[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ1GRC_99WzaY4m-5xu940NC16DBw1X1avbGV3MnB-2w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},708,"Ylpeys ja ennakkoluulo","Austen, Jane",1775,1817,"708-austen-jane-ylpeys-ja-ennakkoluulo","708__Austen_Jane__Ylpeys_ja_ennakkoluulo",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16,17],"brittilainen","klassikot","fi",1813,1922,89963,595880,false,45186,[26,27,28,29,30,31,32],"Courtship -- Fiction","Domestic fiction","England -- Fiction","Love stories","Sisters -- Fiction","Social classes -- Fiction","Young women -- Fiction",[34,35,36,37],"British Literature","Classics of Literature","Novels","Romance","\"Ylpeys ja ennakkoluulo\" by Jane Austen is a novel published in 1813. Elizabeth Bennet must navigate society's expectations as her family faces financial uncertainty unless one daughter marries well. When wealthy Mr. Darcy arrives, his pride clashes with Elizabeth's prejudice, sparking mutual dislike. Yet as misunderstandings about character and past deeds unfold, both must reconsider their hasty judgments. This story explores the difference between superficial impressions and actual goodness in Regency-era England. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",484,"Bennetin perheen viisi tytärtä etsivät sopivia aviomiehiä 1800-luvun alun Englannin maaseudulla. Älykäs Elisabet Bennet ja varakas herra Darcy joutuvat kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja ylpeytensä löytääkseen tien toistensa luo. Teos on satiirinen kuvaus sääty-yhteiskunnan tavoista ja avioliittomarkkinoista.","Jane Austenin 'Ylpeys ja ennakkoluulo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 708. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLPEYS JA ENNAKKOLUULO\n\nKirj.\n\nJane Austen\n\n\nSuom. [\"Pride and Prejudice\"] O. A. Joutsen\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nJANE AUSTEN (1775-1817)\n\n\nJane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar.\nSellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa -- pientä mutta hyvin\nmerkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta -- vaikka hänet nykyään\nluetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla\nalallaan saavuttamattomaksi.\n\nHänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän\noli \"papin tytär\" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut\n\"papin rouvaa\", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä\nkului ensin pienessä maalaispappilassa -- isällä oli hoidettavanaan\nkaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300\nsuuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin\nvilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen\nollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä\nmaalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta;\nainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu\nkuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston\n\"Collegen\" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa\namiraalin arvoon.\n\nJo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä\nkertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän\nrupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan \"Pride and Prejudice\", joka\ntässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan \"First\nImpressions\" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna.\nKustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi\nkatsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos\ntuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan\n(\"Mansfield Park\" ja \"Emma\", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan\nasetettu esikoisteoksen edelle, ynnä \"Sense and Sensibility\") oli\nsaavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon\nsai osakseen v. 1803 valmistunut romaani \"Northanger Abbey\". Kustantaja\nmaksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta\narveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen\nkaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen\ntakaisin ja toimitti julkisuuteen -- siis sama kohtalo mikä oli\naikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle \"Wakefieldin kappalaiselle\".\nToinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on\n\"Persuasion\".\n\nHiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei\nkirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia\ntaloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja\nsisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen\nkutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta\nja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin\naivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja\nilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa;\ntuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta\nahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja\nsuullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että\nahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään\nälyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin\nympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen\njokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja\nsamalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen\nkatseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti\ntajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä\nympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti,\nettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla\nollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena\nsilloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän\nkävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän\njokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa\niroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen\nkehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka\ntekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta\nluettavaa.\n\nJulkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa\njälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen\nharvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden\nnimi ja arvostelu painoi paljon -- Coleridge, Tennyson, Macaulay,\nWalter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena \"keksijänään\"\nmainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. --\n_Disraeli_ (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin \"Ylpeys ja\nennakkoluulo\" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän.\n_Walter Scott_ kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen\n\"Päiväkirjaansa\" hänestä seuraavan lausunnon: \"Hänen kirjoitelmissaan\non totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua -- hänen\nkykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on\nverraton ja käy paljon yli minun oman taitoni\". _Macaulayn_ muistopuhe\nv:lta 1858 kuuluu: \"Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin\nkirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta\nihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle\nmuistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon\" (jonne kirjailijatar on\nhaudattu). Sellainen muistomerkki -- koruakkuna -- sinne myöhemmin\nsaatiinkin.\n\nNykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen\nlemmentarinan hämmästyttävän \"uudenaikaiseksi\". Sankarin alummainen\n\"ylpeys\" ja sankarittaren \"ennakkoluulo\" häntä kohtaan sulavat\nelämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö,\nElizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa\ntyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava.\nHänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen\nsattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen\nihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia\nihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta\npäättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin -- omasta\nkuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. --\nMuutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja\nuudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen \"gentlemanin\" perikuva,\nosoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia\ntyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet,\nahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady\nCatherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva\nBennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär\nCharlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat\nkaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen\nliukas \"konna\", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka\nkirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle.\nBennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä\npoisjätetyiksi.\n\n\"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on\nviisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja\nepäjohdonmukaisuus minua _todella_ huvittavat, ja minä nauran niille,\nmissä niitä vain näen\", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. --\nNiissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin\nyleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja\nherttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi\njärkeilevä \"sinisukka\", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään\nmyöten.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\n\nYleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton\nmies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.\n\nKuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä\ntunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on\nedellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen\ntulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena\nsaaliina jollekin näiden tyttäristä.\n\n\"Rakas Bennet\", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä\npäivänä, \"oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin\nsaanut vuokraajan?\"\n\nHra Bennet vastasi, ettei hän ollut kuullut.\n\n\"Mutta totta se sittenkin on\", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, \"sillä\nrouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun.\"\n\nHra Bennetillä ei ollut siihen mitään sanottavana.\n\n\"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?\" huudahti hänen vaimonsa\nkärsimättömänä.\n\n\"_Sinun_ tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka\nkerrotkin.\"\n\nSekin niukka rohkaisu riitti avaamaan sanamyllyn.\n\n\"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin\nasettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin\nPohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein\nnelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi\noitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne\nennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon\njo ensi viikon lopulla.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Bingley.\"\n\n\"Naimisissa vai naimaton?\"\n\n\"Oh, _naimaton_ toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori\nmies, jolla on suuri omaisuus -- ainakin neljä tai viisituhatta\npuntaa.[1] Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä se heitä liikuttaa?\"\n\n\"Rakas Bennet\", vastasi hänen vaimonsa, \"kuinka sinä _saatatkaan_ olla\nniin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä\njonkun hänelle.\"\n\n\"Siinäkö mielessä hän tänne asettuu?\"\n\n\"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista\nlörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän _saattaa_\nrakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä\nhäntä kohta kun hän tulee tänne.\"\n\n\"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen\nkanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi;\nsillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi\nherra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun.\"\n\n\"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. _Onhan_ minullakin\nvarmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani\nmitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on\nhänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota\nkannattaisi ajatella.\"\n\n\"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella\nmennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut\nnaapuriksemme.\"\n\n\"Se on enemmän kuin mitä uskallan luvata, sen vakuutan.\"\n\n\"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan,\nminkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady\nLucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä\ntiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta\ntosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä\nhäntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi.\"\n\n\"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra\nBingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun\nmyötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran\nnimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa,\nettä minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta.\"\n\n\"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia\nparempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis\nkuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan\nniin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa _hänelle_\netusija toisten rinnalla.\"\n\n\"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista\", vastasi perheenisä;\n\"he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta\nLizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan.\"\n\n\"Bennet, kuinka sinä _saatatkaan_ herjata omia lapsiasi tuolla tavalla?\nSinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun\nhermoparkojani.\"\n\n\"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa\nkunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan\nniihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä.\"\n\n\"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin.\"\n\n\"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä\nnähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on\nneljäntuhannen punnan tulot vuodessa.\"\n\n\"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä,\nkun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä.\"\n\n\"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn\njok'ikisen luona.\"\n\nHra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä,\nivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta\nvuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan\nluotaamaan sen pohjaa. Hänen _omasta_ luonteestaan oli paljon helpompi\npäästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen,\njokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun\nei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen\nelämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä\nsisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nHra Bennet oli sittenkin kaikkein ensimmäisiä vierailijoita hra\nBingleyn luona. Hän oli koko ajan aikonut käydä siellä, vaikka olikin\nviimeiseen saakka vakuuttanut vaimolleen päinvastaista; ja vasta\nvierailupäivän illalla sai hänen vaimonsa aivan sattumoilta tietää\nhänen käynnistään. Se sattui seuraavasti. Nähdessään toisen tyttärensä\nkoristelevan uutta hattua hän virkkoi tälle aivan äkkiä:\n\n\"Toivon herra Bingleyn pitävän siitä, Lizzy.\"\n\n\"Emmehän me tule tietämään, _mistä_ herra Bingley oikein pitää\", sanoi\näiti moittivasti, \"kun emme pääse vierailemaan hänen luonaan.\"\n\n\"Mutta sinähän unohdat, äiti\", sanoi Elizabeth, \"että me tapaamme hänet\nvierasseuroissa, ja että rouva Long on luvannut esitellä hänet meille.\"\n\n\"En usko rouva Longin tekevän mitään sellaista. Hänellä on itsellään\nkaksi sisarentytärtään huolehdittavana. Hän on itsekäs teeskentelijä\nkoko ihminen, enkä minä pane häneen suurtakaan arvoa.\"\n\n\"En minäkään\", vakuutti hra Bennet; \"ja minua ilahduttaa, ettet sinä\nenää ollenkaan välitä hänen palveluksistaan.\"\n\nRva Bennetin mielestä ei kannattanut vastata moiseen puheeseen; mutta\nkykenemättä hillitsemään harmiaan hän rupesi torumaan neljättä\ntytärtään.\n\n\"Älä herran nimessä yskiä kakistele tuolla tapaa, Kitty! Sääli edes\nvähäsen minun hermojani. Sinähän raastat ne ihan palasiksi.\"\n\n\"Kitty ei hoida oikein hienotunteisesti hänelle annettua yskimisen\nlahjaa\", huomautti hänen isänsä. \"Hän voi ruveta yskimään aivan\nsopimattomissakin tilaisuuksissa.\"\n\n\"En minä omaksi huvikseni yski\", sanoi Kitty ärtyneesti. \"Milloin sinä\nmenet ensi tanssiaisiisi, Lizzy?\"\n\n\"Huomenna kahden viikon päästä.\"\n\n\"Ah, herrantähden, niinhän se onkin\", huudahti hänen äitinsä, \"eikä\nrouva Long palaa kotia ennenkuin vasta tanssiaisten aattona; ja silloin\nhänen käy mahdottomaksi esittää herra Bingley meille, kun ei vielä\nitsekään tunne häntä.\"\n\n\"Silloin, rakkaani, voi sinulla olla etusija ystävättäresi rinnalla --\nsinä voit esittää herra Bingleyn _hänelle_.\"\n\n\"Mahdotonta, rakas Bennet, aivan mahdotonta, kun en itsekään tunne koko\nmiestä. Kuinka sinä saatatkaan niin härnäillä minua?\"\n\n\"Minä kunnioitan sinun varovaisuuttasi. Kaksiviikkoinen tuttavuus ei\ntottakaan merkitse paljoa. Ketäpä miestä oppisi perinpohjin tuntemaan\ntoisen viikon loppuun mennessä? Mutta jos _me_ emme uskalla viljellä\nhänen tuttavuuttaan, niin voi joku toinen uskaltaa, ja täytyyhän kaiken\nkohtuuden nimessä myöntää rouva Longillekin tilaisuutta huolehtia\nsisarentyttäristään. Ja siksipä, vaikka hän sydämellisyydessään\ntarjoutuisikin esittelemään teidät, jonka tarjouksen sinä tietysti\nhylkäät, tahdon minä itse ottaa sen huolen niskoilleni.\"\n\nTytöt tuijottivat suurin silmin isäänsä. Rva Bennet sanoi vain:\n\"Hörönlöröä!\"\n\n\"Mitähän oikein tarkoitat tuolla voimakkaalla huudahduksellasi?\" kysyi\nhänen miehensä. \"Onko sinusta nuoren herrasmiehen esitteleminen ja\nkaikki siihen liittyvä mielen jännitys pelkkää hörönlöröä? _Siinä_\nasiassa en voi olla oikein yhtä mieltä sinun kanssasi, rakkaani. Vai\nmitä sinä sanot, Mary? -- sinä, jonka tunnen perin syvämietteiseksi\nneitoseksi, joka luet isoja kirjoja ja teet niistä otteita.\"\n\nMary olisi tahtonut sanoa jotain hyvin viisasta, mutta ei tiennyt\nkuinka sen sanoisi.\n\n\"Jättäkäämme siis Mary selvittämään ajatustensa juoksua\", jatkoi hänen\nisänsä, \"ja palatkaamme jälleen herra Bingleyhin.\"\n\n\"Minä tulen kipeäksi koko herra Bingleystä!\" huudahti hänen vaimonsa.\n\n\"_Tuopas_ pahoittaa mieltäni; mutta miksi et sanonut sitä minulle jo\nennen, rakkaani? Jospa olisin tuon jo aamulla tiennyt, niin en\ntottakaan olisi käynyt tervehtimässä häntä. Tämähän nyt sattui\nohraisesti -- mutta kun onnettomuus kerran on tapahtunut ja minä olen\ntodellakin käynyt tutustumassa häneen, niin en luule enää mahdolliseksi\nvältellä hänen tuttavuuttaan.\"\n\nNaisten hämmästys oli aivan niin suuri kuin hän oli toivonutkin; rva\nBennetin ällistys kenties voitti tyttärienkin mielenliikutuksen --\nvaikka hän sitten kun oli tointunut ensimmäisestä tunnemyrskystään,\nrupesi selittämään, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanutkin.\n\n\"Kuinka kiltisti siinä teitkään, rakas Bennet! Mutta tiesinhän minä,\nettä saisin sinut lopulta suostutetuksi. Olin varma, että rakastit\ntyttäriäsi niin paljon, ettet laiminlöisi tehdä sellaista tuttavuutta.\nAh sentään, kuinka olenkaan mielissäni! Ja sellainen sukkela\npäähänpisto sinulta, että menit sinne tänä aamuna hiiskumatta minulle\nsanaakaan koko asiasta!\"\n\n\"No niin, Kitty, nyt saat yskiä niin paljon kuin sinua haluttaa\", sanoi\nhra Bennet; ja sen sanottuaan hän lähti omalle puolelleen, väsyneenä\nvaimonsa ylivuotavasta ihastelusta.\n\n\"Kuinka kelpo isä teillä onkaan, tytöt\", jatkoi äiti aviollista\nsuitsutustaan oven sulkeuduttua. \"En tiedä, kuinka oikein voisitte\npalkita hänen hellyyttään -- ja minunkin huolenpitoani teistä, jos\nsiksi tulee. Meidän iällemme tultua ei ole niinkään hupaista, sen sanon\nteille, saada uusia tuttavia jok'ikinen päivä; mutta teidän tähtenne me\nkannamme vaikka mitä uhreja hyvänsä. Lydia, rakkaani, vaikka sinä\n_oletkin_ nuorin kaikista, niin ennustanpa, että herra Bingley tanssii\nsinun kanssasi ensi tanssiaisissa.\"\n\n\"Oh, en minä sitä pelkää\", sanoi Lydia isotellen; \"sillä vaikka\n_olenkin_ nuorin, olen kaikista isoin.\"\n\nLoppu-ilta kului pohtiessa kysymystä, milloin hra Bennetin uusi tuttava\nmahdollisesti saapuisi vastavierailulle, ja päätellessä, milloin hänet\nkäskettäisiin päivällisille.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nSittenkään eivät kaikki rva Bennetin ja hänen viiden tyttärensä kyselyt\nsaaneet puserretuksi hra Bennetiltä tyydyttävää kuvausta hänen uudesta\ntuttavastaan. He ahdistelivat perheenisää monella tapaa; avoimilla\nkysymyksillä, älykkäillä otaksumilla ja kavalilla epäilyillä;\nmutta hän vältti liukkaasti kuin ankerias heidän taidokkaimmatkin\nansansa; ja vihdoin heidän oli pakko tyytyä toisen käden tiedonantoon\nnaapurinsa Lady Lucasin taholta, joka tunsi asian miehensä\nvälityksellä. Tämän arvon rouvan tiedoitus oli erittäin suotuisa. Sir\nWilliam oli hyvin mielistynyt uuteen naapuriin. Tämä oli aivan nuori,\nihmeen sievän näköinen, perin miellyttävä ja -- mikä oli kaikkein\nparhainta -- hän aikoi saapua suuren seurueen kera ensi tanssiaisiin.\nVoiko sen hauskempaa enää kuvitellakaan! Kun kerran mies piti\npaljon tanssimisesta, voi hänen otaksua luiskahtavan helposti\nrakastamiseenkin; ja sangen vilkkaita toiveita virisi monella taholla\nhra Bingleyn sydämen valtaamiseen nähden.\n\n\"Jos minun on vain sallittu nähdä jokin tyttäristäni onnellisena\nemäntänä Netherfieldissä\", sanoi rva Bennet miehelleen, \"ja kaikki\nmuutkin yhtä hyvissä naimisissa, niin enpä osaisi enää toivoa mitään\nmuuta.\"\n\nMuutaman päivän perästä hra Bingley saapui vastaamaan hra Bennetin\nvierailuun ja istui kymmenisen minuuttia tämän kanssa kirjastossa. Hän\noli toivonut saavansa nähdä vilauksen talon nuorista neitosistakin,\njoiden kauneutta hän oli kuullut kehuttavan; mutta hänen sallittiin\nnähdä ainoastaan heidän isänsä. Nuorilla neitosilla oli vähän enemmän\nonnea, sillä he voivat yläkerran akkunasta todeta vieraan olevan puetun\nsiniseen takkiin ja ratsastavan mustalla hevosella.\n\nPäivälliskutsu lähetettiin kohta perästä; ja rva Bennet suunnitteli jo\ntoimenpiteitä, jotka näyttäisivät hänen emännyyskykynsä sen parhailta\npuolilta, kun tuli vastaus, joka murskasi kaikki toiveet. Hra Bingleyn\npiti lähteä seuraavaksi päiväksi Lontooseen, joten hänen oli surukseen\npakko vastata kieltävästi imartelevaan kutsuun j.n.e. Rva Bennet oli\nkerrassaan tyytymätön siihen käänteeseen. Hän ei voinut kuvitella, mikä\nkumman kiire tuon miehen ajoi taas pääkaupunkiin, kohta kun hän oli\nennättänyt saapua Hertfordshireen; ja hän rupesi miltei pelkäämään,\nettä uuden tulokkaan tapana olikin vain lennellä paikasta toiseen eikä\naikomuksena lainkaan asettua pysyvästi Netherfieldiin, niinkuin\nsiveellinen maailmanjärjestys olisi vaatinut. Lady Lucas tyynnytti\nhiukan hänen pelkoaan keksimällä aatteen, että vieras ehkä olikin\nmennyt Lontooseen kerätäkseen sieltä paljon väkeä odotettuihin\ntanssiaisiin, ja kohtapa kävikin huhu, että hra Bingley aikoi tuoda\nmukanaan kaksitoista naista ja seitsemän herraa. Tyttöjä suretti\nvierasten naisten suuri luku; mutta tanssiaisten aattona he\nrauhoittuivat kuullessaan, että naisia oli tullut koko tusinan asemasta\nainoastaan puoli tusinaa, niistä viisi hra Bingleyn sisaria ja yksi\nserkku. Ja kun vieras seurue sitten astui tanssisalin ovesta sisään, ei\nsiinä kaiken kaikkiaan ollutkaan viittä enempää: hra Bingley itse,\nkaksi hänen sisartaan, niistä vanhemman mies ja eräs nuori herra.\n\nHra Bingley oli sangen hyvän ja arvokkaan näköinen; hänellä oli\nmiellyttävät kasvot ja maailmanmiehen sulava, teeskentelemätön\nesiintymistapa. Hänen sisarensa olivat uljasryhtisiä kaunottaria. Hänen\nlangostaan, hra Hurstista, voi vain sanoa, että hän näytti hienolta\nmieheltä; mutta hänen ystävänsä, hra Darcy, kiinnitti oitis koko salin\nhuomion uljaaseen ja kookkaaseen vartaloonsa, kauniihin kasvoihinsa,\nylhäiseen ryhtiinsä ja ennen kaikkea siihen salin kaikissa nurkissa\nkohta kiertävään huhuun, että hänellä oli vuosituloja kymmenentuhatta\npuntaa. Herrat sanoivat, että hän oli oikea loistonäyte miehisestä\nmiehestä; naisten supatteluista päättäen hän oli paljon kauniimpi itse\nhra Bingleytäkin, ja puolen iltaa seurasi koko salin ihailu häntä,\nkunnes hänen käytöksensä sitten yht'äkkiä riisti häneltä kerrassaan\nyleisen suosion. Hänen keksittiin olevan aivan liiaksi ylpeä, mukamas\nyläpuolella koko seurapiiriä ja sen tarjoamaa huvitusta; ja silloin ei\nedes hänen suuri maakartanonsa jossain Derbyshiressä voinut pelastaa\nhäntä joutumasta arvostelluksi mitä vastenmielisimmäksi ja\nepämiellyttävimmäksi veitikaksi, jota ei käynyt vertaaminenkaan hänen\nystäväänsä.\n\nHra Bingley oli oitis tehnyt saapuvilla olevien huomattavien\nhenkilöiden tuttavuutta; hän oli vilkas ja vapaa, oli mukana joka\ntanssissa, harmitteli juhlan liian varhaista päättymistä ja puhelipa\npanevansa itsekin toimeen tanssiaiset Netherfieldissä. Sellaiset\nmiellyttävät ominaisuudet puhuivat itse tarpeeksi puolestaan. Mikä\nvastakohta hänen ja hänen ystävänsä välillä! Hra Darcy tanssi\nainoastaan kerran rva Hurstin ja kerran nti Bingleyn kanssa, kieltäytyi\ntulemasta esitellyksi kellekään muulle naiselle ja vietti lopun iltaa\nkävellen ympäri salia ja vaihtaen sanan tai pari jonkun oman seurueensa\njäsenen kanssa. Hänen luonteenominaisuutensa luettiin salissa kuin\navoimesta kirjasta. Hän oli tosiaankin kaikkein koppavin, kaikkein\nepämiellyttävin mies koko maailmassa, ja jok'ikinen toivoi, ettei häntä\ntarvitsisi täällä enää koskaan nähdä. Kaikkein tuimin oli rva Bennetin\näkeys, sillä tämän arvon rouvan ylimalkaista harmia vielä terästi tuon\nkelvottoman miehen kehno käyttäytyminen hänen omaa tytärtään kohtaan.\n\nElizabeth Bennetin oli täytynyt kavaljeerien käsittämättömän hupsuuden\ntakia \"koristaa seinää\" kahden tanssin ajan; ja tällöin oli hra Darcy\nsattunut seisomaan niin lähellä neitoa, että tämä voi kuulla hänen ja\nhra Bingleyn välisen keskustelun, viimemainitun tultua vaatimaan\nystäväänsä mukaan tanssimaan.\n\n\"Tulehan nyt sinäkin, Darcy, minun täytyy saada nähdä sinunkin pyörivän\nlattialla. Minua harmittaa nähdä sinun jurottelevan tuolla tavoin\nitseksesi kuin mikäkin pölkky. Sinä viihdyt paljon paremmin kun itsekin\ntanssit.\"\n\n\"En totisesti viihdykään. Tiedäthän kuinka inhoon tanssimista, jollei\ntoverinani ole jokin aivan läheinen tuttava. Mutta tällaisessa oudossa\nkarjassa pyörähteleminen on aivan vastoin luontoani. Sisaresi ovat jo\nlattialla, eikä koko salissa ole ainuttakaan muuta naista, jonka kanssa\nvoisin seurustella tuntematta kidutuspenkin tuskia.\"\n\n\"Minä en vain tahtoisi olla tuollainen jöröpää kuin sinä\", huudahti\nBingley, \"en vaikka perisin siitä kuningaskunnan! Kautta kunniani, enpä\nluule koskaan eläissäni tavanneeni niin paljon hauskoja tyttöjä yhdessä\nkuin täällä tänä iltana; ja monet heistä ovat, kuten itsekin voit nähdä,\nerinomaisen sieviä.\"\n\n\"_Sinä_ tanssit äsken ainoan kauniin tytön kanssa mitä täällä on\",\nsanoi hra Darcy, katsellen vanhinta Bennetin neideistä.\n\n\"Ah -- hän on todellakin ihanin tyttö, jota koskaan olen pidellyt\nkäsivarrellani! Mutta tuolla aivan sinun takanasi istuu yksi hänen\nsisaristaan, joka on myöskin hyvin sievä ja varmasti sangen\nmiellyttäväkin. Annahan kun pyydän tanssitoverini esittelemään sinut\nhänelle.\"\n\n\"Ketä sinä tarkoitat?\" ja kääntyen ympäri katsahti ylpeä nuori mies\nvälinpitämättömästi Elizabethiin, mutta tokaisi sitten hartioitaan\nkohauttaen. \"Mukiinmenevä, mutta ei tarpeeksi sievä _minua_\nhoukutellakseen; enkä minä ole muuten tällä kertaa sillä päällä, että\nkävisin lohduttelemaan neitosia, joita toiset miehet hyljeksivät. Teet\nparemmin kun palaat tanssitoverisi pariin nauttimaan hänen hymyistään,\nsillä minun kanssani haaskaat aikaasi aivan hukkaan.\"\n\nHra Bingley noudatti hänen neuvoaan. Hra Darcy jatkoi kävelyään, ja\nElizabeth katseli hänen jälkeensä silmin, jotka eivät kuvastaneet\nkovinkaan ystävällisiä tunteita. Hän kertoi kuitenkin koko jutun\nilkamoiden ystävättärilleen; sillä hänellä oli vilkas, leikkisä\nmielenlaatu, joka helposti keksi hullunkurisia piirteitä\nharmillisissakin tilanteissa.\n\nIlta kului muuten koko perheeltä sangen rattoisasti. Rva Bennet oli\nnähnyt vanhimman tyttärensä saavan suurta ihailua Netherfieldin\nvierasseurueen taholta. Hra Bingley oli tanssinut Janen kanssa\nkahdesti, ja hänen sisarensa olivat lausuneet tälle kohteliaisuuksia.\nJane riemuitsi voitostaan yhtä paljon kuin äitinsäkin, vaikka\nlevollisemmalla mielellä. Elizabeth nautti sisarensa mielihyvästä. Mary\noli kuullut nti Bingleyn kiittävän häntä koko seudun somimmaksi\ntytöksi; ja Catherinen ja Lydian ei ollut tarvinnut kertaakaan kaivata\ntanssikavaljeereja, mikä heille vielä oli tanssi-illan pääilo. Kaikki\npalasivat siis tyytyväisin mielin kotia Longbourniin ja tapasivat hra\nBennetin vielä ylhäällä. Saatuaan kirjan käteensä ei perheenpää\nvälittänyt ajan menosta; ja tällä kertaa hän oli koko lailla utelias\nkuulemaan juhla-illasta, jota hänen perheensä jäsenet olivat odotelleet\nniin sykähdyttävin toivein. Hän oli oikeastaan toivonut, että hänen\nvaimonsa uuteen naapuriin kiinnittämät toiveet olisivat osoittautuneet\npettäviksi harhakuviksi, mutta pianpa hän huomasi saavansa kuulla aivan\ntoiseen suuntaan käyvän selostuksen.\n\n\"Ah sentään, rakas Bennet\", puuskahti hänen arvoisa puolisonsa\nastuessaan huohottaen sisään, \"et arvaakaan kuinka hauska ilta meillä\non ollut! Toivoisin, että sinäkin olisit ollut siellä mukana. Janea\nihailtiin niin, ettei paremmasta apua. _Jok'ikinen_ ihmetteli, kuinka\nsuloiselta hän näytti; ja hra Bingleystä hän oli kerrassaan\nihastuttava, ja hänpä tanssikin kahdesti tyttäremme kanssa. Aattelehan\n_sitä_, rakkaani -- hän tanssi kahdesti hänen kanssaan! Jane olikin\nainoa tyttö koko salissa, jota hän tanssitti kahteen kertaan. Kaikkein\nensiksi hän pyysi neiti Lucasia. Minua niin harmitti nähdä hänen\ntanssivan tuon tytön kanssa; mutta keksinpä kohta, ettei hän ihaillut\ntätä ollenkaan -- eihän häntä kukaan voikaan ihailla, se on tietty; ja\nsitten hän tuntui tulevan aivan haltioihinsa nähdessään meidän Janemme\npyörivän lattialla. Heti hän tiedustelemaan, kuka se tyttö oli, ja\nesityttämään itsensä hänelle, kerran hän tanssi neiti Kingin kanssa, ja\nneljännen kerran Maria Lucasin kanssa, ja viidennen jälleen meidän\nJanen kanssa, ja kuudennen meidän Lizzyn kanssa, ja katriljin...\"\n\n\"Jos hänellä olisi ollut hituistakaan sääliä _minun_ hermojani\nkohtaan\", huudahti hänen miehensä kärsimättömästi, \"niin hän ei olisi\ntanssinut puoleksikaan niin paljon! Älä Herran nimessä luettele minulle\nenää hänen tanssitettaviaan. Oh, oh -- kunpa siltä keikarilta olisi\nnilkka nyrjähtänyt jo ensi tanssissa!\"\n\n\"Ah, mitä nyt, rakkaani? Minä puolestani oikein mielistyin häneen\",\njatkoi hänen aviosiippansa ylistysvirttään. \"Hän on niin ihmeen hyvän\nnäköinen nuori mies! Ja hänen sisarensa olivat ihastuttavia. Enpä vielä\neläissäni ole nähnyt mitään niin hienoa kuin heidän tanssipukunsa. Olen\nvarma, että pitsi rouva Hurstin hameessa...\"\n\nJälleen hänen täytyi keskeyttää. Hra Bennet kieltäytyi kivenkovaan\nkuulemasta enää sanaakaan koko hienoudesta. Siksipä hänen vaimonsa oli\npakko vaihtaa puheenaihetta, ja hän kuvasi sangen katkerasti ja jonkin\nverran liioitellen hra Darcyn tyrmistyttävää töykeyttä.\n\n\"Mutta sen voin vakuuttaa sinulle\", hän lisäsi, \"ettei Lizzy kärsinyt\nsuurtakaan tappiota joutuessaan _tuon_ miehen ylenkatseen alaiseksi;\nsillä totta tosiaan hän on mitä inhoittavin ja karkeatapaisin junkkari,\njoka ei miellyttänyt sitten niin ketään. Niin ylpeä ja nokka pystyssä\nmukamas, ettei häntä kehdannut edes katsellakaan! Käveli ja tepasteli,\ntepasteli ja käveli vain ympärinsä, luulotellen jotakin olevansa! Ei\nedes sen näköinen, että olisi viitsinyt tanssia hänen kanssaan! Kunpa\nsinä olisit ollut siellä antamassa hänelle pisteleviä sukkeluuksiasi.\nMinä sitä miestä oikein inhoan!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKun Jane ja Elizabeth olivat jääneet kahdenkesken, niin edellinen, joka\nsiihen asti oli ollut vaitelias hra Bingleyn suhteen, rupesi\ntunnustamaan sisarelleen, kuinka suuresti hän ihaili tätä nuorta\nmiestä.\n\n\"Hän on aivan sellainen kuin nuoren miehen pitääkin olla: järkevä,\nhyväluontoinen ja vilkas, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään osaavan\nkäyttäytyä niin hyvin! Hän on niin luonnollinen ja saanut ilmeisesti\nerinomaisen kasvatuksen.\"\n\n\"Hän on myöskin kauniin näköinen\", sanoi Elizabeth, \"jota nuoren miehen\nmyöskin pitäisi olla, mikäli mahdollista. Hän on siis joka suhteessa\ntäydellinen.\"\n\n\"Minä tulin niin hirveästi mieliini, kun hän pyysi minut toisen kerran\nkanssaan tanssimaan. Niin suurta kohteliaisuutta en olisi osannut\nodottaakaan.\"\n\n\"Etköhän vain? _Minä_ ainakin odotin sitä. Mutta siinä suhteessa me\nolemmekin niin erilaiset. _Sinä_ joudut kohteliaisuuksista aina\nymmälle, mutta _minä_ en milloinkaan. Mikä olisi voinut ollakaan sen\nluonnollisempaa, kuin että hän pyysi sinua uudelleen? Eihän hän voinut\nolla huomaamatta, että sinä olit ainakin viisi kertaa kauniimpi kuin\nkukaan muu nainen koko salissa. Ei siis kannata liiaksi kiitellä hänen\nkohteliaisuuttaan. No niin, hän on varmastikin sangen miellyttävä, ja\nminun puolestani sinä saat pitää hänestä. Olethan ennen pitänyt paljon\nkömpelömmistäkin ihmisistä.\"\n\n\"Mutta, rakas Lizzy!\"\n\n\"No, tiedäthän itsekin, että sinulla on taipumus pitää ihmisistä\nyleensä. Sinä et koskaan näe vikoja kenessäkään. Koko maailma on sinun\nsilmissäsi niin hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun\nsanovan pahaa sanaa yhdestäkään ihmisolennosta.\"\n\n\"En tahtoisi mielelläni arvostella ketään liian hätiköivästi; mutta\nyleensähän minä aina puhun mitä ajattelenkin.\"\n\n\"Sen tiedän, rakkaani; ja _sehän_ se juuri ihmetyttääkin minua. Niin\njärkevä kuin _sinä olet_, ja kuitenkin niin vilpittömän sokea toisten\nhullutuksien ja typeryyksien suhteen! Vilpittömyyden hyve on kyllä\nsangen yleinen; kenpä kieltäisi tahtovansa kernaasti olla kaikessa\nvilpitön! Mutta ollapa vilpitön aivan luonnollisesti ja ilman vastaavan\nhyödyn toivoa -- suodattaa joka ihmisen luonteesta kaikki mahdollinen\nhyvä näkyviin ja kirkastaa se vieläkin paremmaksi ja ummistaa silmänsä\npahoille puolille -- kas, siihen vain sinä yksin pystyt! Ja\nsittenhän sinä pidät tuon miehen sisaristakin, eikö totta? Heidän\nkäyttäytymisensä ei kuitenkaan ollut yhtä sulavan luonnollista kuin\nhänen.\"\n\n\"Ei ollutkaan, ainakaan ensi alussa, mutta kun antautuu heidän kanssaan\npuheisiin, niin ovat he koko miellyttäviä ihmisiä. Neiti Bingley tulee\nasumaan veljensä luona ja hoitamaan hänen talouttaan; ja erehtyisinpä\nsuuresti, jollemme saa hänestä hyvin hauskaa naapuria.\"\n\nElizabeth kuunteli vaieten, mutta ei lainkaan vakuutettuna. Vierasten\nnaisten käytös tanssi-iltana ei suinkaan ollut tarkoitettukaan\nvoittamaan ympäristön mieliä heidän puolelleen; ja ollen sukkelampi\ntekemään havaintoja ja vähemmän mukautuvainen kuin sisarensa sekä\nvarustettu terävällä arvostelukyvyllä, jota älykäs liehittelykään ei\nkyennyt samentamaan, oli hänellä sangen vähän halua hyväksyä heidät\nilman muuta. Totta kyllä, että he olivat hienoja naisia, eivät suinkaan\nsäästeliäitä osoittamaan hyväluontoisuutta, milloin he sitä todella\ntunsivat ja suvaitsivat näyttää; mutta sittenkin ylpeitä ja\nitseluuloisia. He olivat sangen sievän näköisiä; olivat saaneet\nkasvatuksensa eräässä Lontoon parhaassa yksityisessä naisopistossa;\nolivat kumpikin perineet vanhemmiltaan kaksikymmentä tuhatta puntaa,\nmutta tottuneet kuluttamaan vuodessa enemmän kuin korkonsa\nseurustellessaan ylhäisissä seurapiireissä; ja kaiken tuon nojalla he\nluulivat olevansa joka suhteessa oikeutetut ajattelemaan itsestään\npelkkää hyvää ja katselemaan toisia yli olkainsa. He kuuluivat erääseen\nPohjois-Englannin vanhaan mahtisukuun, mikä seikka heillä pysyi\nparemmin muistissa kuin se tosiasia, että heidän isänsä oli koonnut\nvarallisuutensa kauppakeinotteluilla.\n\nHra Bingley oli perinyt isältään lähes satatuhatta puntaa, ja isä oli\nollut aikeissa ostaa maatilan ja muodostaa siitä sukukartanon, mutta\noli kuollut ennen aikeensa toteutumista. Hra Bingleyllä oli myöskin\nsama aikomus, ja joskus hän oli jo suunnitellut, mihin kreivikuntaan[2]\nasettuisi; mutta kun hänen nyt oli onnistunut vuokrata itselleen kelpo\ntalo ja siihen kuuluva tila ja maatalous, niin arvelivat monetkin,\njotka parhaiten tunsivat hänen keveän ja mukavuutta rakastavan\nluonteensa, että hän hyvinkin pesiytyisi koko loppuiäkseen\nNetherfieldiin ja jättäisi oman tilan ostohommat seuraavan sukupolven\nasiaksi.\n\nHänen sisarensa hoputtivat ahkerasti häntä hankkimaan itselleen oman\nkartanon ja asettumaan vakituisesti maalaisherraksi; mutta vaikka hän\nnyt ainakin toistaiseksi oli vain vuokrannut sellaisen, ei nti Bingley\nollut suinkaan haluton emännöimään siinä, eikä myöskään rva Hurst,\njonka aviomiehellä oli enemmän rakkautta hienoon elämään kuin varoja\nsen ylläpitämiseen, ollut sen haluttomampi pitämään veljensä taloa\nomana kotinaan, milloin asianhaarat tekivät sen suotavaksi. Hra Bingley\noli vasta kaksi vuotta ollut aikamiesten kirjoissa,[3] kun häntä\nkehoitettiin katsastamaan Netherfield Housea. Hän katsastikin sitä\npuolituntisen ulkoa ja sisältä; talon asema ja loistohuoneet\nmiellyttivät häntä, omistajan ylistelyt tyydyttivät häntä, ja\nvuokrasopimus kirjoitettiin oitis.\n\nHänen ja Darcyn välillä vallitsi vankka ystävyys, vaikka heidän\nluonteensa olivatkin hyvin erilaiset. Darcya miellytti Bingleyn\navomielisyys, hilpeys ja mukautuvaisuus, vaikka nuo ominaisuudet\nolivatkin mitä suurimpia vastakohtia hänen omilleen, joihin hän ei\nsuinkaan tuntunut olevan tyytymätön. Bingley puolestaan luotti mitä\nlujimmin ystävänsä teräväsilmäisyyteen ja varmaan arvostelukykyyn.\nTietysti syrjäinenkin huomasi, että Darcy oli johtava luonne tässä\nystävyyssuhteessa. Bingley ei suinkaan ollut typerä; mutta Darcy oli\nhäntä älykkäämpi. Hän oli yhdellä haavaa ylpeä, hillitty ja oikullinen;\nja vaikka hän esiintyikin sujuvatapaisena maailmanmiehenä, ei hänen\nsävynsä ollut omiaan taivuttamaan toisten mieliä hänen puoleensa. Siinä\nsuhteessa oli ystävä häntä paljon edellä. Missä hyvänsä Bingley\nnäyttäytyikin, tiesi hän sydänten kohta avautuvan hänelle; Darcy\nsitävastoin oli alituisena loukkauskivenä ja pahennuksen kalliona\nlähiympäristölleen.\n\nSe erilainen sävy, jolla ystävykset perästäpäin puhelivat Merytonin\ntanssiaisista, oli hyvin kuvaava heidän luonteilleen. Bingley ei ollut\nvielä ikänään tavannut niin hauskoja ihmisiä ja niin kauniita tyttöjä\nkuin siellä; jokainen oli ollut mitä herttaisin ja huomaavaisin häntä\nkohtaan; muodollisuudesta ja jäykkyydestä ei ollut näkynyt merkkiäkään;\nhän oli oitis tuntenut olevansa salissa kuin kotonaan; ja mitä\nnimenomaan nti Bennetiin tulee, niin ei hän voinut kuvitella taivaan\nenkeliäkään sen hurmaavammaksi kuin tämä tyttö oli. Darcy sitävastoin\noli nähnyt vain rykelmän ihmisiä, joiden kauneutta ja hienotapaisuutta\nei juuri kannattanut kehua; ei yksikään niistä ollut herättänyt\nhänessä niin vähäisintäkään mielenkiintoa; ja huomaavaisuutta ja\nmiellyttäväisyyttä hän ei ollut kokenut kenenkään taholta. Nti Bennetin\nhän myönsi sieväksi, mutta väitti tämän hymyilevän liikaa.\n\nRva Hurst ja hänen sisarensa myönsivät tuon seikan todeksi; mutta siitä\nhuolimatta he ihailivat Janea ja pitivät hänestä, sanoen hänen olevan\nkerrassaan suloinen tyttö, johon kannatti enemmänkin tutustua. Nti\nBennet oli siis perheneuvostossa tunnustettu suloiseksi tytöksi; ja\nsellaisen tunnustuksen turvin oli velimies oikeutettu ajattelemaan\nhänestä mitä parhaaksi näki.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nLyhyen kävelymatkan päässä Longbournista asui muuan perhe, jonka kanssa\nBennetin väki oli läheisessä ystävyyssuhteessa. Sir William Lucas oli\nvarhaisemmin pitänyt kauppaa Merytonissa ja hankkinut melkoisen\nvarallisuuden sekä saavuttanut ritariarvon pitämällä kaupungin mayorina\nollessaan puheen kuninkaalle.[4] Tuo arvo oli kenties noussut\nasianomaiselle vähän päähän. Häntä oli ruvennut inhoittamaan\nkauppapuotinsa ja talonsa pienessä kauppalassa; ja hyljäten molemmat\nhän oli muuttanut perheineen erääseen Merytonista mailin[5] päässä\nolevaan maataloon, joka siitä lähtien sai nimekseen Lucas Lodge. Siellä\nhän sai täysin määrin nauttia uudesta arvostaan ja liiketointen enää\nhäiritsemättä omistautua yksinomaan osoittamaan suopeaa kohteliaisuutta\nkoko maailmalle. Sillä vaikka arvonsa paisuttikin hänen rintaansa, ei\nse silti tehnyt häntä turhan pöyhkeäksi, päinvastoin hän oli pelkkää\nhuomaavaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ollen luonnostaankin suopea,\nystävällinen ja palvelevainen, oli hän, käytyään hovissa esittäytymässä\nhallitsijalleen, muuttunut kerrassaan kohteliaaksi maailmanmieheksi.\n\nLady Lucas oli hyväluontoinen nainen eikä liialla älyllä pilattu, joten\nhän oli täysin omiaan löytämään armon rva Bennetin silmissä. Heillä oli\nuseita lapsia. Vanhin niistä, järkevä ja sukkela seitsenkolmattavuotias\nCharlotte, oli Elizabethin paras ystävä.\n\nPäivän selvää oli, että Lucasin ja Bennetin neitosten täytyi päästä\nyhdessä vaihtamaan mielipiteitä tanssiaisillan johdosta; ja varahin\nseuraavana aamuna ilmestyi ensinmainittu Longbourniin kuulemaan ja\nkertomaan.\n\n\"_Te_ aloitte illan hyvin, Charlotte\", sanoi rva Bennet, voittaen\nkohteliaana emäntänä katkeruutensa, \"_Teidät_ hra Bingley kaikkein\nensiksi pyysi tanssiin.\"\n\n\"Niin kyllä; mutta hän näytti pitävän toista tanssitettavaansa\nparempana.\"\n\n\"Oo, te tarkoitatte Janea, arvaan mä, koska herra Bingley tanssi hänen\nkanssaan kahdesti. Varmastikin hän _näytti_ tavallaan ihailevan Janea\n-- totta tosiaan luulen hänen _todella_ ihailleenkin -- kuulin jotain\nsemmoista -- mutta en tiedä mitään tarkkaan -- jotakin mitä herra\nRobinson lienee maininnut.\"\n\n\"Ehkä te tarkoitatte sitä, mitä satuin kuulemaan herra Bingleyn ja\nherra Robinsonin puhelevan keskenään; enkö jo eilen illalla\nmaininnutkin teille siitä? Herra Robinson kysyi häneltä, mitä hän piti\nmeidän seurastamme Merytonissa, ja eikö hänestäkin siellä ollut koolla\noikein paljon kauniita naisia, ja _ketä_ niistä hän puolestaan arveli\nkaikkein kauneimmaksi. Ja hän vastasi suoraa päätä viimeiseen\nkysymykseen: ah, neiti Bennet tietenkin, siitä ei voi olla eri mieltä.\"\n\n\"Voi minun päiviäni! Hm, olihan tuo tosiaankin suoraa puhetta -- tuntuu\nmelkein siltä kuin -- mutta kukapa sen tietää, saattaa hyvästikin\nkaikki käydä ihan tyhjäänkin.\"\n\n\"_Minun_ kuulemani kannatti paremminkin panna mieleensä kuin _sinun_,\nEliza\", jatkoi Charlotte Lucas. \"Herra Darcya ei ole niin hauska\nkuunnella kuin hänen ystävätään, vai mitä? Eliza parka -- ollappa vain\njuuri _mukiin_ menevä!\"\n\n\"Pyydän, ettette enää pane Lizzyä harmittelemaan tuon miehen\nsopimattoman käyttäytymisen takia, sillä hän se sitten vasta on\nkerrassaan epämiellyttävä mies, ja onneton se tyttö, josta hän rupeisi\npitämään. Rva Long kertoi istuneensa eilen illalla puoli tuntia aivan\nhänen vieressään, ilman että tuo pölkky avasi edes kertaakaan\nsuutansa.\"\n\n\"Oletko varma siitä, äiti? Etköhän vähän erehtyne?\" sanoi Jane. \"Minä\nnäin omin silmin herra Darcyn puhuvan hänelle.\"\n\n\"Niin, siksi että rouva Long kysyi häneltä, mitä hän piti\nNetherfieldistä, ja silloin hän ei tietenkään voinut olla vastaamatta;\nmutta hän näytti samalla kovin ärtyneeltä, kun hänelle oli rohjettu\nlainkaan puhua.\"\n\n\"Neiti Bingley kertoi minulle\", jatkoi Jane, \"ettei hän muulloinkaan\npuhu paljon, paitsi kaikkein läheisinten ystäväinsä parissa; ja\n_silloin_ hän saattaa olla oikein rakastettava.\"\n\n\"Sitä en hevillä usko, rakkaani. Jos hän tosiaan voi olla niin\nrakastettava, niin miksi hän ei puhellut rouva Longinkin kanssa? Mutta\narvaanpa hyvin, mistä se johtui; jokainen sanoo, että hän on niin\nhirveän ylpeä; ja minä arvaan hänen kuulleen, ettei rouva Longin\nkannata pitää omia vaunuja, ja että hän oli tullut tanssiaisiinkin\nvuokrahevosella.\"\n\n\"En minä sitä sure, ettei hän puhellutkaan rouva Longin kanssa\", sanoi\nnti Lucas; \"mutta kernaasti olisin suonut hänen tanssivan Elizan\nkanssa.\"\n\n\"Toisen kerran, Lizzy\", sanoi äiti, \"en sinun sijastasi lähtisi\ntanssimaan _hänen_ kanssaan, vaikka hän pyytäisikin.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, äiti, ja olen aivan varma, ettet _sinä_ koskaan\njoudukaan kiusaukseen tanssia hänen kanssaan.\"\n\n\"Hänen ylpeytensä\", sanoi nti Lucas, \"ei loukkaa _minua_ niin paljon\nkuin monien toisten ylpeys, koska siihen on puolustavia asianhaaroja.\nEihän ole ihmettä, että niin kaunis nuori mies, sukuisin arvokkaasta\nvanhasta perheestä, rikas ja omistava kaikki elämän edut, ajattelee\nitsestään suurta. Jos minun sallitaan niin sanoa, väittäisin, että\nhänellä on _syytä_ olla ylpeä.\"\n\n\"Tuo on hyvin totta\", virkkoi Elizabeth, \"ja minä voisin helposti antaa\nanteeksi_ hänen _ylpeytensä, jollei hän olisi loukannut _minun_\nylpeyttäni.\"\n\n\"Ylpeys\", huomautti Mary, joka kernaasti mahtaili syvällisillä\nmielipiteillään, \"on luullakseni sangen yleinen heikkous. Ainakin\npäättäen kaikesta siitä, mitä olen lukenut, arvelen sen olevan sangen\nyleisen; ihmisluonto on erityisen herkkä kallistumaan siihen, ja suurin\nosa meistä on taipuvainen hellittelemään erikoisesti omahyväisyyden\ntunnetta kymmenien muiden, todellisten tai kuviteltujen luulojen\nrinnalla. Turhamaisuus ja ylpeys ovat eri asioita, vaikka noita sanoja\nusein käytetään samankäsitteisinä. Ihminen voi olla ylpeä olematta\nsilti turhamainen. Itse ylpeys kohdistuu enemmänkin siihen, mitä me\nitse ajattelemme itsestämme; turhamaisuus jälleen siihen, mitä soisimme\ntoisten ajattelevan meistä.\"\n\n\"Jos minä olisin niin rikas kuin herra Darcy\", huudahti nuori\nLucas-vesa, joka oli tullut sisariensa kanssa, \"niin en välittäisi\nviittä penniä koko ylpeydestäni. Pitäisin silloin kokonaisen lauman\nkettukoiria ja joisin pullon viiniä joka päivä.\"\n\n\"Silloin sinä joisit paljon enemmän kuin sinulle on terveellistä\",\nsanoi rva Bennet, \"ja jos olisit minun silmäini alla, niin minä\npitäisin pullot kauniisti poissa näkyvistäsi.\"\n\nPoika kinasi vastaan, ettei se vain niinkään kävisi päinsä; rouva\nBennet vakuutti, että kävisipä hyvinkin; ja siihen väittelyyn päättyi\nnaapurien vierailu.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nLongbournin naiset kävivät kohta tervehtimässä Netherfieldin naisväkeä.\nVierailuun vastattiin heti kuten tulikin. Nti Bennetin sulava käytös\nsaavutti yhä enemmän rva Hurstin ja nti Bingleyn suosiota; ja vaikka\näiti huomattiin oitis mahdottomaksi ja nuoremmat sisaret kerrassaan\nmitättömiksi, niin pidettiin kahden vanhimman suhteen mahdollisena,\nettä _heidän_ kanssaan ehkä kannatti jatkaa tuttavuutta. Janessa tämä\nhuomaavaisuus tietenkin herätti mitä suurinta mielihyvää, mutta\nElizabethin mielestä vierasten käytös oli edelleenkin ylen pöyhkeä,\nyksinpä sisartakin kohtaan, eikä hän voinut ruveta pitämään heistä; ja\narvatenkin oli heidän alentuvaiseen sävyynsä Janea kohtaan aiheena\nheidän veljensä ilmeinen ja jatkuva ihailu. Sillä se oli jokaiselle\nselvää, että hra Bingley _todella_ ihaili Janea, missä he vain\ntapasivat toisensa. Ja yhtä ilmeistä oli, että Jane puolestaan antautui\nalttiisti tämän ihailun esineeksi ja olipa todenteossa rakastuakin\nihailijaansa; mutta sisarta rauhoitti ajatus, ettei maailma ehkä ollut\nyhtä kerkeä keksimään tuon tunnevyyhdin selviämistä, koska Janella oli\nväkevän tunneherkkyyden ohella hillitty mielenmalttikin ja alati yhtä\nsulava ja siloinen esiintymistapa, jotka ominaisuudet voivat varjella\nhäntä uteliaiden epäluuloilta. Tästä seikasta Elizabeth mainitsi\nystävättärelleen nti Lucasille.\n\n\"Ehkä hänen täytyykin, jos hän vain saa tarpeeksi nähdä mielitiettyään.\nMutta vaikka Bingley ja Jane tapaavatkin toisensa jotenkin usein, ei\nheidän ole sallittu olla montakaan hetkeä toistensa seurassa; ja kun he\naina tapaavat toisensa suuressa seurassa, jossa on miehiä ja naisia\nsekaisin, on heidän mahdoton päästä joka kerta toistensa kanssa\npuheisiin. Janen pitäisi senvuoksi koettaa käyttää hyväkseen jokaista\npuolituntista, jolloin hänen onnistuu kääntää Bingleyn huomio\npuoleensa. Jos hän on aivan varma tästä, niin on hänen sitten helppo\nrakastua häneen niin monesti kuin vain tahtoo.\"\n\n\"Sinun suunnitelmasi on sangen hyvä\", vastasi Elizabeth, \"jos ei olisi\nmuusta kysymys kuin joutumisesta hyviin naimisiin; ja jos minä olisin\npäättänyt hankkia itselleni rikkaan miehen -- tai millaisen miehen\nhyvänsä -- niin varmastikin menettelisin sen mukaan. Mutta Jane ei\ntunne sillä tapaa; hänellä ei ole mitään järkeilevää tarkoitusperää.\nNyt hän ei voi vielä olla varma edes oman kiintymyksensä kiihkeydestä\neikä sen mahdollisuudesta. Hänhän on tuntenut herra Bingleyn vasta\nparin viikon ajan. Hän tanssi tämän kanssa kahdesti Merytonissa; kerran\nhän näki hänet hänen omassa kodissaan lyhyenä aamuhetkenä; ja sitten he\novat istuneet neljästi samassa päivällispöydässä. Eihän tuo toki vielä\nriitä, jotta hän senkautta olisi päässyt täyteen selvyyteen miehen\nluonteesta.\"\n\n\"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain _syöneet_ yhdessä,\nniin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä\nhyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat\nviettäneet yhdessä neljä iltaa -- ja neljänä iltana näkee ja oppii jo\nkoko paljon.\"\n\n\"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä\nkorttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden\nluotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille.\"\n\n\"No niin\", päätti Charlotte viisastelun; \"minä toivon Janelle onnea\nkaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin,\nniin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan\nkuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden.\nOnnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin\npuoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä\nhyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin\ntoistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän\nonnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja\neri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin\nsen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä.\"\n\n\"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei\ntuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä\ntapaa.\"\n\nTarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei\nosannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin\nverran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä.\nHra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes\nsieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua\nsilmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat\ntoisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa.\nMutta annappa olla -- kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja\nystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä\nkasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden\ntummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta\ntoisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli\näkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta\ntytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo\nkokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän\ntotesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi\ntämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin.\nKaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies\nvain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että\noli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa\nvuoksi.\n\nDarcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota\ntyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan\nrupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa\nei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui\nsuuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.\n\n\"Mitähän herra Darcy tarkoittanee\", sanoi Elizabeth Charlottelle, \"kun\näsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin\nkanssa?\"\n\n\"Siihen kysymykseen herra Darcy yksin voi vastata.\"\n\n\"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen\ntietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja\njollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean\npelkäämään häntä.\"\n\nKun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä\naikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi\nystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis\nseurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:\n\n\"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun\nkiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?\"\n\n\"Tosiaankin sangen ponnekkaasti -- mutta sepä olikin aihe, joka aina\npanee pontta naisiin.\"\n\n\"Te olette kovin ankara meitä kohtaan.\"\n\n\"Nyt on _sinun_ vuorosi tulla kiusatuksi\", sanoi nti Lucas. \"Nyt minä\nmenen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa.\"\n\n\"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! -- Aina kiusaamassa minua\nsoittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun\nturhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi\npianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka\novat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin.\" Nti\nLucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: \"No, olkoon menneeksi --\njos täytyy, niin täytyy.\" Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän\nlisäsi: \"Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta\njaksat puhaltaa puuroosi -- siksipä minunkin täytyy nyt lakata\npuhelemasta jaksaakseni laulaa.\"\n\nHän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti.\nParin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien\npyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä\nsisarensa Mary, joka luonnollisesti -- ollen joka suhteessa perheen\nainoa täydellinen vesa -- oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja\nniittämään kunniaa.\n\nMarylla ei ollut kykyä eikä taitoa -- ja vaikka turhamaisuus oli\nantanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin\nantanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka\nolisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta\nesitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut\nsoittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän\npianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen\nkiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla\nkansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa,\nLucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.\n\nHra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen\nillanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi -- eikä hänen\nmielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir\nWilliam nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:\n\n\"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin\nvoittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien\nkaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?\"\n\n\"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on\nmaailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus --\njokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään.\"\n\nSir William vain hymyili. \"Teidän ystävänne tanssii mainiosti\", hän\njatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi\npyörivän tanssijain piirissä; \"ja arvaanpa, että itsekin olette siinä\ntaidossa mestari, herra Darcy.\"\n\n\"Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?\"\n\n\"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein\ntanssia St. James'issa?\"[6]\n\n\"En koskaan herrani.\"\n\n\"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle\npaikalle?\"\n\n\"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin\nvälttää.\"\n\n\"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?\" jatkoi hyväntahtoinen\nisäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.\n\nHra Darcy kumarsi.\n\n\"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun\nmielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko\nLontoon ilma hyvin Lady Lucasille.\"\n\nHän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan\nnäyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin\nlähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan\nja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:\n\n\"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy,\nsallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä\ntanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun\ntällainen sulotar odottaa teitä.\" Ja tarttuen Elizabethin käteen hän\nyritti kurottaa sen hra Darcylle, joka -- vaikka ylen ällistyneenä, --\nei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen\nolisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:\n\n\"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule\nminun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?\"\n\nVakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet\nlattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä\nSir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.\n\n\"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza,\nettä on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja\nvaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen\nkernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi.\"\n\n\"Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias\", virkkoi Elizabeth hymyillen.\n\n\"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei\njoutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen\ntanssitoverin?\"\n\nElizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa\nei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä\najatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti\nBingley havahdutti hänet aatoksistaan:\n\nHra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja\nnähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman\npelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nHra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai\nkahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen\ntuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään\neräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei,\nvaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan\nmerkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut\nasianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta\npuntaa.\n\nHänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra\nPhilipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren\nmiehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.\n\nLongbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen\nmukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä\nkäymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja\nsamalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan.\nPerheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria\nkaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman\nhuvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä\nterveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän\njännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat\nhe tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin\ntulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7]\nsaapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja\npäämaja tuli olemaan Merytonissa.\n\nEipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita\nrva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien\nnimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet\nenää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään\nupseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona\npikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa\nsisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan\nmistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri\nrikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän\näidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna\nupseerikunnan loistoon ja kunniaan.\n\nKuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta\nlavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin\nkylmästi:\n\n\"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette\nhupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin\nepäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma.\"\n\nCatherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan\nhäiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä\nmallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet,\nennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.\n\n\"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani\", torui rva Bennet miestään,\n\"kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä\ntuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki\nomia lapsiani.\"\n\n\"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma\njärkevyyteni.\"\n\n\"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin\nälykkäitä.\"\n\n\"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy\nyhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa\nhyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että\nmolemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja.\"\n\n\"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret\ntytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun\nhe ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he\npiittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen\najan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja\ntottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori\nja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan\nvuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan\npanisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster\nunivormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa.\"\n\n\"Äiti\", huudahti Lydia, \"täti sanoi, etteivät eversti Forster ja\nkapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin\nensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein\nseisoskelevan Clarken kirjastossa.\"\n\nEnnenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen\nliveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9]\nosoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät\nsäihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei\nmalttanut hillitä kärsimättömyyttään.\n\n\"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra\nBingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki\nkertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!\"\n\n\"Se on neiti Bingleyltä\", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.\n\n    \"_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla\n    tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän\n    molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi\n    naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta\n    lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun\n    käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien\n    seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley.\"\n\n\"Upseerien kanssa!\" huudahti Lydia. \"Kuinka ihmeellä ei täti meille\n_tuosta_ maininnut?\"\n\n\"Syövät ulkona!\" toisti rva Bennet, \"sepä sattui onnettomasti.\"\n\n\"Saanko lähteä vaunuilla?\" kysyi Jane.\n\n\"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää\ntulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi.\"\n\n\"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma\", huomautti Elizabeth, \"jos vain\nolet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla\nvaunuillaan.\"\n\n\"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn\nvaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa.\"\n\n\"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla.\"\n\n\"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.\nNiitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?\"\n\n\"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne\nyleensä riittää.\"\n\nIsä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja\näiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia\naavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään\ntoivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun\nalkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen\ntähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta\nkoko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.\n\n\"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!\" ihasteli rva Bennet moneen\nkertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta\nseuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun\nkohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen\ntaloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:\n\n    \"_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja\n    arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät\n    ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että\n    palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat\n    myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä,\n    jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua\n    muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e.\"\n\n\"No niin, rakkaani\", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen\nääneen, \"jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin --\nvaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo\nkaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi.\"\n\n\"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta\nkuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä\npidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki\noikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin\nhevoset vaunujen eteen.\"\n\nElizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä\nilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi\nhänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.\n\n\"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä\", huudahti hänen äitinsä --\n\"ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi\nkukaan katsellakaan perille päästyäsi.\"\n\n\"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään.\"\n\n\"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy\", sanoi hänen isänsä, \"että\nlähettäisin hakemaan hevoset?\"\n\n\"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse\nmitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme\nmailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin.\"\n\n\"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi\", huomautti perheen\n\"valo\" Mary, \"mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun\nmielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken\nvoimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta.\"\n\n\"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan\", sanoivat Catherine ja\nLydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui\nheidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.\n\n\"Jos pidämme joutua\", sanoi Lydia heidän astuessaan, \"niin ehkä\nennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee.\"\n\nMerytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset\npoikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään\njatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten\nkiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan,\nsaapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat\nkuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.\n\nHänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea\nlukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen\nulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä\ntuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme\nmailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja\nElizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon\nnaisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin\nkohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin\npelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy\nsanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä\nkamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko\nsisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin\nseikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan\naamiaistaan.\n\nHätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein\nmieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän\nnyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän\nsaanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi\noitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa\nsäikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista\nvierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan\njaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken,\nvoi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa\nhellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.\n\nAamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja\nsilloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi\nja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan\npotilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli\narvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten\nlähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä\nkuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei\npoistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan\nolleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät\nvoineet olla miksikään avuksi.\n\nKun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä,\nja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui\nlähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin\nkiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa\nvaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi\nNetherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija\nlähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen\njäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan,\nja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle.\nKohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta -- ja tällöin\nElizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein\nhuolestunein kyselijä -- hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana.\nJane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset\nvakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä\nsuretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä\ninhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi -- ja siihen heidän surunsa\nJanesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös -- että he Janen\nedessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin\nvälinpitämättömiksi -- palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan\nkäsityksensä heistä.\n\nHeidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan\nhän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen\nsairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän\nosoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa\ntalossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys\noli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet\nkeskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin\npöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja\nkorttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän\nyksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista\nmuhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.\n\nPöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli\nselkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen\nkäytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja\nkursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä,\nei makua -- ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa\nmieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.\n\n\"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia,\njotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on\nmainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne\ntullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi.\"\n\n\"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä\nhänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja\nhakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset\nhajallaan ja kengät kurassa -- uh!\"\n\n\"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli\nkuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä\npäällyshameellaan.\"\n\n\"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa\",\nsanoi Bingley, \"mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta\nneiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla\nodottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en\ntullut lainkaan panneeksi merkille.\"\n\n\"_Te_ sen varmastikin huomasitte, herra Darcy\", sanoi nti Bingley. \"Ja\narvaanpa, ettette haluaisi nähdä _omaa sisartanne_ siinä tilassa.\"\n\n\"En varmastikaan.\"\n\n\"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan\nmyöten liejussa, ja yksin -- aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein\nolikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista\nhomssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista\nihmistavoista.\"\n\n\"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen\nilahduttavaa nähdä\", sanoi Bingley.\n\n\"Minä pelkään, herra Darcy\", huomautti nti Bingley puolittain\nkuiskaten, \"että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä\nihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan.\"\n\n\"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon\nkirkkaammiksikin.\"\n\nLyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst\nuudestaan:\n\n\"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö;\nja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin.\nMutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella\näidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei\nhänellä ole suuriakaan toiveita siihen.\"\n\n\"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana\nMerytonissa?\"\n\n\"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden[10]\npuolella.\"\n\n\"Sehän on suurenmoista\", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä\npohjasta.\n\n\"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä\", huudahti Bingley\närtyneenä, \"niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä\nominaisuuksiaan.\"\n\n\"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä\nhyviin naimisiin\", huomautti Darcy.\n\nSiihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa\nyhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa\n\"rakkaan Janen\" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.\n\nHeidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä\nsiirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin\nalas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut\nhänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan\nrauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin\noman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan.\nHän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin\nliittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista\nhän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain\nkirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra\nHurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.\n\n\"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?\" hän\nsanoi. \"Sepä on kerrassaan merkillinen maku.\"\n\n\"Neiti Eliza Bennet\", sanoi nti Bingley, \"halveksii kortteja. Hän on\nahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta.\"\n\n\"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua\", huudahti\nElizabeth, \"minä _en_ ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia\npaljosta muustakin.\"\n\n\"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta\", sanoi\nBingley, \"ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän\nvaivannäkönne.\"\n\nElizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli\nmoniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää,\nvakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.\n\n\"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä\nteidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen\nvetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä\nsentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni.\"\n\nElizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen\nvalitakseen.\n\n\"Minua ihmetyttää\", sanoi nti Bingley, \"että isäni jätti jälkeensä niin\nvähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan\nPemberleyssä, herra Darcy!\"\n\n\"Hyvä sen pitäisi olla\", vastasi tämä, \"sillä monet sukupolvet ovat\nkasvattaneet sitä.\"\n\n\"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? -- Tehän ostelette\nalinomaan uusia kirjoja.\"\n\n\"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana.\"\n\n\"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi\nlisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran\nrakennat _oman_ talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes\npuoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on.\"\n\n\"Toivoisinpa sitä itsekin.\"\n\n\"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan\nsen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei\nole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni -- minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos\nDarcy suostuisi myymään sen.\"\n\n\"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista.\"\n\n\"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen\nPemberley ostamalla kuin jäljittelemällä.\"\n\nKeskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen\nkirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui\nkorttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin\nkatselemaan peliä.\n\n\"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?\" jatkoi nti\nBingley kyselyään. \"Tuleeko hänestä minun pituiseni?\"\n\n\"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin\npituinen, ehkä hiukan pitempikin.\"\n\n\"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään,\njohon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on,\nja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa\nhän soittaa oikein hurmaavasti.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", virkkoi hänen veljensä, \"kuinka nuorilla neitosilla\nvoi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he\njok'ikinen ovat.\"\n\n\"_Jok'ikinenkö_ täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein\ntarkoitat?\"\n\n\"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat\nkuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita.\nTuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea -- ja olen\nvarma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota\nei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi.\"\n\n\"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti\nliiankin tosi\", sanoi Darcy. \"Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen,\njoka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä\npahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi\npuhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi\nkerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita\nvoi todella sanoa täydellisiksi.\"\n\n\"Enkä minäkään, siitä olen varma\", vakuutti nti Bingley.\n\n\"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia\ntäydellisen naisen käsitteeseen\", huomautti Elizabeth.\n\n\"Niin kyllä -- minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon\", vastasi\nDarcy.\n\n\"Se on varmaa\", huudahti hänen uskollinen avustajansa, \"ei ketään voi\nsanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista\nnaistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa,\npiirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen\nlisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään,\nliikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa,\nmuuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä.\"\n\n\"Kaikkea tuota hänellä pitää olla\", jatkoi Darcy hyvien avujen\nluetteloa. \"Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut\nsisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen\navulla.\"\n\n\"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette _ainoastaan_ kuusi täydellistä\nnaista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes _ainuttakaan_.\"\n\n\"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että\nvoitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?\"\n\n\"_Minä_ ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain\nole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja\nuutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä\nyhteen ainoaan naiseen.\"\n\nRva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen\nepäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin\nsellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan\nmielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin\nhunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta\nsisarensa luo.\n\n\"Eliza Bennet\", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut\npoismenijän perästä, \"näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat\npäästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa\nansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on\nviheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä\nolleen kohdistettu, \"on paljon halpamaista _kaikissa_ keinoissa,\njoihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen.\nKaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan\ntarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa.\"\n\nNti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei\nenää jatkanut puheenaihetta.\n\nElizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi\nhuonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti\nhra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen\nsijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi\njonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei\ntietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä\nesitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain\nhuomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi.\nBingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia.\nHe koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken\niltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon\nkuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua\nsairaalle neidille ja tämän sisarelle.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nElizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja\naamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn\nlähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille.\nSairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää\nkirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja\npäättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta\naamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä\nkera.\n\nJos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti\nsäikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti\npielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä\nkotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä\npalaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi.\nIstuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään\nnoudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra\nBingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet\nollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.\n\n\"Olen tosiaankin, hyvä herra\", vastasi huolekas äiti. \"Hänestä ei\nmillään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti.\nMeidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne.\"\n\n\"Muutettavaksiko!\" huudahti Bingley. \"Sellaista ei saa ajatellakaan.\nSisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma.\"\n\n\"Voitte luottaa siihen\", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, \"että\nneiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme\nollessaan.\"\n\nRva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.\n\n\"Olen varma\", hän lisäsi, \"että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä\nystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin\nhyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin\nkärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne\nmitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni,\netteivät he ole mitään _hänen_ rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis\ntalo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En\ntiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä\nkuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä,\nvaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi.\"\n\n\"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä\", vastasi Bingley, \"niin\nettä jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se\nviidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään\nsellaista.\"\n\n\"Sitä minä odotinkin teiltä\", sanoi Elizabeth.\n\n\"Mitä -- oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?\" huudahti\nBingley ja kääntyi tyttöön päin.\n\n\"Olen kylläkin -- minä ymmärrän teidät täydellisesti.\"\n\n\"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on\nsamalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi.\"\n\n\"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja\nmonimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän\nläpinäkyvä luonteenne.\"\n\n\"Lizzy\", hätäili hänen äitinsä, \"muista toki missä olet, äläkä Herran\ntähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla.\"\n\n\"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija\",\njatkoi Bingley kevyeen sävyyn. \"Se mahtanee olla varsin huvittava\ntutkimusala.\"\n\n\"On kylläkin, mutta _enimmin_ huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset\nluonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten.\"\n\n\"Mutta maaseudulla\", puuttui Darcy puheeseen, \"teillä lienee sangen\nvähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin\nrajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä.\"\n\n\"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä\nhuomaa alituisesti uusia piirteitä.\"\n\n\"Niin tosiaankin\", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen\nsyvästi loukkasi. \"Kyllä meillä täällä _sen puolesta_ on kaikki yhtä\nhyvää kuin kaupungissakin.\"\n\nKaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä.\nDarcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen\ntäydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet\nvoitonriemuisesti:\n\n\"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin\nmeitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria.\nOnhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?\"\n\n\"Kun minä asun maalla\", vastasi tämä, \"niin ei minua koskaan haluta\nmuuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama.\nKummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti\nkummassakin.\"\n\n\"Niin kai -- se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen\nluonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra\", hän katseli Darcyyn, \"tuntuu\nmielessään panevan maaseudun pataluhaksi.\"\n\n\"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt\", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä\ntakia. \"Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei\ntäällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin\nsuurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi.\"\n\n\"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen\ntulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä,\nniin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin\nseurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä.\"\n\nAinoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä\npurskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen,\nja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä\nhymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle\ntolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt\nLongbournissa hänen sieltä lähdettyään.\n\n\"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan\nmiellyttävä mies, tuo Sir William -- eikö tottakin, herra Bingley?\nSellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja\npuhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas _siinä_ on\nminun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä -- kerrassaan toista maata\nkuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta\neivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten\nparissa.\"\n\n\"Kuule -- jäikö Charlotte meille päivällisille?\"\n\n\"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä\nlaittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley --\n_minä_ pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä\ntehtävänsä; _minun_ tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta\njokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt\novat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin\nkeittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä\n_sitä_ tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän\nmeidän tyttöjen paraita ystäviä.\"\n\n\"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta\", sanoi Bingley.\n\n\"Niin kyllä -- mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen.\nLady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen\nkauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane --\nhänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen\nsanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan\nnuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin\nsilmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin\npääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi.\nEhkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi\nrunoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin.\"\n\n\"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa\", sanoi Elizabeth\nkärsimättömästi. \"Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa.\nTahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi\nvastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle.\"\n\n\"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä\", sanoi\nDarcy.\n\n\"Niin -- terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan\nkehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta\ntuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä\nsonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu.\"\n\nDarcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi\nElizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän\ntahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt\nmitään aihetta.\n\nVihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon\nisännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja\npyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi\nvääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat.\nRva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen\nnuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun\najan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra\nBingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle\npalattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.\n\nLydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli\nhyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä\nlemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian\nvarhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut\nhyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa\nhyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli\nhoukutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta\nmuistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen\nunohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän\näkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.\n\n\"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun\nsisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään\ntanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä\nollessaan?\"\n\nLydia oli tyytyväinen. \"Niin kai -- parempi lienee odottaa, kunnes Jane\npääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo\npalanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä -- kun teidän tanssiaisenne\novat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn\nkohta eversti Forsterin kimppuun.\"\n\nRva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis\nJanen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä\nhänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla\nherrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella _hänen_\nkäytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista\n_kauniista silmistä_.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nSeuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva\nHurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona,\njonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten\nseuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin.\nHra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään\nhäiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen.\nHrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst\nseurasi pelin menoa.\n\nElizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra\nDarcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset\nkirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen\npituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat\ntodella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän\nElizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.\n\n\"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti.\"\n\n\"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti.\"\n\n\"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon!\nJa asiakirjeitä niiden joukossa -- huu! Minua ihan puistattaa\najatellessani asiakirjeitä.\"\n\n\"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni\neikä teidän.\"\n\n\"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata\nhäntä.\"\n\n\"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin.\"\n\n\"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.\nMinä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä.\"[11]\n\n\"Kiitos vain -- minä aina teroitan itse kynäni.\"\n\n\"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että\nharppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin\nikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta\näärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä.\"\n\n\"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?\nTässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen.\"\n\n\"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta\nkirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?\"\n\n\"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole\nminun asiani päätellä.\"\n\n\"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti\npitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti.\"\n\n\"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline\", huudahti hänen\nveljensä, \"sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii\nliian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?\"\n\n\"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä.\"\n\n\"Oo -- Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan\",\nhuudahti nti Bingley. \"Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa\nloputkin aivan lukemattomiksi.\"\n\n\"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä\npaperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan\nselville minun ajatuksistani.\"\n\n\"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet\nkädestä\", huomautti Elizabeth.\n\n\"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus\", sanoi\nDarcy. \"Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä\ntoisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin.\"\n\n\"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen\nvaatimattomuuteni?\"\n\n\"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet\nkirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi\nkerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin\nkuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi.\nJoutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan\nmuistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun\naamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua\nNetherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja\nsitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi -- mutta\nmitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin\npaljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei\nole tosi hyötyä itselle eikä muille?\"\n\n\"Oh, oh\", huudahti Bingley, \"jopa sinä menet liian pitkälle kun\nmuistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani\nkautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen\nvieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana\nhätikkönä naisten edessä.\"\n\n\"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä\nsittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä\nhopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja\nvaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle:\nBingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon --\nniin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä\nkuukauden päähän.\"\n\n\"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut\", huudahti Elizabeth,\n\"ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen.\nTe olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen\ntehdä.\"\n\n\"Tunnen itseni perin imarrelluksi\", sanoi Bingley nauraen, \"kun\nkannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi.\nMutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän\nei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan\nminuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi\nkieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa.\"\n\n\"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn\nmielestä aikaisemman hätiköimisenne?\"\n\n\"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään -- vastatkoon Darcy\nitse siihen kysymykseen!\"\n\n\"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita\nsuvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä\nomikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti\nBennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme\ntoivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa\nperustelematta sitä millään tavoin.\"\n\n\"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä\nsuostutukseen -- alttiisti ja perusteluja pyytämättä?\"\n\n\"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja\nhellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää\nusein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan\nvakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra\nBingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa\ntapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu.\nMutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten\nkesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian\nsuhteen -- ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää\npyynnön ilman muuta?\"\n\n\"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään\ntätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin\nkyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden\nmiesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?\"\n\n\"Tottahan toki\", huudahti Bingley, \"älkäämme toki unohtako tärkeitä\nyksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä\nsaattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te,\nneiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei\nDarcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi\nhänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun\npuoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen\nkunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä\nhetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja\nnimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä.\"\n\nHra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan\nloukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley\nkiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.\n\n\"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley\", sanoi hänen ystävänsä. \"Sinä\ntahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua.\nJos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen\nkarkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen -- sitten saatte\nminun puolestani otella mielenne hyviksi.\"\n\n\"Teidän pyyntönne\", sanoi Elizabeth, \"ei vaadi minulta mitään uhrausta;\nja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä.\"\n\nSen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley\nhypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti\naloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän\nitse soittamaan.\n\nRva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa\npianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla\nhuomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen\noli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet\nihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle\nperin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä\nhän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja\nlausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja\nmoitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei\nElizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta\nylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.\n\nEsitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley\nmuutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka\njohdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:\n\n\"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta\nja esittämään meille reelin?\"[12]\n\nElizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä,\nhiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.\n\n\"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla\", sanoi tämä, \"mutta en\nvoinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte\ntietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne\nmoittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset\nyritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt\nvastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä -- ja\nmoittikaapas nyt minua jos rohkenette.\"\n\n\"En todellakaan rohkene.\"\n\nElizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä,\noli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen\nomassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että\nhänen oli vaikea ärsyttää ketäkään -- ja Darcy puolestaan tiesi, ettei\nvielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo\npieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin\nolisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen\nvakavastikin.\n\nNti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen\nmustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa \"rakkaan\nJanen\" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon\ntämän epämieluisesta sisaresta.\n\nHän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia\nkohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan\nja hänen tulevasta avio-onnestaan.\n\n\"Minä toivon\", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä\npuistossa, \"että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan\nanoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista,\nnuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja --\njos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa -- koettakaa\nmyöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää\nitserakkautta.\"\n\n\"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun\ntulevan kotionneni suhteen?\"\n\n\"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän\narvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin\noman kuuluisan tuomari-enonne viereen -- toimivathan molemmat miehet\nsamalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa\nte ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan\nuskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?\"\n\n\"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä,\nmutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi\nesittää.\"\n\nSamassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe\nitse.\n\n\"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään\", sanoi nti Bingley\nhiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän\nviime sanansa.\n\n\"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin,\npuhumatta meille minne lähditte\", huudahti rva Hurst harmissaan ja\ntarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään\nyksin heidän perässään.\n\nPolulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa\nepäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:\n\n\"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne\nkeskitielle.\"\n\nMutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja\nhän huudahti nauraen:\n\n\"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman\nryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!\"\n\nHän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo\npäivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että\nhän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nNaisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa\nluo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas\nsaliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi\njoukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei\nElizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä.\nHe osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja\nkaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa\nalinomaa nauramaan.\n\nMutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis\nolemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi\nhra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle.\nDarcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan\nonnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja\nmutisi \"olevansa hyvin iloinen\", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin\noli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa\nhuomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison\nvalkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen\ntoiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse\nhänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth,\njoka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa\nonnellisesta mielentilasta.\n\nTeen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta\n-- mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei\nollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon,\njoten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa\nnarrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis\nsamoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä\nsormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti\nBennetin keskusteluun.\n\nNti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan\nkuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai\nvilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut\ntaivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen\nkysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka\nhän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä\nolevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: \"Voiko\ntämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin\nkuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni\nkurjaksi ilman hyvää kirjastoa.\"\n\nKellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi\nkirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta\nrattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain\ntanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:\n\n\"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo\nlupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua,\nennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme\nmieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi\nolisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi.\"\n\n\"Jos tarkoitat Darcya\", vastasi hänen veljensä, \"niin käyköön hän maata\nennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja\nkohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua.\"\n\n\"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon\nenemmän\", vastasi sisar, \"jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa.\nVarmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin\ntanssimalla.\"\n\n\"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne\nsellaiset huvit sitten olisivatkaan!\"\n\nNti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään\nympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui\nsirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli\nkiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan\nkirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen\nyrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:\n\n\"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään\nkanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan\nsamassa asennossa.\"\n\nElizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä\noitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy\nsilmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta\nkohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa\nkiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen,\nettä naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka\nauttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän\ntuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta\n-- ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.\n\n\"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on\nvain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet\npettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään.\"\n\nNti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään\nasiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.\n\n\"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa\", vastasi Darcy,\nkohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. \"Te näitte parhaaksi viettää\niltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä\nsalaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen\nvartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä\ntapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin\nparhaiten ihailla teitä täältä istualtani.\"\n\n\"Oh, kuinka hirveä mies!\" huudahti nti Bingley. \"Onko moista röyhkeyttä\nkoskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?\"\n\n\"Mikään ei ole sen helpompaa\", sanoi Elizabeth, \"jos teillä vain\ntodella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista\ntoisiamme. Härnätkää häntä -- naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä\nkuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy\npäinsä.\"\n\n\"Mutta ihan totta, sitä minä _en_ tiedä. Vakuutan teille kunniani\nkautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle _tuota_\nasiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta\nvoisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta\nmeidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka _hänelle_ voisi nauraa?\nEi, me olemme aivan avuttomat.\"\n\n\"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?\" huudahti Elizabeth. \"Sehän on\nkerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin,\nsillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia.\nMinun suurin iloni on saada nauraa.\"\n\n\"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani\", sanoi hra\nDarcy. \"Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä -- ei, vaan ihmisten\nviisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä\npääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten\nnaurattaminen.\"\n\n\"Varmastikin _on_ sellaisia henkilöitä\", vastasi Elizabeth, \"mutta minä\ntoivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee\nnaurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta\nhullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella\nhuvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden\nominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille.\"\n\n\"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni\najan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein\ntekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä.\"\n\n\"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?\"\n\n\"Niin -- turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys -- missä ylpeys\non ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen\nsisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi.\"\n\nElizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.\n\n\"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?\"\nkysyi nti Bingley. \"Ja saako tietää tuloksen?\"\n\n\"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja\nheikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian.\"\n\n\"Eihän\", vastusti Darcy, \"niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin\nvikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta\nluonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha\nvika -- paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä\nen voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin\nminun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni\neivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin.\nArvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta\nmikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut\nsen tyyten ja ikipäiviksi.\"\n\n\"_Se_ on tosiaankin vika!\" huudahti Elizabeth. \"Leppymätön,\npitkävihainen ärtymys _on_ luonteenvika. Mutta te olette valinnut\nvikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä\nturvassa minulta.\"\n\n\"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin\npahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene\npoistamaan.\"\n\n\"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?\"\n\n\"Ja teidän vikanne\", vastasi Darcy hymyillen, \"on taipumus tahallanne\nkäsittää väärin toisia.\"\n\n\"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia\", huudahti nti Bingley\nikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa.\n\"Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi.\"\n\nRva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä\nDarcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi\nomistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nSovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana\naamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa\nnoutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän\nNetherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi,\nettä vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi.\nJälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret\nvaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa\naivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan\nhaluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut\nisäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen\ntuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra\nBingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä\ntänään, niinkuin oli sovittukin.\n\nTämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin\nhuomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä\nhänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon\nkiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.\n\nHra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja\nkoetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään -- Jane ei\nollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi\nvarmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo\ntäysissä voimissa.\n\nHra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut.\nElizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni\nmaalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli\nElizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin\noli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla\neikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja\npäätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin\nkymmentä sanaa hänen kanssaan.\n\nSeuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen -- se oli sunnuntai --\nlöi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille.\nNti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin\nhelläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen\nsydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi\nNetherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.\n\nKotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta.\nRva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta\nvaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa\nvarma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli\noikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen\nsäästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen\npainostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten\npoissaollessa.\n\nMaryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon\nominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat\nhiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime\nkeskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina,\nerästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että\neversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\n\"Minä toivon, rakkaani\", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna\naamiaispöydässä vaimolleen, \"että toimitat tänään hyvän päivällisen,\nsillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään\ntulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, ja _hänelle_\ntoivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan\nuseinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä.\"\n\n\"Vieras, josta puhun, on herra ja meille outo.\"\n\nRva Bennetin silmät alkoivat loistaa. \"Mitä -- herrako ja meille outo!\nSitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin\nouto ole -- kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan,\nsinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa\nsaada herra Bingley vieraaksemme. Mutta -- hyvä isä sittenkin! Tämäpä\nsattui onnettomasti -- meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna\npäivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy\nsaada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla.\"\n\n\"Se _ei_ ole herra Bingley\", sanoi hänen miehensä; \"se on mies, jota en\nole vielä eläissäni nähnyt.\"\n\nTietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada\nkiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.\n\nHauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään\nasiata. \"Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin\nsiihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan\narkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra\nCollinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa\nteidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo.\"\n\n\"Oh, oh, rakkaani\", parahti hänen vaimonsa, \"älä mainitsekaan tuota\nhirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla\nryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja\nsitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian.\"[13]\n\nJane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen\nmääräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei\npystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti\nsäälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon\nvieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.\n\n\"Se on todellakin mitä kohtuuttominta\", sanoi hra Bennet, \"eikä mikään\nlieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän\nviasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties\nhänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi\nhäntä kohtaan.\"\n\n\"Ei, sitä en voi uskoa -- ja minusta on sangen röyhkeätä hänen\npuoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon\nkerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi\njatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä\nteki ennen häntä?\"\n\n\"Hm -- hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä\nkäytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen.\"\n\n    \"Hunsfordissa, lähellä Westerhamia, Kentissä, lokakuun 15 päivänä.\n\n    \"_Hyvä herra_. -- Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä\n    vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni;\n    ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti\n    toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi.\n    Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein\n    ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää\n    sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt\n    tuntea vastenmielisyyttä.\" (\"Siinä sen kuulet, rakkaani!\") \"Nyt\n    olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani\n    pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton\n    onni päästä korkeasti kunnianarvoisan[14] Lady Catherine De\n    Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen\n    suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi\n    astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen\n    patronaattipiirissään[15] -- mikä mielisuosio kiihoittaa minua\n    mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla\n    toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin\n    valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan\n    tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta\n    kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja\n    sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni\n    sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin\n    kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan\n    lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun\n    nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin\n    pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan\n    teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon\n    anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea\n    mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta\n    siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä\n    vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että\n    saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina\n    marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani\n    nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan\n    saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni\n    tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia\n    toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina.\n    Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja\n    tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.\n\n                                            \"_William Collins_.\"\n\n\"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa\", sanoi hra\nBennet, käärien kirjeen kokoon. \"Hän tuntuu minusta todellakin olevan\nsangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä\nvoi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady\nCatherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne.\"\n\n\"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu\",\nhuomautti hänen vaimonsa. \"Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta\npitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä\nvastaan.\"\n\n\"Vaikkakin on vaikea ymmärtää\", sanoi Jane, \"millä tavalla hän aikoo\nkorvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on\nkiitettävä.\"\n\nElizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä\nkunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida\nseurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa --\nkaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.\n\n\"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies\", hän sanoi. \"En minä voi\noikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on\nniin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi\nperimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se\nkävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?\"\n\n\"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että\nhän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen\nsekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää.\nOlen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme.\"\n\n\"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi\",\nhuomautti viisas Mary. \"Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan\nuusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan.\"\n\nCatherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet\nvähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän\nserkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli\nheillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen\nsijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän\nsappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla\ntouhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän\nihmeisiinsä.\n\nHra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe\ntervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän,\nmutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins\nnäyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva\nnuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen\njuhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään\nminuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista\ntyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta\nettä tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui\nvarmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki\nolisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut\nkaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut\nseuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:\n\n\"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani\ntoivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa\nkovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!\"\n\n\"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?\"\n\n\"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se\nteidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin _teitä_\nsyyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen\nniitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat\nperinnönjaossa.\"\n\n\"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni\nkovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että\nehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin\nkuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni\naivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen\nihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun\nolemme tutustuneet toisiimme paremmin...\"\n\nPäivälliskutsu keskeytti hänen, \"aivoituksensa\"; ja tytöt hymyilivät\nsalaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra\nCollinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai\nosakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen\nsuusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta\ntuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin\npäivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken\nhänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta\ntässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen\nhänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo\nkeittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nPäivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta\npalvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi\naloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän\njärkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen\nmieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan -- hän näet\nhuomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä\ntilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut\nkeksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin\njuhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti,\nettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen\nhenkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut\nvalita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia\npitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt\nhänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän\noli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet\nihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta _hän_ oli\nkohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli\naina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut\nmitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän\njätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään\nsukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan\nnaimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän\nalentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt\nympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa\nehdottanut itsekin uusia muutoksia -- joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen\nvaatesäiliöihin.\n\n\"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä\", myönsi rva\nBennet, \"vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen\nkaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?\"\n\n\"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista,\nmikä on hänen armonsa hovin nimi.\"\n\n\"Muistaakseni sanoitte hänen olevan lesken; onko hänellä lapsia?\"\n\n\"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär -- sangen\nrikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa.\"\n\n\"Ah, ah\", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, \"hänenpä kelpaakin\nsitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen\nhän on? Onko hän kaunis?\"\n\n\"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady\nCatherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de\nBourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea\nhänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on\nestänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on\nminulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni\njohtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen\nja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni\nohitse.\"\n\n\"Joko hänet on esitelty hovissa?[16] En muista nähneeni lehdissä hänen\nnimeään esiteltyjen naisten joukossa.\"\n\n\"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta\nLontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady\nCatherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman\nhohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni;\nja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun\ntuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku\nimarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin\nkuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä\ntyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset\npikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta\npuolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan\nhänen minulle osoittamaansa suopeutta.\"\n\n\"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija\", sanoi hra Bennet, \"ja voitte\npitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan.\nSallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken\ninnoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?\"\n\n\"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta\nseurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus\nhuvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille\nniin satunnaisen sävyn kuin mahdollista.\"\n\nHra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen\nserkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän\nkuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä\nnautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan\nElizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.\n\nTeen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli\niloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan\nääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja\nkirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti\nkauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan\nlukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin\nkeksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi\nkirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan\nsivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:\n\n\"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut\nrengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa\nRichardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan\nselvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny\npalaa takaisin Lontoosta.\"\n\nLydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra\nCollins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui\nrankaisevalla sävyllä:\n\n\"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret\nneitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat\nkirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua\nsuuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin\nsuureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen\nopetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta\nserkkuani.\"\n\nKääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi\nlautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi\njättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen\nvanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta\nkeskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi\njatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut\npitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä\nvastapäätä lautapelin ääreen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nHra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä\noli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli\nkasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä\nhän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja\nyliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan\nseurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen,\nmutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista\nitsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti\npaisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi\njoutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen\nkunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen\nkorkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista\nsielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen\nsekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.\n\nPäästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli\nhänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli\nLongbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä\ntytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen\nsuojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä\n\"murhetta pitää\" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä\nse oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen\npuoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.\n\nHänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä\nnäkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet\noitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti\nnoudattamaan vanhaa ohjesääntöä: \"Päästä on pino alettava\". Huomenissa\nhänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen\njouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun\nja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet\nystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunut _vanhinta_ tytärtään\nuhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin\nolivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen\nsuhteen hänen oli mainittava -- ainakin näin kahdenkesken viitaten --\nettä tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.\n\nHra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin -- ja se\nvaihdos oli pian tehty -- sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta\nuunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin\ntämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.\n\nRva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa\nja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään\nyht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut\ntahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.\n\nLydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki\nsisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa;\nja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan\nkaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa\nyksinäiseen rauhaan.\n\nMatkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan\nihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti\nvastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua\nnuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan\nkaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja\nmusliinikankaita puotien näyteakkunoissa.\n\nMutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän\nnäköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä\nnähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla.\nUpseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri\ntullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään.\nTuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien\nhuomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa\nkadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi\njalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat\nsamaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa\nesittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut\nhänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin.\nSe näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo\nnuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen\nesittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun\nhevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy\nja Bingley tulivat ratsastaen.\n\nNaiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja\nalkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa\nmatkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy\nyhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta\nvilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran\ntämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin\nhahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen\ntumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan.\nTervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo\nkaikki tarkoittikaan?\n\nSeuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota\npientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa\npois.\n\nHrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja\npoistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin\nmokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin\nulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.\n\nRva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä\nvieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä\ntämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin\nhän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka\nveroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen\npuolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.\n\nKittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä\nupseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää\nmiehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea\nolemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että\nkoko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi\nvierailemaan herrasväki Philipsin luo.\n\nKotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja\nWickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä\ntoista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei\nhänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nVanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin\narvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin\nvoitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää\nserkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä\nodotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja\nettä hän oli jo saapunut taloon.\n\nUpseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti\nvastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins\nkävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan\nRosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi\nsaavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä\npaikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia\nloistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään\ntullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen\nkohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita\nkuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja\nemännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan,\nmalttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus\nrupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui.\nHerrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui\nElizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa\nmiestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja\nhienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä,\nkäytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan\nkuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno\nPhilipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.\n\nHra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis\niskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis\nsuvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa -- vaikka aiheena olikin\nvain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi --\nsai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin\npuheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta\nviehättävään keskusteluun.\n\nSellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui\nmitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään\nhänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen\ntarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja\nleivoksia edessään.\n\nKun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei\nsanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään,\njossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat\nhänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä,\nsillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja\nsen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin\nosaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella\nElizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut\ntoivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut\nkaikkein mieluimmin kuulla -- eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei\nrohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli\nhänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian\npuheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja\nsaatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra\nDarcy oli oleskellut siellä.\n\n\"Lähes kuukauden päivät\", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten\njatkaa puheenaihetta lisäsi: \"Olen kuullut, että hän on suuri\ntilanomistaja Derbyshiren puolella.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Wickham, \"hänellä on tosiaankin komea tila.\nVuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan\ntavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä -- sillä minä olen\ntavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien.\"\n\nElizabeth ei voinut salata hämmästystään.\n\n\"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän\ntiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko\nhyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?\"\n\n\"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla\", huudahti Elizabeth\nkiivaasti. \"Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan\nja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen.\"\n\n\"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä _omaa_ mielipidettäni\", sanoi\nWickham. \"Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni\nolla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän\nmielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä -- ja ehkäpä te\nette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te\nolette omaistenne keskuudessa.\"\n\n\"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä\ntalossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta.\nHänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on\nloukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa\narvostelua ette kuule hänestä missään.\"\n\n\"En lainkaan ihmettele\", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, \"ettei\nhän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa\narvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä\nnimenomaan _häneen_ tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle\ntapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa\nsokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se\nnäkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee\nnäyttäytyä.\"\n\n\"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään\nhäntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!\" huudahti Elizabeth.\nWickham pudisteli vain päätään.\n\nKun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: \"Ihmettelen, onko\nhänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin.\"\n\n\"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut\nsanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin\nliittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan.\"\n\n\"Ah, ei -- _minun_ asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän\nhaluaa vältellä minua, täytyy _hänen_ väistyä täältä. Me emme elä\nhyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä,\nmutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on\nminulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko\nmaailmalle -- olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja\nvalitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti\nBennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä,\nja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät\ntuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä\nminua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin\nunhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että\nhän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa.\"\n\nElizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi\ntahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta,\nmutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.\n\nHra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen\nympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen\nkaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen\nosakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.\n\n\"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin\", lisäsi hän, \"oli\npäästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin\nennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja\narvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan\nkutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja\nMerytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto,\nsen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja\nhenkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla _täytyy_ olla\ntointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun\noli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille.\nPappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni -- minut kasvatettiin\nalusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan\nhyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen,\njosta äsken puhelimme.\"\n\n\"Niinkö todellakin?\"\n\n\"Niin -- vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle\njälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko\npatronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti\nkiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin\nkiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni,\nja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka\njoutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies.\"\n\n\"Hyvä isä taivaassa!\" huudahti Elizabeth intoutuen, \"mutta kuinka tuo\nsaattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen\ntestamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?\"\n\n\"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka\nkaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen\ntoivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt\nepäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi\nherra Darcy suvaitsi epäillä -- tahi ainakin hän suvaitsi selittää\nkyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä\nväittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella\nmuulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin\nmenettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva\nvirka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut\nlailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen\nvastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten\nminä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta,\njolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin\ntulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti\nlausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen\npahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme\novat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua.\"\n\n\"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja\nhäväistyksen alaiseksi.\"\n\n\"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin -- mutta ei suinkaan _minun_\ntoimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi\nmyöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta.\"\n\nElizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä\ntämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo\nylevät sanat lausuessaan.\n\n\"Mutta mikähän\", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, -- \"mikä ihmeessä\nolikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan\nsaattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?\"\n\n\"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan -- parhaiten\nvoisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa\nolisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua\nparemmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä\nluullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja\nusein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan.\"\n\n\"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa\n-- vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään\najatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia\nmuita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän\nalentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!\"\n\nHetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: \"Muistan tosiaan hänen kerran\nNetherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja\nleppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä\nluonne!\"\n\n\"_Minä_ en uskalla käydä sitä päättelemään\", virkkoi Wickham, \"sillä\ntuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan.\"\n\nElizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen\nkiihtyneenä: \"Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää\nja lemmikkiä!\" Hän olisi voinut lisätä: \"Ja _sellaista_ hyvännäköistä\nnuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen\nmieltymyksen.\" Mutta hän tyytyi sanomaan: \"Ja lisäksi vielä miestä,\njoka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen\nkanssaan, niinhän te sanoitte?\"\n\n\"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan\nnuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat\nmeillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. _Minun_ isäni\nalkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää\ntuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen\nherra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn\ntilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa --\nläheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän\ntunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni\nkuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun\ntulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan\nyhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin\nosoittaakseen mieltymystään minuun.\"\n\n\"Kuinka merkillistä!\" huudahti Elizabeth. \"Ja kuinka kehnosti nykyisen\nherra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole\ntaivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan.\nJollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri\ntuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä -- sillä\nmitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!\"\n\n\"Merkillistä se todellakin on\", myönsi Wickham, \"sillä totta on, että\nylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut\nhänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa\nvienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen\ntunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa\ntoimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon\nväkevämmät vaistot kuin ylpeys.\"\n\n\"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä\nhyviinkin tekoihin?\"\n\n\"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi\nja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan\nsuurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään\nköyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja _pojan ylpeyttä_, sillä hän on\nhyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on\nmyöskin _veljen_ ylpeyttä, joka saa hänet _jossain_ määrin hellien ja\nhuolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen\nkotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja\nhellimmäksi veljeksi.\"\n\n\"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?\"\n\nWickham pudisti päätään. \"Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi -- jos\nvoisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä;\nmutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen -- hyvin, hyvin ylpeä. Pikku\nlapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja\nminuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit,\njotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle\nmitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja,\nkuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen\nhän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen\nkasvatustaan.\"\n\nMonien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista\ntäytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen\npuheenaiheeseen.\n\n\"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa.\nKuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu\nhyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla\nsellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen\ntoistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?\"\n\n\"En lainkaan.\"\n\n\"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies.\nSyynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn\nominaisuuksista.\"\n\n\"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo\nsuostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio\nseuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän\non aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä\nkoskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias,\noikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties\nherttainenkin -- kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa,\nrikkautta tai kauniita kasvoja.\"\n\nWhistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän\nympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra\nCollinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli\nmenettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään\nhäntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että\nasiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.\n\n\"Tiedän kyllä, hyvä rouva\", hän sanoi, \"että korttipöytään istuessa\ntäytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi -- he he! -- minä\nen ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista\nkolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä\nhuolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on\nminua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta\nsuruilta.\"\n\nHra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia\ntutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja\nkysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De\nBourghin perheen kanssa.\n\n\"Lady Catherine de Bourgh\", vastasi Elizabeth, \"antoi hänelle aivan\näskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra\nCollins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan\nhän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan.\"\n\n\"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne\nDarcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra\nDarcyn täti.\"\n\n\"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan\nLady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla\nhänestä puhuttavankin.\"\n\n\"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas\nperijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton\nkautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi.\"\n\nTämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi\npoloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.\n\n\"Herra Collins\", sanoi hän sitten, \"puhuu erittäin ylistävästi sekä\nLady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä\npiirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen\nkiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva\nitse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen.\"\n\n\"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä\", myönsi\nhra Wickham sydämellisesti. \"En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen,\nmutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen\nkäytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään\nyleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon\nmaineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä\nasemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei\nanna lainkaan perään sisarenpojalleen.\"\n\nElizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että\nsisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen\nkeskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa\ntoisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla\nkysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra\nWickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan\npuheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti.\nElizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät\nkotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä\nollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia\nja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan\nsuunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja\narpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki\nPhilipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli\nnimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei\nhän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nElizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra\nWickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja\nhuolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin\narvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli\nepäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen\ntodenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin\ntylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen\ntunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan\nhyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain\nparasta, hän sanoi:\n\n\"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme\nsaata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän\nvälinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle.\"\n\n\"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä\nhyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko\nsinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän\ntarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?\"\n\n\"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa\nnaurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään\nvaloon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt\nsellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä\noli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on\nvähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi\nmenettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen\nmäärään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!\"\n\n\"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut\nystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt\nsellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän\nmainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra\nDarcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea\ntotuuden.\"\n\n\"On niin vaikeata päätellä mitään -- ja niin tuskastuttavaa. Eihän\ntiedä, mitä oikein ajatella.\"\n\n\"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella.\"\n\nMutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa -- että hra\nBingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan,\ntulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.\n\nNeitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu\ntapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista\nhe olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen\nmieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin\ntanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat\nvieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin\nhyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli\nkulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli\npuuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan\nvälittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain\nmuutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten\nottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta\nkiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan\nveljensä mukanaan.\n\nNetherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen\njäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko\njuhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle\ntyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä\nvahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan\nNetherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja\nElizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan\ntanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya\njäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet\nyksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus\nsellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin\nvakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.\n\n\"Minä olen tyytyväinen\", sanoi hän, \"kun saan käyttää aamupäivät\nopintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa\njoskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on\nvaatimuksensa meidän suhteemme.\"\n\nElizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän\ntiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän\nosanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle\nhengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut\nlaisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa\ntanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine\nde Bourghin taholta.\n\n\"Minä rohkenen voivani uskoa\", vakuutti hra Collins serkulleen, \"ettei\ntuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori\ntilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla\nkellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä\nkäydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin,\nettä kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua\ntanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut\ntämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan\nkäyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi\nensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että\nkaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä\nkäytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan.\"\n\nElizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut\najatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja\nnyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä\nmuukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai\nlykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin\nsuosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa.\nHänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut\nhra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen\nmääräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä\nepätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken\nhämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja _hän_\nse kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä\ntulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja\nomasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli\nhänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth\nantanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää\nmieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän\nsen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nAina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään\nNetherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia\npunatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan,\nettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren\nmiehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja\nterästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan\nrippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta\nsieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo\nkohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli\ntahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan\nhra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut\nasianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta\nantoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään\nkysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko\nyksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä\npalannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:\n\n\"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa\nkiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä\nolevaa herrasmiestä.\"\n\nTuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää\nsiihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen\nalkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan\ntekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti\nsen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei -- kaikki vähäkin Darcylle\nosoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia\nkohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa\nja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt\npeittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea\npuolueellisuus harmitti häntä.\n\nMutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja\nvaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen\nvirkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa\nja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon\npäiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota,\nalistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta\nnuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan\nhälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra\nCollins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä\nkohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä\naivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja\nkurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen.\nPäästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta\nhuojennusta.\n\nSeuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen\nhaavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla,\nettä tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi\nCharlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa;\nmutta tällöin -- oi kauhua -- ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy\nhänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä\ntyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön\npoistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen,\nja Charlotte koetti lohdutella häntä.\n\n\"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin.\"\n\n\"Siitä taivas varjelkoon! _Sepä_ vasta pahin onnettomuus olisikin!\nMieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle\nsellaista kurjuutta.\"\n\nKun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte\nkuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri\nja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä\nepämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa\nrikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi\nDarcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta\nkunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi;\nsamaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He\ntanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja\nsiihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi\narvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä\npakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän\nhuomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi\njälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth\nteki uuden yrityksen sanoen:\n\n\"Luulisin, että nyt on _teidän_ vuoronne puhella, herra Darcy. Minä\npuhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain\nhuoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta.\"\n\nDarcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi\nhänen sanovan.\n\n\"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties\nvoinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin\nyleiset; mutta _nyt_ meidän todella täytyy jo vaieta.\"\n\n\"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?\"\n\n\"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari\nkeskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen\nvastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu\njärjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se\n_jollekin_ kävisi raskauttavaksi.\"\n\n\"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko\nkeventää minun raskasta taakkaani?\"\n\n\"Molempia\", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, \"sillä olen\nhuomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin\nsamanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei\nmeillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää\nkoko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena.\"\n\n\"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma\", sanoi\nDarcy. \"Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä\npäättelemään. _Teidän_ mielestänne se epäilemättä on uskollinen\nmuotokuva minusta.\"\n\n\"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani.\"\n\nDarcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen\nvuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta,\noliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin.\nElizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän\nlisäsi: \"Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden\ntuttavan.\"\n\nHänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi\nylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään\nkyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan.\nVihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:\n\n\"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että\nhänen on helppo _hankkia_ itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen\nonnistuu _säilyttää_ niitä, se lienee vähemmän varmaa.\"\n\n\"Hänellä on ollut kova onni kadottaa _teidän_ ystävyytenne\", vastasi\nElizabeth terävästi, \"ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko\nelämänsä ajan.\"\n\nDarcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa\npuheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän\nohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle\npuolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen\nhovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että\ntanssitoveristaan.\n\n\"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän\nveroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette\nensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla\nsanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä\nhartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää\nnäytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa,\nkallis Eliza neitini\" -- tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja\nBingleyhin päin. \"Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan\nherra Darcyyn; -- mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas\nherrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään\nhurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka\nkirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen.\"\n\nHänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta\nSir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen\nkipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana\nBingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin\npian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen\nhartioitaan:\n\n\"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi\npuhelimme.\"\n\n\"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut\ntässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän\ntoisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta\nyrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan,\nmitä me vielä osaisimme keksiä.\"\n\n\"Mitä te ajattelette esimerkiksi -- lukemisesta?\"\n\n\"Lukemisesta -- oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme\nkoskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein.\"\n\n\"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita,\nniin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla\nerilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista.\"\n\n\"Ei -- minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on\nsilloin aina täynnä kaikkea muuta.\"\n\n\"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan\najatuksianne -- niinkö?\" kysyi Darcy hiukan epäillen.\n\n\"Niin kaiketi\", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein\nmitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat\ntoisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: \"Minä\nmuistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan\nkykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; -- että kun teissä kerran on\nsynnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä\nkohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti\npainostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä\nsynnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin.\"\n\n\"Sitä kaiketi tarkoitin\", vastasi Darcy vakavasti.\n\n\"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean\nennakkoluulon vaikutuksesta?\"\n\n\"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu.\"\n\n\"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele\nmielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja\nosata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan.\"\n\n\"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan\ntähtäätte?\"\n\n\"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa _teidän_ luonteestanne\", sanoi\nElizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. \"Minä\nkoettelen selittää sitä itselleni.\"\n\n\"Entä mihin tulokseen olette tullut?\"\n\nTyttö pudisti päätään. \"En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä\nkuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä,\nettä joudun aivan ymmälle.\"\n\n\"Voin helposti uskoa\", sanoi Darcy vakavasti, \"että minusta saadut\nkäsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti\nBennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska\non syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan.\"\n\n\"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää\nkoskaan tulekaan siihen tilaisuutta.\"\n\n\"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa\nteitä\", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja\nhe jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä\nvaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä;\nsillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth\nBennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän\nkaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin\nerääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.\n\nElizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli\nhänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:\n\n\"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza -- tehän kuulutte olevan aivan\nihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki\ntuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo\nnuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra\nDarcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne\nkuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan\nkaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä\ntulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi\nmenetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta;\npäinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä\nkohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin\nhäntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun\nyksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi\nmoittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla\nmainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen,\nkun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin\nveljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien\nmukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla\nkoko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen\npuoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette\nhuomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin\nhalpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan.\"\n\n\"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama\nasia\", kivahti Elizabeth ärtyneesti; \"sillä en ole kuullut teidän\nvoivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä\nvainajan pehtorin poika, ja _sen_ seikan hän ilmoitti itsekin minulle,\nsen vakuutan teille.\"\n\n\"Anteeksi sitten\", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan.\n\"Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en\nsillä tarkoittanut mitään pahaa.\"\n\n\"Kerrassaan röyhkeä ihminen!\" harmitteli Elizabeth itsekseen. \"Etkä\nsinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja\nminun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat\ntahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi\nDarcyn ilkeydeltä.\" Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka\noli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra\nBingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen\nonnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen\nolevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi\nkaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän\nvihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen\niloon.\n\n\"Aioin tiedustaa sinulta\", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä\nsäteilevästi kuin sisarensa, \"mitä olet kuullut herra Wickhamin\nsuhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään\nkohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat\nolla varma minun anteeksiannostani.\"\n\n\"Ei\", vastasi Jane, \"en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun\nmieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko\njuttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata\nherra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä\nkelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin\nvakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta\npaljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua\nsurettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra\nWickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että\nhän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra\nDarcyn kunnioituksen.\"\n\n\"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?\"\n\n\"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa.\"\n\n\"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden\nperusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi\ntuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä.\"\n\n\"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra\nDarcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se\npaikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan _ehdollisesti_.\"\n\n\"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä\", sanoi Elizabeth\nharmistuneena, \"mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi\nhänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin\nlämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko\nasiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin\nsallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä\nsamanlaisena kuin tähänkin asti.\"\n\nHän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille\nmieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli\nkerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin\nnähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän\nseuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin\npariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen\näskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi\nsuurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja\nliikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän\nkeksinnön.\n\n\"Tiedättekös mitä\", hän huudahti, \"vallan erinomaisen onnekas sattuma\ntoi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin\ntilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä\nmainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa\nemännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin\nLady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan\nkaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä\nseurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen --\nehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle\nonnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin\nkäydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis\ntehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle\nanteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun\ntäydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä\npuolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?\"\n\n\"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?\"[17]\n\n\"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole\nsitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen\nsisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen\narmonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa.\"\n\nElizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta\najatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi\nhänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana\ntyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden\ntekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen\nvälttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan\nylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään\npäättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja\nsaatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:\n\n\"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän\nerinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse\npystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri,\nvoinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen\nmaallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun\nedelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka\nantaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein\nkorkeimmalla arvoluokalla on -- edellyttäen, että hän samalla visusti\nvaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia\nminun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä\nsen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia\nasianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän\nneuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja\nohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan\ntässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni\nparemmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän\nkaltaisen kokemattoman nuoren neidon.\"\n\nSyvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn\nkimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata\nDarcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän\njuhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei\nkuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä\narvata hänen toistelevan: \"nöyrin anteeksipyyntöni\", \"syvin\nkunnioitukseni\", \"Hunsford\" ja \"Lady Catherine de Bourgh.\" Catherinea\nharmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen\nedessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja\nkun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän\nylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä\nollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan\ntoisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja\nkäänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin\nluo.\n\n\"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon\", vakuutti\nhän tälle. \"Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun\nhuomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa\nimartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen\ntarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan\narvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti\nsanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen.\"\n\nKaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan\nsisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän\nkuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä\nsamassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen\nperustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä\najatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa\nruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset\nnäyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti\nvälttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian\nsuorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni\nsatutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli\nharmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen\n(se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin\nemännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut\nkoko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä\nnuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja\nmitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille\ntyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen\ntoisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että\nonnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt.\nHän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille\nyhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi\nhyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.\n\nTurhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa\nhäntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä\nitsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä\nistuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki\nsellaiset viittailut.\n\n\"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä\nmiehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan\nniin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo.\"\n\n\"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi\nsiitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras\nystävä?\"\n\nMikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa\nasiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna\nei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut\nolla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys\nosoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti\nvälttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen\ntarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua.\nHalveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta\nvakavaksi päättäväisyydeksi.\n\nVihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas,\njoka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon\nhänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa\nhuomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin\nelämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh -- ei kauaksi!\nIllallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että\nsaataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan,\nettä Mary -- sangen vähän suostuttelun jälkeen -- varustautui\nnoudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät\nyskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro\nkaikelle -- tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla\ntyöllä hankittua taitoaan -- ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth\ntuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi\nvallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun\nloputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia\nkättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla\nuuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan\nvoimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen\nteeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen\nnähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin\njoutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn\nkanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä\nmerkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn -- tämän kasvoilla oli\nedelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme.\nEpätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen\nkatseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan.\nHra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa\npäähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:\n\n\"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.\nSalli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan.\"\n\nMary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin\nhermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen\nsekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa -- yllyttäisi Maryn joko\njatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät\ntoisetkin puhelemaan laulusta -- hra Collins kaikkein äänekkäimmin.\n\n\"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä\", aloitti tämä\nkunnon mies, \"niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa\nlaulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin\nsopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan\ntahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa\nveisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä\nedesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon\najateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava\nkymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä\nliian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten\nhänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin\nhänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin\nylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa\nmahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle\nkutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja\nhuomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä\nhänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden\nmielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä\nseikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani\nvoin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa\nolen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani\nsukulaisillekin.\" Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti\npuheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui\nhalki koko salin.\n\nMonet tuijottivat häneen ällistyneinä -- monet hymyilivät; mutta\nenimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa\nkuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista\nviisautta ja hyvää esiintymistaitoa.\n\nElizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa\nenää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan\nei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen\nviereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan,\nmutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että\nhänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa\nvalossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja\nhuomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä\nkanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden\nsuopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään\nHunsfordissa.\n\nLongbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä\nalati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään\nrunsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti\nainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen\nsisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra\nCollins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta\nkuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra\nBingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä\ntoisista.\n\nKun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa\nkohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen\nyleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä\nLongbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis\nLontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin\npäiviksi.\n\nKotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti\nhääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän\nnäki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin\naivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei\nsamassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista\nlapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin\nhyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan\nonneen.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nSeuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti\nkosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana,\nsillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut\npäätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan\nkohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista\ntytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:\n\n\"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta\ntyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen\nkanssaan tämän aamupäivän kuluessa?\"\n\nEnnenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen,\nehätti äiti väliin:\n\n\"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy\ntulee hyvin onnelliseksi -- tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole\nmitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa.\"\nJa haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun\nElizabeth parahti:\n\n\"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin\ntäytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään\nsellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden\nitse pois.\"\n\n\"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt\nistut.\" Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja\nhuolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti:\n\"Lizzy, _minä vaadin_, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on\nsinulle puhuttavana.\"\n\nElizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään\nhetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin\nolla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin\nsuinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata\nharmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat\nhävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:\n\n\"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän\nujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne,\npäinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun\nsilmissäni näyttänyt vähemmän armaalta _ilman_ tuota pientä\nvastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo\nedeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen\nhaasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta\naivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin\nmieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut\nsiksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun\nastuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni.\nMutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa,\nlienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään\naviosäätyyn -- ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen\nvalitsemaan itselleni vaimoa.\"\n\nAjatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi\npäästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth\nhillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan\nennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:\n\n\"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja\nkohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies --\nkuten minä -- esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan;\ntoiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa\nmäärässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi -- jonka\nsyyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.-- on sen\njalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on\nonni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut --\npyytämättä! -- lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä\nsamana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista -- kahden\npelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia\npelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia\nneiti de Bourghin jalkain alle -- hän sanoi: 'Herra Collins, teidän\npitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää\nvalintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä\n_minun_ vuokseni ja _itsenne_ vuoksi; sellainen toimellinen ja\nhyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee\nhoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun\nneuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja\nkohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä\ntervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten\nsuinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja\nhyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun\nvallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että\nhänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun\nkuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin\nolevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se\nsyvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja\nasemaansa kohtaan. -- Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä\najatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi\ntänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona\npaljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu\non se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne\nkuoleman jälkeen, -- jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! -- en\nkatsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta,\njotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se\nmurheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin,\ntaivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut\nminun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni,\nja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan\nvähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta\nlisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata\nkiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne\nvaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata\nodottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne\nlankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt\nkasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte\nodottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään\nsuuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan\nminun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi.\"\n\nNyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas\nsanatulva.\n\n\"Te olette liian hätäinen, hyvä herra\", hän huudahti. \"Tehän unhotatte,\netten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun\ntehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin\nkiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella\nitseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton\nvastata siihen muuten kuin kieltäytymällä.\"\n\n\"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa\", vastasi hra Collins ja\nhuiskautti anteeksiantavasti kättänsä, \"että nuorten neitosten tapana\non ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan,\njonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että\nvälistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin\nkerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut\nsiitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut\nonnellisimmaksi kaikista aviomiehistä.\"\n\n\"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni\", kivahti Elizabeth; \"teidän\ntoivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä\nniin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin\nnuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka\nuskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun\nhylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä\n_minua_ onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen\nmaailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä _teidät_ onnelliseksi. Ei --\njos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen\nvakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi\nsiihen tehtävään.\"\n\n\"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin...\"\naloitti hra Collins hyvin vakavasti; -- \"mutta ei, minä en voi\nkuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan\nvähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla\nrauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia\ntavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän\nkainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista\nrakastettavista puolistanne.\"\n\n\"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on\naivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta\ntässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea\nonnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua\nteiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua,\nniin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset\nvaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä\nomallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän\nperinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja\nlopullisesti selvitettynä.\" Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth\naikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen\ntielleen ja lausui:\n\n\"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän\npuheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman\nvastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että\nnytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä\ntiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa\ntulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut,\nonkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin\nsopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle.\"\n\n\"Toden totta, herra Collins\", kivahti Elizabeth jokseenkin\ntuittuisesti, \"te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä\ntähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin\nenpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella\nkäsittäisitte sen kielloksi.\"\n\n\"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä,\nettä hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi\nja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni\ntähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: -- Minä en voi saada\npäähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan\nteidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi\nolla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja\nvarallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja\nsukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka\nkorkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän\nvielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne\nhuolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään\nyhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat\nvalitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä\ntekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset\nviehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella\nminun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt\ntarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset\nvanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään,\nmyöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen.\"\n\nNoin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää\nkeksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos\nhuoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen\nkosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain\nimartelevaksi rohkaisuksi.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nHra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa\nonnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen\nkuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli\nnähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita\nylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin\nsanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun\nläheisemmän sukulaisuutensa johdosta.\n\nHra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja\nmaksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle\nanopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin\nlupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli\nhänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.\n\nTuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut\niloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän\nkiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei\nuskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin,\neikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.\n\n\"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins\", hän lisäsi, \"että\nLizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan\najatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa\netuaan; mutta minä totisesti _panen_ hänet arvaamaan sen.\"\n\n\"Mutta kuulkaapas, rouvaseni -- suokaa anteeksi, että keskeytän\nteidät\", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä -- \"mutta jos hän\ntodella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä,\nonko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle\nmiehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi.\nJos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun\nkosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä\nmoisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule\nenentämään kotionnea minun talossani.\"\n\n\"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin\", sanoi rva Bennet\ntäydellä todella säikähtyneenä. \"Lizzy on itsepäinen ainoastaan\ntällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja\nmukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt\nsuoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me\nyhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan.\"\n\nAntamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon\nja huusi tälle jo kynnykseltä:\n\n\"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki\nkuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy\nherra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän\nikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi\nmuuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä.\"\n\nHra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi\nsisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin\nkasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei\nnäyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.\n\n\"En voi laisinkaan käsittää sinua\", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli\nläähättäen esittänyt ilmoituksensa. \"Mistä ihmeestä sinä oikein\npuhelet?\"\n\n\"Oh, -- herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän\nhuoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli\nLizzyä.\"\n\n\"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan\ntoivottomalta jutulta.\"\n\n\"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit\nhäntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi.\"\n\n\"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni.\"\n\nRva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin\nkutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.\n\n\"Tulehan tänne, lapseni\", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui\nsisään. \"Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian\nvuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt\nsinulle naimatarjouksen. Onko se totta?\" -- Elizabeth myönsi sen\ntodeksi. -- \"No niin -- ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?\"\n\n\"Niin olen, isä.\"\n\n\"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut\nsiihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?\"\n\n\"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla.\"\n\n\"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth.\nTästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle\nvanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos _et_ mene\nnaimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua\nedessäni, jos _menet_ naimisiin hänen kanssaan.\"\n\nElizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista\nalkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella\nitselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli\nilmeisesti pettynyt.\n\n\"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä,\nBennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa\ntaipumaan.\"\n\n\"Rakkahani\", vastasi hänen puolisonsa, \"minulla on pari pientä\nmielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun\nvapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi,\nettä sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen\niloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin\nsuinkin.\"\n\nMutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen\nmiehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua\nElizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen\nhäntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja\nmukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla\npuuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset\nväliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi.\nMutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän\njärkähtämättä päätöksessään.\n\nTällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa\nonneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään\ntavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja\nvaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset\naiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin\nansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään\njokseenkin välinpitämätöntä naamaa.\n\nPerheen täten -- kuvaannollisesti puhuen -- seistessä päälaellaan\nsattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet\neteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen\nkätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: \"Olipa\nhauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä\nsinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on\nkosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä.\"\n\nCharlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat\nuutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet\nistui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja\nmyötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen\nilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen.\n\"Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas\", lisäsi huolestunut\näiti alakuloisesti, \"sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan\nei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä\nsäästetä hermojani lainkaan.\"\n\nCharlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja\nElizabeth saapuivat yhdessä sisään.\n\n\"Kas, siinä hän nyt tulee\", huudahti rva Bennet, \"ja näyttää niin\nvälinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan\nhän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti\nhärkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset,\nniin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei\nenää ole? _Minä_ en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä\nen sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen\ntiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten\ntahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion\npitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille?\nEikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii\nhermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään\npuhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin!\nMutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään\nvaivojaan, häntä ei kukaan sääli.\"\n\nHänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta,\ntietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät\nrouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään\nkeskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä\nja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti\näiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:\n\n\"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra\nCollinsin ja minun vähän jutella keskenämme.\"\n\nElizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat\nhäntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken\nminkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus,\njoka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja\nsitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään\nvaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet\naloitti keskustelun:\n\n\"Ah, herra Collins!...\"\n\n\"Rakas arvoisa rouvani\", keskeytti hyljätty kosija hänet, \"pyydän, että\nvaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana\", hän\njatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, \"että kävisin\nmoittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus\nalistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi\nvälttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun\nnuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa\nolevani; -- lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä\naivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että\nolen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan\ntodellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä\nolen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta\nsilloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet,\nmutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän\nsilmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään\nmuotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne\nkohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin\nharjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut\nkäyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun\ntyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja\nkasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen\nvarmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille.\nItselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää\nsilmällä arvoisan perheenne etua; ja jos _minun_ käyttäytymisessäni on\nollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle\nanteeksi.\"\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nJupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa,\nja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien\npistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin _hän_ ei\nilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä\nedes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla\nkäytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa\nhän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti\nLucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli\nkuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä\nhyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi\nkaikelta huomiolta.\n\nSeuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen\neikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä.\nElizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi\nvierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin\nsuunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina,\nja lauantaina hän aikoi lähteäkin.\n\nAamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin\ntiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä\ntapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin\ntanssiaisista. Hra Wickham _oli_ palannut, itse asiassa hän sattui\nyhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo,\nmissä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman\nmielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin\nyksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut\nvapaaehtoinen.\n\n\"Mitä lähemmäksi juhla joutui\", hän sanoi, \"sitä selkeämmin rupesin\ntuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya.\nOleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä\nolisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia,\njotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni.\"\n\nElizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään;\nja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen\nkohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat\nneitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin\nrinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä\nkohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se\ntyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan\nesitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.\n\nKohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli\nNetherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni\nja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa,\njoustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti\nmuuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi\njoidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen\nja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa\nosaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista\nsisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella\nhra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet,\nsai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua\nyhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:\n\n\"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt\nminua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt\nNetherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne\ntakaisin. Kuulehan mitä hän sanoo.\"\n\nHän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri\npäättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat\nennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa\nGrosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: \"Enpä voi\nväittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle\nmuuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni;\nmutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen\nyhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme\nlievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä\nluotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään\ntoivomustani.\" Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli\nepäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta\nvaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut\naihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen\npikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään\npalaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen\nnähden.\n\nMutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.\n\n\"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa\nasiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme\nvarmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan\nLontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka\nvuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei\ntarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet\ntuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin\nhalusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme,\nmutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista\njoulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne\nsuinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin\nkadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta.\"\n\n\"Käyhän tästä selvästi ilmi\", lisäsi Jane suruissaan, \"että herra\nBingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena.\"\n\n\"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi\nsitä.\"\n\n\"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma\npäätöksensä -- onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä\n_kaikkea_. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti\ntekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään.\" Ja hän luki\nedelleen väräjävin äänin:\n\n\"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta\npuhuakseni, me _kaikkikin_ olemme miltei yhtä kärsimättömät siinä\nsuhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi\nvertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa\nnaistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen\ntoivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä\nläheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle\nmitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä\ntäältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo\nennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta\nseurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa\nkotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä\nhartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus\njohtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan\nminkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis\npuolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko\nsiis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen\ntoteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?\"\n\n\"Mitä sinä _tästä_ sanot, rakas Lizzy?\" kysyi Jane. \"Eikö kaikki ole\nsanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei\nCaroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu\nveljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on\naavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo\ntässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko\nmitään muuta päätelläkään?\"\n\n\"Miksi ei voisi; minä ainakin ajattelen aivan toisin. Tahdotko kuulla?\"\n\n\"Mitä hartaimmin!\"\n\n\"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä\nrakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä\nmielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä\nniin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa\nveljensä mielen käännetyksi pois sinusta.\"\n\nJane pudisti päätään.\n\n\"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt\nteidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan;\nei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää\nhän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut\nherra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta\njuttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat\nkelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi\nnaittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden\nsisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse\npääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin\nJane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi\nsinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya;\nnähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina.\"\n\n\"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä\", vastasi\nJane, \"niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja\nminun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun\nperustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja\nminun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan.\"\n\n\"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska\net kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että\nhän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet\nsiten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun\ntarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään.\"\n\n\"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua\nrakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen\nkiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?\"\n\n\"Se sinun on itsesi ratkaistava\", sanoi Elizabeth. \"Jos sinä kypsästi\nasiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on\nparempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla\nonnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin\nantamaan hänelle rukkaset.\"\n\n\"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?\" sanoi Jane ja hymyili\nheikosti. \"Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi,\nvaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni.\"\n\n\"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti\nsäälitellä sinua.\"\n\n\"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena --\nsilloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat\nmuuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa.\"\n\nMutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä\nse tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut\nhetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra\nBingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.\n\nHän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa\nmuodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa\ntulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti\nkärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella\nitsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin\nNetherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.\n\nSisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin\nainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä\nlainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn\njohdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta\nsiunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin\npäivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli\ntulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa\ntätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla,\nettä hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle\nLongbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nBennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli\nCharlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin\nhaastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. \"Sinä\npidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka\", sanoi hän,\n\"ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan\".\nCharlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille\nhyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta\nystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön.\nHerttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti\nystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan -- hän\nnäet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla\nkohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan\npuhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että\nhän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki\nolisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut\nlähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi\nritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat\ntämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja\nkiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen.\nHra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa\nrukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän\ntahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse\noli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin\nvastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän\nasteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan\ntulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä\nrakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.\n\nNiin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti\nsuinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi\ntyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti\nonnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja\nhetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja\nhänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä\nkysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti\nollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.\n\nSir William ja Lady Lucas olivat kerkeät antamaan siunauksensa\nsolmitulle liitolle. Hra Collinsin nykyiset olosuhteet tekivät hänestä\nmieluisan puolison heidän tyttärelleen, jolle he suuren lapsiparvensa\nvuoksi voivat antaa jokseenkin pienet myötäjäiset. Lady Lucas rupesi\nmielessään punnitsemaan suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen\nhra Bennetille suotujen elinvuosien pituutta; ja Sir William lausui\nhyvin päättäväisesti mielipiteenään, että peripä hra Collins\nLongbournin tai oli perimättä, niin joka tapauksessa oli suotava, että\nhän nuorikkoineen kävisi kohta häiden jälkeen esittäytymässä\nkuningashovissa.\n\nKoko perhe oli hyvin iloissaan onnellisesta tapahtumasta. Nuoremmat\ntyttäret toivoivat tämän johdosta pääsevänsä mukaan seuraelämään vuotta\ntai paria aikaisemmin kuin muuten olisivat päässeet; ja pojat tunsivat\nhuojennusta, kun ei enää ollut pelkoa, että Charlotte jäisi vanhaksi\npiiaksi. Charlotte itse oli levollinen ja tyytyväinen. Hän oli\nsaavuttanut päämääränsä, ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä sitä. Hra\nCollins ei tosin ollut mikään erittäin älykäs eikä miellyttävä mies;\nhänen seuranpitonsa oli väsyttävä, ja hänen kiintymyksensä morsiameensa\ntäytyi olla itseluulottelua. Mutta sittenkin oli Charlotte saanut\nitselleen sulhasen, mikä oli pääasia. Panematta erityisen suurta\narvoa miehiin ylipäänsä hän oli aina pitänyt avioliittoa elämänsä\npäämääränä; mitäpä muuta turvaa hyvin kasvatetulla, mutta\nvähävaraisella nuorella naisella olikaan säästyäkseen näkemästä pahoja\npäiviä? Tähän turvasatamaan hän nyt oli pääsemäisillään, ja\nseitsemänkolmattavuotiaaksi ennättänyt tyttö, joka ei ole erityisen\nkaunis, voi tällöin kiitellä hyvää onneaan. Ikävintä muuten mieluisessa\njutussa oli kertoa siitä Elizabeth Bennetille, jonka ystävyyteen hän\npani enemmän arvoa kuin yhdenkään toisen ihmisen. Elizabeth tietysti\nihmettelisi asiainkäännettä, ehkäpä moittisikin häntä; ja vaikka\nCharlotten päätös olikin järkähtämätön, koskisi toisen paheksuminen\nkipeästi hänen tunteisiinsa. Hän päätti ilmoittaa asiasta itse,\nennenkuin kukaan pääsisi kääntelemään sitä, ja vannotti senvuoksi hra\nCollinsia vaikenemaan siitä visusti Longbourniin palattuaan. Sulhanen\nantoikin tietysti vaitiololupauksen, vaikka tiesi sen pitämisen käyvän\nhänelle vaikeaksi; sillä hänen pitkä poissaolonsa aiheuttaisi\nluonnollisesti kyselyjä, joihin hänen oli tukala vastata ilmaisematta\nasianlaitaa; samalla se vaati häneltä suurta itsekieltäytymystä, sillä\nhänen teki mieli pöyhkeillä hyvällä onnellaan sen perheen keskuudessa,\njossa hän oli vastikään saanut rukkaset.\n\nKoska hänen oli lähdettävä matkalle varhain seuraavana aamuna, lausui\nhän talonväelle jäähyväiset jo illalla, kun naiset nousivat pöydästä\npoistuakseen makuusuojiinsa. Rva Bennet toivotti hänet erittäin\nsydämellisin sanoin uudelleen tervetulleeksi Longbourniin, milloin hän\nmuilta toimiltaan suinkin pääsi tulemaan.\n\n\"Rakas arvoisa rouvani\", vastasi vieras, \"tämä kutsunne on minulle\nerittäin mieluinen, sillä suoraan sanoen odotinkin sitä; ja olkaa\nvarma, että tulen käyttämään sitä hyväkseni niin pian kuin minulle vain\non mahdollista.\"\n\nKaikki olivat ällistyksissään; ja hra Bennet, joka ei lainkaan toivonut\nvierastaan niin pian palaavaksi, huomautti:\n\n\"Mutta luuletteko Lady Catherinen siihen suostuvan, hyvä herra? Teidän\nolisi mielestäni parempi laiminlyödä sukulaisianne kuin pahoittaa\npalkanmaksajanne mieltä.\"\n\n\"Rakas arvoisa isäntäni\", vastasi hra Collins, \"olen hyvin\nkiitollinen teidän huolenpidostanne minun hyvistä suhteistani hänen\njalosukuisuuteensa; mutta saatte olla varma, etten aiokaan ottaa niin\npainokasta askelta ilman hänen nimenomaista suostumustaan.\"\n\n\"Ette voi mitenkään olla liiaksi varovainen. Olkaa kernaammin\nvälittämättä kaikesta muusta kuin hänen epäsuosiostaan; ja jos vain\nhuomaatte herättävänne sitä palaamalla tänne takaisin, niin pysykää\nkaikin mokomin kotona ja rauhoittakaa mieltänne sillä tiedolla, että me\nainakaan emme loukkaannu poisjäämisestänne.\"\n\n\"Rakas serkkuni, olen erinomaisen kiitollinen niin liikuttavasta\nhuolenpidostanne minun asioistani; ja olkaa varma, että pian saatte\nminulta kirjeen, jossa seikkaperäisemmin kiitän sekä tästä että\nkaikesta muusta vierasvaraisuudestanne, jota olen saanut nauttia täällä\nHertfordshiressä. Mitä kaunoisiin serkkuihini tulee, niin -- vaikka\npoissaoloni täältä ei tulekaan pitkäaikaiseksi -- pyydän nyt toivottaa\nheille terveyttä ja onnea, suinkaan sulkematta toivotuksestani\nElizabeth serkkuakaan.\"\n\nSamanlaisten kohteliaisuuksien jatkuessa naiset vetäytyivät omalle\npuolelleen, kaikki yhtä ihmeissään vieraan odottamattomasta\npalaamisesta. Rva Bennet halusi mieluusti käsittää asian siten, että\nhra Collins aikoi kohdistaa huomaavaisuutensa johonkin hänen\nnuoremmista tyttäristään, jolloin Maryn tuli astua vuoroon. Tämä\nneitonen muutenkin arvosteli kosijan persoonallisia ominaisuuksia\nparemmin kuin muut sisarensa; hänen vakavat mielipiteensä ja jyrkkä\nkatsantokantansa miellyttivät oppinutta impeä, ja vaikka hän ei\nsuinkaan ollut sellainen älypää kuin Mary itse, arveli tämä, että hra\nCollinsista voisi hänen vertaisensa elämäntoverin rinnalla tulla\nmieluinenkin aviomies. Mutta seuraavana aamuna surkastutti kylmä halla\nkaikki nämä hennot toivon oraat. Nti Lucas saapui näet kohta aamiaisen\njälkeen Longbourniin ja uskoi yksityisessä keskustelussa Elizabethille\neilisiltaisen onnensa.\n\nElizabethin päähän oli tosin viime päivinä kerran tai pari pälkähtänyt,\nettä hra Collins oli saattanut kuvitella rakastuneensa hänen\nystävättäreensä; mutta että Charlotte itse olisi käynyt rohkaisemaan\ntuota kömpelöä kosijaa, sitä hän ei ollut osannut uskoakaan; ja hänen\nyllätyksensä kuulemastaan uutisesta oli senvuoksi niin suuri, ettei hän\nvoinut pidättyä huudahtamasta:\n\n\"Sinäkö kihloissa herra Collinsin kanssa, Charlotte? Se on mahdotonta.\nÄlä uskottele minulle päättömiä.\"\n\nNeiti Lucasin tasainen maltti, millä hän oli kertonut uutisensa,\njärkähti vähän sellaisesta moitteesta; mutta naisellinen itsetunto\nterästi hänet kohta, niin että hän kykeni vastaamaan kylmäverisesti:\n\n\"Miksi sinä siitä niin suuresti hämmästyt, rakas Eliza? Onko sinusta\nsitten niin uskomaton asia, että herra Collins pystyy saavuttamaan\njonkun toisen naisen arvonantoa, vaikka hänellä ei ole ollutkaan onnea\nsinun silmissäsi?\"\n\nElizabeth oli jo ennättänyt tointua ensi hämmästyksestään, niin että\nhän kykeni tahtoaan terästäen toivottamaan morsiamelle parahinta onnea\nja sanoi iloitsevansa, että he täten tulivat tavallaan sukuun\nkeskenään.\n\n\"Minä ymmärrän kyllä hyvin sinun tunteesi\", sanoi Charlotte. \"Sinun\ntäytyy olla suuresti ihmeissäsi siitä, että herra Collins joutui jo\nniin pian sinulta rukkaset saatuaan kosimaan minua. Mutta kun olet\nennättänyt tarkemmin ajatella asiaa, niin toivon, että tulet olemaan\ntyytyväinen tällaiseen asiainmenoon. Tiedäthän, etten minä ole\nvähimmässäkään määrässä romanttinen ihminen, enkä ole sitä koskaan\nollutkaan. Minä haluan ainoastaan saada mukavan olon ja hauskan kodin;\nja ottaen lukuun herra Collinsin luonteenlaadun, elämänaseman ja hyvät\ntuttavuussuhteet luulen voivani olla varma, että tulen hänen kanssaan\nolemaan ainakin yhtä onnellinen kuin useimmat muut naiset voivat\nitsestään vakuuttaa naimisiin mennessään.\"\n\nElizabeth vastasi levollisesti \"epäilemättä\", ja lyhyen piinallisen\näänettömyyden jälkeen he palasivat muun perheen pariin. Charlotte ei\nenää viipynyt kauan, ja Elizabeth jäi mietiskelemään äsken kuulemaansa\nja kokemaansa. Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni levollisesti\nsulattamaan tuon merkillisen kihlausjutun. Se seikka, että hra Collins\nkykeni kosimaan kahta tyttöä kolmen päivän kuluessa, ei merkinnyt\nmitään sen tosiasian rinnalla, että hänet lopultakin oli hyväksytty\nsulhaseksi. Elizabeth oli kyllä aina tiennyt, että Charlotte katseli\nelämää ja nimenomaan avioliittoa vähän toiselta kannalta kuin hän;\nmutta hän ei olisi arvannut pitää mahdollisena, että ystävätär täyden\ntoden eteen tullessa mieluummin uhrasi kaikki paremmat persoonalliset\ntunteensa aineellisten seikkojen vuoksi. Charlotte Lucas hra Collinsin\nvaimona -- se oli mitä nöyryyttävin kuva!\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nElizabeth istui äitinsä ja sisarustensa parissa yhäti mietiskellen\näsken kuulemaansa ja arvaillen, oliko hänellä oikeutta kertoa siitä\ntoisille, kun Sir William itse saapui vieraisiin, ilmeisesti tyttärensä\nlähettämänä ilmoittamaan kihlauksesta. Monin onnitteluin naapureille ja\nomalle perheelleen alkavasta sukulaissuhteesta hän purki kuuluviin\nuutisensa hyvin ällistyneelle ja epäuskoiselle kuulijapiirille.\nSuuremmalla suoravaisuudella kuin kohteliaisuudella rva Bennet väitti\noitis, että hän oli tykkänään erehtynyt; ja aina ajattelematon ja\nmonesti kerkeäpuheinen Lydia huudahti meluavasti:\n\n\"Herra isä sentään! Kuinka te saatatte tuollaista palturia meille\nsyöttää, Sir William? Ettekö tiedä, että herra Collins kosi meidän\nLizzyä?\"\n\nTarvittiin todellakin hovilaisen järkkymätön mielenmaltti ja levollinen\nkohteliaisuus, jotta Sir William kykeni ylevästi hymyillen sulattamaan\nnaisten kiivaat vastaväitteet ja yhä vakuuttamaan tuomansa uutisen\ntodenperäisyyttä.\n\nElizabeth tunsi tarvetta vapauttaa vieras tästä tukalasta tilanteesta\nja kävi sen vuoksi vahvistamaan hänen kertomustaan, mainiten jo\nkuulleensa asiasta Charlottelta itseltään; ja hänen onnistui vaimentaa\näitinsä ja nuorempain sisartensa soraäänet lausumalla Sir Williamille\ntotiset onnittelunsa (joihin Janekin yhtyi) kihlauksen johdosta,\nperustellen niitä vetoamalla hra Collinsin mainioon luonnonlaatuun ja\nHunsfordin läheisyyteen Lontoosta ja sen hovista.\n\nRva Bennet oli kuulemastaan uutisesta liiaksi hämmentynyt kyetäkseen\npaljonkaan puhumaan Sir Williamin vierailun aikana; mutta kohta kun ovi\noli sulkeutunut tämän takana, purkautuivat hänen tunteensa rajusti\nilmoille. Ensiksikin hän väitti, että koko juttu oli perätöntä\nhölynpölyä; toiseksi hän vakuutti olevansa vallan varma siitä, että hra\nCollinsille oli viritetty kavala ansa; kolmanneksi, että nuoresta\nparista ei ikinä tulisi onnellisia; ja neljänneksi, että kihlauksen\ntäytyi välttämättömästi pian purkautua. Kaksi selvää johtopäätöstä hän\njoka tapauksessa kykeni tekemään näistä jokseenkin sotkuisista\nasianhaaroista: että Elizabethin uppiniskaisuus oli syynä kaikkeen; ja\nettä kaikki ihmiset olivat ylen julmasti kohdelleet häntä ja hänen\nhermojaan. Näistä kahdesta asiasta hän sitten piti puhetta koko päivän\nmittaan. Mikään ei pystynyt lohduttamaan ja lepyttämään häntä. Eikä\nhänen kaunansa pehminnyt vielä senkään päivän kuluttua. Kesti\nkokonaisen viikon, ennenkuin hän kykeni näkemään Elizabethia käymättä\noitis hänen silmilleen; kokonaisen kuukauden, ennenkuin hän voi puhua\nSir Williamin tai Lady Lucasin kanssa töykeyttä osoittamatta, ja kesti\nmonia kuukausia, ennenkuin hän antoi anteeksi heidän tyttärelleen.\n\nHra Bennet pysyi paljon levollisempana tapahtuman johdosta; tämä\nkokenut ihmistuntija selitti tyydytyksellä havainneensa, että Charlotte\nLucas, jota hän oli pitänyt jokseenkin järkevänä tyttönä, oli yhtä\nhupsu kuin hänen vaimonsa ja vielä hupsumpi kuin hänen omat tyttärensä.\n\nLady Lucas ei voinut salata riemuaan sen johdosta, että hänen\ntyttärensä oli päässyt onnellisesti kihloihin ennen naapurin rouvan\ntyttöjä ja että tämä seikka oli omiaan harmittamaan naapurin rouvaa\nsydämen pohjasta; ja ilmaistakseen näitä ihmisystävällisiä tunteitaan\nhän rupesi käymään Longbournissa entistä ahkerampaan, vaikka rva\nBennetin happamien ilmeiden ja pisteliäiden huomautusten olisi luullut\nvoivan katkeroittaa hänen onnensa maljan pohjaan saakka.\n\nElizabethin ja Charlotten välillä vallitsi vielä edelleenkin jännitys,\njoka pidätti heitä puuttumasta tuohon arkaan puheenaiheeseen; ja\nElizabethista tuntui siltä, ettei vanha luottamuksellinen suhde voisi\nenää koskaan palata heidän välilleen. Charlotten lemmenhistoriasta\npettyneenä hän kääntyi sitä hellemmällä kiintymyksellä Jane sisareensa,\njonka sydämen onnesta hän kävi päivä päivältä yhä hätäytyneemmäksi, kun\nBingleyn palaamisesta ei vieläkään kuulunut yhtään mitään.\n\nJane oli oitis vastannut Carolinen kirjeeseen ja laski nyt päiviä ja\nhetkiä, milloin hän voisi odottaa jotain toivon aihetta. Hra Collinsin\nlupaama kiitoskirje saapui jo tiistaina ja ilmaisi niin mahtipontista\nkiitollisuutta, kuin olisi arvoisa lähettäjä vieraillut perheessä\nvähintäänkin vuoden päivät. Selvitettyään täten kiitollisuudenvelkansa\nhän ilmoitti monin tuntehikkain kääntein heille onnellisesta\nkihlauksestaan heidän ihastuttavan naapurinsa nti Lucasin kanssa sekä\nlupasi jälleen saapua Longbourniin maanantaista kahden viikon päästä.\nLady Catherine oli näet ollut niin ihastunut hänen sopivasta\nvalinnastaan, että vaati häät pidettäväksi niin pian kuin mahdollista;\nja tämä hänen jalosukuisuutensa toivomus oli kirjoittajan mielestä\nparahin valtti, jolla hänen jumaloitu Charlottensa saataisiin pian\nnimeämään se päivä ja hetki, jolloin hänestä tulisi aviomiehistä\nonnellisin.\n\nHra Collinsin palaus Hertfordshireen ei enää lainkaan ilahduttanut rva\nBennetiä. Päinvastoin hän oli valmis nureksimaan sitä yhtä paljon kuin\npuolisonsakin. Hänestä oli hyvin merkillistä, että sulhanen majoittuisi\nLongbourniin eikä Lucas Lodgeen -- se oli sekä sopimatonta että\nhäiritsevää. Hän ei mitenkään suvainnut talossa vieraita, niin kauan\nkuin hänen terveydentilansa oli niin säälittävä, ja kaikista vieraista\nolivat rakastuneet ihmiset hänestä kaikkein sietämättömimmät. Eipä\nihme, ettei rva Bennetin pahantuulisuus ottanut lauhtuakseen, eikä sitä\nsuinkaan lievittänyt hra Bingleyn jatkuva ja käsittämätön poissaolo.\n\nSama seikka ei antanut rauhaa myöskään Janelle eikä Elizabethille.\nPäivä kului toisensa jälkeen, ilman että hänestä kuului muuta kuin koko\nMerytonissa kiertelevä huhu, ettei hän aikonut palata Netherfieldiin\nenää koko talvena; mikä huhu oli omiaan panemaan rva Bennetin hermot\nkovalle koetukselle. Hän ei koskaan laiminlyönyt leimata sitä mitä\ntyperimmäksi ja ilkeämielisimmäksi valheeksi.\n\nYksinpä Elizabethkin rupesi jo pelkäämään -- ei Bingleyn\nvälinpitämättömyyttä Janesta, vaan että hänen sisartensa onnistuisi\npidättää hänet poissa Janen lähettyviltä. Nuo tunteettomat naiset ja\nhänen voimakastahtoinen ystävänsä, yhdessä nti Darcyn persoonallisten\nsulojen ja Lontoon tarjoamain huvitusten kanssa, saisivat ajan\npitkittyessä kukaties rakastuneen nuoren miehen tunteet viilenemään.\n\nMitä Janeen itseensä tuli, niin _hänen_ tuskansa tänä jännityksen\naikana oli luonnollisesti vielä suurempi kuin Elizabethin; mutta hän\nkätki surunsa sydämeensä, eikä hänen ja Elizabethin kesken kosketeltu\nsanallakaan tätä asiaa. Se ei kuitenkaan estänyt hänen äitiään sen\nkymmenen kertaa päivässä palaamasta siihen ja tulkitsemasta\nkärsimätöntä ihmetystään Bingleyn äänettömyydestä tai vaatimasta Janea\njulkisesti tunnustamaan, että hän tunsi itsensä hyvin huonosti\nkohdelluksi. Tarvittiin todella Janen koko tasainen lempeys, jotta hän\njaksoi näköjään tyynin mielin kohdata näitä alituisia hyökkäyksiä.\n\nHra Collins saapui mitä säntillisimmin lupaamaansa aikaan, mutta hänen\nvastaanottonsa Longbournissa ei tällä kertaa ollut yhtä sydämellinen\nkuin hänen ensi käynnillään. Hän oli kuitenkin niin suuresti onnensa\nlumoissa, ettei hän kaivannutkaan suurta huomaavaisuutta; ja totta\npuhuen hänen väsymätön lemmenkuhertelunsa tuntui toisista\nhuojennukselta, sillä se vapautti heidät pitämästä hänelle seuraa.\nSuurimman osan joka päivästä hän vietti Lucas Lodgessa, palaten monesti\nvasta iltahämärissä Longbourniin, niin että hän ennätti lausua\nvalittelunsa myöhästymisestään talonväelle, kun nämä olivat jo levolle\nkäymässä.\n\nRva Bennet oli tulimmaisessa tuskassa. Jo pelkkä kihlauksen\nmainitseminen ja kaikki, mikä vain oli jossain yhteydessä sen kanssa,\nsaattoi hänet vihan vimmoihin; ja kuitenkin hän voi olla varma, että\nkuuli siitä mainittavan alituisesti sekä kotona että kylässä. Pelkkä\nnti Lucasin näkeminen oli hänelle ylen ärsyttävää; kun Charlotte saapui\nkyläilemään Longbourniin, epäili emäntä vieraansa tulleen vain\ntarkastelemaan tulevaista rukinsijaa; ja milloin tämä puheli hiljaa hra\nCollinsin kanssa, oli hän täysin vakuutettu, että he puhelivat vain\nsiitä, milloin saisivat tilan haltuunsa ja viskaisivat hänet\ntyttärineen maantielle. Rva Bennet valitti katkerasti kaikkea tätä\nvääryyttä puolisolleen.\n\n\"On tosiaan katkeraa ajatella, rakas Bennet\", hän sanoi, \"että\nCharlotte Lucas pääsee kerran emännöimään tässä talossa, että _minun_\npitää tehdä tilaa _hänelle_ ja vielä elävin silmin nähdä hänet\nsijassani!\"\n\n\"Rakkaani, älä anna tuollaisille synkille ajatuksille valtaa itsessäsi.\nToivokaamme, että asiat tulevat kääntymään paremmin päin. Otaksukaamme,\nettä minä saan vielä haudata herra Collinsinkin.\"\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nNeiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta\nepätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että\nperhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen\npahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä\nHertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.\n\nVähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt\nmitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua\nainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu\nylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin\njälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä\nlujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan\npuhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään.\nHän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja\nmainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia\nsen sisustuksessa.\n\nElizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä\nnärkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli\nsisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan.\nCarolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei\nottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä,\nettä hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti\nhäntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti\ntästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman\nvihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi\nomaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan\nomansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon\nvuoksi.\n\nKului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa\nElizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin\ninnoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä\nkäyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:\n\n\"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei\nvoi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla\nalituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei\nsaata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja\nkaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin.\"\n\nElizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä\nvastannut mitään.\n\n\"Etkö usko minua?\" huudahti Jane kevyesti punastuen. \"Sinulla ei ole\nyhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet\nmuistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen\ntuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa\neikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos\nJumalan, että ainakin _se_ tuska on minulta säästetty! Vähän ajan\nkuluttua ... minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi...\"\n\nVäkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: \"Se lohdutus\nminulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen\nollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se\nole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni.\"\n\n\"Rakas Janeni\", huudahti Elizabeth, \"sinä olet liian hyvä. Sinun\nlempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en\noikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan\nole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon\nkuin sinä ansaitset.\"\n\nNti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei\nollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta\nrakkautta.\n\n\"Ei\", sanoi Elizabeth, \"tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. _Sinun_\nmielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut\noitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. _Minä_ pidän ainoastaan_\nsinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää\nminun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi\nyleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin\nharvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä\nenemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni\ntyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden\nristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden\nturhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt --\ntoista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta\nkäsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!\"\n\n\"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne\nturmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin\narvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta.\nMuista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että\nvarallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki\nkaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran\nkunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan.\"\n\n\"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta\nkellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos\nrohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra\nCollinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä\nkehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra\nCollins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen\ntiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi\ntajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle\nvaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa\npuolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön\nvuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella\nitsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta\nja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus.\"\n\n\"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä\nkummastakin\", vastasi Jane; \"ja minä toivon, että tulet itsekin siitä\nvakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta\njo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä\nmainitsit _kahdesta_ tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä\ntarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua\najattelemalla _hänestä_ mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa\non vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat\nkuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan\ntahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen\nnuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma\nhupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä\nmurhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän\nmerkitystä kuin se ansaitseekaan.\"\n\n\"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se\nansaitsee!\"\n\n\"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä\nen saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista\nharhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat.\"\n\n\"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan\nharhaanjohtavaksi\", sanoi Elizabeth; \"mutta tarkoittamattakaan tehdä\ntoisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti\nturmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus,\nvälinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään --\nkas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan\ntuottavat toisille.\"\n\n\"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?\"\n\n\"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan\nmieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä\nminut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit.\"\n\n\"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat\nharhaan?\"\n\n\"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa.\"\n\n\"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän\nvoivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei\nkukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta.\"\n\n\"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin\npelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa\nrikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön,\njolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat\nedut.\"\n\n\"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn\", vastasi\nJane; \"mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut.\nHehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme,\nettä he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän\ntoivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat\nvastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä,\npaitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on\nsyytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät\npyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät\nhe siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista\nmieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan\nluonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin\nonnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella\najatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt -- tahi\nainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos\nminun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli\nminun nähdä kaikki parhaassa valossa -- siinä valossa, jossa kaiken voi\nparhaiten käsittää.\"\n\nSellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra\nBingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.\n\nRva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa\nvuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian\nperusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään,\nsillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään\nuskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut\naivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän\nei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän\njoka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan\nalusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi\nainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.\n\nHra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. \"Katsoppas vain,\nLizzy\", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, \"huomaanpa,\nettä sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä.\nLähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä\nsydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa\nhänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin\nsinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle\netusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja\nkylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä\nWickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa\nsinua tarpeeksi asti.\"\n\n\"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin\nmiellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen\nonnea.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi hra Bennet, \"mutta lohdullista on joka tapauksessa\najatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä\näiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä.\"\n\nHra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin\nasukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa\nraskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai\ntavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa\nlisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen\navomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti\nhäneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra\nDarcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut,\ntunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin\nloppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli\nmieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata\nkäytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta\nasiasta.\n\nNti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla\nolemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä\ntunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun\nsellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty,\nmutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista\nkaikkein kehnoimmaksi.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nVietettyään viikon päivät lemmen kuhertelussa ja vastaisen avio-onnen\nhaaveilussa oli hra Collinsin pakko lauantain lähestyessä tempaista\nitsensä irti rakastettavan Charlottensa viereltä. Eron tuskaa ehkä\nkuitenkin lievittivät varustelut morsiamen vastaanottamiseksi, koskapa\nhänellä oli aihetta toivoa, että kohta hänen seuraavan palauksensa\njälkeen Hertfordshireen hänen luvalliset aivoituksensa lopullisesti\nkruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi aviomiehistä\nonnellisin. Hän lausui Longbournissa tavallista juhlallisemmat\njäähyväiset, toivotti jälleen serkuilleen onnea ja terveyttä ja lupasi\nsiunata heidän isäänsä uudella kiitoskirjeellä.\n\nSeuraavana päivänä oli rva Bennetillä ilo saada vieraaksi sisarensa ja\nlankonsa, joiden oli tapana viettää joulunsa Longbournissa. Hra\nGardiner oli älykäs ja joka suhteessa herrasmainen mies. Netherfieldin\nnaisten olisi ollut vaikea uskoa häntä kauppiaaksi, joka oli\npuodissansa saattanut säilyttää niin hienon olemuksen ja herttaisen\nkäytöstavan. Myöskin rva Gardiner, joka oli useita vuosia nuorempi kuin\nrvat Bennet ja Philips, oli järkevä, miellyttävä ja sirotapainen\nnainen, jota hänen sisarentyttärensä pitivät suuressa arvossa.\nNimenomaan näistä molemmat vanhimmat olivat häneen erityisesti\nkiintyneet, sillä he olivat usein oleskelleet hänen kotonaan Lontoossa.\n\nRva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa\nkaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen\nurakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä -- kuunnella\ntalonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon\nvalittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia\nja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen\ntyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta\nsitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.\n\n\"En minä Janea silti moiti\", jatkoi hän, \"sillä Jane olisi kyllä\npitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo\nLizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän\nsaattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin\nhirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri\ntässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi.\nSeurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin\nennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara\nperinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin\njuonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä\nsuinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain\non asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka\nvähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit\najattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan,\nrakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen\nkaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja.\"\n\nRva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän\nkohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän\ntyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien\ntämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.\n\nJäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua\npitemmältä. \"Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle\", hän\nsanoi. \"Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan\nsattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä\nkuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon\najaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän\nunohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno.\"\n\n\"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus\", vastasi Elizabeth, \"mutta\n_meille_ se ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet\nkärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja\nystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan\näkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti\nrakastunut.\"\n\n\"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin\nepämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä\nkäytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista\nkuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas, _kuinka_ tulinen\nherra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?\"\n\n\"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista\nmieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he\nuudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa\nkodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi\neräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin\npuhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli\ntykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan?\nEikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki\nsiitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?\"\n\n\"Miksikäs ei -- sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen\nrakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä,\nsillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä\nkaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunut\n_sinulle_, Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille\nsuruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän\nseuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen -- ja\nehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla\njoksikin hyödyksi.\"\n\nElizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin\nmielellään suostuvan siihen.\n\n\"Minä toivon\", lisäsi rva Gardiner, \"ettei tuon nuoren miehen olo\nkaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin\neri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä,\nettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan\nyhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä.\"\n\n\"Ja _se_ taas on aivan mahdotonta, sillä hän on nyt ystävänsä\nholhottavana, eikä voi olettaakaan, että herra Darcy sallisi\nhänen lähteä etsiskelemään Janea aatelittomasta kaupunginosasta!\nKuinka voitte sellaista kuvitellakaan, rakas täti? Herra Darcy\non ehkä saattanut joskus _kuulla_ sellaisesta seudusta kuin\nGracechurch-kadusta, mutta enpä uskoisi hänen luulevan, että edes\nkuukautinenkaan pesu voisi puhdistaa häntä sen rihkamalöyhkistä, jos\nhänen päähänsä pälkähtäisi astua sinne kerran jalallaankaan. Ja siitä\nolen varma, ettei herra Bingley hairahdu minnekään, ilman että tuo\nystävä on hänen kintereillään.\"\n\n\"Sen parempi! Minä toivon, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiansa.\nMutta eikö Jane ole kirjeenvaihdossa hänen sisarensa kanssa? _Tämä_ ei\nsaata olla käymättä häntä tervehtimässä.\"\n\n\"Olen varma, että hänkin varsin pian ja mielellään unohtaa koko\ntuttavuuden.\"\n\nMutta huolimatta tästä varmasta vakuutuksestaan sekä lausumastaan\ntoivomuksesta, että Bingleytä voitaisiin pysyttää erillään Janesta, ei\nElizabeth ollut kuitenkaan vielä menettänyt kaikkea toivoa. Saattoihan\nolla mahdollista -- joskus se hänestä tuntui luultavaltakin -- että\nnuoren miehen rakkaus viriäisi uuteen eloon, ja että hän menestyksellä\nkirvoittuen ystäväinsä vaikutusvallasta pyrkisi jälleen tapaamaan\nrakkautensa esinettä.\n\nNti Bennet suostui mielellään tätinsä ehdotukseen; eikä Bingleyn perhe\nollut tähän aikaan muuten hänen ajatuksissaan kuin että hän toivoi\nCarolinen, joka asui erillään veljestään, jolloinkin viettävän\naamuhetken hänen kanssaan, ilman että hänen tarvitsi peljätä veljen\ntapaamista.\n\nGardinerit viipyivät viikon päivät Longbournissa; ja rva Bennet oli\nhuolehtinut heille niin paljon yhtymätilaisuuksia Philipsin ja Lucasin\nperheiden ynnä nuorien upseerien kanssa, ettei lähempi perhepiiri\njoutunut edes kertaakaan istumaan yksin päivällispöydässä. Kun kylästä\npalattiin kotiin, oli perheellä aina joitakin upseereja saattelijoina,\nja näistä oli hra Wickham varmasti yksi; tällöin oli rva Gardinerilla,\njonka epäluuloa Elizabethin lämmin ylistely oli herättänyt, tilaisuutta\ntarkoin vaarinottaa molempia nuoria. Epäilemättä lainkaan heidän olevan\nvakavasti rakastuneet toisiinsa hän kuitenkin arveli siitä innosta,\njolla molemmat etsivät toistensa seuraa, jotakin olevan tekeillä; minkä\nvuoksi hän päätti ottaa asian Elizabethin kanssa puheeksi ennen\npoislähtöään ja varoittaa häntä antautumasta täydellä todella\nsellaiseen epäviisaaseen suhteeseen.\n\nLukuunottamatta muita Wickhamin viehätyslahjoja oli muuan erityinen\nseikka, joka kiinnitti rva Gardinerin mieluista mielenkiintoa\nkauniiseen nuoreen upseeriin.\n\nNoin kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin, ennen naimisiin\nmenoaan, hän oli viettänyt pitkän ajan Wickhamin kotiseudulla\nDerbyshiressä. Senvuoksi heillä oli paljon yhteisiä tuttuja; ja vaikka\nWickham oli sangen vähän oleskellut siellä isänsä viisi vuotta sitten\ntapahtuneen kuoleman jälkeen, voi hän kuitenkin kertoilla rouvalle\npaljon tämän entisistä ystävistä.\n\nRva Gardiner oli myöskin käynyt Pemberleyssä ja tunsi hra Darcy\nvainajan maineen erittäin hyvin. Siinä toinen tyhjentymätön puheenaihe.\nKuullessaan, kuinka nykyinen hra Darcy oli kohdellut lapsuutensa\ntoveria, rouva rupesi palauttamaan mieleensä, mitä hän oli ennen\nkuullut tästä herrasta hänen poikavuosiltaan, ja se maine ei ollut\nvarsin hyvä. Hän muisteli varmasti kuulleensa, että hra Fitzwilliam\nDarcya oli aina mainittu ylpeäksi ja äkkipikaiseksi veitikaksi.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nRva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa\nElizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan\nrehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin\nväleistä, hän jatkoi:\n\n\"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane\nsinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin\npelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua\npitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan\nsuhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän\nmolempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään\nmuistuttamista _häntä_ vastaan, sillä hän on todella mitä\nviehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen\nyhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada,\nniin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta\nnykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä -- älä\npäästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisesti\n_sinun_ terveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä\nolen varma. Älä petä hänen luottamustaan.\"\n\n\"Mutta, täti rakas, sinähän näytät olevan aivan täysissä tosissasi!\"\n\n\"Niin olenkin, ja pyydän sinuakin olemaan yhtä tosissasi.\"\n\n\"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä\npidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse\nrakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää.\"\n\n\"Elizabeth, nyt et ainakaan puhu vakavissasi.\"\n\n\"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut\nherra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta\nhän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen\ntutustunut -- ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun ... ei,\nluulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin,\nettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra\nDarcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi\nkunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä.\nMutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen,\nrakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän\nkenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme,\nkuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden,\nvarattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta --\nkuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos\nsattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi\nviisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle\nmitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä\nkuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä\nhänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla\nsanoen, koetan tehdä parastani.\"\n\n\"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin\nusein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä\ntänne.\"\n\n\"Niinkuin tein toispäivänä\", tunnusti Elizabeth, hymyillen\nsyyllisyydestään tietoisen hymyä. \"Totta kyllä, että minun olisi\njärkevintä pidättyä _siitä_. Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina\nkäy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin\nusein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen\nilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan\nkunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon,\nettä nyt olet täysin tyytyväinen minuun.\"\n\nHänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä\nhänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.\n\nHra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen\nlähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva\nBennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä,\nja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun\nvälttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi\ntoivottamaan -- aivan kuin päinvastaista odotellen -- että heistä\n_kaikesta huolimatta_ tulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua\ntorstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin\nväelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä\nulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä\nilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän\npihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:\n\n\"Minä luotan siihen, Eliza, että kirjoittelet minulle ahkerasti.\"\n\n\"Siitä saat olla varma.\"\n\n\"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään\nminua?\"\n\n\"Toivon, että usein tapaamme toisemme täällä Hertfordshiressä.\"\n\n\"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa\nsenvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin.\"\n\nElizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen\nsiitä vierailusta suurtakaan huvia.\n\n\"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa\", jatkoi\nCharlotte, \"ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan\ntäydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin\nkumpikin heistä.\"\n\nHääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle\nuuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa.\nElizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa\njatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja\ntutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut\nkoskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen\nhauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän\npäättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se\npikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi\nkirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan,\nylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja\nkuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen\nkaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin\nja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä;\nja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän\nensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.\n\nJane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän\nonnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä\nsaapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin\ntietoja Bingleyn perheen jäsenistä.\n\nHänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys\nyleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai\nkuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän\nmahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen\nviimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.\n\n\"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia\", hän jatkoi, \"ja minä käytän\ntilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella.\"\n\nTämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa\nnti Bingleyn. \"En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä\nvoimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja\nmoitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani\nLontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun\nviime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia.\nTämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn\nkanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että\nneiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti\nnähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat\nlähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme.\"\n\nElizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen\nuskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon,\nettä Jane oleskeli samassa kaupungissa.\n\nKului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra\nBingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se\nlainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla\npanematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä.\nSittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä\nluokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen\nvierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä\nosoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä\ntapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:\n\n    \"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi\n    kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni\n    täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta.\n    Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan\n    oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän,\n    että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni\n    häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty\n    mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen\n    tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi\n    vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä\n    helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut\n    ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun\n    hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut\n    hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin\n    anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut\n    sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka\n    suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen\n    lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko\n    tuttavuutta.\n\n    \"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki\n    hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen;\n    sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän\n    keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska\n    tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua\n    kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on\n    kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän\n    pitemmältä; ja vaikka _me_ molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo\n    hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen\n    käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä,\n    että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä\n    jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin\n    olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma,\n    että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin\n    siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää\n    vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi\n    neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi\n    arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa,\n    että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä.\n    Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni\n    ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi -- sinun\n    muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.\n\n    \"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli\n    minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata\n    Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen,\n    mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu\n    siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin\n    hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä\n    katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit\n    hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e.\"\n\nTämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti\nse varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti\nBingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen\nlähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes\ntoivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan\ntasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle\nnuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti\nDarcyn kanssa, koska hänellä silloin -- Wickhamin kuvauksesta päättäen\n-- tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon\nansiokkaamman tytön.\n\nRva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra\nWickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli\nlähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä\nitseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut;\nhänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi\ntarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä\ntuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti\nkärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus,\nettä tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut _hänet_, jos\nmolempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen\npääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli\nodottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä\nsuhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten\nnaimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua\nsaavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen\nasema.\n\nSelostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:\n\n    \"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun\n    puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut\n    tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä\n    halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin\n    hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin\n    ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan\n    myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi\n    puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan\n    pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt\n    minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä\n    olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni,\n    jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt\n    häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole\n    löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa\n    liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan\n    hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään\n    maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että\n    kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä\n    aivan yhtä hyvin kuin rumienkin.\"\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nTammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä\ntapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat\nkävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät.\nMaaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei\nitsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään\nCharlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä\nitselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen\najattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti\nhra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista\ntytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän\nsaisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin\npahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.\n\nAinoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä\nja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati\ntytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi\nvastatakin hänen kirjeisiinsä.\n\nJäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa\nystävyydessä -- jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties\nsuurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä\nunohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla\nsuitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja\nihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen\nsamalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen,\nmitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja\nluottaen siihen, että heidän mielipiteensä -- heidän yhteinen\nmielipiteensä -- tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään\ntoteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin\nsydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa\nmieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo\nherttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi\nhänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.\n\nMatkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin\nvarahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan.\nJane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti\nportaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja\nsuloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin\npienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen\nja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki\nolivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla\n-- päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.\n\nNäytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen\nkeskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane;\nja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että\nvaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen\nhyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva\nGardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä\nhänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi\npäätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän\ntuttavuuden jatkamisesta.\n\nTäti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja\nonnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan\ntältä saamansa rukkaset.\n\n\"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth\", hän lisäsi, \"millainen tyttö se\nneiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme\nosoittautuisi rahanahneeksi.\"\n\n\"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on\nrahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja\nvoitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan\nhäneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja\nnyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee\nkymmenen tuhannen punnan tyttöä.\"\n\n\"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin\ntiedän, mitä sitten ajattelen asiasta.\"\n\n\"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut\nhänestä mitään pahaa.\"\n\n\"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan,\nennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?\"\n\n\"Ei -- mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta\nollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin\nvaraton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan\ntytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä\nköyhä kuin minäkin?\"\n\n\"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis\nkäänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä.\"\n\n\"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä\nmoitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa\nolevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä\nvalita, niin mitäpä syytä _meilläkään_ olisi?\"\n\n\"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa\nneiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen -- joko\njärjen tai tunteen puolesta.\"\n\n\"No hyvä, täti\", huudahti Elizabeth, \"olkoon siis niinkuin sinä vain\ntahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti\nKing höperö.\"\n\n\"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella\nsellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja\nDerbyshiren kasvatteja kuin minäkin.\"\n\n\"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan\nole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän\nhelmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen\noikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden\ntapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä\nominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja.\nTyperät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea.\"\n\n\"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän\nliian paljon pettymyksen huokaukselta.\"\n\nEnnenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai\nElizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään\nhuvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.\n\n\"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme\", sanoi rva\nGardiner, \"mutta arvatenkin järville.\"[18]\n\nMikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. \"Ah,\nsinä rakkahin, armahin täti\", hän huudahti ihastuneena, \"mikä onni,\nmikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi\nnyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat\njylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä\ntuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten\nmatkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle\neivätkä osaa selittää näkemiään. _Mepäs_ silloin tiedämme, missä olemme\nkuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille.\nJärvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi\nmeidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain\nerityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta.\nEi, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan\nmieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä.\"\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin\nElizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien\nvarrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli\nerotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa\nei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta\npohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen\najatuksilleen.\n\nKun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille,\netsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli\ntuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko\nmatkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä\nkaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.\n\nVihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti\nkylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu\nlauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon\npappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut\npysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen\nportaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja\niloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin\nvastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää\ntulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin\nvastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän\nkankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken\nveräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia.\nSitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti\njulisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan\nkattonsa alle.\n\nElizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän\nsaattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän\nkainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui\nkohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen\nhänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt\nkieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka\nkaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut\ntyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla\nhuokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka\nkykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen\nelämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista\npaksumpia kömpelyyksiä -- mikä ei sattunut niinkään harvoin -- vilkaisi\nElizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä\nCharlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.\n\nSitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu\nja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui\nhra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin\navara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia\nhuvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja\nkukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja\nodotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään.\nMutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään\npaikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla,\njonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa\nvastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi\ntasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.\n\nPuutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta\nkun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen\nlumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän\npariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle\ntalon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä\npönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä\nkunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella\nhuolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa\nnuorikon emännyyskyvylle.\n\nHän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli\nmaalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra\nCollins rupesi purkamaan sydäntään: \"Niin, neiti Elizabeth, totisesti\nteillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina\nkirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse\nsanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen\nystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule\nsanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla\nläsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin\nolettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet\nliittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne\nkutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä\nrakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on\npyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän\nsallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut\nja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme. _Yhdet_ hänen\njalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä\nuseampia.\"\n\n\"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen\",\nvahvisti Charlotte, \"ja erittäin kohtelias naapuri.\"\n\n\"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin\nnainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa.\"\n\nLoppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa\nuudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja\npäästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa\najatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön\nmiehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi\nvilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman\nhyvin suoriutunut uudesta osastaan.\n\nKun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään\nlähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua,\naivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta\njoutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi\novensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle\nmiltei hengettömänä mielenkiihkosta:\n\n\"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin -- et arvaakaan, mitä siellä\nsaat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule\noitis!\"\n\nIhmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki\nveräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi\nsäätyläisnaista.\n\n\"Tässäkö sitten koko kumma onkin?\" huudahti Elizabeth. \"Minä kun jo\nodotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa -- eikä muuta olekaan\nnäkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!\"\n\n\"Oh, nyt erehdyt, rakkaani\", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen\nvälinpitämättömyydestä; \"eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi\nnainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti\nDe Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin\npikkunen ja laiha!\"\n\n\"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona\nkylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?\"\n\n\"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta\nkunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille.\"\n\n\"Minä pidän hänen ulkonäöstään\", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden\najatuksen työntyessä hänen mieleensä. \"Hän näyttää kivuloiselta ja\nnyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka\nkantensa!\"\n\nHra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen\nvieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir\nWilliam asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle,\ntutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia\ninhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten\nsyvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.\n\nVihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja\ntoiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt\nakkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta\nonnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko\nperhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nHra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä\nolikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää\nällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko\nmaallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä,\nkuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia\nmahtavan hovinväen puolelta.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa\", hän lausui juhlallisesti, \"että minua ei\nlaisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua\npyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa.\nTuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua\npikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista\nhienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät\nkohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle -- ja\najatelkaas, koko joukolla!\"\n\n\"Minua se ei lainkaan ihmetytä\", virkkoi Sir William ja kohotti\nleukaansa, \"kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin\nyhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että\nhovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen\njo syntymästä saakka.\"\n\nKoko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin\nkohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa\nopastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden\nloiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän\nnäkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.\n\nKun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti\nhän erikoisesti Elizabethille:\n\n\"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia.\nLady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä\nsiroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen.\nNeuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan\nrauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka\nolettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin\nsäilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten\nvälillä.\"\n\nNaisten pukeutuessa hän tuli vielä kahdesti tai kolmesti koputtamaan\nheidän ovilleen kehoittaakseen heitä kiirehtimään, koska Lady Catherine\nei kernaasti nähnyt vieraittensa viipyvän. Sellaiset hirvittävät\nennakkotiedot hänen jalosukuisuutensa mahdista ja ärtyisyydestä panivat\naran pikku Maria Lucasin pahoin säikähtymään, hän kun ei ollut vielä\ntottunut isoisten elämään; ja hän odotteli esiintymistään Rosingsissa\nyhtä pamppailevin sydämin kuin hänen isänsä aikanaan Lontoon\nkuningashovissa.\n\nIlma oli kaunis, joten heillä oli hauska puolen mailin kävelymatka\npuiston läpi. Jokaisella puistolla on oma viehätyksensä, ja Elizabeth\nnautti täysin siemauksin raittiista talvi-ilmasta korkeitten puiden\nkeskellä, antamatta hra Collinsin paljonkaan häiritä häntä\narviolaskelmillaan, mitä summia kaikki tämä ihanuus oli tullut Sir\nLewis De Bourgh vainajalle maksamaan.\n\nKun he nousivat eteishalliin vieviä valtaportaita ylös, vapisi pikku\nMaria parka hermostuksestaan, eikä Sir Williamkaan kyennyt täysin\nsäilyttämään kylmäverisyyttään. Elizabeth sen sijaan ei antanut\nrohkeutensa masentua. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään hirvittävää\nLady Catherinen erinomaisista luonteen- ja hengenominaisuuksista, ja\npelkän rikkauden ja korkean säädyn kohtaaminen ei pannut hänen\nhermojaan lainkaan väräjämään.\n\nEteishallista, jonka kauniita mittasuhteita ja hienoa koristelua hra\nCollins hurmautuneena ylisteli, palvelijat veivät heidät välihuoneen\nläpi saliin, jossa Lady Catherine, hänen tyttärensä ja rva Jenkinson\nistuivat. Hänen jalosukuisuutensa nousi todella sangen alentuvaisesti\ntervehtimään vieraitaan; ja kun rva Collins oli ennakolta sopinut\nmiehensä kanssa, että hän itse saisi esittää ensikertalaiset, kävi tämä\ntärkeä toimitus niinkuin pitikin ja ilman niitä monia kursailuja ja\nanteeksipyyntöjä, joilla arvoisa kirkkoherra olisi ehdottomasti\nkoristellut puheensa.\n\nMutta vaikka Sir William olikin käynyt kuninkaan hovissa, oli hän\nantanut vävynsä ylistyspuheiden siihen määrään vaikuttaa hermoihinsa,\nettei hän pystynyt muuhun kuin tekemään juhlallisen kumarruksen ja\nsitten istahtamaan aivan tuppisuuna; ja hänen tyttärensä hermojännitys\noli korkeimmillaan, kun hän arkaillen istuutui tuolinreunalle,\ntietämättä minne rohjeta kääntää silmänsä. Elizabeth sitävastoin tunsi\nitsensä hyvin rauhalliseksi ja vaarinotti levollisesti emäntäväkeä.\nLady Catherine oli kookas ja lihava nainen, ja hänellä oli voimakkaat\nkasvonpiirteet, joissa vielä näkyi muinaisen kauneuden jälkiä. Hänen\nsävynsä ei ollut omiaan saamaan vieraita unohtamaan alemman\nsäätyarvonsa. Hän ei tosin suinkaan istunut tuppisuuna, mutta mitä hän\nsanoikin, se lausuttiin erinomaisen itsetietoiseen sävyyn, mikä oitis\npalautti Elizabethin mieleen hra Wickhamin sattuvan kuvauksen tästä\njalosta vallasnaisesta.\n\nÄidistä, jonka pöyhkeä ilme ja käyttäytyminen tästä teräväsilmäisestä\ntarkastelijasta jonkin verran muistutti hra Darcya, hän käänsi\nhuomionsa tyttäreen ja voi mielessään aivan yhtyä Marian eiliseen\nihmettelyyn tämän tavattomasta hentoudesta ja laihuudesta. Nti De\nBourghin ulkomuodossa ja kasvonpiirteissä ei ollut vähintäkään yhteistä\näidin mahtavasti tehoavien muotojen kanssa; hän oli hyvin kalpea ja\nkivuloisen näköinen, eikä hän ottanut muuta osaa seurusteluun kuin\nvaihtaen matalalla äänellä muutamia sanoja rva Jenkinsonin kanssa.\n\nMuutamia minuutteja istuttua Lady Catherine lähetti heidät akkunaan\nkatselemaan näköalaa, jonka hän sanoi olevan kesäiseen aikaan paljon\nkauniimman, mutta jossa hra Collins nytkin huomasi paljon ylistelyn\naiheita.\n\nPäivällinen oli erittäin upea ja levitti nähtäväksi hra Collinsin\nennakolta lupaamat korulautaset ja pönäkät palvelijat; samoin kävi\ntoteen hänen ennustuksensa, että hänen täytyi korkea-arvoisen emännän\nvaatimuksesta istuutua pöydän toiseen päähän tätä vastapäätä, (isännän\npaikalle), missä hän punoitti onnesta ja ylpeydestä ylen autuaana. Hän\nleikkeli paistia ja syödä maiskutteli ja kiitteli ihastuneena miltei\njoka suupalaa; ja tällöin olivat Sir Williaminkin hengenvoimat jälleen\nsiksi paljon vironneet, että hän kykeni kaikuna toistelemaan vävynsä\nvakuutteluja niin nöyristelevään sävyyn, että Elizabethia ihmetytti,\nkuinka Lady Catherine sitä oikein voi sietää. Mutta Lady Catherine\nkuunteli ilmeisesti mielissään vieraiden kiitosta, varsinkin kun\npöytään tuli jokin ruokalaji, joka näytti näille olevan ennestään\ntuntematon. Muuten ei pöydässä paljon puhuttu. Elizabeth olisi kyllä\nollut valmis puhumaan kenen kanssa hyvänsä, mutta hänet oli asetettu\nCharlotten ja nti De Bourghin väliin, joista edellinen kuunteli\nhartaasti Lady Catherinen haastelua, ja jälkimmäinen ei virkkanut\nhalkaistua sanaa koko aterian aikana. Rva Jenkinsonin huomio oli\ntykkänään kääntynyt nti de Bourghiin, jolle hän tyrkytteli ja\nsuositteli milloin mitäkin ruokalajia ja lausui tavantakaa pelkäävänsä,\nettä neiti ei voinut tänään oikein hyvin. Maria Lucas ei olisi suurin\nsurminkaan tohtinut avata suutansa, ja herrat tyytyivät syömään ja\nihailemaan.\n\nNaisten palattua saliin kuului puheenvuoro miltei yksinomaan emännälle,\njoka tiedusteli läpikotaisin Charlotten taloudellisia oloja ja ahtoi\npaljon hyvää tarkoittavia neuvoja hänen kotinsa, lehmäinsä ja\nkanatarhansa hoitamisessa ja hallitsemisessa, vakuuttaen että pienikin\nja alhaisarvoinen talous vaatii emännältä mitä tarkinta silmää.\nPuheensa lomassa hän teki ahkerasti kysymyksiä myöskin Marialle ja\nElizabethille, nimenomaan jälkimmäiselle, jonka kotioloja hän vähimmin\ntunsi ja joka hänestä oli sangen sievän ja kiltin näköinen tyttö, kuten\nhän suvaitsi mainita rva Collinsille. Hän tiedusti tavantakaa, montako\nsisarta hänellä oli, olivatko ne häntä vanhemmat vai nuoremmat,\nnaimisissako vai naimattomia, olivatko nekin sieviä, minkälaisen\nkasvatuksen kaikki sisarukset olivat saaneet ja mikä heidän äitinsä\ntyttönimi oli ollut. Elizabethista tuo kyseleminen tuntui aika\ntunkeilevaiselta, mutta hän vastasi kuitenkin sävyisästi kaikkeen.\nSitten Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan:\n\n\"Teidän isänne tilahan siirtyy hänen kuoltuaan perintönä herra\nCollinsille, kuten olen kuullut? Teidän takianne\", sanoi hän\nCharlotteen kääntyen, \"olen siitä iloinen; mutta muuten en lainkaan\nhuomaa tarpeelliseksi, että sukutiloja siirretään pois naispuolisten\nperheenjäsenten hallittavista. Ainakaan ei Sir Lewis De Bourghin\nsuvussa ole sitä pidetty välttämättömänä. -- Osaatteko te soittaa ja\nlaulaa, neiti Bennet?\"\n\n\"Vähäsen.\"\n\n\"Ahaa -- jolloinkin ehkä saamme huvin kuulla teitä. Meillä onkin niin\nmainio piano, ettei sen vertaista ole mailla ja halmeilla -- saatte\nkoetella itse sitä jonakin päivänä. Entä osaavatko sisarenne soittaa ja\nlaulaa?\"\n\n\"Ainoastaan yksi heistä.\"\n\n\"Miksi ette kaikki ole opetelleet? Olisihan se kuulunut kasvatukseenne.\nWebbsinkin tyttäret täällä naapuristossa osaavat kaikki soittaa, vaikka\nheidän isällään ei ole edes sellaisiakaan vuosituloja kuin teidän\nisällänne. Entä piirustatteko te?\"\n\n\"Emme, ei yksikään meistä.\"\n\n\"Mitä -- eikö yksikään?\"\n\n\"Ei, valitettavasti.\"\n\n\"Sehän on merkillistä. Mutta arvaanpa, ettei teillä ole ollut\ntilaisuutta oppia sitä taitoa. Teidän äitinne olisi pitänyt viedä\nteidät joka kevät Lontooseen hyvien oppimestarien luo.\"\n\n\"Äidilläni ei kai olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta isäni inhoo\nLontoota.\"\n\n\"Sepä merkillistä. Teillä ei kai enää ole kotiopettajatarta?\"\n\n\"Sellaista meillä ei ole koskaan ollutkaan.\"\n\n\"Eikö lainkaan kotiopettajatarta! Onko se mahdollista? Viisi tytärtä\nkasvatettavana kotona ilman kotiopettajatarta! Voi minun päiviäni! Enpä\nole kummempaa kuullut. Teidän äitinne on sitten täytynyt orjailla\nnäännyksiin saakka teitä opettaessaan.\"\n\nElizabethin oli vaikea pidättyä hymyilemästä, kun hän kielsi tuon\npöyristyttävän mahdollisuuden.\n\n\"Kuka teitä sitten kasvatti ja opetti? Olettehan lapsirukat jääneet\naivan takapajulle ilman kotiopettajatarta.\"\n\n\"Verrattuna vallasperheisiin luulen meidän todella jääneenkin; mutta\nken meistä todella halusi oppia, häneltä ei suinkaan keinoja puuttunut.\nMeitä kehoitettiin alati lukemaan ahkerasti, eikä meillä ollut\nopettajistakaan koskaan puutetta. Mutta joka halusi laiskotella, hän\nsai siihenkin vapaan vallan.\"\n\n\"Ah, epäilemättä; mutta juuri sitä estämään olisi kotiopettajatar ollut\ntarpeen; ja jos vain olisin tuntenut äitinne, olisin varmasti lukenut\nhänelle lakia. Minä olen aina sanonut, ettei kasvatuksesta ole\nmihinkään ilman ankaran säännöllistä ja hyvin järjestettyä opetusta,\njollaista ainoastaan kotiopettajatar pystyy antamaan. Käy oikein\nihmeekseni kun ajattelen, kuinka monet perheet olen tässä asiassa\nohjannut oikealle tolalle. Minua aina ilahduttaa, kun saan nuoret\nihmiset hyvin varustetuksi elämän taipaleelle. Ajatelkaas -- neljä\nrouva Jenkinsonin veljentytärtä on minun avullani saanut mainiot\npaikat; ja vasta eilen kuulin erään perheen olevan erinomaisen\nmielistynyt erääseen nuoreen tyttöön, jota olin edellisenä päivänä\nsuositellut heille, tuntematta häntä itsekään muuten kuin\nkuulopuheelta. Kuulkaas, rouva Collins, joko minä kerroin teille, että\nLady Metcalf kävi eilen kiittämässä minua turvatistani? Hänestä neiti\nPope on oikea aarre. 'Lady Catherine', hän sanoi, 'te hankitte minulle\noikean aarteen'. Kuulkaahan, neiti Bennet, joko jotkin nuoremmista\nsisaristanne ottavat osaa seuraelämään?\"\n\n\"Kyllä, rouvani, kaikkikin.\"\n\n\"Kaikkiko? Mitä -- kaikki viisikö yhdellä kertaa? Sepä vasta\neriskummallista! Ja te olette vasta toinen järjestyksessä. Nuoremmat\ntyttäret mukana seuraelämässä, ennenkuin vanhemmat ovat päässeet\nnaimisiin! Teidän nuorempain sisartenne täytyy vielä olla aivan\nnuoret?\"\n\n\"Niin ovatkin, nuorin ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan. Ehkäpä\nhän todella _onkin_ vielä liian nuori olemaan paljon mukana toisten\nkanssa. Mutta minusta nähden on jokseenkin kovaa kieltää nuoremmilta\nsisarilta kaikki elämänhupi ja seuranpito senvuoksi, ettei vanhemmilla\nole ollut tilaisuutta tai ehken ei haluakaan mennä naimisiin. Viimeksi\nsyntyneellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus nuoruuden iloihin kuin\nensiksi syntyneelläkin. Ja joutuappa sitten toisten iloitessa\nteljetyksi makuusuojaan _mokomasta_ syystä! En luule, että sellainen\npakkotila olisi omiaan synnyttämään rakkautta sisarusten kesken ja\nvapaasti kehittämään itsekunkin yksilöllisiä taipumuksia.\"\n\n\"Kaikkea minun pitää kuuleman\", huudahti hänen jalosukuisuutensa perin\nällistyneenä; \"te lausutte todellakin niin nuoreksi ihmiseksi sangen\njyrkästi mielipiteenne. Saanko tietää, kuinka vanha te olette?\"\n\n\"Koska minulla on kolme nuorempaa sisarta jo mukana seuraelämässä, niin\ntuskinpa teidän jalosukuisuutenne voi odottaa, että minä ilmaisen oman\nikäni\", vastasi Elizabeth hymyillen.\n\nLady Catherine ällistyi yhä enemmän, kun häneltä evättiin suora\nvastaus; ja Elizabeth arveli olevansa kenties ensimmäinen ihminen,\njoka rohkeni lyödä leikiksi niin arvossapidetyn vallasnaisen\nhäikäilemättömyyden.\n\n\"Kaikkea -- kaikkea pitää kuulemanikin\", virkahti emäntä toinnuttuaan.\n\"Olen varma, ettette ole vielä paljon yli kahdenkymmenen -- voitte siis\nhuoleti ilmaista ikänne.\"\n\n\"En ole vielä yhtäkolmatta.\"\n\nHerrojen saavuttua naisten seuraan sijoituttiin korttipöytien ääreen.\nLady Catherine, Sir William ja Collinsin aviopari kävivät pelaamaan\nwhistiä, ja kun nti De Bourgh suvaitsi panna pasianssia, täytyi\nmolempain tyttöjen avustaa rva Jenkinsonia kolmen miehen nakkipelissä.\nHeidän pelinsä muodostui mitä ikävimmäksi; vaihdettiin tuskin\nsanaakaan, paitsi milloin rva Jenkinson puoliääneen valitti\nhoidokillaan olevan liika kuumaa tai liika kylmää, liiaksi valoista tai\nliiaksi pimeää. Toisessa pöydässä oli pelinmeno paljon virkumpaa.\nLady Catherine tietysti johti puhetta -- milloin soimaten\nkanssapelaajiaan heidän erehdyksistään, milloin kertoillen kaskuja\nomasta mahdikkaisuudestaan. Hra Collins yhtyi riemuiten kaikkeen, mitä\nhänen jalosukuisuutensa suvaitsi virkkaa, kiittäen nöyrimmästi joka\nvoitosta, jonka tämä salli hänen saada, ja pyydellen hartaasti\nanteeksi, jos sattui voittamaan liian usein. Sir Williamilla ei ollut\npaljon sanomista. Hän kokosi vain muistinsa kellareihin pelipöydässä\nkuulemiaan ylhäisiä nimiä ynnä kaskuja niiden kantajista.\n\nKun Lady Catherine ja hänen tyttärensä olivat saaneet pelaamisesta\ntarpeekseen, noustiin pöydästä ja rouva Collinsille tarjottiin vaunut\n(kuten hra Collins oli aivan oikein ennustanutkin), jonka tarjouksen\nhän kiitollisesti otti vastaan. Vaunuja odotellessa istuttiin tulen\nääreen kuulemaan, mitä toimia Lady Catherine määräsi itsekullekin\nhuomispäiväksi. Sitten ilmoitettiin vaunujen odottavan valtaportaiden\nedessä, ja monin hartain kiitospuhein hra Collinsin puolelta ja monin\npönäköin kumarruksin Sir Williamin puolelta seurue lähti kotimatkalle.\nKohta vaunuihin noustua hra Collins kävi kyselemään serkkunsa\nmielipidettä kaikesta Rosingsissa näkemästään ja kuulemastaan, ja\nElizabeth lausui Charlotten vuoksi mielipiteensä edullisemmassa\nmuodossa kuin mielensä teki. Mutta sekään ei tyydyttänyt hra Collinsia,\njonka oli pian pakko ottaa Lady Catherinen ylistely omiin\nharjautuneihin käsiinsä.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\nSir William joutui viipymään Hunsfordissa vain viikon päivät; mutta\nsekin lyhyt aika riitti tekemään hänet vakuutetuksi siitä, että hänen\ntyttärensä olo ja elämä oli kaiken ylistyksen yläpuolella ja että\nhänelle oli siunattu sellainen aviomies ja sellainen naapuri, joita\nvain aniharvoille ihmisille oli suotu. Sir Williamin vielä viipyessä\nhra Collins omisti aina aamupäivänsä apelleen ja vei hänet rattaillaan\nkatselemaan seutua; mutta hänen lähdettyään perhe palasi arkielämään,\nja Elizabeth oli sydämessään kiitollinen, kun heidän ei enää kovinkaan\nusein tarvinnut nähdä hänen serkkuaan, joka vietti suuruksen ja\npäivällisen väliajan joko askaroiden puutarhassa tai omassa huoneessaan\nlukien ja kirjoitellen ja katsellen akkunasta ulos maantielle.\n\nNaiset istuivat salissa, joka antoi pihalle päin, joten he olivat\nkiitollisia hra Collinsille saadessaan tietää, mitä ajopelejä\nmilloinkin ajoi tietä pitkin ja milloin varsinkin neiti De Bourghin\npienet avovaunut vierivät ohi. Tämä pysähdytti usein hevosensa pappilan\neteen jutellakseen Charlotten kanssa, mutta ei koskaan alentunut\npistäytymään sisään.\n\nHarva päivä meni ilman ettei hra Collins kävellyt Rosingsiin, jonne\nhänen vaimonsakin teki hänelle usein seuraa; ja silloin tällöin\nkunnioitti hänen jalosukuisuutensakin perhettä vastavierailulla --\ntosin lyhyellä, mutta sittenkin tarpeeksi pitkällä, jotta hän ennätti\ntarkoin nuuskia joka nurkan heidän pienessä taloudessaan. Mikään seikka\nei välttynyt hänen terävältä silmältään: hän jakeli heille neuvoja,\nlöysi vikoja huonekalujen asettelussa tai keksi palvelijattaren\nlaiskottelemassa; harvoin hän ennätti ottaa osaa perheen murkinaan,\nmutta havaitsi silloin yhtä ja toista huomautettavaa leikkelyn ja\ntarjoilun suhteen.\n\nElizabeth tuli piankin ymmärtämään, että vaikka tämä mahtava rouva ei\ntosin ollut kreivikunnan rauhantuomari, oli hän silti oman\nseurakuntansa todellinen hallitushenkilö ja hra Collins hänen\nkäskyjensä ja toivomustensa uuras toimeenpanija ja perilleviejä. Missä\nhyvänsä kyläläiset olivat joutuneet keskinäiseen epäsopuun,\ntyytymättömyyteen tai köyhyyteen, sinne riensi hovinrouva rakentamaan\nrauhaa, vaimentamaan mahtikeinoin valitukset ja torumaan ihmisiä\nyleiseen sopusointuun ja tyytyväisyyteen.\n\nRosingsiin kutsuttiin pappilan väki edelleenkin päivälliselle kahdesti\nviikossa; ja paitsi että korttia (Sir Williamin poistumisen vuoksi)\npelattiin vain yhdessä pöydässä, kuluivat illat aivan samaan tapaan\nkuin ensimmäisellä kerralla. Muualla ei käytykään juuri missään, sillä\nse ei kuulunut Collinsin perheen tapoihin; mutta se ei Elizabethia\nsurettanut, sillä hänen aikansa kului yleensä viihtyisästi ja\nrauhallisesti. Silloin tällöin oli puolituntinen rattoisaa rupattelua\nCharlotten kanssa, ja ilmakin pysyi tähän vuodenaikaan enimmäkseen niin\nihanana, että hän pääsi ahkeraan jaloittelemaan. Toisten lähtiessä\nhoviin hän kääntyi syrjäiselle metsäpolulle, jonka päässä hän oli\nkeksinyt sievän laaksonnotkelman; ja sinne päästyään hän tunsi olevansa\nturvassa Lady Catherinen tungettelevalta uteliaisuudelta.\n\nTähän rauhalliseen tapaan kuluivat molemmat ensi viikot. Pääsiäinen\nlähestyi, ja sen edellisellä viikolla odotettiin Rosingsiin huomattavia\nvieraita. Elizabeth oli jo kohta pappilaan tultuaan kuullut, että hra\nDarcyn oli määrä saapua jonakin lähiviikkona; ja vaikka hänellä ei\nollutkaan erikoista (ei ainakaan mitään ystävällistä) mielenkiintoa\ntätä herraa kohtaan, tuotti ajatus pienen ja ikävän seurueen\nlisäytymisestä hänelle jonkin verran vaihtelua; ja erityisesti huvitti\nhäntä saada nähdä, kuinka toivottomia nti Bingleyn unelmat tulivat\nolemaan tämän herran suhteen, jonka Lady Catherine oli määrännyt\ntyttärensä puolisoksi. Lady Catherine puhelikin hänestä alituiseen mitä\nihailevimmassa äänilajissa ja näytti ärtyvän kuullessaan, että\nElizabeth ja nti Lucas olivat jo vanhoja tuttuja hänen kanssaan.\n\nHänen saapumisensa tuli oitis tiedoksi pappilassa; sillä määräpäivänä\noli hra Collins varuilta koko aamun kävellyt edestakaisin maantiellä\ntalonsa edustalla ja ennätettyään tehdä ohikiitäville vaunuille syvän\nkumarruksen rientänyt kohta sisään sanaa viemään. Seuraavana aamuna hän\nriensi jo varhain Rosingsiin tervehtimään tulijaa -- tahi oikeastaan\ntulijoita, sillä niitä oli kaksikin, molemmat Lady Catherinen\nsisarenpoikia. Hra Darcy oli näet tuonut mukanaan eversti\nFitzwilliamin, enonsa lordi ----n nuoremman pojan. Sekä hovin että\npappilan perheitten suureksi kummastukseksi olivat molemmat herrat\nlyöttäytyneet hra Collinsin mukaan, kun tämä lähti paluumatkalle.\nCharlotte oli miehensä kamarin akkunasta nähnyt heidän tulevan\nruohokentän yli ja rientänyt heti perähuoneeseen kertomaan tytöille\ntuon suuren uutisen.\n\n\"Tiedätkö mitä, Eliza\", lisäsi hän, \"sinun läsnäoloasi saan varmastikin\nkiittää tästä tavattomasta kohteliaisuudesta. Muuten ei hra Darcy olisi\nsuinkaan jouduttautunut näin pian tervehtimään minua.\"\n\nElizabethilla ei ollut aikaa kieltäytyä tästä hänen niskoilleen\nsälytetystä kunniasta, sillä ovikello helähti samassa ja kohta sen\njälkeen astuivat kaikki kolme herraa sisään. Eversti Fitzwilliam,\njoka tuli ensimmäisenä, oli noin kolmikymmenvuotias mies, ei lainkaan\nniin kaunis kuin uljas serkkunsa, mutta sekä luonteeltaan että\nkäytökseltään kunnianmies. Hra Darcy näytti aivan yhtä kankealta kuin\nHertfordshiressä ja tervehti emäntää ylhäiseen tapaansa; ja mitä\najatuksia ja tunteita tämän ystävättären näkeminen hänessä lienee\nherättänytkin, niin hän säilytti joka tapauksessa täydellisesti\nmielenmalttinsa. Elizabeth tyytyi niiaamaan hänelle sanomatta\nsanaakaan.\n\nEversti Fitzwilliam aloitti oitis puhelun tottuneen ja sivistyneen\nmaailmanmiehen sävyyn ja tarinoi aika hauskasti naisten kanssa; hänen\nserkkunsa sen sijaan istui hyvän aikaa aivan tuppisuuna, lausuttuaan\naluksi rva Collinsille hajamielisen huomautuksen hänen kodistaan ja\npuutarhastaan. Vihdoin tuntui hänen kohteliaisuutensa kohenevan sen\nverran, että hän suvaitsi tiedustaa Elizabethilta hänen omaistensa\nvointia. Tyttö vastasi tavalliseen sävyyn ja lisäsi, hetken vaitiolon\njälkeen:\n\n\"Vanhempi sisareni on ollut Lontoossa jo kolmisen kuukautta. Oletteko\nsattunut näkemään hänet siellä?\"\n\nHänellä oli aivan selvillä, että hra Darcy ei ollut nähnyt Janea; mutta\nhän halusi nähdä, kuvastaisiko toisen ulkomuoto ja vastaus jotain\nrikollista osallisuutta Janen ja Bingleyn välien särkymiseen; ja\ntodellakin hän oli huomaavinaan jonkin verran hämillistä epäröimistä\nDarcyn vastatessa, ettei hänelle ollut sattunut onnea tavata kertaakaan\nnti Bennetiä. Vähän aikaa vielä juteltuaan herrat lähtivät\npaluumatkalle hoviin.\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nEversti Fitzwilliamin rattoisata luonnetta ihailivat kaikki\npappilalaiset, ja nimenomaan naisten mielestä hän oli mitä tervetullein\nlisä hovin muuten niin jäykkään seuraan. Pappilan perhettä ei sinne\nkuitenkaan nyt kutsuttu moneen päivään, sillä hovilaisilla oli\nvieraistaan tarpeeksi seuraa. Vasta pääsiäispäiväksi, viikon päivät\nnuorten herrojen tulosta, heidät kirkosta palatessa kutsuttiin\nviettämään iltaa hovissa. Koko viikon aikana he eivät olleet nähneet\nLady Catherinea eikä tämän tytärtä; eversti Fitzwilliam oli sen sijaan\nahkerasti käynyt pappilassa -- mutta yksin, sillä hra Darcy oli\nedelleenkin suvainnut sulkeutua kuoreensa.\n\nKutsua tietysti noudatettiin, ja määrähetkenä pappilan väki saapui Lady\nCatherinen saliin. Emäntä otti heidät tosin kohteliaasti vastaan, mutta\nkaikesta näkyi, ettei heidän seuransa nyt ollut hänelle yhtä mieluinen\nkuin ennen yksin ollessaan; ja koko illan hän puheli melkein yksinomaan\nsisarenpoikainsa, nimenomaan Darcyn kanssa, aivan kuin ei huoneessa\nolisi muita ollutkaan.\n\nEversti Fitzwilliam tuli ilmeisesti iloiseksi heidät nähdessään; mikä\nhyvänsä vaihtelu oli hänelle mieleen Rosingsissa ollessa; ja kenties\nsattui rva Collinsin sievä ja hilpeä ystävätär herättämään tavallista\nenemmän hänen mielenkiintoaan. Hän istahti oitis Elizabethin\nviereen ja pakinoi Kentistä ja Hertfordshirestä, matkoista ja\nkotiviihdykkäisyydestä, uusista kirjoista ja musiikista niin hauskasti,\nettä tytöstä ei vielä mikään hänen Rosingsissa viettämänsä ilta ollut\nkulunut näin rattoisasti. He innostuivat puhelemaan niin eloisasti,\nettä se kiinnitti yksin Lady Catherinenkin huomiota samoin kuin hra\nDarcynkin. _Tämän_ silmät olivat jo monesti pälyilleet ilmeisen\nuteliaasti puhelevaan pariin; Lady Catherine puolestaan ei enää\nmalttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan huusi huoneen poikki\nsukoilematta sisarensapojalle:\n\n\"Mitä te siellä juttelette päät yhdessä, Fitzwilliam? Mitä sinä kerrot\nneiti Bennetille? Puhu kovaa, että minäkin kuulen.\"\n\n\"Me puhelemme vain musiikista, täti rakas\", sanoi eversti, kun näki\nmahdottomaksi vältellä vastaamista.\n\n\"Musiikista! Puhukaa sitten kernaasti lujempaa. Siitä puheenaiheesta\nminä haluankin kaikkein enimmän kuulla. Minun täytyy saada ottaa osaa\nkeskusteluun, kun kerran musiikista puhutaan. Luulenpa, että\nEnglannissa on harvoja ihmisiä, jotka minua vilpittömämmin nauttisivat\nmusiikista tai joilla olisi parempi luontainen musiikkiaisti. Jos\nolisin oppinut edes vähäsenkään soittamaan, niin luulisinpä olevani\nsuurikin taiteilija. Samaa voisi sanoa Annestakin, jos hänen heikko\nterveytensä olisi sallinut hänen harjoitella. Kuinka Georgianan\nmusiikkiopinnot menestyvät, Darcy?\"\n\nHra Darcy kiitteli innostuneesti sisarensa soittokykyä ja sanoi hänen\nharjoittelevan ahkerasti.\n\n\"Sen parempi. Harjoittelemista ei voikaan koskaan harrastaa liiaksi, ja\nkun ensi kerran kirjoitan hänelle, varoitan häntä millään muotoa\ntaukoamasta siitä. Olen tälle neiti Bennetillekin sanonut jo monesti,\nettä hän ei ikinä opi hyvin soittamaan, jollei harjoittele joka päivä;\nja vaikka rouva Collinsin piano onkin aika rämä, niin on hän\ntervetullut tänne soittamaan. Rouva Jenkinsonin puolella hän saa olla\naivan rauhassa, eikä hänen soittonsa siellä häiritse ketään.\"\n\nHra Darcy näytti olevan hiukan häpeissään tätinsä tahdittomuudesta eikä\nvirkkanut sanaakaan.\n\nKun kahvi oli juotu, eversti Fitzwilliam muistutti Elizabethille, että\ntämä oli luvannut soittaa heille; ja kuuliaisesti istahti tyttö oitis\npianon ääreen. Lady Catherine kuunteli laulua puoliväliin saakka ja\nrupesi sitten jatkamaan puhettaan sisarenpoikansa kanssa, kunnes tämä\nlähti hänen luotaan ja astellen huolettomasti lattian poikki asettui\nsoittokoneen viereen siten, että näki vapaasti kauniin soittajattaren\nvaihtelevat kasvojenilmeet edessään. Elizabeth pani merkille hänen\ntarkastelunsa; ja ensimmäisen sopivan lepohetken aikana hän käännähti\nsuoraan häntä kohti, veti suunsa hymyyn ja sanoi:\n\n\"Te kai aiotte säikyttää minua, herra Darcy, asettumalla noin\nmahtavasti kuuntelemaan minua. Mutta minä en aio säikähtää, vaikka\ntiedänkin sisarenne soittavan paremmin kuin minä. Minun luonteeni on\nniin uppiniskainen, etten mielelläni anna toisten masentaa itseäni.\nPäinvastoin ylpeyteni kohottaa aina harjaansa, kun näen sellaista\nyritettävän.\"\n\n\"En tahdo sanoa, että erehdytte, vaikka tiedänkin teidän\ntodellisuudessa uskovan, ettei minulla ole lainkaan tuollaista ajatusta\nteidän suhteenne. Sellaisesta varjelee minua pitkäaikaisen\ntuttavuutemme aikana saamani kokemus, että teitä nimittäin toisinaan\nerikoisesti huvittaa lausua mielipiteitä, joita itse asiassa ette\nmyönnä itsekään tosiksi.\"\n\nElizabeth nauroi sydämellisesti kuullessaan tällaisen kuvauksen\nitsestään ja sanoi eversti Fitzwilliamille: \"Teidän serkkunne tahtoo\nantaa teille hyvin kauniin käsityksen minusta ja saada teidät uskomaan,\nettei minun puheisiini ole luottamista. Minulla on kerrassaan kova onni\njoutuessani täten sattumoilta yhteen henkilön kanssa, joka osaa niin\nhyvin paljastaa todellisen olemukseni, ja vieläpä sellaisessa\nmaailmankolkassa, jossa tuntemattomana piillen toivoin tulevani edes\nvähänkin uskotuksi. Totta tosiaan, herra Darcy, ei ollut teidän\npuoleltanne lainkaan jalomielistä vetää täällä päivänvaloon kaikkia\nminun Hertfordshiressä tekemiäni tihutöitä -- eikä se ollut edes varsin\nvaltioviisastakaan, jos sallitte minun niin sanoa -- sillä sen kautta\nyllytätte minua kostamaan ja kukaties juttelemaan teistä itsestänne\nsellaisia asioita, jotka saavat hiukset nousemaan pystyyn kaikkien\ntäällä olevain sukulaistenne päässä.\"\n\n\"Ei minua peloita lainkaan\"; sanoi Darcy hymyillen.\n\n\"Antakaas kuulla, mistä kaikesta te häntä oikein syytätte\", huudahti\neversti Fitzwilliam. \"Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän\nkäyttäytyy vennon vierasten parissa.\"\n\n\"Kuulkaahan sitten -- mutta olkaa valmis kuulemaan jotakin kauheaa.\nTietäkää, että ensi kerran näin hänet Hertfordshiressä eräissä\ntanssiaisissa -- ja arvaattekos, mitä tämä herra silloin teki? Hän\ntanssi ainoastaan neljästi! Minua surettaa sanoa näin, mutta niin oli\ntodella asianlaita. Hän tanssi vain neljä kertaa, vaikka kavaljeereista\noli puute, ja minä tiedän varmasti, että monet neitoset saivat koristaa\nseinäviertä, kun heillä ei ollut tanssittajia. Herra Darcy, te ette voi\nkieltää tätä tosiasiaa.\"\n\n\"Minulla ei silloin ollut kunnia tuntea ainuttakaan saapuvilla ollutta\nnaista, lukuunottamatta omaan seuraani kuuluvia.\"\n\n\"Totta kyllä, ja vaikeatahan on käydä tanssisalissa esittelemään\nitseään. No niin, eversti Fitzwilliam, mitä minun nyt on soitettava\nteille? Sormeni odottavat käskyänne.\"\n\n\"Ehkäpä\", sanoi Darcy, \"olisin voinut käyttäytyä oikeamielisemmin, jos\nolisin toimittanut itseni esitellyksi, mutta minun on aina hyvin vaikea\nseurustella umpi outojen kanssa.\"\n\n\"Kysymmekö serkkunne mielipidettä siitä?\" sanoi Elizabeth, yhä\nFitzwilliamille puhellen. \"Pyydämmekö hänen selittämään sen ihmeellisen\nongelman, miksi älykkään ja hienosti sivistyneen miehen, joka on ikänsä\nelänyt mukana suuressa maailmassa, on vaikea seurustella umpi outojen\nihmisten kanssa?\"\n\n\"Minä voin vastata kysymykseenne pyytämättä lupaa häneltä itseltään\",\nsanoi eversti. \"Syy on se, että hän ei viitsi nähdä sitä vaivaa.\"\n\n\"Minulla ei todellakaan ole sitä kykyä kuin eräillä toisilla\", sanoi\nDarcy, \"että osaisin keskustella sujuvasti ihmisten kanssa, joita en\nole koskaan ennen nähnyt. Minä en voi sulautua heidän puheensävyynsä\nenkä _näyttää_ olevani huvitettu heitä huvittavista asioista, niinkuin\nusein näen toisten tekevän.\"\n\n\"Minun sormeni\", sanoi Elizabeth, \"eivät juokse koskettimilla niin\nliukkaasti kuin olen nähnyt monien muiden naisten sormien tekevän.\nNiillä ei ole samaa voimaa eikä nopeutta, eivätkä ne kykene yhtä\nmestarillisesti ilmaisemaan tunteita. Mutta tätä olen aina arvellut\nomaksi viakseni -- etten ole huolinut harjoitella tarpeeksi. Päähäni ei\nole pälkähtänytkään uskoa, etteivät sormeni olisi yhtä hyvät kuin kenen\nhyvänsä paljon suurempaa oppia saaneen naisen sormet.\"\n\nDarcy vastasi hymyillen: \"Te olette aivan oikeassa. Te olette käyttänyt\naikanne paljon paremmin. Ei kukaan, jonka on suotu kuulla soittoanne,\nvoi väittää teiltä kykyä puuttuvan. Kukaan meistä toisista ei pystyisi\nniin luontevasti esiintymään vierasten kuullen.\"\n\nTällöin heidän puheensa keskeytti Lady Catherine, joka huusi\näänekkäästi salin poikki tahtoen tietää, mistä he väittelivät.\nElizabeth rupesi oitis soittamaan, Lady Catherinekin tuli pianon luo ja\nkuunneltuaan vähän aikaa virkkoi Darcylle:\n\n\"Neiti Bennet ei soittaisi lainkaan hullummin, jos hän olisi\nharjoitellut enemmän ja saanut jonkun Lontoon soittomestarin opetusta.\nHänen sormitaitonsa on todella varsin hyvä, vaikkei hänen\nmusiikkikorvaansa voi verratakaan Annen korvaan. Anne olisikin\nihanteellinen soittaja, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut\nhänen opiskella.\"\n\nElizabeth vilkaisi varkain Darcyyn nähdäkseen, kuinka tulisesti tämä\nyhtyi serkkunsa ylistelyyn; mutta ei tällöin eikä muissakaan\ntilaisuuksissa hän kyennyt keksimään vähintäkään rakastumisen merkkiä\ntuon jäykän miehen ilmeessä. Kaikesta hänen käyttäytymisestään nti De\nBourghia kohtaan voi Elizabeth tehdä sen nti Bingleylle lohdullisen\nhavainnon, että Darcy voisi aivan yhtä hyvin naida viimeksimainitun,\njos tämä vain olisi ollut hänen serkkunsa.\n\nLady Catherine jatkoi huomautuksiaan Elizabethin soittotaidosta;\nElizabeth kuunteli niitä kärsivällisen kohteliaasti ja pysyi herrojen\npyynnöstä pianon ääressä siksi kunnes ilmoitettiin, että hovin vaunut\nolivat portaiden edessä valmiina viemään vieraat kotia.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nElizabeth istui seuraavana aamuna yksikseen kirjoittaen Janelle --\nrva Collins ja Maria olivat lähteneet asialle kylään -- kun häntä\nsäpsähdytti ovelta kuuluva soitto, varma merkki varhaisen\nvieraan tulosta. Arvellen tulijaa Lady Catherineksi hän työnsi\njoutuin puolivalmiin kirjeensä piiloon, jotta säästyisi kaikista\ntungettelevista kysymyksistä; mutta oven auetessa hän suureksi\nyllätyksekseen näki hra Darcyn aivan yksinään.\n\nTulijakin tuntui hämmästyvän nähdessään hänet yksin kotona ja pyysi\nanteeksi sisääntunkeutumistaan, selittäen luulleensa kaikkien naisten\nolevan kotosalla.\n\nSitten he kävivät istumaan, ja Elizabethin saatua hajamieliset\nvastaukset kyselyihinsä hovilaisten voinnista puhelu tuntui uhkaavan\ntykkänään tyrehtyä. Oli senvuoksi tuiki tarpeen keksiä jotain\nkeskustelunaihetta; ja tässä pulassaan muistellen, milloin hän viimeksi\noli nähnyt vieraansa Hertfordshiressä ja uteliaana saamaan kuulla, mikä\nsyy oli saanut Netherfieldin asukkaat niin äkkiarvaamatta poistumaan\npaikkakunnalta, Elizabeth huomautti:\n\n\"Mikä äkkilähtö teille tulikaan viime marraskuulla Netherfieldistä, hra\nDarcy! Herra Bingley tuli varmaankin hyvin mieliinsä tavatessaan teidät\nkaikki jälleen niin pian; sillä muistaakseni hän oli lähtenyt vasta\nedellisenä päivänä Lontooseen. Toivon, että hän ja sisarensa voivat\nhyvin, kun erositte viimeksi heistä?\"\n\n\"Mainiosti, kiitän kysymyksestänne.\"\n\nElizabeth huomasi, että puhelu uhkasi taasen tauota; ja lyhyen vaitiolon\njälkeen hän lisäsi:\n\n\"Luulen ymmärtäneeni, että herra Bingley ei enää aio lainkaan palata\nNetherfieldiin?\"\n\n\"Sitä en ole kuullut hänen koskaan sanovan; mutta hyvin luultavaa on,\nettä hän tulee vast'edes viettämään siellä hyvin vähän ajastaan.\nHänellä on paljon ystäviä, ja hän on siinä iässä, jolloin ystävien ja\nvieraskutsujen luku yhä karttuu.\"\n\n\"Jos hän aikoo oleskella vain niin vähän aikaa Netherfieldissä, niin\nminusta olisi naapuristolle edullisempi, että hän kokonaan luopuisi\ntuosta paikasta, jotta sinne asettuisi jokin miellyttävä perhe\npysyväisesti. Mutta ehkä herra Bingley vuokrasikin tilan enemmän omaa\nkuin naapuriensa hauskuutta silmälläpitäen, ja meidän on jäätävä\nodottamaan, että hän vastakin menettelee saman näkökannan mukaisesti.\"\n\n\"En yhtään ihmettelisi\", sanoi Darcy, \"vaikka hän luopuisi siitä kohta\nkun saa hyväksyttävän tarjouksen.\"\n\nSiihen ei Elizabeth vastannut mitään. Hän ei rohjennut sen pitemmältä\nudella Darcyn ystävän oloa; ja kun hänellä ei ollut muutakaan\nsanomista, päätti hän jättää keskustelun jatkamisen vieraansa vaivaksi.\n\nTämä ymmärsi äänettömän viittauksen ja aloitti oitis tuskapäin: \"Tämä\nnäyttää hyvin kodikkaalta talolta. Luulen, että Lady Catherine\nkorjautti sitä melkoisesti, kun herra Collins muutti tänne\nHunsfordiin.\"\n\n\"Niin hän kai teki -- ja olen varma, ettei hän olisi voinut osoittaa\nystävyyttään kiitollisemmalle vastaanottajalle.\"\n\n\"Herra Collins tuntuu olleen hyvin onnellinen vaimonsa valinnassa.\"\n\n\"Siinä olette aivan oikeassa; hänen ystävänsä voivat onnitella häntä,\nettä hän sattui tapaamaan yhden niistä harvoista järkevistä naisista,\njotka olisivat suostuneet hänen kosintaansa. Minun ystävättärelläni on\nerinomainen ymmärrys -- vaikka en ole varma, oliko naimisiinmeno herra\nCollinsin kanssa kovinkaan viisas teko hänen puoleltaan. Hän tuntuu\nkuitenkin olevan täysin onnellinen; ja aineellisessa suhteessa on hänen\nvalintansa hänelle hyvin edullinen.\"\n\n\"Hänelle on varmastikin sangen mieluista asua niin lähellä omaisiaan ja\nentisiä ystäviään.\"\n\n\"Onko Hunsford mielestänne niin lähellä? Onhan tänne matkaa hänen\nisänkodistaan liki viisikymmentä mailia.\"\n\n\"Mitä ovat viisikymmentä mailia hyvää maantietä? Vähän päälle puoli\npäivämatkaa. Minusta etäisyys on naurettavan lyhyt.\"\n\n\"Minä en koskaan pitäisi etäisyyttä isänkodista minään avioliiton\nvoittopuolena\", huudahti Elizabeth; \"enkä suinkaan sanoisi, että rouva\nCollins on joutunut lähelle omaisiaan.\"\n\n\"Tuo todistaa vain teidän omaa kiintymystänne Hertfordshireen. Jokainen\npaikka, joka on vähänkin Longbournin lähinaapuriston ulkopuolella,\nolisi teidän mielestänne kai hirvittävän kaukana.\"\n\nHänen huulillaan väreili hymy, jonka Elizabeth luuli ymmärtävänsä;\nDarcy luuli kaiketi hänen ajattelevan Janea ja Netherfieldiä, ja\npunastuen hän kiirehti vastaamaan:\n\n\"En suinkaan tarkoita, että naisen pitäisi naimisiin jouduttuaankin\nolla kytketty kiinni isänkotiinsa. Ovathan läheisyys ja etäisyys sangen\nvenyviä käsitteitä ja riippuvat niin monista vaihtelevista\nasianhaaroista. Jos varat sallivat tehdä matkoja milloin hyvänsä ja\nmiten pitkälle tahansa, niin ei etäisyyskään ole haitaksi. Mutta niin\nei ole laita _tässä_ tapauksessa. Herra ja rouva Collinsilla on hyvät\nvuositulot, mutta ei sentään siksi suuret, että ne sallisivat ahkerasti\nmatkusteltavan -- ja arvaan, ettei ystävättäreni voisi sanoa asuvansa\nlähellä omaisiaan vähemmän kuin puolen nykyisen välimatkan päässä.\"\n\nHra Darcy veti tuoliansa lähemmäksi häntä ja sanoi:\n\n\"_Teillä_ ei varmastikaan ole oikeutta tuntea noin väkevää kotipaikan\nrakkautta. Ettehän te voi olla elänyt ikäänne kaikkea Longbournin\nperukoilla.\"\n\nElizabeth katsahti ylös hämmästyneenä. Puhujan tunneasteikossa näytti\njälleen tapahtuvan vaihdos; hän siirsi tuolinsa taapäin, otti pöydältä\nsanomalehden, silmäili sitä hajamielisesti ja sanoi sitten kylmempään\nsävyyn:\n\n\"Miten Kent teitä miellyttää?\"\n\nLyhyt keskustelu seurasi tämän seudun valo- ja varjopuolista, molemmin\npuolin kylmän asiallisesti, kunnes sen keskeytti kävelyretkeltään\npalaavien Charlotten ja hänen sisarensa saapuminen. Toisten\nkahdenkeskinen yhdessäolo tuntui vähän hämmästyttävän näitä. Hra Darcy\nselitti sen samalla tapaa kuin ensin sisään tullessaankin, ja poistui\nsitten istuttuaan vielä muutaman minuutin ajan.\n\n\"Mitähän tämä oikein tarkoittaa?\" uteli Charlotte kohta hänen mentyään.\n\"Rakas Eliza, hänen täytyy varmastikin olla rakastunut sinuun, muuten\nhän ei koskaan olisi tullut tänne näin tuttavalliselle käynnille.\"\n\nMutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun\naikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta,\nvaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien\nvaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu\nviimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään\nmuutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui\ntodennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton.\nSisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle,\nlueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi\nalituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja\nsinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia,\ntunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He\ntulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin\nerikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli\nilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja\nse huomio teki hänet sitä suositummaksi.\n\nMutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa,\nsitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään;\nusein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta\nkertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti\nenemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän\nei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt,\nmitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä\nkerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen\nvieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti\nnauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut\nkehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta\nystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään\npettymykseen.\n\nHellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa\nhänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista\nkahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen\nvarallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden\netujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön\ntosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä\nlihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa\nei edes laihasta kappalaispaikastakaan.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\n\nUseammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta\nkohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti,\nettä hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien\nmielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan\nyksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta\nviittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä --\neikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui\njoko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta\nitsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen\ntungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia\nhuomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein\nkääntämään seuralleen selkänsä -- kaikkea vielä, hän päinvastoin näki\ntarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia.\nMillään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä\nmyöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan\nhäntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät\nhänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset -- hänen\nviihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin\nkävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa,\njota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa\nnäytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi\nKentiin, hän vierailisi myöskin _siellä_. Aivan totta -- sellaista\njärjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän\nhän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei\nElizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen\najatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo\nsaapuneen pappilan veräjälle.\n\nEräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli\ntoistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin\nmasentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän\nyksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy,\nvaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili\ntulijalle väkinäisesti ja sanoi:\n\n\"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla.\"\n\n\"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston\", vastasi toinen, \"kuten\ntavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein\npistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?\"\n\n\"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin.\"\n\nMolemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.\n\n\"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?\" kysyi Elizabeth.\n\n\"Kyllä -- jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen\nkäytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen.\"\n\n\"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen\nmieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En\nole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan\nrajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen\nsuhteen kuin herra Darcy.\"\n\n\"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää\", vastasi eversti. \"Ja\nniinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä,\nettä se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän\non hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta\nkohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia\nitsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen.\"\n\n\"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia\nkumpaankaan pakkoon. Aivan totta -- mitäpä te itse asiassa tiedättekään\nitsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute\nestänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä\nmielenne on tehnyt?\"\n\n\"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä -- ja ehkäpä minun täytyy\ntunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia\nkokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä\nsaatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton\nnuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti.\"\n\n\"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti\nkäy.\"\n\n\"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta\nelämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan\nolla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen.\"\n\n\"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?\" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui\nkorviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän\nkysyi leikkisään sävyyn: \"Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan\ntavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin\narvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan.\"\n\nEversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi.\nKatkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan\nseuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen\npuhelemaan:\n\n\"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä\nsenvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan.\nIhmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein\nvakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi\npelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä\nholhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse\nhaluaa.\"\n\n\"Ei niin sentään ole asianlaita\", sanoi eversti Fitzwilliam, \"siitä\nedusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn\nholhoojia.\"\n\n\"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette?\nAntaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria\nneitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito\ndarcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman\npäänsä jälkeen.\"\n\nNäin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti;\nja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että\nneiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän\nhuolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa\njokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi\nvastaamaan.\n\n\"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä\nmitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että\nhän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva\nHurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen\ntaipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni\nteidän maininneen, että tekin tunnette heidät.\"\n\n\"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori\nmies -- hän on Darcyn ylimpiä ystäviä.\"\n\n\"Ah, varmastikin\", vastasi Elizabeth kuivasti. \"Herra Darcy on\ntavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä\nparahinta huolta.\"\n\n\"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä -- uskonpa todellakin Darcyn pitävän\nhyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän\npuheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja\nhänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa\nkiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan,\nsillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi\nasianosalliseksi.\"\n\n\"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?\"\n\n\"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten\ntietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi\ntunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä.\"\n\n\"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani\nkellekään.\"\n\n\"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että\nBingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy\nitseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs\npahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään\nnaimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei\nmaininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että\narvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja\nkoska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven.\"\n\n\"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin\nväliin?\"\n\n\"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen\nnaisen suhteen.\"\n\n\"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?\"\n\n\"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut\", vastasi Fitzwilliam\nhymyillen. \"Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt\nolen teille jutellut.\"\n\nElizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan -- mutta koko\nhänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä\nhetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.\n\n\"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte\", vastasi Elizabeth.\n\"Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta\nhänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?\"\n\n\"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?\"\n\n\"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla\noli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan\narvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen\nystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta\", hän kiirehti lisäämään,\nhilliten väkisin mielenkuohuansa, \"ehkäpä teen väärin tuomitessani\nhänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja\nkaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys.\"\n\n\"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta\", virkkoi Fitzwilliam hymyillen,\n\"vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota.\"\n\nTämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra\nDarcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten\nilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia\ntultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään\nja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.\n\nTähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan\nsuosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta\npääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt\nBingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus\nilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat\ntoivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä -- hän\noli Janen onnen surmaaja.\n\n\"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen\",\noli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat\narvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli\ntoinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.\n\n\"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut\nmuistutettavaa\", hän huudahti, \"hänhän on pelkkää hyvyyttä ja\nrakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän\nja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa,\nsillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata\nsivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen\nkunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään\nkohoamaan.\" Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus\nhiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes\ntämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan\nmenettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana\nhänen omaa sisartansa varten.\n\nKyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta\nsiitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella\nlähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä\njuomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan\nhäntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady\nCatherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin\npahaksi.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU.\n\n\nHeidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran\nläpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä\noleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään\nvihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin\nsyytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes\nmuistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä -- ja\nmiltei joka riviltä sen voi huomata -- puuttui tuota entistä leppoista\niloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin\nhänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut\nsurujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth\nvainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren\nsielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan\npanneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen\naikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein\nkäsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta\najatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa\nRosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan\nparin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan\ntätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä\nja kiintymyksensä koko voimalla.\n\nDarcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku\nlähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut\nymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth\ntiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään\nhänen sydäntään.\n\nAjatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan\novikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että\nmahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana\npyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut\näkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän\nsanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen.\nHätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä\nhänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja\nvoimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta\nnousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui\nyhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien\nminuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä\nkohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:\n\n\"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene\ntukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille,\nkuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä.\"\n\nElizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen\nkosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä\nDarcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä\nkaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän\npuhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen\ntunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa\nylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin\nalemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys\nitse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa\nasettuivat tällaista yhtymystä vastaan -- kaikesta tästä hän puheli\nvakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan\nedistämään hänen kosintaansa.\n\nVaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa\nkohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin\narvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen\ntiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka\nhän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen\nmäärään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui\nsilmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä\nitseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli\nlopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan\nkiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen\nturha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen\ntaistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla\nmyöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei\nhän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän _puhui_\nhuolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko\nolemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen\nkiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai\npuheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:\n\n\"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua\nkiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä\ntapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen\njohdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä\ntodella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en\nvoi -- minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia\ntunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani.\nMinä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon,\nettä teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan\nitse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan\nteidän nyt helposti voittavankin sen.\"\n\nHra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi\nkiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin\nyhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat\nsuuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä\nmielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen\nmielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa\nsen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta.\nVihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä\nrauhallisuutta:\n\n\"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa?\nEhkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla -- suvaitkaa vastata\nniin vähällä kohteliaisuuden _varjolla_ kuin vain haluatte -- mistä\nsyystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi\nvaadittua!\"\n\n\"Voisinpa minäkin puolestani kysyä\", vastasi Elizabeth, \"miksi te, niin\nilmeisesti _tarkoittaen loukata minua_, olette suvainnut kertoa\nminulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja\ntahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne\nvaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki\njonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla\noli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken\nolisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut\npelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin\nluuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen\nmiehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt -- kenties iäksi --\nmitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?\"\n\nViime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen\nmielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa\nsyytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.\n\n\"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä\nnurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä\nja julmaa menettelyänne _tuossa_ asiassa. Te ette rohkene, te ette\n_voi_ kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen,\nettä heidän tiensä erkanivat -- toisen te saitte käyttäytymään\noikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi\nihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi\nmurskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja\nkummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja\nsydämensurua.\"\n\nElizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen,\nettä toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes\nmerkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä\nkasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.\n\n\"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?\" hän kivahti.\n\nTeeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: \"En halua ollenkaan kieltää,\nettä tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että\nolen hyvin tyytyväinen menestykseeni. _Ystävääni_ kohtaan olen ollut\npaljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan.\"\n\nElizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias\nmuoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.\n\n\"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon\njuttuun\", hän jatkoi kiihtyneenä. \"Jo kauan ennen kuin se sattuikaan\ntunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne\npaljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten\nsain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana _siitä_\nasiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota\nmenettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden\nperusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?\"\n\n\"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen\nasioihin\", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän\nlevollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.\n\n\"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen\nasioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?\"\n\n\"Hänen kovan onnensa!\" toisti Darcy ylenkatseellisesti, \"-- no niin,\nkovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä.\"\n\n\"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!\" huudahti Elizabeth närkästyen.\n\"Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa -- tarkoitan,\nvarattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt\nhäneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle\nmäärätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta\nvuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen\nriippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän\nkaiken te olette tehnyt -- ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja\nnaurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!\"\n\n\"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!\" huudahti Darcy, astellen\nnopeasti edestakaisin. \"Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte\nminulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan\nminulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan!\nMutta ehkäpä\", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja\nkatsellen häntä kiinteästi silmiin, \"ehkäpä nämä katkerat syytökset\nolisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti\ntunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun\nkiintymykseni teihin on saanut kestää -- jos olisin viisaasti osannut\nsalata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan\nmyöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen\non minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä\ntunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat.\nVoitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin\nomaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni\ntietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni\nalapuolella?\"\n\nElizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta;\nmutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:\n\n\"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi\nmillään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten\nolisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä\nkunnianmiehen tavoin minua kohtaan.\"\n\nHän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän\njatkoi:\n\n\"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa,\njoka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen.\"\n\nJälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä,\njosta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth\njatkoi säälimättä:\n\n\"Alusta alkaen -- tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin\nsanoa -- teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva\nvälinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat\nperustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita\nseuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut\nkuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle\nvoisin ojentaa käteni.\"\n\n\"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän\ntäydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani\nteitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan\naikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja\nonnea.\"\n\nNäin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli\nseuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta.\nHänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt\nmiten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään\nhyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja\nelämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous\nhra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden\nmittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan\nepäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli\nkaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! -- Se oli miltei uskomatonta,\nkerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen\njohdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa\nmiehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä\nDarcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön\ntunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli\ntuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän\nei yritellyt kieltääkään -- kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät\nElizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen\nvastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.\n\nNämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka,\nkunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet\nmuistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan\nCharlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti\nyläkertaan omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nXXXV LUKU.\n\n\nElizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka\nillalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä\nmahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja\nkykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti\nkohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut\nlähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi\nmuistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä;\nja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi\npuomiveräjän toiselta puolen.\n\nHänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin\nhoukutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja\nsilmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt\nviettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen\nympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden\nkeväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki\nvilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella\nsorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan\nkukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta\nherrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti\nveräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt\nselkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen\nnimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.\n\nDarcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä,\njonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn:\n\"Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani\nteidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän\nkirjeen?\" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli\npian häipynyt näkyvistä.\n\nIlman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden\nvaltaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen\nkuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen\nkävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli\npäivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:\n\n    \"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne\n    luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja\n    tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin\n    vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää\n    itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka\n    meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin\n    mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja\n    lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa\n    tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän\n    silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että\n    täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne,\n    sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä\n    vetoan teidän oikeamielisyyteenne.\n\n    \"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat\n    sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena\n    syytöksenä oli, että minä -- kummankaan asianomaisen tunteista\n    vähääkään välittämättä -- olin erottanut hra Bingleyn teidän\n    sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden\n    vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen\n    tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti\n    olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani\n    tunnustetun suosikin -- nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään\n    muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka\n    oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa -- se olisikin\n    tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren\n    sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman\n    viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani\n    ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi,\n    niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen\n    painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni -- minkä pidän\n    välttämättömänä itseäni kohtaan -- pakostakin joudun ilmaisemaan\n    tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain\n    etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun\n    noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.\n\n    \"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin --\n    kuten monet muutkin -- että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle\n    sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään\n    toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin\n    tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli\n    kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt\n    hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian\n    viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus\n    paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama\n    huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän\n    piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin\n    silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että\n    hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin\n    kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin\n    sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa,\n    iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää\n    sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä\n    jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä\n    ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan\n    odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette\n    _te_ tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla\n    _minun_ puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon\n    paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi.\n    Jos niin on laita -- jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan\n    tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä\n    olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta\n    vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä\n    teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen\n    luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä\n    ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä\n    halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni;\n    mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja\n    pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut\n    häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan\n    siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni\n    heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut\n    samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen\n    kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen\n    mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin\n    tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.\n\n    \"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä\n    sellaisia, joita -- vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat --\n    omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät\n    yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita,\n    vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen\n    asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt\n    mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota\n    äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti\n    osoittivat -- pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa\n    suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka\n    täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne\n    puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että\n    niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin\n    vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä\n    seurapiiriin hyvänsä.\n\n    \"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen\n    jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista\n    vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin\n    ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää\n    hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä\n    Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän\n    muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt\n    alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille\n    lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen\n    kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin\n    ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos\n    mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä\n    Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi\n    osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat.\n    Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni\n    lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne\n    kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään,\n    jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus\n    sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen\n    saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä\n    vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley\n    on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän\n    panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa.\n    Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli\n    kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran\n    oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan\n    enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan\n    vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella\n    mielihyvällä -- sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan\n    häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti\n    Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön.\n    Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata\n    toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia;\n    mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava,\n    jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä\n    tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty.\n    Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin.\n    Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta\n    anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi\n    sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun\n    vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse\n    yhä vieläkään voi tuomita niitä.\n\n    \"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne\n    minua vastaan -- että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille --\n    niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan\n    hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua\n    _erityisesti_ syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä;\n    mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota\n    useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä\n    oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia\n    Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti\n    isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja\n    tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin,\n    joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen\n    oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli\n    sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa\n    tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt\n    hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut\n    ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa\n    kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä\n    parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden\n    niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi\n    varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni\n    tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen\n    tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen\n    horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen\n    nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin\n    hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen\n    pahoittamaan teidän mieltänne -- mihin määrään, sen itse parhaiten\n    voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin\n    teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua\n    paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.\n\n    \"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen\n    luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin\n    horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään\n    mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan --\n    jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi -- varaamaan\n    hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen\n    kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli\n    hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus.\n    Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua\n    näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen,\n    jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut\n    hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää\n    kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän\n    virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen.\n    Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän\n    toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot\n    eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin\n    toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka\n    tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä\n    tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista\n    pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi\n    kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan\n    kolmetuhatta puntaa.\n\n    \"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme\n    päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta\n    häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa.\n    Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta\n    lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten\n    vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen\n    ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin\n    vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti\n    hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat\n    kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä\n    voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu\n    löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä\n    hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen\n    kirkkoherranpaikan -- ja siitä hänen mielestään ei voinut olla\n    epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla\n    ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä\n    suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä\n    aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan\n    kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa -- siihen yhtä vähän\n    kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen,\n    ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät -- ja\n    hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin\n    moittimaan minua itseäni.\n\n    \"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen\n    elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä\n    hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun\n    havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta,\n    jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota\n    ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi\n    minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani\n    olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.\n\n    \"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi,\n    jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja\n    minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja\n    hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän\n    lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin\n    herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni\n    mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä,\n    rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan\n    väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän\n    naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään\n    kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa\n    ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon\n    mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen\n    puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa,\n    ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita,\n    että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin\n    odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua\n    karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan\n    ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei\n    kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä\n    minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha\n    estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin\n    herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge\n    sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin\n    tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan,\n    joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla\n    uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.\n\n    \"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun\n    tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen\n    pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte\n    käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia\n    kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen\n    varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta\n    hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten\n    tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi\n    en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en\n    silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä\n    minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan\n    todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen,\n    joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni\n    toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän\n    vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee _minun_ todistukseni\n    silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta\n    serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa\n    ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella\n    saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon\n    vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!\n\n                                              \"Fitzwilliam Darcy.\"\n\n\n\n\nXXXVI LUKU.\n\n\nJollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut\nsiinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella\nmitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän\nhämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli\nsanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti,\nettä tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella\nkäyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea\nhänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen\nvälinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi;\nja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa\nvastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei\nilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän\nosoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja\nsääty-ylpeydessään.\n\nMutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin;\nkun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden --\njos ne vain oli todenperäisesti esitetty -- täytyi kerrassaan kumota\nhänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän\nnuoren miehen luonteesta -- kävi juttu paljon sekavammaksi ja\ntuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät\nhänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi\njulistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa:\n\"Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!\" -- ja kun hän oli käynyt koko\nkirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun\nsisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan\nedes katsahtaisikaan enää siihen.\n\nTässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä\nlepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta\nkauan hän ei kestänyt sitäkään -- kohta oli kirje jälleen esillä\nkuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan\nlukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui\nmahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön.\nEsitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa\naivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn\nleppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut\noikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä\nmyöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin\ntultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä\nvereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon\nkirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa\nmuuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja\naluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta\nlukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut\nkaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen\nrahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen\nkädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman\npuolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen\n-- mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain\nasianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi\nlukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka\nhän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa\nhalvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet\nkaikesta syystä.\n\nJo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta\nkirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti\nlukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä\nsanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin,\njohon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen\naikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä\nhän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth\nollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen\näänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa\ntäysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan\njotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä\nWickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi\nainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun\nnuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien\njoutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta\nmitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän\nvoi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan\nja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen\nansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja\ntoveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.\n\nPunnittuaan tätä kohtaa hyvän aikaa Elizabeth jatkoi jälleen\nlukemistaan. Mutta, oh! -- sitä onnetonta kertomusta, mikä sitten\nseurasi -- Wickhamin häpeällisistä aikomuksista nti Darcyn suhteen --\nsille antoi jonkin verran vahvistusta hänen ja eversti Fitzwilliamin\neilisaamuinen puhelu; ja joka tapauksessa häntä oli kehoitettu\nhankkimaan lisätodisteita kertomuksen todenperäisyydestä everstiltä\nitseltään, jonka kunnioitettavaa luonnetta hänellä ei ollut syytä\nvähintäkään epäillä. Aluksi Elizabeth miltei päättikin kääntyä everstin\npuoleen, mutta tukalaahan oli syrjäisen henkilön tehdä tuollainen\nvetoominen; ja eikähän hra Darcy olisi varmastikaan uskaltanut\nsellaista kehoitusta antaa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut varma\nserkkunsa lausunnosta.\n\nElizabeth muisti aivan hyvin ensi keskustelunsa Wickhamin kanssa tuona\nensimmäisenä illanviettona hra Philipsin perheessä. Monet tuon miehen\nlauseista olivat aivan sellaisinaan painuneet hänen muistiinsa. _Nyt_\nhäntä ihmetytti, kuinka Wickham oli oikeastaan voinutkaan puhella\nsellaista vennon vieraalle, ja kuinka hän itse ei ollut aikaisemmin\ntullut sitä oudostelleeksi. Edelleen hän muisti Wickhamin kerskailleen,\nettei hän suinkaan peljännyt tavata hra Darcya -- että hra Darcyn\nasiana oli puittia tiehensä, hänen jäädessä paikoilleen, ja kuitenkin\nhän oli jo seuraavalla viikolla vältellyt saapua Netherfieldin\ntanssiaisiin. Hän muisti myöskin, että aina siihen saakka kuin\nNetherfieldin perhe oli poistunut seudulta, Wickham oli kertonut\ntarinansa ainoastaan hänelle, mutta että se kohta tuon muuton jälkeen\noli ollut yleisenä puheenaiheena; ja ettei Wickham silloin enää\naristellut alentaa hra Darcyn mainetta toisten ihmisten silmissä,\nvaikka hän oli vakuuttanut Elizabethille, että hän kunnioituksesta isää\nkohtaan tahtoi säästää poikaa.\n\nKuinka toisenlaisessa valossa tuo mies nyt näyttäytyikään! Hänen nti\nKingille osoittama huomaavaisuutensa oli Elizabethista nyt pelkästään\ninhoittavan rahanhimon aiheuttamaa; yksinpä sekin seikka, että kyseenä\noleva perintö itsessään oli verraten vähäpätöinen, ei enää todistanut\nkosijan vaatimattomuutta, vaan hänen silmitöntä intoaan pyyhkäistä\ntaskuunsa kaiken, mihin hän vain voi päästä käsiksi. Entä hänen\nkäytöksensä Elizabethia itseään kohtaan? Siihenkään ei enää voinut\nkeksiä mitään siedettävää aihetta. Joko hän oli alussa joutunut harhaan\nElizabethia muka odottavan perintöosan suuruudesta, tahi oli hänen\nturhamaisuuttaan kutkutellut se ilmeinen suosio, jota tämä tiesi\nhänelle peittelemättä osoittaneensa. Tytön mielessä heikkeni\nheikkenemistään jokainen vitkaileva ponnistelu tuon miehen\npuolustukseksi; ja hra Darcyn hyväksi hänelle muistui moniakin\nseikkoja, joita hän ennen ei ollut tullut ottaneeksi varteen. Niinpä\nesim. oli hra Bingley Janen sitä kysyessä todistanut Darcyn menetelleen\ntäysin moitteettomasti tässä asiassa; edelleen, että kuinka pöyhkeä ja\nluotaantorjuva Darcyn esiintyminen yleensä olikin, hän itse ei ollut\nkoko heidän tuttavuutensa aikana -- tuon tuttavuuden, joka myöhemmin\noli johtanut heidät paljon yhteen ja jonka kestäessä hän oli tullut\njokseenkin läheltä tuntemaan tuon miehen luonteensävyn -- keksinyt\nhänen luonteessaan ainuttakaan kehnoa ja periaatetta puuttuvaa\npiirrettä; ettei kukaan tiennyt puhua hänestä mitään pahaa tai julki\njumalatonta; että päinvastoin hänen lähempi tuttavapiirinsä piti häntä\nerinomaisessa arvossa; että yksinpä Wickhamkin oli myöntänyt hänen\nolevan hyvän veljen, ja että hän itsekin oli kuullut hänen puhuvan\nsisarestaan tavalla, josta soinnahti hellää ja ylevää tunnetta; että\njos hänen tekonsa tosiaankin olisivat olleet sellaiset, joina Wickham\nne kuvasi, ne vaivoin olisivat välttyneet maailman silmiltä; ja että\ntosi ystävyys hra Bingleyn tapaisen herttaisen miehen ja niin kehnon\nluonteen välillä olisi ollut kerrassaan käsittämätön ja mahdoton.\n\nElizabeth aivan häpesi itseään. Hän ei voinut ajatella Darcya eikä\nWickhamia tuntematta olleensa kovin sokea, puolueellinen, typerän\nennakkoluuloinen.\n\n\"Mikä houkka minä olen ollutkaan!\" hän huudahti. \"Minä, joka olen ollut\nniin ylpeä tarkkanäköisyydestäni! Joka olen moittinut sisareni ylevää\nherkkäuskoisuutta ja avomielisyyttä ja tyydytellyt turhamaisuuttani\nepäilemällä toisia ja keksimällä vikoja, missä niitä ei ole ollutkaan.\nMikä nöyryyttävä keksintö tämä onkaan minulle! Ja kuitenkin niin hyvin\nansaittu nöyryytys! Vaikka rakkauskin olisi sokaissut silmäni, niin en\nolisi sen kehnommin osannut arvostella ja tuomita. Mutta ei rakkaus,\nvaan turhamaisuus se minut sokaisi. Mieltyneenä toisen mairitteluun ja\nloukkautuneena toisen välinpitämättömyydestä olen tuttavuutemme ensi\nalusta alkaen kallistunut ehdoin tahdoin ennakkoluuloisuuteen ja\ntyperään tietämättömyyteen ja välittänyt vähät terveestä järjestä.\nTähän hetkeen saakka en ole tuntenut omaa itseäni!\"\n\nHänestä itsestään Janeen ja Janesta Bingleyhin hänen ajatuksensa sitten\nkulkivat sellaista uraa, että hän johtui muistelemaan, kuinka perin\nepätyydyttävältä hänestä oli tuntunut Darcyn selitys menettelystään\n_tässä_ asiassa. Hän luki sen uudelleen. Ja nyt oli tulos aivan toinen.\nKuinka hän voi kieltäytyä uskomasta Darcyn vakuutteluja tässä asiassa,\nannettuaan jo perään toisessakin? Darcy selitti olleensa aivan\ntietämätön Janen kiintymyksestä hänen ystäväänsä; eikä Elizabeth voinut\ntällöin olla muistamatta, mitä Charlotte aina oli arvellut tästä\nasiasta. Eikä hän myöskään voinut väittää vääräksi Darcyn kuvausta\nJanen luonteensävystä. Hän muisti, kuinka taitavasti Jane osasi\nrakastuneenakin hillitä itsensä ja salata tunteensa, kuinka hän alati\nkäyttäytyi maltillisesti ja ja järkevästi, niin että syrjäisen silmä\nvoi helposti erehtyä hänen tunteittensa todellisesta laadusta.\n\nKun hän sitten tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa hänen\nlähiomaisistaan puhuttiin niin julmasti mutta hyvällä syyllä moittien,\nkasvoi hänen häpeäntuntonsa kukkuroilleen. Hän muisti äitinsä ja\nnuorempain sisartensa käyttäytymisen eri tilaisuuksissa ja nimenomaan\nNetherfieldin tanssiaisissa; ja hän voi nyt hyvin käsittää, ettei Darcy\nvoinut moittia sitä pahemmin kuin hän itsekin olisi tehnyt.\n\nHänelle itselleen ja Janelle myönnetty kohtelias tunnustus ei jäänyt\nvaikuttamatta. Se lohdutti häntä, mutta ei voinut lievittää sitä\nylenkatseellista arvostelua, minkä perheen muut jäsenet olivat ansiosta\nsaaneet osakseen; ja miettiessään nyt, kuinka Janen pettymys ja\nsydämensuru itse asiassa oli ollut hänen lähimpäin omaistensa käytöksen\naiheuttama ja kuinka syvästi he molemmat olivat joutuneet kärsimään sen\ntakia, hän tunsi viiltävää tuskaa ja kiduttavampaa nöyryytystä kuin\nkoskaan ennen.\n\nKierrettyään nurmikentän laiteilla lähes kaksi tuntia, antaen\najatustensa kirmailla joka taholle -- muistellen menneitä ja punniten\nennakolta tulevia tapahtumia -- kärsien uudestaan kaiken tuskan ja\nnöyryytyksen ja kokien lohduttautua parhaansa mukaan -- hän vihdoin\npalasi sisälle, koettaen näyttää yhtä huolettomalta ja hilpeältä kuin\nennenkin ja päättäen tukahduttaa mielessään kaikki sellaiset ajatukset,\njotka estäisivät häntä puuttumasta tarinanpitoon toisten kanssa.\n\nKotia tultua hän sai kuulla, että Rosingsin herrat olivat käyneet\ntalossa hänen poissa ollessaan; hra Darcy vain siunaaman ajan\nottaakseen jäähyväiset, mutta eversti Fitzwilliam oli istunut lähes\ntuntikauden odottaen häntä palaavaksi ja miltei päättäen lähteä\netsiskelemään häntä ulkoa. Elizabethin mieleen oli, etteivät he olleet\ntavanneet toisiaan. Eversti Fitzwilliam ei merkinnyt hänelle enää\nyhtään mitään. Hän voi ajatella ainoastaan saamaansa kirjettä.\n\n\n\n\nXXXVII LUKU.\n\n\nMolemmat herrat lähtivät Rosingista seuraavana aamuna; ja hra Collins,\njoka oli odotellut valtaveräjällä lausuakseen heille viimeiset\njäähyväiset, tunsi kotia palatessaan itsensä onnelliseksi voidessaan\nkertoa lähtijäin olleen niin hyvässä voinnissa ja hilpeällä mielellä\nkuin suinkin saattoi odottaa kartanossa tapahtuneen murheellisen\njäähyväiskohtauksen jälkeen. Rosingsiin hän sitten oitis riensikin\nlohduttamaan Lady Catherinea ja tämän tytärtä; ja palatessaan hän voi\nsuureksi tyydytyksekseen tuoda hänen jalosukuisuudeltaan sellaiset\nterveiset, että tämä haikeutensa haihduttimeksi halusi koko pappilan\nperheen luokseen päivällisille.\n\nElizabeth ei voinut Lady Catherinea nähdessään olla ajattelematta, että\njos hän vain olisi tahtonut, olisi hän nyt voinut esittäytyä myladyn\ntulevana sukulaisena; eikä hän voinut olla hymyilemättä ajatellessaan,\nminkälaisen vastaanoton jalo rouva silloin olisi hänelle valmistanut.\n\"Mitähän hän olisi oikein sanonutkaan? Kuinkahan hapanta naamaa hän\nolisi näyttänytkään?\" -- näillä kysymyksillä hän huvitti raskautettua\nmieltään.\n\nEnsimmäisenä puheenaiheena päivällispöydässä tietystikin oli Rosingsin\nväen väheneminen. \"Tottakin se koskee minuun syvästi\", vakuutti Lady\nCatherine vakuuttamasta päästyään; \"enpä usko, että kukaan ihminen maan\npäällä suree niin paljon ystäviensä menettämistä kuin minä. Mutta minä\nolenkin aivan erikoisesti kiintynyt noihin molempiin nuoriin miehiin --\nja kuinka he sitten ovatkaan kiintyneet minuun! Ette usko, kuinka\nvaikeata heidän oli lähteä täältä! Mutta niinhän on laita joka kerta.\nKunnon eversti koetti ylläpitää hilpeyttään viimeiseen saakka; mutta\nDarcyyn lähtö tuntui koskevan kovin kipeästi -- paljon enemmän tällä\nkertaa, minä arvelen, kuin viime vuonna. Se rakas poika näyttää\nkiintyneen yhä lujemmin sitein Rosingsiin.\"\n\nHra Collinsilla oli älyä lausua tämän johdosta imarteleva huomautus,\njonka äiti ja tytär palkitsivat suopealla hymyllä.\n\nLady Catherine huomautti pöydästä noustua, että nti Bennetkin näytti\nolevan allapäin; ja arvaten syyksi, että tytönkään ei tehnyt mieli niin\npian menettää hänen mieluista seuraansa, hän lisäsi:\n\n\"Mutta jos niin on laita, niin kirjoittakaa kaikin mokomin äidillenne,\nettä saatte viipyä täällä vähän kauemmin. Minä arvaan, että rouva\nCollins on hyvin iloinen saadessaan pitää teidät luonansa.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teidän jalosukuisuutenne ystävällisestä\ntarjouksesta\", vastasi Elizabeth; \"mutta minun vallassani ei ole\nnoudattaa sitä. Minun täytyy olla Lontoossa jo ensi lauantaina.\"\n\n\"Miksi niin pian; ettehän ole vielä ollut täällä enempää kuin kuusi\nviikkoa? Minä odotin teidän jäävän ainakin kahdeksi kuukaudeksi.\nTäisinhän siitä jo mainita rouva Collinsillekin ennen teidän tuloanne.\nEikähän teillä ole mitään syytä lähteä täältä niin pian. Äitinne voi\nvarmastikin tulla toimeen ilman teidän apuanne vielä pari viikkoa\neteenpäin.\"\n\n\"Mutta isäni ei voi. Hän kirjoitti minulle viime viikolla ja kiirehti\npalaamistani.\"\n\n\"Oh, isänne tulee hyvin toimeen ilman teitä, jos kerta äitinnekin voi\ntulla. Isät eivät paljonkaan perusta tyttäriinsä. Ja jos viitsitte\nvielä viipyä täällä toisenkin kuukauden, niin kukaties otan itse teidät\nmukaani kun lähden Lontooseen, sillä aikomukseni on matkustaa sinne\nkesäkuun alussa viikon päiviksi. Ja kun voin aivan hyvin sijoittaa\nkamarineitoni tavararattaille, on vaunuissani hyvin tilaa toiselle\nteistä -- ja annappa olla, jos sattuu hyvä ilma, niin voisinpa ottaa\nteidät molemmatkin vaunuihini, sillä ettehän te kumpikaan ole\nisokokoisia.\"\n\n\"Te olette kovin ystävällinen, Lady Catherine; mutta minä luulen, että\nminun täytyy sittenkin pysyä alkuperäisessä aikeessani.\"\n\nLady Catherine huokasi alistuvasti. \"Sitten on teidän, rouva Collins,\npantava miespalvelija heitä saattamaan. Tiedättehän, että minä aina\npuhun suuni puhtaaksi, enkä minä voi sietää ajatusta, että kaksi nuorta\nneitosta matkustaisi yksin postikyydillä. Se ei ole ollenkaan sopivaa.\nNuorten neitosten pitäisi aina olla säädyllisesti varjeltuina ja\npalveltuina, se kuuluu heidän elämänasemaansa. Muistan hyvin kun\nsisarentyttäreni Georgiana lähti viime kesänä Ramsgateen, niin en\nhelpottanut, ennenkuin hänelle pantiin kaksi miespalvelijaa mukaan.\nMinä olen niin hirveän tarkka kaikissa tällaisissa asioissa. Teidän\ntäytyy lähettää joku renkinne näiden nuorten neitosten matkaan. Olenpa\noikein iloinen, että satuin mainitsemaan tämän asian; olisi\nanteeksiantamatonta, jos päästäisitte heidät matkustamaan yksin.\"\n\n\"Enoni lähettää palvelijan vastaamme.\"\n\n\"Hoo -- teidän enonne! Onko hänellä varaa pitää miespalvelijaa? Sepä\nhauskaa, että joku omaisistanne ajattelee tällaisia asioita. Missä te\nvaihdatte myötyrihevosia? Vai niin -- Brombyssä tietystikin. Jos\nmainitsette 'Kellon' majatalossa tuntevanne minut, niin tulette\nsäädyllisesti palvelluiksi.\"\n\nLady Catherinella oli vielä paljon kyseltävää heidän matkansa johdosta;\nmutta kun hän enimmäkseen itse vastaili kysymyksiinsä, pääsi Elizabeth\njokseenkin rauhaan -- muihin ajatuksiinsa hautautuneena hän olisi\nsaattanutkin vastailla pelkkää puuta ja heinää. Hän siunasi hetkeä,\njolloin he pääsivät lähtemään kotia; ja yksin jäätyään hän antautui\nhuojentunein mielin niihin ajatuksiin, jotka nyt yksinomaan\naskarruttivat hänen mieltään ja joita hän mietiskeli jokapäiväisillä\nyksinäisillä kävelyillään.\n\nHra Darcyn kirjeen hän pian osasi jo ulkoa -- niin oli sen jok'ainoa\nsana painunut hänen sydämeensä. Hän punnitsi tarkasti sen jokaista\nlausetta; ja kirjoittajasta itsestään hänellä oli nykyään aivan\ntoisenlaiset mielipiteet kuin ensi lukemallaan. Hänen kosintaansa\nmuistellessaan hänen mielensä vieläkin kuohahti katkeruuteen; mutta\najatellessaan sitten, kuinka perin väärin ja nurjasti hän oli\narvostellut ja tuominnut tuota miestä, hänen suuttumuksensa kohdistui\nomaan itseensä, ja Darcyn syvä pettymys herätti hänessä sääliä. Hänen\nharras kiintymyksensä synnytti kiitollisuutta, hänen suoravainen\nluonteensa vilpitöntä kunnioitusta; mutta sittenkään hän ei voinut\nmielessään taipua hänen kosintaansa, eikä hän hetkeksikään katunut sen\nhylkäämistä tai halunnut saada tavata Darcya uudestaan. Hänen omassa\nentisessä käytöksessään oli yllinkyllin surtavaa, ja lähiomaistensa\nonnettomat luonteenominaisuudet olivat hänelle ainaisen harmin ja\nhaikeuden lähteenä. Ja kaikkein pahinta oli, ettei parannusta voinut\ntoivoakaan. Hänen isänsä tyytyi vain nauramaan nuorempien tyttäriensä\ntyperälle huimuudelle, mutta ei vaivautunut koskaan ojentamaan heitä;\nja hänen äitinsä oli aivan kykenemätön edes käsittämään, mitkä asiat\nkaipasivat korjaamista. Elizabeth oli usein yhdessä Janen kanssa\nyrittänyt hillitä Catherinen ja Lydian hupakkomieltä; mutta mitä toivoa\nolikaan näiden parantumisesta, kun äiti aina kannatti heitä ja sieti\nheidän houkkamaisuuttaan. Niin kauan kuin upseereja oli Merytonissa,\nnuo tytöt eivät lakkaisi kuhertelemasta heidän kanssaan; niin kauan\nkuin Meryton oli lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista, he\nlentäisivät sinne kuin päättömät kanat.\n\nVierailut Rosingsissa jatkuivat viimeisenäkin viikkona yhtä tiheään\nkuin kaikkein ensimmäisenä. Viimeinen ilta vietettiin siellä; Lady\nCatherine jakeli heille auliisti neuvoja matkan varalle; ja kun he\nviimein lähtivät, lausui hän alentuvasti heidät tervetulleiksi\nHunsfordiin seuraavaksikin kesäksi; ja nti De Bourgh unohti tavallisen\nhitaan pidättyväisyytensä siihen määrään, että tarjosi kummallekin\ntytölle kätensä.\n\n\n\n\nXXXVIII LUKU.\n\n\nLauantaiaamuna Elizabeth ja hra Collins sattuivat tulemaan\naamiaispöytään vähän ennen toisten tuloa; ja jälkimmäinen käytti\ntilaisuutta lausuakseen lähtevälle vieraalleen kohteliaat kiitoksensa.\n\n\"En tiedä, rakas neiti Elizabeth\", hän sanoi, \"onko rouva Collins jo\nilmaissut teille kiitollisuutensa ystävällisen vierailunne johdosta;\nmutta minä olen varma, että te ette voi lähteä talostamme saamatta tuta\nmeidän tunteitamme. Teidän seurastanne on meille ollut paljon hupia ja\netua, siitä pyydän teidän olemaan vakuutettu. Tiedämmehän kyllä, kuinka\nvähän matalassa majassamme on sellaista, mikä voi viehättää vierasta.\nMeidän yksinkertaiset elämäntapamme, pienet huoneemme, harvalukuiset\npalvelijamme ja eristyneisyytemme suuresta maailmasta saattavat\ntehdä Hunsfordista perin yksitoikkoisen sopen teidän tapaisellenne\nvilkkaalle nuorelle neidille; mutta minä toivon teidän uskovan meidän\nkiitollisuuteemme ja olevan vakuutettu, että olemme tehneet kaiken\nvoitavamme estääksemme teitä liiaksi ikävystymästä täällä ollessanne.\"\n\nElizabeth ilmaisi innokkain sanoin tyytyväisyytensä ja\nkiitollisuutensa. Hän oli viettänyt nämä kuusi viikkoa varsin\nrattoisasti, ja seurustelu Charlotten kanssa ja kaikki hänelle\nosoitettu kohteliaisuus oli mitä suurimmasti ilahduttanut häntä. Hra\nCollins oli tyytyväinen tähän vakuutukseen ja jatkoi juhlallisesti\nhymyillen:\n\n\"Kovin olen iloinen kuullessani, että aika ei ole käynyt täällä\nteille pitkäksi. Me olemme varmastikin tehneet parhaamme teitä\nhauskuttaaksemme; ja kun meillä on ollut onni tutustuttaa teidät mitä\njaloimpaan seurapiiriin, niin luulenpa voivani imarrella itseäni\nvarmuudella, ettei vierailunne Hunsfordissa ole ollut erin masentava.\nSuhteemme Lady Catherinen perheeseen on todella erinomainen etu ja\nsiunaus, jollaisesta vain harvain on suotu kerskailla. Te olette\nnähnyt, kuinka kiinteä tuo suhde on ja kuinka ahkerasti meidän on\nsallittu seurustella Rosingsissa. Totta puhuen minun täytyy tunnustaa,\nettä -- mitkä tukaluudet halpaan pappilaamme muuten liittyvätkin --\nkukaan ei voisi kieltäytyä siinä asumasta saadessaan meidän tavallamme\nolla läheisessä tuttavuudessa seudun valtaperheen kanssa.\"\n\nSanat olivat aivan riittämättömät tulkitsemaan hänen liikutettuja\ntunteitaan; ja hänen oli pakko lähteä astelemaan ympäri huonetta,\nennenkuin kykeni jatkamaan puhettaan:\n\n\"Te voitte todellakin, rakas serkku, viedä meistä Hertfordshireen mitä\nsuotuisimpia viestejä. Ainakin imartelee mieltäni vakaumus, että teillä\non täysi syy siihen. Olettehan saanut joka päivä itse havaita Lady\nCatherinen erinomaista huomaavaisuutta vaimoani kohtaan; ja kaiken\nkaikkiaan uskallan luottaa siihen, ettei ystävättärenne ole tehnyt\navioliitossaan huonoa valintaa -- mutta minun sallittanee vaieta tämän\nasian suhteen. Sallikaa minun vain toivoa, rakas neiti Elizabeth, että\nkaikesta sydämestäni toivoisin teidänkin joutuvan yhtä onnekkaaseen\navioliittoon. Kallis Charlotteni ja minä ajattelemme aivan samalla\ntapaa kaikista asioista. Meidän luonteissamme ja käsitystavoissamme\nvallitsee vallan merkillinen yhdenmukaisuus. Kohtalo näkyy todella\nluoneenkin meidät toisiamme varten.\"\n\nElizabeth voi ainoastaan vakuuttaa, että sellainen yhdenmukaisuus\nvarmastikin takasi asianomaisille mitä suurinta onnea. Mutta hän ei\nkuitenkaan murhettunut siitä, että ystävättären tulo lopetti enemmän\nkuvauksen tästä sopusointuisasta avioelämästä. Charlotte parka!\nRaskasta oli jättää hänet yksin noin typerän ja itserakkaan miehen\nkanssa. Mutta hänhän oli valinnut osansa avoimin silmin, ja vaikka hän\nsurikin vieraittensa lähtöä, ei hän pyytänyt heidän sääliään. Hänen\nkotinsa ja taloutensa, seurakuntalaisensa ja kanatarhansa eivät vielä\nolleet kadottaneet ensimmäistä viehätystään hänen silmissään.\n\nVihdoin saapuivat vaunut, matkatavarat köytettiin niiden perään ja\neväskääröt työnnettiin sisään. Ystävättärien otettua toisiltaan hellät\njäähyväiset saattoi hra Collins Elizabethin tielle. Autettuaan hänet ja\nMarian vaunuihin hän äkkiä tyrmistyi muistaessaan, että lähtijät olivat\nkokonaan unohtaneet lähettää terveisiä Rosingsin vallasväelle.\n\n\"Mutta\", hän lisäsi, \"tietystikin te haluatte lähettää meidän kauttamme\nalamaiset kiitoksenne kaikesta heidän puoleltaan saamastanne\nystävällisyydestä.\"\n\nElizabethilla ei ollut mitään sitä vastaan; vaunujen ovi lyötiin kiinni\nja hevoset lähtivät patistamaan.\n\n\"Hyvä isä sentään!\" huudahti Maria lyhyen äänettömyyden perästä,\n\"minusta tuntuu, että olemme olleet täällä vain pari päivää; ja kuinka\npaljon kuitenkin on tällä aikaa tapahtunut!\"\n\n\"Paljonpa tosiaankin!\" huudahti hänen matkatoverinsa sydämessään.\n\n\"Mehän olemme syöneet päivällistä Rosingsissa yhdeksän kertaa, ja sen\nlisäksi juoneet siellä kahdesti teetä. Kuinka paljon minulla onkaan\nkotona kerrottavana!\"\n\n\"Ja kuinka paljon minulla onkaan salattavana!\" lisäsi Elizabeth\nitsekseen.\n\nMatka sujui mainittavitta tapahtumitta; ja muutaman tunnin kuluttua\nHunsfordista lähdettyä he saapuivat hra Gardinerin asuntoon, missä\nheidän oli määrä viipyä muutamia päiviä.\n\nJane näytti voivan hyvin, mutta Elizabeth ei päässyt paljoakaan\ntutkistelemaan hänen mielentilaansa tädin heille hankkimilta monilta\nhuvituksilta. Mutta Janehan seuraisi mukana Longbourniin, ja siellä\nheillä olisi kylliksi aikaa purkaa toisilleen sydämensä.\n\nHänen oli kuitenkin työläs odottaa kotiinpaluuta kertomatta sisarelleen\nhra Darcyn kosinnasta. Sellaisen tiedonannon valmistama yllätys ja oma\nmuuttunut käsityksensä tuon miehen luonteesta olivat todellakin\nkylliksi väkevät houkuttelemaan avomielisyyteen; mutta siitä esti häntä\nkuitenkin epätietoisuus, kuinka paljon hän asiasta oikein ilmoittaisi\nJanelle, sekä pelko, että tämä kuulemansa johdosta johtuisi\najattelemaan Bingleytä ja senvuoksi murehduttamaan mieltänsä.\n\n\n\n\nXXXIX LUKU.\n\n\nToukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta\nHertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin\nlähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot\nkatselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet\nasiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa\nkatselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja\nvalmistamalla kurkkusalaattia.\n\nTervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen,\njolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat:\n\"Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?\"\n\n\"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia\", lisäsi Lydia;\n\"mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä\nme olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla.\" Sitten, näyttäen\nostoksiaan: \"Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se\nminusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan\nvalittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella\njotain laatuun käypää.\"\n\nJa kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan\nvälinpitämättömästi: \"Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä\nmuut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä\nsatiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten\nole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti\non määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä.\"\n\n\"Onko todellakin?\" huudahti Elizabeth hyvin tyytyväisenä kuulemaansa.\n\n\"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti,\nettä isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on\ntodellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon\nmitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka\nsurkean kuiva kesä tästä muuten tulee!\"\n\n\"Tottakin\", ajatteli Elizabeth itsekseen, \"se on mainio ajatus ja\ntekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas\nsentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille,\njoita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden\nainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!\"\n\n\"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia\", jatkoi Lydia, kun he\nolivat käyneet pöytään. \"Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan\noivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki\npidämme.\"\n\nJane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin,\nettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja\nsanoi:\n\n\"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei\nolisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on\nkerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän\nruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa\nleukaa kuin sillä miehellä. No niin -- mutta nyt uutisiini! Ne koskevat\nrakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä?\nNyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin -- kas siinä\nkuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne.\nWickham on häneltä turvassa.\"\n\n\"Ja Mary King on myöskin turvassa\", lisäsi Elizabeth, \"turvassa\njoutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia.\"\n\n\"Hupsu hän ainakin oli lähtiessään pois, jos hän todella piti\nmiehestä.\"\n\n\"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään\nvakavaa kiintymystä.\"\n\n\"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin\ntaata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan\n_voisikaan_ välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?\"\n\nElizabethia tyrmistytti ajatella, että -- olipa tuo lauselma kuinka\ntyly tahansa -- hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä\ntunnetta tyttöä kohtaan.\n\nKohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun,\nsälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen\nvaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.\n\n\"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä\", jatkoi Lydia\nlepertelyään. \"Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei\nmuunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt\noikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko\nmatkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan\ntapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko\nteitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä\ntoisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä\nsanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta -- ajatelkaas! Hyvä isä\nsentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo\nnaimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette\nuskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins;\nmutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään\naidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi\nmieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin\nolla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka\nhauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä\nolimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille\npikkuruiset tanssit illaksi -- sivumennen sanoen hänestä ja minusta on\ntullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia\nHarringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että\nPenelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me\npuetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä\ntanssitettavana -- ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin\nristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva\nForster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata\nsopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä\nnäytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten\ntulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin\nnaiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva\nForsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja _se_ se vasta\nsai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni\nkeksittiin.\"\n\nTällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko\nkotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin,\nmutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.\n\nKotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin\nmielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja\nuseammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta\nehdostaan Elizabethille:\n\n\"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!\"\n\nPäivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli\ntullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin\nrastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään\nCharlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella\nkorvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella\npuolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti\nisompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan\nhauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.\n\n\"Ah, Mary\", hän huusi, \"olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit\nsaanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme\nvaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja\nniin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan\npahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti\n-- tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja\nkestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit\nsaanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa\npidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään.\nOlin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että\nse kuului varmasti kymmenen mailin päähän.\"\n\nSiihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: \"Olkoon kaukana minusta,\nettä kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin\nsaattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa,\nettä _minua_ ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle\nrajattomasti rakkaampi.\"\n\nMutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin\nkuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti\nMaryn syväoppisuutta ei nimeksikään.\n\nIltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään\nkävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat;\nmutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt\nsaaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona\nedes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli\ntoinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi\nvälttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän\nrykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi\npääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.\n\nHän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi,\nettä kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli\njatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin\nhavaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä\nolivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä\npuolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta\nväsymättä jauhamalla perisi voiton.\n\n\n\n\nXL LUKU.\n\n\nElizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle\nsuuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään.\nValmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään\nvaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän\nseuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli\ntapahtunut.\n\nVanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä\nsuurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen\nsaavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli\nesittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä\nsuretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus\nluonnollisesti oli antanut kosijalle.\n\n\"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma\nmenestyksestään\", hän sanoi; \"mutta ajattelehan myöskin, kuinka\nsuuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään.\"\n\n\"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani\npettymyksestä\", vastasi Elizabeth; \"mutta hänellä on paljon muitakin\nelämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen\nkiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas\nJane että hylkäsin hänen tarjouksensa?\"\n\n\"Moittia sinua? Ah, enhän toki!\"\n\n\"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin\nlämpimästi Wickhamin puolesta?\"\n\n\"En -- tottahan sinä olit oikeassa kaikessa siinä, mitä hänestä\nsanoit.\"\n\n\"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä\nsitten tapahtui.\"\n\nHän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä\nkoski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei\nikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi\nkeskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen\nvoittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt\nlohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän\nkoki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta\nsilti toista puoltakaan.\n\n\"Ei se käy\", intti Elizabeth vastaan, \"et sinä saa heitä molempia\nsamalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot\nihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani\nminä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta\ntee sinä miten itse haluat.\"\n\nTälläkään väitteellä hän ei saanut puserretuksi hymyä Janen huulille.\n\n\"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja\npettynyt\", hän huokasi. \"Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on\nvaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy,\najattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen\npettymys sinuun nähden -- ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä\nolit hänestä ajatellut -- ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia\njuttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu.\"\n\n\"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on\nminulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän\nhänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä\nvälinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja\njos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen.\"\n\n\"Niin -- mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin\nhyvän vaikutuksen -- hän näyttää aina niin avomieliseltä ja\nhienotunteiselta ihmiseltä.\"\n\n\"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti.\nToinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden\nulkokuoren.\"\n\n\"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden\nvastakohtana kuin sinä teit.\"\n\n\"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen\ntuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen\nlähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin\nihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti\ntuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja\nhänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin\nihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata\nhenkevyyttä.\"\n\n\"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut\ntehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!\"\n\n\"En tottakaan. Olin sangen nolo -- voisinpa sanoa, että tunsin itseni\noikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin\nvoinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja\nsanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja\nturhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin\nsinua!\"\n\n\"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit\nherra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan\naivan ansaitsemattomat.\"\n\n\"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä\nonnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut\nrinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan\njohdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan\nseurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?\"\n\nJane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: \"Varmastikaan sinulla ei\nole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä\nitse ajattelet?\"\n\n\"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan\nvaltuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan.\nPäinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut\npitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista\nihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi?\nOnhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä\nvastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi\nhalvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan\nvaloon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta\nlähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset\nmillainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee\ntunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta\ntätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan.\"\n\n\"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa\npaljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt\nitseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään.\nMe emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon.\"\n\nElizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen,\nja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei\nnäyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa\nhellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli\nensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen\nraikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen\nluonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius\nkuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja\nsitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä\netevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.\n\n\"No niin, Lizzy\", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, \"mitä sinä\najattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen\nkivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen\nvakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain\nsaa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan\nLontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori\nmies -- panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten\nlehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää\ntilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän\npalaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska\nolen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä.\"\n\n\"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaan\nNetherfieldissä.\"\n\n\"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka\nse minun täytyy sanoakseni -- ja sen sanonkin aina jok'ikiselle -- että\nhän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos\nminä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut\nhyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin\nkuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on\ntehnyt.\"\n\nElizabeth, jota sellainen ajatus ei voinut lohduttaa, jätti\nvastaamatta.\n\n\"Kuulehan, Lizzy\", jatkoi äiti kohta perästäpäin, \"nuo Collinsit\ntaitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä --\ntoivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he\npitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on\npuoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He\neivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään.\"\n\n\"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi -- niin\nniin! _He_ eivät ainakaan elä tulojensa yli. _Heitä_ ei tyhjä kukkaro\nkoskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän\nuseinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi\nkuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai\nmitä?\"\n\n\"Siitä asiasta ei minun kuulteni hiiskuttu sanaakaan.\"\n\n\"Ei tietenkään -- varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä\nepäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No\nniin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain\nmukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen. _Minä_\npuolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen,\njoka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi.\"\n\n\n\n\nXLI LUKU.\n\n\nViikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta.\nSeuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä\nmuuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua\nsuruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät\nedelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita\narkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta\nKitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.\n\n\"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt\ntehtävä?\" he huudahtelivat usein katkerin mielin. \"Kuinka sinä\nsaatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?\"\n\nHeidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä\nsuruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun\najassa viisikolmatta vuotta takaperin.\n\n\"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä\", hän\nsanoi, \"kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta.\nLuulin sydämeni ihan särkyvän.\"\n\n\"Ja _minun_ sydämeni varmasti särkyy!\" nyyhkytti Lydia.\n\n\"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin\", huomautti rva Bennet\nvaltioviisaasti.\n\n\"Aivan niin -- kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on\nniin perin merkillinen.\"\n\n\"Merikylpy parantaisi minut entiselleen.\"\n\n\"Ja täti Philips on varma, että _minulle_ se tekisi ihmeen paljon\nhyvää\", lisäsi Kitty.\n\nSellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa.\nElizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä\nhäpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti\noikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt\nantamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä\nlemmenjuttuun.\n\nMutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva\nForster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa\nvieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä\naivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja\nhuimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja\nkolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.\n\nEi kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa\nja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä\nsisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan,\nvaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja\nkirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen\nKitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.\n\n\"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää\n_minua_ yhtä hyvin kuin Lydiaakin\", hän valitti, \"vaikka en olekaan\ntuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä\nsuuri oikeus kuin Lydiallakin -- ja suurempikin, koska olen häntä kahta\nvuotta vanhempi.\"\n\nTurhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane\nalistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin\nmielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi\njälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois\nomaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten\nsaisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä\nkieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian\nyleisistä heikkouksista ja luonteenvioista -- kuinka vähän todellista\napua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta\nnaiselta kuin rva Forster oli -- ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset\nBrightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren\nvalvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi\nvastaamaan:\n\n\"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä\nitseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen\ntilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän\nkuluja ja hankaluutta.\"\n\n\"Jos tietäisitte, isä\", valitti Elizabeth, \"kuinka suurta harmia ja\nhäpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen\ntakia -- ja on jo ollutkin -- niin varmasti päättäisitte toisin tässä\nasiassa.\"\n\n\"Onko jo ollutkin?\" tiedusti hra Bennet ihmeissään. \"Mitä, onko hän\nkarkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy\nparka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia\npoikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä\ntulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä\nsäälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä\nkarkuun.\"\n\n\"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta\nvalittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään\nyksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja\najattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja\narvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan\nsuoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen\nhuimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen\nelämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa\nalkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana,\nhän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että\nomaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa\non kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu\nkehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole\nedes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja\nsiloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja\nhöperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän\nei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä\nylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin\nKittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian\njohtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä\ntyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan\nhuomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi\nkaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa\nsotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?\"\n\nHra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko\nraskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:\n\n\"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane\ntulette kaikkialla, missä _teidät_ tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää\nkunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että\nteillä sattuu olemaan pari -- tai sanoisinko kolmekin -- höperöä\nsisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan\npäivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja\npääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti\nForsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä\nlankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian\nköyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi.\nBrightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin\ntäällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon\nenemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän\nsiellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään\ntapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin\nmikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin\nkoko loppuiäkseen.\"\n\nTähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen\nmielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta\npettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä\nsurujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä\nvelvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella\npahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui\npieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa\ntoisaalle.\n\nSen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista,\nsaapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran\npäivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila\ntätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän -- tämän\ntiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa -- kykeni aivan tyynesti\nja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja\nhra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun\nherran.\n\nWickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin;\nmutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen,\nettä hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa;\nja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän\ntiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin\nlämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:\n\n\"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?\"\n\n\"Lähes kolme viikkoa.\"\n\n\"Tapasitteko hänet useinkin?\"\n\n\"Melkein joka päivä.\"\n\n\"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa.\"\n\n\"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen\ntutustuu lähemmin.\"\n\n\"Tosiaankin?\" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei\nsuinkaan välttynyt tytöltä. \"Entä saanko kysyä...\" -- hän katkaisi\nlauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: \"Puhesävyssäänkö hän sitten\nvoittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista\nkohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa\", hän\njatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, \"että hänen\n_luonteensa_ olisi muuttunut toisenlaiseksi?\"\n\n\"Ah, ei!\" sanoi Elizabeth. \"Hänen luonteensa on luullakseni hyvin\nsamanlainen kuin ennenkin.\"\n\nHänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein,\npitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan\njotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin,\njoka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:\n\n\"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en\ntarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa\nolisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin\ntuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa.\"\n\nWickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja\nvilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan\nääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua\nnaapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:\n\n\"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya\nkohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta,\nettä hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes _näyttää_ oikeamieliseltä\nihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa\nkenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille\nmuille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä\ntylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että\ntuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan\ntätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja\nmahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de\nBourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan\nvakavat aikeet serkkunsa suhteen.\"\n\nElizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä\npäännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä\npurkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta\nhäntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja\nrohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä\nkuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän\ntietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja\nmahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää\nkoskaan.\n\nVieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta\nheidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa\nomaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa,\njoka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta.\nRva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa\nja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan -- minkä\njokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin\nluultavaksi.\n\n\n\n\nXLII LUKU.\n\n\nJos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen\nympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää\nkäsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut\nnuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet\nnaimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät\npiankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei\nkuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua\nolisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen\nrakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen\nkiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa\nkuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista.\nSellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta\nmissä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä\nsiitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.\n\nElizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän\nja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen\nvaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä\nja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli\nkoettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen\nvelvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi\nhänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei\nhän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut\nhuomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista\nsyntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman\nyksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt -- sen sijaan että\nne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin\naviopuolisoa oikeaan suuntaan -- päinvastoin vaikuttavat turmelevasti\nsekä puolisoon että lapsiin.\n\nVaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä\nmuuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun\nseuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja\nsisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja\nikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja\nKittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai\nkauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta\nselostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai\npäivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla,\nkirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja\nmilloinkin oli tehty.\n\nElizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin\ntehtävästä kesäretkestä. \"Onhan onnellista\", hän ajatteli, \"että\nminulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan,\nniin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut\nerityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen.\"\n\nVähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin\nja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään\nLontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot\nantoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin\nmielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään\nvirkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon\nkostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin\npuhkeamatta.\n\nPari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi\nvarustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä\nlykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria\npidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka,\neikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika\noli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset\nparhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin\nmaakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva\nGardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt\nuseita nuoruusvuosiaan.\n\nElizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko\nsydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania\njärviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin\nennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla\ntyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan\nonnellista odotusta.\n\nGardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden\noli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen\nlemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät\nhänestä erinomaisen lasten toverin -- hän opetti heitä, leikki heidän\nkanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa\nvain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään\nkesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.\n\nEmme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien\nmainioiden paikkain halki -- sattuihan tien varteen sellaisia\nnähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham\nj.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä\npuheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin\nnuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja\nmoniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi.\nPemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva\nGardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.\n\n\"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon\npaikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?\" hän sanoi\nsisarentyttärelleen. \"Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja\nnuoruutensa, kuten tiedät.\"\n\nElizabethia epäilytti lähteä -- kukaties sattui Pemberleyn isäntä\nolemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja\nmaakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin\nmattoihin ja silkkiuutimiin.\n\nRva Gardiner moitti häntä typeräksi. \"Jos olisi kysymys ainoastaan\nkomeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne\nlähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on\nEnglannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia.\"\n\nElizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan\ntuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa\nyhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse -- se olisi hirveätä!\nTuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon\npalvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että\nPemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän\nalkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia\notettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään\nvälinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.\n\nPemberleyhin siis lähdettiin.\n\n\n\n\nXLIII LUKU\n\n\nEnsimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä;\nja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä\npitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]\n\nPuisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat\nsiihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän\nmetsikön halki.\n\nElizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut\nhalua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain\nkatseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja\nvihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle,\nmissä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen\nlaaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne\nlaaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi\ntasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne;\netupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi.\nIhmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen\nluonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään\nnähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan\nja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon\nkauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja\nsinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä\nolisi kannattanut olla!\n\nHe laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja\npysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän\ntarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi\nuudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos\nmajatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat\npäästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa\nElizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa\npäätä jalopeuran pesään.\n\nTaloudenhoitajatar tuli -- arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen,\npaljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli\nodottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti\nsilmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan\nsiitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat\nlaskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin\nkauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän\nvaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa\nnäyttämöä -- vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas\netäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine\nmäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman\nyksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista\navautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja\nkauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden\nsisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän\ntaiteellista aistia kuin Rosingsissa.\n\n\"Ja tässä talossa\", hän ajatteli itsekseen, \"minä nyt saattaisin\nheiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan\nkotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan\nvaltakuntaani! Mutta ei\", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, \"se ei\nolisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet\nminulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua\nheitä täällä käymään.\"\n\nSe oli onnellinen muistuma -- se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään\nkatumusta.\n\nHäntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä\ntodellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo\nkysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds\nkuului vastaavan: \"Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison\nseuran kera.\" Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän\nkäyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.\n\nHänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa.\nLähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden\npienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen,\nmitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi\nkuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli\nkouluttanut mieheksi. \"Hän on nyt liittynyt armeijaan\", hän lisäsi,\n\"mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi.\"\n\nRva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei\nkyennyt hymyilemään vastaan.\n\n\"Ja tässä\", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista\npienoismuotokuvaa, \"on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen\nnäköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin -- noin\nkahdeksan vuotta sitten.\"\n\n\"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata\nulkomuotoa\", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; \"hänellä on todellakin\nkauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen\nnäköisensä.\"\n\nRva Reynolds katseli suurin silmin Elizabethiin.\n\n\"Tunteeko tämä nuori neiti herra Darcyn?\" kysyi hän kunnioittavasti.\n\nElizabeth punastui vastatessaan: \"Vähän.\"\n\n\"Eikö hän teistäkin ole hyvin kaunis mies, neitini?\"\n\n\"On kyllä -- hyvin kaunis.\"\n\n\"Minä ainakin olen varma, etten tiedä ketään häntä kauniimpaa. Mutta\nyläkerran käytävässä on hänestä toinen paljon isompi ja kauniimpi kuva.\nTämä huone oli isäntä vainajan mielihuone, ja kaikki nämä pienoiskuvat\novat täällä hänen jäleltään. Hän piti niistä hyvin paljon.\"\n\nSiitä sai Elizabeth selityksen, miksi hra Wickhamin kuvaa oli edelleen\nsäilytetty toisten joukossa.\n\nRva Reynolds kiinnitti heidän huomiotaan nti Darcyn muotokuvaan, joka\noli maalattu tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.\n\n\"Onko neiti Darcy yhtä kaunis kuin hänen veljensä?\" kysyi hra Gardiner.\n\n\"Ah, on toki -- kaunein nuori neiti mitä on koskaan nähty, ja niin\nkehittynyt kaikissa hienoissa taidoissa! Hän soittaa ja laulaa päivät\npäästänsä. Viereisessä huoneessa on suuri piano, joka vast'ikään on\ntuotu tänne -- se on isännän lahja. Hän saapuu tänne huomenna veljensä\nseurassa.\"\n\nHra Gardiner, joka osasi puhella taitavasti ja sievästi outojenkin\nihmisten kanssa, yllytti kysymyksillään ja huomautuksillaan kelpo\ntaloudenhoitajatarta kertoilemaan yhä enemmän isännästään ja tämän\nsisaresta; ja sen vanhus tekikin kernaasti, joko ylpeillen\nisäntäväestään tahi tosi kiintymyksestä heihin.\n\n\"Oleskeleeko isäntänne Pemberleyssä paljonkin vuoden mittaan?\"\n\n\"Ei niin paljon kuin minä toivoisin, hyvä herra; mutta uskallanpa\nsanoa, että hän viettää ainakin puolet ajastaan täällä, ja neiti Darcy\non kaikki kesäkuukaudet täällä.\"\n\n\"Paitsi milloin\", ajatteli Elizabeth itsekseen, \"hän ei käy\nseikkailemassa Ramsgatessa.\"\n\n\"Jos isäntänne menisi naimisiin, niin näkisitte häntä varmastikin\nenemmän täällä.\"\n\n\"Niin kyllä, herrani; mutta sitä ajankohtaa ei käy arvaileminenkaan.\nMinä en tiedä ketään, joka olisi hänelle kyllin hyvä.\"\n\nHra ja rva Gardiner hymyilivät. Elizabeth ei voinut pidättyä sanomasta:\n\"Teidän lausuntonne on mitä parhain suositus hänelle.\"\n\n\"Minä en sano enempää kuin on totta, ja jokainen, joka hänet tuntee, on\nvalmis sanomaan samaa\", vastasi vanhus. \"Minä en ole ikinäni saanut\nhäneltä ärtyisää sanaa, ja kuitenkin olen tuntenut hänet nelivuotisesta\npoikaressusta lähtien.\"\n\nTällainen kiitos oli Elizabethille odottamaton. Hän oli tottunut\najattelemaan, että hra Darcy oli kaikkea muuta kuin tasaluontoinen ja\nsävyisä mies. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt; hän halusi kuulla\nenemmänkin ja oli hyvin kiitollinen enolleen, kun tämä jatkoi:\n\n\"Harvasta ihmisestä voikaan sellaista sanoa. Te olette todellakin\nonnellinen, kun teillä on semmoinen isäntä.\"\n\n\"Niin olenkin, hyvä herra. Vaikka etsisin lyhty kädessä halki koko\nmaailman, niin tiedän etten parempata löytäisi. Mutta minä olen aina\npannut merkille, että ne ihmiset, jotka jo lapsina ovat hyväluontoisia,\novat isoiksi kasvettuaankin hyväluontoisia; ja hän oli aina mitä\nhelläluontoisin ja jalosydämisin poika koko maailmassa.\"\n\nElizabeth tuijotti ihmeissään vanhukseen. \"Herra Darcystako hän\ntosiaankin puhuu?\"\n\n\"Hänen isänsä oli erinomainen mies\", huomautti rva Gardiner.\n\n\"Niin oli, rouvani, se hän todellakin oli; ja hänen pojastaan tulee\naivan hänen kaltaisensa -- aivan yhtä sävyisä ja hyvä köyhiä kohtaan.\"\n\nElizabeth kuunteli, kummeksi, epäili ja halusi kärsimättömästi kuulla\nvielä paljon enemmänkin. Rva Reynoldsin muut tarinat eivät huvittaneet\nhäntä rahtuistakaan. Tämä näytteli tauluja, selosti huoneiden suuruutta\nja huonekalujen hintoja -- mutta kaikkea turhaan. Hra Gardiner, jota\nhyvin huvitti vanhan emännöitsijän ylpeys isäntäväestään, johti\nuudestaan puheen tähän: ja taloudenhoitajatar jatkoi innokkaasti\nylistelyään, kun he nousivat valtaportaita yläkertaan.\n\n\"Hän on paras isäntä kotiväelleen ja alustalaisilleen mitä koskaan on\nelänyt\", hän sanoi. \"Ei lainkaan muiden nykypäiväin hurjain nuorten\nmiesten kaltainen, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin omaa\nitseänsä. Jok'ainut hänen palvelijoistaan ja vuokramiehistään on valmis\npuhumaan hänestä pelkkää hyvää. Jotkut ihmiset saattavat pitää häntä\nylpeänä; mutta minä en ainakaan ole nähnyt sellaisesta jälkeäkään.\nMinun luullakseni se on johtunut vain siitä, ettei hän hurvittele\nmaailman turulla niinkuin muut samanikäiset ylhäiset herrat.\"\n\n\"Kuinka rakastettavaan valoon hän asettaakaan isäntänsä!\" ajatteli\nElizabeth.\n\n\"Tämä ylenpalttinen ylistys ei käy oikein yhteen hänen ystäväparkaamme\nkohtaan osoittamansa tylyn käytöksen kanssa\", kuiskasi täti hänen\nkorvaansa heidän portaita noustessaan.\n\n\"Ehkäpä me olemme saaneet asiasta väärän käsityksen.\"\n\n\"Eihän se voi olla mahdollista; mehän saimme kuulla siitä toiselta\nasianomaiselta itseltään.\"\n\nYläkerran avarasta etehisestä heidät johdettiin hyvin kauniiseen\nvierassaliin, joka näytti aivan äskettäin sisustetun paljon upeampaan\nja keveämpään tyyliin kuin alakerran huoneet; ja he saivat kuulla, että\ntämä uudistus oli juuri tehty nti Darcyn mieliksi, joka oli viime\nkäynnillään suuresti ihastunut tähän huoneeseen.\n\n\"Hän on varmastikin hyvin hyvä veli\", sanoi Elizabeth, käydessään\nakkunan luo.\n\nRva Reynolds kuvaili nti Darcyn iloa, kun tämä ensi kertaa tuli\nastumaan tähän kauniiseen huoneeseen. \"Ja se on aina isännän tapaista\",\nhän lisäsi. \"Millä hyvänsä asialla hän tietää tekevänsä sisarelleen\niloa, se on tehtävä hetipaikalla. Hän ei laiminlyö yhtään tilaisuutta\nollakseen hänelle mieliksi.\"\n\nKuvagalleria ja pari kolme parasta makuusuojaa oli vielä näytettävänä.\nEdellisessä oli useita hyviä tauluja, mutta Elizabeth ei pystynyt\narvioimaan niiden taiteellista arvoa; ja öljymaalauksista hän pian\nkäänsi huomionsa muutamiin nti Darcyn tekemiin väriliitupiirustuksiin,\njoiden aiheet olivat mielenkiintoisia ja joita hän kykeni paremmin\nkäsittämään.\n\nGalleriassa oli myöskin Darcy-suvun muotokuvakokoelma, joka ei paljon\nvoinut viehättää vierasta katselijaa. Elizabeth asteli niiden riviä\npitkin, etsien joukosta nähdäkseen ainoat hänelle tutut kasvot.\nVihdoinkin hän ne keksi -- ja hän seisahtui miltei säpsähtäen, kun\nkuvasta katseli häntä vastaan hra Darcy ilmi elävänä ja huulillaan\nsamanlainen hymy kuin joskus aikaisemmin tämän herran itsensä\nkatsellessa häneen. Hän seisoi hyvän aikaa kuvan edessä vakaviin\nmietteisiin vaipuneena, ja hän kääntyi vielä kerran sitä katsomaan,\nennenkuin he lähtivät galleriasta. Rva Reynolds kertoi, että kuva oli\nmaalattu hra Darcyn isän vielä eläessä.\n\nTällä hetkellä Elizabeth ajatteli kuvan esittämää henkilöä varmastikin\nleppoisemmin kuin koskaan ennen heidän tuttavuutensa aikana. Rva\nReynoldsin isännälleen suitsuttama ylistys ei arvatenkaan ollut\nliioiteltu. Milläpä kiitoksella onkaan suurempi arvo kuin älykkään\npalvelijan antamalla? Veljenä, tilanomistajana, isäntänä hän piti hyvää\nhuolta monien ihmisten onnellisuudesta. Kuinka paljon surua ja iloa\nhänen vallassaan olikaan valmistaa toisille! Kuinka paljon hyvää tai\npahaa hän pakostakin joutui tekemään! Jok'ikinen taloudenhoitajattaren\nmainitsema luonteenpiirre oli ollut hänelle edullinen; ja kun Elizabeth\nvaarinotti noita kankaalle maalattuja kasvoja, joiden silmät katselivat\nsuoraan hänen silmiinsä, hän muisteli elävätä katsetta kiitollisemmin\nmielin kuin koskaan ennen -- hän muisti siinä huomanneensa lämpöä, joka\nlievensi ja pehmitti ilmeen ankaruutta.\n\nKun koko talo oli katseltu läpikotaisin, palattiin alakertaan; ja\nsanottua hyvästit taloudenhoitajattarelle heidät uskottiin valtaovella\nodottelevan puutarhurin edelleen saateltaviksi.\n\nHeidän kävellessään ruohokentän poikki alas joenrantaan Elizabeth\nkääntyi vielä kerran katsomaan taaksensa; hänen enonsa ja tätinsä\npysähtyivät myöskin; ja kun ensinmainittu paraillaan arvaili\nrakennuksen ikää, ilmestyi sen omistaja itse yhtäkkiä näkyviin tallin\ntaitse tulevalta tieltä.\n\nHänen esiintymisensä oli niin odottamaton -- ja välimatkaa oli vain\nparikymmentä askelta -- että oli mahdoton välttyä hänen huomioltaan.\nSekä tulijan että tytön katseet kohtasivat toisensa, ja molempain\nposket karahtivat hehkuvan punaisiksi. Hra Darcy säpsähti ehdottomasti\nja seisoi tuokion verran aivan kivettyneenä hämmästyksestä; mutta\ntullen pian jälleen tolkuilleen hän lähestyi vierasseuruetta ja\npuhutteli Elizabethia -- jollei täysin vapaasti ja huolettomasti, niin\nainakin moitteettoman kohteliaasti.\n\nElizabeth oli vaistomaisesti kääntynyt kulkemaan poispäin; mutta Darcyn\nlähestyessä hän pysähtyi ja vastaanotti tervehdyksen ylen hämillään,\njota hänen oli mahdoton salata. Hänen enonsa ja tätinsä voivat arvata\ntulijan tämän yhdennäköisyydestä heidän juuri tarkastamansa muotokuvan\nkanssa; ja jollei sekään vielä olisi auttanut heitä oikeille jäljille,\nilmaisi sen puutarhurin hämmästynyt ja kunnioitusta ilmaiseva naama. He\nseisoivat vähän syrjässä, katsellen kuinka talon isäntä puheli heidän\nsisarentyttärensä kanssa, joka hämillään ja aivan kuin suunniltaan\nollen tuskin rohkeni kohottaa silmiään puhuttelijan kasvoihin eikä\ntiennyt mitä vastata tämän kohteliaaseen tiedusteluun hänen omaistensa\nvoinnista. Ei myöskään Darcy näyttänyt olevan aivan tasapainossa; hänen\näänestään ei kajahtanut entinen tyyni rauhallisuus, ja hän toisteli\nkyselyitään heidän matkastaan kiireisesti ja vastausta odottamatta,\nniin että hänen huomasi ajattelevan aivan toista kuin mitä puhui.\n\nVihdoin tuntuivat häneltä sanat uupuvan tykkänään; ja seisottuaan\nsiunaaman aikaa aivan äänettömänä hän äkkiä hillitsi itsensä väkisin ja\nlausui hyvästit.\n\nHänen poistuttuaan hra ja rva Gardiner tulivat Elizabethin luo ja\nlausuivat ihastelevia huomautuksia talon isännän uljaasta ulkomuodosta;\nmutta Elizabeth ei kuullut heidän puheestaan sanaakaan ja seurasi heitä\nvallan vaitonaisena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli hyvin\nkiusaantunut ja häpeän täyttämä. Mikä onneton sattuma olikaan tuonut\nheidät juuri tänään tänne! Mitähän tuo mies mahtoi siitä arvellakaan?\nKuinka epäsuotuisassa valossa hänen itsensä täytyikään nyt näyttäytyä\ntuon itserakkaan miehen silmissä! Aivanhan näytti siltä, kuin hän olisi\nehdoin tahdoin heittäytynyt jälleen hänen tielleen! Ah, laupias taivas,\nmiksi hänen piti tullakin tänne -- tai miksi Darcy saapui päivää ennen\nkuin häntä oli odotettu tulevaksi? Jospa he olisivat ennättäneet\npoistua edes kymmenenkään minuuttia aikaisemmin, niin turma olisi\nvältetty. Elizabeth punastui uudestaan hiusrajaa myöten ajatellessaan\ntätä kovanonnen kohtausta. Entä Darcyn käytös sitten -- niin kokonaan\ntoisenlainen kuin aikaisemmin -- mitähän sekään merkitsi? Oli jo\nihmeellistä, että hän ollenkaan otti puhellakseen hänen kanssaan --\nmutta entäpä vielä niin kohteliaasti ja tiedustellen hänen\nomaisiaankin! Koskaan ei Darcyn käytös ollut tuntunut hänestä niin\nvähän mahtipontiselta kuin tänään; koskaan hän ei ollut puhellut niin\nhellällä ja sydämellisellä sävyllä kuin tässä odottamattomassa\nyhtymisessä. Kuinka vastakkaista se olikaan hänen sävylleen heidän\nviimeksi kohdatessaan toisensa Rosingsin puiston veräjällä, kun hän oli\ntyöntänyt tuon ihmeellisen kirjeen hänen käteensä. Elizabeth ei tiennyt\nmitä ajatella -- miten arvioida tätä tapausta.\n\nHe olivat nyt poikenneet kauniille jalkapolulle, joka kulki pitkin\njoenvartta ja perällä vei metsän siimekseen; mutta kesti kauan,\nennenkuin Elizabeth malttoi katsella ihania paikkoja tai kuunnella\nsukulaistensa huomautuksia niistä. Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä\nkohdassa Pemberley Housea -- missä se sitten lienee ollutkin! -- jossa\nhra Darcy juuri tällöin mahtoi olla. Hän ikävöi tietää, mitä tänä\nhetkenä liikkui tämän miehen aivoissa; millä tapaa hän ajatteli\nhänestä, ystävällisestikö vaiko katkerasti; ja voiko hän itse vielä --\nkaikesta huolimatta -- olla hänelle kallis ja rakas. Ehkäpä Darcy oli\nollutkin kohtelias vain senvuoksi, että hänen itsensä oli helppo olla;\nmutta _olihan_ hänen äänessään ja sävyssään ollut väkinäinen värähdys,\njoka ei ilmaissut helppouden tunnetta.\n\nMetsää jonkin aikaa kierreltyä polku toi heidät taasen joelle, jonka\npoikki vei yksinkertainen ristikkosilta; laakso itse kapeni tällä\nkohtaa kaitaiseksi solaksi, jonka pohjaan mahtui vain joki ja sen\nvartta kulkeva vähäinen kävelypolku, ja reunoilla kasvoi tiheä\nlehtikuusimetsikkö. Elizabethin teki mieli sukeltaa sen salaperäisiin\npimentoihin; mutta rva Gardiner ei jaksanut enää kävellä, joten heidän\noli piammiten jouduttava kartanon sisäveräjällä odottaviin\najoneuvoihinsa. Matkanteko oli kuitenkin tädin väsymyksen takia\nhidasta; ja hra Gardiner, joka oli innokas kalamies, piti\ntarkoin silmällä lohenmullojen pyöriskelyä joessa ja tiedusteli\nkalastusmahdollisuuksia heitä saattelevalta puutarhurilta. Heidän täten\nverkalleen astellessa kohtasi heitä uusi yllätys, sillä vähän matkan\npäässä pyörähti tienmutkasta jälleen näkyviin hra Darcy. Tällä kertaa\nElizabeth, vaikka olikin hyvin ihmeissään, kuitenkin oli paremmin\nvarustautunut kohtaamaan tulijan ja päätti näyttää rauhallisemmalta ja\npuhella tyynemmin, jos Darcyn aikomuksena todellakin oli tavoittaa\nheidät, vaikka hänen totta puhuen ensi hätkähdyksessä tekikin mieli\npaeta metsän turvaan. Jo ensi silmäyksellä hän huomasi, että\nDarcy ei ollut kadottanut vähääkään äskeisestä sydämellisestä\nkohteliaisuudestaan; ja vastatakseen siihen yhtä kohteliaasti ja\nsalatakseen samalla oman hämmennyksensä Elizabeth rupesi tulijalle\nkohta ihastelemaan puiston ihanuutta. Mutta tuskin hän oli ennättänyt\nsaada suustaan sanat \"suurenmoista\" ja \"hurmaavaa\", kun hänen päähänsä\niski onneton ajatus, joka pani hänet punastumaan ja jäämään kerrassaan\ntuppisuuksi; mitähän Darcy saattoi arvellakaan, kun hän niin omasta\naloitteestaan rupesi kehumaan hänen kotikartanoaan!\n\nGardinerit olivat jääneet vähän taemmaksi; ja kun Elizabethilta puhe\njuuttui, pyysi Darcy tulla esitetyksi hänen ystävilleen. Sellaista\nkohteliaisuutta Elizabeth ei ollut arvannut odottaakaan; ja hänen oli\nvaikea pidättää hymyään ajatellessaan, että Darcy nyt omasta halustaan\npyrki tuttavuuteen hänen omaistensa kanssa, joiden halvemman\nsäätyaseman hän itse oli myöntänyt olleen pahimpana esteenä hänen\nkosinnalleen. \"Kuinkahan hän hämmästyykään saadessaan tietää, keitä he\novat! Hän pitää nyt heitä varmastikin joinakin ylimyksinä.\"\n\nEsittely kävi kuitenkin pian päinsä; ja mainitessaan matkatovereittensa\nsukulaisuudesta hän vilkaisi syrjäkarin Darcyyn nähdäkseen hänen\nhämmästyksensä. Ja hämmästynyt Darcy todella _olikin_; mutta hän\nselvisi siitä nopeasti ja kääntyen ympäri hän lähti astelemaan heidän\nrinnallaan, puhellen hra Gardinerin kanssa. Elizabeth voi vain olla\nmielissään ja riemuita. Oli lohdullista, että hänellä oli sellaisiakin\nsukulaisia, joiden puolesta hänen ei tarvinnut punastua. Hän kuunteli\ntarkkaavaisesti miesten keskustelua ja iloitsi sydämessään joka\nlauseesta, jokaisesta taitavasta käänteestä, jossa ilmeni enon\nmaailmantottumus, terävä äly ja hieno aisti.\n\nPuhelu suuntautui pian kalastukseen, ja Elizabeth voi kuulla hra Darcyn\nmitä kohteliaimmin kehoittavan enoa koettamaan kalaonneaan hänen\njoessaan milloin häntä vain halutti, samalla kuin hän lupasi lainata\nhänelle kalastusvehkeitä ja osoitti eräitä kohtia joessa, joista hän\ntiesi varmimmin saatavan lohenmulloja. Rva Gardiner, joka käveli käsi\nElizabethin kainalossa, silmäili häneen ihmeissään. Elizabeth ei\nvirkkanut mitään, mutta tädin ihmetys oli hyvin hänen mieleensä. Mutta\nvielä suurempi oli hänen oma ihmetyksensä; lakkaamatta hänen täytyi\nkysellä itseltään: \"Kuinka hän onkaan muuttunut entisestään! Ja minkä\nvuoksi hän on noin muuttunut? Mistä se oikein johtuukaan? Ei suinkaan\n_minun_ takiani! Eivät suinkaan minun Hunsfordissa antamani moitteet\nole saaneet häntä _tuohon_ määrään lieventämään käytöstapaansa. Ja\nmahdotontahan on, että hän enää piittaisi minusta edes vähääkään.\"\n\nJonkun matkaa täten käveltyä -- molemmat naiset edellä, herrat\njälempänä -- sattui marssijärjestyksessä pieni muutos. Siihen oli syynä\nrva Gardiner, joka tunsi itsensä väsyneeksi pitkästä kävelystä ja\nhuomasi Elizabethin käsivarren antaman tuen liian heikoksi, jonka\nvuoksi hän pysähtyi odottamaan miestänsä ja työnsi kätensä hänen\nkainaloonsa. Hra Darcy otti hänen paikkansa sisarentyttären rinnalla ja\nmatkaa jatkettiin. Tällöin vasta Elizabeth sai rohkeutta puhua. Hän\ntahtoi kaikin mokomin saada kavaljeerinsa vakuutetuksi siitä, että he\nolivat käyneet katsastamassa Pemberleytä siinä lujassa uskossa, että\nisäntä itse oli poissa kotoa -- \"teidän taloudenhoitajattarennekin\nilmoitti meille\", hän lisäsi, \"että saapuisitte vasta huomenna.\"\n\nDarcy myönsi, että häntä oli vasta huomiseksi odotettu; mutta eräät\ntalonhoitoa koskevat asiat olivat pakottaneet hänet kiiruhtamaan hiukan\nedellä muuta seuraa, joka sekin kohta saapuisi. \"He tulevat varhain\nhuomenaamuna\", hän jatkoi, \"ja heidän joukossaan on eräitä jotka\ntahtovat uudistaa vanhaa tuttavuutta teidän kanssanne -- tarkoitan\nherra Bingleytä ja hänen sisariaan.\"\n\nElizabeth vastasi vain keveästi kumartaen. Hänen ajatuksensa palasivat\nehdottomasti siihen aikaan, jolloin Bingleyn nimeä oli viimeksi\nmainittu heidän keskensä; ja puhetoverin ilmeestä voi hän päättää,\nettei _hänen_ mielipiteensä ollut tässä asiassa paljonkaan muuttunut.\n\n\"Seurueessani on vielä eräs henkilö\", jatkoi Darcy hetkisen vaitiolon\njälkeen, \"joka erityisesti haluaa tulla teidän tuttavaksenne.\nSallitteko minun esittää teille sisareni ja tuoda hänet teidän\nseuraanne, niin kauan kuin viivytte Lambtonissa, vai pyydänkö nyt\nliikoja?\"\n\nElizabeth oli niin ällistynyt tästä tarjouksesta, että hänen oli vaikea\nalussa vastata siihen. Sen hän kuitenkin oitis tajusi, että nti Darcyn\ntoivomus oli hänen veljensä sanelema, ja sitä myöten kaikki oli hyvin.\nElizabethin oli mieluista huomata, etteivät rukkasetkaan olleet saaneet\nhra Darcya ajattelemaan hänestä pahaa.\n\nMatkaa jatkettiin sitten äänettömästi; kumpikin oli vajonnut omiin\najatuksiinsa. Elizabeth tunsi olonsa väkinäiseksi -- sehän oli vain\nluonnollista; mutta samalla hänen oli mahdotonta olla tuntematta\nsalaista imarretta ja mielihyvää. Darcyn sisarensa puolesta lausuma\ntoivomus oli todella mitä hienoin kohteliaisuus.\n\nHra ja rva Gardinerin vihdoin tavoitettua heidät pyysi isäntä koko\nseuruetta uudestaan poikkeamaan sisälle ja nauttimaan virvokkeita;\nmutta tarjoukseen vastattiin kieltävästi; ja vihdoin erottiin\ntoisistaan lausuen mitä sievistelevimmät jäähyväiset. Hra Darcy auttoi\nnaiset vaunuihin, ja heidän ajaessa pois Elizabeth näki isännän\nkävelevän verkalleen taloa kohti.\n\nNyt alkoivat eno ja täti tehdä kärsimättömästi pidättämiään\nhuomautuksia; kumpikin sanoi Darcyn tehneen verrattomasti paremman\nvaikutuksen kuin he olivat osanneet arvatakaan. \"Hänhän on kerrassaan\nhienokäytöksinen mies, perin kohtelias ja teeskentelemätön\", sanoi hra\nGardiner.\n\n\"Hänessä on tosin jonkin verran juhlallista jäykkyyttä\", huomautti\ntäti; \"mutta se sopii hyvin hänen arvokkaaseen ja hienoon ryhtiinsä.\nMinä voin nyt aivan yhtyä taloudenhoitajattaren lausuntoon, että vaikka\nihmiset voivat sanoa häntä ylpeäksi, niin _minä_ en ainakaan ole\nhuomannut siitä merkkiäkään.\"\n\n\"En ole koskaan tullut niin ymmälleni kuin hänen äskeisestä\nkäyttäytymisestään. Se oli enemmän kuin kohteliasta; se oli\nvilpittömästi huomaavaista; ja kuitenkaan ei hänen olisi ollut lainkaan\ntarpeen osoittaa meille sellaista huomaavaisuutta. Onhan hänen\ntuttavuutensa Elizabethin kanssa vallan pintapuolinen.\"\n\n\"Totta puhuen, Lizzy\", sanoi täti, \"hän ei ole niin kaunis kuin\nWickham; tai oikeammin sanoen, hänellä ei ole Wickhamin hienoja\npiirteitä, vaikka hän muuten on sangen hyvännäköinen. Mutta kuinka sinä\nsaitkaan päähäsi kertoa meille, että hän oli sinusta niin\nvastenmielinen?\",\n\nElizabeth puolusteli itseään minkä taisi -- sanoi, että hän piti\nDarcysta nykyisin paljon enemmän kuin ennen, ja että tämä ei ollut\nvielä koskaan esiintynyt niin herttaisesti kuin tänä aamuna.\n\n\"Mutta ehkäpä hän laskettelee kohteliaisuuksiaan, tarkoittamatta niillä\nmitään sen enempää\", arveli eno. \"Ylhäisten henkilöiden tapa on olla\noikullinen päähänpistoissaan; enkä minä senvuoksi ota hänen\nkalastustarjoustaankaan täydeksi todeksi, sillä voihan hän huomenna jo\nmuuttaa mielensä ja karkoittaa minut mailta halmeilta.\"\n\nElizabeth tunsi, että hänen omaisensa olivat kokonaan erehtyneet hra\nDarcyn luonteesta, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Sen perusteella, mitä olen hänestä nähnyt\", jatkoi rva Gardiner,\n\"minun on vaikea uskoa, että hän olisi todella voinut menetellä niin\njulmasti Wickham parkaa kohtaan. Eihän hän näytä ollenkaan tylyltä ja\nsydämettömältä. Päinvastoin hänen suunsa ympärillä on hyvyyttä\nilmaiseva piirre, kun hän puhuu. Ja koko hänen ulkomuotonsa kuvastaa\nsisällistä arvokkaisuutta, josta voisi päätellä, että hänellä on\njalomielinen sydän. Mutta kuinka loistavan arvosanan hänestä antoikaan\nse vanha rouva, joka näytteli meille hänen taloaan. Minun oli välistä\nvaikea pidättää nauruani. Mutta arvaan, että hän on antelias isäntä, ja\n_se_ hyvä avu vastaa palvelijain silmissä kaikkia ihmishyveitä.\"\n\nElizabethin oli nyt vihdoinkin pakko oikaista sukulaistensa käsitystä\nWickhamista; sen hän teki varovaisin sanoin ja mainitsematta\nlähdettään, jonka hän kuitenkin sanoi olevan aivan luotettavan.\n\nRva Gardiner joutui ymmälleen ja huolestuneeksi; mutta kun he nyt\nlähenivät hänen nuoruudenaikaisia leikkitanhuitaan, unohtuivat kaikki\nmuut ajatukset hänen mielestään.\n\n\n\n\nXLIV LUKU.\n\n\nElizabeth oli arvellut, että hra Darcy toisi sisarensa\ntervehdyskäynnille vasta tämän saapumisen jälkeisenä päivänä; mutta\nvieraat saapuivatkin jo tuloaamuna. Gardinerit ja Elizabeth olivat\nkierrelleet Lambtonissa eräiden uusien tuttavien kanssa ja palanneet\nmajataloon pukeutuakseen syömään päivällistä samojen tuttavain kanssa,\nkun lähestyvien vaunujen kolina lennätti heidät akkunaan ja he näkivät\nnuoren herran ja nuoren neidin ajavan katua pitkin. Elizabeth tunsi\noitis tulijat kuskin liveripuvusta ja herätti tiedonannollaan\naikamoista ihmetystä omaisissaan. Näiden päivitellessä heitä odottavaa\noma mielensä oli kuohuksissa, arkaillen hän odotti tulevaa kunniaa\nvetäytyi Elizabeth kiireesti akkunasta; hänen kohtausta, jonka aikana\nhän tahtoi esiintyä mahdollisimman paljon edukseen, mutta samalla hän\nluonnollisesti epäili, ettei osaisi lainkaan käyttäytyä toisten\nmieliksi. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin koettaen hillitä\nliikutustaan, mutta toisten kysyvät katseet sotkivat hänen\nmielenrauhaansa yhä pahemmaksi.\n\nNti Darcy ja hänen veljensä saapuivat sisään, ja peljätty esittely\ntapahtui. Mutta ihmeekseen Elizabeth huomasi, että hänen uusi\ntuttavansa oli ainakin yhtä paljon hämillään kuin hän itse. Lambtonin\ntuttavilta kuulemistaan puheista Elizabeth oli päätellyt, että nti\nDarcy oli tavattoman ylpeäluontoinen; mutta jo ensi silmäyksellä hän\nvoi havaita, että tuo nuori neitonen oli vain äärimmäisen ujo. Häneltä\noli vaikea saada muuta kuin yksitavuisia vastauksia.\n\nNti Darcy oli isokasvuinen; ja vaikka hänellä oli ikää vasta vähän\npäälle kuusitoista vuotta, oli hän ruumiinmuodoiltaan täysin kehittynyt\nja erittäin uhkea. Kasvoiltaan hän ei ollut niin kaunis kuin veljensä,\nmutta niissä voi huomata hyvyyttä ja älykkäisyyttä, ja hänen\nkäytöstapansa oli teeskentelemättömän ystävällinen.\n\nHeidän vähän aikaa juteltua kertoi Darcy Elizabethille, että myöskin\nhra Bingley oli tulossa tervehtimään häntä; ja tuskin oli Elizabeth\nennättänyt lausua sitä toivovansa ja varustautua vastaan ottamaan uutta\ntulijaa, kun Bingleyn nopeat askeleet kuultiin portailta ja seuraavassa\ntuokiossa hän astui sisään. Kaikki Elizabethin entinen kauna häntä\nkohtaan oli jo aikoja sitten haihtunut; mutta hän tajusi, että jos hän\nolisi sitä vieläkin tuntenut, niin olisi se kädenkäänteessä sulanut\nolemattomiin Bingleyn reippaan ja teeskentelemättömän sydämellisyyden\nlämmössä. Tämä tiedusti ystävällisin vaikka ylimalkaisin sanoin hänen\nomaistensa vointia ja puheli ja laski leikkiä samaan hilpeän\nhuolettomaan sävyyn, joka hänessä ennenkin oli Elizabethia erityisesti\nviehättänyt.\n\nHra ja rva Gardinerille Bingley oli miltei yhtä mielenkiintoinen\nhenkilö kuin Elizabethille itselleen. He olivat tietenkin kuulleet\nhänestä paljon ja halunneet nähdä häntä. Ja nyt heillä oli hyvä\ntilaisuus tarkata kaikkia edessään olevia nuoria, jotka kaikki olivat\nilmeisesti vilkkaan mielenliikutuksen vallassa. He voivat panna\nmerkille, että ainakin yksi seurasta oli vakavasti rakastunut.\nRakkauden esineen suhteen heille jäi vielä vähän epäilyksen aihetta;\nmutta rakastajan tulista ihailua oli mahdoton väärinkäsittää.\n\nVieraat viipyivät heidän luonaan puolisen tuntia; ja kun he lähtivät,\npyysi hra Darcy sisartaan kannattamaan hänen toivomustaan, että hra ja\nrva Gardiner ynnä nti Bennet saapuisivat päivällisille Pemberleyhin,\nennenkuin he lähtisivät paikkakunnalta. Rva Gardiner katsahti\nsisarentyttäreensä nähdäkseen mitä tämä, jolle kutsu tuntui\npääasiallisesti tarkoitetun, siitä päättäisi, mutta Elizabeth oli\nkääntänyt päänsä poispäin. Arvaten tämän tahallisen vältteleväisyyden\npikemminkin ilmaisevan hetkellistä hämmennystä kuin torjumishalua ja\nnähdessään miehensä mielihalulla suostuvan, hän kiittäen suostui\nkutsuun, jota päätettiin noudattaa ylihuomispäivänä.\n\nBingley ilmaisi vielä kerran ilonsa saadessaan tavata Elizabethia ja\nkyseli paljon yhteisistä Hertfordshiren tuttavista; jopa hän kysyi,\nolivatko _kaikki_ hänen sisarensa kotona Longbournissa. Arvaten hänen\nhalunsa ennen kaikkea kohdistuvan toivoon saada kuulla Janesta\nElizabeth vastaili mielellään; ja vieraiden poistuttua hän kykeni\ntyydytyksentuntein muistelemaan äsken vietettyä puolituntista, vaikka\ntotta puhuen hän sen kestäessä ei ollut voinut mielenkuohultaan\npaljonkaan nauttia siitä.\n\nEnon ja tädin hyvä käsitys hra Darcysta lujeni yhä hänen erinomaisen\nkohteliaisuutensa ja rakastettavaisuutensa vaikutuksesta;\ntaloudenhoitajattaren hänestä antamaa ylistystä tukivat Lambtonissa\nkuullut kertomukset hänen suoruudestaan ja oikeudentunnostaan, hänen\nylevämielisyydestään ja avuliaisuudestaan köyhiä kohtaan. Ainoastaan\nhänen ylpeyttään moitittiin; mutta senkin moitteen voi hyvin käsittää\ntuon pienen kauppalan taholta, jonka perheiden luona rikas hoviherra\nkai aniharvoin alentui vierailemaan.\n\nWickhamista matkailijamme sen sijaan saivat paljon ikävämpiä\nkuulumisia. Hänen maineensa täällä hänen kotiseudullaan ei ollut\nlainkaan hyvä, sillä poistuessaan sieltä maailmalle hän oli jättänyt\njälkeensä suuren joukon velkoja, jotka hra Darcy oli saanut perästäpäin\nsuorittaa.\n\nElizabethin ajatukset pyörivät tänä iltana Pemberleyssä enemmän kuin\nkoskaan ennen; ja vaikka ilta tuntuikin pitkältä, ei se kuitenkaan\nollut hänelle kylliksi pitkä, jotta hän olisi sen kuluessa voinut\nmääritellä yhden _ainoankaan_ Pemberleyn asukkaan herättämää\nmielenkiintoa; ja hän makasi yölläkin vielä monet tunnit valveilla\nkoettaen päästä siitä täyteen selvyyteen. Varmastikaan hän ei enää\nvihannut tuota miestä. Ei -- viha oli sammunut ja haihtunut jo kauan\nsitten, ja melkein yhtä kauan häntä oli hävettänyt tuntea edes\nvastenmielisyyttäkään häntä kohtaan. Darcyn arvokkaiden ominaisuuksien\n-- jotka hänen alussa oli ollut niin väkinäisesti tunnustettava --\nherättämä kunnioitus oli jo jonkin aikaa lakannut vaivaamasta hänen\ntunteitaan; ja nyt tuota kunnioitusta koroitti joka taholta Darcyn\nosaksi tulevat hyvät arvostelut, jotka asettivat hänen vakavat\nluonteenominaisuutensa entistä mieluisempaan valoon. Ja kaiken lisäksi\ntulivat eilisen ja tämän päivän hellyttävät ja järkyttävät kokemukset.\nMutta yläpuolella kaikkea muuta, yläpuolella kunnioitusta ja ehdotonta\narvonantoa, tunsi hän omalta puoleltaan vapaaehtoisesti syntynyttä\nkiitollisuutta -- syvää kiitollisuutta sekä siitä, että tuo mies kerran\noli niin palavasti tunnustanut rakastavansa häntä, että myöskin siitä,\nettä hän yhä edelleenkin rakasti häntä siksi hartaasti, että voi antaa\nhänelle anteeksi hänen töykeän kieltonsa ja kaikki siihen liittyvät\nväärät syytökset. Sen sijaan että hän olisi, kuten Elizabeth oli\nkoettanut uskotella itselleen, vältellyt häntä kuin pahinta\nvihamiestään, hän tuntui olevan mitä innokkain säilyttämään ja\njatkamaan heidän ystävyyttään; ja sen merkiksi hän pyrki hänen\nomaistensakin suosioon ja taivutti sisarensa tekemään hänen\ntuttavuuttaan. Sellainen muutos niin ylpeäluontoisessa miehessä ei\nainoastaan ihmetyttänyt, vaan velvoitti myöskin kiitollisuuteen.\nElizabeth kunnioitti häntä ja oli hänelle syvästi kiitollinen -- hänen\nrakkaudestaan, hänen tulisesta rakkaudestaan, se hänen täytyi lisätä;\nhän tunsi totista osanottoa ja harrastusta hänen persoonalliseen\nonneensa; ja hän halusi vain tietää, missä määrin hän itse toivoi, että\nDarcyn onni olisi hänestä riippuvainen; ja olisiko heidän molempien\nonneksi, jos hän käyttäisi vaikutusvaltaansa -- jota hän yhä vielä\nkuvitteli omaavansa Darcyyn nähden -- saadakseen tämän uudistamaan\nkosintansa.\n\nTäti ja sisarentytär olivat illalla sopineet keskenänsä, että niin\nsuureen kohteliaisuuteen nti Darcyn puolelta -- hänhän oli saapunut\nvieraisille oitis kotiatulonsa jälkeen -- oli vastattava yhtä\nkohteliaasti, ja että heidän oli siis mentävä Pemberleyhin jo\nseuraavana aamuna. Elizabeth tunsi mielihyvää tästä päätöksestä, vaikka\nhänen olisi ollut vaikea selittää itselleen miksi.\n\nHra Gardiner erosi heistä kohta aamiaisen jälkeen. Darcy oli edellisenä\npäivänä uudistanut kalastuskutsunsa, ja hänen oli määrä saada joku\nPemberleyn herroista kumppanikseen.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nOllen jokseenkin vakuutettu siitä, että nti Bingleyn hänelle osoittama\nnurjamielisyys perustui mustasukkaisuuteen, ei Elizabeth voinut olla\narvailematta, kuinka epämieluinen yllätys hänen saapumisensa\nPemberleyhin tuli olemaan tälle neidille, ja hän oli utelias näkemään,\nkuinka halukkaasti tämä tulisi uudistamaan Hertfordshiren aikaisen\ntuttavuuden hänen kanssaan.\n\nTaloon tultua vieraat ohjattiin eteishallista pohjoisen puolella\nolevaan saliin, joka kesällä pysyi mieluisen vilvakkana. Sen lattiaan\nsaakka ulottuvista akkunoista avautui mitä raikkain näköala kartanon\ntakana kohoaville korkeille metsäharjuille, ja edessä olevalle\nruohokentälle loivat komeat vanhat tammet ja kastanjat suloista\nsiimestä.\n\nTässä huoneessa heidät otti vastaan nti Bingley, joka istui siellä rva\nHurstin ja nti Darcyn ynnä jälkimmäisen lontoolaisen seuranaisen\nkanssa. Georgiana tervehti heitä hyvin kohteliaasti, vaikka hänen\nujoutensa ja harvasanaisuutensa olisi nytkin saattanut oudon\narvailemaan häntä ylpeäluontoiseksi ja kylmäkiskoiseksi; hän näkyi\ntuskallisen tarkasti arkailevan, ettei vain sanoisi eikä tekisi mitään\nväärin. Rva Gardinerin ja hänen sisarentyttärensä, jotka olivat jo\noppineet hänet paremmin tuntemaan, kävi häntä sääliksi.\n\nRva Hurst ja nti Bingley kunnioittivat tulijoita vain väkinäisellä\nniiauksella; ja istumaan käytyä syntyi pitkällinen äänettömyys, niin\npainostava kuin sellainen pakotettu äänettömyys yleensä on. Siitä\nseuran vihdoin pelasti nti Darcyn seuranainen, rva Annesley,\nystävällinen ja miellyttävän näköinen nainen, joka sai vireille puhelun\nrva Gardinerin kanssa, Elizabethinkin ottaessa siihen toisinaan osaa.\nNti Darcy näytti toivovan itselleen kylliksi rohkeutta liittyäkseen\nhänkin puheluun osalliseksi; jopa hän rohkeni jolloinkin virkkaa\nsanasen, mutta niin hiljaa, ettei juuri kukaan sitä kuullut.\n\nElizabeth voi kohta panna merkille, että nti Bingley piti häntä\ntarkasti silmällä ja ettei hän voinut lausua sanaakaan -- nimenomaan\nnti Darcylle -- ilman että toinen heti heristi korviaan. Se ei olisi\nkuitenkaan estänyt häntä puhelemasta paljonkin ujolle uudelle\nystävättärelleen, jos välimatka olisi ollut lyhyempi; mutta tätäkään\nhän ei surrut, sillä hänellä oli itsellään paljon ajateltavaa. Hän\nodotti joka hetki herrain astuvan huoneeseen; hän toivoi ja hän\npelkäsi, että talon isäntä olisi heidän joukossaan; ja itsekään hän ei\nollut selvillä, toivoiko vai pelkäsikö hän enemmän. Istuttuaan täten\nneljännestunnin ajan Elizabeth havahtui mietteistään kuullessaan\nnti Bingleyn viimeinkin puhuttelevan häntä ja tiedustavan\nkylmäkiskoisesti hänen omaistensa vointia. Hän vastasi yhtä lyhyesti\nja välinpitämättömästi, ja siihen heidän keskustelunsa turtui.\n\nEnsi vaihtelun tuohon kankeaan seuranpitoon toi palvelijain saapuminen,\njotka kantoivat sisään kylmää ruokaa, kakkuja ja vuodenajan hienoimpia\nhedelmiä; mutta näidenkään jakeleminen ei tahtonut päästä alkuun,\nennenkuin rva Annesley oli monin silmäniskuin ja päännyökkäyksin saanut\nnti Darcyn punastuen muistamaan emännäntehtävät. Siitä sai koko seura\naskaretta; sillä vaikka kaikki eivät välittäneet tai rohjenneet\npuhella, saattoivat kaikki toki syödä; ja komeat rypäle-, persikka- ja\npäärynäpyramiidit kokosivat kohta kaikki yhteen pöydän ympärille.\n\nVirvokkeiden ääressä askarrellessa oli Elizabethilla edelleen hyvää\naikaa aprikoida, toivoiko vai pelkäsikö hän hra Darcyn saapumista;\nmutta kun tämä viimein yksinään astui ovesta sisään, hän jo rupesi\ntoivomaan, että tulija ei olisi tullutkaan, vaikka hän juuri\nsilmänräpäystä aikaisemmin oli toivotellut häntä tulevaksi.\n\nDarcy oli ollut jonkin aikaa hra Gardinerin kanssa, joka parin kolmen\nkartanon vieraan seurassa oli joella onkimassa; mutta hän oli jättänyt\nhänet oitis kun oli saanut tietää, että Gardinerin naiset aikoivat\ntulla aamupäivällä Georgianaa tervehtimään. Kohta hänen saavuttua\nseuraan päätti Elizabeth olla viisaasti varuillaan ja koettaa näyttää\naivan häiriytymättömältä -- välttämätön ja viisas päätös todellakin,\nmutta sitä työläämpi noudattaa, kun hän huomasi koko pöytäseuran\nepäluuloisen tarkkaavaisuuden kohdistuneen heihin molempiin, ja että\ntuskin ainutkaan silmäpari jätti seuraamatta Darcyn katseita, liikkeitä\nja tekoja siitä lähtien kuin hän oli tullut huoneeseen. Kaikkein\nselvimmin kuvastui tuo tarkkaavainen uteliaisuus nti Bingleyn\nkasvoilta; sillä mustasukkaisuus ei ollut vielä tehnyt tätä neitoa\nsokeaksi, ja hän koetti yhä edelleenkin voittaa hra Darcyn suosiollista\nhuomaavaisuutta osakseen. Nti Darcy kävi oitis veljensä tultua paljon\npuheliaammaksi; ja Elizabeth voi hyvin huomata, kuinka halusta veli\ntahtoi valmistaa hänelle ja sisarelleen tilaisuutta tutustua toisiinsa\nyhä paremmin ja koetti parhaansa mukaan vetää molempia yhteiseen\nkeskusteluun. Mutta myöskin nti Bingley pani sen merkille; ja\närtymyksensä puuskassa hän käytti ensi tilaisuutta hyväkseen\nsähähtääkseen hänelle ivallisen kohteliaasti:\n\n\"Kuulkaas, neiti Eliza, eikö ----n miliisirykmentti ole jo poistunut\nMerytonista? Siitä tuli arvatenkin hyvin suuri tappio _teidän_\nperheellenne.\"\n\nDarcyn läsnäollessa hän ei rohjennut mainita Wickhamin nimeä; mutta\nElizabeth ymmärsi oitis vaistomaisesti, että kysymys oli yhtä paljon\ntarkoitettu vetämään edellisen huomiota tähän kiusalliseen\npuheenaiheeseen. Hilliten väkisin närkästyksensä tuosta ilkeämielisestä\nhyökkäyksestä hän vastasi siihen niin laupiaaseen sävyyn kuin taisi.\nPuhuessaan hän vilkaisi varkain sisaruksiin ja näki Darcyn tuijottavan\njäykästi eteensä ja hänen sisarensa olevan perin onnettomana ja aivan\nkuin tietämättä, minne oikein loisi katseensa. Jos nti Bingley olisi\narvannut, mitä tuskaa hän tuotti rakkaalle ystävättärelleen, olisi hän\nepäilemättä pidättänyt ilkeän viittauksensa, jolla hän oli tahtonut\nvain kiusoitella Elizabethia ja alentaa hänen ja hänen perheensä arvoa\nDarcyn silmissä; mutta hän ei ollut koskaan kuullut hiiskaustakaan nti\nDarcyn karkausyrityksestä. Elizabethia lukuunottamatta oli asia näet\npidetty mahdollisimman salassa syrjäisiltä; ja nimenomaan oli Darcy\nkoettanut salata sitä kaikilta Bingleyn omaisilta ja tuttavilta --\njuuri siitä syystä, jonka Elizabeth oli jo kauan sitten arvannut,\nnimittäin halusta naittaa sisarensa ystävälleen.\n\nElizabethin tyyni maltti auttoi kuitenkin Darcya rauhoittumaan; ja kun\nhämilleen joutunut ja pettynyt nti Bingley ei enää sen enempää\nrohjennut viittailla Wickhamiin, sai Georgianakin jälleen rohkeutta,\nvaikka hän edelleenkin pelkäsi kohdata veljensä katsetta. Kiitollisena\nElizabethin hyvästä ryhdistä Darcy katseli häneen entistä hellemmin; ja\nsiten oli tuo loukkauskiveksi ja pahennuksenkallioksi aiottu syrjäisku\npäinvastoin laskenut uuden ankkuripaikan hänen toiveilleen.\n\nVieraat eivät tämän jälkeen viipyneet enää kauan; ja sillä aikaa kuin\nhra Darcy saattoi heitä vaunuihin, kevensi nti Bingley ärtynyttä\nmieltään arvostelemalla Elizabethin ulkonäköä, käytöstä ja pukua. Mutta\nGeorgiana ei yhtynyt hänen arvosteluunsa. Hänen veljensä suositus oli\nkerta kaikkiaan määrännyt hänen kantansa; ja veli ei voinut erehtyä.\nKun Darcy palasi saliin, ei nti Bingley malttanut olla toistamatta\nhänellekin samaa, mitä hän oli juuri puhunut sisarelle.\n\n\"Kuinka mitättömältä Eliza Bennet näyttikään tänään, hra Darcy\", hän\nhuudahti; \"en iki maailmassa ole nähnyt kenenkään siihen määrään\nmuuttuneen kuin hänen viime talvesta lähtien. Hänen ihonsakin on käynyt\nniin ruskeaksi ja karkeaksi! Louisa ja minä emme olleet enää tunteakaan\nhäntä.\"\n\nKuinka vastenmielinen tuollainen pistely lie Darcylle ollutkin, tyytyi\nhän vastaamaan levollisesti, että hän ei ainakaan ollut huomannut\näskeisen vieraansa ulkonäössä muuta muutosta kuin hitusen päivettymistä\n-- mikä kesähelteellä ei ollutkaan ihmeellistä.\n\n\"Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa\", jatkoi Elizabethin\nväsymätön vainoojatar, \"etten koskaan ole pitänyt häntä erikoisen\nkauniina. Hänen kasvonsa ovat aivan liian laihat, ihonväri\nepämääräinen, ja piirteitä ei voi suinkaan sanoa sieviksi. Hänen\nnenältään puuttuu jaloutta, hampaat ovat mukiinmenevät, mutta aivan\ntavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita olen jonkun kuullut\nkehuvan, niin minä en voi huomata niissä mitään erinomaista. Niissä on\nterävä ja luihu katse, joka minusta on kerrassaan vastenmielinen; ja\nmuutenkin on hänen ilmeessään ja sävyssään aivan sietämätöntä\nitsekylläisyyttä.\"\n\nKoska nti Bingley kerta kaikkiaan oli vakuutettu siitä, että Darcy\ntodella ihaili Elizabethia, niin ei tällainen taistelutapa ollut\nkovinkaan valtioviisasta hänen oman etunsa kannalta; mutta ärtyneet\nihmiset eivät aina malta olla viisaita, ja nähdessään Darcyn katseen\nsumentuvan hän riemuiten luuli saavuttaneensa voiton. Kun tämä\nkuitenkin pysyi äänettömättä, päätti rohkea taistelija pakottaa hänet\npuhumaan ja jatkoi ahdisteluaan:\n\n\"Muistanpa, että kun tulimme tuntemaan hänet Hertfordshiressa,\njouduimme aivan ihmeisiimme kuullessamme hänen olevan niillä seuduilla\nkehuttu kaunotar; ja erityisesti muistan teidän sanoneen eräänä iltana,\njolloin hänen perheensä oli ollut päivällisillä Netherfieldissä:\n'_Hänkö_ kaunotar! Yhtä hyvin sanoisin hänen äitiään älypääksi.' Mutta\njälkeenpäin hän näytti tehonneen teihinkin, ja luulenpa teidänkin\nyhteen aikaan pitäneen häntä jokseenkin sievänä.\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Darcy, joka ei jaksanut enää pidättää itseään,\n\"mutta _tuota_ mieltä olin ainoastaan silloin, kun ensin tulin hänet\ntuntemaan; jo kauan aikaa olen pitänyt häntä yhtenä kauneimmista\nnaisista mitä ylipäänsä tunnen.\"\n\nHän käänsi selkänsä ja lähti tiehensä, jättäen nti Bingleyn\naprikoimaan, olisiko ehkä sittenkin ollut parasta olla pakottamatta\ntuota miestä puhumaan suunsa puhtaaksi.\n\n\n\n\nXLVI LUKU.\n\n\nElizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen\nLambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä\ntulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen\npostissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty\nmuuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli\ntodella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.\n\nHe olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi\neno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan.\nEnsin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo\nviisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista\nja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli\nkirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen\nvallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.\n\n    \"Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on\n    tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta\n    pelkään, että säikähdytän sinut -- ole varma, että me kaikki\n    jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello\n    kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli\n    eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli\n    karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan\n    puhuen -- Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme.\n    Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä\n    olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken\n    kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta\n    ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa\n    olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen\n    sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt\n    epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi\n    antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut.\n    Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen,\n    ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista\n    on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se\n    kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan,\n    kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty\n    kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis\n    tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa\n    Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen\n    osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy\n    nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä\n    pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin\n    liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut.\"\n\nJoutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes\najatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth\nensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli\nkirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului\nseuraavasti:\n\n    \"Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti\n    kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan\n    ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on\n    aivan sekaisin.\n\n    \"Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta\n    minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään\n    viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen\n    välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin\n    mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä\n    pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin.\n    Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä\n    perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva\n    Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna\n    Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut\n    lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa;\n    tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien\n    heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut\n    niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat\n    tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla.\n    Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan\n    Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin\n    tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli\n    Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme\n    kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä\n    hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi\n    kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin\n    pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy\n    syyttäminen mistään.\n\n    \"Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin\n    ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta,\n    mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat\n    olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin\n    Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka\n    hän _voikin_ menetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä\n    kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen\n    perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F.\n    ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän\n    pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W.\n    ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka\n    on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt\n    niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi,\n    että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu\n    hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen\n    todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä\n    surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava\n    isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En\n    ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos\n    sinulle ei sovi. Hyvästi!\n\n    \"Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin;\n    mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä\n    teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista.\n    Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä\n    tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain\n    enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n\n    kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En\n    varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän\n    on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan\n    paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo\n    huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman\n    kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä\n    minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen\n    hyvyyteensä.\"\n\n\"Ah, missä, missä onkaan enoni?\" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen\nluettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään\narvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista\najasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon\npalvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet\nkasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän\nkykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät\nLydian pelastamisessa, hätäisesti: \"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy\njättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa,\nsillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä -- minä en saa menettää\nsilmänräpäystäkään.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?\" huudahti Darcy, osoittaen\nenemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. \"Minä\nen tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan\nlähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan\nhyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään.\"\n\nElizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi\nitsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen\nsenvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän -- vaikka hän olikin\nniin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan --\noitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.\n\nPalvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät\nenää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn\noli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän\nehdotti: \"Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä\njotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te\nvoitte todellakin pahoin.\"\n\n\"Ei, minä kiitän\", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa\nitseään. \"Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen\nhädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain\nLongbournista.\"\n\nHän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei\nkyennyt virkkamaan sanaakaan.\n\nKipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella\nsitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.\n\nVihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. \"Olen juuri saanut Janelta\nkirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä\nsalassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä -- on\nkarannut -- antautunut tuon -- tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin.\nHe ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. _Te_ tunnette tuon\nmiehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla\nvaroja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään,\nmikä voisi houkutella viekoittelijaa -- hän on kokonaan hukassa.\"\n\nDarcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. \"Kun ajattelen\", jatkoi\nElizabeth värisevällä äänellä, \"että _minä_ olisin voinut estää\ntämän... Minähän _tiesin_, millainen mies hän on. Jospa olisin\nilmaissut vain osankin siitä -- osankin kaikesta, mitä olin kuullut,\nomalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti\ntunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki\nliian myöhäistä.\"\n\n\"Minä olen kovin suruissani\", huudahti Darcy; \"todella suruissani ja\npahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?\"\n\n\"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain\nvastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen\nsaakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole\nmenneet Skotlantiin.\"\n\n\"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?\"\n\n\"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin\nenolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo\npuolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän\nhyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin\nkeksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä\nturhat!\".\n\nDarcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.\n\n\"Ja _minun_ silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen\nluonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä,\nmitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt\n-- minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!\"\n\nDarcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja\nja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin\nlattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi\noitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä;\ntäytyihän nyt _kaiken_ järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon\nhävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin\nanteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti\nmaailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa\njärkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan\nollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se\nsai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan\nennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että\nhän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden\ntäytyi nyt sammua tyhjiin.\n\nMutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut\nsuremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen\nkuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja\nhänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa\nnenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa\nvallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului\nviimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:\n\n\"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei\nminulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka\naivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai\ntehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa!\nMutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla\nsaattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään,\nettä tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään\nluonansa Pemberleyssä.\"\n\n\"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti\nDarcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.\nKoettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä\ntiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa.\"\n\nDarcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä\nkohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille\nnykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti\nhänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja\nvakavasti taakseen.\n\nHänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton\nenää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä\nDerbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä\nnykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja\nkukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun\njohdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että\nWickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja\nhyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli\ntuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä\nliehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista\nrahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin.\nSellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi\nviehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi\nsuostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton\naikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi\ntarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän\nhelpoksi saaliiksi.\n\nElizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään -- kuulemaan,\nnäkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten,\nhuolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan\nsekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva\nGardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta\nja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille\nkiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen\nlopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan\nollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi\njärkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä\nmaine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään\nhra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa.\nVaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan\nkiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin\npian kuin suinkin.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?\" huudahti täti.\n\"Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä\nhakemaan -- oliko hän todellakin?\"\n\n\"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. _Se_ asia\non täydellisesti selvitetty.\"\n\n\"Kuinkahan täydellisesti?\" arveli täti itsekseen, juostessaan\nhuoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. \"Ovatko he keskenään niin\nläheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki\nasianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan\novat!\"\n\nMutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa\nmieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi\nollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki\nseuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen\nperheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin\ntädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella\nkirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä\nkaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan\nvarustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon\nlaskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään\nLongbournia kohti.\n\n\n\n\nXLVII LUKU.\n\n\n\"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth\",\nsanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; \"ja vakavan pohtimisen perusteella\nolen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi\nmielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies\nrohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka\nei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia\nystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä\nperheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain\npäin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset\nja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin\nrykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille?\nKiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen.\"\n\n\"Ajatteletko todellakin niin, eno?\" huudahti Elizabeth, kirkastuen\nhetkiseksi.\n\n\"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla\", sanoi rva Gardiner.\n\"Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja,\nsotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan\nvoi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa\nhänet niin perin kunnottomaksi?\"\n\n\"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä\nmuuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen\ntahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin\neno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät\nolisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno\narvelee?\"\n\n\"No, ensinnäkään ei meillä\", vastasi hänen enonsa, \"ole ehdotonta\ntodistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin.\"\n\n\"Niin -- mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät\nmatkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä\nenää Barnetia etempänä.\"\n\n\"No niin -- otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat\noleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta\nsyytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin\nniukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä\nhuokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?\"\n\n\"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi\njoutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin\nystävä -- sen näitte Janen kirjeestä -- arveli, ettei hän edes\naikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä.\nHänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi\nLydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi -- nuoruutta,\nterveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta -- joiden takia Wickham uhraisi\nhänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet?\nMitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän\nhäpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta\narvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen\nvastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat\nhäntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä\njäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä\nkohtalosta.\"\n\n\"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja\nantautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen\nkanssa ulkopuolella avioliittoa?\"\n\n\"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin\", vastasi\nElizabeth, itkuun purskahtaen, \"että oma sisar voi epäillä sisarensa\nhyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan\ntiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on\nniin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita\nvakavasti; ja koko viime puolivuoden -- ei, kuin koko viime vuoden --\nhän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on\nsallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen\nja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo\nmiliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta\nmielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on\ntehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja\nkuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki\ntiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi\nlumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä.\"\n\n\"Mutta näethän, että Jane\", keskeytti hänen tätinsä, \"ainakaan ei\najattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään\nkonnamaiseen tekoon.\"\n\n\"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän\nvoisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on\njo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää,\naivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa\non. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin\nhiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava\nteeskentelemäänkin.\"\n\n\"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?\" huudahti rva\nGardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.\n\n\"Tiedän todellakin\", vastasi Elizabeth punastuen.\n\n\"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä\nkäyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin,\nviimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka\noli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta\nhänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa ... joista\ntässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn\nperheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli\nkertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen\nja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on\naivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella\ntietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton\ntyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan.\"\n\nMatkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien\nvarrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana\npäivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut\ntarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.\n\nGardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan\nheitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi\nyläkerrasta alas syöksyvän Janen.\n\nSisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko\nkarkulaisista kuultu mitään.\n\n\"Ei vielä\", sanoi Jane. \"Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin\ntoivon, että kaikki tulee päättymään hyvin.\"\n\n\"Onko isä vielä Lontoossa?\"\n\n\"On; hän lähti tiistaina, niinkuin kirjeessäni mainitsin.\"\n\n\"Oletko saanut häneltä mitään tietoja?\"\n\n\"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona\nilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita,\njoita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän\nkirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen\narvoista.\"\n\n\"Entä äiti -- kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?\"\n\n\"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin\nhyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin\nmieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan\nkiitos.\"\n\n\"Mutta entä sinä -- kuinka sinä itse voit?\" huudahti Elizabeth.\n\"Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään\nkokea!\"\n\nJane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo\neteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten\nkeskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen\nheitä tulostaan.\n\nKaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka\nElizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja\nannettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut -- ylevämielinen ja\nkaikista hyvää ajatteleva kun oli -- toivomasta mieluista päätöstä\nkaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko\nisältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun\nonnellisesta avioliitosta.\n\nSalista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon\nrouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten\nkehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.\n\n\"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille\", hän jatkoi, \"ja\nannettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei _tätä_ totta\nmaar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään,\njoka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä\nkoskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään\nlaiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin\ntekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina\najattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta\nkuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on\nBennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin\nkaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse\nsurmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät\ntäältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan;\nja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä\nmeidän eteemme tuleekaan!\"\n\nKaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra\nGardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään\nsekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa\nkaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.\n\n\"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi\", hän lisäsi; \"vaikka onkin\noikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä\ntapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä\ntäyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä\nsaamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme\nkuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään,\nei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen,\netsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me\nyhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä.\"\n\n\"Ah, niin, rakas lanko\", vastasi rva Bennet, \"juuri sitä minä aioinkin\nesittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis\nkäsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti\nja _naita_ heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä\nhuoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa\nrahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan\nvain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää\nBennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä\nhirvittävässä tilassa sinä minut tapasit -- että olen surusta ja\nkauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko\nruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia\nkyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta\nkauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle\nLydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin\nhän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin\nmuotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä\nolen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!\"\n\nRuokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka\ntällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään\nmuiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä\näärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta -- lukuunottamatta\nehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta\noli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli\nonnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään\nistuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:\n\n\"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin\npaljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin\nikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia.\" Kohdatessaan\nElizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: \"Me\nnäet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on\nainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa\nauttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin\nse on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin\nvaruillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä\nterveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia\nhaavoitettuihin sydämiimme.\"\n\nElizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa\nvoidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen\nlohdutukseen.\n\nIltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla\nkahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan\ntarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. \"Kerro minulle kaikesta,\nmitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö\nheillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin?\nTottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?\"\n\n\"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista\nkiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei\nollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään\nkannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän\noli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo\naikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan,\nennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet\nSkotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan\nmatkaansa.\"\n\n\"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut\nnaimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan?\nOliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?\"\n\n\"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi\ntietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista\nmielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä\nolisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja _siitä_ minä sitten sain\naihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät\nväärin.\"\n\n\"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä,\netteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!\"\n\n\"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista?\nMinä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi -- minä epäilin, että Lydia\ntuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska\ntiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja\näiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen\nhoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi -- iloisena siitä,\nettä hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä -- että\nLydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista.\nKitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet\nrakastuneet toisiinsa.\"\n\n\"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?\"\n\n\"Ei, sitä en luule.\"\n\n\"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?\nTunteeko hän tämän todellisen luonteen?\".\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä\nystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen\nja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu\ntapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa\npaljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa\nsentään ole perää.\"\n\n\"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä,\nkunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä\ntiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko\neversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt\nhänen vaimolleen?\"\n\n\"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on.\"\n\nJane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin\nluettavaksi. Se kuului seuraavasti:\n\n    \"_Rakas Harriet_! -- Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun\n    karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen\n    sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi\n    pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä\n    osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko\n    maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän\n    on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä,\n    niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse\n    lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo,\n    sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja\n    merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä\n    tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani.\n    Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi\n    noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana.\n    Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa\n    tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen\n    kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan\n    pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että\n    käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani,\n    ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä\n    eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän\n    matkaonneksemme. -- Hellä ystävättäresi\n\n                                             \"_Lydia Bennet_.\"\n\n\n\"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!\" huudahti\nElizabeth luettuaan kirjeen. \"Tuollainen kirje sellaisena hetkenä!\nMutta ainakin näkyy siitä, että _hän_ toki ajatteli vakavasti matkansa\ntarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä\nhyvänsä, niin hän ei ainakaan _aikonut_ tehdä mitään jumalatonta. Voi\nisäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen\nkirjeen!\"\n\n\"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty.\nKymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai\nheti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!\"\n\n\"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan\nterveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait\nkestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin.\"\n\n\"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin\njakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata\nheitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary\nlueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä\nollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja\nhän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun\nseuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta,\nja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne\nkeskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja\ntyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut.\"\n\n\"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan\", huudahti Elizabeth. \"Ehkäpä\nhän _tarkoitti_ hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on\nparasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on\nmahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi.\nRiemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen.\"\n\n\n\n\nXLVIII LUKU.\n\n\nKoko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta\nposti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan\nperin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat\ntoivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt\npoikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä\nei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he\nolisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut\nvain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää\nvarmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian\nkuin mahdollista -- suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana\nlohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut\nkaatunut kaksintaistelussa.\n\nRva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi\npäiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen\nsisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän\nluonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin\nkehnoudesta ja huikentelevaisuudesta -- muka heidän hauskutuksekseen ja\nvirkistämisekseen, niinkuin hän sanoi -- jätti hän heidät joka kerta\nyhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.\n\nKoko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä,\njota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen\nväitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja\nhänen juonensa -- joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä --\nolivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä\nhän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin,\nettä oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka\nElizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin,\nluuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa\ntäydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän\nuskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli\njo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet\nSkotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että\nheiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.\n\nHra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen\nvaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä\nlankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa\nGracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen\ntuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta\npäin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä\nläpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli\nkarkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä,\nennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei\nomasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä;\nmutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa\nhäntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä\nnykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen.\nKirjeessä oli seuraava loppulisäys:\n\n    \"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä\n    tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään\n    läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin\n    osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole\n    siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken,\n    minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä\n    Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä\n    sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua.\"\n\nElizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen\nei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.\n\nJokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen\npäivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa.\nMutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra\nCollinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut\nvaltuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet,\nluettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon\narvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei\nhuvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:\n\n    \"_Parahin herra Bennet_. -- Sukulaisuutemme ja korkea\n    kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen\n    Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja\n    josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa\n    vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme\n    vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne\n    kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin,\n    koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty\n    korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset\n    vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta\n    sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain\n    sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille\n    pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy\n    valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua -- kuten rakas\n    Charlotteni on antanut minun ymmärtää -- että tyttärenne syntinen\n    ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta\n    välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä\n    samalla olen taipuvainen -- teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi\n    -- otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha,\n    koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään\n    vikapääksi näin hirveään syntiin.\n\n    \"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä;\n    ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva\n    Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille\n    olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun\n    kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti\n    turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka,\n    niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää\n    perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta\n    saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä\n    tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt\n    toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän\n    suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani,\n    etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään\n    ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja\n    antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat\n    hedelmät. -- Teidän j.n.e.\"\n\nHra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta\nvastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista\nilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi\nelossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita.\nTuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen\nliityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja\nyhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen\njäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä\npysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli\nhuikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan.\nEversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin\nselvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä\noli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa\nupseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään\nsalata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä\nkuullessaan. \"Peluri!\" hän huudahti säikähtyneenä. \"Se oli kokonaan\nodottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!\"\n\nHra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana\npäivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä\nhän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja\nantaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan\nkuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta\ntyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen\nsiihenastista hätäänsä miehensä hengestä.\n\n\"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?\" hän parkaisi. \"Varmastikaan\nhän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka\nsitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos\nhän tahtoo livistää pakoon?\"\n\nKun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän\nlähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias\ntietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli\nodotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä.\nMutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu\nkertaakaan heidän keskensä.\n\nKun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen\nelämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä\nvirkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa,\nennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.\n\nVasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa\nteepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä\ntuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa\nkaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä\nvain: \"Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun?\nKoko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin\ntietää se.\"\n\n\"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä\", sanoi Elizabeth.\n\n\"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto\nonkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy,\nanna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri\nsyntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että\nnujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian\nmielestäni.\"\n\n\"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?\"\n\n\"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin\nsiellä?\"\n\n\"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen\", ehätti Kitty väliin.\n\n\"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi\", sanoi isä\nkuivasti; \"ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän\naikaa.\"\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan\nvaroittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän\nseikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun\npuoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni.\"\n\nHänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.\n\n\"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä\", hän\nhuudahti; \"se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden\nsädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla:\nistua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja\npuuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän\n-- vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee\nkarkuun.\"\n\n\"Minä en vain karkaakaan, isä\", tuiskahti Kitty närkästyneenä. \"Jos\n_minä_ koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista\ntyttöä kuin Lydia.\"\n\n\"_Sinäkö_ pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia\nkauemmaksi -- en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei,\nKitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen\nseurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni\n-- ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole\npuhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken\niltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet\nvoinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen\nminuuttia päivässä.\"\n\nKitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.\n\n\"No no, malta nyt mielesi\", sanoi isä, \"äläkä turhan takia tee itseäsi\nonnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin\nvuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan\nsotaväenparaatia.\"\n\n\n\n\nXLIX LUKU.\n\n\nKaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja\nElizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät\ntaloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän\näidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun\nsijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun\ntoivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin\ntulla kysymään.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia\nLontoosta.\"\n\n\"Hyvä isä sentään!\" huudahti rva Hill ihmeissään; \"ettekö sitten tiedä,\nettä herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli\ntäällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen.\"\n\nTytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He\njuoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon -- isää ei\nnäkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään\nhäntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti:\n\"Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona\ntuota pikku viidakkoa kohti.\"\n\nSen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle\nisänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa\nvähäistä metsäsaareketta kohti.\n\nJane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi\njälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä\nisän ja huusi hänelle kiihkeästi:\n\n\"Ah, isä -- mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään\ntietoja?\"\n\n\"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä.\"\n\n\"Niin -- ja minkälaisia uutisia tuli -- hyviäkö vai huonoja?\"\n\n\"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?\" ärähti isä, ottaen kirjeen\ntaskustaan. \"Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse.\"\n\nElizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin\nennätti parahiksi paikalle.\n\n\"Lue se ääneen\", sanoi isä, \"sillä minä tuskin pääsin oikein selville\nsen sisällöstä.\"\n\n    \"_Rakas lankoni_. -- Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään\n    sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia,\n    joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä\n    viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon\n    osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi,\n    kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että\n    heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin...\"\n\n\"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin\", huudahti Jane\nilahtuneena; \"he ovat siis todellakin naimisissa!\"\n\nElizabeth jatkoi lukemistaan:\n\n    \"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa,\n    enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta\n    jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin\n    tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan\n    tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat\n    myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä\n    viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi\n    sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut\n    maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin\n    elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin -- kaikki asianhaarat\n    huomioonottaen -- en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua.\n    Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta\n    vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.\n\n    \"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin\n    raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti\n    luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen\n    onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen\n    velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja\n    asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis -- kuten\n    oletan sinun tekevän -- lähetät minulle valtakirjan toimittaa\n    kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme\n    Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei\n    mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa\n    rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja\n    joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa\n    niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että\n    sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin\n    suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas\n    uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.\n\n                                        \"_Edw. Gardiner_.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen\nlukemisen. \"Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan\nLydian?\"\n\n\"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet\", sanoi\nhänen sisarensa. \"Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi.\"\n\n\"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?\" kysyi Elizabeth.\n\n\"En; mutta se on heti tehtävä.\"\n\nMitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.\n\n\"Ah, rakas isä\", hän huudahti, \"lähtekää nyt oitis kirjoittamaan\nhänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on\ntällaisessa asiassa.\"\n\n\"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne\", pyysi Jane, \"jos se on\nteille itsellenne vastenmielistä.\"\n\n\"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä\", vastasi hra Bennet;\n\"mutta mihinkäpä siitä pääsee.\"\n\nNäin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. \"Saanko kysyä,\nisä\", sanoi Elizabeth, \"aiotko suostua hänen ehtoihinsa?\"\n\n\"Suostuako niihin -- tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää\nniin vähän.\"\n\n\"Ja heidän on _pakko_ mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on _sellainen_\nmies!\"\n\n\"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse\nmihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää --\nkuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat\ntälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle\ntakaisin?\"\n\n\"Rahoja -- enoko?\" huudahti Jane. \"Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?\"\n\n\"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas\nsieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä -- ajatteles, vain sata\npuntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen\nhaudassa.\"\n\n\"Se on hyvin totta\", sanoi Elizabeth, \"vaikka minä en tullut sitä\nollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka,\nja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta!\nMinä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä\nvaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt.\"\n\n\"Ei olekaan\", myönsi hänen isänsä. \"Wickham olisi pähkähullu, jos hän\nolisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan.\nMinua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin\nsukulaisuutemme alkuasteella.\"\n\n\"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta\nsummasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?\"\n\nHra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina\nastelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä\nkirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät\nruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei\nvielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon\nja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi\nilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään\nkohottamatta hän vastasi kylmästi: \"Tehkää miten tahdotte.\"\n\n\"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?\"\n\n\"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne.\"\n\nElizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.\nMary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi\nyhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea\npidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta,\nettä Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi\nhuutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen\niloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin.\nHäntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen\nkevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista\nuhrauksista.\n\n\"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!\" hän ihasteli. \"Nämäpä vasta olivat\nhyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna\nrouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä!\nSe hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian\njärjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo\nvävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan\nniistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja\nkysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai\nodotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill\nsaapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas\nsydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme\njälleen nähdä toisemme!\"\n\nHänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa\nhuomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra\nGardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.\n\n\"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen\nansiokseen\", hän sanoi. \"Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän,\nvaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on\nhuolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman\nrahasumman.\"\n\n\"Mitäpä siitä\", huudahti hänen äitinsä, \"voisiko muuten ollakaan? Onhan\nhän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin\nminä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt\nvasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista\npuhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka\nminä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni\nnaimisiin! Rouva Wickham -- kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti\nvasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin\nriemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan\nriviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat.\nMe puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian\npuvut on oitis saatava tilatuiksi.\"\n\nMutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja\npitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään\npukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia.\nÄidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.\n\n\"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin\", hän sanoi, \"kohta kun saan\nvaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja\ntakaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille.\nKitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että\najelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa\nteille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee!\nRakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta\nnaimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme\nyhdessä heidän hääpäivänään.\"\n\nRva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä\nhupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella\nrauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta\nomaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä\npahemmaksi.\n\n\n\n\nL LUKU.\n\n\nHra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman\nsattumista, että hän olisi pystynyt -- sen sijaan, että oli\nsäännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten\n-- säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä\ntulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä\nkauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän\nolisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata\nnaimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon\nkunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen\nolisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian\nkukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.\n\nKun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan\ntarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan\narveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi\nhuolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi\ntytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään\ntietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet\nLydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe\nturhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä.\nRva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen\ntaloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan\ntaloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.\n\nViisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin\nleskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava\nviimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain\njälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti\nratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle\nasetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden\nhän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli\ntehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä\ntietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain\njärjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen\nmäärään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.\n\nHyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja\naiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja;\nvaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti\nharmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla\nnuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.\n\nRva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan\nhäiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä\nkuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella\nloistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti\nlakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen\npalvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli\nvaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja\nkuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi\njoka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.\n\nHänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan\nkuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän\nsanoi: \"Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin\nnoista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi\nja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. _Yhteen_\ntaloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio\nsuvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan\nastuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle.\"\n\nPitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet\npysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä\naikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen.\nTätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän\nhirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi\nastua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin\nsurressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.\n\nElizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa\nilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen\nnyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen,\nluuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei\ntällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen\nseikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän\ntunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän\nolisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla\nmillä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä\nmerkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja\nhänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma\nsiitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla -- nyt,\nkun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.\n\nNyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka\nluonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut\nhänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään\nolivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan\nmolemminpuoliseksi eduksi -- hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä\nolisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän\nterve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman\npuhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä\nsuurimmaksi siunaukseksi.\n\nMikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää -- näin hän yllätti\nitsensä usein ajattelemasta -- että hänen kosintansa, joka monias\nkuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty,\nnyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin\nepäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen --\nylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli,\nja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.\n\nHra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli\ntiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja\nsiirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa\neräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria\noli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja\nsamanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan\nMerytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra\nGardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä\nLontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko\nhalusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua\nLongbourniin.\n\nHra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että\nWickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet\nei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että\nLydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti\niloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja\nolihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman\npaikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan\nupseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.\n\n\"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen\",\nvalitti poloinen äiti, \"että kauheata on lähettää hänet tuonne\nsydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria\nmiehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne\nuuden rykmentin upseerit ovatkaan!\"\n\nHra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian\ntoivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa\ntytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka\ntahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen\nvanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti\nja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui\nnuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth\nihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua\ntähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut\nvälttää näkemästä uutta lankomiestään.\n\n\n\n\nLI LUKU.\n\n\nLydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat\nsilloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta\nvihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja\nvaunut lähetettiin heitä vastaan ----n majataloon, josta heidän piti\njoutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei\npelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi,\nkuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli\nmielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa\ntäytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.\n\nJo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin\nvastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta\nodotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret\nhätääntyneiltä ja tuskaisilta.\n\nLydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi\nsisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti\nhäntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin\nWickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille\nonnea ja tervetuloa.\n\nHra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen\nkasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren\nparin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se\nmyös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia\noli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän\nkääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki\nviimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi\nvähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että\nhyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän\nkaton alla.\n\nMyöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin\nvaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja\nsiloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi\npitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä\nilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta\ntalonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn\njälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän\npäätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella _ei_ ole rajoja.\nHän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon\npunastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden\nmerkkiäkään.\n\nPuheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat\ntoisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut\nistumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti\nympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan\nsävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa\nmieluimmin olisivat vaienneet.\n\n\"Ajatelkaas vain\", hän huusi, \"siitä on jo kolmisen kuukautta kun\nläksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja\nmitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään,\nkuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna\nrouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus.\"\n\nHänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja\nElizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti\nedelleen: \"Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin,\nettä minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä;\nja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä\nrattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja\nriiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän\nsormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani.\"\n\nElizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja\njuoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä\nsiirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan\netumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle\nsisarelleen: \"Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat\nsiirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa.\" Hänen\nhilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi\npäästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita\nnaapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä \"rouva Wickhamiksi\"; ja\npäivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan\nja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille\npalvelustytöille.\n\n\"No niin, äiti\", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla\nruokasalissa, \"mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole\nkerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni\nkadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin\nminun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään\nBrightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin\nsurkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?\"\n\n\"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne\noitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä\nsillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?\"\n\n\"Hui hai, äiti -- mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein\nveikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla\npian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja\narvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan\ntytöille hyvät tanssittajat.\"\n\n\"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!\"\n\n\"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista\ntai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen\nkevään tuloa.\"\n\n\"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi\", sanoi Elizabeth;\n\"mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi.\"\n\nVieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra\nWickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen\npiti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.\n\nWickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen -- niin kevyt ja niin\npinnallinen -- kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli\nsokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä\noli hänen \"rakas Wickhaminsa\"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa\nketään muuta miestä koko maailmassa.\n\nEräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä\nmolempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta\npuheenpitoa Elizabethille:\n\n\"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut _sinulle_ mitään häistäni.\nSinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille\ntoisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?\"\n\n\"En erityisesti\", vastasi Elizabeth; \"minusta on viisainta puhua niin\nvähän kuin mahdollista koko asiasta.\"\n\n\"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään\nolla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska\nWickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello\nyhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja\ntoisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli\nsitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin\nnäetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko\nhauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä\npuhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en\nsiitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta\nWickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä\nhännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.\n\n\"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja\nminä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat\njuuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone -- enon\nliiketoveri -- ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne\nkaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei\ntahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon\npiti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja\njollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut\nmitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen\nminuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin\najatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin\npoissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla\nnaittajani.\"\n\n\"Kuka -- herra Darcyko!\" huudahti Elizabeth ihmeissään.\n\n\"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä.\nMutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en\nolisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen\nlupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä\naivan salassa toisilta!\"\n\n\"Jos sen piti pysyä salassa\", sanoi Jane, \"niin älä virka enää\nsanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan\nkoko asiata.\"\n\n\"Ah, emme tietenkään\", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka\nhän aivan paloi uteliaisuudesta.\n\n\"Kiitos vain\", sanoi Lydia; \"sillä jos utelisitte enempää, niin en\nmalttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi\nhirveästi.\"\n\nMutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin\nmielenkiintoisesta asiasta -- tahi ainakin hänen oli mahdoton olla\nhankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana\nhänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja\nvieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut\nkaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin\nvillit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn\nläsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä\nparhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään\nvaloon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen\nkauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän\nistahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen\ntädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan\nvihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua\nvaitiolonlupausta.\n\n\"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni\", hän lopetti\nkirjeensä, \"kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen\nja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut\nteidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa\nminulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma -- jollei sen jostakin\nsyystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää;\nsilloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä.\"\n\n\"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin\", hän lisäsi uhkamielisesti\nitsekseen sulkiessaan kirjeen. \"Ja jollet sinä, rakas täti, kerro\nminulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti\nsalateitä!\"\n\n\n\n\nLII LUKU.\n\n\nElizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman\npian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi\nkiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän\nvaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti\nmatalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä\nkirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.\n\n    \"Gracechurch-katu n:o --, syyskuun 6 p:nä.\n\n    \"_Rakas sisarentyttäreni_. -- Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja\n    aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan,\n    että _lyhyt_ vastaus ei _riitä_ tyydyttämään sinua. Minun täytyy\n    tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa\n    sellaista _sinun_ puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä\n    tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja\n    tarpeellisiksi _sinun_ taholtasi. Jollet sittenkään tahdo\n    ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi\n    kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko,\n    että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen\n    menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan\n    viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu\n    juurta jaksain.\n\n    \"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi\n    saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen\n    puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja.\n    Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että\n    _minun_ uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi\n    kuin _sinun_ näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän\n    oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että\n    hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan --\n    Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran.\n    Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän\n    lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset\n    täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti\n    itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno\n    luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä\n    olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta\n    rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän\n    pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi,\n    hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja\n    perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi\n    nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka\n    hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin\n    _muutakin_ aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut\n    hänelle häpeäksi.\n\n    \"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta\n    hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka\n    avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan\n    rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa\n    kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun\n    siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon\n    Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä\n    huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän\n    tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy\n    meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja.\n    Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä\n    tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut\n    pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet\n    heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut\n    vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän\n    seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme\n    onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ----n kadun\n    varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella\n    myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa\n    tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja\n    palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea\n    tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt\n    pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään\n    ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut\n    kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli\n    varma, että he aikanansa menisivät naimisiin -- samantekevää\n    milloin.\n\n    \"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa\n    varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi\n    keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen\n    unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta\n    alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan\n    rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä\n    hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja\n    sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi\n    aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan\n    hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi\n    lähteä jonnekin -- tietämättä minne -- eikä hänellä ollut mitään\n    toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei\n    hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne\n    ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain\n    tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän\n    aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön\n    vaikkapa ulkomailta.\n\n    \"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen.\n    Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham\n    tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista\n    saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua\n    järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän\n    kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen\n    päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia.\n    Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy\n    arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi\n    kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän\n    vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään\n    maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies\n    oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina\n    hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta\n    kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä\n    oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa\n    jälleen sunnuntaina, ja silloin _minäkin_ näin hänet. Asiat\n    saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin\n    oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli\n    hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on\n    hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty\n    monistakin vioista, mutta _tämä_ on hänellä ainoa todellinen.\n    Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka\n    luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään\n    koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli\n    enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli\n    enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut\n    auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä\n    ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja\n    luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit\n    täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska\n    häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia\n    annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et\n    saa hiiskahtaa kellekään -- korkeintain vain Janelle.\n\n    \"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on\n    ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden\n    kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa\n    asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä\n    ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra\n    Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle\n    jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin\n    luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla\n    vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää;\n    vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä\n    vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista\n    hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan\n    varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi\n    otaksuneet hänellä olleen _jotain muutakin_ aihetta sekaantua\n    asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin\n    ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta\n    hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput\n    rahalliset suoritukset.\n\n    \"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta\n    kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan\n    tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla\n    oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen,\n    jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta\n    Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut\n    kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi\n    saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt\n    aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle\n    mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä\n    puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa\n    hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa\n    surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi\n    se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella\n    minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen\n    rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla\n    kärsivällinen hänen kanssaan.\n\n    \"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli\n    mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi.\n    Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä\n    Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin\n    minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni\n    (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän\n    siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt\n    joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä\n    ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja\n    asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan\n    hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida _viisaasti_,\n    niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa _sitäkin_ hänelle. Minusta\n    hän oli eräässä suhteessa kovin viekas -- hän tuskin kertaakaan\n    mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää\n    nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian\n    rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta\n    vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein\n    tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston\n    läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut\n    olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy\n    jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime\n    puolituntisen. -- Uskollinen tätisi\n\n                                           \"_M. Gardiner_.\"\n\n\nTämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli\nvaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä\nsynnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo\nhämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa\nhyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista\nsisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten\njälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen\ntuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista;\nryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen\ntäytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän\npäästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli\ntahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle\nkiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut\nsääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että\ntuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän\ntoivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy\nvoinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti\nhyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä\nsukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin\nlangoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin\ntäytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.\n\nDarcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella,\nkuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän\nvälitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut\nlainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä\nvastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata\nsen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää\nvoinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen\njalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti\nuskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen\nkautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista,\nsanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten\njoutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä\nkoskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää\nLydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman\nonnen palauttamisesta --, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth\nkatuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään\ntuota jaloa miestä kohtaan -- jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla\nhän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi\nnöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä -- ylpeä siitä, että tämä oli\nlähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut\nparemman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä\nDarcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja\nmahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä.\nJopa häntä miellytti -- joskin harmittikin -- havaita, kuinka\nitsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja\nDarcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.\n\nHän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan\njonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa\njollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.\n\n\"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly\",\nsanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.\n\n\"Niinhän tosin teit\", vastasi Elizabeth hymyillen; \"mutta eihän siitä\nseuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut.\"\n\n\"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. _Mehän_ olimme\nennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät.\"\n\n\"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin.\nMutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi -- tehän olitte\näskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?\"\n\nElizabeth nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se\nkävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä\nmatkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan\ntaloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon\nminusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?\"\n\n\"Kyllä, sen hän teki.\"\n\n\"Entä mitä hän minusta sanoi?\"\n\n\"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun ...\nettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti\nusein käsitetään merkillisen väärin.\"\n\n\"Niin tietystikin\", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi\njo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:\n\n\"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme\ntoisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä\nmahtoi olla.\"\n\n\"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa\", sanoi\nElizabeth. \"Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä\nvuodenaikana pääkaupunkiin.\"\n\n\"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen\nkuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Tapasin kyllä. Hän esitti meidät sisarelleen.\"\n\n\"Todellako? Ja piditkö sinä neiti Darcysta?\"\n\n\"Pidin oikein paljon.\"\n\n\"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut\ntavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan\nlupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä\nkehittyy hyvä ihminen\".\n\n\"Siitä saat olla varma; hän on jo kehittynyt ohi vaarallisimman\nikäkauden.\"\n\n\"Satuitteko te käymään Kymptonin kylässä?\"\n\n\"En muista, että olisimme käyneet.\"\n\n\"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli\nmäärä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen\npappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle.\"\n\n\"Mitä sinä olisit pitänyt saarnojen valmistamisesta?\"\n\n\"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt\nsitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta\nluistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se\npaikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen,\nmietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden\nihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan\nmainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?\"\n\n\"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli\nmäärätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan\ntahdosta riippuen.\"\n\n\"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla.\nMuistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti\ntuttavuutemme alussa?\"\n\n\"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut\nsinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että\nsinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait\njonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta.\"\n\n\"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan.\nMuistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä\nasiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta.\"\n\nHe olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt\nrivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja\nsisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan\nhyväntuulisesti hymyillen:\n\n\"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja\nsisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon,\nettä me vast'edes olemme aina sanaa mieltä.\"\n\nHän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin,\nvaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.\n\n\n\n\nLIII LUKU.\n\n\nHra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa\nElizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä\nrakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja\nElizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi\nsaadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.\n\nNuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin\nsydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin\nkaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa\nkutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.\n\n\"Oh, rakas Lydia kulta\", huudahti murheellinen äiti, \"milloinka me taas\nnäemmekään uudestaan toisemme?\"\n\n\"Herra ties, en minä vain tiedä! Ei ainakaan pariin kolmeen ensi\nvuoteen.\"\n\n\"Kirjoitathan sinä minulle hyvin ahkerasti, kullan nuppuseni?\"\n\n\"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole\npaljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat\nkirjoittaa _minulle_. -- Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää.\"\n\nHra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen\nvaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja\nlasketteli siroja kohteliaisuuksia.\n\n\"Hän on verraton veikkonen\", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä.\n\"Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen\nhänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan\npysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa.\"\n\nÄiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta\npian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle\nsuuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa\ntalon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä,\nja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan\nsäteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja\npudisteli päätään ja hymyili uudelleen.\n\n\"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn\ntäällä maalla\", hän toimitti sisarelleen. \"Ei senvuoksi, että _minä_\nsiitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään,\nenkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä.\nMutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä\nhupia. Ja kenpä tietää, _mitä_ vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä\nse ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo\nkauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja\nonkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?\"\n\n\"Saat sen uskoa\", vastasi rva Philips, \"sillä taloudenhoitajatar oli\neilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin\nulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että\nkaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina,\njollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin\nostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia,\njotka oli juuri ammuttu.\"\n\nJane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen\nrakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut\nedes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat\njoutuneet kahdenkesken:\n\n\"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi\npöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni;\nmutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä\nsyystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien\nkatselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua\nilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän\ntulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi,\nettä pelkäisin _itseäni_; mutta minä pelkään toisten merkitseviä\nkatseita ja huomautuksia.\"\n\nElizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi\ntavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen\ntulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että\nBingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin\nuskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia -- joko\nmahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta\nehdostaan.\n\n\"Miesparka\", hän ajatteli itsekseen, \"joka ei voi tulla taloon, jonka\nhän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken\nmaailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan\nrauhassa.\"\n\nMutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn\ntulosta -- ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti -- voi Elizabeth\nhelposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän\noli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.\n\nVanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin\nsamanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.\n\n\"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani\", sanoi rva Bennet\nmiehelleen, \"sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet\ntervetulleeksi.\"\n\n\"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä\ntervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti\nnaisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan,\nja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan.\"\n\nHänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli,\nettä kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta\nNetherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.\n\n\"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista\",\närähti hänen miehensä. \"Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin\ntulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea\ntuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta\nkuin he suvaitsevat tulla ja lähteä.\"\n\n\"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka\npaheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan.\nMutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille\npäivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme;\nja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle\nparahiksi tilaa joukossamme.\"\n\nTämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää\nmiehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti\npeloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan\nennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti\nalkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:\n\n\"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se\nitsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin\nvälinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta\ntoitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta\nhän ei arvaa -- eikä kukaan arvaa -- kuinka minä kärsin näistä puheista\nja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa\nNetherfieldissä viimein on ohitse.\"\n\n\"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi\",\nvastasi hänen sisarensa; \"mutta sitä en suurin surminkaan pysty\ntekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä\nmyötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle\nkärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa.\"\n\nHra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain\nvälityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja\ntoimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena\npäivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa\nakkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja\nratsastavan verkalleen taloa kohti.\n\nHän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane\npysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä\nmieliksi akkunaan -- katsahti ulos kujalle -- näki hra Darcyn\nratsastavan tulijan rinnalla -- ja palasi äänettömänä sisarensa luo.\n\n\"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti\", sanoi Kitty. \"Kukahan se\nvoi olla?\"\n\n\"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä\ntunne.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Kitty; \"sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin\noli aina hänen myötänsä. Herra -- mikä hänen nimensä nyt olikaan --\nsellainen pitkä, ylpeä mies.\"\n\n\"Hyvä isä sentään! Herra Darcy -- ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin,\nkaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten\ntäytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut\npahalle tuulelle.\"\n\nJane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi\nhyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi\nsääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi\ntavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen\nsaamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin\nrauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti\nomastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä\nlepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn\nystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan.\nElizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään\nnäyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten\nolla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset\nrukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta\nhänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän\nperheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa\nkiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä,\njollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane\ntunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt\ntulevan Netherfieldiin ja Longbourniin -- tulevan omasta ehdostaan\njälleen tapaamaan häntä -- oli miltei yhtä suuri kuin hänen\nDerbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä\nkohtaan.\n\nPuna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille\nkahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän\nriemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen\ntäytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin\nvaikea uskoa sitä todeksi.\n\n\"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy\", hän puheli rajusti\nsykyttävälle sydämelleen; \"liian aikaista on vielä odottaa mitään\nhyvää.\"\n\nHän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa\nmielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen\nuteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun\npalvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän\nkalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi\nodottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni\ntervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.\n\nElizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli,\nja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella\ninnolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista\nDarcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina -- tytön mielestä hän näytti\npaljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä\nHertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä\ntavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä\nläsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se\noli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.\n\nBingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut\ntuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään\nettä mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän\nsydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin\nverratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta\nkohtaan.\n\nKysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia -- mihin tämä\nvoi vain hyvin hämmentyneenä vastata -- taukosi Darcy miltei\ntuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä\nseikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut\nDerbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei\nollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului,\nilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain\nuskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän\nhänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein\nmyöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla\nmyöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.\n\n\"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!\" hän torui salaa\nitseänsä. \"Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?\"\n\nHänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn\nkanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.\n\nVihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä\npuhelu tyrehtyikin.\n\n\"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte\nnäillä mailla\", huomautti rva Bennet säteillen.\n\nBingley myönsi sen hymyillen todeksi.\n\n\"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset\nolivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa\nluopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon\nheidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin\ntapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin\nja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni.\nArvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt\nnähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin'\nja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja\neriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra\nGeorge Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan\nmainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta\nsellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin;\nmutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä\nmuodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?\"\n\nBingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa.\nElizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä,\nmiltä Darcy tällöin näytti.\n\n\"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin\nnaimisiin\", jatkoi hänen äitinsä; \"mutta samalla tuntuu sangen kovalta,\nettä hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat\nmatkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja\nsinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni\nrykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen\neronneen ----n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan\nkiitos, että hänellä on sentään _joitakin_ ystäviä, jotka huolehtivat\nhänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa.\"\n\nElizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi\nniin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen\nnolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti,\nkauanko tämä aikoi viipyä maalla.\n\n\"Moniaita viikkoja, luullakseni.\"\n\n\"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne\", ehätti rva\nBennet väliin, \"niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin\npaljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee\nsiitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä\nvarten.\"\n\nElizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi\naivan sietämättömäksi.\n\n\"En toivo mitään niin hartaasti\", hän päivitteli sydämessään, \"kuin\nettä minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän\nseuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun\nmuististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!\"\n\nMutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille,\nkuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen\nhänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä\noli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä\npitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä\nviehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin\nennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella\nmuotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse\npuhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät\ntoiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat\nniin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.\n\nKun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja\npyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille\nLongbourniin.\n\n\"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun\nvelkaa\", hän sanoi. \"Kun viime talvena lähditte niin suinpäin\npääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille\nperhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja\nminä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan\ntäyttämään lupaustanne.\"\n\nBingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista,\nettä arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko\ntalven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.\n\nRva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin\npäivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen\nmielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän\ntoivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla\nsanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.\n\n\n\n\nLIV LUKU.\n\n\nKohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään\nselvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia\ntunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.\n\n\"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne\", hän ajatteli, \"jos hänen\naikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?\"\n\nHänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi\nollut mielihyvää ja tyydytystä.\n\n\"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan\nLontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan?\nJa jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan\ntulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän\npuhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en\ntahdo enää ollenkaan ajatella häntä.\"\n\nHän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi\nhäneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen\nnauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman\nnuoremman sisarensa.\n\n\"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty\", hän sanoi, \"tunnen\noloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät,\nenkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen\nhyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina.\nSilloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain\ntavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina.\"\n\n\"Välinpitämättöminä tosiaan!\" nauroi Elizabeth. \"Oi Jane, ole\nvaruillasi!\"\n\n\"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että\nenää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?\"\n\n\"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan,\nettä teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen.\"\n\nTorstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän\nmolemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat\nhyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla\nhuomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen\npaikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta\nodottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen.\nBingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen\npuoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän\nistui lemmityn viereen.\n\nSydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään.\nTämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja\nElizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella,\njollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn,\nsilmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.\n\nBingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti\nihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli\ntaattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut\nolla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä\nseurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin.\nDarcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä\nhänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut\nkummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja\nsilloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus\nsuretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi\nantanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa\nDarcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.\n\nHän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai\ntoistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin,\nettä Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.\n\n\"Jollei hän nyt tule minun luokseni\", hän ajatteli, \"niin saan luopua\nhänestä iäksi.\"\n\nHänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan;\nmutta -- voi surkeaa! -- kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän\nympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin\ntiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja\nkaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni\nhäneen ja kuiskutti:\n\n\"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä\ntäällä tarvitse.\"\n\nDarcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä\nsilmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja\ntuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen\nomasta höperyydestään.\n\n\"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran\nhyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole\nkerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa\nnaista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon\ntuntoa niin vähääkään.\"\n\nHän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn\nitsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän\nkäytti tilaisuutta hyväkseen:\n\n\"Onko sisarenne yhä vielä Pemberleyssä?\"\n\n\"On, hän viipyy siellä aina joulun yli.\"\n\n\"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet\nsieltä?\"\n\n\"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi\nkolmeksi viikoksi.\"\n\nElizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi\npuhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta.\nDarcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman\nminuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella\nElizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.\n\nKun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin\nesiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän\ntoivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen\nhän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja\nliittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut\nvähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja\nhän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen\nhaaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.\n\nRva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä\nillallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä\nhakemaan jo ennen toisten lähtöä.\n\n\"No niin, tytöt\", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, \"mitäs\nsanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti.\nPäivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt\nkullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet\nniin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa\nparempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime\nviikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat\nmainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä\nolevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja --\nah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina\nkuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä\nluuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä\nme näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän\ntodellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa --\nja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä\nlainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon.\"\n\n\"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut\", sanoi Jane sisarelleen heidän\njäätyään kahdenkesken. \"Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja\nkaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että\ntapaamme vastakin toisemme.\"\n\nElizabeth vain hymyili.\n\n\"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin\npahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan\nhänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren\nmiehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen\naivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta\nmitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja\ntoisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja\nsuurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä.\"\n\n\"Oletpa sinä kovin julma!\" huudahti hänen sisarensa. \"Sinä et tahdo\nsallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi\nminua nauramaan.\"\n\n\"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi!\nVälistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot\nluulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää\ntodeksi?\"\n\n\"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me\nkaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan\nainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle\nanteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää\nvälinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä tee\n_minua_ uskotuksesi.\"\n\n\n\n\nLV LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja\ntällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt\nLontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän\nistui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä\ntuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin\nanteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.\n\n\"Voitteko sitten tulla huomenna?\"\n\nHuomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti\nkutsun vastaan.\n\nHän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut\nvielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan\nvanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:\n\n\"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut --\nherra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee\njoutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane\nneidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!\"\n\n\"Me koetamme joutua minkä ehdimme\", sanoi Jane; \"mutta minä arvaan,\nettä Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän\ntuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten.\"\n\n\"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt\nsukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?\"\n\nMutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään\nilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.\n\nSama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni\nmyöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan\nkirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin\nrattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva\nBennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa\nElizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen\nmerkkikieltään. Elizabeth ei _tahtonut_ sitä ymmärtää; ja kun Kitty sen\nviimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: \"Mikä nyt on hätänä,\näiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi\ntehdä?\"\n\n\"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt.\" Hän\nistui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei\nkyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä\ntilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: \"Tulehan\nmukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa\", vei hänet\nulos salista.\n\nJane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä\npäätti, ettei _häntä_ ainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken\nperästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: \"Lizzy rakas, minulla\non sinulle puhumista.\"\n\nSilloin oli hänenkin pakko poistua.\n\n\"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän\", supatti äiti\nhänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. \"Kitty\nja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni.\"\n\nElizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä\nkanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty\nolivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.\n\nMutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen\näitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki\nsisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi\nsyventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä\nolisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä\nkääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset. _Heidän_ tilanteensa\noli kylläkin tukala; mutta _hänen_ oli vielä pahempi. Kukaan heistä\nkolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää\ntakaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa\nkorvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.\n\nJane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen\nintohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis\ntiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.\n\n\"Tämä on liian paljon minulle!\" Jane huokasi; \"aivan liian paljon. Minä\nen ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä\nonnellisia?\"\n\nElizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset,\nettä sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli\njokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta\nhän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.\n\n\"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö\", hän huudahti. \"Minä en voi\nsalata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun\nonneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen\nsuusta kuin minun omastani. Hän -- Bingley (punastuen) -- on jo mennyt\nisän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa\nkoko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?\"\n\nHän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä\nKittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.\n\nYksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan,\nkuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen,\naiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.\n\n\"Ja tällainen on lopputulos\", hän ajatteli, \"kaikesta hänen ystävänsä\nvaltioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista\njuonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä\najatella saattaa!\"\n\nMuutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu\nhänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.\n\n\"Missä sisarenne on?\" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.\n\n\"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian\nalas.\"\n\nBingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen,\npyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth\niloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.\n\nKoko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan\nillallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se\nlämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin\nihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi\nmolempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät,\nvilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi\nsalaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei\ntahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan,\nvaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen\nkestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat\nhänen olevan mielissään.\n\nHän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen\noli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet\nomiensa väliin ja sanoi hänelle:\n\n\"Jane, minä toivotan sinulle onnea. Sinusta tulee hyvin onnellinen\naviovaimo.\"\n\nJane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen\nhyvyydestään.\n\n\"Sinä olet hyvä tyttö\", jatkoi isä, \"ja minä olen erittäin iloinen, kun\nsaan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te\nmolemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin\nsamanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule\nkoskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat\nolette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat\nturvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja\nhyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään.\"\n\n\"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta\nanteeksiantamaton synti.\"\n\n\"Mitä sinä puhutkaan -- etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!\"\nhuudahti rva Bennet. \"Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai\nneljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin.\" Sitten hän\ntyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: \"Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit,\nkuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko\nyönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina\nsanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia\nolekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että\nkun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä\njo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin\nnuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!\"\n\nUnohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä.\nJane oli nyt hänen lempityttärensä -- muusta ei puhettakaan. Tällä\nhetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.\n\nJanen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja\nkeskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin\nkirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi\ntoimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.\n\nTästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras\nLongbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään\npäivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka\ntahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata\npäivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.\n\nElizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan\nkahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli\nsaapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään\ntoiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta\noli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa\nBingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle\nJanesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua\nsisarensa luota.\n\n\"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi\", sanoi hän eräänä\niltana, \"kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan,\nettä minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa\nmahdolliseksi.\"\n\n\"Sitä minä epäilinkin\", vastasi hänen sisarensa. \"Mutta kuinka hän sen\nselitti?\"\n\n\"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan\nsuosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi\nihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista\nhuomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään -- kuten lujasti uskon --\nettä heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he\noppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat\njälleen hyviksi; vaikka _yhtä_ hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää\nkoskaan tulla.\"\n\n\"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi\",\nhuudahti Elizabeth. \"Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet!\nMinua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn\nteeskennellyn suosion lumota silmäsi.\"\n\n\"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän -- Bingley (punastuen) lähti täältä\nviime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että\nainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä\npalaamasta tänne takaisin?\"\n\n\"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus\nhänen vaatimattomuudestaan.\"\n\nTämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.\n\nElizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle\nystävänsä osuutta tähän \"pieneen erehdykseen\"; sillä vaikka Janella\nolikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut\npuolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan\nsalaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.\n\n\"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt\nmaan päällä!\" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. \"Voi sentään,\nLizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle\nyksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä\nsinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion\nmiehen sinulle?\"\n\n\"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin\nen kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun\nsaisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman\nhyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei -- anna minun hoitaa\nomat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden\nherra Collinsin.\"\n\nLongbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei\nvoitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista\nsiitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään\nvaltuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.\n\nBennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä\nvasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian\nkarkaamisesta, oli katseltu yli olkain.\n\n\n\n\nLVI LUKU.\n\n\nEräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley\nistui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen\nkolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät\nnelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu\noli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta\nkenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat\nkuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen\nmerkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme\njäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua,\nkunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui\nsisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.\n\nSisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän\nhämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät\ntosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet,\nsäpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.\n\nVieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä,\nvastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla\npäännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli\nkuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä\nei tapahtunut.\n\nRva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen\nvieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui\njäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi\nElizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:\n\n\"Toivon, että voitte hyvin, neiti Bennet. Tämä rouva on kaiketi\näitinne?\"\n\nElizabeth myönsi olettamuksen oikeaksi. \"Ja _tuo_ kai on joku\nsisarenne?\"\n\n\"Niin on, arvoisa rouva\", puuttui rva Bennet muhoillen puheeseen. \"Hän\non minun lähinnä nuorin tyttäreni. Kaikkein nuorin meni äskettäin\nnaimisiin, ja vanhin on kaiketi jossain ulkona erään nuoren herran\nkanssa, jonka arvaan piankin tulevan perheemme uudeksi jäseneksi.\"\n\n\"Teillä on sangen vähäinen puisto täällä\", huomautti Lady Catherine\nhetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Eihän sitä tietysti käy vertaaminenkaan Rosingsin puistoon, mylady;\nmutta minä vakuutan teille, että se on isompi kuin Sir William Lucasin\npuisto.\"\n\n\"Tämän täytyy olla hyvin tukala oleskeluhuone kesäilloin -- akkunathan\novat kaikki länttä kohti.\"\n\nRva Bennet vakuutti, etteivät he koskaan istuneet täällä päivällisen\njälkeen, ja lisäsi:\n\n\"Rohkenenko kysyä teidän jalosukuisuudeltanne, mitenkä herra ja rouva\nCollins voivat?\"\n\n\"Oo -- sangen hyvin. Näin heidät viimeksi toissa iltana.\"\n\nElizabeth odotti, että vieraalla oli tuotavana hänelle kirje\nCharlottelta, sillä muuta syytä hänen tuloonsa hän ei kyennyt\narvaamaan. Mutta mitään kirjettä ei kuulunut; ja hän kävi yhä enemmän\nymmälleen.\n\nRva Bennet tarjoutui kohteliaasti hankkimaan vieraalle virvokkeita;\nmutta Lady Catherine kieltäytyi hyvin päättäväisesti ja jokseenkin\nepäkohteliaasti nauttimasta mitään. Sitten hän nousi majesteetillisesti\npystyyn ja sanoi Elizabethiin kääntyen:\n\n\"Neiti Bennet, tuolla ruohokentän laidalla näkyy olevan sievänlainen\npikku metsikkö. Minä kävisin mielelläni sitä katsomassa, jos te\nsuvaitsette saattaa minut sinne.\"\n\n\"Lähde toki, rakkaani\", huudahti rva Bennet, \"ja näytä hänen\njalosukuisuudelleen kaikki käytävät. Minä arvaan, että erakkomaja tulee\nhäntä suuresti miellyttämään.\"\n\nElizabeth totteli, ja juostuaan yläkerrasta noutamaan päivänvarjonsa\nhän lähti opastamaan mahdikasta vierasta.\n\nEteishallissa Lady Catherine pysähtyi hetkeksi, availi kaikkien siihen\navautuvain huoneiden ovet ja huomautti silmämääräisen tarkastuksen\njälkeen, että ne näyttivät olevan jokseenkin siistissä kunnossa.\n\nHänen vaununsa odottelivat ulko-oven edustalla, ja Elizabeth voi nähdä\nhänen seuranaisensa kurkistelevan niiden akkunasta. He astelivat\nvaitonaisina metsikköön vievää sorapolkua pitkin; Elizabeth oli lujasti\npäättänyt, ettei hän ainakaan aloita keskustelua tuon naisen kanssa,\njoka tänään tuntui olevan tavallista röyhkeämpi ja tahallaan\nepämiellyttävä.\n\n\"Kuinka voisikaan häntä uskoa Darcyn tädiksi?\" hän ihmetteli itsekseen,\nkatsellen vierastaan suoraan kasvoihin.\n\nPerille tultua Lady Catherine alkoi purkaa sydäntään seuraavaan tapaan:\n\n\"Ette voine olla epätietoinen, neiti Bennet, tänne tuloni\ntarkoituksesta. Teidän sydämenne, teidän omantuntonne pitäisi sanoa\nteille se.\"\n\nElizabeth tuijotti häneen suurin silmin.\n\n\"Nyt erehdytte varmasti, rouvani. Minun on aivan mahdoton arvata teidän\ntänne tulonne syytä.\"\n\n\"Neiti Bennet\", vastasi jalosukuinen rouva vihaisella äänellä, \"teidän\npitäisi jo tietää, että minä en salli vehkeiltävän kanssani.\nMutta miten epärehellinen _te_ aiotte ollakin, aion _minä_ puhua\nsuuni puhtaaksi. Minun luonteeni on kuuluisa suoruudestaan ja\nteeskentelemättömyydestään, enkä minä aio nytkään pettää mainettani.\nKaksi päivää takaperin tuli korviini kerrassaan yllättävä ja harmittava\nhuhu. Minulle näet kerrottiin, ettei ainoastaan teidän vanhempi\nsisarenne aikonut keinotella itseänsä mitä edullisimpaan avioliittoon,\nvaan että te itsekin, neiti Elizabeth Bennet, olette uskaltanut\nkohottaa silmänne minun sisarenpoikaani, minun omaan sisarenpoikaani,\nherra Darcyyn, ja että teistä todennäköisesti kohta sisarenne häiden\nperästä tulisi hänen vaimonsa. Vaikka minä oitis tiesin, että\ntuollaisen puheen _täytyi_ olla häpeällistä valhetta ja panettelua,\nvaikka en tahtonut loukata sisarenpoikaani edes epäilemällä sitä\nmahdolliseksi, niin päätin kuitenkin heti lähteä tänne tekemään teille\nselväksi _minun_ käsitykseni asiasta.\"\n\n\"Jos te todella uskoitte huhun valheeksi\", sanoi Elizabeth, punastuen\nhämmästyksestä ja närkästyksestä, \"niin minä ihmettelen, että ollenkaan\nvaivaannuitte niin pitkälle matkalle. Mikä teidän jalosukuisuutenne\ntarkoituksena oikeastaan oli?\"\n\n\"Minä vaadin, että te hetipaikalla kiellätte mokoman jutun\ntodenperäisyyden ja saatatte peruutuksen yleisesti tunnetuksi.\"\n\n\"Teidän saapumisenne Longbourniin ja vierailunne perheemme luona\nminusta tuntuu paremminkin vahvistavan kuin kieltävän huhun\ntodenperäisyyttä\", sanoi Elizabeth kylmästi; \"-- jos nimittäin\nsellainen huhu todella on liikkeellä.\"\n\n\"Jos --! Teeskentelettekö te todella olevanne tietämätön siitä? Ettekö\nte itse ja arvottomat omaisenne ole juuri sitä ahkerasti levitelleet?\nVäitättekö olevanne muka tietämätön, että sellainen huhu on\nliikkeellä?\"\n\n\"Minä en ole sellaisesta koskaan kuullut.\"\n\n\"Ja voitteko yhtä varmasti selittää, ettei sellaiseen huhuun ole\nvähintäkään _aihettakaan_?\"\n\n\"Minä en vaadi itselleni samanlaista suorasukaisuuden mainetta kuin\nteidän jalosukuisuudellanne on. _Te_ voitte tehdä kysymyksiä, joihin\n_minä_ ehkä en halua vastata.\"\n\n\"Tämä on sietämätöntä. Neiti Bennet, minä _vaadin_ teiltä suoraa\nvastausta. Onko sisarenpoikani tehnyt teille naimatarjousta?\"\n\n\"Teidän jalosukuisuutenne on itse selittänyt sen olevan mahdotonta.\"\n\n\"Niin sen pitäisi ollakin; sen täytyy olla, niin kauan kuin hän on\ntäydessä järjessään. Mutta _teidän_ kehnot keinonne ja viekoituksenne\novat saaneet ehkä hänet jossain hulluuden puuskassa unohtamaan, mitä\nhän on velkaa itselleen ja suvulleen. Te olette voinut vetää hänet\nsiinä määrässä alas lokaan asti.\"\n\n\"Jos olen sen tehnyt, niin tottahan olen viimeinen henkilö tunnustamaan\nsen.\"\n\n\"Neiti Bennet, tiedättekö kuka minä olen? Minä en ole tottunut\nkuulemaan tuollaista julkeaa puhetta. Minä olen miltei ainoa\nsukulainen, mitä hänellä on jäljellä ja, minä olen oikeutettu tietämään\nkaikki hänen asiansa.\"\n\n\"Mutta te ette ole oikeutettu tietämään _minun_ asioitani; eikä\ntuollainen käytös kuin teidän nyt osoittamanne koskaan taivuta minua\npuhumaan niistä.\"\n\n\"Antakaahan minun tehdä asia teille täysin selväksi. Tuosta\nnaimiskaupasta, johon te näytte tähtäävän, ei iki maailmassa tule sen\nvalmiimpaa. Ei, ei ikinä. Herra Darcy on kihloissa _minun tyttäreni_\nkanssa. No, mitäs nyt sanotte?\"\n\n\"Vain tämän -- jos hän on, niinkuin sanotte, kihloissa tyttärenne\nkanssa, niin ei hänellä ole vähintäkään aihetta kosia minua.\"\n\nLady Catherine epäröi tovin, ennenkuin vastasi:\n\n\"Heidän kihlauksensa on aivan erikoista laatua. Jo pienestä pitäen he\novat määrätyt toisillensa. Se oli hänen äitinsä hartain toivomus,\nniinkuin se on minunkin. Jo heidän kätkyessä maatessaan me\nsuunnittelimme heidän vastaisen liittonsa; ja nyt, kun molempain\nsisarusten toivomuksen pitäisi toteutua, käy väliin halpasäätyinen\nnuori naikkonen, jolla ei ole varallisuutta eikä arvoa niin vähintäkään\n-- vennon vieras ihminen! Ettekö te välitä ollenkaan sisarenpoikani\nsukulaisten ja ystäväin toiveista? Hänen toistaiseksi vielä\njulistamattomasta kihlauksestaan neiti De Bourghin kanssa? Oletteko\nihan vailla kaikkea säädyllisyyttä ja hienotunteisuutta? Ettekö kuullut\nminun sanovan, että hän on vähäisestä lapsuudestaan lähtien määrätty\nnaimaan serkkunsa?\"\n\n\"Kyllä, ja sen olen kuullut jo ennenkin. Mutta mitä se minuun koskee?\nJollei mikään muu syy ole estämässä minua menemästä naimisiin\nsisarenpoikanne kanssa, niin varmastikaan ei esteenä ole tieto siitä,\nettä hänen äitinsä ja tätinsä toivovat hänen naivan neiti De Bourghin.\nTe molemmat olette tehneet kaiken voitavanne suunnitellessanne tuota\nnaimiskauppaa. Sen toteutuminen riippuu toisista. Jollei herra Darcy\ntunne kunnian eikä kiintymyksen sitovan häntä serkkuunsa, niin miksi\nhänellä ei olisi vapautta tehdä valintansa toisaalta? Ja jos hänen\nvalintansa kohdistuu minuun, niin miksi täytyisi minun kieltäytyä?\"\n\n\"Siksi, että kunnia, säädyllisyys, järkevyys niinkuin oma etunnekin\nkieltävät sen. Niin juuri, neiti Bennet, teidän oma etunne. Sillä ette\nkai odota, että hänen sukulaisensa ja ystävänsä sulkevat teidät\nsyliinsä, jos tahallanne ja ilkeämielisesti toimitte heidän tahtoaan\nvastaan. Ehei -- kaikki hänen tuttavansa tulevat halveksimaan, tylysti\narvostelemaan ja vihaamaan teitä, siitä saatte olla varma. Teidän\navioliitostanne tulee teille ikuinen häpeän lähde; eikä teidän\nnimeänne tulla edes mainitsemaankaan meidän keskuudessamme.\"\n\n\"Ne ovat todellakin raskaita kohtaloniskuja\", vastasi Elizabeth. \"Mutta\nhra Darcyn vaimon täytyy asemastaan löytää vallan erikoisia tyydytyksen\nja onnellisuuden lähteitä, niin että hänen ei kai yleensä tarvitse\nkatua rohkeuttaan.\"\n\n\"Itsepäinen, tylsäjärkinen tyttö! Minä häpeän teidän takianne! Tälläkö\ntapaa te osoitatte kiitollisuuttanne kaikesta minun viimekeväisestä\nhuomaavaisuudestani? Ettekö tunne velvollisuudeksenne ottaa minua ja\nminun toivomuksiani ollenkaan lukuun? Istukaamme. Teidän on\nymmärrettävä, neiti Bennet, että minä tulin tänne lujasti päättäen\nviedä tahtoni perille; ja siitä päätöksestäni ei mikään voi minua\nhorjuttaa. Minä en ole tottunut alistumaan kenenkään oikkuihin. Minun\nei ole tapana pettyä toiveissani.\"\n\n\"_Se_ tekee teidän jalosukuisuutenne nykyisen tilanteen sitä\nsäälittävämmäksi; mutta _minuun_ se ei tehoo vähääkään.\"\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua! Kuunnelkaa ääneti, mitä minä sanon. Minun\ntyttäreni ja sisarenpoikani ovat luodut ja kasvatetut toisiansa varten.\nHe polveutuvat äitiensä puolelta samasta jalosyntyisestä suvusta; isien\npuolelta kunnianarvoisista, arvossapidetyistä ja ikivanhoista, vaikka\nei yhtä korkea-aatelisista perheistä. Kummallakin on suurenmoinen\nomaisuus. Kummankin suvut ovat yhteen ääneen julistaneet heidät\ntoisilleen kuuluviksi; ja mikä nyt käykään erottamaan heitä?\nAlhaisarvoisen, rutiköyhän ja vaikutusvaltaisia sukulaisia\nvailla olevan nuoren tyttöheilakan röyhkeät ja kunnianhimoiset\nnousukaspyrkimykset! Voiko tällaista kärsiä? Sitä ei saa kärsiä, eikä\nsitä tulla kärsimään! Jos te vähänkään ymmärrätte omaa etuanne, niin\nette varmastikaan pyri ylös siitä tasosta, jossa olette kasvanut.\"\n\n\"Jos minusta tulisi sisarenpoikanne vaimo, niin en todellakaan luulisi\nluopuvani omasta tasostani. Hän on arvosäätyinen herrasmies; minä olen\narvosäätyisen herrasmiehen tytär. Luulisin, että olemme toistemme\nvertaiset.\"\n\n\"Totta kyllä. Isänne on arvosäätyinen herrasmies. Mutta mitä säätyä on\näitinne? Mitä väkeä ovat enonne ja tätinne? Älkää luulkokaan, etten\ntietäisi heidän olevan halpoja ammattilaisia.\"\n\n\"Olivatpa sukulaiseni mitä säätyä ja ammattia hyvänsä\", sanoi\nElizabeth, \"niin jollei sisarenpojallanne ole mitään heitä vastaan, ei\n_teillä_ ainakaan voi olla mitään sanomista asiassa.\"\n\n\"Sanokaa minulle hetipaikalla ja kerta kaikkiaan, oletteko kihloissa\nhänen kanssaan?\"\n\nVaikka Elizabethin mieli ei tehnyt vastata tähän kysymykseen Lady\nCatherinen röyhkeästä vaatimuksesta, ei hän kuitenkaan voinut olla\nsanomatta, hetken mietittyään:\n\n\"En ole.\"\n\nLady Catherine näytti tulevan mieliinsä.\n\n\"Ja lupaatteko nyt minulle, ettette koskaan aiokaan suostua sellaiseen\nkihlaukseen?\"\n\n\"Mitään sellaista en tahdo luvata.\"\n\n\"Neiti Bennet, minä olen kovin hämmästynyt ja loukkaantunut. Minä\ntoivoin teissä tapaavani järkevän nuoren naisen. Mutta älkää pettykö\nluulemaan, että minä antaisin koskaan perään. Minä en lähde täältä,\nennenkuin olette antanut minulle sen vakuutuksen, jota teiltä vaadin.\"\n\n\"Ja sellaista en varmastikaan _koskaan_ anna teille. Minua ei saa\nmikään taivutetuksi niin tuiki järjettömään lupaukseen. Teidän\njalosukuisuutenne tahtoo naittaa tyttärensä herra Darcylle;\nmutta tekisikö minulta vaatimanne lupaus millään tavoin _heidän_\nnaimisensa sen mahdollisemmaksi? Olettakaamme, että herra Darcy on\nrakastunut minuun; voiko ajatellakaan, että jos minä hylkään hänen\nnaimatarjouksensa, hän siitä käy sen taipuvaisemmaksi kohdistamaan\nkiintymyksensä teidän tyttäreenne? Sallikaa minun sanoa teille, Lady\nCatherine, että ne todistelut, joilla olette tukenut tätä merkillistä\nvaatimustanne, ovat olleet yhtä herjaavat laadultaan kuin vaatimuksenne\non järjetön. Te olette pahasti erehtynyt minun luonteestani, jos\nluulette voivanne minuun vaikuttaa sellaisilla keinoilla. Missä määrin\nsisarenpoikanne hyväksyy teidän sekaantumisenne _hänen_ asioihinsa,\nsitä en voi sanoa; mutta _minun_ asioihini teillä ei varmastikaan ole\noikeutta sekaantua. Minun täytyy senvuoksi pyytää, että vapautatte\nminut tämän kiusallisen keskustelun jatkamisesta.\"\n\n\"Älkäämme hätäilkö, pyydän. En ole vielä likimaillekaan lopettanut.\nKaikkiin jo tekemiini muistutuksiin on minulla vielä yksi lisättävänä.\nEn ole suinkaan tietämätön nuorimman sisarenne häpeällisestä\nkarkausjutusta. Minä tunnen sen kaikki yksityisseikat; minä tiedän,\nettä hänen väkinäinen naittamisensa oli osto- ja myymiskauppa, johon\nisänne ja enonne saivat suorittaa rahat. Ja _sellaisestako_ tytöstä\npitäisi tulla minun sisarenpoikani käly? Ja hänen miehestään, joka on\nherra Darcyn isävainajan entisen pehtorin poika, tulla hänen lankonsa?\nTaivasten tekijät -- mitä te oikein ajattelettekaan? Pitäisikö\nPemberleyn metsäin ylväiden siimesten tulla sillä tapaa häväistyiksi?\"\n\n\"_Nyt_ ei teillä ole enää tämän enempää sanomista\", vastasi Elizabeth\nvihastuneena. \"Te olette herjannut minua kaikella mahdollisella\ntavalla. Pyydän päästä palaamaan kotiini.\"\n\nHän nousi seisomaan. Lady Catherine myöskin nousi, ja molemmat lähtivät\nastelemaan taloa kohti. Hänen jalosukuisuutensa leuka tärähteli\nharmista.\n\n\"Te ette siis sääli vähääkään sisarenpoikani kunniaa ja hyvää nimeä!\nTunnoton, itsekäs tyttö! Ettekö käsitä, että teidän naimisenne häpäisee\nhänet jokaisen kunnon ihmisen silmissä?\"\n\n\"Lady Catherine, minulla ei ole teille enää mitään sanottavana. Te\ntiedätte hyvin minun ajatukseni.\"\n\n\"Oletteko sitten päättänyt väenväkisin siepata hänet itsellenne?\"\n\n\"Mitään sellaista en ole sanonut. Olen ainoastaan päättänyt menetellä\ntavalla, joka oman ajatukseni mukaan luo minun elämänonneni, yhtään\nvälittämättä siitä, mitä te tai kuka hyvänsä minulle vieras muukalainen\najattelee.\"\n\n\"Hyvä on! Te siis kieltäydytte tottelemasta minua. Te kieltäydytte\nnoudattamasta velvollisuuden, kunnian ja kiitollisuuden vaatimuksia. Te\nolette päättänyt riistää häneltä hänen kaikkien ystäväinsä\nkunnioituksen ja saattaa hänet maailman ylenkatseen alaiseksi.\"\n\n\"Ei velvollisuudella eikä kunnialla eikä kiitollisuudella ole tässä\nsuhteessa minulta mitään vaadittavana\", Elizabeth vastasi. \"Ei mikään\nniistä tulisi loukatuksi, jos menisin naimisiin herra Darcyn kanssa. Ja\nmitä hänen sukulaistensa paheksumiseen ja maailman arvosteluun tulee,\nniin edellinen ei huolettaisi minua niin hiukkaistakaan -- ja maailman\nluulen yleensä olevan toki siksi järkevän, ettei se yhdy sukulaisten\ntuomioon.\"\n\n\"Ja tämäkö on todellinen ajatuksenne? Tämäkö on lopullinen päätöksenne!\nNo hyvä! Nyt tiedän miten toimin. Älkää kuvitelkokaan itsellenne, neiti\nBennet, että teidän kunnianhimoinen pyrkimyksenne ikinä vie perille.\nMinä tulin tänne koettelemaan teitä. Toivoin tapaavani teidät edes\nvähänkin järkevänä; mutta nyt saatte luottaa siihen, että minun tahtoni\nlopultakin voittaa.\"\n\nTähän tapaan Lady Catherine jatkoi, kunnes he tulivat vaunujen\nkohdalle; silloin hän vielä kerran kääntyi vastustajansa puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Minä en lausu teille jäähyväisiä, neiti Bennet. Enkä lähetä terveisiä\näidillenne. Ette kumpikaan ansaitse sellaista kohteliaisuutta minun\npuoleltani. Minä olen hyvin pahastunut teihin.\"\n\nElizabeth ei vastannut mitään, vaan palasi verkalleen sisään. Hänen\näitinsä syöksähti häntä vastaan makuuhuoneensa ovelta ja kysyi\nhätäytyneenä, minkä vuoksi Lady Catherine ei tahtonut tulla sisään\nlepäämään.\n\n\"Häntä ei haluttanut\", sanoi hänen tyttärensä; \"hän tahtoi jatkaa vain\nmatkaansa.\"\n\n\"Hänpä on oikein hienon näköinen vallasnainen! Ja ajatellapa, kuinka\nhirveän kohteliaasti häneltä, että hän tuli tervehtimään meitä! Minä\narvaan, että hänellä oli vain tuotavana terveisiä Collinseilta. Hän on\nkai matkalla jonnekin pitemmälle, ja Merytonin läpi tullessaan hän\npäätti käydä katsomassa sinua. Otaksun, ettei hänellä ollut mitään\nerikoista asiaa sinulle, Lizzy?\"\n\nElizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan\nhänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja\nsisällyksestä.\n\n\n\n\nLVII LUKU.\n\n\nElizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo\ntavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että\nhänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine\ntuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen\noletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli\nvaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes\nhän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja\nhän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus,\nettä yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti\nmahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta\nHunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin\njo varmana tosiasiana.\n\nEnemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti\nElizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä\nesityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa\nselkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan\nkuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa\nkuin _hän_; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet\nniin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.\n\n\"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne\nmuutaman päivän päästä\", virkkoi Elizabeth itselleen, \"niin tiedän,\nmitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua\nodottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan\nminun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle\nalttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!\"\n\nKun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo,\nyhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos\nkirjastonsa ovesta.\n\n\"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani\nkirjastoon.\"\n\nHän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen\nnähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady\nCatherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten\nantoa.\n\nMolemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: \"Sain tänä aamuna\nkirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee\nsinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä,\nettä minulla on _kaksikin_ tytärtä miehelään mielimässä. Salli minun\nonnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta.\"\n\nVeri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä\nolikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla,\nihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut\nosoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi:\n\n\"Sinä näytät aavistavan asian. Nuoret neitoset taitavat ollakin\ntavattoman tarkkanäköisiä lemmenasioissa; mutta panenpa vetoa vaikka\nmitä, etteivät edes sinunkaan silmäsi ole vielä keksineet ihailijasi\nnimeä tämän kirjeen kuoren läpi. Se on herra Collinsilta.\"\n\n\"Herra Collinsilta! Ja mitä kummaa _hänellä_ voi olla sanottavana?\"\n\n\"Tietysti jotakin suoraan asian ytimeen käyvää -- tunnethan hänet! Hän\naloittaa onnittelemalla minua vanhimman tyttäreni lähestyvien häiden\njohdosta, joista hän näyttää saaneen viestin noilta lörppösuilta\nLucaseilta. En huoli rasittaa sinun kärsimättömyyttäsi toistamalla\nhänen pitkäpiimäisiä jaarituksiaan _siitä_ asiasta. Mutta sinuun\nitseesi kohdistuu seuraava verraton palanen:\n\n    \"'Esiinkannettuani rva Collinsin ja minun omasta sydämestä\n    lähteneet hartaat onnittelut tämän iloisen perhetapauksen\n    johdosta rohkenen lyhyesti viitata toiseenkin samanlaiseen\n    kohta lähestyvään aivoitukseen, josta olemme kuulleet hiiskauksen\n    samasta lähteestä. Teidän toisenkin tyttärenne Elizabethin\n    väitetään luopuvan Bennetin nimestä kohta vanhimman sisarensa\n    otettua itselleen uuden nimen; ja hänen valitsemaansa\n    elämäntoveria voi hyvällä syyllä pitää yhtenä maamme\n    mainioimmista avioliittokokelaista.'\"\n\n\"Voitko sinä, Lizzy, mahdollisesti arvata, kehen se veitikka tällä\ntähtää?\"\n\n    'Tämän nuoren herrasmiehen on laupias Kaitselmus siunannut\n    ylenpalttisesti kaikella, mitä kuolevaisen sydän parhaiten voi\n    itselleen toivoa -- suurella rikkaudella, jalolla syntyperällä\n    ja erinomaisilla sukulaisilla. Mutta kaikista näistä kiusauksista\n    huolimatta sallittakoon minun varoittaa serkkuani Elizabethia\n    sekä teitä itseännekin niistä tuiki arveluttavista seurauksista,\n    joita tuon herrasmiehen kosinta (johon te tietystikin olette\n    halukkaat oitis suostumaan) saattaa mukanansa tuoda.'\n\n\"Osaatko sinä sanoa, Lizzy, ketä herrasmiestä tässä tarkoitetaan? Mutta\ntässäpä se heti nähdäänkin.\"\n\n    'Minun varoitukseni aiheuttaa seuraava huomio: Meillä on syytä\n    kuvitella, että hänen arvoisa tätinsä, Lady Catherine De Bourgh,\n    ei katsele asiaa vallan ystävällisellä silmällä.'\n\n\"_Herra Darcy_ -- kas siinä sinun sulhasesi! No niin, Lizzy pikkuiseni,\nluulenpa _todella_ vähän ällistyttäneeni sinua. Eikö tuo epäkelpo pappi\ntahi nuo Lucasin kielikellot olisi voineet poimia tuttavapiiristämme\njotakin toista miestä, joka olisi paremmin ollut avionuottamme\nkäsitettävissä? Herra Darcy tosiaankin, joka ei koskaan katsele naisten\npuoleen muuten kuin löytääkseen heistä vikoja ja joka luultavasti ei\nole katsellut _sinua_ edes kertaakaan eläessään! Tämähän on\nsuurenmoista!\"\n\nElizabeth koetti yhtyä isänsä leikilliseen sävyyn, mutta voi vain\npakottaa suunsa väkinäiseen hymyyn. Koskaan eivät isän kokkapuheet\nolleet herättäneet hänessä niin heikkoa vastakaikua kuin nyt.\n\n\"Etkö ole suuresti huvitettu tästä?\"\n\n\"Olen kyllä. Ole kiltti ja lue edelleen.\"\n\n    'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän\n    avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle\n    ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen\n    puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni\n    perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä\n    milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen -- hänen sanojansa\n    käyttääkseni -- häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin\n    velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle\n    serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata\n    edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan\n    liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista\n    siunausta.'\n\n\"Tämän oivallisen tiedonantonsa kukkuroiksi herra Collins lisää:\"\n\n    'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu\n    on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että\n    heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti\n    tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä\n    velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani,\n    että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun\n    he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen\n    kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra,\n    niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi\n    teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei\n    koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne\n    mainittavan heidän nimeään.'\n\n\"Ja _tällainen_ on sen hengenmiehen käsitys kristillisestä\nanteeksiantavaisuudesta! -- Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen\nkalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen\nautuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa\nilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan\nkuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia\nkainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia?\nSillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme\npuheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme\nnauraa heidän höperyydelleen?\"\n\n\"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!\" huudahti Elizabeth hyvin\nhämmentyneenä. \"Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!\"\n\n\"Niin, _sepä_ se tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat\niskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi\nmitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja\nsinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan\ntekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä\ninhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista\nsydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei -- aina kun luen hänen\npaimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin\nyläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia\nminulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan\nsinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta\nsiunauksensa?\"\n\nTähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun\npurskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja\nvähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä\nkysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin\nonnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko\nnauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä\nvakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut\nhäntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista\nsokeutta isänsä puolelta -- tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli\nluulotellut _liikoja_, sen sijaan että hänen isänsä oli nähnyt _liian\nvähän_.\n\n\n\n\nLVIII LUKU.\n\n\nSen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen,\nkuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan\nLongbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat\nsaapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra\nDarcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten\nodottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken\nJanen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen\nsuostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa\nkirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane\npäästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin\nvaitonaisina -- Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella;\nElizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties\naskartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.\n\nHe suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä\ntapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen\nsisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva\nhetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:\n\n\"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta\nkeventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä\nloukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä\nharvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien\nkuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille\nkiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin\nvoisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta.\"\n\n\"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani\", vastasi Darcy hämmästyneenä\nja liikutettuna, \"että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka\nmahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En\nvoinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän\nluottamista.\"\n\n\"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä\nminut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin\nminä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki\nyksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä\nkoko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät\nvapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia\ntukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne.\"\n\n\"Jos _te_ tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta\npuolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo\nhuojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta _perheenne_ ei tarvitse\nkiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon\nvähäisen palveluksen yksistään _teitä_ ajatellen.\"\n\nElizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen\näänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:\n\n\"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos\nteidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa,\nniin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. _Minun_ tunteeni ja\ntoivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa\nminut iäksi tästä asiasta.\"\n\nVaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta,\npakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti,\ntoisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti\nmuuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja\nkiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja\nonnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän\nsuuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja\nlämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa\nkykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta,\nolisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas\nonnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei\nvoinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä\noli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.\n\nHe kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät.\nOlihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja\nvaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan\noikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet\ntodellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja\nkertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin\npöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän\nesittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin\nsaisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut\ntahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan\npäinvastainen.\n\n\"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa\", kertoi Darcy, \"kun tuskin\nuskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi,\nettä jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin\nolisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle.\"\n\nElizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: \"Niin, kyllä kai sinä\ntodellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voit _tuon_\nuskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi\nvasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani\nsukulaistasi.\"\n\n\"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin.\nVaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta\nosalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan\nsiihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En\nitsekään voi muistella sitä hirmustumatta.\"\n\n\"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi\nmoitetta\", sanoi Elizabeth. \"Emmehän tainneet kumpikaan silloin\nkäyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme\ntoivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta.\"\n\n\"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen\nkaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman\nkeskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet\nmitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka\nniin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'.\nJuuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan,\nkuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän\naikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi.\"\n\n\"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän\nvaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin\nkipeästi.\"\n\n\"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla\nvähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun\nkasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen\nparemmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani.\"\n\n\"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen\nmuisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo\nkauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani.\"\n\nDarcy mainitsi kirjeestään. \"Paniko se\", hän kysyi, -- \"paniko se sinut\najattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä\nlukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?\"\n\nElizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten\nhänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet\nvähitellen haihtua.\n\n\"Minä tiesin\", sanoi Darcy, \"että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle\ntuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt\nkirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin\nantaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia\nsinulla olisi hyvä oikeus vihata minua.\"\n\n\"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi,\njotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla\nonkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan\nmuuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin\nhelposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää.\"\n\n\"Kun kirjoitin tuon kirjeen\", sanoi Darcy, \"luulin olevani aivan tyyni\nja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa,\nettä olin silloin hirvittävän katkeralla päällä.\"\n\n\"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan\nsävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää\nkoko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet\ntoisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että\nkaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella\nolemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani.\nMuistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat\nmielihyvää.\"\n\n\"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen.\n_Sinun_ menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea\npahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan\nmistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi,\njoka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta _minun_ laitani on\ntoinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi\nenkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen,\njoskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle\nopetettiin, mikä oli _oikein_, mutta minua ei opetettu hillitsemään\nrajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi,\nmutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen\nlumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa\nlapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he\nitse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja\nihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja\nmiltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan\nvälittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme,\najattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä -- ainakin\nasettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani.\nSellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta\nikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman\nsinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää!\nSinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki\nterveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan.\nMinä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani.\nSinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun\nansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen\nrakkautta.\"\n\n\"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?\"\n\n\"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta\nturhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan\nminun kosintaani.\"\n\n\"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei\ntarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää\nsinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan.\nKuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua _tuon_ illan jälkeen!\"\n\n\"Vihasin sinua! Ei -- vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta\nvihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan -- omaan itseeni.\"\n\n\"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan\nminusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai\nloukkauduit kovasti minun tulostani?\"\n\n\"En suinkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt.\"\n\n\"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuin _minun_, joutuessani\nniin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten\nansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä\ntodella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan.\"\n\n\"Minun tarkoitukseni _silloin_\", sanoi Darcy, \"oli näyttää sinulle,\nniin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin\nhalpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista;\nja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin\nlievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä,\nettä olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi.\nKuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä\nen osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä\nmeidän ensi näkemästämme.\"\n\nTällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan\numpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo\naika pyörtää kotia.\n\n\"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?\" huudahti\nElizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän\nparin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta --\nhänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.\n\n\"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?\"\nsanoi Elizabeth.\n\n\"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin\ntapahtuisi.\"\n\n\"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran\nminäkin voin arvata.\" Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan\nkäyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.\n\n\"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana\", kertoi Darcy, \"tunnustin\nystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo\naikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni,\njotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat\nolleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti.\nSanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi\noli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma\nkiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että\nhe kohtakin löytäisivät onnensa.\"\n\nElizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti\nhänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.\n\n\"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella\", hän kysyi,\n\"kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen\njohdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?\"\n\n\"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi\ntarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja\ntullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään.\"\n\n\"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan\nmä?\"\n\n\"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin\nveikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan\narvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen\nluottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan\nhyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta\nhän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en\nvoinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime\ntalvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta\ntahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti.\nMutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää\nsisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi\nminulle täydestä sydämestään anteeksi.\"\n\nElizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton\nystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta,\nmutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi\nvielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä\nopetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.\n\n\n\n\nLIX LUKU.\n\n\n\"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?\"\nkuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona\nkaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti\nillallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin\nkauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä\nsanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan\ntotuutta.\n\nIlta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä.\nJulkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin\nvaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen\nonni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja\nkiihoittunut Elizabeth pikemminkin _tiesi_ kuin _tunsi_ olevansa\nonnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta\ntapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin\nkokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt\nDarcysta; ja hän pelkäsi, että toiset -- uuden sulhasen ylhäisestä\nasemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta -- kukaties tahtomattaan\ntulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä\nkohtaan.\n\nVasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton\nuskoa kuulemaansa.\n\n\"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy. _Tuo_ ei voi olla mahdollista!\nKihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän\non kerrassaan uskomatonta!\"\n\n\"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja\njollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on\nkuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää\ntotta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa.\"\n\nJane katseli häneen epäillen. \"Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla\nmahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on.\"\n\n\"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken _tuon_ saat unohtaa. Ehkäpä\nminä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta\ntällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä\non viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan.\"\n\nJane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.\n\n\"Hyvä isä sentään, _voiko_ se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa\nsinua!\" hän viimein huudahti. \"Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin --\nminä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä\nvarma -- anna anteeksi, että sitä kysyn -- oletko ihan varma, että\ntulet onnelliseksi hänen kanssaan?\"\n\n\"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä\ntulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin\nmieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?\"\n\n\"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo\nBingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja\narvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä\ntarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että\nmenet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että\ntunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?\"\n\n\"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan\n_suurempaakin_ rakkautta kuin minun pitäisi.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"No niin -- minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin\nBingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?\"\n\n\"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan\nvakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun\ntulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä\nrakastanut?\"\n\n\"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se\noikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi\nkertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä.\"\n\nUusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin\nhalutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi\ntunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet\npyytänytkään.\n\n\"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen\", hän sanoi, \"kun tiedän, että\nsinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään\nsiksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa\narvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi,\nolette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy,\nsinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden.\nKuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja\nmitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä\nolen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi.\"\n\nElizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli\nollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn\nrakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys\noli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista;\nmutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian\nsurullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi\nsisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.\n\n\"Herra siunatkoon!\" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan\nakkunan ääressä, \"eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne\nrakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein\najatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut\nhäntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta\nen suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt\nhänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä\nkävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina.\"\n\nElizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen\ntehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen\nsulhasestaan käyttämät laatusanat.\n\nKohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman\nmerkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut\nepäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti\nonniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: \"Kuulkaas, rouva Bennet,\neikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi\ntänään jälleen joutua eksyksiin?\"\n\n\"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä\", sanoi neuvokas äiti,\n\"lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä\nherra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa.\"\n\n\"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille\", huomautti Bingley, \"mutta\nKittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,\nKitty?\"\n\nKitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa\nhyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui\nääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan\nhattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja\nkuiskutti:\n\n\"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon\nikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain\nJanen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella\nhänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi.\"\n\nIllalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra\nDarcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen\nmielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä\npanevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja\njuuri hänen kauttansa; että _hän_, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi\nhänet yksinäisyyteen ja ikävään -- se ajatus täytti Elizabethin mielen\nsanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra\nDarcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään.\nTehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa,\nhän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen\nkorvaansa: \"Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa.\"\nHän nousi ja lähti oitis.\n\nHänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja\ntuskastuneelta. \"Lizzy\", hän sanoi tyttärensä nähtyään, \"mitä sinä\noikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen\nkosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?\"\n\nKuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat\nmielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen\nlausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt\nhäneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja\ntunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi\nrakastavansa hra Darcya.\n\n\"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän\non rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän\nkauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee\nsaamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?\"\n\n\"Onko teillä mitään muuta muistuttamista\", sanoi Elizabeth, \"kuin että\nluulette minun olevan hänestä välinpitämätön?\"\n\n\"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi\nmieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella\nrakastaisit häntä.\"\n\n\"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä\", vakuutti tytär\nkyyneleet silmissä; \"hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen\nylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin\nihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua\nkäyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja.\"\n\n\"Lizzy\", sanoi hänen isänsä, \"minä olen antanut hänelle suostumukseni.\nHän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä\nhänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni\n_sinullekin_, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli\nminun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun\nluonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja\nkunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita\naviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun\nvilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä\nja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta\nkurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua,\nettä näkisin _sinun_ olevan kykenemättömän kunnioittamaan\nelämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein\nriippuu.\"\n\nElizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja\njuhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä\ntunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen\nsydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen\ntapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen\nkiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt\nmonien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä\nkamppauksessa.\n\n\"No niin, rakkaani\", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan,\n\"mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita\nkuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut\nluovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle.\"\n\nParantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi\nhänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra\nBennet tuli kovin ihmeisiinsä.\n\n\"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan --\nrakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki\nhänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi.\nSe säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki\nolisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin\ntahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt\nhuomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee\nrakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin.\"\n\nHän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä\naikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa\nhän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: \"Jos\nvielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin\nlähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein\nnaittamispäällä.\"\n\nMutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen\nmakuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin\ntyöläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi.\nKesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että\nkerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin\nuskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä,\nhuitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään\nja siunailemaan sanomatonta onneaan.\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi,\nrakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut\nuskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja\nmahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja\nhienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla\n-- häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni --\nkuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja\npitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että\nhän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että\nhänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa!\nKuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa\ntuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään -- mitä minusta tuleekaan? Minä\nmenen vallan sekaisin!\"\n\nÄidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä,\nettä hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth\nomaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun\näiti jo säntäsi sisään.\n\n\"Kuule, rakas lapsi\", hän huusi, \"minä en kykene muuta\najattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä\nenemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule,\nteidän on hankittava piispan lupakirja -- teidän on pidettävä joutua,\njotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan\nlupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä\nruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä\nhuomiseksi päivällispöytään?\"\n\nTämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään\nuusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma\nsulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta\nsuhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia\ntilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin\nvaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta\nkunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin\nseuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä\nisänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään\ntuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi\nvävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.\n\n\"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni\", hän sanoi. \"Wickham on kukaties\nminun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun\nsulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin.\"\n\n\n\n\nLX LUKU.\n\n\nElizabethin eloisuus oli jo palannut siihen määrään, että hän vaati\nsulhastaan tilille siitä, että tämä oli pystynyt milloinkaan\nrakastumaan häneen.\n\n\"Kuinka se sinussa oikein alkoikaan?\" hän kysyi. \"Minä voin hyvin\nkäsittää, että kerran alkuun päästyäsi kykenet jatkamaan aivan\nihastuttavasti; mutta sanoppas, mikä sinut ensi hetkellä oikeastaan\nsytytti?\"\n\n\"Enhän minä voi määritellä hetkeä enkä paikkaa enkä katsetta enkä\nsanoja, jotka laskivat perustuksen minun 'syttymiselleni', niinkuin\nsuvaitset sanoa. Ja siitä on jo niin pitkä aika, etten voi oikein\nmuistaakaan. Sen vain tiedän, että olin jo täydessä menossa, ennenkuin\nkykenin tajuamaan, että todella olin alkanutkaan.\"\n\n\"Minun kauneuttani sinä ainakin kykenit alussa vastustamaan; ja mitä\nminun tapoihini tulee, niin ainakin käyttäytymiseni _sinua_ kohtaan\nlähenteli aivan röyhkeyden rajoja, enkä minä koskaan puhellut sinulle\nmuuten kuin pistelläkseni sinua tuhansilla tulikärkisillä neuloilla ja\nsaattaakseni sinulle tuskaa. Ei, olehan nyt rehellinen; ihailitko sinä\nminua erityisesti minun nenäkkäisyyteni takia?\"\n\n\"Sinun vilkkautesi takia sinua ihailin.\"\n\n\"Voit yhtä hyvin sanoa sitä ominaisuutta nenäkkäisyydeksi. Eikä se\npaljon muuta ollutkaan. Kas, juttu oli sellainen, että sinä olit ihan\nsairas toisten ylenpalttisesta kohteliaisuudesta, nöyristelevästä\nkunnioituksesta, virallisesta huomaavaisuudesta. Sinä inhosit kaikkia\nnoita naisia, jotka alati lörpöttelivät ja keikailivat yksinomaan\nsiksi, että kiinnittäisivät _sinun_ huomiotasi itseensä. Heidän\njoukostaan minä pistin silmääsi senvuoksi, etten ollut ollenkaan\n_heidän_ kaltaisensa. Jollet sinä olisi todella niin herttainen mies,\nniin olisit ruvennut iäti vihaamaan minua siitä hyvästä; mutta vaikka\nväkinäinen välinpitämättömyytesi minusta vaivasikin sinua, olivat\ntunteesi alati jalot ja oikeamieliset, ja sydämessäsi sinä inhosit\nnoita edessäsi hännysteleviä ihmisiä. Kas siinä -- nyt säästin sinulta\nkaiken muistelemisen ja luettelemisen vaivat; ja totta puhuen, tämä ei\nminusta olekaan hullummasti ajateltua. Tosin et sinä edes vieläkään\ntiedä minusta mitään hyvää -- mutta kukapa sellaista joutaa\najattelemaankaan rakkautensa kirmassa!\"\n\n\"Eikö sitten ollut mitään hyvää sinun hellyydessäsi Janea kohtaan, kun\ntämä makasi sairaana Netherfieldissä?\"\n\n\"Rakkahin Jane -- kukapa häntä kohtaan olisi voinut muuta ollakaan?\nMutta rakenna siitä vain kaikin mokomin kunniapatsas minun hyveilleni.\nKaikki minun hyvät ominaisuuteni ovat vapaasti käytettävissäsi, ja sinä\nsaat puhaltaa ne niin mahtaviksi kuin suinkin haluat; mutta\nvastalahjaksi minä vaadin vapautta saada kiusoitella sinua ja riidellä\nkanssasi milloin vain tilaisuutta sattuu; ja nytpä minä alankin oitis\nja vaadin sinua tilille siitä, miksi olit niin vastahakoinen\nnotkistamaan pääsi ikeen alle? Mikä sinut sai niin aristelemaan minua,\nkun ensin kävit meillä ja perästäpäin kun olit täällä päivällisillä?\nMinkä vuoksi näytit niin välinpitämätöntä naamaa, aivan kuin et olisi\nvälittänyt minusta yhtään vähääkään?\"\n\n\"Siksi että sinä olit niin vakava ja vaitelias etkä käynyt ollenkaan\nrohkaisemaan minua.\"\n\n\"Mutta minähän olin itse niin ällistyksissäni.\"\n\n\"Niin olin minäkin.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt puhella minulle enemmän, kun olit päivällisillä.\"\n\n\"Mies, joka olisi ollut vähemmän liikutettu kuin minä, olisi kenties\nvoinut.\"\n\n\"Kuinka onnetonta, että sinulla pitää olla aina järkevä vastaus\njokaiseen pistelyyni, ja että minä olen kyllin järkevä myöntämään\nsen. Mutta ihmettelenpä, kuinka pitkälle olisit voinut mennä\nitsepäisyydessäsi, jos olisit saanut jäädä omaan johtoosi. Ihmettelen,\nmilloin olisit tahtonut puhua ja olisitko edes ollenkaan, jollen minä\nolisi pyytänyt sinua puhumaan! Minun päättäväinen esiintymiseni, kun\nkiitin sinua hyvyydestäsi Lydiaa kohtaan, tehosi varmaankin mahtavasti\nsinuun. Ehkä _liiankin_ mahtavasti, pelkään; sillä mitä tulee kaikesta\nsiveysopista, jos meidän onnemme johtuu lupausten rikkomisesta; sillä\nenhän minä olisi saanut hiiskuakaan sinulle tästä asiasta. Lupaan,\netten sitä enää koskaan tee.\"\n\n\"Sinun ei ole tarvis hätäillä. Siveysoppi pysyy muutenkin vakavasti\npystyssä. Lady Catherinen anteeksiantamaton hyökkäys sinun kimppuusi ja\nhänen ponnistuksensa sinun mustaamiseksesi poistivat lopulta kaikki\nepäilykseni. Nykyisestä onnestani en ole lainkaan velkaa sinun\nkiittelyillesi sisaresi puolesta. Minä en ollut siinä mielentilassa,\nettä olisin jaksanut odottaa sinun aloitettasi. Tätini tuomat tiedot\nantoivat minulle jälleen toivoa, ja minä olin lujasti päättänyt saada\nheti selvän tunteistasi.\"\n\n\"Lady Catherine on tehnyt meille arvaamatonta hyötyä, ja sen tiedon\npitäisi tehdä hänet onnelliseksi, sillä hän tekee niin halusta hyötyä.\nMutta sanoppa, mikä sinut toi niin odottamatta Netherfieldiin? Tulitko\nvain saadaksesi ratsastaa sieltä tänne Longbourniin ja perillä tulla\nällistyneeksi? Vai oliko sinulla jotain vakavampaa mielessä?\"\n\n\"Minun todellinen tarkoitukseni oli tulla näkemään _sinua_ ja arvioida,\noliko minulla vielä vähäisintäkään toivoa saada sinut rakastamaan\nminua. Tekosyyni -- tai oikeastaan se syy, jonka silloin myönsin\nitselleni -- oli saada nähdä, vieläkö sisaresi piti Bingleystä; jos\ntämän huomaisin, aioin tehdä ystävälleni sen tunnustuksen, jonka sitten\nteinkin.\"\n\n\"Rohkenetko koskaan ilmoittaa Lady Catherinelle, mitä täällä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Minä tarvitsen siihen pikemminkin aikaa kuin rohkeutta, Elizabeth.\nMutta parempi takoa rauta kuumana; jos annat minulle paperiarkin, niin\nteen sen oitis.\"\n\n\"Ja jollei minulla itsellänikin olisi kirjettä kirjoitettavana, niin\ntahtoisin istua vierelläsi ja ihailla tasaista käsialaasi, niinkuin\neräs toinen nuori neiti teki kauan sitten. Mutta minullakin on täti,\njota en saa laiminlyödä.\"\n\nElizabeth ei ollut vielä tullut vastanneeksi rva Gardinerin pitkään\nkirjeeseen, koska hänen oli ollut tukala tunnustaa, kuinka suuresti\ntämä oli liioitellut hänen ja Darcyn välillä _silloin_ vallinnutta\nsuhdetta; mutta _nyt_, kun hänellä oli niin iloisia sanomia\nilmoitettavana, häntä oikein hävetti, että hän oli pitänyt enoaan ja\ntätiään kokonaista kolme päivää tietämättöminä onnestaan. Siksipä hän\noitis kirjoitti seuraavaa:\n\n    \"Minä olisin tahtonut jo aikaisemmin kiittää sinua, rakas täti,\n    pitkästä, sydämellisestä, tyydyttävästä, yksityiskohtaisesta\n    selostuksestasi; mutta totta puhuen arkailin kirjoittaa. Sinä\n    arvailit paljon enemmän kuin silloin todellisuudessa oli olemassa.\n    Mutta _nyt_ saat arvailla niin paljon kuin sinua vain haluttaa;\n    anna vapaat ohjakset mielikuvituksellesi, kuvittele mielessäsi\n    mitä ikinä tahdot, ja jollet vain luule minua jo vihityksi\n    rouvaksi, niin kaikessa muussa pahoin et pettyne. Sinun pitää\n    kirjoittaa minulle hyvin pian uudelleen ja ylistellä _häntä_\n    vielä paljon enemmän kuin viime kirjeessäsi teit. Minä kiitän ja\n    ylistän sinua tuhannesti siitä hyvästä, ettemme lähteneetkään\n    Järville. Kuinka saatoinkaan olla niin hupsu ja toivoa sinne?\n    -- Sinun ehdotuksesi ponyvaljakosta oli hyvin mieleeni. Me\n    ajelemme sillä joka päivä ympäri puistoa. Minä olen tätänykyä\n    maailman onnellisin tyttölapsi. Ehkäpä jotkut muutkin ovat\n    väittäneet samaa ennen, mutta ei kukaan niin hyvällä syyllä\n    kuin minä. Minä olen Janeakin onnellisempi; hän vain hymyilee,\n    mutta minä nauran. Herra Darcy lähettää sinulle niin paljon\n    rakkautta, kuin minulta vain liikenee. Te olette koko joukolla\n    terve tulleet Pemberleyhin ensi jouluksi.\"\n\nHra Darcyn kirje Lady Catherinelle kävi aivan toiseen sävyyn; ja\nmolemmista erosi suuresti se, jonka hra Bennet lähetti hra Collinsille\nvastaukseksi tämän viime kirjeeseen.\n\n    \"_Hyvä orpanani_. -- Minun täytyy vaivata teitä pyytämällä yhä\n    lisää onnitteluja. Elizabethista tulee piakkoin rouva Darcy.\n    Lohduttakaa Lady Catherinea miten paraiten voitte. Mutta teidän\n    sijassanne minä siirtyisin hänen sisarenpoikansa puolelle. Tämä\n    on näet rikkaampi. -- Teidän harras j.n.e.\"\n\nNti Bingleyn onnittelukirje hänen veljelleen tämän lähenevien häiden\njohdosta oli ylen hellä ja teeskennelty.\n\nKirjoittipa hän samalla Janellekin, ilmaisten ilonsa ja toistaen kaikki\naikaisemmat rakkautensa vakuuttelut. Jane ei antanut niiden lumota\nsilmiään, mutta hän tuli kuitenkin niin liikutetuksi, että lähetti\nsydämellisen vastineen.\n\nNti Darcyn ilo hänen saamastaan sanomasta oli yhtä totinen ja harras\nkuin hänen veljensä ilo lähettäessään sen hänelle. Kaikki neljä\npaperiarkin sivua tarvittiin tulkitsemaan hänen ihastustaan ja hänen\nujoa toivomustaan, että uusi sisar sulkisi hänet rakkauteensa.\n\nEnnenkuin hra Collinsilta ennätti tulla vastaus ja hänen vaimoltaan\nonnittelukirje Elizabethille, sai Longbournin perhe kuulla, että tämä\narvoisa pari oli tullut Lucas Lodgeen. Syy tähän äkilliseen matkaan\nkävi pian selville. Lady Catherine oli sisarenpoikansa ilmoituksesta\nottanut niin pahakseen, että Charlotten, joka sydämessään iloitsi\nystävättärensä onnesta, tuli kiire päästä pakosalle siksi, kunnes\nmyrskynpuuska ennätti vaimentua. Lapsuudentuttavan tapaaminen oli\nsuuresti Elizabethin mieleen, vaikka hänen täytyi joskus ajatella, että\ntämä onni oli kalliisti ostettu, kun hän näki sulhasensa olevan armotta\nalistettu hra Collinsin liehakoivan kohteliaisuuden uhriksi. Mutta hra\nDarcy jaksoi sentään kantaa kovan osansa ihmeteltävän levollisesti.\nKykenipä hän jokseenkin malttavaisesti kuuntelemaan Sir William\nLucasinkin karhumaisia mairitteluja, kun tämä onnitteli häntä sen\njohdosta, että hänen osakseen oli langennut kreivikunnan kaunein helmi\nja kirkkain jalokivi, ja toivotteli, että he useasti kohtaisivat\ntoisensa kuninkaanhovissa. Jos hän kohauttikin olkapäitään, sattui se\nvasta sitten kun Sir William oli poissa näkyvistä.\n\n\n\n\nLXI LUKU.\n\n\nRiemullinen oli rva Bennetin äidinsydämelle se päivä, jolloin hän pääsi\neroon molemmista ansiokkaimmista tyttäristään. Voi arvata, miten\nihastuneena hän sen jälkeen vieraili rva Bingleyn luona ja puheli rva\nDarcyn mahtavuudesta.\n\nHra Bennet kaipasi kipeästi toista tytärtään; ja tämä ikävä karkoitti\nhänet kotoaan matkoille paljon useammin kuin hänen tapanaan oli ennen\nollut. Hänen suurimpana ilonaan oli tulla tupsahtaa Pemberleyhin, kun\nsiellä vähimmin tiedettiin häntä odottaa.\n\nHra Bingley ja Jane asuivat Netherfieldissä vain vuosikauden. _Niin_\nläheinen naapuruus Longbournin ja Merytonin kanssa ei ollut oikein\nmieluisa edellisen säveälle luonteenlaadulle eikä jälkimmäisen hellälle\nsydämelle. Bingleyn sisarten entinen rakkain mielitoive tuli\ntoteutetuksi -- hän osti erään tilan Derbyshirestä, niin että Janella\nja Elizabethilla oli vain kolmisenkymmenen mailin matka ajettavana\npäästäkseen lisäämään toistensa onnea.\n\nWickhamin parilta Elizabeth sai vastaanottaa seuraavan Lydian\nkirjoittaman onnittelukirjeen:\n\n    \"_Rakas Lizzy_. -- Toivotan sinulle onnea. Jos rakastat herra\n    Darcya puoleksikaan niin paljon kuin minä rakastan herttaista\n    Wickhamiani, niin sinun täytyy todellakin olla hyvin onnellinen.\n    Hyvin hauskaa oli kuulla, että sinusta on tullut niin rikas;\n    jollei sinulla ole rahoillesi muita reikiä, niin voithan muistaa\n    meitä. Minä olen varma, että Wickhamia suuresti miellyttäisi\n    tuomarinvirka; enkä luule muutenkaan, että me jaksamme tulla\n    toimeen ilman vierasta apua. Kuulustele, ole kiltti, jostakin\n    paikkaa, josta olisi tuloja pari-kolmesataa puntaa vuodessa;\n    mutta älä kuitenkaan mainitse tästä herra Darcylle, jollei se\n    ole sinulle mieluista. -- Sinun j.n.e.\"\n\nSattui käymään niin, ettei esitys ollut Elizabethille lainkaan\nmieluinen; ja vastineessaan hän koetti mahdollisimman lievässä muodossa\ntehdä ainaiseksi lopun tämänlaisista toiveista. Mutta mitä muuta apua\nhänen vallassaan oli antaa, lähemmin sanoen säästämällä omista\nkäyttövaroistaan, sitä hän ahkerasti lähetteli sisarelleen. Hänelle oli\naina ollut selvää, että Wickhamin tulot eivät mitenkään riittäisi\nylläpitämään kahden niin tuhlaavaisen ihmisen elämää; ja että aina kun\nhe muuttivat majapaikkaa, sai joko hän tai Jane varmasti odottaa heidän\nmaksamattomia laskujaan suoritettavikseen.\n\nVaikka Darcy ei koskaan suostunut vastaanottamaan lankoaan vieraaksi\nPemberleyhin, auttoi hän kuitenkin Elizabethin mieliksi häntä eteenpäin\nammatissaan. Lydia sen sijaan toisinaan vieraili heillä, sillä aikaa\nkuin hänen miehensä hoiteli terveyttään Lontoossa tai Bathin\nkylpylässä; ja Bingleyn perheessä molemmatkin puolisot olivat niin\nahkeria ja pitkäaikaisia vieraita, että yksin Bingleynkin rajaton\nsuopeus joutui lähelle räjähtämiskohtaa ja hän rohkaisihe\n_mainitsemaan_ vaimolleen, että pian hän antaisi vierailleen\nviittauksen matkaan laittautumisesta.\n\nPemberley oli nyt vakituisesti Georgianan koti; ja kälyjen välille\nmuodostui sellainen sisaruussuhde, jota Darcy oli toivonutkin. Nuoresta\nujosta tytöstä Elizabeth oli maailman ihmeellisin nainen, vaikka hän\nalussa säikähtyi siitä vilkkaasta, hänen mielestään miltei uhittelevan\nleikillisestä sävystä, millä tämä kohteli hänen veljeään, jota kohtaan\nhän itse tunsi miltei pelokasta kunnioitusta. Hänen nuori sielunsa sai\nnyt herätteitä, jotka muuten tuskin koskaan olisivat langenneet hänen\ntielleen. Elizabethin esimerkistä ja opetuksista hän tuli käsittämään,\nettä vaimolla on mieheensä nähden paljon suurempia vapauksia kuin mitä\nveli sallii kymmentä vuotta nuoremman sisarensa milloinkaan osoittaa\nhäntä kohtaan.\n\nLady Catherine sydäntyi tietysti suuresti sisarenpoikansa hänen\nmielestään tuiki järjettömästä naimiskaupasta; ja vastatessaan Darcyn\nkirjeeseen hän luontaisella suorasukaisuudellaan ilmaisi mielipahansa\nniin jyrkässä muodossa, että kaikki kanssakäyminen molempien perheiden\nvälillä tyrehtyi joksikin aikaa. Mutta aikaa myöten Darcy vaimonsa\nkehoituksesta suostui unohtamaan tätinsä sotaisan sävyn ja pyrki\nrakentamaan jälleen sovintoa hänen kanssaan; ja jonkun aikaa\nvikuroituaan täti antoikin perään, joko todellisesta kiintymyksestä\nsisarenpoikaansa tahi pelkästä uteliaisuudesta päästä näkemään, kuinka\ntämän halpasäätyinen vaimo kykeni käyttäytymään ison herraskartanon\nemäntänä. Hän suostui todella käymään tervehtimässä heitä, välittämättä\nyhtään Pemberleyn ylväitä metsiä kohdanneesta häväistyksestä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Punta = 25 Suomen kultamarkkaa vuodessa.\n\n[2] Hallinnollinen piirikunta (_county, shire_) Englannissa, vastaava\njokseenkin Suomen maakuntaa, jonka ylimpänä hallitusmiehenä on\ntilanomistajain valitsema lordiluutnantti.\n\n[3] Englannissa mies vasta viisikolmatta vuotta täytettyään tulee\nlailliseen ikään ja hallitsee itse omaisuuttaan.\n\n[4] Ritari, _Knight_, on alin Suur-Britannian aatelisarvoista, ei\nperinnöllinen. Se ilmaistaan Sir-sanalla ristimänimen edessä, ja\nritarin vaimoa sanotaan Ladyksi. -- _Mayor_ = pormestari. Englannin\nkaupungeissa vuodeksi kerrallaan valittu porvariston luottamusmies.\n\n[5] _Mile_ engl. peninkulma = 1,61 km.\n\n[6] St. James Palace, Lontoon vanhin kuninkaanlinna. Nykyisin kuningas\nLontoossa oleskellessaan pitää hoviaan Buckingham Palacessa.\n\n[7] Englannin armeijan muodostivat ennen maailmansotaa säännölliset\n(värvätyt) joukot ja apujoukot. Jälkimmäisiä oli kahta lajia: miliisi,\njohon miehiä otettiin jonkinlaisella asevelvollisuudella, ja\n\"yeomanry\", jossa pikkutilalliset ja maanvuokraajat suorittivat\nvapaaehtoista ratsupalvelusta.\n\n[8] Aikaisemmin oli Englannin armeijalla punaiset takit.\n\n[9] Englannissa mainitaan siskoparvesta ainoastaan vanhinta \"neiti\nN:ksi\"; nuoremmista käytetään samalla ristimänimeä, esim. \"neiti\nKatie N.\".\n\n[10] Lontoon juutalaiskortteli, josta Helsingin vanha 'narinkka'\naikoinaan antoi heikon käsityksen.\n\n[11] Ennen vanhaan kirjoitettiin sulkakynillä.\n\n[12] Vanha skottilainen ja irlantilainen kansantanssi, rytmiltään hyvin\nvilkas.\n\n[13] Englannissa ovat omistus- ja perimyssuhteet koko lailla erilaiset\nkuin muualla maailmassa -- jätteinä normannilaisajalta ja Vilhelm\nValloittajan \"Domesdaybookin\" määräyksistä. Peritty kiinteä omaisuus\nsiirtyy vanhimman sukuhaaran miespuolisille jälkeläisille; aatelisarvo\nja sitä seuraava maatila samoin vanhimmalle pojalle tai poikien\npuutteessa suvun seuraavaan vanhimpaan sivuhaaraan. Nuoremmat pojat\nsekä tyttäret pääsevät perimään ainoastaan isän itsensä hankkimaa (ei\nperittyä) varallisuutta.\n\n[14] \"_Honourable_\" ja \"_right honourable_\" ovat engl. arvonimiä, joita\njuhlallisemmassa kielessä käytetään paroonien ja sitä korkeampien\naatelismiehien poikain ja tyttärien nimen edellä. -- Tässä se osoittaa\nlesken olevan lordin tyttären, koska miesvainajansa baronetinarvo ei\nhäntä siihen oikeuttaisi.\n\n[15] Englannin suurilla tilanomistajilla on papinnimittämisoikeus\ntiluksiinsa kuuluvissa seurakunnissa; he myöskin suorittavat pääosan\npapin palkasta.\n\n[16] Englannin ylhäisön nuoret naiset saavat \"viimeisen voitelunsa\"\nseuraelämään astuessaan, kun heidät esitellään kuninkaallisessa hovissa\nhallitsijalleen.\n\n[17] Englannin kankeassa seuraelämässä on tällainen teko mukamas törkeä\nrikos hyviä tapoja vastaan. Esittelemisen tulee aina tapahtua jonkin\nyhteisen tuttavan toimesta. Muuten voivat toisilleen tuntemattomat\nhenkilöt tavata toisensa vaikka kuinka monissa seuroissa joutumatta\nkoskaan vaihtamaan sanaakaan keskenään.\n\n[18] _The Lakes_, runollisen kaunis järvialue luoteis-Englannissa,\nCumberlandin, Westmorelandin ja Lancashiren vuoristojen välillä.\n\n[19] Aikaisemmin Englannissa lainoppia ei paljonkaan opiskeltu\nyliopistossa, vaan seuraamalla käytännöllisesti lakimiesten toimia\nlakivirastoissa ja heidän yksityiskonttoreissaan Lontoon kuuluisassa\nTemplessä eli lakimiesten korttelissa.\n\n[20] Oxford, Englannin vanha kuuluisa yliopistokaupunki; Blenheim,\nMarlboroughin herttuain komea maahovi; Warwick ja Kenilworth,\nkauniita historiallisia linnanraunioita; Birmingham, suuri\nmetalliteollisuuskaupunki.\n\n[21] Englannissa maa kuuluu enimmästä päästä suurille tilanomistajille,\njotka kartanoidensa ympärille aitaavat huvi- ja metsästyspuistoiksi\nlaajat alat hyvin hoidettua metsämaata. Varsinainen maanviljelijäsääty\non enimmäkseen tilanomistajain vuokramiehinä.\n\n[22] Kun Englannin avioliittolakeja oli kiristetty entistä ankarammiksi\n17-sataluvun puolivälissä, tuli siellä tavaksi, että naimahaluiset,\njoilta puuttui vanhempain tai holhoojain lupa, karkasivat rajan yli\nSkotlantiin, missä naimatemput olivat yksinkertaisemmat --\nrauhantuomari voi parin paikalle haalitun todistajan läsnäollessa\njulistaa avioliittoehdokkaat yhteenliitetyiksi. Tällainen avioliitto\noli pätevä myöskin Englannissa. Varsinkin tuli tuollaisena\n\"avioliittotoimistona\" kuuluisaksi Gretna Greenin pikku kauppala aivan\nrajan takana, missä kuuluisa \"Gretna Greenin seppä\" (oikeastaan\ntupakkikauppias) vuosittain \"takoi yhteen\" parisataa tällaista\npiileskelevää paria. Tätä menoa kesti kokonaisen vuosisadan, kunnes\nerikoisella parlamentinpäätöksellä siitä viimein tehtiin loppu 1856.\n\n[23] Englannin armeijassa olivat upseeripaikat aikaisemmin\nkauppatavaraa, sillä upseerinvaltakirjasta oli maksettava arvon mukaan\nvaihtelevia summia.\n\n[24] Vaikka Englannissa \"Gretna Greenin retket\" lopulta kiellettiinkin,\noli siellä naimisiinmeno edelleenkin helpompi kuin missään muualla. Kun\ntahdottiin pitää kiirettä ja välttää kuulutusten ottoa, tarvitsi\nainoastaan mennä Lontoon \"Doctor's Commons\" nimiseen lakivirastoon ja\nlunastaa pienestä maksusta Lontoon piispan valmiiksi allekirjoittama\nnaimalupakirja. Onkin sanottu, että jokainen \"housuja kantava\nenglantilainen\" pääsi tätä tietä naimisiin. Selvää on, että tätä keinoa\non paljon väärinkäytetty: kaksinnaimisia, alaikäisten avioliittoja ja\nmuita luvattomia vihkimyksiä on \"piispan lupakirjan\" nojalla\ntoimitettu.\n\n\n\n"]