Novelleja I
Guy de Maupassant (1850–1893)
Kymmenen novellin kokoelma sisältää ranskalaismestarin lyhytproosaa, joka tarkastelee ihmisyyden varjopuolia ja arkisia kohtaloita. Kertomukset sijoittuvat niin Intian eksoottisiin maisemiin kuin ranskalaiseen yhteiskuntaan, huipentuen psykologista kauhua ja yliluonnollisia sävyjä sisältävään kertomukseen Tuonpuoleinen.
Guy de Maupassant'n 'Novelleja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 702. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NOVELLEJA I
Kirj.
Guy de Maupassant
Suomentanut Martti Wuori
Kustannusliike Mattila & Kumpp., Helsinki, 1924.
SISÄLLYS:
Châli Paluu Françoise Rakkaus Käskyläinen Kävely Valvojaiset Rippi Pikku lekkeri Tuonpuoleinen (Le Horla)
CHÂLI.
Amiraali de la Vallée, joka näytti kuin olisi nukahtanut nojatuoliinsa, lausui ämmämäisellä äänellään: "Minulla on ollut pieni, sangen omituinen rakkausseikkailu. Tahdotteko, että kerron sen teille?"
Ja hievahtamatta suuren istuimensa pohjalta hän alkoi puhua, huulillaan tuo ryppyinen hymy, joka ei kadonnut niistä koskaan, tuollainen voltairemainen hymy, josta saattoi luulla hänen olevan kauhean skeptikon.
I.
Olin silloin kolmenkymmenen vuoden vanha ja meriväen luutnantti, kun minut lähetettiin tähtitieteelliselle tutkimusmatkalle Keski-Intiaan. Englannin hallitus antoi käytettäväkseni tarpeelliset varat tehtävän toteuttamiseksi ja pian matkustinkin muutaman miehen seurassa tuon omituisen, ihmeellisen maan sydämeen.
Matkan kertominen täyttäisi hyvinkin kaksikymmentä nidettä. Kuljin uskomattoman ihanain maiden kautta ja vierailin yliluonnollisen kauniiden ruhtinaiden luona, jotka elivät tavattoman komeasti. Parin kuukauden aika siellä oli minusta aivan kuin jokin runoelma, aivan kuin jossakin haaveenomaisessa valtakunnassa olisin matkustellut kuviteltujen norsujen selässä. Eriskummallisissa metsissä näin uskomattomia raunioita, kuin unennäössä eteeni ilmestyneissä kaupungeissa tapasin ihmeteltäviä rakennuksia, jotka olivat hienoja ja hiottuja kuin jalokivet, kevyitä kuin pitsikudokset ja suunnattomia kuin vuoret, tuollaisia tarunomaisia, taivaallisia rakennuksia, niin soreita ja somia, että saattoi rakastua niiden muotoihin yhtä hyvin kuin johonkin naiseen ja oikein tunsi ruumiillista, aistillista nautintoa niitä katsellessaan. Minä totisesti kuljin siellä, niinkuin Victor Hugo sanoo, valveillani unessa.
Saavuin sitten lopulta määräpaikkaani, Ganharan kaupunkiin, joka ennen muinoin oli Keski-Intian rikkaimpia, mutta nyt on kokolailla rappiotilassa, vaikka äveriään, arvovaltaisen, ylevän, mutta rajun ja julman ruhtinaan hallitsema. Tämä, rajah Maddon, on oikea itämaalainen valtias, hienotunteinen ja samalla raakalainen, kohtelias ja samalla verenhimoinen, suloa täynnä kuin nainen, mutta myöskin säälimättömän ankara.
Kaupunki sijaitsee laakson pohjalla pienen järven rannalla; sitä ympäröi joukko epäjumalain temppelejä, niin rakennettuja, että niiden kivijalat kylpevät vedessä. Etäältä tämä kaupunki näyttää valkoiselta täplältä, joka suurenee yhä kuta lähemmäksi tulee, ja vähitellen huomaa siellä sitten rakennusten, noiden sirojen intialaisten taideteosten kauniit, solakat huiput ja harjat.
Noin tunnin matkan päässä kaupungin portilta tuli minua vastaan uhkeasti satuloitu norsu, jota seurasi kunniasaattue. Nämä oli hallitsija minua varten lähettänyt. Ja näin minut vietiin palatsiin suurin juhlamenoin.
Olisin tahtonut saada aikaa pukeutua juhlapukuun, mutta hallitsija oli niin kärsimätön, ettei sitä sallinut, hän halusi ensin tutustua minuun saadakseen tietää, mitä huvia hänelle minusta saattoi olla. Sitten saisi nähdä.
Minut saatettiin ruskeankiiltävien sotamiesten keskitse, jotka loistavissa puvuissaan seisoivat kuin kuvapatsaat, suureen, sivukäytävien ympäröimään saliin, jossa seisoi kimaltaviin vaatteisiin puettuja, kallisarvoisilla hohtokivillä koristettuja miehiä.
Eräällä penkillä, joka oli kuin meidän puutarhapenkkimme ilman selkäintä, mutta verhottu ihmeellisellä matolla, näin jotakin paistavan, jotakin auringontapaista istumassa. Se oli rajah, joka minua odotti liikkumattomana mitä heleimmänkirkkaassa, keltaisessa puvussa. Yllään hänellä oli hohtokiviä kymmenen, ehkäpä viidentoista miljoonan arvosta, ja hänen otsallaan loisti yksinään kuuluisa Delhin tähti, joka aina on kuulunut mainehikkaalle Mundoren Pariharan hallitsijasuvulle, jonka jälkeläinen isäntäni oli.
Hän oli noin viidenkolmatta vanha mies, jolla näytti olevan neekerin verta suonissaan, vaikka olikin puhtainta hindulaista rotua. Hänellä oli suuret, terävät, hieman epämääräiset silmät, ulkonevat poskipäät, paksut huulet, käherä parta, matala otsa ja kiiltävät, suipot hampaat, joita hän usein näytti konemaisesti hymyillessään. Hän nousi ja tuli ojentamaan minulle kättä englantilaiseen tapaan, pyysi sitten minua istumaan viereensä penkille, joka oli niin korkea, että jalkani tuskin ylettyivät maahan. Siinä oli kovin paha istua.
Kohta sen jälkeen esitti hän minulle tiikerinmetsästystä seuraavaksi päiväksi. Metsästykset ja kaksintaistelut olivat hänen mielihuvituksiaan, eikä hän käsittänyt lainkaan, että ihmistä saattoi huvittaa jokin muukin. Hän kuvitteli nähtävästi, että olin tehnyt tämän pitkän matkan yksinomaan huvittaakseni häntä vähän ja ollakseni mukana hänen huveissaan.
Koska tarvitsin häntä kovin, niin koetin imarrella häntä. Hän oli niin tyytyväinen käytökseeni, että tahtoi oitis näyttää minulle taistelijain ottelua, ja veti minua perässään eräänlaiselle kilpatantereelle, joka sijaitsi palatsin sisällä.
Hänen käskystään ilmestyi sinne kaksi alastonta, vaskenkarvaisia miestä, jotka olivat asestetut teräskoukuilla. Ja heti paikalla he kävivät toistensa kimppuun tavoitellen toisiaan tuolla terävällä aseella, joka jätti heidän mustaan ihoonsa pitkiä, vertavuotavia haavoja.
Taistelua kesti kauan. Taistelevien ruumiit olivat yltä yleensä haavoja täynnä, joita he aikaansaivat toistensa lihaan haravoimalla sitä noilla terävillä aseillaan. Toisen poski oli halki, toisen korva kolmena siekaleena.
Ja hallitsija seurasi taistelua rajulla, intohimoisella ilolla. Hän oikein värisi mielihyvästä, ähki tyytyväisesti ja jäljitteli itsetiedottomin elein kaikkia taistelijain liikkeitä huudahtaen tuon tuostakin: "Iske, iske toki!"
Toinen miehistä kaatui tunnottomana maahan. Hänet oli kannettava pois ja rajah päästi pitkän mielipahan ja valituksen huokauksen, kun ottelu niin pian päättyi.
Sitten kääntyi hän minuun päin kuullakseen minun mielipidettäni. Olin kovin pahastunut, mutta ilmaisin kuitenkin suuren tyytyväisyyteni. Ja kohta sen jälkeen antoi hän käskyn saattaa minua Couch-Mahaliin (huvilinnaan), jossa minun oli määrä asua.
Kuljin mitä ihmeellisimpien puutarhojen kautta, jommoisia vain siellä saattaa nähdä, ja saavuin asuntooni.
Tuo palatsi, joka oli mitä ihanin taideteos ja sijaitsi kuninkaallisen puiston perällä, oli rakennettu pyhän Vihara-järven rannalle ja sillä tavoin, että sen seinien yksi sivu yleni suoraan vedestä. Se oli neliönmuotoinen ja kolmikerroksinen, jokainen kerros pylväskäytävien ympäröimä, jotka olivat hurmaavan kauniisti rakennetut. Joka nurkassa oli ilmavia torneja, mitkä korkeampia, mitkä matalampia, joko yksitellen tahi parittain, erikokoisia ja erimuotoisia, ja ne näyttivät aivan kuin luonnollisilta kukilta, jotka olivat puhjenneet tuon siron itämaisen rakennustaiteen kasvin latvoille. Ja kaikilla oli lisäksi hyvin eriskummalliset katot, aivan kuin niillä olisi ollut veikeät päähineet päässä.
Keskellä rakennusta kohosi solakka, läpinäkyvä, hurmaava torninhuippu pitkulaisesta, pulleasta holvikatosta, joka oli kuin taivasta kohti paljastettu marmorinen valkea naisen rinta.
Ja koko rakennus oli alhaalta ylös asti koristettu kuvanveistoksilla, tuommoisilla herkullisilla kuvioilla, jotka huumaavat katseen, hienoilla, liikkumattomilla henkilöryhmillä, joiden kiveen hakatut asennot ja eleet kertoivat Intian kansan oloista ja tavoista.
Huoneisiin virtasi valo harkkoreunaisista kaari-ikkunoista, joista oli näköala puutarhaan. Marmorilattioihin oli upotettu veikeitä kukkaiskuvioita onyks-, latsuli- ja agaattikivistä.
Olin tuskin ehtinyt pukeutua, kun ylhäinen hovivirkailija Haribadada, jonka erityisenä toimena oli välittää asioita hallitsijan ja minun välillä, ilmoitti tämän tulevan luokseni.
Ja keltapukuinen rajah saapui, puristi jälleen kättäni ja alkoi kertoa kaikenlaisia asioita tiedustellen vähän väliä minun mielipidettäni, jota minun ei ollut niinkään helppo lausua. Sitten hän halusi näyttää minulle vanhan palatsin raunioita, jotka olivat toisessa päässä puistoa.
Se oli oikea kivimetsä, jonka asukkaina oli suuria apinoita. Lähestyessämme niitä urokset alkoivat juosta pitkin muureja kauheasti irvistellen meille ja naaraat pakenivat näyttäen paljaita peräpakaroitaan ja kantaen käsivarsillaan pienokaisiaan. Hallitsija nauroi hurjasti, nipisti minua käsivarteen ilonsa merkiksi ja istuutui keskelle röykkiöitä, sillä välin kuin ympärillämme, kyyhöttäen muurien harjoilla, kokonainen liuta noita valkoisilla poskiparroilla koristettuja eläimiä näytti meille kieltään ja pui nyrkkiään.
Kylläkseen katseltuaan tätä näytelmää nousi keltainen hallitsija ylös ja lähti juhlallisesti astumaan pois kuljettaen minua rinnallaan ja onnellisena, että oli saanut näin paljon näyttää minulle jo tuloni ensimmäisenä päivänä. Vielä kerran hän huomautti, että suuri tiikerinmetsästys seuraavana päivänä pantiin toimeen minun kunniakseni.
Otin osaa tuohon metsästykseen, sitten toiseen, kolmanteen, aina kahteenkymmeneen peräkkäin. Metsästettiin vuoron perään kaikkia eläimiä, mitä siinä maassa oli, panttereita, karhuja, norsuja, antilooppeja, virtahevosia, krokotiileja ja jos mitä, ehkä toista puolta luomakunnan elävistä. Olin lopulta aivan masennuksissa ja kyllästynyt näkemään niin paljon verta vuotavan, väsynyt tuosta aina samasta huvista.
Lopulta hallitsijan into talttui, ja taipuen hartaisiin pyyntöihini hän antoi minulle vähän aikaa tehdä työtä. Nyt tyytyi hän siihen, että lähetti minulle lakkaamatta lahjoja. Sain hohtokiviä, kallisarvoisia kankaita, kesytettyjä eläimiä, ja näitä toi minulle Haribadada niin juhlallisella kunnioituksella kuin olisin ollut aurinko itse, vaikkapa hän pohjaltaan minua kovin halveksikin.
Ja joka päivä kantoi kokonainen liuta palvelijoita minulle katetuissa vadeissa annoksen kutakin hallitsijan ruokalajia.
Joka päivä täytyi minun näyttäytyä ja ottaa innokkaasti osaa johonkin uuteen, minua varten toimeenpantuun huvitukseen: bajadeerien tansseihin, silmänkääntäjäin esityksiin, sotajoukkojen tarkasteluihin, kaikkeen, mitä vain keksiä saattoi tämä vieraanvarainen, mutta pitkästyttävä rajah näyttääkseen minulle ihmeellisen maansa ihanuutta ja loistoa.
Niin pian kuin vain sain olla yksin, tein työtä tahi menin katselemaan apinoita, joiden seura huvitti minua sanomattoman paljon enemmän kuin itse hallitsijan.
Mutta eräänä iltana palatessani kävelyltä tapasin palatsin ovella Haribadadan, joka hyvin juhlallisena, salaperäisin lausein ilmoitti minulle, että huoneessani odotti minua hallitsijan lähettämä lahja. Ja samalla lausui hän isäntäni puolesta anteeksipyynnön, ettei hän ollut aikaisemmin tullut tarjonneeksi minulle, mitä ehkä olin kaivannut.
Tämän hämärän puheen jälkeen lähettiläs kumarsi ja katosi.
Astuin sisään ja huomasin seinän vieressä kuusi pientä tyttöä rinnakkain, liikkumattomina paikoillaan aivan kuin pystyssä oleva kalan harja. Vanhin heistä oli kenties kahdeksan, nuorin kuuden vuoden ikäinen. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä varten tuo tyttöryhmä oli huoneeseeni asetettu, mutta sitten käsitin hallitsijan hienotunteisen huomaavaisuuden minua kohtaan. Hän näet lahjoitti minulle haaremin. Ylenpalttisesta armostaan oli hän valinnut sen aivan nuorista, sillä sielläpäin on hedelmä sitä arvokkaampi, mitä kypsymättömämpi se on.
Minä jouduin kokonaan hämilleni ja seisoin häpeissäni noiden pikku tyttöjen edessä, jotka katselivat minua suurin, vakavin silmin, nähtävästi jo hyvin käsittäen, mitä heiltä saatoin vaatia.
En tiennyt mitä sanoa. Teki mieleni lähettää heidät tiehensä, mutta hallitsijan lahjaa ei niin vain sopinut evätä. Se olisi ollut mitä kauhein loukkaus. Täytyi siis pitää ja jättää luokseen tuo lapsilauma.
He seisoivat hievahtamatta paikallaan ja katselivat yhä minua odottaen määräystäni ja koettaen silmistäni lukea ajatuksiani. Mikä kirottu lahja! Kuinka se vaivasikaan minua! Vihdoin, kun alkoi tuntua naurettavalta, kysäsin vanhemmalta:
– Mikä sinun nimesi on?
– Châli, – vastasi hän.
Tuo tyttöletukka, jonka hieman kellahtava hipiä oli kaunis kuin norsunluu, oli hurmaava, oikea veistokuva sulavine, vakavine kasvonpiirteineen.
Kuullakseni mitä hän vastaisi ja saattaakseni hänet hämilleen lausuin sitten:
– Mitä varten olet täällä?
Lempeällä sointuvalla äänellään tyttö vastasi:
– Olen tullut tehdäkseni kaikki, mitä sinä, herra, suvaitset minulta vaatia.
Tyttöä oli neuvottu niin vastaamaan. Tein sitten saman kysymyksen kaikkein nuorimmalle, joka lausui selvään heikolla äänellään:
– Olen täällä sitä varten, mitä suvaitset minulta tahtoa, käskijäni.
Hän oli aivan kuin pikku hiiri, tuo lapsi, sievä kuin mikä. Nostin hänet syliini ja suutelin häntä. Toiset liikahtivat aivan kuin poistuakseen, arvellen nähtävästi, että olin vaalini tehnyt, mutta minä käskin heitä jäämään ja istuen intialaisten tapaan asetin heidät istumaan ympärilleni ja rupesin kertomaan heille juttuja omasta päästäni; osasin näet melko hyvin heidän kieltään.
He kuuntelivat hyvin tarkkaavasti, säpsähtelivät kummallisia seikkoja kuullessaan, värisivät tuskan tunteesta ja tekivät liikkeitä käsillään. He eivät, lapsiraukat, enää muistaneet lainkaan, minkätähden heidät oli sinne tuotu.
Lopetettuani kertomukseni, kutsuin luokseni läheisimmän palvelijani ja käskin tuoda makeisia, hilloja ja leivoksia, joita tytöt sitten söivät mahansa täyteen. Ja kun tämä seikkailu alkoi tuntua kovin hauskalta, keksin kaikenlaisia leikkejä huvittaakseni vaimojani.
Yksi näistä leikeistä varsinkin saavutti äärettömän menestyksen. Laitoin jalkojeni väliin sillan, ja minun kuusi pientä tyttöäni juoksi sen alitse, pienin ensinnä, suurin viimeisenä, ja tämä satutti minuun aina vähän, sillä hän ei koskaan kumartunut kylliksi. Näin juostessaan tyttöset päästelivät oikein huikeita naurahduksia, ja nuo nuoret äänet kaikuivat loistavan palatsini holvikattoisissa huoneissa vilkastuttaen sitä, täyttäen sen lasten ilolla ja elämän riemulla.
Sitten huvitti minua kovin valmistaa heidän makuuhuoneensa, jonne sijoitin viattomat aviosiippani nukkumaan. Ja minä suljin heidät sinne neljän palvelijattaren hoitoon, jotka hallitsijani oli lähettänyt luokseni samalla kertaa pitämään huolta vaimoistani.
Viikon ajan kesti huvia olla noiden nukkien isänä. Huviteltiin oikein hauskasti leikkimällä piilosilla ja sokkosilla ja muita leikkejä, jotka saivat heidät hurjiksi ilosta, sillä joka päivä keksin aina uusia huvituksia, jotka siellä olivat tuntemattomia ja heistä äärettömän mielenkiintoisia.
Asuntoni oli siitä lähtien kuin mikäkin koulu. Ja pienet ystävättäreni, jotka olivat puetut ihmeellisen kauniisiin, kullalla ja hopealla kirjailtuihin silkkipukuihin, juoksentelivat aivan kuin pienet koppakuoriaiset pitkin palatsin laajoja käytäviä ja rauhallisia saleja, joihin kaari-ikkunoista lankesi hämyisä valo.
Ei tiedä sitten, kuinka lienee tapahtunut, mutta eräänä iltana tuli suurimmasta tytöstä, jonka nimi oli Châli ja joka oli aivan kuin norsunluinen veistokuva ulkomuodoltaan, niin – hänestä tuli todellakin vaimoni.
Hän oli hurmaava pikku olento, hellä-, lempeä- ja hilpeäluontoinen, rakasti minua heti tulisella rakkaudella ja minäkin rakastin häntä, omituista kyllä, häveten, epäröiden, mielessäni eurooppalainen arkaileva oikeudentunto ja kuitenkin aistillisella, intohimoisella hellyydellä. Rakastin häntä kuin isä lastaan ja hyväilin häntä kuin mies ainakin vaimoaan.
Anteeksi, hyvät naiset, jos menen hieman liian pitkälle.
Muut jatkoivat leikkimistään tuossa palatsissa aivan kuin olisivat olleet lauma kissanpoikasia.
Châli oli seurassani aina paitsi silloin, kun kävin hallitsijan luona.
Me vietimme ihania hetkiä yhdessä vanhan palatsin raunioissa keskellä apinoita, joista oli tullut ystäviämme.
Châli makasi polvillani ja hautoi kaikenlaisia asioita pienessä salaperäisessä päässään tahi ehkäpä ei ajatellut mitään, mutta pysyi yhä noiden jalojen, mietiskelevien kansojen kauniissa, viehättävässä perinnäisessä asennossa, joka muistuttaa juhlallisia pyhimyspatsaita.
Olin tuonut sinne isossa vaskivadissa kaikenlaisia ruokatavaroita, leivoksia ja hedelmiä, ja apinat lähestyivät meitä vähitellen perässään arkailevat pienokaisensa. Sitten kävivät ne piiriin ympärillemme uskaltamatta tulla likemmäksi ja odottivat, että jakelisin heille herkkujani.
Melkein aina tuli silloin ensin rohkeampi urosapina aivan lähelleni käsi kurotettuna kuin kerjäläisen, ja minä annoin sille palasen, jonka se sitten vei naaraalleen. Kaikki muut päästivät silloin hurjia huutoja kateellisina ja vihaisina enkä saanut tuota hirveätä mölinää loppumaan, ennenkuin olin heittänyt jokaiselle osansa.
Kun minun oli kovin hyvä olla noiden raunioiden keskellä, niin halusin ottaa sinne työkalunikin. Mutta niin pian kuin apinat näkivät vaskiset kojeeni, alkoivat ne, luullen varmaankin noita esineitä surma-aseiksi, juosta tiehensä joka taholle kauheasti huutaen ja kirkuen.
Châlin seurassa istuskelin usein iltasin myöskin eräällä asuntoni ulkoparvekkeella, joka oli Vihara-järven yläpuolella. Me katselimme ääneti kuuta, joka kirkkaana liukui taivaan laella luoden veden pinnalle väräjöivän hopeaverhon, ja alhaalla toisella rannalla olevien pienten rakennusten ryhmää, jotka näyttivät sieviltä, veden rajassa kasvavilta sieniltä. Ja pidellen käsissäni pienen lemmittyni vakavakatseista päätä suutelin minä hiljakseen ja kauan hänen siloista otsaansa, hänen suuria silmiään, jotka olivat täynnä tuon muinaisen tarumaan salaisuuksia, ja hänen levollisia huuliaan, jotka aueten ottivat hyväilyjäni vastaan. Ja minut valtasi omituinen, mahtava, eritoten runollinen tunne, tunne, että tuossa tytössä omistin kokonaisen rodun, tuon kauniin salaperäisen rodun, josta kaikki muut tuntuivat johtuneen.
Sillä välin lähetteli hallitsija edelleen lahjojaan minulle.
Eräänä päivänä hän lähetti minulle esineen, jota en lainkaan saattanut odottaa ja joka herätti Châlin puolelta tavatonta ihailua. Se oli aivan yksinkertainen näkinkenkälaatikko, tuollainen pahvilaatikko, joka yltä yleensä on koristeltu päälleliimatuilla simpukan kuorilla. Ranskassa se olisi maksanut enintään pari frangia. Mutta siellä oli tämän pikku esineen arvo suunnaton. Se oli varmaankin ensimmäinen, joka oli siihen maahan tuotu.
Minä panin sen syrjään ja jätin sen siihen hymyillen tuon rihkamatavaran suurelle merkitykselle.
Mutta Châli katseli ja ihmetteli sitä hellittämättä, ollen siitä aivan haltioissaan. Tuon tuostakin kysyi hän minulta: "Saanko minä koskettaa siihen?" Ja annettuani hänelle luvan, aukoi ja sulki hän sen kantta hyvin varovasti, ja kosketteli pienillä sormillaan hyvin hiljaa näkinkenkiä, nähtävästi tuntien suurta nautintoa aina sydämensä pohjaan asti.
Sillä välin olin saanut työni loppuun ja minun oli lähdettävä kotimatkalle. En voinut kuitenkaan pitkään aikaan tehdä ratkaisevaa päätöstä, sillä siitä pidätti minua nyt rakkauteni tuohon pieneen ystävättäreeni. Lopuksi oli kuitenkin päätös tehtävä.
Hallitsija pahoitteli sitä kovin ja pani jälleen toimeen metsästyksiä ja kaksintaisteluja. Mutta kaksi viikkoa näin huviteltuani ilmoitin, etten saattanut enää kauemmin viipyä, ja hän päästi minut lähtemään.
Châlin jäähyväiset olivat sydäntäsärkevät. Hän itki riippuen kaulassani, pää povellani, aivan masentuneena surusta. En tietänyt millä häntä rauhoittaa, kun hyväilynikään eivät enää auttaneet.
Silloin pälkähti päähäni ajatus, nousin ylös, menin ja otin näkinkenkälaatikon ja pistin sen hänen käsiinsä sanoen: "Tämä on sinulle. Saat pitää sen."
Ensin hän hymyili. Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ihastuksesta, syvästä ilosta, että uni, joka on näyttänyt mahdottomalta, yht'äkkiä on käynyt toteen.
Ja hän suuteli minua hurjasti. Siitä huolimatta itki hän kovin viimeisen kerran hyvästellessämme.
Annoin sitten isällisiä suudelmia ja leivoksia kaikille muillekin vaimoilleni ja lähdin matkalle.
II.
Oli kulunut kaksi vuotta, kun toimeni meriväessä sattumalta jälleen vei minut Bombayhin. Odottamattomain asianhaarain johdosta minut jätettiin sinne uuteen tehtävään, johon minut teki soveliaaksi perehtymiseni sen maan oloihin ja kieleen.
Sain työni lopetetuksi hyvin pian ja kun käytettävänäni oli vielä kolmen kuukauden aika, niin teki mieleni käydä tervehtimässä ystävääni Ganharan hallitsijaa ja pientä vaimoani Châlita, joka varmaan jo oli paljon muuttunut.
Rajah Maddan otti minut vastaan rajattomasti iloiten. Hän antoi silmieni edessä kolmen taistelijan heittää henkensä eikä jättänyt minua hetkeksikään yksin ensimmäisenä päivänä sinne saavuttuani.
Kun iltasella vihdoin olin vapaa, kutsutin luokseni Haribadadan ja kyseltyäni häneltä ensin jos jotakin kääntääkseni pois hänen huomionsa varsinaisesta asiastani, utelin sitten:
– Tiedättekö jotakin, kuinka pikku Châlin on käynyt, jonka rajah minulle lahjoitti?
Mies muuttui alakuloisen näköiseksi ja vastasi kovin hämillään:
– Parempi olla hänestä puhumatta.
– Miksi niin? Hän oli kovin suloinen pikku naikkonen.
– Hän käyttäytyi hullusti, herra.
– Kuinka? Châliko? Kuinka hänen on käynyt? Missä hän on?
– Tarkoitan, että hän päätti pahoin päivänsä.
– Päättikö pahoin? Onko hän kuollut?
– On, herra. Hän teki ilkeän teon.
Olin kovin liikutettu, tunsin sydämeni jyskyttävän ja itkun kuristavan kurkkuani. Jatkoin:
– Ilkeänkö teon? Minkä niin? Mitä hänelle tapahtui?
Ja joutuen yhä enemmän hämilleen sopersi hän:
– On parempi olla sitä kysymättä.
– Mutta minä tahdon tietää.
– Hän varasti.
– Kuinka? Châliko? Mitä hän varasti?
– Teidän tavaroitanne.
– Minun? Kuinka niin?
– Samana päivänä, kun matkustitte pois, otti hän teiltä hallitsijan teille lahjoittaman arkun. Se löytyi hänen käsistään.
– Mikä arkku?
– Näkinkenkäarkku.
– Mutta minähän itse annoin sen hänelle.
Intialainen loi minuun hämmästyneen katseensa ja vastasi:
– Niin, kyllä hän todellakin kaikin pyhin valoin vannoi, että te olitte sen hänelle antanut. Mutta ei näyttänyt uskottavalta, että olisitte voinut antaa orjattarelle hallitsijan teille antaman lahjan, ja siksi rajah antoi rangaista häntä.
– Miten rangaista? Mitäs hänelle tehtiin?
– Hänet pantiin säkkiin, herra, ja viskattiin järveen tästä ikkunasta, tämän saman huoneen ikkunasta, jossa olemme ja jossa hän oli rikoksensa tehnyt.
Minut järkytti hirvein tuskan tunne, minkä milloinkaan olen tuntenut; viittasin Haribadadaa poistumaan, jottei hän näkisi minun itkevän.
Ja koko yön istuin sitten sillä parvekkeella, joka oli järven yläpuolella ja jossa niin monta kertaa olin pidellyt tuota lapsiraukkaa sylissäni.
Ja ajattelin, että tuon pienen siron olennon ruumis mätäni siinä jalkojeni alla säkissä, jonka suu oli nuoralla kiinni sidottu, tuon mustan veden pohjalla, jota yhdessä ennen olimme katselleet.
Seuraavana päivänä matkustin pois välittämättä rajahin rukouksista ja kovasta surusta.
Ja minusta tuntuu nyt, etten koskaan ole rakastanut ketään muuta naista kuin pikku Châlita.
PALUU.
Meri viskoo laineitaan rannalle tiheään ja yksitoikkoisesti. Pieniä, valkoisia pilviä kiitää nopeasti poikki avaran, sinisen taivaan hurjan tuulen lennättäminä kuin mitäkin lintuja. Ja merta kohti viettävän painanteen poimussa kyyhöttävä kylä lämmitteleikse päivän paisteessa.
Sen suussa seisoo tien vieressä yksinään Martin-Lévesquen talo. Se oli pikkarainen kalastajan asunto, saviseinäinen, olkikattoinen, harjallaan sinertävää tiiltä. Melkein vain nenäliinan kokoinen puutarha, jossa kasvaa sipulia, vähän kaalia, persiljaa ja dilliä, on portin vieressä aidan takana, joka kulkee tien puolella.
Mies on poissa kalassa ja vaimo paikkailee rakennuksen edessä isoa ruskeata verkkoa, joka riippuu seinällä kuin mikäkin suunnattoman suuri hämähäkinseitti. Noin neljäntoista vuoden vanha tyttö istuu puutarhan portilla olkituolilla selkäkenossa aitaan nojautuen ja paikkaa liinavaatteita, köyhän jo monasti ennen paikattuja liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen sylkyttelee sylissään ihan pientä lasta, joka ei vielä liiku eikä puhu. Ja kaksi kahden, kolmen vuoden vanhaa kakaraa, pyllyllään maassa ja nenät vastatusten, kaivelee kömpelöin käsin maata ja viskaa kahmaloittain hiekkaa toistensa silmille.
Ei puhu kukaan mitään. Kapalolapsi vain, jota koetetaan nukuttaa, itkeä pirisee yhteen menoon heikolla, pienellä äänellään. Kissa makaa ikkunalla, ja seinän juurella ovat leukoijat lakastuneet kauniiksi, valkoiseksi kukkaisrykelmäksi, jossa surisee kokonainen lauma kärpäsiä.
Kasvava tyttö, joka istuu ja ompelee portilla, äännähtää äkkiä:
– Äit' hoi!
Äiti vastaa:
– Mikäs on?
– Se on taas täällä.
Ovat aamusta pitäen olleet huolissaan, kun muuan mies on maleksinut heidän talonsa ympärillä – vanha, kerjäläisennäköinen mies. Olivat huomanneet hänet, kun menivät saattamaan isää veneelle hänen matkalle lähtiessään. Mies oli istunut ojan reunalla vastapäätä heidän porttiansa. Ja kun sitten palasivat rannasta, niin olivat jälleen nähneet hänen heidän taloaan katselevan.
Mies oli näyttänyt sairaalta ja kovin surkealta. Ei ollut hievahtanut paikaltaan tunnin aikaan. Ja kun sitten oli huomannut, että häntä katseltiin kuin mitäkin pahantekijää, oli hän noussut ja mennyt tiehensä jalkaansa laahustaen.
Mutta kohta olivat sitten taas nähneet hänen palaavan verkkaisin, väsynein askelin. Ja taas hän oli istuutunut, vaikka sillä kertaa vähän edemmäksi, aivan kuin tähystelemään.
Äiti ja tytöt olivat alkaneet pelätä. Äiti varsinkin oli levoton, hän kun oli luonteeltaan arka ja kun hänen miehensä oli määrä palata kalasta vasta iltamyöhällä.
Hänen miehensä nimi oli Lévesque, ja hänen oma nimensä taas Martin, ja heitä nimitettiin nimellä Martin-Lévesque. Ja seuraavasti syystä.
Vaimo oli ensimmäisen kerran ollut naimisissa erään merimiehen kanssa, jonka nimi oli Martin, ja joka joka kesä kävi New-Foundlandissa turskia pyytämässä. Kaksi vuotta naimisissa oltuaan oli hänelle syntynyt pieni tyttö ja seitsemättä kuukautta oli hän raskaana, kun Dieppestä kotoisin oleva kolmimastolaiva "Sisarukset", jolla hänen miehensä purjehti, oli hävinnyt teille tietymättömille. Eikä miehestä sen koommin ollut kuulunut yhtään mitään. Ei yksikään laivan merimiehistä ollut palannut takaisin. Häntä pidettiin niinmuodoin kokonaan kadonneena.
Martinin vaimo oli odottanut miestään kymmenen vuotta ja kasvattanut suurella vaivalla molempia lapsiaan. Kun hän oli reipas ja kunnon nainen, niin kosi häntä sitten muuan kalastaja Lévesque, joka oli leskimies ja yhden pojan isä. He menivät naimisiin, ja kolmen vuoden kuluessa heille syntyi kaksi lasta.
Meidän toimeentulonsa oli työlästä ja työteliästä. Vilja oli kallista ja lihaa näki tuskin nimeksikään heidän talossaan. Väliin talvisaikaan, myrskyisinä kuukausina, he joutuivat velkoihin leipäkauppiaalle. Mutta lapset voivat kuitenkin hyvin. Heistä sanottiin:
– Martin-Lévesquet ovat kunnon ihmisiä. Rouva Martin on kova työtä tekemään ja Lévesque on semmoinen kalastaja, ettei toista mokomaa.
Portilla istuva tyttö jatkoi:
– Ihan on kuin tuntisi meidät. Kukaties se on joku kerjäläinen Eprévillestä tahi Auzeboscista.
Äitipä ei erehtynyt. Ei, ei, ei se ollut sen puolen miehiä, varmasti ei.
Kun mies pölkkynä pysyi paikallaan ja vain tuijottamistaan tuijotti Martin-Lévesquen taloa kohti, raivostui rouva Martin, sieppasi pelon rohkaisemana lapion ja riensi portille.
– Mitä te siinä teette? huusi hän kulkurille.
Mies vastasi käheällä äänellä:
– Istunpahan vain raitista ilmaa hengittämässä. Mitäs pahaa teille siitä on?
Vaimo jatkoi:
– Pitääkö sitä siinä sitten olla yhä kuin vakoilemassa meidän taloa?
Mies vastasi:
– Enpä tässä ketään häiritse. Kaipa sitä toki saa tien vieressä istua?
Kun ei voinut siihen mitään vastata, niin vaimo meni takaisin kotiinsa.
Päivä kului hitaasti. Puolen päivän aikaan mies hävisi. Mutta viiden aikaan kulki taas siitä ohi. Illalla häntä ei sitten enää nähty.
Lévesque palasi iltahämärässä. Hänelle kerrottiin asia. Hän arveli:
– Se on joku vetelehtijä tahi muu kujeilija.
Ja hän pani maata levollisena, mutta hänen aviokumppaninsa mietti yhä tuota kuljeksijaa, joka oli häntä katsellut niin omituisin silmin.
Päivän tultua oli kova tuuli, ja kun kalastaja näki, ettei voinut lähteä merelle, niin hän kävi auttamaan vaimoaan verkkojen paikkaamisessa.
Yhdeksän aikaan tuli rouva Martinin vanhin tytär, joka oli mennyt leipää ostamaan, juosten takaisin ja huusi pelästyneen näköisenä:
– Äiti, nyt se on täällä taas.
Äiti kävi levottomaksi ja sanoi ihan kalpeana miehelleen:
– Käyhän sanomassa hänelle, ettei hän näin vaivaisi meitä, sillä se tekee minut ihan hulluksi.
Lévesque, joka oli isokasvuinen, ahavoitunut, kankea ja punapartainen, sinisilmäinen, lyhytniskainen merimies, kaulassaan aina villahuivi, ettei vilustuisi tuulessa ja sateessa aavalla merellä, meni rauhallisesti ulos ja astui kulkurin luo.
He ryhtyivät puhumaan keskenään.
Äiti ja lapset katselivat heitä etäältä huolissaan ja vavisten,
Yht'äkkiä nousi vieras ylös ja lähti Lévesquen mukana astumaan taloa kohti.
Rouva Martin hätääntyi ja perääntyi paikaltaan. Hänen miehensä sanoi hänelle:
– Annahan hänelle palanen leipää ja vähän juotavaa. Hän ei ole syönyt mitään sitten kuin toissa päivänä.
He astuivat molemmat sisään vaimon ja lasten tullessa perässä.
Kulkija istuutui ja kävi syömään pää kumarassa kaikkien häntä katsellessa.
Äiti seisoi ja tarkasteli häntä. Molemmat vanhimmat tytöt, hänen tyttärensä ensimmäisestä aviosta, nojautuivat selin oveen, toinen pienin lapsi sylissä, ja iskivät häneen ahneet katseensa, pienemmät taas olivat istuutuneet uunin liepeelle ja jätettyään nokisen paistinvartaan kanssa leikkimisen kesken katselivat myöskin tuota vierasta. Lévesque kysyi istuutuen tuolille:
– Kaukaako olette tullut?
– Cettestä olen tullut.
– Jalkaisinko, vai?
– Jalkaisin kyllä. Minkäpä sille, kun ei muuten voi.
– Minnekäs matka piti?
– Tännepä tänne.
– Onko täälläpäin tuttuja?
– Saattaapa niitäkin olla.
Siihen sitten puhe loppui. Mies söi hitaasti, vaikka nälkiintynyt olikin, ja ryyppäsi jokaisen leipäpalan päälle juomaa. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ryppyiset ja sisäänvajonneet, ja näytti siltä, kuin hän olisi paljon kärsinyt.
Yht'äkkiä kysäsi Lévesque:
– Mikäs teidän nimenne on? Mies vastasi päätään nostamatta:
– Nimeni on Martin.
Omituinen väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen aivan kuin lähemmältä nähdäkseen kulkijaa ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet riipuksissa ja suu ammollaan. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Vihdoin alkoi Lévesque:
– Oletteko täältä kotoisin?
Mies vastasi:
– Täältä olen.
Ja kun hän sitten vihdoin kohotti päätään, kohtasivat hänen ja vaimonsa katseet toisensa ja jäivät tuijottamaan toisiinsa aivan kuin kiinni naulattuina.
Ja vaimo lausui silloin yht'äkkiä muuttuneella, matalalla, värisevällä äänellä:
– Sinäkö se olet mieheni?
Toinen sai verkalleen vastatuksi:
– Kyllä, minähän se.
Hän ei hievahtanutkaan, pureksi vain leipäänsä. Lévesque, ollen enemmän ällistynyt kuin liikutettu, sopersi:
– Vai olet sinä Martin?
Mies vastasi suorasukaisesti:
– Kyllä, minä se olen.
Ja toinen aviomies kysäisi:
– Mistäs sinä sitten tulet?
Ensimmäinen kertoi:
– Afrikan rannoilta. Ajoimme siellä karille. Kolmen vain pelastuimme, Picard, Vatinel ja minä. Sitten ottivat villit meidät vangiksi ja pitivät kaksitoista vuotta. Picard ja Vatinel kuolivat. Muuan englantilainen matkailija otti minut siellä käydessään mukaansa ja toi Cetteen. Ja tässä sitä nyt olen.
Rouva Martin oli puhjennut itkuun peittäen kasvonsa esiliinaansa.
Lévesque lausui:
– Mitäs sitä nyt sitten tehdään?
Martin kysyi:
– Sinäkö se nyt olet hänen miehensä?
Lévesque vastasi:
– Minä se olen.
He katselivat ääneti toisiaan. Silloin Martin luoden katseensa lapsiin, jotka seisoivat piirissä hänen ympärillään, nyökäytti päätään kahta tyttöä kohti:
– Nuoko ne on minun?
Lévesque sanoi:
– Sinun ne ovat.
Martin ei noussut paikaltaan, ei syleillyt heitä, lausui vain:
– Herranen aika kun ovat suuret!
Lévesque lausui taas:
– Mitäs sitä nyt tehdään?
Martin oli ymmällään hänkin eikä tietänyt sitä paremmin. Vihdoin teki hän päätöksensä:
– Tehdään niinkuin sinä tahdot. En halua tehdä vääryyttä. On vain vaikeata taloon nähden. Meillä on kummallakin lapsemme, minulla kaksi, sinulla kolme. Mutta äiti, onko hän sinun vai minun? Suostun tekemään sinun mielesi mukaan. Mutta talo, se on minun, sillä sain sen isältäni, täällä olen syntynyt ja paperitkin ovat laillisessa kunnossa.
Rouva Martin itki yhä itkemistään nyyhkytellen siniseen esiliinaansa. Molemmat suurimmat tytöt olivat tulleet lähemmäksi ja katselivat levottomina isäänsä.
Tämä oli lopettanut syöntinsä. Nyt sanoi hän vuorostaan:
– Mitä sitä nyt sitten tehdään?
Lévesquen päähän juolahti ajatus:
– Pitää mennä rovastin luo, ratkaiskoon hän.
Martin nousi ja kun hän astui vaimoaan kohti, heittäytyi tämä nyyhkyttäen hänen rintaansa vasten.
– Mieheni! Sinähän se taas olet! Martin, Martin raukka! Sinähän se taas olet!
Ja hän syleili häntä molemmin käsin, vanhan tunteen äkkiä herätessä puuskahtaen hänen sielussaan, muistojen rajusti puistellessa häntä, muistojen, jotka toivat hänelle mieleen ajan, jolloin hän oli kahdenkymmenen vanha ja tunsi ensimmäisen rakkautensa hellät halailut.
Martin, liikutettuna hänkin, suuteli vaimoaan myssylle. Molemmat uunin liepeellä kyyköttävät lapset rupesivat, kuulleessaan äitinsä itkevän, yhdessä parkumaan hekin, ja viimeksi syntynyt, jota Martinin nuorempi tyttö piteli sylissään, huusi kimeällä äänellä kuin huonosointuinen huilu. Lévesque seisoi ja odotteli:
– Lähdetään asiaa järjestelemään.
Martin irtaantui vaimostaan, ja kun hän katseli molempia tyttäriään, sanoi äiti heille:
– Suudelkaa toki isäänne!
Nämä lähestyivät häntä samalla kertaa, silmät kuivina, hämmästyneinä ja hiukan pelokkaina. Ja Martin suuteli heitä vuorotellen molemmille poskille kovasti maiskauttaen niinkuin talonpoikainen mies ainakin. Nähdessään vieraan lähestyvän päästi pienin lapsi niin huikeita huutoja, että oli vähällä saada kouristuskohtauksen.
Sitten lähtivät molemmat miehet yhdessä ulos.
Heidän kulkiessaan Commerce-kahvilan ohi kysyi Lévesque:
– Mitäs jos otettaisiin pikku naukku?
– Vallan kernaasti, – selitti Martin.
He menivät sisään ja istuutuivat vielä tyhjään huoneeseen.
– Hoi, isäntä! Kaksi "tuimaa", parasta lajia! Martin on tullut takaisin tiedäks, se vaimoni Martin, "Sisarusten" Martin, joka oli kadoksissa.
Ja kapakan isäntä, möhömahainen, punanaamainen, rasvan pöhöttämä mies tuli kolme lasia toisessa ja viinakarahvi toisessa kädessä ja sanoi rauhallisella äänellä:
– Katos vain! Vai olet sinä siinä, Martin?
Martin vastasi:
– Tässähän minä olen!...
FRANÇOISE.
I.
Toukokuun 3 p:nä 1882 lähti Havresta purjehtimaan Kiinaan kolmimastoinen alus "Tuulten Pyhä Neitsyt". Se purki lastinsa Kiinassa, otti siellä uuden lastin, vei sen Buenos-Ayresiin ja kuljetti täältä tavaraa Brasiliaan.
Matkat, vahingoittumiset, korjaamiset, kuukausimääriä kestäneet tyvenet, tuulet, jotka ajelivat laivan kauas reitiltä, seikkailut ja vauriot viivyttivät sitä niin, että se purjehti vierailla vesillä neljä vuotta ja vasta toukokuun 8 p:nä 1886 saapui Marseilleen, lastinaan amerikkalaisilla säilykkeillä täytettyjä läkkilaatikoita.
Laivaan kuului sen lähtiessä Havresta kapteeni, hänen apulaisensa ja 14 laivamiestä. Matkalla yksi laivamies kuoli, neljä hävisi eri tilaisuuksissa ja ainoastaan yhdeksän palasi Ranskaan. Poistuneiden miesten sijaan oli pestattu kaksi amerikkalaista, yksi neekeri ja yksi ruotsalainen, joka oli tavattu eräästä kapakasta Singaporessa.
Aluksen purjeet vedettiin kokoon ja köydet sidottiin mastoihin ristiin kiinni. Tuli hinaajahöyry, joka puhkuen kuljetti sen muitten laivojen viereen. Meri oli tyven, maininki tuskin läikytti vettä rannassa. Laiva asettui riviin, jossa pitkin rannikkoa vierivieressä oli kaiken maailman laivoja, suuria ja pieniä, jos minkä muotoisia ja mallisia. "Tuulten Pyhä Neitsyt" joutui italialaisen prikin ja englantilaisen kaljaasin väliin, jotka väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa uudelle toverille.
Niin pian kuin laivan päällikkö oli päässyt irti tulli- ja satamavirkamiehistä, laski hän puolet laivaväestä koko yöksi maihin.
Oli leuto kesäyö. Marseille oli täydessä valaistuksessa, kaduille levisi keittiöstä ruoanhajua, kaikkialta kuului puheen sorinaa, rattaiden kolinaa ja iloista huutoa.
"Tuulten Pyhän Neitsyen" miehistö ei ollut neljään kuukauteen ollut maissa, ja nyt matruusit rantaan päästyään astuivat kaksittain arasti kaupungille aivan kuin kaupunkiin tottumattomat ihmiset ainakin. He katselivat ympärilleen nuuskien sataman viereisiä katuja ikäänkuin etsien jotakin. Neljään kuukauteen he eivät olleet nähneet naisia... Muitten edellä astui Célestin Duclos, roteva ja ketterä mies. Hän aina johti muita, kun he kävivät maissa. Hän aina löysi hyviä paikkoja, osasi aina tarpeen tullen suoriutua pulasta eikä ryhtynyt tappeluun, niinkuin laivamiesten useinkin on tapa maihin päästyään, mutta jos kerran tappelu oli syntynyt, niin hän ei tovereitaan jättänyt ja pystyi kyllä pitämään puoliansa.
Pitkän aikaa matruusit maleksivat hämäriä katuja, jotka laskeutuivat kuin viemärit merenrantaan päin ja joista lemusi ummehtunut kellarien ja varastojen haju. Vihdoin Célestin valitsi erään kapean poikkikadun, jossa muutaman oven yläpuolella paloi kuperia lyhtyjä, ja poikkesi sinne. Naljaillen ja hyräillen miehet astuivat hänen jäljessään. Värillisiin, tummalasisiin lyhtyihin oli maalattu isot numerot. Matalissa huoneissa istui kaislatuoleilla esiliinoihin puettuja naisia; nähtyään merimiehet he hypähtivät paikoiltaan, juoksivat ulos keskelle katua, asettuivat miesten tielle ja alkoivat houkutella heitä kukin luolaansa.
Silloin tällöin aukeni eteisen perällä ovi. Siinä näyttäytyi puoleksi riisuutunut nainen, yllään karkeat, tiukat housut, lyhyenläntä alushame ja musta samettinen liivi, joka oli kultaompeluksilla koristeltu. "Hei, pojat, tulkaa sisään!" kutsui hän jo kaukaa huutaen, juoksipa välistä uloskin, tarrautui johonkin matruusiin ja veti häntä minkä jaksoi ovea kohti. Hän imeytyi mieheen kiinni kuin hämähäkki, joka kuljettaa itseänsä väkevämpää kärpästä. Mies vastusteli heikosti muitten pysähtyessä ja katsellessa, mitä tuleman piti, mutta Célestin Duclos huusi: "Ei sinne, älä mene! Edemmäksi!" Ja mies totteli häntä, tempautui väkisin naisen käsistä. Ja matruusit astuivat eteenpäin suuttuneen naisen huutaessa haukkumasanoja heidän peräänsä. Siihen hälinään hyppäsi pitkin ahdasta katua ulos toisia naisia, kävivät miesten kimppuun ja kähein äänin kiittelivät tavaraansa. Siten miehet kulkivat yhä edelleen. Aika ajoin tuli heitä vastaan milloin sotamiehiä, jotka helistelivät kannuksiaan, milloin joku yksinäinen porvari tai kauppa-apulainen, joka oli menossa tuttuun paikkaan. Toisilla syrjäkaduilla paloi samanlaisia lyhtyjä, mutta laivamiehet kävelivät aina eteenpäin astuen haisevassa liejussa, jota valui talojen alta. Mutta tuossapa Duclos pysähtyi erään talon kohdalle, joka näytti muita siistimmältä, ja vei miehensä sinne sisään.
II.
Matruusit istuivat kapakan isossa salissa. Jokainen heistä valitsi itselleen ystävättären, jonka kanssa sitten seurusteli koko illan; sellainen oli tapa talossa. Kolme pöytää sijoitettiin yhteen, ja ensin miehet joivat naistensa kanssa, sitten menivät heidän seurassaan yläkertaan. Kauan ja kovasti kolisivat paksut anturat portaitten puisilla astimilla, ennenkuin kaikki ehtivät kapeasta ovesta sisään ja hajaantuivat kukin suojaansa. Sieltä he taas laskeutuivat alas juomaan, sitten jälleen menivät ylös. Humu kävi rentonaan. Koko puolen vuoden palkka meni menojaan neljän tunnin juopottelussa. Kello yhdentoista aikaan kaikki olivat jo juovuksissa ja silmät veristävinä huusivat päättömästi tietämättä itse mitä. Mikä lauloi, mikä kiljui, mikä takoi nyrkkiään pöytään, mikä kaatoi viiniä kurkkuunsa. Célestin Duclos istui toveriensa keskellä. Hänen kanssaan istui iso, lihava ja punaposkinen nainen. Duclos oli juonut yhtä paljon kuin muutkin, mutta ei ollut kuitenkaan vielä ihan humalassa; hänen päässään liikkui joitakin ajatuksia. Hän oli heltynyt ja mietti, mistä puhuisi naikkosensa kanssa. Mutta ajatukset vain tulivat ja menivät heti tiehensä eikä hän mitenkään saanut niistä kiinni, ei voinut muistaa eikä ilmaista mitään.
Hän nauroi ja lausui:
– Ka, niin vai ... niin vai ... ja joko olet kauankin täällä ollut?
– Kuusi kuukautta, vastasi tyttö.
Mies nyökäytti päätään ikäänkuin hyväksymisen merkiksi.
– No, onkos sun hyvä ollaksesi?
Tyttö mietti.
– Olenpahan tottunut, sanoi hän. – Kun täytyy. Ja onhan näin parempi kuin palvelijana tai pyykkärinä.
Mies nyökäytti hyväksyvästi päätään niinkuin siinäkin hänen kanssaan yhtä mieltä ollen.
– Täältäkö olet kotoisin?
Tyttö pudisti päätään merkiksi, ettei ollut.
– Kaukaako sitten?
Tyttö nyökäytti päätään.
– Mistäpäin?
Tyttö mietti ikäänkuin muistellen.
– Perpignannesta olen, sanoi hän.
– Vai niin, lausui mies ja vaikeni.
– Entäs sinä, merimieskö olet? kysyi vuorostaan tyttö.
– Niin, merimiehiä ollaan.
– Mitäs, oletteko kaukaakin seilanneet?
– Eipä likelläkään. Onpahan jos jotain nähty.
– Kukaties olette maailman ympärikin matkustaneet?
– Eikä vain kerran, miltei kahdestikin on käyty.
Tyttö ikäänkuin mietiskeli jotakin muistutellen.
– Kaipa on paljonkin laivoja vastaanne tullut? sanoi hän.
– Ka, mitenkäs!
– Eikös ole vastaanne sattunut tulemaan "Tuulten Pyhä Neitsyt?" On semmoinenkin.
Merimies hämmästyi kuullessaan omaa laivaansa mainittavan ja päätti lyödä leikiksi.
– Mitenkäs, viime viikolla tuli.
– Totta ihan? kysyi tyttö ja kalpeni.
– Totta.
– Etkö valehtele?
– Jumal'auta, vannoi mies.
– Mutta etkös ole nähnyt siinä Célestin Duclosta? – kysyi tyttö.
– Célestin Duclosta? toisti toinen ja hämmästyi, jopa melkein säikähtyi. Mistä tuo saattoi hänen nimensä tietää?
– Vai tunnet hänet? kysyi mies.
Tyttökin näkyi jotakin säikähtäneen.
– En, en minä, vaan eräs toinen nainen täällä hänet tuntee.
– Mikä nainen? Tässäkö talossa?
– Eikä, tässä lähellä.
– Missä lähellä?
– Eipähän vain kaukana.
– Kuka hän on?
– Onpahan vain muuan nainen, samanlainen kuin minäkin.
– Mitäs hänelle siitä miehestä?
– Mistä minä tiedän. Ehkä on samalta paikkakunnalta.
He katselivat tutkivasti toisiaan silmiin.
– Tekisipä mieleni tavata sitä naista, sanoi mies.
– Minkä tähden? Sanoaksesiko hänelle jotain?
– Sanoakseni.
– Mitä niin?
– Että olen nähnyt Célestin Duclosin.
– Oletkos sinä oikein nähnyt Célestin Duclosin? Onko hän elossa ja terve?
– Terve on. Mitä siitä?
Tyttö vaikeni, keräsi jälleen ajatuksensa ja sanoi sitten hiljaa:
– Minnekäs se "Tuulten Pyhä Neitsyt" on matkalla?
– Minne? Marseilleen.
– Tottako? huudahti tyttö.
– Totta.
– Tunnetkos sinä Duclosin?
– Johan sanoin, että tunnen.
Tyttö mietti.
– Niin, niin. Hyvä on, sanoi hän hiljaa.
– Mitäs sinulle siitä?
– Että jos näet hänet, niin sano... Ei, ei tarvitse.
– Mitä niin?
– Ei, ei mitään.
Mies katsoi tyttöön ja kävi yhä levottomammaksi.
– Entäs sinä, tunnetkos sinä hänet? kysyi mies.
– En, en tunne.
– Mitäs sinä sitten hänestä?
Tyttö ei vastannut, hypähti äkkiä pois, juoksi tiskin luo, jonka takana emäntä istui, otti sitruunan, leikkasi sen halki, pusersi siitä mehun lasiin, kaatoi siihen vettä ja vei Célestinille.
– Tuossa, juo! sanoi hän ja istuutui, niinkuin siihen saakka oli istunut, hänen polvelleen.
– Mitä varten? kysyi mies otettuaan häneltä lasin.
– Jotta humala sinusta lähtisi. Sittenpähän sanon. Juo!
Mies joi ja pyyhki suutaan hihaan.
– No, puhu nyt, minä kuuntelen.
– Ethän vain sano hänelle, että olet minut nähnyt, – ethän sano, keltä kuulit sen, minkä kerron?
– No, hyvä, en sano.
– Vanno! Mies vannoi.
– Jumal'auta?
– Jumal'auta.
– No, sano sitten hänelle, että hänen isänsä kuoli, ja äiti kuoli ja veli kuoli myös. Lavantautiin. Yhtenä kuukautena kaikki kolme kuolivat.
Duclos tunsi, että veri salpasi tyyten hänen sydämensä. Muutaman minuutin ajan hän istui ääneti tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lausui.
– Varmastiko sen tiedät?
– Varmasti.
– Kuka sinulle kertoi?
Tyttö pani kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
– Vanno, ettet sano.
– No, vannoinhan. Jumal'auta.
– Minä olen hänen sisarensa.
– Françoise! – huudahti mies.
Tyttö tuijotti häneen ja liikutti hiljaa, hiljaa huuliaan, miltei pidättäen sanojaan:
– Sinä siis olet Célestin!
He eivät hievahtaneet paikaltaan, jähmettyivät vain asentoonsa ja katselivat toisiaan silmiin.
Mutta heidän ympärillään kiljuivat muut humalaisilla äänillään. Lasien kilinä, kämmenten läiske, kenkäin kolina ja naisten kimeä kirkuna vuorotteli laulun loilotuksen kanssa.
– Kuinkas sitte niin? lausui mies hiljaa, niin hiljaa, että tyttö töin tuskin saattoi erottaa hänen sanansa.
Tytön silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.
– Niinpähän, kuolivat. Kaikki kolme yhden kuukauden aikana, jatkoi tyttö. – Mikäs minun silloin auttoi. Jäin yksin. Apteekkiin, lääkärille, kolmen hengen hautajaisiin meni rahaa ... möin mitä oli tavaroita, suoritin kaikki, ja ainoat vaatteet jäivät ylleni. Otin palveluspaikan herra Cachotin luona, muistathan, sen ontuvan. Olin juuri viisitoista täyttänyt, enhän ollut vielä neljäätoista, kun sinä läksit. Siellä hänen kanssaan syntiin lankesin. Tuhmia me, tytöt ollaan! Sitten menin lapsenpiiaksi notaarille; hänen kanssaan samoin. Ensin elätiksi otti, asuin omassa huoneistossa. Mutta en kauan. Jätti minut, kolmeen päivään en ollut syönyt mitään, ei kukaan minusta huolinut, ja niin sitten tulin tänne niinkuin muutkin.
Hän puhui, ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, nenästään, kastelivat poskia ja vuotivat suuhun.
– Mitä olemmekaan tehneet, lausui mies.
– Luulin, että sinäkin olit kuollut, sanoi tyttö kyyneleet silmissä. – Eihän se minusta riippunut, kuiskasi hän.
– Kuinkas et minua tuntenut? sanoi kuiskaten myös toinen.
– En tiedä, ei se minun syyni ole, jatkoi tyttö yhä hurjemmin itkien.
– Enhän minä sinua tuntea voinut? Ethän sinä tämmöinen ollut minun lähtiessäni? Mutta mitenkäs sinä et minua tuntenut?
Tyttö huitaisi epätoivossaan vain kädellään.
– Voi! Minähän näen aina niin paljon miehiä, että ne ovat minusta kaikki samannäköisiä.
Célestinin sydäntä kouristi niin kipeästi ja niin rajusti, että hänen teki mieli huutaa ja parkua kuin pieni poika, joka saa vitsaa. Hän nousi, siirsi tytön luotaan, otti suurilla merimiehen kourillaan hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi tuijottaa häntä terävästi silmiin.
Vähitellen tunsi hän vihdoin tuon naisen siksi pieneksi, hoikaksi ja iloiseksi tyttöseksi, joka hänen lähtiessään oli jäänyt kotiin niiden kanssa, joiden silmät hän sitten oli sulkenut iäksi.
– Niin, sinä olet Françoise! Siskoni! lausui Célestin Duclos. Ja yht'äkkiä nousivat nyyhkytykset, syvät miehen nyyhkytykset, jotka olivat kuin juopuneen nikotuksia, hänen kurkkuunsa. Hän laski tytön pään käsistään, löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit lensivät maahan ja särkyivät sirpaleiksi, ja alkoi huutaa kolkolla äänellä.
Toverit hämmästyivät ja kääntyivät hänen puoleensa.
– Sekös on hutikassa! sanoi eräs.
– Ole huutamatta siinä! sanoi toinen.
– Hoi! Duclos! Mitä siinä kiljut? Mennään taas yläkertaan! sanoi kolmas, nykien toisella kädellään Célestiniä hihasta, toisella pidellen vyötäisistä nauravaa, punoittavaa, tulista, mustasilmäistä ystävätärtään, joka oli puettu ruusunpunaiseen, avokaulaiseen liiviin.
Duclos vaikeni yht'äkkiä ja henkeään pidättäen tuijotti tovereihinsa. Sitten, kasvoillaan sama kummallinen ja päättävä ilme, mikä hänellä oli aina tappeluun käydessään, hän astui horjuen sen matruusin eteen, joka tyttöä piteli vyötäisistä, löi kädellään hänen ja tytön väliin ja erotti heidät.
– Pois! Etkös näe, että hän on siskosi! Kaikki ne ovat jonkun sisaria. Tämäkin tässä, sisareni Françoise. Hahahaha! itki hän nyyhkytyksin, jotka olivat kuin naurua, horjahti, nosti kätensä ja romahti kasvoilleen maahan. Ja alkoi siinä lattialla vieritellä itseään, takoen sitä käsillään ja jaloillaan, koristen kuin kuoleva.
– Pitää viedä maata, sanoi eräs tovereista, ettei kadulla joudu kiinni.
Ja he nostivat Célestinin ylös, veivät yläkertaan Françoisen huoneeseen ja panivat hänet makaamaan tytön vuoteeseen.
RAKKAUS.
Muutamia sivuja metsästäjän päiväkirjasta.
... Luin juuri sanomalehdestä eräästä rakkaustarinasta. Mies tappoi naisen ja surmasi sitten itsensä. Siis hän rakasti naista. Yhdentekevä, keitä he olivat. Heidän rakkautensa vain on minulle tärkeä; eikä se ole minusta mielenkiintoinen lainkaan sentähden, että se minua liikuttaisi tahi ihmetyttäisi tahi kuohuttaisi sydäntäni tahi herättäisi minussa ajatuksia, vaan sentähden, että se johdattaa mieleeni erään nuoruuteni muiston, omituisen metsästysmuiston, jolloin minulle näyttäytyi rakkaus samalla lailla kuin ensimmäisille kristityille risti taivaalla.
Olen syntynyt alkuihmisen kaikki vaistot ja aistimukset veressäni, joita sivistyneen ihmisen järkeilyt ja mielenliikutukset jo ovat laimentaneet. Rakastan metsästystä intohimoisesti, ja verta vuotava eläin, veriset höyhenet, veri käsilläni kouristavat sydäntäni niin, että se on pakahtua.
Sinä vuonna loppupuolella syksyä, tulivat kylmät yht'äkkiä ja eräs serkkuni, Karl de Rouville, tahtoi minut kanssaan rämeikköön sorsia ampumaan päivän noustessa.
Serkkuni, neljänkymmenen vanha vekkuli, punaverinen, hyvin roteva ja parrakas maalaisylimys, tuollainen herttainen, hilpeäluontoinen, gallialaishenkinen puolivilli, asui eräänlaisessa karjanhoitohovissa, avarassa laaksossa, jossa juoksi joki. Mäenrinteet olivat kummaltakin puolin metsän peittämät, vanhan herrasmetsän, jossa oli jäljellä erinomaisia puita ja jossa saattoi tavata Ranskan mitä harvinaisinta metsänriistaa. Siellä saattoi ampua toisinaan kotkiakin, ja muuttolinnut, jotka tuskin koskaan saapuvat meidän liian ihmisrikkaille seuduille, pysähtyivät miltei erehtymättä näihin vuosisataisiin puihin, aivan kuin olisivat tietäneet tahi vanhastaan tunteneet tämän entisaikain metsänkulman olemassaolon, joka oli säästetty antamaan heille suojaa heidän lyhyellä öisellä levähdyshetkellään.
Laaksossa oli isoja, ojien kostuttamia heinistöjä, joita aidat erottivat toisistaan, ja edempänä laajeni joki, joka sille kohdalle asti oli kanavoitu, avaraksi rämeeksi. Tämä räme, ihmeellisin metsästysalue, minkä eläessäni olen nähnyt, oli serkkuni suurimman huolenpidon esineenä, ja hän hoiti sitä aivan kuin jotakin puistoa. Läpi äärettömän ison ruohikon, jota se kasvoi ylt'yleensä ja joka teki sen eloisaksi, äänekkäästi aaltoilevaksi, oli kaivettu kapeita reittejä, joita myöten laakeat ruuhet sauvomalla saattoivat kulkea ihan hiljaa tämän liikkumattoman veden pintaa hipaisten puun juuria, pelästyttäen kaloja nopeasti pakoon kaislojen välitse ja tumma- ja suippopäisiä kurppia tuota pikaa katoamaan sukelluksiin.
Rakastan vettä rajattoman intohimoisesti, merta, vaikka se on liiankin suuri, liian riehuva, mahdoton hallita, virtoja, jotka ovat niin sieviä, mutta juoksevat, kiitävät, rientävät pois ja varsinkin rämeitä, joissa sykkii vesieläinten koko tuntematon elämä. Suomaa on kokonainen maailma maan päällä, aivan erikoinen maailma, joka elää omaa elämäänsä, jolla on omat vakituiset asujamensa ja tilapäiset matkustajansa, äänensä, liikkeensä ja varsinkin salaperäisyytensä. Ei ole välistä mitään sen hämmästyttävämpää, huolestuttavampaa, kauhistuttavampaa kuin suomaa. Mistä johtuu tuo pelon tunne, joka liitelee näitten vesiperäisten, matalain tasankojen yllä? Ovatko siihen syynä ruohikkojen epämääräinen kahina, oudot virvatulet, syvä hiljaisuus, joka verhoo ne tyyniin öihin, vaiko eriskummalliset usmat, jotka laahustavat kaislikkoa pitkin kuin kuolleitten vaatteet, vaiko ehkä tuo huomaamaton hipinä, niin kevyt, niin vieno, mutta paljon kammottavampi toisinaan kuin ihmisten kanuunain laukaukset tahi taivaan ukkosen jyrinä, tuo rämeitten hipinäkö se herättää ajatuksen unelmien maista, maista hirvittävistä, joissa piilee joku tietymätön ja kauhea salaisuus?
Ei. Jotakin muuta siitä huokuu, toisenlaista salaperäisyyttä, paljon syvempää, paljon painavampaa liitelee noissa paksuissa usvissa, ehkäpä itse luomisen salaperäisyys. Sillä eikö juuri seisovassa ja mutaisessa vedessä, märkien maaperien raskaassa kosteudessa auringon lämmön vaikutuksesta liikahtanut, värähtänyt, auennut päivän valoon elämään ensimmäinen itu?
Saavuin serkkuni luo iltapäivällä. Oli tavattoman tuima pakkanen.
Syödessämme päivällistä suuressa ruokasalissa, jonka kaappien päällystät, seinät, katot, olivat täynnä täytettyjä lintuja siivet levällään tahi istumassa nauloilla kiinnitetyillä oksilla haukkoja, kahlaajia, pöllöjä, kotkia, kertoi minulle serkkuni, joka itse puettuna hylkeennahkatakkiin oli omituisen kylmien maitten eläimen näköinen, toimenpiteistään, joihin oli ryhtynyt seuraavan yön varalle.
Meidän oli lähdettävä kello puoli neljä aamulla saapuaksemme puoli viiden tienoissa metsästyspaikallemme. Tälle paikalle oli rakennettu maja jäästä suojelemaan meitä ennen päivän nousua heräävää kirpeätä tuulta vastaan, tuota jäätävää tuulta, joka puree ihoa kuin sahanterä, pistelee sitä kuin myrkkyneulat, vääntää sitä kuin pihdeillä ja polttaa kuin tuli.
Serkkuni hieroi käsiään sanoen: "En ole koskaan tämmöistä pakkasta nähnyt; ennen kello kuutta iltasella oli jo enemmän kuin kaksitoista astetta alle nollan."
Heittäydyin vuoteelleni kohta syönnin jälkeen ja nukuin suuren takkavalkean loimutessa huoneeni uunissa.
Täsmälleen kello kolme minut herätettiin. Minä puolestani otin päälleni lampaannahkaturkin ja serkkuni Karlen tapasin puettuna karhunnahkaiseen. Juotuamme kumpikin kaksi kuppia kuumaa kahvia ja siihen kaksi ryypyllistä hienoa konjakkia, lähdimme matkaan yhden vartijan ja kahden koiran, Plongeonin ja Pierrotin, seurassa.
Kohta ulos tultuamme tunsin pakkasen ruumiissani ytimiin asti. Oli tuommoinen yö, jolloin maa näyttää olevan ikäänkuin kylmään kuollut. Jäätynyt ilma pitää vastaan, tuntuu, kuin sitä voisi kosketella; ei henkäyskään sitä liikuta; se on kiintynyt kiinni, hievahtamatta; se puree, tunkee läpi, kuivetuttaa, tappaa puut, kasvit, hyönteiset, pikkulinnutkin, jotka putoilevat oksilta kovalle maalle ja kovettuvat, samoin kuin se itsekin pakkasen puristuksesta.
Kuu, sen viimeinen neljännes, oli ihan kallellaan, aivan kalpeana, näytti menehtyvän keskellä avaruutta; se tuntui niin heikolta, ettei jaksanut enää liikkua, pysyi vain paikoillaan siellä ylhäällä taivaan tuimuuden kuuristama, tehottomaksi tekemänä. Se levitti vain nuivaa ja murheellista valoa maailmaan, tuota kuolevaa kelmeätä valoa, jota se heittää meille joka kuukausi ennen uudelleen heräämistään.
Astuimme rinnakkain, Karl ja minä, selkä kumarassa, kädet taskuissa ja pyssy kainalossa. Saappaamme, jotka olivat villasien sisässä, jotta voisimme luiskahtamatta astua jäätyneen joen pintaa, eivät antaneet mitään ääntä; ja minä katselin valkoista höyryä, jonka koiriemme hengitys synnytti.
Olimme kohta rämeen laidassa ja käännyimme eräälle kuivien kaislojen väliselle tielle, joka kulki tämän matalan metsikön läpi.
Kyynärpäämme, jotka koskivat kaislojen nauhantapaisiin pitkiin lehtiin, synnyttivät jälkeemme hienoa kahinaa, ja minä tunsin enemmän kuin koskaan ennen mieleni valtaavan sen voimakkaan ja omituisen liikutuksen, jonka minussa aina suomaat herättävät. Tämä tässä oli kuollut, kuollut pakkaseen, koska kuljimme sitä myöten, sen kuivuneen kaislikon keskellä.
Yht'äkkiä huomasin tien käänteessä jäämajan, joka oli meille suojaksi rakennettu. Astuin sinne sisään, ja kun vielä oli lähes tunti jäljellä matkailevien lintujen heräämiseen, niin kääriydyin peitteeseeni lämmitelläkseni itseäni.
Siinä selin loikoen katselin tuota muodotonta kuuta, jolla oli neljä sakaraa katsottuna tämän napaseutumajan himmeästi kuultavan seinän kautta.
Serkkuni Karl kävi levottomaksi: "Samantekevä, saammeko tänään paljon ammutuksi", sanoi hän, "mutta en tahdo, että vilustuisit; viritämme valkean." Ja hän antoi vartijalle käskyn taittaa kaisloja.
Niistä tehtiin kasa keskelle majaamme, jonka kattoon teimme savureiän; ja kun punainen liekki kohosi pitkin kristallikirkkaita seiniä, niin alkoivat nämä verkalleen sulaa, aivan kuin nuo jääkivet olisivat hikoilleet. Karl, joka oli jäänyt ulkopuolelle, huusi minulle; "Tulehan katsomaan!" Minä menin ulos ja aivan ällistyin hämmästyksestä. Kartionmuotoinen majamme oli äärettömän suuren, tulisydämisen hohtokiven kaltainen, joka äkkiä oli kasvanut rämeen jäätyneestä vedestä. Ja sisällä näkyi kaksi eriskummallista haahmoa; siellä lämmittelivät koiramme.
Mutta päittemme ylitse kiiti omituinen, hurja, riihaton kirkuna. Tulemme oli herättänyt metsälinnut.
Ei mikään kuohuta mieltäni yhtä paljon kuin tuo ensimmäinen äännähdys elämästä, jota ei näe lainkaan ja joka liitää hämärässä ilmassa niin nopeaan, niin kaukana, ennenkuin taivaan rannalla valkenee talvipäivän ensimmäinen sarastus. Minusta tuntuu tämmöisenä aamunkoiton jäätävänä hetkenä, että tuo siipien kantama, pakeneva huuto, on maailman sielun huokaus!
Karl huusi: "Sammuttakaa valkea! Päivä koittaa."
Taivas alkoi todellakin vaaleta ja sorsalaumat kulkivat pitkinä, nopeina pian haihtuvina juovina taivaan laella.
Pimeässä välähti tuli, Karl oli ampunut laukauksen; ja molemmat koirat syöksyivät esille.
Sitten me tähtäsimme yhtä mittaa, vuoroin hän, vuoroin minä, niin pian kuin vain kaislikon päällä näkyi jonkun lentävän riistan haahmo. Ja Pierrot ja Plongeon toivat meille läähättäen ja iloisina verisiä otuksia, joiden silmät välistä vielä katselivat meitä.
Päivä oli noussut, kirkas ja sininen päivä. Aurinko näkyi laakson pohjalla ja me teimme lähtöä, kun kaksi lintua, kaulat ojossa ja siivet levällään yht'äkkiä kiiti päittemme päällitse. Minä laukasin. Toinen niistä putosi melkein jalkojeni juureen. Se oli hopearintainen tavi. Silloin kuului ilmasta yläpuoleltani ääni, linnun huuto. Se oli lyhyt, toistuva, sydäntäsärkevä valitushuuto; ja lintu, tuo pieni elämään säästynyt lintu alkoi kierrellä taivaan sinessä ylitsemme katsellen kuollutta toveriaan, jota minä pitelin käsissäni.
Karl oli toisella polvellaan, pyssy olkapäätä vasten, tähtäsi sitä vaanivalla silmällä, odottaen sen tulevan tarpeeksi lähelle.
"Ammuit naaraan", sanoi hän, "uros ei täältä lähde".
Tosiaankaan se ei lähtenyt, kierteli vain yhä valittaen ympärillämme. Ei koskaan mikään tuskan valitus ole niin särkenyt sydäntäni kuin tuo epätoivoinen huuto, kuin tuo eläinraukan vaikeroiva soimaus, joka avaruuteen katosi.
Väliin se pakeni uhkaavaa pyssyä, joka sen lentoa seurasi; se näytti kuin olevan valmis jatkamaan matkaansa yksin, poikki taivaan. Mutta kuitenkaan se ei voinut sitä tehdä, vaan palasi pian taas etsimään naarastaan.
"Laske se maahan", sanoi Karl minulle, "toinen tulee heti lähemmäksi".
Se tuli todellakin, huolimatta vaarasta, hulluna eläimen rakkaudestaan tuota toista eläintä kohtaan, jonka minä olin tappanut.
Karl laukaisi; oli kuin olisi katkennut lanka, johon lintu oli ripustettu. Näin jotakin mustaa putoavan maahan; kuulin sen putoavan kaislikkoon. Ja Pierrot toi sen minulle.
Panin molemmat linnut, jotka jo olivat kylmät, samaan laukkuun ... ja palasin samana päivänä Pariisiin.
KÄSKYLÄINEN.
Hautuumaa, joka oli täynnä upseereja, näytti aivan kukkakentältä. Punaiset lakit ja housut, kaluunat ja kultanapit, miekat ja tupsut esikuntaupseeriston puvuissa, jääkärien ja husaarien nauhat vilahtelivat hautojen välissä, joiden valkoiset tahi mustat ristit ojentelivat murheellisia käsivarsiaan, rautaisia, marmorisia tai puisia käsivarsiaan yli kuolleiden kadonneen kansan.
Haudattiin eversti Limousinin vaimo. Hän oli hukkunut kaksi päivää sitten eräällä uimaretkellä.
Hautajaismenot olivat päättyneet, niiden toimittajat lähteneet, mutta eversti, jota muutamat upseerit tukivat, seisoi vielä avoimen haudan ääressä. Sen pohjalla hän näki puuarkun, johon oli kätketty hänen nuoren vaimonsa ruumis.
Eversti oli miltei jo vanhus, iso, laiha, valkoviiksinen mies, joka kolme vuotta sitten oli nainut toverinsa tyttären. Tämä oli jäänyt orvoksi isänsä, eversti Sortisin kuoltua.
Kapteeni ja luutnantti, joihin heidän päällikkönsä nojasi, koettivat viedä hänet pois. Mutta hän vastusteli silmät täynnä kyyneleitä, joita hän miehuullisesti pidätti ja sopersi hiljakseen: "Ei, ei, vielä hetkinen". Hän tahtoi itsepintaisesti yhä, vaikka horjuvin jaloin, seisoa tuon haudan ääressä, joka hänestä näytti pohjattomalta kuilulta ja johon oli vaipunut hänen sydämensä, hänen elämänsä, kaikki, mitä hänellä oli maan päällä jäljellä ollut.
Äkkiä lähestyi everstiä kenraali Ormont, tarttui häntä käsivarresta ja veti häntä melkein väkisin pois, sanoen: "Kas niin, kas niin, vanha toveri, ei tänne voi jäädä". Silloin eversti totteli ja palasi kotiinsa.
Kun hän oli avannut työhuoneensa oven, huomasi hän kirjoituspöydällään kirjeen. Otettuaan sen käteensä oli hän hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta vähällä kaatua. Hän oli tuntenut vaimonsa käsialan. Ja kuoressa oli päivän leima. Hän repäsi auki kotelon ja luki:
"Isä!
Sallikaa minun sanoa teitä vielä isäksi niinkuin ennen. Kun saatte
tämän kirjeen, olen jo kuollut ja maan povessa. Kenties voitte
silloin antaa minulle anteeksi.
En yritä lainkaan saada teitä heltymään enkä lieventää rikostani.
Tahdon vain ihan vilpittömästi naisena, joka tunnin kuluttua aikoo
tappaa itsensä, sanoa teille koko totuuden, aivan täydellisesti.
Kun jalomielisesti otitte minut vaimoksenne, antauduin minä
kiitollisuudesta teille ja olenkin teitä rakastanut kuin pikku
tyttö täydestä sydämestäni. Olen rakastanut teitä niinkuin omaa
isääni, melkein yhtä paljon, ja eräänä päivänä, jolloin istuin
polvellanne ja te minua suutelitte, sanoin teitä 'isäksi' kuin
itsestään. Se oli sydämen vaistomainen, omaehtoinen ääni.
Todellakin olitte minulle isä, ainoastaan isä. Te nauroitte ja
sanoitte: 'Sano minua aina siksi, lapseni, se huvittaa minua!'
Me saavuimme tähän kaupunkiin ja – antakaa anteeksi, isä! – minä
rakastuin. Oi, minä taistelin kauan vastaan, melkein kaksi vuotta
– huomatkaa tarkoin – kaksi vuotta, ja sitten minä taivuin, tein
rikoksen, minusta tuli langennut vaimo.
Mutta se toinen? – Ette arvaa, kuka hän on. Olen aina levollinen
häneen nähden, sillä niitä oli kaksitoista niitä upseereja, jotka
aina olivat ympärilläni ja seurassani, ja joita te nimititte
kahdentoista tähtisikermäksi.
Älkää, isä, koettako saada selkoa hänestä älkääkä vihatko häntä!
Hän on tehnyt vain, mitä kuka muu tahansa hänen sijassaan olisi
tehnyt, ja sitäpaitsi olen varma, että hänkin rakasti minua
täydestä sydämestään.
Mutta kuulkaa – eräänä päivänä meillä oli määrä tavata toisemme
Kurppasaarella, tiedättehän sen pienen saaren myllyn toisella
puolella. Minun oli tultava sinne uimalla ja hänen oli odotettava
minua pensaikossa ja sitten oltava siellä iltaan asti, jottei
kukaan näkisi hänen sieltä lähtevän. Olin juuri tullut hänen
luokseen, kun oksat taipuivat syrjään ja me näimme edessämme
käskyläisenne Philippen, joka oli yllättänyt meidät. Tunsin, että
olimme hukassa ja huudahdin äänekkäästi. Silloin sanoi hän,
ystäväni, minulle: 'Ui pois täältä hiljakseen, rakkaani, ja jätä
minut tänne tuon miehen kanssa!'
Minä läksin niin masentuneena, että olin vähällä hukkua, ja palasin
luoksenne odottaen jotakin kauheata.
Tunnin perästä kuiskasi Philippe minulle salin viereisessä
välikössä, hänet tavatessani siellä: 'Olen rouvan käskettävissä,
jos rouvalla on joku kirje toimitettava.' Käsitin silloin, että hän
oli lahjottu, että ystäväni oli hänelle antanut lahjuksia.
Annoin hänelle todellakin kirjeitä, kaikki kirjeeni. – Hän
toimitti ne perille ja toi minulle vastaukset.
Tätä menoa jatkui kahden kuukauden verran. Me luotimme häneen,
niinkuin tekin olette aina häneen luottanut.
Mutta nähkääs, isä, mitä tapahtui. Eräänä päivänä, kuin olin tullut
samalle saarelle uiden, mutta yksin, tapasin siellä käskyläisenne.
Tämä mies odotti minua ja ilmoitti, että aikoi ilmiantaa minut
teille ja jättää teille hänen hallussaan olevat kirjeet, jotka hän
oli varastanut, ellen antautuisi hänen himonsa uhriksi.
Oi, isä, isä! Minut valtasi pelko, inhottava, halpamainen pelko,
pelko teidän tähtenne varsinkin, teidän, joka olette niin hyvä ja
jonka olin pettänyt, pelko myöskin hänen tähtensä – olisitte
tappanut hänet – ehkäpä itsenikin tähden, en tiedä, olin kuin
hullu, huumaantunut, ajattelin vielä kerran lahjoa tuon
viheliäisen, joka myöskin, häpeä sanoa, rakasti minua!
Mehän olemme niin heikkoja, me, että joudumme päästä pyörälle
paljon pikemmin kuin te. Ja sitten, kun kerran on langennut, niin
lankeaa yhä alemma, yhä alemma! Tiedänkö edes, mitä olen tehnyt?
Ymmärsin vain, että jommankumman teistä ja minun oli kuoltava – ja
minä antauduin tuolle heittiölle.
Näette nyt, isä, etten ollenkaan yritä puolustautua.
Sitten, sitten – sitten tapahtui se, mikä minun olisi pitänyt
ennakolta jo tietää, – hän otti ja otti yhä uudelleen minut
milloin vain tahtoi pelottelemalla minua. Hänkin oli rakastajani
niinkuin tuo toinen joka päivä. Eikö olekin inhoittavaa? Ja mikä
rangaistus, isä!
Silloin sanoin itselleni: 'Täytyy kuolla!' Eläessäni en olisi
voinut tunnustaa teille tämmöistä rikosta. Kuolleena uskallan sen
tehdä. En voinut enää muuta tehdä kuin kuolla, ei mikään muu olisi
voinut pestä minua puhtaaksi, olin jo liiaksi tahrattu. En voinut
enää rakastaa enkä olla rakastettu, minusta tuntui, että saastutin
koko maailman jo pelkällä kädenpuristuksellanikin.
Heti paikalla menen uimaan enkä palaja enää.
Rakastajani toimittaa tämän kirjeen teille. Hän saa sen kuolemani
jälkeen ja tietämättä asiasta mitään lähettää sen teille täyttäen
viimeisen toivomukseni. Ja te, te luette sen hautuumaalta
palattuanne.
Hyvästi, isä, muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tehkää mitä
tahdotte ja antakaa anteeksi minulle."Eversti pyyhki otsaansa, joka tihkui hikeä. Hänen kylmäverisyytensä, tuo taistelujen aikain kylmäverisyys, oli yht'äkkiä vallannut hänet.
Hän soitti kelloa.
Ilmestyi palvelija.
– Lähettäkää tänne Philippe, sanoi hän. Sitten aukaisi hän puoleksi pöytänsä laatikon. Käskyläinen, kookas, punaviiksinen, viekkaannäköinen, luihusilmäinen sotamies astui miltei heti huoneeseen. Eversti katsoi häntä suoraan silmiin.
– Sanot minulle heti vaimoni rakastajan nimen.
– Mutta, eversti...
Eversti otti esille revolverin puoleksi avatusta laatikosta.
– Kas niin, ja pian, tiedät, etten laske leikkiä.
– No niin, eversti ... se on kapteeni Saint Albert.
Tuskin oli hän lausunut tämän nimen, kun liekki poltti hänen silmänsä ja hän kaatui kasvoilleen, kuulan reikä keskellä otsaansa.
KÄVELY.
Kun ukko Leras, joka oli kirjanpitäjänä Lobuze & Kumpp:lla, astui ulos liikehuoneistosta, häikäisi häntä mailleen menevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan paikalleen. Hän oli tehnyt työtä koko päivän kaasuliekin keltaisessa valossa liikkeen perähuoneessa, joka antoi pihalle, kapealle ja syvälle kuin kaivo. Pieni huone, jossa hän oli työskennellyt jo neljänkymmenen vuoden ajan, oli niin pimeä, että kesän kukkeimmillaankin ollessa siellä töin tuskin tuli toimeen ilman valoa yhdentoista ja kolmen välillä päivällä.
Siellä oli aina kosteaa ja koleata, ja pihan eli paremmin sanoen kuopan höyryt, jotka akkunasta hämärään huoneeseen tunkeutuivat, täyttivät sen mädänneellä lokaviemärin hajulla.
Neljäkymmentä vuotta jo oli herra Leras joka aamu kahdeksan aikaan tullut tähän vankikoppiinsa ja istunut siellä aina kello seitsemään asti iltasella, kumartuneena kirjojensa yli kirjoittamassa ahkerasti kuin hyvä virkamies ainakin.
Hänellä oli nyt kolmentuhannen frangin vuosipalkka alettuaan toimensa tuhannella viidelläsadalla. Hän oli jäänyt poikamieheksi, tulot kun eivät sallineet hänen ottaa itselleen vaimoa. Ja kun hän ei ollut koskaan mistään huvista nauttinut, niin ei hän paljon kaivannutkaan. Silloin tällöin kuitenkin, kun oli oikein väsynyt tähän yksitoikkoiseen keskeytymättömään toimeensa, lausui hän tällaisen ylimalkaisen toivomuksen: "Hiivatti sentään, jospa minulla olisi viidentuhannen frangin vuotuiset korot, niin kyllä minä osaisin levennellä".
Mutta koska hän ei ollut milloinkaan saanut muuta kuin kuukausipalkkansa, ei hän myöskään ollut milloinkaan päässyt "leventelemään".
Hänen elämänsä oli kulunut ilman mitään tapahtumia, ilman mielenliikutusta, miltei ilman mitään toiveita. Tuo haaveilukyky, joka kaikissa piilee, ei ollut milloinkaan päässyt kehittymään hänen varsin vaatimattoman kunnianhimonsa takia.
Yhdenkolmatta vanhana oli hän saanut toimensa Lobuze & Kumpp:n liikkeessä. Ja siihen hän jäi.
V. 1856 oli hänen isänsä kuollut, kolmea vuotta myöhemmin hänen
äitinsä. Ja sen jälkeen ei ollut tapahtunut kuin muutto asunnosta v. 1868, isäntä kun oli vaatinut korkeamman vuokran.
Joka aamu säntilleen kuuden aikaan havahdutti hänet herätyskello, joka rämisi kuin juoksemaan päästetty rautaketju. Kaksi kertaa, vuosina 1866 ja 1879, kellon koneiston nostolaite oli joutunut epäkuntoon, hänen saamatta koskaan tietää, mistä syystä. Noustuaan ylös hän heti pukeutui, korjasi vuoteensa, lakasi huoneensa ja pyyhki tomun tuolistaan ja pesukaappinsa kannesta. Kaikkiin näihin puuhiin häneltä kului puolitoista tuntia.
Sitten meni hän ulos, osti Lahuren leipomosta, jolla hänen eläessään oli ollut yksitoista omistajaa, nimen yhä pysyessä samana, aina samanlaisen vehnäleivän ja lähti astumaan tuota evästään pureskellen.
Koko hänen elämänsä oli siis kohdistunut tuohon pimeään, aina samanlaisilla seinäpapereilla sisustettuun huoneeseen. Sinne oli hän tullut herra Brumentin apulaiseksi ja mielessään halu päästä hänen sijalleen.
Niin oli käynytkin, eikä hän toivonut mitään sen parempaa.
Kaikki sellaiset muistokokoelmat, joita muut miehet keräävät elämänsä taipaleelta, odottamattomat tapahtumat, suloiset tahi surulliset rakkausseikkailut, monivaiheiset matkustukset ja muut vapaan olon ja elämän satunnaisuudet, ne olivat jääneet hänelle aivan tuntemattomiksi.
Päivät, viikot, kuukaudet, vuoden ajat ja vuodet läpeensä olivat olleet toistensa kaltaisia. Joka päivä samalla tunnilla hän heräsi, nousi ylös, lähti, saapui toimeensa, söi aamiaisensa, poistui, söi päivällisensä ja pani maata, minkään milloinkaan häiritsemättä noiden samojen tekojen, samojen tapahtumien ja samojen ajatusten säännöllistä kulkua.
Ennen hän oli katsellut vaaleita viiksiään ja kiharaa tukkaansa siitä pienestä pyöreästä peilistä, joka oli jäljellä hänen edeltäjänsä ajoilta. Nyt näki hän siinä joka ilta lähtiessään harmaat viiksensä ja kaljun päänsä samalla paikalla. Oli kulunut neljäkymmentä vuotta, pitkää ja nopeaa, tyhjää kuin surullinen päivä ja samanlaista kuin pahan yön hetket. Neljäkymmentä vuotta, joista ei ollut mitään jäljellä, ei ainoatakaan muistoa, ei onnettomuuden tapaustakaan siitä saakka kuin hänen vanhempansa kuolivat, – ei yhtään mitään.
Sinä päivänä häikäisi herra Lerasta mailleenmenevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi seisomaan oven eteen kadulle, ja sen sijaan, että olisi mennyt kotiinsa, hän päätti tehdä ennen päivällistä pienen kävelymatkan, – mikä tapahtui hänen elämässään neljä tahi viisi kertaa vuodessa.
Hän astui puistokadulle, jota ihmisvirta kulki uudelleen viheriöitsevien puitten suojassa. Oli kevätilta, kevään ensimmäisiä leutoja, leppoisia iltoja, jotka huumaavat mielen päihdyttävällä elämänhalulla.
Herra Leras astua tepasteli kuin vanha mies ainakin; iloinen katse loisti hänen silmistään ja hän tunsi onnea ulkona vallitsevasta hilpeydestä ja lauhasta ilmasta. Hän saapui Champs-Elyséesille ja jatkoi matkaansa nuoruuden voimaa uhoavan ilman virkistämänä.
Taivas liekehti ilmitulessa ja sen hohtavaa kantta vastaan kuvastui Riemuportti tummana, mahtavana kuin jättiläinen keskellä tulipaloa. Saavuttuaan tuon suunnattoman suuren muistomerkin kohdalle vanha kirjanpitäjä tunsi, että hänen oli nälkä, ja hän poikkesi ravintolaan syömään päivällistä. Hänelle tarjottiin ruoka ulkona ravintolan edustalla, ja ateriaan kuului lampaanpaistia salaatin ja parsan kera. Se oli parhaita päivällisiä, mitä herra Leras oli pitkään aikaan syönyt. Päälle otti hän juustoa ja puolipulloa bordeauxia. Sitten joi hän vielä kupin kahvia, minkä hän teki harvoin, ja loppujen lopuksi pikku lasin hienointa konjakkia.
Maksettuaan laskun tunsi hän mielensä iloiseksi, jopa vallattomaksikin, niinkuin olisi ollut hienossa hutikassa. Hän ajatteli itsekseen: "Tämäpä on ihana ilta. Minä jatkan kävelyäni Boulognen metsään asti. Se virkistää minua."
Ja hän läksi matkaan taas. Vanha laulu, jonka hän ennen oli kuullut erään naisnaapurinsa lauleskelevan, pyöri lakkaamatta hänen päässään:
Kun metsä jälleen vihannoi,
Näin lausui armahain:
Käy luokseni, kultaseni, oi,
Ja lepää rinnallain!Hän hyräili sitä hyräilemistään yhtä mittaa. Yö laskeutui yli Parisin, tyyni, lämmin yö. Herra Leras kulki pääkujannetta pitkin ja katseli ohiajavia vaunuja. Ne seurasivat toisiaan lyhdyt palaen kuin kaksi loistavaa silmää ja vilahdukselta näki niissä vierekkäin istuvan parin, nainen vaaleihin, mies mustiin puettuna.
Siinä kulki pitkä jono rakastavaisia tähtien tuikkiessa taivaalla. Niitä tuli tulemistaan loppumattomiin. Ja he ajoivat äänettöminä ohi loikoen istuimilla, painautuneina toisiaan vasten, vaipuneina halujensa haaveiluihin, lemmenkiihkosta väristen. Oli kuin suudelmia olisi lennellyt lämpimässä, hämärässä ilmassa, jota rakkauden tunne raukaisi ja teki vieläkin painostavammaksi. Kaikki nuo toisiaan hyväilevät ja lemmen odotuksesta kiihtyneet olennot synnyttivät ympärilleen kuin kuumeisen virran, joka vaunuista valui tielle hienona, huumaavana huuruna.
Väsyneenä vihdoin kävelemiseen istuutui herra Leras eräälle penkille katselemaan noiden lemmenkuormia kuljettavien ajoneuvojen kulkua. Ja melkein heti paikalla tuli siihen muudan nainen, joka kävi istumaan hänen viereensä.
– Hyvää iltaa, herraseni, – sanoi nainen.
Herra Leras ei vastannut mitään.
Nainen jatkoi:
– Ota minut, kultaseni! Saat nähdä, että olen oikein kiltti.
Herra Leras lausui vaivalloisesti:
– Erehdytte, neiti.
Mutta tyttö pujotti kätensä hänen käsivarteensa sanoen:
– Kuulehan, älä joutavia...
Herra Leras nousi ja läksi alakuloisena tiehensä.
Noin sadan askeleen päässä tuli häntä puhuttelemaan toinen nainen:
– Ettekö istu vähäksi aikaa viereeni, kaunis poika?
Herra Leras sanoi:
– Miksi harjoitatte tätä ammattia?
Nainen asettautui hänen eteensä ja vastasi muuttuneella, käheällä, ilkeällä äänellä:
– En, jukoliste, sitä huvikseni harjoita!
Herra Leras jatkoi lempeällä äänenpainolla:
– Mikäs teitä sitten siihen pakottaa?
Nainen murahti:
– Elää kai pitää, senkin ilkiö.
Ja hän poistui hyräillen.
Herra Leras joutui ymmälle. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa kutsuen ja houkutellen häntä.
Hänestä tuntui kuin jotakin mustaa olisi levinnyt hänen aivoihinsa, jotakin mikä vihloi sydäntä.
Ja hän istuutui jälleen penkille. Vaunuja kulki edelleen ohi.
– Olisi ollut parempi, etten olisi tänne tullut, – ajatteli hän – olen nyt kokonaan aivan kuin tolaltani.
Hän vaipui ajattelemaan kaikkea tuota rakkautta, joka oli joko vain kauppatavaraa tahi intohimoa, kaikkia noita maksettuja tahi vapaaehtoisia suudelmia, jotka hänen ohitsensa kulkivat.
Rakkaus! Sitä ei hän tuntenut lainkaan. Ei hän ollut eläessään ollut tekemisissä muuta kuin parin, kolmen sattumalta hänen tielleen tulleen naisen kanssa, vähävarainen kun oli. Ja hän ajatteli nyt tätä viettämäänsä elämää, joka oli niin erilainen kuin muitten elämä, niin synkkä, niin kolkko, niin mitätön, niin tyhjä.
On ihmisiä, joilla todellakin on huono onni. Ja yht'äkkiä, aivan kuin paksu verho repeytyisi kahtia, huomaa hän kurjuutensa, elämänsä loppumattoman, yksitoikkoisen viheliäisyyden, sen menneen, nykyisen ja tulevan viheliäisyyden. Viimeiset päivät ovat aivan samanlaiset kuin ensimmäiset, ei edessä mitään, ei takana mitään, ei ympärilläkään mitään, ei mitään sydämessä, ei missään mitään.
Ja vaunuja ajoi yhä edelleen hänen ohitsensa. Niiden avoimina sivukiitäessä näki hän niissä aina ilmestyvän ja jälleen katoavan kahden äänettömän, toisiaan syleilevän olennon. Hänestä tuntui kuin koko ihmiskunta olisi siinä kulkenut hänen ohitsensa ilosta, huvista, onnesta päihdyksissä. Ja hän vain oli yksin, ypö yksin sitä katselemassa. Ja yksin oli hän oleva vielä huomenna, yksin aina; ei kukaan ollut niin yksin kuin hän.
Hän nousi ja astui muutaman askeleen, mutta aivan kuin olisi kulkenut jalkaisin pitkän matkan, hän vaipui äkkiä väsyneenä uudelleen istumaan seuraavalle penkille.
Mitä hän odotti? Mitä toivoi? Ei mitään. Hän ajatteli, että mahtoi tuntua hyvältä, kun on vanha, löytää kotiin palattuaan lavertelevan lapsilauman. Suloista on vanhentua, kun näkee ympärillään olennot, joille on antanut elämän, jotka rakastavat ja hyväilevät ja lausuvat teille ihania, vaikkapa joutavanpäiväisiäkin sanoja, jotka lämmittävät sydäntä ja lohduttavat huolien painostamaa mieltä.
Ja hänen ajatellessaan tyhjää, pientä, kolkkoa huonettaan, jossa ei milloinkaan kukaan käynyt häntä tervehtimässä, masensi hänen mieltään painostava onnettomuuden tunne. Tuo huone tuntui hänestä nyt vieläkin viheliäisemmältä kuin hänen työhuoneensa. Ei kukaan siellä käynyt, ei kukaan siellä milloinkaan puhunut. Se oli äänetön kuin hauta, jossa ei kaiu ihmisääni. Sanotaan, että seinistä, jonka sisällä joku henkilö asuu, aina kuvastuu jotakin hänestä, hänen olemuksestaan, hänen ulkomuodostaan, hänen puheestaan. Talot, joissa asuu onnellisia perheitä, ovat iloisempia kuin kurjien ihmisten asunnot. Ja hänen huoneensa oli muistosta yhtä tyhjä kuin koko hänen elämänsä. Ajatus, että hänen nyt oli sinne palattava ypö yksin, käytävä vuoteeseensa, toimitettava kaikki joka illan tehtävät, kauhistutti häntä. Ja aivan kuin karkoittaakseen itsensä kauemmaksi kovaosaisesta huoneestaan ja hetkestä, jolloin hänen oli sinne palattava, nousi hän ylös ja huomattuaan yht'äkkiä edessään ensimmäisen metsään johtavan kujanteen, poikeksi hän sinne ja istuutui nurmelle.
Hän kuuli ympärillään, yllään, joka taholta sekavan, loppumattoman kovan kohinan, joka syntyi lukemattomista erilaisista äänistä, kumean, samalla kertaa läheisen ja kaukaisen kohinan, elämän epämääräisen, suunnattoman sykinnän: Pariisin hengityksen, joka lähti kuin äärettömän suuren jättiläisen keuhkoista...
Aurinko oli jo kohonnut korkealle taivaalle ja heitti tulikimpun Boulognen metsän yli. Muutamia ajoneuvoja alkoi jo liikkua ajomiesten iloisesti äännellessä.
Muuan pari astui verkkaisin askelin autiota kujannetta pitkin. Yht'äkkiä loi nuori nainen silmänsä ylös ja huomasi oksien välissä jotakin ruskeata riippuvan. Hän ojensi hämmästyneenä kätensä ja lausui pelästyen:
– Katsokaa, mitä tuo on?
Sitten hän kirkaisi yht'äkkiä ja vaipui toverinsa syliin, joka laski hänet maahan.
Vartijat, jotka heti kutsuttiin sinne, irroittivat oksista vanhan miehen, joka oli hirttäytynyt housunkannattimiinsa. Todettiin, että kuolemantapaus oli sattunut edellisenä iltana. Miehen taskusta löytyneet paperit todistivat, että hän oli kirjanpitäjä Lobuze & Kumpp:lla ja että hänen nimensä oli Leras.
Kuolema katsottiin olevan itsemurha, jonka syitä ei tunneta. Kenties se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä.
VALVOJAISET.
Hän oli kuolemaisillaan – keuhkotautisten tapaan. Minä näin hänet joka päivä kahden tienoissa hotellin ikkunan edessä, tyvenen meren partaalla kävelytien penkillä istumassa. Hän istui jonkun aikaa liikkumatta auringon paisteessa katsellen synkkänä Välimerta. Toisin vuoroin loi hän katseensa korkealle, autereen verhoamalle vuorenharjanteelle, joka suojaa Mentonia; sitten hän pani hitaalla liikkeellä ristiin pitkät jalkansa, jotka olivat niin laihat, että ne näyttivät vain kahdelta luulta, joiden ympärillä roikkui housuvaate, ja avasi kirjansa, aina saman.
Sitten ei hän hievahtanutkaan paikaltaan, luki vain silmillään ja ajatuksellaan; koko hänen kuoleva ruumiinsa tuntui lukevan, koko hänen sielunsa vaipui, hävisi, häipyi tuohon kirjaan siihen hetkeen asti, jolloin viileämpi ilma alkoi häntä hieman ryittää. Silloin hän nousi ja meni sisään.
Hän oli isokasvuinen, vaaleapartainen saksalainen, joka söi aamiaisensa ja päivällisensä huoneessaan eikä puhellut kenenkään kanssa.
Omituinen uteliaisuus veti minua hänen puoleensa. Istuuduin eräänä päivänä hänen viereensä otettuani myöskin mukaani, arvokkaammalta näyttääkseni, niteen Mussetin runoja.
Rupesin silmäilemään Rollata.
Yht'äkkiä sanoi naapurini minulle hyvällä ranskankielellä:
– Osaatteko saksaa, herra?
– En lainkaan, herra.
– Se on vahinko. Kun sallima näin on vienyt meidät toistemme viereen, olisin lainannut teille, olisin näyttänyt teille erään arvaamattoman kalliin esineen: tämän kirjan tässä.
– Mikä se on?
– Se on eräs opettajani Schopenhauerin kirja, jonka hän on varustanut omakätisillä muistutuksillaan. Kaikki lehtien reunat ovat, niinkuin näette, täynnä hänen käsialaansa.
Otin kunnioittavasti kirjan käsiini ja katselin noita minulle käsittämättömiä merkkejä, jotka paljastivat suurimman maan päällä eläneen unelmien hävittäjän kuolemattomia ajatuksia.
Ja Mussetin säkeet johtuivat yht'äkkiä mieleeni:
Sa rauhass' uinutko Voltaire, ja hymys inha
Viel' liittääkö yl' luittes kalpeain?Ja minä vertailin ehdottomasti Voltairen lapsellista pilkantekoa, uskonnollista ilkkumista saksalaisen filosofin vastustamattomaan ivaan, hänen, jonka vaikutus aina pysyy häviämättä.
Vastustettakoon Schopenhaueria, suututtakoon häneen, moitittakoon tahi ylistettäköön häntä, hän on kuitenkin painanut ihmiskuntaan halveksumisensa ja pettymyksensä leiman.
Kääntyneenä, erehdyksestään heränneenä nautiskelijana on hän kääntänyt ylösalaisin uskonopin, toivon, runouden, haaveet, hävittänyt pyrkimykset, ryöstänyt sielujen luottamuksen, murhannut rakkauden, lyönyt kumoon naisihanteen palvomisen, särkenyt sydänten harhakuvat, täyttänyt epäilijän jättiläismäisimmän tehtävän, mikä koskaan on tullut täytetyksi. Hän on ivallaan läpikäynyt ja tyhjentänyt kaikki. Ja yhä edelleen vielä nekin, jotka kiroavat häntä, näyttävät vastoin tahtoaankin kantavan hengessään osia hänen ajatuksistaan. – Olette siis mieskohtaisesti tuntenut Schopenhauerin? kysyin saksalaiselta.
Hän hymyili surumielisesti.
– Hänen kuolemaansa asti, herra.
Ja hän puhui minulle hänestä, kertoi siitä melkein yliluonnollisesta vaikutuksesta, minkä tämä omituinen ihminen oli tehnyt jokaiseen, joka oli hänen läheisyyteensä joutunut.
Hän kertoi minulle eräästä kohtauksesta tuon vanhan hävittäjän ja muutaman ranskalaisen poliitikon, oppeihin piintyneen tasavaltalaisen välillä, joka oli halunnut nähdä tuota miestä ja tapasi hänet meluisassa oluttuvassa istumassa oppilaittensa keskessä kuivana, ryppyisenä, nauraen unohtumatonta nauruaan, purren ja repien aatteita ja uskonoppeja aivan kuin koira yhdellä hampaan puraisulla repii vaatteen, jolla se leikkii.
Hän toisti minulle tuon ranskalaisen sanat, joka poistuessaan hämmästyneenä ja pelästyneenä oli huudahtanut:
"Luulin olleeni hetken pirun seurassa."
Sitten jatkoi hän:
– Hänellä oli todellakin, herra, hirvittävä hymy, joka pelotti meitä vielä hänen kuoltuaankin. Se juttu on melkein tuntematon. Voin teille kertoa, jos teitä huvittaa kuunnella.
Ja hän alkoi kertoa väsyneellä äänellä, jota yskänkohtaukset aika ajoin katkaisivat.
– Schopenhauer oli juuri kuollut, ja oli päätetty, että valvoisimme vuorotellen, kaksi kerrallaan, aamuun asti hänen ruumiinsa ääressä.
Hän makasi suuressa, yksinkertaisessa, tilavassa ja pimeässä huoneessa. Kaksi kynttilää paloi yöpöydällä.
Oli keskiyö, kun minä ryhdyin vartioimaan erään toverini kanssa. Molemmat ystävämme, joiden sijaan me tulimme, poistuivat, ja me kävimme istumaan vuoteen jalkopuoleen.
Kuolleen kasvot eivät olleet ollenkaan muuttuneet. Ne hymyilivät. Tuo poimu, jonka niin hyvin tunsimme, oli vajonnut suupieleen, ja meistä tuntui kuin hän heti avaisi silmänsä, liikahtaisi, alkaisi puhua. Hänen ajatustapansa tahi pikemmin hänen ajatuksensa pitivät meitä lumoissa; me tunsimme enemmän kuin milloinkaan olevamme hänen neronsa ilmapiirissä, sen valtaamat ja voittamat. Hänen herruutensa tuntui meistä vieläkin rajattomammalta nyt, kun hän oli kuollut. Jotakin salaperäistä liittyi tämän verrattoman neron mahtiin.
Tällaisten henkilöjen ruumiit katoavat, mutta he itse jäävät; ja, vakuutan teille, herra, että sinä yönä, joka seuraa heidän sydämensä sykinnän pysähtymistä, he ovat pelottavat.
Ja me hiljaa puhelimme hänestä, muistellen hänen sanojaan, päätelmiään, noita hämmästyttäviä perusohjeita, jotka tuntuvat parilla sanalla "tietämättömän elämän" pimentoihin viskatuilta valonsäteiltä.
– Minusta näyttää, että hän paikalla alkaa puhua, sanoi toverini.
Ja pelonsekaisella levottomuudella katselimme noita liikkumattomia, mutta yhä hymyileviä kasvoja.
Vähitellen aloimme tuntea itsemme pahoinvoiviksi, masentuneiksi, voimattomiksi. Minä kuiskasin:
– En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta olen varmasti sairas.
Ja me huomasimme silloin, että ruumis haisi.
Silloin esitti toverini, että menisimme viereiseen huoneeseen ja jättäisimme oven auki; minä suostuin siihen.
Otin toisen kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä, ja jätin sinne toisen, ja menimme istumaan viereisen huoneen nurkkaan, josta saatoimme nähdä vuoteen ja ruumiin täydellisesti valaistuina.
Mutta hän piti meitä edelleenkin vallassaan; saattoi sanoa, että hänen aineeton, irroittunut, vapaa, kaikkivaltias olemuksensa hiiviskeli ympärillämme. Ja toisinaan tunki luoksemme eltovana ja outona vielä hänen mätänevän ruumiinsa inhottava hajukin.
Yht'äkkiä meitä puistatti ytimiin saakka väristys: kuolleen huoneesta kuului ääntä, pientä ääntä. Katseemme kääntyivät oitis sinne, ja me näimme, herra, niin, me näimme selvästi kumpikin, että jotain valkoista juoksi vuoteella, putosi maahan matolle ja katosi tuolin alle.
Olimme hypänneet pystyyn, ehtimättä edes mitään ajatella, typerän pelon valtaamina ja valmiina juoksemaan pois. Sitten katselimme toisiamme. Olimme kauhean kalpeat. Sydämemme sykkivät niin, että takkimme rinnukset kohosivat. Minä puhuin ensiksi.
– Näitkö sinä?...
– Näin kyllä.
– Eikös hän olekaan kuollut?
– Mutta hänhän on jo alkanut mädätä.
– Mitä teemme sitten?
Toverini lausui epäröiden:
– Täytyy mennä katsomaan.
Otin kynttilämme ja menin ensimmäisenä tarkastaen pelokkain silmin suuren huoneen pimeitä nurkkia. Ei mitään liikahtanut, ja minä lähestyin vuodetta. Mutta hämmästys ja kauhu valtasivat minut; Schopenhauer ei enää hymyillyt! Hän irvisti kauheasti, suu puristettuna, posket syvään vajonneina. Minä kuiskasin:
– Hän ei ole kuollut!
Mutta inhoittava haju tunki nenääni, tukehdutti minua. Enkä enää hievahtanut paikaltani, vaan katsella tuijotin häneen kummissani kuin jonkun ilmestyksen edessä.
Silloin toverini, joka oli ottanut käteensä toisen kynttilän, kumartui maahan. Hän kosketti käsivarteeni sanomatta sanaakaan. Seurasin hänen katsettaan ja huomasin maassa tuolin alla, joka oli vuoteen vieressä, pimeällä matolla aivan valkoisina ja avoimina kuin valmiina puremaan Schopenhauerin hampaat.
Mätänemistila, joka oli avannut leukapielet, oli lennättänyt hampaat ulos suusta.
– Sinä päivänä todellakin pelkäsin, herra.
Ja kun aurinko jo läheni säihkyvää merenselkää, nousi keuhkotautinen saksalainen paikaltaan, kumarsi minulle ja meni sisään hotelliin.
RIPPI.
Marguerite de Thérelles oli kuolemaisillaan. Vaikka hän olikin vasta viidenkymmenenkuuden ikäinen, näytti hän vähintään kuudenkymmenenviiden vuotiaalta. Kalpeampana kuin vuoteensa lakana hän vaikeroi hirveiden puistatusten vallassa, kasvot vääntyneinä, katse harhailevana, aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut jotakin kauheata.
Hänen vanhempi sisarensa Suzanne, joka oli häntä kuutta vuotta vanhempi, nyyhkytti polvillaan vuoteen ääressä. Pienellä pöydällä lähellä kuolevan makuusuojaa oli pyyhkeen päällä kaksi sytytettyä kynttilää, sillä odotettiin pappia, jonka piti antaa hänelle viimeinen voitelu ja herranehtoollinen.
Huoneella oli kuolinhuoneen synkkä sävy. Lääkepulloja vetelehti huonekaluilla, liinavaatteita virui nurkissa sinne potkaistuina tahi viskattuina. Epäjärjestyksessä seisovat tuolit näyttivät nekin aivan kuin eksyneiltä, ikäänkuin olisivat sinne tänne juosseet. Pelottava kuolema oli läsnä, piilossa, odottamassa.
Näiden molempien sisarusten tarina oli liikuttava. Siitä puhuttiin kaukanakin; monet silmät olivat siitä kyynelöityneet.
Vanhempaa siskoa, Suzannea, oli muinoin hulluuteen asti rakastanut eräs nuori mies, jota hänkin rakasti. He olivat kihloissa ja odotettiin vain hääpäivää, kun Henry de Sampierre yht'äkkiä kuoli.
Nuoren tytön epätoivo oli kauhea, ja hän vannoi, ettei koskaan menisi naimisiin. Hän pitikin sanansa ja pukeutui lesken vaatteisiin, joita ei jättänyt milloinkaan.
Silloin tuli hänen sisarensa, pikku Marguerite sisko, joka oli vasta kahdentoista vuotias, eräänä aamuna ja heittäytyi vanhemman sisaren syliin sanoen: "Iso sisko, et sinä koko ikääsi saa itkeä. Minä en jätä sinua koskaan, en koskaan, koskaan! Minäkään en milloinkaan mene naimisiin. Tahdon olla luonasi aina, aina, aina!"
Tästä lapsen rakkaudesta heltyneenä Suzanne suuteli häntä, mutta ei uskonut.
Tyttönen piti kuitenkin sanansa, ja huolimatta vanhempainsa rukouksista ja vanhemman siskonsa pyynnöistä ei hän koskaan mennyt naimisiin. Hän oli kaunis, hyvin kaunis; mutta hän antoi rukkaset monelle nuorelle miehelle, jotka näyttivät häntä rakastavan, eikä jättänyt sisartaan.
He asuivat yhdessä elämänsä kaiket päivät kertaakaan eroamatta toisistaan. He kulkivat rinnan erottamattomasti yhdistettyinä toisiinsa. Mutta Marguerite näytti aina murheelliselta, masentuneelta, synkemmältä kuin vanhempi sisar, ikäänkuin hänen ylevä uhrautuvaisuutensa olisi murtanut hänet. Hän vanheni nopeammin, sai valkoiset hiukset jo kolmenkymmenen iässä ja sairasteli usein, aivan kuin jokin tauti olisi kalvanut häntä.
Nyt hän oli kuolemaisillaan.
Hän ei ollut enää vuorokauden aikaan puhunut mitään. Oli sanonut vain päivän sarastaessa:
– Menkää hakemaan pappia, hetkeni on tullut.
Ja niin hän oli jäänyt selälleen makaamaan suonenvedon puistattamana, huulet liikkuvina, aivan kuin jotkin hirveät sanat olisivat pyrkineet hänen sydämestään pääsemättä ulos, ja hänen katseensa oli epätoivoisen kauhun hurjistama; sitä oli aivan pelottava nähdä.
Sisar itki rajusti tuskan raatelemana, otsa vuoteen laidalle painettuna, ja toisteli:
– Margot, Margot raukka, pikkuseni!
Hän oli häntä aina sanonut "pikkusekseen", samoin kuin nuorempi sisar aina oli häntä kutsunut "isoksi siskoksi".
Portailta kuului askeleita. Ovi aukeni. Ilmestyi kirkkokuoron poika kauhtanaan puetun papin seuraamana. Hänet huomattuaan alkoi kuolevaa puistattaa; hän aukaisi huulensa, sopotti pari kolme sanaa ja ryhtyi kynsiensä kärjillä raapimaan lakanoita, ikäänkuin olisi tahtonut saada reiän niihin.
Kirkkoherra Simon astui lähemmä, tarttui häntä kädestä, suuteli häntä otsalle ja lausui lempeällä äänellä:
– Jumala antaa teille, lapsukaiseni, anteeksi; rohkaiskaa mielenne, nyt on hetkenne tullut; puhukaa!
Marguerite, joka vapisi päästä jalkoihin asti, niin että koko hänen vuoteensa tärisi, sopersi silloin:
– Istu, iso sisko, ja kuuntele!
Pappi kumartui Suzannen puoleen, joka yhä vielä oli kyykkysillään vuoteen jalkopielessä, auttoi häntä nousemaan, istutti hänet nojatuoliin ja tarttuen molempien naisten käsiin lausui:
– Taivaan Herra Jumala, anna heille voimaa, suo heille armosi!
Ja Marguerite alkoi puhua. Sanat pusertuivat hänen huuliltaan yksitellen, käheinä, katkonaisina, aivan kuin riutuneina:
– Anteeksi, anteeksi, iso sisko, anna anteeksi minulle! Voi, jos tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä pelännyt koko elämänikäni!...
Suzanne sopersi kyynelsilmin:
– Mitä on minulla sinulle anteeksi annettavaa, pikkuseni? Olethan antanut minulle kaikkesi, uhrannut kaiken mitä olet voinut; sinä olet enkeli...
Mutta Marguerite keskeytti hänet:
– Älä puhu, älä puhu! Anna minun sanoa ... älä keskeytä minua... Se on kauheata ... anna minun sanoa kaikki ... loppuun asti... Kuule!... Muistathan ... muistathan... Henryn...
Suzanne säpsähti ja katsoi sisareensa. Tyttö jatkoi:
– Sinun täytyy kuulla minua loppuun asti, käsittääksesi kaiken. Olin kahdentoista vanha, vasta kahdentoista vanha, muistathan sen hyvin, eikö niin? Olin hemmoiteltu, sain tehdä kaikkea mitä tahdoin!... Muistathan, kuinka minua hemmoiteltiin?... Kuule!... Kun hän tuli ensimmäisen kerran, niin hänellä oli kiiltonahkakengät jalassa; hän astui hevosen selästä portaitten edessä ja pyysi anteeksi pukunsa tähden, vaikka toi sanaa isälle. Muistathan kyllä sen, eikö niin?... Älä sano mitään ... kuule. Kun näin hänet, olin aivan hurmaantunut, niin kauniilta hän minusta näytti, ja minä seisoin eräässä salin nurkassa koko ajan, kun hän puhui. Lapset ovat kummallisia ja ... hirveitä... Ui, niin ... minä haaveksin hänestä...
Hän kävi sitten monta kertaa uudelleen ... minä katselin häntä silmieni, sieluni pohjasta... Olin ikäisekseni jo suurikasvuinen ... ja paljon viekkaampi kuin saattoi uskoakaan. Hän tuli usein... Minä ajattelin vain häntä. Lausuin itsekseni:
– Henry... Henry de Sampierre!
Sitten sanottiin, että hän aikoi naida sinut. Mikä tuska!.. Voi, iso sisko ... mikä tuska ... mikä tuska! Itkin kolme yötä nukkumatta. Hän tuli joka päivä kahdentoista jälkeen ... muistathan, eikö niin? Älä sano mitään ... kuule! Laitoit hänelle leivoksia, joista hän kovin piti ... jauhosta, voista ja maidosta... Oi, minä kyllä tiedän, miten... Osaisin vieläkin, jos tarvittaisiin. Hän ahmaisi ne yhtenä suupalana, ja sitten hän joi lasin viiniä ... ja sanoi: "Erinomaista!" Muistathan, miten hän sen lausui?
Olin mustasukkainen, niin mustasukkainen!... Hääpäiväsi lähestyi. Jäljellä oli vain kaksi viikkoa. Olin tulla aivan hulluksi. Ajattelin: Suzannea hän ei saa naida, ei, minä en tahdo!... Minä menen hänen kanssaan naimisiin isoksi tultuani. En löydä koskaan toista, jota rakastaisin yhtä paljon... Mutta eräänä iltana, kymmenen päivää ennen avioliittosopimuksesi tekoa, kävelit sinä hänen kanssaan kartanon edustalla kuutamossa ... ja siellä ... kuusen alla, suuren kuusen alla ... hän syleili sinua ... molemmin käsin ... niin kauan... Muistathan sen, eikö niin? Se oli varmaan ensi kerran ... niin... Olit niin kalpea palatessasi saliin!
Minä näin teidät; olin siellä puistikossa. Kuinka minä raivostuin! Jos olisin voinut, olisin tappanut teidät!
Sanoin itselleni: Suzannea hän ei nai, ei koskaan! Eikä ketään muutakaan. Olin kovin onneton... Ja yht'äkkiä rupesin häntä kauheasti vihaamaan.
Sitten, tiedätkö mitä tein?... Kuule! Olin nähnyt puutarhurin valmistavan pullia juoksukoirien tappamista varten. Hän särki kivellä pullon ja pani lasimurusia lihapyörylöihin.
Otin äidiltä pienen apteekkipullon, murskasin sen vasaralla ja kätkin lasin taskuuni. Se oli kiiltävää jauhetta... Seuraavana päivänä, kun sinä olit laittanut leivokset, halkaisin minä ne veitsellä ja panin lasin niihin. Hän söi niitä kolme... minä söin myöskin yhden... Viskasin ne kuusi muuta lampeen ... molemmat joutsenet kuolivat kolmen päivän kuluttua... Muistathan?... Oi, älä puhu ... kuule, kuule!... Minä vain en kuollut ... mutta olen aina ollut kivulloinen ... kuule... Hän kuoli ... niinkuin tiedät ... kuule ... ei se vielä ole mitään... Perästäpäin, myöhemmin ... aina ... se kauhein ... kuule...
Mikä kidutus ... minun elämäni, koko elämänikäni! Sanoin itselleni: En jätä koskaan siskoani. Ja minä ilmaisen hänelle kaikki kuolinhetkelläni... Kas niin! Ja siitä asti olen aina ajatellut tätä hetkeä, jolloin olin sanova sinulle kaikki... Nyt se on tullut... Se on kauheata... Voi! ... iso sisko!...
Olen sitä aina ajatellut, aamuin, illoin, päivin ja öin: minun täytyy sanoa se hänelle kerran... Minä odotin... Mikä rangaistus ... Se on tehty... Älä sano mitään... Nyt minä pelkään ... minä pelkään ... voi! minä pelkään! Jos minä hänet taas näen, heti kun olen kuollut... Näenkö hänet, uskotko?... Ensiksi!... En uskalla... Mutta täytyy... Minä kuolen kohta... Sinun pitää antaa minulle anteeksi. Minä tahdon... Muuten en voi lähteä täältä hänen eteensä. Voi! Herra rovasti, sanokaa hänelle, että hän antaisi anteeksi minulle, sanokaa hänelle, minä rukoilen teitä. En voi muuten kuolla...
Hän vaikeni, läähätti vain ja raapi yhä lakanaa kouristuneiden sormiensa kynsillä.
Suzanne oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä eikä hievahtanut paikaltaan enää. Hän ajatteli sitä, jota olisi voinut niin kauan rakastaa! Kuinka onnellinen olisikaan heidän elämänsä ollut. Hän näki hänet jälleen semmoisena kuin hän oli silloisena menneenä aikana. Rakkaat kuolleet! Kuinka he sydämiä raatelevat! Oi, tuo suudelma, hänen ainoa suudelmansa! Se oli jäänyt kätköön hänen sieluunsa. Eikä sitten mitään muuta, ei mitään muuta koko hänen olemuksestaan!...
Pappi nousi yht'äkkiä ja lujalla, väräjävällä äänellä hän huusi:
– Neiti Suzanne, sisarenne kuolee!
Silloin Suzanne otti kätensä kyynelten kostuttamilta kasvoiltaan, heittäytyi sisarensa yli, suuteli häntä vilpittömästi kaikesta sydämestään ja sanoi:
– Minä annan sinulle anteeksi, annan sinulle anteeksi, pikkuseni...
PIKKU LEKKERI.
Herra Chicot, joka oli ravintoloitsija Eprévillessä, pysähdytti kiesinsä rouva Magloiren moision eteen. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, iso, punanaamainen, möhömahainen miehenvekkuli, kulkupuheiden mukaan lisäksi luihuluontoinen.
Hän sitoi hevosensa kiinni portin pieleen ja astui talon pihalle. Hänellä oli maatila, jonka rajat ulottuivat aivan tuon vanhan rouvan maihin asti, ja nämä hän jo kauan aikaa oli halunnut saada omikseen. Parikymmentä kertaa oli hän pyytänyt saada niitä ostaa, mutta aina oli rouva Magloire itsepäisesti hylännyt hänen tarjouksensa. – Täällä olen syntynyt ja täällä aion kuollakin, – vastasi rouva aina.
Ravintoloitsija tapasi rouvan oven kynnykseltä perunoita kuorimasta. Vanhus oli kahdenkahdeksatta ikäinen, laiha, ryppyinen, kyyryselkäinen, mutta aherteli kuin nuori tyttö. Herra Chicot löi häntä ystävällisesti olkapäälle ja istui sitten penkille lähelle häntä.
– Mitenkäs muori jaksaa? Hyvin kai?
– Tuossahan tuo menee. Entäs te, herra Prosper?
– Kah, mitä vähän jäseniä kolottaa, muuten voisin erinomaisesti.
– No, hyvähän tuo on sitten.
Ja sitten vanhus vaikeni. Chicot katseli hänen työntekoaan. Muorin väärät, luuvalosta nystyräiset sormet, jotka olivat kovat kuin äyriäisen sakset, ottivat kuin pihdit ikään vasusta harmaita mukuloita, ja nopeasti käsissään pyöritellen hän viilteli niistä pitkiä kuorinauhoja vanhalla veitsenterällä, jota hän toisessa kädessään piteli. Ja kun peruna oli keltaiseksi kuorittu, viskasi hän sen vesiämpäriin. Kolme kanaa uskalsi siinä perätysten tulla aivan hänen hameensa liepeille, sieppasi kuoria ja puikki, minkä jaloistaan pääsi, tiehensä, kullakin saalis nokassaan.
Chicot näytti olevan ymmällä ja epäröivän näköinen aivan kuin hänellä olisi ollut kielenkärjellä jotakin, jota ei saanut suustaan lähtemään. Vihdoin rohkaisi hän mielensä:
– Kuulkaahan, rouva Magloire...
– Mitä saisi olla lupa?
– Tätä moisiota, ettekö sitä vieläkään halua myydä?
– Enkäpä en. Älkää toivokokaan. Se on kerran sanottu eikä siitä maksa vaivaa puhuakaan enää.
– Nähkääs, minä olen keksinyt ehdotuksen, joka olisi edullinen meille molemmille.
– Ja mikä se olisi?
– Nähkääs. Voitte sen myydä minulle ja saatte sentään pitää sen. Eikös se sovi? Ottakaa nyt minun neuvoni onkeen!
Vanhus taukosi kuorimasta perunoitaan ja loi kurttuisten luomiensa alta ravintoloitsijaan terävän katseen.
Tämä jatkoi:
– Selitän teille vielä. Minä maksan teille joka kuukausi sataviisikymmentä frangia. Ymmärrättekö? Joka kuukausi tuon teille kieseilläni kolmekymmentä viiden frangin hopeakolikkoa. Ja kaikki pysyy ennallaan, aivan muuttumatta; asutte kotonanne eikä teidän tarvitse välittää minusta mitään, ette ole minulle velkaa mitään! Otatte minulta vain rahat vastaan, ei muuta. Sopiikos näin?
Ja hän katseli rouvaa iloisesti ja hyväntuulisesti. Muori silmäili puolestaan häntä epäluottavasti ja koettaen keksiä, missä ansa oli. Siten hän kysäisi.
– Se on minun hyväkseni. Mutta eikös tästä moisiosta sitten teille lähde mitään hyötyä?
Mies vastasi:
– Älkää te minusta huoliko! Saatte asua täällä niin kauan kuin Jumala teille ikää suo. Olette aivan kotonanne. Annatte minulle vain pienen virallisen paperin, että tila teidän jälkeenne joutuu minulle. Eihän teillä omia lapsiakaan ole, sisarusten lapsia vain, joista ette vähääkään välitä. Eikös se passaa? Saatte pitää tilanne koko elinaikanne ja minä maksan teille kuukausittain sataviisikymmentä frangia.
Muori joutui ehdotuksesta kovin hämilleen ja levottomaksi, sillä se kiihdytti hänen mieltään. Hän vastasi:
– En nyt sano sitä enkä tätä. Tahdon asiaa aprikoida. Tulkaa siis siitä uudelleen juttelemaan nousevalla viikolla. Annan teille sitten vastauksen, mitä siitä ajattelen.
Ja herra Chicot lähti tyytyväisenä kuin kuningas, joka on voittanut kokonaisen valtakunnan.
Rouva Magloire kävi miettiväiseksi. Hän ei saanut nukutuksikaan seuraavana yönä. Neljän päivän kuluessa vaivasi häntä oikea epätietoisuuden kuume. Hän vainusi kyllä jotakin pahaa tuossa asiassa, mutta samalla sytytti hänen mieleensä raivoavan lumon tuo ajatus, että kuukausittain putoaisi kolmekymmentä kaunista kilisevää hopeakolikkoa hänen esiliinaansa, tippuisi siihen kuin taivaasta hänen istuessaan ihan ristissä käsin vain.
Silloin meni hän asianajajan luo ja kertoi jutun hänelle. Tämä kehoitti häntä hyväksymään Chicotin ehdotuksen, mutta pyytämällä viisikymmentä viiden frangin rahaa, koskapa hänen moisionsa oli vähintäin kuudenkymmenen tuhannen frangin arvoinen.
Vanha rouva värisi oikein ajatellessaan noita kahdensadanviidenkymmenen frangin kuukausituloja, mutta hän oli yhä epäluuloinen, pelkäsi odottamattomia asianhaaroja, joitakin salaisia vehkeitä ja teki kysymyksiä iltaan asti voimatta ratkaista asiaa. Vihdoin viimein käski hän valmistaa myyntikirjan ja palasi kotiaan huumaantuneena, aivan kuin olisi juonut neljä tynnyriä nuorta olutta.
Kun Chicot saapui kuulemaan vastausta, oli rouva vielä kauan taipumaton selittäen, ettei halunnut kauppaa tehdä, mutta samalla kalvoi häntä pelko, ettei toinen suostuisi kahtasataa viittäkymmentä frangia maksamaan. Kun mies yhä vaati ratkaisua, ilmoitti rouva ehtonsa.
Ostaja säpsähti hämmästyksestä ja hylkäsi ehdot.
Saadakseen miestä vakuutetuksi alkoi hän puhua siitä, kuinka kauan ehkä vielä saattoi elää.
– En varmaankaan tule elämään kauemmin kuin korkeintaan viisi tahi kuusi vuotta. Nyt olen jo kolmannellakahdeksatta ja lisäksi kivulloinen. Toissa iltana luulin jo lopun olevan käsissä. Tuntui ihan kuin sisälmykseni olisivat tyhjentyneet ja minut täytyi kantaa vuoteeseen.
Mutta Chicot ei tarttunut siihen koukkuun.
– Vielä mitä, vanha viisastelija, te olette luja ja kestävä kuin kellotapuli. Elätte vähintään sadan vuoden vanhaksi. Te varmaan vielä saatatte minutkin hautaan.
Joku päivä kului vielä keskusteluihin. Mutta kun vanhus vain ei hellittänyt, täytyi ravintoloitsijan vihdoin suostua vaadittuun korotukseen.
Seuraavana päivänä he allekirjoittivat asiakirjan. Ja rouva Magloire vaati vielä viisikymmentä frangia harjakaisiksi.
Kului kolme vuotta. Vanha rouva oli terve kuin nuorikko. Ei hän näyttänyt hituistakaan vanhentuneen, ja Chicot aivan joutui epätoivoon. Hänestä tuntui jo kuin olisi puoli vuosisataa noita korkorahoja maksanut ja että oli tullut petkutetuksi ja saatetuksi vararikkoon. Silloin tällöin kävi hän vierailulla rouvan luona aivan siihen tapaan kuin heinäkuussa mennään pellolle katsomaan, joko vilja on valmis leikattavaksi. Ja rouva otti hänet aina vastaan häijy ilme katseessa. Näytti kuin hän olisi iloinnut kepposesta, jonka oli ostajalle tehnyt. Tämä taas nousi äkkiä jälleen kieseihinsä muristen:
– Etköhän sitä sitten koskaan kuolekaan, senkin käkkärä?
Mies ei tietänyt, mitä tehdä. Hänen olisi tehnyt mieli kuristaa akka kuoliaaksi nähdessään hänet. Hän vihasi häntä mitä julmimmalla, salakavalimmalla tavalla niinkuin konsanaan talonpoika, joka tuntee joutuneensa varkaan uhriksi.
Silloin koetti hän keksiä jonkin keinon.
Eräänä päivänä tuli hän sitten vihdoin taas rouvaa tervehtimään käsiänsä hykertäen aivan samoin kuin oli tehnyt ensimmäisellä kerralla, jolloin kauppatarjouksensa teki. Ja juteltuaan vähän aikaa sanoi hän:
– Sanokaahan, muori hyvä, miksi ette tule koskaan talooni päivällistä syömään, kun Eprévillessä käytte? Siellä ihmiset juoruavat, ettei olla enää hyviä ystäviä ja se on minua kovasti surettanut. Tiedättehän, etten minä teiltä mitään maksua ota. En minä siitä välitä. Tulkaa siis vain milloin haluttaa. Olen siitä kovin iloissani.
Vanhaa rouvaa ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kahden päivän kuluttua, kun hän renkinsä Celestinin ollessa ohjaksissa kävi ostoksilla, panetti hän kursailematta hevosensa herra Chicotin talliin, ja halusi saada jäädä päivälliselle.
Ravintoloitsija loisti ilosta, kohteli häntä kuin mitäkin ylhäistä rouvaa, tarjosi hänelle kananpoikaa, lihamakkaroita, sianlihaa ja muhennettua kaalia. Mutta rouva söi niukasti, sillä lapsuudestaan asti oli hän tottunut nauttimaan vain vähän lientä pienen voileipäpalasen kanssa.
Chicot pyyteli pyytelemistään eikä tietänyt mitä tehdä. Eikä rouva mitään juodakseen tahtonut. Kieltäytyipä kahvistakin.
Ravintoloitsija kysyi silloin:
– Juotte kai ainakin pienen lasin viiniä?
– No, sitä kyllä. Siinä en pane vastaan.
Ja minkä jaksoi huusi nyt ravintoloitsija, niin että kapakka kaikui:
– Rosalie, tuoppas sitä hienoa, kaikkein hienointa, oikein kymmenkertaista!
Ja palvelijatar tuli kantaen kädessään pitkäkaulaista pulloa, jonka ympärille oli kierretty paperinen viinipuunlehti.
– Maistakaahan, muori hyvä, tämä on sitä mainiota.
Ja vanha rouva alkoi juoda hiljakseen, pienin kulauksin ja nauttien kauan aikaa. Tyhjennettyään lasin kuivilleen lausui hän:
– Niin, oikein, tämä on sitä hienoa.
Ei ehtinyt muori vielä lopettaa puhettaan, niin kaatoi Chicot hänelle jo toisen lasillisen. Rouva aikoi kieltäytyä, mutta oli jo liian myöhäistä, ja hän maisteli sen loppuun samalla tavalla kuin ensimmäisenkin.
Ravintoloitsija tahtoi häntä juomaan vielä kolmannenkin, mutta rouva pani vastaan. Mies penäsi puolestaan:
– Mitä joutavia! Sehän on pelkkää maitoa. Minä juon sitä kymmenen, jopa kaksitoistakin lasia kuin ei mitään. Se haihtuu kuin sokeri, ei mene mahaan, ei päähän, ihan kieleltä katoaa minne kadonneekin. Eihän sen parempaa ole terveydelle mitään.
Rouvan teki mieli ja hän taipui, mutta joi vain puoli lasillista.
Silloin huudahti Chicot heittäytyen ylen anteliaaksi:
– No, koska se teitä niin kovin miellyttää, niin minä lahjoitan teille pienen lekkerin näyttääkseni teille, että olemme hyviä ystäviä aina edelleenkin.
Rouva ei lahjasta kieltäytynyt. Ja palasi kotiaan hienossa hutikassa. Seuraavana päivänä ajoi ravintoloitsija rouva Magloiren talon pihaan ja otti ajopeliensä pohjalta esille pienen, rautavanteisen lekkerin. Sitten tahtoi hän antaa rouvan maistaa sen sisällystä, jotta tämä tulisi vakuutetuksi sen olevan varmasti samaa. Ja kun he vielä olivat juoneet kumpikin kolme lasia, lausui mies lähtiessään:
– Tiedättehän kyllä, että kun tämä on lopussa, niin heruu uutta taas. Älkää siis ollenkaan kursailko. En minä sillä väliä pidä. Kuta pikemmin se saadaan loppuun, sitä parempi minulle.
Ja hän nousi kieseihinsä.
Neljän päivän kuluttua tuli hän taas. Muori istui ovensa edessä päivällisleipäänsä leikkaamassa.
Ravintoloitsija teki hyvän päivän ja astui niin lähelle, että tunsi vanhuksen hengen haiun. Se haisi väkeville. Silloin miehen kasvot kirkastuivat.
– Tarjoatte kai minulle lasin viiniä? sanoi hän.
Ja sitten he kilistelivät jälleen muutaman kerran.
Mutta pian alkoi huhu käydä kylässä, että rouva Magloire ryypiskeli ihan yksikseen. Milloin oli hänet tavattu juovuksissaan keittiön lattialla, milloin pihalta, milloin talon läheltä maantieltä, ja hänet oli täytynyt kantaa sikahumalassa, liikkumattomana kuin pölkky kotiinsa.
Chicot ei käynyt enää hänen luonaan, ja kun hänelle vanhasta rouvasta puhuttiin, mutisi hän surullisen näköisenä:
– On se surkeata, kun tuossa iässä semmoiseen tottuu. Eihän vanhalla siihen varojakaan riitä. Kyliä hänen siinä pelissä vielä hullusti käy.
Ja hullusti vaimoparan kävikin. Hän kuoli seuraavana vuonna joulun aikaan jäätyään juovuksissaan lumihankeen makaamaan.
Ja herra Chicot sai periä moision. Silloin hän lausui:
– Ellei se ruoja olisi itseään myrkyttänyt, niin olisi ainakin vielä kymmenen vuotta elossa pysynyt.
TUONPUOLEINEN. (Le Horla.)
8 p. toukokuuta. – Mikä ihana päivä! Olen koko aamun loikonut ruohikossa, asuntoni edessä, äärettömän suuren plataanipuun juurella, joka peittää, suojaa ja siimestää talon täydellisesti. Rakastan tätä seutua ja viihdyn täällä, sillä täällä ovat juureni, nuo syvät ja hennot juuret, jotka yhdistävät ihmisen siihen maahan, missä hänen esi-isänsä ovat syntyneet ja kuolleet, ja jotka kiinnittävät häntä siihen, mitä hän ajattelee ja mitä syö, elämäntapoihin yhtä paljon kuin ravintoon, paikallisiin sananparsiin, talonpoikain puhetapaan, maan, kylien ja ilmankin tuoksuun.
Rakastan taloa, jossa olen kasvanut. Ikkunastani näen Seinen juoksevan pitkin puutarhaani, maantien toisella puolen, miltei asuntooni asti, tunnen jo laajan Seinen, joka virtaa Rouenista aina Le Havreen asti, täynnä ohi liukuvia laivoja. Vasemmalla alhaalla on Rouen, laaja, sinikattoinen kaupunki, joka on täynnä goottilaistyylisten kirkontornien teräviä kärkiä. Niitä on lukematon joukko, ohuita ja paksuja, ylinnä muita tuomiokirkon rautainen kirkko, ja ne ovat täynnä kirkonkelloja, jotka soivat ihanain aamujen sinisessä autereessa, kajahuttaen aina minunkin asuntooni asti metallinsa suloista ja kaukaista kuminaa, vaskensa laulua, jota tuuli siivellään kantaa milloin kovemmin, milloin heikommin, sitä mukaa kuin se kasvaa tahi vaimenee.
Kuinka olikaan suloista tänä aamuna!
Yhdentoista tienoissa kulki aitani ohitse pitkä jono laivoja, joita veti kärpäsen kokoinen hinaajahöyry vaivoin puhkuen ja paksua savua tupruttaen.
Kahden englantilaisen haahden jälkeen, joiden punainen lippu liehui taivasta vasten, tuli komea brasilialainen kolmimastolaiva, Se oli aivan valkoinen, ihmeellisen siisti ja loistava. Tervehdin sitä, en tiedä miksi, – niin kovin oli tuo laiva minusta kaunis nähdä.
12 p. toukokuuta. – Minussa on muutamia päiviä ollut kuumetta, tunnen pahoinvointia tai pikemmin alakuloisuutta.
Mistä johtunevat nuo salaperäiset vaikutukset, jotka lamauttavat onnemme ja turmelevat luottamuksemme? On kuin ilma, näkymätön ilma olisi täynnä tuntemattomia voimia, joiden salaperäisestä läheisyydestä olemme riippuvaisia. Herään iloa uhkuvana, laulun halu kurkussani. – Miksi? – Astun alaspäin virran vartta, mutta äkkiä, lyhyen kävelyn jälkeen palaan epätoivoisena kotiin aivan kuin minua siellä odottaisi jokin onnettomuus. – Miksi? Vilunväristyskö on ihoani koskettanut, hermoni järkyttänyt ja synkistänyt sieluni? Pilvienkö muoto vai esineittenkö vaihteleva väritys on kulkiessaan silmieni oli hämmentänyt ajatukseni? Kuka sen tietää? Kaikki, mikä on ympärillämme, mitä katselemattamme näemme, kaikki, minkä kanssa tuntemattamme joudumme kosketuksiin, kaikki, mihin tunnustelemattamme kajoamme, kaikki, mikä huomaamattamme sattuu eteemme, tekee meihin, aistimuksiimme ja niiden välittämänä ajatuksiimme, jopa sydämeemmekin nopean, hämmästyttävän, selittämättömän vaikutuksen.
Kuinka syvä onkaan tuo Näkymättömän salaperäisyys! Emme pysty sitä perinpohjin tutkimaan viheliäisillä aisteillamme. Emme silmillämme, jotka eivät erota sitä, mikä on liian pientä, mikä liian suurta, mikä liian lähellä, mikä liian kaukana, emme tähtien asukkaita, emme veden pisaran asujamia... Emme korvillamme, jotka vievät meitä harhaan, sillä ne muuntavat meille ilman väräjämiset soiviksi säveliksi. Ne ovat keijuja, jotka saavat aikaan tuon ihmeen; muuntavat liikkeen ääneksi ja tämän muodon muutoksen kautta synnyttävät soiton, joka luonnon äänettömän liikunnon saa laulamaan... Emme hajuaistillamme, joka on heikompi kuin koiralla... Emme makuaistillamme, joka hädintuskin pystyy erottamaan viinin iän!
Oi, jospa meillä olisi muita aisteja, jotka tekisivät hyväksemme muita ihmeitä, kuinka paljon voisimmekaan silloin ympäriltämme keksiä!
16 p. toukokuuta. – Olen varmasti sairas. Viime kuussa voin oikein hyvin. Minussa on kuume, ankara kuume tahi oikeammin kuumeentapainen hermotauti, joka tekee sieluni yhtä sairaaksi kuin ruumiinikin. Minua vaivaa alituisesti hirveä tunne uhkaavasta vaarasta, pelko tulossa olevasta onnettomuudesta tahi lähestyvästä kuolemasta, aavistus, joka epäilemättä on toistaiseksi vielä tuntematon taudinkohtaus, taudin, jonka idut piilevät veressä ja lihassa.
18 p. toukokuuta. – Kävin lääkärin puheilla, sillä en voinut enää nukkua. Hänestä valtimoni on nopea, silmäterä laajentunut, hermoni värisevät, mutta ei mitään huolestuttavia oireita. Minun täytyy ottaa suihkuja ja juoda bromilääkettä.
25 p. toukokuuta. – Ei mitään muutosta. Tilani on todellakin kummallinen. Sitä mukaa kuin ilta lähenee, valtaa minut käsittämätön levottomuus, aivan kuin yö kätkössään kantaisi minulle jotakin hirvittävän uhkaavaa. Syön nopeasti päivälliseni, sitten yritän lukea; mutta sanoja en ymmärrä; hädintuskin erotan kirjaimet. Kävelen silloin salissani edestakaisin sekavan ja vastustamattoman pelon painostamana, – pelkään vuodetta ja unta.
Kahden tienoissa menen huoneeseeni. Olen tuskin tullut sisään, kun kierrän lukon kiinni kahteen kertaan ja suljen salvan; pelkään ... mitä?... Tähän saakka en ole pelännyt mitään... Avaan kaappini, katson vuoteen alle; kuuntelen ... kuuntelen ... mitä? Eikö ole omituista, että tämmöinen yksinkertainen pahoinvointi, kenties vain verenkierron häiriö, hermoston kiihtymys, verennousu päähän, aivan vähäpätöinen elinkoneistomme epätäydellisen ja hennon toiminnan epäkuntoon joutuminen voi saada synkkämieliseksi miehen ja mitä rohkeimman – pelkuriksi? Sitten panen maata ja odotan unta aivan kuin pyövelin tuloa. Odotin sen tuloa kauhulla, ja sydämeni sykkii, jalkani vapisevat; koko ruumiini värisee lämpöisten lakanain peitossa, kunnes vaivun äkkiä lepoon, aivan kuin vaipuisin hukkumaan liikkumattoman veden syvyyteen. En tunne sen tulevan niinkuin se ennen tuli, tuo petollinen uni, joka piileskeli vieressäni, vaanien ottaakseen pääni käsiinsä, sulkeakseen silmäni, nujertaakseen minut.
Nukun – kauan – kaksi tahi kolme tuntia – sitten minua ahdistaa uni – eikä – vaan painajainen. Tunnen kyllä olevani makuulla ... nukkuvani. Tunnen sen ja näen ... mutta tunnen myös, että joku lähestyy minua, katselee minua, koettelee minua, nousee vuoteeseeni, polvistuu rintani päälle, ottaa kaulani käsiensä väliin ja puristaa ... puristaa ... kaikin voimin, kuristaakseen minut.
Minä taistelen tuon kauhean voimattomuuden kahleissa, joka meitä unissamme lamauttaa; tahdon huutaa – en voi; – tahdon liikkua, – enkä voi; koetan hirveästi ponnistaa voimiani ja läähättäen kääntyä, survaista pois tuon olennon, joka minua ruhjoo, tukehduttaa – enkä voi!
Ja yht'äkkiä minä herään aivan mielettömänä, yltä yleensä hikisenä. Sytytän kynttilän. Olen yksin.
Tämmöisen kohtauksen jälkeen, joka uudistuu jok'ikinen yö, nukun vihdoin rauhallisesti aamun koittoon.
2 p. kesäkuuta. – Tilani käy vieläkin pahemmaksi. Mikä minua oikein vaivaakaan? Bromi ei auta; suihkut eivät auta. Hiljattain tein uuvuttaakseni ruumistani, joka muutenkin on väsynyt, pienen kävelymatkan Roumaren metsään. Luulin ensin, että raitis, kevyt, lauha ilma, joka uhkui ruohon ja lehtien tuoksua, oli tuonut suoniini uutta verta, sydämeeni uutta voimaa. Kuljin suurta metsästystietä, käännyin sitten La Bouilleen päin astuen kapeaa kujannetta pitkin, äärettömän korkeiden puiden, aivan kuin kahden armeijan välitse, jotka muodostivat vihreän, paksun, miltei mustan katoksen taivaan ja minun välille.
Äkkiä minua värisytti, ei vilunväristys, vaan outo pelonväristys.
Kiirehdin askeleitani huolestuneena siitä, että olin yksin tässä metsässä, peloissani syyttä suotta tämän täydellisen yksinäisyyteni tähden. Yht'äkkiä minusta tuntui, että joku kulki perässäni, astui aivan kintereilläni, ihan likellä, koskettaen minuun.
Käännyin nopeasti. Olin yksin. En nähnyt takanani muuta kuin suoran ja leveän kujanteen tyhjänä, korkeana, hirvittävän tyhjänä; ja toisaannepäin ulottui se samoin silmän siintämättömiin, samanlaisena, peloittavana.
Suljin silmäni. Miksi? Ja rupesin pyörimään toisella kantapäälläni hyvin nopeasti hyrrän tavoin. Olin vähällä kaatua; avasin silmäni; puut tanssivat; maa huojui; minun täytyi istuutua. Ja sitten, hah, hah, sitten en tiennyt, mistä olin tullut! Mikä kummallinen ajatus! Niin kummallinen, niin kummallinen ajatus! En tietänyt enää lainkaan mitään. Lähdin kulkemaan oikeallekäsin ja tulin takaisin valtatielle, joka oli johtanut minut keskelle metsää.
3 p. kesäkuuta. – Yö oli kauhea. Matkustan täältä pois muutamiksi viikoiksi. Pieni matka varmaankin on virkistävä minua.
2 p. heinäkuuta. – Palaan kotia. Olen parantunut. Matkani oli muuten ihana. Kävin Saint-Michelin vuorta katsomassa. En ollut sitä ennen nähnyt.
[Tämä ihmeellinen vuori luostareineen, kirkkoineen, joka tavallaan vastaa Valamon saaria Laatokassa, kohoaa meren pohjasta aivan Normandien rannikolla. Mont-Saint-Michelin kauneutta ja omituisuuksia on Maupassant tarkemmin kuvannut romaanissaan "Notre coeur" (Sydämemme). Suomentaja.]
Mikä näky saapuessa, kuin minä, Avranchesiin illan suussa! Kaupunki sijaitsee kukkulalla; ja minut opastettiin yleiseen puistoon, joka on kaupungin laidalla. Oikein huudahdin ihastuksesta! Ääretön meren lahti levisi eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, häipyen kahden hajaantuvan rannan välille kaukaiseen sumuun; ja keskellä tätä suunnatonta, keltaista lahtea kohosi kultaista, kirkasta taivasta kohti synkkänä ja suippona hietikon ympäröimä kummallinen vuori. Päivä oli mennyt mailleen ja taivaan rannalle kuvastui vielä säihkyvänä tuon eriskummallisen kallion haahmo, jonka huipulla seisoi eriskummallinen muistopatsas.
Päivän sarastaessa astuin sitä kohti. Oli pakoveden aika samoin kuin edellisenä iltana, ja näin eteeni kohoavan, sitä mukaa kuin lähestyin, ihmeellisen luostarin. Monta tuntia käveltyäni saavuin äärettömän suuren kiviröykkiön luo, jonka päällä sijaitsi pieni kaupunki ja siinä ylimpänä iso kirkko. Noustuani kapeaa ja jyrkkää katua ylös astuin mitä ihanimpaan goottilaistyyliseen rakennukseen. Se on rakennettu Jumalalle maan päällä, on avara kuin kaupunki ja täynnä matalia saleja, joita holvit ja hentojen pylväiden kannattamat korkeat parvekkeet erottavat toisistaan. Menin sisään tähän suunnattoman suureen graniittikorukiveen, joka oli köykäinen kuin pitsikudos ja täynnä torneja ja solakkoja kellotapuleita, joihin kiertoportaat johtavat ja jotka päiväin siniselle, öitten tummalle taivaalle luovat eriskummalliset, aavemaiset pirujen, omituisten eläinten, jättiläismäisten kukkien muotoiset törröttävät päänsä hienojen, taiteellisesti tehtyjen kaarien toisiinsa yhdistäminä.
Saavuttuani huipulle sanoin munkille joka minua saattoi: "Isä, kuinka hyvä mahtaakaan teidän täällä olla."
Hän vastasi: "Täällä on tuulista, herra." Ja me ryhdyimme puhelemaan katsellessamme merta, joka vyöryi hiekkaa pitkin ja peitti sen aaltojen teräshaarniskalla.
Ja munkki kertoi minulle tarinoita, kaikki sen seudun vanhat tarinat – legendoja, pelkkiä legendoja vain.
Muuan niistä kummastutti minua kovin. Sen seudun asukkaat, vuoristolaiset, väittävät öisin kuuluvan puhetta hiekkarannasta, sitten kuulee kahden vuohen määkivän, toisen kovemmalla, toisen heikommalla äänellä. Heikkouskoiset vakuuttavat sen olevan merilintujen huutoa, joka muistuttaa toisinaan määkimistä, toisinaan valittavaa ihmisääntä, mutta myöhästyneet kalastajat vannovat nähneensä rantahietikolla maleksimassa, kahden vuoksiveden välisenä aikana, ympäri tätä kaukana muusta maailmasta sijaitsevaa pikku kaupunkia vanhan paimenen, jonka pää ei koskaan ole verhottu kaavun huippuun ja joka kuljettaa, edellä astuen, miehen näköistä pukkia ja naisen näköistä vuohta, joilla molemmilla on pitkät valkoiset hiukset ja jotka lakkaamatta puhelevat keskenään ja riitelevät oudolla kielellä ja sitten yht'äkkiä taukoavat huutamasta määkiäkseen, minkä jaksavat.
Sanoin munkille: "Uskotteko te sitä?"
Hän mutisi: "En tiedä."
Minä jatkoin: "Jos maanpäällä olisi muita olentoja kuin me, niin emmeköhän tuntisi niitä jo aikoja sitten? Ettekö te olisi niitä nähnyt? Enkö minä olisi niitä nähnyt?"
Hän vastasi: "Näemmekö me edes sadattatuhannetta osaa siitä, mikä on olemassa. Esimerkiksi tuulta, joka on luonnon valtavin voima, joka voi kaataa ihmisen, luhistaa rakennuksia, repiä puita juurineen maasta, kohottaa meren vesivuoriksi, hävittää rantakallioita ja heittää tyrskyihin suuria laivoja, tuulta, joka tappaa, vinkuu, vonkuu ja ulvoo, – oletteko sitä koskaan nähnyt, voitteko sitäkään nähdä? Ja kuitenkin se on olemassa."
Minä vaikenin tämän yksinkertaisen päätelmän kuultuani. Tuo mies oli joko suuri viisas taikka ehkä hölmö. En olisi voinut varmasti lausua ajatustani ja olin vaiti. Sitä, mitä hän sanoi, olin usein itsekin ajatellut.
3 p. heinäkunta. – Olen nukkunut huonosti; varmaankin on se kuumeen vaikutusta, sillä ajomieheni sairastaa samaa tautia kuin minä. Eilen kotiintullessani huomasin hänen omituisen kalpeutensa. Kysyin häneltä:
– Mikä teitä vaivaa, Jean?
– En saa enää lepoa, herra, yöt kun syövät minulta päivät. Siitä asti, kun herra matkusti on kuin sallima pitelisi minua käsissään.
Muut palvelijat voivat kuitenkin hyvin, mutta minä pelkään kovin tulevani uudelleen sairaaksi.
4 p. heinäkuuta. – Varmasti olenkin taas sairas. Entiset painajaiset uudistuvat. Viime yönä tunsin jonkun olevan kyykkysillään päälläni, ja se joi juomistaan, suu suussani kiinni, elämää huuliltani. Niin, se veti sitä kurkustani kuin mikäkin verenimijä. Sitten se nousi kylläisenä, ja minä heräsin niin nääntyneenä, runneltuneena, menehtyneenä, etten voinut enää hievahtaakaan. Jos tätä jatkuu vielä muutamia päiviä, niin lähden varmasti jälleen matkalle.
5 p. heinäkuuta. – Olenko kadottanut järkeni? Se, mikä viime yönä tapahtui, on siihen määrin kummallista, että pääni menee sekaisin sitä ajatellessani.
Salpasin oveni, niin kuin tapani on nykyjään joka ilta; sitten join janooni puoli lasillista vettä ja panin sattumalta merkille, että vesikarahvi oli tulppaan asti täynnä kristallikirkasta nestettä.
Kävin sitten maata ja vaivuin tavalliseen kauheaan uneeni, josta minut herätti noin parin tunnin kuluttua vieläkin hirvittävämpi puistatus.
Kuvitelkaa nukkuvaa miestä, jota ollaan murhaamaisillaan, joka herää puukko keuhkoissaan, ähkii verissään, ei enää voi hengittää, on kuolemaisillaan eikä käsitä – miksi.
Kun olin jälleen päässyt järkeni herraksi, minua uudelleen janotti. Sytytin kynttilän ja menin pöydän luo. Tartuin karahviin ja kallistin lasin yli; siitä ei vuotanut mitään. Se oli tyhjä. Aivan tyhjä. Aluksi en ymmärtänyt siitä mitään; sitten tunsin niin kauheaa mielenliikutusta, että minun oli pakko istuutua, tahi pikemmin, että putosin istualleni tuolille. Sitten hypähdin jälleen paikaltani katsellakseni ympärilleni. Sitten istuuduin taas, hämmästyksen ja pelon huumaamana läpikuultavan kristallin eteen. Tuijotin siihen, koettaen arvata asiaa. Käteni vapisivat. Joku on siis juonut veden. Kuka? Minäkö? Epäilemättä minä. Ei voinut olla kukaan muu kuin minä. Olin niinmuodoin unissakävijä, elin tietämättäni tätä kaksinaista, salaperäistä elämää, joka panee arvelemaan, onko meissä kaksi olentoa vai elvyttääkö joku outo, tuntematon ja näkymätön olento välistä, kun sielumme on turruksissa, vangitun ruumiimme, sen silloin totellessa tuota toista kuin meitä itseämme, jopa enemmänkin kuin meitä.
Oi, kuka ymmärtää minun kauheat tuskani! Kuka ymmärtää miehen mielenliikutuksen, joka on sielultaan terve, vilkasluontoinen, järkevä, kun hän pelästyneenä näkee karahvin, josta vesi hänen nukkuessaan on kadonnut? Ja siihen minä jäin paikalleni aamuun asti uskaltamatta palata vuoteeseeni.
6 p. heinäkuuta. – Tulen hulluksi. Taas viime yönä on karahvini tyhjennetty tahi oikeammin, minä olen sen juonut tyhjiin.
Mutta minäkö? Minäkö? Kukas? Kuka? Oi, Jumalani! Tulen hulluksi! Kuka auttaa minua?
10 p. heinäkuuta. – Olen tehnyt hämmästyttäviä kokeita.
Varmasti olen hullu. Ja sittenkin!
Kuudentena päivänä heinäkuuta ennen maatapanoani asetin pöydälle viiniä, maitoa, vettä, leipää ja mansikoita.
Joku oli juonut, – minä olin juonut, – kaiken veden ja vähän maitoa. Viiniin ja mansikoihin ei oltu koskettu.
Seitsemäntenä päivänä heinäkuuta uudistin saman kokeen, ja se antoi saman tuloksen.
Kahdeksantena päivänä heinäkuuta jätin pois veden ja maidon. Ei oltu kajottu mihinkään.
Vihdoin yhdeksäntenä päivänä heinäkuuta panin pöydälleni uudelleen vain veden ja maidon käärittyäni karahvit valkoiseen musliinikankaaseen ja sidottuani tulpat kiinni langalla. Sitten hieroin huultani, paitaani ja käsiäni lyijymusteella, ja panin maata.
Voittamaton uni valtasi minut ja sitä seurasi kohta hirveä herääminen. En ollut hievahtanutkaan; lakananikaan eivät olleet tahraantuneet. Syöksyin pöydän luo. Kankaat, jotka verhosivat karahveja, olivat puhtaat. Päästin langat irti pelosta vavisten. Vesi oli juotu loppuun, maito oli juotu kaikki tyyni! Voi, Jumalani!...
Lähden heti paikalla Pariisiin.
12 p. heinäkuuta. – Pariisi. Olin siis menettänyt järkeni edellisinä päivinä! Olen varmaankin hermostuneen mielikuvituksen leikkikaluna, ellen todellakin ole unissakävijä, taikka olin erään todeksi tunnustetun, mutta tähän saakka selittämättömän vaikutuksen alaisena, jota sanotaan suggestioksi. Joka tapauksessa hulluuteni läheni mielipuolisuutta, ja vuorokauden oleskelu Pariisissa riitti antamaan minulle ryhtiä jälleen.
Tehtyäni ajelumatkoja ja käytyäni vierailuilla, jotka toivat sieluuni uutta ja virkistävää ilmaa, päätin eilisen iltani Théâtre Françaisissa. Siellä näyteltiin erästä Alexandre Dumas nuoremman näytelmää, ja hänen virkeä ja voimakas neronsa paransi minut lopulta. Yksinäisyys on varmasti vaarallinen työskenteleville aivoille. Meillä pitää olla ympärillämme ihmisiä, jotka ajattelevat ja puhuvat. Kun olemme kauan aikaa yksin, kansoitamme tyhjyyden aaveilla.
Palasin asuntooni bulevardeja pitkin hyvin iloisena. Ihmisjoukon survonnassa ajattelin hieman ivallisesti edellisen viikon kauhujani ja otaksumiani, sillä uskoin, niin, minä uskoin, että joku näkymätön olento oleskeli huoneessani. Kuinka heikko onkaan päämme ja eksyvä, helposti eksyvä niin pian kuin pieninkin käsittämätön seikka vain koskee meihin!
Sen sijaan, että tekisimme tämän yksinkertaisen johtopäätöksen: "En käsitä, koska en ole selvillä syystä", me oitis kuvittelemme kauheita salaisuuksia ja yliluonnollisia voimia.
14 p. heinäkuuta. – Vallankumouksen vuosipäivä. Olen kävellyt kaduilla, llolaukaukset ja liehuvat liput huvittivat minua kuin lasta. On kuitenkin typerää olla iloinen jonakuna määrättynä päivänä, hallituksen käskystä. Kansa on järjetön lauma, milloin tyhmän kärsivällinen, milloin julman kapinallinen. Kun sille sanoo: "Huvittele!", niin se huvittelee. Kun sille sanoo: "Mene tappelemaan naapurisi kanssa!", niin se tappelee. Kun sille sanoo: "Äänestä keisarin puolesta!", niin se äänestää keisarin puolesta. Kun sille sanoo: "Äänestä tasavallan puolesta!", niin se äänestää tasavallan puolesta.
Ne jotka sitä johtavat, ovat yhtä typeriä; mutta sen sijaan, että he noudattaisivat ihmisiä, he noudattavat periaatteita, jotka eivät voi olla muuta kuin tyhmiä, hedelmättömiä ja valheellisia juuri siksi, että ovat periaatteita, se on varmoja, muuttumattomia, maineen saavuttaneita aatteita tässä maailmassa, missä ei ele varma mistään, koska valokin on harhakuva, koska äänikin on harhaluuloa.
16 p. heinäkuuta. – Näin eilen asioita, jotka panivat pääni kokonaan pyörälle.
Söin päivällistä serkkuni, rouva Sablén luona, jonka mies on 76:nnen jääkärirykmentin komentaja Limogesissa. Olin hänen luonaan kahden nuoren naisen seurassa, joista toinen on naimisissa lääkärin, tohtori Parentin kanssa; tämä hoitaa paljon hermosairaita ja omituisia taudin ilmiöitä, jotka tätä nykyä antavat aihetta kokeilla hypnotismilla ja suggeroimisella.
Hän kertoi meille kauan ihmeellisistä tuloksista, joita Englannin tiedemiehet ja Nancyn opiston lääkärit olivat saavuttaneet.
Hänen esittämänsä tapaukset näyttivät minusta siihen määrin kummallisilta, että sanoin olevan niihin mahdotonta uskoa.
"Olemme", niin hän vakuutti, "juuri keksimäisillämme erään luonnon suurimman salaisuuden, tarkoitan suurimman salaisuuden tämän maan päällä, sillä varmaankin on muitakin samanlaisia tuolla tähdissä. Siitä saakka kuin ihminen ajattelee, siitä saakka kuin hän osaa lausua ja kirjoittaa ajatuksensa, tuntee hän olevansa kosketuksessa salaisuuksien kanssa, joihin hänen kömpelöt ja epätäydelliset aistinsa eivät pysty tunkeutumaan, ja älynsä voimalla koettaa hän täydentää elimiensä kykenemättömyyden. Niin kauan kuin tämä äly vielä on ollut alkeellisessa tilassa, ovat nuo näkymättömät ilmiöt esiintyneet alati yksinkertaisen peloittavissa muodoissa. Siitä ovat sitten syntyneet kansanusko yliluonnolliseen, tarinat harhailevista hengistä, menninkäisistä, kuolleiden ilmestymisestä, tahtoisinpa sanoa, tarina Jumalastakin, sillä mielikuvamme maailman luojasta, mistä uskonnosta ne lienevätkin kotoisin, ovat varmasti kaikkein keskinkertaisempia, typerimpiä, mahdottomimpia keksintöjä, mitkä koskaan ovat ihmisolentojen pelästyneistä aivoista lähteneet. Ei mikään ole oikeampaan osattu kuin Voltairen lausunto: 'Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta ihminen on sen hänelle kyllä takaisin suorittanut.'
"Mutta jo enemmän kuin vuosisadan ajan näytään aavistettavan jotakin uutta. Mesmer ja muutamat muut ovat vieneet meitä odottamattomalle tielle, ja me olemme todellakin, varsinkin viimeisten neljän, viiden vuoden kuluessa, saavuttaneet hämmästyttäviä tuloksia."
Serkkuni, joka myöskin oli kovin epäuskoinen, hymyili. Tohtori Parent sanoi hänelle:
– Tahdotteko, että koetan nukuttaa teitä, rouva?
– Kyllä, varsin mielelläni.
Hän istuutui nojatuoliin ja tohtori alkoi terävästi katsoa häneen ja huumata häntä. Minä puolestani tunsin äkkiä päätäni huimaavan, sydämeni rajusti sykkivän, kurkkuani kuristavan. Näin rouva Sablén silmien käyvän raukeiksi, hänen suunsa vääntyvän, hänen keuhkojensa läähättävän.
Kymmenen minuutin kuluttua hän nukkui.
– Asettukaa hänen taakseen, sanoi lääkäri.
Ja minä istuuduin hänen taakseen. Tohtori pani hänen käsiinsä käyntikortin ja sanoi:
– Tämä on peili; mitä siinä näette?
Rouva Sablé vastasi:
– Näen serkkuni.
– Mitä hän tekee?
– Hän kiertää viiksiään.
– Ja nyt?
– Hän ottaa taskustaan valokuvan.
– Kenen kuva se on?
– Hänen omansa.
Se oli oikein. Ja tuon valokuvan olin saanut hotellissa juuri sinä iltana.
– Miten on hän siinä valokuvassa?
– Hän seisoo hattu kädessään.
Rouva Sablé näki siis tuosta kortista, tuosta valkoisesta paperista aivan kuin olisi nähnyt peilistä.
Peloissaan sanoivat nuoret rouvat: "Riittää, riittää, riittää jo."
Mutta tohtori käski: "Huomenna nousette kello kahdeksan; sitten menette tapaamaan serkkuanne hotelliin ja pyydätte häntä lainaamaan teille viisituhatta frangia, jotka miehenne tarvitsee, ja jotka hän vaatii teiltä tulevaa matkaansa varten."
Sitten hänet herätettiin.
Palatessani hotelliin muistelin tätä mielenkiintoista esitystä ja minut valtasi epäily, ei lainkaan serkkuni ehdottomaan, kaiken epäluulon ulkopuolella olevaan luotettavaisuuteen nähden, sillä tunsin hänet lapsuudesta saakka aivan kuin oman sisareni, vaan tohtorin mahdolliseen petollisuuteen nähden. Eiköhän hänellä ehkä ollut kätkettynä käteensä peili, jota näytti nuorelle, nukkuvalle rouvalla samalla kertaa kuin nimikorttia? Varsinaiset silmänkääntäjäthän tekevät yhtä kummallisia temppuja.
Palasin siis asuntooni ja panin maata.
Mutta tänä aamuna, kello puoli yhdeksän tienoilla, herätti minut palvelijani ja sanoi:
– Rouva Sablé pyytää heti saada puhutella herraa.
Pukeuduin tuota pikaa ja otin hänet vastaan.
Hän istui kovin hämmennyksissään, silmät maahan luotuina; ja nostamatta ylös harsoaan, sanoi hän minulle:
– Rakas serkku, minun täytyy pyytää sinulta suurta palvelusta.
– Mitä niin, serkku hyvä?
– Minun on kovin vaikea sanoa se ja kuitenkin minun täytyy. Tarvitsen välttämättä, aivan välttämättä viisituhatta frangia.
– Johan nyt, sinäkö?
– Niin, minä, tahi oikeammin mieheni, joka on antanut toimekseni hankkia ne.
Olin siihen määrin hämmästynyt, että kangertaen lausuin vastaukseni. Ajattelin itsekseni, eikö hän todellakin tehnyt pilkkaa minusta tohtori Parentin kanssa, ellei se ollut pelkkää, edeltäpäin mietittyä ja hyvin näyteltyä ilvettä.
Mutta häntä tarkkaan katsellessani haihtuivat kaikki epäluuloni. Hän vapisi pelosta, siihen määrin oli tämä tehtävä hänestä vaikeata ja minä huomasin, että nyyhkytykset täyttivät hänen kurkkunsa.
Tiesin hänen olevan varakkaan ja vastasin:
– Kuinka? Eikö miehelläsi ole viittätuhatta frangia tarpeeseensa? Mietihän tarkoin! Oletko varma, että hän on antanut toimeksesi hankkia ne?
Hän epäröi muutaman silmänräpäyksen aivan kuin jännittäen muistiaan, sitten hän vastasi:
– Kyllä ... kyllä ... olen varma.
– Onko hän kirjoittanut sinulle?
Serkkuni epäröi vielä ja mietti. Arvasin, että tämä ajatuksen toiminta vaivasi häntä. Hän ei sitä tietänyt. Hän tiesi vain, että hänen oli lainattava minulta miehelleen viisituhatta frangia. Hän uskalsi kuitenkin valehdella:
– Kyllä, hän on kirjoittanut.
– Milloin? ethän puhunut siitä eilen mitään.
– Sain hänen kirjeensä tänä aamuna.
– Voitko näyttää sen minulle?
– En ... en ... en... Siinä oli salaisia ... aivan henkilökohtaisia asioita... Minä ... minä poltin sen.
– Miehesi on siis tehnyt velkoja?
Hän epäröi vielä, mutta vastasi sitten:
– En tiedä.
Minä ilmoitin silloin suoraan:
– Minulla ei ole, rakas serkku, tällä haavaa antaa viittä tuhatta frangia.
Hän päästi tuskan huudahduksen.
– Voi, voi! Minä rukoilen sinua, minä rukoilen sinua, hanki ne.
Hän joutui kiihdyksiin ja pani molemmat kätensä ristiin aivan kuin rukoillakseen. Kuulin hänen äänensä sävyn muuttuvan; hän itki, änkytti, tuskaantui tuon vastustamattoman käskyn alaisena, joka hänelle oli annettu.
– Voi, voi! Minä rukoilen sinua! Jospa tietäisit, kuinka kärsin ... minun täytyy ne saada tänään.
Minun tuli häntä sääli.
– Lupaan, että saat ne kohta.
Hän huudahti.
– Oi, kiitos, kiitos! Kuinka oletkaan hyvä!
Minä jatkoin:
– Muistatko, mitä luonasi eilen tapahtui?
– Kyllä.
– Muistatko, että tohtori Parent nukutti sinut?
– Kyllä.
– No niin! Hän se käski sinun tulemaan tänä aamuna lainaamaan minulta viisi tuhatta frangia ja nyt sinä olet hänen käskyänsä täyttämässä.
Hän mietti muutamia silmänräpäyksiä ja vastasi:
– Minun miehenihän niitä tahtoo.
Tunnin ajan koetin saada häntä siitä vakuutetuksi, mutta onnistumatta.
Kun hän oli lähtenyt, riensin tohtorin luo. Tämä oli juuri ulosmenossa ja kuunteli minua hymyillen. Sitten lausui hän.
– Uskotteko nyt?
– Kyllä, täytyy kai.
– Menkäämme serkkunne luo!
Serkkuni loikoi ja torkkui lepotuolissa kovin väsyneenä. Lääkäri koetti hänen valtimoaan ja katseli häntä kotvan ajan toimen käsi ojennettuna hänen silmiään kohden, jotka vähitellen sulkeutuivat magneettivoiman vastustamattoman tehon alaisina.
Kun serkkuni oli nukkunut, sanoi hän:
– Miehenne ei enää tarvitse noita viittä tuhatta frangia. Unohtakaa siis, että olette pyytänyt serkkuanne niitä teille lainaamaan, ja jos hän rupeaa teille niistä puhumaan, niin ette ymmärrä asiasta mitään.
Sitten lääkäri herätti hänet. Minä otin taskustani esille lompakkoni:
– Tässä, rakas serkkuni, saat, mitä minulta tänä aamuna pyysit.
Serkkuni oli niin hämmästynyt, etten uskaltanut jatkaa. Koetin kuitenkin verestää hänen muistiaan, mutta hän intti lujasti vastaan, luuli, että tein pilkkaa hänestä ja oli lopulta vähällä suuttua. – –
Tulin juuri kotiin, enkä ole voinut syödä aamiaista, siihen määrin tuo koe sai minut päästä pyörälle.
19 p. heinäkuuta. – Monet, joille olen kertonut tästä jutusta, ovat tehneet pilkkaa minusta. En tiedä enää, mitä ajattelisin. Viisas sanoo: kenties!
21 p. heinäkuuta. – Söin päivällistä Bougivalissa, sen jälkeen vietin iltani soutajain tanssiaisissa. Varma on, että kaikki riippuu paikasta ja ympäristöstä. Yliluonnolliseen uskominen Grenouillèren saarella olisi sulinta hulluutta ... mutta Saint-Michel-vuoren huipulla ... Intiassa, miksei? Olemme hirvittävässä määrässä alttiit kaiken meitä ympäröivän vaikutuksille. Palaan kotiin ensi viikolla.
["L'île de Grenouillère" – sammakkojen rämesaari, josta on tarkka kuvaus Guy de Maupassantin erinomaisessa pitkähkössä kertomuksessa "Yvette" – on Seine-virrassa Bougivalin seuduilla lähellä Parisia. Mainittu saari näkyy olevan alhaisen kansan huvittelupaikka ja on saaren rannassa iso lotja, jossa on remuisa ravintola ja joka samalla on uimahuone virrassa kylpijöille. Tekijä tarkoittaa siis, että tällaisessa alhaisten vaistojen paikassa ihminen ei ole taipuvainen uskomaan yliluonnollisiin asioihin. Suomentaja.]
30 p. heinäkuuta. – Saavuin maatilalleni eilen. Kaikki on hyvin.
2 p. elokuuta. – Ei mitään uutta; on ihana ilma. Vietän päiväni katselemalla Seinen juoksua.
4 p. elokuuta. – Palvelijani riitelevät keskenään. He väittävät, että yöllä särkyy laseja kaapissa. Huonepalvelijani syyttää keittäjätärtä, joka taas syyttää sisäkköä, ja tämä taas vuorostaan syyttää noita kahta muuta. Kenen on syy? Älykäs se, joka pystyy sen sanomaan!
6 p. elokuuta. – Tällä kertaa en nyt suinkaan ole hullu. Olen nähnyt ... nähnyt ... nähnyt!... Ei ole enää aihetta epäillä ... sillä olen nähnyt!... Vilun väristys tuntuu vieläkin sormieni päihin asti. Pelkään yhä vielä ytimiini saakka ... sillä olen nähnyt!
Kävelin kahden aikaan keskellä päivän paistetta ruusutarhassani ... juuri kukkimaan puhkeavien syysruusujen kujannetta myöten.
Juuri kuin pysähdyin katselemaan erästä jättiläisruusun pensasta, jossa oli kolme ihanaa kukkaa, niin näin ja aivan selvästi näin, ihan lähelläni, erään ruusunkukan varren taipuvan, ikäänkuin joku näkymätön käsi olisi sen taivuttanut, ja sitten sen katkeavan, ikäänkuin tuo käsi olisi sen taittanut. Sitten kukka kohosi, tehden kaaren, aivan kuin käsivarsi olisi sen vienyt jotakin suuta kohti, ja jäi riippumaan läpinäkyvään ilmaan, ihan yksin, liikkumattomana, peloittavana, punaisena täplänä kolmen askeleen päähän silmistäni.
Suunniltani ollen syöksyin sitä kohti tarttuakseni siihen. En löytänyt mitään; se oli kadonnut. Silloin valtasi minut hirveä viha itseäni vastaan; sillä järkevä ja vakava mies ei saa nähdä moisia harhakuvia.
Mutta oliko se sitten harhanäkyä? Käännyin etsimään kukan vartta ja löysin sen heti pensaasta, vast'ikään taitettuna, kahden muun ruusun välistä, jotka olivat jäljellä oksassa.
Palasin silloin kotiin aivan masennuksissani, sillä nyt olen varma, varma kuin päivän ja yön vaihtumisesta, että lähelläni on olemassa näkymätön olento, joka ravitsee itseään maidolla ja vedellä, joka voi kajota esineihin, tarttua niihin ja siirtää niitä paikaltaan, jolla niinmuodoin on aineellinen luonto, vaikka aisteillamme emme pysty sitä havaitsemaan, ja joka niinkuin minäkin asuu minun kattoni alla...
7 p. elokuuta. – Olen nukkunut rauhallisesti. Hän on juonut veden karahvistani, mutta ei ole ollenkaan häirinnyt untani.
Ajattelin itsekseni, olenkohan hullu. Kävellessäni äsken keskellä päivänpaistetta virran vartta, heräsi minussa epäluuloja järkeeni nähden, ei tuollaisia epämääräisiä epäluuloja, joita minussa tähän saakka on ollut, vaan tarkkoja, ehdottomia epäluuloja. Olen nähnyt hulluja; olen tuntenut sellaisia, jotka ovat pysyneet älykkäinä, selväjärkisinä, tarkkanäköisinä elämän kaikkiin puoliin, paitsi johonkin määrättyyn kohtaan nähden. He ovat puhuneet kaikesta selvästi, helposti, syvällisesti, mutta yht'äkkiä on heidän ajatuksensa, koskettaessaan heidän hulluutensa kynnykseen, pirstoutuen palasiksi, hajaantunut ja kaatunut kumoon siihen hirvittävään ja hurjaan, riehuvien aaltojen, sumujen ja tuulispäitten täyttämään valtamereen, jota nimitetään "mielipuolisuudeksi".
Varmasti uskoisin olevani hullu, ehdottomasti hullu, ellen olisi tietoinen tilastani, ellen täydellisesti tuntisi sitä, ellen tarkastaisi sitä erittelemällä sitä täysin selvästi. Olisin niinmuodoin oikeastaan vain järkeilevä harhaluulottelija. Tuntematon häiriö olisi syntynyt aivoissani, semmoinen häiriö, jommoisia fysiologit nykyään koettavat panna merkille ja määritellä, ja tuo häiriö olisi lopullisesti aikaan saanut järjessäni ajatusteni järjestyksessä ja logiikassa syvän rotkon. Tämäntapaiset ilmiöt sattuvat unessa, joka kuljettaa meitä mitä uskomattomimpien mielikuvitelmien mailla meidän ollenkaan siitä hämmästyttämättä, sentähden että tarkistuskone, tarkastava aisti on nukuksissa, sillä välin kuin mielikuvitus on valveilla ja toimii. Eikö ole mahdollista, että yksi noista avonäppäimistön huomaamattomista koskettimista minussa on herpaantunut? Ihmisethän jonkun tapaturman johdosta voivat menettää ominaisnimien tahi teonsanojen tahi lukusanojen tahikka vain päivänmäärien muistin. Nykyjään on todettu, että ajatuksen jokaisella eri osalla on oma paikkansa. Mitäpä siinä sitten olisi ihmeellistä, että kykyni tarkastaa muutamien harhanäkyjen epätodellisuutta olisi tällä haavaa turtunut?
Mietin tätä kaikkea virran vartta astuessani. Aurinko loi valoaan veden pinnalle, teki maan ihanaksi, täytti katseeni rakkaudella elämään, pääskysiin, joiden nopeus hurmaa silmiäni ja rannan ruohikkoon, jonka kahina kuuloni lumoaa.
Vähitellen valtasi minut kuitenkin selittämätön pahoinvointi. Joku voima, niinkuin minusta näytti, joku salainen voima puudutti minut, pysäytti minut, esti minua kulkemasta eteenpäin, tahtoi minua takaisin. Tunsin itsessäni tuota tuskallista tarvetta palata takaisin, joka painostaa mieltä, kun on jättänyt kotiin rakastetun sairaan ja kun mielen valtaa aavistus, että hänen tautinsa on pahentunut.
Palasin siis vasten tahtoani kotiin, varmana, että siellä tulisin saamaan huonon uutisen, kirjeen tahi sähkösanoman. Mutta ei mitään ollut; ja minä olin suuressa määrin hämmästynyt ja levoton, kuin jos uudelleen olisin nähnyt jonkun eriskummallisen näyn.
8 p. elokuuta. – Eilinen ilta oli hirveä. Ei hän enää ilmestynyt, mutta minä tunnen hänen lähelläni vaanivan minua, katselevan minua, tunkevan lävitseni, hallitsevan minua, ja yhä pelottavampana näin piilotellessaan, kuin jos hän ilmaisisi näkymätöntä ja alituista läsnäoloansa yliluonnollisilla ilmestysmuodoilla. Olen kuitenkin nukkunut.
9 p. elokuuta. – Ei mitään, mutta pelkään.
10 p. elokuuta. – Ei mitään; mitähän huomenna tapahtuu?
11 p. elokuuta. – Ei vieläkään sen enempää; en voi enää pysyä kotona, tämä pelko ja tämä ajatus mielessäni lähden matkalle.
12 p. elokuuta, kello 10 illalla. – Olen joka päivä aikonut matkalle, mutta en ole päässyt lähtemään. Olen tahtonut panna täytäntöön tuon niin helpon, niin yksinkertaisen, vapaaehtoisen teon: – lähteä ulos, – nousta vaunuuni lähteäkseni Roueniin, mutta en ole voinut. Miksi?
13 p. elokuuta. – Kun sairastaa erikoisia tauteja, niin tuntuvat kaikki ruumiillisen olemuksen joustimet särkyneiltä, kaikki tarmon lähteet hävinneiltä, kaikki lihakset höltyneiltä, luut pehmeiltä kuin liha, ja liha juoksevalta kuin vesi. Tunnen sen henkisessä olemuksessani omituisella ja huolestuttavalla tavalla. Minulla ei ole enää lainkaan mitään voimaa, ei mitään rohkeutta, ei mitään valtaa itseni yli, ei mitään kykyä panna tahtoani liikkeelle. En jaksa enää tahtoa; mutta joku tahtoo minun sijassani; ja minä tottelen.
14 p. elokuuta. – Olen mennyttä miestä! Joku pitää sieluani vallassaan ja hallitsee sitä. Joku määrää kaikki tekoni, kaikki liikkeeni, kaikki ajatukseni! En ole enään mitään itsessäni, en mitään muuta kuin orjallinen, kaikkien täytäntöön panemieni tekojen peloittama syrjästä katsoja. Haluan mennä ulos. En voi. Hän ei tahdo, ja minä pysyn paikoillani hämmennyksissäni, vapisevana tuolissani, johon hän on minut pannut istumaan. Haluan ainoastaan nousta, kohottautua uskoakseni vielä olevani oma herrani. En voi. Olen kytketty istuimeeni, ja istuimeni on kiinni maassa niin, etten millään voimalla saa sitä nousemaan.
Sitten yht'äkkiä minun täytyy, täytyy, täytyy lähteä puutarhani perälle noukkimaan mansikoita ja syömään niitä. Ja minä lähden. Noukin mansikoita ja syön niitä! Oi, Jumalani: Jumalani! Jumalani! Onko Jumalaa? Jos on, vapauta minut, pelasta minut, auta minua! Anna anteeksi! Sääli! Ole armollinen! Pelasta minut! Oi, mikä kärsimys, mikä kidutus, mikä kauhu!
15 p. elokuuta. – Todellakin, kuinka kauhean tuskan vallassa mahtoikaan serkku raukkani olla käydessään lainaamassa minulta viisituhatta frangia! Hän totteli vierasta, häneen tullutta tahtoa aivan kuin jotakin toista sielua, jotakin toista hallitsevaa loissielua. Onko maailman loppu tulossa?
Mutta se, joka minua hallitsee, minkälainen on hän, tuo näkymätön, tuo tuntematon, tuo yliluonnollista sukua oleva kuljeksija?
Näkymättömiä on siis olemassa! Miksi eivät ne sitten maailman alusta ole ilmestyneet yhtä selvästi kuin nyt minulle? En ole koskaan lukenut mitään, joka muistuttaisi siitä, mitä minun asunnossani on tapahtunut. Oi, jospa voisin tuosta päästä, jospa voisin lähteä pois, paeta ja olla palaamatta takaisin! Olisin silloin pelastettu, mutta en voi.
16 p. elokuuta. – Olen tänään päässyt pakoon kahdeksi tunniksi niinkuin vanki, joka on huomannut koppinsa oven sattumalta jääneen auki. Tunsin yht'äkkiä olevani vapaa ja hänen olevan kaukana. Käskin pian valjastamaan hevoset ja läksin Roueniin. Oi, mikä ilo voida sanoa miehelle, joka tottelee: "Ajakaa Roueniin."
Käskin seisauttamaan kirjastotalon eteen ja pyysin sieltä saada tohtori Hermann Herestaussin suuren teoksen vanhan ja uuden ajan tuntemattomista asujamista.
Noustessani sitten vaunuihini tahdoin sanoa: "Asemalle!", mutta huusin – en voinut lausua sitä, vaan huusin – niin kovalla äänellä, että ohikulkijat kääntyivät: "Kotiin!" ja vaivuin tuskan valtaamana vaunujen istuimelle istumaan.
17 p. elokuuta. – Voi, mikä yö, mikä yö! Ja kuitenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi olla iloissani. Kello yhteen asti aamulla minä luin. Filosofian ja teologian tohtori Hermann Herestauss on kirjoittanut historian kaikkien niiden näkymättömien olentojen ilmestyksistä, jotka liikkuvat ihmisten ympärillä tahi joista he uneksivat. Hän kuvaa heidän alkuperänsä, heidän olinpaikkansa, heidän valtansa. Mutta yksikään niistä ei ole sellainen kuin se, joka käy minun luonani, Saattaa sanoa, että ihminen, siitä asti kuin hän en alkanut ajatella, on aavistanut ja pelännyt uuden, häntä väkevämmän olennon, seuraajansa tässä maailmassa olevan olemassa ja että hän, tuntien sen olevan lähellä ja ollen kykenemätön näkemään tämän herransa luonnon, pelossaan on luonut koko tuon salaisten olentojen pelon synnyttämien epämääräisten haamujen eriskummallisen joukon.
Lueskeltuani sitten kello yhteen asti aamulla, kävin istumaan avonaisen ikkunan ääreen virkistyttääkseni päätäni ja ajatuksiani yön leppoisassa tuulessa.
Ilma oli suloinen ja leuto. Kuinka olisinkaan tätä tämmöistä yötä ennen muinoin rakastanut!
Kuuta ei näkynyt. Tähdet tuikkivat tummalla pohjalla. Ketä asuu noissa maailmoissa? Mitä muotoja, mitä eläviä olentoja, mitä eläimiä, mitä kasveja siellä on? Mitä tietävät enemmän kuin me ne, jotka noissa etäisissä maailmoissa ajattelevat? Mitä taitavat he enemmän kuin me? Mitä näkevät he asioita, joita me emme lainkaan tunne? Eiköhän joku heistä jonakuna päivänä avaruutta matkatessaan ilmesty meidän maamme päälle valloittaakseen sen, niinkuin normandilaiset ennenmuinoin kulkivat meren poikki laskeakseen ikeensä alle heikompia kansoja?
Olemme niin voimattomia, niin aseettomia, niin tietämättömiä, niin pieniä, me ihmiset tämän lokahiukkasen päällä, joka liuenneena pyörii vesipisarassa.
Näin haaveksiessa yön raittiissa ilmassa vaivuin unen helmaan.
Ja nukuttuani noin neljänkymmenen minuutin ajan avasin jälleen, hievahtamatta paikaltani, silmäni, sekavan ja kummallisen liikutuksen herättämänä. Aluksi en nähnyt mitään, sitten minusta yht'äkkiä näytti kuin lehti kirjassani, joka oli jäänyt auki pöydälleni, kääntyisi ihan itsestään. Ei vähinkään tuulen henki ollut käynyt ikkunasta. Olin hämmästynyt ja odotin. Noin neljän minuutin kuluttua näin, minä näin, niin minä näin omin silmin toisen lehden nousevan ja laskeutuvan edellisen päälle aivan kuin jonkun sormi olisi sen kääntänyt. Tuolini oli tyhjä, näytti tyhjältä, mutta minä käsitin, että hän oli siinä, hän istuen paikallani lukemassa. Hurjalla hyppäyksellä, raivostuneen pedon hyppäyksellä, pedon, joka tahtoo kesyttäjänsä surmata, syöksyin huoneeni poikki tarttuakseni häneen, kuristaakseni, tappaakseni hänet! Mutta ennenkuin saavutin hänet, meni tuolini kumoon aivan kuin edestäni olisi paettu pois ... pöytäni horjahti, lamppuni kaatui ja sammui, ja ikkunani sulkeutui, ikäänkuin joku yllätetty pahantekijä olisi heittäytynyt ulos pimeään, tarttuen voimakkain käsin ikkunanpuoliskoihin.
Hän oli siis karannut; hän oli pelästynyt, pelästynyt minua – hän!
Siis ... siis ... huomenna ... tahi ylihuomenna ... tahi jonakuna päivänä ... saan hänet vihdoin käsiini ja voin musertaa hänet maahan! Eivätkös koiratkin toisinaan pure ja kurista omistajiaan kuoliaiksi?
18 p. elokuuta. – Olen miettinyt koko päivän! Kyllä! Minä tulen tottelemaan häntä, noudattamaan hänen viittauksiaan, täyttämään kaikki hänen vaatimuksensa, olemaan nöyrä, alistunut, halpamainen. Hän on voimakkaampi. Mutta kyllä hetki vielä tulee...
19 p. elokuuta. – Minä tiedän ... minä tiedän ... minä tiedän kaikki! Olen lukenut tämän Tieteellisestä aikakausikirjasta: "Olemme saaneet hyvin omituisen uutisen Rio de Janeirosta. Hulluus, eräs hulluuden kulkutauti, verrattava siihen tarttuvaan mielipuolisuuteen, joka keskiaikana liikkui Europan kansoissa, raivoaa tätä nykyä San Paolon maakunnassa. Asukkaat, jotka ovat joutuneet aivan suunniltaan, jättävät asuntonsa, heittävät kylänsä autioiksi, hylkäävät viljelysmaansa väittäen, että heitä vainoavat, heidät ovat ottaneet valtaansa ja heitä hallitsevat aivan kuin ihmisraavaita eräänlaiset näkymättömät, mutta käsiin tuntuvat olennot, jotka ovat jonkinlaisia verenimijoitä, elättävät itseään heidän elämällään heidän nukkuessaan ja lisäksi juovat vettä ja maitoa, näköjään lainkaan välittämättä mistään muusta ravinnosta. – Professori Don Pedro Henriquez on useain oppineiden lääkärien kanssa matkustanut San Paolon maakuntaan ottaakseen itse paikalla selkoa tämän ihmeellisen hulluuden synnyistä ja esiintymismuodoista ja ehdottaakseen keisarille ne keinot, jotka hänen mielestään osoittautuvat olevan eniten omiaan saattamaan järkiinsä nämä hulluuden raivoon joutuneet asukkaat."
Oi, minä muistan, minä muistan sen kauniin brasilialaisen kolmimastolaivan, joka kulki ikkunoitteni ohi Seineä ylöspäin viime toukokuun 8 p:nä. Se oli minusta niin soma, niin valkoinen, niin iloisen näköinen! Siinä oli se olento; se tuli sieltä, mistä sen suku on syntyisin. Ja se näki minut! Se näki asuntoni, joka myöskin on valkoinen, ja se hyppäsi laivasta rannalle. Voi Jumalani!
Nyt minä tiedän, nyt arvaan. Ihmisten hallituskausi on lopussa.
Se on tullut. Se, jota ensimmäiset yksinkertaiset kansat kauhuissaan pelkäsivät. Se, jota huolestuneet papit ovat kiroilleet, se, jota noidat ovat rukoilleet pimeinä öinä näkemättä vielä sen ilmestyvän, se, jolle maailman katoavat mahtavat aavistaen ovat antaneet menninkäisten, henkien ja kaikenlaisten haltijain eriskummalliset tahi sirot muodot. Näiden, alkuperäisen pelon synnyttämien tökeröjen kuvitelmien jälkeen ovat selvempinäköiset ihmiset paremmin heidät havainneet. Mesmer arvasi sen, ja jo kymmenen vuotta sitten keksivät lääkärit tarkalleen sen voiman laadun, ennenkuin se itse vielä oli sitä käyttänytkään. He ovat leikkineet tällä uudella Herran aseella, salaperäisen tahdon vallalla orjuutetun ihmissielun yli. He ovat nimittäneet sitä magnetismiksi, hypnotismiksi, suggeroimiseksi ja jos miksi. Olen nähnyt heidän huvittelevan itseään kuin varomattomat lapset tällä kauhealla voimalla! Turmio meille! Turmio ihmisille! Hän on tullut, tuo ... tuo ... miksi sitä sanoisin ... tuo ... minusta tuntuu, että hän huutaa minulle nimensä, vaikka en kuule sitä ... tuo ... niin ... hän huutaa sen... Minä kuuntelen ... en voi ... uudelleen ... tuo... Tuonpuoleinen... Nyt minä kuulin... Tuonpuoleinen ... se on hän. Tuonpuoleinen, niin ... hän on tullut!...
Hah, hah! Haukka on syönyt kyyhkysen, susi on syönyt lampaan; jalopeura on niellyt teräväsarvisen puhvelihärän; ihminen on tappanut jalopeuran vasamalla, miekalla, ruudilla; mutta Tuonpuoleinen tekee ihmisestä sen, mitä me olemme tehneet hevosesta ja härästä: tavaransa, palvelijansa ja ravintonsa, pelkällä tahtonsa voimalla. Turmio meille!
Välistä eläin kuitenkin raivostuu ja tappaa sen, – joka sen on kesyttänyt ... niin minäkin tahdon ... ja voin ... mutta täytyy hänet tuntea, saada hänet käsiinsä, nähdä hänet! Oppineet sanovat, että eläimen silmä, joka on toisenlainen kuin meidän, ei näe lainkaan samalla lailla kuin meidän silmämme... Eikä minun silmäni lainkaan erota sitä vastatullutta, joka minua ahdistaa.
Miksi? Oi, minä muistan nyt Saint Michel-vuoren munkin sanat: "Näemmekö edes sadattatuhannetta osaa siitä, mikä on olemassa? Esimerkiksi tuulta, joka on luonnon valtavin voima, joka voi kaataa ihmisen, luhistaa rakennuksia, repiä puita juurineen maasta, kohottaa meren vesivuoriksi, hävittää rantakallioita ja heittää tyrskyihin suuria laivoja, tuulta, joka tappaa, vinkuu, vonkuu ja ulvoo, – oletteko sitä koskaan nähnyt, voitteko sitä nähdä? Ja se on kuitenkin olemassa!"
Ja minä mietin vielä: silmäni ovat niin heikot, niin epätäydelliset, etteivät ne erota edes kovia esineitä, jos ne ovat läpikuultavia kuin lasi!... Kun kirkas lasi sulkee tieni, niin minä astun sitä kohden aivan kuin lintu, joka on lentänyt huoneeseen, särkee päänsä ikkunaruutua vasten. Tuhannet seikat muutoin eksyttävät ja vievät harhaan silmän. Mikä ihme sitten, ettei se pysty huomaamaan uutta esinettä, jonka läpi valo pääsee.
Uusi olento! Miksei? Sehän oli varmasti tuleva! Miksikä me olisimme viimeiset? Me emme sitä erota, niinkuin on ollut laita muitten, ennen meitä luotujen. Sen luonto on paljon täydellisempi, sen ruumis paljon hienompi ja valmiimpi kuin meidän, joka on näin kovin heikko, niin kömpelösti sommiteltu, sälytetty aina väsyneillä elimillä, aina kireällä kuin liian monimutkaiset joustimet, kuin meidän, joka elää kuin kasvi ja eläin, vaivoin raviten itseään ilmalla, kasveilla ja lihalla, tämä eläimellinen koneisto, jota aina rasittavat taudit, epämuodostukset mätänemiset, jota vaivaa hengen ahdistus, joka on epäkunnossa, on naivi ja eriskummallinen, ihmeellisen huonosti tehty, tökerö ja hento luomus, olennon luonnos vain, josta voisi tulla nerokas ja oivallinen.
Meillä on niin harvoja, niin vähän tässä maailmassa alkaen nilviäisestä aina ihmiseen asti. Miksei yksi lisää, kun vihdoin aika on täytetty, joka erottaa kaikkien eri lajien välimuodot toisistaan?
Miksei yksi lisää? Miksei vielä toisia puita, joissa olisi suunnattoman suuria loistavia kukkia ja jotka levittäisivät tuoksuaan kokonaisten seutujen yli? Miksei muita alkuaineita kuin tuli, ilma, maa ja vesi? – Niitä on neljä, ainoastaan neljä, noita elävien olentojen synnyttäjiä! Mikä vahinko! Miksei niitä ole neljäkymmentä, neljäsataa, neljätuhatta? Kuinka kaikki on köyhää, kurjaa ja viheliäistä, saiturimaisesti annettua, kuivasti keksittyä, kömpelösti tehtyä! Oi mikä sulo onkaan norsulla ja virtahevolla! Mikä sirous kamelilla!
Sanotte ehkä: perhonen! Lentävä kukkanen! Minäpä ajattelen semmoista, joka on tämän ilman kokoinen, jolla on siivet semmoiset, etten pysty tutkimaankaan niiden muotoa, kauneutta, väliä enkä liikettä. Mutta minä sen näen ... se kulkee tähdestä tähteen virkistäen niitä, levittäen niihin tuoksua lentonsa sopusuhtaisella ja köykäisellä löyhäyksellä... Ja ihmiset siellä ylhäällä katselevat hurmaantuneina, ihastuneina sen kulkua! – – –
Mikä minun onkaan? Se on hän, hän, Tuonpuoleinen, joka käy luonani, ja saa minut ajattelemaan noita hullutuksia! Hän on minussa, hän muuttuu sielukseni; minä tapan hänet!
20 p. elokuuta. – Minä tapan hänet. Näin hänet istuutuessani eilen pöytäni ääreen. Olin kirjoittavinani hyvin tarkkaavaisesti. Tiesin varsin hyvin, että hän tulisi maleksimaan ympärilläni, aivan lähellä minua, niin lähellä, että miltei voisi koskettaa, tarttua häneen. Ja silloin ... silloin olisin oleva epätoivoisen näköinen; tulisin käyttämään kättäni, polveani, keuhkojani, otsaani, hampaitani, häntä kuristaakseni, musertaakseni, purrakseni, raadellakseni.
Ja minä vaanin häntä kaikki aistini äärimmäisyyteen asti kiihtyneinä.
Sytytin molemmat lamppuni ja minulla oli kahdeksan kynttilää, ikäänkuin tässä valossa olisin voinut nähdä hänet.
Vastapäätä minua oli sänkyni, vanha, pylväspäinen tamminen sänky, oikealla uuni, vasemmalla huolellisesti suljettu ovi, joka oli ollut pitkän aikaa auki häntä houkutellakseen, takanani hyvin korkea peilikaappi, jota käytin joka päivä partaa ajaessani ja pukeutuessani ja josta minulla oli tapa katsella itseäni päästä jalkoihin joka kerta kun kävin sen ohi.
Minä olin siis kirjoittavinani viedäkseni hänet harhaan, sillä hänkin vaani minua, ja yht'äkkiä minä tunsin, minä olin varma, että hän luki olkapääni takaa, että hän oli lähelläni, hipaisi korvaani.
Minä nousin käsivarret ojossa ja käännyin niin pian, että olin vähällä kaatua. No? Siinä saattoi nähdä yhtä hyvin kuin keskellä päivää, mutta itseäni en peilissä nähnyt!... Se oli tyhjä, kirkas, syvä, valoa täynnä! Kuvaani ei siinä ollut ... vaikka minä, minä olin sen edessä! Minä näin suuren, ylhäältä alas kirkkaan lasin. Ja minä katselin sitä hurjin silmin; enkä uskaltanut enää astua lähemmäksi, en uskaltanut hievahtaakaan, vaikka varsin hyvin tunsinkin hänen olevan siinä, mutta tiesin, että hän vieläkin pääsisi käsistäni, hän, jonka näkymätön ruumis oli kuvajaiseni niellyt.
Kuinka minä pelästyinkään! Ja yht'äkkiä sitten aloin nähdä itseni sumun keskellä, peilin pohjalla, sumun keskellä aivan kuin veden pinnan läpi; ja minusta näytti, että tuo vesi valui vasemmalta oikealle, hiljakseen, tehden kuvajaiseni yhä selvemmäksi joka sekuntti. Se oli kuin pimenemisen loppu. Sillä, joka minut oli peittänyt, ei näkynyt lainkaan ääriviivoja, vaan jotakin himmeän läpikuultavaa, joka vähitellen kirkastui.
Vihdoin saatoin erottaa itseni täydellisesti, aivan kuin joka päivä itseäni katsellessani.
Minä siis näin hänet! Ja minussa on jäljellä kauhu, joka minua vieläkin vapisuttaa.
20 p. elokuuta. – Tappaa hänet – miten? Enhän saa häntä kiinni. Myrkyllä? Mutta hänhän näkee minun sekoittavan sitä veteen, ja tokkopahan muuten meidän myrkkymme tehoavat hänen näkymättömään ruumiiseensa? Ei ... ei ... se ei tepsi... Entä sitten?... Entä sitten?...
21 p. elokuuta. – Olen tuottanut Rouenista sepän ja tilannut häneltä huoneeseeni rautaiset kaihtimet, semmoiset kuin on Parisissa muutamien yksityistalojen alakerroksien ikkunoissa varkaitten varalta. Seppä saa nyt tehdä minulle samanlaisen ovenkin. Minua voidaan luulla pelkuriksi, mutta välitän siitä vähät!... – – –
10 p. syyskuuta. – Rouen, Hôtel Continental, Se on tehty ... se on tehty ... mutta lieneekö hän kuollut? Mieleni on ihan masennuksissa siitä, mitä olen nähnyt.
Kun seppä eilen oli saanut valmiiksi kaihtimet ja rautaisen oven, jätin sen sitten auki puoliyöhön saakka, vaikka ilma jo alkoikin käydä viileäksi.
Yht'äkkiä tunsin, että hän oli siinä, ja ilo, hurja ilo valtasi minut. Nousin hiljaa ja kävelin oikealle ja vasemmalle kauan aikaa, ettei hän mitään aavistaisi, sitten riisuin kengät jalastani ja panin tohvelit jalkaani miten kuten; sitten suljin rautakaihtimet, palasin rauhallisin askelin ovea kohti ja kiersin sen lukkoon kahteen kertaan. Tulin sitten taas ikkunan luo, panin sen kiinni munalukolla ja pistin avaimen taskuuni.
Yht'äkkiä huomasin, että hän liikkui ympärilläni, että hän vuorostaan pelkäsi ja että hän vaati minua avaamaan itselleen. Olin vähällä myöntyä, mutta en suostunut kuitenkaan, vaan asettuen selin oveen päin raotin sitä vain sen verran, että voin päästä siitä takaperin ulos; ja kun olen hyvin suurikasvuinen, niin kosketti pääni kamanaan. Olin varma, ettei hän voinut päästä karkuun ja suljin hänet huoneeseen ihan yksin, ihan yksin. Mikä ilo! Nyt hän oli kiinni! Silloin juoksin alas, ja salista, joka on huoneeni alapuolella, otin molemmat lamppuni ja kaadoin niistä kaiken öljyn matolle, huonekaluille, ihan joka paikkaan; sitten sytytin öljyn palamaan ja läksin pakoon pantuani oikein hyvin lukkoon, kahteen kierrokseen; valtakäytävän oven.
Ja minä piilouduin puutarhani perälle laakeripuutiheikköön. Kuinka pitkältä, kuinka hirvittävän pitkältä tuntuikaan aika! Ylt'ympäriinsä oli pimeä, ei hiiskahdusta, ei hievahdusta, ei tuulen henkäystä, ei tähteä, pilviröykkiöitä vain, joita ei erottanut lainkaan, mutta jotka painoivat sieluani niin raskaasti, niin raskaasti.
Katselin taloani ja odotin. Kuinka pitkältä aika tuntuikaan! Luulin jo, että tuli oli itsestään sammunut tahi että hän oli sen sammuttanut, kun yksi alakerroksen ikkunoista särkyi kuumuuden painosta ja lieska, suuri punaisen keltainen, pitkä, sulava, sukoileva lieska kohosi valkoista seinää pitkin ja suuteli sitä katonrajaan saakka. Valon heijastus juoksi puita pitkin, oksilla, lehdillä, ja samalla myöskin väristys, pelon väristys. Linnut heräsivät; koira alkoi ulvoa; minusta tuntui, että päivä alkoi nousta! Kaksi muuta ikkunaa paukahti kohta vielä rikki ja minä näin, että asuntoni alakerros oli jo yhtenä ainoana peloittavana tulenroihuna. Silloin alkoi huutoa, kauheaa, kimakkaa, sydäntä vihlovaa naisen huutoa kuulua yössä ja kaksi ylisen ikkunaa avautui. Olin unohtanut palvelijani! Näin heidän hurjat kasvonsa ja huitovat kätensä!...
Silloin läksin kauhun valtaamana juoksemaan kylää kohti, huutaen, ulvoen: "Apuun! Apuun! Tuli on irti! Tuli on irti!" Vastaani tuli jo ihmisiä ja minä palasin takaisin heidän mukanaan.
Talo oli silloin jo vain yhtenä ainoana hirvittävänä ja suurenmoisena tuliroviona, jättiläisroviona, joka valaisi koko maan, roviona, jossa paloi ihmisiä ja jossa paloi hänkin, Hän, Hän, minun vankini, tuo uusi olento, uusi herra Tuonpuoleinen.
Yht'äkkiä koko katto romahti seinien väliin ja tulivuori syöksi lieskan aina taivaaseen asti.
Kaikista avonaisista ikkunoista katselin tuohon ahjoon ja ajattelin, että hän oli tuossa tulenpesässä kuolleena.
Kuollutko? Tokkopa?... Eiköhän vain hänen ruumistaan, hänen ruumistaan, joka oli läpinäkyvä, ollut mahdoton hävittää niillä keinoilla, jotka kelpaavat meitä surmaamaan?
Ellei hän siis ole kuollut, niin on aika yksin tuon Näkymättömän ja Peloittavan Olennon valtias! Miksi hyväksi sitten tuo läpinäkyvä ruumis, tuo tuntematon ruumis, tuo Henkiruumis, jos hänenkin olisi pelättävä kipua, haavoja, voimattomuutta, ennenaikaista häviämistä?
Ennenaikaistako häviämistä? Siitähän koko ihmiskunnan pelko johtuu! Ihmisen jälkeen Tuonpuoleinen! – Ihmisen jälkeen, joka saattaa kuolla minä päivänä, minä tuntina, minä hetkenä tahansa, minkä tapaturman johdosta tahansa, on tullut se, jonka on kuoltava vain omana päivänään, omalla tunnillaan, omalla hetkellään, sillä hän on saavuttanut olemisen rajan!
Ei ... ei... Varma, varma on ... hän ei ole kuollut... Siis ... siis ... siis minun on surmattava itseni.