[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE_J9YMG26IzQH9o-ZIJJHw0jvU3wEoZJwcB2tNyKpCI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},705,"Valittuja novelleja I","Maupassant, Guy de",1850,1893,"705-maupassant-guy-de-valittuja-novelleja-i","705__Maupassant_Guy_de__Valittuja_novelleja_I",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1883,1907,20183,135065,false,44945,[24,25],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[27,28],"French Literature","Short Stories","\"Valittuja novelleja I\" by Guy de Maupassant is a collection of short stories written in the late 19th century. This selection features a range of narratives that highlight the author’s keen observations of human behavior, societal norms, and the intricacies of life. Maupassant, known for his realism, delves into themes of love, social criticism, and moral complexity, presenting vivid characters and thought-provoking situations.  The opening of this work introduces the author and his literary significance, presenting a detailed background of Maupassant’s life and influences, especially his relationship with fellow writer Gustave Flaubert. It also sets the stage for the stories to follow, hinting at the variety of topics the collection will explore—from personal struggles to societal critiques—in clear and engaging prose. The text elaborates on Maupassant's distinct style, characterized by a gripping narrative, rich visual imagery, and a sharp wit that leans into the exploration of both human nature and social dilemmas. Overall, the introduction effectively prepares readers for the compelling storytelling that defines Maupassant's work. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Leino, Kasimir",310,"Ranskalaisen realismin mestarin novellikokoelma sisältää yksitoista kertomusta, joissa tarkastellaan ihmisluonnon heikkouksia, kohtaloita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Mukana on tunnettuja kertomuksia kuten Isä, Kuutamolla ja Jalokivet.","Guy de Maupassant'n 'Valittuja novelleja I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 705. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALITTUJA NOVELLEJA I\n\nKirj.\n\nGuy de Maupassant\n\n\nKansan Novellikirjasto 1.\n\n\nRanskasta suomentanut Kasimir Leino.\n\n\n\nHelsingissä 1907,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n\nSavonlinnassa 1907,\nO.-Y. Savolaisen kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nGuy de Maupassant.\nIsä.\nKuutamolla.\nVallankumous.\nSusi.\nLapsi.\nAnteeksianto.\nKuningatar Hortense.\nJalokivet.\nTarina pyhän Mikaelin luostarilinnasta.\nJoulukertomus.\nRistiäiset.\n\n\n\n\nGUY DE MAUPASSANT.\n\n\nKun yltiöromanttikot, joihin monet ovat tahtoneet lukea myöskin\nVictor Hugon, vaikka sen varsinainen ja perikuvallisin edustaja on\nThéophile Gautier, olivat oikullisia eriskummallisuuksia, jopa\nluonnottomuuksiakin kuvaamalla saattaneet tämän kirjallisen suunnan\nhuonoon huutoon, syntyi jo v. 1848 vallankumouksen jälkeen uusi\nterveempi ja todellisuutta enemmän kunnioittava suunta vastapainoksi\nedelliselle.\n\nTavallisesti käy tämä realismin nimellä, vaikka sen edustajia\nlaulurunouden alalla on yleisemmällä yhteisnimellä kutsuttu\nparnassolaisiksi, joiden etevimpänä kykynä on pidetty _Catulle\nMendês'ia_. [Ensimäinen suomenkielinen näyte Mendèsia on tämän\nsarjan 10. n:ona (\"Valittuja novelleja I\".)] Alussa esiytyivät realismin\nperiaatteelliset harrastajat yhtä jyrkillä, vastakkaisilla\nmielipiteillä. Jos Gautier on muodostellut taiteellisen oppinsa\nmuutamiksi kiteytyneiksi tunnuslauseiksi, joiden lähtökohtana oli:\ntaide on olemassa taiteen vuoksi ja taiteen tehtävä on kuvata\nkauneutta, niin opettivat realistisen suunnan filosofiset arvostelijat,\nettä \"rumuus on kaunista\" ja koska jokapäiväisessä elämässä on paljo\nrumaa, on kirjailijan havaittava ja kuvattava elämän rumuutta.\n\nNäin jyrkkänä esiytyi uusi suunta \"Le Realisme\"-nimisessä\naikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä 1856 ja kohdisti hyökkäyksensä\npääasiallisesti Hugohon ja Gautier'iin. Kun ensimäinen kiihkon puuska\noli ohi mennyt, tasausi uusi suunta siedettävämmäksi, esittäen joukon\nmielipiteitä tosielämästä tehtyjen havaintojen merkityksestä\nkaunokirjallisuudelle.\n\nTodellinen ihmiselämä ja luonto ovat ensin ymmärrettävät ja havaittu\ntodellisuus mahdollisimman uskollisesti esitettävä. Ihmiset ovat\nkuvattavat sellaisina kuin he ovat taikka millaisiksi perinnöllisyys,\nsyntyperä, kasvatus, elinkeinot, yhteiskunnalliset olot ja koko\nympäristö heidät muodostaa. Kirjailijan ei tarvitse ruveta heitä\nihannoimaan eikä George Sandin tavalla kuvaamaan ihmisiä sellaisina\nkuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Eikä hänen myöskään tule\nesiytyä maailman parantajana ja mieteperäisenä runoilijana, vaan\nesittäköön hän maailman ulkokohtaisesti ja merkitköön havaintonsa\ntosiasioiksi. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että suorastaan\nhalveksittiin muodon kauneutta.\n\nJos näihin ylläesitettyihin mielipiteihin lisäämme ne vaatimukset,\njoita jo järkevämmät romanttikot olivat tehneet luonnekuvauksen\nsuhteellisuudesta y.m., niin onkin meillä uusiaikaisen, todellisemman\nkertomarunouden kaunotiede pääpiirteissään määrättynä. Realistisen\nsuunnan jälkeläiset, n.k. naturalistit, jotka edelleen ovat jatkaneet\nja kehittäneet tätä kuvaustapaa, eivät mielestämme ole voineet esittää\nmitään suurempia periaatteellisia lisiä tahi kumoavia muutoksia\nedeltäjiensä määritelmille.\n\nKaikki kirjallisuushistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Ranskan\nuusiaikainen, realistinen novelli eli uutelo alkaa _Prosper\nMériméen_ (1803-1870) mestarillisista kertomuksista, joista parhaat\novat jo suomeksikin saatavissa, nim. kokoelma nimeltä \"Helmiä\" (Otavan\nkustantama), \"Pariisin verihäät\" (Otto Andersinin kustantama) ja\netevimpinä pidetyt, laajahkot novellit \"Colomba\" ja \"Carmen\"\n(ilmestyneet tässä sarjassa 5-6 ja 11 numeroina). Hänen kyvystänsä ja\nkertomistavastansa voi siis suomenkielinenkin lukija jo näiden nojalla\nsaada jokseenkin täydellisen käsityksen.\n\nRealistisen romaanin suurmestarina on täydellä syyllä pidetty\n_Honoré de Balzacia_ (1799-1850), jonka tarkka ja luotettava\nhavainnollisuus, älykäs sydänten tutkistelu ja oikea, suhteellinen\nluonnekuvaus tekevät hänen parhaat romaaninsa tosi-ansiokkaiksi ja\nvielä tänäkin päivänä arvoltansa pysyviksi. Läheisessä tulevaisuudessa\nsaanee suomenkielinenkin kirjallinen yleisö ja nuoriso vihdoin\ntilaisuuden omalla kielellänsä tutustua tämänkin maailmankirjailijan\netevimpiin romaaneihin.\n\nBalzacin lahjakkaampana seuraajana realistisen romaanin alalla pidetään\nyleisesti _Gustave Flaubert'ia_ (1821-80), jonka tunnetuimmatkin\nja ehdottomasti maailmankirjallisuuteen luettavat romaanit \"Rouva\nBovary\" ja \"Salambo\", sen pahempi, vielä ovat suomeksi kääntämättä.\nHistoriallisia romaaneja löytyy tosin jo paljo ja näiden joukossa\nuseita eteviäkin. Myöskin vanhanajan historian alalta on\nmaailmankirjallisuudessa muutamia tarkkoihin tutkimuksiin perustuvia ja\nrikkaalla mielikuvituksella hienotuntoisesti ja älykkäästi\ntäydennettyjä kuvauksia, kuten esim. Ebersin \"Homo sum\" ja Rydbergin\n\"Viimeinen ateenalainen\" (molemmat suomeksi saatavissa). Mutta löytyy\nmeilläkin luettuja kirjallisuushistorioitsijoita, joiden mielestä\nFlaubert'in romaani \"Salambo\" on nerokkain kaikista vanhempaa historiaa\nkäsittelevistä kertomuksista, olletikin kun se sitä paitsi perustuu\nmitä laajaperäisimpiin ja tarkimpiin tutkimuksiin.\n\nRealistisen suunnan hienontajina ja melkeinpä\nnaturalistisen Emile Zolan vastakohtana on meidän pidettävä sellaisia\nkirjailijoita kuin _Daudet_, veljekset _Goncourt, Bourget_ y.m.,\njoista ainoastaan Daudet on suomalaiselle yleisölle tuttu teosten kautta,\njoita täydellä syyllä voidaan pitää maailmankirjallisuuteen luettavina\nnerontuotteina, nim. \"Fromont nuorempi ja Risler vanhempi\", \"Tarasconin\nTartarin\", \"Kirjeitä myllyltäni\", \"Kuvaelmia ja kertomuksia\" ja\n\"Seine-virran laivuri\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nFlaubertin oppilaita oli alkuansa se novellikirjailija, jonka runsaasta\nja kuumeellisesta tuotannosta tässä tarjoamme ensimäisen valikoiman\nsuomenkielisessä asussa. Flaubert oli näet Maupassantin kummisetänä ja\nperheen vanhana tuttavana joutunut läheisimpiin suhteisiin kirjallisia\ntaipumuksia osoittavan nuorukaisen kanssa, jonka aikaisempia, epäkypsiä\nsommitelmia hän arvosteli ja hylkäsi, johtaen kirjailijan alkua\nvapaaseen, itsenäiseen luomiseen.\n\n_H.R. Albert Guy de Maupassant_ syntyi 5 päivänä elokuuta 1850\nMiromesnilin linnakartanossa Normandiassa (Ali-Seinen dep.); hänen\nisänsä oli vanhaa lotringilaista aatelissukua. Koulua kävi hän ensin\nYvetot'issa ja tuli ylioppilaaksi Rouenista. Alussa hän aikoi\nvirkauralle, mutta kun ranskalais-saksalainen sota syttyi 1870,\nkeskeytti hän opintonsa ja astui vapaaehtoisena sotaväkeen. Sodan\npäätyttyä hänen tarkoituksensa oli jatkaa opintojansa, mutta runoilija\nBouilhet ja talonystävä Flaubert saivat hänet taivutetuksi antautumaan\nkirjailijaksi.\n\nJo v. 1873 ovat eräät tietävinään hänen kyhäilleen kertomuksia ja\nrunoja, vaikka hän vasta seitsemän vuotta myöhemmin julkaisi ensimäisen\nkokoelmansa runoja, joita kehutaan muodoltansa kauneiksi ja\nsisällykseltänsä alkuperäisiksi: Runoja ei hän kuitenkaan sen koommin\nkirjoittanut, vaan antautui kerrassaan kertomusten alalle sen jälkeen\nkuin hän Zolan julkaisemissa, ranskalais-saksalaisen sodan tapahtumia\nkuvaavissa \"Médanin iltamissa\" olleen \"Talipallo\" nimisen kertomuksen\njohdosta oli huudettu nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi.\n\nMaupassantin tavattoman runsas tuotanto tapahtui v. 1881-91;\nvuosikymmenen kuluessa julkaisi hän 27 nidosta novelleja, romaaneja ja\nnäytelmiä, joita viimemainittuja kuitenkin on ainoastaan kaksi.\nNovellikokoelmia on häneltä kaikkiansa ilmestynyt parikymmentä;\nmuutamina vuosina kolmekin nidosta à 300 sivua vuodessa.\n\n[Nämä kokoelmat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: Runoelmia\n(1880), Tellier'in kahvila (novelleja, 1881), Neiti Fifi (nov.)\nSuokurpan tarinoita ja Kuutamolla (nov. 1883), Päivän paisteessa\n(matkakuvia Algeriasta ja Saharasta), Sisarukset Rondoli (nov.) ja\nNeiti Harriet (nov. 1884); Naisten suosikki (romaani), Yvette (nov.),\nPäivän ja yön tarinoita, Kertomuksia ja novelleja (1885); Pikku Roque\n(nov.), Herra sukulainen (rom.), Toine (rom.) ja Valittuja kertomuksia\n(1886); Mont-Oriol (rom.) ja Horla (nov. 1887); Pierre ja Jean (rom.),\nVetten päällä (tunnelmakuvia merimatkoilta) ja Rva Hussonin ruusupensas\n(nov., 1888); Vasen käsi (nov.) ja Kova kuin kuolema (nov., 1889);\nHyödytön kauneus (nov.), Sydän (rom.) ja Vaeltaja-elämää (matkakuvia,\n1890); Musotte (3-näyt. näyt, kirjoitettu Jacques Normandin kanssa\nyhdessä 1891); Avioliiton rauha (2-näyt. näytelmä, 1893); Isä Milon\n(1898); Kolporttööri (1900) ja Erään porvarin sunnuntaipäivä (1900).]\n\nTällainen tavattoman kiihkoinen työskentely ei tietystikään voinut olla\nvaikuttamatta muuten ruumiiltaan kookkaan ja voimakkaan miehen\nterveyteen. Jo 1880-luvun lopulla huomataan hänen romaaneissansa \"Kova\nkuin kuolema\" ja \"Sydän\" omituinen raskasmielisyyden tunne, joka\ntammikuulla 1892 kehittyi aivotulehdukseksi ja teki ainoastaan\n40-vuotisen kirjailijaneron mielenvikaiseksi. Tästä onnettomasta\ntilasta pelasti hänet kuolema sentään jo heinäkuun 6 p. 1893.\nKirjailijan kuoltua on hänen jälkeenjääneistä papereistansa vielä\njulkaistu 2-näytöksinen näytelmä \"Avioliiton rauha\" (esitetty Théâtre\nfrançais'in näyttämöllä s.v.) ja kertomukset \"Isä Milon\" (1898),\n\"Kolporttööri\" ja \"Erään porvarin sunnuntaipäivät\" (1900). Maupassantin\nkoko tuotanto käsittää siis kaikkiansa 31 nidosta.\n\nTästä hirvittävän runsaasta tuotteliaisuudestaan huolimatta säilytti\ntekijä melkein aina sen mestarillisen selvän, lyhytsanaisen ja loistavan\ntyylin, joka on tehnyt hänet maailmankuuluksi ranskalaisimpana, elämän\ntuoreimpana ja välittömimpänä kertoilijanerona, mitä Ranskalla koskaan\non ollut keskiaikaisten kertoilijain, Rabelaisin, Lamartinen, Voltairen,\nja Prevost'in tapaisia kirjailijakykyjä. Pieneksi kunnioituksen\nosoitteeksi onnettoman lopun saaneen kirjailijan muistolle on isänmaa\npystyttänyt hänelle kuvanveistäjä Verletin muovaaman muistopatsaan\nMonceaun puistoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ensimäisen, Talipallo-nimisen kertomuksensa johdosta oli Maupassant,\nkuten jo mainitsimme, huudettu Flaubert'in jälkeläiseksi ja nuoren\nRanskan etevimmäksi novellikirjailijaksi, etupäässä sen terävän ja\npurevan ivan ja samalla keveän, hauskan ja luontevan hyväntuulen\njohdosta, joka antaa leimansa melkein koko hänen myöhemmällekin\nrunoudellensa. \"Médanin iltamat\", kokoelma kuvauksia viimeisestä\nranskalais-saksalaisesta sodasta, sai osaksensa tavattoman huomion,\nsillä se käsitettiin uuden kirjallisen koulun taiteelliseksi\njulistukseksi. Naturalistisen suunnan johtaja Zola oli tässä koonnut\nympärillensä puolikymmentä nuorta kykyä, joiden otaksuttiin omaksuvan\njohtajan kirjalliset näkökannat ja yhteisvoimin rynnistävän\nkirjalliselle sotatantereelle.\n\nMutta useimmat näistä löysivät kuitenkin piakkoin oman tiensä.\nUlkopuolella maansa rajoja ovat näistä ainoastaan K.J. Huysmans ja\nMaupassant saavuttaneet mainetta. Ja jos ranskalaisten selvä, tuores\nja leikkisä kertoilijakyky kerran tunnustetaan realistisen\nnovellikirjallisuuden perikuvaksi, niin on Maupassant, tämän taiteen\ntosi-ranskalaisimpina edustajina, myöskin maineensa ansainnut.\n\nMaupassant ei ole mikään väitelmöivä kirjailija, kuten Huysmans, eikä\nmikään naisellisesti hento sydänten ja sielujen tutkistelija, kuten\nBourget. Hän on miehekäs, ylevän rohkea, välitön ja hyväntuulinen vapaa\nkertoilija, joka kuvaa hienosti havaitut, kirjavat kuvansa\nulkomaailmasta voimakkaan ja pettämättömän taiteellisen vaiston\njohdolla. Mikään mietiskelijä hän ei ole, mutta taiteellisen\nluomisvoiman suoni pulppuaa hänessä niin luonnonraittiina, vapaana ja\nvalmiina, että se runsaasti korvaa tuon yllämainitun puutteellisuuden.\nMitään yhtenäistä, vakiutunutta maailmankatsomusta käynee sangen\nvaikeaksi muodostaa hänen kirjavien, elämäntuoreiden kertomustensa\nnojalla, vaikka sellaiset suuret aatteet kuin elämä ja kuolema\nvastakkaisina voimina ehkä voidaan katsoa hänen tuotantonsa\nyleisimmiksi tunnusmerkeiksi ja pääaineiksi. Näiden sokeain ja\nsalaperäisten voimain kohtaloleikkiä osaa hän kuvata lukemattomilla,\nuusilla tavoilla; pirteä ja tuores tyyli vaikuttaa sen, ett'ei lukija\nsuinkaan niihin kyllästy, vaan mielihyvällä antautuu seuraamaan tekijän\nesittämää värien, tunteiden, tunnelmain ja ilmiöiden milloin vuolaan\nkeveää, milloin raskaammin joleaa pohjavirtausta. Toisinaan voi hän\nkuvauksessansa olla ivallisen raaka ja kyynillinenkin aivan yhtä\ntyynesti kuin Mériméekin kuvaa kauheita asioita lyhytsanaisella,\nolympolaisella kylmäverisyydellänsä, välittämättä vähääkään siitä\nepämiellyttävästä vaikutuksesta, jonka hän voi tehdä tunteellisemman\nlukijan herkkään mieleen. Ja tuoreinta, elämäniloisinta kuvausta voi\näkkiä seurata toinen, missä ihmisten jokapäiväinen, toivoton taistelu\nmahtavan suurkaupungin pyörteessä salaperäisellä tavalla lannistuu,\ntylsistyy ja kehittyy suorastansa elämäntympeydeksi. Omituista kyllä\nkuvaa hän nämä vastakkaiset sieluntilat yhtä voimakkaalla,\ntaiteellisella nautinnolla pysyen sentään aina aineensa yläpuolella,\nkuten realististen kertoilijain tapa ylipäänsä on.\n\nGeorg Brandes, pohjoismaiden etevin kirjallisuuden arvostelija, pitää\nMaupassantia, tätä kirjavien kuvien vivahdusrikkainta sepittäjää,\nsynnynnäisenä ja jo ensimäisessä novellissaan selvästi klassillisena\nnerona. Kirkkaana kuin auringon paisteessa välkkyvä säilä, virtaa hänen\nloistavan selvä kielensä jo alusta alkaen, sanoo hän, terveimmällä\ntavalla osaa hän kuvata sairalloisimmatkin sieluntilat muutamin\nvalikoiduin maalaavin tai ivaavin piirtein. Toisten aikalaisten\nmonisanaiset, eri sieluntiloja tutkistelevat kuvaukset osaa hän muuttaa\ntoiminnaksi, päästen täten oikotietä tarkoitusperänsä päähän. Samaa\nlyhytsanaista kuvaamistapaa hän käyttää myöskin ympäristöä\nesittäessään, minkä vuoksi nämä sivukuvaukset eivät koskaan käy\nikäviksi.\n\nJo tuotantonsa alkuaikoina esiytyy hän niinikään sommittelun mestarina,\nosaten aina säilyttää yhtenäisyyden niin hyvin novelleissansa kuin\nromaaneissansa. Mestarin taito ilmenee juuri tällaisessa kokonaisuuden\nja yhtenäisyyden täydellisessä hallitsemisessa, jota aina on pidetty\nranskalaisten kertoilijain pääominaisuutena. Yhtä aito ranskalainen on\nhän tavallisesti myöskin aihevalinnassansa ja jos hän ottaa tutummankin\naiheen käsitelläksensä, suorittaa hän sen useimmiten omalla,\nitsenäisellä tavallansa. Syystä onkin sanottu, että Maupassantin\nuuteloissa löydämme tuota vanhojen ranskalaisten kertoilijain vapaata\nveitikkamaisuutta, vaikkakin tyyliltänsä täydellisempänä, kuten jo\nhänen ensimäinen kertomuksensa sodan vaikutuksesta Rouen'in\nasujamistoon v. 1870 selvästi todistaa.\n\nPorvarillisen arvokkaisuuden ivailu ja koomillisuuden keksiminen\nkaikessa ovat Maupassantin vahvimpia puolia, sen näemme esim. hänen\nperhekuvauksestansa \"Eräs poika\", jossa tavallinen virkamiesperhe on\njoutunut hänen ivansa esineeksi. Toisissa käsittelee hän taas\nvoimakkaan luonnonvietin purkauksia ja näiden seurauksia, äpärälapsia\n(esim. kertomuksissa \"Hra Duchoux\" ja \"Hyljätty\") taikka\nsukupuolivietin eläimellisyyttä (esim. Rva Baptiste, Pikku Roque,\nSalama). Hienontuneena, vaikka yhäti vapaasanaisena esiytyy hän sentään\njo sellaisissa romaaneissansa kuin \"Naisten suosikki\" ja \"Kova kuin\nkuolema\", joissa hän armotta riistää elämältä sen viehkeyden, millä\nn.k. pyhä valhe on elon ehittänyt. \"Eräs elämäntarina\" (Une vie) taas\non hienon, kelpo naisen taistelua kylmän, raakaluontoisen aviomiehen\nkanssa; Mont-Oriol samoin nuoren, hienotunteisen naisen taistelua\nnuoresta miehestä, joka kevytmielisenä on häneen kyllästynyt ja etsii\ntyydytyksensä mitättömän talonpoikaistytön luona. \"Naisten suosikki\" on\ntarina typerästä, mutta kauniista miehestä, joka juuri kauneutensa ja\nnaisten avulla nousee yhteiskunnan huipuille, j.n.e.\n\nKun kirjailijan terveys jo 1880-luvun lopulla alkoi juonitella, täytyi\nhänen jättää suurkaupungin kuluttava elämä ja etsiä parannusta\nhermostollensa, alituiselle päänkivistyksellensä ja sisäisille\nverenvuodoille luonnonhelmassa; alussa hän liikkui vesillä, sitten\nsiirtyi hän taas vuoristoon, jonka keveää ilmaa pidettiin\nterveellisimpänä hänen keuhkoillensa. Näin sai tämä Normandian luonnon\nmestarillinen kuvaaja tilaisuuden laajentaa havaintojensa piiriä ja\nnäin syntyivät sellaiset kokoelmat kuin novellikokoelma Afrikan\nrannoilta \"Päivän helteessä\", tunnelmakokoelma \"Vetten päällä\",\nnovellit \"Eräs ilta\", \"Käynti maalla\" j.n.e. Näissä esiytyy\nMaupassant aina tarkkana, tuoreena ja väririkkaana luonnonkuvaajana,\njoka ehdottomasti vie voiton sellaiseltakin mestarilta kuin\nBourget on. Kuitenkin on tämä draamallisin Ranskan uudemmista\nnovellikirjailijoista, kuten Brandes hänestä sanoo, toisinaan\nvastakohtansa Bourget'in tavalla antautunut sielunelämääkin\ntutkistelemaan; siitä on meillä ainaisena todistuksena hänen teoksensa\n\"Sydän.\"\n\nMutta se mielettömyyden hengetär, joka oli johtanut hänet kirjoittamaan\nsellaisia voimakkaita kuvauksia hulluuden hiipivästä kehityksestä\nihmissieluissa kuin esim. \"Horla\", \"Eräs mielipuoli\", \"Ero\" ja \"Ken\ntietää\", kukisti etevän kirjailijan miehuutensa parhaassa ijässä.\nVähitellen enenevää raskasmielisyyttä seurasi sairalloinen mietiskely,\njoka milloin ilmeni henkevänä, hellänä haaveiluna, milloin surullisen\nraskaana synkkämielisyytenä, kunnes se alussa vuotta 1892\nauttamattomasti pimitti kirjailijan henkisen elämän.\n\nMaupassantin asema uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa käynee\nehkä jo ylläolevasta hahmoilusta selville. Arvostelijat ovat olleet\nsitä määrittelevinään monellakin lailla. Hermostuneen sielunelämän\nhienoimpana kuvaajana pidetään Edmond de Goncourtia; yhteiskunnallisen\nelämän mahtavimpana, vakavimpana esittäjänä naturalististen\njättiromaanien kirjoittajaa Emile Zolata; taiteellisesti hienotunteisen\nelämän tosiranskalainen kertoja _par préférence_ on A. Daudet,\ntuo kyynelten lävitse hymyilevä runoilija, kuten hänestä kauniisti\non lausuttu; mutta ranskalaisin kaikista Ranskan uudemmista\nnovellikirjailijoista on Maupassant, jonka rinnalla Bourget on\nmaailmankansalainen ja Huysmans hollantilainen.\n\nSuomentaja on parhaampansa mukaan koettanut saada esille tätä\nMaupassantin tyyliä, jota ehkä ei ole niinkään helppo jäljitellä.\nEll'eivat ylempänä huomauttamamme ominaisuudet siitä ilmene, täytyy\nhänen ottaa siitä syy. Kustantajan tarkoitus on jatkaa tätä\nvalikoimasarjaa, niin että suomalaisellakin yleisöllä ennen pitkää on\ntilaisuus omalla kielellänsä tutustua tämän novellikirjallisuuden\nmestarin kaikkiin etevämpiin teoksiin. Suomentaja ei voi muuta kuin\ntoivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen,\njoka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin\nkertomarunouteen.\n\n                                                                      _Suomentaja_.\n\n\n\n\nISÄ.\n\n\nJean de Valnoix on eräs ystävistäni, jota minun toisinaan on tapana\nkäydä tervehtimässä. Hän asuu pienessä talossansa, joka sijaitsee\nkeskellä metsää ... siellä joen varrella. Sinne oli hän vetäynyt\nelettyänsä viisitoista vuotta hurjaa elämää pääkaupungissa. Äkkiä\nkyllästyi hän huvituksiin, illallisiin, miehiin, naisiin, korttipeliin\nja kaikkeen ja muutti syntymäkotiinsa.\n\nMeitä on pari kolme tuttavaa, jotka silloin tällöin vietämme pari kolme\nviikkoa hänen luonansa. Hän ilahtuu aina nähdessänsä meidän saapuvan ja\njää taas mielellänsä yksin, kun me jätämme talon.\n\nViime viikolla matkustin minä taas hänen luoksensa ja hän\nvastaanottikin minut avosylin. Aikamme vietimme milloin yhdessä,\nmilloin erikseen. Tavallisesti istui hän lukien jotakin, minulla taas\noli kirjoitustöitä. Illoin istuimme jutellen yhdessä keskiyöhön saakka.\n\nTukahduttavan helteisen päivän jälkeen istuimme viime tiistaina noin\nklo 9 illalla joen rannalla katsellen, kuinka virta huuhtoi jalkojamme.\nVaihdoimme siinä sangen hämäriä mielipiteitä taivaan tähdistä, jotka\nkylpivät tuolla virran välkkyvässä kalvossa ja näyttivät uiskentelevan\nedessämme. Vaihdetut mielipiteet olivat tosiaankin sangen hämäriä,\nsekavia ja lyhyitä, sillä molemmat olimme me kovin tyhmällä, väsyneellä\nja veltolla tuulella. Minä hellyin miettiessäni aurinkoa, joka --\ntähtitieteilijäin mukaan -- kuolee pois Suuren Karhun taakse.\nAinoastaan valoisimpina öinä näkyy se jossakin pohjoisemmassa, niin\nkalpeaksi se muka muuttuu. Hiukankin pilvisinä iltoina se häviää\nkerrassaan vaikuttaen luontoon ihan kuolettavasti. Sitten koetimme\nkuvitella mielessämme noiden kaukaisten maailmain asukkaita, näiden\nulkomuotoa, joka tuntui mahdottomalta edes kuvitellakaan, näiden\narvaamattomia luonnonlahjoja, näiden tuntemattomia elimistöjä, siellä\nlöytyvää eläimistöä ja kasvikuntaa sekä kaikkia lajia, valtakuntia,\nolemuksia ja aineita, mitä ihmisen haaveksiva mielikuvitus vain keksiä\nvoi. Äkkiä kuului kaukainen huuto:\n\n-- Herra, herra, hoi!\n\n-- Täällä, Baptiste, vastasi Jean.\n\nTultuansa luo selitti palvelija:\n\n-- Siellä on taas se herran mustilaisnainen.\n\nYstäväni ratkesi nauramaan ja nauroi kuin hullu, vaikka hän ei muuten\njuuri naurajia ollut. Sitten kysyi hän:\n\n-- Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?\n\n-- On, herra.\n\n-- Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen.\nKymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.\n\nPalvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:\n\n-- Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan\nhänestä.\n\nSeitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin\nsaavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä\najotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin.\nVerkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi\ntuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan\nrauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.\n\nPariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt,\nkerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin\ntuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä\nnähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.\n\nKävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä\nmyöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta\nCrouzillen kylästä.\n\nÄkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani,\nja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan\nläheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en\naskeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja,\nvalittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.\n\nVarmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti\noikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea\npahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.\n\nKuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka\ntavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin\nmiilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani\nBock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena\nmuristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira,\njonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin\nhyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa.\n\nSauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo\nkäynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat\nvuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä\ntiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan\nelukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä\nkuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset\nkulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta\nmarkkinoille.\n\nNuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun\nsisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun\najopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät\nvankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.\n\nNäky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään.\nEräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein\nsisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas\nolento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton\nerottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.\n\nSe oli vaimo lapsivuoteessa.\n\nNiin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo\nvoihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt\nmarseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja\ntuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka\nmillä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä\nollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa\ntällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa\nja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi\nniin sydäntä särkevästi.\n\nVoitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä,\nmiks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli\ntiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa\nniin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies.\n\n-- Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme\nnainen vankkureineen minun luokseni.\n\nKoirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja\nminun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin\nniiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne\navuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja.\nKymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti\najopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa\nniin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa\nkatkaisevan.\n\nVoi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten,\njopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me\nvankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme\nkuin palkeet.\n\nVasta kolmen tunnin kuluttua saavuimme tänne linnakartanoon. Portille\ntullessamme lakkasi vaimo vaikeroimasta. Äiti ja lapsi voivat kumpikin\nhyvin.\n\nPian saivat he hyvän vuoteen ja sitten lähetin rengin noutamaan\nlääkäriä, sillä välin kuin marseillelainen, joka taas tunsi itsensä\nrauhoittuneeksi, iloiseksi ja lohdulliseksi, söi itsensä melkein\ntukehduksiin ja joi itsensä patahumalaan juhliessansa onnellista\nsynnytystä.\n\nVastasyntynyt oli tyttölapsi.\n\nViikkokauden saivat he sitten asua talossa. Äiti, neiti Elmire, oli\nerittäin tarkka unissa ennustaja ja lupasi minulle sanomattoman paljo\nonnea ja loppumattoman pitkää elämää.\n\nSeuraavana vuonna ja täsmälleen saman päivän illalla tuli sama\npalvelija, joka juuri kävi kutsumassa meitä, päivällisen jälkeen\nluokseni tupakkahuoneeseen ilmoittaen:\n\n-- Se viime vuotinen mustalaisnainen on täällä ja tahtoisi kiittää\nherraa.\n\nKäskin hänen tulla sisään ja hämmästyin huomatessani hänen vierellänsä\npitkän, tukevan, valkoverisen nuoren miehen jostakin pohjoisesta\nmaakunnastamme; tervehtiessään selitti tämä olevansa joukkueen päämies.\nHän oli kuullut hyvyydestäni neiti Elmireä kohtaan eikä tahtonut antaa\ntämän vuosipäivän mennä käymättä minua kiittämässä ja osoittamatta\nhänkin puolestansa kiitollisuuttansa.\n\nKäskin palvelijan saattamaan heidät kyökkiin illalliselle ja\nvalmistamaan heille yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.\n\nSen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä\nluokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa,\nmutta mukanansa aina joku uusi -- herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa,\neräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli\nminua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen\nisä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille\nmieshenkilöille nimityksen \"herra\". -- -- --\n\nNiin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme\nvarjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.\n\nYlimmäisellä rapulla seisova olento tuli neljä askelta vastaamme,\ntervehti suurellisesti ja sanoi:\n\n-- Hra kreivi, me olemme tulleet tänne tänä muistopäivänä osoittamaan\nteille kiitollisuuttamme...\n\nTällä kertaa oli se eräs belgialainen! Hänen jälkeensä koroitti\npienokainen äänensä kiittäen minua opetetulla ja sen vuoksi\nteennäiseltä kuuluvalla kohteliaisuudella.\n\nTekeytyen viattomaksi pyysin minä neiti Elmiren hiukan sivulle ja\nkysyin häneltä:\n\n-- Onko tuo lapsenne isä?\n\n-- Ei suinkaan, herra.\n\n-- Onko hänen isänsä siis kuollut?\n\n--- Ei suinkaan, herra. Kyllä me joskus vieläkin tapaamme toisemme. Hän\non santarmi.\n\n-- Mitä sanotte? Tytön isä ei siis ollutkaan se marseillelainen, joka\noli seuralaisenne silloin synnytyksen aikana?\n\n-- Eihän toki. Se juoppolalli varasti minulta vähät säästönikin.\n\n-- Entäs santarmi, lapsen oikea isä, tunnustaako hän lapsensa?\n\n-- Kyllä, herra, vieläpä hän rakastaakin tytärtänsä. Mutta hän ei voi\nottaa tätä luoksensa, sillä hänellä on -- muitakin lapsia ja oma vaimo.\n\n\n\n\nKUUTAMOLLA.\n\n\nPastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa\nja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa\noli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa\nperinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa,\ntahdostansa ja tarkoituksistansa.\n\nKävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä\nliikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän\nkaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän\nitsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen\nmelkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden\npuuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän\nmietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea\nsyyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.\n\nKaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän\njohdonmukaisesti. Kysymykset \"miksi\" ja vastaukset \"siksi, että\"\nolivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan\nhuomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta\nvalmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.\n\nNeljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia\ntarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä,\nettä luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin\ntaipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.\n\nMutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä\nvaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: \"vaimo,\nmitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?\" lisäten siihen, että\n\"luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä.\" Nainen\noli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija\nsanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja\nyhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja\nsalaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin\nnaisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.\n\nUsein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän\ntiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän\ntuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä\ntunteena.\n\nHänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen\nkiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin\ntarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän\npaulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti\nhymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.\n\nAinoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle\nteki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen;\nmutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi\ntunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti\nasuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin\npappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta\nmennä naimisiin. Suoment. muist.]\n\nHän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien\noli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni\nsukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta\nkohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi,\nettä ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän\ntämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa\nnöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja\nhuomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa\nalistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä\nankarammin.\n\nViskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon\nportista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin\nvaaraa.\n\nPastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä\npienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden\nsisarta.\n\nTyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän\nusein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili\nhän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina\nkoetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän\nsilloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa\nherätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.\n\nTytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta,\nsiitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin\nkuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia\nsilmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan\njotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo\nhuutaen: \"katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni\nsuudella sitä!\" Tämä hänen halunsa \"suudella hyönteisiä\" tahi sireenin\nkukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki\nhän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan\nmahdoton hävittää.\n\nEräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin\ntaloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli\nrakastaja.\n\nPastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin\ntukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli\najelemassa.\n\nSaatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: \"se ei ole\ntotta! te valehtelette, Mélanie!\"\n\nMutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: \"tuomitkoon\nminut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä\nvakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian\nkuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen\nrannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n\nja keskiyön välillä.\"\n\nPastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti\nhuoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun\nhän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän\nitseänsä kolme kertaa ... nenästä korvaan saakka.\n\nKoko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta.\nHänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan\nliittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus\nsiitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle\nmoiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen\njohdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä\nkysymättä ja vastoin heidän tahtoansa.\n\nPäivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui\nvain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan\ntammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä\nsairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta\nmyhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä\nheilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri\nhammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja\nhaljenneena lensi lattialle.\n\nJo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle\nhämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.\n\nOllen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat\nkirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä\nhajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta\nkauneudesta.\n\nHänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa;\nsiinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot\npitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät;\njättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä,\nuhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja\nhaalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.\n\nPastori hengitti pitkään ... ahmien ilmaa kuin juopot viiniä ...\nja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin\neteenpäin ... melkein unhottaen veljensä tyttären.\n\nKedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi\ntuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön\nsuloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen\nkurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten\nsatakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät\nunelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka\ntuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia\nvarten.\n\nMiksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen\nväristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva\nraukeneminen?\n\nMiksi kaikki tämä laaja viehätys, josta ihmiset eivät kuitenkaan näe\nmitään, kun makaavat vuoteissansa kaikessa rauhassa? Ketä varten oli\nsiis aiottu tämä yliluonnollinen näytäntö, tämä taivaasta maan päälle\nviskattu runouden runsaus?\n\nPastori ei sitä ymmärtänyt.\n\nMutta silloin näkyi tuolla alhaalla joen rannalla, välkkyvään\nvalkoiseen usmaan kiedottujen puiden siimeskaaren alla, kahden\nrinnakkain astelevan ihmisolennon varjot.\n\nMies oli hiukan pitempi naista jonka kaulan ympäri hän oli laskenut\nkätensä ja jota hän tuon tuostakin otsalle suuteli. He loivat äkkiä\nelon tähän liikkumattomaan luontoon, joka heidät ympäröi kuin heitä\nvarten luotu jumalallinen kehys. He näyttivät sulautuneen yhdeksi\nolennoksi, jota ainoaa varten tämä vilpoisa, hiljainen yö oli aiottu ja\nhe lähestyivät sieltä kuin elävä luojan lähettämä vastaus pastorin\ntekemään kysymykseen.\n\nSykkivin sydämin ja hämmästyneenä jäi hän seisomaan luullen näkevänsä\njonkun raamatullisen kuvan, joka muistutti Ruutin ja Boasin rakkauden\nhistoriaa ja toteutti Jumalan tahdon sellaisessa suuressa ihanuudessa,\nmistä pyhät kirjat tietävät kertoa. Hänen päässänsä alkoi hymistä\nKorkean Veisun runolliset säkeet, kiihkeät huudahdukset, vetoamiset\nlihan oikeuteen ja pastori lähti kävelemään sydämen heikommin lyödessä,\nJumala ties, mistä syystä. Hän tunsi äkkiä itsensä heikoksi ja\nraukeaksi ja hänen teki mielensä istua, jäädä siihen katselemaan ja\nihailemaan luojaa hänen luomistöissänsä.\n\nTuolla alhaalla, missä pieni joki kierteli kimaltelevana, seisoi\nmahtava mutkitteleva poppelikujanne. Hieno valkea usva, jonka läpi kuun\nhopeiset säteet välkkyvinä paistoivat, leijui rantarinteiden yli\nkiehtoen koko joen mutkaisen uoman jonkunlaiseen kevyeen ja kuultavaan\nharsoon.\n\nPastori pysähtyi vielä kerran tuntien sielunsa syvyydessä asti yhäti\nkasvavaa ja vastustamatonta heltymistä.\n\nJa hänet valtasi epäilys ja epämääräinen levottomuus: hän tunsi\nsydämessänsä syntyvän erään noita kysymyksiä, joita hän toisinaan\nasetti itsellensä.\n\nMiksi on luoja kaiken tämän tehnyt? kysyi hän. Jos yö kerran on\nmäärätty unta, tiedottomuutta, lepoa ja kaiken unhotusta varten, niin\nmiksi tehdä se päivää viehättävämmäksi, huomenkoittoa ja iltaa\nsuloisemmaksi, ja miksi sytyttää tuo hiljainen ja viehkeä tähtöinen\ntuolla, joka näyttää aurinkoa runollisemmalta ja suorastaan määrätyltä\nvienolla tuikkeellansa päivän sijasta valaisemaan hienoja ja\nsalaperäisiä asioita? Miksi sytyttää se tuota usvaharsoa noin\nläpikuultavaksi tekemään?\n\nMiksi ei tuo laululinnuista etevin livertelijä voi levätä niin kuin\nkaikki muut linnut, vaan koroittaa äänensä tuollaisen samean usman\nkeskestä? Ja miksi koko tämän tulista tunnetta palavan laulun huumaava\nrunous?\n\nJa hän sanoi itseksensä, että \"ehkä on Jumala luonut tällaiset yöt\nverhotaksensa ihmisten rakkauden jonkunlaisella ihanteellisuudella.\"\n\nHän väistyi syrjään tuon syleilevän ja häntä yhä lähestyvän pariskunnan\ntieltä. Olihan se hänen oman veljensä tytär. Mutta hän kysyi\nitseltänsä, eikö tuo sittenkin ollut vastoin Jumalan tahtoa. Vaan\nkieltäisikö Hän rakkauden, joka varta vasten ympäröi sen tällaisella\nihanuudella?\n\nSangen liikutettuna ja melkeinpä häpeissään pakeni pastori pois\nikäänkuin olisi hän tunkeutunut temppeliin, johon hänellä ei ollut\noikeutta astua sisään.\n\n\n\n\nVALLANKUMOUS.\n\n\nPariisiin oli juuri saapunut tieto Sedanin onnettomasta tappiosta.\nVallankumous oli julistettu. Koko Ranska huohotti hengästyneenä tämän\nmielettömyyden edessä, jota kesti kommunikauden loppuun saakka. Koko\nvaltakunnassa leikittiin ajattelemattomasti sotilailla.\n\nSukkatehtailijat olivat everstejä ja hoitivat kenraalin tehtäviä;\nsuuret, rauhalliset vatsat olivat saaneet punaiset vyöt siteiksensä ja\nkomeilivat revolvereilla ja tikareilla; pikkuporvarit, joista tehtiin\ntilapäisiä sotilaita, komensivat räyhääviä, vapaaehtoisia pataljooneja\nkiroillen kuin kuorma-ajurit ... muka paremman ryhdin vuoksi.\n\nJo lupa saada kantaa aseita ja käsitellä pyssyjä järjestelmällisesti\nhullutti näitä ihmisiä, jotka tähän saakka olivat käsitelleet\nainoastaan kauppakirjoja, ja saattoi heidät syyttömästi peloittaviksi\nihmisten silmissä. Sitten mestattiin viattomia ihmisiä näyttääksensä,\nettä osattiin tappaa, ja ammuskeltiin -- preussilaisten hurmetta vielä\nuhoavilla kentillä vaellettaessa -- kulkukoiria, rauhassa märehtiviä\nlehmiä ja heinikoissa laitumella käyviä, sairaita ratsuhevosia.\n\nJokainen luuli itsensä kutsutuksi näyttelemään suurta sotilasroolia.\nPienempien kaupunkien kahvilat, jotka vilisivät univormuun pukeuneita\nkauppiaita, muistuttivat kasarmeja tai sota-ambulansseja.\n\nCannevillen kaupunkiin eivät nämä hulluttavat uutiset armeijasta ja\npääkaupungista olleet vielä saapuneet; mutta tavaton kiihotustila oli\nvallinnut kaupungissa jo kuukauden päivät ja puolueet seisoivat\närsytettyinä vastakkain.\n\nKaupungin pormestari, kreivi de Varnetot, pieni, laiha ja vanha mies,\noli niitä legitimistejä (laillisuuden puolustajia) jotka äskettäin oman\narvonsa vuoksi olivat palanneet keisarikuntaan; päättäväisen\nvastustajan oli hän saanut tohtori Massarelista, joka oli\nsuuri, kuumaverinen mies ja nykyään piirikunnan tasavaltaisen\npuolueen johtaja, paikallisen vapaamuurarilooshin presidentti,\nmaanviljelysseuran ja paikkakuntalaisten klubin esimies sekä uuden,\nmaalaissotaväen järjestäjä, jonka määrä oli pelastaa valtakunta.\n\nParissa viikossa oli hänen onnistunut saada 63 vapaaehtoista aviomiestä\nja perheenisää, viisasta talonpoikaa ja kauppapalvelijaa ryhtymään\nisänmaan puolustusväkeen; joka aamu harjoitti hän joukkoansa kaupungin\ntorilla.\n\nKun pormestari sattumalta tähän aikaan meni torin laidassa olevalle\nkunnallishuoneelle, astui komentaja Massarel, revolveri vyöllä ja\nmiekka kädessä, ylpeänä joukkonsa rintaman ohitse huudattaen\nmiehistöllänsä \"eläköön isänmaa!\" Tämä huuto harmitti huomattavasti\npikku kreiviä, joka epäilemättä näki tässä uhkauksen ja yllytyksen\ntaisteluun samalla kun se vastenmielisesti muistutti häntä suuren\nvallankumouksen ajoista.\n\nAamulla syyskuun 5 p:nä vastaanotti tohtori univormuun puettuna ja\nrevolveri pöydällänsä vanhan maalaispariskunnan; aviomies, jota\nsuonipaisuke oli vaivannut jo seitsemän vuotta, selitti ruvenneensa\npelkäämään, että vaimokin saa saman taudin ja että...\n\nMutta samassa toi postiljooni pääkaupungin sanomalehden.\n\nHerra Massarel avasi lehden, kalpeni, kääntyi äkkiä poispäin, nosti\ninnostuksen valtaamana käsivarret ylös taivasta kohti ja huusi täyttä\nkurkkua noille maalaishöperöille:\n\n-- Eläköön tasavalta! eläköön tasavalta! eläköön tasavalta!\n\nSitten vaipui hän nojatuoliin ihan voipuneena liikutuksesta.\n\nJa kun talonpoika yritti jatkaa selitystänsä sanoen: \"se alkoi sillä\ntavoin, nähkääs, että tuntui kuin olisi kusiaisia juoksennellut sääriä\npitkin...\" huusi tohtori hänelle:\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän\ntuhmuuksianne. Tasavalta on julistettu, keisari otettu vangiksi ja\nRanska on pelastettu. Eläköön tasavalta!\n\nSitten juoksi hän ovelle ja mölähti: Céleste, hoi! Joudu, Céleste!\n\nSäikähtyneenä syöksähti palvelijatar ovelle. Tohtori puhui niin\nnopeasti, että se kävi vallan sopotukseksi: -- Kenkäni, miekkani,\npatruunavyöni ja espanjalainen tikarini, joka on siellä yöpöydälläni:\njoudu, joudu!\n\nTaas yritti itsepäinen talonpoika, otollisen äänettömyyden tullen,\njatkaa selitystänsä:\n\n-- Siitä syntyi sitten kuin pieniä pusseja, joihin teki kipeää\nkävellessä...\n\nKiivastuneena ärjäsi lääkäri hänelle:\n\n-- Jättäkää minut rauhaan, sanon minä! Jos te olisitte pesseet\njalkanne, ei niitä olisi syntynyt, koira vieköön!\n\nTarttuen sitten miestä kurkusta kiinni tiuskaisi hän tälle vasten\nnaamaa:\n\n-- Etkö sinä, kolmenkertainen elukka, tiedä, että me elämme jo\ntasavallassa!\n\nAmmattitunne rauhoitti hänet kuitenkin heti kohta ja hän lykkäsi\nällistyneen pariskunnan ulos toistellen:\n\n-- Tulkaa huomenna, tulkaa huomenna, ystäväni. Tänään minulla ei ole\naikaa.\n\nPukeutuessaan kiireestä kantapäähän jakeli hän jälleen sarjan tärkeitä\nkäskyjä palvelijattarellensa:\n\n-- Juokse luutnantti Picartin ja aliluutnantti Pommelin luo ja sano\nheille, että odotan heitä tänne hetipaikalla. Toimita myöskin\nTorchebeuf rumpunsa kanssa tänne heti; heti, kuuletko?\n\nCélesten mentyä kokosi hän ajatuksiansa valmistautuen hallitsemaan\nuuden asiaintilan vaikeuksia.\n\nKutsutut saapuivat yht'aikaa tavallisessa työpuvussansa. Päällikkö,\njoka odotti heidän tulevan sotilaallisessa asussa, kavahti ylös hieman\nkummastuneena.\n\n-- Perhana, ettekö te siis tiedä mitään? Keisari on vankina ja\ntasavalta on julistettu. Nyt on meidän toimittava. Minun asemani on\narveluttava, sanoisinpa melkein vaarallinen.\n\nMietittyänsä muutamia sekunteja säikähtyneen alipäällystönsä edessä,\njatkoi hän:\n\n-- Meidän täytyy toimia ... ja toimia empimättä. Minuutit ovat tuntien\nveroisia tällaisissa tapauksissa. Kaikki riippuu nopeista päätöksistä.\nTe, Torchebeuf, lyökää rumpua koko kaupungissa aina Gerisaie'n ja\nSalmaren ulkokyliin saakka ja hälyttäkää miehistö aseisiin torille. Te,\nPommel, pukekaa nopeasti univormu yllenne, mutta ainoastaan takki ja\nkeepi. Me valloitamme maistraatin ja vaadimme kreivi de Varnetot'in\njättämään virkansa meille. Ymmärrättekö?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta toimikaa nopeasti. Minä saatan teitä hra Pommelin luo, sillä\nme toimimme yhdessä.\n\nViisi minuuttia myöhemmin ilmestyivät komentaja-päällikkö ja hänen\naliluutnanttinsa, hampaihin saakka aseestettuina, torille juuri sillä\nhetkellä, jolloin pikku kreivi de Varnetot, säärystimet jalassa ja\npyssy olalla -- ikäänkuin aikoisi hän metsästämään -- marssi nopein\naskelin esille eräältä toiselta kadulta, vartioväkenänsä kolme vihreään\ntakkiin puettua vahtimiestä, lyhyet miekat sivuilla ja kiväärit\nriippuen olkahihnoissa.\n\nSillä välin kuin tohtori ällistyneenä pysähtyi heitä katsomaan,\nhävisivät nuo neljä miestä kaupungin taloon, jonka ovi sulkeutui heidän\njälkeensä.\n\n-- Hän ehti ennen meitä, murahti tohtori; nyt täytyy meidän odottaa\napuväkeä. Neljännestuntiin emme voi tehdä mitään.\n\nLuutnantti Picart palasi takaisin.\n\n-- Pastori kieltäytyi tottelemasta, sanoi hän; kirkonvartijan ja\nunilukkarin kanssa sulkeutui hän temppeliin.\n\nTorin toisella puolen, valkoista kaupungintaloa vastapäätä, seisoi\nkirkko mykkänä ja mustana, suuri, raudoitettu tammiovi suljettuna.\n\nKun uteliaat asukkaat, nenä akkunan-ruuduissa, tähystelivät torille\ntahi tulivat ulos talojensa kynnyksille katsomaan, oliko jotain\ntekeillä, kuului äkkiä rummutus ja pian ilmestyi Torchebeuf torille\niskien ihan riivatusti nuo kolme nopeaa hälytyslyöntiä. Joustavin\naskelin kulki hän torin poikki ja katosi sitten erääseen etukaupunkiin\nvievälle maantielle.\n\nPäällikkö paljasti miekkansa, astui yksin niiden molempien rakennusten\nkeskivälille, joihin viholliset olivat sulkeutuneet, huitoi aseellansa\npäänsä ylitse ja rönkäsi keuhkojensa koko voimalla:\n\n-- Eläköön tasavalta! kuolema pettureille!\n\nSen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.\n\nTeurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja\nsulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.\n\nTällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille,\nmikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla\nvarustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa.\nKaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään,\njotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön\ntakka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin\nelävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli\nkokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin\nsanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän\ntaapikuntansa puoleen ja sanoi:\n\n-- Ja nyt me toimimme.\n\nAsukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat\nrähisten.\n\nTohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:\n\n-- Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain\neteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään\ntalon avaimet minun haltuuni.\n\nMutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä\nsanoen:\n\n-- Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne\nsaamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla\nsisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.\n\nKomentaja punastui:\n\n-- Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.\n\nMutta luutnantti kieltäysi sittenkin:\n\n-- Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?\n\nKaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen\nryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:\n\n-- Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.\n\nSilloin murahti tohtori:\n\n-- Te pelkurit!\n\nRiisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle,\nlähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina\nkaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu\nhäntä kohden.\n\nTultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä\nsijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja\ntyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella,\navonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet\n\"lintusilla-oloa\" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä\nsaanut ääntänsä kuuluville.\n\nKun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat\nmolemmat ovetkin.\n\nVihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi\nkoroittaa voimakkaan äänensä:\n\n-- Hra de Varnetot?\n\nEräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot\nilmestyi akkunaan.\n\nKomentaja jatkoi:\n\n-- Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri\novat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte,\nei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti\nkääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä\njättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus\non teille uskonut.\n\nHra de Varnetot vastasi:\n\n-- Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen\npormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on\nvirallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi\nsijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja\naijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.\n\nJa pormestari sulki akkunan.\n\nKomentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa\nkäynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.\n\n-- Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko\narmeijan. Minä erotan teidät virastanne.\n\n-- Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan\nväkijoukkoon.\n\nSitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos\nsotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?\n\nEräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin,\njoka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella\npuolen.\n\nTäällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen\nhallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle,\ntasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle,\ntasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.\n\nHän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat\nedelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista\npalvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle\nkaikki arvonimityksensä.\n\nSitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan\ntaskustaan sanoen: \"kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja\njuomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä,\nettei kukaan pääse ulos maistraatista.\"\n\nTämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri\njutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: \"Jumalan\ntähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on\nteillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä,\nmillä tavoin te sinne pääsette!\"\n\nTohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.\n\nJälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri\nkaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.\n\nItse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse\nhuomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat\nrakennukset vallan autioilta.\n\nTeurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.\n\nKaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi,\noli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty,\nmillaiseksi tasavalta oli aiottu.\n\nIlta alkoi jo hämärtää.\n\nNoin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa\nkaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle.\nKun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä\nkova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:\n\n-- Ken siellä?\n\nSilloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat\nkantoivat.\n\nSeuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.\n\nAseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli\nkeräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin\nnaapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.\n\nSilloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan\nkysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi\ntoisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli\ntehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö\ntuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.\n\nHän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen\nsähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon\nkatseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin\npoikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei\nhän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.\n\nVartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka\njälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku\nkurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.\n\nSitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:\n\n-- Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!\n\nJa kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:\n\n-- Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.\n\nSitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:\n\n    \"Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä\n    pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta\n\n                                                            Sapin, neuvosmies.\"\n\nTohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä\nvapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa,\nläheisestä väkijoukosta:\n\n-- Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta,\nniin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.\n\nHra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää\ntaloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan\nhänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.\n\nHän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven\navautuvan ja vastustajan peräytyvän.\n\nMutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi\nsotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.\n\nTohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi\nhyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko\ntaistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra\nde Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne\nolivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä\nsiitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen\npäähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:\n\n-- Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja\nkävelykeppi.\n\nLuutnantti kiiruhti pois.\n\nTohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi\nvanhan pormestarin laillista sydäntä.\n\nPommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.\n\nOhkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel\nkävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa,\npitäen lippua edessänsä.\n\nPäästyänsä ovelle huusi hän:\n\n-- Hra de Varnetot!\n\nOvi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen\nvartijasotilaansa kanssa.\n\nVaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän\nvihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:\n\n-- Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani\nmääräyksistä.\n\nVastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:\n\n-- Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä\npelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta\nkohtaan, joka nyt on vallan anastanut.\n\nLausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:\n\n-- Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään\ntasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.\n\nHämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de\nVarnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa\ntorin kulman ta'a.\n\nYlpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän\notaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:\n\n-- Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!\n\nMitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.\n\nTohtori jatkoi:\n\n-- Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia\nkansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!\n\nHitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä\nei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.\n\nTohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta\nvälinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava,\nmitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä\nainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa\nkansan herättäjänä.\n\nSilloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:\n\n-- Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva\nkunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...\n\nEikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa\nBonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.\n\nHra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja\nnosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta\ntaapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:\n\n-- Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut\nmaahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta\nsallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi.\nSinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan\nkeisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka\njälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...\n\nTohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä\nkättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja\nkeisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä\nja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin\nakkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja\nivallisella kipsihymyllänsä.\n\nNäin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon\ntuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä.\nKomentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä\nherättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen\nmielipiteen uudelle hallitusmuodolle?\n\nSattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi\npunaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.\n\nMitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen\nsijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa\nsopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.\n\nLuoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin\nhuomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta.\nSilloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten\nkolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.\n\nNapoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä,\nnenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.\n\nEpätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski\nvihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä\nvoittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:\n\n-- Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!\n\nMutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun\nkatselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja\nsotilaillensa:\n\n-- Nyt voitte te palata takaisin -- kotiinne!\n\nItse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän\nhalunnut paeta tiehensä.\n\nEteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat\nolivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori\nriensi sinne.\n\nJa siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli\nsaapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella\nkärsivällisyydellä.\n\nTämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:\n\n-- Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi\njuossut alinomaa sääriäni pitkin...\n\n\n\n\nSUSI.\n\n\nKas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään\npäivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.\n\nSinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli\nmarkiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei\nylipäänsä koskaan metsästänyt.\n\nJuhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin\nmetsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja\nusein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät\nheille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan,\nhuitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.\n\nHra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan\nolikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina.\nLuultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän\nteki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina\nvalitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.\n\n-- Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä\ntehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun\nisä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki\nyhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä\ntapahtui.\n\nHänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli\nhänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François\nd'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien\nkeskellä.\n\nFrançois d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.\n\nMolemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä,\nlakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet\nmuuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.\n\nTämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti\nheidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei\nheidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.\n\nHe olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä\nmetsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä\neikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: \"Sen\nja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles\ntot!' olisi kuulunut!\"\n\nHänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun\nkoittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen\njälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan\njotakin suurempaa eläintä.\n\nMaakunnassa kutsuttiin heitä \"hra markiisiksi\" ja \"hra nuoremmaksi\"\neivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen\nmiesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan\narvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin\npoika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan\nnykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.\n\nMutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen\ntavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä.\nNuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin\nkova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki\nlehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.\n\nVeljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen\nnäytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa\nseljässä!\n\nKeskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka\nvuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.\n\nNe ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä\nihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat\nnavettoihin tappotöitänsä tekemään.\n\nPian syntyi kylässä hälinä.\n\nKerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen\nsusi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut\nkaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin\nnuuskiaksensa heidän ovillansa.\n\nKoko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin\nvalot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan.\nKukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä\noli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.\n\nVeljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun;\nhe kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen\nmetsästysretkeen.\n\nMutta tämä metsästys-talkoo oli turha.\n\nTurhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei\nkoskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota\nhirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä\nhyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan\nkimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta,\nmistä sitä oli etsitty.\n\nEräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi\nsuuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.\n\nMolemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät\ntätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja\ntaistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat\nharjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin\nmetsästysretkelle.\n\nAamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi\nsuurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja\npensastot löytämättä mitään.\n\nVihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja\nepätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat\norjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä\nsusi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen\npelko yllätti heidät.\n\n-- Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa\nsen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.\n\n-- Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin\nluoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia\nlukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.\n\nSen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.\n\n--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä\ntekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.\n\nHän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi\npystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto,\ntäynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta\nilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki\nmetsään.\n\nMolemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa\nkaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen,\ninnostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla\nsellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa\nkantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden\nkanssa eteenpäin kuin lentämällä.\n\nNäin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat\nhalki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös\nvaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten\ntäysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.\n\nSilloin sattui -- tämän mielettömän menon kestäessä -- että Jean äkkiä\nlöi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä\nhalkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut\nratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.\n\nNuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen\nsyliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.\n\nHän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään\npolvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä\npiirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei\nollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko,\nja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin\ntappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.\n\nIllan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi\nylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi\nvoimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien\nhaukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli\näänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa\nja kauhistuttavaa.\n\nHän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja\nasetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon\ntakaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin\nolisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.\n\nÄkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.\n\nSe oli äskeinen susi.\n\nHirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku\nvesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän,\npirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin\npeljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta\nsamassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen\nruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi\nhillitsemättömästä raivosta.\n\nSitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.\n\nHän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja\nhongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen\nalinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan\nyön peittoon.\n\nMyöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi\nkaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita\nohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin\nsatulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli\naarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja\nkannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.\n\nÄkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas\nlaaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli\nkivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.\n\nAhdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.\n\nFrançois ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin\nukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.\n\nTuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät\ntuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima\nmetsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski\ntämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja\nhuusi hänelle kuin mykälle:\n\n-- Katsos, Jean, katsos tuota!\n\nSitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin\nvoimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä\nvälissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa\nkohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja\nkuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui\nhenkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa\nnauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes\nhän hulluna ilosta huudahti:\n\n-- Katsos tänne, Jean, katsos!\n\nOtus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli\nkuollut.\n\nSilloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman\nveljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:\n\n-- Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!\n\nSitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti\nkotimatkalle.\n\nItkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin\nsyntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa\notuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi\npartaansa repien.\n\nUsein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän\nkyyneleet silmissä:\n\n-- Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen,\nniin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.\n\nIsoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä\nkohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.\n\nMarkiisi d'Arville vaikeni.\n\n-- Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.\n\nKertoja vastasi:\n\n-- Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.\n\nSilloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:\n\n-- Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.\n\n\n\n\nLAPSI.\n\n\nJo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän\nikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä.\nSe tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.\n\nMaatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa\nkylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja\nerittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs,\nviehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin\njalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille\npistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta.\nAlussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen;\nmutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo,\nyksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä\ntuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa\nesitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan\nhullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää,\nkeltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän\nvierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä\najatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja\nmielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?\n\nHän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa\ntapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa.\nVanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä\narveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja\nlujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin\njo katkaisseensa kaikki siteet.\n\nSitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa\nkaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa\nheihin ylettyi.\n\nNyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan\nkertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs\nystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen\ntoimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä\npuhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi.\nTyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka\nviikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa\nkömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista\nkohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja\nriviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden\nsisältävän moitteita ja valituksia.\n\nKun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he\nkoetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.\n\nHäät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.\n\nJo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista\nhäämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret\nsukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n,\nettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti\nnuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona.\nSeuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren\nrannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi\noli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi\nsuuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen\nbudoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka\ntänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta\nvärilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan\nolevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja\nhyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään\ntuoksuja täynnä.\n\nHe eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä\njoskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu\ntästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili\ntunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas\nmenehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi\nmuuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä\nlevottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja\nsielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.\n\nJacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi\npuhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen\nkädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi\nhän: \"Bertta!\" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella\nkatseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen\nsyttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.\n\nMutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet.\nHeidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku\ntanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen\nsilmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden\nhienotunteisia ja luotettavia todistajia.\n\nSivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella\nkiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen\nja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana\ntempasi Jacques kirjeen käteensä.\n\nKauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja\nuskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen\ntarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi\nhän sen taskuun sanoen: \"huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä\nkaukana eikä tämä voi minua liikuttaa.\" Mutta kotelon nurkassa oleva,\nsuurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: _sangen\nkiireellinen_ pelotti ja pidätti häntä siitä.\n\n-- Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen,\nrepäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän\nhirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti\ntavailevan jotakin.\n\nKun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan\nhämmennyksissä.\n\n-- Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on\nparhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri\nonnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä\nhetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun\npoistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa\ntakaisin.\n\nVavisten ja peljästyen sopersi Bertta:\n\n-- Poistuako, ystäväni?\n\nMuuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun\nhän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.\n\nJacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä\ntanssittavan.\n\nJacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt\nläheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia.\nEnnenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön\nkaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.\n\nKirje kuului näin:\n\n    Arvoisa herra!\n\n    Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen\n    rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän\n    väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata\n    teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää\n    voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää\n    olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.\n\n                                                                                   Palvelijanne\n                                                                                   Tri Bonnard.\n\nKun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman\nkanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta\nhuolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja\ntahrittuja liinavaatteita.\n\nPirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä,\nsängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen.\nJoka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä\nsisässä värisevä äiti liikahtaa.\n\nHän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä\ntämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän\nverensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui\nehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.\n\nNyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan;\nniin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa\nalkoivat kyyneleet vuotaa.\n\nJacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen\nkäteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten\naivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka\nvärähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi\nkynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli\nkohtausta kamarin perältä.\n\nNainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:\n\n-- Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka.\nOi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.\n\nItkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:\n\n-- Ole huoletta, minä jään tänne.\n\nKesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin\noli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:\n\n-- Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni\nautuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole\nrakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä\nhylkää...\n\nJacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä\ntyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi\nhän:\n\n-- Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä\nlapsenani. Hänestä en ai'o luopua.\n\nKuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa\npäätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi\nomansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.\n\nHiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:\n\n-- Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.\n\nJacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä\nvuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.\n\n-- Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä\npäästänyt.\n\nJacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota\nkuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa\nkuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa\nkättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten\nviisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.\n\nTohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat\njonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo\ntuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän\nsilmät ummessa.\n\nKun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse\nliikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi\noli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen\nkurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan\nseljällensä.\n\nHoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:\n\n-- Nyt se on lopussa.\n\nViimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja\nvilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni\nJacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea\nylleen päällystakkinsa.\n\nYksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen\nrauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei\nalkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti\nvälinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman\nlevottomana.\n\nNähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:\n\n-- Missä puolisosi on?\n\nTähän oli Bertta vastannut:\n\n-- Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.\n\nKun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi\nhän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen\npelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.\n\nVielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja\njäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin\nlevolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja\nkaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa\nympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin\nkysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.\n\nKlo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja\nsulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä\nääntä, joka muistutti kissan naukumista.\n\nNaiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä\nhuolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.\n\nKylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa\npitäen pienokaista käsivarsillansa.\n\nHämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja\nahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:\n\n-- Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!\n\nHän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:\n\n-- Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on\njuuri kuollut...\n\nSamassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.\n\nSanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi\nsitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä\npuolisoonsa sanoen:\n\n-- Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?\n\nJacques vastasi:\n\n-- Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä\nviime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut\nhänen luoksensa...\n\n-- Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.\n\n\n\n\nANTEEKSIANTO.\n\n\nHän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti\naina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista\ntapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin\nniistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset\ny.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin\nhistoriallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi\nNapoleonin maihin astumisesta.\n\nTavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa\nperheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota\ntuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo\ntapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja\näiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska\nseinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.\n\n-- Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi\nisä varovasti.\n\n-- Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.\n\nLapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi\nikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja\ntietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä\najattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman\nkanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa;\neivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että\navosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri\npahoin pidellään.\n\nToiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden\nja kunnian sokeudessa -- ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään\navaa heidän silmiänsä.\n\nToiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat\nerehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin\nkuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon\nleikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti\nrikoksellisten ihmisten uhreiksi.\n\nSavignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi\navioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä\nGeorges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki\ntarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän\nhieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen\nheitä nimellä: \"rakkaat muinaismuistoni\".\n\nMuuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas\nasettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.\n\nHän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten\nlukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin\nelämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja\npuku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän\npetollisuuksista ja salaisuuksista.\n\nSuljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin\noman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui\nhänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen,\ntuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.\n\n-- Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän,\njoskus tällaisen retken jälkeen.\n\nPari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat\nolivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina\nuudelleen jutteli.\n\nJoskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan\nhuudahti aterialle ruvettaessa:\n\n-- Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki\nkukon kiekumista?\n\nKoko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka\nhänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten\ntavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset\nja Micheliniläiset.\n\nHänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin\nkaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita.\nVarmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä\nvilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään\nkahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.\n\nHän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä\npanettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä,\nvaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan,\navio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta\ntotuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut\nrakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva\nRosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.\n\nHän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla.\nKun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen\ntämän eteen ja pakeni huoneeseensa.\n\nNäin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen\nkuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta\nBertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas\nja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:\n\n-- Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä\nrva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän.\nVoinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole\nsinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta\nseuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni\nkerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua\npukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon\nnuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.\n\nBertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen\nuteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty,\nsuostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin\ntuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran\ntietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.\n\nGeorges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään\nkauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä\nkirjallisuutta ja taideteoksia.\n\nViisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla,\noviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa\nsalongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen,\nmutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.\n\nGeorges ehätti esittelemään.\n\n-- Vaimoni ... rouva Julie Rosset.\n\nNuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin\nhäntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua\nrva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin\nonnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista,\nkuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä\nnimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen\nnuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.\n\nKuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan\nerottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa\npäivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin\ntoisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä\nsyyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.\n\nKun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva\nRosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen\nystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.\n\nKaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön,\nuskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut\nenää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä\noli itse täydellisyys.\n\nJa Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja\nlempeä.\n\nMutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär.\nHän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli\nsen johdosta sangen suruissansa.\n\nTullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja\nhänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila\noli kovin arveluttava.\n\nLääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten\nratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin\nsängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä\nvälin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä\näänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.\n\nSeuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.\n\nMutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti\nystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.\n\nMurheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään,\nkun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen\nläpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:\n\n-- Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta\nkymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa\npoistu kotoa.\n\nHän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.\n\nBertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana\nkaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges\noli palannut.\n\nVaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä\nmennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä\ntapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.\n\nEnsi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen\nkamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun,\njonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.\n\nEnsi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen\nkirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin\nvastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen\nkättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien\nkäsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:\n\n-- \"Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä\nolen kuolemaisillani.\"\n\nAlussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen\nystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen;\nse vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka\nnäytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja\npetollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa,\nkeskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn\nluottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain\niltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja\nvaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta\nkiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon\nvaltaan.\n\nSamassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.\n\nPian sen jälkeen kutsui Georges häntä.\n\n-- Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.\n\nBertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:\n\n-- Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.\n\nGeorges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:\n\n-- Pian, pian, hän -- kuolee.\n\nBertta vastasi vain:\n\n-- Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?\n\nSilloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.\n\nHän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä\nsiitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen\njälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli\nyksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa\nrukoillen Jumalaa aamuin illoin.\n\nKuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen\näänettöminä ja lohduttomina.\n\nGeorges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut\nanteeksi.\n\nJa tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.\n\nKokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät\nolisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta\nmenettänyt järkeänsä.\n\nEräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin\nklo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia\nruusuja.\n\nSitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.\n\nTämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.\n\n-- Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset\nkantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.\n\nGeorges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit,\njoihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.\n\nBertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:\n\n-- Saattakaa minut hänen haudallensa.\n\nGeorges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan\neteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen\nmarmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.\n\nBertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan\njuurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme\ntunne.\n\nHänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja\nitki.\n\nBertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:\n\n-- Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.\n\n\n\n\nKUNINGATAR HORTENSE.\n\n\nArgenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.\n\nMutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen\nsaanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri?\nTaikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon\nkuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille\naina rakkaita papukaijoja?\n\nMutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia\nhyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten\ntulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan\npehmeästä karvaturkista.\n\nKuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän\nhallitsi.\n\nMuuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi\njääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet\novat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään\nhangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta\ntai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan,\nei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. \"Kullekin osansa\" oli hänen\ntapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei\nsuosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä\nkaikki uskon-asiat \"kauppatavaraa itkijöitä varten\".\n\nNiinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä\ntalossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän\nkoskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin\npalvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.\n\nItkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun\nentiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi\npienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka\nhän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.\n\nKaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden\nisät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin\nkutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän\naina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää\nhänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa\nitseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.\n\nLapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla\nmiesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi\nkarsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden\nmuurarinkin työt, kun tarvis vaati.\n\nKahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen\nsisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli\nkukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva\nCimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri,\nPauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan\n3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo\nmyöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.\n\nNäihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.\n\nKeväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit\nkiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun\npappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja\najoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa\nhänelle lääkejuoman.\n\nKolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että\nlähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana\nilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.\n\nNämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli\nColombel ottanut mukaansa.\n\nPuutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen,\njoka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.\n\nOlkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä.\nKahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni,\nkäpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.\n\nSuuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia\npoikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien\npeitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia\nviserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa,\nsweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa\nnuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.\n\nHra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi\nensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten\nmiehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:\n\n-- No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?\n\nTyttönen huoahti itkusilmin:\n\n-- Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.\n\nKaikki katsoivat pitkään toisiansa.\n\nRva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta.\nHe olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä\notsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa\nkashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.\n\nHra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä,\nlaiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:\n\n-- Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.\n\nMutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka\nsijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta.\nVihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle\nkuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.\n\nHänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä\ntuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.\n\nAuringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti\nkokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi\nnyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai\nniinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia\ntai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi\nhievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt\nvärähdystäkään. Silmät olivat ummessa.\n\nSukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä,\nahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni\npalvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.\n\n-- Mitkä olivat siis lääkärin sanat?\n\nPalvelustyttö sopersi:\n\n-- Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät\nmuut voi enää auttaa.\n\nÄkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan\njoitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja\nsormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.\n\nNyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla\näänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen\npohjasta.\n\nHra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä\nnäytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti,\nistuutui.\n\nNaiset jäivät seisomaan.\n\nKuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen\npuheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli\nhellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.\n\n\"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni,\nrakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä\naikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja\ntulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta.\"\n\nOltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette!\nHetken perästä jatkoi hän: -- Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin\nhän menee toimistoon.\n\nJa sitten äkkiä:\n\n-- Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et\nviivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä.\nYmmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun\ntäytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa\nsokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee\ntyytyväiseksi, sen saat uskoa!\n\nSitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan\nennen ollut sillä tavoin nauranut:\n\n-- Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut\nkasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki,\nrakkaani, kuinka hassua!\n\nHra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:\n\n-- Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on\nsiis alkanut.\n\nMolemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta\npaikaltansa.\n\n-- Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä\nsaliin? kysyi palvelustyttö.\n\nÄänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja\nniin jäi sairas yksin.\n\nRiisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan.\nAkkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja\nkapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.\n\nSivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä\nvironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi\nunelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.\n\nHra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän\nnäytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta\nensinkään kuolevaa.\n\nMutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:\n\n-- Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte,\nhyvät rouvat?\n\nSovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien\nperunain kanssa, juustoa ja kahvia.\n\nJa kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti\nhra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:\n\n-- Tarvitsetko sinä rahaa?\n\n-- Tarvitsen, vastasi tämä.\n\n-- Paljoko?\n\n-- 15 frangia.\n\n-- Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.\n\nRva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa\nkylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla\nkatolla ja sanoi suruisesti:\n\n-- On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä\nmuuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.\n\nSisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista\nkävelyretkeä ajatellen:\n\n-- Jalkaani pakottaa niin vietävästi.\n\nUlkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui\nankarasti pojan ilosta huudahdellessa.\n\nNyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin\nympärillä.\n\nKuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja\ntarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän\nyllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä\nlukemaan:\n\n-- Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten\nD ... ymmärrätkö? Vielä kerran...\n\n-- Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.\n\n-- Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.\n\nMutta hra Cimme oli toista mieltä:\n\n-- Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä?\nYhtähyvin voimme olla täällä.\n\nKukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä\nlintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin \"eroamattomiksi\". Muutamin\nkaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja\npäivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra\nCimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti:\n\"tra- la laa, tra-la-laa\" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt\nuskollisuuttansa.\n\nHra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi\nkepillänsä permantoon.\n\nSisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin\nistuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu\nainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui\nhän palvelustytön:\n\n-- Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia\nkuin tämä?\n\n-- On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti\ntultuanne joitte.\n\n--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.\n\nSe olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta,\nmutta jo 15 vuotta vanhaa.\n\n-- Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.\n\nHra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin\nomistajaksi ja kysyi tyttöseltä:\n\n-- Paljoko teillä on tätä vielä?\n\n-- Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.\n\nSitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:\n\n-- Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta\nperintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.\n\nSamassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset\nhuvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.\n\nNiinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa\nsaivat he mennä takaisin puutarhaan.\n\nKuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla\näänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.\n\nKun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän\nnäytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja\nistahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira,\njoku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä\nkäpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat\nhävisivät sisälle.\n\nHra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua\nkovalla äänellä ja päästi parahduksen.\n\nNaiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli.\nHra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä\ntuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.\n\nKuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti\nvauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ...\nkuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se\nleikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen\nlattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä\ntohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli\nrepinyt hampaillansa.\n\nSäikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt\nliikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka\nväliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt\ntuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka\nkauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.\n\nTämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo!\nKukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja\nrakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...\n\nHän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.\n\nKovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel\njuoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:\n\n-- Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.\n\nHra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:\n\n-- Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.\n\n\n\n\nJALOKIVET.\n\n\nTavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön\nluona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.\n\nHän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin)\ntytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana,\njoka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa\ntoivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää,\nkunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan\nsiveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi\nomistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi\nenkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen\nhuulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.\n\nKaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa:\nonnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.\n\nHra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain\nministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja\nnai hänet.\n\nHra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti\ntaloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän\nloistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen,\nhienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän\nihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen\nrakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.\n\nKaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim.\nhalu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.\n\nRva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa\nja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja\nhuomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa\nvastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka\nväsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi\naviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka\naina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä\nsuostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein\nsäädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies\nolikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.\n\nMutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä\nloistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana,\naistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen\nja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän\nyhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa\nkorviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät\njalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä,\nsimili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja\nerilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen\npuolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti\nvastenmielisesti:\n\n-- Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta\ntyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat\nkalleimmat jalokivet.\n\nMutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:\n\n-- Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän\nkyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita\njalokiviä minä jumaloin, näetkös!\n\nPyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden\nhiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:\n\n-- Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi\nniiden olevan oikeita.\n\nHän hymyili vain sanoen:\n\n- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.\n\nKun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus\nteepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan\nsisälsi \"laivatavarat.\" Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä\njalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle\nsyvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi\npanemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä\nsydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten\nheittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.\n\nKäytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä\nviluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin\nkuoli hän keuhkotulehdukseen.\n\nLantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.\n\nNiin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi\nvalkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän\nkaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista\nkärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja\nhempeästä olennosta.\n\nMurhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla\npoistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän\ntapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat,\nhänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että\n\"koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä\nnyyhkyttämään.\"\n\nVainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka\npäivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla\nniin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.\n\nMutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä\nolivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet\nhänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli\nvoinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota\nviiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät\nenää riittäneet.\n\nHän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset\ntekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän\neräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa\naivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen\npäähänsä kaupata pois vaimovainajansa \"laivatavarat.\" Sydämensä\nsisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia\nvalhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo\nniiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui\nmuistelemaan rakastettua vainajaa.\n\nHän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä\nkorukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli\nitsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla \"ostoilla.\" Hän\npäätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli\nkäyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n\nfrangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen\njäljiteltyä työtä.\n\nHän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön\npäin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.\n\nVihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten\nnäyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.\n\n-- Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen\narvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.\n\nTämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti\nsitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin\nja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja\npäättää sen vaikutuksesta.\n\nTuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä,\nkoroitti hra Lantin äänensä selittäen:\n\n-- Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin\nettä...\n\nMutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:\n\n-- Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa\nsitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.\n\nLeskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei\nhän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:\n\n-- Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?\n\nJalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:\n\n-- Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun\nmielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se\ntänne, ell'ette enempää muualta saa.\n\nAivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien\nhämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.\n\nMutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:\n\n-- Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti\nolisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja -- myynyt sen. Ainakaan ei\ntuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!\n\nNiin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun\nsuussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:\n\n-- Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.\n\nKovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:\n\n-- Paljonko arvoinen se on?\n\n-- Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin\n18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti\nilmoitatte, miten te olette sen saanut.\n\nTällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta.\nSitten vasta voi hän puhua.\n\n-- Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen\nnäet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.\n\n-- Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra?\nkysyi jalokivikauppias.\n\n-- Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä,\nja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.\n\nKauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.\n\n-- Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella\nMartyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.\n\nSitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä\nja kultaseppä vainuten varkautta.\n\n-- Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi\nkauppias; minä annan teille siitä todistuksen.\n\n-- Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.\n\nPian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.\n\nSitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi\nerehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli,\nhuomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin\nilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella\njärkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa\nniin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu.\nLahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?\n\nHän pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle puistokatua. Kauhea epäilys\nkiusasi häntä. Hän olisi siis...? Mutta silloinhan olisivat kaikki nuo\nmuutkin jalokivikoristeet lahjoja! Hän oli tuntevinansa maan järisevän\nallansa ja puun edessänsä kaatuvan. Hän kohotti kätensä ja vaipui\ntajutonna maahan.\n\nTuntoihinsa tuli hän vasta eräässä apteekissa, jonne ohikulkijat olivat\nsaattaneet hänet. Hän antoi saattaa itsensä kotia ja sulkeutui\nkamariinsa.\n\nIltaan asti itki hän, yhäti purren nenäliinaansa, ettei huutaisi.\nSitten heittäysi hän vuoteelle väsymyksen ja surun valtaamana ja\nnukahti raskaaseen uneen.\n\nAuringon säde herätti hänet ja hiljalleen nousi hän ylös mennäksensä\nministeristöön. Mutta vaikeaa oli istua työssä tuollaisten liikutusten\njälkeen. Harkittuansa, että hän voi ilmoittaa toimiston päällikölle\nolevansa pahoinvoipa, kirjoitti hän tälle kirjelipun. Sitten muisti\nhän, että hänen oli mentävä jalokivikauppiaan luo. Mutta häntä hävetti.\nKotvan aikaa mietti hän. Vaan eihän hän voinut jättää kaulakoristetta\nkauppiaallekaan. Hän puki päällystakin yllensä ja meni.\n\nIlma oli kaunis ja sinertävänä kaartui taivas yli hymyilevän kaupungin.\nJoutilaita käyskeli hänen edessänsä kädet taskuissa.\n\nSilmillänsä näitä ohikulkijoita seuraten arveli Lantin:\n\n-- Onnelliset ne, joilla on omaisuutta! Rahalla voi karkoittaa\nhuolensa, mennä minne haluttaa, matkustella ja huvitella itseänsä! Oi,\njospa minä olisinkin rikas!\n\nHän tunsi, että hänellä oli nälkä eikä hän ollutkaan syönyt sitten kuin\ntoissa päivänä. Mutta rahaa hänellä ei ollut ja niin muisti hän\nkaulakoristeen. 18,000 frangia! 18,000 frangia! Se ei ollut vähäinen\nsumma, hiisi vie!\n\nHän saapui la Paix-kadulle ja alkoi kävellä edestakaisin vastapäätä\nkultasepän myymälää. 18,000 frangia! Parikymmentä kertaa aikoi hän\npoiketa myymälään, vaan aina esti häpeän tunne hänet siitä.\n\nMutta nälkä, oikea suurnälkä ahdisti eikä penniäkään rahaa. Vihdoin\nteki hän äkkipäätöksen, astui juosten kadun poikki, ettei ehtisi mitään\nmiettiä ja syöksi kultasepän luo.\n\nHeti hänet nähtyänsä tuli tämä häntä kohti tarjoten tuolin kohteliaana\nja hymyilevänä. Muutkin apulaiset tulivat esille, katselivat hra\nLantinia syrjästä ... nalja silmissä ja hymy huulilla.\n\n-- Minä olen ottanut tarpeellisen selon asiasta, hra Lantin, ja jos te\npysytte tarjouksessanne, olen valmis maksamaan teille ehdottamani\nsumman.\n\n-- Tietysti ... tietysti pysyn minä tarjouksessani, sopersi virkamies.\n\nKultaseppä otti eräästä laatikosta 18 suurta paperirahaa, laski ne ja\nojensi ne hra Lantinille, joka kuitin annettuansa pisti rahat vapisevin\nkäsin taskuunsa.\n\nMennessänsä kääntyi hän vielä kerran yhä hymyilevän kauppiaan puoleen\nja sanoi silmät maahan luotuina:\n\n-- Niin, minulla .... minulla on ... muitakin jalokiviä, jotka\nniinikään olen saanut ... perintönä. Voisitteko ehkä ostaa minulta\nnekin?\n\n-- Miksi en, sanoi kultaseppä kumartaen.\n\nEräs kauppapalvelijoista poistui myymälästä nauru kurkussa, toinen taas\nniisti nenäänsä tahallisen äänekkäästi.\n\nPunaisena, vakavana ja järkähtämättömänä sanoi Lantin:\n\n-- Minä tuon nekin teille hetipaikalla.\n\nJa hän otti ajurin käydäksensä noutamassa ne.\n\nAamiaista ei hän ollut syönyt vielä sittenkään, kun hän tuntia\nmyöhemmin palasi takaisin kultasepän luo. Esine esineeltä he sitten\nyhdessä tutkivat niitä arvostellen kunkin erikseen. Melkein kaikki\nolivat ostetutkin häneltä.\n\nNyttemmin alkoi Lantin jo kinastella arvioimisista, kiukustui, vaati\nsaada nähdä kirjat ja puhui sitä kovemmin, mitä suuremmaksi summa\nkohosi.\n\nSuuret korvarenkaat jalokiviensä kanssa arvioitiin 20,000, rannerenkaat\n35,000, rintaneulat, sormukset ja medaljongit 16,000, eräs koristus\nviheriäin smaragdien ja safiirein kanssa 14,000 frangiksi; eräs\nyksinäinen jalokivi, joka kultakäädystä voitiin ripustaa kaulaan, nousi\n40,000 frangiin. Kaikki koristukset yhteensä arvioitiin 196,000\nfrangiin.\n\nLopuksi selitti kultaseppä leikillisen hyväntahtoisesti:\n\n-- Ne ovat erään henkilön lahjoittamia, joka käytti kaiken omaisuutensa\njalokiviin.\n\n-- Onhan se yhtä hyvä tapa käyttää rahansa kuin muutkin, arveli Lantin.\n\nEnnen poislähtöänsä sopi hän ostajan kanssa, että hän saisi toisen\nkultasepän kanssa toimittaa vasta-arvioimisen samoista koristeistansa.\n\nKadulle tultuansa katseli hän Vendome-kolonnia tuntien halua kiivetä\ntuonne ylös ikäänkuin se olisi ollut joku kilpatanko. Hän tunsi itsensä\nniin keveäksi, että hän olisi voinut suorittaa kilpahyppyjä Napoleonin\npatsaan yli, joka kohosi tuolla taivasta kohti.\n\nHän meni syömään aamiaista Voisin'in ravintolaan ja joi viiniä, joka\nmaksoi 20 frangia pullo.\n\nSitten otti hän ajurin ja teki retken Boulognen metsän ympäri. Hän\nkatseli vaunuja jonkunlaisella ylenkatseella ja tunsi halun huutaa\nohiajajille: nyt olen minäkin rikas! Minulla on 200,000 frangia\nomaisuutta!\n\nVihdoin muisti hän ministeristönsä, ajoi sinne ja meni suoraan\npäällikkönsä luo ilmoittaen, että hän pyysi eron virastansa, sillä hän\noli perinyt -- 300,000 frangia. Sitten meni hän hyvästelemään entisiä\nvirkatoveriansa ja kertoi heille, kuinka hän aikoi täst'edes järjestää\nelämänsä.\n\nPäivällistä söi hän Café Anglaisissa. Istuessansa erään pöytäkumppanin\nvieressä, joka näytti verrattain hienolta herrasmieheltä, ei hän voinut\nolla kertomatta tälle hieman mielistelevästi, että hän juuri oli\nperinyt 400,000 frangia.\n\nEnsi kerran elämässänsä oli hänellä sinä iltana hauska teaatterissa.\nYönsä vietti hän \"sulotarten\" seurassa.\n\nMutta jo kuusi kuukautta myöhemmin meni hän uusiin naimisiin.\n\n\n\n\nTARINA PYHÄN MIKAELIN LUOSTARILINNASTA.\n\n\nTuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran\nCancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva\naaltoili pilveilevällä taivaalla.\n\nSeuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä.\nTavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko\nsuunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo\njyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi\nvetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja\nihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti\nmelkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.\n\nHuomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin\nhietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä\njalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna\nkuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä\nlähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään\nmaailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.\n\nJa minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun\njumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla\npilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin,\nkohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä,\njotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota\nuskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka\nmuodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut,\nkeveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja\ngraniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen\nrakennustaiteen mestariteoksia.\n\nSeisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen\ntalonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta\nsodasta perkeleen kanssa.\n\nEräs nerokas epäilijä on sanonut: \"Jumala teki ihmisen kuvaksensa,\nmutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut.\"\n\nTämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin\nkirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville\nkaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä\non omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla,\nmoni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset\nkreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.\n\nJokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle\nsuojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.\n\nNiinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen\nmiekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja.\nOllaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä\nMikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä\nvaltamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda\ntällaista ruhtinaallista linnaa.\n\nMutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa\nhyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.\n\nPerkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä\nrantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit,\nhedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat\nlaaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi\nainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael\nköyhä kuin kerjäläinen.\n\nPaastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän\nasiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan\nkanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi\npitää viljasatonsa.\n\nPyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä\naamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä\nvelliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi\nhän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja\ntarjosi hänelle virvoituksia.\n\nJuotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:\n\n-- Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.\n\nVilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:\n\n-- Käy laatuun, kunhan...\n\n-- Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.\n\nLevotonna alotti piru:\n\n-- Mutta....\n\nPyhimys keskeytti hänet:\n\n-- Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas\nottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja\npuimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia.\nSuostutko siihen?\n\nPiru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.\n\nHän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita\npyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi\npunakalat.\n\nSitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että\nkauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:\n\n-- Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua\nvastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan\nalla kypsyvät hedelmät.\n\n-- Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.\n\n-- Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.\n\nJa niin meni hän tiehensä.\n\nKuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta\nkuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja,\njoiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä\nlehtiä käytetään vain elukkain rehuna.\n\nPiru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää\nMikaelia kujeista.\n\nMutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun\npuheille.\n\n-- Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui\nvain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi\ntarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi piru.\n\nSeuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja\nja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista,\npuna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja\nhedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.\n\nPiru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.\n\nHän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut\nkorvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.\n\nKului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä\nMikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki\ntöitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui\nja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän\nenää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti\nkutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.\n\n-- Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa\nkanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää\nmitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä\nkanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.\n\nPirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua\nkahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja\nlähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.\n\nPyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin\n\"linnunlentoa\" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa;\nsitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la\ncrème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen\nkastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin\nsokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin\npannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä\nympärillensä.\n\nRuoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä,\nsitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä\notettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.\n\nPiru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä\nrasittuneeksi.\n\nSilloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä\näänellä:\n\n-- Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ...\ntuohon eteeni, sinä...\n\nPeljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten\nkarkasi pyhimys hänen jälkeensä.\n\nNiin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat\nylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta\ntoiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta,\npakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin\noli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri\nlahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja\nlaidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla\nvimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas\nalttaanilta kuin minkäkin kumipallon.\n\nTehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes\npudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen\notsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren\nsisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.\n\nOntuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi.\nTarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä\nkohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa\naina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti\nhän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja\njättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja\nniittynsä.\n\nNäin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.\n\nJoku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.\n\n\n\n\nJOULUKERTOMUS.\n\n\nTohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen:\n\"Joulumuistelmako?... Joulumuistelmako?...\"\n\nÄkkiä huudahti hän:\n\n-- Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on ... vieläpä sangen omituinen.\nSe on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät\nnaiset, ihmeen ... ja jouluyönä.\n\nTeitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en\nusko mitään. Ja kuitenkin ... minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin\nsen ... näin sen omin silmin...\n\nHämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän\nuskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää\nvuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä\nharmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani\nvaikutusta.\n\nMinä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin\nvakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi\nja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla\nAuvergnat'in uskonlahjat.\n\nMinä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen\nkaupungissa keskellä Normandiaa.\n\nSinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut,\nkun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin\nnousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa\nmaahan.\n\nYhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.\n\nNeliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista,\nkuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät\nvaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.\n\nMitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan\nparvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle\nja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa,\nnoille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne\npitkillä nokillansa lävistivät.\n\nMuuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson\nyhtämittainen tulo.\n\nTätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi.\nMaa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.\n\nJa kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä\nkirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä\nkuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja\nlevisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.\n\nTasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja\nkylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita:\nainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput\njuorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat\nsuoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.\n\nSilloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden\noksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta\nja putosi maahan.\n\nSinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata\nlieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan\nminä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka\nalinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.\n\nPian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen\nvitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa\nääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.\n\nNäiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät\nmuuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään\npäin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi\nihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.\n\nIsä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien\nvarrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa,\nettä sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi\nlähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän\ntarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka\nmuodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät,\nkyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.\n\nKulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella\n-- munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko\nmaakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se\noli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä\nkanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut\ntätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.\n\n-- Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!\n\nEmäntä pudisti päätänsä.\n\n-- Munako ... tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä\njuovuksissa?\n\n-- Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä ... ja vielä lämmin ... ei\nedes jäähtynytkään. Tuossa se on ... minä pidin sitä tullessa vatsaani\nvastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!\n\nMuna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa\nkyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.\n\n-- Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä ... se\nkuulusti tulevan tuolta uunin takaa.\n\nIstuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko --\nsepän levitellessä voita leivälle -- munan esille ja tutki sitä\nepäilevin silmin.\n\n-- Onkohan tämän munan sisässä jotakin?\n\n-- Mitäs siinä pitäisi olla?\n\n-- Eipä mitään, mutta...?\n\n-- No, syö pois se eläkä joutavoi!\n\nEukko naksautti munan rikki. Se oli sisästäkin kaikkein muiden munien\nkaltainen ... ja vielä sangen tuores.\n\nEmpien alkoi hän syödä sitä, maisteli, hylkäsi sen ja haukkasi taas\nuudelleen.\n\n-- No, kysyi seppä, miltäs muna maistuu?\n\nEukko ei vastannut, vaan söi sen loppuun.\n\nSitten tuijotti hän seppää terävin, kamalin ja hurjin katsein, nosti\nylös kätensä, väänteli niitä, heittäysi lattialle ja kieri siinä\nhirmuisesti parkuen ja suonenvetoisesti päästä jalkoihin asti hytkyen.\n\nKoko yön taisteli hän ankarimman suonenvedon kanssa, hirveiden\nväristysten puistattamana ja kauheiden vääntelyjen alaisena. Kun seppä\nei enää voinut hallita häntä, täytyi hänen sitoa eukko nuorilla kiinni.\n\nMutta tämä ulvoi vain lakkaamatta sortumattomalla äänellä:\n\n-- Minulla on se sisässäni! Minulla on se ruumiissani!\n\nSeuraavana päivänä nouti seppä minut eukon luo. Minä määräsin kaikki\ntunnetut rauhoittavat lääkkeet, mutta turhaan. Eukko oli tullut\nhulluksi.\n\nTavattoman nopeasti ja korkeiden nietosten asettamista kulkuesteistä\nhuolimatta levisi tämä outo uutinen talosta taloon:\n\n-- Sepän vaimo on tullut hulluksi!\n\nIhmisiä keräytyi kaikkialta, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sisään;\njo etäälle kuuluivat eukon kauheat, kova-ääniset huudot, joita tuskin\nvoi pitää ihmisen huutoina.\n\nAsia ilmoitettiin myöskin kylän pastorille. Tämä oli vanha, naivi\nkirkonmies. Hän saapui messupaidassa ikäänkuin olisi kysymys ollut\nehtoollisen jakamisesta kuolevalle ja luki, kädet ojoina, manaussanat\npahaa henkeä vastaan, sillä välin kuin neljä miestä piti vahtosuisena\nväänteleivää vaimoa vuoteellansa.\n\nMutta paholaista ei saatu karkoitetuksi.\n\nJa joulu lähestyi pyryilmain yhä jatkuessa.\n\nAattopäivän aamuna tuli pastori minua tapaamaan.\n\n-- Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon\ntämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen\nhänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta\nsyntyi.\n\n-- Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos\njuhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin\nliikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.\n\nVanha pastori murahti vain:\n\n-- Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta?\nTe lupaatte tuoda hänet?\n\nMinä lupasin auttaa häntä.\n\nIlta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni\nkuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen\nseudun.\n\nMustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle\nnöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla\nhopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru\nselvemmin huomattiin.\n\nNeljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.\n\nMieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta\nvastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin\nkirkkoon.\n\nTemppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat\nlauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä\nlastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä\nsen mukaan.\n\nMinä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja\nvartosin otollista hetkeä.\n\nRipillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä\nmiehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta\nlepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus\nvallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden\npäättäjäissanoja.\n\nKäskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat\nmielipuolen sisään.\n\nNiin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan\nkuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa\nvastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin\nkimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja\npakenivat pois alttarin edestä.\n\nMielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe\nvain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin\nkummituksella.\n\nMiehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten\nkyyristymään maahan.\n\nPastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu\ntähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän\nastian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui\npari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja\nnäytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle\nmielipuolelle.\n\nYhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.\n\nPastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.\n\nTätä kesti kauvan, kauvan aikaa.\n\nVaimo näytti peljästyneeltä ja lumotulta; lakkaamatta tuijotti hän\npyhää ehtoollisastiaa hirmuisten, mutta enää vain ajoittaisten\nväristysten puistelemana ja kirkui yhä, vaikka ei enää niin sydäntä\nvihlovasti kuin äsken.\n\nTätä kesti vielä kotvan.\n\nNäytti siltä kuin ei hän enää olisi voinut luoda maahan katsettansa,\njoka oli kuin naulittu ehtoollisastiaan. Nyt hän ainoastaan värisi enää\nja hänen pingoitettu ruumiinsa pehmeni ja veltostui.\n\nKoko kansajoukko oli polvistunut kumartaen otsansa permantoon asti.\n\nPirun riivaama vaimo loi äkkiä silmänsä alas, vaan katsahti heti taas\nylös osoittaen, ett'ei hän voinut kestää jumalansa ilmestymistä. Hän\noli kuollut. Sitten huomasin hänen sulkeneen silmänsä. Hän nukkui\nunissakävijäin hypnotiseerattua unta tahi anteeksi -- kauvan tuota\nkullalla säteilevää ehtoollisastiaa tuijotettuansa -- oli hän\nlannistunut: voitollinen Kristus oli hänet masentanut.\n\nVartijat kantoivat hervonneen vaimon ulos kirkosta ja pastori palasi\nkotiinsa.\n\nLiikutettuna aloitti läsnäollut väkijoukko Herran armotöitä ylistävän\nTe Deum-virren.\n\nSepän vaimo nukkui sitten 40 tuntia yhtämittaa ja nousi vihdoin ylös\nmuistamatta ollenkaan mitään koko mielettömyydestään ja\npelastuksestansa.\n\nKas sellainen, hyvät naiset, oli näkemäni ihme.\n\nTohtori Bonenfant vaikeni, vaan lisäsi lopuksi:\n\n-- Minä en voinut kieltäytyä antamasta siitä kirjallista todistustani.\n\n\n\n\nRISTIÄISET.\n\n\nMaatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja\nvartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville\nomenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien\njättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan.\nPuiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa\nleijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin\nlaskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat\nloistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.\n\nTunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine\nnisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta\nporsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot\nkiertyneinä kuin nuoranpätkät.\n\nÄkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana.\nHeikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki,\njota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat\nalempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten\nja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.\n\nEräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:\n\n-- Joudu, joudu, Melina, kello soi!\n\nHän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka\nruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt.\nHänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka\nkädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:\n\n-- Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.\n\nUkon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi\nvanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:\n\n-- Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen\npäivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.\n\nAnkkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa\nsiipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa\nsuuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.\n\nSamassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen\nkahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa\nnauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää ... yli punaisen saalin,\njoka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi\nnukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.\n\nSitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja\nvoimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden\njäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut\nhedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina\npitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli\njo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta\nasettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön\njälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt\npaperipussit mukana.\n\nPieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua\npienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet\nmaantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja\nkarjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen\ntöllistelemään ohimenevää kulkuetta.\n\nRiemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää\ntaakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä\nmetsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja\nkävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja\nluuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin\ntullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava\nkatsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon\npoloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja\nylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.\n\nKulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki\npäästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.\n\nNyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan\nliuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa\njotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin\nkerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui\npienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.\n\nKulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja\niloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.\n\nKirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori,\npunatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli\nDentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä.\nRistiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun\npoikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se\nparkua.\n\nJuhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes\npappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan\nkotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla,\nsillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi\nsaattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille\nviskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin,\ntapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan\nnujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä\nvälittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä,\nkorvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin\npoikaset.\n\nTuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle\npastorille:\n\n-- Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta\nhetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?\n\nPastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri\nvalotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli\npienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän\nkun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa\nherätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:\n\n-- Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista\npikku lelua, häh?\n\nPastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi\nlakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki\nmielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä,\nvaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.\n\n-- Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos\nlasta halunnet!\n\nMuutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten\ntapa on.\n\nNiin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava\ntalonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin\npojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät\nolleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille\njuhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia\nviittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät\nveljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.\n\nKokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat\npunastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he\nnyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja\nisoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain\nhymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien\nhekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.\n\nPastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui\nrauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen\nveljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen\nnäky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran\nmoisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana,\nvakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut\ntuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja\nsamalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan,\njoka siis oli hänen veljensä poika.\n\nHän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui\ntarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen\nmieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki\nsuorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan\nkummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka\nhänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut\nennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun\nmuuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan\nrodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.\n\nKätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi\npienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.\n\n-- Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.\n\nHän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää\nvähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt\nmuistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä,\npulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen\nruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui\nhänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel\nherahti pastorin silmiin.\n\nMelu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi,\nettä lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.\n\n-- Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.\n\nTätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi.\nMutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen\nvierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että\nnyt se taas nukkui kehdossansa.\n\nPäivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian\ntakaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä\nja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja\naivot sumenivat.\n\nHämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja\nhävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.\n\nVihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti.\nVierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin,\nhaparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi\nhän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi\nhuoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille\nkalpeana ja vavisten.\n\nMiehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä\nkiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.\n\nPolvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa\npäänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.\n\n\n\n"]