennyt paljon mihinkään, ja kaksi nuorta riipeätä neitoista. Mutta\ntien-tuntijaa ei ollut yhtään; kaikki tiesivät he sen, että eräällä\npienellä Pelym'in syrjä-joella nimeltä Posserje, noin yhdeksän päivän\nmatkan päässä, eli Beresov'an piirikuntaan kuuluva Voguuli, jonka\nmuutamat myös tunsivat, sillä hän kuului käyvän täällä aina silloin\ntällöin jauhoa ja muita tarpeita ostamassa. Vaan Posserje-jokea ei\ntiennyt kukaan, ja tämä seikka oli hyvinkin arveluttava, sillä\nPelym'illa on paljon syrjä-jokia kummallakin puolellansa, joista oikeata\narvata ei ollut helppo asia. Ainoa toivo oli niissä kahdessa ylempänä\nolevassa Atimje-miehessä, jotka olivat käyneet Posserje-joella ja jotka\ntoivoin saada kanssamme.\n\nNäin varustettuna ja lisättyäni soutu-miesten evääsen kolme puutaa\nleipää, jotka erittäin ja ikäskuin itseäni vasten olin leivottanut\n(sillä Voguulit tiesin vahvoiksi syömäriksi), läksin matkaan ja tulin\nseuraavana päivänä ensimäisen Atimjeläisen metsä-jurtalle. Se oli\nrakettu hirsistä niinkuin talvi-jurtatkin, ja ne kolme aittaa, jotka\nseisoivat jurtan vierellä, osoittivat että paikan isäntä sai metsästä\nmitä tallelle panna; sitä samaa todisti myös vasta nyletty kuivamassa\nriippuva hirven talja. Mutta häntä itseänsä ei ollut paikalla. Hänen\nmeidän kanssa oleva tytär otti yhdestä aitasta, joka oli lukotta\nniinkuin täällä yleisesti kaikki huoneet ovat, hyvät kyörät verestä\nhirven-lihaa meidän keittää. Mehevän hirvi-rokan kiehuessa rannalla tuli\nkotiin kaksi paikan asukasta: sen haltijan toinen tytär ja veljen-poika,\njotka olivat liki-seudussa käyneet teiri-loukkuja katsomassa. He\nsanoivat isänsä olleen metsässä jo neljä päivää eikä olevan tietoa,\nkoska hän tulisi jurtalle. Hänen kanssa-saamisen toivo kävi siis\ntyhjäksi, ja syötyä läksimme edelleen entisellä väellä. Kaksi päivää\nkulettua tulimme toisen Atimjeläisen metsä-jurtalle; tässä tapahtui sama\nseikka: ei häntä eikä ketään muitakaan ollut jurtalla, ja meidän täytyi\nsiis tien-tuntijatta lähteä Posserjeta etsimään. Eräs ukoista sanoi\n_kirjoittavansa_ puuhun paikan isännälle että me olimme siinä käyneet.\nMinä luulin Voguuleilla olevan niinkuin Samojeedeillä on jonkun, josko\nvaillinaisenkin, kirjailu-taidon, jolla he voisivat tehdä joita-kuita\nilmoituksia kaukaa toinen toisillensa, ja katsoin sentähden\nuteliaisuudella ukon työtä. Vaan hänen kirjoituksensa ei ollut muuta\nkuin että hän vissiin järestykseen hakkasi petäjän kylkeen yhdeksän\npykälää, sen määrän, joka meitä oli henkiä. Minä käskin hänen myös\nkirjoittamaan Gregorille (se oli jurtan-miehen nimi), että paikalla oli\nkäynyt virka-mies ja Gregorin tytärkin. Mutta sitä ei hän enää\nvoinutkaan toimittaa kirjoituksellansa ja se merkittiin siten, että\njurttaan jätettiin paperilappu ja tytön huivi.\n\nNeljäntenä päivänä tästä eteenpäin eli seitsemäntenä Atimje-paulilta\nlähdettyä kohdattiin suu idästä tulevan joen, joka minusta näytti\nPosserje-joelta, sillä Regulyn tarkalla kartalla ei tässä seuduin löydy\nmuita jokia kuin se. Minä seisahduin joen-suuhun ja lähetin kaksi miestä\npienellä venheellä ylemmäksi syrjä-joelle katsomaan, miltä se näytti ja\neivätkö siellä voisi löytää mitä merkkiä ihmisten asumisesta sen\nvarrella. Parin tunnin perästä tulivat he takaisin ja ilmoittivat, että\njoki noin kolmen virstan päässä kapenee niin että pienelläkin venheellä\non mahdotoin sitä ylöspäin kulkea, ja yhteisessä neuvossa päätettiin\nettä se ei vielä ollut Posserje. Tämä päätös olikin oikea, sillä vielä\njoita-kuita tuntia soudettua tuli vastaamme toinen paljoa suuremman joen\nsuu ja epäilemättä laskimme venheet siihen. Vähän matkaa soudettua alkoi\nrannoilla näkyä kaiken-laista merkkiä ihmisten olosta ei kaukana:\nveistettyjä puun-kylkiä, kantoja, tulen-sioja, verkon-kuivaus-laitoksia\nj.n.e. Mieluisasti sousivat Voguulit eteenpäin, sillä heillä alkoi jo\nolla särpimen puutos, kuin koko matkan olivat liian herkullisesti\neläneet (esim. kolme kertaa päivässä keittäneet) ja ampua ei oltu\nmatkalla saatu muuta kuin muutamia vesi-lintuja ja pari teiriä. Mutta\ntäällä tuli se vastus eteen että joessa usein tavattiin suuria läjiä\nhakoja, joita luulen muutamin paikoin Suomessa kutsuttavan\n_ryteiköiksi_, ja niiden hakkaamisessa ja venheelle tien aukasemisessa\nmeni semmoinen aika että noin kymmenen virstan matkalla viivyimme\nkokonaisen vuoro-kauden ja vasta toisena päivänä tulimme edellä-mainitun\nBeresov'an Sosvalaisen Voguulin mökille.\n\nIloni tästä tapauksesta ei kuitenkaan ollut vähempi, varsinkin kuin tämä\nVoguuli ikään oli tullut metsästä kotiin ja minulla hänessä siis oli\nvarma tien-johtaja. Ja onni teki minulle vielä sen hyvän että samana\npäivänä saattoi mökille tämän miehen veljen poikinensa, jotka elivät\nSosvaan menevän Tapsjen varrella ja nyt olivat jo toista viikkoa olleet\nmetsällä hirven ajossa. Tämä ukko antoi minulle seuraan poikansa, josta\nsiis oli seudun-tuntija toveri lietsarille. Tosin ei heistä kumpikaan\nollut käynyt siinä paulissa Tapsje-joen varrella, johon nyt tahtoivat\nsaattaa minun, vaan heidän alinomaiset vaelluksensa metsässä tekivät\nluultavaksi että he eivät eksyisi, ja minä luotin heihin vähimmättäkään\nepäilemisettä.\n\nSeuraavana aamuna oli ilma vielä kirkas, vaan päivän päälle vetihen\ntaivaalle se hieno kelve, joka on pettämätöin sateen ennustaja. Vaan\nkuin ei kukaan pitänyt tästä lukua, niin lähettiin aamuisen syötyä\nkorpea myöten maa-taivalta katkasemaan. Vaikka tien-johtajat olivat\nminulle vakuuttaneet tien eli matkattavan korven olevan kuivan, olivat\nminulla lakkarissani kuivat sukat varalla, muuttaa ne jalkaani niin pian\nkuin jalat alkoivat märiltä tuntua ja, niinkuin ajattelin, suon poikki\noli päästy. Suota ei tarvittukaan kauan odottaa, ja pian purskui vesi\nsaappaissani. Levätessä muutin sukat: Voguulit nauroivat ja sanoivat sen\nolevan tyhjän vaivan, sillä koko matka olisi oleva semmoista\nsammal-suota kuin tähänkin asti oli ollut. Kuivalla tiellä olivat\nsaattajat ymmärtäneet sen, että ei tarvinnut kahlata vedessä vyötäistä\nmyöten, niinkuin se näissä korvissa useasti tapahtuu, ja tapahtui\nmeillenkin. Enkä sen kovemmin sitte enää ruvennutkaan jalkineita\nmuuttamaan tällä matkalla, sillä se vaiva oli tosin turha. Alussa matkaa\ntapahtui minulle useampia pieniä vastuksia. Yön olin jurtalla levännyt\nnuotiolla; varmaan oli tässä nokea eli mitä muuta joutunut toiseen\nsilmääni, niin että sitä ilta-puolella päivää rupesi ankarasti\nhakkaamaan. Tämän kautta puoli-sokeana eteenpäin astuessani loukkasin\npolveni kuivaa puun-oksaa vasten, ja nyt täytyi meidän seisahtua, johon\nliittoon jo iltakin kohta alkoi pimetä. Huuhdottuani kylmällä vedellä\nniin silmäni kuin polvenikin, jossa toinen myötä-seuraavista\nVoguulittarista oli Herthanani, panin teetä juotuani kuusen juureen\nmaata.\n\nYöllä olin unissani uivanani kylmässä vedessä jäiden seassa, ja\nherättyäni havaitsin että villa-peitteen ja sarka-nutun alla olin\nkastunut märäksi ja että rankka sade valoi ehtimiseen taivaasta. Tuli\noli sammunut, jonka-tähden herätin seuralaisiani sitä korjaamaan. He\neivät näyttäneet olevan sateesta millänsäkään, makasivat vaan niin\nlähellä tulta kuin mahdollinen oli, aika ajalta kääntäen milloin kylen\nmilloin toisen sadetta vasten. Päivän valettua läksimme matkaan, vaikka\nlietsari ei sanonut oikein tietävänsä miten nyt kulkea, kuin päivästä ei\nvoinut suuntaa katsoa (kova onni oli minulta edes-menneenä vuonna\nhävittänyt pitkä-silmän, jossa oli kompassi). Satamasta ei herennyt\nsilmän-räpäykseksikään, ja noin kaksi eli kolme tuntia vaellettua\neteenpäin sanoi lietsari matkan suunnan kokonaan kadottaneensa, pyysi\nminun taukoamaan ja pyssynsä sekä koiransa jättäen meidän tykö lähti hän\nveljensä pojan kanssa eteenpäin maata katselemaan.\n\nTulen tehtyä rakensivat seuralaiseni kaksi majaa, joista oli joku, jos\nei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä\nalkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko\npäivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että\nlietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs\nPelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut\nPosserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä\nsaattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani\nolla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä:\njoko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli\nmahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, --\nja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle\nja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä,\nmutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä\ntähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä\nolivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä\nkuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei\nPosserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli\nsiellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja\nmuitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo;\nseuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä,\nvaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua\nkorpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin\nhavaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit\nviimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa\npää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa\nolevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä\nolivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin\npitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa\nja josta tie oli pauliin.\n\nHe olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten\nmeidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli\nnyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta\nnyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun,\njosta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He\nkeittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä\nsuolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä\nitsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari\nkourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä\nenemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta\nruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla\nolimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja\nkohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta\npaulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen\nasujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen\nsiistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli\n_Schohteltit_.\n\nSe oli 7:s päivä syys-kuuta. Seuraavana päivänä erosin Pelymilaisista\nseuralaisistani, jotka palasivat tien-osoittajien kanssa samaa tietä\ntakaisin. Ainoastaan yhden puoli-sokean ukon palkkasin Sortingjen\nkirkolle asti tulkikseni, sillä käytännöllinen taitoni Voguulin kielessä\noli vielä niin heikko, ett'en pitempiä lauseita voinut en puljua enkä\nymmärtää, ja nämä Sosvan Voguulit eivät ymmärrä Venäjän kieltä enemmän\nkuin muutamia kirouksia, jota heidän muka \"tietämättömyyttänsä\" eräs\nPelymilaisista kyllä moitti, sanoen Sosvalaisen ihmisten parissa istuvan\näänettä kuin teirin. Tämän ukon ja kahden soutajan kanssa läksin päivän\nlevättyäni Tapsje-jokea alaspäin laskemaan. Se ei tosin ole kovin\nvirtainen, vaan kuitenkin \"maksoi mäki velkansa\", niinkuin meillä\nsanotaan. Kumminkin oli tämä alku-matka Sosvan-vesillä minulle sangen\ntukala: venhe oli niin kapea ja pieni, että siinä piti istua\nvenhe-pohjassa, ja vähäisinkin liika liikahdus voi sen kaataa.\nToisekseen oli se katteetoin, ja ilma oli jo niin kylmä että pari kertaa\nluntakin satoi, jonka ohessa minua horkan tavoin vilusti, seuraus\njalka-matkastani. Pahin seikka oli kuitenkin se, että eväässä puutuimme\nkahta painavata tarvetta: leipää ja suolaa. Teiriä, kuivaa peuran-lihaa\nja rasvaa oli kyllä. Ukko tulkkini alkoi tästä napista, sanoen\ntottuneensa edes suolalle, josko leivättäkin voisi elää, ja tämä hänen\nnapisemisensa ei vähennyt, kuin unhotti tupakka-kukkaronsa erääsen\nyö-paikkaan ja tätä vahinkoa ei havaittu ennenkuin pitkän matkan päässä\npaikalta. Minä autoin häntä tupakalla vähistä varoistani ja lohdutin\ntoivolla kohta päästävän parempihin paikkoin.\n\nNeljä päivää näin kärsittyämme tulimmekin Tapsjen suulle eli sen\nyhtymiseen lännestä juoksevan pää-joen Sosvan kanssa. Tässä oli\nkokonainen tuohi-kaupunki noin 30 kesä-jurttaa, joissa eli ympäristön\nVoguuleja koko kesän paikalla kalastaen. Myös löytyi siinä jauho-venhe,\nerään Sosvalla asuvan Syrjänin tavara, jota myömään hän oli tänne\npalvelijansa lähettänyt. Jauhot maksoivat täällä 11 oravaa puuta (s.o.\n63 kop. hop.; Tobolsk'issa maksoivat ne mennä syksynä 30 kop., ja\netelämpänä Tobolsk'in läänissä 15 kop. samaa rahaa); mutta kauppias\nsanoi tavaransa hitaasti menevän, sillä oravia ei oltu vielä ennätetty\npyytää, vaikka vuosi oli hyvän-lainen orava-vuosi. Hän oli syntyjänsä\nSamojedi, mutta oli jo lapsena vanhempiensa kanssa joutunut isäntänsä\nSyrjänin palvelukseen (s.o. orjuuteen), ja oli hän oikea polyglotti,\nsillä paitse omaa kieltänsä puhui hän Syrjänin, Voguulin ja Ostjakin\nkieliä ja sangen selvästi Venäjätäkin.\n\nNyt loppuivat ukon ja minun puutteet; ostimme kohtuullisen määrän\njauhoa, josta rieskottain tehtiin leipää, pieniä kakkaroita, jotka\npaistettiin tuli-sian tuhkassa. Tämä on Voguulien tavallinen\nleivän-teon-laatu, sillä uunia ei löydy heidän talvi-jurtissansakaan, ja\nsillä tavoin tehty leipä on sangen hyvää, varsinkin siitä, joka jonkun\najan on ollut kokonansa leivättä. Myös annettiin minulle tässä\nSortingjen kirkolle asti suurempi ja varavampi venhe, joka katettiin\ntuohella niin että lopun matkaa, vielä kuusi päivää, teimme\nverrallisesti paremmassa tilassa kuin matkan Tapsjella. Pohjainen Sosva\non suuri joki, leveydeltänsä Volgan kokoinen Kasan'in kohdassa, ja sen\nvirta on sangen väkevä, joka jälkimäinen omaisuus meille kyytiä lisäsi.\n\nSortingjen kirkko on ensimäinen ja ainoa paikka Sosvalla, jossa\nVenäläisiä tavataan. Paitse pappia ja kirkon-palvelijoita elää siinä\nkauppaa pitävä porvari ja muutamia muita asujia, yleensä kuusi eli\nseitsemän taloa, joiden rinnalla ja lisänä seisoo kymmenkunta Voguulien\njurttia. Paikka on surkeimpia ihmisen olo-paikkoja, vaan minulle oli se\narvattavasti hyvän-toivon niemi, pitikin papin hyvämtahtoinen emäntä\nminua siinä ollessani niin hyvänä ja evästi vielä matkalle Beresov'aan\nniin hyvästi, että hän on paraimpia muistojani Siperiasta. Olostani\nSortingjella ja matkastani Beresov'aan, joka ei kestänyt täyttä kahta\nvuoro-kautta, ei ole juuri mitään virkkamista, jonka tähden tämän pitkän\nepistolan jo voinkin tähän lopettaa.\n\n\n\nKolmas Kirja.[24]\n\n\nBeresov'assa 1 p. lokak. 1858.\n\nSitten viimeisen eli neljännen matka-kertomukseni lähetettyä läksin\nKasan'ista loppupuolella mennyttä touko-kuuta matkalle Siperiaan ja\ntulin kesä-kuun loppu-puolella Tobolsk'in ja Turinsk'in kaupunkien\nkautta, Pelym'in kirkolle, viimeksi mainitun kaupungin piirikuntaa,\nTavda- ja Pelym-jokien yhdyntä-paikassa vähäistä etelämpänä 60:ttä\npohjaista leveys-pykälää. Matka-kaavastani tietää ylistettävä\nkonsistorio, että minulla tämän-vuotisen tutkinnon tarkoituksena oli\nVoguulien kieli ja kansa. Pelym'issa vietenkin lähes kaksi kuu-kautta\nmainitun kielen tutkimisessa, jolla ajalla sain selitetyksi kaksi toinen\ntoisestansa ei suuresti eroavata murretta, joista yhtä voipi kutsua\n_Pelym'in_ ja toista _Kondan_ murteeksi. Näin jo johon-kuhun määrään\ntultuani tuntemaan kielen läksin Pelym'ista elo-kuuu 19:nä päivänä\nmatkalle itseä Voguulin kansaakin oppimaan. Matkani kulki pohjasta\ntulevaa Pelym-jokea myöten lähes 62:ta pykälää; tässä erosin tämän joen\nnyt länteen ja etelään kääntyvästä latvasta, kulin jalan noin 50 eli 60\nvirstaisen taipalen, jonka toisella puolella tapasin Tapsje-joen, joka\netelästä pohjaa kohden juoksee pohjaiseen Sosva-jokeen. Näitä molempia\njokia myöten juoksi nyt matkani Sortingjen kirkolle, Sosva-joen\nrannalla, 63 1/2 leveys- ja 81 pituus-pykälän alla. Tämä kirkon-kylä,\njohon tulin 16 p, syysk., on ensimäinen ja ainoa Venäläisten asuma\npaikka Beresov'asta itään päin. Siinä vietin viikko-kauden päivät\ntutkien kolmatta eli _Sosvan_ murretta Voguulin kielessä, joka myöskään\nsanojen taivutuksessa ei merkittävästi eroa etelämmässä olevista\nsisaristansa. Sortingjen kirkolta viimeksi tulin menneellä viikolla\ntähän kaupunkiin ja aion täällä viettää keli-rikon ajan. Talvi-kelin\ntultua, jonka täällä luullaan joutuvan noin parin eli kolmen viikon\nperästä, aion lähteä Obdorsk'iin, saamaan selkoa Obdorsk'in eli\npohjaisten Ostjakkein kielestä. Tämän tutkinto ei tosin kuulu\nmatka-kaavaani, vaan sen läheinen heimolaisuus Voguulin kielen kanssa\nvaatii semmoisen tutkinnon, varsinkin koska sen luullaan isosti\npoikkeavan Castrén'in tutkimasta Irtysch'in ja keskimäisen Ob'in\nostjakkilaisesta kielestä. Mainitun matkan tehtyäni toivon, noin parin\nkuu-kauden perästä, Jumalan avulla voivani jättää jää-hyväiset\nSiperialle ja palata Perm'in lääniin siellä olevien Permiläisten kieltä\nlähemmin tunnustelemaan.\n\nSen verta matkani juoksusta. Kieli-opillisista ja sana-kirjallisista\nsaaliistani en nyt aio puhua; sitä vastaan suotakoon minun tähän liittää\njoita-kuita lauseita Voguulin kansasta.\n\nItä-puolella Uraalin keskimäistä osaa, 59:nnen ja 64:nnen\nleveys-pykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme eli neljä\nalhaista ja kapeata maan-selännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan\nerillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä.\nNäiden, paikkakunnan Venäjän kielessä Uvall'iksi kutsuttujen\nharjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria\njokia, jotka kaikki joko välittömästi eli toisten jokien kautta\nlankeavat Irtysch-Ob'in jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat:\n1) _Tura_, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tavda_,\njoka syntyy kahdesta itä-etelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta:\neteläinen _Sosva ja Losva_; Tavda vastaan-ottaa pohjasta juoksevan\n_Pelym_-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki\nhevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjä-jokia\njuoksuunsa ja lankee Irtysdch'iin; 4) pohjainen _Sosva_,[25] syntyvä\nuseamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein\nlatinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen\nsuurin syrjä-joki lännestä on _Sigva eli Ljapina_ (Voguuliksi:\n_Sakuje_), ja etelästä jo ennen mainittu _Tapsje_)[26].\n\nPaitse Turan ja eteläisen Sosvan seutuja, joissa maan-viljelys vielä\nmenestyy hyvästi, on näiden jokien läpi-juoksema maa viljelemätöintä\nkorpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä\nmahda koskaan yrittää, vallitsemaan yli-voimaista luontoa. Yleisimmät\npuun-laadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, petäjä,\nhopea-kuusi (ven. nиxтa, _pinus picea_), ketri-puu (ven. кедрь, _pinus\ncembra_), saksan- eli lehti-kuusi (ven. лиственица, _pinus larix_) ja\npaju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus\non niissä olevat elävät niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää\nharvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali (ruots. fjällracka, ven.\nneсeц), elävä pohjempana; sopuli (ruots. sobel, ven. сoбoль), jota vielä\ntavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa\ntähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsän-eläjistä vielä\nmainittavat hirvi ja tavalliset metsä-linnut (pyy, teiri ja metso),\njoita asujat pyytävät ruoaksensa. Joet, etenkin pohjainen Sosva ja Ob,\novat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja\nluetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt\npaikalla.\n\nTässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten\nheimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina\nkaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin eli Ugrin_ nimellä, vaan itse\nnimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia\nperättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella.\nNimestä _Vogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä,\nsillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan\nинородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat,\nei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja\nOstjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (_Baer u.\nHelmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands_, B. IX.) että Voguulit eivät\nolisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä\nkusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin\nvastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan\nVoguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja\nlännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että\nVoguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja\nkielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän\nmaan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena\ntämän kansan siinä kauan asuneen.\n\nVoguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka\njälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla\nkuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali\nheidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät\nVoguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja\nidässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen\nasti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat\nOb'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.\nHallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.\nPerm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien\npiirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in\nja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen\nmaa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in\nläänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota\nmyöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,\njoka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä\ntekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä\nenemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin\nkansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän\nvähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus,\nmetsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös\nvenäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren\nvihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen\nnaimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin\n(naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi\nväen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja\nvenerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä\nlähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen\ntyö-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa\nperehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin\nmuodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin\nVoguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien\nkansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen\nloppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on\nkaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen\nmatkaan.\n\nElämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua _asettuneeksi\nmetsästäjä-kansaksi_. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja\nPelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja\npohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin\nVoguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä\nkodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin\npäässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa\nhirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi\nasuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on\nhänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa\nsytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet\nmetsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä\ntosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian\nhirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista\nmonesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee\najajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa\nhän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen\npäälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin\nsuikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta\nraatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria\njousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä\ntästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin\nsyksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja\nvetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi\nnäyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta\npäästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla\nkoko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja\nkoiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen\nmaksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä\nniitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään\nhyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas\nkuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut\nkaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten\neri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa\nmaksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.\nToinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa\nVoguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran\nhuviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda\njurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee\nmihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee\nkoira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa\ntehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen\nisännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa\nampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä\nhypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä\npuun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta\npuuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu\npoikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran\nhampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä\nhop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä\nharvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka\nasetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä\nheikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon\nvesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu\nvielä löytyy joka talossa.\n\nKalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin\nantoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki\nsoveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa\noleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä\npyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen\nSosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta\nhyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he\nsuurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja\nelävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven\npyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on\nnuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan\neli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä\nvuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että\nhän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä\nei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä\nhän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --\nkuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla\nvartailla talven varaksi.\n\nSe, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan,\nettä kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen\nseassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia\njyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee\nja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä\nlihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä\nkasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän\nmaan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa\ntienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä\nmaksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta\nole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä\npähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä\nuseampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät\nrahat.\n\nNiinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit\nvähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito\nluonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on\nse yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää\nmenestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli\nvähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän\nsyrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät\npellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa\naikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä\ntodistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä\npalkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa.\nKuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen,\njossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva\nAtimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän.\nJälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia\ntavataan.\n\nHevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit\npeuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja\neräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin\nmainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein\nrinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi\nraukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla\nVoguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen\nvuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu\ntehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on\ntäytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.\n\nMaa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,\njoka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.\nPelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat\nmetsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin\nyhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja\nVoguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa\nmetsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki\nsaalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin\nettä kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt\nisäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada\nkäyttääksensä.\n\nHarvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin\nVoguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle\njoen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki\nyhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla\nja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin\nmetsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden\nja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja\nkalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme\njurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä\nmatkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella,\njossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja\nkesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella\nmalkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä\nkultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli\nsuojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli\nsiltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on\npieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta\nkyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi\nkatolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan\ntulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian\nhuonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika\nvilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä\nikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös\nkalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä\nkulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin\nTatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista\nkudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään\nlavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole\nkuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä\ntavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille\npienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan\nkuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja\naitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua\nVoguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän\najaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat\ntuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä\njurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne\novat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.\n\nTämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot.\nEteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät\nharvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa\nasunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että\nedellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa\nruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan\ntuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien\nnähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan\njurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.\n\nHuone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla\nmonen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka\nheidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on\nhänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä\ntulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat\nkaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he\nosaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole\nläheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut\ntehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut\nruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä\nei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla\novat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko\nperhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja\nkatetaan tuohella.\n\nVaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun\nVenäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja\nrepaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin\ntunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella\npeuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan\nkarva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset\ntiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu\ntukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä\nvastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla\nkukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven\npeuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_, ollen\nkesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan\ntalvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet\n(paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin\npeuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu\nmelkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri\nhuivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin\nkuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi\nmainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla\nhelistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään\nmiestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat\novat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika\nsieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja\nneulan haavat ruudilla hieromalla.\n\nRuoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa\nelatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella\nettä ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.\nPeuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin\nvarakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo\ntullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä\nherkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun\nvähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja\nvehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin\nyleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat\ntupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan\neivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen\nja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi\nvoguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle\nmetsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä\nja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän\nnautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on\nhän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että\nVoguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä\nryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.\n\nRuumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa.\nLyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä\nvastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on\nVoguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän\nvertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat\nniinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten\nyleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin\nmuillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta\nsavusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat\nmatkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä\nole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä\nVoguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat\nhyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja\nparran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät,\nettä karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis\nmainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla\nkuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät\nmuita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin\nheidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja\nidästä tulleille vieraille kansoille.\n\nSävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä\nrupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu\nerinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa\nkateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan\nVoguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat\nsivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän\nhävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin\nloukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on\nhän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa\ntaistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran\neli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla\nvarovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti\nheidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla\nkuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun\ntyöhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin\nVenäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen.\nKäsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet\nsekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran\nsuonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia\nomia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan\ntäytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä.\nCastrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka\nolisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa\njokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä\nrakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja\nOstjakkeja kyllä kihisee ympärillä.\n\nVoguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism),\njoka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen\ntarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on\nkirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla,\nkastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee\nhänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka\nkaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa\nkirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa\ntuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä.\nVaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän\nole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme\nettä hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen\nesi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä,\nkuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista\neivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon\nkääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän\nväkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista.\nSiitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien\nkuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit\nuhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja\nhopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria\nja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti\nVenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan\nuhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät\nmetsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen\ntoisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat\nveitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo,\nsen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin\novat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli\nyleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä\nnytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä.\nNiinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä\nlöytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan\n_mesi-kämmenen_ nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin\nvälttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä\ntavallisesti _vanhukseksi_ (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan\nkunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa\nnähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen\ntappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla,\nlaululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten\nvietetään pidoilla ja juomingilla.\n\nJugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.\nEnnen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden\ntosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten\nkanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa.\nArhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä\nkauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki\nBeresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee\nBeresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin\npoikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista\nBeresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana\npeuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt\nyli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle\nuseampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin\nsiellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua\nniinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee\nObdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan\nlatvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja\nsitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu\nrahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan\nyleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_\nmerkitsee sekä _oravaa että kopeikkaa_, samoin Voguulienkin murteissa\nsana _līn_ (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi _lou līn_ (10\noravaa), rupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan\nhinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin\ntämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan,\neroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan _oksa_\n(raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn\noksa_ (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä\nolisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin\n10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa\non juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta\nkuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle\nvelaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee\nkorkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla\nostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä\ntavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään\ntavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös\nvahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta\nvelkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen\nhinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja\nOstjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa\nmetsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää\nvelkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja\njossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.\n\nVoguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian\nkansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on\nomat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta\nhallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella\npari heimokuntaa vaativat _knjäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani\nkaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa\neroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat\npuhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat\nheillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät\nnäkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan\nVoguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä\nBeresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea\nheidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia\nalamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta\nkuinka _sorni khan_ (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen\nhänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan\nmaksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä\nkansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta\nkuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen\nja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että\nkruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria\nrasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä\nriitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten\nniin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran\nvuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet\nkaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet\nvarovammiksi.\n\nTämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä\npuutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita\ntoisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä\nmilloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan\nsuoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä\nkeski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa\nmaassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan\njonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu\nnälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja\nhäiritään, -- kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa\nraukkaa?\n\n\n\nNeljäs Kirja.\n\nPietarissa tammi-kuussa 1859.\n\nViimeinen jakso matkaani, Obdorsk'ista Pietariin, enemmän kuin\npuolen-viidettä-tuhannen virstan pituinen, on itselleni merkillinen sen\nvuoksi, että se käsittää monessa katsannossa kokonansa vasta-kälkkäisiä\nasioita. Tämän matkan yhdessä päässä ovat Obdorsk ja Beresov, toisessa\nMoskova ja Pietari; yhdessä istuu Ostjakkilainen ruhtinas,\npeuran-nahka-teltassansa halliten vähä-lukuisia köyhiä kansalaisiansa,\ntoisessa käypi koko suuren Venäjän-valtakunnan hallitus-kone\nlukemattomilla rattailla; yhdessä riemuitsee Ostjakki muutamien haukien\nsaaliille, toisessa pyytävät rahan ja kaupan ruhtinat voittoa\nsata-tuhansittain; yhdessä on viina-ryyppy jäätyneen kalan kanssa kyllä\nilahuttamaan ihmisen sydäntä, toisessa eivät maa-ilman hienoimmatkaan\nnautinnot voi elähyttää hekkumallisten kylläistä mieltä; yhdessä\najetaan peuroilla, toisessa lennetään rauta-teillä. Tämmöisiä\nvasta-kälkkäisyyksiä voisi tältä matkalta luetella enemmänkin, ja helppo\nolisi niistä kirjoittaa vaikka kokonainen kirja; vaan kuin minulla ei\naika eikä halu anna sitä tehdä, niin olkoon lukija hyvä ja tyytyköön\nniihin muutamiin muistelmiin, joilla tässä nyt hänestä niinkuin\nmatkastanikin eroan.\n\nBeresov'an kaupunki oli se paikka, johon tämän-edellisessä kirjassani\nmatka-kertomukseni lanka loppui. Tämä kaupunki on tullut kuuluisaksi\nsiten että mainio Menschikov, Pietari ensimäisen ystävä, vallasta\nlangettuansa lähetettiin tänne maa-pakolaisuuteen. Tämä merkillinen\nmies, leipurin-oppi-pojasta noussut Venäjän vallan ensimäiseksi\nylimykseksi ja hoitajaksi nuorelle keisarille Pietari toiselle, jolle\nhän myös tahtoi antaa tyttärensä puolisoksi, kuoli samoin kuin tämä\nkeisarinnaksi aivottu tyttärensäkin Beresov'aan, ja halpainen puu-risti\nmerkitsee sen kohdan Beresov'an hautaus-maalla, jossa tämän\nisän-maallensa suuria palveluksia tehneen miehen tomu lepää.\nMenschikov'an vihollista Dolgorukyn voimallista sukua kohtasi vaan\nmuutamia vuosia häntä jälkeen sama onnettomuus, johon he olivat hänen\ntuominneet: he lähetettiin tähän samaan Beresov'aan ja vaino heitä\nkohtaan oli vielä kovempi kuin Menschikov'aa kohtaan. Ensimäisen\nPietarin miehistä oli vielä Ostermann'ikin niitä, joiden palveluksen ja\nvaivat sen-aikuinen Venäjä palkitsi Siperialla; hänkin lähetettiin ja\nkuoli Beresov'aan, ja yhden-lainen risti kuin edellä-mainittu\nMenschikov'an haudalla oleva seisoo hänenkin lepo-kammionsa päällä ja\nherättää kävelijän mielessä surullisia mieli-johteita.\n\nNäiden muistettavien miesten onnettomuus ja sen kanssa yhdessä\ntapahtuneet kumoukset Venäjän hallituksessa ovat antaneet Beresov'an\nkaupungille erinomaisen kuuluisuuden, jota se muuten ei suinkaan ole\nansainnut. Se on tätä nykyä Tobolsk'in läänin pohjaisimman piirikunnan\npää-kaupunki, niin-muodoin tavallisten piirikunnan-virka-miesten istuin.\nMuita asujia on siinä kolme eli neljä kauppa-miestä, puoli sataa\nkasakkia ja noin puolitoista tuhatta köyhää porvaria, jotka elävät\nosittain kalan-pyydöllä osittain myös kalan- ja metsän-nahkojen-ostosta\nVoguuleilta, Ostjakeilta ja Samojeedilta, kuin myös heille myömisestä\nheidän tarpeitansa: jauhoja, suolaa, kirveitä, tupakkaa ja\nrihkama-tavaraa. Nämä asujat elävät yleiseen köyhästi, jos asunnoitten\nulko-näöstä voi varallisuudelle ottaa määrän, sillä ne ovat Venäjän\nkaupunginkin rakennuksiksi kovin huonot ja surkeat. Tähän köyhyyteen\nluulen suurimmiksi syiksi laiskuutta ja juoppoutta, jotka Venäjän kansan\nperi-synnit täällä saavat hyöstyä sitä paremmin kuin ei ole\nminkään-laista kanssa-käymistä eli yhteyttä ulko-maalaisten, eikä paljon\nulko-kaupunkilaistenkaan kanssa, joiden esi-merkki ja siveämpi elämä\nvoisi kehoittaa luopumaan isiltä perityistä pahennuksista. Sen lisäksi\non luonnonkin raakuus niin ankara, ett'ei minkään-lainen vilja ota\nkasvaaksensa, vaikka paikka ei ole pohjempana meidän Kajaania. Kaikki\nruoka-neuvo on siis tuotava tuhannen virstan päästä Tobolsk'ista, s.o.\nei ainoastaan jauho ja suurimat ovat ostettavat, vaan myös ne\nVenäläisten elämän-laadussa niin välttämättömät aineetkin: kaali,\nkurkut, lyökki ja potaatit. Arvattava on ett'eivät varat kaikilla\nasujilla riitä kaikkia näitä aineita ostamaan täysin tarpein, ja\ntämmöisestä puutteesta syntyy heissä useasti hävittäviä tautia, joista\nse hirmuinen keri-pukki sanotaan pelättävimmäksi. Heinän-saalis\njoki-rannoilla on tavallisina vuosina sangen runsas, jonka-tähden näillä\nseuduin karjaa ja hevosia voidaan pitää ja pidetäänkin jotensakin\npaljon. Vaan aika välistä, niinkuin nyt kolme vuotta takaperin, nousee\nvesi Ob'issa niin korkealle että heinän tekeminen on mahdotoin, ja\ntällöin täytyy asujien hävittää hevoset ja karja, vahinko, jota\nparantamaan monellakaan ei voimat riitä ja jonka jälkiä varakkaammatkin\neivät voi ennenkuin useampien vuosien kuluttua saada tuntumattomiksi.\nTavallisen sarvi-karjan siassa pitävät Beresov'an asujat tämän maan\nomituista karjaa peuroja, joita muutamilla on sata-lukujakin. Kesäksi\najetaan peura-karjat kauas Uraalin kylelle, jossa palkatut\nOstjakkilais-paimenet kulettavat niitä yhdeltä laitumella toiselle. Vaan\njokien jäädyttyä tuodaan ne isännän saapuville ja pidetään sitten koko\ntalvi noin parin kolmen kymmenen virstan päässä kaupungista, joista\nheitä on helppo saada tarvittaessa ajoihin eli teurastettaa.\nHuiskavatkin Beresov'an kaduilla talviseen aikaan peura-troikat, joilla\nkaunottaretkin tässä kylässä rakastavat ajella ilmailemassansa.\nKöyhemmät asujat käyttävät puun ja veden vetoon koiriakin, joita kaksi\non kyllä vetämään tavallisen korvon vettä eli kohtuullisen kelkan puita,\nja joiden elatus ei maksa juuri mitään, kuin he ovat totutetut elämään\nkalalla ja kalan totkuillakin.\n\nBeresov'asta pohjaan eli Obdorsk'iin päin on peura tavallinen ja ainoa\najo-eläin, ja matkustavia virka-miehiä vasten löytyy näiden kahden\npaikan välillä kruunun vuokraamia peuroja, jotka koko talven\nseisovat määrä-paikoissa, tavallisesti joen varrella löytyvien\nOstjakkilais-jurttien seuduissa, noin neljän, kuuden ja kahdeksankin\nkymmenen virstan päässä toinen toisestansa. Ostjakilla ei ole peuralla\najaessansa pulkkaa eikä ahkiota, vaan kelkan tavoin tehty kevyt\nliiste-reki noin kyynärän korkuisilla kaplailla, jälkimäiset näin\nkorkeat lumen tähden, joka muuten estäisi reen juoksun. Rikkaammilla\nmatkalaisilla, niinkuin virka- ja kauppa-miehillä, on tämmöinen\najo-neuvo pitempi, katettu päältä piikolla ja sisästä vuoritettu\nveralla, niin että matka-mies pantuansa pitkälleen tähän rekeen ja oven\nsulettuansa sangen hyvin säilyy siinä tämän maan kovalta pakkaselta ja\nvihavilta tuulilta. Reen eteen valjastetaan tavallisesti neljä peuraa,\njoita Ostjakki pukilta ajaa, vasemman-puolimaista ohjaksella halliten ja\ntoista hänen mukaansa ohjaten pitkällä seipäällä, jonka latva-puolella\nhän myös työkkii juhtiansa, kuin tahtoo kiiruhtaa heitä juoksuun.\nKiiruhtaminen ei kuitenkaan ole hyvä peuralla ajettaessa, sillä\nkiiruhtaen väsyy tämä eläin pian ja väsyttyänsä ei hän ota askeltakaan,\nvaan heitäksen pitkälleen. Vaan jos hän saa juosta tavallista\nhölkkä-juoksuansa (noin 8, korkeimmakseen 10 virstaa tunnissa), kulkee\nhän vaivatta yhteen menoon 80 ja 100:kin virstaa, aika välistä vaan\nhetkiseksi seisahtuen henkeä vetämään ja silloin tällöin juoksussansa\nlunta haukaten. Turhaa olisi minun tässä ruveta kiittelemään tämän\neläimen hyödyllisyyttä, koska sen on jo niin usea matkalainen ennen\nminua tehnyt ja se monelle lukijoistani kokemuksestakin on hyvästi\ntietty. Sen vaan sanon, ett'ei ainoakaan eläin maan päällä näytä olevan\nniin sen maan-seudun mukainen jossa hän elää kuin peura, ja kamelikin,\njonka kanssa peura muuten useasti verrataan, mahtanee tässä katsannossa\njäädä hänestä jälelle. Peura vetää, ruokkii ja verhoitsee isäntänsä;\nmutta sen ohessa hän vielä kasvattaa ja opettaakin häntä tyynellä,\nkärsiväisellä ja vähä-tarpeisella sävyllänsä, enkä luule mitään\nliikanaista olevan siinä jos sanon, että nämä peuran omaisuudet\nnähtävästi kuvastuvat Ostjakin, Samojeedin ja Lappalaisen luonteessa,\nsamoin kuin hevosen raju ja urhea luonto tuntuvasti näytäksen muinaisten\nMongolien ja Hunnien ja ehkä nykyisten Tatarienkin ja Baschkirein\nmielen-laadussa.\n\nEdellä-mainitun-kaltaisella ajo-neuvolla tapahtui minunkin kulkuni, kuin\n31 p. lokak. (uutta lukua) läksin Beresov'asta matkalle Obdorsk'iin\npäin. Ilmoista sitä ennen on minulla seuraavat seikat muistissa: 13\npäivänä lokak. (1:nä vanh. l.), joka on suuri juhla Venäjän kirkossa,\noli niin kaunis ilma että Beresov'an kaunottaret kävelivät kaduilla\nhienoissa pyhä-hameissansa ilman päällys-vaatteitta ja varjostimen\nkanssa; 17:nä ja 18:nä päiv. oli kuitenkin jo pakkaista 13 pykälää\nReaumur'in lämpö-mittaria myöten; yöllä viimeksi mainittua päivää vasten\njäätyi Sosva, vaan tuuli repi sen päivällä taas auki; seuraavana yönä,\n15 pykälän pakkaisessa jäätyi se uudelleen eikä auennut sitten enää;\n19:nä ja 20:nä 15 pykälän pakkainen; 26:na 18 pykälän pakkainen. Sen\njälkeen oli sitten leutoja ilmoja lumi-sateen kanssa, jonka-lainen ilma\noli minunkin matkaan lähtiessäni. Illan päälle kiihtyi tuisku\nhirmuiseksi ryöpyksi, joka vaikeutti matkan-teon niin, että ensimäiseen\npeuran-muutto-paikkaan, johon Beresov'asta luetaan 60 virstaa ja johon\nolin laskenut tulevani k:lo 9 illalla, pääsin vasta k:lo 2 yöllä.\nSeuraavana päivänä tulin _Mushin_ kirkolle, jossa on pieni\nkolmi-taloinen Venäläinen kylä, ja jossa nyt pidettiin markkinoita.\nArkangelin läänin Syrjänit nim., joiden väki-vallalla anastamisesta\npeuran-laitumia Samojeedeilta Castrén, Schrenck ja muut matkaajat\nvalittavat, ovat täälläkin vallanneet oikealla ja väärällä Ostjakkein\nlaitumet, niin että kumpikin puoli Uraalia on heidän vallassansa ja\nheillä on sangen suuret peura-karjat. Näiden karjojensa tuottamia (lihaa\nja taljoja) kaupalle laskekset he Uraalilta pari kertaa vuodessa\nSiperian puolelle, jolloin myös samalla tuovat sonkaa, rauta-kaluja,\nkynttilöitä j.m., ja tältä puolen ostavat leipä-neuvoa ja Ob-joen\nkaloja: sampea, muksunaa ja muita kalliimpia laatuja. Näitä Uraalin\npaimenia ja eräitä venäläisiä kauppiaita kuin myös muutamia kymmeniä\nOstjakkeja oli nyt paikalle keräytynyt, jälkimäisten seassa eräs\nruhtinaskin Synje-joelta. Tämä oli niin hyvä ja heti tultuani tuli minua\ntervehtimään ja täkäläistä tapaa myöten oli minun velvollisuuteni\nviinalla kostita hänen ruhtinallisuuttansa. Viinan ryypättyänsä alkoivat\nruhtinas ja hänen seuralaisensa syödä jäätynyttä kalaa raaltansa, ja\nkuin jo kauan olin kuullut kiitettävän tätä ruokaa hyväksi, päätin\nminäkin nyt maistaa sitä. Näin syötävän kalan pitää olla vereksen, vaan\nhyvästi jäätyneen; se nyletään, evät leikellään pois, ja ruoka, leikattu\nhienoin suikaleihin, on valmis syödä suolan ja leivän kanssa. Ja minun\ntäytyy tunnustaa että se jo ensi kerralla maistui minusta sangen\nhyvältä, ja aikaa myöten totuin siihen niin, ett'en muuta ruokaa koko\nmatkalla kaivannut, kuin vaan oli jäätynyttä kalaa, jolle tottuneen ei\ntarvitsekaan matkalla pitää kanssansa muuta evästä kuin leipää ja\nsuolaa, sillä kalaa löytyy joka jurtassa. Venäläinen ottaa kernaasti\nomiksensa sen maan tavat, jossa hän elää, ja niin on käynyt tämänkin\nnautinnon kanssa kuin myös raan peuran-lihan syömisen kanssa, jossa\nVenäläiset vetävät vertoja Samojeedeille. Jäätyneellä kalalla sanotaan\npaitse hyvää makuansa olevan vielä se etu, että se varjelee\nkeri-pukista, lieneekö sitten tässä lauseessa perää tahi ei.\n\nObdorsk'iin, johon luetaan Beresov'asta noin 450 virstaa, tulin matkalla\nyleensä oltuani kolme vuoro-kautta. Mushin ja Obdorsk'in välillä on\nhavu-puiden pohjaisin raja; Obdorsk'in seuduilla ei enää kasva muu kuin\nnälkä-koivu ja pajukko, vaan poltto-puu ja hirret lautataan sinne\nylempää Mushin ja Beresov'an väliltä. Kuitenkin on Obdorsk, ehkä ei\nkaupunki, jona sitä silloin tällöin nähdään mainittavan, sangen sievä\nkylä noin 50 talolla ja 400 eli 500 asujalla. Se on sivistyksen\nviimeinen askel Pohjolam-Pimentolan synkeihin maihin, sillä Ob'in\nlahteen ei siitä tule enempää kuin puoli-toista sataa virstaa, ja noin\n50 virstan päässä alkaa jo Samojeedein valta. Siperian Venäläinen on\nyleisesti paljoa siistimpi, varakkaampi ja vieras-varaisempi kuin hänen\nveljensä n.k. Europan Venäjässä; kahta mieluisammin tulee siis\nmatkalainen \"näillä raukoilla rajoilla,\" ryvettyänsä Ostjakkein eli\nSamojeedein likaisissa, pimeissä ja savuisissa jurtissa, venäläiseen\nkylään, jossa hän aina tietää löytävänsä puhtaan ja lämpimän kamarin,\nmaittavan ruoan ja ystävällisen kohtelun. Tämmöisillä tunteilla tulin\nObdorsk'iin, saman-laisilla nautitsin sitten jälkeenkin päin pitkin\nOb-ja Irtysch-jokia palatessani niiden maiden venäläisten asujien\nvieras-varaisuutta, ja oikeus vaatii tässä tunnustamaani, että\nSiperialaisen yksin-kertainen ja rehellinen käytös on minua paljon\nsovittanut Venäläisen luonnon kanssa, joka kukaties itsessä\nVenäjässäkään ei olisi tätä pahempi, jos sitä pitkällinen ja raskas\norjuus ei olisi niin turmellut.\n\nObdorsk'in suurin milt'ei ainoa merkillisyys on sen seudussa elävä\nOstjakkilainen ruhtinas _Taischin_. Edellisestä on lukija nähnyt minun\njo ennenkin tavanneeni sekä Voguuleja että Ostjakkeja, jotka kutsuttavat\nitsensä ruhtinoiksi ja mahtavat ollakin näitä kansoja entisinä aikoina\nhallinneitten päällikköjen jälkeisiä. Mutta näiden ruhtinuutta haittaa\nkaksi sangen painavaa vikaa, jotka täällä niinkuin muuallakin\nmaa-ilmassa saattavat semmoisen arvo-nimen epäilyksen alaiseksi, nim. he\novat köyhät ja heidän ruhtina-arvoansa ei Venäjän hallitus ole koskaan\nsiksi tunnustanut. Sitä vastaan on Obdorsk'in ruhtinas sekä rikas että\nruhtinaksi kirjallisesti säädetty ja vahvistettu kahdelta Venäjän\nhallitsijalta, nim. keisarinna Katarina Toiselta ja keisari Nikolailta.\nNämä kaksi seikkaa ovat tehneet, että Taischin on aina ollut\nerinomaisessa arvossa kansalaistensa kesken, vaikka hänellä heidän\nylitsensä ei ole juuri mitään laillista valtaa senkun vaan auttaa\nkruunun virka-miehiä jasakan laskussa ja kannossa. Vaan paljoa\nsuuremmaksi nousi sekä hänen kansalaistensa että Venäläistenkin\nkunnioitus häntä kohtaan kuin Taischin eräsnä talvi-yönä v. 1854 varkain\nläksi Beresov'asta suurella peura-parvella ja venäläisen tulkin kanssa\najaa hujeltamaan länttä kohti ja tuli Pietariin. Niissä\npeuran-nahka-vaatteissaan, joissa hän tänne matkusti, otti hänen keisari\nNikolai-vainaja hyvästi vastaan, \"piti hänen kylläisenä,\" niinkuin T.\nsanoo, \"sekä syömän että juoman puolesta ja majoitti hänen omaan\njurttaansa,\" kuin myös täytti hänen anomuksensa, jotka olivat ne, että\nObdorsk'ista luovutettaisiin viralta kansan-rääkkääjä sasedatel ja että\ntähän kylään ei vasta enää lähetettäisi pahan-tekijöitä, jotka useasti\nolivat tehneet Ostjakeille pettuutta ja väki-valtaakin. Vahvistettuna\nruhtinuuteensa sekä lahjoitettuna omituisella arvo-puvulla,\nkaula-nahalla ja muilla lahjuksilla palasi Obdorsk'in ruhtinas \"khanin\nkaupungista\" koti-tundrillensa, ja siitä ajasta saakka ovat hänen\narvonsa ja arvoisuutensa tämän maan kaikkein asujien ja virka-miestenkin\nseassa olleet epäilemättömät. Tätä kunnioitusta yllä-pitää arvattavasti\nhänen suuri rikkautensakin, oleva peura-karjoissa, joita eläimiä hänellä\nluullaan olevan kymmenen tuhannen paljous, joka rahaksi luettuna tekee\nmaan hinnan jälkeen noin 40 tuhatta hopea-ruplaa. Esi-merkiksi tälle\nTaischin'in rikkaudelle mainitaan sen monesti tapahtuvan hänen\npaimenillensa, että kuin tuiskuisena yönä karjaan yhtyy susi, jolla on\ntapana pää-laumasta leikata ja erillensä ajaa pienempi joukko, jonka hän\ntappaa kaikki tundralle, paimenet karjan paljouden tähden eivät havaitse\njonkun sadan peuran katoa ennenkuin aletaan kaivata vissiä\nmerkki-peuroja, jotka tämmöisessä tilassa myös ovat kadonneet ja joita\netsittäessä sitten tundralta vähitellen löydetään suden tappamat eläimet\nja näin vahingon jälille päästään. -- Taischin on näköjänsä\ntanakka-ruumiinen, keski-läntä ukko noin 60 vuoden iässä,\npyöreä-muotoinen ja kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin Ostjakeilla\nyleisesti. Vaatteuksessansa ei hän eriä kansalaisistansa muussa kuin\nettä hänen pukimensa arvattavasti Ostjakin-muotia myöten ovat mitä\nparainta olla voi, eikä myös elämän-laadussansakaan muuten kuin siten,\nettä hän ympäri vuoden syö rukiista leipää, pitää samovaran vieraita\nvasten ja useammin ryyppää viinaa kuin muut Ostjakit. Hänen asuntonsa on\nkesän talven jurtta, talvella peuran-nahkainen, kesällä tuohinen.\nUppi-niskaisuudeksi lukevat täkäläiset virka-miehet sitä Taischin'ille,\nettä hän heidän kehoituksiansa myöten ei ole rakennuttanut itsellensä\nObdorsk'iin kartanoa ja ruvennut siinä vakaista elämää pitämään, kuin\nmyös senkin, että hän ummikko-Venäläisten kanssa aina puhuu tulkin\nkautta, vaikka hänen luullaan hyvinkin ymmärtävän Venäjän kielen, ja\nvarsinkin sen, että hän, ehkä usein siihen kehoitettu, ei ole antanut\nyhtään monista pojistansa eli pojan-pojistansa opetettavaksi joko\nkadetti-kouluihin eli muihin oppi-laitoksiin, joissa ruhtinallinen arvo\nolisi ollut heillä hyvänä etuna. Vähällä ajattelemisella voidaan\nkuitenkin havaita, että tämmöinen ukon käytös ei ole uppi-niskaisuus,\nvaan varova ymmärtäväisyys, sillä hänkin lienee havainnut että\nVenäläisen ja Venäläisyyden kanssa pyytää tämmöisissä tapauksissa olla\nsamoin kuin eräästä muusta olennosta sanotaan: että jos sille annat\nsormen, niin se ottaa koko käden.\n\nObdorsk'issa puhuu useampi venäläisistä asujista sekä Ostjakin että\nSamojeedin kieltä, jonka tähden minun oli helppo löytää soveljas\nkielen-kääntäjä edellistä kieltä tutkiessani. Vaan kuin sen havaitsin\nolevan aivan yhden-laisen Beresov'assa käytettävän murteen kanssa, oli\nminun huokea neljässä vuoro-kaudessa koota vahveksia tälle havannolle,\njonka ajan kuluttua läksin takaisin Beresov'aan, jonne tulin 12 p.\nmarras-kuuta. Edellä puhuessani tästä kaupungista unohdin mainita, että\nsiinä tapasin erään Siperiaan lähetetyn Suomalaisen nimeltä Juhana L--m\nja kotoisin Savon pitäjästä Turun lääniä. Beresov'aan ei nyt enää\nlähetetä Siperiaan tuomituita pahan-tekijöitä muuten kuin siinä\ntapauksessa että ovat Siperiassa jonkin suuremman rikoksen tehneet. Niin\noli L--mikin Siperiaan tultuansa joutunut uudis-talolaiseksi Omsk'in\nseudussa olevaan Suomalaiseen kylään _Ryschkova_. Tämä on suuri kylä\nuseammalla sadalla talolla, joka perustui tämän vuosi-sadan alussa siten\nettä keisari Paul'in hallitessa Narvan seudusta tänne lähetettiin\nkokonainen kyläkunta Suomalaisia, jotka olivat tehneet kapinan herraansa\nvastaan. Sittemmin on kylän väki-luku yksitellen tulleista Suomalaisista\nja Virolaisista karttunut niin, että sillä on oma luteerilainen\nkirkkonsa ja oli kerran jo oma suomalainen kirkko-herransakin (herra\nPietari Pundani, joka nyt on Saksan kirkko-herrana Kasan'issa). L--m\nsanoi siellä naineensa suomalaisen vaimon ja oli jo asunnonkin hankkinut\nitsellensä ynnä hevoset ja lehmät, kuin paha henki hänen kerran riivasi\ntoisen kylän markkinoilla, joille oli mennyt vaimoneen, juomaan itsensä\nhumalaan. Seuraus oli ollut tästä se että hän, joka itse silloin ei\nollut jaksanut eli ei raatsinut vielä lähteä kotiin, oli lähettänyt\nvaimonsa yksinään takaisin, vaan tämä oli öisellä ja tuiskussa eksynyt\nmetsään ja sinne kuollut. L--m oli joutunut luulon alaiseksi murhanneen\nvaimonsa, vaan päätti olevansa viaton ja sanoi että hän asiaa\ntutkittaessa olisi siitä voinut helposti selvittäytä, jos olisi tehnyt\nniinkuin häntä oli neuvottu: myönyt omaisuutensa ja antanut rahan\ntuomarille. Tämän \"tuhmuutensa\" tähden joutui hän tänne Beresov'aan\nparannuksen ja poliissin katsannon alle ja menetti kumminkin kaiken\nomaisuutensakin, jonka \"herrat\" olivat korjanneet taskuunsa. Hän eli nyt\nrenkinä eräällä virka-miehellä, ja gorodnitschij kiitteli häntä\nhiljaiseksi mieheksi, vaan sanoi viinaan meneväksi.\n\nSeurallinen elämä Beresov'assa oli parempi kuin voi toivoakaan näin\npienessä kaupungissa ja tämmöisessä erakkuudessa kaikesta sivistyksestä\nja kaikesta luonnon ihanuudesta, joka ihmisten yksinäisyys kuitenkin\nlienee ollut syy siihen, että he rehellisemmin ja hitaammin turvautuivat\ntoinen toiseensa. Seuran etevimmät jäsenet olivat arvattavasti\nvirka-miehet perheinensä, joista muutamat, kotoisin kaukaa Puolan\nhedelmällisiltä lakeilta eli Itä-meren aallokkailta rannoilta,\nystävällisellä kohtelullansa osoittivat ei unohtaneensa sen tunteita,\njoka\n\n    \"-- kaukana pois koto-maalta ja tuttujen luota\"\n\noli joutunut Sosvan surkeille rannoille, jonka-lainen kohtalo monestakin\nnäytti niin somalle että useampi kuin yksi kysyi minultakin ihan\nitseltäni, kuinka kauaksi ja mistä syystä olin lähetetty rangaistaa\nBeresov'aan. Beresov'alaisilla on vanha tapa saattaa sitä onnellista,\njoka pääsee heidän kylästänsä lähtemään pois muuanne ihmisten ilmoihin,\neräälle niemelle asti, joka tästä on saanut nimenkin, joka suomalaisessa\nkäännöksessä kuuluisi \"saatto-niemi\". Tätä tapaa ei laimin-lyöty\nminunkaan lähtiessäni, toisena päivänä tuloni jälkeen, ja kaupungin\nprotojerej, joka iloisten vekkulien joukossa unohutti pappis-arvonsa\nulkonaisen jurouden, muisti siinä tilassa tätä arvoansa vaan sen verran\nettä rekeen istuttuani antoi minulle isällisen siunauksensa. Ja näin\nolin nyt taas Ostjakkein matkassa, mutta aivan toisilla ehdoilla kuin\nennen. Ensinkin tapahtui tultuni nyt tilavassa reessä hevosilla,\nvempeleessä tavallinen venäläinen kello, jonka ääntä en puoleen vuoteen\nollut kuullut; toisekseen tiesin tämän puolen Ostjakkein elävän paremmin\nkuin niiden, joita tähän asti olin nähnyt, tiesin myös matkani menevän\nenimmiten venäläisten kylien kautta; ja kolmanneksi vei joka askel,\njonka nyt otin eteenpäin, lähemmäksi kultaista kotoa, jonka ajatuksen\narmauden jokainen tuntee, joka muistelee että minä nyt olin kuin se,\njoka kolme vuotta oli pyrkinyt vasta-mäkeä, viimeinkin päässyt harjalle\nja nyt huoletta ja kevyellä mielellä alkaa laskea toiselle puolelle\nvuorta.\n\nNiin lentämällä kuin toivo minua kiidätti eteenpäin ei matkan-teko\nkuitenkaan itsessä asiassa käynyt. Ob-joki jäätyi tänä vuonna tavattoman\nmyöhään ja heikolla jäällä; vaan muutenkin on se tavallista täällä, että\nsyksyllä ei lähde kukaan, vaikka hänellä olisi kuinka kiire, liikkeelle\netelään päin, ennenkuin kerran saadaan Tobolsk'ista posti, jonka tulo on\nvarmin ilmoitus jään olevan niin lujan, että sitä voi vaaratta kulkea.\nNyt oli odotettu postia jo kuusi viikkoa turhaan; vaan kuin Beresov'an\nposti-mestari jo viikko-kautta ennen minun lähtöäni oli suorittanut\npostin samaa tietää, jota minun oli matkattava, näytti se minusta\nturhalta varovaisuudelta, ruveta odottamaan eteläistä postia. Vaan\nkyydin-pitäjillä Ostjakeilla oli asiasta toinen ajatus; joka\nposti-paikassa nuhtelivat he minua siitä että olin lähtenyt niin\naikaiseen liikkeelle ja että rekeni oli niin tavattoman raskas\nsyksy-kulkuun, joka kyllä olikin tosi, vaan jota asiaa minä en voinut\nmillään tavalla parantaa. Suurella hevois-voimalla ja varustettuina\nkirveillä, tuurilla ja nuorilla saattoivat he minua kumminkin vähitellen\neteenpäin, kunne eräässä kohden, ei suurella Ob'illa, vaan muutamalla\nniistä monista pienemmistä haaroista, joissa tämä joki juoksee\nloppu-juoksuansa ja joita pidettiin vaarattomampina sentähden että\nolivat aikaisemmin jäätyneet, hevoset ja reki yht-äkkiä hurahtivat\nveteen ja minä luulin hukkumisen hädän olevan käsissä. Niin ei\nkuitenkaan ollut, vaan oli paksu lumi peittänyt uhku-veden, jota oli\nniin korkealta että se alkoi nousta rekeen, ja josta sitten olimme\ntyöllä saada rekeä irti, varsinkin kuin paksu hyyhmä raskaasti takalti\nreen liikettä. Maa-rantaan päästyä käskin minä ajaa suurelle Ob'ille,\njossa ei sanottu olevan uhku-vettä ja jonne pääsimmekin muitta\nvastuksitta kuin että piti pari virstaa kulkeamme metsän läpi ja monin\npaikoin hakkaamallakin tehdä tie reelle. Tämmöisiä seikkoja tapahtui\nminulle sitten vielä kaksi, kerran yöllä, jolloin reki niin juuttui\nhyyhmään ett'ei neljä hevoista voinut hievahuttaa sitä ja että se piti\nkangeilla jäätyvästä hyyhmästä irtauttaa, ja toisen kerran siten, että\nse kaatui railoon, johon minä kuomun sisässä vähällä olin tukehtua.\nTämmöiset seikat ovat muuallakin Venäjällä matkatessa sangen tavalliset\nja niistä ei siellä pidetä mitään lukua, kuin vaan matkaaja ei niissä\nsatu henkeänsä menettämään, enkä minäkään niitä kerro tässä juuri muun\ntähden kuin viittaillakseni lukijalle tätäkin matkan-teon-laatua\nitäisillä naapurillamme.\n\nVaikka Ostjakit saattajani pelkäsivät jään heikkoutta Ob'illa, oli\nsiellä kuitenkin parempi kulkea kuin edellä-mainituilla haara-joilla ja\nlahdelmilla, kuin pois-luetaan ne kerrat, milloin joen poikki piti mennä\n(joka tapahtui sangen usein), sillä niissä kohdin tärähytteli tien\nepä-tasaisuus sisälmyksiäni ja rekeäni niin, että mokomassa muokassa en\nollut koskaan ennen ollut. Ob'in niinkuin kaikkien muidenkin isompain\njokien jäätyessä taistelee kylmän kanssa kaksi muuta voimaa nim. tuuli\nja virta, useastikin ei yhdestä puolin, vaan hekin vielä keskenänsä\nriidellen, niin että tuuli on vastoin virtaa. Tällöin tapahtuu, että\njoessa juoksevat jää-lohkareet nousevat pystyyn ja jäätyvät pystyyn,\njosta näin jäätyneen joen pinta tulee näköjänsä suuren hautaus-maan\nkaltaiseksi, jolla tuhannen-tuhannet moni-tahkoiset kuuleat\nmarmori-kivet, pystyssä, kallellaan ja muissa tiloissa heijastavat\nauringon säteitä, vaan joka kaunis näkö ei suinkaan estä tien\ntämmöisissä paikoissa olemasta mitä ilkeimmän. Ob-joki juoksee sillä\nalalla, jonka minä sitä olen nähnyt (Obdorsk'in ja Samarov'an välin,\njota on noin 1000 virstaa) useammissa haaroissa olletikin\nala-juoksussansa, jotka milloin yhdistäiset pää-jokeen milloin taas\neroavat siitä. Tie niin kesällä kuin talvellakin kulkee tätä jälkimäistä\nmyöten. Se on hidas-juoksuinen, vaan vedekäs ja syvä joki, arviolta noin\nvirstan ja paikoin enemmänkin levyinen; rannoista on oikea korkea,\nmäkinen, kasvava enimmiten havu-puita, vasen matala ja soinen, kasvava\npajua ja muita lehti-puita.\n\nOb'in ja Irtysch'in rantojen alku-peräiset asujat ovat Ostjakit aina\nnoin 200 virstaa lähelle Tobolsk'in kaupunkia, josta eteenpäin rahvas on\npelkkää venäläistä ja muutamin paikoin tatarilaistakin. Venäläisiä\nlöytyy kuitenkin ylempänäkin pohjan puolella pitkin näitä jokia aina\nBeresov'aan asti ja vielä pohjempanakin niinkuin edellä olemme nähneet.\nMaan-viljelys loppuu kokonansa noin kolme sataa virstaa pohjempana\nTobolsk'ista, jonka-tähden Obilaisten ja pohjaisten Irtyschiläistenkin\nkoko oleminen on niissä kahdessa: metsässä ja joessa. Metsästäminen ja\npyydettävät otukset ovat täällä yhden-laiset kuin Voguuleilla, joiden\nmetsästämisestä olen edellisessä kirjassani kertonut. Luotettavampi ja\nrikkaampi kuin metsän anto on saalis joesta. Ob on varmaan\nkala-rikkaimmia jokia maa-ilmassa. Jäiden lähdettyä nousee siihen\nJää-merestä lukematoin paljous kaiken-laista kallista kalaa, niinkuin:\nsampi, sterletti, muksuni, nielina j.n.e. Syyksi tähän Ob'in suureen\nkala-rikkauteen sanoo luonnon-tutkija Pallas sen pehmeätä ja mutaista\npohjaa kuin myös hiljaista juoksua, jotka seikat toiselta puolen taas\nvaikuttavat sen että Ob'issa ei löydy lohta ja sonkaa, jotka kalat\ntiettävästi löytyvät Jää-meressä ja siitä nousevat Venäjän muihin\njokihin niinkuin Petschoraan, Viena-jokeen j.n.e., vaan jotka rakastavat\nkivikkoa pohjaa ja virtaista veden juoksua. Kalaa pyydetään\nkaiken-laisilla pyydyksillä pienimmästä merrasta alkaen aina mahdottoman\nsuuriin nuottiin asti, mutta kalastus ei tulva-veden aikana tapahdu\nitsessä suuressa Ob'issa, vaan syrjä-joissa, joen lahdelmissa ja muissa\nmatalammissa paikoissa, joihin kala ajaksen kutemaan. Kala-veden ainoat\nisännät ovat Ostjakit, siksi tunnustetut lailtakin, vaan köyhyys on\nestänyt heidät hankkimasta kunnollisia pyydyksiä, jonka-tähden se jo\nvanhastaan on ollut tapana, että he enimmäksi osaksi ovat antaneet\nkalastus-paikkansa vuokraan Venäläisille. Vaan kuin vuokraajat\ntavallisesti kiehtovat nämä kauppa-veljensä loppumattomiin velkoihin ja\nkovin polkemalla suorittavat heille vuokran, niin on hallitus ottanut\nOstjakkein kala-veden vuokralle antamisen huoleksensa, siten että\nkalastus-oikeus myödään huuto-kaupalla enimmän tarjoavalle, jonka tulee\narenti-rahaa maksaa piirikunnan rahastoon, kusta Ostjakit sen sitten\nitsellensä perivät. Vaikka näissä huuto-kaupoissa virka-miehet eivät\nlaimin-lyö omaakaan etuansa, on tästä asian menetyksestä kumminkin ollut\nsuuri etu Ostjakeille. Vuokrat ovat viime vuosina nousseet monin kerroin\nentiseen nähden ja moni köyhtynyt Ostjakkilais-kylä on näin päässyt taas\nvaurastumaan. Mainitut vuokraajat ovat enimmin kauppa-miehiä\nTobolsk'issa. Jokien auettua keväällä lähtevät he liikkeelle suurilla\naluksilla, joissa on laivuetta noin 50 ja 100:kin miestä ja jotka ovat\nlastatut koko kesän tarpeilla ja ilman sittä vielä jauholla, suolalla ja\nmuulla tavaralla Ostjakeille myödä. Tämmöisiä aluksia tulee ala-Ob'ille\nja Ob'in lahden rannoille joka vuosi useampia kymmeniä, ja kuin ne ovat\nraketut vaan yhdeksi matkaksi, samoin kuin Volgalla elo-parkat, niin\njäävät ne niinkuin nämäkin siihen paikkaan, jossa matka päättyy ja\nkäytetään siellä rakennus-tarpeihin eli poltto-puuksi. Kukin kalastaa\ntietyllä paikallansa koko kesän, kuivaa, savustaa eli suolaa kalan\npaikalla, ja syys-kuussa palaavat kalastajat pienemmillä aluksilla taas\nkoto-paikkoihinsa. Mennä vuonna syntyi, kalastamista varten\nIrtysch'illa, Ob'illa ja Ob'in lahdella, Tobolsk'issa yhdyskunta, jonka\npää-summa on pari miljonaa hopea-ruplaa, ja joka, liikkuen omilla\nhöyry-laivoillansa ja pitäen tavara-paikkoja useammassa kohden näillä\nvesillä, tulisi täällä valtaamaan sekä kalastuksen ja kalan oston että\nmetsän-nahkojenkin kaupan ja hävittämään kaiken yksinäisen liikunnon\nnäillä tavaroilla. Asian-tuntijat epäilevät tämmöisen yhdyskunnan\nonnistumista, vaan varma on, että se tulee saattamaan paljon rahaa,\nliikettä ja herätystä näissä köyhissä ja pimeissä tienoissa.\nHöyry-alusten kulku-keino ei kuitenkaan ole enää näilläkään vesillä\ntuntematoin, sillä Tjumen'in kaupungissa Tura-joen varrella löytyy\nyhdyskunta, jolla kaksi höyry-laivaa joka kesä tekee matkoja mainitusta\nkaupungista Tomsk'iin Turaa, Tobol'ia, Irtysch'ia ja Ob-jokea myöten, ja\njoka kuuluu tavaran kulettamisesta näiden paikkojen välillä saavan\nsangen hyvän hyödyn.\n\nKaksi sataa viis-kymmentä virstaa vaikeasti matkattuani tulin kolmantena\npäivänä _Kondinsk'in_ monasteriin. Se seisoo korkealla mäen törmällä\nOb'in oikealla puolella; se on perustettu kuudennentoista vuosi-sadan\nloppupuolella ja nyt viimeksi uudesta rakettu nykyisen arhimandrit'in\nisä Arsenijn huolen-pidosta. Tarkoitus tällä monasterilla on ollut\nOstjakkein ja Samojeedein kääntäminen kristin uskoon, jota tarkoitustaan\nsen asujat ovat myös voimiansa myöten täyttäneet saarnaamalla,\nkastamalla ja opettamalla. Monasterilla on tulonsa hyvästä\nkalastus-paikasta, joka sille jo perustettaessa annettiin, ja joku vähä\nmyös uskovaisten hurskaista lahjoista. Sen nykyiset asujat, mainittu\narhimandrit ja kaksi pappis-munkkia kutsutaan lähetys-saarnaajiksi, vaan\ntämän velvollisuutensa täyttävät he nyt enimmiten vaan siten, että\nmonasterissa koulitsevat joukon Ostjakilais- ja Samojeediläisiä lapsia.\nHuvittava on katsoa, kuinka nämä soisen ja raan Pohjolan lapset istuvat\nluokissa, oppivat kirjoittamaan ja lukemaan ja totutetaan sivistyneen\nelämän tavoille. Kiitetäänkin heitä niin käytöksensä kuin oppinsakin\npuolesta sangen ilahuttaviksi oppilaisiksi, ja olletikin kuuluvat\nSamojeedit olevan hyvä-oppisia, niinkuin he ulko-puoleltakin ovat\nvilkkaamman ja pulskemman näköisiä kuin Ostjakit. Ollessani tässä\nmonasterissa vuoro-kauden sain sen isännältä lahjoituksen, jonka pidän\nsuuremmassa arvossa kuin matkalleni antamansa siunauksen, nim.\nvenäläis-ostjakilaisen sana-kirjan (käsi-kirjoituksessa), joka kuitenkin\nminulle maksoi yhden-laisen lunastuksen kuin Muinais-tutkijalle W.\nScott'in saman-nimisessä romaanissa eräs harvinainen ja kallis-arvoinen\nkirja, jonka hän voi omistajalta saada ainoastaan sillä ehdolla, että\ntyhjensi tämän kanssa kolme-kymmentä putellia olutta.\n\nKondinsk'ista lähdettyäni sujui matkan-teko helpommasti kuin siihen\nasti, johon suurin syy oli se, että täällä venäläisiä kyliä on\ntiheämmässä, liike teillä siis oli suurempi ja yö-siatkin paremmat kuin\nennen. Puoli-kolmatta sataa virstaa kulettuani tulin Samarov'an kylään,\njoka seisoo Ob'in ja Irtysch'in yhdistyksessä ja on hyvin rakettu ja\nkaunis kylä noin parilla sadalla talolla. Tässä yhtyi minun\nmatkustukseni Castrén'in tutkinto-matkan kanssa, joka laski etelästä\npäin Irtysch'ia myöten tähän asti ja tästä sitten kääntyi Ob'ille\nvasta-virtaan nousemaan Gurgut'iin ja etemmäksi. Samarov'asta luetaan\nTobolsk'iin 560 virstaa, joka matka on kaikki Irtysch'ia myöten;\ntalvella mahtaa virsta-määrä olla vähän vähempi, sillä Irtysch on hyvin\npolvekas joki, jonka-tähden talvi-tie useasti kulkeekin oikasemaila\nmaisin. Täällä oli minulla tilaisuus eräässä posti-paikassa nähdä\nOstjakkein tanssia ja kuulla heidän soittoansa ja lauluansa. Tuvan\nseinällä posti-talossa riippui nim. soitto-kalu, josta olin kuullut\npuhuttavan, vaan jota tätä ennen en ollut sattunut näkemään. Se on tehty\npaksusta ja väärästä lepän juuresta ja muotoansa kuin vedessä istuva\nhanhi, joksi sitä Venäläiset tämän tähden kutsuvatkin. Tämän hanhen\nkupu, vastaava meidän kanteleen koppaa, on onsi niinkuin sekin, mutta\nkielet ovat asetetut juoksemaan hanhen niskalta ja kaulalta purstoon ja\ntaka-selälle, joten koko kalu arvattavasti on pienen harpun näköinen.\nKielet ovat vaski-langasta ja määrältänsä on heitä muistaakseni\nyhdeksän. Kysyttyäni eikö joukossa olisi ketä, joka voisi soittaa minun\nkuullakseni tätä soitto-kalua, löydettiin pian eräs nuori mies, joka\nepäili ensin hyvän aikaa ja vasta rommi-ryypyn saatuansa taipui viereeni\nistumaan ja soittamaan. Soiton ääni oli ihmeellisesti yhden-lainen\nkanteleen äänen kanssa, niinkuin niissä ostjakkilaisissa\nsoitannoissakin, jotka tässä tulivat ilmi, oli epäilemätöin heimolaisuus\nmonen suomalaisen laulannon kanssa. Laulannoista olivat muutamat\ntanssiakin, ja kuultuansa niiden äänen, eivät nuoret Ostjakit malttaneet\nolla näyttämättä hyppy-taitoansa. Kaksi heistä puki itsensä salaa\ntoisessa huoneessa vaimon-vaatteihin ja olivat tois-puoleisen asemesta\ntanssivilla nuorukaisilla, enkä minä arvannut heitä miehiksi (sillä\nkasvot olivat peitetyt, niinkuin Ostjakittarilla on tapana), ennenkuin\nnäin millä halulla ja taidolla he ryyppäsivät kupin toisensa perään\ntarjoamaani nestettä. Tanssi oli sangen somaa kievahdellen\njumputtamista, vaan kuin minulla ei ole taitoa selittää tämmöisiä\nasioita, täytyy minun tässä olla sitä lähemmin kirjoittamatta, pikemmin\nolisin suonut olevani kuvaaja, jona olisin siinä saanut kauniin ja\nomituisen kuvan Ostjakkein elämästä, ja laulannon-taitaja, jona olisin\nvoinut ihmetyttää Europan laulu-niekkoja peri-ostjakkilaisilla\nlaulannoilla; vaan molemmat nämä taidot olivat minulta oppimattomat ja\nnäin jäivät Ostjakkeini tanssit ja laulannot muiden onnellisempien\nmatkaajien ylös-panna.\n\nKuta lähemmäksi Tobolsk'ia tulin, sitä enemmän virkoni liike tiellä. Se\noli Ob'in ja Irtysch'in kala, joka matkaan-saattoi tämän liikkeen, ja\njota kauppa-miehet nyt ehättivät joulu-paaston alkuun saada\netelä-Siperiaan ja Uraalin vuori-tehtaihin, joissa tienoissa kalaa\npyydetään vähän eli ei ollenkaan. Tobolsk'in kaupunki, josta puoli\nvuotta takaperin olin antanut niin vähän kiittelevän ehkä toden-mukaisen\nkirjoituksen, tuntui minusta tällä kertaa pää-kaupungilta, ja\nihastuksella loin nyt kaupungin katuja myöten kävellessäni silmäni\nmilloin puotien hehkuille, milloin rakennusten somuudelle, milloin taas\najelevien rouvien koreudelle ja ylpeille hevosille. Kaupungilla\nliikkuvan väen paljous tuntui minusta niin suurelta, että arvelematta\nkysyin eräältä ohitseni menevältä, mikä praasnikka silloin oli, kuin\nniin paljon rahvasta oli liikkeellä, johon hän vastasi nyt ei mitään\npraasnikkaa olevan eikä myös rahvaankaan olevan tavallista suuremman, ja\nvähän häpeissäni havaitsin Voguulien ja Ostjakkein parissa tulleeni\nsydän-maalaiseksi.\n\nTobolsk'ista voimme nyt, yli-hyppäämällä ne yhdeksän sataa virstaa,\njotka minä polvitellen kulin, muuttaa suoraan _Verhoturjen_ kaupunkiin\nPerm'in lääniä. Tällä matkalla olemme kyllä nähneet ja kuulleet\nkaiken-laista. Niin esim. tapahtui, että kuin eräsnä iltana tulin\nTjumen'in kaupunkiin ja ajoin majataloon, jossa jo ennen olin kahdesti\npitänyt majaa, sen vanha halli-parta kartanon-vartija, kysyttyäni: oliko\nheillä huonetta antaa minulle? vastasi kysymykseeni toisella\nkysymyksellä: kauppa-mieskö minä olin vai virka-mies? Minä vastasin:\nvirka-mies, \"No kuin virka-mies lienette, niin meillä on matkustavia\nkaikki huoneet täynnä.\" Tullessani olin jo talon harvassa loistavista\ntulista arvannut, että huoneita mahtoi olla useampiakin kuin mitä minä\ntarvitsin joutilaita, ja ukon ihmeellinen vastuu kummastutti minua myös.\nSiis nousin reestä ylös, annoin ukon lyhdillänsä katsoa silmiini ja\nsanoin: kuinka teillä ei ole huoneita? etkö sinä enää tunne vanhoja\ntuttavia? --\"Ahaa, tekö se olette, joka keväällä majasitte meillä;\nantakaa anteeksi ett'en teitä heti tuntenut; kyllä minä teidän\njuoma-rahanne olen aina muistanut, Jumalapa teitä siunatkoon; teille on\nisännällä huoneita, kuin paljon tahdotte.\" Saattaessansa minua\nylä-kertaan, jossa enin osa vieras-huoneita oli, ja siellä riisuessansa\nturkkia päältäni kertoi hän, että muuan kenraali oli sen-edellisellä\nviikolla asunut heillä useampia päiviä moni-lukuisen seuransa kanssa,\nvaan lähtiessään ei maksanut poluschkaakaan isännälle, josta tämä oli\ntehnyt päätöksen, eteenpäin ei laskeaksensa luokseen korttieriin ketään,\njoka vaan kruunulta palkan nautitsi! Tämän kertomuksen toden-peräisyyden\ntodisti tällä aikaa sisään tullut isäntä itsekin, lisäämällä tämän ei\nolleen ensimäisen kerran, jolloin hänen maja-talossansa asuneet\nvirka-miehet olivat lähteneet pois maksamatta ruuasta ja huoneesta\nmitään, vaan vahvisti kuitenkin samalla myös sen poikkeuksen hänen\npäätöksestään, jonka dvornikka jo omin päinsä oli päättänyt tehdä minua\nkohtaan. --Etempänä, eräässä hevosen-muutto-paikassa saman Tjumen'in\npiirikunnassa oudoksuin emännälle sitä suurta siivottomuutta ja\nepäjärjestystä, joka vieras-huoneessa oli ja kysyin sen syytä, kuin\nhyvin tiesin, että talon-poika tässä osassa Siperiaa pitää huoneensa\nsiistimpänä kuin herrat monessa paikassa muuta Venäjää. Emäntä selitti\nheillä pidetyn neljä päivää hengellistä oikeutta, joka oli istunut juuri\nheidän kamarissansa ja vasta samana päivänä loppunut. Sen hengellisen\ntutkinnon syy oli ollut se, että seurakunnan diakon eli papin-apulainen,\njoka pari vuotta takaperin oli jäänyt vaimostansa leskeksi eikä virkansa\nsääntöjä myöten saanut toista kertaa naida, ei ollut jaksanut hillitä\nvielä nuoren lihansa himoja, vaan ottanut erään tytön kylästä\nluoksensa ja sen kanssa elänyt kuin avio-vaimon kanssa. Muutamat\ntalon-poika-ryökäleet, joilla oli ollut vihaa diakonalle, olivat\nkantaneet asian piispalle, ja tämän kanteen seuraus oli se nyt pidetty\ntutkinto ollut. Kysyttyäni mihin päätökseen tutkijakunta oli joutunut,\nselitti eukko, että kyläläisten oli tullut sääli hyvää miestä, jos hän\nnyt niin vähästä syystä olisi joutunut viralta ja päälle päätteeksi\nvielä monasteriin; sentähden olivat he kätkeneet sen, joka oli pahan\nsyy, tytön nim. lapsinensa erään talon saunaan, ja sen ohessa valallansa\nvahvistaneet kanteen olevan aivan perättömän ja kantajien ansaitsevan\nrangaistusta valheesta ja oikeuden turhasta vaivaamisesta. Tämän\ntodistuksen vaikutusta oli diakon itsekin auttanut siten, että oli\nlahjoittanut tutkija-herroille kaksi-kymmentä kolikkoa, jonka lisäksi\nhän oli ostanut heille ämpärin viinaa ja kyläläisille kaksi (Venäjän\nämpäri, vedro, on noin 4 Suomen kannua). Tutkinto oli päättynyt\ntutkijain, tutkittavan ja kyläkunnan mieliin, vaan kantajien sekä selän\nettä kukkaron luuli emäntä tulevan tuntemaan, mitä se on että ruveta\nnostamaan \"juoruja ja levottomuutta\" seurakunnassa. -- Perm'in lääniin\ntultuani olivat kylien kehnot ja pienet rakennukset minusta kummaa, kuin\nmetsää näkyi joka paikassa olevan niin paljon, että asujat olisivat\ntyöllä estäessään honkia kaatumasta heidän pienille pelloillensa ja\nsärkemästä heidän tupiansa. Tästä annettiin se selitys, että \"kyllähän\nsitä muka täälläkin rakennettaisiin semmoisiakin komeita kartanoita kuin\nsiellä Siperiassa on; vaan täällä meidän läänissä on joka piirikunnassa,\nmitä Siperiassa ei ole, metsä-herra, jonka tulee katsoa ett'ei metsää\nhaaskata turhaan, ja jolta talon-poikien pitää lunastaa piljetti eli\nlupa-kirja metsän-hakkaamiseen; ja sepä se lupa-kirja juuri estääkin\ntalon-pojan rakentamasta, sillä paitse kruunulle siitä menevää\nlunastusta, jota yksinänsä suinkaan ei olisi vaikea suorittaa, pitää\nlupa-kirjan antamisesta metsä-herralle itsellensäkin olla\nhyvän-tekiäisiä: poltto-puu-piljetistä 2, luvasta saada ottaa hirsiä\nyhden talon korjaamiseksi 10 ja luvasta hakata uuden talon rakennukset\nmetsästä 25 kolikkaa, ja niitä kuin on monenkin työläs suorittaa, niin\nollaan vähemmällä rakentamisella ja eletään ahtaammassa.\" Näitä ja\ntämmöisiä kertomuksia kuulin matkallani, vaan niiden enempi kertaaminen\ntässä estäisi minun puhumasta mitään muista yhdyttämistäni esineistä, ja\nsen ohessa olemmekin jo tulleet Verhoturjeen, niinkuin taannoin sanoin,\nja se on myös tämmöinen muutamalla sanalla muistettava paikka. Ei\nitsensä vuoksi, sillä kaupunki on surkea harakan-pesä eli ryhmä\nharakan-pesiä, joissa elää pari tuhatta köyhää ja laiskaa ja huoletointa\nihmistä; eikä myös vanhan ja rikkaan luostarinsa tähden, joka on\nperustettu erään ennen vanhaan hurskaasti eläneen ja autuaasti kuolleen\nräätälin ihmeitä tekeville luille, ja johon monta tuhatta jumalista\nsielua nyt vuosittain vaeltaa näiden luiden kautta rukoilemassa\nruumiillensa parannusta eli uskollensa hartautta. Vaan Verhoturje on\nminun silmistäni merkillisin sen kautta että se on pohjainen keskus\nUraalin kuuluisille vuoren-kaivannoille ja tehtaille, joiden kaikkein\nylimäinen hallitus on, niinkuin sen ennen olen sanonut,\nJekaterinenburg'issa.\n\nUraali jakautuu ja jaetaan luonnollisesti kolmeen osaan: 1) eteläinen\neli _vilja_-Uraali, 50:nnestä leveys-pykälästä 55:een asti; 2)\nkeskimäinen eli _malmi_-Uraali 55:nnestä 61:een pykälään asti, ja 3)\npohjainen eli _nahka_-Uraali, 61:stä 69:een pykälään eli Jää-mereen\nasti. Niinkuin nimikin ilmoittaa on keskimäinen Uraali se, joka tämän\nvuoren on metalli-rikkautensa vuoksi tehnyt kuuluisaksi. Paitsi muutamia\nlajia kalliita ja useampia lajia tarvis-kiviä saadaan Uraalin\nvuori-kaivannoista enimmiten rautaa, vaskea ja kultaa; v. 1857 saatiin\nkruunun ja yksinäisten tehtaissa yleensä: 24 miljonaa puutaa rautaa, 340\ntuhatta puutaa vaskea ja 130 puutaa kultaa. Näistä numeroista arvaa\nlukija, kuinka painava ja kallis-arvoinen tämä osa Uraalia on\nVenäjän-maalle, ja mikä sivistynyt ja sivistäväinen vireys ja liike on\ntarpeellinen tätä metallin paljoutta valmistaessa ja niitä ihmisiä\nelättäessä, jotka tämän valmistuksen kanssa ovat toimessa. Vaan Uraalin\nvuoren-kaivaminen ei ole nytkään vielä muuta kuin alulla, vaikka se\nalettiin jo ennen Pietarin aikoja ja hänen hallitessansa sitten sai\njonkun vauhdin eteenpäin; sillä malmi-rikkaus on loppumatoin ja sen\nsaaminen hyvin huokea, vaan teko-paikan kaukaisuus myömä-paikoista ja\ntavaran hitainen kuletus niihin ovat esteet, jotka tähän asti ovat\nvaijistaneet tätä hyödyllistä työtä. Kuletus tapahtuu nyt\nUraalin-takaisista tehtaista ensin maisin muutamia kymmeniä virstoja\njolle-kulle niistä monista syrjä-joista, jotka sen länsi-vietteeltä\njuoksevat Kamaan, sitten venehin näitä jokia, Kamaa ja Volgaa myöten\nNischnj-Novgorod'in markkinoille, josta tämä tavara, niinkuin kaikki\nmuukin sitten leveää ympäri Venäjätä. Vaan kuin hallitus kerran\npäätäksen jatkamaan rauta-teitänsä, joista itäisin haara, Moskovasta\nmainittuun markkina-paikkaan, nyt on tekeillä, --joka jatkaminen siitä\nKasan'iin ja tästä Perm'iin eli Jekaterinenburg'iin on näiden maakuntien\nkaiken-laisen rikkauden suhteen niin tarpellinen, että se muutamien\nvuosien sisällä on tapahtuva, -- niin kohoaa Uraalin vuoren-kaivanto\narvaamattomiin määriin, ja tuntijat sanovat, että tämä vuori yksinänsä\nvoipi täyttää koko Europan tarpeen esim. raudasta. Enin osa tätä Uraalin\nrikkautta on yksinäisten vallassa, joista taas Demidov'ien lempeä ja\nsivistynyt heimo on rikkain ja kuuluisin; sen alusta on Uraalin\nitäisellä puolella, kaupunkien Jekaterinenburg'in ja Verhoturjen\nvälillä, ja pää-paikka tätä valtaa on Nishnij-Tagil'in ruukki, jossa on\nyli 40 tuhannen asujan ja joka useamman virstan laveudelta on rakettu\nkuin paras kaupunki.\n\nKeskimäisen Uraalin yli kulkee kaksi tietä, toinen eteläinen Perm'istä\nKungur'in kautta Jekaterinenburg'iin, ja toinen pohjainen Solikamsk'ista\nVerhoturjeen. Näistä teistä on vaan edellinen posti-tie, se suuri\nvalta-suoni, jonka kautta Europa näillä paikoin yhdistäksen Aasian\nkanssa; sitä tietä menin minäkin itään päin ja siitä kuin myös Uraalista\nsen kohdalla olen paikallansa ennen kertonut. Jälkimäinen tie, jota nyt\nVerhoturjesta matkasin takaisin Solikamsk'iin oli ennen ainoa Venäjältä\nSiperiaan, ja tulli-rahan suorittamisen tähden, joka näiden maiden\nvälillä kulkevista tavaroista kannettiin Verhoturjessa, oli matkustavien\nkuoleman-rangaistuksen uhalla kielletty kulkemasta muita teitä kuin tätä\nyhtä. Yleinen tarvis nyrytti tämän niinkuin monta muuta saman-laista\nlakia mitättömäksi, ja kuin viisaampien neuvojen keksittyä väli-tulli\nVerhoturjessa kumottiin, tuli eteläisempi ja suurempi tie, joka paitse\nsitä kulki mäki-rikkaamman ja viljamamman maan kautta, aina enemmän\nkäytökseen, ja entinen tie jäi hylylle ja metsittymään. Kuitenkin on\nhallituksen aikomus ja käsky nykyisempinä aikoina ollut avata tähän taas\nkelvollinen tie, vaan kuin täällä tarkempi perään-katsomus on kaukana,\non tämä tien-teko kulkenut hitaasti eteenpäin. Hyvä tie olisi tässä\nkohden kumminkin sangen tarpeellinen ja liike silläkin tien-tapaisella,\njoka siinä nyt löytyy, on talvella sangen suuri. Idästä kulkee sitä\nmyöten leipä-neuvo ja kala Perm'in ja Vologdan läänien pohjaisiin osiin;\nlännestä suola, ylellisyys- ja koreustavara itään päin, ja varsinkin\nIrbit'in kuuluisan markkinan aikana (talvella helmi-kuussa) oikasee tämä\ntie puoli tuhatta virstaa kolmen läänin kauppa-miehille ja tavaroille.\n\nTien pituus Verhoturjesta Solikamsk'iin on 270 virstaa, ja Uraaliksi\nvoipi tästä matkasta lukea noin 100 virstaa, jota myöten se tässä kohden\non leveämpi kuin suuren tien kohdassa, josta ennen olen puhunut. Vaan\nvaikka rahvas Uraalia jo näillä seuduin ei muuten nimitäkään kuin\nnimellä _kamen'_ (kivi, kallio), niin ei se tätä nimeä ansaitse siten,\nettä olisi louhikko, sillä kiveä ei täällä näe alunkaan, eikä sitenkään,\nettä sen korkeus olisi kovin suuri, sillä se ei ole tässäkään korkeampi\nmeidän Maan-selän selänneitä ja olletikin idästä päin tuleva matkustaja\nei arvaisikaan olevansa niin merkillisellä paikalla kuin Uraalin\nharjalla, jos ei kyyditsijä sanoisi nousemisen _kalliolle_ nyt\nloppuneen. Mutta jylhä on ja synkeä se metsä, joka alkuperäisessä\nvoimassansa painaa Uraalin hartioita, ja joka monin paikoin ahdistaa\ntienkin niin supeaksi, että matka-miehen täytyy puita maahan hakkaamalla\nraivata tietä rekensä siiville, ja kuitenkin useasti taitteleekin näitä\nsiipiä, sillä alinomaa lyöpi reki kolin-kolia yhdestä puusta toiseen. Ja\nraaka ja kylmä on ilman laatu näillä tienoin, niin raaka, että vaikka\nSolikamsk seisoo melkein rinnakkain s.o. yhden pykälän alla Helsingin\nkanssa ja Verhoturje kokonaista pykälää etelämpänä, Uraalin seuduissa\nnäiden paikkojen välillä ei kylvetä paljon muuta kuin naurista, sillä\nkovat hallat ja useasti lumi-sadekin Pietarin päivän aikaan tekevät\nmitättömiksi maa-miehen koetteet. Matkatessani (joulukuussa) ihmettelin\nlumen paljoutta, jota jo silloin oli parin kyynärän paksuudelta, ja\njosta vastatusten tullen tiellä syntyi sille, jonka piti tie-puoleen\nlähteä, useamman tunnin työ ja hilaus, jos hänellä oli kuorma. Vaan\nsikäläiset asujat sanoivat tämän ei vielä olevan mitään; vasta keväällä\nmaalis- ja huhtikuissa, kuin lunta on neljän ja viiden kyynärän\nkorkeudelta, kuin tie on yhdelle harjalle tallautunut, silloin vasta\ntyöllä kuuluttiin olevan päästessä toinen toisistansa, kuin vastaksutta\nsatutaan tulemaan, ja heikomman täytyy täälläkin hyvällä eli pahalla\nloikota vahvemman tieltä. Minun tässä kulkiessani oli myös hirmuinen\npakkanen, niin että Pavdan kruunun-valtaan kuuluvassa kaivannossa, jossa\nystävällisen ja sivistyneen työn-käyttäjän luona olin yötä, tämä valitti\nelo-hopeiset lämpö-mittarinsa jäätyneen ja Solikamsk'issa sitten\nsanottiin väki-viinalämpö-mittarien silloin osoittaneen 38 pykälän\npakkaista. Tämmöisen luonnon kovuuden vuoksi ovatkin asujat (kaikki\nVenäläisiä) niissä pienissä ja harvoissa kylissä, joita tässä seudussa\nlöytyy, köyhiä ja elättelekset enemmän metsän-pyynnöllä, rahdin-vedolla\nja muilla syrjä-töillä kuin maan-viljelyllä ja karjan-hoidolla, jotka\nmuuten ovat venäläisen talon-pojan paras ja rakkahin toimi. He niinkuin\nmelkein kaikki maalla asuva rahvas Perm'iin asti ovat orjia heimoille\nStroganov, Galitzin, Lazarev ja Buterov. Puhellessani heidän kanssansa\nkohta saatavasta vapaudesta, jota monin paikoin muualla Venäjässä olin\nrahvaan kuullut toivovan kuin maallista autuutta, havaitsin täkäläisen\nkansan pikemmin epäilyksellä ja pelollakin kuin toivolla odottavan uuden\nvapauden lahjoja, joka on varmin merkki siitä, että isännät suojelevat\nalamaisiansa virka-miesten polusta eivätkä rääkkää heitä liian suurella\nverolla, sillä sitä enempää huolen-pitoa venäläinen orjais-talon-poika\nei vaadi isännältänsä tyytyväisenä elääksensä. Etempänä, Solikamsk'in\nseudussa ja edellensä Perm'iin päin, kohtaa matkalainen sitten, näiden\nsamojen herrojen alustoissa, milloin minkin, suuria kyliä, vahvoja\nrauta-ruukkia ja väki-rikkaita suolan-keittoja; pellot, asunnot,\nhuone-kalut, kaikki todistaa rahvaan elävän hyvässä kunnossa, eikä\nyhdessäkään paikassa kuulunut ääntä, joka olisi toivonut pois\nherran-vallasta.\n\nMainitsin ikään suolan-keittoja. Tämä on Solikamsk'in kaupungin seudulle\nkokonansa omituinen ansio-lähde, lähde tämän sanan ensimäisessä\nmerkityksessä, sillä suolainen vesi, josta suola keittämällä\nkiteytetään, juoksee lähteistä, jotka kumminkin enimmiten ovat\nsyvennetyt kaivoiksi. Yleensä tekee Kama-joen seuduissa voitetun suolan\nmäärä vuosittain noin 10 miljonaa puutaa, jonka valmistamisesta,\nkuletuksesta ja myömisestä hyvin sadalla tuhannella ihmisellä on runsas\nleipänsä; niin elää Solikamsk, jota seudun suola-rikkaudesta on\nnimensäkin saanut, suureksi osaksi tästä luonnon-tuotteesta; niin on,\nvähän päälle 20 virstan päässä tästä kaupungista, Kama-joen varrella\nrikas ja pulska kauppala _Usolje_, jossa on kolme kirkkoa, 10\nkauppa-puotia ja kymmenkunta kaksin-kertaista kivi-kartanoita, ja jonka\nasujat kokonansa elävät vaan paikalla löytyvistä suola-tehtaista; monta\nmuuta paikkakuntaa mainitsematta, joilla samoin on ainoa tulonsa suolan\nvalmistuksesta.\n\nSolikamsk'in ja pohjaisempana olevan Tscherdyn'in piirikunnissa löytyvät\nniin-kutsutut Permiläiset, joita paikalla ei kukaan tunne muulla nimellä\nkuin Syrjänein ja jotka kielen ja kaiken muun asunsa vuoksi ovatkin tätä\nkansaa. Vanhat Bjarmilaiset, joiden kaupalla voitettu rikkaus oli niin\nviehättävä Skandinavian meri-sankareille, eivät olleet muita kuin Vienan\nKarjalaisia ja Syrjänejä, ja Bjarmin-maa ulottui oikeassa laveudessansa\nUraalin juureen eli vähintäsäkin Kama-joelle. Syrjänit ovat vielä\ntänäkin päivänä yli koko pohjais-Venäjän tunnetut uutteroiksi ja\nälykkäiksi kauppiaiksi, vaikka heitä ynnä tämän kiitoksen kanssa myös\nlaitetaan viekkaan ja itse-pintaisen luonteensa tähden. Kahdeksannesta\nvuosi-sadasta 12:een asti olletikin mahtoi Syrjänein maa kukoistaa,\njosta kukoistuksesta vielä nytkin tavataan pitkin Kaman rantoja\nmerkillisiä kaupunkien ja linnoitusten jäännöksiä, kuin myös näissä\nseuduin on paljon löydetty ja löydetään vieläkin ei ainoastaan\narapialaisia, kreikkalaisia ja ruomalaisia rahoja, vaan myös\nmuinais-kreikkalaisten kulta- ja hopea-astioita ja sen ohessa\nkallis-arvoisia renkaita, sormuksia, aseita j.n.e. Tämä kukoistus ja\nrikkaus virtasi Permialle kahdesta painavasta kaupan-lähteestä. Yksi oli\nse osa Itä-maan kauppaa Europan kanssa, joka Kaspian merestä kulki\nVolgaa myöten Bolgar'in rikkaasen ja mahtavaan kaupunkiin tämän joen\nvarrella (noin 100 virstaa etelämpänä nykyistä Kasan'ia).\nBolgarilaisilta ottivat Syrjänit eli Permiläiset tavaran vastaan ja\nsaattoivat sen Kamaa ja sen syrjä-jokia myöten pohjaan päin ja\nedellensä, pienten maa-kannasten poikki-kulettua, joko Petschoraa eli\nVytschegdaa ja Viena-jokea myöten Jää-meren rantaan, josta se sitten\nlevisi muualle Europaan. Toinen yhtä painava haara Syrjänein liikkeessä\noli heidän kauppansa Uraalin-takaisissa maissa, joissa he Voguuleilta ja\nOstjakeilta ostivat näiden kalliita metsän-nahkoja ja tutustivat nämä\nkansat sivistyksen ensimäisten alkeiden kanssa. Tästä Syrjänein\nsivistyttävästä vaikutuksesta näissä Ugrin kansoissa löytyy heidän\nkielessänsäkin jälkiä; sanalla _Saran_ (Syrjäni) on esim. Ostjakin\nkielessä aivan yhden-lainen merkitys kuin Suomen kielessä sanalla\n_Saksa_; venhettä kutsutaan mainitussa kielessä _syrjäniläiseksi\nruuheksi_, tervaa _syrjänin-pihkaksi_ j.n.e. Vaan tämä Syrjänein ja\nPermian kukoistus ei kestänyt kauan; Mongolilaiset valloittivat\nBolgar'in, joka sen kovemmin ei enää vironnut entiseen voimaansa, ja\nNovgorod'in rahan- ja vallan-ahnaat tasa-valtalaiset juurtihet Klynov'in\nkaupungin (nykyisen Vjatkan) perustamalla Kama-maihin, joiden kansoilta\nhe alkoivat ottaa veroa ja vaatia osaa heidän voitollisessa kaupassansa.\nNäin alkoi entinen rikas Permia vähitellen köyhtyä ja vaipui siihen\nPohjolan pimeyteen takaisin, josta onnellinen kaupan-juoksu oli sen\nvähäksi aikaa kohottanut ja josta asujien heikko ja hiljainen luonto ei\nvoinut sitä pysyväiseen sivistykseen ja itsenäisyyteen ylentää.\n\nTalvi esti minun mainituita raunioita ja jäännöksiä katselemasta,\njoskopa siitä olisikaan ollut mitään hyvää, kuin ne niin usein ennen jo\novat olleet tutkinnon alla ja kuvatutkin osiksi miehiltä, joilla tässä\nasiassa on ollut suurempi taito kuin minulla. Syrjänin kielen tutkinto\ntaas, joksi Permiläisten murre heti havaitaan, ei olisi tuottanut paljon\nhyötyä niin tarkkojen tutkintojen perästä kuin Castrén, Wiedemann ja\nSavaitov ovat tästä kielestä julaisseet. Perm'in, Kasan'in ja N.\nNovgorod'in kautta, joista kaupunkiloista jo ennen olemme puhuneet,\nsaamme siis 1,600 virstaa muuttautua suoraan Moskovaan. Mennessä voimme\nvähän tutustua Venäjän posti-laitoksen kanssa siltä osalta, joka\nliikuttaa matkustavaista. Holli- eli, niinkuin niitä täällä kutsutaan,\nposti-hevosien pito tapahtuu kruunulta posti-viran kautta, joka määrää\nkuinka paljon hevosia kussakin paikassa on pidettävä ja kolmeksi\nvuodeksi kerrallaan huuto-kaupalla antaa niiden pidon vähimmän\nvaativalle, kuin myös joka puolen vuoden perästä tapahtuvien\nkatselmusten kautta vakuuttaa itsensä siitä, että hevoset, ajo-kalut ja\nkaikki muu on laillisessa järestyksessä. Tätä vasten löytyy myös\nsuuremmilla teillä joka posti-paikassa ja pienemmillä aina muutamien\nposti-välien takana postiljuonista virka-mieheksi korotettu kaitsija,\njoka myös matkustavilta kantaa kyyti-rahan ja kirjoittaa heidän\ntie-kirjansa kirjaan; tämä sama virka-mies määrää myös hevoisten\nulos-annon ja on velvollinen pitämään huolen niin matkustavaisista kuin\nhevosen-pitäjistäkin ja heidän holli-miehistänsä. Vielä suuremmaksi\nvarmuudeksi matkustajille löytyy joka posti-paikassa sinetillä ja\nlangalla pöytään kiinitetty _valitus-kirja_, johon matkustavainen voipi\ntehdä muistutuksia epä-järestyksestä; tämä kirja, jota jokainen kaitsija\nkokee pitää puhtaana, on niin vaikuttava, että jos hänen ja\nmatkustavaisen välillä jolloin kulloin syntyy eri-mielisyyttä, tämä\njälkimäinen ei tarvitse muuta kuin valmistauta kirjoittamaan\nvalitus-kirjaan, niin kaitsija pian antaa perään ja täyttää matkustajan\nvaatimuksen, jos se muuten ei ole kohtuutoin. Vaikka tiet Venäjällä ovat\ntasaiset (s.o. mäettömät), ei yhdellä hevosella kuleteta ketään; pari on\nvähin hevois-luku, jolla postilla kulkija voi matkustaa. Kyyti-rahaa\nmaksetaan parista, jonka siaan hevosen-pitäjä kuitenkin melkein joka\npaikassa antaa kolme hevoista eli niin-kutsutun troikan, useammin\npaikoin 3 kop. hop. virstalta, vaan Siperian tiellä Kasan'ista\nTobolsk'in läänin rajaan asti (ummellensa 1,100 virstaa) maksetaan 6\nkop. hop. parilta virstan päälle. Tämä maksu korkonee vielä yhdellä\nkopeikalla virstalta siitä niin-kutsutusta podoroshnasta eli\ntie-kirjasta, joka lunastetaan kruunun rahastoista ja on tarpeellinen\nkaikille omilla asioillansa (ei kruunun palveluksessa) matkustaville ja\njonka lunastus menee teiden ja siltojen voimassa pitämiseen. Vaan\nnäinkin ei kyyti-raha, 4 kop. hop. kolmesta hevosesta virstalta, ole\nkovin kallis, varsinkin kuin matkustaja vastuksitta ja kiireesti joutuu\nmatkansa päähän. Laillinen kulku on talvella hyvän kelin aikana 12,\nkesällä 10 virstaa tunnissa; vaan kyyti-miehen toivo suurempaa\njuoma-rahaa kuin mitä hänelle laillisesti tulee (6 kop. hop.) tekee,\nettä hän aina ajaa kiireemmin, 14 ja 16 virstaa tunnissa, yleisesti\nitä-Venäjässä ja Siperiassa paremmin kuin lännen puolella. Ja tämä ajo\nei kuitenkaan tarvitse sitä ruoskalla hakkaamista ja turvasta repimistä,\njoka sivistyneessä Suomessa on niin yleinen ja joka Venäjältä tulevaa\nmatkustajaa inhoittaa; venäläisellä kyyditsijällä on vaan pienoinen\nruoska, jonka nuora-siiman hän toisinaan, senkin hyvin harvoin, ikäskuin\nlaskee hevosen lautasille muistuttaakseen hitaampaa pysymään toisten\nrinnalla; hän hallitsee ja kiirehtii heitä enemmän äänellä ja\nviheltämällä, kutsuu heitä heimolaisiksensa ja kyyhkyläisiksensä,\nlohduttelee heitä kohta päästävän perille, sanalla sanoen käytäksen kuin\nihminen ja kristitty, ja vaikka kulku on joutuisa niinkuin edellä\nsanoin, ovat hevoset 20 ja 30 virstaa juostuansa perille päästäessä\nharvoin hiessäkään, ei koskaan niin umpi-märät ja vaahdessa kuin\nkyyti-hevoset Suomessa niin useasti nähdään olevan. -- Mitä siis itseen\nkulkuun tulee on matkustaminen Venäjällä sangen hyvä; sitä hönkymistä,\nräiskettä ja riitelemistä, jota lännempänä monesti kuullaan\nkesti-kievariloissa, tapahtuu siellä hyvin harvoin. Vaan toiselta puolen\non sielläkin hankaluuksia matkustajalla; posti-paikoissa ehkä niissä\nsaapi olla yötä ja asua kaksi vuoro-kautta ilman maksutta, ei\nmatkalainen saa muuta kuin suojan ja lämpimän. Jos hän pyytää vettä\njuodaksensa eli tahtoo pestä silmänsä, on vedestä suoritettava\njuoma-raha sen tuojalle, muuten haukahtaa tämä tyhjästä vaivastansa;\nmakuu-tilaa ei posti-paikoissa tunnetakaan ja matkustajista saapi se,\njoka ennättää, ottaa allensa sen sohvan, joka niissä tavallisesti\nlöytyy, vaan tämäkään onni ei ole kovin kadehdittava, sillä sohva pyytää\nolla täynnä lutikoita niinkuin sen Puschkin myös sanoo eräässä Venäjällä\nsangen tutussa värsyssä, joka sanasta sanaan kuuluu Suomeksi:\n\n    \"Meidän tiet ovat kehnot,\n    Sillat märkänevät unhotettuina,\n    Posti-paikoissa on luteita ja kirppuja,\n    Eivät silmän-räpäystä anna nukahtaa.\"\n\nSikäläiset asujat pitävät aina palvelijan matkoilla muassansa, ja\nuseamman kuin kerran sain minä kärsiä ylen-katsetta juuri sen vuoksi\nettä minulla ei ollut tämmöistä avittajata. Vaan tilan pitää\nvähä-varaisempikin kanssansa; mutta sen siistiydestä pidetään niin vähän\nlukua, että minun-arvoiseni miehet Venäjällä harvoin makaavat esim.\nlakanalla ja vielä harvempi kahden lakanan kanssa, jolle omasta\nkokemuksestani voin kertoa esi-merkiksi, että Pietarista Tallqvist'in\nrouvan kortteista lähdettyäni en nähnyt kahta lakanaa tilalla ennenkuin\ntaas samassa maja-talossa, kolmen vuoden perästä takaisin tultuani.\nRuoka-neuvon puolesta ovat Venäjän posti-paikat vielä kehnommat kuin\nkaiken muun, sillä niissä ei saa mitään, ja jos matka-miehellä ei ole\nevästä, täytyy hänen toisinaan matkata viisin sadoin virstoin ennenkuin\ntapaa paikan, jossa voipi saada maljallisen kaalia eli muuta lämmintä\nruokaa. Tee-vesi on tämmöisissä tiloissa ainoa ehkä kyllä vähän elättävä\nsia-aine muulle syömälle, ja myös palo-viina sille, joka sitä voipi\nenemmältä nauttia.\n\nMoskova, johon nyt voimme päättää päässeemme, on väki-rikas (asujia noin\n400,000) ja laaja, vaan epä-tasaisesti ja epä-sääntöisesti rakettu;\nkirkoista lienee se rikkahin kaupunki koko maa-ilmassa, ehkä niiden\nmäärä kuitenkaan ei mahtane olla niin suuri kuin joksi sen rahvas arvaa\nsanan-parressa: Moskovassa on neljä-kymmentä neljää-kymmentä kirkkoa\n(sorok sorokof tserkvej). Tämän Venäläiselle rakkaan kirkkojen paljouden\nja sitä seuraavan kirkollisen elämän kanssa yhdistää Moskovan nimi\nkaikki Venäjän kansan muistot niin ahdistuksen ja häväistyksen ajoista\nkuin voitonkin ja kunnian. Moskovaa ovat Venäjän viholliset Tatarit,\nPuolalaiset, Ruotsalaiset, Ranskalaiset kukin ajallansa ryöstäneet ja\nhävittäneet; vaan Moskovassa vietettiin myös voitto-juhlat Kasan'in ja\nAstrahan'in valloitettua, Moskovasta käsin voitettiin Siperia,\nMoskovasta käsin ruvettiin Puolalta valtaamaan maita ja Ruotsilta\nkiskomaan sen Itä-meren-takaisia aluskuntia, ja Moskovasta alkoi Venäjän\nvaarallisin vihollinen nyky-aikoina Napoleon sen palauksensa, joka ei\nloppunut ennenkuin Helenan saarella, ja joka Venäjän vallalle antoi vaan\nuutta voimaa, kunniaa ja painoa. Sen ohessa tuli Moskova jo aikaiseen,\nedellä mainitun permiläisen eli bjarmalaisen kauppa-tien tukkeuduttua,\npää-paikaksi itäisten maiden kaupalle lännen kanssa ja sen kanssa\nkeskukseksi Venäjän sisälliselle kaupalle. Kaupan myötä kulkeva sivistys\nlöysi myös ensimäisen kehtonsa Venäjältä Moskovassa; ensimäiset tässä\nmaassa tehdyt kirjat painettiin Moskovassa (vanhimmat kirjat Venäjän\nkielellä ovat kuitenkin painetut muualla: Veneziassa, Krakovassa j.m.),\nensimäinen peri-Venäjän yli-opisto perustettiin tähän kaupunkiin. Näillä\nmuistoilla on nykyinenkin Moskova, ehkä ei hallituksen istuin niinkuin\nmuinainen, koko valtakunnan painavin tehdas-paikka ja Pietarin rinnalla\nsen vahvin kauppa-kaupunki, joissa omaisuuksissa siitä joka haaralle\ntehtävät rauta-tiet pian tulevat sitä vielä enemmän kohottamaan; samalla\non se myös talvi-istuin rikkaammalle ja sivistyneemmälle aatelille, eli\noikeammin sille osalle aatelia, joka ei rakasta hovin hehkua ja Pietarin\nkaupungin ulko-maalaista koreutta, ja sen opisto, sen isän-maatansa\nrakastavat kirjan-kustantajat, sen Maecenatit vetävät maan paraimman\nkirjallisen tiedon ja taidon sinne. Kaikki nämä seikat yhteen luettuna\ntekevät, että Venäläinen joka haaralta laajaa valtakuntaansa hartaalla\nkunnioituksella luopi ajatuksensa Moskovaan ja sen Kreml'iin päin,\ntoivoo sieltä kansallensa sivistystä ja kielellensä ruokkoa, ja\nkeskustelemuksissa valtakunnan painavista asioista odottaa ensimäistä\nääntä Moskovasta.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Sanaa _lanko_ käytetään täällä sen pipliällisessä merkityksessä:\nsukulainen, heimolainen. Toinen pipliässä löytyvä sana, jota rahvaan\nkielessä en ole muualla kuin täällä kuullut, on _hamaan_, esim. hän\nmeni hamaan Pietariin asti.\n\n[2] Koko Neva on 67 virstaa pitkä. Nämä ja enimmät seuraaviakin\nilmoituksiani ovat otetut Stuckenberg'in tekemästä: _Hydrographie\ndes Russischen Reiches_, I Theil, S:t Ptburg 1844, ja saman tekijän\nkirjasta: _Beschreibung aller im Russischen Reiche gegrabenen und\nprojectirten Canäle_, 1841.\n\n[3] _Pitkä-silmäksi_ kutsutaan yli koko Viron ja Inkerin-maan sitä\nkalua, jolla meillä on muukalainen _kiikarin_ nimi, eli se vielä\nhankalampi, uudesta tehty sana _kurkistin_.\n\n[4] Tämä toivo on ilokseni viime vuosina toteutunut. Suomen hallitus,\nniinkuin kuulen, on ostanut Aunuksen kaupungissa maan kirkon\nja pappilan siaksi ja määrännyt 500 hopea-rupl. vuosi-palkaksi\nvarsinaiselle papille tässä maassa.\n\n[5] Europan rauhan-tekijä.\n\n[6] Sanaa _ihminen_ ei löydy tässä murteessa; sen siaan käytetään,\nniinkuin tässä, sanaa _mes_ (mies).\n\n[7] Ojatilla kutsutaan pääskeä _sarak-linduiseksi_.\n\n[8] Lukematta Siperian Tatarilaisia, joiden määrää en tiedä ilmoittaa,\nnousee tämän kansan luku Venäjän valtanunnassa Baschkirien (392 tuh.),\nMeschtschrakien (80 tuh.) ja Kirgisien (82 tuh.) kanssa, jotka puhuvat\nsaman kielen murteita, noin 2 miljonan paikoille.\n\n[9] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.\n\n[10] Tschuvaschit maksavat niinkuin monet muutkin itäiset kansat\nvaimoistansa _kalym'iksi_ kutsutun naima-rahan.\n\n[11] Tiettävästi keritään rekruuttein hiukset lyhyksi, heti otettua.\n\n[12] _Laschman'iksi_ kutsutaan kruunun-metsissä puun-hakkaajaa.\n\n[13] Ohitse mennessä saan sanoa, että tämä on karjan-huoneen\nsuomaIainen nimi, ja että sana _läävä_, jota meidän nykyiset\nkirjoittajat ovat ruvenneet niinkuin monta muutakin uutta sanaa vaan\noutoutensa tähden käyttämään, tulee venäjän sanasta хлевь (= navetta).\n\n[14] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.\n\n[15] Tätä kirjoittaessani en vielä tuntenut berliniläisen oppineen\n_Lepsius'en_ esittämää _yleistä aapistoa_, jota kielen-tutkijat nyt\novat ruvenneet käyttämään kirjattomia kieliä edes-asettaessaan ja jonka\nminäkin olen päättänyt omakseni ottaa. Se löytyy laveasti esiteltynä\nkirjoissa: \"_Das allgemeine linguistische Alphabet_. Grundzüge der\nUebertragung fremder Schriftsysteme und bisher noch ungeschriebener\nSprachen in europäischen Buchstaben. Von R. Lepsius. Berlin, 1855.\"\n\n[16] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.\n\n[17] Kirjasessa: Oб Этногрфической Kapте Eврoneйскoй Poссии,\nC. Пeтеpбypг. 1852. Castrénin nykyjään ulos-annetussa kirjassa\n_Ethnologiska Föreläsningar öfver Altaiska Folken_ ilmoitetaan tämän\nkansan määrä, saman tekijän vanhempia töitä myöten, 100 tuhatta henkeä\nvähemmäksi.\n\n[18] Castrén'in edellä-mainitussa työssä sanotaan Mokschalaisten\nelävän idän puolella, Ersäläisten lännempänä, joka on ihan väärin;\nlännimmäiset Mordvalaiset löytyvät Tambov'an läänissä ja ne tiedän\nomasta käymästäni heidän kylissänsä puhtaiksi Mokschalaisiksi.\nSamassa työssä luetaan niiden läänien joukkoon, joissa tätä kansaa\nlöytyy, Wätkankin lääni, vaikka siinä oikeutta myöten ei löydy yhtään\nMordvalaista, eikä heidän tiedetä koskaan näin kauas pohjaiseen päin\nulottuneen.\n\n[19] Tiettävästi kutsuttiin Uraali-jokea ennen tätä kapinaa Jaik'iksi,\nja sen seuduissa syttyi se ensin.\n\n[20] Nim. leikkaa tukkia sota-miehiksi otettavilta.\n\n[21] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.\n\n[22] Tällä lauseella ei ole vähintäkään perää, sillä josko Mokschan\nkielessä löytyykin joita-kuita hienompia eroituksia, ovat ne\npaikkakunnalliset ei säädylliset eli kansakunnalliset, niinkuin\nLepechin näyttää arvelevan koska Mordvan kansaa ei löydy muina kuin\nyhtenä talon-pojan säätynä, jonka jäsenet kaikki ovat yhtä korkeoita ja\nyhtä alku-peräisiä.\n\n[23] Sana _kylä_, puhuttaissa Voguulien mökki-ryhmistä, antaisi ehkä\nväärän ymmärryksen niistä, jonkatähden tässä käytämme voguulilaista\nsanaa _paul_, myös tämän seudun Venäjän kieleen otettu ja kaikilla\nkartoillakin käytetty.\n\n[24] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.\n\n[25] Nimet _Sosva ja Losva_ ovat epäilemättä syrjäniläiset ja\nSyrjäniläisten kautta, joka kansa tämän maan teki tutuksi Venäläisille,\ntulleet Venäjän kieleen. Sana _va_ merkitsee nim. edellisten kielessä\nvettä ja on päätteenä useammassa joen-nimessä Syrjänein ja Permiläisten\nmaassa, niinkuin esim. nimissä: _Kosva, Lisva, Koiva, Jaiva, Vilva,\nSeiva, Usva, Kolva_ j.n.e. Voguulin kielessä kutsutaan kummaistakin\nSosvaa ilman eroituksetta _Tayt_, ja Venäjäksikin ottaa eteläinen Sosva\nLosvan kanssa yhdyttyänsä tämän alku-peräisen nimensä takaisin, sillä\nsiitä lähtien kutsutaan sitä _Tavdaksi_.\n\n[26] Herra Regulyn kartalla _Ethnographisch-geographische Karte des\nnördlichen Ural-Gebiets, entworfen aus einer Reise in den Jahren\n1844-1845 von Anton v. Reguly, S:t Petersburg_ 1846, joka yleisesti\non sangen tarkka, on tämä nimi kirjoitettu _Taplia_, niinkuin eräissä\nmuissakin voguulilaisissa nimissä on kummallinen puustavien l:n ja s:n\nvaihdos, esim. _Maslau_ pitää olla _Massau, Lepliä_ pitää olla _Lepsje_\nj.n.e., joka on sitä ihmeellisempi kuin herra R. on itse paikoilla\nollut ja Voguulien suusta oikeat nimet kyllä kuullut.\n\n\n\n"]