[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjEROYAAxOIPgURuskklqePCRJfw5f5I_86qvMuXj1fo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},704,"Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten","Topelius, Zacharias",1818,1898,"704-topelius-zacharias-matkahavaintoja-puoli-vuosisataa-sitten","704__Topelius_Zacharias__Matkahavaintoja_puoli_vuosisataa_sitten",null,"tietokirja",[],[],"fi",1903,1904,63072,448839,false,46012,[23],"Europe -- Description and travel",[25],"Travel Writing","\"Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten\" by Zacharias Topelius is a travel account written in the early 20th century. The book reflects on the author's journeys and experiences across various places, particularly focusing on cities and landscapes across Scandinavia and Europe. Through personal reflections and observations, it explores themes of nostalgia, cultural contrasts, and the beauty of the explored locales.  The opening of the work introduces the reader to the author's intentions, emphasizing a departure from traditional travel writing. Instead of delivering a systematic account of his journey, Topelius expresses his hesitation and invites the reader to experience snippets of impressions rather than exhaustive descriptions. He presents his observations of Swedish landscapes and cities with a tone steeped in emotion and reflection, recounting the bittersweet feelings associated with leaving his homeland as he sets off on a voyage marked by both excitement and melancholy. As he sails over the waters, he contemplates connections to his past and the enchanting allure of new places, signaling a journey defined by an inner emotional landscape as much as by physical travels. (This is an automatically generated summary.)",[],456,"Kokoelma Topeliuksen matkakuvauksia ja kirjeitä 1840-luvulta 1860-luvulle. Teos sisältää eläviä havaintoja Ruotsista, Keski-Euroopasta ja Lontoosta, käsitellen niin taidetta, nähtävyyksiä kuin arkielämän ilmiöitäkin.","Z. Topeliuksen 'Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 704. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN\n\nKirj.\n\nZacharias Topelius\n\n\nSuomennos.\n\n\nWSOY, Porvoo, 1904.\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nRuotsalaisia kuvia 1843.\n\n Mademoiselle Marie ----:lle\n  1. Meren yli\n  2. Mälarin rannalla\n  3. Mosebacken\n  4. Djurgården\n  5. Silmäys taiteen alalle\n\nItämeren eteläpuolella 1856.\n\n Bettylle:\n  1. Pohjoisesta etelään\n  2. Itämerellä\n  3. Lübeck\n  4. Hamburg\n  5. Ravennan miekkailija\n  6. Pohjois-Saksa\n  7. Berlini\n  8. Berlinin freskomaalaukset\n  9. Robert ja Bertram\n 10. Dresden\n 11. Sikstiniläinen madonna\n 12. Saksin Sveitsi\n\n Toinen jakso:\n 13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I\n 14. Frankfurt ja Wiesbaden\n 15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit\n 16. Köln ja sen tuomiokirkko\n 17. Rein\n 18. Koblenz ja Ehrenbreitstein\n 19. Belgia\n 20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa\n 21. Brüsselinpitsit\n 22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat\n 23. Ranskan aurinko\n 24. Pariisi ruusunpunaisena\n 25. Särki meressä\n 26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi\n 27. Notre Dame\n 28. Pantheon ja Madeleine\n 29. Napoleonin hauta\n 30. Napoleon III\n 31. Pariisi juhlatamineissa\n 32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856\n 33. Katukahakka Invaliidisillan luona\n 34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri\n 35. Uudenaikainen Ooppera\n 36. Baletti \"Merirosvo\"\n\n Kolmas jakso:\n 37. Teaatterin varjopuolet\n 38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla\n 39. Piirteitä näyttämöltä\n 40. Loppusanoja teaatterista\n 41. Ylienkeli Mikael\n 42. Saint Cloud, Versailles, Trianon\n 43. Rahapaja. Père Lachaise\n 44. Jäähyväiset Pariisille\n 45. Kööpenhamina\n\nLontoon kirjeitä 1862.\n\n 1. Tulo\n 2. Tukala aika\n 3. Näyttely\n 4. Suomi näyttelyssä\n 5. Lontoon kaduilla\n 6. Öinen Lontoo\n 7. Sydenhamin kristallipalatsi\n 8. Fantasia-markkinat\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nRuotsalaisia kuvia 1843.\n\n\n\nMADEMOISELLE MARIE ----:lle.\n\n\nMademoiselle!\n\nOlette suvainnut pyytää joitakuita ruotsalaisia kuvia, hätäisiä\nsiveltimenvetäsyjä sangen lyhyen matkani varrelta. Niin suloisten\nhuulten lausuma toivomus ei siedä vastaväitteitä. Minulla olisi niitä\nkyllä useitakin varalla ... tahtoisin sanoa että piirrän huonosti ja\nhätiköiden, että aika ei ole myöntänyt minun tarkata kuvattaviani\nläheskään niin tyystiin kuin olisin suonut, että olen useinkin\nkatsellut noita ohikiitäviä kuvia yksipuolisesti ja karsaasti, että ...\nsuokaa anteeksi, teidän katseenne saa minut sanattomaksi. Te, joka\nolette niin hyvä, ette suinkaan kiinnittäne huomiotanne kaikkiin noihin\nheikkouksiini.\n\nEräs pyyntö minulla kuitenkin olisi teille, mademoiselle: älkää\nodottako mitään matkakuvauksia! En ole niitä, jotka matkustavat\nkirjottaakseen näkemistään matkamuistelmia. Olen tuskin ollenkaan\ntehnyt muistiinpanoja ennenkuin nyt vasta, kun vaikutukset ovat jo\nmuutamia viikkoja vanhat. Se johtuu aivan luonnollisesti meidän\nsuomalaisesta hitaisuudestamme: meidän on niin vaikeata vakauttaa ja\nsuullisesti tai kirjallisesti ilmaista kokemuksiamme ja tunteitamme\nsamana hetkenä kuin ne syntyvät.\n\nKas tässä muutamia kynänpyörähdyksiä, jommoisia olette pyytänyt ja\njoita ette suosiollisuudessanne hyljeksine. Ei mitään egyptiläisiä\npyramiideja tai klassillisten maiden temppeliraunioita, ei mitään\nkepeitä kuvauksia pariisilaiselämästä tai Lontoon ylhäisöstä, vain\nmuutamia hajanaisia ruotsalaisia kuvia tummanvihreässä kesäpuvussaan ja\nsinisine taivaineen, jommoisia Fahlcrantz eniten maalailee, tai\nmuutamia pehmytsävyisiä kuvia, jommoisia Westin niin mielellään\nkiinnittää kankaalle -- sillä toivomuksella kuitenkin, ettette ruhjoisi\nminua kokonaan näihin herroihin vertaamalla.\n\n\n1. Meren yli.\n\nMuistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne,\ntuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine\ntiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne\npääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan,\nmonivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti\nsydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä\nvielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä!\nNiin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen\npuron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien\nvarrella -- ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi\nsitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja\nharmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa\nunohtaisittekin, niin \"Illusioneista\" ja \"Emilin hjertebankenista\"\nvoitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui.\nSiellä tapaatte jälleen itsenne.\n\nMutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta,\nvaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren\ntuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän\nrakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla\nystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa\nmaataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset\nlahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään\nnäe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa\nnuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla\npitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän\nseisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla,\nja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja\nheittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne\nhänet sitte minne tahansa.\n\nVanhasta hupaisesta Turusta liukuu \"Finland\" nopeasti pitkin Aurajoen\nkeltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat\nrantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse,\nsaaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset\npuutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia\nmatkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia\nmyöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon\nlevottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata\nmatkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas\nlaidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo\nnukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä\nloistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä\nsekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein\ndaguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu\npuolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset\nturvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja\nhaukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat\nedestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee\nsamppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...\n\nMutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te\nolette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä,\njolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon\nvarkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania\nkesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää\nlepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan,\nlivertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten\nkera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle\nsulolle.\n\nFurusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna,\nRuotsin aallot sulkevat \"Finlandin\" siniseen syliinsä. Ne eivät olleet\nvieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme,\nkorkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden\nvyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai\njonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku\nvastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä\nkaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan\nsaakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää\nleikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat\noman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät,\ntalonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja\nhuviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen\nlehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet\nhöyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä\nvilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on\nruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan\nja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään,\navomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen\nVaxholmaan. Ja Tukholma sitte.\n\nSiitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme\nlepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla\nja rinteillä -- se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se\nojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset,\nmolemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät\navoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea\nirtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on\nruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme\nhänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy,\nkuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka\ntapauksessa kaunista. -- Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka\nympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen\nja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja\neloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on\nTukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja\nkorkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet\netusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä\nTukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä\nolen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan\nhuolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta\ntuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa\nsiihen tyytyväinen.\n\n\n2. Mälarin rannalla.[1]\n\n    Mä muistan sen päivän\n    kirkkaan, helon,\n    niin suloisen;\n    vain lauluissa\n    semmoisen luo elon\n    runoilija.\n\n    Tää kaupunki!\n    Laineet, kukkaismäet\n    sen saartavi.\n    Niin pehmoisen\n    helmass' aaltoin näet\n    sa vehreyden.\n\n    Ja taivaalta\n    säteitä ilma valaa\n    niin kirkkaita;\n    Siell' yllä on,\n    linnaa kohti palaa,\n    silm' auringon.\n\n    Ja kansa tää\n    rattoisasti vaivat\n    voi selvittää;\n    nää ihmiset\n    tehtävikseen saivat\n    työt kevyet.\n\n    Vaan henkinyt\n    toinen tuuli ennen\n    tääll' on kuin nyt;\n    näät kansa, maa\n    vaihtaa, ajan mennen,\n    oloja saa.\n\n    Se verta joi,\n    näiden rantain hiekka,\n    nyt vihannoi;\n    nyt käsissä,\n    joiss' on ollut miekka,\n    on helyjä.\n\n    Hävittäen\n    voima karski nousi\n    tääll' ilmoillen,\n    näilt' aalloilta\n    vainopurret sousi,\n    toi tuhoa.\n\n    Miespolvi tuo\n    voiman oikeudella\n    maan veriin luo\n    ja hiomaan\n    tällä kannaksella\n    riens aseitaan.\n\n    Oi Mälari,\n    kuinka aika muuttaa\n    voi osasi!\n    On kalmisto\n    urhos niellyt, uutta\n    on kaikki jo.\n\n    Taa aaltojen\n    päivän painuessa\n    niin aattelen;\n    jos totuutta\n    ei liene aatoksessa,\n    se unhota.\n\n    Se anteeks suo!\n    Arvossa on mainees.\n    Kaupunki tuo,\n    mi rannallen\n    kasvoi kirkkaan lainees,\n    on iloinen.\n\n    Sit' armastan.\n    Muistoillensa annan\n    ma kunnian,\n    ja rakkaaksi\n    tunnen kauniin rannan,\n    oi Mälari!\n\n\n3. Mosebacken.\n\nMademoiselle!\n\nKun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko\nTukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen\nmuurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset\nkohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta\ntuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi\nluoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: \"tämän kaiken annan\nsinulle -- loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia,\nnautintoa ilman rajaa -- jos lankeat maahan ja rukoilet minua!\" Kuinka,\nrukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken,\nloistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja\nlopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä\nsilloin vastaisitte?\n\n-- No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.\n\nHyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän\nantaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät\nnykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi\nalhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja\ntoimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi\njalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi\nainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän\nantaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa\nkaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia\nlukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta\nteidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi,\nviidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia\nhuveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä,\npörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen\nKuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin\ntai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu --\nniin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä\ntanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä.\nTe olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte\nkätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten\njälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän\nsänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä\nja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen\nheijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä\nkuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta -- te ottaisitte vihreään\nmarokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte\npehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin\nluettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä,\npukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä\ntunnissa ja...\n\nMademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat\nluutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne\njollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin\nsuurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään\nkreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te\nmatkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä;\nhänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa\nritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi\nkamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen\nelämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte\nmillainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina\nkesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.\n\nMutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle\nkäskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä\nvakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille\njotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En\nyksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian\nvähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne\nsanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.\n\nNe sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja\nkansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla -- avointa,\nviljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä\nvanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää\nläsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin -- muuten\nrehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta,\nomavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin\nennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä\nyksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet,\njotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille\n--ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut -- niin\ntunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen,\navomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva,\ntoimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei\naina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi\nihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää\nja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin\nmuodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen\npieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä\nturhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen\nseurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin \"rouva\nsairashuoneparseli-intendentskaa?\"\n\nHelppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin\nhauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar\nTrallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien\nmuiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan --\nnuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa --\nmutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla\npukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai\nDjurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä,\nmuodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla\nahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on\nerikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen\ntuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen\nnäyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun\ntukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen.\nYleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän\nsuomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien,\nvastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole\nmainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa,\nmutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä\nedistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä\nkorskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän\nkuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt\nylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma\ntäällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa\ntaajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina\nentiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja\nlevollisina \"niinkuin maito pytyssä\", käyttääkseni erään suomalaisen\npapin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime\nvuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja\nyleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein\njokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin\nvaltion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt\nhämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta\nkaikkiin suuntiin.\n\nTe kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla\nTukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla,\nmutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja\nauliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän\nniinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo\nrakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä\nsattuvasti kuin kauniisti kansastaan:\n\n    \"Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,\n    kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,\n    ja silloinhan jo puolitiessä tavataan.\"\n\nMutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan\nloppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla\navautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne,\nkauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut\nkoillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina\nRitariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette\nettä saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada\nsillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla\nyksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille\nkertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin\nkuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.\n\n\n4. Djurgården.\n\nMademoiselle!\n\nKun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina\nsilmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte\nTukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle\nDjurgårdeniin -- Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen -- kuinka\nsykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä\nturmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien\nvälissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja\nlamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja\nvaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena\nkesäiltana. Siellä oli niin \"champetert\", vakuutti ranskalainen\nkotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri\nruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se\noli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita\nsuuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien\nohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka\nhyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan:\n\"katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta\". Ja kun olitte hetkisen\nkatselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea\nupeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös\ntuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin\npienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle,\njosta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla\ntiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein\niloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne\nviimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä\nlaukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä\nteille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä\ntammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja\nainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine\nesiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille\nystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa\npääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren\nmaailman hyörinästä ja upeasta loistosta.\n\nEipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut.\nSe on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos\nahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa\nläksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen\nmieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin\nulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän\nhengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa,\nsiellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat\nja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto\non rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on\nharmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa\nkauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat\nhöyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo\nsuurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä\njalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin\nhuvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten\nrakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista\nlausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme\nplus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa\nBellmankaan:\n\n    \"om denna parken\n    rår kärleksmonarken\n    och en kung.\"[3]\n\nHän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin\npuuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa\n-- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n\nvaltakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen!\nHallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle\nkevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja\nvereen.\n\nSitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari\nsuuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin\nsamat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa\nymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee\nniiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin\nhohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on\nrakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen\nmaalaismaisemaan ja \"jumalainen\" kalastajatorppa on saanut kilpailijan,\njonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.\n\nSaavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä\nleijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta\nmiksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita\nkulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä\nmahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene\nniinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa\nkuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista\nvähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin\nihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon\nmahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita\nvarten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan\nviiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun\nrovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista\nviattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden.\nMutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien\nalle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä\nrintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat\nhänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä\nlaakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien\ntuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin\niloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita\nlaulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein\nkansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin\npaljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä.\nJoukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen\nmieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja\njuhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä\nkaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä\nrintakuvaan ja itki ja puheli: \"Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle\njuhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä\ntouhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin\nminä!\" -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu\nrunoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui\nniinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten\nmiesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin\nkunniaksi, oli _jälkimaailma_, joka säilyttää tuosta aikoja\nnukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo\nyksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin\nkaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta\ntakaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa\nikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä\nhökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain\nsadun ja laulun maailmaan -- kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään\nlienee ansainnut.\n\nKerrotaan -- en tiedä miten vankoilla perusteilla -- että H.M. Kuningas\nolisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan,\nsamantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin\nluona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja\nsuurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi\nmuistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin\nRuotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä\nnimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin\nentiset päivät -- näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että\nnykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja\njumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän\nkuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli\nsitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen,\nettä itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella\njalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili\nvanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan -- vierailu, joka\nkunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä\nunohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.\n\nMutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä\nvoi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä\nkertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin\nyksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta\nnäkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee\nenimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä\nluopua.\n\n\n5. Silmäys taiteen alalle.\n\nMademoiselle!\n\nKansa voi olla jalo ja kunnokas, se on saattanut paljon kokea, paljon\noppia, paljon ajatella ja sen ohessa avoimin silmin tarkata muiden\nkansojen edistyksiä, mutta siltä voi puuttua rohkeutta itse esiintyä\ntoimivana suuntaan tai toiseen. Sellaiseen kansaan voi tieteen totuus\nja taiteen ikuinen kauneus tehdä syvän vaikutuksen; mutta se voi siitä\nhuolimatta seisoa mykkänä, uskaltamatta lausua julki tai pukea näkyvään\nmuotoon sitä, mitä rakastaa ja kunnioittaa sisimmästä sielustaan. Sillä\nsitä kahlitsee pelko ja se ei tunne voimaansa. Mutta niin kauvan, kun\nse ei liikuta kättä eikä kieltä jollakin inhimillisen pyrkimyksen\nerityisellä alalla, niin kauvan on sen sivistyskin tuolla samalla\nalalla eloton, puolinainen. Ja sellainen on meidän ja meidän kelpo\nSuomen kansamme laita _taiteeseen_ nähden. Meiltä puuttuu siinä\nsuhteessa ainoastaan rohkeutta ja ulkoista herätintä. Askel vain, ja\nura aukeaisi eteemme aina siintävään etäisyyteen.\n\nKun Ruotsin kansan luonne, päinvastoin kuin meidän, on kaikessa niin\nratkaisevasti suunnattu käytännölliseen ja yrittelevään, on se myöskin,\nvaikka samalla tietopuolisella sivistysasteella kuin mekin, ennättänyt\nennen meitä ottaa ensimäiset askeleensa taiteenkin alalla. Todisteeksi\nvoisin mainita joukon nimiä. Mutta sen sijaan halunnette te,\nteaatterin, musiikin ja muut kuultavat taiteet sivuuttaen, luoda\nsilmäyksen kunink. vapaitten taiteitten akademian näyttelyyn kesäkuussa\n1843.\n\nLuettelo sisältää kaksisataa kolmekymmentä numeroa viideltäkymmeneltä\nkahdeksalta taiteilijalta, joiden joukossa seitsemän naista.\nPystykuvia, relieevejä ja puuveistoksia y.m. samaan alaan kuuluvia on\nsangen vähän. _Qvarnström_ näyttää tällä alalla olevan lupaava\nnimi. Lukuisimmat ovat nyt, niinkuin ainakin, maalaukset. Saamme tehdä\ntuttavuutta sellaisten kuuluisuuksien kanssa kuin _Kraft, C.J.\nFahlcrantz, Westin, Sandberg_. Viimemainitun teosten joukossa on\nmyöskin tämän taiteilijan Vaasan kirkkoa varten maalaaman alttaritaulun\nluonnos. Westiniltä on neljä numeroa. Upein on hänen \"Vuodenaikansa\".\nTämän taitelijan värisävylle omituinen vienous ja sametinlaheus ilmenee\nkoko taulussa aina liijotteluun saakka, tuo kaikkien piirteiden\npehmeys, tukehuttaa sen voiman ja rohkeuden, mikä näyttää\nalkuperäisesti ryhmityksessä piilleen. Tunnetteko _Södermarkin_\nmuotokuvia? Täällä on muuan kuva, jonka tutut, kauniit silmät\ntarkastavat niin hellästi suomalaista maanmiestään. Ja tuo käsi, joka\nhienoon vaaleaan hansikkaaseen puettuna esiintyy niin silmäänpistävänä\nmustaa silkkipukua vasten, on sama käsi, joka vielä silloin, kun se oli\nsuomalainen, sitoi seppeleet 1840-vuoden nuorukaisille Helsingissä.\nMiksi lahjotamme sillälailla muille ruusujamme?\n\nKäykäämme eteenpäin järjestyksestä huolimatta, miten mieli milloinkin\nvetää. _Cronstrand_, tuo kuuluisa matkailija, on rikastuttanut\nnäyttelyä seitsemällä numerolla paikalla suoritettuja graafillisia\npiirroksia muinais-egyptiläisestä rakennus- ja kuvanveistotaiteesta.\nKolmekymmentäkuusi vuosisataa on katsellut vanhan Theben\nAmmonintemppeliä, ja yhdeksästoista vuosisata tavailee vielä sen\nhieroglyyfejä. Mutta salaisuuksien paljastumishetki on lähellä; muuan\nsaksalainen professori on ilman Ariadnen lankaa löytänyt tien\nlabyrintin kamarien läpi, ja pianpa ei enää jää mitään salaisuuksia\ntulevan sukupolven perinnöksi.\n\n_Wickenbergin_ sivellin on loihtinut esiin erään perspektiiviltään\nerinomaisen, hymyilevän maiseman ja muutaman liikuttavaa suloa uhkuvan\nperhekohtauksen. Ei voi tavata hartaampia, kohtaloonsa tyynemmin\nalistuvia ja kristillistä nöyryyttä ilmaisevampia kasvoja kuin tuon\nsokean ukon, joka, seisoen lastensa keskellä, näyttää ikäänkuin astuvan\nkankaalta esiin ja opettavan kieltäymyksen rauhaa. -- Nuori, Roomassa\nparaikaa oleskeleva göteborgilainen Brusewitz on jättänyt näyttelyyn\nmieltäkiinnittävän alkuteoksen, nuoren frescatilaisen naisen\npienen poikansa kera. -- _Wahlbom_ on kiinnittänyt Katarina\nMaununtyttären ilmielävänä kankaalle. Hän antaa hänen syleillä\nRäävelissä maanpakolaista poikaansa Kustaa prinssiä, tuota Vasa-suvun\nharhailevaa ritaria. Ryhmitys on erinomainen, värit hämmästyttävän\neloisat. Oletteko ollut Liuksialassa ja nähnyt tuon lempeän\nkuningattaren haamun katselevan miettiväisenä kauniin ulapan laineita\niltahämyssä?\n\n_Ekman_ -- meidän Ekmanimme -- esittää meille ryövärinluolan\nsisuksen, räikeän ja synkän fantasiakuvan. Tehän tunnette Ekmanin? Se\noli hän, joka oli professori Sandbergin apulaisena Upsalan tuomiokirkon\nkauniita freskomaalauksia maalattaessa, ja se oli hän, jolle\nyksinään Sandberg uskoi keksintönsä salaisuuden näiden maalausten\nsäilyttämiseksi pohjolan ankarassa ilmanalassa. Ollen lahjakas kuin\nkoko sukunsa, voimme täydellä syyllä kiinnittää Ekmaniin, joka nyt\noleskelee kuninkaan apurahalla ulkomailla, mitä parhaimmat toiveet,\nellei siinä huhussa ole jotakin perää, että hänkin olisi taipuisa\ntuohon ylen tavalliseen epäsäännöllisyyteen. Varmaan te, niinkuin\nminäkin, toivotte että huhu tällä kertaa kulkisi vanhaan tapaansa\nvalheen kengissä.\n\nKun emme kuitenkaan voi viivähtää kaikissa mieltäkiinnittävissä\nyksityisseikoissa, lienee paikallaan heittää nopea jäähyväissilmäys\nteidän sukupuoltanne edustaviin taiteilijoihin. Mad:lle\n_Maria Röhl_ on tosin pannut näytteille ainoastaan muutamia\nmustallaliidulla piirrettyjä muotokuvia, mutta ne suoritettuna\ntunnetulla mestarillisella kyvykkyydellä, joka on hänelle äskettäin\nhankkinut tunnustuksen tulla kutsutuksi vapaitten taiteitten akademian\nvakinaiseksi jäseneksi. -- Mad:lle _Plageman_, joka on antanut\nneljätoista numeroa, lienee mainittava uutteruutensa, joskaan ei juuri\nmuun vuoksi. Maisemat, kukat, linnut ja muotokuvat ovat niitä aiheita,\njoita nämät seitsemän naistaiteilijaa nähtävällä mielihalulla\nvalitsevat. Hyvä niin. Tuntuuko se niin ihmeelliseltä, että teidän\nsukupuoleisenne taiteilijat maalaavat mielellään valoisia maisemia,\nsieviä kukkia, kauniita, mitä sielukkaimmilla viiksillä varustettuja\nluutnantteja, mitä romantillisimpia univormuja ja ylevimpiä asentoja,\ntai jumalkauniita Fingaleja, kaihoavia Fritiofeja kaikkine sisäisine ja\nulkoisina täydellisyyksineen, joita muuan vapaaherratar Knorring on\ntuhlannut Aksel Löwensterniinsä? Eikö kaikkien naisten fantasia\nhaaveile siihen suuntaan?\n\nNäyttelyn kokonaisvaikutus tuntuu tyydyttävältä, vaikkapa ei kaikiste\nole oltukaan kyllin tiukkoja valinnassa. Oikeutta myöten tätä tuskin\nvoimme sanoa muuksi kuin aluksi, aamunsarastukseksi Ruotsin taiteen\ntaivaalla. Toivon vaan että meillekin koittaisi samanlainen\naamunpilkahdus ja että sen herätin, jo jonkun aikaa puheenaollut\nHelsingin taidenäyttely vihdoinkin saataisiin aikaan. Sillä,\nmademoiselle, kun meillä on jo kotona ollut rohkeutta julkilausua\n_tieteellisen_ sivistyksemme tulokset, miksi epäröisimme _taiteenkaan_\nalalla rientää _from sounds to things_, hiljaisesta mietiskelystä\nrohkeaan ja jaloon toimintaan?\n\n\n\n\nItämeren eteläpuolella 1856.\n\n\n\nBETTYLLE.\n\nEi ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut\nveneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi,\nvaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto,\ntuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat\nohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen\nnielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei\nhetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty -- kosken kuohujen\nkeskellä ei kirjoteta.\n\nVoi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille.\nVauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot\nsivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden\nperäsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja\nnyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen\nsilmäys, nopea tervehdys -- ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja\nvastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin\navara ja elämä niin lyhyt ja \"Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin\".\n\nEt siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista.\nLue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja\nkansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja\nvaikenevat.\n\nAinoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä\nterveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen.\nMitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita\nmielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita\n\"nokikuvia\", jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa\npalavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin\nkauniita kuin heidän kuvansa.\n\nNyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista\nsysimustana juhannusyönä.\n\n                                                Ystäväsi\n\n                                                Gabriel.\n\n\n1. Pohjoisesta etelään.\n\nKerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen\nlappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten\npohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon,\ntuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun\nsaapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa\navoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään,\nkuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi\nkaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän\nympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä,\nviljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja\nkansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä\nkirkolle.\n\nHarhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni;\najamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne\nsaavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme\nhäipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta\nrantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme\nkaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen\nlentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo\npieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine\nrakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine\ntasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä --\nsanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin;\nsiellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan\nmeille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on\nlämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan\nmeille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on\netelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja\nPyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme\nvuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa\nsen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan\nrannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa\nsen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon\npaahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä;\nerämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä\nkauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan\njäitten keskelle.\n\nHarhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei\nolisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole\nvielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä\netelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista\nkevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme\nluvattua maata?\n\nSitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo\nalati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja\ntuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina\nsaavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana\nomissa unelmissamme.\n\n\n2. Itämerellä.\n\nKaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut.\nÄsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret\nhäipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme\nkevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten\naaltojen harteilla.\n\nNoitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa\nomistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten\nkotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset\nkyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä\nvoidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä\ntaivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet\nelämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta,\nvetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää\nkodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee\nja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että\ntaivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että\navara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran\nelämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä\nlintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen\npurkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua\nmittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen\njoustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa\ntäyteen mittaansa.\n\nEntisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen\naikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin\nvähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti\nopettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta\narvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei\nsuinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista\noikein tuntuvasti. \"Hengist\" vääntelihe kuin mato, tuo vanha\nsaksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä\nmentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä,\nolutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen\npuuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja\nhymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.\n\nTämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on\nnähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita,\npohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä,\nErik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik\nXIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto\nRudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen,\nWachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin\nsankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen -- ja näitten meren\nleijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka\nmyrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita,\njotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen\nkuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman\nmuurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut!\nVuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren\nyliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden,\nja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen\nitämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot\nikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja\nrikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä\nhyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa\nehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja\nkuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin\npohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut\npohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa\npohjoismaiden maantietoa.\n\nKuitenkin -- matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja\nSaarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme\naina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden\nvälillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä\nnostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka\nairojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti\npohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen\nkehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut\nensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me\ntähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi\nkatosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin\nbellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei\nkauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt\nItämeren tarina.\n\n\n3. Lübeck.\n\nToukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi\nniinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot\nja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien\ntuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän\nensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään\nkeskellä.\n\nTämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä\nalati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten\npuolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä\nisänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on\nmahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä\nkunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä\nmaaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen\njaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä\nnimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin\nja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut\nkauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa,\njokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä\ntaistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka\naskeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden\njälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän\nkotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo\nkorkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää\nsilmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan\nhistoriallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin\netelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme\nelävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on\nmuodostunut elinkeino ja että tämä kansa, \"joka hallitsisi maailmaa,\njos vaan kykenisi itseään hallitsemaan\", alati heitteleksen oman\nsuuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka\nPrometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.\n\nSe oli Lübeck, \"Pohjan Karthago\", joka kerran asetti Itämeren\nhallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen.\nLippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja\nkattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina\nkauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä\npirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä\nkautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja\nkorkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät\nnykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan\nvaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten\ntieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja\nkävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa\nettä kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista\nkoruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin\nkoruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on\nollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse;\nse on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin\nuudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin\nlähellä.\n\nVain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan\netelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen\nkiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme\näkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle\nmaailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.\n\n\n4. Hamburg.\n\nHamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä\npäivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen\nrantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää\nnuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä\nAlstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin\nväentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin\nAltonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin\ntakaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia\njalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine\nmyymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta\ntuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit\nsytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin\naaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on\nsangen kaunis!\n\nLähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä\npurki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe,\njoka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä\naluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä\nmaailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä\nmonistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja\nkahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi\nmusta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria,\nkaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli\nmuurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa\nkäsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa.\nSiellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja\nälykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia\nSuomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli\nkoneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta\nkäsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei\npahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona.\nSiellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka\nhallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin\nlaimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella:\nHamburg on sangen rikas!\n\nKuitenkin, Betty, \"mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman\nvoittaisi ja saisi sielullensa vahingon?\" Ensimäinen, mikä silmääni\nloukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg\nahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on\nHamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on\nrahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä\nmuuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?\n\nPieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo\nliikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.\n\n-- Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa\nWilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole\nlaissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin\njärjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita\nhyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja\nrehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme\nole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia,\nystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että\ntoimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen\ntien?\n\n-- Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja\nleipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin\ntehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos\nse anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle\nsille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on\ntehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen\nhyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään\nherkullisesti, huumataan aistit -- mutta onko siinä kyllin? Mitä on\nHamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen\nhyväksi?\n\n-- Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing\non asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta;\nkuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...\n\n-- Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän\nsoittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri,\nsampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että\nteaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa\ntaulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat\nnumeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei\nvarmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat\nparasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen.\nMutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne,\nnoille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa\nkauppaa ihmissieluista kuin karjasta -- sinne asettavat maalarinne\nkauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat\nsävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän\nkultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...\n\nPieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta\nsuvaitsemattomuutta. -- Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän\nkohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...\n\nNäin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei\nkillinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni.\nMinun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä\nmaailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.\n\nSeuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten\ntämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus\nkuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on\nsulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan\nkaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin\nvähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu\njättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä\nkeskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan\nmahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin\npaljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta\nasiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti -- ellei\ntunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.\n\nHyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat.\nKatariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä.\nMuutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen.\nPietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat,\nparvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa\nkauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan\nuskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän\ntai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa\nseurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat\nynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat\njuoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.\n\nEn tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa\nkirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat\nkristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä\nkertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän\nsybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle\npyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.\n\nJa kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten\npalatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille,\nniin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä\najattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta\nleipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta\nyhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset\npyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut\ntästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen\nloistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin\njossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan\nHamburgin loppumattomassa erämaassa...\n\nKelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien\nkaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä,\njopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella,\nsinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti\nhymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua\nvastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin\nkuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta\nruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan\nsaksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun\nhamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?\n\n-- Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.\n\n-- Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella\nhymyilyllä.\n\n\n5. Ravennan miekkailija.\n\nHamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä\npoloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista\nlausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset\nerääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja\nantoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan\nkirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut -- Halmin\nkuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua\nmurhenäytelmää \"Der Fechter von Ravenna\".\n\nKuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin\nkokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella\nvarustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan\nettä sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että\naitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä\npunaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat\nsamana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on\nnyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi\nesiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä.\nNäyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa\nlukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon\nerinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua\nkärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden\nnäytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.\n\nSiirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee\nRooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä\nmieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.\n\nKaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää\ngermaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat\nroomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita\naikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen\nleskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi\ntietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika\noli ohitse.\n\nOrjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen\npetomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja\nniinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki\nItalian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa\nravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut\nnuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa\nviileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta\nkauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta\nruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein\nkoko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.\n\nSilloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä\nkahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut\ntilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia\nvastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta\nyritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille\nkaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos\nhänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä\nlöydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?\n\nMutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut\nlapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa\nmiekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta\nsiihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole\nkukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.\n\nÄidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle\njalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian\nkohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen\nvapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren\nisänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase\nkädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka\nhänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä\nihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras\nnainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän\nei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.\n\nJa nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on\nkappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän\nvaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa;\noi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori,\njota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön\nteurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu\nvapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen\norja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo\nkunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: \"Caesar itse tulee\nkatselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!\"\n\nJa vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen\npojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa\nse ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta\nvoisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion\nkostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä\nmiekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman\ngermaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella,\ngermaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.\n\nThusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän\npoikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen\nsotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen\nhäpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan\nrukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja\ntottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä\nnimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia.\nEsiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien\nhyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen\nkanssaan kilpailevan toverin kostaminen -- kas siinä syyt, jotka\nThumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus,\nkunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!\n\nMutta ei siinä kyllin. -- Mene, sanoo hän äidilleen; mene\ngermaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut\nkasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä\nsuurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle\narvottomaksi!\n\nJa Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta\npoikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää\nvelvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet\nteurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan\nkoston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua\nGermaanian häpäisemisen välikappaleeksi.\n\nHetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle\nmuutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda\ntulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä\nhän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän\nhetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen;\nmuuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää\nArminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.\n\nNyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt\ntulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda\nylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa\nkunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.\n\nSilloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan\nlausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta\naikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen\nsuosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea\ntyöntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.\n\nTähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo\nrunollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä.\nTietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut\nsyytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja\nCaligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan\nmiekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että\nihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka\nhänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.\n\n\n6. Pohjois-Saksa.\n\nPohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta\naina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia\nkankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä\njoku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen\nkankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo\nerämaahankin ylevyyttä. \"Da werden wir erst recht schön schlafen\",\nsanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän\nollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten\ntullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita\n\"putzsachenia\", joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli\ntosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti\nseurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät\nasemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua,\ntyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai\nMaitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen\nnoustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen.\nNäin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.\n\nOnhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin\nEnglannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein\nkummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan\nluonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se\njohtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin\nasukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita\nvaristen haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri,\nkaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja\nkuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin\nsuunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä\nviljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa.\nKun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada\nmitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa\nei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät\nmuuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti\nkaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana.\nUsein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla:\nkaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu\nselittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan\nlisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: \"das haben\ndie verfluchten Schweden gemacht\". \"Und die verfluchten Finnen waren\ndabei\", ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.\n\nSuotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa\nseuduissa joskus johtui mieleen -- aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan,\nBetty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa\nturhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän\nhyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko\nSuomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin\nnäitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa\ntäällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan.\nNiin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä\nselkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan\ntodistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa\nniityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni\nkaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi\ntarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia\npuita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä\nvaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat\npellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä\npaljon kaunistuksenkin vuoksi.\n\nKun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja.\nSiellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole\nmahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää\nollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä\npidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä\nkauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia\nviikossa.\n\n\n7. Berlini.\n\nTämä suuri kaupunki sijaitsee vielä suuremmalla tasangolla, joka on\nniin kuiva ja hiekkainen kuin itse \"das Stock-Preussenthum\". Kun myrsky\npuhaltaa itä- tai länsivalloista päin, tupruaa siellä sakeita\ntomupilviä, jotka laskeutuvat harmaana harsona sotamiesten komeille\nunivormuille, virkamiesten harmaapaperi-naamoille ja \"kaunosielujen\"\nranskalaisille silkkiviitoille. Silloin hiljenee elämä kaduilla,\nsilloin berliniläinen vetäytyy kuoreensa: kauneihin teaattereihinsa,\nvieläkin kauniimpiin museoihinsa ja kirjallisiin iltamiinsa, joissa\nyllämainitut kaunosielut eivät enää, kuten J.V. Snellmanin aikana\nviisitoista vuotta sitten, syö viiliä, luumuja ja savustettua lihaa,\nvaan teetä ja ranskanleipää, kuten muutkin kuolevaiset, mutta, niinkuin\nsilloinkin, yhä harrastavat musiikkia ja kritiikkiä ja ennen kaikkea --\nkokkapuheiden laskemista. Ja nyt, niinkuin silloinkin, sanovat\nasiantuntijat noita iltamia erinomaisen runollisiksi, emansipeeratuiksi\nja -- ikäviksi.\n\nOn parasta että sanon sinulle, Betty hyvä, jo heti alussa, etten ole\nmilloinkaan ihaillut Preussia -- voit sitte arvostella asiat sen\nmukaan. Tuo valtio on paisunut kuin vampyyri ryöstämällä naapureitaan,\nja sen suurin mies, jolla on lisänimenä \"ainoa\", on perinpohjaisesti\nylenkatsonut maansa kirjallisuutta ja politiikassa seurannut\nperussääntöjä, jotka yksityisessä elämässä olisivat saattaneet jokaisen\nmuun varkaudesta syytteenalaiseksi. Hänen pronssinen, Rauchin tekemä\nratsastajapatsaansa, joka taideteoksena on aivan mestarillinen,\nkatselee nyt itäisessä Unter den Lindenissä tuota Berliniä, joka\njumaloi hänen muistoaan, mutta joka verrattoman iroonisesti sijotti\nLessingin ja Kantin hänen hevosensa hännän alle. On merkillistä huomata\nmiten vähän suosiota Preussi nauttii muualla Saksassa, tai oikeastaan\nse ei ole ensinkään merkillistä. Tunnetun historiallisen syntynsä\npohjalle on se perustanut valtiotaidon, joka tänään mielistelee\nkansanvaltaa; huomenna yksinvaltaa; on toisena päivänä valmis\ntavottamaan Saksan keisarikruunua, toisena suostuvainen ylläpitämään ja\nkehittämään vanhaa hajaannusta; idän ja lännen välillä häilyvä,\nuskaltamatta julkisesti liittyä kumpaiseenkaan; täynnä toiveita, mutta\nvielä enemmän katkeria pettymyksiä; paljo lupaava ja vähän pitävä;\nväsymätön pyrkiessään luomaan jotakin erikoista preussilaista, mutta\nkykenemätön vakuuttamaan ketään sen olemuksen ytimestä ja eduista --\nsellainen, Betty, on tämä valtio, joka pikkuvaltion itsekkyydellä\nvaatii suurvaltion vaikutusvaltaa, eikä Berlini olisi Berlini, ellei se\nmonessa suhteessa edustaisi näitä pyrkimyksiä.\n\nEhrenberg on sanonut tästä kaupungista, että se on rakennettu\nmyriaadien kuolleiden infusioonieläinten jätteille. Miten olisikaan\nmahdollista olla rakennettu pikkumaisuus-myriaadeille ilmaisematta\nmuillekin tätä syntyperänsä salaisuutta? Saphir on edelleen sanonut\nBerliniä kaupungiksi, joka on \"kooltaan\" suuri, ja tämä lausunto sattuu\npaikalleen, sillä kaikessa suuruudessaan ei Berlini ole kyennyt\npainamaan ulkoasuunsa suurkaupungin leimaa. Nuo pitkät, leveät ja\nsäännölliset kadut tekevät ensi silmäyksellä sitä yksitoikkoisemman\nvaikutuksen, kun niiden liike ei mitenkään vastaa niiden leveyttä.\nUnter den Linden, vihreine puistokäytävineen keskellä ja komeine\nrakennuksineen molemmin puolin, on kieltämättä kaunis ja olisi vieläkin\nkauniimpi, jos se olisi maailmassa ainoa laatuaan ja ellei siitä\nalituiseen huomautettaisi ihailua vaatimalla. Paljoa pysyvämmän\nvaikutuksen tekee sen sijaan yleisillä paikoilla olevien kauniiden\npatsaiden lukuisuus, ja siinä suhteessa ei ole Saksassa Berlinin\nvertaista, ellei mahdollisesti München kilpaile etusijasta.\n\nHaluan kertoa sinulle jotain parempaa Berlinistä ja toivon saavani\nsiihen tilaisuuden puhuessani sen taideteoksista. Berlini on paljo\nedistynyt niinä viitenätoista vuotena, jotka ovat kuluneet Snellmanin\nmatkasta, varsinkin sen teollisuutta kuvailtiin minulle arvokkaaksi.\nBerliniläiset itse ovat kaltaisiaan, semmoisia miksi lukemattomat muut\novat heitä kuvanneet paremmin kuin minä. Viisaimmat berliniläiset\nitsekin nauravat heikäläisten pyrkimyksille koettaa kirjoissa ja\naikakauslehdissä -- \"Das galante Berlin\"; \"Berlin wie es isst und\ntrinkt\" y.m. -- kuvata heitä jonkunlaisiksi itsenäisiksi mallikuviksi.\nTekisi mieleni sanoa heitä ihmisryhmäksi, josta toinen puoli on\nkopioitua, toinen alkuperäistä, ja alkuperäisyys perustuu oikeastaan\njonkinlaiseen arkipäiväiseen järkevyyteen, joka ilmenee miespuolisilla\nitsetyytyväisenä mauttomuutena kokkapuheissa, naispuolisilla\nsenttimenttaalisuutena. Muuan ranskalainen matkustaja on sanonut että\n\"Berlinin nainen on vielä uudestaan muokattava\" (reste encore à\nrefaire). Mahdollisesti hän on oikeassa; minulla ei ole hänen\nlausuntonsa vastapainoksi asetettava muuta kuin muuan lapsi, ihanimpia\nmitä milloinkaan olen nähnyt, kaksitoista vuotias tyttönen; ehkäpä\njuuri sentähden, että hän oli vain kahdentoista vuoden vanha!\n\n_Justice à tous!_\n\n\n8. Berlinin freskomaalaukset.\n\nTulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä\nsuhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä\nmonia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten\nylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla,\ntunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä\nsuurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa\narvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä\ntuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen\nmuuan sellainen.\n\nSivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen\nja l,500:ne ylioppilaineen -- viimemainitut, sivumennen sanoen,\nkalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman\nrahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan\nkirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta\nmuuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn\nvasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat\nomansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin\nmestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun\ntuomiokirkkoon.\n\nTullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme\nihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas\nimpi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo\neläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen\nja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin\nja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei\nkukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se\non kuitenkin vain kovaa malmia.\n\nSiitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat\näskenmainitut freskomaalaukset, jotka \"Cornelius ynnä muut\" ovat\nmaalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta\nyhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa\ntäytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi\nkatsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.\n\nVasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät\ntakaisin muinaisuuden yöhön. \"Kuun pilvet purjehtivat valkoisina\nkyyhkyinä taivaalla.\" Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden\nvalon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää\nihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa\nvaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun\nkohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää\nesiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät;\nsiellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha\nrunottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki\nelämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen\nkera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen.\nAuringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla\npinnalla.\n\nOikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan\nja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä.\nJoutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka\nlähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta\npulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä.\nParcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä.\nViisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja\nsyksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen\nensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat\nheitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista.\nViisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut\nalkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle.\nMaassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset\nleikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.\n\nSellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin\ntodellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita\nKaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen\nporraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista,\nviides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki\nkuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia.\n_Ensimäisessä_ näemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin,\nheimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset\nepäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan,\nkaukaasialaisen rodun. _Toisessa_ Kreikan kukoistusajan, Homeron,\nHesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin\npylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen.\nSateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat.\n_Kolmannessa_ taulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari\nTituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja\nomaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä,\nja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan.\n_Neljäs_ taulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa\nhunnitaistelua. _Viides_, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin\nluo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu\novat vielä mestarin siveltimessä.\n\nTuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä\nvielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja\nnerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa\npiirteissä koko ihmiskunnan elämän.\n\n\n9. Robert ja Bertram.\n\nSaksan suurempien kaupunkien pikkuteaatterit ovat monia suuria\netevämmät kansanelämän eri puolien reippaassa luonnollisessa ja\nelävässä esittämistaidossa. Näytteleminen on usein mestarillista,\njokainen vivahdus oivalletaan silmänräpäyksessä ja tuo yleisön pirteä\ntunnelma siirtyy jörömäiseen arvostelijaankin, jolla muuten olisi\npaljonkin huomautuksia kappaletta vastaan.\n\nOlet niin useasti kuullut puhuttavan kielletyistä teaatterikappaleista,\nettä kerrankin kuulet mielihyvin eräästä, jota ei ole kielletty.\nSamassa maassa, jossa niin sokeasti pelätään kaikkia nykyaikaisia\naatteita, annetaan kahden varkaan ja roiston mitä hullunkurisimmalla\ntavalla polkea lakeja Friedrich-Wilhelmstädterin teaatterissa, joka on\narvojärjestyksessä kolmas Berlinin teaattereista.\n\nNuo lystikkäät veljekset ovat nimeltään Robert ja Bertram. Näemme\nheidät visusti teljettyinä lukkojen takana. Vankilassa on kolme\nkerrosta: ylimmässä on Robert, keskimäisessä Bertram ja alimmassa\nvanginvartija. Robert sahaa lattiaansa reijän. Vanginvartija, joka on\npäästään pyörällä sisarenpoikansa kanssa pitämiensä kekkereiden\njälkeen, tulee ylös katsomaan mikä kolina sieltä kuuluu. Keskimäinen\nhuone on tyhjä; Bertram on ryöminyt ylös Robertin luo. Vanginvartija\nsyöksyy ylimpään huoneeseen, vangit ryömivät alas keskimäiseen,\njuoksevat ulos lukitsemattomasta ovesta ja salpaavat vanginvartijan\nsisään. Tämä istuu nyt putkassa sillaikaa, kun nuo lurjukset alhaalla\njatkavat kekkereitä. Sitte he livistävät tiehensä kaikessa rauhassa.\n\nMaalla vietetään talonpoikaishäitä. Sinne tulevat Robert ja Bertramkin.\nMutta ratsastavat santarmit ovat kintereillä, sieppaavat arvoisat\nherrat talteensa ja sulkevat heidät erääseen ylishuoneeseen. Täällä he\nnarraavat muutaman nuoren tytön päästämään itsensä vapauteen,\nkaappaavat sukkelasti talonpojan rahalippaan ja ratsastavat santarmien\nhevosilla nelistäen tiehensä.\n\nMuuan rikas turhamielinen pankkiiri panee toimeen suuret tanssiaiset.\nVieraiden joukossa herättää huomiota muuan espanjalainen kreivi ja\nitalialainen laulaja. Nuo hienot, tomppelimaiset herrat eivät ole muita\nkuin Robert ja Bertram. Pankkiiri on ihastunut, ja he syleilevät\nhäntä niin sydämellisesti, että kaikki hänen jalokivikoristeensa\nkatoovat. Naiset ovat ihastuksissaan ja kadottavat kaikki kalleutensa.\nNyt alkaa suuret naamiaiset. Näemme kreivi Manteuffelin, punaisena\ntietysti, kävelevän erään paksupäisen hölmön rinnalla. Näemme lihavan\nturkkilaisen ennen sodan alkamista ja laihan turkkilaisen sodan\npäätyttyä lord Palmerstonin seurassa, haikaran ja muiden kuuluisuuksien\nrinnalla. Lopulta syntyy yleinen hälinä; kaikilta on jotakin\nvarastettu. Robert ja Bertram ryömivät kakluuniin ja katoovat.\n\nSen jälkeen on markkinat ja suuri kansanjuhla. Täytetään paraikaa\nmahdottoman suurta ilmapalloa. Kaksi lihavaa maalaismatamia kuleskelee\nympäri ja varastaa oikealta ja vasemmalta. Ketäpä muita he olisivat,\nellei Robert ja Bertram? Lopulta heidät tunnetaan. Poliisit ja\nsantarmit ajavat heitä takaa. Mutta Robert ja Bertram eivät ole\nmilloinkaan neuvottomia. Juuri kun heidät aijotaan ottaa kiinni,\nhyppäävät he täytetyn ilmapallon veneeseen, leikkaavat nuoran poikki ja\nnousevat yläilmoihin katsojien loppumattomien hyvähuutojen kaikuessa.\n\nHyvin vähän ylentävää, mutta tavattoman hauskaa!\n\n\n10. Dresden.\n\nSaksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan\nparaimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se\ntapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka\nitsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa\nettä vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta\nsaksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen\nsorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee\nvielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen\nsuurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on\nkullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti\nhevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.\n\nNiin, tällä maalla ja tällä kansalla on _hyväntahtoisuuden_ leima,\njoka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa\nheikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo\nvieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä\nniin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee\nvuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa\nhuojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät,\nilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä,\nnäiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin\nympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa\nkaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman\nonnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin\nyläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita\neikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen\niloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten\nlempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä\nauringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don\nCarloksensa.\n\nDresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja\nmennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään\nniin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on\ntoistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa\nääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista\nWaldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta\ngroschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa\nkadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi,\nylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos\ntäällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle\ntahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen\npalatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä\nloistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.\n\n-- Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä\npieni tyttö, joka möi kirsikoita.\n\n-- Noch nicht, vastasin minä.\n\n-- Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti\npieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa\nminulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin\nminä.\n\nNäin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä\nperheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä\nmuita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien\nelämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää\nopettaa lapsia \"tuntemaan hyvää kauniin kautta\".\n\nMutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja\npakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki\nja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon\nhelmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on\nevankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne\nSaksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään,\nmeidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen\nkristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa,\njotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut\nmukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta\nlähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa.\nKatoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti,\ntosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä\ntäydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko\ntuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja\npuhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita\nkuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja\nvirsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli\nsilmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin\nmonessa katoolisessa kirkossa.\n\nVielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa\nmiten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin\nmonessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin\nainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella\nostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä\nsulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen\niltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona,\njoka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä\ntäynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä\nsentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja\nsunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi\nmilloinkaan markkinoita pidetty.\n\nOi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa.\nTuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan\nonkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden\nensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen\npäälle?\n\n\n11. Sikstiniläinen madonna.\n\nTämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael\ntaiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten\nPiacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli\nalttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin\nAugust III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää\nmilloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753,\nonnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu\nluostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit,\njotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin\nsitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä\npäivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.\n\nVuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin\nliitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien\naikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus\non yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia.\nSen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi\nsylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus,\nvasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa\nosassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden\nvihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä\nsädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden\nmuodostama.\n\nDresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden\nparemman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi\nluettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta\nsuopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä\nsinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä\nparemmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna\nsekä -- harvinaista kyllä -- lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin\ntaiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen\nuuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia\nepäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta\nparemmin yhteensulautuvan.\n\nTällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme\npikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain\ntavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme\nkunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen\nettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain\nsen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.\n\nJa kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan,\nniin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä\ntuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä,\nyli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin\nkuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä\nainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin.\nPerästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin\njumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen\nylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen\nihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen,\nkatoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa;\nsiinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty\nkankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä.\nRafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli\npitkänäperjantaina.\n\nSinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä\nhänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä.\nSellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman\nmajesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan.\nSellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän\nsylissään kantaa maailman vapahtajaa. _Ilman_ tätä lasta hän on\nvain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus\nsaattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen _kanssa_\nhän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja\npuhdas, \"täynnä armoa\", niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä\nhänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet _viattoman_\nMarian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa\nja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt\nJumalanäidin _ylevyyden_, ja kun edellistä rakastamme, seisomme\nmiltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun\nKristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen\nyliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu\nkuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä\nihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja\nsamalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi\nniitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään,\nriisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme\nseisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa\ntuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme\nsilloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan\n\"sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan\".\n\nSentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja\nmaallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan,\nvaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on\nharmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin\ntekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus\nrohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.\n\n\n12. Saksin Sveitsi.\n\nKen kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön\nChamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän\njotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista\nlunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan\npikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.\n\nDresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin\npieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna\nnousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen,\npäättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara.\nWehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja\nZscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen\nAmselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen\nyksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä\nkohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi\nwürtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin\nrotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin\nPolenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille\nmitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta,\nviettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana\naamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen\nkapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse\nWinterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen,\nyhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin\nBöhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin\nvaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä,\nLiliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma:\nväsähtänyt tyytyväisyys.\n\nMitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin\nenää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme\noikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan\nsiellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine\nhattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti\npienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi\nharpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua\nkerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat\nmatkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu\nelänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt\nrakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet\nkauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi.\nKorkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa\nkorkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen\njuuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja\nSchlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.\n\nKolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia,\nhavumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä\neriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina\nkallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin\nsuunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin\nkohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti\nsyviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä\npimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään\npäällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää\nhienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi\nkorpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä\nsuuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja\nharjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea\nkuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota\nkevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi.\nHymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta\nlasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän\nkoskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.\n\nKuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta\nmeikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes\nkateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme\nWolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä\nnäemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen\npunaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän\nhymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen\nrauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa\nsinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka\nvoittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden\nkeskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien\nraiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on\nristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen\nselityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun\nulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta\nnähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan\nmakuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt\nkansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten\nyksinäisyydenkin.\n\n\n\nTOINEN JAKSO.\n\n(Helsingfors Tidningar tammikuu--kesäkuu 1857.)\n\nMeillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille\nmitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit\najattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen\nsentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran\nmaailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka\nolemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina.\nTartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten\nennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista \"ukolla ja\nakalla\", s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän\n\"turkeilla\". Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.\n\n\n13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I.\n\nSe suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on\ntäynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla\narkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa\nposliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan\nkorpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta\nmyöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää\nkestävässä \"kansainteurastuksessa\" Napoleonin joukot hajalleen ja\nseitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea,\njosta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä\n(Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän\nrauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen\nvapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin\nverelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä\ntaistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka\njuo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa,\nkäyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä\nja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille\nLeipzigin messuihin.\n\nLeipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja\nsiksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä\nkirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa\npainokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä\nsuurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi\npitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin\nHelsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista\nLeipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua,\njotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia\nmuseoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat\npitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa\nmeno- ja tulopuolta.\n\nTäällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut\ntavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa;\nne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren\nvaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin\nlammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa;\nWickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon\ntytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan -- mutta ennen kaikkea\npysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli\nperimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän\nsuulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden\nläpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana -- kahden vuosisadan\nsuuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi\nvastoinkäymisessä suurempi.\n\nToinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen,\nSchraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan\noli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin\nhistorianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi.\nPreussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion\njuurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin\nhävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja\nvaltionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi\nFontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli\nallekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä\npäämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin\nvoitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut\nkeskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman\nitsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka\nmiekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia\nmitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana.\nFredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen\nselkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin:\nsuurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen\nkäyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun\netsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista\nsuuruutta -- miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että\naikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen -- hän, joka\nmyöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja\nvetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla --\nhänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa\npiirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä\nkorvasi uskontoa -- Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan -- vielä\nhieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti\nkatseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate -- olkoonpa\nettä se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli\nkuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei\nmilloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan\nainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa\nkokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet\npeittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se\nLeipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole\nmilloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se\nhymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle _ainoa_.\n\nJa veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita\nvuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld,\nMerseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen \"schwedensteinineen\",\nja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi,\njoiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin\ntasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin.\nYltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa.\nMiltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat\nvilusta kalisten -- nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5]\nHerrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys.\nPitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa\nkulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...\n\nPian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.\n\n\n14. Frankfurt ja Wiesbaden.\n\nKaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki -- tuon merkillisen\nliiton, jonka\n\n    kolmekymmentä jalkaa koettaa\n    marssia samalla saappaalla,\n\n(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta).\nSe on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi\nkiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin\nkuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä\nneitejä, niin huolellisesti lajiteltuja \"hohe, höchste und aller\nhöchste Herrschaften\", sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita\nvaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista\nkaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa\nkaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt\nrikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen,\nBethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine\nkunnian-arvoisine \"der Römer\" raatihuoneineen. Kaupungilla on\nepäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet,\njopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista,\njonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja\npikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon\nsanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin\neräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä\nMainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki,\nkaikki vihreätä ja hohtavan valkoista -- kaupunki, jossa on jokseenkin\nhyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla\nrahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien\nkeskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa\njuomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa \"Cursaalissa\", joka\n_miltei_ työnsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen.\nOn turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin\nkolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni\nsamaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit\nrakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin\nvoimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö\nja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola,\nnuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi\nSuomen pääkaupunkiin!\n\n\n15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit.\n\nKuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia,\nleveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-,\njalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä\nuoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin\nvaloisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää\nsatakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka\nikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja\ntyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa\nkello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla\nvarustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että\nviisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman\najan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot,\nkeinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.\n\nTuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä\nalueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat\nsiveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin\nmeikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin\nnäidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain\ntunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus,\nkunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun\nolemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on\ntuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja\ntyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa\nviihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä\nnykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat,\nTiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut\nsuuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia,\nja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita\nmaalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa\nlinna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas\niloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun\npainoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren\nvaltakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo\nhänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä\nkohtaan.\n\nTäällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa --\nnorjalaisilla on täällä suuri maine -- tarttuivat suomalaiset Löfgren,\nEkman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa\non kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään:\nAnders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa\nihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen\ntaiteen huiput.\n\nTäällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on\ntäynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet\nyksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella\nkatua asuu Löfgren, joka on antautunut \"Heiligenmalerei\" alalle ja\ntarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata\ntaulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja\nloistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi -- atelieeri pihalle päin,\nasuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon\nkultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään -- on\nWerner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret\nmaalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään\nkankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä,\nvaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat\nDüsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia\nmaisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin\nmaksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin\nsuuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä\nmyöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen\npistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen\nepäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.\n\nUseat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin\njokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat\nmenestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen\nomituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole\nmaalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen\nvertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa\nkuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman\nkuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen\nmaisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut\nhohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin\npumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven\nauringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista\nkohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen\nhohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä\nkuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan\npohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä,\nmutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian\nkelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton\nomaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran\nsukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.\n\n\n16. Köln ja sen tuomiokirkko.\n\nReininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka\ntoinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet\nuseimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa\njälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja\nkäytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän\nkuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on\njonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä\ntaipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu\nsuurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:\n\n    Sie sollen ihn nicht haben,\n    den freien deutschen Rhein,\n\nja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain\nani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa,\nperinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan\nkenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen\nmaassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin\npaksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että\nsaisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista\nhevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä\nvielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten\nsekotuksesta niinä aikoina, jolloin \"suuri kansa\" oleskeli näillä\nseuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja\nvapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.\n\n\"Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista\" -- sanoo Snellman\nmatkamuistelmissaan -- \"ole tuota salaperäistä viehätystä kuin\nKölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien\nsisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä\nKonstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen\nhävitetyt linnotukset.\" -- Aivan niin. Voimme sanoa että näistä\nharmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista\nkaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine\nrakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista\nmuurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta.\nMutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea\nkunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on\nerilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut\nvuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa,\nmiellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran\nahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin\non kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy\nmainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos\nminä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina,\nvaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas\n-- korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen\nperustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin\nkäyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen\n1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia\nalotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan\nkorkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön\nlopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea\npäättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan,\nja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin\npitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan _ainoastaan_ kaksikymmentä\nvuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on\njumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla,\njotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen\nlahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa\nhuippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen\nhiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa\nmyöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet\nrakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan\nhiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa,\nmutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!\n\nTahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain\nmainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa,\nvaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin\nkallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien\nsisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko\npainaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen\nkeveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme\nvapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä\nkirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista,\nettä se \"näytti ajatukselta\". Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on\nvarmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen\nmaan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen\nnöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on\njumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa.\nSe vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä\npohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.\n\nTässä temppelissä kivet saarnaavat.\n\nSnellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska\nhän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, \"joka antaa menneisyydelle\nsuuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle\". Lausunto\nsaattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi --\nhaamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien,\nylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin\nalkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja\nnykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en\nymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista\nvähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan\nuudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä\nkristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen,\njos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi\nkunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella\ninnollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he\npysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että\nyhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he\npäättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko\nkansakunnan arvokkain muistopatsas.\n\n\n17. Rein.\n\nSen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin\nkansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää\non varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot\nkeskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja\nkuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen.\nVapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja\naaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu\nsen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto\nkultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.\n\nMeren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin\nylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan\nvirtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut\nVuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin\nverraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden\nylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena\nmiehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään\nkauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin\nhaastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa\nkatsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä\nainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä\novat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön\nsomisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.\n\nReinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta\nluonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan\nsuuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin\nhavumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä\nvihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän\nmetsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme\nkyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät,\nväsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla\nhäviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat\nuskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.\n\nMutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä\nRein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista,\nmitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset\nTacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet\nparemmin kuin minä. \"Rein\", sanoo viimeksimainittu kirjailija, \"on\nvirta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne;\njonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme\nnopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki\npohjaa myöten -- virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan\nmenneitä ja tulevia kohtaloita...\"\n\nLukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla\ntinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole\nainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon\nymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa\nrakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin\nmuista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse\nlaivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin\ntiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen\nReinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun\nrajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme\naavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko\nmeidän maanosaamme koskevan ennustuksen.\n\nRein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin\nkorkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä\nmukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja\nkun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen\nkaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua\nosaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä,\nmutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata,\nettä tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille\nrosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan\nkohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta\nmaalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin,\njatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.\n\nOli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä -- laiva täynnä meneviä ja tulevia\nmatkustajia -- juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia\n-- ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine\nlakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka\nseisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein\nkuuluisilta kaikumailta -- johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja\nkirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita,\njoilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja,\nDrachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine\nkatuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.\n\nAstuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista\nrantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten\nympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet\nkotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana\nhopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain\ntaakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat\nLiebensteinin kimaltelevaa tornia.\n\n\n18. Koblenz ja Ehrenbreitstein.\n\nKoblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä\nkappale matkaa on maailmankuulu, \"Aussicht in das Schönste\", niinkuin\nGöthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla,\nmissä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla\noli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat\nreiniläisten mieluisimpia kesähuveja.\n\nNoin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta\nampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin\nkiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein\nitsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen\nsisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot --\nmetsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni\nhopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten\nvälissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita\nasioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja\nnuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit\npienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja\ntanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden\nääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä\nlaskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista\nleiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja\nkinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen\nliittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini,\nMoslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan\npuhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi -- maksoi vain kolme\ngroschenia puolipullo.\n\nEräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä,\nkatselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka\nsuuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti\nvirranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360\njalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan\nEhrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä\nlaaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän\nsumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä\nläpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde\nvuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta\nEhrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi\nusmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta\ntorneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen\nhelmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän\nihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana,\nvartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän\nnousua...\n\nJa tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa\nmieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: \"Caesarin ovat sen aallot\npysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet -- kolme\ntitaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme\nkaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa\nkoskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva\nsivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu\nkotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien\nlinnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta\nvaltamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen,\nloistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja\nhyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja\nhelmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta\nkansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen.\"\n\n\n19. Belgia.\n\nKaikki muut saksalaiset muistot -- Bonn kauniine puutarhoineen\nja loistavine tähtitornineen ja siellä asuva harmaahapsinen\niloinen Argelander suomalaisine nuoruudenmuistoineen, hän, joka\nTähtitornivuoren huipulta on laskenut keskusauringon aseman -- Mainz,\nijäkäs valtionkaupunki, ennenmuinoin niin kuulu kauniista naisistaan ja\nnyt makkaroistaan -- ja kaikki muu siitä etelään ja itään, josta saat\nkuulla toisella kertaa -- kaikki nuo katoovat nyt Kölnin-Aachenin\nrautatien tasaisten kiskojen taakse, haihtuen ilmaan kuin Jean Marie\nFarinan kuuluisa Kölninvesi, ja Kaarle suuren haudan ja vapahtajan\nkapalovaatteiden pyhäinjäännösten ohi kiitää juna, kulkien kuuden\nruotsinpenikulman matkalla viidenkolmatta suuremman ja pienemmän\ntunnelin läpi kaunista Belgiaa kohti.\n\nKoko Länsi-Euroopassa on tuskin kauniimpaa tietä ja kauniimpaa maata.\nHeti kulettuamme Belgian rajan yli Verviersin länsipuolitse, avautuu\neteemme yhtämittainen jono luonnon ja sivistyksen ihania tauluja. Vuori\nvuoren rinnalla, ja me kulemme niiden holvien alitse; laakso laakson\nvieressä, ja me kiidämme niiden rotkojen yli; auringonpaisteesta\nsynkkään yöhön ja synkästä yöstä jälleen kirkkaaseen päivänheloon. Maa\non niin tiheään asuttua, että kaivosten ja sulattojen tupruttaman\nkivihiilisavun mustaamat asumukset kiipeevät pitkin vuorien rinteitä\naina huipuille saakka. Maaperä on niin viljavaa, että miltei jokainen\ntilkku, joka ei ole kaivoksena, tienä tai pihamaana, on aaltoilevana\nviljavainiona tai kukoistavana puutarhana. Joka laaksossa on kaupunki\ntai kylä, jonka tehtaitten korkeat savuavat piiput näkyvät jo loitos.\nKiidämme ohitse odottaen löytävämme silmällemme jonkun lepokohdan,\nyksinäisen maiseman, metsän, järven tai kankaan. Vaan eipä niinkään,\nkun olemme sivuuttaneet tuon laakson, tuon kylän, tuon kaupungin,\nsilloin ehättää taas jo toinen laakso, toinen kylä, toinen kaupunki,\nniin lähellä toisiaan, että ovat miltei yhtenä, ainoastaan vuoren\nrajottamina, vaan ei erottamina.\n\n-- Jatkuuko tällaista aina Brüsseliin saakka? kysyin kauniilta vanhalta\nmieheltä, belgialaiselta, joka tottuneesti ja miellyttävästi puhalsi\nsikarinsavua avonaisesta vaununikkunasta ulos.\n\n-- _Certainement monsieur_, vastasi hän hymyillen; _il n'y a pas\nde déserts en Belgique_, Belgiassa ei ole erämaita.\n\n-- Mutta, virkahdin minä, selittäkää minulle mitkä ovat luoneet tämän\nerinomaisen kukoistuksen.\n\n-- _Rien de plus simple_, vastasi hän. _C'est la fertilité du\nsol, l'esprit national, la constitution et le chemin de fer_ -- maan\nviljavuus, kansallishenki, perustuslait ja rautatiet!\n\nOnnellinen Belgia! ajattelin itsekseni. Kuinka monessa yhtä kauniissa\nmaassa kuin sinä asuu veltostunut, orjamainen, toimeton suku, ja kuinka\nmonta kansaa, yhtä jaloa kuin sinä, ponnistaa kaikki voimansa\npakottaakseen luonnon hellittämään niukan jokapäiväisen ravinnon! Ja\ntaasen, kuinka monta maata ja kansaa, jotka omaavat runsaan\nkukoistuksen ehdot, mutta joita lannistaa kahlehtivat laitokset, nurja\ntaikausko ja sisälliset eripuraisuudet! Onnellinen sinä, joka et ole\nkyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin\npieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan! Rauhallisena ja\nhuomaamattomana, voimakkaana ja vapaana, lakien suojaamana, mielivallan\nväkivaltaisuuksilta rauhotettuna tarjoat sinä kaikille pojillesi vapaan\nmiehen itsenäisen, kunniakkaan toimekkuuden, kutsuivatpa taipumukset\nhäntä mille alalle hyvänsä; jokaiselle kyvylle tarjoat sinä tyydyttävän\npäämaalin, jokaiselle harrastukselle avaat kunniakkaan elämänuran.\nSinun keskuudessasi ei eteenpäin pyrkivän tahdon, suuren ajatuksen eikä\nrehellisen toivon tarvitse pimeässä hapuilla ja siellä elinvoimiaan\ntyhjään tärvätä, kiusautuneena ja epätoivoisena siitä, ettei saa\npäivänvalossa taisteluaan suorittaa. Sinun julkinen elämäsi, sinun\naatteittesi kamppailu ja kykyjesi keskinäinen kilpailu tapahtuu\nkirkkaassa päivänvalossa. Ja kun se suoritetaan valon silmäin edessä,\nniin se on samalla rehellistä, niin että teko kantaa oman ansionsa\nleimaa ja sana oman sisällyksensä valtuutusta. Imartelija ei sinun\nluonasi menesty ja panettelun vastapainona on aina oikaisu, ja ansaitun\nkiitoksen takuumiehenä kaikkien tarkastus ja kaikkien vakaumus. Tosin\nsinunkin rajojesi sisällä, niinkuin kaikkialla muuallakin elämässä, on\ntaistelua, mutta ilman taisteluahan elämä olisikin toimettomuuden unta;\nsinullakin on jesuiittisi, jotka julistavat että pimeys on elämänehto,\nja sinulla on inhimilliset intohimosi, jotka tahtovat sinua viekotella\nkapinoimaan milloin jumalallista, milloin inhimillistä lakia vastaan.\nMutta kaiken tuon vastapainona on vapaa sana ja herännyt kansanhenki ja\nonnelliset laitokset, jotka saattavat yleisen järjestyksen ja\nyhteishyvän vaatimukset sopusointuun yksityisen kansalaisen oikeuden\nkanssa ajatella, puhua ja toimia vapaasti lakien rajojen piirissä.\nSiksi sinä olet rikas ja onnellinen; sillä ilman noita laitoksia ei\nsinun kansallista henkeäsi olisikaan, ja ilman tuota henkeä olisivat\nlaitoksesi vain kuollut kirjain; molemmat kaipaavat toisiaan ja\nedellyttävät toistensa olemassaoloa, ja molemmat tekevät sinusta sen,\nmikä nyt olet -- kukoistavan, jalon kansan asuman maan!\n\n\n20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa.\n\nBrüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia\ntäytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen,\nettä oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se\neroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on\nkaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys\nhyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen\nyksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa\nhyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin\npuitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua\nyksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä\npäähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että\nmuukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin\neroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko\nenemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka\nkäyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki\nkuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen\nmuinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti\nuudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on\nhuomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen\nyksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja\npitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden\nkielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka\nmuistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut\nitselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä.\nMutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää\npiiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen\nvaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä\nhävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.\n\nTässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein\nvalkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden\nympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o.\nkansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla\nsamoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä\nerotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä\nRanskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin\nlahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla\noli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti\nvalokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen\nsydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin\nkansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani\npuoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton,\nmyötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko\nvoimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän\nisänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen -- se oli tuon\nkaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka\nseisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien\nkokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat\nihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella\ntunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat\nkäännettyinä seuraavasti:\n\nI. Kaikki belgialaiset ovat samanarvoisia lain edessä.\n\nII. Kaikilla belgialaisilla on uskonnon ja ajatuksen vapaus.\n\nIII. Kaikilla belgialaisilla on vapaa sananvalta.\n\nIV. Kaikilla belgialaisilla on yhdistymisvapaus.\n\nNoita lauseita lukiessani täyttyivät silmäni kyynelillä ja minä\nkäännyin pois, ettei rinnallani seisova belgialainen katsoisi ylpeästi\nolkansa yli suomalaiseen mieheen.\n\n\n21. Brüsselinpitsit.\n\nHuolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä\nhäikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista -- sillä\ntehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja\nja ympäristöjä -- näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan\nteollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa\nja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis\npysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai\najoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän\ntyötunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii\nliikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin\nja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää\nhuvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan,\nkehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin\nmielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten\nsunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä\ntunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta\nkuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla\nkuleksimiseen. _Iloinen työ_ on Belgialle ominaista.\n\nMyymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme\nbelgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset\nvalinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa\ntäysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset,\njoita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä\nvihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan,\nhienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada.\nJohtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja\noivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että\nBelgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla\nkuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin\nRanskassa.\n\nKun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta\nenin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan\npitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia\nmuistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.\n\nErään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä\naamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista\nharvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja\nbrüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan\nkyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden\ntai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on\ntutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä\ntaidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran\nliikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei\ntahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata\nyhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja\nkoneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy\ntunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä\nala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet\nkaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja\nhalvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä\ntänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien\nbrüsselinpitsien valmistajana.\n\nOdotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja,\njoissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan\nerikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään,\nkapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista,\nuseimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin\nvaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa\nvanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella\nnäitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän\nääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä\ntehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli\ntuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen\nposket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen\nsanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta\npaitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan\ntyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento\nkulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. _Se_ työ ei ollut\niloista.\n\nEn ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden\nyksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille\nsukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita\nmaltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen\nsommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään;\nseurasin aina viimeistelyyn saakka -- enkä ymmärtänyt muuta kuin että\nse näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar\nkohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin\nmeidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä\nkäyttäessä kuin -- suo anteeksi -- puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun\nhän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja\narvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi -- niin, silloin alkoi\nasia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen\nylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia\npitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina\nkymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin,\nharsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin -- silloin ymmärsin minkätähden\nnämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa,\nmilloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien\nkätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.\n\nTarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta\njotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.\n\n-- Onko hinnalla mitään erotusta, _s'il vous plait_? kysyin minä.\n\n-- _Mais oui, monsieur_, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä\npidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän\nhuonompana) maksaa viisisataa frankkia...\n\n_Merci_, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä\ntaiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.\n\nJa niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet\nyhden ihmiselämän.\n\n\n22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.\n\nIhminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä\nainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt\nsydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista\nhaittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon\npehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä\noikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä\nliejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää\nkapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon\nkahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa\ntunteakseen.\n\nUrhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei\nedes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään\naineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat\nkatoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien\nteollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen\narkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de\nFlandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se\nvalikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa\nasunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide,\nkuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä\nespanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan\nEuroopan halki suuntasi tännekin askeleensa -- ei mikään noista\nkaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä\nja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.\n\nPäivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja\nfarisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa\npuettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät\nvaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden\navulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi\ntukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten\nharrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden\nflamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan\nniin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien\nanarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa,\nultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen\nnykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen\nperuskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden\nisänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden\nsuurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset\nsivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan\nkeskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta\nylevien päämaalien puolesta -- mutta ne ottelut suoritetaan\npäivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on\nlopullisena palkintona valon voitto.\n\nKun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen\ntilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat\nkokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että\naikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen\nja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset\nkysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa -- ja\nliikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista\nsivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen\neikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.\n\nTekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden\nnykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden\nkivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin\nSuomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan\naina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden\nja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme,\nvuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan\nei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa\nmuistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja\nrakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä\nkaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.\n\nKen on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin\nparaimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä\nojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että\nuhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden\npronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta\nhän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei\nole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut\nkantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa\nkantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika\nkaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja\nmyöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria,\nritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria,\npyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid\nBouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman\nsankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän\noli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen\nnimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa\nAadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon\ntaistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä\nummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen\nelämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat\nmielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja\nhäneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin,\ntodeksi runoilijan sanat, että\n\n    Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,\n    der hat gelebt für alle Zeiten.\n\nEi kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä\ntoisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen\npäälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin\nkeskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä\naskelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden\nsankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla\nneljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat\nBelgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset\nilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa.\nSeiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien\nkuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat\ntaulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut.\nPaitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista\nEuroopan kansallisuuksista -- mutta suomalaisia hain turhaan -- ja\nuseimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. \"_Cet homme là_\",\nsanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, \"_c'était mon frère_, hän\noli veljeni!\" Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut\ntuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin\nvaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen\nyksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle,\nBetty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion\nruhtinas tai Belgian kuningas?\n\nTämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta\nsemmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä\nkosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein\nvälilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät\nmukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää\nloistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille,\nniiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin\ntorilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden\nmerkityksen:\n\n    Niin suloista ei lähteen suihke,\n    mi kukkarantaa kostuttaa,\n    niin ihanaa ei päivän loiste,\n    kuin kuolo eestä synnyinmaan.\n\n\n23. Ranskan aurinko.\n\nEräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen\nBelgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput\nja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys\npienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia\npyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas,\nehdottoman yksinvallan alueella.\n\nTuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia\nennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon\npeittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä\nylikin -- noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman\nharmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon -- erään\nnimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla\nCharivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin.\nHarhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili\nNapoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin\nporteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa\nlinnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina\nhoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin\nhiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta\naurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää\nvirkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä\nvielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia,\ninnolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan -- josta\nkaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin.\nKuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa\nvirrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa,\nkoska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen\nlaskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri\ntuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei\nymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on\nkullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli\nvälttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on\ntarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. _Marche! Marche\ntoujours!_ aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.\n\nYmmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat\nTocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan \"L'ancien régime\",\njoka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman\nkuvan Ranskan kansasta:\n\n\"Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on\nmerkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan\nmilloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä\nvastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän\ntunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa\ntilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin\nmitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan\nalapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten;\nniin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen\nkasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä\nmuotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin\nvaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin\nmuut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan\njätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran\nvastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna,\nvalmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki;\nmielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan\nyksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa\nmuodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken\njärjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään\nmuu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti\ntalutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat\nmyötäsukaa -- talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan\nyritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä\npelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa\nettä voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin\nlannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia\ntaipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa,\nmenestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava;\npaljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin\ntervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia\nlaatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin\nEuroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan\nosakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei\nkoskaan välinpitämättömyyttä...\"\n\nNämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan\nsokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman\najan mitä loistavimman historian avaimen -- historian niin täynnä\nsyntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan\nlehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä\nsuuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset\nvaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse -- tuon _Arc\nde l'étoile_:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi\nvielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:\n\n    Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,\n    que le géant de notre gloire\n    puisse passer sans se courber!\n\nRanskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen\nkajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen\nulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina,\nseuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai\nkansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin\non tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden\nloistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä\nihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen.\nUsein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä;\nKreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen\nkotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt\nsirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut\nja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä\ntänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman,\nja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut\nheikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m.\nsillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi\nmalliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita\nsivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä\nhuolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille\nomasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut\npaljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa,\njoten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta,\nniinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut\npoliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja\nvoimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja\nkirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä\nRooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan\nja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä\nyleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa\non tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin\nsuureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään\nkansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei\nolisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka,\nettä Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin\nläpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan -- juuri se, että\nFredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana\nhetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin\n-- sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma -- juuri se on\ntosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja\njoka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.\n\nAjatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin\ntuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian\npääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme\njälleen toisemme -- Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa\nPariisissa.\n\n\n24. Pariisi ruusunpunaisena.\n\nNiin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin,\nArrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti\nkuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään\nasutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden\nrauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä\nkirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää\npuoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää\nainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä\nkiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten\nMal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin\nrenkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin\nmonta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman\nvaltamerelle.\n\nKun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja\nsuuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten\nmielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord -- sillä\ntäällä ajetaan _comme il faut_ ensi luokan vaunuissa -- istua\nlojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai\nFrères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta\nkatsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen\nmarokiniin sidottua _Guide à Paris'ia_. Saksalainen professori\nasetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä;\nsveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan;\nhamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa;\nbelgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella\nruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen\nmaalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen\nteaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa;\nainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä\nkieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun\nihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen\nsanaan: _Paris, c'est le monde, Paris c'est tout_, Pariisi on\nkaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa,\nniin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas\non keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä,\naistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä\nleimalla varustettu.\n\nHulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla.\nAito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme\nkuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka\nmolemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin\nnäimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan\nmitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin,\nhuviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran\ntiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi\ntäällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa;\nmutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä\nPariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden\nviljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan\nvilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä\narvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla\novat näköalat suurenmoisempia.\n\nLäksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät\nnuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen\nkomennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan\npohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla\nPariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten\njoukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja\nahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu\ntuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti\nmeneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta\ntuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos\nihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja\njälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja -- ilman niitä se ei\ntulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.\n\nNyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka\nherhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja.\nVaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli\nruusunpunainen.\n\nKun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä\nkatuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien\npuut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin\nläpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita _effets de\ncirconstances_, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka\nehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena!\nJuuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti\nseuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset\nkarhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin\nkömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea\nsieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina\npensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan\nkuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään\nkorkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta\nsuurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat\nkademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna.\nPariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka\ntavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen\nporttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on\nrikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan,\nsalonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta\nkannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta\nnojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että\nkuuntelisi terveen järjen päätöksiä -- ja samalla kertaa ja\nsamanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja\nloistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta\nmuistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta -- kaikille\nse esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran,\nläheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo\nja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko\nmaailmana.\n\nHarhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle\nmaailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet\nonnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi\nkadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen,\nmilloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa,\nmilloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa\nuusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun\nelämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien\nepätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon\nhuimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja,\nLudvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen\nlöydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten\nverisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka\ntänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka\npäätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka\nampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman\ntodistuksen kuin hän.\n\nMutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei\nse loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia,\nonnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos\nvoitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan,\nkaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin\nSeine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin\nmonien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin\nsirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden\nkatseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä\nmaailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen\npartaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen,\nmutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat\npalatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki,\nmikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen\nautioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta,\nmutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti\n_Arc d'étoile_ iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain\nRanskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.\n\nKuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain\nkäsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta.\nTäällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen\nparaiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen\nkuolevainen ole kerran elämässään luottanut _siihenkin_?\n\n\n25. Särki meressä.\n\nOlla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää\neteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa\nmihin, \"miss' elämämme suojan saa\"; se on yksinkertainen, jokapäiväinen\nasia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä,\njos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä;\nlompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme\nhuoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja\nrakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa,\nniin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä,\nkenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman\nrakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä -- sanalla sanoen,\nniinkuin särki meressä.\n\nEräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon,\nettä matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia,\nsanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai\nsukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja\najatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän\ntäytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää _sen_ tapojen mukaan,\nomistaa _sen_ katsantokanta, _sen_ elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos\nmahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä\nainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä,\nmikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan\nuutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.\n\nOlen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi.\nMutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään\n_huvimatka_, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi,\nkun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka\navaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa\nniin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien\nniiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole\nainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua\nmaailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä\nhuonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude,\njoka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella\ntäyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin\nlopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä,\nettä sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä\njoku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa\nmerkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen\nlennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa\njoukkoon.\n\nMyönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän\nmoni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut\nolevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja\nmittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa\nmittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin\nhuomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin\nterveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä\nhampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän\nhälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.\n\n_Nil admirari_, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan\nmukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja\narvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana:\nomaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme\nPariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään\ntapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.\n\nTämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen\nkorttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin\nHelsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta.\nEsikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden\nainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä\nesikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai\nS:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin\nvarastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman.\nHôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon\nihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee\nsuurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa\nvoikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat\nmaaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja\nkuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo\nkuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena\nolutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan,\nja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut\nmoneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan\nheittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja\nmielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.\n\nJo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan\nmittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä\nkatkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta\nja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun\ntorin mukaan -- silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa\nääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa -- kuin särki mereen!\n\n\n26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi.\n\nEn edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista.\nSentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten\nsarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata\nmäärättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä\nitsekin siirtyy.\n\nSuureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi\nhyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki\ntäkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä\nnykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat _kaikkien nähtävinä_.\nSiellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän\nnähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee\nniin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat\nlukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä\non joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai\nkokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä,\nja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella\nhuolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat\nolemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa.\nOlen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen,\nettä kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en\nole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja\nvaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa\nahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä\nkokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen\nvain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan\nalempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä\nkaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista\nsivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja\nniin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin\nsivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta\nsisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä\nsiemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän\nsaakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?\n\nKoulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja\nlapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille\njoukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat\nläheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme\najateltavaksi.\n\nKruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat\nsivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai\npitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin\nulkopuolella on ainoastaan _profanum vulgus_. Älyniekoilla ja\nerikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. _Siinä_ suhteessa\nemme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä _täytyy_ olla\nylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki\ntulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne\nja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen\nsisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä,\ntoinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii\nlopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään\nyksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki\novat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa\nkaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.\n\nHuomaan että tästä alkaa tulla \"pääkirjotus\", mikä ei suinkaan\nollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten\nvalistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja\nkansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa\nmaissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja\nitse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta\nsiellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja\nnäkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa\nhalvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen\nkatupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja\nRoomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja\narvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei\nole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet,\nkaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan\neteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa.\nSivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee\nensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka\nhuomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä\nseurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja\nvaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen\nmyötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä\nkuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen\nkanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis\npinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta\njohonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä\ntyössä orjailemiseen.\n\nJoka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä\npäättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat\nmäärättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6]\nja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä\npuserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka\nsunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla\nVersaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden\nläpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät\nolisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen\nkeveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen.\nTeaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin\noikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia\ntarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat\nja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea,\nluetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen\ntai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen\nsijassaan tehneet.\n\nHotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä\npitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta\nikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä\nhe puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili\nenimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja\nnäyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija.\nToinen, vanhempi mies -- luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en\nvoinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät\ntoisiaan puhuttelussa -- teki selkoa eilispäivän lehtien sekä\noppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen\nkuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi\nvoinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin\nkuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme\nepäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta\npaljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.\n\nSivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä\nkuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua\ntutkimalla tuota \"laajaa kansanvaltaista pohjaa\", johon Napoleonin\nvalta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu;\nlausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin\ntulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle\nvaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut\nvuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien\nyksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen\nluonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja\nkansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain;\nmutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden\nvastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika\nja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden\n1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast.\nVielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja\nrähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta:\n\"miljaardi rikkailta!\" Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut;\nmielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta\nsamalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä\npaljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.\n\nÄlä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu\nyksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa\nhankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai\nteaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen\nyleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden\nperustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus\non tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan\nRanskaa, se koskee koko maailmaa.\n\n\n27. Notre Dame.\n\nTarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen\nettä Pariisin sydän, ikivanha kaupunki _la Clté_, sijaitsee\nSeine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa\nmolemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin\naina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne\nrakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan\nkristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon,\nseiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa,\nrakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä\nkuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät\nhätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa\ntai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä\nolikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti\nmuutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi\npaikata, kun se kerran oli tehty.\n\nLa Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole\nalaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se\non sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden\nkatujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen\nkeskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa\navonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin\nmaailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.\n\nTosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre\nDameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan\ntemppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana,\nolen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana,\nsisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla\nhelakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla\nverhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo\nnarrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä -- turhanaikainen\nkevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on\njulistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän\nsuurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun\nvanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka\nääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame\nijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää\nkatoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä\nmerkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja\nkeisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää\nmyöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen\nkolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin\npitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen\nmuurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen\njuuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää\nkaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen\nympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]\n\nVoisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa\nsiinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen\nihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin\narkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari\nNapoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka,\nvaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen\nmajesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen\njälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan\ntikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka\ntapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre -- katusululla, risti\nkädessään rauhaan kehottaen.[8]\n\nTämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen\nedustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä\nilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista;\nsen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee\nsamaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin\ndoomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine\ntornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee\nerinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien\nkautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan\nmuurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus.\nSisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan\nlaivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan\nvaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]\n\nPäästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään\ntutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn \"Notre Damen\nkellonsoittajan\" kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin\npimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat\nkuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on\njalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot,\ntornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena\nkäärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla\nnäyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus\njo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka\nmitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja\nJumalan silmillä!\n\nKiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten\nnimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa\nkoettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre\nDamen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää\nhuomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro\nvaloi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas\nsuojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin\nhirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen\npartaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.\n\nJuhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre\nDamessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin \"tulvasta\nkärsineiden hyväksi\", jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa\npidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin\npaljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen\nheille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori,\nkuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja\nylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja\njokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: _pour les\ninondés, s'il vous plait!_ Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia\nhaavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet\nmeikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita --\nepäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä\ntyönnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas\nverotus, jota ei voinut mitenkään välttää.\n\nTämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa.\nRhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt\nmukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt\nsatoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä\nmuusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä\ntäynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat\njättiläis-ilmotuksilla _pour les inondés_. Innostus oli niin\nsuuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat\nmaksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi\nlouisdoria valssista j.n.e., kaikki _pour les inondés, s'il vous\nplait_. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa\ntarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän\nnäytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat\nvälinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät\nsalonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita:\nnäyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: _pour les\ninondés!_ Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella\nja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan\nkieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni\nsuora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin\nkirkossa.\n\nKirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen\nkirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.\n\nNotre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan,\njoihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden\nkerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa,\nkoko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut\nja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä\nmusikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä\nhartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen\njumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella\nsälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja\nkorvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia\nvaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet,\nyltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät.\nPaljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen\nkiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan\neteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera\näärettömyyttä kohti.\n\n\n28. Pantheon ja Madeleine.\n\nOn mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla\nhetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.\n\nPantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko -- pikemmin\nsuurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen\nmaalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta\nalkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin\nettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin\nvoitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen.\nKansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä\nneron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: \"Kiitollinen isänmaa\nsuurille miehilleen\". Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen\nensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa\nkammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen\nkahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely\nminusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hohteensa\nsiihen kammioon, joka nyt oli \"valistuksen aikakauden\" epäjumalten\nasuntona, ja tavattoman voimakas kaiku, joka monistutti askeleemme,\ntuntui vielä haudoistakin kaikuvalta pilkkanaurulta.\n\nMarat on myöskin lyhyemmän ajan asunut tässä kuolleiden palatsissa,\nmutta syöstiin pian viheliäiseltä kuolemattomuuden-istuimeltaan.\nMirabeau, joka oli monta vertaa suurempi ja parempi, sai tyytyä samaan\nkohtaloon. Joukkojen jumalten valtakirjat ovat lyhytikäisiä. 1822 tuli\nPantheonista jälleen kirkko, 1830 muuttui se taaskin maalliseksi\ntemppeliksi, 1851 uudestaan kirkoksi, ja seuraavan vallankumouksen\naikana siitä kai kiertokulun mukaisesti tulee taas joku neron temppeli.\n\nJoka suhteessa hauskempi on Madeleine-kirkko, jonka Napoleon vuonna\n1806 vihitti suuren armeijan sotilaitten voiton temppeliksi.\nJumalanpalveluksen sijasta piti siellä vuosittain vietettämän Jenan ja\nAusterlitzin taisteluiden vuosipäiviä. Restauratsionin mielestä tuo oli\nsangen tarpeetonta ja se vihki tämän kauniin rakennuksen vuonna 1816\n\"kaikkihyvälle, kaikkivoivalle Jumalalle, ja pyhän Maria Magdaleenan\nnimikkokirkoksi\". Sitä vastaan ei kai katoolisilla ole mitään\nmuistuttamista. Mutta muukalainen pysähtyy katselemaan noita\npronssiportteja, tuota ihanaa korinttilaisten pylväitten muodostamaa\nkatosta, samalla sekä ihaillen että ihmetellen että risti ja messu ovat\nsaaneet sijansa tässä sievässä, ilmakkaassa ja keikailevassa\npakanatemppelissä, Ateenan Minervatemppelin uskollisessa\njäljennöksessä.\n\n\n29. Napoleonin hauta.\n\nLuulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan -- Napoleonista\nnoin vaan ilman muuta -- tarkottavat ketään muuta kuin \"vuosisatojen\nmiestä\", ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten\nkäsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja\nkaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon\nkolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta\nkuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä.\nSanotaan myöskin yksinkertaisesti _tombeau de Napoléon_ tai\n_tombeau de l'empereur_, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä\nyksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan\nkeisarikunnan kehto.\n\nInvaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin\nPantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin\ntavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä\nlauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin\nkeskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli\nrepinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja\nviskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä\nlepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli,\nei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV,\njoka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä\nsiellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona.\nHänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin\nedessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko.\nHarmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on\nkaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.\n\nKirkon sisus tekee valtavan vaikutuksen. Kaikki seinät ovat kuluneiden,\nveristen lippujen, satojen taisteluiden voitonmerkkien koristamat.\nPitkin seiniä on Napoleonin marsalkkojen marmoriset kuvapatsaat ja\nmaanalaisissa hautaholveissa lepää heidän tomunsa sekä Fieschin\nmurhayrityksen kolmetoista uhria ja yhden naisen, madame de Villumen,\nsydän. Taustalla doomin edessä kohoo alttari, jonka molemmin puolin on\nkaksi jättiläismäistä jaspispylvästä, jotka tekevät suuremmoisen\nvaikutuksen. Tämä alttari jakaa temppelin kahteen osaan: ulkopuoliseen,\narmeijaa varten aijottuun, ja sotapäällikölle varattuun sisäpuoliseen,\nmolemmat Ranskan kunniaksi. Tuossa sisemmässä, alttarin erottamassa\nosassa on Napoleonin hauta.\n\nNiinkuin kaikki, mikä Ranskassa on suurta ja opettavaa, on tämä\nhautakin määrättyinä aikoina, maanantaisin ja torstaisin, vapaasti\nyleisön nähtävänä. Mutta nyt oli, kuten sanottu, lauvantai. Luovuin\nsentähden toiveestani päästä sinne sillä kertaa, varsinkin kun\nvartijana oli muuan keisarin sotavanhus, korsikkalainen Santini, joka\noli seurannut päällikköään kaikilla hänen sotaretkillään vuodesta 1804\nalkaen aina Elbaan ja S:t Helenaan. Sellainen mies ei toimi koskaan\nkäskyjä vastaan.\n\nMuuan berliniläinen, joka oli parin naisen seuralaisena kirkossa, oli\nkuitenkin toista mieltä ja alkoi mitä viattomin ilme kasvoillaan\nahdistaa kunnon ukkoa erinomaisella houkuttelemistaidollaan ja\neräänlaisten avaimien avustamana, jotka jo tätä ennen ovat avanneet\nmonen linnotuksen portit. Suureksi hämmästyksekseni hän onnistuikin;\nystävyytemme vahvistettiin siten, että ostimme Santinin valokuvan ja\nelämäkerran, ja niin saimme runsaan tunnin ajan kuulla omin silmin\nnäkijän sujuvia kuvauksia -- \"keisari ja minä!\" Luultavasti ei tuo\nkunnia ollut mitään erikseen harvinaista, mutta suuri etu tietysti on\nettä katsojia on vähä ja aikaa runsaasti. Toivon, paras Betty, ettet\nilmota tästä komentajalle; voihan olla niin etteivät vanhalle\nkorsikkalaiselle annetut määräykset olleetkaan niin ankarat, kuin hän\nalussa tahtoi uskotella.\n\nTämän doomin alla -- Viscontin työtä Mansardin piirustusten mukaan --\nlepää Napoleon. Vaikutus on valtava, ei hartautta herättävä, vaan\nmajesteetillinen. Meillä on edessämme samat vihreät jaspispylväät,\njoista äsken puhuin. Alttari on mustasta marmorista, sinne johtavat\nportaat valkoisesta, ja sivuilla kullattuja pronssi-enkeleitä; ylimpänä\nsuojustaivas ja jättiläiskokoinen keisarillinen kruunu. Hautaholviin\nlankee juhlallinen puolihämärä, ja kun sieltä katsoo ylös kruunua\nkohti, hohtaa se ikäänkuin tulessa. Sen vaikuttaa kuvun sivuilla\nolevista ikkunoista tuleva valo, joka mestarillisen sovituksen mukaan\nlankee suoraan suuren kruunun kultaukselle. Tämän mitä kalliimmista ja\nharvinaisimmista marmorilajeista rakennetun sisätaustan sivuilla\nlepäävät Turenne ja Vauban. Turenne uinuu kuolemattomuuden sylissä,\nVauban laakerivuoteella kauniitten muistopatsaiden alla; hautakammion\nsuulla ovat Bertrandin ja Durocin leposijat.\n\nTämä doomiholvi, jota ihanat korinttilaiset pylväät kannattavat, on\njotenkin samansuuruinen kuin Helsingin Nikolainkirkon laiva ja on\nerittäin rohkeata rakennetta, kupu 27 metriä läpimitaten ja 66 metriä,\nkorkealla hautaholvin pohjasta, kahdellatoista ikkunalla ja runsailla\nmaalauksilla varustettu. Yltympäri on neljä kappelia ja keskellä,\nkupuholvin alla, kuuluisa syvennys eli krypta, keisarin avonainen\nhauta.\n\nKrypta on ympyränmuotoinen ja ylhäältä valkoisen marmoriaidakkeen\nympäröimä, jonka äärestä voi nähdä koko sen sisustan. Alas astutaan\nalttarin etualalta neljääkymmentäkahta porrasaskelmaa myöten pronssilla\nkoristetun tammisen portin kautta, jota vartioi molemmin puolin kaksi\npronssista kuvapatsasta, kansan rauhallinen ja sotainen voima, ja jonka\nyläpuolelle on piirretty keisarin testamentissa olevat, surullisen\nkauniit sanat: \"toivon että tomuni lasketaan lepoon Seinen rannoille,\nsen Ranskan kansan keskelle, jota niin suuresti olen rakastanut\". --\nVoimme kylminä sivuuttaa kunnian ylpeät muistolauseet; ne ovat\nniin paljon veren ja niin monien kyynelien tahraamat; mutta näitä\nrakkauden sanoja, jotka tahrattomina saattavat kaunistaa yhtä hyvin\nkorkea-arvoisimman kuin alhaisimmankin hautaa, emme voi ikinä lukea\nliikutusta tuntematta.\n\nKryptan lattia on mosaikkia, joka taidokkaasti kuvaa suunnatonta\nlaakerikruunua; seiniä peittää Napoleonin tärkeimpiä hallitustoimia\nesittävät korkokuvat. Yltympäri seisoo kaksitoista ihanaa\nnaisenpatsasta Carraran marmorista, Pradierin viimeiset työt,\njokaisella nimenä joku keisarin suurimmista voitoista -- ikäänkuin\nNapoleon tahtoisi Epaminondaan tavoin sanoa: nämät ovat lapseni!\nNoitten kahdentoista voiton katseet ovat suunnatut alaspäin keskellä\nolevaan suureen arkkuun, jossa heidän sankarinsa uinuu. -- Sekä Pradier\nettä Visconti kuolivat ennenkuin näkivät teoksensa ikuistettuina tuossa\nihmeellisessä haudassa.\n\nSantini kertoi, niinkuin muuten yleisesti tiedetäänkin, että tuo\nihailtu, yhdestä ainoasta punaisesta porfyyrimöhkäleestä hakattu 4,5\nmetrin pituinen, 41 metrin korkuinen ja 2 metrin levyinen kirstu, jonka\nkansi yksin painaa kaksikymmentätuhatta kiloa, on tuotu \"Suomesta\".\nOikeastaan lienee kivimöhkäle kotoisin Äänisjärven rannoilta; mutta\nmiksi luopuisimme tuosta kunniasta, jonka Ranskan maantieto niin\nhyväntahtoisesti meille suo?\n\nVielä eivät Napoleonin jäännökset lepää porfyyrin sylissä. Työ ei ole\nvielä täydelleen loppuun suoritettu ja siihen saakka ovat S:t Helenan\nvangin jäännökset kaksinkertaisen, lyijyisen ja ebenholtsisen kirstun\nkätkössä eräässä noista neljästä kryptan sivukappelista, S:t Jérômessa.\nKappeli oli runsaasti sotamerkeillä, kuvan veistoksilla ja maalauksilla\nkoristettu. Väliaikaisella päällyskirstulla, joka on hyvin\nyksinkertainen, on ainoastaan seuraavat sanat: \"Napoleon, keisari ja\nkuningas, kuollut S:t Helenassa toukokuun 5 p:nä 1821\".\n\nMikä vahinko että tämä ihana hauta on ihmispalvelusta varten\npystytetty! Se on kirkko, jossa Jumala on unhotettu. Taikka oikeammin:\nJumalaa on muistettu tavalla, jota Santini sattuvasti kuvasi seuraavin\nsanoin: \"Pyramiidien luona sanoi Kleber Bonapartelle: kenraali, te\nolette suuri kuin maailma! Invaliidikirkossa sanoo maailma\nNapoleonille: sire, te olette suuri kuin Jumala!\"\n\nInhimillinen suuruus, valta ja kunnia voisivat paljoa suuremmalla\ntotuudenmukaisuudella piirtää haudoillensa Jumalan kaikkivaltiaan\nkasvojen edessä yhden ainoan sanan:\n\n_VANITAS!_ Turhuutta!\n\n\n30. Napoleon III.\n\nNapoleon II, entinen Rooman kuningas ja Reichstadtin herttua,\nNapoleon I:sen ja Itävallan Marie Louisen poika, ei koskaan kantanut\nensinmainittua arvonimeä, jonka nyt hallitseva serkkunsa hänelle\nomisti, siten osottaakseen pitävänsä kiinni perintöoikeudestaan Ranskan\nkruunuun. Tämän perintöoikeuden mukaan, tämän uuden laillisuuden, jota\nei mikään valtaistuin ajan pitkään voi olla vailla ja jonka katsotaan\nperustuvan Ranskan kansan kahteen kertaan uudistamaan vaaliin, peri\nReichstadtin herttua Wienin kongressin ja Euroopan kieltämät isänsä\noikeudet; ja sitten kun tämä onneton nuorukainen salaperäisellä tavalla\nkuoli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on perintöoikeus siirtynyt nyt\nhallitsevalle keisarille, joka on Ludvig Napoleonin, Bonaparte-suvun\nmiehisiä perillisiä jättäneen vanhimman jäsenen vanhin poika.\n\nTämä lyhykäisyydessä Napoleon III:nnen perintövaatimuksista, joita ei\nEurooppa ole milloinkaan hyväksynyt, jotka Ranskan legitimistit,\nkuningas Henrik V:nnen kannattajat, vieläkin kieltävät ja joille\nnykyinen Ranskan valtaistuimen omistaja on pitänyt tarpeellisena\nhankkia uutta vahviketta jälleen kahteen kertaan uudistettujen yleisten\nvaalien kautta, vuonna 1848 joulukuun 20 päivänä tasavallan\npresidentiksi ja vuonna 1851 samana päivänä ranskalaisten keisariksi,\nsiten uskollisesti seuraten suuren setänsä esimerkkiä. Napoleon\nIII:nnen vaiherikas elämä on muuten niin tunnettu, että on tarpeetonta\nsitä tässä kuvata. Tahdon ainoastaan muistuttaa siitä, miten hän,\nvuonna 1808 syntynyt, kahdenkymmenen vuoden vanhana taisteli\nitalialaisen vallankumouksen riveissä ja kolmenkymmenen vanhana\nkahdesti kohotti vallankumouksen lipun Ranskan silloista kuningasta\nvastaan, vihdoin saman tasavallan presidenttinä, joka oli piirtänyt\nlippuunsa nuo mahtavat sanat _Liberté, Egalité, Fraternité_,\nneljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä mullisti uuden vallankumouksen\nkautta maansa hallitusmuodon, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli\nvannonut uskollisuutta, ja miten hän yleisen vaalioikeuden, vapauden ja\nkansanvaltaisten periaatteiden harteilla nousi yksinvaltaan; uusi\ntodistus puolueiden kohottamien ja puolueiden kukistamien laitosten\nheikkoudesta, jotka ovat syntyneet ilman että niillä olisi kansan\nluonteessa ja historiassa pysyvää perustusta.\n\nNapoleon III:nnen vallananastus on antanut aihetta merkillisiin\nriitoihin. Nisard, Pariisin yliopiston professori, laati sen johdosta\nkaksi moraalikäsitettä: toisen yksityiselämää, toisen valtiota varten.\nTällä opilla, jonka, ohimennen sanoen, kuulijakuntansa otti\nvihellyksillä vastaan, on kuitenkin kannattajansa ja täytyy ollakin\nniiden keskuudessa, joiden mielestä _fait accompli_:lla, voiman\nvoittaneella teolla, on laillistuttava luonne; mutta jokaiselle\npuolueettomalle maailmanmenon seuraajalle pitäisi olla selvää, että se\non vaarallinen oppi, joka toteutettuna voi johtaa mitä suurimpiin\noikeuden loukkauksiin.\n\nMutta minä, paras Betty, en aijo sinua johtaa enemmän valtio-oikeuden\nkuin siveysopinkaan pulmallisiin kysymyksiin, huomautan ainoastaan että\nNapoleon III voi, lukuunottamatta yleisten periaatteiden alaa, vedota\nlujaan luottamukseensa hallitussukunsa ja oman onnentähtensä\ntulevaisuudesta -- vielä enemmän siihen tehtävään, jonka hän luulee\nkutsumuksekseen -- kohtalo-oppi, joka ilmenee kaikissa hänen teoissaan\nja jonka hän monessa tilaisuudessa on ilmilausunut. \"Aikani ei ole\nvielä tullut\", sanoi hän joku aika takaperin, kun senaatti häntä\nonnitteli Pianorin murhayrityksen tyhjiinraukeamisesta; ja eräässä\ntoisessa tilaisuudessa hän lausui: \"minun täytyy kiiruhtaa toimiani,\nsillä minun osakseni ei ole suotu pitkää aikaa\".\n\nSellaiset miehet kulkevat järkähtämättä kerran asettamaansa päämaalia\nkohti, antamatta tavallisten ihmisten arveluiden itseään häiritä. He\neivät tunne vihaa eikä rakkautta, myötätuntoa eikä inhoa, eivät säästä\nmitään eivätkä pelkää mitään, eivät koskaan kammoa mitään\nvälikappaletta, joka johtaa päämaaliin, eivätkä myöskään koskaan epäile\nniitä valitessaan, uskotuimpansakin ovat heille ainoastaan tuon\nsamaisen päämaalin portaita ja välikappaleita. Kehenkä sopisikaan tämä\nparemmin kuin ensimäiseen Napoleoniin? Sellaiset miehet voivat\ntoisinaan olla suuria, riippuen sekä päämaalista että välikappaleista;\npelättäviä he ovat aina.\n\nNapoleon III:nnen katkerimmatkaan viholliset eivät nykyään enää\nkieltäne, että Ranskan valtaistuimella tänä hetkenä on _voimakas\nluonne_, mikä on ääretön etu aikakautena, jolloin sellaisia on niin\nvähän ja jonka huomattava, heinäkuun hallitsijasuvun edustama piirre on\nepäröiminen, horjuminen, sovittelu perittyjen ja uusien periaatteiden,\nodottamattomien tapausten ja yhä uudistuvien uusien vaatimusten\nvälillä. Tähän luonteen horjumattomaan lujuuteen nähden ei Napoleon III\nole setäänsä huonompi, ehkäpä voittaakin hänet; sillä Napoleon III on\nvielä suuremmassa määrässä _suljettu_ luonne, josta ei vielä\nkukaan kuolevainen, eivät edes hänen uskotuimpansa Morny ja Persigny,\nole päässeet täydelleen selville ja joka, paljastaessaan jonkun\npäämaalinsa, tekee sen ainoastaan kätkeäkseen sen taakse jonkun toisen;\nsen lisäksi luonne, joka kykenee, mihin ei Napoleon I kyennyt: hetkeksi\nväistymään jonkun esteen tieltä, rynnistääkseen taas ensi hetkenä\njärkähtämättä entiseen suuntaansa; kysyen pikku asioissa kaikilta\nneuvoa ja siten tyydyttäen ihmisten itserakkautta, vaan suurissa\nelämänkysymyksissä välittämättä kenenkään neuvoista; vihdoin luonne,\njonka toiminta, kuten setänsäkin, nojautuu terävään ja paikalleen\nsattuvaan arvostelukykyyn, mutta joka paljoa vähemmässä määrässä kuin\nhän johtuu harhateille persoonallisen kunnianhimonsa tähden ja tyytyy\nviisaasti olemaan tapausten takana johtavana kätenä, etsimättä\npersoonallisen esiintymisen tilapäistä kunniaa.\n\nNapoleon III, joka ei ole itse milloinkaan armeijaa johtanut, on\nnimittänyt keisarivaltaansa rauhanvallaksi (_empire de la\npaix_). Ne epäilykset, joita aluksi lausuttiin tämän nimityksen\nvilpittömyydestä, on hän jo kumonnut kolmen rauhankongressin kautta,\njoita hän itse on johtanut. Hän tuntee perinpohjin Ranskan kansan\nluonteen ja ymmärtää varsin hyvin, että se oli juuri rauha _tout\nprix_, joka horjutti heinäkuunvaltion olemassa oloa; sillä ilman\nsotaista kunniaa ei edes Salomo eikä pyhimyskään saattaisi ranskalaisia\nhallita. Sentähden hän vuonna 1854 tahtoi sotaa, mutta kun kunniaa oli\nsaavutettu ja Pelissier hankkinut itselleen tarpeeksi sotaista\nmainetta, sillä kirkastaakseen vaan ei himmentääkseen hallitsijansa\nloistoa, halusi Napoleon 1856 rauhaa. Tuolla sodalla astui Ranska,\nkolmekymmentä vuotta kestäneen horrostilan jälkeen, jälleen\nsuurvaltojen eturiviin; ääretön etu, jonka nojalla rauhaa taasen voi\njatkua jonkun aikaa. Mutta rauha tai sota, liitot tai eripuraisuudet\neivät kestä minuuttiakaan kauvemmin kuin mitä keisari Napoleonin edut\nvaativat. Nämät edut, jotka -- myönnettäköön se mielisti -- ovat\nuseimmin Ranskan omia kuin bourbonien etuja, ovat saaneet uutta\nvahviketta vallanperillisen syntymän kautta maaliskuun 16 päivänä 1856.\n\nMuutamien harvojen vuosien kuluessa, vuodesta 1848 alkaen, on onni\nlahjojaan tuhlaellen korvannut entistä nurjamielisyyttään tuota monessa\nsuhteessa oivallista miestä kohtaan ja antanut hänelle peräkkäin\nvaltaa, voittoja, rikkautta, perheonnea -- kaikkea mitä onni _voi_\nantaa, sillä rauha ja rakkaus eivät ole sen vallassa. Näin keisari\nNapoleonin kesäkuun 14 p:nä 1856, hänen elämänsä onnellisimpana\npäivänä, loistavan sodan päätyttyä ja Euroopan vaaka kädessään,\nsaattavan miljoonien riemuitessa esikoistansa ristittäväksi. Jos olet\nnähnyt hänen valokuvansa, voit jotenkin hyvin kuvitella hänen\npersoonansa, sillä miltei kaikki hänen kuvansa ovat onnistuneita, jos\nkohta hiukan kaunisteltuja, sillä hän näytti suuremmassa määrässä\nsisällisten taisteluiden kuluttamalta kuin sivellin ja piirrin\nesittävät: keskikokoinen, laiha mies, ilman persoonallista arvokkuutta,\npaitsi hevosen selässä istuessaan; runsaasti kullalla koristettu\nsotilaspuku, pitkät tummanruskeat hiukset, syvällä olevat silmät,\nnytkin, onnensa heleimmässä loisteessa, tähystäen ympärilleen synkin,\nloisteettomin katsein, jota hän turhaan koetti kirkastaa onnen\nhymyilyllä ja lempeyden majesteettiudella, niin että pikemminkin luuli\nnäkevänsä vahakuvan, asetettuna Kaarlo XII:n ja Fredrik II:n tavoin\nshakkipöydän ääreen jälkimaailman ihmeteltäväksi. Tuo elävä patsas teki\nsalaperäisen vaikutuksen; kaikkien noitten miljoonien keskellä hän\nkohosi yksin kuin kallio valtameressä, salaperäisenä kuin kohtalo,\nhämäränä kuin tulevaisuus, milloin ihmettelyn ja vihan, milloin\nluottamuksen ja pelon esineenä; ainoastaan rakkaus ei ole langennut\ntämän onnellisen kuolevaisen osalle. Teräs häikäisee, marmori\nihastuttaa, mutta mistä johtuneekaan että niiden kylmyys pelottaa?\n\nJa kuitenkin istui hänen rinnallaan yksi Ranskan ja maailman armaimpia\nnaisia, loistaen kuin aamu yön rinnalla, ihanin ihanien joukossa:\n_keisarinna Eugenie_. Suoden auliisti herralleen ja puolisolleen\nkaikki ne edut, jotka kuuluvat hänen arvoonsa, on hän suonut vielä\nsenkin, että se on keisari, joka heidän liitossaan on tehnyt paremman\nkaupan. Enemmän kuin kauneus on miellyttäväisyys; enemmän kuin\nmiellyttäväisyys on hyvyys; enemmän kuin keisarinnankruunu, joka\npeittää Montijon Eugenien vaaleanruskeita kutreja, on se sulouden ja\nlempeyden aatelius, joka niin huomattavasti valaa hohtoaan jalon\nhallitsijattaren koko olemukseen. Hänen jalkainsa juuressa unohtaa viha\ntikarinsa, kateus okaansa ja häväistys myrkyllisen pistimensä;\nsyntyneenä sitä ainoata onnea varten, jota vailla Napoleon itse on,\nonnea olla rakastettu itsensä tähden, kiittävät ylhäiset ja alhaiset\nhäntä Ranskan hyväksi haltijattareksi, ja kaikki ne arvostelut, mitkä\nvieras hänestä kuulee julkisen imartelun ulkopuolella, voidaan yhdistää\nkahteen sanaan: hän on hyvä ja kaunis!\n\nMuutamia tunteja riemukulun jälkeen kulin yöllä kello yhden aikaan\nRivolinkadulla -- sivumennen sanoen voi nykyään kulkea vaaratta\nPariisin kaduilla mihin aikaan yöstä hyvänsä, sillä poliisi, joka ei\nvietä aikaansa kapakoissa, pitää kaikki tuon suuren kaupungin lurjukset\nerinomaisessa kurissa. -- Kohtasin joka kymmenennellä askeleella\nkaupunginkersantin ja kysyin eräältä ohikulkijalta mitä tuo merkitsi.\nKeisari, sanoi hän, kulkee tätä tietä takaisin Tuilerieihin kello puoli\nkahden aikaan. Yö oli lämmin ja ihana, kävely kirkkaasti valaistujen\nkaarikäytävien alla miellyttävää ja suuri joukko ihmisiä vielä\nliikkeellä. Päätin odottaa.\n\nMitä enemmän keisarin tulon aika läheni, sitä sankemmiksi taajenivat\npoliisien rivit, ja vihdoin seisoivat kersantit tuskin kuuden askeleen\npäässä toisistaan molemmin puolin tavattoman pitkää katua. Jalkamiesten\nei ollut nyt enää lupa kulkea itse kadulla; piti kävellä tai seisoa\nkatukäytävillä, joista kumpikin on niin leveä kuin Helsingin tavalliset\nkadut. Kohteliaasti ja huomiota herättämättä silmättiin niitä\nkatselijoita, jotka olivat pysähtyneet Tuileriein portin ulkopuolelle,\nettei mahdollisesti jollakin olisi revolveripistooli povitaskussaan.\n\nKaksi minuuttia vailla puoli kaksi karautti atjutantti täyttä laukkaa\npitkin katua, nähdäkseen oliko kaikki kunnossa. Minuuttia ennen lyöntiä\ntuli toinen samassa tarkotuksessa, molemmat pysähtyivät portin luo. Sen\njälkeen kuului kovaa kavioiden kopsetta, etunenässä kulki kaksikymmentä\nratsastavaa airutta, muutamat kertoman mukaan pistoolit viritettyinä ja\nsormi hanalla; sen jälkeen tuli täyttä ravia keisarilliset vaunut,\nnekin molemmin puolin saattajien ympäröiminä, ja jälessä vielä\nratsastaen noin kolmekymmentä centgarderia komeassa puvussa, haarniskat\nvälkkyen. Portin käänteessä hiljeni vauhti ja ainoastaan silloin\nsaattoi vilahdukselta nähdä vaunuissa istuvat korkeat henkilöt;\nkeisarinna näytti kalpealta, keisari itse oli liikkumaton ja kylmä kuin\npronssinen kuvapatsas.\n\nKeisari Napoleonilla on suuressa määrässä persoonallista rohkeutta; sen\nhän on osottanut monessa tilaisuudessa, ja se onkin Ranskan hallitsijan\n_ensimäinen_ ehto. Kun hän tällä tavalla kulkee pääkaupungissaan\n-- ja se tapahtuu ainoastaan silloin, kun edeltäkäsin tunnetaan aika ja\npaikka, sillä muuten hänellä on liikkuessaan ainoastaan muutamia\nharvoja seuralaisia -- niin se ei suinkaan tapahdu pelosta, vaan siitä\nvälttämättömyydestä ettei oman persoonansa kautta asettaisi kokonaista\njärjestelmää, suurta valtakuntaa ja ehkäpä maailman rauhaa\nvaaranalaiseksi. Sillä ani harvat ovat minään historiallisena\naikakautena merkinneet niin paljoa ja omaan persoonaansa ja sitä\nvastaan keskittäneet niin monia harrastuksia kuin Napoleon III. Se on\najan heikkouden merkki, että se näin pelaa _va banque_ heikosta\nihmiselämästä; mutta varmaa on, että jos Ranskan hallitsija tänään\nkuolisi, ei kukaan voisi ennustaa miksi maailman kohtalo huomispäivänä\nmuuttuisi.\n\nTähän hajanaiseen kuuluisan henkilön kuvaukseen tahdon ainoastaan\nlisätä, että keisari Napoleon III on saanut erinomaiselta äidiltään,\nkuningatar Hortenselta huolellisen kasvatuksen; että hän on\nperinpohjaisesti tutkinut useita tieteitä, varsinkin matematiikkaa ja\nsen sovelluttamista sotataitoon, etenkin tykistön hoitoon; että hän on\nansiokas kirjailija ja oivallinen tyyliniekka, jonkatähden hänen\npuheensa, huolimatta siitä että äänensä ei ole voimakas eikä sointuisa,\nmiltei aina ovat tarkoin punnittuja, usein voimakkaita, ja ilmaisevat\nsitä suurta ihmistuntemusta, jota hän kirjavilla seikkailuillaan eri\nkansojen keskuudessa on ymmärtänyt itselleen hankkia. Herkkäkorvainen\npariisilainen väittää että keisarin puheen vieraskielinen sointu\nosottaa hänen viettäneen suurimman osan elämästään Ranskan rajojen\nulkopuolella; ainakin esitettiin tämä korkea esimerkki ranskalaisella\nkohteliaisuudella eräälle ystävistäni, jota aina hävetti \"vanha,\nrehellinen suomalainen maisteri-ranskansa\". -- Muuten on keisari hyvä\nratsastaja, taitava metsänkävijä, taiteiden ystävä, suosien etenkin\nrakennustaidetta. Siinä asiassa hän on neljään tai viiteen vuoteen\nsaanut aikaan enemmän kuin edeltäjänsä puolessa vuosisadassa, ja\nPariisi uudistuu hänen voimakkaan kätensä pakottamana niin nopeaan,\nettä sitä muutamien vuosien päästä tuskin enää tunteekaan.\n\nNapoleon III:sta langettakoon tuomion jälkimaailma, joka hänet paremmin\nkäsittää. Nykyaika on kuten aina, kykenemätön arvostelemaan tuota joka\ntapauksessa harvinaista miestä, jonka suurin ansio sellaisena kuin hän\nitse näkyy sen käsittäneen, luultavasti on se, että hän on tälle ajalle\nja tälle Ranskalle välttämättömyys.\n\n\n31. Pariisi juhlatamineissa.\n\nKeisarillinen prinssi oli kolmen kuukauden vanha, oli saanut niinkuin\nme sitä sanomme: hätäkasteen (tavallinen asia, ilman että on lainkaan\nmitään hätää), ja piti nyt juhlallisesti ristittämän. Sitä varten\nlähetti paavi lähettiläänsä Pariisiin edustamaan hänen Pyhyytensä omaa\npersoonaa, sillä Pius IX ei pidä siitä että häntä lähetetään noutamaan\nkuin mitähän pitäjänapulaista, vaikkapa tulevan keisarinkin kasteeseen.\nKolmesataatuhatta vierasta virtaili Pariisiin ja kesäkuun 14 päivää\n1856 vietettiin koko Ranskassa suurilla juhlallisuuksilla.\n\nSellaisia juhlia ei vietetä ainoastaan komeilemishalusta. Kansa, jolla\non hauskaa, on hyväntahtoinen ja hallitsijalleen suosiollinen; mutta\nkansa, joka on ikävissään ja nukkuu huonosti, on vaarallinen ja\nuppiniskainen. Viisas hallitus valmistaa aina hyvälle kansalleen\npehmeän vuoteen, jottei pahat unet häiritsisi sen suloista unta.\n\nSanomalehdet ovat aikoinaan tehneet selkoa Notre Damen\nkelloista, invaliidien kanuunoista, \"cortegista\" eli juhlakulusta\nkirkkoon, keisarin ja keisarinnan kummiudesta kaikille niille\nlapsille, jotka syntyivät Ranskassa maaliskuun 16 päivänä 1856,\nhyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta päivän muistoksi,\nmakeistötteröistä, joita jaettiin kaikille Pariisin koululapsille,\nnuoren prinssin kehdoista, kapaloista ja vaipoista, ristimisvaipan\npitseistä, keisarinnan hiusten kuosista ja hovilaisten puvuista\ntuona merkkipäivänä, ynnä monista muista erittäin merkillisistä\nasioista. Varmana siitä, etten edes sinulle tarvitsisi suorittaa\npulmallista tutkintoa näissä tärkeissä aineissa, käytin hyväkseni\nonnellista vapauttani ja kiipesin kello kymmenen aikana e.p.\n_Vendômepatsaaseen_, katsellakseni tuosta napoleonilaisesta\nasemasta Napoleon III:nnen Pariisia, joka someili Napoleon IV:nnen\nkehdon ympärillä.[10]\n\nNapoleon I pystytti patsaan vuonna 1805 voittojensa muistoksi,\nsentähden se onkin valettu niistä kanuunoista, jotka hän oli ottanut\nsotasaaliiksi. Hänen pronssinen kuvansa, joka pystytettiin 1810,\npoistettiin 1815 ja pystytettiin uudestaan 1831. Ahdas kiertoporras\njohtaa mustan metallikasan läpi ylös patsaan huippuun, josta\nseitsemänkymmenenviiden kyynärän korkeudesta tänään näkyi koko\nkukkasten ja lippujen koristama Pariisi. Meidät päästettiin ylös\nvuoronsa perään, kuusi eräältään; tovereinani sattui tällä kertaa\nolemaan pelkästään maaseudun ranskalaisia, jotka olivat ihastusta\ntäynnä. Siellä kunnian kukkuloilla myrskyili hiukan, ja niinkuin\ntavallisesti tapahtuu astuttaessa korkeudesta alas, ei se nytkään\nsuoriutunut ilman vaivoja ja riitoja, sillä pilkkopimeässä, keskellä\nportaita, missä vaivoin yksi henkilö saattoi eteenpäin hapuilla, tuli\nvastaan toinen joukko, joka pyrki ylös -- ihmiset pyrkivät niin halusta\nylös korkeuksiin ja laskeutuvat niin vastahakoisesti alas.\nYlöskiipeejät tahtoivat että alasastujain, vastoin muualla seurattavaa\ntapaa, piti palautua jälleen ylös; alasastujat vaativat että\nylöskiipeejät peräytyisivät alas, mikä oli paljoa luonnollisempaa.\nSyntyi kahakka tuolla pimeässä; kumpikaan ei tahtonut antaa perään.\nVihdoin puristauttiin toistensa ohi, niin että koko patsas oli vaarassa\nsärkyä ja minun kuutikkoni oli sydämestään iloinen päästessään vaarasta\njoutua kunniankanuunain ruuaksi ja nähdessään taas alemmalla elämän\nasteella auringon valon, joka paistaa ylhäisten ja alhaisten yli.\nAnsaitsee kuitenkin kerran elämässään nähdä edessään miljoona ihmisiä.\nSuunnilleen niin lukuisaksi voi laskea sen tiheän ihmismetsän, joka\nsinä päivänä tungeskeli Pariisin kaduilla; sillä nuo kolmesataatuhatta\nmuukalaista kai korvasivat niitä pieniä lapsia, vanhuksia ja sairaita\ntai muita, joiden täytyi pysytellä kotona. Voisimme Xerxeen lailla\nvuodattaa kyyneleitä ajatellessamme että kaikki nuo kirjavat joukot\nkahden-, kolmen- tai viidenkymmenen vuoden päästä ovat kadonneet\nmaailmasta; mutta -- niin pitkälle ei Pariisissa ajatella.\n\n    Ken vuosia aatteleis, kun päivä kerrallansa eletään.\n\nRivolinkadulle yksinään mahtui ainakin neljäsataatuhatta ihmistä. Ei\nollut mikään helppo eikä ainakaan halpa asia hankkia itselleen siellä\nhyvä paikka. Ranskalainen osaa lyödä mynttiä yhtä taitavasti kuin kuka\nmuu tahansa. Jokainen jalanleveys maata, jota voitiin käyttää siihen\ntarkotukseen, oli sen puolen penikulman matkalla, jota juhlasaaton piti\nkulkea, tilaisuutta varten rakennettujen parvekkeiden peitossa.\nJokainen ullakkohuone oli vuokrattu kalliista maksusta; parvekkeista,\njoille sopi kaksikymmentä henkeä, maksettiin paremmissa paikoissa\nkolmetuhatta frankkia. Joka ikkuna koko tuolla mahdottoman pitkällä\nkadulla oli katsojia täynnä; ylhäällä viisikerroksisten talojen\nkatoilla kiipeili ihmisiä. Kaupittiin ja tingittiin kuin markkinoilla.\nKaikkialla kuului huutoja: _place à louer! Place bien située!_\nIstumapaikasta kaarikäytäväin alla paksun pylvään takana pyydettiin\nkaksikymmentä frankkia. Istua saa maailmassa kyllikseen muuallakin,\najattelin itsekseni ja vuokrasin viidellä frankilla kolmen korttelin\nlevyisen seisomapaikan laudalla, joka oli asetettu kahdelle tuolille ja\njosta oli erinomainen näköala kumpaankin suuntaan. Aivan takanani\nmuutamalla väliaikaisella parvekkeella maksoi joka paikka\nkaksikymmentäviisi frankkia. Laudalle sopi neljä henkeä, yhteensä\nkahdenkymmenen frankin tulo puseromiehelle, joka asui penikulman päässä\nja kärsivällisesti oli seisonut kadulla tuoleineen ja lautoineen\nkaksikymmentä tuntia. Siitä tuli kuitenkin yksi frankki tuntia kohti.\nTovereinani oli utelias provencelainen perhe, muuan viinikauppias\nvaimoineen ja tyttärineen, ja joka kerta kun lauta keikkui, tarttui\nnuori provencelaisneitonen lujasti naapurinsa käsivarteen. Sinä, Betty,\net varmaankaan ole milloinkaan seisonut keikkuvalla laudalla, miljoona\nihmisiä ympärilläsi. Tuollaisessa asemassa tullaan uskomattoman hyviksi\nystäviksi.\n\nKello 3 i.p. asettautuivat sotilaat ja kansalliskaarti tiheisiin\nriveihin molemmin puolin katua Tuilerieistä aina Notre Dameen saakka;\nniitä lienee ollut noin kuusikymmentä tuhatta miestä. Everstejä ja\nadjutantteja ratsasti edestakaisin rivien välillä, poltellen aivan\nvapaasti paperossejaan aina miltei juhlakulkueen tuloon asti. Tuo\njohdatti mieleeni brüsseliläisen päävahdin, jonka vahtiapitävä upseeri\nistui takki levällään kahvia juoden ja sikaaria polttaen vahtikentällä,\nja sotamiehet istuivat aivan hänen vieressään samalla tavalla. Se\nnäyttää pohjoismaalaisesta kummalliselta, mutta voit olla vakuutettu\nettä nuo sikaarinpolttajat ovat mitä urhoollisimpia sotilaita, kun on\ntarpeen käsitellä vähän vaarallisemman laatuista savua ja tulta.\n\nKello puoli viiden aikaan ratsasti marsalkka Magnan kunniaa tekevien\nrivien läpi tarkastaen oliko kaikki kunnossa. Vähää sen jälkeen tuli\npaavillinen lähetti, lihavanlainen ukko punaisessa kardinaalikaavussa,\nmukanaan neljässä kullatussa vaunussa ajava saattojoukkue, ensimäiset\nvaunut kuuden, toiset neljän valkoisen hevosen vetäminä. Notre\nDamen ovella otti hänet vastaan Pariisin arkkipiispa samoilla\nkunnianosotuksilla, mitkä olisivat tulleet hänen Pyhyytensä itsensä\nosaksi.\n\nKello neljännestä vailla viisi tulivat ensimäiset hovivaunut. _Ah\nv'là! v'là_ huusi rinnallani seisova provencelainen rouva ja\nkurottautui eteenpäin niin, että lauta oli kadottamaisillaan\ntasapainonsa; _voilà la nourrice et l'enfant!_ -- \"siellä tulee\nimettäjä ja lapsi!\" Nuo ensimäiset vaunut täytti todellakin valkoinen\npilvi, jonka sisällyksestä tuskin saattoi olla aavistusta, kunnes\nhuomasi kahden hovinaisen hyvinkäherretyt kutrit pilkistävän kuin\npääskyjen päät pilvestä; he itse, istuen vastakkain, täyttivät\njoltisenkin korkeat ja leveät vaunut kuohuvalla harsokangas- ja\npitsipilvellä. Naapurini naivi erehdys olikin ensimäinen kompasana,\njonka kuulin lausuttavan -- krinoliinista.\n\nVihdoin, kello viiden aikana, kulki todellakin, viisitoista askelta\nlautamme vieritse, imettäjä, lapsi ja kaksi hoitajaa vaunuissa, joita,\nsamoinkuin paavillisiakin vaunuja, veti kuusi valkoista hevosta. Vaunut\nolivat katetut, mutta suuret ikkunat avoinna kummallekin puolelle,\nsillä päivä oli kirkas, tyyni ja kaunis, ei aavistustakaan\ntulevaisuuden myrskyistä. Imettäjä piteli prinssiä korkealla edessään\nvalkoisella silkkityynyllä, niin että jokainen voi hyvästi hänet nähdä.\nSe oli kaunis poikanen, suuri- ja kirkassilmäinen sekä ikäisekseen\nsangen järkevän näköinen; aikaisinkehittynyt nuorukainen muutenkin,\nsillä hänellä oli olkapäistä riippuvassa nauhassa kunnialegionan suuri\nrintatähti. Koko tuon äärettömän ihmisjoukon läpi kulki kuin kaukaisten\nmerenaaltojen kohina ja sen jälkeen puhkesi ilmoille tuhatääninen\n_vive l'empereur!_ joka tuskin milloinkaan aina ensimäisen\nNapoleonin ajoista asti lienee kaikunut niin sydämen pohjasta. Kukapa\nei tuntisi liikutusta nähdessään pienen lapsen, joka kulkee sellaisia\nkohtaloita kohti! Sellainen näkö sovittaa itse vihankin. Kun heti sen\njälkeen saapui, molemmin puolin tervehtien, keisari ja keisarinna\nkullalla ja kuvanveistoksilla koristetuissa valtionvaunuissa, jotka\nolivat maksaneet sataviisikymmentätuhatta frankkia, kuului tosin taasen\nsama huuto, mutta heikompana, innottomampana; monet huusivat ainoastaan\n_vive l'impératrice!_ Ranskalainen innostus on kuin olkisoihtu, se\nleimahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, mutta sammuu jo seuraavana.\n\n-- _Ah, le pauvre petit prince_, kuulin ympärilläni sanottavan,\n_qu'il est beau! Tiens, il nous regarde! Il rit! Dieu le bénisse,\npauvre enfant! Voilà l'empereur et l'impératrice! Qu'il est sombre!\nQu'elle est charmante! Magnifique carosse! Je ne vois plus le prince!\nBon dieu, quel avenir! Pauvre enfant! Regnera-t-il jamais?_\n\n-- _Jamais!_[11] vastasi syvä ääni takanamme. Käännyin ja näin\nyhden noita onnettomuutta ennustavia naamoja, joita Pariisin tulivuori\nkaikissa vallankumouksissa syöksee sydämyksistään, ja jotka, sillävälin\nnäkymättöminä, ainoastaan suurissa kansanjuhlissa toisinaan hiipivät\nkuin varjot poliisin haukansilmiä pakoon. Samana hetkenä lähestyi\nvastakkaiselta katuviereltä kaupunginkersantti. Hän oli epäilemättä\nkuullut tuon ruman ennustuksen. Lautamme joutui suureen vaaraan. Mutta\nkansanjoukko oli niin sankka, että kun kersantti oli raivannut\nitselleen tien ennustajan äskeiselle paikalle, oli tuo jo jälkeä\njättämättä kadonnut.\n\nPitkä, komea saattue kulki hitaasti ohitse. Mahdotonta on luetella\nkaikkia sen kuuluisuuksia. Prinsessa Mathilde, Badenin Stephanie,\nprinssi Napoleon (hänen isänsä, Jérôme kuningas, oli sairaana), Ruotsin\nprinssi Oskar, marsalkat Vaillant, Magnan ja Canrobert, kenraalit\nNiel ja Bosquet, suosikit Morny, Persigny ja Walewski, koko\ndiplomaattikunta, maaliskuun 30 päivän rauhanvälittäjät, prinssejä,\nprinsessoja, herttuoita ja herttuattaria, joita ei kukaan lukea\ntainnut, lyhyesti sanoen: kaikki mitä napoleonilainen valta oli koonnut\nympärilleen korkeasukuista, kaunista, loistavaa tai kuuluisaa, kulki\ntässä hallitsijan saattueessa liikkuvien kiertokuvien lailla, jotka\nvaivatta siirtävät katsojan taulusta toiseen. Ainoa, joka oli poissa,\noli Malakoffin sankari Pelissier, joka paraikaa teki lähtöä\nvoittamistaan maista.\n\nKoko tämä loistava seurue virtaili nyt Notre Dameen, jossa Pariisin\narkkipiispa toimitti kasteen, paavin ja Ruotsin kuningattaren ollessa\nkummeina edustajiensa kautta. Notre Dameen ei sovi kuin kolmetuhatta\nhenkeä ja ahdingon välttämiseksi ei jaettu edes tuotakaan määrää\npääsylippuja. Suuri yleisö sai sentähden tyytyä sanomalehtien\nkertomuksiin, muutamiin keskinkertaisiin valopainoksiin ja erääseen\npronssimitaliin, jota erikokoisena myytiin joka paikassa kahdesta tai\nneljästä sousta. Etupuolella on kirjotus: _Napoléon Eugène Louis Jean\nJoseph, baptisé en l'église Notre Dame de Paris le 16 Juin 1856_.\n Takapuolella on kuvattuna pieni prinssi kastemaljassa kahden enkelin\ntukemana; hänen päällänsä liitelee pyhähenki kyyhkysen muodossa ja alle\non piirretty: _Que le Saint Esprit l'éclaire de sa lumière divine_\n(Pyhä Henki hänet valaiskoon jumalallisella valollaan). Mitaalissa on\nsilmukka, josta sitä kannetaan kaulassa. Pieni suomalainen tyttö\non saanut minun mitalini, nähdäkseen mitä tuosta poikasesta\ntulevaisuudessa tulee.[12]\n\nKerron sitte vähän kansanjuhlista.\n\nProvencilaiseni jäivät uskollisesti laudalle odottamaan kulkueen\ntakaisintuloa. Monet muut ajattelivat niinkuin minäkin, että kolmen\ntunnin oleskelu keikkuvalla laudalla saattaa hyvästi riittää. Joukot\nalkoivat hajaantua, mutta painetit sulkivat yhä Rivolinkatua. Tekemällä\npitkän kierroksen ja taistelemalla kaksikymmentä minuuttia noita\nihmisaaltoja vastaan, pääsin onnellisesti toiselle puolelle. Mutta\nvielä kauvan kaikuivat korvissani huudot: \"_pauvre enfant! pauvre\nenfant!_\". Lapsi raukka! Mitähän sinustakin tulee? Tuilerieissä asuu\nvalta, mutta se ei siellä synny. Kahteen vuosisataan, aina Ludvig\nXIV:nnen ajoista asti, ei ole yksikään Ranskan kruununperillinen\nnoussut valtaistuimelle isänsä jälkeen. Kehto, jonka Pariisin\nkaupungilta sait, on aluksen kaltainen; millaisissahan myrskyävissä\naallokoissa on tuokin alus kerran keinuva? Kukapa isä tai äiti edes\nSuomen kaukaisilla saloilla tahtoisi vaihtaa lapsensa kohtalon sinun\nkohtaloosi! _Pauvre enfant! Pauvre enfant!_\n\n\n32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856.\n\nKansa, jolla on hauskaa, ei ole ainoastaan tottelevainen ja\nhyväntahtoinen -- se puoli asiasta jääköön sikseen. Kansa, jolla on\nhauskaa, on tavallisesti myöskin hyvä ja kelvollinen ja ahkera kansa,\nja se puoli on tärkeämpi. Ihmisolento ei voi koko ikäänsä orjailla\nraskaiden velvollisuuksiensa täyttämisessä, ellei se saa joskus\nkeventää mieltään pienellä pilalla. Ilo on työn ehto, ilman sitä\nedistyy työ hitaasti. Ja ilon pitää päästä ilmoille viattomalla,\nainakin vahingottomalla tavalla, eikä raa'asti, turmelevasti ja\ninhottavasti. Tuota seikkaa sietäisi vähän enemmän ajatella siellä\nkotonakin, ettei kävisi niinkuin nyt usein, että työmies hakee iloaan\nkapakoista. Hänellähän ei ole muuta paikkaa, mistä mielenkevennystä\netsisi.\n\nTuo kokemus on sama koko maailmassa. Varon tosin esittämästä juuri\nPariisia esimerkkinä; tämä kaupunki ei ole mikään siveellisyyden\nesikuva, mutta aina sentään parempi kuin huudetaan. Kaikki viettelykset\nkertyvät tähän polttopisteeseen. Ja kuitenkin, niin on minulle sanottu,\novat ainoastaan ylemmät kansanluokat yleisemmin siveellisen turmion\nsaastuttamia. Rahvaan suuri enemmistö elää niin porvarillisen\nsiveellisesti kuin se saattaakin oloissa, joissa uskonnollinen vakaumus\nantaa sangen vähän tukea. Pariisin työmies on kohtuullinen, ahkera ja\nkohtelias paljoa suuremmassa määrässä kuin milloinkaan meikäläiset.\nMutta kun hän on kuusi päivää, usein alun seitsemättäkin, tehnyt työtä\nkahdestatoista neljääntoista tuntiin päivässä, haluaa hän mielellään\nyhtenä iltapäivänä irtautua huvittelemaan. Silloin hän matkustaa\nhuvittelulinnoihin tai ajaa karusellia tai ostaa muutamalla soulla\nteaatteripiletin, taikka katselee tempuntekijöitä, ostaa itselleen\npullon mietoa viiniä, nauraa sydämensä pohjasta ja on seuraavana\npäivänä valmis alottamaan työnsä hyvillä mielin. Myönnät kai, että tämä\non koko joukon parempaa kuin meikäläisten työläisten onnettomat\nvapaamaanantait. Monien satojentuhansien joukossa näin yhden ainoan\nkerran juopuneen työmiehen meluavan Rue du Temple kadulla. Kansanjoukko\ntöllisti häneen kuin mihinkähän ihmeeseen, ja ennenkuin poliisi ennätti\npaikalle seuraavasta kadunkulmasta, olivat toverit jo ottaneet\nrauhanhäiritsijän huostaansa. Sellaista ei näe usein meidän\nsuomalaisissa pikkukaupungeissamme. Palaan kansanjuhliin.\n\nKesäkuun 15 päivä oli sunnuntai. Eipä juuri voi sanoa että täällä\npidettäisiin pyhää missään erityisessä kunniassa. Osa myymälöitä on\navoinna, mitkä koko päivän, mitkä puoli päivää, muutamia töitä tehdään\njulkisesti koko päivän; ehkä myöntää ranskalainen katkismuskin\nsellaisen oikeaksi, \"milloin suuri hätä ja kristillinen rakkaus\nvaatii\". Kuitenkin pidettiin messuja ja jumalanpalveluksia kuten\ntavallisesti kello kahteen i.p.; silloin oli kirkkojen aika ohi ja\nmaallisten juhlien aika tullut. Nyt alkoi vapaanäytäntöjä jokaisessa\nPariisin senaikaisessa kuudessatoista teaatterissa. Saadakseen paikan,\npiti seistä tunnin tai pari pitkässä rivissä, joka kiemurteli Théâtre\nFrançaista puolen virstan pituisena Palais Royalin pylväskäytäväin\nkautta. Sellainen rivi on ihmeteltävä kappale ja mahdollinen ainoastaan\nsiellä, missä kansa on tottunut järjestykseen.\n\nKoko järjestelmä on mitä yksinkertaisin ja perustuu siihen, että\nihmiset asettuvat parittain toistensa taakse ja etenevät maalia kohti\nkukin sijallaan, saamatta tungeksia toistensa edelle. Jos joku rohkenee\nsemmoista yrittää, peräytetään hän jotenkin tylysti; sen sijaan voi\njokainen ostaa itselleen edempänä olevan paikan joltakin toiselta, joka\non sen saavuttanut tuntikausia odottamalla. Siten vältetään kaikki\nahdinko ja epäjärjestys, vaikka samaan maaliin pyrkiikin monta tuhatta,\nja kun etumaisten etujen mukaista on pitää jälkeentulevia silmällä, on\npoliisivalvonta tavallisesti tarpeeton.\n\nMinulle sanottiin että Ranskan teaatterein parhaimmat kyvyt harvoin\nnäyttelevät niin hyvin, kuin tuolle pusero- ja katupoikayleisölle,\njoka tuollaisissa tilaisuuksissa täyttää koreat aitiot. Tämän yleisön\nkäsien taputus hyvittää enemmän kuin palkattujen kättenpaukuttajain\nmaksetut suosionosotukset. Jotenkin luonnollista; puseroniekkain\nsuosionosotukset ovat rehellisiä ja ihmeteltävän tarkkaan\narvostelukykyyn perustuvia. Puserot pitävät kunnianaan olla siinä --\nniinkuin monessa muussakin asiassa -- hännystakkien tasalla.\n\nMuukalainen ei kuitenkaan sinä päivänä ennättänyt odottaa vuoroaan\nrivissä. Juhlaohjelma oli kiinnitetty kaikkiin kadunkulmiin. Voi valita\nkolmen tai neljän eri kaupunginosan välillä, sillä kansantungoksen\nestämiseksi jaettiin huvitkin useampaan kohti. Minä valitsin\nesplanaadit Invaliidihotellin kohdalla, Seinen läntisellä rannalla,\nvastapäätä Elysein kenttiä. Liike kaduilla ja toreilla oli ääretön.\nKello seitsemästä illalla kello kahteentoista yöllä eivät mitkään\najoneuvot saaneet kulkea kaduilla, jottei onnettomuuksia sattuisi.\nMonin paikoin olisikin vaunujen ollut mahdotonta raivata itselleen\ntietä. Poliiseja ei paljo näkynyt, vaikka niitä olikin mukana\nkaikkialla. Tuossa ihmismeressä vallitsi ihmeteltävä järjestys.\n\nInvaliidiesplanaadit käsittävät jotenkin yhtä suuren alan, kuin\nHelsingin kauppatori ja kaksi kertaa esplanaadit yhteensä. Tällä\nlukemattomien myymäläin ja pienten teaatterien täyttämällä alalla\nliikkui kansanjoukko, joka kello kolmen ja kahden välillä i.p. voitiin\narvata nousevan ainakin kahteensataantuhanteen henkeen, ehkä ylikin.\nTuon paikan keskeltä alkoi kello kolmesta lähtien kohota pieniä\nilmapalloja toisensa jälkeen ylös. Pallot olivat niin laitetut, että\nkun ennättivät noin tavallisen kirkontornin korkeuteen, putosi pallosta\nalas pieni postipaperista tehty laskinvarjostin (_parachute_)\nja siitä riippui pussillinen ristiäiskonvehtia (_dragées de\nbaptéme_), joka laskinvarjon ja tuulen kannattamana hetken liiteli\nilmassa katsojien päitten päällä. Aina sitä myöten kuin sellainen\nsiivekäs tötterö laskeutui alaspäin, lähestyen kentän toista tai toista\nosaa, syntyi kansantungoksessa vilkasta liikettä, tuhansia\nsateenvarjoja ja koukkupäisiä keppejä kohosi karkulaista vangitsemaan\nja se onnellinen, joka lopulta tötterön voitti, oli siitä niin ylpeä,\nkuin jos olisi saanut asevoiton Krimin niemellä. Kello kolmesta kello\nkuuteen laskettiin kolmesataa tuollaista _ballons perdu_'ä ilmaan.\nNiistä eksyi kaksi- tai kolmekymmentä esplanaadien ulkopuolelle,\nonnellistuttaakseen sisällöllään suuren kaupungin muita osia.\n\nKello kuuden aikana nousi ilmapurjehtija Alfred Rousiot loistavasti\npuettuna suurella valkoisesta silkkikankaasta tehdyllä ilmapallolla\nylös ja heitteli korkeudesta konvehtipusseja ja pieniä, kirjavia\nlippuja. Vähän ajan päästä hänen ilmapallonsa näytti vain pääskyn\nsuuruiselta pilkulta korkealla, sinisen pilvettömällä taivaalla, ja\nminä en tosiaankaan voi sinua rauhottaa lähemmillä ilmotuksilla hänen\nkohtalostaan. Luultavasti hän pysähtyi vasta kuussa.\n\nSillaikaa huvitettiin kansanjoukkoja kaikellaisilla uusilla\nhommanpiteillä. Kaksi jotenkin suurta tilapäistä teaatteria näytteli\nvuorotellen, puoli tuntia kumpikin, ulkona taivasalla olevalle\nkatsojakunnalle, ja kun toinen lopetti, alotti toinen uudestaan. Olisi\nollut mahdotonta kuulla puhenäytelmää, mutta sitä paremmin kuuluivat\nkiväärinlaukaukset, sillä molemmat kappaleet olivat sotilaspantomiimeja\neikä ruutia suinkaan säästetty. Toinen esitti kuvauksia Afrikasta;\nkabyylit valkoisissa pukineissaan taistelivat urhokkaasti\nranskalaisia vastaan, mutta saivat lopulta surmansa. Toisen kappaleen\nnäyttämöpaikkana oli Krim. Täällä taasen venäläiset urhoollisesti\npuolustivat Malakoffia ja ranskalaiset sitä urhoollisesti ahdistivat;\nlopputuloksen saattaa arvata. Tässä ilmaantui, kuten todellisellakin\ntaistelukentällä, ranskalaisen ritarillinen luonne, joka mieluimmin\nhaluaa voittaa _urhoollisen_ vihollisen; hyvin tietäen että oma\nkunniansa siitä vain kohoo, ei hänellä ole milloinkaan tapana\ntiedonannoissaan nimittää vihollisen puolustusta itsepäiseksi,\nkovapintaiseksi ja sitkeäksi, vaan urhoolliseksi, miehuulliseksi ja\npelkäämättömäksi. Minun ei tarvitse lisätä että tällaiset näytelmät\nherättivät sotakunniaan nähden niin herkkätuntoisessa ranskalaisessa\nyleisössä riemuhuutoja, joiden suhteen konvehtitötteröt tuntuivat\nmitättömiltä. Hauskinta oli että kaikki näyttelijät olivat oikeita\nsotilaita, jotka todellisuudessa olivat taistelleet noissa taisteluissa\nAfrikassa ja Krimin niemellä. Siksipä näkyikin, että he suorittivat\nosansa _con amore_ ja todellisella sotataidolla. Yksinpä\nkenttäkapakoitsijattaretkin, jotka täällä suorittivat tärkeitä osia,\nolivat todella olleet mukana noissa sotaisissa leikeissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun meillä pohjolassa joskus on tarjona jotain hyödyllistä tai hauskaa,\ntyytyy hiljainen yleisö pelkkään _katselemiseen_ tai _kuuntelemiseen_,\narvellen että siinä on vaivaa tai huvia kylliksi. Mutta ranskalainen,\netelämaalainen yleisö arvelee ettei huvista eikä hyödystä ole mitään,\nellei kuulija tai katsoja saa olla _itse mukana_. Tämä yleisö, siitä\nsaat olla varma, taputtaa käsiään tai viheltää kirjalliselle esitelmälle\nyhtä urhoollisesti kuin teaatterikappaleellekin, ja se tahtoo olla\nmukana käsin, jaloin ja kaikuvin kurkuin. Sellainen on sen luonto; se\nvoi toisinaan häiritä sitä hiljaista nautintoa, johon me olemme\ntottuneet, mutta sillä on aina virkistävä vaikutuksensa, johon me _emme_\nole tottuneet.\n\nKesäkuun 15 päivän yleisö tahtoi samoista syistä olla mukana sekin. Eri\nkohdille kenttää oli pystytetty neljä suovalla siveltyä tankoa, joiden\nhuipussa riippui palkintoja -- semmoistahan on meilläkin nähty. Täällä\npiti katupoikien kilpailla palkinnoista. Toinen toisensa jälkeen\nkoetteli onneaan; mutta onni näytti nurjaa puolta: he liukuivat jo\npuolitiestä alas joukon äänekkäästi riemuitessa. Mutta tuskin oli\ntoinen hiipinyt pois, väsyneenä, voitettuna ja naurunalaisena, kun jo\ntoinen astui sijaan. Viisaat odottivat ja antoivat ensimäisten hangata\nsuopaa vähemmäksi. Sitte vasta he aivan hitaasti alottivat\nkiipeämisensä, taskut täynnä tuhkaa tai liitujauhoa. Väsymättömiä\njunkkareita he olivat eivätkä hellittäneet. Joukossa syntyi puolueita\nmyötä ja vastaan; lyötiin vetoja; kuului sekaisin kehotuksia ja\nivailuja. Molemmat kannustivat kiipeejöitä; ei olisi tosiaankaan\nodottanut ranskalaisissa katupojissa olevan siinä määrässä tuota\nsuomalaista kansallishyvettä. Ja päämaaliin pääsivät viimeiset ja\nitsepintaisimmat; tangot vähitellen tyhjenivät; yltympäri kuului\nkäsienpaukutuksia ja hyvähuutoja; ylpeinä kuin olympialaisten kisain\nvoittajat veivät pojat lopulta saaliinsa riemukulussa kansanjoukkojen\nläpi.\n\nSillä kertaa ei uhannut mikään sen suurempi vaara -- vaikka sekin\nkyllin suuri ranskalaiselle -- kuin vaara joutua naurunalaiseksi.\nJoskus toiste, kun on verisemmät leikit kyseessä, asettautuvat nuo\nsamaiset katupojat katusuluille ampumatauluiksi tai antautuvat hevosten\ntallattavaksi, enimmäkseen vain saadakseen kerrankin _olla mukana_\nja pitää oikein hauskaa. Nämät samat veitikat ovat joka kerta, kun\nkanuunat ovat lakaisseet suuren kaupungin katuja, antaneet elämänsä\nalttiiksi kuin minkähän rievun ja tehneet ihmeteltäviä sankaritöitä, ja\nseuraavalla kerralla he tekevät aivan samoin. Sillä heidän täytyy ennen\nkaikkea olla mukana, se on heidän halunsa määrä ja elämänsä. Helpompi\nolisi käskeä kevätpuron hiipimään kiltisti mäkien ja kivien yli kuin\nkieltää näiltä poikasilta riemunsa. Kuulin samana iltana Rivolinkadulta\nrummunpäristystä ja hurraahuutoja. Siinä marssi tosin sotamiesjoukko,\nmutta melu ei ollut sen aikaansaama. Sitä seurasi kahden- tai\nkolmensadan suuruinen meluava poikajoukko rummunlyöjineen, marssien\njärjestyneissä riveissä kuin sotilaat ainakin. Mukana heidän piti olla!\nJa sinä iltana suvaittiin, onnellista kyllä, paljon yhtä ja toista,\nkunhan se vain voitiin laskea viattomien huvitusten joukkoon. Siitä\nolivat selvillä poikasetkin, eivätkä laiminlyöneet käyttää tilaisuutta\nhyväkseen.\n\nMutta palatkaamme invaliidi-esplanaadeihin.\n\nMeikäläisissä oloissa olisi hallitus tai toimikunta saanut tällaisessa\ntilaisuudessa pitää huolta kaikesta ja yksityinen yritteliäisyys olisi\nkorkeintaan pystyttänyt jonkun kojun rinkilöitä ja piparkakkuja varten.\nPariisilaiset olivat toista mieltä. Amerikkalaisia lukuunottamatta on\ntuskin mikään muu kansa niin kekseliästä, kun on kysymyksessä rahan\nansaitseminen näppärällä ja hauskalla tavalla. Tiedämme että noista\nhauskuuksista seitsemän kahdeksatta osaa on silmänkääntötemppu ja,\nmutta mitäpä siitä! Nauretaan ja maksetaan, sillä nuo rahat eivät vie\nketään vararikkoon. Pääsymaksu on tavallisesti yksi tai kaksi souta ja\nyhdellä frankilla pääsee ainakin kymmenestä sukkeluudesta osalliseksi.\nMitä meillä saadaan 25 hopeakopeekalla?\n\nKun täällä on tyrkyttäjiä tavaton joukko, täytyy jokaisen keksiä joku\nerikoinen keino tullakseen huomatuksi. Muutamat asettivat\nhoukuttelijaksi rummunlyöjän, toiset torvenpuhaltajia, mitkä antoivat\ntavaransa neekerien, intiaanien, keskiaikaisten ritarien, apinoiden tai\nkoirien kaupittaviksi; toisilla oli tavattoman suuria kylttejä;\ntoisilla taasen kirjavia lippuja; jotkut huusivat ääneensä että he\ntahtoivat huvittaa _messieurs et mesdames_ aivan ilmaiseksi; he\nolisivat ihastuneita jos _messieurs et mesdames_ ainoastaan\nsuvaitsisivat osottaa hyväksymistään, ja niin kävikin. Mutta sattumalta\nhe olivat siinä onnellisessa asemassa, että samalla voivat varustaa\nkunnianarvoisaa yleisöä esimerkiksi saippualla ja hajuvedellä, ja kuka\nvoi kokonaisen vapaanäytöksen jälkeen mennä tiehensä ostamatta jotakin\nmuutamalla soulla?\n\nMiltei kaikki he pitivät puheita, ja minä vakuutan sinulle etteivät ne\nolleet huonoja puheita eikä huonoilla keuhkoilla esitettyjä. Tässä\nnäytteeksi muuan. Keskelle suurinta tungosta oli vedetty vaunut, joissa\nhallitsi muuan hammaslääkäri, uusi Dulcamara ja mitä notkeakielisin\nkaunopuhuja.\n\n-- _Messieurs et mesdames_! huusi hän -- ja kun hän oli nuori, kaunis ja\nsukkelasanainen, niin oli hänellä aina ympärillään lukuisa yleisö,\nenimmäkseen naisia -- _messieurs et mesdames_, eikö kukaan teistä ole\nsyönyt liiaksi orangeja. Taikka liiaksi makeisia, kun olitte pieniä;\ntaikka -- miten minä sen tietäisin? -- ehkä ristiäiskonvehtia? _Eh\nbien_, en tahdo suinkaan puhua pahaa noin erinomaisista herkuista! _Oh,\nmessieurs et mesdames_, elämä ilman hampaita, se on hampaatonta elämää,\n_ma foi_, se ei ole elämää ensinkään! Täytyyhän syödä -- ja jutella --\nja nauraa -- entäs purra! Kuinka kävikään Krimissä? Niin, hyvä\nherrasväki, _täytyy_ todella joskus purrakkin. Itse puolestani puren\nmieluummin orangia kuin kasakkaa, mutta _que faire_, ellei sitä\nmitenkään voi välttää...? _Voilà_, minulla on itselläni arpi\noikeassa poskessa. Kuinka luulette minun sen saaneen? Tahdon olla\navomielinen ja sanoa sen teille. Olin kerran niin rohkea, että otin\nväkisin suukon --aivan pienen suukon vain -- mutta onnettomuudekseni en\nvoittanut rakastettavan vastustajattareni suosiota, ja minkä sain\nrangaistuksekseni? Niin, hän, hän puri minua -- itse sen näette,\n_messieurs et mesdames_, juuri tähän hän purasi, olen siitä miltei\nylpeä. Sanokaa minulle, mitä olisi urhoollinen nuori nainen tehnyt,\nellei hänellä olisi ollut hampaita? Te vaikenette? Minä ymmärrän! Oi,\nhyvä herrasväki, siitä olisi voinut koitua onnettomuus sen sijaan, että\nsiitä tuli minulle terveellinen läksy! Huomaatte siis kuinka\nvälttämättömät kappaleet hampaat ovat tässä maailmassa. Näen\npäältännekin, että moni on ihastunut tavatessaan minut ja aikoo\nturvautua minun apuuni. Olen totta tosiaan kovin hyvilläni ja tahdon\nteidät päästää kaikista pilaantuneista hampaistanne lyhyemmässä ajassa\nkuin mitä tarvitsette yhden kirsikan syömiseen. Ette usko minua?\nLuulette ehkä että se koskee! Mutta kuinka voittekaan, arvoisat naiseni,\nluulla minua niin julmaksi! Minä, jolla on paras sydän maailmassa ja\njoka varustaudun kahdella nenäliinalla joka kerta, kun menen katsomaan\njotakin monsieur Dumas filsin draamaa! Lyönpä vetoa että minua\npikemminkin syytetään aivan liian hellästä sydämestä. _N'est-ce-pas,\nmadame?_ Minä näen ettette pidä minua minään raakalaisena... Suunne,\n_s'il vous plait!_\n\nSamassa hän kääntyi nuoren rouvan puoleen, joka näytti häntä kuuntelevan\nsuurella mielihyvällä ja raivautui yhä lähemmäs kansanjoukon läpi. Aivan\noikein ... tohtori ojensi hänelle kätensä, hän nousi vaunuihin -- pieni\npyörähdys vain, ja mies esitti kaikkien nähtäväksi jotenkin kookkaan\nkulmahampaan, jonka hän oli nyäissyt potilaan suusta.\n\n-- Madame, sanoi tohtori kohteliaasti kumartaen, olisin kovin\nikävissäni, jos minun täytyisi riistää noin rakastettavasta suusta\nkoriste, jota en voisi korvata. _Voilà!_ -- ja silmänräpäyksessä\nhän oli pannut paikoilleen loistavan, valkoisen hampaan poisnyhdetyn\nsijaan. Kättenpaukutuksia.\n\nPieni rouva veti esiin kukkaronsa tarjoten maksua.\n\n-- Mitä arvelettekaan minusta? sanoi jalomielinen tohtori\nloukkaantuneen näköisenä. -- Minäkö ottaisin teiltä hyvitystä siitä\npienestä palveluksesta, jonka onnekseni olen saanut teille osottaa!\nMinäkö olisin noiden poropeukaloiden kaltainen, jotka harjottavat\nammattiaan ainoastaan rahoja ansaitakseen! Ei, madame, ei; te ette\ntunne minua oikein; harjotan taitoani ainoastaan ihmiskuntaa\npalvellakseni, voittaakseni tuon kallisarvoisen onnen ansaita Pariisin,\ntämän maailman etevimmän ja nerokkaimman kaupungin mielisuosion!\n\nMyrskyisiä kättentaputuksia ja hyvähuutoja! Rouva astui alas ja muuan\nukko nousi hänen sijalleen. Sama temppu ja sama menestys! Ukkoa seurasi\nnuori työmies, ja tämän jälkeen nuori tyttö, aina samoilla puheilla ja\nkohteliaisuuksilla vastaanotettuna. Samat tulokset, eikä maksua mitään.\nJoukko oli ihastuksissaan ja tungeskeli vaunujen ympärillä.\n\n-- Mutta -- kysyin eräältä naapuriltani -- mikä tuolla on tarkotuksena?\nHän ei ole nähdäkseni ansainnut vielä soutakaan. -- Kärsivällisyyttä!\nkuului vastaus; hän aikoo vielä ansaita hyvästikin.\n\nAivan oikein, ei kestänyt kauvankaan, kun tuli jälleen nuori, hienosti\npuettu nainen ja valitti että hän oli saanut kaupasta hampaille\nvahingollista hammaspulveria ja huonoja harjoja sekä kysyi eikö\ntohtorilla olisi tähän tarkotukseen kelvollista tavaraa? Tohtori, joka\npuuhaili innokkaasti, nykien maksuttomasti hampaita, tuskin kuunteli\nhäntä, jopa tiuskasi että hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mutta siitä\nei nainen huolinut, vaan vakuutti ääneensä että hänen täytyi saada\ntohtorin pulveria ja harjoja, hän oli niitä koetellut ennenkin; koko\nPariisissa, eipä koko maailmassa ollut niiden vertaisia! Kärsimättömänä\nja pahantuulisena kumartui tohtori, ottaen vaunujen pohjasta mitä\nnainen pyysi ja selittäen että hänellä oli pulveria ja harjoja\nainoastaan omiksi tarpeikseen ja lähimmille ystävilleen. Nytpä nuori\nnainen riemastui; hän oli ylen onnellinen, sillä nyt kaikki häntä\nkadehtisivat; luulenpa että hän itki. Se tepsi. Kaikkien piti nyt ostaa\ntuota samaa pulveria ja noita samoja harjoja, ja kaikki saivat\nainoastaan vaivoin halunsa tyydytetyksi; varmaankin hän joutuisi\nvararikkoon, tuo hyvä tohtori, hänellähän ei ollut muuta kuin tuo pieni\nvarastonsa, jota ei milloinkaan ollut aikonut myydä. Kuitenkin hän oli\nminun lähtiessäni myynyt jo monta sataa harjaa ja pulverirasiaa, eikä\nkukaan nyt enää ajatellut ilmaisia hampaita. -- Tuskin on tarpeellista\nlisätä että tohtori, kaikki hänen ilmaiset potilaansa ja tuo nuori\nnainenkin olivat erään hammaspulveri- ja hammasharjatehtaan lähettejä;\nmahdollisesti myös omin päinsä yhtiön muodostaneita.\n\nSiellä oli minkä mitäkin tempuntekijää. Nuorallatanssijoita,\nsilmänkääntäjiä, herkuleet näyttelivät taitoaan avonaisilla,\ntilaisuutta varten pystytetyillä näyttämöillä. Eläinten kesyttäjät\nantoivat leijonan karjua silloin tällöin esiripun takana, mutta jos\nantoi houkutella itsensä sisään, ei tuolla takana useasti ollut kuin\nnälkiintyneitä hyeenoja tai joku ränstynyt pantteri, jonka kynnet\nolivat leikatut. Soittoniekka, tietysti vanhankaartin jäsen, vaikka\nnäytti vähän liian nuorelta, antoi yksin soittajaiset, esittäen\nmusiikkikappaleita lyömällä viittätoista tai kahtakymmentä eri tavalla\nviritettyä rumpua. Toinen taiteilija naulitsi itsensä, se on: hän löi\nmahtavalla vasaralla naulan toisensa perästä otsaansa, poskiinsa,\nnenäänsä ja niin edespäin. Pariisin yleisön kunniaksi saatan sanoa että\ntuollaiset raaempien aikojen jäännökset, kuin viimemainittu ja useimmat\neläinrääkkääjätkin, näyttivät onnistuvan huonosti ja saivat ainoastaan\nkansan huonompien ainesten ihailua osakseen.\n\nKoko joukko merkillisiä asioita luvattiin näyttää sille, joka tahtoi\nkaksi souta maksamalla ryömiä eräitten esirippujen taakse. Sai valita\nSevastopolin, Odessan, Bomarsundin tai Viaporin katseltavakseen. Ne\novat pelkkiä nukketeaattereita, joista eräät aika kekseliästä tekoa.\nNäkyi meri, maisema, linnotukset. Viiden tai kuuden tuuman korkuiset\nsotilaat marssivat sankoin rivein edestakaisin, ampuivat kivääreillään,\nkaatuivat kanuunanlaukauksista, taistelivat vimmatusti ja tekivät\nhyökkäyksen. Temmellys päättyi aina ranskalaisten aseiden voitolla,\nsiten että linna räjäytettiin ilmaan katsojien voimakkaiden\neläköönhuutojen ja käsientaputusten kaikuessa.\n\nMuutaman esiripun takana nukkui unissaan puhuja, joka erityisestä\nmaksusta ennusti uskomattomia asioita. Erään toisen takana näyteltiin\n_Les merveilles du siècle_, keskinkertaista panoraamaa. Kolmannen\ntakana oli \"Brasilian mysterioita\" -- aarniometsiä, jättiläiskäärmeitä\nja puolialastomia neekereitä. Neljännen takana sai nähdä \"vaimonsa\nvalokuvan\", tai jos piti sitä liian jokapäiväisenä, \"morsiamensa\" tai\n\"rakastajattarensa\". Kuka ei olisi maksanut kaksi ja puoli kopeekkaa\nniin hauskasta asiasta? Saatiin todellakin pitkästä kiikarista katsella\nsekä parempia että huonompia olentoja, ja kun oli väsynyt, sanoi\ntietysti jokainen nähneensä haluamansa. Nämä keinottelijat olivat\nmerkillisen häikäilemättömiä ja keksivät sukkeluuksia kaikkiin\nvastaväitteisiin.\n\nMuutamilla temppuilijoilla oli parempaakin tarjottavaa. Siellä oli\nmuuan, joka näytteli ja todellisella taidolla selitti Sevastopolin\nympäristöä esittävää korkokuvaa, muistaakseni vahasta tehtyä. Toinen\noli kentälle asettanut suuren sähkökoneen, joka olisi ollut varsin\npaikallaan oppisalissakin. Ympyränmuotoinen, paaluista ja köysistä\nmuodostettu aitaus oli kylliksi pitääkseen tiheät ihmisryhmät tarpeeksi\nloitolla.\n\nJos taasen suuntasi askeleensa puistokäytävissä olevien lukemattomien\npienten myymäläin ohi, niin oli siellä valittavana jos jonkinlaisia\nesineitä. Joka kymmenennellä askeleella oli \"kiinalaisia ruletteja\".\nSuurelle tarjottimelle oli ladottu mitä houkuttelevimpia\nposliinitavaroita. Tarjotin oli liikkuva, ja kahden soun maksusta sai\nsitä pyörittää kerran ympäri. Jos silloin pieni tarjottimen reunaa\nhipova teräsvieteri osui jonkun tarjottimella olevan esineen kohdalle,\nniin oli se pyörittäjän: milloin saatiin kukkavaassi, milloin\ntuhkakuppi, milloin pari kauniita kuppeja; mutta suuret kullatut kannut\nseisovat silmänruokana tarjottimen keskellä ja olivat kai siellä\nseisoneet ties miten kauvan. Tämänlaatuisia arpajaisia suosittiin\nsuuresti ja niitä oli monen monituista sovitelmaa. Milloin tarjottiin\nkukkaroita, kynäveitsiä ja sikaarikoteloita, milloin makeisrasioita,\nmilloin pipari- ja mantelikakkuja, milloin makaroonia, milloin\nhedelmiä, jopa saattoi onni suoda suosikeilleen ryynejä ja\nvihanneksiakin. Hyville Pariisin porvariston herroille ja naisille oli\ntäällä tarjona kaikkia nälkää ja janoa sammuttavia herkkutavaroita,\nkuten kahvia, teetä, suklaata, sorbettia, absinttia, liköörejä,\nviinejä, olutta -- oluen käytäntö on kaikkien viinikauppiaitten\nmieliharmiksi aivan uskottomasti lisääntynyt keisarikunnan aikana --\nsitte kaikenlaisia hedelmiä, mitä viekottelevimpia leivoksia ja\nmakeisia, lämpimiä vohveleita, jotka paistettiin paikalla pienissä\nvarta vasten mukana tuoduissa rautauuneissa, kylmää ja lämmintä ruokaa,\nsanalla sanoen, kaikkea muuta paitsi -- paloviinaa. Pohjoismaalainen,\njoka olisi tahtonut täälläkin muistella kotimaansa kehnoja tapoja,\nolisi joutunut epätoivoon, sillä koko Pariisista ei saa viinaryyppyä.\nMikä kummallinen puute sivistyksen pääkaupungissa -- ellen mieluummin\nsanoisi: mikä ääretön etu!\n\nJoka taholla paukkuivat kiväärit. Ilman _tir au pistolet_ eli\npilkkaanampumista, ei täällä ole mahdollista viettää minkäänlaisia\nkansanjuhlia. Laskin paikalla olevan viidettäkymmentä varta vasten\nlaitettua myymälää, joissa laukaus maksoi kaksi souta. Paraimmasta\ntuloksesta annettiin pieni palkinto; se, joka osasi maalia lähinnä\noleviin ympyröihin, sai ampua ilmaiseksi vielä kerran, ja minä näin\nuseita, jotka myymälänhoitajan suureksi harmiksi onnistuivat sillä\ntavoin kerran toisensa perästä. Oli täällä miekkailijoidenkin\nmyymälöitä: kaikesta kuuli ja näki että oltiin sotaisen kansan\nkeskuudessa.\n\nEn pääsisi koskaan loppuun, jos kuvaisin kaikkia ranskalaisten\nkeksinnöitä ihmisiä hauskuuttaakseen. Täällä oli karuselleja,\nkeikkulautoja ja rautakiskoisia liukuratoja, siten järjestettyjä, ettei\nainoastaan laskettu alas- ja ylöspäin, suoraan eteenpäin tai\npuoliympyrässä, vaan että sen lisäksi liukuessa vielä pyörittiin\nympäri. Lapset ja nuoret tytöt osottivat siellä urhoollisuuttaan.\nMieluinen huvi oli niinikään itsensä punnituttaminen. Se kävi nopeaan.\nIstuunnuttiin pieneen punaisella sametilla päällystettyyn tuoliin, ja\nminuutin päästä sai käteensä pienen painetun lipun, johon oli\nhiuskarvalleen merkitty asianomaisen henkilön paino ja merkitys tässä\nmaailmassa.\n\nSuuri ilotulitus, joka alkoi kello yhdeksän illalla, oli juhlan\nloistokohta. Saattaa riittää, jos sanon että Pariisissa, jossa ennen on\nnähty jos jonkinlaista loistoa ja komeutta, kuitenkaan ei senvertaista\noltu vielä ennen nähty. Siellä oli palavia linnoja, tulisuihkuja,\nkotkia ja nimikirjaimia, kolmenkymmenentuhannen tähtiraketin\nmuodostamia kukkavihkoja, jotka yhtaikaa kohosivat tummaa iltataivasta\nkohti. Tuilerien ikkunoista katsoen oli edessä koko pitkä taival\nElyséen kenttiä myöten aina riemuporttiin saakka, molemmin puolin\nkolmenkertaisten värikkäiden lyhtyrivien reunustama ja tavattoman\nihmisjoukon täyttämä. Kolme tuttavistani kiipesi vuoroin toistensa\nolkapäille, hankkien siten itselleen erinomaisen katselupaikan, kun sen\nsijaan muualla tarjottiin vuokralle tuoleja samaa tarkotusta varten.\nKerron ensi kerralla sinulle pienen tapauksen, joka on tavallaan\nkuvaava: vallankumouksen _in nuce_, kappale _émeute_'ä,\njollaiset aina kuuluvat ohjelmaan, kun Pariisissa pidetään hauskaa.\n\n\n33. Katukahakka Invaliidisillan luona.\n\nKysy niiltä, jotka kohtalo johti Pariisiin helmikuussa ja kesäkuussa\nvuosina 1830, 1832, 1848, joulukuussa 1851 ynnä muihin merkillisiin\ntilaisuuksiin -- kysy heiltä niistä suurista taisteluista, joissa\nvaltoja on kaatunut ja valtoja veressä syntynyt, jälleen kaatuakseen ja\njälleen noustakseen kohtalon kiertokulussa. Niitä tapauksia, joita sain\nsilminnäkijänä katsella, pidettiin niin mitättöminä että ansaitsivat\ntuskin paria riviä sanomalehtien palstoilla, mutta muukalaisessa ne\nherättivät mielenkiintoa noiden samojen hyökyaaltojen maininkeina,\njotka olivat kukistaneet valtaistuimia ja hallitsijasukuja.\n\nKesäkuun 15 päivänä hämärän joutuessa alkoivat ne sadattuhannet, jotka\nvielä olivat Invaliidi-esplanaadeissa, virrata Seinen oikeanpuoliselle\nrannalle, päästäkseen Place de la Concordeen, josta paraiten voisi\nkatsella suurta ilotulitusta. Sinne saapuakseen täytyi kulkea\nInvaliidisillan yli, ellei tahtonut tehdä pitkää, kenties mahdotonta\nmutkaa vasempaan Pont d'Iénan yli. Nytpä sattui, että kun kansanjoukot\nyhä tiheämmin parvin vyöryivät siltaa kohti, olikin tämä kahden\nlinjaväkikomppanian sulkema -- välttämätön varovaisuustoimenpide. Sillä\nkun Pont des Invalides samalla oli erittäin edullinen paikka\nilotulitusta katsella, niin olisi ensiksi niin monta kuin mahdollista\npysähtynyt sinne ja sulkenut tien; toiset olisivat rynnänneet eteenpäin\nja yhteentörmäys olisi tuskin ollut vältettävissä. Niin oli edeltäpäin\narvattu, ja minun täytyy toistaa että ranskalainen poliisi on kaikissa\ntuollaisissa tapauksissa erittäin viisas ja valpas.\n\nMitä tehdä? Valitsin osani ja kiipesin monien muiden muassa virran\nkiviaitaukselle, sain erinomaisen selkänojan äärimäistä siltapylvästä\nvasten ja näin sieltä ilotulituksen sivultapäin ja kansanjoukot niiden\nolkapäitten yli katsellen.\n\nTuollaisen edun saavuttivat ainoastaan aikaisimmin saapuneet. Koko muu\njoukko pakkautui rantakentälle aitauksen ja sillan viereen, ja kun\nuudet joukot, esteestä tietämättä, hellittämättä tunkeusivat eteenpäin,\nkävi ahdinko tuota pikaa aivan kauheaksi.\n\nOn täytynyt olla mukana tuollaisessa tilaisuudessa, ymmärtääkseen mitä\nmerkitsee joutua moiseen hiirenloukkuun. Käsivarttamme, jonka olemme\nlaskeneet alas, emme voi enää nostaa, kohotettua käsivartta emme\nlaskea. Rinta rintaa vasten, selkä selkää vasten meidät likistetään\nlähinnä seisoviin, emme voi tehdä pienintäkään omavaraista liikettä,\nolemme miltei kykenemättömät hengittämään ja onneksemme samoin\nkykenemättömät kaatumaankin, sillä siinä tapauksessa olisimme kuoleman\nomat. Tuollaisessa tilassa, kun se on huippuunsa kehittynyt, ei ole\nmitään armahdusta, ei mitään kunnioitusta ikää tai sukupuolta kohtaan;\njokaisella on tarpeeksi työtä hoitaessaan omia asioitaan, ja\nitsensäpuolustamisen vaisto, joka on kaiken inhimillisen itsekkyyden\npohja, sulkee korvamme ja sydämemme muiden hädältä. Se, joka kerran on\nnähnyt tuon tapaista, ei enää ihmettele sitä säälimätöntä julmuutta,\njota vahvimmat ja raaimmat osottavat teaatteritulipaloissa,\nkiivetessään kaatuneiden yli; huolimatta siitä, että heidän\npelastuksensa ehkä riistää hengen kahdeltakymmeneltä heikommalta.\n\nNiin pitkälle eivät asiat tosin täällä ennättäneet, ehkä sentään\npikemmin onnellisen sattuman kuin viranomaisten ansiosta. Vaikeinta oli\nnähdä tungokseen joutuneita naisia ja pikkulapsia. Onneksi heitä\nsuojeli se ritarillisuus, jota halvinkin ranskalainen osottaa.\nEnnenkuin ahdinko vielä kävi liian suureksi, sijotettiin heikoimmat ja\navuttomimmat aitaukselle, josta poikain ja myyjätärten täytyi kiroillen\npoistua. Pieniä lapsia nostettiin työmiesten olkapäille, josta he\nsamalla hyvin näkivät ilotulituksen. Kansanjoukko, jota siten ylinnä\nkoristivat kirjaviin puseroihin ja hattuihin puetut lapset, oli kuin\nkukilla somistettu tiheä, tumma pensaikko.\n\nKohta alussa ilmeni tyytymättömyyttä sen johdosta, että kulku oli\nehkäisty, ja tyytymättömyys kasvoi yhä, kun etumaiset vastoin tahtoaan\ntungettiin sotaväen kiväärinperiä vasten.\n\n-- Mitenkä! Silta suljetaan! Meitä kielletään ylikulkemasta!\n_Messieurs_, eihän meitä vain poletuteta kuoliaaksi! _Messieurs,\nvoici des dames!_ täällä on naisia (tällä sanalla on yliluonnollinen\nvoima, jonka vaikutusta ei mikään ranskalainen sydän kuulu voivan\nvastustaa)! Ettehän voine kieltää ylikulkua madamelta lapsineen!\n\nMutta sotilaat, käskyä totellen, sulkivat tien yhä edelleen ja\nuudistivat yhä kohteliaasti:\n\n-- _Impossible, messieurs! C'est interdit_, se on kielletty!\n\n-- _Mais avancez donc! avancez!_ kuului kärsimättömiä ääniä\njälkijoukosta, sillä virran toisella puolella pitkin Elyséen kenttiä\nloistavat tuliseppeleet houkuttelivat sinne yhä enemmän kansaa.\n\n-- _Ne poussez pas, messieurs!_ huusi muuan sotilas, joka seisoi\nminua lähinnä siltapylvään luona, sillä joukot ahdistivat yhä enemmän\nja hänellä oli täysi työ puolustaessaan paikkaansa. Appelsiininkuori,\njonka tottunut käsi lennätti hänelle keskelle otsaa, oli joukon\nvastaus. Sotilas säilytti tästä huolimatta kiitettävästi malttinsa.\n\nSilloin huomattiin äkkiä kaksi naista kulkevan meidän puoleltamme\nrunsaasti valaistun tyhjän sillan yli erään upseerin saattamana. Se oli\nvaromatonta, sillä mikään ei ärsytä siinä määrässä, kuin etu, joka\nsuodaan muutamille ja kielletään toisilta. Kuului äänekästä melua.\n_V'là des dames sur le pont! Avancez! Avanzez!_ Ja samana hetkenä\nlensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro\nappelsiininkuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on\nmiltei aina jonkunlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä\nmilloin niitä tarvitaan.\n\nNyt joutuivat kiväärinperät, annettuaan aimo sysäyksiä,\nkäyttämättömiksi. Silloin antoi komentava upseeri käskyn: _pistimet\ntanaan!_\n\nTuo taikasana, hyvin tunnettu entisten katutaistelujen ajoilta,\nvaikutti paikalla joukkoihin. Etumaiset peräytyivät vaistomaisesti,\nhuolimatta heidän takanaan olevasta tiheästä ihmismuurista. Syntyi\näkkiä käsivarren pituuden levyinen väli puserojen rintaman ja pistimien\nvälillä. Jotkut lapset alkoivat itkeä.\n\nJos sinä hetkenä olisi joukossa lausuttu yksikään noita sanoja, jotka\ntulisoihdun tavoin sytyttävät kaikki palavat aineet -- jos yksi ainoa\nääni olisi huutanut _vive la république!_ tai jos paremminkin\nolisi löydetty joku uusi sana tuon jo jonkun verran kuluneen sijaan --\nsillä seuraava vallankumous tarvitsee uuden sanan, ja uuden sanan\ninnostamana ranskalainen menee vaikka tuleen -- taivas tietää mitä\nsilloin olisi saanut katsella Pont des Invalidesin siltapylväältä.\nMutta aika ei ollut kypsynyt, tuo ainokainen sana jäi sanomatta.\n\nSanomalehdet saattoivat kertoa: _incident sans suites_, tapaus\nilman seurauksia.\n\nPistimet välkkyivät lisääntyvässä ilotulituksen valossa. Niiden\nvaikutus ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Jälleen kuului huudot:\n_avancez_ ja _à bas la ligne!_ sieltä täältä joukosta\ntupsahti suurempia kiviä, jotka putosivat loiskahtaen virtaan. Joku\npitkulainen esine sihisi ilman halki ja sattui siltapylvääseen; se oli\nnoita samaisia, joilla äsken oli tavoteltu suojusvarjostimia ja\nristiäiskonvehtia. Useita epämääräisiä heittoesineitä -- luulen\njoukossa olleen poikkitaitettujen sateenvarjojen kädensijoja -- putoili\nsotamiesten keskuuteen, jotka näyttivät säilyttävän järkähtämättömän\ntyyneytensä, vaikka heitä samalla ärsytti yhä uudistuvat _à bas la\nligne_ huudot. Kuulin lähinnä olevien hiljakseen kiroilevan.\n\nVuonna 1848, helmikuun 23 päivän illalla samaan aikaan, sattui että\nmuuan neljännentoista linjaväkirykmentin osasto laski pistimet tanaan\nmeluavaa kansanjoukkoa vastaan ulkoministerin hotellin kohdalla.\nToisella puolella hieman melua, toisella puolella hieman uhkaa,\nluultavasti ei ajateltu mitään sen pahempaa, mutta \"erehdyksestä\"\nsattui muuan laukaus, komentava upseeri antoi käskyn: laukaiskaa,\nkuusikymmentä henkeä kaatui, vallankumous leimahti liekkiin,\nkuningasvalta kukistui ja tasavalta astui sijaan.\n\nMutta nuo yhtä kevyet kuin levottomat kansanaallot tarvitsevat vain\npienen tuulenpuuskan vyöryäkseen uuteen suuntaan. Useammasta kuin\nyhdestä kansankapinasta on sadekuuro tehnyt lopun. Tällä kertaa se oli\nilotulitus. Raketit alkoivat räiskyä, tulipyörät sähistä, pamaukset\njymähdellä. Kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, sotamiehet\nunohdettiin, kahakka oli ohitse. Kun jälleen asia johtui mieleen, oli\nkulku sillan yli vapaa, kuitenkin niin, että oikealla rannalla oleva\nkansanjoukko pääsi ensin yli. Vasemmalla rannalla olevat saivat odottaa\nvielä neljännestuntia uppiniskaisuutensa rangaistukseksi.\n\nPistimet katosivat. Kansanjoukko hajaantui kaikkiin suuntiin tuossa\näärettömässä kaupungissa. Kaikki oli tyyntä, Napoleonien tähti vielä\nkeskitaivaalla kaikessa loistossaan.\n\n\n34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri.\n\nLudvig XIII vuonna 1626 perustama Jardin des plantes on siitä kuuluisa,\nettä se omistaa maailman rikkaimmat luonnontieteelliset kokoelmat. On\nmahdollista että se eräisiin yksityisosiin nähden jää alakynteen\nLontoon ja joidenkuiden muiden rinnalla, mutta totuudenmukaisesti voin\nsinulle vakuuttaa, että meidän niin sanottu suuri museomme ja muut\nHelsingin kokoelmat, joiden arvoa omaan paikkakuntaamme nähden en siltä\ntahdo suinkaan halventaa, eivät kykene antamaan aavistustakaan noista\nloppumattomista saleista ja ansareista, joissa pikaisinkin käynti on\nyhtä väsyttävää, kuin tarkka katseleminen on opettavaa. Miltei saman\nvaikutuksen tekevät instituutti ja keisarillinen kirjasto Rue\nRichelieun varrella. Muukalainen ei saata kulkea näitten salien läpi\nvalittamatta ajan vähyyttä -- ihmiselämän lyhyyttä, joka ajaa meidät\nnoiden aavistettujen aarteiden ohi Tantaluksen jano rinnassamme.\n\nNämä museot, ansarit ja pitkät rivit harvinaisia ulkoilmakasveja ovat\nensi näkemältä hyvin yksitoikkoisia. Kaikki on täällä eristettyä;\nkokonaisuus ei ole silmäänpistävä, se kuuluu tieteeseen. Huomaamme heti\nettä niiden yksityiskohtainen tutkiminen vaatisi kokonaisen ihmisijän.\nMutta kun jokaisen tieteen ala täällä on niin rajotettu, hoidetaankin\nsitä erikoisella tarkkuudella. Maanmiehemme tohtori Villiam Nylander,\njoka työskentelee Jardin des plantesissa kahdesta neljään tuntiin\npäivässä, on saavuttanut auktoriteetin maineen eräässä kasvitieteen\nhaarassa, nimittäin jäkäläin tuntemisessa. Sivistysmaissa tiede\nkehittyy jotenkin samaan tapaan kuin kauppaliike: se jakaantuu\nerikoisaloihin. Muistuu mieleeni muuan kauppa Rue de l'École de\nmédecinen varrella; silläkin oli erikoisalansa, vaikka tuskin kukaan\nmeillä tullee sitä jäljittelemään. Se harjotti luurankojen, nikamien ja\npääkallojen myyntiä; se oli sen luvallinen liikeala eikä mitään muuta\nsaatu siitä kaupasta.\n\nMutta palataksemme Jardin des plantesiin, ei täällä esiinny elävänä\nkatsojalle ainoastaan kasvitiede, vaan vieläkin suuremmassa määrässä\neläintiede. Joka osastossa on omat asukkaansa, ja ne asustavat paljaan\ntaivaan alla aitauksissa, joiden suuruus on sovitettu eläinten\nsuuruuden ja notkeuden mukaan. Täällä käveli aitauksessaan hirvi,\ntuolla giraffi; täällä zeebra, tuolla puhveli, täällä kameli, tuolla\nsarvikuono; kuusi tai seitsemän karhua oleskeli avonaisissa luolissa ja\nnousi takajaloilleen kerjäten ympärilläolevilta katsojilta leipää.\nElefantti, jolla oli aivan oma talo, ilkesi kuitenkin kurottaa pitkää\nkärsäänsä kerjuutarkotuksessa aitauksen ulkopuolelle. Virtahepo\npiehtaroi kömpelöine, muodottomine, ruskeine ruumiineen sille varta\nvasten tehdyssä lammikossa, ja kömpi kankeasti ylös, kun vartija kutsui\nsitä aterioimaan. Lisätä pitänee että täällä oli leipurein myymälöitä\nyksinomaan niitä varten, jotka tarjosivat semmoista herkkua eläimille.\nKaikenlaisia lintuja ja apinoita asui, nekin paljaan taivaan alla,\nsuurissa rautahäkeissä; pieniä sammakkoeläimiä säilytettiin varta\nvasten valmistetuissa laatikoissa; suuri niilinkrokotiili piehtaroi\npitkässä, haalealla vedellä täytetyssä laatikossa, sähisten jokaiselle,\njoka sitä lähestyi. Boa constrictor oleskeli samanlaisessa vankilassa.\n\nKaikki tuo kuitenkin unohtui katsellessa kaikkein villimpiä\npetoeläimiä. Yli-intendentti (_professeur l'administrateur_) oli\nniin kohtelias, että antoi minulle samalla, kun sain käyntikortin\nmuseoihin, myöskin pääsylipun petoeläinosaston sisäkäytävään. Olisin\ntoivonut että sinä missesi kera olisit ollut näkemässä noiden suurten\nkissojen syöntipuuhaa; siinä ei hiiriparka tepsinyt. Jardin des\nplantesissa oli silloin noin kuusi leijonaa, neljä tiikeriä, kolme\nleopardia, kolme pantteria, joukko hyeenoja ja sakaaleja. Pidä\nkunniassa missesi syntyperää, Betty, sillä kaikki muut, paitsi kaksi\nviimemainittua, kuuluvat kissansukuun.\n\nNäitten eläinten luonne oli hyvin erilainen. Vankeus oli lannistanut\neräitä noista väkevistä; ne näyttivät synkiltä, orjuutetuilta ja\npörröisiltä. Sudet esimerkiksi olivat kaikkein kurjimpia susia, mitä\najatella saattaa. Jotkut pedot olivat vielä äskettäin vapaina ajaneet\notuksia metsissä, eivätkä vielä oppineet hienoja pariisilaistapoja.\nJuuri ne olivat katselijoitten lemmikkejä. Hienostuneet ihmiset\nkatselevat aina mielellään hiukan erämaan luontoa, jotapaitsi\nranskalainen rakastaa kaikenlaista leijonanmieltä. Mitä\nkohteliaisuuksia lausuttiinkaan suurelle numiidialaiselle leijonalle,\njoka tuskin omisti katsettakaan koko tuolle ulkona seisovalle\nkirjavalle joukolle! Ei kenenkään mieleen johtunut tarjota leipää\nerämaan kuninkaalle; se on sitä paitsi kiellettyäkin. Ainoastaan\nkarhuja ruokitaan armopaloilla.\n\nMutta mikään noista pedoista ei vetänyt vertoja uljaalle\nbengaalilaiselle kuningastiikerille. Se oli vasta hiljattain tuotu\nGangeksen rannoilta, oli pienenlännän hevosen korkuinen, mutta pitempi,\ntäysikuntoinen voimassa ja rajuudessa, kauniisti keltaisen ja mustan\nviiruinen, muuten koko olemukseltaan ja liikkeiltään kuin suunnaton\nvillikissa. Tunnustan suoraan, etten olisi tahtonut tavata sitä jonakin\niltana yksin metsässä. Sen keltaisenvihreät silmät paloivat synkästi,\ntunkeutuen katsojan läpi, se oli Nero ja enemmänkin kuin Nero, sillä se\noli verenhimoinen olematta pelkuri. Sentähden ranskalaiset sitä\nihailivatkin.\n\nJoka eläimellä oli kaksiosainen häkki, ulkopuolinen puutarhaan ja\nkatsojiin päin, sisäpuolinen ahtaaseen käytävään päin eläintarhan\npuolelle. Molempien osien välissä oli laskuluukku, ja eläimen ollessa\ntoisessa, siivottiin toista. Mutta sisäpuoleisen häkin luo pääsi\nainoastaan erikoisella luvalla, ja sellaisella pääsylipulla\nvarustettuna sain tilaisuuden nähdä miten eläimiä ruokittiin kello\n3 i.p. Monsieur Mathieu, eläinten vartija, oli asettanut jokaiselle\nannoksensa sisähäkkeihin, sitte nostettiin laskuluukut. Eläimet\nsyöksyivät esiin ja heittäytyivät ahneesti lihakappaleiden kimppuun.\nNäin kissan kyyristyneen hyppäyksen, näin säkenöivien silmien\nkatselevan ympärilleen tahtoisiko joku riistää häneltä saaliinsa. Muuan\nranskalainen -- meitä ei ollut kuin viisi tai kuusi -- pisti silloin\nsateenvarjonsa kärjen numiidialaisen leijonan eteen. En voi milloinkaan\nunohtaa sitä raivoa, mikä kuohutti metsien ylpeää haltijaa. Leijona\nkyyristyi kumeasti kiljuen ja hyppäsi äkkiä aidaketta vasten niin, että\nrautatangot natisivat -- senjälkeen se vetäytyi taaksepäin voimattoman\nraivoisena, pidellen lihakappaletta etukäpäliensä välissä ja katsellen\nmeitä, mutta ruokaansa se ei kajonnut ennenkuin poistuimme.\nKuningastiikeri kuuli leijonan karjunnan; tunnettua on että kaikki\neläimet, pienimmästä suurimpaan, vapisevat tuon äänen kuullessaan.\nYlpeä keltainen kissa kävi levottomaksi, tarttui lihakimpaleeseensa\nvalkoisin, terävin hampain ja tepasteli kolme neljä kertaa häkkinsä\nympäri, katsoen meihin tulisin silmin. Ranskalainen kohotti jälleen\nsateenvarjonsa -- tiikeri pysähtyi; sen pitkät viikset vetäytyivät\nkorvia pitkin taaksepäin, pää kallistui, selkä kaareutui, kynnet\nvetäytyivät sisään ja ojentuivat jälleen esiin -- ranskalainen laski\nalas sateenvarjonsa, ja siinä hän teki oikein.\n\n\n35. Uudenaikainen ooppera.\n\nSiirryn kuvaamaan muutamia taiteen aloja, etupäässä teaatteria. Se\nkokemus, jonka muutamina nopeasti rientävinä viikkoina ja kuukausina\nennättää saavuttaa, on sangen vähäinen, mutta se saa merkityksensä sen\nkautta, että paljo vain puolittain aavistettua senjälkeen selviää,\npaljo kaukaa koreasti kimmeltävää haihtuu joutavana usvana ja sitä\nvastoin paljo siihen saakka unohdettua ja halveksittua tunkeutuu\netualalle totuuden yksinkertaisella, koruttomalla, vastustamattomalla\nvoimalla.\n\nTahdoin esimerkiksi tutustua oopperaan, joka meidän päivinämme vaatii\nitselleen sijaa ja tunnustusta näyttämön kauneimpana kukkana ja jolle\nkaikki olemme osottaneet suosiotamme, tapahtuipa se Pietarin\nkultaisissa aitioissa tai Helsingin teaatterin vaatimattomilla\npenkeillä. Halusin nähdä sitä hehkeimmässä loistossaan, koko siinä\nkomeudessa, minkä vallitseva maku oli sille tuhlannut, sitte\narvostellakseni oliko Richard Wagner puhunut totta sanoessaan, että tuo\ntaiteenhaara oli \"ein Irrthum\", erhetys. Tahdoin kuulla, mitä meidän\npäivinämme oli tullut Gluckin, Mozartin, Cherubinin, Boieldieun,\nMéhulin, Weberin ja Rossinin lempitaiteesta, voidakseni jonkinlaisella\nselvyydellä huomata oliko tuolla taiteenhaaralla vielä jotain\noikeutusta ja tulevaisuudentoiveita. Moni oli minulle sanonut että\nitalialainen Pietarin ooppera loisteliaisuuteen ja kykyihin nähden oli\nkaikkein etevin ja että Berlinin ooppera, puhumattakaan San Carlosta ja\nLa Scalasta, monessa suhteessa voisi asettua samalle tasalle, jopa\nvoittaakin Pariisin oopperan; ja se on varsin mahdollista. Mutta\nnäyttämö on ainoastaan dramaattisen taiteen toinen puoli; toinen on\nyleisö, ja minä arvelen että niin sivistynyttä, niin henkisesti\nvirkeätä teaatteriyleisöä kuin Pariisin, saamme turhaan hakea Alppien\ntältä puolen. Sen pahempi en saanut kuulla enkä nähdä Pariisin\nitalialaista oopperaa; se oli nyt yksin kesälomalla, kaikkien muiden\nteaatterien näytellessä. Kuulin vain sen etevimpiä jäseniä muutamissa\nlaulajaisissa tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Jos asetamme\nsoitannollisen puolen etusijaan, niin se kuitenkin oli jonkinlainen\nkorvaus.\n\nKuuluu kummalliselta puhua oopperan _katselemisesta_, mutta niin\nse kuitenkin on. Tämä taidelaji on vajonnut aste asteelta niin syvälle,\nettä silmänpyyntö vähitellen on muuttunut pääasiaksi.\n\nOoppera sai alkunsa seitsemännellätoista vuosisadalla muutamien\nitalialaisten ruhtinasten komeissa hoveissa, joissa ei enää tyydytty\nPalestrinan kirkkomusiikkiin. Keksittiin silloin muuan soitannollinen\ntekele, jota sanottiin _aariaksi_ ja joka ei alkuaan ollut muuta kuin\nkaikellaisilla koristeluilla pyntättyä ja mutkiteltua kansanlaulua.\nAariaan yhdistettiin, paremman vaikutuksen vuoksi, dramaattisia aiheita;\nsiihen lainattiin _recitatiivi_ kirkkomusiikilta, joka oli sitä\nkäytellyt jo vanhastaan, ja lopuksi täydennettiin soitannollista puolta\nmoniäänisellä laululla, _köörillä_, kohta senjälkeen myöskin\n_melodraamalla_. Suurille mestareille avautui täten kiitollinen ala sekä\naiheiden rikkauteen että mahtavampaan _musikaaliseen_ vaikutukseen\nnähden, mikä silloin voitiin saada aikaan. Mutta dramaattinen pohja,\nteksti, oli alunpitäin sivuseikka, eikä paljoa muuksi muuttunutkaan.\nMozart kirjotti empimättä kauniimman musiikkinsa teksteihin, jotka aina\nasianhaarojen mukaan olivat joko kevytmielisiä tai pedanttisia, kunhan\nvain olivat musikaalisesti kiitollisia. Ja niin hän saattoi kohottaa\nmilloin minkin Schikanederin kanssansa kuolemattomuuteen. Tekstintekijä\njäi kun jäikin säveltäjän välikappaleeksi, sommitellen usein tilauksesta\nsitä ja tätä, usein paikaten, lyhentäen tai jatkaen jo kirjotettua; ja\nparasta, mitä voi sanoa paraimmistakin oopperateksteistä, on se että ne,\nsoveltuessaan musiikkiin, samalla _välttävästi_ täyttävät runollisia ja\ndramaattisiakin vaatimuksia.\n\nTuo luonnottomuus: koettaa tehdä luonteeltaan lyyrillinen tuote\ndramaattisesti vaikuttavaksi, sisälsi jo alun alkaen rappeutumisen\naiheen. Se alhainen palvelijan-asema, johon runous joutui musiikin\nsuhteen, on vaikuttanut tuiki epäedullisesti itse musiikkiinkin, ja\nopettavaista on tarkastaa tässä ilmenevää kostonjumalattaren\nmenettelytapaa. _Laulu_ teki alun rohkenemalla mestaroida\nsävellystä. Gluckin tosin onnistui ajaksi hillitä sen vaatimuksia, enkä\nsuinkaan väitä että suuret mestarit aina olisivat taipuneet laulajien\nja primadonnien vaatimuksia noudattamaan, mutta useinpa hekin\nkirjottivat aariansa vaseti tätä tai tuota ääntä varten -- siis\ntarkotusta varten, jonka päämäärä ei ollut kauneus sellaisenaan -- ja\npienemmät herrat olivat ja pysyivät tuollaisten oikkujen nöyrinä\npalvelijoina, joiden kautta tekstinkirjottaja joutui yhä ahtaammalle.\nTätä näyttämöllistä mestaroimista voitiin vielä puolustaa\nmusikaaliselta kannalta, samoinkuin oopperan taipumusta nöyrtyä\n_soittokoneiden_ edessä, jotta saataisiin kaikin puolin\nsuurenmoinen vaikutus aikaan. Mutta mikäli oopperan vaatimusten ja sen\ntodellisen dramaattisen sisällyksen välinen kuilu kävi syvemmäksi,\nsikäli oli pakko pyrkiä, jos kohta ei täyttämään niin ainakin\nhimmentämään tuota suurta aukkoa, ja siten syntyi _baletti_.\nSäveltäjä oli pitänyt runoilijaa kurissa, primadonna oli pitänyt\nsäveltäjää kurissa; nyt tuli vuorostaan tanssijatar ja taivutti\nprimadonnan niskan, vetäen kaikkien katseet puoleensa. Eikä asia jäänyt\nvielä siihenkään, astuttiin vielä askel alaspäin, niin että pääasiaksi\ntuli _näyttämökoristeiden_ loistavuus ja pukujen komeus, jonka\nkautta vihdoin tanssijatar sai nöyrtyä näyttämöllepanijan ja\nkoristemaalarin edessä. Jo noissa musikaalisissa mestariteoksissa:\nTaikahuilussa, Don Juanissa ja Vapaametsästäjässä, huomaa\nsilmänlumeihin vetoamista, mutta niissä sitä vielä hillitsee\nmusiikin arvo ja nerokkaisuus. Seuraajille muuttui esimerkki sitä\nvahingollisemmaksi. Kuka puhuu esimerkiksi \"Profeetta\" kappaleen\nmusiikista? Ei kukaan; luistelu, nouseva aurinko, kas siinä tuon suuren\noopperan mieltäkiinnittävin puoli, tuon jättiläismäisen tilkkuteoksen,\njoka on aijottu _katseltavaksi_ ja jonka taas vuorostaan on\nvoittanut Halévyn \"Ikuinen juutalainen\", jossa ooppera vihdoin saa\ntarjota teaatterikiikarin ihailtavaksi viimeisen tuomion.\n\nVoimmehan, jos niin haluamme, jättää runolliset vaatimukset sikseen ja\nunohtaa kaikki narrimaisuudet ja luonnottomuudet, jotka oopperan\nnimessä ja sen varjossa ovat koettaneet antaa loistoa uudenaikaisille\noopperakappaleille. Mutta myöntää täytyy että musiikkikin on lopulta\njoutunut kärsimään. Ja vaikka se tosiaankin on luonut ja vieläkin\ntoisinaan Meyerbeerin, Auberin, Verdin -- tekisi mieleni lisätä\nPaciuksen -- uusissa oopperoissa luopi milloin loistavia, milloin\nliikuttavia yksityiskohtia, niin supistuu sävellyksen arvo ja\nkokonaisvaikutus useimmiten siihen, että kuuntelemme jotain yksityistä\naariaa tai duettoa, hyräilemme sitä kamarissamme, sovitamme sen\npiaanolle tai positiiville, teemme siitä polkkia tai franseeseja, mutta\nkokonaisuuden käsittäminen, kappaleen musiikin arvostaminen\nsemmoisenaan -- niin, se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos,\nja tähteeksi jää kamalaa hälinää, josta astahtaa esiin muutamia harvoja\nyksityispiirteitä.\n\nPitääkö minun mainita esimerkkejä? Voit niitä löytää Pietarista,\nBerlinistä, Tukholmasta ja kaikkialta, yhtä hyvin kuin Pariisista.\nTahdon ainoastaan mainita saamani ensi vaikutteet. Suuressa oopperassa\nesitettiin Verdin \"Sisilialainen iltamessu\", epäilyttävä aihe\npariisilaiselle yleisölle, koska siinä kansalliskosto kääntyy\nranskalaisia vastaan. Kaikki on huippuunsa asti kehittynyttä, niinkuin\nitalialainen intohimo vaatii; vihaa ja rakkautta, mustasukkaisuutta,\nfanatismia, tikareita ja verta. Yleisö pysyy kuitenkin verraten\nrauhallisena, paukuttaa siellä täällä käsiään jollekin kauniille\nliverrykselle, ja kun on odotettavissa jotain oikein kamalaa, tuotetaan\nannos jäätelöä tai kuoritaan appelsiini. Kahdeksantoistavuotias\nkokelas, mademoiselle Moreau-Sainti, syntyperältään italialainen,\nesiintyy ensi kertaa: lorjnetit ja kiikarit ovat ahkerassa käytännössä!\nHänellä on ihastuttava vartalo, hän laulaa erinomaisesti, palkatut\npaukuttajat ovat myöskin paikoillaan -- tuo inhottava joukkue, joka\nmaksetulla ihastuksellaan tahraa oikeutetuimmatkin suosionosotukset --\nkaikitenkin, Moreau-Sainti saa voimakkaat käsienpaukutukset osakseen,\nasiantuntijoiden suosionosotukset, ja se merkitsee jotakin; hänen\nmenestyksensä on taattu, kaikki puhuvat hänestä, ei kukaan välitä\nkappaleesta, korkeintaan kokematon pohjoismaalainen, joka kuitenkin\nhaluaa kuulla kuinka verilöylystä lauletaan. Toisessa näytöksessä näkee\nhämmästyksekseen tarantellaa tanssittavan; erinomaista, kuka silloin\nenää välittäisi iltamessusta! Tulee sitte kappaleen kolmas näytös;\nasiat ovat jo kehittyneet niin pitkälle, että joka hetki odotetaan\nhyökkäysmerkkiä. Vaan eipäs, kappaleen nuori prinsessa astuu sisään\nhovinaisineen, istuutuu aivan rauhallisesti ja ilmottaa tahtovansa\nnähdä baletin. Ja baletiksi pistetäänkin keskellä vihan ja koston\nuhkauksia, joltinenkin baletti, joka kestää hyvinkin puolituntia ja\nolisi riittänyt hyvin sellaisenaan ilman mitään iltamessuja. Se on\nnimeltään \"Vuodenajat\" ja on todellakin sangen kaunis. Näemme hyisen\nTalven kahdeksan turkkeihin puetun hengettären kanssa tanssien\nlämmittävän itseään lattiasta kohoavan roimutulen ympärillä. Senjälkeen\ntulee Kevät, liidellen katosta alas kultapilven päällä ja sefiirien\nympäröimänä, jotka sangen näppärästi lentävät näyttämön poikki. Kevät\nkoskettaa varpaillaan maata, ja joka kosketuksesta kohoo ruusu. Kesä\nsaapuu; sen ympärille kohoo käsittämättömällä tavalla korkea\nruusupensaikko; hän tanssii hengetärtensä kanssa ja katoo. Äkkiä kohoo\nmaasta kokonainen elopelto -- Syksy ja sen hengettäret hyppivät\nkepeästi viljankorsien keskellä. Vielä uljasta karkeloa varpaannenillä,\nelopelto katoaa, sen mukana syksy ja baletti on loppunut.\n\nToistan vielä, että kaikki tuo on sangen kaunista, mutta mitä sillä on\nyhteistä sisilialaisen iltamessun kanssa? Myöskin, kun Procida, Guy de\nMontfort ja muut heti senjälkeen esiintyvät, jälleen jatkaen kappaleen\nkeskeytynyttä toimintaa samalla mielettömällä vihan ja koston vimmalla\nkuin ennenkin, tuntuu tuo kaikki samalta kuin hyvääpäivää-kirvesvartta\n-- _dramaattinen_ mielenkiinto on kokonaan mennyttä ja _musikaalinen_ on\nsaanut auttamattoman kolauksen. Vaan mitäpä siitä? Semmoisia ne ovat\nkaikki, \"tilkku tilkun päällä eikä yhtään saumaa\", niinkuin arvotuksessa\nsanotaan. Hugenoteissa esimerkiksi on aivan samoja näyttämöllisiä\nmitättömyyksiä.\n\nJa kuitenkin tahtoisin antaa oopperalle anteeksi kaikki sen\nmahdottomuudet ja komeilemiset, sen taiteelliset nurinkurisuudet ja\nvääryydet, sen paljon kauniin vuoksi, mitä se on samalla meille\nlahjottanut -- kukapa toivoisi ettei Taikahuilua, Figaron häitä, Don\nJuania, Vilhelm Telliä, Vapaametsästäjää, Mykkää, Valkoista rouvaa,\nJosefia Egyptissä, Marthaa, Robertia ynnä monia muita olisi koskaan\nsävelletty? -- antaisin sille anteeksi kaikki heikkoutensa, jos joku\nvoisi todistaa että tuollainen ei kuulu sen varsinaiseen olemukseen,\nvaan on ainoastaan tilapäistä rikkaruohoa, jonka voi jälleen kitkeä\npois ja saada kuvan taasen puhtaana esille. Mutta pelkäänpä että itse\nsen olemuksessa on sisällinen epätodenmukaisuus, nimittäin juuri se,\nminkä Wagner lausui pääajatukseksenaan vuonna 1852 julkaisemassaan\nteoksessa \"Oper und Drama\": \"Die Oper ist ein Irrthum, denn in diesem\nKunstgenre ist ein Mittel des Ausdruckes (die Musik) zum Zweck, der\nZweck aber (das Drama) zum Mittel gemacht\".[13] Niin totta kuin taiteen\nsisin olemus on vapaus, niin totta ei mikään taidelaji voi\nrankaisematta käyttää toista tahdottomana aseenaan; ja jos kahden\ntaiteen pitää yhdessä vaikuttaa, silloin niiden täytyy sulautua\nkiinteästi toisiinsa, kuin sanat ja sävel oikeassa laulussa. Kaikkein\nvähimmin saattaa kaikista taiteista korkein, dramaattinen runous,\nankaroine yhteyden ja itsenäisyyden vaatimuksineen ajan pitkään\nantautua oikullisten sävelten vallittavaksi, ja minä arvelen että se\nhetki ei ole hyvinkään kaukana, jolloin oopperan aika on mennyttä --\nsamoin kuin kaiken sen laulajais- ja soittajaismelun, joka meidän\naikanamme pyrkii ilmoille -- ja sijaan ilmestyy vielä tuskin\naavistettuja taiteen muotoja, jotka paremmin kykenevät toisiinsa\nsulattamaan ja yhdistämään kauneuden alkuainekset, olkoot ne mitä\nlaatua hyvänsä.\n\n\n36. Baletti \"Merirosvo\".\n\nOlemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua\nlasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut\npaljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin\nkehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti\nlaskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.\n\nVoisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain\nkaikilla Euroopan -- olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja\nPolyneesian -- näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut\nalkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman\nlapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin\nTancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin\nkorkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän,\nraahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi\ntaistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia\nliverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki\nmaksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle?\nMuistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä\n(Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi\nepätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen\nvelvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin\nLuciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä\npäinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren\ntekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard\nLeijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia\nduettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja\nSisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani\nsellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta\ntoisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa;\npahinta on että toiminta tavallisesti -- seisoo paikoillaan ja laulaa.\nSe antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun\nmeidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnan\n_puhua_, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä\nolisi ollut antaa sen _toimia_. Meidän oopperastamme tuli\nkuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera,\nkoska siitä -- ei tullut mitään.\n\nOlkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta -- musikaalisen\njätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla,\nmissä suurten mestarien musiikki -- ja pienempien joukossa\nesimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa -- kaikkialla missä se\ntodella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnyt\n_välikappaleena_, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpia\n_välikappaleita_. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla\nnäyttämöllä todella _tarkotus_, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se\non inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei\npidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen\ndramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.\n\nEn voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin\nmonien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja\noopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille,\n_baletille_. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja\nvalitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna\n1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14] nimittäin\n_Merirosvo_, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint\nGeorges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin,\njonka \"Alppimaja\" ja \"Longjumeaun postiljooni\" ovat esitetyt\nSuomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän\nkoristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on\nsaanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa\noopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin\nviitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa,\njossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet\nja sammuneet, oli nyt nimeltään _Rosati_ ja esitti kappaleen\npääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku,\npäätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan\nvähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta;\nkaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä\nitaliatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista\nmerirosvoa; kuusi orjatarta (_dames esclaves_, kuten ohjelma\nerittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan\npientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista\nneekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa;\nkaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä\nbaletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä\nkahta, jotka esittivät soolo-osia.\n\n_Ensimäinen näytös_. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita\norjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja\narmenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat\nlevittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko\nkreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija\nSegarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen\njuutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon,\njoka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin\npasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi\nluulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha\nvanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian\nlaiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti\nhaltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla\non kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa,\nlyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin\nhelpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat\norjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad\nottaa osalleen Medoran.\n\nToisessa kuvaelmassa näemme loistavan \"maanalaisen palatsin\", johon\nmerirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad\non täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan\nesirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen\ntschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja\nadrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän\nvapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä\njulmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad\ntottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä\nhämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin\nmiettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta\nConradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja\nliittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.\n\n_Toinen näytös_ vie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen\nylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri\nkylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan\neunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja\nja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on\nihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin\nlähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin\nvalepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja\novat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle\ntuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään\nkuolemaan.\n\n_Kolmas näytös_. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän\ntietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä\ntulee komeat kemut, \"tanssihäät\" tietysti, mutta juuri ratkaisevana\nhetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä\npashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet\novat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet\nnuijittaviksi.\n\nKolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja\nkoneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman\nmeren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että\nolemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva\nkeinuu näyttämölle -- ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan\nmatelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas\nlaiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja\nMedora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan\nkapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti\ntervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä\nolisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on\nharvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia\npyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa\nhauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa\njylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme).\nTuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle.\nTanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky\nkiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain\npelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia\nammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee\n(toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien\nväliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia\naaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat\nlevottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja\nlapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin\nhalkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ...\nkuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena\nhaudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja\nmusiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.\n\nSilloin selkiää ilma jälleen (harsoesiriput kohotetaan toinen toisensa\nperään). Näemme jälleen aavan meren; myrsky on rauhottunut, rajuilma on\nohi. Hohtavan mainingin harteilla keinuu lankku; lankulla ovat Conrad\nja hänen käsivarrellaan Medora. Mainingit kulettavat heitä kaukaista\nkallioista rantaa kohti, he saavuttavat sen; Conradin onnistuu päästä\nkalliolle ja hän nostaa sinne Medorankin, pidellen häntä sylissään.\nSamana hetkenä halkaisee vielä usvaista ilmaa yksi ainoa auringonsäde,\nmutta niin häikäisevän kirkas, että ainoastaan aurinko itse tai\nsähkövalo voi semmoisen aikaansaada. Tämä säde valaisee yhtä ainoaa\nkohtaa pimeässä maisemassa, nimittäin kalliota. Molemmat pelastetut\npolvistuvat kirkkaassa valossa, kiittäen luonnonvoimien herraa ...\nkappale on päättynyt.\n\nMitä tästä pitäisi sanoa? Loistavia, komeita, taidokkaita, jopa\nkauneita ja hauskojakin tauluja. Minä sanoisin \"Merirosvoa\" --\nsamoinkuin rosvopäällikkö Mandrinin seikkailuja, joita esitettiin\nperäkkäin neljällekymmenelle täydelle huoneelle Gaïté teaatterissa --\nkoulupoikakappaleeksi, ellei siinä olisi niin paljo semmoista, joka on\ntarkotettu erikseen tämän maailman suurille kevytmielisille lapsille,\njotka, elleivät tahtoisi olla merirosvoja, ainakin kovin mielellään\nolisivat Cosin pashoja. Täällä raivoo ja huokailee niin mainiosti\nitämainen aistillisuus; tanssi antaa viehätyksensä noille erinomaisille\nsituatsioneille, mutta mielikuvitusta puuttuu, kappale on runollista\nlentoa vailla -- karkeasti veistelty romaani, seraljien kimmeltävien\nturhuuksien koristama ja alituiseen horjuva murhan tai aistien\nhuumauksen välillä -- odaliski tiikerinnahalla -- ja niin täytyy meidän\nsanoa kappaletta alhaiseksi, hyvinkin alhaiseksi taideluomaksi. Se on\nvarjokuvin esitetty Byronin luoma, hänen henkilönsä, vaan ilman\nhenkevyyttä ja neroa.\n\nSiihen johtuu baletti pyrkiessään voittamaan kaikki muut\nsilmänpyynnössä ja turmeltuneen mielikuvituksen houkutuksissa; ja se\nmenee pitemmällekin: Berlinissä esitetään näyttämöllä miten vampyyri\nimee kahdeksantoista nuoren neitosen verta. En tahdo kieltää tanssia\nenemmän taiteena kuin ilonilmauksenakaan; se voi olla itse sulous, ja\nsulous on kauneuden lempitytär -- mutta, mutta, Betty, kun keijukainen\nsilmäämme viehättää, kun almeet tanssivat edessämme lootuskukkien\nkeskellä, kuinka usein kuiskaakaan silloin parempi ääni sisässämme:\nmaasta he ovat tulleet! Noissa siivissä hohtaa turhamielisyys, nuo\nharsoon ja silkkiin puetut houkuttelevat olennot eivät edusta suloutta,\nvaan halujamme; oi, sulous on puhdasta, sulous on taivaallista, ja jos\ntanssi _voisi_ sitä olla, silloin ei mikään taide olisi niin\nihastuttava kuin se!\n\n\n\nKOLMAS JAKSO.\n\n(Helsingfors Tidningar syyskuu--joulukuu 1857.)\n\n\nBetty!\n\nEi vuolas koskikaan tuhlaa yhdellä kertaa kaikkia kuohujaan,\nsanoo runo, ja niinpä saat sinäkin vielä jonkun aikaa osottaa\nkärsivällisyyttä näille minun itämerenmuistelmilleni, vaikka niille\nonkin jo satanut yhden talven lumi ja kahden kesän vedet. Uudet\nmatkustajat, uudet maanmiehet, ovat sen jälkeen rientäneet kinosten\nmaasta virkein mielin etelään, ovat nähneet samaa kuin minä ja\nenemmänkin ja ovat hiljattain kirjottaneet siitä sanomalehtiinkin;\nmutta on havaintoja, jotka eivät vanhene yhteen vuoteen, ja on\nkokemusta, joka Suomen peltojen syyskylvön tavoin itää lumenkin alla\ntulevien keväiden varalle. Koetan parhaani mukaan sivuuttaa sellaisen,\nmikä kuuluu hetken katoovaan humuun, säilyttääkseni ainakin jotain\npysyvistä ja pitkäaikaisista vaikutteista.\n\nSiis: oli kerran...\n\n\n37. Teaatterin varjopuolet.\n\nPuhuin viimeksi oopperan rappeutumisesta, sen sisäisistä ristiriidoista\nja baletista. Aine, ulotettuna yleensä teaatterin alalle, on niin rikas\nkuin itse mielettömyyden historia ja niin tyhjentymätön kuin\ninhimillisten erehdysten pohjaton kuilu. Kuinka paljo ovatkaan ahneus,\nhimot ja turhamielisyys vetäneet lokaan! Sama sade, joka loihtii esiin\nkukkien tuoksun ja peittää pellot viljalla, synnyttää kaupunkien\nkaduilla liejua, joka voi saastuttaa puhtaimmankin.\n\nTeaatteri ja kaikki taide kohottaa ylpeästi päätään mielikuvituksen\nmaailmoihin, samaan aikaan kun sen jalat ovat auttamattomasti\ntuomitut liikkumaan tuuma tuumalta todellisuuden karkeaa, liejuista\ntietä. Ainoastaan ani harvoille onnistuu noiden vastakohtien\nyhteensovittaminen. Monet rientävät kadotukseen ja monet suistuvat\nkorkeasta asemastaan. Monet kadottavat mielikuvituksensa ja taiteensa\nkorkeissa ilmakerroksissa kokonaan todellisuuden maaperän, ja mikä on\npahempi, uskonnon ja tapojen maaperän, sillä kaikessa taiteessa on\nvoimakas itsensäjumaloimisen viehätys; voimakkaammista tulee silloin\nsuuren yleisön ja oman itsensä epäjumalia, jotka saattavat elää\nmuutamista käsientaputuksista ja kuolla muutamista arvosteluista;\nheikommista tulee hutiloitsijoita ja -- hutiloitsijattaria. Toiset\ntaasen takertuvat hiekkaan ja tekevät taiteestaan ahneutensa\nongenkoukkuja; toiset vihdoin, taiteen päivätyöläiset, horjuvat sinne\ntänne molempien vastakohtien välillä, kunnes lopulta kaavautuvat\nammattiinsa ja heittävät kaiken aprikoimisen. Mutta on sentään\nmuutamia, jotka, kuten äsken sanottu, omistavat tuon harvinaisen kyvyn\nantautua kokonaan taiteelleen ja hallita sitä, unohtaa itsensä\nnäyttämöllä ja olla sen ulkopuolella tavallisia ihmisiä, jotka sanalla\nsanoen saattavat olla ihmisiä sekä taiteen että elämän vaatimusten\nmukaan. Ja nämä muutamat, niin harvoja kuin niitä onkin, ovat kyllin\nlukuisat torjuakseen hylkäystuomion langettamisen urasta, joka\nloistavimpien voittojen ohessa tarjoo niin monta surua, niin monta\ntoiveiden pettymistä ja niin monta pohjatonta kuilua.\n\nNäyttelijät voimmekin jättää sikseen; luultavasti jokainen on\nkurkistanut edes kulmasta sen kimmeltävän esiripun taakse, joka kätkee\nkulissien suojaan kateuden, turhamielisyyden, kevytmielisyyden,\nviheliäisyyden, jopa usein paheetkin. Muistelen kuusitoista vuotta\nsitten Helsingin näyttämöllä esiintyneitä Romeota ja Juliaa; he\nmakasivat siellä molemmat kuolleina lempensä tähden ja liikutettu\nyleisö itki, mutta Julia oli aivan äsken riidellyt Romeon kanssa\nkulissien takana, ja kun hän nyt makasi kuolleena rakastettunsa\nvieressä, nipisti hän häntä niin tuntuvasti kylkeen, että oli pakko\nlaskea esirippu, sillä Romeo oli huutamaisillaan. -- Stjernströmin\nnäyttelijäjoukko esitti hiljattain \"Matkustavainen teaatteriseurue\"\nnimistä kappaletta; se ei ollut viisaasti tehty, sillä kappale paljasti\nsäälimättä kaikki näyttämön heikkoudet ja sisälsi jäljennöksiä vähin\nkaikkien, niinhyvin matkustavien kuin paikallaan pysyvien teaatterien\noloista.\n\nMeidän päivinämme on narreja, jotka ovat riisuneet hevoset Taglionin\nvaunujen edestä ja vetäneet niitä itse juhdan uutteruudella. On\nlaulajia ja laulajattaria, jotka ovat rakentaneet mielettömyyden heille\nuhraamilla rikkauksilla itselleen palatseja, vaikka tosin useimmat\novatkin täysin kourin sirotelleet ruhtinaallisia tulojaan. Rachel\npyysi yhdestä näytäntövuodesta Amerikassa kuusisataatuhatta\nfrankkia. Ei kellään ministerillä, ellei mahdollisesti jollakin\nkruununurakoitsijalla, ole ollut sellaisia tuloja kuin Mariolla,\nGrisilla ja nyt viimeksi Ristorilla. Euroopan suuremmat teaatterit\nnielevät äärettömiä summia, joista suuri osa saadaan valtion\nkukkarosta. Kaikki tuo on pikemminkin uhrattu turhamielisyydelle kuin\ntaiteelle, ja kostaa itsensä alentamalla näyttämön silmänpyynnin ja\nturmeltuneen maun mahdottomien vaatimusten temmellyspaikaksi. Olemme\nnähneet mitä oopperasta on sellaisissa oloissa tullut. Puhenäyttämö ei\nole suinkaan jäänyt takapajulle. Alexandre Dumas fils on viimeksi\nsuvainnut siellä esityttää _Demi-mondensa_ loistavalla tavalla, ja\npimeyden ruhtinas on usealla näyttämöllä kohonnut päivän sankariksi.\n\nTeaatterielämään kuuluu, paitsi näyttelijöitä ja kirjallisuutta, vielä\nkolme muutakin ainesta, nimittäin teaatteritirehtöörit, kirjailijat ja\nyleisö. Minulla on tuosta asiasta käsillä pieni sievä kuvaus Lontoosta.\nTirehtöörit ovat nimittäin monin paikoin huonossa maineessa siitä, että\nkoettavat hyötyä henkilökuntansa kustannuksella, ja yleisön suosikit\neivät suinkaan laiminlyö maksaa heille samalla mitalla. Lontoossa on\ntuossa suhteessa päästy sangen pitkälle, ainoastaan italialaiset\nteaatterit vievät lontoolaisista voiton. Kirjailijat ymmärtävät myöskin\nkatsoa etuaan. Koetetaan väittää että Lontoon teaatteri on taantunut\nnopeammin kuin mikään muu. Garrickin entisellä näyttämöllä, Drury\nLanessa, elosteli muuan olutanniskelija Smith, joka vihdoin poltti\ntalon eräissä naamiaisissa. Haymarketissa näytellään ainoastaan\nranskalaisia huvinäytelmiä, ja vain eräässä Lontoon kaukaisimmassa\nsopessa saadaan vielä kuulla Shakespearea.[15]\n\nEräänä päivänä menee muuan Lontoon teaatteritirehtööri erään\nkirjailijan luo ja pyytää häneltä jonkun viisinäytöksisen draaman.\nKirjailija antaa rukoilla itseään, on jokseenkin pöyhkeä ja vaatii\nvihdoin, paitsi osuutta joka näytännön tuloista, neljäkymmentä puntaa\njokaisesta näytöksestä, summa maksettava samana päivänä kuin kappaletta\nnäytellään ensi kertaa. Tirehtööri hämmästyy, mutta suuri kirjailija on\ntaipumaton ja kontrahti allekirjotetaan. Kalliisti ostettu kappale\nsomistetaan kaikella mahdollisella korulla ja sitä ylistetään\nedeltäkäsin kaikin voimin sanomalehdissä. Vihdoin tulee tuo tärkeä\npäivä, kaikki on valmiina, salonki ääriään myöten täynnä. Kirjailija\nkävelee levottomana edestakaisin kulissien välillä ja katselee joka\ntoinen minuutti esiripun reijästä yleisöä, joka on langettava tuomion\nkappaleen kohtalosta.\n\n-- Minulla on tuolla ulkona kolmesataa ystävää -- sanoo hän\ntirehtöörille -- toivon että tekin puolestanne olette ryhtynyt\ntarpeellisiin varokeinoihin?\n\nTirehtööri kutsuu vastauksen sijasta palkattujen käsienpaukuttajain\njohtajan.\n\n-- Onko väkenne kaikki paikoillaan? kysyy hän.\n\n-- Viisikymmentä yli tavallisen määrän, vastaa toinen, ja kunniani\nkautta: reiluja miehiä kaikki tyyni.\n\n-- Ette kai ole unohtanut määräyksiäni, ja kaiketi olette pannut\nmuistiin ne paikat, joissa teidän tulee viheltää?\n\n-- Toivomuksenne mukaan, herra tirehtööri!\n\nKirjailija hymyilee.\n\n-- Mitä sanottekaan? Viheltääkö? Tarkotatte kai käsienpaukuttamista?\n\n-- En, vaan viheltämistä!\n\n-- Mutta oletteko mieletön?\n\n-- En suinkaan. Jos teille kirjailijana paukutetaan tai vihelletään,\nniin se ei liikuta minua; minulla on joka tapauksessa tuloni ja kappale\nherättää uteliaisuutta. Niin voimakas vastakkainen mielenosotus on\nrepäsevä. On sitäpaitsi parempi että kappaleelle vihelletään, kuin että\nse saa osakseen keskinkertaisen menestyksen. Melua, häväistystä --\njuuri sitä minä tarvitsen, ja teille tullaan viheltämään.\n\n-- Mutta sehän on katalaa! Herrani, minä alotan oikeudenkäynnin teitä\nvastaan. Ajatelkaahan kirjailijamainettani!\n\n-- Oikeudenkäynninkö? Olen ostanut kappaleenne, näyttelen sitä kassani\nenkä teidän maineenne hyväksi, ja käytän sitä hyväkseni mieleni mukaan;\netuni vaatii että teille vihelletään. Voisinhan sentään mahdollisesti\nmuuttaa mieltäni, jos luopuisitte ylimääräisestä palkkiostanne.\n\n-- Vai niin, vai siihen te tähtäsittekin!\n\n-- Miksikäs en? Olette väärinkäyttänyt asemaanne kirjailijana; minä\nkäytän väärin asemaani teaatterinjohtajana. Tahdotteko maksaa minulle\ntakaisin nuo kaksisataa puntaa? Joko tahi ei, esirippu nousee paikalla.\n\n-- Minä maksan, vastaa kirjailija -- muuta ei vastata, kun on pistooli\nrintaa kohti ojennettuna.\n\nTirehtööri ei ole taipumaton, hän myöntyy ja antaa viipymättä\nvastakäskyn:\n\n-- Sanokaa että niissä paikoin, missä piti viheltää, onkin nyt\nsilmittömästi paukutettava. Sanokaa noille kahdelle toisella rivillä\nistuvalle naiselle, joiden piti nauraa kolmannen näytöksen\nliikuttavassa kohtauksessa, että he sen sijaan alkavat itkeä; ei ole\nhaitaksi jos nuorempi menee hiukan tainnoksiinkin.\n\nKappale sujuu mainiosti, yleisö on ihastuksissaan ja kirjailija\nkaksisataa puntaa köyhempi, mutta hänelle on joka tapauksessa\npaukutettu käsiä, hän on epäilemättä suuri kirjailija!\n\nSellaista on palkattu paukutus. Pariisin teaattereissa sillä on\nmäärätyt paikkansa, useimmiten permannolla, jossa aina on vaarassa\njoutua noiden vastenmielisten palkkajoukkojen läheisyyteen; mutta kun\non uusi kappale, silloin taajenevat noiden teaatterin niin sanottujen\n\"ystävien\" rivit kaksinkertaisiksi. Käsienpaukuttajilla on oma\nvartavasten palkattu johtajansa, joka vuorostaan palkkaa väkensä joko\nillaksi tai viikoksi ja pitää huolen paukutuksesta niissä kohdissa,\njotka ovat etukäteen merkityt. Yleisö sen tietää ja sietää sitä;\nnäyttelijät pitävät hyvänään tuota inhottavaa suosionosotusta. Niinpä,\nkun mellastaminen muutamia vuosia sitte alkoi mennä liian pitkälle ja\nhallitus koetti poistaa palkatun käsienpaukutuksen, valitettiin että\nteaatterisaleissa oli aivan liian hiljaista ja kuollutta; ei yleisö\neikä näyttelijät olleet oikein tyytyväisiä. Lopputulos oli että\npalkkapaukutus uudestaan otettiin käytäntöön ja on käytännössä vielä\ntänä päivänä.\n\nEnsimäisen, toisen, jopa kolmannenkin luokan teaatterijohtajat\nkoettavat parhaimman kykynsä mukaan ja säälimättä hyötyä niistä\nkyvyistä, joita sattuvat käsiinsä saamaan. Jos noilla kyvyillä jo on\njonkinlainen maine, vaaditaan aivan erikoista politiikkaa pitääkseen ne\nkurissa. Kappale on valmis, paikat loppuunmyyty, mutta ensimäinen\nrakastaja suvaitsee potea päänkivistystä, primadonnan ääni suvaitsee\nolla käheä. Mitä tekee johtaja? Sellaisten tapausten varalta täytyy\nhänellä aina olla kuuliaisempi reservijoukko varastossa. Ensimäisen\nrakastajan sairaus parannetaan antamalla osa toiselle rakastajalle,\nkuuluisan primadonnan käheys lääkitään panemalla hänen sijaansa nuori,\nkaunis alottelija; kateus otetaan apuneuvoksi oikkuja hillitessä, muita\nkeinoja ei ole. Siellä missä kaupanteko on kehittynyt hyvin pitkälle,\nkuten Englannissa, maksetaan melkoisia summia siitä kunniasta, että saa\nesiintyä jollakin jonkinlaista kuuluisuutta saavuttaneella näyttämöllä.\nJoku maaseutulaisnäyttelijä tahtoo upeilla esiintymällä sillä tai tällä\npääkaupungin näyttämöllä ja maksaa siitä puhtaat rahat teaatterin\njohtajalle. Keikaileva nainen tahtoo välttämättä näyttää uudet\njalokivensä, ja maksaa yhden punnan illasta saadakseen olla näyttämöllä\nmukana. Sattuu joskus että tuollaiset näyttelijät tai uusi kappale ovat\nyleisön mielestä liian huonoja; silloin se meluaa niin, että palkatut\npaukuttajat joutuvat tappiolle. Huudetaan ja tömistetään kaikin voimin,\nesiripun täytyy laskeutua ja poliisi tulee näyttelemään kappaleen\nloppuosaa.\n\nVoisi kirjottaa kokonaisen kirjan kaikista niistä keinoista, jotka ovat\npäässeet käytäntöön valmistettaessa menestystä jollekin ensikertaa\nesiintyjälle tai uudelle kappaleelle, usein nousee kateus ja juonet\nyhtä kekseliäästi sitä vastustamaan, tuottaakseen kappaleelle vararikon\ntai viheltääkseen vasta-alkajalle. Siinä suhteessa on teaatteri miltei\nkaikkialla altis yllätyksille. Suosiontavottelupuuhista muistan erään\nsangen kekseliään. Muuan lontoolainen talonomistaja alotti julkisen\noikeudenkäynnin erästä teaatterinjohtajaa vastaan siitä, että suuri\nväentungos sulki jokaista uutta näytelmää esitettäessä kadun ja teki\nkaiken liikkeen mahdottomaksi kello neljästä kello seitsemään\niltapäivällä. Teaatterinjohtaja hävisi, mikä oli luonnollistakin, sillä\nkoko oikeusjuttu oli hänen ja talonomistajan kesken sovittu asia.\n\nTeaatteri ei voi välttää oman aikansa ja kansansa yleisiä virheitä, ja\nsentähden huomaamme sen olevan Ranskassa kevytmielisen, Englannissa\nrahanahneen, Saksassa pöyhkeilevän, jonka ohessa jokaisella tietysti on\noikeus omien virheittensä lisäksi omistaa vielä muidenkin virheitä.\nTaidelaitoksena ja kirjallisuudenviljelyksen haarana näyttää se\ntaantuneen, mutta se on samalla astunut lähemmäksi itseään ympäröivää\nelämää ja tapoja, ja nauttii ammattina ja henkilökuntaansa nähden\nenemmän kunnioitusta kuin ennen. Jos jätämme baletin lukuunottamatta,\nniin tuskinpa mikään teaatteri, joka huolehtii maineestaan, saattaa\nenää nykyään uhmailla yleisiä tapoja vastaan, niinkuin ennen. Se ei\ntosin ole minään takeena taiteen uudistuksesta, sillä siihen\nvaikuttavat muut ajan virtaukset; mutta se on takeena teaatterin\nsiveellisestä arvosta, patona sen huonoja vaikutuksia vastaan ja\nsamalla suurempana liikunta-alana hyveille. Siitä asiasta enemmän\ntuonnempana.\n\n\n38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla.\n\nOlen nyt sanonut sinulle milteipä pahinta, mitä teaatterista tiedän --\nvirheitä ja puutteita kyllältään, jos en kohta täydellistä luetteloa.\nJos kuitenkin tahtoisin väittää, että teaatteri siitä huolimatta\nansaitsee ihmisten kunnioitusta arvokkaana sekä taiteellisena että\nkansallisena sivistyslaitoksena, niin pitänee minun jollakin tavalla se\ntodistaakin.\n\nVoisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse\nteaatterin historiaa aina \"kreikkalaisista ja roomalaisista\" asti.\nSilloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen\nuhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle,\nimartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin\nylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon\ntahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria\nesikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja\nkuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä\nmaailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä\nsanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä\nelävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että\ntaiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei\nteaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati\nhillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin\ntapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden\nruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta\nvain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja\nvastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun\nhyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan\nnäyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja\nnostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme\nkuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme\nsitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain\nenempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään\nsiveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan\nuroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan\nsuuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko\nisänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.\n\nEi milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa,\nei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella\nRichard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai\nsaksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman\nsankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai\nsveitsiläisellä Wilhelm Telliä -- tai mitä muita suuruuksia hyvänsä,\nChristofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans\nSachsia, Bellmania ja satoja muita -- ilman että koko kansan sydän\nsilloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus\ntuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina\nja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin\nselvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa\nsuurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko\nsuurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä\nteaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen\nsuuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä\nsuomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming,\nvaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin\nmahtavissa varusteissaan.\n\nNäin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka\nhistoriallisesti muodottoman oopperan \"Pohjantähti\". Sen ei suinkaan\npienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko\nensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen,\nnimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari\nsuuri ensiksi tutustui \"pohjantähteen\" Katariinaan. Maisema oli tosin\nvapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin\nedespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että\nDresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti\nhe olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan.\nNämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein\nreippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa\nkukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri,\njossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi:\n\"_Buvons pour la Finlande_!\" -- joka Dresdenissä oli käännetty\nsanoilla: \"Finnland soll leben!\" Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten\nkarkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin -- kauniille musiikille,\narvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin\nvapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin\nihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti\nkautta koko kappaleen; kaikki tietysti \"pohjantähden\" vuoksi.\n\nMutta palaanpa jälleen teaatteriin. \"Ravennan miekkailija\" sai itse\nHamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin\nitalialaisten itkevän kun Casimir Delavignen \"Marino Falieroa\",\nsuuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte\nSaint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit,\nennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.\n\nKun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä\nja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta\nkoulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on\npäämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta:\ntoinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français\nnauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista\nvaltioapua, mikä -- rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten\nteaatterinvihollisten kuullen -- on hyvin käytettyä kansan omaisuutta.\nJoka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan\nklassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia,\nperinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei\nainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16]\nNäyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja\ntarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa\nesimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on\njokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin\nmukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti\njäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia.\nSellainen näytteleminen -- niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En\nmilloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista\ntäydellisyyttä.\n\nThéâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista\nhenkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia\nesitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan.\nJokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden\nonkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista,\nettä yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata\nnäyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin\nteaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa;\nse on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja\nsillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa\nakatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa\nkieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä\nsalongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti,\njommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla\nkaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi\nvarmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen,\nesimerkiksi suomenkieleen.\n\nRanskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin\njohdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi\najateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat\nolleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on\nsaanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet;\nvaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä\nankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen\ntähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla\nsuurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa\nmuissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia\nkasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen\non täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten\nsamalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset\ntunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre\nFrançais ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut\ntuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja\nintohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä\ntäydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla\npuhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine\nBrohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja\nahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo\nintohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne\nainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista\nranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä\nkiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta,\nkuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi\nnäkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu\nsydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista,\nniin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen,\nsamoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo\nmyöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa\nkaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys\non terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken\ntodellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.\n\nThéâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana\nsaman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu\nalansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät\nainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan\nuudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole\nmitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle\nnäyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte,\njuuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen,\nalottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään\nkuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan\nesille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen\nnäyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus\nyhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta\nvähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan.\nToisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt\nkeskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin\nmestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt,\njonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut\ntyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian\npaljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän\npyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai\nkäyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei\nluulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa\noli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa\nkynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään\nerikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki\nmitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta\nsamalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.\n\nKun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole\nkohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden\nyläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia.\nSilläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista\nvähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja\nhyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö\njoka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin\nkaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään\ntaidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja\njalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa\nparhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä,\nkuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on\ntuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen\nsiten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana\nja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän\njälkeen muutamia näytteitä.\n\n\n39. Piirteitä näyttämöltä.\n\nPariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja\nkaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa.\nNäistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua,\nOpera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä\nnäytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne\nkaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre\nFrançais, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin\nlajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä;\nVaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti\nkuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre\nImperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut\netupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri\nPalais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia\npidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques,\nDelassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja\nkatoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa\nkatupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg\nesittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja\nilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin\nympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.\n\nTeaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren\nkaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen\njokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja\nsen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät\nosaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai\nvielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa\nhiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen\nteaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään\n_kotia_ siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen\nkielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön _chez\nsoi_, taikka vielä laimeampi _au logis_. Se on epäilemättä\nonnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat\nlapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen\nulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen\nmerkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä\npohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti\nylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli\nkerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet\nmonia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään\nystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno\nseurustelukin.\n\nEtelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa.\nPieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne\npäästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä,\näänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko\ntottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan\npaikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta,\naskel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen\ntutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön\nsilmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa.\nYleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat\nerehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.\n\nMissään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin\nFunambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin\nhauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä\npoikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun\nhe saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt\nvaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. -- _V'là\nmonsieur!_ huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko\nmillännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä\nvaanimassa kulissien takana. -- Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja\nvaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. -- _Tiens,\nmadame!_ huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän\nvirkistystä! -- ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun\nkirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen\novat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei\nhäiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia\nkirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään,\nkappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot\nvirnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään\nColombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi,\nkuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa\nosotteeksi -- yleisö paukuttaa käsiään.\n\nHarlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on\nkoneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt,\nettä yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla.\nKappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa\nja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari:\n\"Venus Antiphros myllyssä\" ja \"Mandrinin seikkailut\". Venus on sopinut\nkohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä\nkun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee\nmylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja\nvetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy,\nmutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä\nnöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin\noikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia\nkohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta\nulos. -- Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime\nvuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale,\nseikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia\nkäytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti\nlopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan\nsuuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.\n\nTämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne\nvillitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea\njoukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja\npienet, aika ajoin esittävät, _Dame aux camélias_ ja _Demi-monde_\nkappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin _Amours impies_ ja muut\nsamankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se\nheijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on\nturmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta,\nympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla.\nOnneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen\narvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa\npuhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen\nympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa\nparhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on\npimeyden valtaa suurempi.\n\nMitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä\nvastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan\nperusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä\nasialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista\njulkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka\npohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat\nranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä\nnaurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja\nranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita\nsiten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin\nettä itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella,\nsukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee\nharvoin kuin Molièren \"Amphitryon\" Théâtre Françaissa. Tämä sukkela,\nmutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja\nAmphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija\ntekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta\nsittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti\nhienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla\nnäyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton.\nTotuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat\nahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia,\nja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä\nkantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi\nmikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen\npurevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa\nkurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia\nhassutuksia.\n\nJos kuitenkin tahdotaan väittää \"Amphitryonin\" olevan siveellistä\ntarkotusta vailla -- enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä\ntaata -- niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta\nMolièren kappaleelta. Esitettiin _L'avare_, \"Saituri\". Provost\nnäytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on\nsaavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme\nole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän\nmuhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö\nkuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion\nkustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy\nvälittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet\nputipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen\nprosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä\nkorkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon\nsuostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori\ntuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha\nsaituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee\nHarpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin\nettä nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut,\nviekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja\nuskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen\nkohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet,\nkun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa -- mielettömänä ja\nraivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa\n-- teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa\nparannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy\nsyntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.\n\nJa te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja\nte, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat -- suuret kirjailijat,\nse on tietty, ainakin itse mielestänne -- teidän olisi pitänyt omistaa\niltahetki Molièren _Femmes savantes_'in (Oppineiden naisien)\nkatselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit\novat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi\njälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden\nkaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat\nja naiset -- sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina\nnaisten kirjallisessa akatemiassa -- ovat muodostaneet keskinäisen\ntoistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä\nsuurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä\nnimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä\nsattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi;\nenempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys\nhypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana\ntoistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla\nkorotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti\nkarkeuksia ja persoonallisia solvauksia -- se \"polemikoi\" -- ja minusta\non ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet\nsormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden\nperuukkien kanssa. _Pulvis et umbra!_ Ei nerokaan, ei ainakaan\nitsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten\ninhimillisten heikkouksien yläpuolelle.\n\nSuvaitsetko että kerron jotain muutakin \"siveysopillista\"\nVaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä _Les\nfilles de marbre_, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa\nPerikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin\nja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt\novat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden\nkatselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy\nluopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne\nitselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa\nratkaisemaan. Diogenes saapuu. \"Tyttöjen\", sanoo hän, \"tulee itse\njollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen.\"\nVeistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa --\nGorgiaalle. \"Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina\",\nsanoo Diogenes; \"he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta\nkohti!\"\n\nNyt alkaa kappale. Muutamaan komeaan puutarhaan Pariisin läheisyydessä\non asettunut seurue nuoria tuhlaajia ja sen lajin hienoja naisia,\njotka, niinkuin V. Hugo heistä sanoo, _qui vendent le doux nom\nd'amour_. Samppanja kuohuu, soitto soi; muuan vieraista laulaa erään\npolkan _à pièces d'or_, jota nykyään soittavat kaikki Pariisin\npositiivit ja jonka katkeran ivallisia kupletteja tahdikkaasti säestää\nkultarahojen kilinä laulajan kukkarossa.\n\n-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän kevään tuoksuja ja ruusujen\npunerrusta ja kesäillan tyyneyttä laaksossa, jolloin karja palaa\nlaitumelta ja kuu nousee kirkkaana puiden latvojen yli? Ei, ei, ei; se\non ... (kuulemme kultarahain kilisevän kukkarossa).\n\n-- Mitä Marco rakastaa? alkaa hän uudestaan. Rakastaako hän kodin\nrauhaa ja puolison rakkautta ja kultakiharaisen lapsen ihanaa ääntä,\nlapsen, joka hymyillen kietoo käsivartensa äidin kaulaan? Ei, ei, ei;\nse mitä Marco rakastaa, se on ... taasen jatkaa kullan kilinä\nkatkaistua lausetta.\n\nVielä kerran laulaa laulaja:\n\n-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän hyveen vaatimatonta palkintoa,\nvai omantunnon rauhaa, vai kunnian loistetta, vai kuolematonta nimeä,\nvai kaikkea sitä, mitä maailman jaloimmat pitävät korkeana ja pyhänä?\nEi, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... ja kaameasti vastaa kulta\nkolmannen kerran Marcon rakkaudenkysymykseen.\n\nRauhaa rakastavat ihmiset, Betty, ne jotka asuvat kaukana harhateistä,\nkuten sinä maaseudun rauhassa, ne eivät tunne tämän vastauksen\nkammottavaa totuutta. Noiden kultarahojen kilinä, mikä jok'ainoa kerta\nsekaantui viehättävään soittoon, kaikui alati korvissani kun kuulin _à\npièces d'or_ polkkaa esitettävän, ja koko kappale oli mestarillisesti\nrakennettu samalle teemalle.[17] Marco, jota demoonisella\nviehättäväisyydellä esitti madame Fargeuil, on vaarallisin sireeni, mikä\nvielä milloinkaan on vienyt nuorukaisen turmioon. Kuplettien ainoa\nnäkyväinen vaikutus on ylenkatseellinen hymy kaunottaren huulilla. Tulee\nsitten nuori maalari nimeltä Rafael, ilosta loistaen; hän on äsken\nsaanut näyttelyssä korkeimman palkinnon, hänen harvinainen neronsa on\nherättänyt yleistä ihailua, hän kohottaa katseensa loistavaa\ntulevaisuutta kohti ja tämä ilahuttaa hänen köyhää äitiään, jonka ainoa\ntoivo ja tuki poikansa on. Rafael raukka, hän ei tunne maailmaa, Marcon\nkäärmeenkatseet vangitsevat hänet heti ensi silmäyksellä ... \"_qu'elle\nest gentille_!\"...\n\nKun seurue poistuu, on nainen jo hänen käsivarressaan. Säästän sinulta\nkolmen seuraavan näytöksen kuvaamisen kappaleen loppuun saakka, ja\ntahdon ainoastaan mainita että tämä lahjakas ja rakastettava\nnuorukainen joutuu, niinkuin tuhannet ennen häntä ja tuhannet hänen\njälkeensä, viettelyksen uhriksi. Turhaan häntä varottaa ystävyys;\nturhaan virtaavat äidin kyyneleet; turhaan hän koettaa ehkäistä\npoikansa lankeemista hyvän, viattoman tytön rakkauden kautta; turhaan\nnousee hänen oma jalompi luontonsa demoonien houkutuksia vastaan;\nvoimattomana vaipuu sivellin joka kerta hänen kädestään; demoonit\nvoittavat; Marco riemuitsee, kunnes ikävystyy uhriinsa ja jättää hänet,\njolta hän on elämänonnen ryöstänyt, uuden rikkaamman saaliin tähden.\nRafael on muutamissa kuukausissa läpikäynyt kaikki ihastuksen,\nmustasukkaisuuden ja epätoivon asteet:\n\n    \"Der Wahn ist kurz, die Reu ist lang!\"\n\nViimeinen isku hänet musertaa; hän palaa hyvän enkelinsä, äitinsä luo,\npäättäen tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta liian myöhään; hänen voimansa\novat murtuneet ja nuorukainen, josta ehkä olisi tullut maansa ja\naikansa ylpeys, vaipuu kuolemaan hukkautuneen elämänsä ja rauenneiden\ntoiveittensa pirstaleille.\n\nSellainen on tämä kappale. Ainakin satatuhatta tuon suuren,\nkevytmielisen kaupungin asukasta on sen nähnyt, ja harvat ovat menneet\ntiehensä saamatta pysyviä vaikutuksia. Ja jos useimpiin nähden onkin\nkäynyt niin, että \"linnut ovat tulleet ja syöneet ne\", niin on noiden\nvaikutusten kuitenkin monessa täytynyt kantaa hyviäkin hedelmiä. Ja\nitse nuo onnettomat, Marcon langenneet siskot todellisessa elämässä --\nmahdotonta on ettei johonkin heistä olisi pureutunut Marcon katseen\nmuisto, kun hän yhdellä ainoalla, puoleksi tukehtuneella huudolla\npaljastaa sielunsa sisimmän:\n\n-- Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!\n\n_Sellainen_ voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä\nesittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.\n\n\n40. Loppusanoja teaatterista.\n\nKaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja\nBaucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä\nvuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja\nmaaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän\nhiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he\neivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he\nrakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain\nnuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä\nkatsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät\nmilloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on\nhän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä.\nTapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla\non paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan\nsupistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja\nhänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he\nmaalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt\nkäärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen,\nitsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii\nyhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan\nlempikissankin.\n\nSillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva\nmenee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun.\nMaalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:\n\n-- Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi?\nPieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä\nmatkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta\nilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan\nhyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä\nmatkalle.\n\nMutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole\nsitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa\naikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa.\nHän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa;\nkyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.\n\n-- Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja\nkaraistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan\ntoiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen\npienimmistäkin tarpeistaan. -- Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä\nolisi silloin hänen luonaan!\n\nMatkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin,\nitsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa\nettä hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen\nlähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon\nisännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän\nei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin\nvärein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana\nkurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät\nkatseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti\nkodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka\njäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja\nilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu,\nhän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän\non jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään\nvarten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan\nkokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.\n\n-- Madame -- sanoo hän mielentilansa osotukseksi -- _rappelez votre\nchat!_ -- kutsukaa kissanne sisään!\n\nNäin kappale loppuu.\n\nNäytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä _Le village_,\n\"Kylä\", tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein\nyksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella\nhienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella,\nettä se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa\nnäyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja\nmadame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua\nettä kyyneleitä, ja sillä oli -- kunnia terveen maun -- loistava\nmenestys.\n\nVielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi _La joie fait\npeur_, \"Ilo pelottaa\", jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin\nkuollut madame Emile de Girardin.\n\nMuuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori\nupseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä\näidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman\nmorsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin\nkantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he\nhänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha\npalvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta.\nJa se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat\nuskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian\nkatkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.\n\nKuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei\nolekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut\nvankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle\nomaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja\nja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on\nvoinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän\nkiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta\npudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän\nyksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa,\nkäyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista.\nSisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken\nkekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä\nhulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja\nlankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen\nnuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän\nyllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle.\nVihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä.\nEdellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan\ntappaa hänet.\n\nNämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä\nhyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille\nsaattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen\nkirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi\nmilloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan.\nÄidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat\nkauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti\nsaattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu,\nja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden\ntarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden\nristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden\nkoomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet;\näiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen\nvakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä\nharvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä _ei voi_ kukaan pettää; hän\nrepii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen\nympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen\nsyliinsä.\n\nRatkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se\nantaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin\ntulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on\nrohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla,\nJumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei\nmenehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.\n\nUudistan vieläkin, Betty: _sellainen_ voi teaatteri myöskin olla.\nOlen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan\nmaailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne\nkäsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja\nsivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän\npolttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan,\npuhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa\nettä nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin,\nettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista.\nPäinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä\nlevosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas\nei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia\nrajojaan ulommaksi.\n\nNe, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät\nteaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi,\nettä tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat\noppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele,\nettä juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat\nsuurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo\nrikkonut -- ja niin se on epäilemättä tehnytkin -- niin se johtuu\noikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se\nikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja\nverineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen,\ntaiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että\nteaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta\nyhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja\nvirheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe\ntäytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu,\nnäytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta,\nnäyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei\nhäiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken\nkaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy\nsillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka\nhillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme\nmiten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää\nmeillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole\nollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki\nsitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin\nnimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen\nvarjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos\nlappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja\nkelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan\nkäpristyneitä vaivaiskoivuja.\n\nMutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen\nkuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut\nyritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin\nolla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että\nnäyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia\nvihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan\njohdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että\ntieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa\nviskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja\nsentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän\nalaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille \"ein\nGräuel\". Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla\nrunoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta\ntaidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta\ntiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä\nhengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa.\nMutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto,\nja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen\nversomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa,\nkiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin\nvarusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille\nhyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla\nyksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa\npääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen\nmuodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan\nyksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset\ntavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.\n\n\"Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!\" -- Totta sekin. Tulemme\nmyöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana\nilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita,\nja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on\nepäilemättä ihmissyöjäin kannalla.\n\n\"Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!\" --\nKieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät\nkukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja\ntärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa\npuhjeta maaemon sylistä.\n\n\"Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?\" -- Mitä me\nhyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista,\nhyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista,\nmielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä\njoka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä,\nonnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden\nsukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta,\nisänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta,\noikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä.\nNiin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua,\nemme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää\nniillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä\npapiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan\noikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme\nnäitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja\nniistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi\nosottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn\nlämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin\nelämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat\neteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet\nniinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta\nitsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen\nvoimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot\nteaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan\niloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä\nsydämestäsi -- sillä siellä on sen sija.\n\n\n41. Ylienkeli Mikael.\n\nLuovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin\nyhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa\nsuurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän\nkuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet!\nPitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta\nkruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV\nvietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä\nvallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta\nlähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli\nsinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi\npuettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen\nhuoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja\ntahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis\nNapoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja\nlensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna\n1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä\nyhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on\nvuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt\nkaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset\njalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit,\nkunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet\ntyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä\nFrans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja\nNapoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.\n\nLouvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan\nja taiteen yhdistämistä -- noiden inhimillisen kunnianhimon kahden\npäämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä\nkuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä\nkuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi,\nkatselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin,\nkuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.\n\nLouvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle\nhaluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2)\nantiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset;\n5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (_musée des\nsouverains_); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset\nmuinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11\nalgierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat\näärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi\ntiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä\nnäistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä\nmahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain\nNiniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset,\njättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut\nkivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa\nnykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme\nsanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa\nnukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin\ntahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n\ntekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme\nosanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään\nRanskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme\nkuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on\nhiukan kaikille tarjottavaa.\n\nLouvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen\nyleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan\nkukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten\nja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta\nkaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen\nnähden -- joiden joukossa _Galerie de Medicis_ vilisee Rubensin\nvoimakkaita kuvia -- on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu\nkuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin\nniistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista\npainos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät\nkolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo\nainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi\nsiveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (_Palais des beaux\narts_) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille\nteoksille.\n\nLouvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä\nminkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille\npyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on _Salon carre_,\njoka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin\npolttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä\nperhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] -- taulu, joka saattoi Frans\nI:n lausumaan että \"suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden\nkanssa kuolemattomuuden kunnian\". -- Correggion ihana Antiope; Murillon\nkuuluisin madonna (_l'immaculée conception_), joka on maksanut 615,000\nfrankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat\navaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle\nI; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä\ntäytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin\nRampa -- nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä\nvoimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä\nsalia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen\nsijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista\njokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun\narvoistani et näe kenties enää milloinkaan! -- pysähtykäämme mieluummin\nerään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin\narvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä,\nDresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa\nkangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.\n\nKatsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä\nkallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä.\nTässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman,\nihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä\nhäämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko\nmaanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys,\nmitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat\nPimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa -- sama olento, jota Milton\non sattuvasti sanonut \"enkelin raunioksi\" ja jossa vielä voimme huomata\nhänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On\nmyönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on\ntäytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan\naikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin\nSaatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää,\nnimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena,\nnäyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen.\nPimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut\nkätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä\nhyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset\nliekit.\n\nMutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim.\nettä hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha\nmaassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen\nvoittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo\nylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa\nihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä\nylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa,\nliidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä\nkannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa\nallansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja\nkullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin\nsuunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen\nolentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta\nsamassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota\ntäydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla\nsanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella\nja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja\nintohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen\noikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan\nvoimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.\n\nSanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä,\nniistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta,\nmutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen\nmadonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän\nlapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja\ntuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole\nmitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita\nkohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä,\nmaallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.\n\nEpäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan\nRafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo\nmyöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin,\nniinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla\naloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli\nei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle.\nTuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole\npäättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan,\nmutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun\nmuassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa\nHoloferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän\npitää kädessään hänen katkaistua päätään.\n\nLouvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu.\nSiinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka\non kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt\ntungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä\nkäärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen\ntuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä\nvarusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan\nlohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme\nnuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta\nvapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta\nkäsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä\nala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja\nylevään kauneuteen nähden.\n\n_Suuri_ Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu\nkirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty\nhallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden\nja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi\nasettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle.\nVarmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu,\nja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta\ntulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita\nmiten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella\nseisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana,\nkristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat\nkunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle\nkuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät\nmestarit ovat turhaan tavotelleet.\n\n\n42. Saint Cloud, Versailles, Trianon.\n\nMinulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja\njalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden\nesineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien\nmuistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin\nkappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen,\nmarmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia\nsellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla\nsellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on\nnostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat\nrakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; _niiden_ merkitys\njälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät\nvahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa\nedellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että\nrakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja\naikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet\nainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle\nvuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan\naikeita.\n\nNämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja\nheikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan,\nmaurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset\nSans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta\nkansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta\nkukaan ei jäljitellä Versaillesia.\n\nEräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa --\n_les grandes eaux_, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli\nsangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot\nsiilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien\ntritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon\nihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo\nihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita.\nIhmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen\nmyymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin\nkaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli\nvalinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja\npitivät sydämellistä iloa \"maalla\". Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla\noli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat\nvarjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja,\nrauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.\n\nLinna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on\nsyntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: _l'empereur\nest là_; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p.\nnähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan\npuiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko\nvetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti\npuiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja\nmyöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan\nsaattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie,\njotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan\nmahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa,\nkukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin\ntahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä\nnurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin\nkytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.\n\nVietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen\nsiellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi\nkokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta\nsamalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi\nniinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien\nläpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä\nsuureksi -- häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki\nlokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä.\nMiltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet -- hänen\nitämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat,\nuskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen --\nainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet\nhänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään\nelähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän\nvaltansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on\ntuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa\nkulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se\nyksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin\njälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja\nimartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten\nhautojensa ääressä.\n\nVersaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka\nhelmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät\nlähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta\nkukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja\nkulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään;\nja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja\nsivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina,\non liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia;\nkokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan\nyksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä.\nMieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden\npoikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina\nkuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden\naikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan\nkeveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet _le tapis\nvert_ nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla\nkukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat\nrappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, _le\nGéant_, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen\nhävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa\nlauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen\ninhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.\n\nYksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat.\nYksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko\nkuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien\nasukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita\nkeskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse\nRanska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä,\npitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja\ntaltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja\nXVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä\nsotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous -- ja\nmestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan\nsalin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah\nmuuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki\nhenkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää\ntänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka\nesittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta\neivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu\nniissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut\nsuurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle\nvalokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina.\nMillainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta\nja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä\nja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja\nGabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on\nmarmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme\nRanskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen -- no niin, tuolla on\njuonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla\nMontespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen\nrinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!\n\nVersaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri\nja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin -- huvimajoihin palatsien\nvieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on\nperhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston\nkallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja --\nhuvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.\n\nKaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä -- kauniit herttuattaret,\nloistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka\nantoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon --\nkaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan\nhengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja\nvakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan.\nTätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.\n\n\n43. Rahapaja. Père Lachaise.\n\nOlen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla\nvieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä\npäivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle\nja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.\n\nRaha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä,\npankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan\nLontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset,\non se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa,\nälykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret\nmäärät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin\nSveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki\nkäy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat\npronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia\nsoun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän\nmonien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden.\nSen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne\nlyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin\nsamallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot.\nJokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja\nlattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.\n\nAvaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain\nvaromme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain\nhopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno\nrauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta\nsuppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja\nsitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin\npussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän\nkolkutellessaan _nervus rerumia_, sitä mahtia, joka maailmaa\nhallitsee. Ping -- pang -- kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos,\nalkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa\nkourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja\ntuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja -- kultainen vasikka, jonka\nympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten\nleimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa\nja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen,\nylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman\ntorilta. Ping -- pang -- kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja\nItämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa\nkuuntelee kuin ihaninta soittoa -- raha soittaa säveltä sen meluavaan\nrautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien\nkuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang -- silloin kurkistaa\nkommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen\nja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja\npiilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka\nrauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille,\nse jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen\noikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta\nmailta -- pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt,\nraha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan\nusko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu,\n\"maahan putoova lehtikin heitä pelottaa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nRahan kehdosta suuntasin kulkuni kuolleiden kaupunkiin Père Lachaiseen.\nTulemme sinne kansanvaltaisuuden kuuluisan muurahaiskeon, S:t Antoinen\nesikaupungin, ja pitkän yksitoikkoisen kadun, La Roquetten kautta, joka\njohtaa Barrière d'Aulnayhin hautausmaan portin luona. Tämä tie on\nsopiva valmistus; haudat heittävät sille varjojaan. Molemmin puolin\nkatua nimittäin on myymälä toisensa vieressä, joissa kaupitaan\nkaikenmuotoisia hautapatsaita mitä erilaisemmista kivilajeista, sekä\npyhimyksenkuvia, rukousnauhoja ja ijäisyydenkukkia. Mieli käy\nkummalliseksi kulkiessamme tätä katua myöten, jossa elämä tekee kauppaa\nkuoleman ja surun kustannuksella ja jossa jok'ainoa hymyilykin tuntuu\nvarkaudelta sen vakavuuden kustannuksella, jota olemme haudoille\nvelkaa.\n\nMutta kun kulemme tuon ahtaan portin kautta, josta niin moni on astunut\nsisään koskaan enää palaamatta, silloin katse laajenee ja painostunut\nmieliala katoo, vaikka seisomme keskellä kadotusta. Sillä eteemme\nleviää laaja, kaupunkiin päin viettävä rinne, jota kaunistavat ihanat,\nvihreät puistokäytävät ja johon on rakennettu monta tuhatta pientä\nvalkoista taloa, jaettuna säännöllisillä kaduilla kortteleihin, mutta\nniin, että puitten varjot tarjoovat niille siimestä ja linnut laulavat\nniiden päällä. Näissä loppumattomissa pienissä valkeissa taloissa,\njoilla kullakin on oma numeronsa ja _concession à perpétuité_nsä\n(ikuinen omistusmyönnytyksensä) asuu kuollut Pariisi, haudan ylimystö,\njoka vielä Lethen toisellakin puolella tahtoo erottautua rahvaan\njoukosta. Abélardista ja Héloïsesta aina François Aragoon (nyttemmin\nmyöskin Bérangeriin) asti lepää täällä miltei kaikki, mitä Pariisi ja\nRanska on viime aikoina omistanut suurta ja mainehikasta, ruhtinaita ja\nNapoleonin sankareita lukuunottamatta. Sillä Père Lachaise, joka on\nsaanut nimensä Ludvig XIV:n rippi-isän mukaan siihen aikaan, kun paikka\noli jesuiittien hallussa, on ollut hautausmaana vasta 1804:stä alkaen;\naikaisemmat sen kuuluisista asukkaista ovat siis muutetut tänne muista\nlepopaikoista. Taide, joka lientää ja kaunistaa kaiken, on näille\nhaudoille tuhlannut kauniita veistokuvia, korkokuvia ja uurnia\nsellaisella runsaudella, että sen vertaista tuskin tapaa monillakaan\nhautuumailla. Tämä näky sekä tuo viheriöivä, valoisa, vapaa ja\nrauhallinen tunnelma, joka vallitsee tuossa ihmeellisessä kuolleiden\nkaupungissa, vaikuttaa että muukalainen, jonka kaivattavat ei ole tänne\nkätketty, vaeltaa täällä vakavana ja rauhallisena vaan ei surullisena,\nikäänkuin sopuun sointuneiden haamujen ympäröimänä -- täällä, minne\nkuitenkin on haudattu niin monta ennenaikojaan murtunutta sydäntä ja\nniin monet pettyneet toiveet.[21]\n\nNuo pienet valkeat talot ovat rakennetut hautojen päälle, niihin on\npiirretty samat kirjotukset ja ne ovat oikeastaan aijotut\njälkeenjääneiden rukouskappeleiksi. Luulin ensin että useita noita\nkappeleita valaisi alatipalavat lamput. Mutta se oli harhanäköä. Ovea\nvastapäätä olevalla seinällä oli pieni ikkuna, jossa oli värjättyä\nlasia, ja kun auringonsäteet taittuneina tunkeutuvat pienen ruudun\nkautta kappeliin, luovat ne sinne salaperäistä hohdetta, ikäänkuin\ntunkeutuisi ikuisuuden säde aina haudan pimeyteen.\n\nPère Lachaiseen haudataan sentään köyhiäkin, kun ne ovat kuuluneet sen\nalueeseen; mutta lyhyen ajan päästä, muistelen sitä kymmeneksi\nvuodeksi, täytyy heidän jättää sijansa uusille tulokkaille. On kallista\nnukkua tuossa marmorikaupungissa. Tännekin ulottuu siis rahan valta.\nMonien tunnettujen ja tuntemattomien nimien joukossa luemme erään\nruotsalaisenkin: aikaisin poismenneen nerokkaan Hjalmar Mörnerin. Sitä\nnuorta, kallisarvoista suomalaista nimeä, jota hain, en löytänyt täältä\n-- se on piirretty yksinkertaiseen kiveen Mont Parnassen hautausmaalle\nja sen päällä suhisee kotimaan kuusi.\n\nKun seisomme Père Lachaisen korkeimmalla kunnaalla, leviää yltympärinsä\nlaaja näköala; toisella puolen äänetön, rautateiden risteilemä tasanko\naina Saint Cloudiin ja Vincennesiin saakka; toisella puolen jyrisevän\ntulivuoren kaltainen suunnaton kaupunki, jonka äärimmäistä oikeata\nkulmaa rajottaa Barrière du Trône. Katse lentää kohdasta toiseen tällä\nmaailman hasardipelin suurella rulettipöydällä ja laskeutuu vihdoin,\nväsyneenä elämänkamppailun taistotanterien lukemiseen, taas valkeitten\nhautojen, vihreitten plataanien ja punaisten ruusujen tasalle tuonne\nkuolleitten kaupunkiin, haamujen hiljaiseen kotiin, jossa Ranskan\nkunnia ja Ranskan turhamielisyys sisarellisesti uinuvat surun\nvuoteella...\n\n\n44. Jäähyväiset Pariisille.\n\nRakastettavinkin kärsivällisyys, sellainen kuin sinun, hyvä Betty, voi\nvihdoin loppua. Vedottuani siihen noin viidentoista kuukauden ajan,\ntäytyy minun nyt vapauttaa sinut enemmästä vaivautumisesta näiden minun\nitämerenkuvausteni suhteen. Ellei se johtuisi tarpeellisesta säälin\ntunteesta, en tiedä miksi en näitä kuvauksia voisi jatkaa vielä toiset\nviisitoista kuukautta; niin tyhjentymättömiä ovat nuo milloin ihanat,\nmilloin uudet, milloin opettavaiset taulut, jotka näyttäytyvät\nkatsojalle Euroopan suurissa sivistysmaissa yhdeksännellätoista\nvuosisadalla. Myönnän että luovun siitä vastahakoisesti, sillä moni\nepäselväksi himmennyt kuva kirkastuu jälleen, kun sen kiinnittää\npaperille ystävää varten, ja moni ajatus, joka on uinunut ensimäisten\nvaikutelmien hämärään kätkettynä, herää valveille ja saa selvemmän\nmuodon, kun se on tehtävä muille ymmärrettäväksi. Toiseksi on asioiden\nsisäinen puoli pääasia, ja kaikki riippuu siitä, että käsitämme sen\nselvästi, varmasti ja yleispätevästi; mutta niin tapahtuu harvoin\nollessamme pyörteen keskellä, joten sellaisen matkan hyöty riippuu\npaljon siitä selvyydestä, minkä perästäpäin onnistumme noista sekavista\nmielteistä saamaan.\n\nKuinka paljo onkaan vielä muistelemista ja kertomista tuosta samaisesta\nPariisista! Olin aikonut viedä sinut Collège de Franceen ja Nisardin\nluennoille; erään pariisilaislyseon tutkintoon kahdensadan univormuun\npuetun koulupojan keskelle; suureen 800,000-niteiseen kirjastoon;\nPalais de justiceen kuullaksesi erään myrkyttäjän kuulustelua.\nOlisimme sitte kuunnelleet erään konservatoorion konserttia, jossa\nyhdeksänkymmenen ankarasti tutkitun soittotaiturin orkesteri sekä yhtä\nmonen täysinkehittyneen laulajan ja laulajattaren kööri yhdessä\nesittivät Beethovenin c-moll-symfoniaa, Haydnin kansanhymniä,\nkatoolilaista virttä, Spontinin Vestalia, Weberin Oberonia, Grétryn\nChant d'Anacréonia ja Mendelsohnin Kesäyön unelmaa. Olisimme käyneet\nLuxembourgin taulukokoelmissa ja pysähtyneet katselemaan Horace\nVernetin Judithia, Delacroixin Scion verilöylyä ja Danten\ntuonelanmatkaa, tahi Couturen ihmeteltävää Rooman häviötä tai Müllerin\nliikuttavaa hirmuhallituksen viimeistä uhria, jossa André Chénierin\nsilmät seuraavat meitä minne ikänä menemmekin. Emme olisi laiminlyöneet\nkauniitten taiteiden palatsia lukemattomine muistomerkkeineen,\nhautapatsaineen, veistokuvineen ja tauluineen. Olisimme katselleet\nIvanhoen turnausleikkejä, jolloin Hippodromissa esiintyy sata\ntaideratsastajaa keskiaikaisessa komeudessa. Olisimme katselleet\nElyséen kenttien luona olevaa dioraamaa, jota on pidetty maailman\nparhaimpana. Olisimme hankkineet itsellemme pääsyn laupiaitten sisarten\n_crècheen_ eli lastenseimeen S:t Antoinen esikaupungissa, tuohon\nkapalolasten kokoelmaan, kehto kehdon vieressä. Olisimme viettäneet\nyhden aamupäivän Halles centralesin kirjavien joukkojen keskellä taikka\nkatselleet noita kallisarvoisia vesijohtoja, jotka avaavat juoksevat\nsuonensa joka talossa ja kadunkulmassa. Olisimme laulaneet \"Maamme\nlaulun\" eräänä juhannuspäivänä Palais Royalissa, tai jonakin iltana\nhurmaantuneet Boulevard des Italiensin varrella olevien kahviloiden\nsatumaisesta loistosta. Olisimme ottaneet vaunut ja ajelleet Boulognen\nmetsään jonakin iltapäivänä neljän ja kuuden välillä, kun hienosto on\nulkona kävelemässä, ja olisimme vertailleet sen keinotekoista,\nkaivettua järveä joutsenineen, veneineen ja höyrylaivoineen meidän\npohjoismaisiin todellisiin järviimme, joissa niinikään joutsenet uivat,\nmutta ainoastaan keväällä jääkappaleiden keskellä... Mutta miksi\nmainita kaikkea tuota ja vielä muutakin, joka kuitenkin todellisuudessa\nvoittaa rohkeimmatkin kuvaukset?\n\nTahdon ainoastaan lisätä muutamia sanoja tämän leiskuvan\nvallankumousten pesän tulenaroista aineksista, jotka niin usein ovat\nEurooppaa värisyttäneet. Ranskalaisten luonteessa on jotakin ulospäin\nsuunnattua ja ulospäin pyrkivää, jonkatähden myöskin ulkopuoli, pinta\nja muoto näyttelee siellä suurta osaa. Ranskalainen uneksii aina\nmaailmanvallotusta, ja jos hän ei sitä saavuta, niin hän haluaa ainakin\nhäikäistä, loistaa, hämmästyttää ja vetää puoleensa. Samasta syystä\nkääntää Pariisin yhteiskunnallinenkin elämä loistavimman puolensa\nulospäin. Koti on siellä ainoastaan paikka, jossa levätään kodin\nulkopuolella vallitsevasta melusta. Minulle on kerrottu että rikkaat ja\nylhäiset elävät nykyään sangen yksinkertaisesti omassa kodissaan sekä\ntyytyvät vähempään huonemäärään kuin varakas käsityöläinen Suomessa tai\nRuotsissa. Mutta niin pian kuin on kysymyksessä _itsensä\nnäyttäminen_, olkoonpa se juhlassa, tanssiaisissa tai julkisessa\nelämässä, silloin on ylellisyydellä tuskin rajoja. Nykyinen hallitus on\nantanut loisteliaisuudelle yhä suurempaa yllykettä kolmesta syystä:\nensiksikin herättääkseen itse kunnioitusta, toiseksi antaakseen hyville\npariisilaisilleen ajattelemisen aihetta ja kolmanneksi kannattaakseen\nPariisin teollisuutta, joka elää paraastapäästä ylellisyystavaroiden\nvalmistamisesta. Tämä suunnitelma on niin loistavasti onnistunut, että\njärkeviä pariisilaisia itseäänkin pelottaa. Toinen juhla pyrkii\nvoittamaan toisen loistossa, toinen puku toisen suunnattomassa\ntuhlauksessa. Muotiliikkeet, silkkitehtaat ja kultasepät tuskin enää\nvoivat valmistaa niin kalliita esineitä kuin vaaditaan; kaikkien viiden\nmaanosan herkut tuskin enää riittävät ylellisyyttä tyydyttämään;\nkauppapuodit, joita kaikkialla koristaa peilit ja kristallit, tuskin\nenää kykenevät asettamaan loistavia tavaroitaan kyllin edulliseen\nvaloon. Tämän ärsyttävän ylellisyysnäytelmän näkee köyhä, usein\nleivätön työmies joka päivä silmäinsä edessä. Joka päivä hän näkee\njossakin vietettävän tuhlaavaa juhlaa, missä tämän maailman onnelliset\nnauttivat yltäkylläisyyden hekumaa. Joka päivä hän näkee boulevardien\nja Elyséen kenttien vilisevän kullattuja ajoneuvoja ja hohtavia pukuja.\nJoka päivä hän kulkee loistavien kahviloiden ja muotikauppojen ohi ja\nsivuuttaa rahanvaihtajien konttoreja, joissa on korkeat latajaat\nkultarahoja ikkunoissa, ja herkkukauppoja, joissa kaikenlaiset\nylelliset herkkupalat ärsyttävät hänen nälkäistä vatsaansa. Ja kun hän\nsitten palaa viheliäiseen asuntoonsa -- sillä useimmat Pariisin\ntyömiehet asuvat huoneiden puutteen vuoksi ahtaissa, kelvottomissa\nasunnoissa ja monilla tuhansilla ei ole ensinkään asuntoa, vaan\njättävät lapsensa _crècheen_ ja syövät ja nukkuvat itse yleisissä\nlaitoksissa -- silloin johtuu alati hänen mieleensä tuo viekotteleva\najatus: enkö se ole minä, joka työlläni pidän yhteiskuntaa pystyssä? Ja\nkuitenkin minä olen köyhä, nälkäinen, elämän nautinnoista sulettu; nuo\ntoiset, jotka eivät tee työtä (sillä hän ei tunne muuta kuin\nruumiillisen työn), riistävät minulta kaiken!\n\nTästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen \"omaisuus on varkautta\"\nja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo,\nkenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että\nvaltio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän\ntappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille\ntyötä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään.\nMutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia\npaikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat\nvieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei\ntunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta\ntai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia\nvertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu\nuseimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa.\nPariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin\nlohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen\nasemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla\ntavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan\nhemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen\nkuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita -- paha\ntapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että\nPariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa\nnoita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä\nedes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja\nvallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana\nhetkenä voi taasen huutaa: \"miljaardi rikkailta!\"\n\nLudvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin\nlinnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää\nparemmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä\nkatujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset\nmahdottomaksi -- millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava.\nNykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään\nTalleyrandin lausunnon totuuden: \"pistimiin saatamme nojautua,\nmutta niiden päälle emme voi istuutua\". Sentähden hän asettuu\nkansanvaltaisuuden \"leveälle pohjalle\", joka kaikkina aikoina on ollut\nyksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä\nuusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että\nsivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon,\nettä samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää\nvastaisia sammutusaineitakin.\n\nEräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen\nvirtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset\ntuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois.\nSillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että\nheikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa\ntai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa\nvastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä.\nKaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat\naikaansaaneet -- ja sitä ei ole vähän -- ei olisi kyennyt nostamaan\ntätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä,\nellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan,\nsyttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia,\nuhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen,\nritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin -- sanalla\nsanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet -- vielä tänään vetäisi meitä\npuoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla.\nOlkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin\nmaailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi\non nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä\npäivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen\nmellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja\nvaltiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki\nkadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian\nFilipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi\nkaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.\n\n\n45. Kööpenhamina.\n\nMinun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin\nkokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista,\nrakastettavasta Kööpenhaminasta.\n\nEräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin\nkello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla\nKieliin, menin illalla kello 9 \"Zephyr\" laivaan, saavuin kello puoli\nviisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia\nsamoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani\nkahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin\nseitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä\njonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu,\nja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.\n\nKiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen\ntasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel\nsijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti\non milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin\nviljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka\nnäkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää,\npyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä\nlämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan\nproosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria\nmiehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä\nkansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että\nkunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut\ntanskalaisia herneitä Idstedin luona -- aber darum keine Feindschaft!\n\nSuomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja\nystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin\nmeidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on\nkuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita,\nkorkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus,\nmonessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän\nvertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja\nseurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta\nkaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja\nvaloa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.\n\nKun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä\nKööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala\nolisi jotakuinkin laaja -- ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin\nennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista\nÖsterportiin -- vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman\nrakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden\nvuoksi.[22] \"Kongens nye torv\" kadottaa kokonaan arvonsa\nJungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat\nrakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit\nrakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat\nlikistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan.\nMuukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita\nkimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa\nulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa\nvaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä,\n\"Rödgröd med flöde\", \"Frokostbevertning\", \"Her faaes kolde spise\", \"Her\nforfaerdiges handsker\" ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään,\nherkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen \"pelsefrakin\" tai\n\"mustan hameen\", ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa\nkaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin\nsuuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: \"kun for\ngaaende\", ja \"Ophelia\"-laivalla oli ilmotustaulu: \"ild maa ikke bruges\nundtagen i dampmaskinen\". Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys\nkanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää\nsikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti\nseuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig\nlidt ild af Deres cigar? -- Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! --\nJeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. -- Ingen aarsag.\n\nLyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa\nräikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden\nsilmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan.\nMutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten\nkeskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta,\nniin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään\nkäytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta\nnaurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat\nhänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen\nhuumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja\npohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää\n_viihtymisen_ tunnetta -- se on oikea sana -- jota he turhaan ovat\nhakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa\ntuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton\nhyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan\ntaideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista\ninnostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa\nkyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä\nse on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän\nsanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin\nälyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.\n\nThorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa\nkokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut\nKööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa\nenää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä\nylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa\nrunsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat\nmestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä\nvapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin\nhänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä\nerotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta\nViaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka\nmarmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset\nhymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan,\nsillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On\nihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut\nuudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se\nrajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja\nkaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun\nsen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret\nkuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania\nyksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia,\nrohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen\nkalliosta: _täällä_ yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa.\nSeuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina\nviimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on\nmaailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen\npalvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja\nhenkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta\nsen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt\nenemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan\nkuolevainen ennen häntä ole kyennyt.\n\nVoin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän\nsuhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin,\nsopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja\nkuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri\ntunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle\n-- siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää\nvalonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin\netsii rakastettua synnyinmaata -- siellä sanomme itseksemme: _täällä\nasuit suuruus!_ Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa\nantiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan,\npaimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan\nlinnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on\npulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan\nunohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata\nluetella -- silloin sanomme: _täällä asustaa sulo!_ Ja kun sitte\nastumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin\nympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä\nhartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima -- silloin sanomme\nitseksemme: _täällä asuu rakkaus!_ Silloin olemmekin lausuneet\nkaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa.\n\"Suurin\", sanoo Paavali, \"suurin näistä kolmesta on rakkaus!\"\n\nThorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina\n1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla\nvaroilla. Sen eriskummainen muoto -- kaksikerroksisten matalain\nhuoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio -- ilmaisee sen olevan\ntarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että\nkoristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista\nhautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on\nThorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen;\nmuut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia\nkuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä.\nVuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja\nneljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja\nmaailmalle hänen kuolematon hautansa.\n\nJos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä\nFruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei\nole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että\nJumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa\nyksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin\nFruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti\nprotestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää\nmiltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen\nainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on\nneljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain\njäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja,\nalttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena,\nsimpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon\nkeskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle\nylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien\nkuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi\nkumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein\nrinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi\nvieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.\n\nThorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen\nteostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita\ntaideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä\ntauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja\nRosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä\nmarmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on\ntoista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager)\nkokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat\njotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi.\nYksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien\njättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti\nvalmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan\nja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle\nannetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on\nHelsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku.\nKunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin\nhistoriaan.\n\nUusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo\nkeveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa,\njonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin\nkorkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli\nparaikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä\npuhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi\nuskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita.\nSiellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika\nperustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain\n-- asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.\n\nMyöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa\nvaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli\nsuljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen\nympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin\nnäyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman\nteaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli\nuutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti\nhaluavansa käydä Suomessa, \"nähdäkseni -- sanoi hän verrattomalla\nveitikkamaisuudellaan -- ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan\nsamallaisia kuin kaikki muut\". Vastasin että olemme suljettu,\nyksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole\nhuolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän \"oli kuullut\nniin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän\nmaan\". Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään\nkeskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin\nsydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän\nlupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin\nkesävierailulla.\n\nKööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään\nlämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo\nrakastettavat taiteilijat.\n\nAinoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja\nja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta\non kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä\nansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä\nmieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä,\npilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja,\napinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen\nja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia,\ntorvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta\n-- kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin\nmitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa.\nJa tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena\niltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia\nmeteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa\nkansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan\nriitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on\nkaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se\nosottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla\non, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin\nsulkemalla se pois kaikista muista huveista.\n\nJos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta\ntullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on\nluonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat\nvallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään\nNörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden\nrintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina\nsinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg,\nFrederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri\nvalkoisine purjeineen -- ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden\nja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena\nDyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa\ntarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi\nDyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän\niloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään,\nhuolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen\nvieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat\nuudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset \"Kirstin Pils\nkildestä\" kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja\nneitoset \"skovbalissa\" sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät\npohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä\nojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen\njalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen\nlaulunsa nykyään on \"Den tappre landsoldat\". Vielä virittää pelimanni\nviuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat\npojat \"löbe kap om to mark og en örefigen\". Vielä paistetaan ulkona\nnurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä\npiparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä\nja jordbaerejä -- ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari\nespanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen\ntungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen,\nsiellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava\nkuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja\njonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa\noli sinä iltana \"skovfest\" laulajaisineen, bengaalitulineen,\npantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin\neräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat\nsunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan\nkunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää\nnyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja\nvaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei\nollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet\nDyrehavenissa.\n\nEräänä päivänä seisoin Kolminaisuudenkirkon pyöreässä tornissa, samassa\njohon Pietari suuri on ratsastanut aina tornin kattoreunukseen saakka,\nsillä siellä ei ole portaita, vaan ainoastaan sileä, leveä, ylös\ntorniin johtava kierteiskäytävä. Observatorio oli samassa tornissa,\nmutta sen kaukoputkia ei tarvittu; koko Tanskan pääkaupunki, koko\nkaunis seutu huvilinnoineen ja puutarhoineen, oikealla Amager,\ntaivaanrannalla Itämeren laaja pinta ja Ruotsin ranta, levisihe\nkirjavana tauluna tornin ympärillä. Tunnustan että se oli suloinen\nnäky, joka ei hevin mielestä haihdu, eikä suinkaan tarvitse olla\ntanskalainen eikä kööpenhaminalainen tunteakseen sydämensä laajenevan\nystävyydestä ja hyväntuntemuksesta. Tuota nähdessä tuntuu kuin nousisi\nympäristöstä korkeuteen ajatus: Jumala sinua siunatkoon vihreine\nsaarinesi, sinä rehellinen, urhoollinen Tanskan kansa, ettei meren\naallot sinua milloinkaan huuhtelisi kukkivilta rannoiltasi!\n\nEräänä iltana seisoin Klampenborgin niemellä. Hämärän varjot lankesivat\njo lehteviin pyökkeihin, illan kuu kohosi puiston yli hopeoiden\nItämeren laajaa, kirkasta pintaa, joka pienin kumaraselkäisin\nmainingein kostutti Seelannin vihreitä rantoja. Yksinäinen huilu\nsoitteli kukkulalla tanskalaista kansansäveltä ja etäämpänä hohtivat\nKööpenhaminan tulet. Kaikkialla vallitsi rauha, viattomuus ja ihanuus.\nSe oli liikuttavan kaunista; ne olivat pienen, onnellisen Tanskan\njäähyväiset!\n\nSitte keinuin Itämeren portin Juutinrauman kautta Kattegattiin,\nPohjanmeren hyökyaaltoihin; nousin maalle Helsingborgissa,\nHalmstadissa, Varbergissä ja ahkerassa Göteborgissa; ihailin Ruotsin\nsininauhaa: kiitettyä kanavaa, Trollhättanin voimakasta putousta,\nVeneriä ja Vetteriä, Motalaa, Vretaa, Södertelgeä ja kaunista Tukholmaa\n-- josta kaikesta olisi paljonkin sanottavaa. Kun viimeksi näin\nTukholman vuonna 1843, karautti vielä vanha Kaarle Juhana nuorukaisen\nnotkeudella Ladugårdsgärdetin yli, tarkastaessaan viimeisen kerran\njoukkoja kruununprinssin syntymäpäivänä. Nyt hän istuu yhtä ylpeänä,\nmutta liikkumattomampana, pronssiin valettuna Nya slussenin luona ja\n\"nuorisonruhtinas\", hänen jalo poikansa ja seuraajansa, on jo tullut\nvanhaksi, mutta hänen ympärillään on vanha Ruotsi nuortunut, sen kauvan\nuinuneet voimat heräävät ja uusi aika tekee tuloaan pohjolaan.\n\n\n\n\nLontoon-kirjeitä 1862.\n\n\n\n1. Tulo.\n\nLontoo, heinäkuun 23 p:nä 1862.\n\nPohjanmeren laaja, autio vedenpinta, niukalti pohjoismaalaisten\npurjehtijain kansottama, oli jo takanamme ja nopea höyrylaiva Gustaf\nVasa, jonka kuljettajana oli kapteeni Sjöberg -- yksi Ruotsin\nkelvollisimpia ja rehellisimpiä laivapäälliköitä -- tunkeutui varovasti\ntuhansien alusten välitse mutaista Themseä ylöspäin. Oli luoteen aika:\nlaakeilla rantamilla paljastui noin kahdentoista, kuudentoista jalan\nkorkuinen hiekkaviete, jolta vasta äskettäin oli vesi paennut jättäen\npeitteeksi ruman, harmaan liejukerroksen. Oikealla puolella\nkorvia huumaavaa vasarain ja höyrykoneiden räminää: rautakausi\nluomistilassaan; rautalaivoja telakassa, rautapalatseja tekeillä,\nmäärätyt jälleen hajotettaviksi ja Austraaliaan lähetettäviksi;\nkaikenlaisia koneita, jotka huomenna uutteroina työmiehinä lähtevät\nkaikkiin maailman ääriin. Vasemmalla Woolwich kuuluisine arsenaaleineen\nja taklauksesta riisuttuine laivoineen, jotka makaavat nyt kuin\nsiivettömät jättiläiskärpäset odotellen panssarilaivoiksi\nuudistumistaan, ja joen rannalla suuri, valkoinen, liputettu\nturkkilaisella vaakunalla varustettu höyryfregatti, nykyään Egyptin\nvarakuninkaan asuntona ja tänään niiden suurenlaisten pitojen\njuhlasalina, jotka hän pitää lord Palmerstonin ja Walesin prinssin\nkunniaksi. Kanuunat jyskivät paraikaa Woolwichissa: se on Armstrongin\ntykistö, jonka useita kippuntia painavat keilamaiset luodit murtavat\nmonitoorien rautaseiniä. Edempänä Greenwich puutarhoineen, muhkeine\ninvaliidihotelleineen, vedenpäällisine sairashuoneineen kaikkien\nkansojen merimiehiä varten ja tornikronometreineen, jonka mukaan\nLontoossa matkaajat asettavat kellonsa (Lontoo on ajassa puolitoista\ntuntia Helsinkiä jälempänä; olemme toki jossakin suhteessa aikaamme\nedellä). Vihdoin puristautuvat molempien rantojen huoneryhmät yhä\nlähemmäs ja edessämme on ääretön, levoton Lontoo -- jättiläissieni,\njoka imee itseensä kaiken maailman rikkauksien ja työteliäisyyden\nmehun, titaani joka ojentaa kaikkiin maan ääriin tuhannet kätensä,\nmilloin tukahuttaen, milloin elähyttäen, milloin houkutellen, milloin\nvalliten.\n\nMikä näky! Pitkien palatsirivien, torninhuippujen, kupoolien ja\nkorkeaholvisten siltojen välitse luikertelee hernerokan värinen virta,\njolla vilisee mastoja ja aluksia ja niiden lomitse pienet puhkuavat\nhöyryt mennä viilettävät kuin vesihyönteiset joka suuntaan. Ja kaiken\ntämän päällä kaartuu taivas niin mustana kuin tuomiopäivänä, ja sumu\nsellainen, jommoisen vanhat kuvittelevat vallitsevan maailman rajoilla.\nOnko se Lontoonsumua? Onko se kivihiilensavua, tuota joka on mustannut\nkaikki rakennukset ja sankarien kuvapatsaat tässä suuressa kaupungissa\nja joka nyt pilvenä samoilee tornien ja huippujen päällä? Ei,\nainoastaan vähäksi osaksi; se on ukkos-ilma, joka kaikkia ihmistöitä\nvaltavampana puhkeaa maailmankaupungin yli -- \"a thunderstorm burst\nover London on wednesday\", sanottiin sittemmin Times-lehdessä -- se on\nelementtien liikuntoa, noiden jotka voivat Kaikkivaltiaan yhdestä\nviittauksesta lakaista maailmasta kaiken inhimillisen suuruuden,\nylpeyden, koreuden ja rikkauden, niinkuin ne ennenmuinoin lakasivat\nSodoman, Atlantiksen, Liman ja Lissabonin!\n\nLontoolle (ja meille) onneksi ei tällä kertaa sattunut sellaista\ntapausta. Että _kerran_ on niin tapahtuva, että kerran on tuleva\npäivä, jolloin ylpeä Ilion raunioiksi sortuu, se on tunne, jota luulen\nmonen kanssani tuntevan luodessaan ensi silmäyksen Lontooseen, sillä\njuuri maailman suurimmat ja voimakkaimmat ovat aina vaarassa joutua\n\"jumalien kateuden esineiksi\". Mutta milloin tämä katoovaisuuden laki\ntoteutunee, se on vuosisatojen arvotus; jätämme sen asian kajoomatta.\n\nScandinavian hotellista (Minories Circus 1, City) -- jota sopivan\nasemansa, ruotsalaisen palvelijakuntansa ja kohtuullisten hintojensa\nvuoksi syystä voi suosittaa vaatimattomille suomalaisille\nmatkustajille, varsinkin jos eivät taida täydellisesti englanninkieltä\n-- lähdemme nyt retkeilyillemme Lontooseen, riistääksemme kiitävältä\nhetkeltä yhtä ja toista meitä eniten viehättävää. Lähetän tässä\nmuutamia katkonaisia kuvauksia, jotka eivät pyri esiintymäänkään muina\nkuin tilapäisen suurkaupungin-katselijan hajanaisina havaintoina.\nKaikinpuolinen Lontooseen tutustuminen vaatii vuosikausia; mutta\nmatkailija, joka ei ole kyllin rohkea tahtoakseen kaikkea tietää,\nkaikkea ymmärtää ja kaikkea arvostella (mikä on varsinkin saksalaisten\nja ranskalaisten varmankomea tapa, kunhan vain ovat hiukankaan pintaa\nhaparoineet) voi rauhottua tietäessään, että Lontoota on sekä\nkirjallisuudessa että sanomalehdistössä kuvanneet lukemattomat\ntaitavammat kynäniekat kuin hän. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyn\nkiinnittämään paperille päivän hyörinässä ylinnä ajelehtivia aineksia,\naijon muutamin harvoin piirtein luoda kuvan juuri nykyhetkestä, koska\nsen tunnelman aiheet pikemmin vanhettuvat ja koska koko Lontoon\nnykyinen mieliala riippuu siitä.\n\n\n\n2. Tukala aika.\n\nTullimiehen ensimäinen ei-virallinen kysymys, hänen astuessaan laivaan\nGravesendissä, kuului: \"minkälainen sato tulee Venäjällä?\" Tämä kysymys\nuudistettiin varmaankin jonkinlaisella levottomuudella useammassakin\npaikassa Englantia. Heinäkuun keskipaikoilla näytti sato toivottomalta\nsuurimmassa osassa yhdistettyjä kuningaskuntia. Alituiset rankkasateet\nolivat vahingoittaneet kasvullisuutta siinä määrässä, että tuskin\nuskottiin sen enää voivan kohota ja monin paikoin niitettiin\nkeskenkasvuinen laiho toivottomasti eläinten rehuksi. Sittemmin oli\njoku poutaisempi viikko, joka jossain määrin paransi toiveita; mutta\ntulokset jäävät varmasti siinä määrässä alle keskinkertaisen, että\nOdessan jyväaitoilla (jos niissä jotakin on) ja suomalaisilla\nrahtilaivoilla tulee ensi syksynä olemaan paljon puuhaa nälkäisen\nEnglannin ravitsemisessa. (Ohimennen mainittakoon että Lontoon\nleipurien leipä, vaikkakin nisuista, on jotenkin huonoa, mutta muuten\nkyllä terveellistä, koska se leivotaan suureksi osaksi ilman hiivaa).\n\nTärkeämpää on kuitenkin se tavaton hälinä, minkä \"King Cotton\",\nKuningas Pumpuli, nykyään saa aikaan. Puuvillapula on korkeimmillaan;\nManchesterissa on hinta noussut aina yhteen shillinkiin ja kahteen\npenceen naulalta, antaen aihetta mitä ihmeellisimpiin keinotteluihin.\nSemmoisiin kuuluu että muiden muassa Göteborg jokaisella lähtevällä\nhöyrylaivalla lähettää puuvillaa Englantiin. Gustaf Vasalla oli\nmukanaan kahdeksankymmentäviisi pakkaa. Kuin nälkäinen polyyppi imee\nManchester puuvillaa kaikista maanosista, tulematta silti ravituksi,\nsillä lähteen valtasuoni on tukittu. Kehruutehtaat ovat pysäytetyt tai\ntyöskentelevät vain kaksi päivää viikossa. Viheliäisyys tehdaspiireissä\nkasvaa päivä päivältä; monet tuhannet leivättömät ovat epätoivon\npartaalla. Ei minkäänmoinen yksityinen eikä yleinen hyväntekeväisyys\nenää riitä. Keskellä rikasta, kukoistavaa Englantia kaikuu tänä hetkenä\nkauhistavia hätähuutoja, ja tämä pula vaikuttaa kaikkiin suuntiin\nkaupankin alalla. Ihmeteltävän lujasti järjestetty yhteiskunta kestää\nkyllä vielä tätä painoa, niinkuin se on kestänyt lukemattomia muitakin,\nmutta pitkälle eivät sen voimat enää riitä -- ei pitemmälle kuin kaksi,\nkorkeintaan kolme kuukautta, siitä ovat kaikki puolueet ja suunnat\nyksimielisiä. Pian kuuluu enää vain yksi ainoa huuto, että Amerikan\nsodan täytyy pian loppua, vaikka se sitte maksaisi kokonaisia virtoja\nenglantilaista verta. Ja siihen voi asiat vielä johtuakkin.\n\nKeskellä tuota yhä kasvavaa pulaa saapui tieto että uniooni-armeija oli\nlyöty ja pakotettu luopumaan Richmondin piirityksestä. Huonosti\nsalatulla riemulla tervehti koko Englannin sanomalehdistö\nyksimielisesti tätä uutista sen ensimäisessä, koko lailla liiotellussa\nmuodossa. Separatisteilla oli sitä ennen monta salaista ystävää: olisi\nniin suloista hankkia pelätylle läntiselle kilpailijalle alituinen\nvastus rajallaan. Nyt kohosi tuhat ääntä, vakuuttaen että separatistit\ntaistelivat vapauden puolesta sortoa ja mielivaltaa vastaan.\nOrjakysymys, niin sanottiin, oli vain veruke pohjoisvaltioiden väärän\ntunkeilevaisuuden tueksi. Nuo äänet tulivat lord Lindsayn kautta\nkuuluviin parlamentissa heinäkuun 16 p:nä Englannin, arveli hän,\npitäisi viipymättä ja \"ihmiskunnan nimessä\" määrätä rauha\nWashingtonissa solmittavaksi. Vaivoin kykeni varovainen vanha\nPalmerston, ei ehkäisemään, mutta pidättämään sen ilmileimahtamista\nsopivampaan hetkeen. Orjuuden alhaiset edustajat, nuo veriset\nCharlestonin tyrannit, jotka niin kauvan olivat olleet Euroopan\noikeutetun inhon esineenä, korottaa nyt vapaa Englanti vapauden pyhän\nasian marttyyreiksi ja puuvilla, miljoonan nälkäisten vatsain ja\nkateellisten kauppamonopoolinharrastajain kannattamana, on kyllin\nrohkea tahtoakseen luoda uuden siveysopin, nujertaa oikeudentunnon koko\nsivistyneessä maailmassa.\n\nMaailmankaupunkiin tekevät moiset tapaukset valtavan vaikutuksen.\nLontoon mielialassa on jotakin harvinaista, jotakin vakavaa. Se, joka\nkatselee syrjästä tuota väsymättömästi ahertavaa muurahaispesää, ei\nsitä huomaa. Mutta se, joka ottaa huomioonsa parlamentin keskustelut,\npörssin, sanomalehdenlukijat ja Cityssä hyörivät joukot Times-lehden\nilmestymis-aikaan kello yhdeksän aamulla, se huomaa vaikeudetta että\nsuuren kaupungin hermot vapisevat ja lihakset jännittyvät tulevaa\ntaistelua odottaessaan.\n\nWoolwichissa valmistetaan yöt päivät todistuskappaleita Englannin\noikeudelle laatia rauhan ehdot, rauhan, joka, jos asia käy sen\ntoivomusten mukaan, tulisi ainiaaksi palottelemaan ja heikontamaan\namerikkalaisen unioonin. Silloin loppuu kaikki Jonathanveljen haaveilut\nlännen maailmanvallasta! Loppuu hänen loistavat toiveensa alottaa uusi\najanjakso maailman menossa, jossa vanha lahonnut Eurooppa olisi\nnäytellyt osansa loppuun ja luopunut vallastaan nuoremman,\nvoimakkaamman sukukunnan hyväksi valtameren tuolla puolen! Loppu\nkoituisi myöskin mallitasavallalle, kansanvaltaisten mielipiteiden\nkannattajain alati ylistämälle luvatulle maalle, joka tästä lähtein\nastuisi vanhoja kuluneita polkuja sisällisistä sodista miekkavaltaan ja\nmiekkavallasta yksinvaltaan! Epäilemättä on Englannissakin miehiä,\njotka pitäisivät sellaista ratkaisua ihmiskunnan onnettomuutena. Suuri\njoukko sensijaan, Westendin ylimyksestä aina Lontoon laivatelakan\nmatruusiin saakka, pitää tänä hetkenä Amerikan nöyryytystä Englannin\nvoittona. Ja salassa he ajattelevat: meillä on Ranska puolellamme! --\ntuo Ranska, jota ylpeä Albion ei milloinkaan ole herennyt vihaamasta,\nmutta joka nyt silkkihansikkaalla viihdyttelee sen vanhaa pelkoa ja\nkateutta rauhan uneen, hiljaa odottaen sopivaa hetkeä jälleen\nnostaakseen haudasta ensimäisen Napoleonin haamun.\n\n\n\n3. Näyttely.\n\nSumuisessa ilmassa, loppumattomien savun mustaamien huonerivien,\npalatsien ja kirkkojen välitse kulkee kello kahdeksasta alkaen aamulla\nloppumaton virta ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia Lontoon kaduilla. Tämän\nihmismeren aallot risteilevät alati kaikkiin suuntiin. Muurahaiskeko on\nlähtenyt liikkeelle, kukin korttaan vetäen; mehiläisparvi surisee,\nkukin oman pesänsä ympärillä. Se on alituiseen kiertävä pyörre, jonka\nalkua ja loppua emme voi keksiä.\n\nNoin kello kymmenen tienoissa aamupäivällä huomaamme kuitenkin\nmuutamissa liikkeen keskuksissa, kuten London Bridgen luona, määrätyn\nsuunnan ihmisvirrassa. Se on vain pieni virranvuolle, ja suuri koski\nkohisee kuin ennenkin, mutta pitkä vaunurivi näyttää nyt selvemmin kuin\nennen liikkuvan idästä länteen. Pyöriviä taloja, aina kattoon saakka\nihmisiä täynnä, raivaa itselleen vaivaloisesti tietä South\nKensingtoniin, Lontoon länsiosaan. Sinne on sijotettu 1862 vuoden\nnäyttely -- \"Great international exhibition of 1862\".\n\nPalatsi on ruma -- siitä lienevät jo nykyään useimmat yksimielisiä; sen\nalaosa on niin raskas kuin tiili saattaa olla, siellä täällä lasia\nvälillä; sen yläosaa painaa suunnaton, kömpelö kupooli. Paikka ei ole\nmyöskään niin valittu, että voisi edes joltakin puolelta saada\nrakennuksesta kokonaiskuvan; ainoastaan kylkirakennusten koosta saattaa\nkokonaisuuden arvata. Ne ovat jättiläismäisiä, sitä ei voi kieltää,\noikein englantilaisten luonnetta kuvaavia, raskaita ja suuria! Se on\noikeastaan Paxtonin entinen kristallipalatsi, joka työntää tämän\nvarjoon. Kerrankin oli tuo raskas englantilainen komeus luopunut\nentisistä ihanteistaan ja loihtinut esiin sulouden, keveyden ja valon\nihmerakennuksen -- palatsin, joka on pelkistä auringonsäteistä\nrakennettu -- mutta katso, se \"ei kelvannutkaan\", britti ei luultavasti\nvoinut milloinkaan oikein siellä kotiutua, ja niin syntyi vuonna 1862\ntämä jättiläispalatsi, jonka piti hämmästyttää, tämä kupooli ynnä\nmuuta, jonka piti kaikin puolin kohota Paavalinkirkkoa ja kaikkia muita\nedeltäjiään mahtavammaksi, mutta jolla ei ulkomuotoonsa nähden ole\nmuuta ansiota kuin suuruus -- sangen pieni ansio, kun siihen ei ole\nyhtynyt sopusointu. Jättiläiset, jotka eivät ole muulta kuin kooltaan\njättiläisiä, ovat olemassa ainoastaan nuijaniskua varten. Great Eastern\non rakennettu saadakseen aalloissa hautansa -- näyttely-palatsi\nkadotakseen Lontoon sumuihin.\n\nOikeudenmukaisuus vaatii lisäämään, että palatsin sisäpuoli on koko\njoukon keveämpi ja miellyttävämpi kuin ulkopuoli. Täällä voimme saada\nyleiskatsauksen suhteista; kupooli tekee täältä katsoen ilmavan,\nkorkean vaikutuksen, valo lankee miellyttävästi lievennettynä\nsivuseiniltä sisään. Se, joka ei vielä ole nähnyt Sydenhamin palatsia,\nkatselee mielihyvällä korkeita parvekkeita ja eksyy ihastellessaan\nsuuriin ristikäytäviin.\n\nOtaksukaamme että nyt on shillingin maksava aamupäivä. Jonkun virran\nlasketaan antavan niin tai niin monta kannua vettä tunnissa; nämä\nhuolellisesti vartioidut kapeat sisäänkäytävät, joista ei pääse sisään\nilman että on näyttänyt sesonkilippunsa tai heittänyt määrätyn\nhopearahan (ilman vaihtamatta) konstaapelin pienelle, käytävän vieressä\nolevalle pöydälle -- nämä sisäänkäytävät, sanon minä, päästävät\npalatsiin niin ja niin monta tusinaa ihmistä minuutissa; niitä taitaa\nkarttua noin kaksi joka sekuntia kohti. Erotamme heti ensikertalaisen,\njoka ei ole ennen näyttelyssä käynyt, sinne jo kotiutuneesta kävijästä.\nEnsikertalainen pysähtyy hämmästyneenä ensimäisen esineen ääreen --\ntavallisesti se on Victoriasta tuotu suuri kultapyramiidi itäisen\nkäytävän päässä -- ja menee sitten hitaasti ja epäröiden toisen luota\ntoisen luo, käsittämättä todellisuudessa muuta kuin että tässä on\ntavaton sekasotku ja korvia huumaavaa ihmisjoukon melu. Voimme\ntosiaankin kävellä päiväkausia tuossa kirjavassa hälinässä saamatta\nmuuta hyötyä kuin ruumiimme ja sielumme väsyksiin, ja sentähden näemme\npäivän pitemmälle kuluttua usean katseessa selvää paahtopihvin ja\nporterin tai sen puutteessa seltteriveden ja tortun ikävöimistä.\nTottuneet kävijät sensijaan rientävät ripein askelin edeltäkäsin\nvalitsemiinsa osastoihin, antamatta silmänlumeitten viekotella itseään\nharhateille, ja asettuvat vakavasti tarkastamaan vain yhtä tai muutamia\nharvoja esineitä, joita tutkivat täydellä todella. Selvää on että\ntuollaiset kuuluvat poikkeuksiin; suuri joukko lentää paikasta paikkaan\nkuin suriseva mehiläisparvi ja lopettaa koulujemme läksynpänttääjien\ntavoin juuri yhtä viisaana kuin alottivatkin, lukuunottamatta sitä että\nkuitenkin voivat sanoa käyneensä tuossa merkillisessä paikassa ja ehkä\nkertoa Kohi-noorista, suuresta norjalaisesta ankkurista ja\npainopumpusta, joka lasisten seinien sisässä esittää pienoiskokoista\nImatraa.\n\nMerkillistä on että tarkkaan, innostuneeseen tutkimiseen antauminen\ntäällä, kuten muuallakin, karkottaa ruumiillisen väsymyksen. Henkilöt,\njotka tuntikausia tutkivat yhden ainoan pienen koneen rakennetta,\nunohtavat helposti että aivan heidän vieressään pitkät pöydät ovat\nuhkuvia herkkuja täynnä.\n\nPalaan tuohon ihmisjoukkoon: minusta näyttävät katselijat olevan tämän\nnäyttelyn merkillisimmät esineet. Times ei myöskään milloinkaan unohda\nmainita niiden lukumäärää, harvoin laatuakaan. Eräänä päivänä -- se oli\nheinäkuun 21 p:nä, eräänä shillinkipäivänä -- oli noin kello kolmen\naikana iltapäivällä näyttelypalatsissa yhtaikaa läsnä 67,572 maksavaa\nhenkeä; kun siihen luetaan koko konstaapelein, palvelijakunnan,\nnäytteillepanijoiden ja asioitsijain joukko, lienee lukumäärä noussut\nnoin 70,000:een, korkeimpaan, mikä siihen asti oli ollut läsnä\nyhtaikaa. Ahdinko oli myöskin joltinenkin silmäänpistävimmissä\nkohdissa, mutta ei silti minkäänlaista huomattavaa epäjärjestystä.\nEsimerkiksi Kohi-noorin ja \"Eteläntähden\" luona muodostui katkeamaton\njono, jonka piti alati liikkua eteenpäin. Selvää on että taskuvarkailla\ntäällä oli erinomainen työpaikka. Minä kuitenkin luulen ettei heidän\nsaaliinsa ollut erikseen runsas. Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta on\ntänne saapunut joukko salapoliiseja varta vasten pitämään silmällä\nniitä liikemiehiä, jotka ovat saapuneet tämäntapaiselle hyvälle\ntyömaalle, ja paitsi konstaapeleita oli varmaankin yli sata Lontoon\nparhainta poliisia siviilipukuisina katsojain joukossa. Muuan\nammatissaan vielä taitamaton tavattiin näinä päivinä tekemässä liian\nläheistä tuttavuutta naapurinsa kellon kanssa. Raukka näytti surkealta,\nmutta kaikki suoriutui niin hiljaa ja huomaamatta, että tuskin lähinnä\nseisovatkaan kääntyivät ympäri. Toisinaan saattaa se, jolta on\nvarastettu, joutua vaikeaan asemaan. Hänen kellonsa tai kukkaronsa\nkatoaa ja hän kääntyy paikalla vieressä seisovan gentlemanin puoleen,\njolla nähtävästi on ollut jotain salaperäistä puuhaa hänen taskussaan.\nMutta tämä on jo jättänyt saaliinsa huomaavaiselle vierustoverille,\ntarkastelu ei tuota mitään tuloksia ja ryöstetty seisoo siellä sen\nvalitettavan asianhaaran painamana, että ilman todistuksia on loukannut\nvapaan englantilaisen kunniaa. Siitä ei ole pitkä aika, kun muuan\nsuomalainen laivuri, joka kadotti kellonsa perineen, saattoi pitää\nitseään onnellisena suoriutuessaan pahemmitta seurauksitta tuommoisesta\nsyytöksestä.\n\nMonet näyttelyssä käynnit perustuvat yksityiseen anteliaisuuteen.\nLukemattomat Lontoon isännät maksavat palvelijoittensa pääsylipun.\nSaman suovat vapaamieliset tehtaanisännät työmiehilleen. Muuan\nWoolwichin tehtaanomistaja lähetti heinäkuun 22 p:nä sinne kaksituhatta\ntyömiestä, kustantaen heille vapaan matkan ja sisäänpääsyn, sekä\nsuorittaen vielä koko vapaapäivänsä päiväpalkankin. Samaten saapui\ntänne Birminghamista kokonainen kolonia työmiehiä. Toisinaan kohtaamme\npalatsissa monta sataa lasta käsittävän joukon: ne ovat jonkun koulun\noppilaita, koulunjohtokunnan tänne lähettämiä. Lord Palmerston valmisti\nsellaisen huvin yhtaikaa neljällesadalle kansalliskoulun oppilaalle.\n\nJos tahdomme yhdellä sanalla sanoa noiden suurten Lontoon ja Pariisin\nnäyttelyjen merkityksen, niin saatamme niitä hyvinkin nimittää\n_maailmanmarkkinoiksi_. Markkinoita ne ovat, täydelleen ajan\nhengen mukaisia ja erittäin tarpeellisia nykyhetkenä, niinhyvin siihen\nnähden että ne yhteen pisteeseen kokoovat ja ilmoille tuovat ajan koko\naineellisen ja osan sen henkistäkin työtä, kuin siihenkin että ne\nhelpottavat aatteiden, keksintöjen ja edistysten vaihtoa monella eri\nalalla. Sensijaan on niiden poliittinen merkitys kerrassaan kuviteltua:\nne eivät kykene päiväksikään turvaamaan maailmanrauhaa tai sammuttamaan\nniitä intohimoja, tasottamaan niitä epäkohtia, jotka yhäti ja\ntuhansista syistä johtavat kansallisuuksia keskinäiseen taisteluun.\n\nMarkkinoita ne ovat myöskin, niinkuin kaikki muutkin markkinat, siinä\nsuhteessa että ne valmistavat tavaran- ja ajatuksenvaihdolle sopivimman\nsenkertaisen yhtymäkohdan, mutta ainoastaan siihen saakka, kunnes on\nlöydetty useampia ja mukavampia tavaranvaihtokeskuksia. Suomessa\nesimerkiksi oli aikoinaan välttämätöntä ja käytännön vaatimusten\nmukaista kuuluttaa määrätyitä paikkoja ja päiviä, jolloin kansa voi\nmarkkinoille tuoda tavaransa myytäväksi. Mutta mitä enemmän liike\nkasvaa, mitä enemmän joka kaupunki tai kauppala muuttuu alituiseksi\nmarkkinapaikaksi, sitä vähemmin tarpeellisia, jopa väliin\nvahingollisiakin ovat nuo vanhat määräaikaiset markkinat, kunnes\nne lopulta aivan katoovat. Ja niin käy epäilemättä myöskin\nmaailmannäyttelyjen. Yhden tai parin vuosikymmenen päästä ne saavat\ntoisen luonteen, niin etteivät enää ole sidotut määrättyyn paikkaan tai\naikaan, vaan jaettuna moneen paikkaan ja muuttuen pysyviksi. Pian kyllä\nperustetaan kiinteä näyttely Lontooseen, toinen Pariisiin, kolmas\nHamburgiin, neljäs Amsterdamiin tai Brüsseliin, kuudes Roomaan,\nseitsemäs Pietariin, kahdeksas Tukholmaan ja niin edespäin. Ja silloin\nsaamme lausua jäähyväiset kaikille niille loistaville tilaisuuksille,\njotka tähän saakka ovat houkutelleet satojatuhansia uteliaita joka\nviides tai kuudes vuosi lännen pääkaupunkeihin! Niiden käy lopulta\nsamoin kuin paavin riemujuhlien Roomassa; ne tuottavat niin paljo\ntuloja, että niille ruvetaan väliaikoja lyhentämällä hankkimaan\nkilpailua.\n\nSitä paitsi on pidettävä heikkouden merkkinä sitä seikkaa, joka muuten\non ominaista kaikelle hiljattain alulle pannulle, että halutaan näyttää\nkaikki yhtaikaa, se on lajitella kaikki markkinoille. Se on\npikkuporvarien menettelytapa, todellinen suurkauppa sensijaan koettaa\nedustaa jotakin määrättyä alaa mahdollisimman täydellisellä\nvalikoimalla.[26] Maanviljelys on jo ottanut ratkaisevan askeleen\njärjestämällä omia näyttelyjään. Tieteet ja taiteet koettavat vapautua\nsamalla tavalla. On kyllä silmää viehättävää mutta itse asiassa\nluonnotonta, että Lontoon näyttely tahtoo muun muassa edustaa myöskin\ntaidetta. Epäilemättä on siellä sangen kauniita tauluja ja\nkuvanveistoksia, jopa jotain rakennustaiteenkin alalta, mutta vailla\njohdonmukaista järjestelmää, kokonaisuuden puutteesta puhumattakaan.\nMusiikin alalla ei näyttelyllä ole muuta tarjottavana kuin soittimia;\nrunoutta edustavat kirjansitojain kansikirjaimet, ja kaikki\nkäytännöllistä merkitystä vailla olevat tieteet suljetaan näyttelystä\npois. Austraalialainen kultamöhkäle, moskovalainen anturanahka,\nBirminghamin kynäveitsi ja Brüsselin vaateharja ovat parempiosaisia ja\nparemmin ymmärrettyjä kuin Meyerbeerin uusin sävelteos ja Victor Hugon\njättiläisluomat.\n\nNiistä 2,905:stä taulusta, jotka pitkissä, kauniissa käytävissä\ntarjoovat neuvottomalle katselijalle runsaan valikoiman, ei muut\nkuin englantilainen osasto -- joka käsittää täsmälleen puolet\ntaulujen lukumäärästä -- tee oikein kokonaista ja tyydyttävää\nvaikutusta. Ei sentähden, että tämä osasto enemmän kuin toisetkaan\nolisi pelkkä mestariteosten kokoelma; päinvastoin on niiden joukossa\nniinkin keskinkertaisia, että itse suvaitsevainen suomalainen\ntaideyhdistyksemme taitaisi epäröidä antaisiko niille toistakaan\npalkintoa. Mutta siellä on paljo hyvää, joka nyt ensi kerran\npaljastetaan kaikkien katseltavaksi. Se, mitä rikkaat englantilaiset\nylimykset ovat tähän asti itsekkään välinpitämättömästi ostaneet ja\nkoonneet enemmän kuin kahden vuosisadan kuluessa ja kenenkään\nnäkemättä antaneet tomuuntua maatilojensa suljetuissa saleissa ja\nvierashuoneissa, se on nyt vihdoinkin vedetty päivänvaloon ja\nnäyttelyyn -- myöhäinen ja oikeudenmukainen hyvitys aikoja sitte\nkuolleille mestareille ja samalla harvinainen ylimyksellisistä tavoista\nmukautumisen ilmaus. On jokseenkin luonnollista että sellaisen kansan\nkeskuudesta, joka on siinä määrässä omintakeinen ja jolla on niin\nloistava historia kuin Englannin kansalla, pitäisi lähteä hyviä\nmuotokuvamaalareita ja yhtä hyviä historiallisia maalareita; mutta\nmonella ei liene ollut aavistustakaan niistä Gainsboroughin,\nReynoldsin, Poolen ynnä muiden maalaamista aarteista, jotka tähän asti\novat olleet miltei tuntemattomina haudattuina korkea-arvoisten\nylimysten kateellisiin kätköihin. Arvelen että moni, jolla tähän saakka\non ollut jokseenkin hämärä käsitys niinsanotusta englantilaisesta\nkoulusta, on jättänyt näyttelyn ajatellen toisin ja edullisemmin noista\nbrittiläisistä siveltimistä, jotka eivät ole huomattavia nerokkaan\nrohkeutensa, vaan erittäin huolellisen piirustuksensa ja hyvin\nyksinkertaisen, tunnontarkan värienkäyttelynsä vuoksi. Ne tekevät ensi\nnäkemällä jokseenkin jäykän, ylhäisen vaikutuksen, nuo viime vuosisadan\nylhäissukuiset loordit, herttuattaret ja markiisittaret, jotka nyt ovat\nalentuneet esiintymään suuren yleisön ihailtavana; tuskinpa uskoisi\nkaikista noista merisankareista, Francis Drakesta aina Codringtoniin,\nRossiin ja Napieriin, että heidän jalkansa milloinkaan olisivat\nkyhäytyneet yliprammiraakaan kiipeemään. Mutta se on kuitenkin kaikki\nenglantilaista, englantilaista kengänsoljista aina kankipalmikkoon\nsaakka; luonnetta joka tuuma, ja enempäähän tuskin voi sanoa monesta\nmuustakaan taulusta, jolla on suurempi maine ja korkeampi arvo\ntaideteoksena.\n\nRanskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja\nnekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen\nmeilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary\nSchefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja\non täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja\nMonica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu,\njota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin\nsotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista\nniinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset,\nnorjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut\npuoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu:\nenglantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut\nnäyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt\nepäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin\nparemmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja\ntulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.\n\nSangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti\nantavan kunniasijan Molinin \"Painiskelijoille\". Se on ryhmä, jossa\nantiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus,\nasettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa\nrunollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo\nuudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla\npohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan\nnaiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on\nmainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa\nnukkumaan (\"Go to sleep!\"), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni\nsaatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä\nniin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta\nluonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava\nuudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria,\ntuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle --\naarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat\nnostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta\nrauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta,\nluodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme\nnoiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla?\nMinun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen,\nkuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on\nkiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas\nmaailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä\nennemmin ole ollut aavistustakaan.\n\nEräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn.\nSe oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja\nvastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt\ntyöskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän\nkoneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia\nkeksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd,\ntuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta\ntyötä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten\nantamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse\nlepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen\nnuorukainen -- muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten\nkaipaa -- jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan\ntulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen\nhyötyä -- jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen -- mutta\nviisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon\nkykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta -- ja\ntuhlanneet!\n\nKoneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä\nkäynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla,\nmitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen\nkohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja\nHelsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista\nmerkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin\nuseat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on,\nettä \"kaikki suuri toimii hiljaisuudessa\". Mutta vaikkapa ei yksikään\nniistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin\nolisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken\nvoimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla\ntuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin\nvalmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja\napulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset\nyhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin\nvieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin.\nPikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin\ntuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia\nmattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai\nihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen\nahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien\nvaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten\nmuuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa\ntilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden\nihmeellisimpiä esineitä katselemaan.\n\n\n\n4. Suomi näyttelyssä.\n\nJo toiset kirjeenvaihtajat ennen minua ovat valittaneet Suomen miltei\ntäydellistä poissaoloa Lontoon näyttelystä. Palaan samaan aineeseen, en\n\"ruikuttaakseni\" tapahtunutta laiminlyöntiä, olkoon se kuinka suuri\ntahansa, vaan oikein räikeästi esittääkseni miten välttämätöntä meidän\non toisen kerran ottaa haltuumme se ainoa asema, jonka nykyään voimme\ntoivoa itsellemme Euroopassa ja maailmassa: sivistyshistoriallisesti\ntärkeä asema eurooppalaisen sivistyksen äärimäisenä rajakansana\npohjolassa.\n\nOn tunnettua että meilläkin on ollut komitea Lontoon näyttelyä varten.\nMahdollisesti se ei ole esiintynyt kyllin rohkeasti kiittämättömässä\ntehtävässään, mutta varmaa on että se ei ollut pääsyy, vaan\nkeskuskomitean kielto tilan ahtauden tähden myöntämästä Suomelle\nerityistä osastoa keisarikunnalle myönnetyn osaston yhteydessä tai sen\nrinnalla. Luonnollinen seuraus oli, että näyttely samassa kadotti\nmerkityksensä Suomen teollisuuteen nähden, jonka ainoana tehtävänä\nmaailman markkinoilla täytyy olla kansallisen omituisuutemme ja\nmaantieteellisen asemamme edustaminen. Sillä sirotettuna tuohon\nkirjavaan joukkoon mitä erilaisimpia tuotteita Nova Zemlasta Kiachtaan\nja Aleutien saarilta aina Nevan suuhun saakka, täytyi suomalaisten\nnäyttelyesineiden, vaikka niitä olisi ollut sata kertaa enemmän ja\nseitsemästi arvokkaampia, ei ainoastaan häipyä nimettömiin, vaan\nmyöskin jäädä kaikkea yhteyttä ja itsenäisyyttä vaille, mitkä seikat\nolisivat voineet antaa niille jotain viehätystä ulkomaalaisen\nsilmissä. Samoin supistuu eräiden oivallisten ulosvientitavaraimme\ntunnetuksitekeminen ulkomailla nollaan sen vuoksi, että ne (lisäksi\nvielä niukoilla nimikirjotuksilla varustettuina) hukkuvat tuohon\nsuureen joukkoon. Venäläinen osasto, jonka omainkin esineiden\njärjestäminen antoi kyllin puuhaa, ei tietenkään voittanut vähintäkään\nsiitä, että niiden joukkoon sekotettiin nuo muutamat mitättömät\nsuomalaiset tuotteet, päinvastoin siitä oli vahinkoa, koska osasto jo\nilman sitäkin oli kyllin kirjava ja teki selvän maantieteellisen\nyleiskatsauksen vaikeaksi.\n\nMitä tilaan tulee, on myönnettävä että Venäjä on saanut osakseen sangen\nsuppean alan näyttelyhuoneustossa, tuskin samansuuruisen kuin Ruotsi ja\nNorja, Belgia tai Espanja, jopa pienemmän kuin joku englantilainen\nsiirtomaa. Mutta eipä voi liioin kiittää venäläisiä asiamiehiäkään\nerittäin taitaviksi ahtaan tilan käyttäjiksi. Verratessa sitä\nesimerkiksi ranskalaisten erinomaiseen kekseliäisyyteen, joka\nerityisillä telineillä, hyllyillä, koukuilla ja niin edespäin käytti\nhyväkseen pienimmänkin tilan ilman että mikään kohta silti näytti liian\nahdetulta, vaan pikemminkin aistikkaalta, säännölliseltä ja hienolta,\nemme voi irtautua siitä ajatuksesta, että hyvällä tahdolla ja parempaa\njärjestystä noudattaen olisi Suomikin voinut saada oman pienen\nnurkkasensa tekemättä huomattavaa haittaa venäläisille tuotteille.\nOikea syy oli ehkä pieni yhteensulattamishalu Pietarin keskuskomitean\njäsenissä. Siihen kuuluu monta, jotka arvelevat että Suomi nyt jo\ntoimii aivan liiaksi oman päänsä mukaan, ja miksikä sen nyt pitäisi\nsaada oma paikka, kun paljoa väkirikkaampi ja teollisuudessa etevämpi\nPuolakaan ei ole semmoista saanut?\n\nTähän saattaisimme vastata että jos kansallinen omalla pohjalla\nseisominen milloinkaan on viatonta ja kaikille poliittisille arveluille\nvierasta, niin on kai se sitä tällaisessa tilaisuudessa, jolloin taide\nja teollisuus kansoja veljestyttävät ja repivät alas välimuureja.[27]\nItävalta, joka nykyään on Unkarin kanssa miltei ilmiriidassa,\nei ole epäillyt antaa viimemainitulle maalle erikoista paikkaansa.\nEnglanti on erikoisesti pyrkinyt hankkimaan esiintymistilaisuutta\nkaikille kahdellekymmenellekahdelle siirtomaalleen, joiden joukossa on\nniinkin vähäpätöisiä kuin esimerkiksi Barbados, Vancouver ja\nBermudasaaret. Saksa esiintyy kaikista yhteyspyrinnöistään huolimatta\nkokonaisella kolmellakymmenellä eri osastolla, joiden joukossa\nruhtinaskunnat Lippe-Detmold, Waldeck, Schwarzburg-Rudolstadt ja\nSchwarzburg-Sondershausen. Etelä-amerikkalaiset tasavallat, kuten\nCosta-Rica ja Uruguay, ovat edustetut -- mutta jättiläiskokoisen\nVenäjän valtakunnan neljäkymmentä tai viisikymmentä kansaa on pakattuna\nkaikki samaan nyyttiin, ja pohjoismaiden vanhin kansa, Suomen kansa,\njoka viisikymmentä vuotta sitten korotettiin \"kansakuntien joukkoon\",\nei ole löytänyt pienintäkään soppea, jossa olisi saattanut sillä\nainoalla tavalla, mikä sille on mahdollista, huomauttaa Eurooppaa\nolemassaolostaan.\n\n-- Dieses Finnland -- sanoi kerran muuan berliniläinen professori\nnykyiselle valtionarkivaarille N----lle -- es ist ja so ein kleines\nLändchen, nicht wahr? Wie gross mag es sein?\n\n-- Oh, vastasi N., ein ganz unbedeutendes Ländchen: ohngefähr wie\nPreussen, Bayern und Würtemberg zusammengenommen.\n\nOlin kuitenkin kuullut sanottavan että muutamilla suomalaisilla\ntehtailijoilla oli ollut uskallusta ryömiä nyyttiin ja ryhdyin eräänä\npäivänä, luettelo kädessäni, jonkunlaiseen sudenajoon, etsiäkseni\nnäkymätöntä isänmaatani.\n\nSiitä tuli vaivaloinen työ, joka vaati sekä aikaa että\nkärsivällisyyttä. Venäjää ei ollut vaikea löytää. Sillä ei tosin ollut\ntäällä samaa merkillistä tehtävää kuin vanhassa koulukartassani, johon\noli painettuna naiivinen, ellen sanoisi oikein porosaksalainen\npäällekirjotus: \"Russland, zugleich als Karte von Europa\". Löysin sen\ntällä kertaa rauhassa ja ystävyydessä vanhojen riitaveljiensä Ruotsin\nja Turkin välissä; kiillotettu kaksitoistanaulainen Orenburgista käänsi\nsuunsa Perua kohti, pietarilainen revolveri uhkasi Ceylonia ja muutamat\nhienonhienot kirjaellut tiflikseläiset sapelinterät olivat sellaisessa\nasennossa kuin tahtoisivat ahdistaa vastapäätä olevaa Newfoundlandia.\n\nTäydellisesti rauhotuttuani aloin nyt niin sanoakseni kiireestä\nkantapäähän, jakso jaksolta penkoa noita venäläisiä merkillisyyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomasin silloin että Suomen osallisuus näyttelyssä käsitti yhteensä\nkahdeksan numeroa, joista puolet metsän ja maan tuotteita Mustialasta,\nkolme kynttilä- ja puuvillatavaroita Viipurista, Tampereelta ja\nForssasta sekä lopuksi yksi opetusalalta. Niin kerrassaan vähäpätöinen\nkuin se onkin tämä osuus -- ehkä kymmentuhannesosa koko numeroluvusta\n-- niin olisivat nämät muutamat harvatkin tuotteet johonkin pieneen\nnurkkaan itsekseen asetettuina antaneet ainakin aavistuksen siitä, että\nmeilläkin on tehtaita ja maanviljelystä. En tahdo kieltää että tuo\nkahdeksikko samalla olisi ollut köyhyydenkin todistus. Mutta yhtä\nvarmaa on että ne erikseen asetettuina eivät olisi supistuneetkaan\nkahdeksaan, vaan lisääntyneet koko joukon sekä luvultaan että\narvoltaan.\n\nOlkoon ajoissa sanottu niille, jotka saavat jotakin aikaan, että Suomen\npitäisi mitä kohteliaimmin pyytää saada seuraavaan näyttelyyn\nPariisissa sijottaa oma pieni osastonsa, olkoonpa se kuinka supistettu\ntahansa. Ei ainoastaan niihin yleisiin etuihin katsoen, joita saatamme\nodottaa lähemmästä yhteydestä muitten kansojen ja muun maailman\nkulttuurin kanssa, vaan myöskin suoranaiseksi hyödyksi, kaupan ja\nteollisuuden laajentamiseksi. Yksi ainoa esimerkki riittäköön\nosottamaan mitä nyt olemme menettäneet kalmukkien ja baskiirien\nseurassa, se on siitä että meillä ei ole omaa osastoamme Lontoon\nnäyttelyssä.\n\nJos Mustialan kattopäreet olisivat olleet näytteillä suomalaisessa\nosastossa ja niiden käytäntöä selvittänyt mukanaseuraava\nkattomalli;[28] jos vielä täällä, kuten muitten maitten\nteollisuustuotteiden ääressä, olisi ollut suomalainen edustaja,\nvastatakseen näyttelyssä kävijöiden kysymyksiin ja antaakseen\ntarpeellisia tietoja päreiden hinnasta sekä tilaamistavasta ja\npaikasta, niin on hyvinkin luultavaa että niin halpa, kestävä ja\nmonipuolisesti käytettävä tuote kuin kattopäreet olisi piankin saanut\nmenekkiä ulkomaan markkinoilla ja antanut aihetta jommoiseenkin\nvientiin. Kattopäreet sitäpaitsi ovat juuri niitä tuotteita, joita sekä\nhelposti että yleisesti voidaan valmistaa tuontuostakin kadon\nahdistamissa pohjoisissa lääneissä. On sentähden luultavaa, että jos ne\nolisivat tulleet tunnetuiksi Englannissa, niin sieltä olisi tehty\ntilauksia jo tänä vuonna ja hätääkärsiville valmistettu mitä tuottavin\ntulolähde. Ensi vuonna odotettavan lisääntyneen menekin toivossa\nolisivat liikemiehemme uskaltaneet tehdä omaan lukuunsa tilauksia\nsuorittamalla maksun viljana. On tosiaankin surullista, kuten vanha\nsananlasku sanoo, että kun sataa puuroa, niin köyhällä ei ole kauhaa.\n\nPuulajimme, järvimalmimme, pellavalajimme, hamppumme, jopa osa\nviljalajejammekin, kuten kaura, ja karjantuotteistamme huolimattomaan\nhunninkoon jätetty voimme, kaikki nuo tuotteet erikseen näytteille\nasetettuina ja lajiteltuina sekä läsnäolevan asiamiehen suullisilla\ntiedonannoilla höystettyinä -- kukapa uskaltaisi väittää etteikö sen\nkautta olisi saattanut aueta uusia, vielä tuntemattomia tulolähteitä,\njoihin voisi virrata juuri nykyään harvinaisen runsaasti vapaina\nolevia englantilaisia pääomia? Kukapa väittäisi etteikö yritteliäisyys\nolisi voinut sieltäkäsin kääntyä meidän maahamme, samoinkuin\nRuotsiinkin? Englantilaiset asiamiehet käyvät kotonamme etsimässä\nvientitavaroitamme; olisi ollut hyvä meidän itse lähettää\nliiketuttavillemme näytteitä. Suomen hypoteekkiyhdistys hakee\nulkomaalaisilta lainaa: olisi epäilemättä ollut meille eduksi esittää\ntuotteemme ulkomaalaisille palkintotuomareille.\n\nKaiken tämän olemme laiminlyöneet jäämällä markkinoilta pois. Ja pois\nolemme jääneet peläten joutuvamme arvottomiksi, näkymättömiksi korsiksi\npuoleksi aasialaisessa muurahaiskeossa.\n\nSittenkuin menestyksettä olin koetellut muutamia huonoja englantilaisia\ntulitikkuja eräässä Lontoon tuhansista tupakkamyymälöistä, ojennettiin\nminulle pieni tutunnäköinen laatikko ja vakuutettiin että ne ainakaan\neivät pettäisi. Ne olivat Porin tulitikkuja ja kuulin sittemmin että\nniitä on levinnyt suureen osaan Lontoota. Jönköpingin tikut, jotka\nolivat paljoa huonompia kuin suomalaiset, saivat näyttelyssä palkinnon,\nmutta Porin tuotteita ei siellä näkynyt. Täytyy tunnustaa että tuo on\nsangen häveliästä.\n\nVoisin kai ammentaa merestä muutamia kauhallisia hiekkaa ja vielä\nkoettaa kuvata yhtä ja toista näyttelyn merkillisyyksistä. Mutta kun en\nnoiden uusien keksintöjen joukossa ole voinut huomata mitään konetta\ntai kuivausuunia, joka karkaisisi lukijan kärsivällisyyttä, lienee\nparasta lopettaa tähän. Luettelo muodostaa jotenkin kookkaan kirjan,\njossa on 424 tiheään painettua kaksipalstaista sivua ja maksaa yhden\nshillingin. Kuvitetun luettelon saa samalla halvalla hinnalla.\n\nTäällä on jotakin, jota ei ole merkitty mihinkään luokkaan eikä\nnumerolla varustettu, vaikka se kuuluu kaikkein merkillisimpiin\nnähtäviin; se on ihmisvirta, joka alituiseen aaltoilee edestakaisin\nnoitten lukemattomien kiiltävien pöytien, hyllyjen, kaappien ja kaiken\nmaailman komeuksista ladottujen pyramiidien välillä. Pariisissa\nesimerkiksi tapaamme ihmisvirran, joka kaikkine vaihteluineen on\nkuitenkin niin yksitoikkoisen eurooppalaistunut, niin yhteen kaavaan\nvalettu, että tuntuu oikein hyvältä kun siellä täällä tapaa\n\"sysipiki-korppimustan\" murjaanin, leveälahkeisen turkkilaisen tai\niloluontoisen kiinalaisen hiussaparo aina kantapäihin saakka riippuen.\nVarjelkoon taivas tuolta yleiseltä jyrältä, joka tasottaa kaikki\nmauttomien päivän muotien mukaiseksi. On maailmanporvareita, jotka\npitäisivät suurimpana onnena että me pienet kansat menettäisimme\nitsenäisyytemme ja kokonaan sulautuisimme suuriin kansallisuuksiin.\nToisin ajatteli muuan rakastettava tanskatar, rouva Heiberg: \"Jeg maa\nreise til Finland, for engang at möde mennesker, der ikke ligne alle\nandre mennesker\". -- Oi, ajattelin itsekseni, sitä ei voi kukaan sanoa;\njyrä on tehnyt meilläkin työtään.\n\nPäältänähden niin tavattoman yksitoikkoisessa Lontoossa emme tarvitse\npelätä ikävystyvämme samanlaisten kasvonpiirteiden näkemiseen. Niinkuin\njokainen tietää on Englannissa enemmän kuin missään Euroopan maassa\nomituisia, hogarthilaisia naamoja, harvinaisen näköisiä olentoja,\noikullisia luonteita ja hullunkurisia poikkeus-ihmisiä. Näemme niitä\njoukottain jo näyttelyn yleisessä mylläkässä, jossa kuitenkin kaikki\nkansallisuudet tunkeilevat kohteliaina ja sivistyneinä, harjattuina ja\nkiillotettuina, niinkuin eivät olisi milloinkaan olleet keskenään\ntukkanuottasilla. Mutta lukuisammin tapaamme niitä Lontoon kaduilla, ja\nminä pyydän saada seuraavalla kerralla lähettää muutamia hajanaisia\npiirteitä tuosta surisevasta mehiläispesästä.\n\n\n\n5. Lontoon kaduilla.\n\nPois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat\nliikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee\npajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan\nympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen\npäähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit\nhetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä\nihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei\nsinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut\narvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi\nkierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi\nhetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston,\njättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei\nele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi\nedes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes\njoku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään,\nkivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä\nheinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä\nmannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa\narmahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä\nlyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari\ntarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa\nsinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä\nkulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren\nkellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä\nitsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana\nja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon\nihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava\nlaine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!\n\nPois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja\ntulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta\nvyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai\nviralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta\nehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton\nkäsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja\nvalitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa\ntöytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.\n\nNähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen\nlailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet\nmaailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre\nkuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt;\nlaineet ovat toiset, mutta virta on sama -- jos vielä silloin Lontoo on\nolemassa Euroopan kartalla,\n\nMikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen\nhyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas\nsuomalainen -- hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen\nennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä\noikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea\nkiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä,\nvai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei,\nmuuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen\nsulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä,\nniinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire\nkuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta\non että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman \"sesongin\" lopussa, että täällä\nnyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman\nosista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa,\nmutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on\nliike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja\n25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.\n\nOlen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja\nInvaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat\nkutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta\nasti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan\nkäsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla\nyhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi,\nainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan\nkatsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä?\nPäätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta\nluikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat\njonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti\nlähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: _pardon,\nmonsieur!_ ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu\ntuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset\nvaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä\noivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun\nkerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille,\njotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen\noluenjuoja esimerkiksi -- kas, nyt hän pysähtyy töllistämään\nohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff --\nsamassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti\nCumberlandin -- ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän\njuoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...\n\nTuolla on toinen, hyväntahtoinen maalaisrouva hirmuisine\npönkkähameineen. Hänen ihailevat katseensa sattuvat eksymään\nkullatuilla pyörillä varustettuihin vaunuihin ja kummallisesti\nkoristettuihin puuteritukkaisiin lakeijoihin. Tuo onneton unohtaa\nympäristönsä ja päälletunkeva ihmisvirta on miltei silpoa hänet, kunnes\njärjestyksen ylläpitäjä saa oikeaan aikaan käsivarresta kiinni ja\nvedetyksi hänet pois vilinästä. Ja tuolla tuo pieni, hoikka\nranskalainen, silmälasit nenällä! Hänen uteliaat katseensa seuraavat\nkuuluisaa näyttelijätärtä, joka ajaa ohitse, ja hän tuntee samalla\nkyljessään terävän kyynärpään ja pitkäkoipinen konttoristi, joka\nkiirehtii pankkiin laukku kainalossa, on hänet kumoon töytäämäisillään.\nSapperment! Hänen syynsä ei ole ettei Napoleon zuaaveineen jo tänä\nsyksynä kohota Ranskan kotkaa Towernin huipulle.\n\nEmmekä tuota tapaa ainoastaan kaduilla, tuota -- miksi sitä oikein\nsanosin, englantilaista kovakouraisuutta, englantilaista\n\"selfgovernmenttia\"? Vapaa britti on tottunut raivaamaan tiensä omin\nkäsin ja odottaa että kaikki muut tekevät samoin. Jos pysyt pystyssä,\nniin hyvä, ja jos kupsahdat ojaan, niin makaa siellä missä makaat. Help\nyourself!\n\nKatsoppas -- tuolla keskellä London Bridgeä, sen kaidetta vasten on\nrauhan satama. Tuhat henkeä kulkee sieltä ohi ja kahdella on\nriittävästi aikaa levähtääkseen kuluneella kivipenkillä. Time is money.\n\nEnglannin suuruus on oikeastaan arvotus, johon on kaksi avainta: \"auta\nitseäsi!\" ja \"aika on rahaa\". Suomalaiset, jotka kuitenkin täyttävät\nmonta paksua nidosta \"arvotuksilla\", eivät ole vielä arvanneet\nEnglannin arvotusta.\n\nÄlä anna tuon maukkaan ananaspöydän itseäsi viekotella, älä salli\nkerjäävän ramman itseäsi narrata. Ananaspöydästä maksetaan vuosittain\npaikanvuokraa sata puntaa; rammalla on kuusisataa puntaa Englannin\npankissa.\n\nKatsohan, tuolla seisoo rehellinen ruotsalainen, muuan södertelgeläinen\nsokerileipuri, ja kiistelee katupoikien kanssa.\n\n-- A cab sir!\n\n-- Älä vaivaa itseäsi suotta!\n\n-- A cab sir! A cab sir!\n\n-- Mitä minä sinun cabistasi?\n\n-- A cab sir! A cab sir! A cab sir, a cab!\n\n-- Korjaatko luusi...?\n\n-- A cab, a cab sir!\n\n-- Tuhannenkolmatta...!\n\n-- A cab, a cab sir!\n\n-- Mene helvettiin!\n\n-- A cab sir? A cab...?\n\nViimeinen sana täytyy olla heidän. Mutta paetkaamme ajoissa, sillä\ntuolla rantakadun kulmauksessa hyökkää toinen parvi katupoikia\nkimppuumme. He ovat saaneet päähänsä että me tarvitsemme venettä.\n\n-- A boat, sir? A yawl? A waterman, sir?\n\nNämä veitikat ansaitsisivat todellakin oman lukunsa. Ei mikään\nitikkajoukko Lapin tuntureilla, ei mikään moskiittoparvi Cuban\nistutuksilla voi itsepintaisuudessa ja nenäkkyydessä vetää vertoja\nnäille kuuluisille Lontoon boyeille, jotka ahdistavat kaikkialla\nonnetonta matkustajaa, jos hän vain hetkeksikään aikoo pysähtyä tai\nneuvottomana katsoo ympärilleen. Niinkuin myriaadeja lohenpoikia\nuiskentelee suvannossa kosken alla, niin kasvaa Lontoon katuvierillä,\nsen alituisessa kuohunnassa monta tuhatta tuollaista penikkaa, valmiit\nnappaamaan pennyn sieltä, toisen täältä tuhansilla verukkeilla ja\nkaikissa äänilajeissa vinkuen ja pokkuroiden. Sukkelasanaisina ja\nsukkelasäärisinä saattavat he, samoinkuin Pariisin gamiinit, olla\ntavattoman lystikkäitä (vaikka harvoin yhtä näppäriä), ja kun on\nhyvästi aikaa ja sattuu sille tuulelle, on tavallaan hauskaakin piestä\nsuutaan heidän kanssaan. Mutta tavallisesti he ovat vitsaus, jota voi\nvälttää ainoastaan jäljittelemällä jäykkää englantilaista\nkylmäverisyyttä ja suomatta heille ainoatakaan sanaa tai katsetta.\nKuusi tuollaista nulikkaa oli valinnut minut uhrikseen eräänä päivänä,\nkun tunnelista palatessani olin eksynyt Lontoon laivatelakoiden\nvieressä oleviin loppumattomiin kujiin. Tämän seudun vesat elävät\nmuukalaisista, jotka haluavat katsella telakoita, ja he olivat saaneet\nnyt päähänsä että heidän piti näytellä minulle noita merkillisyyksiä.\nJa niin he saattoivat minua nurkasta nurkkaan, kadulta kadulle, aivan\nkuin paarmat seuraavat tiellä juoksevaa hevosta. Vihdoin, kun pysyin\ntaipumattomana, ei heitä ollut enää jälellä kuin kaksi. Minä lienen\nunohtanut osani ja naurahtanut, jota ei englantilainen olisi\nmilloinkaan tehnyt, sillä siinä silmänräpäyksessä riippui toinen noista\nnuorista kansalaisista takkiaisena kiinni käsivarressani.\n\n-- London Docks -- huusi hän täyttä kurkkua -- London Docks, sir!\n\nPoika oli nyt varma saaliistaan, mutta siinä hän erehtyi. Ravistin\nhänet luotani, ehkä hiukan kärpäsläpsän tapaan, sillä hän kuukertui\nlähintä seinää vasten. Sellainen vapaan englantilaisen loukkaaminen\nkeskellä Lontoon katua vaati kostoa. Mitä teki toivorikas nuori\nbrittiläisemme? Hän juoksi minun edelläni lähimpään kadunkulmaan,\nasettui uhmaavaan asentoon ja näytti kieltään...\n\nVielä oli kuitenkin jälellä viimeinen ja itsepintaisin ahdistajani. Se\noli pieni punatukkainen, iloinen veitikka, noin kymmenen yhdentoista\nikäinen, juuri tuollainen puoleksi ivallinen, puoleksi lystillinen\nnulikka, jommoisia usein näkee luonnosta jäljennettyinä Punch-lehdessä.\nHäntä ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan toverinsa\nvastoinkäyminen; hän oli aivan varma siitä, että uutteruutensa\nvihdoinkin pehmittäisi kivikovan sydämeni. Heitin tuolle veitikalle\nyhden pennyn, mutta hän oli luultavasti kasvonilmeestäni huomaavinaan\nettä hän voisi ansaita vielä toisenkin, sillä hän oli kyllin kohtelias\nsaattaakseen minua, vieressäni astellen, telakoilta Rosemary laneen,\nsieltä sivukatuja myöten Whitechapeliin ja Cornhilliin ja sieltä\nedelleen Cheapsideen, noin puoli ruotsin penikulmaa, yhä lasketellen\npuoleksi lystillisiä, puoleksi hellyttäviä sutkauksia niistä\nuskollisista palveluksista, joita hän oli minulle osottanut ja minun\nvelvollisuudestani gentlemannina sopivalla tavalla palkita hänen\nintoaan. Cheapsidessa menin muutamaan myymälään ja viivyin siellä\nhyvinkin neljännestuntia. Kenenkä olisinkaan tavannut ulostultuani,\nellen tuota poikaa, joka seisoi samassa huolettomassa asennossa kuin\nennenkin? Niin suuri uskollisuus saa kivenkin heltymään. Suvaitsin\nheittää hänelle pari penceä kaupanpäällisiksi. Hän nyökäytti päätään\nluottavaisesti, niinkuin olisi saanut mitä hänelle oikeuden mukaan\nkuuluikin, ja näytti vielä tuumivan eikö voisi minulta ansaita hiukan\nenemmänkin. Mutta minun boyini oli ihmistuntija; hän ymmärsi lopulta\nettei tässä ollut enää mitään tekemistä, ja niin hän sukelsi kuin kala\nmuutamin pitkin harppauksin kansanjoukkoon, alottaakseen samat temput\nuudelleen muiden muukalaisten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme vihdoinkin pelastetut. Olemme päässeet ahdingosta vapaaksi,\nsuoriutuneet onnellisesti niljakasta katuloasta ja astuneet alukseen,\njoka vie meidät kuohuvan meren yli. Mitä sanoinkaan, alukseenko? Ei\nlaivaan, kaksikantiseen omnibussiin, joka matkustajia täyteen\nsullottuna luovii ihmisvirran läpi. Emme olleet kyllin porvarillisen\nylhäisiä taikka naurettavan mukavia asettaaksemme tuon Noakin arkin\nsalonkiin, jossa kolmekymmentä ihmistä, sullottuina kuin anjovikset\nlaatikkoon ja kuulematta tai näkemättä muuta kuin vierustoverinsa: nuo\ntoiset anjovikset, kuluttavat aikaa moittien pönkkähameita ja napittaen\ntaskujaan naapurien pitkien sormien varalta. Meillä on Lontoon\nyhteiskunnassa kunniasija, erinomainen, valoisa, ilmava paikka\nomnibussin katolla, jossa on mukavat selkänojat ja sivukaiteet, yhtä\npaikallaan kuin märssykori isossamastossa. Sinne kiipeäminen olisi ehkä\nvaarallista luuvalon ahdistamalle milordille, mutta lordit ja ladies\nsurisevat kuin alempiarvoiset päiväkorennot paljoa alempana meitä\nkorkeuden vapaita gentlemanneja, jotka heitämme armollisen katseen\nheihin ja niihin nöyriin jalankulkijoihin, joilla ei ole varaa tuhlata\nkuutta penceä ajaakseen Lontoon halki. Sanalla sanoen, paikkamme on\nmiellyttävin kuin voimme toivoa kauniilla säällä; olemme kuin\nobservatoorion huipussa, joka suo meidän katsella mitä kirjavinta näkyä\nja joka yksinään jo palkitsee matkan Pohjanmeren yli.\n\nTässä täytyy minun ohimennen omistaa hevosraukoille myötätuntoinen\nhuokaukseni. Olin aina mielessäni kuvaillut että eläinrääkkäys olisi\nihmisystävällisessä Lontoossa tuntematon paha, mutta siinäpä olinkin\nerehtynyt. Niin hyvinravittuja kuin nuo vahvarakenteiset vetäjät\novatkin ja niin paljon kuin litteät, hakatut katukivet vähentävätkin\nhankausta, niin tuntuu kuitenkin jotenkin järjettömältä valjastaa kaksi\nhevosta nelipyöräisen myllyn eteen, jonka ylisillä on neljä- tai\nviisikymmentä jauhosäkkiä, toisin sanoen meidän omnibussimme eteen. Ja\nmiksikä sanoisimme noita yhden hevosen vetämiä kuorma-ajurein rattaita?\nNe eivät ole rattaita, vaan hirvittävän raskaita, pyöriviä makasiineja.\nJa noihin pienten ponyjen vetämiin korivaunuihin, joita kohtaamme joka\nkahdellakymmenellä askeleella, hevonen tuskin tavallisen tanakkaa\nvahtikoiraa suurempi, niihin on ahdettu kolme, neljä, jopa kuusikin\nhenkeä? Ja tuolla -- kuinka siellä ruoskitaankaan aasiraukkaa!\nTosin: \"jos kestät tuon, niin kestät tuonkin\", sanoi talonpoika\naidanseipäästä. Väliin se onnistuu, väliin ei; enkä ollut vielä ollut\nkahtakaan päivää Lontoossa, kun jo olin nähnyt kahden hevosen uupuvan\nja heittävän henkensä armottomain kuormiensa edessä: toinen oli\nomnibushevonen, toinen kuormanvetäjä. Kuka saattaisi uskoa\nettä englantilaiset kilpailevat meidän issikkaimme ja muiden\nhevosrääkkääjäin kanssa? \"Pistätkö vastaan?\" sanoi vanha Brunberg. \"Kun\nolet kerran hevoseksi ruvennut, niin sinun täytyy hevosena ollakkin;\nminkätähden olet ruvennut hevoseksi?\" -- Ei, minäpä kiitän junaa, jonka\nkorskuvat, aina uupumattomat rautahevoset eivät kaipaa ruoskaa eikä\nkaurapussia ja jotka välinpitämättömästi kääntävät rautaisen rintansa\nihmisten julmuutta vastaan.\n\nMutta palaanpa jälleen liikkuvan observatoorioni katolle.\n\nKello on kymmenen aamupäivällä, Lontoo on äsken avannut säihkyävät\nsilmänsä, myymälät. Kukapa uskoisi että tämä maailmankaupunki, joka\npunnitsee minuutit kultavaa'alla ja jonka uupumatonta työtä ei\nlepohetki näy milloinkaan virkistävän, siitä huolimatta kuitenkin on\niltauninen ja aamuväsynyt kuin laiska koulupoika? Harvat puodit\navautuvat ennen kello yhdeksää aamulla, useimmat vasta yhdeksältä, ja\nsuljetaan hyvissä ajoin illalla. Totta kyllä on että työpajat takovat,\nkoneet surisevat, junat jyrisevät ja höyrylaivat puhaltavat\nensimäisestä aamunsarastuksesta asti; että kaikki tuon suuren kaupungin\nmonet tuhannet kyökit tekevät ostoksensa aikaisin aamulla, ja että tuo\naamuelämä jo on tyyntynyt, kun kaduilla alkaa päivän liike ja\nkauppamaailma juo aamuteetänsä. Vieläkin myöhemmin avataan armojen\nmakuuhuoneiden uutimet; verho verhon jälkeen kohoo noiden kirjavien\ntaulujen edestä ja vasta kello kahdentoista jälkeen päivällä kohoo\nkaupungin \"kerma\" tuon suuren viilipunkan pinnalle.\n\nOtaksukaamme että lähdemme London Bridgestä South Kensingtonin\nnäyttelypalatsiin. Suorin tie kulkee Fleetstreetin ja väkirikkaan\nStrandin yli, mutta meidän omnibussimme liikunta-alue on laajempi, ja\nse pitää paraimpana purjehtia leveintä kulkuväylää myöten, jossa on\nsuurin liike. Se tekee sentähden pienen, noin viisi englannin tai\nmiltei yhden ruotsinpeninkulman mutkan.[29] Se jättää puoleksi\nmaanalaisen Fishmarketin kaksine miljoonine hummereineen (vuodessa)\noikealle kädelle, pyörii komeaa King Williams streetiä pitkin kokonaan\nraudalla katetulle Lombardstreetille lähelle pankkia -- Lontoon lihavaa\nsydäntä, joka painaa miljoonia puntia -- sieltä Cheapsiden yli S:t\nPaulille ja sieltä edelleen Ludgatestreetille. Tätä lyhyttä katua voi\nverrata virran koskipaikkaan. Siellä puristautuu ihmisvilinä kapeaan\nuomaan, missä virta, alituiseen jyristen ja kohisten, juoksee kahteen\neri suuntaan. Kuinka suurta taitavuutta vaaditaankaan noilta\nkuskilaudalla istuvilta kylmäverisiltä perämiehiltä johtaakseen\nlaivansa lukuisten pyörteiden välitse! Puoli vauhtia, herra kapteeni!\nSeis -- koko pitkä vaunujono seisahtuu paikoilleen ja odottaa\nkärsivällisesti kunnes epäjärjestys selviää. Nyt avautuu eteemme kapea\nkouru -- go on! Jättiläinen lähtee liikkeelle, käärmeenmuotoinen jono\nluikertelee taasen eteenpäin. Se poikkeaa oikealle leveämmälle kadulle,\nFarringtonstreetille ja sieltä vasemmalle loppumattomalle, loistavalle\nHolbornille.\n\nOlemme nyt jättäneet rikkaan, kokoonpuristetun Cityn ja teemme\ntuloamme ylhäiseen, tilavaan Westendiin. Mikä näky! Niin pitkältä kuin\nsilmä kantaa näemme molemmin puolin kaksi katkeamatonta riviä\nviisikerroksisia palatseja, joiden pohjakerroksissa upeilee kaikkien\nmaanosien ylellisyys, levitettynä loistaviin myymälöihin, joiden\njättiläismäiset ikkunat ovat yhdestä ainoasta peililasilevystä.\nEdessämme, takanamme, ympärillämme tuhansia ajoneuvoja; leveät\nkatukäytävät täynnä myriaadeja jalankulkijoita; elämää ja liikettä,\nmutta toisenlaista kuin Cityssä. Täällä emme näe enää muurahaisten\nhyörinää, emme kuule enää katumyyjäin ääniä, vaunujen kolinaa ja\nnyrkkitaiteilijain isänmaan markkinaliikettä; täällä on eurooppalaiset\nmarkkinat, jotka kuluttavat englantilaisia tavaroita; täällä on rikkaus\ntyössään raviten aina nälkäistä teollisuutta. Kuinka monta\nistutusaluetta, työpajaa, konetta ja kättä elääkään siitä, mitä tämä\nWestend yhtenä ainoana päivänä kuluttaa! Ja täällä vallitsee\njonkinlainen rauha tuossa risteilevässä ihmisvilinässäkin, jossa\nkaikkialla silkki kahisee ja sovereignit (englantilaiset kultarahat)\nkilisevät. Korvia huumaavassa melussakin vallitsee jonkinlainen\nhiljaisuus: lukemattomat pienet aallot yhtyvät jonkinlaiseen\nsulosointuun. Emme siellä tuupi toisiamme emmekä pole toistemme\nvarpaille, meillä on aikaa sanoa toisillemme: good morning, sir,\n\"kuinka on jalkainne laita?\"\n\nMiten tahansa; se on kuitenkin ainoastaan hopeanhohdetta virran\nreunoilla. Nosta silmäsi katukäytäviltä, ja edessäsi näet keskellä\nloistavaa Westendiä suuren, raskaan, mustan Lontoon.\n\nSuuri -- raskas -- musta; nuo kolme sanaa kuvaavat paremmin kuin mikään\nmuu Britannian pääkaupungin ulkonäköä.\n\nOta huomioosi että tänään ei sada eikä ole sumua, tuota maineen\nsaavuttanutta, raskasta, sietämätöntä Lontoonsumua, joka on muukalaisen\nkauhu ja synnyttää \"spleeniä\" (synkkämielisyyttä) yhtä välttämättä kuin\nAlpit loihtivat esiin tyroolilaulun, kuin Sevillan puutarhat herättävät\nkitaransoiton, kuin Korsikan aurinko synnyttää verikoston ja Suomen\ntalvet valavat lyijyä jäseniin. Nyt on Lontoossa juhlapäivä, suuri\nkaupunki kylpee auringonpaisteessa, taivaan laella ei näy ainoatakaan\npilveä; ja kuitenkin -- siinä näet edessäsi noita loppumattomia jonoja\njättäläiskokoisia, palatsimaisia rakennuksia, jotka kaikessa\nkomeudessaan tekevät niin tavattoman yksitoikkoisen vaikutuksen\nsentähden, että yhdeksän kymmenestä näyttää olevan valettu samassa\nmuotissa, ilman että yksitoikkoisuutta lieventäisi talojen väliin\npuristetut kirkot ja niiden tornit, jotka, S:t Paulin raskasta kupoolia\nlukuunottamatta, näyttävät aivan kääpiömäisiltä, ne kun tuskin jaksavat\nkohota ympärillä olevain kattojen yläpuolelle. Niin, nyt on\nauringonpaistetta ja ilma kirkas, mutta minkälainen ilma? Sadan\naskeleen päässä edessäsi on usvaa, joka tihenee mitä kauvemmas katseesi\nluot, se ympäröi harson tavoin etäisemmät talot ja kansanjoukon.\nLontoon alituinen harsohuntu, joka himmentää sen iloisimmankin\njuhlapuvun loistoa. Tuo usva, joka on puoleksi savua, puoleksi mereltä\ntulevia vesihöyryjä, tekee meihin saman vaikutuksen kuin auer tai sumu:\netäämpänä olevain esineiden hahmopiirteet käyvät epäselviksi, taustalla\nliikkuu tumma, varjontapainen meri; siirrymme todellisuuden maailmasta\nunen valtakuntaan.\n\nJa nuo palatsit, kaikki alastomista, likaisenharmaista tiilistä taikka\nhiekkakivestä, joka näyttää kuin astianpesuvedellä huuhdotulta, mitäpä\nniitä kannattaisi valkaista tai maalata iloisemmin värein?\nKivihiilensavu ne taasen värjäisi muutamissa viikoissa tai päivissä --\nei mustiksi, sillä se antaisi niille yön tai surun juhlallisuuden, vaan\npuolimustiksi, tuhkanharmaiksi, rumiksi ja surullisen näköisiksi. Tuo\nsavu hoitaa oikein mainiosti seinämaalarinammattiaan; se on\npoikkeuksetta mustannut kaikki talot, varsinkin länsipuolelta, sillä\nlänsituulet puhaltavat Lontoossa kolme neljäsosaa vuotta; se ei ole\nsäästänyt kuninkaanlinnoja, kansanpalatseja eikä kirkkoja, jotka kaikki\novat näöltään kykloopien asumuksiksi rakennettujen savupirttien ja\npajojen näköisiä. Pronssiset ja marmoriset sankaritkin ovat\nnokikolarien näkösiä; Wellington näyttää tulevan suoraan Waterloon\nruudinsavusta ja Nelson on kuin ruutitynnyristä korkealle jalustalleen\nTrafalgar squareen vedetty.\n\nBrüsselissäkin on pajoja ja kivihiilisavupilviä, mutta tuskinpa on koko\nEuroopassa niin \"puhdassilmäistä\", niin hohtavan valkoista kaupunkia.\nÄlä siis, sinä brittiläinen jätti, syytä yksinomaan savua, kun sinulta\nkysytään kuten Heroodes kysyi murjaanein kuninkaalta: \"miksi olet niin\nmusta?\"\n\nHolborn kulkee samaan suuntaan kuin Oxfordstreet, Lontoon loistavin\nkatu. Kun meidän laivamme on jonkun aikaa pyörinyt tuossa laajassa,\nloppumattomassa ihmismeressä, poikkee se vasemmalle ja tulee\npoikkikatuja myöten Piccadillyn muhkeiden muotikauppojen ääreen ja\nsieltä, tunnin aikaa luovittuaan, määräpaikkaansa Kensingtoniin.\n\nOleta että sinun sieltä palatessasi on yö; ei valoisa pohjolan kesäyö,\nvaan etelän musta läpinäkymätön huntu. Haluttaako sinua seurata minua\nyölliselle kävelylle Lontoon kaduilla?\n\n\n\n6. Öinen Lontoo.\n\nOn heinäkuu. Kello lyö kahdeksan. Laskevan auringon viimeiset säteet\nkultaavat S:t Paulin kirkon torninhuippua. Themsistä nousee keveä sumu,\nsekottuen ohueen, harsomaiseen usvaan, joka alati liitelee tummien\nkattojen päällä.\n\nIlma alkaa pimetä? Lontoo on kylläinen, se on syönyt päivällistä kello\nkahdestatoista kello kahdeksaan. Liikemiehet ovat tuhansilla\nkabrioleteilla, ajurinvaunuilla ja junilla palanneet Cityssä olevista\nkonttoreistaan kaukaisiin asuntoihinsa. Kaasu, joka jo on tunnin\najan palanut taloissa, syttyy vähitellen kaduillakin. Kolmetoista\nteaatteria -- kaikkityyni \"kuninkaallisia\" -- sen lisäksi\nlukematon joukko museoita, lukuhuoneita, konsertteja, panoraamoja,\ntemppuilijoita, nuorallakävelijöitä, taideratsastajia, silmänkääntäjiä,\nvahakabinetteja, Garibaldiklubeja, shakkiklubeja, spiritistiklubeja,\njockeyklubeja, peliklubeja, kahviloita, ravintoloita ja kaikenlaatuisia\nkapakoita, enemmän tai vähemmän aamulehdissä suositeltuja, avaa ovensa\nkirjavalle yleisölle. Pistäytytäänkö johonkin sisään?\n\n-- A ticket, sir? a box, sir? Piletinmyyjät parveilevat kuin\nheinäsirkat ympärillämme.\n\nTuolla esimerkiksi on italialainen ooppera Coventgardenissa ja \"Hänen\nMajesteettinsa teaatteri\", johon mennessä täytyy pukeutua juhlapukuun\nesiintyäkseen arvokkaasti yhden guineen sijoilla kaiken maailman\narmojen rinnalla. Coventgardenissa näytellään \"Robertia\", jossa\nesiintyvät Tamberlick ja Adelina Patti; Hänen Majesteettinsa\nteaatterissa Don Juania, esiintyjinä Mario ja Louise Michal. Ahdinkoa\nkatonrajaan saakka, orkesteri ranskalaisten ja saksalaisten\ntaiteilijain avustama, näyttämöllepano pyrkivä voittamaan Pariisin,\nPietarin ja Berlinin. Muuten koreita aarioita, merkillisiä duetteja,\nluonnottomia liikkeitä ja dramaattista mitättömyyttä. Kaikki, mikä\nEuroopassa on siinä suhteessa kuuluisinta, on kulkeutunut Lontooseen.\n\nTuolla, pienellä näyttämöllä Oxfordstreetin varrella, Royal Princess\nTheatressa, esitetään näytelmää, joka jättää syvemmät jäljet, Charles\nKean, suuren Keanin täysarvoinen poika ja itse ensiluokan näyttelijä,\nesiintyy kardinaali Wolseyna Shakespearen Henrik VIII:ssa. Liikkeet\novat koko lailla saksalais-pateettisia ja madame Kean (kuningatar\nKatarinana) lyö rintaansa niin, että teaatteri kaikuu. Mutta\nKean on mestari, jolle äänettömässä näyttelemisessä ei luultavasti\nkukaan aikalaisemme vedä vertoja. Itse tuo kylmäkiskoinen\nenglantilainenkin yleisö, joka tulee tänne puolittain unisena\nportterinsa ja paahtopihvinsä äärestä, herää horrostilastaan ja puhkee\nsuosionosotusten myrskyyn. Kappale päättyy maagillisen kauniiseen\nkuvaelmaan, jonka sähkövalo saa aikaan: enkelit astuvat alas pimeään\nyöhön ja liehtovat palmunoksillaan viileyttä hyljätyn kuningattaren\nvuoteen yli.\n\nTai riennämme Colosseumiin Regents Parkin luona, kuuntelemme\npitkäveteistä esitelmää kolkuttajahengistä, ihailemme kaunista\nkeinotekoista stalaktiittiluolaa ja purjehdimme pitkin Tajo-virtaa\nnähdäksemme omin silmin Lissabonin maanjäristyksen. Kuulemme\nmaanalaisen jyrinän, näemme kirkkojen ja palatsien suistuvan, meren\nkuohuvan yli partaittensa ja laivojen hautaantuvan pilvenkorkuisiin\naaltoihin. Tuskin olemme tuosta kamalasta näystä tointuneet, ennenkuin\nmeille tarjoutuu jotain vielä ihmeellisempää. Astumme pieneen\nhuoneeseen; huomaamme tuskin lattian liikkuvan ja että kohoamme.\nAstumme jälleen ulos ja nyt emme ole enää Lontoon Colosseumissa, vaan\nPariisin Pantheonin ylimmällä penkereellä. Niin pitkälle kuin\nsilmä kantaa, leviää syvällä jalkaimme alla Ranskan pääkaupunki\nkuun ja kaasun valossa. Vaikutus on aivan todellinen; kumarrumme\nrinta-aidakkeen yli ja katselemme alas huimaavasta korkeudesta;\nojennamme keppiämme, jolloin tunnemme Pantheonin kupoolin ulkonemat;\nkävelemme vapaasti ympäri koko parvekkeella ja eteemme avautuu kaikkiin\nsuuntiin ääretön näköala. Se on ihme, jonka perille emme pääse. Itse\ntodellisuus ei voi tehdä täydellisempää vaikutusta.\n\nKaikkea tätä saadaan usvakuvien, soiton, näytelmien ja isänmaallisten\nrunonlausuntojen ohessa nähdä yhden shillingin maksusta.\n\nMutta ilta on jo myöhäinen. Emme enää suo itsellemme aikaa\nkatsellaksemme pienellä Sadlers Wellsin näyttämöllä Morton Priceä, joka\nsadattaneljättätoista kertaa jäljittelee mitä hullunkurisimmalla\ntavalla englantilaista ylimystöä esittäessään lord Nonsuchia. Pian on\nkeskiyö. Me nautimme Haymarketissa seisoaltamme illallista, johon\nkuuluu pale aleta ja pari jommoistakin kone-voileipää, sandwiohiä --\nvoileivätkin valmistetaan meidän aikanamme koneella. Tämä ateria maksaa\nviisi penceä. Sitte lähdemme kotimatkalle ajoneuvoissa.\n\nMikä uusi vilinä leveillä, valaistuilla katukäytävillä! Mistä\nvirtaavatkaan tänne nuo monet sadat koreasti puetut naiset, jotka niin\nreippaasti tervehtivät kaikkia ohikulkijoita? Onko Lontoossa tapana\nettä nuoret, viidentoista vanhat tytöt ojentavat sikaarinsa pyytäen\ntulta keltä hyvänsä? Lapsiraukka, joka kerran olet päättävä onnettoman\nelämäsi Austraalian rangaistussiirtolassa, ellet sitä päätä Lontoon\nkurjimmassa kapakassa, minkätähden et ojenna sikaariasi tuolle vanhalle\nherralle tai tuolle nuorelle kunnianarvoiselle rouvalle, jotka tuolla\nkadunkulmassa katselevat sinua kyynelsilmin? Sentähden, että nuo\näänettömät katselijat ovat lähetetyt \"Magdaleenakodista\", koettaakseen\nkeskeltä turmeluksen syvintä lokaa pelastaa jonkun onnettoman,\nkadotetun olennon omantunnonrauhan ja ijankaikkisen autuuden --\nsentähden, että sinun täytyy luoda katseesi alas nähdessäsi heidän\nlempeän, surullisen katseensa, jossa et huomaa rahtuakaan ylenkatsetta,\net moitteen varjoakaan, ainoastaan kristillisen armahtavaisuuden\nrukouksen että sinut estettäisiin lankeemasta -- tuon liikuttavan\nrukouksen, jonka Victor Hugo asettaa viattoman tyttärensä huulille\nonnettomimpien, kaikista inhimillisistä olennoista syvimmälle\nlangenneiden puolesta, _qui vendent le doux nom d'amour!_\n\nMutta me riennämme tuosta samalla niin masentavasta ja niin\nylentävästä kuvasta, pysähtyäksemme muutaman huoneen ulkopuolelle,\njonka porttia valaisee suuri kaasutähti. Mikä talo se on? Sitä sanotaan\nkonserttisaliksi, mutta se on itse asiassa pelihuone, joka vuosittain\non syypää monen toiveissaan pettyneen onnen ja elämän hukkaan. Ja tuo\nvastapäätä oleva talo, joka yksinään on pimeä useimpien muiden\nkirkkaasti valaistujen keskellä? Se on muuan kveekkarien kokouspaikka;\nheidän rukoushetkensä on aikoja sitten ohi, mutta tuon yksinäisen\nlampun ääressä kirjotetaan kenties juuri nyt yhtä noita lukemattomia\nkansankirjasia, joita joka päivä levitetään kaduilla ilmaiseksi\nturmeluksen ehkäisemiseksi.\n\nMiksi sulkeutuisimme ajurin vaunuihin, kun paremmin voimme tarkastaa\nyöllistä Lontoota kaasun ja tähtien valossa jalkaisin astuen?\n\nEikö se jo nuku, tuo suuri kaupunki? Vähämielinen kysymys! Milloin\nvirta nukkuu? Sen aallot kulkevat pysähtymättä eteenpäin pimeässä ja\npäiväpaisteessa, ja mylly jauhaa. Kun Lontoon toinen silmä nukkuu,\nsilloin toinen valvoo, levottomasti, unettomasti, ikäänkuin tuon vanhan\nkirouksen painamana:\n\n    Glamis unen murhas ja senvuoks ei Cawdor\n    Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.\n\nKun rikkaat ja mahtavat, ne jotka nauttivat tämän maailman antimia,\novat murhanneet unensa ja vaipuneet aamulla nukkumaan, silloin jo\nnousee ahkera työmies, rientäen tehtaisiin. Kirjapainot työskentelevät\nkoko yön, voidakseen oikeaan aikaan jakaa suuret aamulehdet.\nValtiokoneisto työskentelee, kuten muutkin koneet, yöt päivät.\nAlahuoneen puheliaat äänet vaikenevat vasta kello kahden, kolmen,\nneljän aikana aamulla. Konttorimies miettii laskujaan, ompelijatar\nvalvoo niukan kaasuliekkinsä ääressä. Manner-ilmaan tottumattomat\nmerimiehet kuljeskelevat kaduilla kaiken yötä. Varkaat, katurosvot,\nvääränrahan tekijät, juomarit, pelaajat, kapakkain ja porttolain\nisännät, pettäjät ja petetyt, lähtevät silloin ansiolle.\n\nTuskin olemme jättäneet Piccadillyn ja Pall Mallin hohtavan\nkaasuvalaistuksen taaksemme, kun astumme puolipimeille kaduille, joilla\nkaasuliekki tuikkii vain pitkien välimatkain päässä. Vastoin tahtoamme\njohtuu mieleemme tuhansia kamalia juttuja. Nuo garotti nimiset\nkuristuslingot esimerkiksi, jotka pari vuotta sitten saattoivat koko\nLontoon kauhun valtaan -- tarjottiinhan meille hiljattain eräässä\nrautakaupassa veitsiä, joissa oli päällekirjotus \"antigarot\"! Kun\ntietää kulkevansa pimeässä kaupungissa, jossa, paitsi vähemmin\ntottuneita, on kuusituhatta mestarivarasta ja ehkä yhtä monta, jotka\novat valmiit viskaamaan paulan lähimäisensä kaulaan, täytyy myöntää\nettä tuo tuntuu hiukan pelottavalta. Kuka takaa, etteikö tuossa\npimeässä nurkassa väijy pahanilkinen rosvo, joka kuudesta pencesta on\nvalmis hukuttamaan itse lord Palmerstonin?\n\nSeis! Tuolla seisoo pimeässä katukulmassa joku mies, liikkumattomana\nnojaten seinää vasten niin lähellä sinua, että huomaamattasi miltei\nkosketat häneen. Mitä hän tekee siellä näin myöhään yöllä?\n\nSe on konstaapeli. Hän seisoo siellä niiden sbirrien (poliisien)\ntavoin, joiden edessä Angelo Malipieri vapisi: näkee kaikki, vaan on\nitse näkymättömänä. Ole huoletta: sellainen mies seisoo, näkymätönnä\njoka kadunkulmassa ja hänen ei tarvitse kuin viheltää pilliinsä\nkutsuakseen muutamissa minuuteissa paikalle sata muuta. Tähän\nyöpoliisikuntaan kuuluu 3,600 rohkeaa miestä, jotka pitävät Lontoon\nroistoväkeä terveellisessä kurissa. Huonossa valaistuksessa et voi\nkadunkulmissa saada selkoa katujen nimistä. Käänny silloin lähimmässä\nkulmassa seisovan konstaapelin puoleen ja pyydä neuvoa matkasi\nsuunnasta. Hän vastaa kohteliaasti, näyttäen suorimman tien. Sinä\nnostat hattua: thank you, sir! Hän vastaa tervehdykseen: good night,\nsir!\n\nSe, joka ei ole ennen nähnyt kelvollisia poliiseja -- poliiseja, jotka\neivät ole olemassa saadakseen aikaan rettelöitä, vaan auttaakseen\nkunniallisia ihmisiä, hän oppikoon tuntemaan Lontoon konstaapeleita.\n\nNäin me kuljemme kaikessa rauhassa pitkiä, hämäriä katuja. Kello\nkymmenen olivat enää auki ainoastaan teaatterit, ravintolat, kapakat,\ntupakkamyymälät, ja siellä täällä joku myymälä, jossa kaupitaan leipää,\nlihaa, kalaa tai hedelmiä. Kello yksitoista niiden luku yhä vähenee;\nkello kaksitoista ei ole auki enää ainoatakaan myymälää; kokonaiset\nkaupunginosat ovat pimeään ja luoksepääsemättömyyteen kääriytyneet.\n\nMiten usein näemmekään noiden myymälöiden ulkopuolella jonkun ryysyisen\nkerjäläisen tähystävän nälkäisin katsein edessään olevaan ikkunaan,\njohon on levitetty kaikenlaisia herkkuja kulkijan halujen kiihotteeksi,\ntai rahanvaihtajan konttorin ulkopuolella, jossa on ladottu kasottain\nkultaa ja hopeaa pöydälle ikkunan ääreen! Miksei kerjäläinen ojenna\nkättään särkeäkseen tuota heikkoa lasia, joka estää häntä sammuttamasta\nnälkäänsä tai tyydyttämästä rahanhimoaan? Häntä pidättää näkymätön\nkäsivarsi; hauras lasi on vahvempi kuin rautainen muuri, vahvempi\nnälkää, vahvempi saaliinhimoa, sillä sitä suojelee lakien voima!\n\nKun kurjuus Pariisissa näkee joka päivä edessään rikkautta ja\nnautintoa, puhkee se sanoiksi ja raivoaa kommunistisina aatteina. Kun\nkurjuus Lontoossa näkee joka päivä saman näyn, niin se juo\nepätoivoissaan itsensä kuoliaaksi.\n\nYhteiskuntahyveet juurtuvat syvemmin ja voimakkaammin Lontoon\nkodikkaassa perhe-elämässä kuin kevytmielisessä Pariisissa, mutta\nkaikki paheetkin ovat Lontoossa rohkeampia. Pariisissa kurjuus\npoimuttelee ryysynsä kauniisiin laskoksiin; Lontoossa kurjuus kulkee\nalastomana ja kauhistuttavana sydänpäivälläkin. Ei ole mitään\nkauniimpaa kuin englantilainen hyväntekeväisyyslaitos; ei ole mitään\ninhottavampaa kuin lontoolainen kapakka keskiyön aikaan.\n\nNyt olemme hotellimme portin edessä, kulettuamme hyvän\nruotsinpenikulman Coventgardenista, Piccadillystä ja Pall Mallista\nTrafalgar squaren, Strandin, Fleetstreetin ja monien pienempien katujen\nkautta. Kello on neljänneksen neljättä. Hyvää yötä; aamulla tavataan\nsanomalehden ääressä.\n\nMitä tietää Times kertoa? \"Viime yönä kello yhden ja kahden välillä\nkulki parlamentinjäsen S. yksinään alahuoneesta erääseen klubiin,\njolloin hän Strandin ja Trafalgar squaren kulmassa sai iskun niskaansa,\njonka johdosta vaipui tajutonna maahan. Onneksi estivät muutamat\npaikalle saapuneet henkilöt roistojen suorittamasta työtään loppuun,\njonka tarkotuksena näyttää olleen garotin käyttäminen. Herra S., jolta\nei hävinnyt muuta kuin kellonsa, kannettiin lähimpään välskäritupaan ja\nkunnianarvoisen parlamentinjäsenen henki näyttää olevan turvattu.\nPoliisi ei ole päässyt väkivallan tekijöiden jäljille.\".\n\n\n\n7. Sydenhamin kristallipalatsi.\n\nKerran -- minä toistan mitä edellä sanoin -- on tuo raskas\nenglantilainen komeus eräänä onnellisena hetkenä luonut palatsin niin\nkeveän, ilmakkaan ja valoisan, kuin olisi se pelkistä auringonsäteistä\nrakennettu. Kerran on onnellinen neron välähdys tunkeutunut Lontoonkin\nharmaiden sumujen läpi; kerran on tuo kylmä brittiläinen flegma, joka\nmuuten viihtyy paraiten savun mustaamien koneitten keskellä ja jota,\nliikkeelle jouduttuaan, voi verrata käyvään portteritynnyriin -- kerran\non senkin mieleen johtunut luoda jotain hienoa ja miellyttävää, jotain\nihastuttavan kaunista, ja tuo sen ihmeteltävän kaunis oikku oli\n1851-vuoden kristallipalatsi. Mutta katsos, se ei kelvannut olemaan\nkaappina, jossa säilytettiin kaiken maailman schene rariteetteja, se\noli aivan liian siro sopiakseen suuren kaupungin muitten rumien ja\nnokisten palatsien rinnalle ja sentähden se revittiin hajalleen\nHydeparkista, myytiin eräälle osakeyhtiölle ja muutettiin Sydenhamiin,\n7 englanninpenikulmaa Lontoosta. Kiitos ja kunnia niille, jotka saivat\ntuon onnellisen päähänpiston; he ovat pelastaneet hyvän ajatuksen,\novatpa tehneet enemmänkin: antaneet sille oikeat suhteet ja oikean\npaikan.\n\nTuskinpa on mitään muuta ihmistyötä koko avarassa maailmassa, joka niin\ntäydellisesti ja niin kauniisti kuin Sydenhamin kristallipalatsi\nmuistuttaisi noita satujen taikalinnoja, joista olemme niin usein\nlapsina uneksineet ja jotka aina siitä asti ovat säilyneet muistissamme\nkaiken kauniin ja viehättävän ihanteina rakennustaiteen alalla.\nYksin, kuin hallitsija auringonpaisteisella kummullaan, kohoo\nkristallipalatsi jo kaukaa muukalaisen silmien eteen korkeine,\nkaarevine hopeaviivoineen. Missä kohti aurinko milloinkin vaeltaakin\ntaivaan kannella, aina se löytää tuossa ihmeellisessä linnassa jonkun\nheijastavan pinnan, jota vasten voi säteillä. Olen nähnyt tuontapaisen\nkuvan ennenkin, mutta se oli kaukana pohjolassa, illan kultaisten\npilvien keskellä; olen ennenkin ihastellut samanlaista suurta, hohtavaa\nhopeapintaa, mutta se oli kaukana Satakunnan yksinäisillä rannikoilla,\nkun Mallasveden laaja sinipinta välkkyi päivänpaisteessa.\n\nOletko milloinkaan tarkastanut korennon siipiä? Nuo hienot,\nverkontapaiset juovat, jotka yhdistävät harsokudoksen kokonaisuudeksi,\nantavat ehkä käsityksen niistä hoikista, sopusuhtaisista osista, jotka\nyhdistävät ja tukevat suurta kristallipalatsia. Ne kannattavat niin\nkeveästi korkeita holveja ja laajoja sisustoja; katselemme ympärillemme\najattelematta minne ovat hävinneet ne tukevat pylväät ja raskaat\npalkit, joita olemme tottuneet näkemään muissa rakennuksissa. Tuskin\nsaatamme uskoa että nuo kapeat viivat, jotka näyttävät olevan vain\nkoristeina, ja nuo rautapylväät, jotka paksuimmillaankin ovat vain\npurjeveneen mastojen vahvuiset, voivat kannattaa niin korkeita holveja\nkuin Pietarinkirkko Roomassa. Ei milloinkaan ole ihmisnero\nonnellisemmin ja täydellisemmin jäljitellyt luonnon siroa\nrakennustapaa, josta Ehrensvärd sanoo: \"missä suhteessa puu on kaunis?\nSiinä, että näemme suuren esineen niin keveän näköisenä\".\n\nMahtavan suuren ja hienon miellyttävän toisiinsa yhdistäminen on tähän\nsaakka kuulunut ainoastaan luonnon taitoihin, ilmeten kasvavan puun\nmuodoissa, pilven reunapiirteissä, hopealta välkkyvän merenpinnan\nlempeässä majesteettiudessa. Ihminen on turhaan pyrkinyt antamaan\nRhodon kolossille keijukaisen hintelät muodot; itse Kölnin tuomiokirkon\nrohkeimpiakin holveja painaa raskaat kivijoukot. Kristallipalatsin\nyksin on onnistunut ratkaista rakennustaiteen vaikein pulma.\n\nTämän rakennuksen ylevän ulkomuodon voittaa kuitenkin sen sisäpuoli.\nEmme luule seisovamme tavallisessa talossa, vaan taivaan sinikaaren\nalla. Miten usein olemmekaan kevein sydämin seisoneet korkeassa\nkoivikossa, jonka solakkain puiden latvojen kautta on päivä paistanut;\nmutta niin läpikuultavan ilmakasta korkeutta kuin tämän palatsin sisus\nvoimme verrata ainoastaan itse taivaaseen. Sydän laajenee ja ajatukset\nkohoovat tuossa valon asunnossa. Päivän kirkkaus ja auringon lämpö,\njoka lasin vahvistamana virtaa sisään kaikkialta seinistä ja katosta,\nolisi kirkkaina kesäpäivinä miltei sietämätön, ellei, aina auringon\nasennon mukaan, hankittaisi lievennystä vaaleanvihreiden verhojen\navulla, joita nerokkaan koneiston avulla nostetaan ja lasketaan.\n\nPalatsia on paljo laajennettu vuoden 1851 jälkeen; sillä on nykyään\nkorkea, nelitahkoinen torni, sekin pelkästä lasista ja raudasta, sekä\nmonta uutta kylkirakennusta. Sen tarkotuskin on nyt toisenlainen kuin\nsiihen aikaan: se on nyt pysyväisenä maantiedon, historian, taiteen ja\nteollisuuden näyttelysuojana. Voisimme sitä sanoa lasikaappiin\nasetetuksi maailmaksi, kuvalliseksi yliopistoksi nuorille ja vanhoille.\nTuo suuri ajatus, jonka tarkotuksena on ollut tänne koota se, mikä\nkaikissa maissa ja kaikkina aikoina on ollut kauneinta, opettavaisinta\nja hyödyllisintä, on onnistunut, ellei täydellisesti, niin kuitenkin\ntavalla, joka tekee yhden päivän oleskelun kristallipalatsissa\najatus- ja näkemysrikkaammaksi kuin ehkä moni vuosi kuluneessa\nelämässämme on ollut. Lontoon koulunuoriso on todellakin onnellinen\nvoidessaan milloin hyvänsä siirtyä tuohon kuvamaailmaan, joka on\nainoastaan neljännestunnin junamatkan päässä.\n\nOikeassa keskusosastossa on maailman suurin orkesterisali, johon\nHändelin oratorioita esitettäessä on sopinut 3,500 laulajaa ja 17,000\nkuulijaa. Se muodostaa tavattoman suuren amfiteaatterin, jonka keskellä\non jättiläisurut. Urkujen äänet paisuvat vienoimmasta kuiskauksesta\naina tuomiopasuunan jyrinään, joka saattaa suuren palatsin liitokset\nvapisemaan.\n\nEi kaukana siitä on avara vesikasvien ja tuhansien uiskentelevien\nkultakalojen täyttämä lammikko, jonka keskeltä kohoo korkea,\nkristallinen suihkulähde. Lasisärmäin ja vesisateiden värileikki on\nihmeteltävä. Kylkirakennuksissa on siellä täällä pienempiä, elävien\nkasvien ympäröimiä lammikotta. Joka maanosa on erikseen edustettuna\nkasveineen ja (täytettyine) eläimineen. Intian kuningastiikeri väijyy\nbamburuokojen keskeltä, Afrikan antiloopit syövät taatelipalmujen\njuurella ja Amerikan boakäärme luikertelee kaktuspensaikossa. Siellä\ntäällä elähyttää näkyä luonnollisen kokoiset pahviset ihmisryhmät,\njokaisen ilmaston ja rodun alkuasukkaat. Tuolla istuvat koreasti\ntatuoidut intiaanit wigwamissaan; täällä taistelee kafferi lyhyellä\nmiekallaan bisonihärän kanssa; tuolla näkyy kauhistava bushmanni nuoli\njousenjänteellä; täällä loikoo kalmukkijoukko nuotiotulen ympärillä\nhirveä paistaen. Lähimmässä lammikossa kelluu veden pinnalla komea\nVictoria regia ja kauvempana kohoaa mammutpuun jättiläisrunko sinistä\nlasitaivasta kohti.\n\nAstumme muutamia askeleita eteenpäin, siirtyen maantiedon alalta\nhistorian ja taiteen alalle. Jokaisella aikakaudella on täällä oma\n\"courtinsa\", pihansa, eristetyt avarat palatsinsa, jokainen koristettu\noman omituisen tyylinsä mukaisesti. Kaksi jättiläismäistä, istuvaa\nkaksoiskuvaa, jotka esittävät Ramses suurta ja ovat tarkasti kopioidut\neräässä vanhassa temppelissä olevien alkuperäisten kuvien mukaan,\njohtavat meidät egyptiläisessä osastossa neljättätuhatta vuotta\ntaaksepäin ajassa. Nuo vanhat faaraot eivät ole kääpiöitä; heidän\npikkuvarpaansa ovat kutakuinkin boksarin käsivarren paksuisia. Noiden\nmuinaisegyptiläisten salien seiniä peittävät osaksi veistokuvat, osaksi\nsfinxit, osaksi korkokuvat ja maalaukset, kaikki tarkasti jäljitellen\ntuota jäykkää tyyliä, joka ilmaisee kuvaamataiteen ensimäiset\nkynänvetäsyt. Saman vaikutuksen ammoin kuluneista ajoista ja\nkehityskausista saamme assyrialaisessa osastossa, jonka raskaasta (olin\nmiltei sanoa englantilaisesta) komeudesta on tänne koottu kuvaavia\njäljennöksiä Niniven ja Babylonin rauniolöytöjen mukaan. Vanhan\ntestamentin harmaat hirmukuvat katselevat meitä, etunenässä Babelin\nBel.\n\nSuomessa ollessamme tuntuu jo Tukholma ja Lübeck olevan aika taipaleen\ntakana, mutta kun palatessamme pitkältä ulkomaanmatkalta joudumme\nuudelleen noihin kaupunkeihin, tunnemme ihmeeksemme olevamme miltei\nkuin kotonamme. Saman vaikutuksen tekee kun harhailtuamme kauvan\nkaukaisen muinaisuuden eriskummaisia, kulmikkaita kuvia katsellen,\nsiirrymme klassillisen muinaisuuden kauniiden, sopusointuisten\ntaideteosten piiriin. Tunnemme olevamme miltei kuin kotonamme vanhassa\nAteenassa ja Pompeijissa. Ei mitkään kuvateokset, ei mitkään\nhistorialliset kertomukset saata antaa meille niin selvää\nyleiskatsausta eri taidekausista ja antiikin etevämmyydestä kuin tämä\nnäyttely; näemme edessämme ihmiskunnan viljelyshistorian, ja kun\nennätämme Kreikkaan saakka, tuntuu kuin pitkän, vaivaloisen\nhaparoimisen jälkeen vihdoinkin saisimme levähtää selvyyden ja\nsopusoinnun keskuudessa.\n\nNäistä kauniista kreikkalaisista ja roomalaisista esipihoista astumme\nedemmäs byzantilaiseen ja sieltä länsimaalaiseen, germaanilaiseen\nkeskiaikaan, kaikki kootut samalla uskollisuudella kolmeen eristettyyn\npihaan, joissa jokaisessa on monta huonetta. Ympäristö saattaa meidät\nheti toiseen tunnelmaan. Tunnemme selvästi kristillisen romantiikan\nlämpimän hengen huokuvan vastaamme: nuo muurit, nuo kuvat omaavat\nrakkautta hehkuvan sydämen. Miten viileiltä nuo antiikin kuvat nyt\ntuntuvatkaan; viileiltä, jopa kylmiltä kaikessa kauneudessaan! Ja\nkuinka tutunomaisina kohtaavat meitä goottilaiset suippokaaret,\nritaripuvut ja tummat, maalatut ikkunat kömpelöine pyhimyksenkuvineen!\nJumalanäiti, Kristuslapsi sylissään, katselee meitä niin rauhallisesti\nja tutunomaisesti luostarinkomerosta! Niin, täällä olemme kuin kotona,\ntäällä ovat juuremme, vaikka kukat puhkeavat muiden aikakausien\nkeskellä.\n\nMutta meitä kohtaa vielä yksi vieras maailma: se on Alhambra\nleijonanpihoineen, muhkeine pylväskäytävineen ja kuuluisine\nsuihkulähteineen. Ei puutu muuta kuin että kuulisimme kuningas\nBoabdilin sotahevosen hirnunnan, näkisimme mustan maurilaisen, joka\npitelee hänen jalustintaan, odaliskien hopealla koristetut kengät ja\nkuulisimme mandoliinin soittoa myrttipensaikosta seraljin muurien\ntakaa.\n\nKiiruhdamme täältä, sillä tuo romantiikka on ainoastaan kristillisen\nhengen heikkoa kaikua: siinä ei asu rakkauden henki, ja profeetan\nveripunainen päähine luo varjonsa muureilla. Me pakenemme takaisin\nkeskiaikaan ja renessansiin. Tuo lyhyt käynti puolikuun piirissä\nsaattoi meidät selvemmin tarkkaamaan kristittyjen kansain kulttuuria:\nnyt vasta ymmärrämme oikein miten syvästi kristinuskon henki on\ntunkeutunut koko heidän taiteeseensa ja elämäänsä -- ja kuitenkin on\nkristityitä, jotka sanovat kaikkea taidetta pakanuudeksi -- kuitenkin\non uudenaikaisia pakanoita, jotka pitävät kristinuskoa voitettuna\nkantana ihmiskunnan kehityksessä!\n\nSilloin kuulemme aivan lähellämme ääniä ja hälinää. Onko se Bouillonin\nGottfrid, joka vaatii Aleksanteri Comnenukselta vapaata pääsyä\npyhään maahan? Ovatko ne Abeneerragien käyriä sapelia, jotka\nhuotrissaan kalisevat, vai onko se Jeanne d'Arc, joka vyöttää itseään\nnoustakseen Orleansin muureille? Ei -- se on tarjoilija, joka kantaa\nsuklaatarjotinta muutamille laahaaviin pönkkähameisiin ja tulipunaisiin\nsaaleihin puetuille naisille; ne ovat Lancashiren tehtailijoita, jotka\nkeskustelevat muutamain Cityn kauppiaitten kanssa puuvillamarkkinain\ntilasta; se on yhdeksästoista vuosisata silmälaseineen ja mustine\nvierailutakkeineen, sekottaen paraikaa värejä _oman_ aikansa\ntauluun, jota kerran _omaan_ pukuunsa puetut vielä syntymättömät\nsukupolvet katselevat ja ihmettelevät tulevaisuuden suurissa\nkristallipalatseissa...\n\n\n\n8. Fantasia-markkinat.\n\nTuhansien muiden hyväntekeväisyysyhdistysten joukossa on Lontoossa\nmuuan, joka nimittää itseään Royal Dramatic Collegeksi ja jonka\ntarkotuksena on köyhien, sairaitten ja kurjuuteen vaipuneiden\nnäyttelijäin auttaminen. Tämä seura, joka on kuningattaren suojeluksen\nalainen ja joka jäseniltään vaatii yhden tai kymmenen punnan suuruisen\nvuosimaksun, toimittaa joka kesä heinäkuulla kristallipalatsissa \"fancy\nfair\" nimiset fantasia-markkinat.\n\nLähellä palatsin keskipistettä on avonainen paikka, jota voisi sanoa\ntoriksi. Tälle torille on tänään, heinäkuun 19 päivänä, pystytetty\nkahdeksantoista kaunista, valkoista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä\nsilkkitelttaa, kukilla ja lipuilla koristettuina. Kuusineljättä nuorta\nnaista, kaksi joka teltassa ja valitut Lontoon kaikista sivistyneistä\nluokista -- ladies, joiden vaakunassa on herttuallinen kruunu, ja\nladies, joiden vaakunassa upeilee pippuritötterö -- myyvät kohteliaalle\nyleisölle leikkikaluja ja kaikellaisia pikkuesineitä, todellisuudessa\nehkä kuuden pencen arvoisia, mutta täällä hyvässä tapauksessa guineen\ntuottavia.[30]\n\nKesken kaiken: olisipa onnellista jos voisi järjestää kaikki arpajaiset\nja markkinat hyväntekeväisiä tarkotuksia varten näin yksinkertaiselle\nkannalle. Siihen tarvitaan, paitsi hyvää tahtoa, myöskin jonkinlaista\nkekseliäisyyttä. Täällä oli esimerkiksi erikoinen myymälä, jossa nuori\nlady kokosi kasottain kulta- ja hopearahoja pienistä kirjeistä ja\nlentokirjasista. Lentokirjaset sisälsivät jotain erikseen\nmieltäkiinnittävää päivän kysymysten, muotien tai talouden alalta.\nKirjeissä oli joku rivi tunnetuilta henkilöiltä: valtiomiehiltä,\ntiedemiehiltä, laulajattarilta, taiteilijoilta ja kirjailijoilta, tai\nainoastaan heidän nimikirjotuksensa. En tiedä kuinka moneen pieneen\nkorttiin tai kirjelippuun esimerkiksi Charles Dickens tai Adelina Patti\nolivat tätä tilaisuutta varten nimensä kirjottaneet, mutta luultavasti\nniitä oli paljon. Tilaisuutta varten toimitettu sanomalehti tietysti\nmyöskin ilmestyi, täynnä leikkiä ja kehumista.\n\nToinen nuori nainen hoiti todellista tupakkakauppaa. Piippuja,\npiipunvarsia, sikaari-imukkeita, tulitikkulaatikoita, sievästi\nlaitettuja nuuska- ja sikaaripaketteja, lyhyesti: kaikkea mikä kuuluu\noikeaan tupakkamyymälään oli täällä saatavissa, ainoastaan tavallista\nhienompaa ja paremmanhajuista.\n\nKolmas möi valokuvia, neljäs rusetteja, viides konvehtia ja niin\nedespäin. Harmaapartaiset lordit vanhatpojat tuota erinomaista lajia,\njoita pidetään poikina vielä viidenkymmenen vuoden ikäisinä ja\nseitsemänkymmenen vuotiaina tuskin vakaantuneina miehinä, kulki kädet\ntäynnä nukkeja ja hyrriä, joita olivat ostaneet miss Sara Nelsonilta\ntai miss Agnes Burdettilta.\n\nMuuan teltta oli tavallista ankarammin ostajien piirittämä, ja\nkysyttiinpä kärsivällisyyttä ja vahvoja käsivarsia, jos mieli raivautua\naina sinne asti. Tässä teltassa hallitsi nuori neito, joka joku aika\nsitten pani Helsingin nuorten miesten (ja monien muidenkin) päät\npyörälle; se oli rakastettava tanssijatar miss Lydia Thompson. Hänen\npienet kätensä olivat täällä yhtä ahkerassa liikkeessä ja kokosivat\nvähintäin yhtä runsaat tulot kuin pienet jalkansa näyttämöllä. Miss\nLydia on nykyään suosituin kaikista Englannin tanssijattarista; eräässä\nOxfordstreetin taidemyymälässä, jossa myytiin ainoastaan kuuluisuuksia\nja jossa kaikki oli kaksi vertaa kalliimpaa kuin muissa myymälöissä,\nriippui seitsemän tai kahdeksan hänen eripukuista kuvaansa vierekkäin.\nSanottiin että hänen maineensa on säilynyt parjaukselta vapaana; hänen\nnimensä ohjelmassa ja hän itse teltassaan seisoi Lontoon ja koko\nmaailman ylpeimmän ylimystön rinnalla. Ellei se olisi liian suurta\nhäveliäisyyden puutetta, niin haluaisin kysyä alentuisivatko meidän\nsuomalaiset armomme tällaisissa tapauksissa seuraan, jota\nenglantilaiset armot pitävät kunnianaan. Meidän täytyy vielä jonkun\nverran eurooppalaistua, oppiaksemme oivaltamaan että jos tällaisissa\ntapauksissa saattaa puhua alentumisesta, niin se on kyky, joka tekee\nsyntyperälle, arvolle ja rikkaudelle kunniaa alentumalla niiden\ntasalle.\n\nEnglannin päärit ovat, niinkuin jokainen tietää -- ja he itse tietävät\nsen paraiten -- suuremmanarvoisia kuin muiden maiden ruhtinaat. Mutta\nniin pöyhistyneitä ovat kai vain harvat heistä, ettei heitä hyvittäisi\nsana, jonka heille lausuu Charles Kean, tuo komediantti, joka joka ilta\nesiintyy kaikenlaisen yleisön edessä eräässä Lontoon pienehkössä\nteaatterissa.\n\nSillaikaa jatkoi keskustaan sijottunut orkesteri -- hyvä orkesteri\nkyllä, mutta melkein liiaksi messinkinen -- pitkän ohjelmansa\nesittämistä numero numerolta, aina vuoroin urkujensoiton\nvaihteluttamana. Tuskin oli soitto vaijennut, kun jonkinlaisella\nvastapäätä olevalla verannalla syntyi hirmuinen meteli. Olisi luullut\nolevansa Hämeenlinnan hevosmarkkinoilla tai ainakin jossakin\nympärikuljeksivassa eläinnäyttelyssä Pariisin Invalidi-esplanaadeissa.\nNeljä tai viisi eriskummaisesti puettua komedianttia -- tällä kertaa\noikein tuota vanhaa hyvää lajia -- huusi yhtaikaa täyttä kurkkua ja\nrummutti, paremman vaikutuksen aikaansaamiseksi, kaikin voimin\nvaskirumpuihin, pelteihin ja -- siltä se miltei näytti -- toistensa\nselkiin. Kaiken tuon kamalan melun tarkotuksena oli ainoastaan\nhoukutella mahdollisimman paljo kansaa niihin kahteen teaatteriin,\njotka sillä sivulla näyttelivät vuorotellen joka toinen tunti koko\niltapäivän. Näyttelijät olivat Lontoon useimpien teaattereiden\nsuosituimpia koomikoita ja sisäänpääsy, yksi tai kaksi shillinkiä,\nlankesi tietysti tuohon hyväätekeväiseen tarkotukseen. Kappaleet olivat\nsellaisia kuin noista verantahoukutuksista päättäen saattoi odottaakin\nja muistuttivat paljo meikäläisten ylioppilaitten suurta espanjalaista\nmurhenäytelmää muutamia vuosia sitten Pihlflyktin talossa. Seuraava\nohjelma voi antaa jonkinlaisen käsityksen heinäkuun 19 päivän\nesityksistä:\n\n\"Kristallipalatsin kuninkaallisessa teaatterissa, suuressa käytävässä\nj.n.e. esitetään Richardsonin näytelmä _Alfonso ja Claudina, kaunis\nmorsian eli viha ja epätoivo_ (sitte seuraa kahdeksan Shakespearen\nmottoa ja ilmotus johtajista, kapellimestareista j.n.e. sekä luettelo\nnäyttelijöistä). Henkilöitä: Kuningas Santjago, rakastaa Alfonson\npuolisoa Claudinaa ja päättää hänet omistaa tai murhata; Alfonso, hänen\nkenraalinsa; muuten suuri pelkuri, mutta rakkautensa ja kostonhimonsa\nrohkaisemana uhmaa kuningasta vastaan ja voittaa hänet kamalassa\ntaistelussa; Huberto, kuninkaan orja, viekas neuvonantaja; Esclavo,\ntoinen orja, sattuu olemaan mykkä ja kelpaa sentähden veristen\ntoimenpiteiden suorittajaksi; Claudina, Alfonson puoliso, mieheensä\nkovin kiintynyt ja päättänyt mieluummin kuolla kuin kärsiä häväistystä;\nsekä vihdoin: Claudinan henki, jonkun verran musikaalinen, vaan ei\noikein sopiva bengaalitulen valoon. Arv. katselijat suvaitkoot huomata\nseuraavat kohtaukset: Kuuvalo Bolognassa! Kohtaus! Valepuvut! Salaovi!\nRakastajat! Suutelo! Tyranni! Uskollisuuden palkinto! Kirje!\nHävitysjuhla! Viha ja epätoivo! Haamu! Kosto! Kauhea kaksintaistelu!\nLoppukohtaus! Kustannuksia ei säästetä!\" -- Sitä paitsi esitettiin\nloistava baletti, jossa myötävaikuttivat mr Pantalon, mr Harlequin,\nmiss Colombine, itse kirjailija mr. Richardson etc. etc. etc. ja\nlopuksi lisäsi ilmotus tunnetulla häveliäisyydellään, että koska\nohjelma ja vieläkin enemmän näytteleminen niin ylenpalttisesti voitti\nkaikki toiveet, niin ei pilettiluukulla annettu rahasta takaisin.\n\nNäytelmä oli tosiaankin laatuaan suurenmoinen ja suosionosotukset\nvilkkaat. Tyranni, rakastaja ja kaunis (jonkun verran parrakas)\nClaudina kilpailivat suurin elein yleisön suosiosta. Jokainen viittaus\nymmärrettiin, jokainen oikein paksu sukkeluus sattui maaliin. Ja nyt\noli \"puolenkruunun päivä\", siis tavallista hienompi yleisö\nkristallipalatsissa. Mutta kauheat eleet ja sentimentaalinen henki\nLontoon suuremmissa teaattereissa johtaa pakostakin tähän: tuon\nkauneuden täytyi välttämättä sairastaa isoarokkoa, tuon taidetavan\njohtaa ilveilyyn.\n\nJonkun matkan päässä teaattereista kokoontui taasen tiheä kuulijajoukko\nkahdentoista todellisen, sysimustan afrikkalaisen ympärille, jotka\nesittivät kansallistanssejaan soittimien säestyksellä ja kamalasti\nulvoen, se oli muka laulua. Kaikki tuo oli hyvin kuvaavaa, mutta\nraakaa. En voi auttaa että englantilaiset kansanhuvit, olkoot ne sitte\ntarkotetut hienommalle tai karkeammalle yleisölle, vieläkin\nmuistuttavat paljo Macaulayn vilkasta kuvausta Lontoon huveista Kaarlo\nII:sen aikana. Temppujentekijäin puodit ovat muuttuneet koreammiksi,\nkarhutanssi ja härkätaistelut ovat väistyneet toisten huvien tieltä --\nulkopuolta on silotettu, mutta sisässä on vielä aikalailla karkeutta.\n\nMuuan valokuvaaja oli pystyttänyt myymälänsä erääseen kylkirakennukseen\nja kehotti salaperäisessä, korkeilla kirjaimilla painetussa\nilmotuksessa arv. naisia ja gentlemanneja tilaamaan valokuvia, sillä\nhän tahtoi yhden shillingin maksusta kappaleelta valmistaa sekunnissa\naina yhden kuvan, kaikki erinomaisen onnistuneita. Halukkaita virtasi\npaikalle, kone oli alituisessa työssä, ostajat saivat uskomattoman\nlyhyessä ajassa niin monta salaperäistä pientä pakettia kuin suinkin\nhalusivat. Toinen humbuugi yhtä hyvä kuin toinenkin! Yhdennäköisyys oli\ntäydellinen, sillä paketit sisälsivät pieniä yhden pennyn arvoisia\npeilejä; puhdas voitto hyvään tarkotukseen yksitoista penceä valokuvaa\nkohti.\n\nMahdotonta on luetella kaikkia enemmän tai vähemmän kekseliäitä\nkeinoja, joita käytettiin kuninkaallisen dramaattisen yhdistyksen\nanteliaan kassan kartuttamiseksi. Noin kaksikymmentätuhatta henkeä kävi\nsinä päivänä kristallipalatsissa ja voitto nousi luultavasti noin\nkahdeksaan- tai kymmeneentuhanteen puntaan.\n\nBlondin esiintyy täällä kahdesti viikossa. Jokainen voi omin silmin\nnähdä, ettei hän ole mikään humbuugimestari eikä tarumainen henkilö,\nkunhan vain maksaa esimerkiksi keskiviikkoisin shillinkinsä palatsin\nsisäänkäytävässä. Milloin hän aterioitsee seisten nuoralla huimaavassa\nkorkeudessa lasikupoolin alla, milloin kävelee rattaita työntäen tai\nilman niitä, säkki pään ympäri sidottuna tai ilman sitä toisella\nnuoralla, joka on pingotettu korkealle puutarhan ja suihkulaitosten\nyli. Alussa hän työnsi pikku tytärtään edellään kärryissä, mutta se\nhuvi sittemmin, ja aivan oikein, kiellettiin. Blondin on suoriutunut\nonnellisesti Niagarankin kidasta, mutta niinkauvan ruukku hyörii,\nkunnes särkyy.\n\nKaksi kertaa viikossa ovat käynnissä myöskin suuret suihkulaitokset\nulkona pihalla. Värileikki on auringonpaisteessa hämmästyttävän ihanaa,\nmutta sitä kestää vain kaksikymmentä minuuttia.\n\nTuo pihamaa on suurenmoinen, niinkuin kaikki muutkin Sydenhamissa.\nKokonaisuutena katsoen on se kuin aistikkaasti koristettu tarjotin,\njolla kristallipalatsi seisoo mahdottoman suuren kakun kaltaisena\nyhdenkään oksan tai ainoankaan muun läheisyydessä olevan rakennuksen\nsitä varjostamatta. Yltympärinsä väreilee vapaana ilma- ja valomeri. Ei\nainoakaan kateellinen varjo häiritse tuota valonäkyä; ei mikään ruma,\nraskas savutorvi tupruta nokipilviään tuon keveän, kirkkaan ja\nhopeanhohtoisen pilvipalatsin päälle. Se on sekä ulkoa että sisältä\nyhtä täydellisen kaunis. Mitä merkitsee pieni sekasotku siellä täällä,\nkunhan vain on silmää ja korvaa elämän kauneutta tajutakseen? Ehkä olet\nsinä, joka tätä luet, jonakin varhaisena kesäaamuna kuullut hanhien\nkaakotusta tai kalalokkien huutoja kaukana päiväpaisteisen meren\nrannalla. Mitä tuosta vähäisestä melusta? Kuuntele sitä niin kauvan\nkuin haluttaa. Mene paahtopihvin ääreen, jota pyöritetään\ntyöntökärryissä ravintoloihin; tee ostoksia lukemattomissa yläkerroksen\npikku myymälöissä, tai pysähdy tarkkaavasti katselemaan tuhansia\nveistokuvia ja tauluja, joita tapaat joka askeleella tuossa lumotussa\nlinnassa. Valitse luonteesi ja makusi mukaan, vaan älä lähde tuosta\nkauniista rakennuksesta, ainoasta ja täydellisimmästä laatuaan,\niloitsematta neron välähdyksistä, joiden on onnistunut toteuttaa itse\nlapsuudenkin unelmat; älä lähde ylistämättä suurinta mestaria, joka\nkuitenkin on laatinut mallin, minkä heikko, katoovainen jäljittely tämä\non; tänään on, ja huomenna katoo, jota vastoin Hänen työnsä pysyy\nsuvusta sukuun ijankaikkisesti!\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Suom. Alpo Noponen.\n\n[2] Se näyttää pikemmin aatelismiehen huvilalta kuin hallitsijan\npalatsilta.\n\n[3] Tätä puistoa lemmenhallitsija valtioi ja kuningas.\n\n[4] Yksi groschen = 10 pfennigiä nykyistä Saksan rahaa.\n\n[5] Yöllä heinäkuun 6:tta päivää vasten osotti lämpömittari\nThüringerwaldin muutamissa seuduissa kaksi astetta pakkasta.\n\n[6] Muutamiin kokoelmiin, kuten Jardin des plantesin museoihin,\nrahapajaan y.m. tarvitaan pääsyliput; ne kuitenkin saadaan vaikeuksitta.\nUseimmiten on juomarahojen antaminen kielletty.\n\n[7] Notre Damen etusivun komeroissa oli kahdenkymmenenseitsemän\nkuninkaan kuvapatsaat, aina vuoteen 1793:een, jolloin vallankumous ne\npoisti monen muun niinsanotun taikauskon ohessa. Napoleon III:nnen\nvihkiäisiksi asetettiin ne maalattuina maskeina takaisin paikoilleen, ja\ntarkotus lienee saada niiden sijalle pronssiset kuvat, lisättynä\nkahdella uudella keisarinpatsaalla.\n\n[8] Notre Damen pyhäinjäännösten joukossa näytetään myöskin yhtä piispa\nAffren selkänikamaa, jossa kuolettava kuula vielä on kiinni. En pyrkinyt\nsitä näkemään enkä ole milloinkaan, kuten muut, tuntenut halua\nkosketella esimerkiksi Kaarle suuren pääkalloa.\n\n[9] Notre Damen pituus on 128 metriä ja korkeus suhteellinen\n(sisäpuolelta 34 m.)\n\n[10] Kaikkein innokkaimmat kuuluvat huutaneen: eläköön Napoleon IV!\nMutta poliisi arveli aivan oikein että tuo oli vähän liian aikaista ja\nkäski huutajien pysytteleimään nykyajassa.\n\n[11] Ah, tuo pieni prinssiraukka, kuinka sievä! Katsokaahan, hän\nkatselee meitä! Hän nauraa! Jumala siunatkoon häntä, lapsiraukka! Tuolta\ntulevat keisari ja keisarinna! Miten synkkä hän itse on! Miten\nihastuttava keisarinna! Miten erinomaiset vaunut! Nyt en näe enää\nprinssiä! Hyvä Jumala, mikä tulevaisuus! Lapsiraukka, tuleekohan hän\nmilloinkaan hallitsemaan?\n\n-- Ei milloinkaan!\n\n[12] Viimeiset tiedot kertovat että pikku prinssi voi jo omin neuvoin\nkävellä.\n\n[13] \"Ooppera on erhetys, sillä tässä taidelajissa on ilmauksen\nvälikappale (musiikki) tehty tarkotukseksi ja sensijaan tarkotus\n(draama) välikappaleeksi.\"\n\n[14] Ja joka vielä nytkin, vuonna 1857, näyttää säilyttäneen maineensa,\nkoskapa se ennen muita on valittu Pariisin oopperan juhlanäytännöihin\nBaijerin kuninkaan ja suuriruhtinas Konstantinin kunniaksi.\n\n[15] Vuonna 1856.\n\n[16] Théâtre Odéon, joka myöskin Second Théâtre Françain nimisenä\nnauttii vuotuista valtioapua, esittää toisinaan samoja kappaleita.\n\n[17] Tekijät ovat Th. Barrière ja L. Thiboust.\n\n[18] Vanhustenkodin.\n\n[19] Louvressa on kaksitoista Rafaelin alkuperäistä taulua ja niiden\njoukossa neljä eri laitosta Pyhästä perheestä.\n\n[20] Ludvig XIV mieltyi isänsä pieneen, Versailles nimiseen\nmetsästyslinnaan. Vuodesta 1664 vuoteen 1702 hän tuhlasi tuohon\nmallilinnaan yhdeksänkymmentä miljoonaa livreä. Sen perustuksen laski Le\nNotre; Nicolas Poussin, Le Sueur ja Lebrun sitä koristivat\nmestariteoksillaan, joita sittemmin Ranskan suurimmat taiteilijat ovat\nyhä kartuttaneet. Versaillesin kaupungissa on kolmekymmentätuhatta\nasukasta.\n\n[21] Pariisin kaikilla kaduilla tupakoidaan vapaasti, jopa itse Louvren\nlinnanpihallakin; mutta Père Lachaisessa on tupakanpoltto kielletty.\n_Tämä_ kielto on kaunis monien narrimaisten kieltojen joukossa.\n\n[22] Niinpä sai Kööpenhamina vasta syksyllä 1857 kaasuvalaistuksen.\n\n[23] Göt- ja Bred-katujen varsilla sekä muutamissa harvoissa muissa\npaikoissa alkaa kauppa jo pukeutua sirompaan ulkokuoreen.\n\n[24] Bindesböll. Kuoli minun ollessani Kööpenhaminassa.\n\n[25] Valmistui vuonna 1836.\n\n[26] Kaikkia aloja: yksi yhtä, toinen toista. Näin Pariisissa\nmyymälöitä, joissa myytiin pelkästään luurankoja; Lontoossa myymälöitä,\njoissa myytiin vallan kanuunia.\n\n[27] Olen toisessa paikassa maininnut Lontoon näyttelyn täydellisen\npuolueettomuuden ja merkityksettömyyden poliittisessa suhteessa.\n\n[28] Sanotaan että sellainen olisi lähetetty Pietariin, mutta siellä\nhukattu.\n\n[29] Lontoota ulottuu idästä länteen vähintäin kahdeksan englannin eli\n1,5 ruotsinpenikulmaa, mutta mahdotonta on sanoa mihin kaupunki\noikeastaan päättyy.\n\n[30] Guinee, entinen 21 shillingin kultaraha.\n\n\n\n"]