[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCCW3Dx-S7GKLbDtW3EbIOEC6xqAUT4g6nauVwpI57MY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},713,"Kertomuksia","Heman, Gustaf Adolf (nimim. Kah)",1855,1917,"713-heman-gustaf-adolf-kertomuksia","713__Heman_Gustaf_Adolf__Kertomuksia","Mitäs teet, niin eestäs löydät","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1888,null,11669,69003,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Novellikokoelma sisältää kansankuvauksia ja tarinoita suomalaisesta maaseutuelämästä. Ensimmäinen kertomus sijoittuu joulunviettoon Laurilan talossa, jossa seurataan talonväen ja palvelijoiden elämää sekä kuullaan jännittäviä uutisia ja kansantaruja.","Nimim. \"Kah'in\" 'Kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 713.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA\n\nMitäs teet, niin eestäs löydät\n\n\nKirj.\n\n\"Kah\" [Kustaa Adolf Heman]\n\n\n\nAdolf Allardt, Pori, 1888.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nLaurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla\nja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa;\npitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö\nleipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen\nkynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli\nkorkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista\noluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä,\njoulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina\noli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran\npuusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi\nleivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta\nsuvella ruistoukoa tehtäissä.\n\nSiinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa.\nNaispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja\nsupisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli\npitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista\nkuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli\ntarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin\nheitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin\nsanan parikin kuiskatuksi.\n\nKävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä\njouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti\npostillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.\n\nMutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki\npirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten\nkanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski\nsinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät\ntoiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.\n\nPian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös,\nkun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä\ntuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna\nhilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän\naikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin\nhullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan\nharmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin\nramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai\nhuokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle\njoulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.\n\nJa nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan;\nreistasivat ensin \"Koko maailmaa\", sitten \"Kuin kirkkaast' kointähti\nkoittaa.\" Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili\nSanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.\n\nSiinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä\näänellään: \"Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.\" Eikä se Kaisukaan ollut\nhuonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: \"Tuoll' on mun kultani\nain' yhä tuolla.\"\n\nHeitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli\nloppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla\npuhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä\nse alkaneekaaan se: \"Suomi armas synnyinmaamme\", kun ei vaan alkaisi\nAasta.\n\nS:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna;\nmutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan.\nOpettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului\nsemmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan\n\"aaaa\", ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan\nlaulamaan \"aaaa.\" Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna\nlauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua,\nkuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. \"En voi\nsua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet\nikuisessa muistossa.\" Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree;\nKaisu melkein itki.\n\nOlipa sekin vallan tavattoman kaunista, se semmoinen laulu:\n\"Sydämestäni rakastan sua elinaikani.\" -- \"Se laulu sopii just\nminulle\", sanoi Maiju.\n\nJa sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä\nniihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut\nkatselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei\nollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat\nmetsäkulman rikkaampia -- ne samat, joiden sanottiin puukattuisella\nviinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen\ntupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen\nkiharatukka Martti -- toivoi kai kotivävyksi Inkilään.\n\nNo siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja\nmillä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n\nvuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee\nnaimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen,\njota hän lempii. \"Lempii, mitä se on\", kysyivät toiset. \"Onko se sitä\nkun tekee mieli jotakuta?\"\n\n\"Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole\", tuumi Sanna, \"lempiminen on sitä kun\nasuu lempi sydämessä.\" Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna\nnaistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden\npunaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut\nmahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta\nvalkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko\ntuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat\nlehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin\nkaksi rakkauden laulua: \"Kukkuu, kukkuu\" ja \"Tuoll' on mun kultani.\" --\n\nMutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen,\nvaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat\ntoisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun\ntoiset lupasivat, ett'eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä;\nvieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä\nkoulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne\nalkoivat sanoilla: \"ikuisesti lempi Sanna.\" Ei niissä sitten juuri\nmuuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin\nkansanlaulusta. _Arvi_ niiden alla oli, ja hän se vakuutti\nlempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen\nja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.\n\n\"Semmoista se lempi on\", sanoi Saima voitonriemulla, \"ymmärrättekö nyt\nlikat?\"\n\n\"Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää.\"\n\n\"Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa.\"\n\n\"On se nyt niinkin\", myönsi Sanna, \"mutta lempi on taivaasta, se tekee\nonnelliseksi, se on semmoista, että -- -- -- lempi on sitä, kun toinen\nlempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: 'Rikas tyttö ruusulaaksossa'\ntaikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on\nenempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa.\"\n\n\"Kyllähän sen ilmankin ymmärtää\", vakuutti Maiju.\n\n\"Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida\", kysäsi Kaisu.\n\n\"Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan\nnaimiseen kuulu eikä naiminen lempeen.\"\n\nAjattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. \"Niin, aikooko se Arvi sen\ntehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?\"\n\nKun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki\npitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja\nluki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta\nmitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että\nSannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan\nmaahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla,\nkuuli \"Könniläisen\" seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki\nläsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan,\nsäännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin\nkummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat\nniin raskaat --- -- ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi\namenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on,\nja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?\n\n\n\n\nII.\n\n\nJoulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä.\nNyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren\nkansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena\nistua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä\ntodellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä,\njoina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin\npäiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä -- Laurilan Jokkumi renki\nolisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän,\nkahdeksan joka viikko.\n\nEi ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat.\nJokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren\nja tuli sieltä joksikin \"saaneena\" kotia. Juonas oli samalla\nseurauksella vienyt \"raatarille\" puukuorman, isäntä itse oli\nKuppari-Maijalle \"siirtänyt halkosylyksen.\" Tuommoisia pikkutöitä\npikkupyhinä tavallisesti tehtiin.\n\nMutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle\ntalkoosen -- kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi,\nja muutenkin oli seppä usein sieltä \"asiaa saanut\", sillä Laurila oli\nhyvin \"ihmiskerno ja halkinainen mies.\"\n\n\"Pitäisiköhän taas sinnekin mennä\", tuumaili emäntä, katsoen miestänsä\nkysyvästi silmiin.\n\n\"Hm\", oli lyhyt vastaus.\n\n\"Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran\novat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme\npikipäinsä.\"\n\n\"Menishän sinne tuokioksi\", puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, \"jos ei\nsiellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi.\"\n\n\"Hm\", vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas\nmiehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla\nmuinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.\n\nSepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi\n\"iloo pitkin ihoo.\"\n\n\"Jos ma vien tuon likan kanssani\", sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.\n\n\"Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät\", vastasi Aatami ja heitti sänkyyn\npitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja,\nnukkui ja rupesi kuorsaamaan.\n\nMutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten\nseuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta\noli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli\nollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä\npikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän\npolkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä\nenää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä\nauki piti.\n\n\"Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli\", lausui\nkateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen\nyllensä, pannut \"raakun\" kaulaansa ja \"mansetit\" käteensä sekä sitonut\ntuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja\npitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja\nedessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina.\nOnneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä\n\"plakkaripeilissä\" Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja\n\"istuiko rossi oikoisessa.\"\n\nSoma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä,\nhiukan miettivänä -- -- taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.\n\nMutta nuo koristeet ja muut prameudet -- ne oli Sanna koulunaikaiselta\ntuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin\nollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain\nvienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari\nkynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä\nmieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan,\nhyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee,\ntuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja\ntarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin\ntottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa\nvailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan \"salatun\nsydämenihmisen\" kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä;\nmutta -- -- niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima\nja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun\n-- -- -- enkä minäkään -- -- -- Omatunto parka, vaikene! Sinulla on\npuhelias vastustaja!\n\nNyt lähdettiin sepälle. Ei sille semmoiselle matkalle hevosta tarvittu,\npian sen kävelikin. Lumi nirskui kävelijäin jalkain alla, pohjoinen\npuhalsi kylmää viimaansa, kiinteämmin kietoi äiti huivin päähänsä. --\nTähti tuikki kirkkaasti etelän taivaalta, tuo kaunis sinertävä;\nkatsoipa Sannaa aivan silmästä silmään, ehkä koetteli kestikö impi\nhänen silmäystään. Kaiketi kesti, koska yhä katseli sinne ylöspäin ja\nsanoi:\n\n    Sä tähtönen kirkas\n    Oi sano mi voi,\n    Tuoll' olla sun virkas,\n    Miks' Luoja sun loi?\n\nNiin se Sanna sanoi, mutta sanat vaan peittivät ajatuksia. Ajatus oli\ntämä: mitähän se lempi onkaan?\n\nMutta jo haihtui ajatus. Tuolla jo vilkkui tuli sepän akkunasta ja\nviulun vinkeä ääni kuului tulijain korviin. Se oli purpurin härsyä:\n\n    Kinnari-Kalle se piukia poika,\n    Halituli tittun taalaa.\n\nEi äiti siitä millänsäkään ollut, sitä nuottia hän oli ennen muinoin\nkyllältä kuullut. Kellä on lehmät ruokittavina, vasikat juotettavina,\nporsaat lihotettavina, kanat munitettavina ja suuri perhe hoidettavana,\nneljä lasta vaalittavina, äijä passattavana, ei se enää ole kolmenaan,\nvaikka purpurin härsyäkin kuulee; -- mutta ennen! Armas, kun silloin\nkommo soi, niin joka jäsen värähti, jalat nousivat maasta aivan\nitsestään, ja lentämällä silloin tyttö vilisti tanssipaikkaan; nyt se\non yhtä kuin kuulisi kukon laulavan -- -- --\n\nMutta omituisia väreitä tunsi Sanna koko ruumiissansa. Ne alkoivat\nseljästä, kulkivat käsivarsia myöten aina sormenpäihin asti,\naaltoilivat pitkin jalkoja hamaan varpaiden neniin -- --\n\nJo polki pieni jalka tahdissa maata, varpaatkin aivan kuin alkoivat\nvikureerata toistensa kanssa; Sannan sisäpuolinen olento tanssi, tanssi\npurpuria, ja viulu puhui hänelle niin kummallisia asioita -- kas nyt se\nniin kevyesti kuvasi hetken huoletonta elämää, mi hyppelee kuin\nkevätpuro iloisesti nurmien ja niittujen kukkia suudellen, -- nyt se\nvalittaa, mutta sen valitus on niin autuaan suloista; kas taas:\npelmanni-Kusti römpähyttää paasia -- ja nyt kuuluu aivan kuin\nhuolettomin iva, joka sanoo \"soranoo\" koko tiiman elämän iloille ja\nsuruille -- -- taas se kuuluu niin vienolta, niin houkuttelevalta, kuin\ntahtoisi se viedä ihmisen kauas, kovin kauas tuonne Saimaan rannalle,\ntahi Vienan rannall' koivun alle -- -- --\n\nMutta jo päästiin sepän pihaan. Siinä kävelee miehiä, mikä heittää\nheiniä hevoselleen, mikä lointa korjaa, mikä muuten seisoskelee. --\n\nPirtistä kuuluu jalkain poljenta, ja purpurin töminä saa permantopalkit\nnotkumaan -- --\n\nPorstuaan tulvaa avatusta pirtinovesta lämmin löyhkä Laurilan vaimoväen\npäiden kohdalta, kynnyksen tienoitse tunkee ulkoa heidän kanssaan\npakkanen harmaana höyrypatsaana.\n\nMutta ei anna sepän Anni heidän vielä pirttiin mennä; ensin vie hän\nLaurilan emännän tyttärinensä porstuanperä-kamariin kahveeta ja viiniä\nsaamaan; \"vasta sitten saavat he pirttiin mennä katsomaan nuorten iloa.\nNe niin kiusasivat jo pyhäin päivästä asti seppää, että vaan piti\nkeskispyhänä huone heille annettaman; sanoivat, että kyllä he itse\npelmannin kustantavat. Seppä oli aatellut, että miksikäs se huone siitä\ntulee, ja sopihan vähän iloksi panna, kun hänkin on Juhannes, ja\nkeskispyhänä on Juhanneksen päivä.\" --\n\nSaali hartioilla astui Laurilan emäntä tyttärensä kanssa pirttiin;\nsiellä juuri oli lopetettu purpuri, pelimanni huokasi ja tanssiväki\nhuokasi pyhkiellen hikeä otsistansa, sillä \"hiki siinä tuli kuin\nhyvässäkin työssä.\" Naisia istui peräpenkillä, miehiä pitkällä penkillä\nsivuseinällä; varakas seppä oli pannut oluthaarikan kulkemaan miehestä\nmieheen, toisen naisten riviä kiertämään. Päreistä oli tehty muutamia\nkynttiläpihtiä, jotka olivat ylhäälle seiniin kiinnitetyt; kaksi\nkynttilää oli pöydällä, kolmas muurin päällä; ja tavan takaa niisteli\nkynttilöitään seppä, kävellen pitkin seinuksia.\n\nMutta tuolla pöydän päässä pelmannin vieressä istuu -- -- -- kuka?\nSanna katsoo, katsoo, kun hän siinä äitinsä kanssa istuu peräpenkillä\nja koettelee \"istuuko rossi oikoisessa\" -- -- katsoo vieläkin, ken on\nse mies sotilaan puvussa, haivenia ylihuulessa, se, joka puhuu\npelmannin kanssa niin tuttavasti -- -- -- nyökkää sille, ja se hänelle.\n\nSamassa vetää pelmanni pari kertaa karheesti jousellansa, sitte\nkimeämmin, ja sitte alkaa tulla sävel säveleen kintuilla -- -- vilkas\nvalssi -- -- --\n\nSotilaspukuinen nousee istuimeltansa, astuu sorjana ja suorana ihan\nperäpenkkiä kohden sanaa sanomatta, astuu ihan Sannan eteen, nostaa\nkätensä ohaukselle ja kumartaa Sannalle, kumartaa niin sievästi\nkantapäät yhdessä ja karvalakki kallellansa. Olis toisille tytöille\nsellaisen tempun tehnyt, taikka vaikkapa itse Laurilan emännällekin,\nniin eivätpä totta vieköön olisi tienneet, mitä se merkitsi. Mutta\nkyllä Sanna sen tiesi. Kirkonkylässä oli hän nähnyt herrain tekevän\njuuri samalla tavoin, kun siellä oli \"paalit\", joissa koottiin rahaa\nurpukassaan; se semmoinen kumarrus oli niin paljo kuin: \"tules tanssaan\nkanssani!\" Mutta eivät ne sepän talkoomiehet semmoisista tempuista\nmitään tienneet, ne vaan sylkäsivät kouriinsa niinkuin muuhunkin työhön\nruvetessa, laskivat kätensä tytön vyötäisille ja sanoivat pää kenossa:\n\"tus tanssaan!\"\n\nKevyesti nousi nyt Sanna penkiltä istumasta, hymähti, laski kätensä\ntoisen olkapäälle ja sanoi alkuaskeleita ottaissansa: \"kas, Arvi; enpä\nluullut sinua täällä näkeväni.\"\n\nJa sitte sitä mentiin ympäri. Hyvän aikaa tarkasteli koko väki tuota\nsomaa paria; poika oli niin sorja, hän kun siinä päätänsä hiukan\ntaaksepäin kallistaen, piti oikeata kättänsä Sannan vyötäisillä,\nvasemmalla taas hänen kädestänsä piti kiinni. Sanna siinä nojasi hiukan\npäätänsä pojan rintaa vasten, vasemman kätensä antoi hänen\nkäsivarrellaan levätä. Olipa se huimaa menoa. Vähitellen lähti\nliikkeelle useampia paria; toisia jo lakkasikin, mutta Sanna vaan\nkumppaninsa kanssa yhä pyöri, hyppi keveästi kuin lintu oksallaan;\ntuskin jalat näyttivät maahan sattuvan. Ensin ajatteli Sanna, että oli\niloista, kun nyt tapasi vanhan koulutoverin, tapasi Arvin, jolta niin\nmonta kirjettä oli saanut, mutta sitten ei enää aatellut mitään, tuntui\nvaan siltä kuin olisi ollut sisällinen pakko; viulun ääni tunki\nkorvaan, sieluun, sydämeen, se vaati ja pakotti. Rinta huokui, silmä\nsäihkyi, poskea poltti, mutta yhä nopeammin pyörähteli pari lakealla\nlattialla, kunnes yht'äkkiä kuului Kustaan viulusta karhea, järeä ääni\nja soitto taukosi. Silloin jäi Sanna kumppaninensa keskelle lattiaa\nseisomaan. Sanna hiivi ujona äitinsä viereen, ja Arvi meni taaskin\npelmannin viereen istumaan. \"Hassu tyttö\", torui äiti, \"olisit itsesi\nkuoliaaksi tanssannut, ellen olisi soittoa lakkauttanut.\"\n\nJa sitte alkoi uusi purpuri. Se on yhteisen kansan keskustelutanssi,\nvaikk'ei siinä yleensä paljoa keskustella, mutta saa siinä ainakin\nkeskustella, jos tahtoo.\n\nJa mitä siinä purpurissa Arvi ja Sanna keskustelivat? Kysytkös sitä?\nKaiken iltaa oli Arvi niin paljon kuin suinkin Sannan parissa, seurasi\nsilmillänsä häntä silloinkin, kun ei hänen likellään ollut.\n\n\"He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua\", nuhahti Laurilan emäntä\nsepän Annille.\n\n\"Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika\", vastasi Anni.\n\n\"Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin\nherra?\"\n\n\"Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena\nsotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on\npää kuin partaveitsi; -- mutta mitääs vasten se tuota lasta niin\nkovasti on tanssittanut?\"\n\n\"Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista\n-- Huh, täällä on lämmin -- tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi\nvanhakin lienee?\"\n\n\"Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta.\"\n\nTaas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät taaskin. Aika\ntanssimestari se Arvi, kas noin vaan, väliin toisapäin, väliin taas\ntoisapäin!\n\nTyttö, tyttö! Älä petä itseäsi! Elämä on sotaa ja taistelua; ei se ole\npaljasta polkkaa, ei! Tyttö, tyttö! Jo huomaa sinun moni muukin.\nNaapurin Kalle tuolta tulee lattian poikki Sannan luokse ja kumartaa,\nmutta kumartaa niin kömpelösti, että Sannaa naurattaa. Kalle huomasi\nkai itsekin, ett'ei temppu onnistunut; sentähden hän jo kumarruksen\npuolitiessä peräytyy entiseen jäykkään asemaansa, tarttuu leveällä\nkourallaan Sannan käteen ja sanoo: \"eiks pikku Sanna tulisi minunkin\nkanssani vähän polkkaa polkemaan?\"\n\nMenihän se Sanna. Tiesi kenen kanssa tanssi, ei ollut menossa entistä\nsulavuutta, lakkasi pian, sanoen jo väsyvänsä.\n\nHiljainen ja jörömäinen se Kalle oli kovin, pitkä ja kankea kuin\nseiväs; siniset silmät tosin näyttivät rehellisiltä ja uskollisilta,\nmutta suu oli miesparalla (Sannan mielestä) auttamattoman leveä, nenä\nliian köyryinen -- -- -- ja nuo saappaat sitten! ne olivat hirveän\npitkät ja suuret! Ja kädet niin suuret, että olisi saanut kahmaloihinsa\nlymytetyksi Sannan koko pään, niin ett'ei nenän huippuakaan olisi\nnäkynyt!\n\nNiin se 18 vuotias naapurin Kalle oli Arvin rinnalla kuin on yö päivän\nrinnalla -- -- --\n\nHassua se oli, varsin hassua; että äiti edes leikillänsä oli viitsinyt\nSannalle puhua molempain Laurilain yhdistämisestä kun Kalle ja Sanna\nyhteen menisivät. -- Olikohan vaan sillä isälläkin sellaisia tuumia?\nAinakin ne toisen talon isännän kanssa olivat ylimmäisiä ystäviä,\nistuskelivat usein ja puhuivat. Mutta älä luule lukkari, että pappi\nvirren alkaa! Ei ikänä! Mitä se lempi oikeastaan lieneekin, tuommoisen\nkollon kanssa ei lemmestä puhettakaan!\n\nJa kuitenkin se Kalle katseli aina sieltä sivupenkiltä niin\nkummallisesti suurilla sinisillä silmillään peräpenkkiä kohden, katseli\nvarmaan Sannaa. Kun ei edes olisi ollut huomaavinansa; mutta kun\ntollikko seurasi silmillään ihan Sannaa ja Arvia, pitkin lattiaa, kun\nne tanssivat! Olisi sille Sanna mielellään hyväkin ollut, mutta mitäs\nsen teki? Tuossa oli Arvi, muhkea, solakka ja entinen koulukumppani.\n\nHikilöylyä karttui pirttiin, sakeana verhosi tupakansavu joulupäreitä,\nja haukottelemaan rupesi jo Kekkalan muori, joka muurin takana istui ja\ntanssia katseli. \"Haukka tarttuu suusta suuhun, orava hyppii puusta\npuuhun\", sanoo sananlasku; ja niin se haukka nytkin tarttui. Emännät jo\nrupesivat väsymään, Laurilan emäntäkin. Paha sieltä kuitenkin vielä oli\npois mennä, kun nuorten jalat vielä virkein voimin permantoa\ntömisyttivät. Mutta jos menisi yksin, jättäisi Sannan vielä vähäksi\naikaa tanssimaan, koska lapsi tekee sitä niin sanomattoman kauniisti ja\nniin halusta. Osasi se Sanna kyllä ne pari kivenheittoa yksinkin kotia\ntulla, osasi hyvin ja uskalsikin.\n\nJa niin Laurilan emäntä sepältä ja Annilta jäähyväiset otti, varoitti\nSannaa, ettei kovin kaukaa viipyisi, ja meni kotia.\n\nSiellä isäntä jo makasi ja väki; pieni läkkilamppu tuikutti muurin\notsalla, että emäntä näki pirttiin tulla ja riisua. Raskaasti jyrisi\nruotu-Kiian hengenveto muurinvierusängyssä, renkien sänky oli tyhjä,\nsamoin piikain, sillä omistajat olivat sepällä hekin, -- vaikka he\nsiellä olivat seisoneet aahen takana, väkitungossa, ja tanssiessa vaan\nkeskellä lattiaa olleet. -- Mutta peräsängyssä oli vielä valveilla\nisäntä, piippu paloi ja silloin tällöin kuului syvähenkinen huokaus.\n\nRiisuttuaan siitä, laskihe emäntä isäntänsä viereen makaamaan; mutta\nkun kuuli hänen huokaavan, niin luuli kipeäksi ja kysyi: \"mikä sinua,\nAatami, vaivaa?\"\n\nEi Laurila tuokioon mitään vastannut, huokasi vaara. Sanoi sitten\nvihdoin viimein: \"Eikö tyttö jo tarpeeksi saanut olla turhuuden\nmarkkinoilla, miks'et häntä jo kotia muassasi tuonut?\"\n\n\"Olet sinä oikein hassu, eikö nuori ollenkaan iloita saisi; iloitsimme\nmekin, kirmasimme hyvinkin, kun nuoria olimme, mutta ei lehmä muista\nvasikkana olleensa.\"\n\n\"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin -- me\nuhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?\"\n\n\"Niin, niin ilolle ja riemulle.\"\n\n\"Taikka pahalle...\"\n\n\"Aina sinä semmoinen olet. Ole nyt kerrankin ihmisten lailla. Mitäs\nluulet sen pyhyytesi sinua auttavan. Meinaa ne muutkin ihmiset\nkuoltuansa hyvään paikkaan päästä, mutta\" --\n\n\"Kuule, Eeva, järkevä sana ennen kuin nukut: siunaa itsesi ja pane\nmieleesi, että mitäs teet, niin edestäs löydät.\"\n\nYnseänä käänsi Eeva Aatamille selkänsä, ja seljin se yö nukuttiin, jos\nvaan Aatami nukkuikaan, sillä tuon tuostakin hän nousi vuoteelta, otti\nvalkean, vilkasi akkunasta välin ulos, huokaili ja höpisi itsekseen.\n\nParina viime vuotena se Aatami niin oli muuttunut. Nuori pappi oli\ntullut seurakuntaan ja saanut tunnot hereille, ja Eevan mielestä tuntui\njo Aatamissakin olevan koko joukko isouskolaisen vikaa. Ehkä olikin. Se\nvaan on varmaa, että harvapuheiseksi ja miettiväiseksi peräti oli hän\ntullut, lueskeli usein ja katsoi joskus Eevaa ja Sannaa niin terävästi,\nettä oikein täytyi luoda katseensa ales. -- -- --\n\nMutta sepän pirtissä tanssi Sanna yhä, nojasi yhä useammin ja syvemmin\nkeltatukkaista päätänsä Arvin rintaa vastaan; yhä pirteämpänä lennätti\nArvi sinihameista kumppaniansa. Mutta tyynen metsälammin tavalla oli\nnaapurin Kallen sininen silmä totinen, kun se melkein räpähtämättä\nseurasi tanssin kaarteita ja pyörteitä.\n\nMutta pelmannikin rupesi jo väsymään; lanttuu sitä mies vahvakin kuin\nkaiken iltaa soittaa ja soiton välillä aina pitää \"paussia\", se on\nottaa kylmän ryypyn tahi lämpimän käppyrän (se on: kahviplörön). Ja kun\npelmanni lanttui, niin taukosi tanssi, ja kukin rupesi lähtöä tekemään.\n\nLähti siitä Sanna, ei aivan ensimäiseksi, vaan ei varsin\nviimeiseksikään, ja häntä lähti saattamaan Arvi. Pakkanen oli\nhelpottanut ja suojan tuuli kohisi männistössä, jonka ohea kulkivat.\n\n\"Näin sivistyneet tekevät\", sanoi Arvi, ja otti Sannan käden\nkainaloonsa. Ja Sanna tiesi myös, kuinka sivistyneet tekevät: hän\nnojasi väsyneenä, hervotonna aivan, Arvin olkapäähän.\n\nEi kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin\nlausui Arvi tunteellisesti: \"Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava\nvirran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa\nkuolla vois!\"\n\n\"Niinkös luulet?\"\n\n\"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:\n\n    \"Mitäs ois nuoruus rakkaudetta?\n    Niin ois kuin kevät kukkaisetta!\"\n\nVielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi\nvienosti, jotta tuskin toinen kuuli: \"en voi sua unhottaa poijes,\nvaikk'en ikänään sua sais.\"\n\nSiellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli\nvaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään\nymmärtänyt.\n\nArvi siinä vielä käydessä selitti, että \"suudelmassa kaksi sielua yhtyy\nlemmen sopusointuun.\" Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä\nkokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta\nolivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. --\n\nVihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen\nhyväntahtoisesti katseli nyt \"tolpparin aurinko\" tanssista palaajia.\nSiinä nyt \"kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen,\ntehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä\nkinnas\" -- -- --\n\nJa se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin.\nMutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: \"mitähän se lempi\noikeastaan on?\" tahi \"niinköhän se Arvi aikoo naida minun?\"\n\nEi siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista\nolla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein\nlikisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin\nvoimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka\nturvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. --\n\nArvi kumartui. \"Armaani, yksi ainoa vaan suudel -- -- --\"\n\n\"Piisaisi vähempikin lirputteleminen\", kuului aivan takaa tunteesta\nvärisevä ääni. Se oli naapurin Kalle, kyllä Arvi hänen oitis tunsi, kun\ntaaksensa katsoi. Varmaan oli se kollo astuskellut kauan aikaa heidän\nperässänsä. Ja siinä se nyt seisoi muutaman sylen päässä, totisena,\nlammasnahka-lakki päässä ja harmaat sarkavaatteet yllä; seisoi ja\nkatsoa toljotteli heitä. Semmoisia ne ovat ne tyhmät; eivät he\nymmärrä --\n\nKiukustuneena hellitti Arvi kätensä Sannan kädestä, kääntyi kiivaasti\nympäri, marssi ryhdikkäästi Kallea kohden, ja yks', kaks', lyödä\nläjäytti nyrkillään toista vasten suuta. Veri purskahti Kallen\nsieramista, samassa kuin Arvi ärjäsi: \"Tuommoista polskaa minä annan\nkollolle, joka ihmisiä vahtaa ja vakoilee pitkin teitä!\"\n\nKalle katsoi suurilla siniharmailla silmillänsä vastustajaansa, otti\ntaskustansa siniraitaisen nenäliinansa, pyhki sillä veren pois\nkasvoistansa ja virkkoi: \"Liian likelle sinä viettelijä tuppaatkin.\"\nSitte ojensi molemmat pitkät kätensä, otti Arvin rintoihin kiini,\ntukevasti ja miehenkourilla ottikin. Yritteli Arvi vastustaakin, mutta\nmitäs niin pitkäkätiselle miehelle mitään voi, kun ei ulottunut muuta\nkuin sormen pääkköset sen, Kallen, päällysnutun nappeihin. Ja päälle\npäätteeksi oli se \"kollo\" niin riivatun voimallinen että nosti Arvin\nylös niinkuin minkä vauvan hyvänsä, nosti korkealle, heilutti ilmassa\nsinne tänne, ja viskasi miehen pää edellä aitoviereen syvään\nlumikinokseen. Arvi kirkui ja kiroili, mutta Kalle tuumaili lähteä\nkotia päin -- Sannan seurassa. Mutta heti kun miehet rinnuksista yhteen\nmenivät, oli Sanna lähtenyt juoksujalassa kipasemaan kotia. --\n\nPieni lamppu paloi vielä, makaajat kuorsasivat vahvasti, kun Sanna\nhiipi pirttiin ja meni vuoteellensa, joka oli siinä sivuseinällä,\nkulmittain vanhempain vuoteen kanssa. --\n\nSanna sammutti lampun ja koetti nukkua. Siunasi -- tahi koetti siunata,\nmutta kesken siunausta muistui aina mieleen sorea, pulskea Arvi ja\npitkä, hoikka naapurin Kalle. Kuinkas niiden siellä viimein kävi? Jospa\nhiipisi hiljaa akkunaan katsomaan; ja hän hiipikin varpaillaan ja alkoi\nkatsella akkunasta ulos talviseen yöhön. Jo näkyy mustaa lunta vasten\nsiinä aitan kohdalla -- se on hoikka Kalle, joka siinä astua\nköntystelee levollisesti polkua pitkin.\n\nMutta vähän ajan perästä tulee samaa polkua Arvikin, astui nopeasti,\nettä harmaa sinelli löyhyy -- menneekö kostamaan Kallelle? Eipä\nmenekään. Tuosta kääntyy aitan editse menemään Mattilan tanhuan suuhun\npäin, menee kai sieltä sitten äitinsä tykö, sinne, missä se siellä\nMattilan maalla asuneekaan.\n\n\"Pian siitä Arvista mies on tullut; pari vuotta ollut upsierikoulussa\nja nyt jo on niin ylentynyt\", -- arvelee Sanna akkunasta\nkatsellessansa; ja kummallisesti hänen sydämensä livahti, kun potra\nsotilas katosi varjoon huoneiden taakse. \"Tällaistakohan se lempi\noikeastaan on?\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä\npois\", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa\nkynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.\n\n\"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää\", vastasi siihen isäntä,\npuhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.\n\nMutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin\nvälityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia\nseinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili\nja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni\nposliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia\nsekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta\nnäyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.\n\nPesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän\naika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän\nviimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän\nnurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää\nniin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana\nkiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli -- -- --\n\nJo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa\nsiitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät\nviikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka -- se näytti niin\nsolakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys;\nkäsi ohimoille ja notkea kumarrus -- ja ensin suudelma kädelle ja\nsitten oikea \"herraslaakanen muisku.\" -- Jahaa.\n\n\"Enkelini!\"\n\n\"Armas Arvi.\"\n\n\"Lemmitty Susannani!\"\n\n\"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!\"\n\n\"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja -- -- kukkasia tarjoten,\nlemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon.\"\n\n\"Kukkasia talvella?\"\n\n\"Kun sinun luokses riennän, niin kukkasia kasvaa raitio.\"\n\n\"Armaani!\"\n\nSyleilys. Autuas (?) syleilys.\n\nArvilla oli hevonen ulkona, se siellä päristeli pakkasessa. Nyt piti\nmentää Kolkkilaan, jossa oli pidettävä seuranäytelmä. Eikä sieltä Sanna\neikä Arvi saanut poissa olla, sillä heillä oli kummallakin oma tärkeä\nnäytelmä-osansa. Huomenna se vasta oli pidettävä, mutta sinne tuli\nmennä jo iltaa ennen, että oli aikaa \"repiteerata\", kuten Arvi sanoi.\n\nNuorten pakinoidessa tuli kamariin jo emäntäkin -- tuli tervehtimään\nArvia, joka jo oli ylentynyt taaskin \"pari kraaria.\"\n\n\"Äiti\", sanoi Sanna, \"Arvi on tullut minua noutamaan, meidän tarvitsisi\nolla viimeistään kello 9 tän'iltana Kolkkilassa; siellä repiteerataan.\"\n\n\"Niin lapseni, kyllä se niin on; mutta niin -- repiteerataan -- mitä se\ntaas onkaan?\"\n\n\"Koetetaan kuinka se 'Kalatyttö' käy, että sitten huomen-illalla\nosataan se oikein yleisölle esittää\", selitti Arvi.\n\n\"Kyllä se sitten tarpeen on, mutta isä ei ole sanonut, mitä hän pitää\nkoko tuumasta.\"\n\n\"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen\nhenkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa -- niin kuinka nyt isä\nsaataisiin myöntymään?\"\n\n\"Jahka ma menen koettamaan parastani\", puhui hellä äiti ja meni ulos.\n\n\"Milloin koittaa se ihana aika\", laususkeli Arvi, \"jolloin sinun\nlapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät\nkauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa --\nja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu -- -- --\"\n\n\"Ei koskaan, toivoakseni\", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; \"mutta\nsen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää.\nMeinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen -- mutta minä en\nmilloinkaan anna lupaa semmoisiin.\"\n\nJa niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.\n\nSanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän\nahdasmielisyydestä.\n\nMutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja\nlähdöstä ruvettiin taas puhumaan.\n\nÄitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella\najamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina\najelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät\nnuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.\n\nKun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä,\nkiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: \"ja\nkumminkin sinä, akka, panit ne menemään!\"\n\n\"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei\nlehmä muistakaan vasikkana olleensa.\"\n\nLaurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin;\nei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa\nilmaiseva: oih.\n\n\"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat\", kysyi emäntä.\n\nVielä kerran kuului samallainen \"oih\": ja kun se oli loppunut, sanoi\nLaurila: \"mitäs teet, niin edestäs löydät.\"\n\nEi näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: \"aina\nsinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka\npoika on niin viini ja taatimies kuin suinkin.\"\n\n\"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!\"\n\nMutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan.\nSiellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia,\nkierreltiin arpalippuja, maalattiin \"kulissia\", naulattiin näyttämön\nlaipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen\nsivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti\npoistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä --\nasianomaisella luvalla hankittu \"puhvetti\" oli tietysti yksi vaikuttava\nsyy kanssa.\n\nVuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta.\nVäkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi,\n\"puhvetissa\" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi\nolevansa regissööri) soitti porokelloa, \"Pelmanni-Kusti\" veti\nviulustansa mitä vienoimpia säveleitä, \"kaupungin musikantti\" antoi\n\"klaneetinsa\" vaikeroida ja \"Kalliomäen kersantti\" jyristi mahdottoman\nsuurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.\n\n\"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania\", huusi\nArvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut\nHelsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.\n\nMutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja\nArvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen\nmetsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa.\nPian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä\npuhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten\nrakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti -- se\nsetämies sieltä Huhtoin kulmalta -- rämisevällä äänellään: \"voi minun\nlintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'.\" \"Älä sinä jorise\",\nkuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan\nyhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului\nniitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja\npuvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.\n\n\"Kas tuota nuppusuuta vaan! -- Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks\nkelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko\nehtoota ruikuttako!\" -- Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei\ntarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän\nsanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.\n\nJo lähestyi kappale loppuansa. Sivukulissien takana poltti \"regissööri\"\npellillä penkaalintulta, ja Anna ja Yrjö lauloivat:\n\n    \"Jo löysin kultani, jo löysin armaani.\n    Oma silmäsein, oma silmäsein!\"\n\nJa kauniilta näytti nuori pari ja vanha Lassi kalastaja punertavan\nliekin valossa; kauniilta näytti Sanna siinä \"kansallispuvussaan.\"\nHerttaisesti hymyili hän Arville, ja kummallisen tumma oli Arvin\nsilmäys, kun piti Sannan kädestä ja katsoi häntä silmiin -- -- katsoi\nja lauloi: \"oma silmäsein.\" --\n\nMutta mikä tuolla peräkulissin raosta näyttämölle tirkistää? Mies se\non, korkea hattu kuin nelikko päässä. Jo sen ruumiskin näkyy. Sillä on\nsuurikaulurinen vapriikinverkainen \"kaprokki\" yllä, suuri\npunasenkirjava vyö \"kaprokin\" päällä, ja vyössä riippuu nahkatupessa\npitkä vanhanaikainen sapeli. Ei näyttämöllä olevat häntä huomaa, sillä\nheidän tuli olla kääntyneinä yleisöön päin. Ei toisetkaan näyttelijät\nhäntä huomaa, sillä \"regissööri\" polttaa \"penkaalia\" ja toiset\ntarkastavat näyttämöllä olevia. Sanna lausuu: \"Ei koskaan ole minulla\nollut niin hupaista iltaa, kuin tämä on, ja minä toivotan jokaiselle\nSuomen neidolle samallaista iloa ja onnea -- ja jos se viipyykin,\nniin -- -- --\"\n\nMutta silloin astui kaprokkimies pitkillä säärillään pari kolme\naskelta, oli ihan Sannan sivulla, kuiskasi hänelle korvaan hätämältään,\nkävi hänen käteensä kiinni ja viedä sujahutti hänen näyttämöltä. --\n\nEi ennättänyt Arvi muuta kuin kerran häristää pyssyllään sitä; eikä\nSanna ennättänyt sanoa kuin: \"mitäs nyt, mitäs nyt, Kal -- -- --?\"\n\nMutta yleisö rupesi nauramaan, käräjäkirjuri taputti raivokkaasti\nkäsiään, siltavouti löi jalkojansa lattiaan, ja herra valismanni, joka\nniinikään oli kunnioittanut huvia läsnäolollansa, huusi tarmonsa takaa\nbravoota. Regissööri astui näyttämölle katsomaan, miksi programmista\npoikettiin, \"penkaali\" loimahti kerran ja sammui. Pari kynttilää vaan\nvalaisi näyttämöä. Mutta silloin hyökkäsi sieltä peräkulissien välistä\nnäyttämölle oikea mörkö. Sarvet sillä oli päässä, ja sarvessa tiuku;\nsilmiä, nenää tahi suuta ei näkynyt muuta kuin lävet vaan, ja oljista\nsillä oli housut, mutta takkina ihan karvoja vaan. Se tuli ja sieppasi\nArvin näyttämöltä niinkuin keilan radalta, ja vaikka se pyristeli ja\npotki niin että saapasten kiiltävät varrensuut välkkyivät ja lakki\nputosi päästä pyssyn viereen permannolle, ja metsästyslaukku remppui ja\nroikkui, niin se mörkö vaan otti hänen olallensa ja vei hurjaa vauhtia\nnäyttämöltä, vaikka mies huusi ja noitui minkä jaksoi.\n\n\"Da kaappo\", huusi nimismies.\n\n\"Fint\", huusi kersantti paasiviulun äärestä.\n\n\"Pravoo\", kertoi siltavouti esimiehensä äskeistä puhetta.\n\n\"Hali tuli tuli tei, joko piru sinun vei?\" lauloi Äyrään Taavetti.\n\n\"Skandaali\", kirkui regissööri vimmatusti.\n\nSuutari Beckman luuli maisterin jotakin muuta vaikeroivan, ja lausui\njoukkoon: \"Veikö se peijakas maisterin sandaalin? Saipa totta vieköön\nlurjus semmoisen sandaalin, ettei näin maalla parempia tehdä, ihan\nvaahteraisilla piikillä -- --\"\n\n\"Infernaalista\", raivoili maisteri.\n\n\"Täss' on 'lapis infernaalista'\", sanoo herra kanttori tuttavanmoisesti\nja kömpii näyttämölle maisterin luo, \"minulla on aina sitä muassani,\nonpa hyvä -- -- --\"\n\n\"Menkä hiiteen!\"\n\nJa niin se näytelmä loppui yleiseen sekamelskaan. Tulot olivat sentään\nhyvät, erittäin puhvetista, ja rahat oli aikomus käyttää -- urkukassan\nhyväksi.\n\nJoskus kai oli uruilla soitettava: \"Ah surutoin, koskas synnistä\nlakkaat?\"\n\nMutta seuraavana päivänä pitivät \"toimikunnan\" jäsenet kelpo\n\"rääpiäiset.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä\npirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää.\nMies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä.\nKun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin\nautellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen\nkärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa\nväkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu \"oli\ntotinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin\nJutilan naurisläjä.\" Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat\ntulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän\nporu pakkasessa.\n\nJermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia.\nPitäjän \"herrapojat ja mamsellit\" olivat ruvenneet italialaisilta\nleipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä\nKolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin\ntuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle\nlohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä\nKaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, -- sille piti\nvaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia\nja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen\nmulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen\nsilkosen sileen.\n\nTodella kauheita uutisia!\n\nJa tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin\nkäynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin\nherrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä\nluokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että\npäät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle \"tenkkapoo\", ja vielä\nsemmoinen \"tenkkapoo\", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä\ntoisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja\nsitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä\nja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin\nJermun puheiden mukaan.\n\nMutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena\noli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.\n\nEi Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan\npaikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän\nlueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä\nlainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia\nkirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin\nkauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se\näitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan\ntakana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: \"voi kun et tule\njo!\"\n\nIhmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä\nvaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä\noikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai\nse Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.\n\nJa kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: \"mistäs minä sen\ntiedän!\"\n\nTyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin\naranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä\nselvemmin.\n\nLaurila oli äreä, murahteli itsekseen: \"oih\" ja \"mitäs teet, niin\nedestäs löydät.\"\n\nEmäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä\nuseammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten,\nkörttiläisyydestä.\n\n\"Tarttuisit joskus edes työhönkin\", sanoi kerran tuossa joulun edellä\nLaurila Sannalle.\n\n\"Sydämeni on niin kipeä\", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.\n\n\"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani.\"\n\n\"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä\nkalmisto.\"\n\n\"Mitä troppia se on?\"\n\n\"Se on ikuista univettä.\"\n\n\"Kosk'emma viitsi -- -- --\"\n\n\"Minua vaivaa sielun sairaus.\"\n\n\"Taikka maarian mun mikä!\n\n\"Isä, minä olen niin onnellinen onneton.\"\n\n\"Mitä proskaa se on?\"\n\n\"Minun on paha olla.\"\n\n\"Mitäs teet, niin edestäs löydät.\"\n\nKäsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.\n\nNiin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin\nkanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi.\nTavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä,\nluki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. -- --\n\nJa niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä,\nLaurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili\nmiestänsä \"lapsensa onnen turmelemisesta.\" Naapurin Kalle kävi usein\nLaurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon\nottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein\nsunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli\nmiettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat\nmiehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa\nsamanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.\n\nYritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain\nivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli\nvastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän\nniskojansa ja sanoa tuirahuttanut: \"ei tällä päällä, jos ei toista\ntule!\"\n\nSilloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi\nkynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja\nsanoi ujomaisesti: \"on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa,\nse katajaan kapsahtaa.\"\n\n\"Ja mitäs teet, niin -- -- --\", lausui Laurila, mutta ei sanonutkaan\nloppuun asti sanottavaansa, sillä Sanna pyörähti kantapäällänsä ja meni\novesta ulos.\n\n\"Sanna on joutunut silmäin pyyntöön ja rakastaa elämän koreutta\", sanoi\nLaurila alakuloisesti.\n\n\"Niin näyttää, minä olen hänestä liian huono; joko minun täytynee\nlakata häntä aattelemasta, vaikka se raskaaltakin tuntuu. Voi sentään!\nKukas olisi luullut, että sen mieli niin muuttui, me kun lapsina niin\nyhdessä olimme ja juoksentelimme! On kuinka onkin, mutta en minä Sannaa\nmuistamasta lakkaa, en koskaan!\"\n\n\"Hm, niinhän sitä luulisi, mutta ajan pitkään voi unhottaa paljo.\"\n\nLaurila ei luullut olevan sieluja, jotka eivät voi milloinkaan\nunhottaa. On tautia, jotka eivät milloinkaan oikein parane, vaikka\nnäennäisesti ei kipua olekaan. Sellainen tauti on haavoitettu rakkaus\nsyvänpuoleisessa sielussa.\n\nPuuhakkaana tuli emäntä pirttiin ja tarjosi Kallelle kahvia.\n\nJoihan se sen, katsellen vakavasti kuinka ruskea neste läikkyi\ntassissa, jota hän piti sormiensa päässä.\n\nIlta jo rupesi hämärtämään, ja Kallelan vähän liikutteli itseään\nikäänkuin pois lähteäksensä. Mutta samassa kuului ratasten rotinaa\nulkoa, lyhykäinen, kimakka \"tpruu\", ja pari minuuttia sen jälkeen astui\npirttiin Arvi, kiiltävänä, hienosti puettuna kantapäästä kiireesen\nasti, otti somasti korkean hattunsa päästään, laski kiiltävän\nmatkalaukkunsa tuolille ja kävi tervehtämään isäntää ja emäntää,\nsanoen: \"terve, terve, terveisiä Ameriikasta.\" --\n\nPitkään sitä katsoivat kaikki pirtissä olijat; Kallen lähtöliikkeet\nkohmettuivat, isäntä katsoi pitkään, ja emännän huuli rypistyi\njonkinlaiseen ilon hymyyn.\n\nEmäntä se sai ensin sanan suustansa ja virkkoi: \"No ijän pitkinä\npäivinä, Arvihan se onkin, voi nyt kuitenkin, missä sinä Arvi oletkaan\nollut -- -- missä, missä te, -- -- missä Herra Arvi onkaan ollut?\"\n\n\"Ameriikassa mammaseni, Ameriikassa, tuolla ihanteiden maassa, missä\njoka mies on 'mister' -- en minäkään siellä muuta nimeä kuullut kuin\nmister [englantilainen sana, suomeksi herra] Hömpl -- -- jaha, tuossa\nnuori mister Laurila -- Saarles mi darling, hou du ju du? [Tarkotti\nsanoa: 'Kalle veliseni, mitäs kuuluu?'] Wie steht es, multtofretto\nassee emaapel --\"\n\nNäin se puhui Kallen edessä, ja Kalle avasi suuret siniharmaat silmänsä\nselki seljälleen, katseli ja kuunteli ihmeissään tuota muukalaista\nsanain tulvaa, kuunteli hetkisen, veti sitten suutansa naurun mareesen\nja purskahti viimein makeaan nauruun.\n\n\"Uott? mitä nauraa trenkää? Kaksi vuotta ja 3 kuukautta kuullut\npaljasta engliss, forgeted Suomi -- miks sitä naurat? terve nyt vaan,\nkyllä tästä tolkkuun tullaan kuin ehditään.\"\n\n\"Oletpa mies kiertänyt maailmaa, missä nuot höyhenet ovat kasvaneet\nsinuun\", kysyi Laurila.\n\n\"Ai, Sir, siellä, siellä mies edistyy, siellä minulla on suuri talo,\n20 hevosta, 70 lehmää, puolentoista tuhatta lammasta -- -- mutta yksi\npuuttui, (tässä laski Arvi kätensä sydämelleen) -- ei ollut elämän\nkumppania.\"\n\nEmäntä oli tähän asti ollut jokseenkin odottavassa asennossa, mutta nyt\nsen kasvot kirkastuivat, nyt hän astui aivan Arvin rinnalle, laski\nkätensä hänen kaulalleen ja sanoi itkien: \"voi että minun piti vielä\nplikkuuden aikaisen ystäväni Leenan pojan näkevän tuommoisena miehenä,\noh hoo, oikeinhan siitä Arvista on tullut viini herra -- ja\npuolentoistatuhatta lammasta!\"\n\nKäyttäen hyväkseen näin edulliseksi käynyttä asemaansa, lausui Arvi:\n\"Mutta oma maa mansikka, muu maa mustikka, olen aikonut antautua\nisänmaan ystäväksi ja asettua suloiseen Suomeemme asumaan -- ja nyt\nkysyn teiltä, mister ja missis [suomeksi: herra ja rouva] Laurila,\ntahdotteko lahjoittaa minulle Sannan käden ja sydämen?\"\n\n\"Olen ollut kolmattakymmentä vuotta jo isäntänä\", puhui Laurila ja meni\nottamaan kaapin päältä tupakkakukkaronsa, \"muttei meitä ole ikänä\nkissiksi eikä missiksi haukuttu, ja paras on että saamme pitää omat\ninhimilliset nimemme -- Sannan käsi ja sydän taas ovat siellä missä\nSannan muukin ruumis.\"\n\n\"Etkös ymmärrä\", muistutti emäntä, \"ei Arvi sitä niin pookstavillisesti\ntarkoita.\"\n\n\"Kyllä minä yskän ymmärrän\", sanoi Laurila äreästi, osoitti ovea ja\nsanoi Arville: \"tuoss' on viis' hirttä poikki.\"\n\n\"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?\" -- --\n\n\"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla\", sanoi Laurila ja nousi\nvimmastuneena istualtaan.\n\nJo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta\nsieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla\nnostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa\noikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja\njalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.\n\nHänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi\n\"hyväksi päiväksi.\"\n\nArvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti,\nsanoen: \"älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana.\"\n\n\"Istukaa\", sanoi emäntä.\n\n\"Kyllä sit' on tullut istuttua\", vastasi Jermu ja istui ovensuussa\nolevan sängyn laidalle.\n\n\"Oli kerran\", alkoi hän, \"nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä\ntehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin\nharmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki\njonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon\npanevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian\npaljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon\nrustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina\nylemmäksi -- -- --\"\n\nLaurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli\noveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui\nedelleen: \"mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista,\nnarrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan -- -- --\"\n\n\"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli\", lisäsi isäntä.\n\n\"Hyvästi nyt, on vähän kiiru\", sanoi Arvi ja oli pujahtaa ovesta ulos.\n\n\"Kiiru kai\", murisi Jermu, ja jatkoi entistä paljoa selvemmällä\näänellä: \"Niin, se luuli tekevänsä topoja maan moukkain kanssa, mutta\nsilloin Yrjänä vei hentun ja sarvipää keikarin.\"\n\nKallea nauratti taas.\n\n\"Ja se vei keikarin Jussilan vanhaan lammasnavettaan, pani oven kiinni,\neikä keikari päässyt pois ennenkuin Jussilan Henna aamulla tuli\nlampaita ruokkimaan. Mutta Henna peljästyi niin pahanpäiväisesti, että\njuoksi kirkuen, parkuen pirttiin apua hakemaan; ja sill'aikaa pääsi\nkeikari karsimaan matkoihinsa.\"\n\nKalle: \"Se keikari oli Herra misteri Arvi Hömppölä ja se sarvipää oli\nPikimestari Jeremias.\"\n\nArvi: \"Mitä Jermun jutut minuun koskevat? Minä olen tän maan kielellä\nArvi Humliin, mutta enkeliskaksi Hömpl, enkä mikään Hömppölä. -- En\njouda enää, hyvästi!\"\n\nMutta ei päässyt menemään. Jermu oli vahva ovenvartija, kurotti pitkän\nkätensä oven poikki, eikä siitä ollut kissaa isomman olennon hyvä ulos\nmennä.\n\n\"Vaikkas olisit Hömppölä kuinka nätisti hyvänsä sanottuna, niin tosi se\nkumminkin on, että sinä olet lurjus, ja lurjusmainen siksikin.\nTunnetkos näitä kouria, muistatko, kuinka koreesti sinä näillä ilmaan\nnousit silloin ennen Kolkkilassa?\"\n\nArvi puri hammasta ja oli vihoissaan, mutta mikäs siinä auttoi!\n\nMutta samassa tuli pirttiin Sanna. Hän oli ollut missä lienee ollut\nmetsässä mietiskelemässä. Suurin silmin hän ensin katsoi pirtissä\nolijoita, tunsi pian Arvin, meni luokse, kävi käteen kiinni ja sanoi,\npunastuen: \"armaani!\"\n\nArvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun\nlemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.\n\n\"Siis olet kotona armaani\", puhui Sanna, \"olet vihdoinkin saapunut\nAmeriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit.\"\n\n\"Siis preivit välillänne kulkeneet\", sanoi Laurila äreänsekaisella\nkummastuksella.\n\n\"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä\", puhui Jermu, \"Helsingissä se\non ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut.\"\n\n\"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!\" kiljui Arvi.\n\n\"Puhdasta totuutta\", sanoi Jermu ja puhui edelleen: \"Jermu on se Jermu,\nmutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit\nvelskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte\nuuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun\ntietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten\nelustit -- kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon\nvainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan,\nja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi.\"\n\nArvi yritti taas mennä.\n\n\"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!\" -- -- --\n\nSanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja\nhypyeli taas esiliinansa kulmia.\n\nJa Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja\najoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.\n\nSanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he\nKolkkilassa olivat \"komelin\" keskeyttäneet.\n\n\"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva\", sanoi isäntä, \"minä olen\nväsynyt ja runneltu.\" Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu\nja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän\neteen.\n\nMutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän\nviskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla\nja sanoi itsekseen: \"kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin\nedestäs löydät.\"\n\nViikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille\neräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa.\nSiinä kirjoitti Arvi:\n\n     \"Sanna hyvä!\n\n     Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä\n     oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt\n     oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä\n     sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut\n     kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli\n     sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä\n     mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi\n     hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi\n     tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei\n     täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki\n     olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin\n     unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä\n     planeetilla. Terveisiä.\n\n                                                       Arvi.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nLaurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli\nollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi\nposkella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut\nkysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.\n\nEräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui\nhän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot\noli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni\nkirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä:\n\"Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila.\"\n\nSilloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: \"mitäs teet, niin\nedestäs löydät.\" Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen\nSannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin\nlevollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui\nitsekseen: \"ei se lapsi sentään hukkaan mene.\"\n\nMutta suurella ryöpyllä tuli kamariin emäntä, vohkasi ja puhui, itki ja\nnuuskutti: \"sen siitä nyt sait, senkin körttiläinen ja konttirukousten\npitäjä, nyt on lapsi mennyt, mihin lie mennytkin, Arapiiaan taikka\nAamurinmaahan taikka Lemetin lähteesen; voi, voi mua äiti parkaa!\"\n\nJa niin se vaipui tuolille istumaan, nuuskutti kovasti ja huulet\nvempahtelivat tahdissa nenän sikurruksen kanssa.\n\n\"Mitäs teet, niin edestäs löydät\", sanoi Laurila ja läksi kamarista.\n\n\"Siihen sanaan minä olen tottunut kuin Vosuuni konttiin\", kiljui\nemäntä, ja niiskutus muuttui oikein sudenkolloksi.\n\nJa niin se syksykausi oli karvas ja katkera aika Laurilan haltijoille;\ntuon tuostaki he torailivat, taikka oikeastaan emäntä se se soimaili\nisäntää melkein yhtämittaa.\n\nMikä isännän mieli oli, siitä eivät edes palvelijat saaneet selkoa; hän\noli aina vaan tuollainen harvapuheinen jörri, joka toimitti asiat\nparilla murahduksella. Mitä hän tyttärensä katoomisesta ajatteli, ei\nsitä edes emäntä tiennyt. Ainakaan ei hän asiasta niin varma ollut kuin\nnäytti, kun hän kiukussaan nimitti miestänsä \"kivisydämiseksi\nopeliskiksi, joka omaa lastansa lastoi.\"\n\nLaurilan tavallinen vastaus sellaisiin ja muihin syytöksiin oli vaan se\nvanha, tavallinen; ei hän pidempiin selityksiin ruvennut, niin ettei\nemäntä aina tiennyt, ketä heistä kolmesta tuo puhe oikeastaan koski.\nKyllä emäntä väliin harmissaan nimitteli Arvia \"siksi maailman\nklovariksi, jossa ei ollut miestä kolmen kopeekan edestä, kun sillä\nlailla meni\", mutta toisinaan hän taas päivitteli, \"että niin viinin\nmiehen alun oli toisen tyhmyyden takia täytynyt lemmestänsä luopua.\"\n\nMutta kerran joulun jälkeen, kun emäntä tuli kirkosta, oli hänellä\nkirje kädessä. Sitä ei hän itse osannut lukea. Ei isäntäkään juuri\nkirjoitusmies ollut, mutta hän oli hyvä lukumies, osasi lukea\n\"latinaakin\"; ja joka kerran latinaakin osaa lukea, hän kyllä\nkirjoituksessakin toimeen tulee.\n\nKirjeessä Sanna kertoi, että \"hän nyt oli päässyt kerrankin sivistyneen\nmaailman yhteyteen, sillä hän oli nyt Helsingissä. Jos isä ja äiti\nnäkisivät ja ymmärtäisivät kaiken sen, mitä Sanna siellä näki ja\nymmärsi, niin eivät häntä ankarasti tuomitsisi. Hänellä oli pieni\nkamari, vähän tosin kaupungin syrjässä, mutta ei aivan kaukana siitä\npaikasta, jossa hän joka päivä kävi neulomassa. 'Sömmerskat' olivat\nhauskoja tyttöjä, kävivät yhdessä hänen kanssansa teaatterissa ja\nmuissa huveissa. Heillä oli monia 'hykliä' nuorukaisia tuttavainsa\njoukossa. Oli nähnyt Arvinkin siellä; se oli taas taiteilijan tiellä,\noli soittokunnassa p-kornettia puhaltamassa. -- Sitten oli siinä\nterveisiä ja hyvänvoimisen toivotuksia, ja pyyntö, että hänelle joskus\nkirjoitettaisiin, hänen 'atressinsa' oli -- katu n:o 00.\"\n\n\"Onpa hauskaakin, että tyttäreni elää ja voi hyvin\", sanoi äiti ja\npyyhkieli silmiänsä.\n\n\"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä\", sanoi isäntä, \"mutta se siinä\noli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär.\"\n\n\"Älä nyt aina, isä kulta!\"\n\n\"Se se on kuin on\", sanoi Laurila ja lähti ulos.\n\n-- Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän\nloppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi\nhänelle emäntä.\n\nKun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita\nasioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja\nhän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä -- mitä\nlienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään\nherahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili\nillallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa\nkahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.\n\nTämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna\nkotitalonsa pihalla teki \"reisukuormaa.\" Ja kukapa hänellä siinä oli\napumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein\n\"ihmismäiset rievut\" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei\nmies tahtonut enää uuspeilinä olla.\n\nKalle lähti \"matkareisulle\" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia\nvoipyttyjä, ryyniä ja lihoja.\n\nJa niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä\nkuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.\n\nKyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin\nvälillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden\nmiehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena\npäivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.\n\nOnnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä\nHelsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen.\nMutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: \"Jee mei\nvarttieriä\", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi:\n\"olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?\" Ja saihan sitä\nkorttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.\n\nKun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin\nsilloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä\nkyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: \"tietääkö\nprouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se\non täällä sömmeskana?\"\n\nMatammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: \"hva pratar den der\nfinntuppen?\"\n\n\"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet\", ärähti Jermu ja\nlähti muuanne päin kävelemään.\n\n\"Ei hätää pahaa\", sanoi Kalle, \"minun on tiedossani katu ja nummero.\"\n\n\"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?\"\n\nKysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin\nesplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.\n\nKysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.\n\nMikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.\n\nTultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin\nsiellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa\nvaatteessa.\n\nJo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja\niso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt\non se \"neulansilmä.\"\n\nMenivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät,\nasuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä\nmuuallakaan.\n\nMenivät toiseen. Siinä oli \"heveli prouva\"; se sanoi siinä kyllä\ntyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli\nSanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se\nvaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se\noli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia\nennenkuin illalla.\n\nPantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään.\nKäveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien\nkirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa.\nKatseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan\nyksipuisia -- ei yksiklasisia.\n\n\"Voi tämän maailman prameutta\", sanoi Jermu. \"Kyllä siitä olen kuullut\npuhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä\nvuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni -- katsos nyt\ntuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', -- hyvät\nihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä\npannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin\nseitsemän!\"\n\nKalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti\nja polvista vähän huikasi, -- saisi edes johonkin istua; paras kun\nmenee korttieriin! Mennään!\n\nMiehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei\nse tuossa ole -- juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa -- ei\nvielä siinäkään, mutta tuossa -- ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki\nhatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on\ntuskallista -- kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu -- ei\nkuulu vaikka kävellään kuinka -- juostaan portista pihaan, ei siellä\nole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei\nkolmannessakaan, ei neljännessäkään -- --\n\n\"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee\",\ntuumii Jermu.\n\n\"Kai se niin on, olemme eksyneet.\"\n\n\"Kyllä se sitä on.\"\n\nTuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen\nkiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan -- sanoi\nJermu -- omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi -- kas tuossa menee\nnuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra,\nsangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin\npääskyisen pesä.\n\n\"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?\"\n\nSen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se\nsanoi: \"si på dessa, tschudiska typer.\" [\"Katsopas noita tschudilaisia\nmuotoja.\"]\n\nMutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:\n\n\"Herr maister viisaa meit' varttieriin!\"\n\nHerrat naurahtivat ja menivät.\n\n\"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja\", päivitteli Jermu,\n\"mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa.\"\n\nVäsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että\ntupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin\n\"sikarossit suuhunsa.\" Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan\nmenikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan\nääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella,\njossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi.\nSiinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin\nkolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen\naaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli\n\"hiippastokkaa\" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä\nsutipartaa.\n\nTuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla\nharmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun\nkauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: \"Mit' hampuusia työ oletten?\"\n\n\"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä\nmeidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias\nMettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä.\"\n\nKiiltonappinen hymähti ja sanoi: \"tulkaa pois, ei siinä istua saa.\"\n\n\"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä\", ärisi Jermu.\n\nMutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: \"oitis miehet kanssan', min'\nolen poliissi, mennään poliissikamariin!\"\n\nMutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän\nneuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja\nneuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!\n\n\"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa\nlöydetään\", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan\nkirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon\nnumeron, niin tottapa sitä takasin osasi.\n\nIllempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona\nollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan\nkorttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.\n\nKului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset\nolivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja\ntirskuivat ja virskuivat.\n\nMikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria,\nkah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo\npitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: \"onko tuo Sanna?\"\n\nOn, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa\nkohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle\nastuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin,\nmutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt\nkatsovat häneen.\n\n\"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa\", sanoo hän ja astuu ihan\nSannan eteen.\n\nSuuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna,\nkatselevat häntä kuin mitä kummitusta.\n\nViimein sanoo Sanna: \"Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin\nLaurila; päivää!\" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.\n\nVihdoin sanoo Sanna: \"koska Laurila on kaupunkiin tullut?\"\n\n\"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna.\"\n\n\"Onko Laurilalla kirjettä kotoani.\"\n\n\"Ei, vaan terveisiä.\"\n\n\"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8\nsuurustunnilla saisin tavata --?\"\n\n\"Nyt on minun puhuminen\", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja\nsiniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda\nkatseensa alas.\n\n\"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen\nsiellä viiden minuutin perästä\", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät\nja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.\n\n\"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi\", sanoi Kalle\nhellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: \"Jos ei sinulla muuta\nsanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain\noloon.\"\n\n\"Mutta Sanna hyvä\", sanoi Kalle rukoilevasti.\n\n\"Hyi, älä ole lapsellinen! Toivoakseni isä ja äiti voivat hyvin,\nmiks'eivät ole minulle kirjoittaneet mitään?\"\n\n\"Ei ne osaa.\"\n\n\"Niin, ei sitä sanoas tarvitse, mutta sillä tavoin minä sanoin ja\ntarkoitin, miks'eivät ole kirjoituttaneet?\"\n\n\"Sinä olet murtanut isäsi sydämen.\"\n\n\"Onko sillä tervaskannolla sydäntä?\"\n\n\"Äitisi itkee sinun tähtesi.\"\n\n\"Se semmoista itkee, jolla ei parempaa itkettävää ole.\"\n\n\"Sinä saatat vanhempaisi harmaat karvat murheella hautaan.\"\n\n\"Tääll' on pappia parempiakin, en minä sinun saarnaasi tarvitse.\"\n\n\"Sinä joudut onnettomuuteen, Sanna.\"\n\n\"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään.\"\n\n\"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?\"\n\n\"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää\nitselleen saanut?\"\n\n\"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut -- -- -- etkö sinä yhtään\nmuista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi\noras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko\nkun lapsina leikimme yhdessä -- -- Sanna -- --\"\n\n\"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä\npaljo!\"\n\nJa niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin\nniin sameriaisiksi.\n\nLäheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.\n\n\"Ei kuinkaan\", vastasi Kalle alakuloisesti.\n\nSiinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt\nviimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan\nkävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi\nheidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän\nkyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.\n\nOli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme\nhevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä -- näkee\nKalle, -- näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo\nerottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet\nkätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.\n\nPoliisimies huomasi, että Kalle oli levoton, kun hän meneviä katseli;\n\"oliko siinä tuttuja\", hän kysyi.\n\n\"Oli, siinä oli se, jota tulin etsimään.\"\n\n\"Taisi olla morsiamenne?\"\n\n\"Ei juuri, mutta kuitenkin olisin hänen suonut täältä pois tulevan.\"\n\n\"Poika parka, se tyttö on huonoilla jäljillä\", sanoi poliisi.\n\n\"Mihinkähän sitä nyt oikein leivotettiin\", kysyi Jermu.\n\n\"Missä lienee taas jokin 'samlinki'\", sanoi poliisi.\n\nJermu ja Kalle menivät korttieriinsa. Poliisimiehen neuvolla osasivat\nhe sangen hyvin tällä kertaa.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Kalle sanoi vielä kerran menevänsä Sannaa\nkatsomaan. Jermu meni orpanaansa tervehtimään, sillä he olivat hyvät\nkeskenänsä; orpana oli usein käynyt siellä maalla, tavannut Jermunkin.\nSamalta orpanalta oli hän saanut kuulla Arvin historian. Vielä tahtoi\nJermu saada Arvista nytkin tietoja, sillä niitä Laurilan isäntä oli\nnimenomaan pyytänyt tuomaan.\n\nKalle meni siis Sannan asunnolle. Löysi hyvin pienen kamarin, johon oli\npakarin läpi mentävä. Avain kyllä oli suulta pois, mutta Kalle arveli,\nettä kai se näin pyhänä sentään kotona oli.\n\nKoputti siis ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" Se oli tuttu ääni, oli Sannan ääni, vaikka kuului niin\nväsyneeltä.\n\n\"Minä täällä olen\", vastasi Kalle.\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"Minä vaan, Laurilan Kalle.\"\n\n\"Varrotkaa\", kuului ääni.\n\nJa Kalle vartosi ja kuuli kuinka siellä sisällä Sanna lykkäsi\nvuodettansa kiinni ja siivosi kalisevia astioita -- -- --\n\nJo avasi Sanna oven, ja Kalle astui kamariin.\n\n\"Jaa, Laurilahan se onkin, Laurila tekee hyvin ja käy istumaan.\"\n\n\"Kyllä sit' on tullut istuttua\", vastasi Kalle ja istui tuolille kaapin\nviereen.\n\nKovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli\nsekasorrossa ja ääni niin painuksissa.\n\nEi siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin\npuolin olivat kuin vähän hämillään.\n\nVihdoin sanoi Kalle: \"Missä sinä, Sanna parka, eilen olit?\"\n\n\"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen\nsanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan\niltaa kuluttamaan.\"\n\n\"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?\"\n\n\"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja\njättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää.\"\n\n\"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän\nteillämme?\"\n\n\"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri\nelämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? --\nEikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän\ntalon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? -- portteri, on\nniin vahvistavaa -- -- --\"\n\n\"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta,\nSanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä.\"\n\n\"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi.\"\n\n\"Etkö tule kirkkoon, Sanna, kanssani?\"\n\n\"Olen niin väsyksissä.\"\n\n\"Käytkö muulloin siellä?\"\n\n\"Joskus; mutta sitä paitsi on aikomus meillä nuorilla tänään mennä\nkello 11:n aikaan Vanhaan kaupunkiin -- -- --\"\n\n\"Oletko niin pitkälle jo päässyt?\"\n\n\"Kuule, Kalle, sinä olet mielestäni aina ollut ajattelevainen poika,\nvaikka ulkopuolisesti et näytä, suo anteeksi, aivan näppärältä, kuule\nKalle, meidän välimme pitää tulla selväksi!\"\n\n\"Sitähän juuri minäkin toivoisin, vaikk'ei siinä minun mielestäni\nerinomaista sekavuutta ole.\"\n\n\"Kuule ja ymmärrä! Me emme sovi yhteen!\"\n\nKalle katsoi kummastuneena Sannaa, Sanna taas ei näyttänyt väsyneeltä;\nsiinä hän seisoi Kallen edessä ja puhui innokkaasti:\n\n\"Sinä, Kalle, olet vanha aika, minä olen uusi aika.\"\n\n\"No perhana,\" keskeytti Kalle.\n\n\"Niin\", jatkoi Sanna, \"sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan\nkuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan\nkorkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon.\"\n\n\"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken\nmaailman kunnian, Sanna?\"\n\n\"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä -- -- te olette\ntyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne\naamuin illoin -- -- --\"\n\n\"Ja kun on hyvä omatunto\", Kalle keskeytti.\n\n\"Mutta minun sieluni\", jatkoi Sanna, \"janosi jo lapsuudesta asti\nihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli\nonnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia\nkansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina\nniinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista,\njoka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta -- oletko,\nKalle, sinä sellaista tuntenut?\"\n\n\"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa\noikeaa rauhaa ylhäältä etsimään.\"\n\n\"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston\nkirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki\nole totta, mitä präntätty on.\"\n\n\"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru\npullossa', kaukana siitä.\"\n\n\"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää:\n\n    \"Nuoruudesta riemuitkaamme,\n    Riemuita kun vielä saamme.\n    Nyt kun vielä kukkamaamme\n    Ruusuisena rehottaa.\n    Niin, sulo elämälle\n    Riemuitkaamme vielä tälle!\"\n\n\"Ei sillä avaimella lukku aukene\", sanoi Kalle surullisesti hymähtäen.\n\n\"Näet siis\", puhui Sanna, \"meidän välillämme on juopa, sinä olet vanhan\najan puolella, minä uuden; sinä et ymmärrä minua -- -- --\"\n\n\"Kyllä sinun ymmärrän, virsikirjassa sinun tilasi maalataan: 'yks'\nlammas eksyi laumasta ja joutui kauas korpeen'.\"\n\n\"Pidä pääsi, Kalle, kuka meidän väliämme voi ratkaista, minä pidän\nminun mieleni.\"\n\n\"Kyllä ratkaisee omatunto.\"\n\n\"Hm, yksinkertaisen mielen houreita.\"\n\n\"Älä pilkkaa!\"\n\n\"Älä kiusaa sinäkään!\"\n\n\"Etkö tule Sanna kotiosi?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Onko se kerta sanottu?\"\n\n\"Se on kerta sanottu eikä viinapäässä!\"\n\n\"Et siis tule, vaikka isäsi sitä toivoo ja äitisi tulisi mieli\nhyväksi?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Tule, hyvä Sanna, siitä tulee niin moni hyvälle mielelle, tulisin mar\nminäkin.\"\n\n\"En, älä kiusaa minua!\" Näin sanoi Sanna tuimalla äänellä, mutta ei se\nniin tuimasta sydämestä lähtenyt kuin ääni osoitti.\n\n\"Niinkö eroomme\", kysyi sumeasti Kalle.\n\n\"Erotkaamme ystävinä\", sanoi Sanna ja tarjosi kätensä Kallelle.\n\n\"Kuinka voimme olla ystäviä, kun suuri juopa meidän eroittaa ja me\nkuljemme varsin eri teitä?\"\n\n\"Kalle, kerran katoovat vanhat ja kaikki muuttuu uudeksi.\"\n\n\"Mutta mikäs se on, joka pysyy ijankaikkisesti?\"\n\n\"Nyt olisi minun mentävä, 'kolmikantilla' minua toiset odottavat.\"\n\n\"Et tule siis, Sanna, täältä helvetinpesästä; pois.\"\n\n\"En tällä päällä kumminkaan.\"\n\n\"Hyvästi siis, Sanna, et usko kuinka sydämeni kirvelee, mutta jos\njoskus apua tarvitset, niin muista minua!\"\n\n\"Hyvästi, Kalle, sinä olet sittenkin hyvä poika, vaikka yksinkertainen,\nkyllä kirventeleminen lakkaa, kun tuot Laurilaan emännän, jolla\non pari tuhatta markkaa rahaa, aitallinen vaatetta, ja muuten on\ntoimi-ihminen.\"\n\n\"Jumalan haltuun, Sanna!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi, terveisiä nyt vaan vanhemmilleni!\"\n\n\"Mutta miksi noin kavahdat vanhempiasi, Sanna?\"\n\n\"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa -- kuuletkos? -- isäni\njumalisuus; -- minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko\nmaailma\" -- näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle\nastui pitkin pakarin-lattiaa ulos.\n\nKalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen\nrakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua\nkorttieriansa kohden.\n\nMutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen\nvierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä\nkuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä\nlasketat?\n\n\n\n\nVI. Kuuden vuoden perästä.\n\n\nHuhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja\nhälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja\nettä hän oli tuomittu kuudeksi vuotta \"pinhuusiin\", kehruuhuoneesen, ja\nettä se Arvikin oli saanut \"kaksi vuotta\".\n\nKun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä\nvaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: \"mitäs\nteet, niin edestäs löydät.\"\n\nKirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta\nmitäs sille miehelle teki, \"se kuin ei sydäntänsä avannut.\"\n\nSiitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä\nyhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä\nedelleen, \"vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti.\"\n\nMutta sitten kerran ajoi \"vanginvyöräri\" pihaan. Hänellä oli kaksi\nhenkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään\nkatsoi heitä Laurilan väki.\n\nMies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen\nastui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja\nhuusi surkeasti: \"Isä!\"\n\n\"Sanna!\"\n\n\"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!\"\n\n\"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?\"\n\n\"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut.\"\n\n\"Onko varmaan?\"\n\n\"On, isäni!\"\n\n\"Olethan tyttäreni.\"\n\nJa isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän\nkädestä kiinni ja itki.\n\nÄiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli \"sitä häpeää, minkä tytär\noli rakkaalle äidilleen tuonut.\"\n\nMutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi:\n\"Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän\npäällemme, mutta hän myös auttaa meitä!\"\n\nKummallisen iloiselta se Laurila näytti.\n\n\"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?\"\n\n\"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta\nolisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, -- kyllä miehen\nvesi silmistä valui.\" Niin kertoi \"vanginvyöräri\" siinä sivupenkillä.\n\nMutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: \"minun pitäisi kanssa\njotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun\nsiitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää\nkukaan -- enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä\nvaletta.\" Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan.\nEnsin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui\nsen jälkeen niin surullisen vienoksi -- se klarinetti itki ja sairasti,\nse soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti,\nkatui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä\nihan itki.\n\n\"Paras että poistut\", sanoi Sanna Arville; \"me olemme toinen\ntoisellemme olleet kiroukseksi.\"\n\nArvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti\novesta ulos ja sanoi mennessänsä: \"nyt minä olen vasta taivaanvuohi,\nsaan lennellä taivaan ja helvetin välillä -- ja mököttää.\"\n\nHuusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.\n\n\n\n\nKymmenen vuoden perästä.\n\n\nKummallisia ne Laurilan talon haltijat; toisessa pitää Kalle-isäntä\nyksin taloa, toisessa taas on Sanna yksinpuolisena talonhaltijana aina\nsiitä asti kun isä ja äiti kuolivat. Kaikki tosin tietävät, että Sanna\nemäntä oli haaksirikkoon joutunut, mutta kyllä niitä silti oli\nkosioita, vaikk'ei Sanna heistä huolinut.\n\nPelmanni Arvi kulkee tanssipaikoissa soittamassa, tekee väliin kauniita\nlauluja, joita on ollut sanomalehdissäkin nähtävinä, mutta on melkein\naina humalassa. Väliin se laulaa niin kummallisia lauluja, että niistä\nitkee hän itse ja muut; käy joskus kirkossa, kuuntelee tarkoin, mutta\n-- on iltapäivin humalassa. Se on semmoinen repaleinen kulkupelmanni,\nsaa Laurilassa, kummassakin, monta yösijaa ja ruok'atriaa, mutta jos\nvaan puhuu vähänkin noin lemmenpuhetta, niin oitis on siksi kertaa\nkorttieriä muutettava, sillä Sanna emäntä ei enää leikkiä kärsi.\n\nPyhäiltasin kokoonnutaan milloin toiseen, milloin toiseen Laurilaan\nlukemaan ja veisaamaan. Pitäjällä kulkee puhe, että Laurilaiset ovat\nnyt ruvenneet jumalisiksi, mutta kyllä he sitä tarvitsivatkin, sillä he\n\"olivatkin olleet kovin rivoa väkeä\".\n\nKalle Laurila käyttää usein Aatami Laurila vainaan sanaa: \"mitäs teet,\nniin edestäs löydät.\" Mutta sen sanan täyttä merkitystä ei ymmärtänyt\nmuut kuin Sanna. Hänelle oli isävainaja kuolintaudissansa sanonut, että\nhäntä oli rankaistu lapsensa kautta synnistä, jonka hän nuoruudessansa\noli tehnyt. Hän oli luullut sen jo meren syvyydessä olevan, mutta\nkuitenkin se Sannassa yhä häntä uhkasi ja vihdoin hänen kohtasi.\n\n\"Voiko viettelijä mitenkään rikoksensa suuruutta syvemmin tuntea, kuin\nnähdessään oman lapsensa, vieteltynä?\" Tuskin vaan.\n\n\"Mitäs teet, niin edestäs löydät\". Oi hirveä luonnonlaki vapauden\nmaailmassa!\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]