[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fofJYdTkLdV9gez0dtjbM0gmN9ur8HhP1Qn_pzfKqyx8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},714,"Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa","Nervander, Emil (nimim. Emlekyl)",1840,1914,"714-nervander-emil-elias-lonnrotin-nuoruuden-ajoilta-laukon-kartanossa","714__Nervander_Emil__Elias_Lönnrotin_nuoruuden_ajoilta_Laukon_kartanossa",null,"muistelmat",[],[],"fi",1893,15382,101974,false,45000,[22],"Lönnrot, Elias, 1802-1884",[24,25],"Biographies","History - Other","\"Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa\" by Emil Fredrik Nervander is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the early life and experiences of Elias Lönnrot, a key figure in Finnish literature, focusing on his time spent at Lauko Manor. It explores the influence of the Törngren family, particularly Professor Juhana Agapetus Törngren and his wife Eeva, on Lönnrot's development as a scholar and collector of Finnish folklore.  At the start of the work, the author expresses gratitude to Adolf Törngren for providing letters and notes that are central to the narrative. The setting is established at Lauko Manor, noted for its serene environment and rich history. Readers are introduced to Juhana Törngren, a former soldier turned professor who becomes a significant mentor to Lönnrot. As Lönnrot navigates his challenging early years, he becomes a home tutor for the Törngren children, particularly focusing on Kaarlo Vilho, a boy with a troubled background. The narrative sets the stage for Lönnrot's transformative journey, highlighting key interactions and relationships that shape his future contributions to literature and culture. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Teos valottaa Elias Lönnrotin nuoruusvuosia Laukon kartanossa 1820- ja 1830-luvuilla. Kirja koostuu Törngrenin perheen muistitiedosta sekä Lönnrotin kirjeistä, jotka kuvaavat tulevan kansalliskirjailijan elämänvaiheita kotiopettajana ja ystävänä ennen hänen suurimpia tutkimusmatkojaan.","Emil Nervanderin 'Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 714. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELIAS LÖNNROTIN NUORUUDEN AJOILTA LAUKON KARTANOSSA\n\nMuistoja kokoillut\n\n\nEmil Nervander\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1893.\n\n\n\n\n\n\n    Tulevaisuus on vielä halukkaammin kuin nykyaika\n    hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina\n    on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana.\n\n    _J. V. Snellman_. (Saimassa v. 1845).\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\n_Ensiksi pyydän saada lausua nöyrimmät kiitokseni herra varatuomari\n_Adolf Törngrenille_ ei ainoastaan niistä Elias Lönnrotin kirjeistä, jotka\ntässä kirjasessa julaistaan, ja jotka hän suosiollisesti on antanut\nminun käytettävikseni, vaan myös niistä monista muistiinpanoista, jotka\nherra Törngren minun pyynnöstäni hyväntahtoisesti on tehnyt ja jotka\nsisältävät perhetraditsiooneja ja hänen omat muistonsa Lönnrotin olosta\narkiateri Törngren vainajan perheessä Laukossa, siis kaikesta siitä,\njoka tekee tämän kirjasen arvokkaaksi ja hauskaksi. Näitä vilkkaita\nmuistiinpanoja olen lukijan eduksi niin tarkkaan käyttänyt, etten ole\nkatsonut voivani, niinkuin ensin aioin, pyytää saada omistaa herra Adolf\nTörngrenille tätä teosta, olisinhan siten omistanut hänelle hänen oman\ntyönsä, sillä minun tehtävänäni ei ole ollut muu kuin hyvien ainesten\njärjestäminen ja muutamien historiallisten tosiseikkojen lisääminen.\n\nMitä Lönnrotin kirjeisiin tulee, on suomennoksessakin jonkun verran\nnoudatettu alkuperäistä lauserakennusta. Lönnrothan oli suomalainen,\njoka vaivaloisesti oli oppinut ruotsia. Hänen yksinkertainen,\nhyväntahtoinen ja luonteenomainen kirjoitustapansa on alkuperäisessä\nmuodossaan rakkain hänen kansalaisilleen. Jos lukija jonkun kerran\nhymyileekin hänen yksinkertaisia kirjeitään lukiessaan, on tämä hymy\nhyvää ja sydäntä lämmittävää. Nojautuen J.V. Snellmanin sanoihin, joita\nolen mottona käyttänyt, olen luullut, että vähäpätöisemmätkin muistot,\nkun ne Lönnrotia koskevat, arvelematta ovat tulevaisuudelle\nsäästettävät. Sentähden olenkin kokonaisuudessaan julaissut ne\ntutunomaiset kirjeet, jotka hän kirjoitti rakkaalle Törngrenin perheelle\nLaukkoon. Ainoastaan kirjeestä 14 p:ltä toukokuuta 1845 on eräs kohta\njätetty pois, jonka mahdollisesti joku lukija, joka ei täysin tunne\nLönnrotin hyvää sydäntä, olisi voinut väärin käsittää.\n\nLönnrotin muotokuvasta, joka seuraa tekstiä, puhutaan sivulla 9. Toiset\nmuotokuvat on tehty Haapaniemen talossa olevien, Törngrenin perheen\nomistamien ja minulle hyväntahtoisesti lainattujen öljymaalausten\njälkeen, jotka J.E. Lindh oli valmistanut luultavasti 1830-luvun\nalkupuolella. -- Ainoastaan Kaarlo Vilho Törnegrenin kuva on tehty\ndaguerrotypin mukaan, jonka leskirouva _Nanny Törngren_ hyväntahtoisesti\non antanut minun käytettäväkseni. -- Laukon vanhan rakennuksen on\ntaiteilija Väinö Blomstedt piirustanut kesällä 1892 otetun valokuvan\nmukaan.\n\nMitä karjalaisiin häärunoihin tulee (katso sivu 41) on mainittava, että\nLönnrot itse vuorotellen käytti sanoja Kaase ja Kaaso.\n\nE. Nervander._\n\n\n\n\nKeskellä Lounais-Suomea, hiljaisessa rauhallisessa seudussa Vesilahden\npitäjässä ja kaukana tavallisista kulkureiteistä on iso Laukon kartano,\n_Kurjen_ suvun entinen sukukartano, joka vasta vuonna 1817 joutui\nvieraisiin käsiin. Ja vanha Laukko joutui hyviin helliin käsiin. Sen\nosti näet kunnon mies, _Juhana Agapetus Törngren_, joka oli tunnettu\ntaitavaksi kirurgiksi ja siihen aikaan juuri nimitetty professoriksi\nSuomen silloin vielä Turussa olevaan yliopistoon.\n\nTörngren oli lähtenyt vähäisestä köyhästä kodista -- hänen isänsä oli\nollut majoittajana Uudenmaan rykmentin jalkaväessä -- ja hän oli itse\n1789 vuoden sodassa kuulunut armeijaan palvellen välskärinä\nsairashuoneissa. Hän tuli 23:n vuoden iässä pataljoonan lääkäriksi ja\nsamana vuonna ylioppilaaksi. Sittemmin edistyi tunnollinen, lahjakas ja\nahkera lääkäri nopeasti; hän ylennettiin v. 1826 aatelissäätyyn, ja kun\nlääkintöhallitus perustettiin Suomeen, määrättiin Törngren v. 1829 sen\nensimäiseksi virkaa tekeväksi kenraalitirehtööriksi.\n\nJouduttuaan kuudenkymmenen vuoden ikään, ja koottuaan omaisuuden, joka\nhänen jälellä olevan pitkän ikänsä kuluessa melkoisesti suureni, otti\nhän vuonna 1833 eron sekä professorinvirastaan että lääkintöhallituksen\nvirkaa tekevän kenraalitirehtöörin toimesta ja asettui asumaan\nrakkaaseen Laukon kartanoonsa.\n\nTörngren oli 38 vuoden iässä mennyt naimisiin _Eeva Agata Helsingbergin_\nkanssa, joka oli Letalan kirkkoherran, rovasti Juhana Helsingbergin ja\ntämän ensimäisen vaimon Eeva Margareta Idmanin tytär. Rouva Törngren oli\nnoin 11 vuotta nuorempi puolisoaan, joka v. 1810 heidän naimisiin\nmennessään, vielä oli Uudenmaan rakuunain rykmentinlääkärinä, mutta\njolla kuitenkin jo oli jalansijaa Turun akatemiiassa, hän kun näet oli\nlääketieteen apuopettaja ja anatomiian prosektori. V. 1811 tuli hän\nkaupunginlääkäriksi Turkuun ja sai seuraavana vuonna professorin\narvonimen.\n\nProvasti Helsingberg oli nuorempana ollut tykkiväen rykmentin\nsaarnaajana Suomessa. Kuningas Kustaa III:nen erityisestä suosiosta sai\nhän myöhemmin kirkkoherrakunnan. Hän näyttää olleen yhtä arvossa pidetty\nkuin ansiokas mies, ja kirjoittelikin jonkun verran hengellisellä alalla\nkäyttäen sekä ruotsin että suomen kieltä. Hän kuoli v. 1812.\n\nRouva Törngren, joka jo lapsuudesta saakka oli oppinut hoitamaan\ntaloutta maalla, oli kaikin puolin käytännöllinen emäntä Törngrenin\npatriarkkaalisessa kodissa. Kokeneen isännän älykäs, tyyni katse ohjasi\nkyllä taloa kokonaisuudessaan, mutta kodin keskuudessa hallitsi hänen\nvaimonsa itsevaltiaasti noudattamatta kenenkään muun tahtoa kuin\nmiehensä, jonka pienimmätkin toivomukset hän vastustamatta täytti.\nAnkaraa järjestystä hän ylläpiti talossaan, ja onneton se, joka vastusti\nhänen määräyksiään.\n\nHänen monia hyviä puoliansa oli myös se, että hän inhosi panettelemista,\nmutta reipas rouva kuuluu olleen hyvin valmis lausumaan totuuden\nihmisille vasten silmiä ollenkaan henkilöön katsomatta -- arkkipiispa ja\nmaalaiskappalainen, maaherra ja nimismies, miljoonan omistaja ja\nkerjäläinen saivat tarpeen vaatiessa samalla mitalla, ja koska Laukon\nemäntä luonnoltaan oli antelias, oli hänen mittansa tavallisesti\nhyvinkin täysi.\n\nYksi rauhoitettu alue oli kuitenkin, johon hän ei ankaraa arvosteluaan\nulottanut. Hän tunsi nimittäin erinomaista hellyyttä v. 1808 ja 1809:n\nsotilaita kohtaan. Moni tämän sodan urhoista, joista usea oli hyvinkin\nomituinen, seurusteli Törngrenin talossa, mutta kaikki olivat ankaran\nrouvan silmissä moitteettomia. Jos joku rohkeni pienimmälläkään\nviittauksella kajota näiden sotilaiden omituisuuksiin tai heikkouksiin,\nsai hän talon emännältä semmoiset nuhteet, ettei toista kertaa enää\nyrittänytkään.\n\nRouva Törngreniä kuvataan sen ohessa erittäin vieraanvaraiseksi, peräti\nlämminsydämiseksi, uskolliseksi ja oikeutta rakastavaksi naiseksi.\nKirjallisuutta oli hän jo luultavasti isänsä kodissa oppinut arvossa\npitämään, ja mielellään kokosi hän nuorisoa ympärilleen. Hänellä kuuluu\nolleen erityinen taito nuorten kanssa ollessaan antaa kunkin lahjojen ja\ntaipumusten tulla käytäntöön; usein osasi hän herättää heissä\nharrastuksia aluksi vastoin heidän omaa tahtoansa.\n\nTähän kunnon, patriarkkaaliseen kotiin, muistorikkaaseen Laukon\nkartanoon, johon kansanlaulu Elina Kurjen synkästä murhasta vielä oli\nliittynyt, ohjasi kaitselmus _Elias Lönnrotin_ ensimäiset askeleet, kun\nhän juuri kaksikymmentä vuotisena oli ylioppilaaksi tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomus Elias Lönnrotin köyhästä kodista, vastustamattomasta\ntiedonhalusta, joka jo poikana sai hänet lähtemään ulos maailmaan, on\njokaiselle suomalaiselle tuttu. Vähemmän tunnettua lienee, että hän\nkouluaikanaan, jolloin hän sai kärsiä niin monenlaista puutetta, oli\nniin köyhä, ettei hänellä erään entisen koulutoverin[1] kertomuksen\nmukaan ollut ainoatakaan koulukirjaa, vaan että hänen läksyjen oppimista\nvarten täytyi lainata toverien kirjoja. Näitä hän ei kuitenkaan voinut\nsaada muulloin kuin toverien ruoka-aikoina. Sentähden oli hyvin\ntavallista, että Lönnrot toisten koulupoikain aamiaista tai päivällistä\nsyödessä istui toisen tai toisen toverin etehisessä tai portailla\npihassa uutterasti lukien läksyjään.\n\nSiihen aikaan, kun Lönnrot oli tilaisuudessa käydä Turun lukiota, hankki\nhän itselleen pienen rahanansion olemalla niin sanottuna\n\"kansakuntapoikana\", jonka toimiin kuuluivat kaikenlaiset tavalliset\nvahtimestarin tehtävät \"kansakunnan\" asioissa, niinkuin ylioppilaskuntia\nsiihen aikaan nimitettiin. Minkä \"kansakunnan\" vahtimestarina nuori\nLönnrot täten toimi, ei ole mainittu; tiedetään vaan, ettei se ollut\nuusmaalaisen, jonkatähden myös tapahtui, että kun Lönnrot suoritettuaan\nylioppilastutkinnon syksyllä 1822, pyysi päästä viimemainitun\n\"kansakunnan\" jäseneksi, vastusti eräs vanhempi pedantillinen\nuusmaalainen jumaluusopin ylioppilas tätä hänen pyyntöänsä arvellen,\nettä kansakunnalle olisi alentavaista ottaa jäsenekseen henkilö, joka\noli juossut toisen kansakunnan asioita. Kokousta, jossa tästä tärkeästä\nasiasta keskusteltiin, johti kansakunnan inspehtori, joka sillä kertaa\nei ollut kukaan muu kuin Laukon herra, professori Törngren. Tämä\nhuomautti vastaukseksi pedantin muistutukseen, kuinka vähän arvokkaita\nne toimet olivat olleet, joita apostolit aikoinaan harjoittivat,\napostolit, jotka kuitenkin menivät ulos maailmaan valon oppia\nsaarnaamaan, ja onnistuikin inspehtorin yleisen naurun vallitessa\ntukehduttaa vastustus kapaloissaan. Äsken mainittu kertoja, joka on\ntämänkin jutun kertonut Törngrenin nuorimmalle pojalle, oli silloin\nlisännyt; \"isäukkosi ei silloin voinut aavistaa, että Lönnrotistakin oli\ntuleva apostoli, joka Runebergin kanssa on pelastanut ja koossapitänyt\nSuomen kansan!\"\n\nTämä oli ensimäisen kerran kun Törngren oli tilaisuudessa auttaa nuorta\nLönnrotia. Pian sai hän uutta aihetta siihen, sillä kohta senjälkeen\nkääntyi Lönnrot inspehtorinsa puoleen pyytäen tätä hyväntahtoisesti\nhankkimaan hänelle kotiopettajan paikkaa, siten tehdäkseen täydellisesti\nvarattomalle ylioppilaalle mahdolliseksi jatkaa akateemillisia lukujaan.\n\nTämän pyynnön täyttäminen kävi Törngrenille hyvin vaikeaksi, koska\nsiihen aikaan maassamme ylioppilastutkinnossa saavutettuun äänilukuun\npantiin suuri arvo ja Lönnrotin arvolauseet eivät suinkaan olleet\nloistavia, sillä hänen sitkeä ahkeruutensakaan ei ollut kyennyt\nvoittamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka omien koulukirjojen puute ja\nruotsinkielisten oppilaitosten suomenkieliselle pojalle outo kieli\nolivat synnyttäneet.\n\nSilloin saattoi sama kaitselmus, joka niin nähtävästi ohjasi Lönnrotin\naskelia elämän läpi, nuorukaisen avuksi vielä turvattomamman olennon\nkuin hän itse, pienen, laiminlyödyn poika raukan, joka elämään\nherätessään ei ollut saanut muuta nimeä kuin _Kaarlo Vilho_. Tämä oli\nhallituskonseljin entisen jäsenen pankintirehtöri Kaarlo Juhana\nIdestamin luonnollinen poika. Idestamin nimi oli, ennenkuin hän\nylennettiin aatelissäätyyn, Idman, joka niinkuin jo mainittiin myös oli\nollut rouva Törngrenin äidin, rovasti Helsingbergin vaimon oma nimi.\n\nKun Idestam kuoli v. 1821, oli Kaarlo Vilho ainoastaan noin neljän\nvuoden vanha. Vaikkei isä eläessään ollut voinut erityisesti pitää\nhuolta pienokaisesta, näkyy hän kuitenkin ajatelleen sen tulevaisuutta,\nsillä Idestamin kuoltua määrättiin professori Törngren pojan holhojaksi.\nPoika joutui nyt holhojansa perheeseen, jossa ei kuitenkaan kukaan\nehtinyt pitää huolta pikku Kallen kirjallisesta opetuksesta, jonkatähden\nhän syksyllä v. 1822 lähestyi kuudetta ikävuottaan osaamatta lukea\nsisältä -- tämä oli siihen aikaan harvinaista herrassäädyn lapsissa,\njotka liian varhain pantiin kirjan ääreen istumaan.\n\nPikku Kallen opettajan tarve lienee raskaastikin painanut professori\nTörngrenin mieltä, mutta hänenkin, tämän ennakkoluuloista vapaan\noppineen silmissä, eivät Lönnrotin huonot koulutiedot häntä juuri\npuoltaneet. Sitä enemmän miellyttivät puhdassydämistä ihmistuntijaa\nnuorukaisen avonaiset, tuiki rehelliset kasvot ja uskolliset silmät --\nja nämä saivat vaa'an kallistumaan: Elias Lönnrot pääsi kun pääsikin\nkohta suureksi ilokseen kotiopettajaksi kunnioitetun inspehtorinsa\nperheeseen.\n\nTiettävästi ei ole mitään valokuvaa Elias Lönnrotista hänen\nylioppilasajoiltaan,[2] mutta sen sijaan löytyy hänestä taiteilija J.\nKnutssonin v. 1845 -- viimeinen numero vuosiluvussa on hyvin epäselvä --\npiirtämä rintakuva, josta sitten G.O. Wasenius Helsingissä on\ntoimittanut kivipainoksen. Se kuvaa Lönnrotia ajalta, jolloin hän jo oli\npiirilääkärinä Kajaanissa ja näyttää meille nuorenpuoleisen miehen, joka\najan tavan mukaan -- niinkuin Runebergkin saman aikuisissa kuvissa --\nkantaa tärkkäämätöntä paitaa, jota nauhasta tehty solmu pitää kiini\nkaulan ympäriltä. Muuten on hän puettu tavalliseen siviilipukuun.\n\nKnutssonin kuvaa, jonka jäljennös seuraa tätä kirjoitusta, pidettäneen\nhyvin onnistuneena ja se vastannee jotensakin tarkkaan Lönnrotin\nulkomuotoa nuorempanakin. Etenkin miellyttää tässä kuvassa suurien,\navonaisten silmien iloinen ja kuitenkin tyyni katse; niinkuin kasvoissa\nkokonaisuudessaan on jotakin avonaista, tyyntä, nuorta ja miehekästä,\njoka vetää puoleensa.\n\nLönnrot, nuori kotiopettaja, otettiin heti jäseneksi Törngrenin\nperheeseen, joka talvisin asui yliopistokaupungissa -- ensin Turussa,\nsittemmin Helsingissä -- jotavastoin kesät ja luultavasti useimmiten\njoululupakin vietettiin Laukossa. Hän asui samassa huoneessa, kuin\nperheen silloinen ainoa poika, yksitoistavuotias Juhana, joka kävi Turun\nlukiossa ja joka kaksi vuotta senjälkeen v. 1824 tuli ylioppilaaksi.\n\nTalon nuorta tytärtä, yhdeksänvuotista _Eevaa_ ei Lönnrot myöskään\nopettanut. Hän oli nimittäin oppilaana rouva Anna Salmbergin suositussa\npensioonissa, joka oli tänne muutettu Tanskasta ja jota siihen aikaan\npidettiin suuressa arvossa. Siinä kävivät ennen häntä muita\nmainitsematta myös molemmat ystävättäret Fredrika Tengström-Runeberg ja\nAugusta Lundahl-Wallenius.\n\nLönnrotin ainoa oppilas oli siis perheen mainittu holhotti, Kaarlo\npoika, joka alussa osottautui hyvin hitaaksi ja umpimieliseksi -- eikä\nsitä voinut ihmetelläkään, kun muistaa onnettomia oloja, joissa lapsi\npienestä pahasta oli kasvanut. Lönnrotin päätehtävänä oli siis aluksi\ntoimintahalun herättäminen ja kehittäminen pojassa.\n\nLönnrot ollen itse huvitettu kaikenlaisesta veistelemisestä koetti ensin\nherättää nuoressa oppilaassaan samaa intoa, mutta kokeet eivät\nonnistuneet.\n\nKun hän sitten paremmin oppi tuntemaan pojan luonnetta, rupesi hän\nkäyttämään aivan päinvastaista keinoa, hän rupesi elähyttämään pojan\nmielikuvitusta. Niin nimitti hän Kaarlo Vilhon eräänä päivänä\nSammassaaren kuninkaaksi, jonka alle myös Kertunsaari kuului -- kaksi\npientä saarta lähellä Laukkoa. Leikki huvitti nuorta kuningasta\nsuuresti, mutta hänen seitsenvuotinen mielensä halusi kuitenkin niin\nvastustamattomasti jousta, jonka Lönnrot oli valmistanut, että hän\nsuurella ilolla vaihtoi osan kuningaskunnastaan tähän aarteeseen. Tämän\nvaihtokaupan kontrahti, jonka opettaja juhlallisesti oli laatinut, on\nvielä tallella, Sen todistaja on juuri valmistunut kolmetoistavuotias\nylioppilas Juhana Törngren. Tämä on aikaisin kirjallinen muistomerkki\nLönnrotin iloisilta Laukon ajoilta, ja luulen, että lukija sitä\nmielihyvikseen silmäilee, kun se nyt tässä seuraa:\n\n     Kontrahti.\n\n     Liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvia 2 nuolta\n     vastaan luovutan minä allekirjoittanut omistamani Kertunsaaren\n     lähellä Laukon kartanoa, ikuiseksi omaisuudeksi Ylioppilas Elias\n     Lönnrotille, hänen tulevalle vaimollensa ja lapsillensa eli, toisin\n     sanoen, hänen mielivaltaisesti käytettäväkseen allamainitusta\n     päivästä alkaen.\n\n     Tämän tahdon minä tarkoin mietittyäni ja täysissä järjissäni\n     nimelläni vahvistaa. Laukon kartanossa 15 p. Syysk. 1824.\n\n     _Kaarlo Vilho_ Sammassaaren kuningas. L. S.\n\n     Todistaa _Juhana Törngren_ Nylandus.\n\nTämän kuninkaallisen teon johdosta nimittivät ne ylioppilaat, jotka\ntuttavallisesti seurustelivat Laukon kartanossa mielellänsä Lönnrotia\nKertunsaaren herttuaksi, josta arvonimestä Lönnrot kuitenkin innokkaasti\npyysi päästäkseen. Eihän hän koskaan arvonimiä suosinut, ja näin\nsaavutetun herttuakuntansakin hän jätti tuulen ja aaltojen\ntuuditeltavaksi.\n\nPieni \"kuningas Kaarlo Vilho\" kehittyi sitten nopeasti sekä tiedoissa\nettä hyvissä avuissa, sekä kiintyi uskollisella rakkaudella ensimäiseen\nopettajaansa, joka sitten kun yliopisto muutettiin Helsinkiin, ei\nkuitenkaan enään aina asunut Törngrenin perheessä, jonka tähden myös\ntoinen kotiopettaja astui Lönnrotin sijalle. Lahjakas, kun Kaarlo Vilho\noli, saattoi hän jo v. 1830 syksyllä 13,5 vuoden iässä suorittaa\nylioppilastutkinnon. Hän kirjoitti itsensä yliopiston matrikkeliin\nnimellä _Törnegren_, jonka nimen hän nyt vasta omisti ja joka vaan\nyhdellä ainoalla kirjaimella erosi sen jalon perheen nimestä, jossa hän,\narmoton poika, oli saanut nauttia kodin onnea ja runsain määrin mitä\nlämpimintä vanhempain ja sisarusten rakkautta. Nimeänsä Kaarlo Vilho\nTörnegren kantoi hän aina kunnialla ja antoi sille hyvän soinnun\nruotsalais-suomalaisen kirjallisuuden alalla.\n\nKoska Lönnrot kaikkina vuoden aikoina ja kaikkiaan enemmän kuin\nvuosikymmenen ajalla oleskeli Laukon kartanossa, tuli se hänelle\ntutuksi, ja kansa sekä lähempänä että kauempana suurta herraskartanoa\noppi häntä tuntemaan ja rakastamaan.\n\nNiinkuin koko elinaikanaan teki hän näinä nuoruutensa huolettomimpinakin\npäivinä ahkerasti työtä, mutta hän ymmärsi niin säännöllisesti jakaa\naikansa, että sitä aina riitti sekä ruumiillisiin että hengellisiin\nhuvituksiin. Uudempi aika, joka harrastaa virkistäviä ja vahvistavia\nruumiin harjoituksia, voi ottaa voimakkaaksi esikuvakseen tämän\nnuorukaisen, joka vielä vanhoilla päivillään yhtä innokkaasti rakasti\nurheilun raitista huvia. Kesällä ui ja souteli hän kauniita vesiä, jotka\nmelkein joka puolella ympäröivät Laukon tiluksia. Talvella oli\nhiihtäminen hänen paras huvinsa. Vielä v. 1882 nähtiin hänen\netehisessään Lammin tilalla kahdeksankymmenvuotiaan äsken käytetyt\nsukset, ne seisoivat siellä pystyssä odottamassa uutta hiihtoretkeä.\nSuksensa teki hän itse, hän näet aina sai aikaa rakkaaseen veistoonsa,\njolloin hän valmisti itselleen ja ystävilleen, milloin kanteleen,\nmilloin, niinkuin myöhempinä aikoina usein tapahtui, jonkun kappaleen\nomaa keksimäänsä mukavaa \"kirjoituslautaa\", joka myös on kuvattuna\nyliopiston omistamassa suuressa Lönnrotin muotokuvassa. Niinkuin hän\nvanhoilla päivillään alkoi ja lopetti päivänsä soittamalla virren, niin\ntuotti hänelle kanteleen soitto muutenkin lepoa ja rauhaa päivän työstä,\nja usein kuultiin jo Laukossa kanteleen kielien soivan hänen\ntyöhuoneestaan.\n\nPaitsi moneen muuhun seikkaan pani hän myös vaivaa ja aikaa\nkehottaakseen talon alustalaisia kirjoitusta oppimaan, ja sanotaankin,\nettä hänen aikanaan oli kansan kirjoitustaito Laukossa ollut suurempi\nkuin lähiseudulla. Itse opetti hän tätä taitoa kahdelle torpan pojalle\nja palkitsi opetusjakson päätyttyä molempia oppilaitaan lahjoittamalla\nkummallekin vihkon painettuja teoksiaan, luultavasti vihkoja\nlaulukokoelmasta: \"Kantele\".\n\nEräs juttu, joka oivallisesti kuvaa tätä kansallista miestä, elää vielä\nTörngrenin perheen keskuudessa. Kerran kun pitäjän räätäli oli työssä\nLaukossa, piti hänen valmistaa Lönnrotille päällystakki. Lönnrot, joka\nlapsena hyvin läheisesti oli tutustunut räätälin ammattiin, leikkasi sen\nitse. Kuosi, jonka Lönnrot täten antoi mainitulle vaateparrelle,\nmiellytti niin suuressa määrässä kartanon renkejä, että tallirenki Mikko\neräänä aamuna ilmestyi Lönnrotin huoneeseen sarkapakka kainalossaan ja\npyysi, että Lönnrot siitä leikkaisi hänelle päällystakin \"aivan\nsamanlaisen kuin tohtorin oma\". Lönnrot suostui kernaasti Mikon\npyyntöön, mutta kun veistorenki Heikki seuraavana aamuna astui hänen\nluokseen sama pyyntö asiana, alkoi Lönnrot käydä kärsimättömäksi ja\nsanoi: \"Tahdot kai että ompelen sen myöskin?\" -- \"En\", vastasi\nvarovainen Heikki, \"räätäli ompelee sen paremmin kuin tohtori\". Suora\nvastaus lepytti hyväntahtoisen Lönnrotin, ja niin sai Heikkikin\npyyntönsä täytetyksi. Näin olisi kai Lönnrot saanut leikata takkeja\nkaikille rengeille vuorostaan, jos ei rouva Törngren olisi saanut vihiä\nasiasta ja ankarasti kieltänyt heitä käyttämästä hyväkseen Lönnrotin\nräätälintaitoa.\n\nKertomuksiin Lönnrotin myöhemmästä olosta Laukossa kuuluu myös seuraava,\njossa isännän hyväntahtoinen mieliala kauniisti esiintyy. Muutamana\nkesänä oli päätetty, että rouva Törngrenin ja hänen tyttärensä piti\njuoda terveysvettä rautaisesta lähteestä, joka oli niityllä talon\nläheisyydessä. Kävelyyn lähteelle ja ehkäpä myös viattomaan terveysveden\njuontiin ottivat myös perheen muut jäsenet osaa. Että pieni seurue\ntulisi kylläksi liikkuneeksi, ehdotteli professori Törngren, että he\nkuokkisivat niityn, joka oli määrätty viljeltäväksi. Hän teetti\nsentähden erisuuruisia kuokkia jokaisen voimien mukaan. Sitä paitse\nmäärättiin kehotukseksi runsas palkinto kuokitusta tynnyrinalasta.\nNuorin poika Adolf, silloin vielä lapsi, ansaitsi kaksitoista killinkiä,\nKaarlo Törnegren koko taalarin, sisarukset Eeva ja Juhana, sekä eräs\nnuori ystävä Wilhelmina Ahlstedt, joka oli kesävieraana Laukossa kukin\nvähän sen yli, mutta Lönnrot, joka oli kestäväisempi ja tottuneempi\nruumiilliseen työhön sai työstään lähes 200 taalaria. Kartanon pehtori\nnurisi mokomaa tuhlaamista, arvellen, että kyllä olisi voinut saada\nhuokeampia työmiehiäkin, mutta jalo isäntä lohdutti häntä hymyillen\nsillä, että olot tässä matoisessa maailmassa nyt kerran olivat\nsenlaiset, että oppineitten herrain työtä ei mitattu samalla mitalla\nkuin tavallisten päiväläisten. Pehtori veti suunsa hymyyn ja sai tyytyä\nselitykseen, mutta oli kuitenkin epäilevän näköinen.\n\nNiin yksinkertainen ja kansallinen kuin Lönnrot koko elinaikansa oli,\ntäytyy hänen elämänkertojansa kuitenkin myöntää, että hänellä jo nuorena\noli kolme intohimoa, tosin hyvin viattomia kaikki kolme, mutta jotka\nkukin vaativat tyydytystä oikealla suomalaisella itsepintaisuudella.\n\nHän rakasti ennen kaikkia väkevää hyvää kahvia ja nauttikin sitä aimo\nmäärät. Hyväntahtoinen emäntä, joka piti Lönnrotia todellisena perheen\njäsenenä olikin aina valmis hankkimaan hänelle tätä nautintoa. Hänen\ntoinen intohimonsa tupakanpoltto saattoi hänet joskus pulaan. Lönnrot\noli nimittäin aika vahva tupakan polttaja ja kulutti koko lailla sekä\nsikaria että Geflen vaakunaa, jota pohjoismaissa kauan aikaa pidettiin\nparhaimpana piipputupakkana. Kun ei kukaan muu Laukon herroista\npolttanut tupakkaa, sattui joskus, että Lönnrotin tupakkavarasto loppui\nja hän joutui suureen tupakan tuskaan, koska kartanosta ainoastaan\nkerran viikossa käytiin Tampereella. Kotikasvuinen tupakka, jota rengit\nkäyttivät, oli Lönnrotille vastenmielinen, eikä hän käyttänyt sitä\nsuurimmassa hädässäkään.\n\nPaitsi hyvää kahvia ja hyvää tupakkaa käytti Lönnrot aina hyvää paperia.\nEtenkin myöhemmin Laukossa oleskellessaan kirjoitti hän useimmiten\nparaimmalle postipaperille, tapa, johon hän oli tottunut matkoillaan;\ntämä ohut, hieno paperi kun näet paremmin sopi matkalaukkuun, kuin sen\najan käsin valmistettu paksu, mutta samalla kestävä kirjoituspaperi.\n\nPimeänä vuodenaikana vietettiin Laukossa ylipäätään jotensakin hiljaista\nelämää semmoisinakin aikoina, jolloin koko perhe oleskeli siellä. Syynä\nsiihen oli kotitalon yksinäinen asema ja säätyläisten vähyys\nympäristössä. Kesäisin sitä vastoin saattoi vieraanvaraisuus \"hyvässä\nLaukossa\", niinkuin Lönnrot sitä mielellään nimitti, näyttäytyä kaikessa\nloistossaan, etenkin sitten kun vanhin poika Juhana oli tullut\nylioppilaaksi ja tytär tullut kotiin pensioonista. Vanhukset rakastivat\nnuorisoa, eikä heidän koskaan tarvinnut kaivata sen virkistävää\nläsnäoloa, sillä nuoret toverit hakivat mielellään iloisen Juhanan\nseuraa, jota romantillisten aatteidensa vuoksi yleisesti nimitettiin\n\"ritariksi\". Hilpeiden nuorukaisten piirissä nousikin ilo usein\nylimmilleen, eikä Lönnrot suinkaan ollut arin nuorten joukossa.\n\nMutta myös ihmissilmän vienous ja lempeys loi hohteensa Laukon kotiin ja\nsen lehtoihin, kun ne kesän tullessa pukeutuivat vihreään verhoonsa.\nEeva Törngren seisoi keskellä elämän ihaninta kevättä, semmoisena kun\nhän kauniina ja siveänä katselee meitä perhemuotokuvien joukosta\nHaapaniemellä. Suloisena, niinkuin hänen kuvansa hymyilee vastaamme\nkankaalta, eli varhain kuollut nuori tyttö tuttujensa muistossa\ntavallista herttaisempana olentona. Hänen ympärilleen kokoontui Laukkoon\niloisina kesäisinä päivinä kokonainen sikerö samanikäisiä impiä, ihana\n_Wilhelmina Ahlstedt_,[3] runolahjainen _Augusta Lundahl_, jota Runeberg\nmielitellen nimitti _Hebeksi_, vielä _Amelie Adlercreutz, Wilhelmiina Bohm,\nAdèle Idman_ ynnä moni muu nuori nainen Tampereen tienoilta, kaikki\nmiellyttäviä ja lahjakkaita tyttöjä.\n\nOleskellessaan niin monta vuotta Törngrenin kodissa, joka ystävällisesti\noli avannut ovensa tuntemattomalle nuorukaiselle, oppi Lönnrot tuntemaan\ntunnetta, joka tähän saakka oli ollut hänelle melkein outo, että\nhänelläkin oli koti, eikä hän senvuoksi arastellut kauniin impijoukon\nseuraa, viihtyipä siinä hyvinkin, vaikka ei hän mikään vakinainen\n\"seuramies\" ollutkaan.\n\nNämä eivät ollenkaan katselleet häntä karsain silmin, sillä hän oli\nniinkuin sanotaan naisten suosiossa. Kuitenkin arvelivat naiset, ettei\nhän ollut Amorin nuolen saavutettavissa.\n\nTietysti vieraili Laukossa muitakin kuin nuoria. Niin tuli sinne usein\ntoinen tai toinen professori Törngrenin ystävistä, enimmiten hänen\nvirkatovereitaan yliopistosta.\n\nLönnrot sai täten jo varsin nuorena persoonallisesti tutustua useampiin\nmaamme sen ajan etevimmistä tiedemiehistä. Niiden joukossa oli\nensimäisen suomen kieliopin tekijä professori _Reinhold von Becker_, jonka\ntuttavuus oli Lönnrotille erittäin suotuisa. Lönnrot saikin sittemmin\nsuureksi ilokseen, kun hän v. 1827 puolusti ensimäistä väitöskirjaansa\nDe Wäinämöine praesekseksi professori von Beckerin, joka silloin vielä\noli parhaimmassa iässään.\n\nMuiden etevien oppineiden joukossa mainittakoon Laukon vieraista\neurooppalaisen maineen saavuttanut fysiko _G.G. Hällström_ sekä perheen\nhyvä ystävä _Israel Hvasser_. Lähimpiin tuttaviin kuuluivat myös\nlääketieteen professorit _M. Kalm_ ja _N.A. af Ursin_, lääkintöhallituksen\nkamreeri, _F.J. Rabbe_, itämaalaisten kielien tutkija _H.H. Fattenborg_,\njumaluusopin tutkija _J.A. Gadolin_, sittemmin maanpakoon ajettu juristi\n_A.E. Afzelius_ y.m.m. joista muutamia vielä myöhemmin mainitaan. Koska\nnäiden herrain vierailu kesänaikaan usein kesti useampia viikkoja, voi\notaksua, että tuttavuus heidän kanssaan melkoisesti kehitti Lönnrotin\nmuutenkin suurta ihmistentuntemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin tuli Laukko perheen läheisimpien ystävien kokouspaikaksi\nvuosittain 18 p:nä elokuuta, Agapetuksen päivinä. Tämä päivä oli\nkaksinkertainen merkkipäivä, se ei ollut ainoastaan isännän nimipäivä,\nvaan myös hänen syntymäpäivänsä, sillä Törngren oli syntynyt 18 p.\nelokuuta 1772. Sittenkun professori Törngren Elokuussa 1833 oli eronnut\nvirastaan ja ainaiseksi asettunut asumaan Laukkoon, päättivät hänen\nvirkatoverinsa ja entiset oppilaansa joka vuosi yhtyä siellä perheen\nmainittuna juhlapäivänä. Niinkauan kun Lönnrot oleskeli Etelä-Suomessa\ntuli hän aina tänä päivänä Laukkoon. Ja missä hän kuljeskeli ja asuikin,\notti hän aina ajatuksissaan osaa tähän rakkaaseen perhejuhlaan.\n\nVieraiden joukosta, jotka sitten tavallisesti viipyivät muutamia\nviikkoja Laukossa, ei koskaan puuttunut professori _Immanuel Ilmoni_,\nTörngrenin nuori oppilas, tohtori _Sten Edvard Sjöman_ ja iloinen innokas\nmetsästäjä ja puutarhuri tohtori _F.G. Sanmark_, jota ystävät nimittivät\niloisen Araabian emiiriksi, kaikki lääkintätieteen palveluksessa.\nMuistakin vieraista olivat useimmat lääkäreitä, mutta myös muita ystäviä\nsaapui tähän juhlaan, jossa aina erittäin hilpeä ja luonnollinen\nmieliala vallitsi.\n\nSeisovana ja mitä suurimmalla ilolla vastaanotettuna numerona päivän\nhuviohjelmassa oli aina Ilmonin esiintyminen. Tämä oli ikäänkuin luotu\nhuvinäytelmäin esittäjäksi. Lönnrotin kanssa tanssi hän silloin toisten\niloksi ja riemuksi laulaen tanssin nimeltä \"Munteri tanssaa keikutusta\".\nJokainen tämän tuttavallisen piirin jäsen antoi puolestaan lisänsä\nhuvituksiin. Nuori lahjakas ja aina kekseliäs Kaarlo Törnegren --\nentinen hidas Sammassaaren kuningas -- esitti humoristisesti ja erittäin\ntaitavasti kuvauksia pääkaupungin päiväntapauksista, Lönnrot taas kertoi\nyksinkertaisesti mutta samalla hauskalla tavalla muistelmia matkoiltaan\nSuomen ja Venäjän erämaissa.\n\nNämä Lönnrotin jutuntapaiset matkamuistelmat lienevät enimmäkseen olleet\ntuttavallisesti kerrottuja katkelmia, jotka hän sitten yleisemmässä\nmuodossa julkaisi matkakirjeissään \"Helsingfors Morgonbladissa\" ja\n\"Saimassa\", mutta lie niiden joukossa ollut semmoisiakin, joita ei tähän\nsaakka ole painettu. Niin on varmaankin seuraavan ikävän muiston laita,\njonka hän itse on kertonut, josta näkee, kuinka se hyväntahtoisuus, joka\noli omituinen hänen luonteellansa voi muuttua syvimmäksi harmiksi, kun\njotain alhaista ja halpaa koski hänen puhtaaseen sieluunsa. Juttu oli\nseuraava ja kerrotaan se tässä henkilöitä tai paikkaa mainitsematta.\n\nKun Lönnrot kerran Venäjän Karjalasta palasi Suomeen, suuntasi hän\neräänä Lauvantai-iltana askeleensa tuttavaan pappilaan, jossa sekä\nrovasti että tämän apulainen olivat innokkaita kortinpelaajia, ja jotka\njuuri suuresti ikävöivät kolmatta miestä peliin. Lähimmän kortinlyöjän\nluo oli kokonaista 10 ruotsin peninkulmaa ja seurakunnan lukkari, jolle\nhe olivat koettaneet opettaa kortinlyönnin ensimäisiä alkeita, oli\nhuomattu mahdottomaksi, vaikka hän muuten rovastin arvelun mukaan oli\nkoko taitava lukkari.\n\nLönnrot, joka hätätilassa voi olla avullisena korttipöydän ääressä,\notettiin vastaan avosylin ja häntä pakotettiin ryhtymään peliin. Syynä\nhänen myöntyväisyyteensä oli tällä kertaa ehkä luonnollinen ilo siitä,\nettä hän taas oli kansalaistensa joukossa. Tämä tapahtuikin, aikaan,\njolloin ei totilasi eikä edes korttipakkakaan liioin pelästyttänyt\nkunnollista maallikkoa ja hänen ympäristöään.\n\nEnsimäisen rangaistuksensa siitä, että hän liian helposti oli\nnoudattanut hyväntahtoista myötätuntoisuuttaan lähimmäisensä heikkouksia\nkohtaan, sai Lönnrot kärsiä odottamalla myöhään yöhön illallista, josta\nmatkailijamme olisi ollut enin huvitettu.\n\nSeuraavana aamuna lähtivät rovasti ja apulainen kirkkoon luvaten kohta\npalata, sekä vaativat Lönnrotia lupaamaan, että hän odottaisi heidän\ntuloaan. Jumalanpalvelus ei kestänyt kauan. Papit palasivat kohta,\npäivällinen syötiin kuumeentapaisella kiireellä ja peliä jatkettiin,\njolloin apulainen uskoi Lönnrotille, että hän tämän tähden oli valinnut\nlyhimmät virret ja että rovasti samasta syystä oli puoleksi lyhentänyt\nsaarnaansa. Korttipelin päätökseksi tuli, että papeilla oli \"kaikki\nsaakelin mollat\" ja että Lönnrot kadotti kaikki matkarahansa, joita ei\nkuitenkaan ollut muuta kuin kyytirahat Kajaaniin. Rovasti tarjosi\nLönnrotille kyllä rahoja lainaksi, mutta tämä kieltäytyi harmistuneena\nvastaanottamasta, kuroi kiini matkalaukkunsa ja kulki jalkasin lähinnä\nKajaania olevaan kestikievariin, josta hän sitten kyytikärryillä teki\ntuloaan vanhastaan tuttuun kaupunkiin. Tapaus oli kumminkin harmittanut\nLönnrotia niin suuresti, että hänen ruskeat silmänsä säkenöivät, kun hän\npitkien aikojen perästä kertoi tätä juttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä on tullut ohimennen mainituksi Lönnrotin palaaminen yhdeltä hänen\nmyöhemmiltä runonkeruumatkoiltaan, vaikkemme vielä ole häntä saattaneet\nedes ensimäiselle matkalle, emmepä edes siihen hetkeenkään, jolloin hän\nerosi hyvästä Laukosta. Mutta askel ei siihen olekaan pitkä, palaamme\nvaan vielä kerran tarkastamaan vanhaa kartanoa jokapäiväisessä puvussaan\ntalvisaikana.\n\nMäen rinteellä hyvän matkan päässä rannasta oli ja on vieläkin\nvaatimaton yksikerroksinen puurakennus, josta jo ensi näkemältä, voi\npäättää sen nähneen kaukaisia menneitä aikoja. Että ne Kurjen suvun\njäsenet, jotka viimeksi ovat omistaneet Laukon kartanon, ovat siinä\nasuneet, on historiallisesti varma asia, mutta tuntijan mielestä tuntuu\nkumminkin liian rohkealta väittää rakennuksen ijän ulottuvan keskiajan\nloppuun eli piispa Arvid Kurjen aikoihin, niinkuin epämääräinen tarina\nkertoo.\n\nMyöhempi sukupolvi, joka tänne on perustanut itselleen kodin tukevien\nhirsiseinämien suojaan, ei luonnollisesti voi olla tätä tarua\nkuuntelematta, etenkin kun kansantaru mainitsee saaria ja kallioita\naivan likimmässä läheisyydessä, jotka muka ovat nähneet Kurjen suvun\nkantaisän kaksintaistelun ja rikoksellisen Klaus Kurjen surman.\nMielikuvituksen kanssa taistellessaan huomaa silmä hakevansa jotakin\ntulen tuhoamaa paikkaa, jossa luulevainen Klaus Kurki poltti viattoman\nElina rouvan poikineen.\n\nTämä Laukon historiallinen tenhovoima mahtoi olla vielä paljoa\nviehättävämpi Lönnrotin aikoina, jolloin \"Elinan surma\" vielä eli kansan\nhuulilla näillä seuduin eikä ollut muuttanut kirjallisuuden mykkiin\nsaleihin.\n\nEi sentähden liene liian rohkeata, jos johtuen toisesta tosiseikasta\ntoiseen arvelee, että Lönnrotin olo Laukossa mahtavasti on edistyttänyt\nkansallisepoksemme Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä.\n\nOn jo mainittu, että rouva Törngrenillä oli avonainen mieli\nkaikenlaiselle kirjallisuudelle, ja että toimelias rouva oli tunnettu\nerityisestä taidostaan pakottamaan jokaista oikealle uralleen. Kun\nLönnrot oli sattunut kirjoittamaan muistiin muutamia vanhoja lauluja ja\ntaruja, joita seudun kansa vielä muisteli, huomasi hän kohta, että\nhänellä emännässään oli henkilö, jota moiset harrastukset miellyttivät,\njoiden arvoa sen ajan suuri yleisö ei käsittänyt tai joita se halveksi,\nkoska ei kukaan vielä voinut nähdä sitä määränpäätä, jonne uusi ura oli\njohtava.\n\nMikä ihmissielun pohjalla liikkuu, se ilmaantuu usein pikku seikoissa,\njotka voivat merkitä hyvinkin paljon. Jokaisesta uudesta runosta, jonka\nLönnrot ensimäisenä vuonna Laukossa asuessaan kansan suusta kirjoitti,\npalkitsi emäntä häntä ylimääräisellä aamupäiväkahvilla, joka, niinkuin\ntiedämme, oli hänen lempijuomansa.\n\nNuori ylioppilas vasta kirjoitettu kansanruno käsissään ja reipas, jalo\nLaukon rouva kirkas kahvipannu edessään, -- kas siinä kuva, jota\nkatsellessa suomalaisen silmä lämpimästi loistaa. Ymmärtää niin hyvin,\nettä Lönnrot puhuu sydämensä kyllyydestä, kun hän neljätoista vuotta\nmyöhemmin (1836) kirjoitti tälle \"Jalosukuiselle, Kunnioitetulle Rouva\nArkiatrinnalle\", tietävänsä, että hän \"yhä vielä tuntee samaa\nhyväntahtoista suosiota tahi jos saan sanoa, niinkuin ajattelen samaa\näidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin oleskellessani Herrasväen\nkodissa ja joka aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista\nmenneistä\".\n\nJospa mielellään uskookin, että rouva Törngrenin osanotto ja kehotus\nyllyttivät Lönnrotin kokoilemisintoa hänen aivan nuorena ollessaan,\ntiedämme kumminkin hänen omista sanoistaan, että hänen elämänsä tehtävä\nhänelle selvisi etupäässä _Sakari Topelius_ vanhemman innokkaan esimerkin\nkautta.\n\nJuuri Lönnrotin ensimäistä vuotta -- 1822 -- ollessa Laukossa alkoi\nTopelius julaista: \"Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä\nlauluja\", antaen meidän kansanlauluillemme arvoa semmoisinaan, eikä vaan\nlisinä mytoloogisiin ja muihin tieteellisiin tutkimuksiin. Topelius\nkäänsi sitä paitsi huomion niihin seutuihin Venäjän Karjalaa, joissa\nsuomalainen kansanlaulu tuoreimpana eli kansan huulilla -- asianhaara,\njota ei tähän asti oltu aavistettukaan. Ikäänkuin varta vasten\nLönnrotille puhuttuna kaikuivat nämä Topeliuksen sanat v. 1822 hänen\nensimäisen runokokoelmansa esipuheessa: \"Näinä päivinä kuin Suomen kansa\noppineilta kaikella tavalla valistetaan, kokekaamme myös säilyttää\nEsi-vanhempaimme kaunihija Runoja välttämättömästä ajan turmiosta\".\n\nSamaan aikaan kun Lönnrotin kotiopettajan toimi Laukossa läheni\nloppuaan, oli hän -- vaikka hän ei niinkuin hyvin tunnetaan ollut mikään\n\"tutkintomies\" -- valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon,\njoka tapahtuikin Turussa 11 p. kesäk. 1827. Säästäväisyydestä hän ei\nkuitenkaan antanut seppelöidä itseänsä tohtoriksi yliopiston\njuhlallisessa promotsioonissa, jota samana kesänä vietettiin.\n\nKun yliopiston syyslukukausi oli alkamaisillaan, paloi Turku, jonka\nseurauksena oli muuttuneet olot monella alalla, muun muassa myös\nyliopiston muuttaminen Helsinkiin, sekä yliopiston opettajien ja heidän\nsukulaisiensa tai muitten tuttavien perheiden siirtyminen Turusta uuteen\npääkaupunkiin. Niihin kuului luonnollisesti myös Törngrenin perhe.\nSamaan aikaan, kun ruvettiin tekemään valmistuksia tätä muuttoa varten,\nvalmistautui Lönnrotkin alkukesästä v. 1828 lähtemään ensimäiselle\nmatkalleen, jolla hän aikoi harjottaa suomenkielisiä murretutkimuksia ja\nkoota kansamme muinaisrunoja y.m. Laukkoa piti hän kuitenkin yhä edelleen\nkotinaan, vaikka hän tästälähtien ainoastaan lyhempien tai pitempien\nväliaikojen perästä saattoi viivähtää siellä jalon perheen keskuudessa,\njonka rakkauden ja kunnioituksen nuori mies oli voittanut, ja joka\nodotti ja vastaanotti häntä, niinkuin omaa poikaa ainakin.\n\nLönnrotin ensimäinen matka kesällä 1828 tarkotti ainoastaan Hämettä,\nSavoa ja Karjalaa. Lähtiessään Laukosta toukokuun alussa oli hän\nluvannut kirjoittaa kotona olijoille matkansa vaiheista. Tämän lupauksen\ntäytti hän 8 p. heinäk. kirjoittamalla pitkän kirjeen äidilliselle\nsuojelijalleen. Kirjeen sisältö on seuraava:\n\n     Sortavala 8 p. heinäk. 1828.\n\n     _Korkeasti kunnioitettu Professorin Rouva!_\n\n     Minun on vaikea kuvailla sitä kärsimättömyyttä, jolla olen\n     ikävöinnyt tilaisuutta muutamilla riveillä antaa herrasväelle\n     tietoa matkastani. Vihdoin saavuin Sortavalaan, mutta en täältäkään\n     tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa,\n     voidakseni samalla kertoa jotakin tästä paikasta. Nyt olen palannut\n     sieltä, ja kuinka iloisena istuinkaan kirjoittamaan. Minusta on\n     kuin olisin äkkiä siirtynyt Laatokan rannoilta koko Suomen poikki\n     -- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli -- hyvään\n     Laukkoon. Mutta pian on tämä ilo ohi, kun olen kirjeeni lopettanut,\n     olen taas täällä aivan yksin. Ettehän sentähden, hyvä Rouva,\n     ihmettele, että kirjoitan niin pitkän kirjeen kuin paperilla on\n     tilaa, vaan suonette sen minulle anteeksi! En kuitenkaan rohkene\n     vaivata Teitä, hyvä Rouva, kertomalla miten ja mitä teitä enemmän\n     kuin 9 viikkoa kestäneen matkan päästä vihdoin saavuin tänne.\n     Tahdon vaan kertoa Teille terveisiä muutamista herrastaloista,\n     joissa matkallani olen vieraillut. Minulla onkin sitä suurempi syy\n     siihen, koska se seikka, että olen ollut kotiopettajana professori\n     Törngrenin perheessä, on mitä parhaimmalla tavalla suosittanut\n     minua sekä näissä että kaikissa muissa perheissä, joissa\n     matkoillani olen käynyt.\n\n     Ensiksi saan siis kertoa terveisiä rovasti Nykopin perheeltä. Sekä\n     rovasti että hänen vaimonsa ovat voineet hyvin. Sitten on minulla\n     terveisiä entiseltä Vesilahtelaiselta, assessorin rouva\n     Fabritiukselta Kiteeltä. Hän joka on maaherra Walleniuksen sisar,\n     oli ensimäisen kerran ollut naimisissa Wegeliuksen kanssa, joka\n     jonkun aikaa kuuluu olleen kappalaisena Vesilahdella ja asuneen\n     Janussa. Sitten oli mainittu Wegelius tullut Porvoon hippakuntaan\n     ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Hänen leskensä oli sitten mennyt\n     naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa joka nyt myös on kuollut.\n     Vielä pitää minun lausua terveisiä Reilanderilta, joka on pappina\n     Pälkjärven pitäjässä. Hänen isänsä oli ollut kauppiaana Rauniossa,\n     ja tuntenette, hyvä Rouva, siis hänenkin.\n\n     Matkani on tähän asti ollut ylipäätään onnellinen ja hupainen.\n     Talonpojat Savossa ja Karjalassa sekä myös täällä venäläisissä\n     pitäjissä ovat hyvin vieraanvaraisia. Usein tuntuu heistä aivan\n     oudolta, kun kysyy, mitä ruoka maksaa. Kesälahden pitäjässä\n     Karjalassa, viivyin jonkun aikaa sitten neljä päivää\n     talonpoikaistalossa, sillä isäntä ja useat muut osasivat siellä\n     paljon runoja, joita sain kirjoittaa. Eräänä iltana kun tulin\n     saunasta, puin kuivat liinavaatteet ylleni ja jätin entiset\n     kangaspuille kuivamaan. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja\n     ajattelin, mitä ajattelin, mutta mieleeni ei juontunut, että emäntä\n     olisi ollut samalla niin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen, että hän\n     olisi pitänyt huolta niiden pesusta. Mutta illalla huomasin, että\n     hän olikin sen tehnyt, sillä vaatteeni minä löysin puhtaiksi\n     pestyinä samasta paikasta. Kun sitten lähdin sieltä, tahdoin maksaa\n     hänelle, mutta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua, vaikka olin\n     syönyt heillä neljä päivää. Kun hän viimein otti vastaan maksun,\n     siunaili hän minua niin paljon, että siitä riittänee koko vuodeksi.\n     Monta muuta esimerkkiä voisin kertoa karjalaisten\n     vieraanvaraisuudesta, etenkin semmoisissa seuduissa, jotka eivät\n     ole lähellä maantietä. Myös näyttää kansa olevan paljoa raittiimpaa\n     täällä kuin useimmissa paikoin Hämettä ja Uuttamaata. Niin näkee\n     sekä häissä että muissa tilaisuuksissa, ettei viinan liiallinen\n     juominen vielä näy olevan mikään tarve heille. Miten he viettävät\n     häitään, olen kirjoittanut erityiselle lehdelle. Tässä tahdon niin\n     paljon kuin tila myöten antaa kertoa matkastani Valamon luostariin.\n\n     Valamon saari on Laatokassa neljän peninkulman päässä täältä.\n     Muutamien munkkien kanssa, jotka olivat täällä kaupungissa\n     käymässä, matkustin muutamia päiviä sitten sinne. Matka kävi\n     kutakuinkin onnellisesti, vaikka meidän kaikkien täytyi soutaa,\n     koska järvi oli aivan tyyni. Luostarin rikkaus ja komeus oli\n     suurempi, kuin olin voinut odottaa tai mielessäni kuvata. Minulta\n     puuttuu sanoja kuvatakseni ainoata neliötä tai taulua kirkkojen\n     seinillä ja pylväissä, kuinka sitten rohkenisin kuvata kokonaisia\n     seiniä, kokonaisia kirkkoja, joissa komeilee pelkästään semmoisia\n     ruutuja ja tauluja kultakehyksissä jalokivillä ja muilla\n     kalleuksilla koristettuina. Huolimatta kaikesta, joka täällä silmää\n     huikaisi, olivat ne kaksi päivää, jotka Valamossa vietin pisimmät\n     ja ikävimmät koko matkallani. Suurimmalla ilolla käytin ensimäistä\n     tilaisuutta päästäkseni sieltä.\n\n     Nyt olen taas täällä ja kiitin sydämellisesti Jumalaa siitä, sillä\n     paluumatka oli kutakuinkin pimeä ja arveluttava myrskyn tähden\n     aavalla merellä.\n\n     Täältä lähden Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan kautta\n     takasin. Syyskuussa toivon olevani Laukossa. -- Pyydän lausua\n     terveiseni Eevalle ja Kallelle.[4] Pysyn, Korkeasti kunnioitettu\n     rouva, Teidän nöyrimpänä palvelijananne.\n\n     _Elias Lönnrot_.\n\nTähän kirjeeseen oli liitetty siinä mainittu kuvaus häämenoista\nKarjalassa, joka tässä myöhemmin seuraa ei vaan sisällön vuoksi, vaan\nmyös osotteeksi siitä hartaudesta, jolla Lönnrot tiesi äidillisen\nystävänsä Laukossa suosivan suomalaista kansanrunoutta. -- Lisättäköön\nvielä, että Lönnrot esitelmässä, joka oli painettu 11:ssä numerossa 1858\nvuoden \"Litteraturbladet'ia\" päällekirjoituksella: \"Tre ord om finska\nfornsången\", palasi hääjuhliin Karjalassa ja runoihin, joita näissä\nlaulettiin maailman luomisesta, Sammosta y.m. varsinaisten häärunojen\nohessa.\n\n_Häät Karjalassa_.\n\nKun sulhanen kosiomiehen ja rytkän kanssa lähtevät kotoa, lukee\nkosiomies koko joukon runoja, joissa hän rukoilee sulhaselle onnea ja\nmenestystä matkalle. Sitten tullaan morsiamen kotiin. Täällä on joku\nvalittu tekemään kaikenlaisia kysymyksiä ketä he ovat, mistä ja mitä he\nhakevat. Kosiomies vastaa näihin kysymyksiin oman mielensä mukaan\nnoudattamatta määrättyä kaavaa, esim. \"Olemme Asarioita, suuren Ananiaan\npalvelijoita. Isännällämme on yrttitarha ihanassa ja suloisessa\npuistossa. Siellä kasvaa kaikenlaisia puita ja kukkia. Yksi kukka vaan\npuuttuu sieltä. Olemme kuulleet näitä kukkia kasvavan täällä.\nHaluaisimme siis senlaista tainta täältä isännällemme viedäksemme\" --\nj.n.e. Sitten kysytään heiltä passia. He vastaavat, että heillä kyllä on\npassit, mutta koska ovat tehneet niin pitkän matkan, pyytäisivät he\nensin saada levätä vähäsen. Isäntä käskee heidän istumaan ruoalle ja\nruokaryyppyjä ottaessa sanoo isäntä: Näkyyhän heillä olevan hyvä passi\nja rehellisiltä ihmisiltähän nuo näyttävät muutenkin. Seuraavana päivänä\nmenee morsiuspari sitten papin luo ja antaa vihkiä itsensä. Saman päivän\niltana lähtee koko läksiäisväki sulhasen kotiin. Täällä on taas joku\nvalittu tekemään samanlaisia kysymyksiä kosiomieheltä kuin morsiamen\nkodissa. Kun näihin on vastattu eri tavalla, esim. niissä häissä, joissa\nminä olin, vastasi kosiomies, että he, (hän ja hänen seuralaisensa)\nolivat tulleet työtä hakemaan. Häneltä kysyttiin, mitä hän osasi ja hän\nvastasi, että he olivat hyviä lasimestareja, tynnyrin tekijöitä ja muuta\nsenlaista. Tämän jälkeen istutaan ruoalle. Ensimäisessä pöydässä ei\nmorsian saa maistaa mitään ruokalajia. Syötyä tanssitaan jonkun verran,\nvaikka usein ilman musiikkia, usein kanteleen tai viulun soiton mukaan.\nSitten tekevät kosiomies ja kaase useita kysymyksiä toisilleen, jotka\nkaikki löytyvät seuraavassa runossa, joka heidän täytyy osata:\n\n        Kosiomies:\n\n    Onko teidän neitsyissänne\n    oljille otettavaa,\n    vuotehelle vietävää?\n\n        Kaase:\n\n    Ompa meidän neitsyissämme\n    oljille otettavaa,\n    vuotehelle vietävää.\n\n        Kosiomies:\n\n    Onko teidän neitsyissänne\n    Wiipurissa viitatuita,\n    kaupungissa kaulatuita\n    kesäkuulla kuuratuita?\n\n        Kaase:\n\n    Ompa meidän neitsyissämme\n    Wiipurissa viitatuita j.n.e.\n\n        Kaase:\n\n    Onko teidän sulhoillanne\n    hopioiset housuin nauhat,\n    silkkiset sukan sitehet,\n    viiden riksin vilttihattu,\n    kuuden riksin vyö koria,\n    saksan saappaat jalassa,\n    silkkihuivi siivollinen?\n\n        Kosiomies:\n\n    Ompa meidän sulhoillamme\n    hopiaiset housuin nauhat j.n.e.\n\n        Kaase:\n\n    Onko teidän sulhoissanne\n    kyntömiestä, kylvömiestä?\n\n        Kosiomies:\n\n    Ompa meidän sulhoissamme\n    kyntömiestä, kylvömiestä.\n    Vaan onko teidän neitsyissänne\n    kehrääjiä, kutojia,\n    kääntyykö käärilauta\n    kuin orava oksapuussa,\n    suikkaako sukkulainen\n    kuin kärppä kiven ravossa,\n    piukkaako pirran piikit\n    kuin tikka puun kupeessa?\n\n        Kaase:\n\n    Ompa meidän neitsyissämme\n    kehrääjiä, kutojia j.n.e.\n\nKun kosiomies ja kaase ovat palanneet saattamasta morsiusparia\nmorsiusvuoteelle, jatkavat he vuoropuheluaan vielä esim. näin:\n\n        Kosiomies:\n\n    Kuitti, kuitti Kaaso rukka,\n    söitpä, joitpa neitosesi.\n\n        Kaase:\n\n    Emp' ole syönyt, enkä juonut;\n    panin kyntäjän sivuun,\n    karhihtijan kainaloihin,\n    tuonpa kukkana tupaan,\n    pöyhäytän pöydän päähän.\n\n        Kosiomies:\n\n    Niinp' on Kaaso kengitetty.\n    Kuin on kelkka talloitettu;\n    Niinp' on Kaason silmät päässä\n    kuin harakan pakkaisella.\n\n        Kaase:\n\n    Niin on Kaaso kengitetty,\n    kuin on hevoinen raudoitettu;\n    niinp' on Kaason silmät päässä\n    kuin on tähdet taivahassa.\n\nNäitä ja useita muita runoja kuulee täällä häissä, vaikka totta on, että\nne monessa paikoin jo ovat joutuneet pois käytännöstä. Aamulla käydään\nensimäisen kerran ruoalle kello 4:n aikaan; kello 8 syödään toisen\nkerran. Ensimäistä näistä aterioista nimitetään suuruiseksi, toista\naamuiseksi. Sitten alkaa morsian jaella lahjoja apelleen ja anopilleen,\nlangoilleen, nadoilleen ja muille sukulaisilleen, kosiomiestä ja rytkää\nunohtamatta. Anoppi sai paidan ja hameen, jotka morsian itse puki hänen\npäälleen, niin että hänellä vähän aikaa oli kaksi paitaa ja kahdet\nhameet. Appi sai niinikään vaateparren. Kosiomies ja rytkä saivat\nkumpikin paidan, jonka morsian myös puki heidän vaatteidensa päälle,\nniin että he sitten kävelivät kahdessa paidassa. Lapasia, sukkia,\nnenäliinoja y.m. jaettiin muille. Sitten on täällä tapana koota rahoja\nmorsiusparille (ajaa kertaa morsiusparille). Kun jokainen on antanut\nmielensä mukaan, ruvetaan kirkkoa rakentamaan. Tämä tapahtuu näin:\njokainen, joka panee pöydälle rahan, olkoon se sitten suurempi tai\npienempi, huutaa: kirkko sinne tai sinne, (hän mainitsee silloin\ntavallisesti kotipaikkansa nimen). Senjälkeen koettaa toinen taas saada\nkirkon omaan kotipuoleensa, jonka hän saapikin panemalla viimeiseksi\nrahansa pöydälle; tätä kilpailua kestää pari tuntia, ja kertyy tällä\ntavalla morsiusparille usein enemmän rahoja, kuin mitä koko häät\nmaksavat. Sillä ainakaan eivät ne häät, joissa minä olin, tulleet hyvin\nkalliiksi. Muita ruokalajeja ei ollut kuin leipää, voita, suolakalaa,\npiimää, ja kahdeksi ateriaksi keittoa, toiseksi rokkaa ja toiseksi\nryynivelliä -- niin yksinkertaisesti täällä häitä vietetään. Ei kukaan\nmuu paitsi eräs renki ollut juovuksissa ja muutenkin käyttäytyivät he\nhiljaisemmin ja sävyisämmin, vaikkei pappia tai muuta herraa ollut\nläsnä, jota he olisivat peljänneet, kuin tavallisesti monessa muussa\npaikassa opettajiensa tai muiden virkamiesten läsnäollessa. Mutta tuskin\nenään saan tilaa runolle, jonka kaase häiden päättyessä lukee\nsulhaselle, tässä se on:\n\n    Hyvä sulho! Kaunis sulho!\n    valkian verevä sulho!\n    älä meidän neitsyjämme,\n    älä sinä pahoin pitele,\n    neuvo neittä vuotellessa,\n    opeta oven takana,\n    vuosikausi kummassakin,\n    yksi vuosi suusanalla.\n    Kun et siitä hyvää saane\n    toinen silmän iskemällä;\n    kuinhan sekin turhaan käyne,\n    kolmas jalan polulla;\n    kuin ei sitte siitä huoli,\n    ota vitsa viiakosta,\n    tuoppa takin helman alla,\n    jolla haudot hartioita.\n    Vaan älä silmiä sipeile,\n    älä korvia koseta,\n    tuostapa kylä kysyisi,\n    toinen talo arvelisi:\n    liekö tuo suden repimä\n    taikka karhun kaivelema.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin ohimennen jo mainittiin oli Lönnrotin varsinainen\nopettajantoimi päättynyt yliopiston Helsingin muuton jälkeen ja ennen\nhänen ensimäistä matkaansa. Hänen oppilaansa Kaarlo oli kahdeksi\nviimeiseksi \"kouluvuodekseen\" saanut toisen kotiopettajan, mutta\nkuitenkin kuului Lönnrot yhä edelleen Törngrenin perheeseen, söi heillä\nHelsingissä ollessaan ja vietti kesänsä Laukossa, ellei hän ollut\nmatkoilla tai muissa toimissa. Jatkoipa hän vähin opettajatointaankin\ntutussa kodissa, jossa hän niinkuin jo kerrottiin nyt opetti nuorinta\npoikaa Adolfia kirjoittamaan.\n\nMuuten täyttivät lääketieteelliset luvut nyt kokonaan hänen aikansa.\nMitkä ulkonaiset vaikuttimet saivat Lönnrotin rupeamaan lääkäriksi, sitä\nen tiedä. Ehkä päätti hän sen jo nuorena poikana palvellessaan\nHämeenlinnan apteekissa, jolloin kaupungin lääkäri häntä niin\nystävällisesti suosi. Luultavaa kuitenkin on, että jokapäiväinen\nseurustelu professori Törngrenin kanssa, joka oli niin innostunut\ntoimeensa, sekä tutustuminen tämän lukuisiin ystäviin, jotka enimmäkseen\nolivat lääkäreitä, yhä enemmän kiinnittivät Lönnrotin mielen tähän\nvalitsemaansa uraan.\n\nLönnrotin luvut edistyivät nyt niin nopeasti, että hän joulukuussa 1830\nsaattoi suorittaa lääketieteen kandidaatin tutkinnon. -- Seuraavana\nvuonna lähti hän toiselle matkalleen, tällä kertaa Savoon ja Kajaanin\nlääniin, jonka ohella hän kesällä oli kolera-lääkärinä eri seuduilla\nUudenmaan ja Hämeen lääniä.\n\nNopeasti seuraten Lönnrotin elämän uran ulkonaisia piirteitä, kunnes\ntaas saan tuoda esiin uuden kirjeen hänen kädestään ystäville Laukossa,\ntahdon muistuttaa, että hän keväällä 1832 tuli lääketieteen\nlisentsiaatiksi, jolloin hän puolustaessaan väitöskirjaansa: \"Tutkimus\nsuomalaisten maagillisesta medisiinistä\" suureksi ilokseen sai\npreesekseksi uskollisen suojelijansa professori J.A. Törngrenin.\n\nEnsimäisen runokorjuunsa hedelmänä vuosilta 1829 ja 1831 julkaisi\nLönnrot pienen kokoelman: \"Kantele\", josta ilmestyi neljä vihkoa vv.\n1829-1331, sisältäen ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella koottuja\nrunoja. Viidennen vihkon piti vielä ilmestyä, mutta edelliset olivat\ntuottaneet Lönnrotille vaan tappiota ja kaikeksi onneksi ei Lönnrotilla\nenää ollut varoja uhrata tähän -- kaikeksi onneksi, sillä tämä pieni\nseikka oli, niinkuin yleisesti tiedetään syynä ehkä tärkeimpään\nkäänteeseen suomalaisen kulttuurin kehityksessä, Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran syntymiseen vuonna 1831.\n\nTämä isänmaallinen seura tukenaan tulevien kokoelmien painattamista\nvarten lähti Lönnrot kesällä 1832 kolmannelle matkalleen, joka ulottui\nSavoon, pohjois-Karjalaan ja aina Arkangelin kuvernementtiin saakka.\n\nLoppupuolella samaa vuotta muutti Lönnrot entisiltä tutuilta asuinmailta\nylös pohjoiseen, pieneen Kajaanin kaupunkiin, jossa hän ensin oli virkaa\ntekevänä, sittemmin vuoden 1833 keskipaikoilta vakinaisena piiri- ja\nlinnanlääkärinä.\n\nSiellä oleskeli hän noin 20 vuotta, usein matkustellen molemmin puolin\nVenäjän rajaa ja siten vuosi vuodelta laskien yhä vahvemman perustuksen\nelämänsä tehtävälle. Samaan aikaan kantoi maine lempein siivin\nvaatimattoman miehen nimen yhä laveampiin piireihin sekä isänmaassa että\nsen rajojen ulkopuolella.\n\nLuulisi, että nyt olemme saattaneet Lönnrotia niin kauas, kuin tämän\npienen kirjoituksen päällekirjoitus myöntää, mutta missä Lönnrot\noleskelikin, kunnes hän v. 1849 perusti oman kotinsa, oli hän\nmuuttumatta ja lujasti kiintynyt Laukkoon, jota hän piti oikeana\nkotinaan. Usein palasikin hän sinne, kun hän tahtoi rauhassa valmistaa\nkeskentekoisia töitään, ja \"hyvä talo\" oli hänelle aina avoin ja sulki\nhänet omana poikana syliinsä.\n\nHän olikin usein tilaisuudessa tähän, koska hän aina aika ajoin sai\nvirkavapautta joskus kokonaiseksi vuodeksikin kerrassaan, jota\nvirkavapautta hän ei aina voinut käyttää uusien runojen kokoilemiseen.\nLaukossa vieraat häntä talvisin harvoin häiritsivät, se kun näet oli\nniin yksinäisellä paikalla. Seudun ainoat säätyhenkilöt, pari pappia,\nasuivat järven toisella puolella, eivätkä he usein näyttäytyneet.\n\nHänen jokapäiväisinä tovereinaan Laukossa joululuvalla olivat Kaarlo\nTörnegren, joka oli tullut maisteriksi 1836, sekä Adolf Törngren,\nylioppilas vuodelta 1840, sekä näiden molempien uskollinen ystävä ja\nhuonetoveri Helsingissä _Frans Josef von Becker_, joka sittemmin oli\nfarmasiian ja farmakologiian professorina ja etenkin oftalmoloogina\nsaavutti mainetta. Näiden kolmen oli tapa vierailla Laukossa tähän\nvuoden aikaan.\n\nMuutamana vuonna asui siellä myös kielentutkija _A.J. Sjögren_, sittemmin\nakateemikko Pietarissa, joka terveydeltään murtuneena v. 1837 oli\npalannut tutkimusretkiltä Kaukasiasta, ja joka nyt oli professori\nTörngrenin hoidon alainen. Hänessä, Castrénin vastaisessa suojelijassa\ntapasi Lönnrot hengenheimolaisen omille lingvistisille harrastuksilleen.\n\nElämän syvät surut eivät olleet koskettamatta rauhallista Laukkoa tähän\naikaan. Vanhin poika Juhana, entinen iloinen ylioppilas, vuodesta 1832\nkandidaatti, kuoli nimittäin huhtikuussa v. 1834 Tukholmassa, jossa hän\nsiihen aikaan oleskeli. Hänen kuoleman jälkeen tehty rintakuvansa,\nruotsalaisen mestarin Qvarnströmin maalaama, säilyttää hänen hienot\nkasvonpiirteensä jälkimaailmalle.\n\nJa vielä samana vuonna, eräänä lokakuun päivänä ilmaantui kuolema itse\nLaukkoon ja riisti vanhemmilta ilon, himmensi kodin valon poisviedessään\nainoan tyttären, suloisen Eevan ainoastaan 21 vuoden iässä. Hän oli\nvähää ennen mennyt kihloihin sittemmin esittelijäsihteerin _Fredrik\nWilhelm Wärnhjelmin_ kanssa, joka pysyi uskollisena vainajan muistolle\nelämänsä pitkän vaelluksen aikana, joka loppui vasta v. 1878. Eeva\nTörngrenin hauta oli ensimäinen erityisellä hautauspaikalla, jonka perhe\nsilloin valitsi itselleen Tottjärven yksinkertaisella hautausmaalla,\nhautapaikka niin rauhallinen ja nyt mitä rehevimmän vihannuuden\nympäröimä, ettei suru voi löytää hiljaisempaa piilopaikkaa. Hänen\nhautakivelleen piirrettiin seuraavat Prudentiuksen sanat:\n\n    Jää rauhaan! nyt kätke sä, multa,\n    Nää jäähtyneet jäsenet vainaan,\n    Ain' siksi kuin Jumala sulta\n    On vaativa takaisin lainan.\n\nVainajan uskollinen kasvatusveli Kaarlo Törnegren[5] kirjoitti v. 1841\nkäytyään hänen haudallaan seuraavan kauniin runon:\n\n    Ajan kahle jo ainiaks' murtui,\n    Jo vaimeni vaivojen valta,\n    Ja henki, mi vankina turtui,\n    Pääs' suojahan myrskyjen alta.\n    Nyt kärsimys saa sovituksen,\n    Nyt taistoja seuraapi rauha.\n    Ja uinahtaneen asumuksen\n    Nyt verhovi yön lepo lauha.\n\n    Käy ilmihin rakkaus Herran\n    Kurituksien kautt' isällisten,\n    Ja vitsauksist' joka kerran\n    Sydän nöyrtyvi vaan jumalisten.\n    Surun valtaa me seisomme vastaan\n    Ja pyyhkimme kyynelen karmaan\n    Ja kiitämme nyt antamastaan\n    Vaan Häntä, mi korjasi armaan.\n\n    Isän luo rukous kohoaapi, --\n    Sit' usko ja rakkaus johtaa,\n    Ja toivolta siivet se saapi, --\n    Avun armahan siellä se kohtaa.\n    Me pyydämme, ett' elon tiellä\n    Me kärsien puhdistuisimme,\n    Ja riemuten yhtehen siellä\n    Yön mentyä taas tulisimme.\n\n    Suru synkkä se haihtuvi kerran,\n    Mi mieltä nyt raskaana painaa,\n    Ja rajaton rakkaus Herran\n    Yhä uusia voimia lainaa.\n    Vie huolia huokailevilta\n    Se tieto, min uskomme luopi,\n    Että kerran, kun joutuvi ilta,\n    Elon uuden se hurskaille tuopi.\n\nEva Törngren näkyy ennen kuolemaansa määränneen jonkun muistin\nlähetettäväksi Lönnrotille. Nämä molemmat nuoret olivat näet rakastaneet\ntoisiansa niinkuin veli ja sisar ainakin. Muistolahjan lähetti rouva\nTörngren hänelle alkukesällä v. 1836. Sitä seurasi kirje Lönnrotille\nrouva Törngreniltä, jonka puoliso v. 1833 oli saanut arkiaaterin\narvonimen. Tähän kirjeeseen Lönnrot kirjoitti seuraavan kauniin\nvastauksen:\n\n     Kajaanissa 22 p. heinäk. 1836.\n\n     _Jalosukuinen, kunnioitettu rouva arkiatrinna!_\n\n     Teidän kunnioitetun kirjoituksenne heinäkuun 11:lta päivältä on\n     minulla ollut kunnia äsken vastaanottaa. Sitä seuraava muisti neiti\n     Eeva vainajalta on kyllä aina oleva minulle suuresta arvosta\n     merkkinä hänen kuolemaan asti muuttumattomasta ystävyydestään minua\n     kohtaan, mutta en minä sitä kaivannut muistellakseni häntä, jota en\n     kuitenkaan koskaan voi unhottaa. Mitä pienempi luku todellisia\n     ystäviä ihmisellä on, sitä katkerammalta tuntuu, jos yhdenkin\n     niistä kadottaa ja sitä pysyväisempi on niiden muisto. Usein olen\n     sen tähden unelmissanikin muistellut häntä, jota en nytkään\n     vähääkään liioittelematta voi ajatella, ilman että kyyneleet\n     nousevat silmiini. Mutta pelkään, että koskettamalla omaa\n     kaipaustani jälleen kiihotan teidän, rouva arkiatrinna,\n     verrattomasti suurempaa suruanne, joka pelko myös on tähän asti\n     estänyt minua kirjoittamasta teille, niin usein kun mieleni onkin\n     tehnyt. Ainoa edes jonkun verran tyydyttävä lohdutus, joka minulla\n     on voinut olla ajatellessani herrasväen suurta surua, on tieto\n     siitä, että herrasväki kaikessa, mikä tapahtuneekin, nöyrällä\n     mielellä alistuu Jumalan sallimuksen alle. Hänen tiensä ovat kyllä\n     tutkimattomat, mutta pitäähän meidän kuitenkin uskoa, että ne\n     vievät paraimpaan maaliin.\n\n     Toivomuksenne mukaan tahdon vastedes kirjoittaa useammin, sitä\n     mieluummin kun tiedän, että te, rouva arkiatrinna, yhä vielä\n     tunnette samaa hyväntahtoista suosiota, tahi jos saan sanoa\n     niinkuin ajattelen, samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin\n     siihen aikaan, jolloin oleskelin herrasväen talossa, ja jota aikaa\n     aina pidän suurimmassa arvossa kaikista menneistä.\n\n     Ensi vuonna, alkaen syyskuusta tänä vuonna, aion kulkea Venäjällä\n     etupäässä Arkangelin tienoilla ja sieltä kirjoitan toisen kirjeen\n     -- ensi kirjeen kirjoitan luultavasti vielä täältä ennen lähtöäni.\n     Ja mitä tällä kertaa voisin lisätä elämästäni ja olostani täällä\n     voin säästää siihen. Pyydän teitä lausumaan kunnioittavat\n     terveiseni herra arkiaterille ja pyydän teitä myös tervehtimään\n     Adolfia. Kalle ei taida palata Ruotsista ennenkuin myöhään\n     syksyllä.\n\n     Lisentsiaatti Höglund, joka Oulussa toimittaa tohtori Borgin virkaa\n     tämän ulkomailla ollessa, on nyt tullut tänne meidän seutujamme\n     katsomaan ja voisin siis sanoa häneltä terveisiä, jos hän lie\n     tunnettu. Viime viikolla kävin tohtori Ticklénin luona Raahessa ja\n     tapasin samalla matkalla myös tohtori Hedbergiä Oulussa.[6] He\n     voivat molemmat hyvin eivätkä ole niinä muutamina vuosina, joita\n     ovat täällä viettäneet, ulkomuodolleenkaan muuttuneet.\n\n     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva\n     arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.\n\n     _Elias Lönnrot_.\n\nNiinkuin tästä kirjeestä näkyy, alkoi Lönnrot syksyllä 1836 neljännen\nmatkansa. Niinkuin me kaikki tiedämme, oli hänellä edellisenä vuonna 28\np. helmikuuta 1835 ollut onni jättää Kalevala, tämä kansanruno,\nensimäisessä muodossaan, isänmaan haltuun, joka seikka vaati häntä yhä\ninnokkaammin jatkamaan tutkimuksiaan.\n\nTällä nyt kysymyksessä olevalla matkalla, jolle hän läksi Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kustannuksella, aikoi hän Suomen- ja\nVenäjän-Karjalassa sekä Suomen- ja Venäjän-Lapissa tehdä lingvistisiä\ntutkimuksia ja koota kansanrunoja.\n\nKun Lönnrot oli saapunut matkansa pohjoisimpaan paikkaan ja samalla\nmatkansa käännekohtaan, Kuolan pieneen kaupunkiin Valkean meren\nläheisyyteen, kirjoitti hän rouva Törngrenille seuraavan kirjeen:\n\n     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_\n\n     Suuresti ilahduttavaa lupausta, jonka te, rouva arkiatrinna, jonkun\n     kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa jonkun\n     rivin sinne pelkäämättä sen kautta vaivaavani teitä, tahdon nyt\n     käyttää, sitä mieluummin kun sen kautta saatan siirtää ajatukseni\n     tästä vieraasta ja mielestäni ikävästä paikasta edes hetkeksi\n     hauskempiin paikkoihin ja rakkaampiin esineisiin. Syvin\n     toivomukseni on, että nämä rivit niinkuin muutkin vastedes\n     kohtaisivat teidät, rouva arkiatrinna, aivan terveenä, Herra\n     arkiaterin viime kesäisestä kirjeestä sain tietää, ettei\n     terveytenne silloin ollut oikein hyvä, joka seikka minua suuresti\n     vaikkapa tarpeettomasti huolestutti. Teidän luvallanne saan nyt\n     kertoa jotain nykyisestä matkastani.\n\n     Jo syyskuussa viime vuonna lähdin Kajaanista ja kuljin ensin noin\n     kolmekymmentä peninkulmaa jalkasin, sittemmin, kun on tullut\n     kylliksi lunta, olen jatkanut matkaani milloin suksilla, milloin\n     hevosella, milloin poroilla. Viimeksi mainittuun matkustustapaan\n     sain tutustua matkalla Kantalahdesta tänne. Tätä väliä lasketaan\n     olevan yli kaksikymmentä peninkulmaa, eikä täällä ole muita\n     asukkaita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä\n     matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, toinen\n     puoli Inariin ja toinen puoli Sodankylään, josta vasta pääsee\n     hevosella matkustamaan. Täällä Kuolassa näkee enin ajettavan\n     koirilla, joita valjastetaan yksi tai kaksi reen (ahkion) eteen.\n     Sillä tavalla vedetään melkein kalkki puut metsästä kotiin. Ne\n     tuodaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on\n     ainoastaan paljaita vuoria, tai sellaisia, joilla matalaa varvikkoa\n     kasvaa. Samaten näin jo Kantalahdessa ja muutamissa muissa saman\n     Valkean meren lahden rannalla olevissa kylissä koirilla ajettavan,\n     vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut kaksi\n     viikkoa ja olen tällä ajalla täyttä totta saanut kokea, minkälaista\n     ikävä on. Isäntäväkeni eivät ymmärrä sanaakaan muuta kieltä kuin\n     venäjää, jota minä taas en oikein hyvin vielä ymmärrä ja vielä\n     huonommin puhun. Koko kaupungissa on vaan aivan muutamia, jotka\n     puhuvat jotakin muuta kieltä. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa ja\n     kommendantin rouva, joka on Riiasta kotoisin, puhuu saksaa. Ilman\n     heitä olisin jo puolikuollut pelkästä ikävästä. Etenkin tohtorin\n     luona olen usein käynyt.\n\n     Lopuksi muutamia sanoja Kuolan kaupungista: se sijaitsee niemellä\n     kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja siten\n     muodostavat Kuolan lahden alun, joka, vaikka se kuuluu Jäämereen ei\n     ole jäätynyt. Avonaiseen eli isoon Jäämereen lasketaan täältä vielä\n     neljä peninkulmaa. Kaikilla puolin ympäröivät tätä kaupunkia\n     korkeat, paljaat vuoret, jotka niin puristavat tuulen väliinsä,\n     että myrsky on raivonnut melkein lakkaamatta.\n\n     Kaupungissa on ainoastaan yksi pääkatu, toiset ovat vaan pieniä\n     kujia. Talojen luku nousee noin sadan paikkeille, niistä joku harva\n     on paremmin rakennettu. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja\n     kutakuinkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä, että\n     nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille saisivat tilaa, ja pyydän\n     myös, että lausuisitte sydämellisimmät terveiseni Atelle ja\n     Kallelle. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja silloin saan, niinkuin\n     jo kauan olen toivonut, tavata herrasväkeä joko siellä tahi\n     Laukossa. Saan kunnian alati pysyä korkeasti kunnioitettu\n     arkiatrinna, teidän nöyrimpänä palvelijananne,\n\n     _Elias Lönnrot_.\n\n     Kuolassa 3 p. maalisk. 1837.\n\nSeuraavan kirjeen kirjoitti Lönnrot rouva Törngrenille oleskellessaan\nKajaanissa lyhemmän aikaa toukokuussa v. 1837, jolloin hän oli aikeissa\nlähteä vielä kerran matkalle Venäjän Karjalaan ja muutamiin osiin maan\nrajojen sisäpuolella. Tämän matkan piti kestää vuoden loppuun asti.\nSisällöllä ei kyllä ole suurempaa yleisempää merkitystä, mutta\nesitystapa kuvaa Lönnrotia ihmisenä niin oivallisesti ja niin\nsydämellisellä ja miellyttävällä tavalla, että tässä etenkin voi hänen\nkirjoitustavastaan sanoa: stiili on ihminen. -- Kirje kuuluu:\n\n     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_\n\n     Teidän kunnioitetun kirjeenne toukokuun 5:ltä päivältä, rouva\n     arkiatrinna, oli minulla kunnia ja ilo vastaanottaa palatessani\n     Kajaaniin. Kun sitten samalla sain kirjeen rakkaalta Ateltani, ja\n     Kalle sitä paitse oli kirjoittanut minulle Upsalasta, olin saada\n     melkein liian paljon iloa yhtaikaa. Enin iloitsin kuitenkin\n     kuullessani, että teidän terveytenne, rouva arkiatrinna, taas on\n     vahvistunut. Todellakin täytyy meidän huolestua, kun kuulemme, että\n     jonkun todellisen ystävän terveys on huono -- kuinka helposti\n     voivat he jättää meidät yksin tähän maailmaan! Toisin oli lapsuuden\n     aikana -- ja johan minäkin olen ottanut aika askeleen eteenpäin\n     siitä -- silloin oli minulla -- niin ainakin luulin ja niin kai\n     luulivat muutkin, suurempi joukko ystäviä ja helppo oli voittaa\n     uusia. Mutta suuresta joukosta ottaa joka kuluva vuosi osansa, niin\n     että piiri alati pienenee, ja uudet ystävät ovat niin harvinaisia,\n     että niitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tuntui minusta tohtori\n     Hedbergin[7] kuolema kovin raskaalta. Eräästä häntä koskevasta\n     asiasta rohkenen neuvotella teidän kanssanne, rouva arkiatrinna.\n     Minulla on syytä luulla, että hän kuollessaan jätti jälkeensä\n     jonkun verran, vaikka vähäisiä velkoja, joita hän oli saanut\n     yliopistoajallaan. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien,\n     jotka olemme olleet hänen toverejansa joko koulussa tahi\n     yliopistossa, tahi niinkuin minä molemmissa, pitäisi kokoomalla\n     rahoja keskuudessamme pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan\n     kuitenkin ikävää hänen vanhalle äidilleen, jos hänen äsken kuolleen\n     poikansa jälkeen tulisi konkurssi ja hän saisi kuulla, että joku\n     tämän tähden saisi kärsiä. Jos te, rouva arkiatrinna, olette samaa\n     mieltä, niin luulen, että te hyväntahtoisesti nostatte siitä\n     kysymyksen, jos niin sopii, juhannuksen aikaan Laukossa, tahi jo\n     sitä ennen neuvottelette tohtori Sjömanin tahi Rabben kanssa, jotka\n     molemmat niinkuin minäkin vainajassa kadottivat vilpittömän ystävän\n     ja toverin, jota he olivat arvossa pitäneet jo koulussa ollessaan.\n\n     Mitä matkaani tulee, saan lisätä, että minä maaliskuun ensimäisinä\n     päivinä lähdin Kuolasta, kuljin 30 peninkulman pituisella matkalla\n     neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, tulin sitten\n     nimismiehentaloon Suomen Lapissa, jossa oleskelin viikon päivät.\n     Mainittu nimismiehen talo ei kuitenkaan ollut parempi kuin muut\n     lappalaiskodat, paljas maaperä oli lattiana ja tulisijan\n     yläpuolella oli aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöytiä ja\n     tuoleja ei ollut nimeksikään, vaan istuttiin lattialla (paljaalla\n     maaperällä) poron taljoilla, ja minä kirjoitin vanhan kirstun\n     päällä, joka myös oli ruokapöytänä. Köyhyys oli sitä paitse\n     muutenkin niin suuri, että me kaksi päivää, viimeiset, jotka siellä\n     vietin, olimme ilman suolaa, joka kuitenkin oli tuotava vaan kolmen\n     peninkulman päästä. -- Mutta monesta paremmin varustetusta talosta\n     olen vähemmällä kaipauksella eronnut, kuin tästä. Heidän\n     tyytyväisyytensä kaikessa yksinäisyydessä, pakkasessa ja\n     köyhyydessä oli todellakin kadehdittava ja jonkunlaisen tarttumisen\n     kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin. Sieltä matkustin ensin\n     15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa\n     Sodankylään. Kun sitten vielä sieltä Kajaanin rajalle asti\n     matkustin poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin\n     poroilla kulkenut, teki noin 130 peninkulmaa. Muutamien päivien\n     perästä lähden taas rajan yli Venäjän puolisiin suomalaisiin kyliin\n     ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa josta sitten\n     jatkan matkaani Suomessa aina Helsinkiin asti, jonne toivon\n     ehtiväni ainakin jouluksi.\n\n     Tohtori Tickléniltä oli minulla kirje viime postissa ja saan\n     sentähden kertoa terveisiä häneltä. Hän lupaa tulla tänne ja\n     pitäisikin hänen jo olla täällä. Silloin saan kertoa hänelle\n     Augusta Lundahlin puretusta kihlauksesta Ahrenbergin[8] kanssa,\n     vaikka meillä \"pohjoisessa asuvilla lääkäreillä\" niinkuin te\n     suvaitsette kirjoittaa, taitaa olla vähän lohdutusta siitä.\n\n     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, korkeasti kunnioitettu,\n     jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.\n\n     _Elias Lönnrot_.\n\n     Kajaanissa 26 p. toukok. 1837.\n\nAukko kirjeenvaihdossa näkyy syntyneen kahden seuraavan vuoden kuluessa.\nVuoden 1838 lienee Lönnrot enemmän yhtämittaisesti kuin tavallisesti\nviettänyt Kajaanissa, valmistaen muun muassa rahvaankirjaa: Suomalaisen\ntalonpojan kotilääkäri. Huhtikuussa 1839 sai Lönnrot viimein Laukosta\nyhtaikaa kolme kirjettä, jotka herättivät uuteen eloon hänen ikävänsä\ntuohon entiseen, rakkaaseen piiriin. Koko kesän pysyi hän kuitenkin\nvielä Kajaanissa, niinkuin seuraavasta kirjeestä näkyy, mutta syksyllä\noli hän sen sijaan päättänyt käydä ystäviensä luona Etelä-Suomessa.\nKysymyksessä oleva kirje kuvaa meille Kajaanin seuraelämää vuoden 1840:n\npaikkeilla ja Lönnrotin osanottoa siihen.\n\n     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_\n\n     Erinomaisen mieleistä ja odottamatonta oli minulle saada teidän,\n     rouva arkiatrinna, Kallen ja Adolfin kirjeet kotiin palatessani\n     40:n peninkulman pituiselta matkalta, jonka olin tehnyt tämän\n     lääniin pohjoisimpiin ja pohjoisimmissa osissa. Lukiessani oli\n     minusta, kuin olisin taas todellakin ollut Laukossa, mutta tämä\n     mielikuvitus katosi kohta ja jätti jälkeensä sitä haikeamman halun\n     kerran taas päästä sinne. Nyt olenkin lujasti päättänyt, että\n     ainakin ensi syksynä käyn sekä Laukossa että Helsingissä, vaikkapa\n     minun etenkin mitä Helsinkiin tulee, täytyy pelätä, että minua\n     pidetään kummittelijana muinaisilta ajoilta tullessani suureen\n     maailmaan, jossa en sitä paitse koskaan ennenkään ole ollut liioin\n     koteutunut tahi muuten varma. Ja sen lisäksi on siitä asti, jolloin\n     viimein olen ollut muualla kuin Kajaanin seurapiirissä aikoja\n     kulunut, ja tällä ajalla olen yhä enemmän ehtinyt unhottaa sen osan\n     maailmaa, joka on Kajaanin rajojen ulkopuolella. Oulussa, joka on\n     paikkakuntamme lähin suuri maailma, kävin viimeksi v. 1836:n\n     alkupuolella ja Kuopiossa, joka on toinen lähin kaupunki en ole\n     käynyt sittenkuin kesällä v. 1834.\n\n     Mainitsin Kajaanin seurapiirin ja pitänee minun kai muutamilla\n     sanoilla kuvailla sitä, ettette te, rouva arkiatrinna, luulisi\n     minun maininneen jotakin, jota ei ollenkaan ole olemassa. Tosiaan\n     on täälläkin seurapiiri ja sen olemassa olon huomaa paraiten niissä\n     tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen\n     tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10\n     peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin\n     tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä valkenee, seikka,\n     joka muutamille hyvästi korvannee pitkän matkan. Ylimääräisiä\n     tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan\n     joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.\n     Joulunaika on sitä paitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika,\n     Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein\n     kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin, kolmen\n     viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan\n     kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat\n     sitäpaitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan juuri\n     mielellään jää, vaan eroaa seura kello 9 tahi 10, jolloin jokainen\n     menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja\n     pidot hauskoiksi, on, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan ja\n     tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria\n     kustannuksia surra.\n\n     Minun pitäisi kai myös mainita jotakin herrasperheistä, mutta teen\n     sen vaan summassa, ilmoittaen niiden luvun. Kajaanissa on niitä\n     kokonaista 6; Paltaniemen kylässä, peninkulman päässä kaupungista\n     toiset 6; Sotkamon kirkonkylässä, 3,5 peninkulman päässä Kajaanista\n     5; sitä paitsi muiden pitäjien ja seurakuntien papit ja\n     nimismiehet. Tästä luvusta olen heittänyt pois kaikkien vanhain\n     poikain kodit, koskei niillä mitään arvoa ole.\n\n     Vielä täytyy minun mainita syyt siihen, etten tänä kesänä voi\n     päästä Laukkoon. Ensiksi olen ottanut liian paljon työtä; täytyy\n     sentähden olla kotona. Toiseksi ovat säätyläiset uhanneet yleisesti\n     ruveta terveysvettä juomaan ensi kesänä, jonka tähden minun myös\n     pitää olla kotona. Kolmanneksi on muuan norjalainen eli lappalainen\n     kirkkoherra Stockfleth luvannut viettää jonkun osan kesää täällä\n     oppiakseen meidän puolen suomea; niinkuin myös maisteri Ståhlbergin\n     pitäisi lupauksensa mukaan saapua tänne Helsingistä; senkin tähden\n     en voi liikkua täältä, ennenkuin ensi syksynä. Mutta kun sitten\n     sinnepäin tulen, en palanne tänne niin pian, sillä olen aikonut\n     hakea virkavapautta kokonaiseksi vuodeksi saadakseni olla\n     Helsingissä ja muissa osissa maatamme.\n\n     Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja liitän\n     tähän kirjeen Adolfille,[9] koska en voi arvella muuta, kun että\n     hän lukee kotiopettajansa johdolla ja oleskelee Laukossa.\n\n     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva\n     arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne\n\n                                               _Elias Lönnrot_.\n\n     Kajaanissa 26 p. huhtik. 1839.\n\nJoulunaikana eli ehkä jo aikaisemmin syystalvella 1839 saapui Lönnrot\nvihdoin taas kerran Laukkoon ja tällä lepoajalla hän luultavasti sai\nvalmiiksi \"_Kantelettaren_\", joka ilmestyi seuraavana vuonna, Lyhyt\nkirje, jonka hän palattuaan Helsinkiin luultavasti Adolfin ja Kaarlon\nkanssa kirjoitti rouva Törngrenille, todistaa, kuinka tämä harrasti\nsuomalaista kirjallisuutta. Se seuraa tässä:\n\n     _Jalosukuinen rouva arkiatrinna!_\n\n     Että paluumatkamme Laukosta luonnistui hyvin ja onnellisesti, ja\n     että me seuraavana päivänä noin kello 6:n aikaan tai vähää ennen\n     tulimme tänne Helsinkiin, siitä ovat toiset jo varmaankin\n     kirjoittaneet. Samaten myös täkäläisistä uutisista, ja jotka\n     sitäpaitsi tavallisesti ovat jotensakin vanhoja, ennenkuin minä ne\n     kuulen. Jotain voin kuitenkin kertoa, jota he mahdollisesti eivät\n     ole muistaneet, nimittäin että tohtori Rabbe ja apteekkari Salingre\n     on nimitetty assessoreiksi. Terveiset Ursinille, Ilmonille,\n     Sjömanille, Rabbelle ja Pihlflyktille toimitin perille, paitsi\n     viimemainitulle, jota useampia kertoja turhaan hain. Myöhemmin\n     tapasin häntä kuitenkin akatemiiassa.\n\n     Suomalaisia kirjoja olen ostanut useampia, paitsi muita senkin,\n     joka esittää kristityn päävelvollisuudet ja jota te, hyvä rouva,\n     sanoitte erityisesti haluavanne. Otavaa en ole vielä saanut, mutta\n     jos vielä saan sen ennen Laukon miesten lähtöä, lähetän senkin.\n     Omat _opera omnia_ lähettäisin kaikella kunnioituksella myös, mutta\n     osaksi epäilen, ansaitsevatko ne sitä, osaksi ei minulla tällä\n     kertaa ole nidottuja kappaleita, koska en tullut sitä ennen\n     ajatelleeksi.\n\n     Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja pysyn\n     suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna,\n     nöyrimpänä palvelijananne.\n\n                                                     _Elias Lönnrot_.\n\n     Helsingissä 5 p. helmik. 1840.\n\nKevään ja kesän 1840 vietti Lönnrot Etelä-Suomessa, jolloin hän oli\ntilaisuudessa läsnäolemaan Suomen yliopiston silloin vietetyssä\nkaksisataa vuotisessa muistojuhlassa. Vaatimaton Lönnrot oli\nosaaottajien loistavassa rivissä yksi niitä, joita etenkin ulkomaalaiset\noppineet enin huomasivat.\n\nMieluisempaa kuin juhlan komeus ja kunnioituksen osotukset oli kai\nLönnrotille rauhallisen kesän vietto Laukossa, josta hänen kumminkin\nkohta täytyi riistää itsensä irti heti syksyn alkaessa ryhtyäkseen\nvirkansa toimitukseen Kajaanissa sekä siihen kuuluviin pitkiin\ntarkastusmatkoihin.\n\nEnsimäisessä kirjeessä, joka nyt seuraa, kertoo Lönnrot tällaisesta\nmatkasta, joka oli merkillinen siitä, että sillä matkalla suunniteltiin\nja päätettiin kotimaisen kirjallisuutemme historiassa niin tärkeän\naikakauskirjan \"Suomen\" perustaminen. Se tapahtui 11 p. syysk. 1840 ja\nolivat yhä vielä jatkuvan aikakauskirjan perustajat E. Lönnrot ja hänen\njo ennen mainitut virkatoverinsa J.F. Ticklén sekä K. Asp, siis kaikki\nkolme lääkäreitä.[10]\n\nLönnrotin lavein ja pisin matka alkoi 1841 vuoden alkupuolella ja loppui\nvasta myöhään syksyllä vuonna 1842, tämä matka ei ainoastaan ulottunut\nSuomen, Norjan ja Venäjän Lappiin, vaan myös Arkangelin ja Aunuksen\nkuvernementteihin.[11] Kuitenkaan hän ei koko tätä aikaa oleskellut\nSuomen rajojen ulkopuolella, niinkuin seuraavien kirjeiden\npäivämääristäkin näkyy.\n\nMatka alkoi oikeastaan 16 p:nä tammikuuta 1841 Paltamosta tunnetun\nkielentutkijan ja lappalaisen lähetyssaarnaajan, norjalaisen _Nils Vibe\nStockflethin_ seurassa, joka jonkun kuukauden ajan oli ollut Lönnrotin\nvieraana tämän vanhan pojan kodissa Polvilassa (puolen peninkulman\npäässä Paltamon pappilasta), jonne Lönnrot myös oli valmistanut kodin\nvanhemmilleen ja sisaruksilleen.\n\nLönnrotin aikomus oli tehdä pieni matka Stockflethin kanssa Venäjän\nKarjalaan, mutta Lönnrot, jonka ihmisrakkaus ei auttamatta voinut nähdä\ntoisen kärsivän, jäi Ilomantsiin niin kauaksi aikaa erästä sairasta\nhoitamaan, että se aika, jonka Stockfleth olisi saattanut matkaan\nkäyttää, loppui ja Lönnrot jatkoi sitten yksin matkaa Venäjän rajan\ntoiselle puolen.\n\nTätä yhteistä matkaa Stockfleth kuvaa sittemmin painetussa\npäiväkirjassaan ja on hänellä sen ohessa yhtä ja toista kerrottavaa\nLönnrotista, kuinka hän oli kansan mies ja ihmisystävä. \"Rakkaus\nihmisiin, kielitieteeseen ja -- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista\nLönnrot on kokoonpantu\", kirjoitti tämä norjalainen, joka lämpimästi\nihaili Lönnrotia.\n\nEnsimäinen kirje, jonka Lönnrot matkoiltaan vuosina 1841-1842 kirjoitti\nystävilleen Laukossa, lähti Petrosavodskista 20 p. maalisk. 1841 ja\nkuului näin:\n\n     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_\n\n     Te itse, hyvä rouva, olette käskeneet minua välistä kirjoittamaan,\n     missä oleskelen ja kuinka voin, mutta minä siitä asti kun kesällä\n     Laukosta lähdin, olen laimin lyönyt tämän tehtäväni. Sen vuoksi\n     tahdon minä nyt lyhyesti kertoa, kuinka olen viettänyt aikani siitä\n     saakka. Viipymättä kauemman aikaa matkalla tulin Kajaaniin, jossa\n     muutamiksi kuukausiksi taas ryhdyin virkatoimiini. Niinkuin ennen\n     olimme sopineet Ticklénin ja Aspin kanssa, kohtasimme me toinen\n     toisemme 11 p. syyskuuta tarkastusmatkoillamme siinä, missä meidän\n     piirimme yhtyvät. Tohtori Lindfors, jonka piiri myös rajoittuu\n     meidän piireihimme samoilla tienoin, oli myös luvannut tulla\n     saapuville samaan aikaan, mutta hän ei tullutkaan. Mutta me toiset\n     vietimme siellä puoli kolmatta vuorokautta yhdessä. Meillä oli\n     erittäin hauska sisässä, vaikka ulkona satoi lunta lakkaamatta.\n     Ticklén oli erittäin mielissään Laukon terveisistä, jotka minulla\n     oli muassani hänelle, eivätkä ne silloin vielä hyvin vanhoja\n     olleet. Ellei hän itse ole sen jälkeen kirjoittanut, saan nyt sanoa\n     häneltä terveisiä takaisin. Sekä ulkomuodoltaan että muuten on hän\n     aivan entisensä kaltainen. Hän voi hyvin ja on ostanut itselleen\n     oman talon, aivan lähellä Raahea. Tämän yhtymisemme aikana\n     päätettiin myös Suomi-nimisen aikakauskirjan perustaminen, johon\n     sitten kirjevaihdon kautta saatiin useampia aputoimittajia.\n\n     Joulukuun alussa tuli norjalainen kirkkoherra Stockfleth vaimoineen\n     Kajaaniin. Rouva asui Paltamon pappilassa ja Stockfleth itse\n     opiskeli suomea minun luonani. Kuukautta myöhemmin matkustimme, hän\n     ja minä yhdessä Karjalaan, josta hän palasi 12 p:nä helmikuuta\n     noutaakseen vaimonsa Paltamosta ja sitten matkustaakseen\n     pohjoisimpaan Lappiin, jonne hänen piti saapua maaliskuun lopulla.\n     Luultavasti hän nyt jo alkaa olla siellä. Mutta minä jatkoin\n     matkaani Karjalasta tänne ja asun nyt täällä venäläisen papin luona\n     ja paastoan hänen ja hänen vaimonsa kanssa; tästä paastoamisesta\n     voin niin hyvin, että soisin sen kestävän aina eikä vaan\n     pääsiäiseen.\n\n     Täältä lähden muutaman päivän perästä maaseudulle. Huhtikuun\n     lopulla luulen tulevani Kemin pieneen kaupunkiin Valkean meren\n     rannalle ja sieltä aion, niin pian kun tulee avovesi, lähteä\n     Arkangeliin. Viimemainitusta paikasta lähden sitten Venäjän\n     Lappiin, johon aion jäädä koko kesäksi tutkimaan heidän kieltään.\n     Syksyllä tulen Kuolan niemimaan kautta Norjan Lappiin, jossa\n     niinkuin olemme keskenämme sopineet taas tapaan Stockflethiä. Vasta\n     seuraavana talvena palaan Suomeen ja kohta sen jälkeen toivon taas\n     saavani tavata herrasväkeä Laukossa.\n\n     Vaikka olen ollut täällä jo 5 vuorokautta, olen niin vähän ollut\n     kaupungilla, ettei minulla ole paljo muuta siitä sanottavaa, kuin\n     että se on niin suuri kuin kaksi kolmatta osaa Helsingistä, että\n     siinä on hyvin leveät kadut, monta kivirakennusta, muuten komeita\n     puurakennuksia, useita kaksikerroksisia, kaksi kivikirkkoa,\n     kuvernööri, piispa, kolme lääkäriä y.m. Kaupunki on juuri\n     Äänisjärven rannalla. Kaupungin ympärillä olevissa kylissä, paitsi\n     aivan viereisissä, puhutaan suomea, mutta kaupungissa enimmiten\n     venäjää. Paaston aikana eletään täällä niin, että aamulla kello 8\n     juodaan joko 3 kuppia kahvia tahi 5, 6 kuppia teetä, kello 1\n     syödään sitten annos kalanlientä ynnä leipää ja toinen annos\n     keitettyä kalaa ja leipää. Sitten juodaan 5 tahi 6 kuppia teetä\n     illalla kello 6:n aikaan ja kello 8 tahi 9 aikaan syödään toisen\n     kerran aivan samoja ruokalajeja kuin päivälliseksi. Niin on nyt\n     eletty 5 vuorokautta ja niin kai elettäisiin pääsiäiseen asti, jos\n     niin kauaksi aikaa jäisin tänne. Rikkaissa perheissä kuuluu\n     kuitenkin paastonkin aikana vallitsevan suuri ylellisyys, vaikkei\n     käytetäkään muita kuin luvallisia ruokalajeja. -- Tänään kastettiin\n     kirkossa muudan saksalainen luterinuskoinen kreikkalaiskatoliseen\n     uskoon; mieleni teki mennä katsomaan harvinaisia kastamismenoja,\n     mutta koska posti lähtee huomenna ja minulla oli useampia kirjeitä\n     kirjoitettavana, jäin kotiin. -- Sanomalehdissä luin jo Kajaanissa\n     ollessani, että Adolfista on tullut _civis academicus_, johon minun\n     pitäisi erityisesti toivottaa hänelle onnea, mutta lähetän tällä\n     kertaa vaan terveisiä sekä hänelle että Kallelle, jos he\n     pääsiäiseksi sattuisivat tulemaan Laukkoon. Pysyn suurimmalla\n     kunnioituksella, teidän, hyvä rouva, nöyrimpänä palvelijananne!\n\n                                                  _Elias Lönnrot_.\n\n     Petrosavodsk 20 p. maaliskuuta 1841.\n\nMuutokset vuoden 1841 kevään ja kesän matkasuunnitelmassa näkyvät\nseuraavasta kirjeestä päättäen antaneen Lönnrotille tilaisuutta\nmainittuna kesänä käydä Laukossa.\n\nMitä Lönnrotin suuren tutkimusretken jatkamiseen tulee, on mainittava,\nettä hänen onnistui saada matkakumppaniksi _Mattias Aleksanteri Castrén_,\nsilloin nuori noin 28 vuotias maisteri, jonka matkakustannukset Lönnrot\noli luvannut suorittaa. Matkakumppanit kohtasivat toisensa marraskuun\nalussa 1841 Kemin pappilassa, täältä he lähtivät saman kuun 13 p:nä\nKuolajärven Lappiin ja Inariin, jonne he saapuivat kolmantena\njoulupäivänä vietettyään jouluaaton lappalaiskodassa. -- Tammikuun 6\np:nä 1842 saapuivat he pastori Stockflethin luo Karasjokeen ja 18 p:nä\ntammikuuta näkivät he taas auringon ensimäisen kerran, \"ja\", kirjoitti\nLönnrot tästä, \"oli se meistä niin ihmeellisen komea, ettemme pitkään\naikaan voineet kääntää silmiämme siitä\".\n\nPalatkaamme nyt, ennenkuin me edelleen lyhyesti kerromme matkasta, Kemin\npappilaan, josta Lönnrot vähää ennen lähtöään kirjoitti seuraavat rivit\nLaukon rouvalle.\n\n     _Jalosukuinen professorin rouva!_\n\n     Paljon ikävän ja paljon kaipauksen jälkeen, joka etenkin ensi\n     aikoina Laukosta lähdettyäni, vaivasi minua, tulin vähitellen\n     Kajaaniin ja nyt olen jättänyt senkin paikan yhtyäkseni tulevaan\n     matkakumppaniini Castréniin täällä Kemissä. Huomenna lähdemme\n     täältä ja matkustamme viipymättä Venäjän Lappiin, jonne meillä\n     Rovaniemen ja Kemijärven pitäjien kautta on yli 40 peninkulmaa.\n     Sinne olemme aikoneet jäädä kevääseen asti. Toukokuussa menemme\n     Kuolaan, josta me ensi laivatilaisuudessa matkustamme Mesen joen\n     seuduille Valkean meren rannoille Arkangelin itäpuolelle, siellä\n     toivomme näet tapaavamme ensimäiset Samojeedit. Suuntaammeko sieltä\n     matkamme vielä kauemmas itäänpäin, sitä emme vielä ole päättäneet,\n     vaan jätämme sen riippuvaksi asianhaaroista, jotka sitä ennen\n     voivat sattua. Luultavasti sattuu kuitenkin ennen muita se\n     asianhaara, että koti-ikävä ajaa meidät takaisin omaan maahan,\n     jossa tapauksessa ei olisi minulle mahdotonta tulla Laukkoon 18\n     p:nä elokuuta ensi vuonna. Siitä asti kun lähdin Laukosta, olen\n     niinkuin ennenkin ollut terveenä ja muuten matkustanut tänne asti\n     ilman huomattavampia seikkailuja. Tänään olen kirjoittanut useille\n     tuttaville, ja paitsi muille kirjoitin äsken Atelle ja kehoitin\n     häntä Frans von Beckerin kanssa kirjoittamaan minulle muutamia\n     riviä Kuolaan, jossa kirje tapaa minut, vaikka se lähtisikin\n     Helsingistä huhtikuun lopulla. Mutta koska hän mahdollisesti\n     latelee minulle vaan Helsingin uutisia, niin rohkenen liittää tähän\n     kirjekuoren, jossa on minun osoitteeni täällä Kuolassa, sitä\n     tapausta varten, että te, hyvä rouva, mahdollisesti soisitte\n     minulle sen kunnian, että kirjoittaisitte minulle muutaman rivin.\n     -- Toivon, että Jumala suo herrasväelle terveyttä sekä tänä että\n     monena seuraavanakin vuonna, ja piirrän suurimmalla kunnioituksella\n     teidän kiitollisin ja nöyrin palvelijanne\n\n                                                     _Elias Lönnrot_.\n\n     Kemin pappilassa 11 p. marrask. 1841.\n\nLönnrot ja Castrén eivät kelirikon tähden voineet täyttä totta ryhtyä\nmatkaansa Pohjois-Venäjälle ennenkuin 19 p:nä toukok. 1842, jolloin he\nensin kävivät Solovetskoin luostarissa. Toukokuun 29 p:nä saapuivat he\nArkangelin kaupunkiin, jossa Castrén sai tietää, että hänelle oli\nmyönnetty 1000 ruplaa hopeassa Suomen valtiovaroista tieteellisien\ntutkimuksien harjoittamista varten Euroopassa asuvien Samojeedien\nkeskellä. Hänen täytyi sentähden erota Lönnrotista, joka lähti\nÄänisjärven etelä- ja kaakkoispuolella, Aunuksen kuvernementissa asuvien\ntjuudien luo, sillä välin kun Castrén varustautui lähtemään niin\nsanottujen Terin lappalaisten luo lähelle Ponoita.\n\nArkangelissa sai Lönnrot kirjeen rouva Törngreniltä ja hänen pojaltaan\nAdolfilta ja vastasi sieltä kumpasenkin kirjeeseen. Rouva Törngrenin\nkirjeessä on kai kuvauksia, jotka osaksi myös löytyvät \"Morgonbladet'in\"\n57, 59, 60 ja 61:ssa numeroissa julaistussa kirjoituksessa. Laukon kirje\notetaan kuitenkin tähän kokonaisuudessaan, luultavasti lukijan mieliksi.\nSe kuuluu seuraavasti.\n\n     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorin rouva!_\n\n     Ennenkuin tänään ehdin viedä myötäseuraavan Adolfin kirjeen\n     postiin, sain suureksi ilokseni vastaanottaa teidän kunnioitetun\n     kirjeenne huhtikuun 8:nelta p., hyvä rouva. Adolfin kirjeessä olen\n     jo maininnut, miksi aikaisemmin, kuin olin ensin aikonut tulin\n     lähteneeksi Kuolasta. En sentähden tahdo uudestaan kertoa sitä\n     tässä, enkä muutakaan, josta jo olen Adolfille kirjoittanut.\n     Ikävintä minulle on, etten ollenkaan voi toivoa olevani edes omassa\n     maassa elokuun 18 p:nä tänä vuonna, vaan olen silloin niinkuin\n     nytkin kaukana sieltä ja aivan yksin, sillä maisteri Castrén, jonka\n     kanssa tähän asti olen matkustanut, palaa nyt täältä Venäjän\n     lappalaisten luo. Tämä ajatus on välistä ollut minulle niin raskas,\n     että vähällä olen ollut palata täältä suoraa tietä Suomeen ja\n     Laukkoon. Enkä vieläkään tiedä, eikö olisi parasta tehdä niin;\n     mutta koska Sjögrenkin useampia kertoja on kehottanut minua\n     tutkimaan tjuudien kieltä, enkä minä toisen kerran niin helposti\n     pääse tänne, olen nyt päättänyt tutkia sitä, niin paljon kuin\n     kahdessa, kolmessa kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei ole minun,\n     paremmin kuin Kallenkaan onnistunut tottua venäläiseen elämään,\n     sitäkin vähemmin kun en luullakseni ole täysin perehtynyt\n     herrasväen tapoihin omassakaan maassa. Luultavasti on täälläkin\n     monta kunnioitettavaa henkilöä, vaikka muukalaisella tavallisesti\n     on siinä suhteessa huono onni, ettei hän aina löydä heitä; minkä\n     hän ensiksi löytää on vaahtoa, joka aina pinnalla uiskentelee.\n     Kuolassa opimme kuitenkin tuntemaan erään ispravnikin nimeltä\n     Latischeff, joka oli erittäin kunnon mies. Virka-asioissa tuli hän\n     Kemiin vähän meidän jälkeemme ja seurasi meitä sitten tänne asti.\n     Täällä asetuimme asumaan venäläiseen ravintolaan, jossa me\n     asunnosta, ruoasta ja kahvista ensin saimme maksaa 15 ruplaa\n     kahdelta hengeltä kolmen tai puolen kolmatta vuorokauden ajalta.\n     Kahvi esim. oli laskettu 60:ksi kopekaksi lasilta ja minä\n     tietämättömyydessäni join sitä usein vielä kaksi lasia.\n     Puodeissakin maksetaan siitä 1 rupla 20 kop. naulalta ja sokerista\n     1 rupla. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta sitä enemmän\n     teetä, tavallisesti 4, 5 juomalasia kerrassaan joka aamu ja ilta;\n     tähän ruokajärjestykseen olen minäkin jo kutakuinkin tottunut. --\n     Kolmannella vuorokaudella meidän täälläoloajastamme tuli luoksemme\n     eräs pankin kirjuri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille,\n     ettei olisi meille oikein sopivaa asua ravintolassa, jonka tähden\n     hän tarjosi meille asuntoa ja ruokaa kotonansa; hyväksi aluksi\n     kutsui hän meidät päivällisille, joissa sitten saisimme tarkemmin\n     miettiä asiaa. Mutta isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämä\n     vieras käynnillään tarkotti, vei meidät heti toisen poismentyä\n     kahteen siistiin huoneeseen talonsa kolmanteen kerrokseen ja\n     tarjosi ne meille ynnä ruoan kaksi kertaa päivässä sekä passauksen\n     1 ruplasta mieheen päivässä, joka hinta meistä ei ollut liioiteltu.\n     Pankin sihteerin luo menimme kuitenkin päivällisille ja kun tämä\n     aivan samoista eduista vaati 70 hopearuplaa eli 105 paperiruplaa\n     meistä molemmista yhteensä kuukaudessa, jäimme ravintolaan suuresti\n     kiittäen mallipäivällisistä, joita ei suinkaan saattanut\n     ylenkatsoa. Sittemmin hän ei ole pitänyt erityistä huolta meistä,\n     johon olemmekin hyvin tyytyväisiä, sillä mies luuli tietävänsä\n     kaikki ja puhui sentähden enemmän, kuin mitä ainakin me jaksoimme\n     kuulla. Emmekä me sen jälkeen ole käyneet hänen luonaan muuta kuin\n     yhden kerran, muiden luona emme ole käyneet niinkään monta kertaa,\n     ja niin olemme menetelleet ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme\n     puhu tyydyttävästi saksaa emmekä venäjää; toiseksi ei pukumme Lapin\n     matkojen perästä juuri ole paraimmassa kunnossa ja jos missä niin\n     Venäjällä tuomitaan miestä vaatteiden mukaan; kolmanneksi ei meillä\n     tuollaisista vieraissa käynnistä ole mitään hyötyä, vaan\n     päinvastoin vahinkoa, koska niihin vaan menisi aikaa, joka tuskin\n     riittää tutkimuksiimme. Mutta täällä Arkangelissa näkyvät\n     ihmettelevän ettemme käy vieraissa tai edes kunniatervehdyksillä,\n     eivätkä voi ymmärtää, kuinka me saamme aikamme kulumaan. Eilen\n     tapasin kadulla erään kuvernementin sihteerin, nimeltä Bohuslav,\n     joka talvella kävi Kuolassa ja puhuu latinaa, sillä hän on ollut\n     ylioppilaana Vilnassa, Hän alkoi nuhdella minua siitä, etten ole\n     käynyt hänen luonaan. Hänen kanssaan oli vanhanpuolinen herra, joka\n     taas puhui saksaa. Tämä alkoi kysellä minulta matkani ja täällä\n     oloni tarkotusta, jonka selitin hänelle. Sitten kysyi hän minulta,\n     oliko minulla tuttuja. -- Ei yhtään ennestään. -- \"Onko teillä\n     sitten suosituskirjeitä jollekulle?\" -- Ei, sillä minä en juuri\n     välitä tuttavuuksista, enkä siis tarvitse suosituskirjeitä. --\n     \"Oletteko olleet kunniatervehdyksellä kuvernöörin luona?\" -- En,\n     sillä kun minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole\n     turhaan tahtonut vaivata häntä kunniatervehdykselläni. -- \"Mutta\n     jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, niin olisihan kuitenkin hyvä,\n     että olisitte käynyt kuvernöörin luona\". -- Toivon passillani ilman\n     ikävyyksiä pääseväni Aunuksen kuvernementtiin, jonne ehkä jo\n     huomispäivänä lähden. -- \"Ettehän ole Venäjän alamainen?\" -- Kuinka\n     suvaitsette; olen Suomesta ja Venäjän keisari on meidän\n     suuriruhtinaamme. -- Siihen loppui lyhyt tutkinto ja minunkin\n     lienee aika lopettaa tämä kirje, jonka teenkin toivottaen\n     herrasväelle paljon iloa ja hauskuutta kesän kuluessa ja ennen\n     kaikkea hyvää terveyttä, joka onkin paras ehto kaikelle\n     hauskuudelle. Tulkoon uusi rakennus,[12] johon herrasväki nyt on\n     muuttanut, vuosien vieriessä yhtä hauskaksi kuin vanha, tahi jos\n     mahdollista suuremman mukavuutensa vuoksi, vielä hauskemmaksi! Kun\n     nyt teidän kirjeistänne, hyvä rouva, olen saanut tietää, että Kalle\n     on Moskovassa, niin kirjoitan nyt myös hänelle.\n\n     Suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva, nöyrin\n     palvelijanne\n\n                                                  _Elias Lönnrot_.\n\n     Arkangelissa 26 p. kesäk. 1842.\n\nSamana päivänä kirjoitettu kirje Adolf Törngrenille seuraa nyt\nvuorostaan:\n\n     Arkangelissa 26 p. kesäkuuta 1842.\n\n     _Rakas veli!_\n\n     Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä\n     Arkangelissa sain käsiini. Se oli sitä tervetulleempi, kuin se oli\n     melkein ainoa, jonka Suomesta lähdettyäni olen saanut, sillä paitse\n     sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tahi en minä\n     ainakaan ole saanut heidän kirjeitään. Tulinkin lähteneeksi\n     Kuolasta, ennenkuin olin aikonut, jonka tähden en vielä ole voinut\n     saada niitä kirjeitä, jotka on Kuolaan lähetetty. Syyn tähän\n     aikaisempaan lähtöön lienen jo maininnut edellisessä kirjeessäni.\n     Aihetta siihen antoi Sjögrenin kirje, jossa hän neuvoi meille\n     samojeedin kielen opettajaksi venäläisen arkimandriitin nimeltä\n     Venjamin, jonka piti oleskella eräässä luostarissa lähellä Onegan\n     kaupunkia. Mutta kun me enemmän kuin 50 peninkulman matkan päästä\n     tulimme Kemiin, saimme kuulla, että mainittu arkimandriitti\n     samojeedin kielen taitoineen oleskelikin Arkangelissa eli\n     Arkangelskissa, niinkuin venäläiset nimittivät tätä kaupunkia.\n     Sentähden, niinkuin myös kelirikon tähden olimme Kemissä kokonaisen\n     kuukauden ja lähdimme sitten Valkean meren yli tänne, jossa nyt\n     myös olemme olleet kuukauden. Kuusi peninkulmaa Kemistä on saarella\n     rikas Solovetskoin luostari ja siellä viivyimme toista viikkoa,\n     koskei meillä ollut mitään tilaisuutta päästä eteenpäin. Vihdoin\n     vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia, jotka veivät meidät\n     lähimpään paikkaan mannermaalle, hinasimme itsemme sitten\n     jäälohkareiden välitse toisesta kylästä toiseen ja saavuimme\n     viimein toukokuun 29 p:nä tänne. Täällä olemme paitsi ennen\n     mainittua arkimandriittia tavanneet useampia samojeedeja ja olemme\n     siis olleet tilaisuudessa oppimaan heidän kieltään matkustamatta\n     askeltakaan eteenpäin. Mutta siitä vähästä päättäen, minkä minä\n     olen samojeedien kieltä oppinut, eroaa se niin suuresti suomen\n     kielestä, ettei siitä minun arveluni mukaan ole mitään hyötyä\n     suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sentähden jätänkin koko\n     samojeedien kielen oman onnensa nojaan ja lähden täältä tjuudien\n     luo Aunuksen ja Novgorodin kuvernementin pohjoisiin osiin. Nämä\n     tjuudit asuvat nimittäin Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella\n     Wyitegran, Ladeinoje Polen, Tichvinin ja Bjaloserskin ympärillä;\n     nämä paikat sinä voit kaikki löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen\n     oleskelemaan ehkä talvikeliin asti, jos nimittäin virkalomaani\n     pitennetään edes puolitoista kuukautta, josta olen kirjoittanut\n     Rabbelle. Muuten loppuu minulle tähän asti myönnetty virkaloma\n     syyskuussa. Etten siis nyt voi odottaa yhtä hauskaa ja rauhallista\n     kesää kuin viimeinen Laukossa, sen huomaat helposti, ja elokuun 18\n     p:nä olen, Jumala tiesi, missä. Elä silloin unhota minunkin\n     puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi terveydeksi, koska en itse\n     voi sitä suullisesti tehdä. Mutta miksi en voisi sitä itse\n     suullisesti tehdä -- ja siitä aion kyllä aikoinaan pitää huolta, --\n     mutta tarkotin, etten voi tehdä sitä siellä Laukossa. Edeltäkäsin\n     pyydän sinua lausumaan nöyrimmät terveiseni vanhemmillesi, sekä\n     myös muistamaan sanoa terveiseni Ticklénille ja muille tuttaville,\n     jotka, mahdollisesti nauttivat kesän ja vieraanvaraisuuden\n     suloisuutta Laukossa.\n\n     Logices-tutkintosi johdosta, jonka jo viime syksynä suoritit,\n     toivotan sinulle onnea, ja lisään tähän onnentoivotukseeni aimo\n     joukon hyvänsuontia, jos sinä, niinkuin kirjeestäsi voi päättää,\n     tällä lukukaudella olet suorittanut tutkinnon venäjän kielessä. En\n     minä tahdo epäillä, niinkuin Kalle kuuluu tehneen,\n     logices-tutkintosi todellisuutta; päinvastoin pelkään minä, että\n     sinä liian paljon kiirehtimällä tutkintojasi, voisit turmella\n     terveytesi ylenmääräisen valvomisen kautta. Mitä tutkintoja on\n     toverisi Frans (von Becker) suorittanut, vai tutkiiko hän vielä\n     yhtä ahkerasti kemiaa, kuin viime kesänä? -- Tulevan syyskuun\n     keskipaikoilla aion käydä Ladeinoje Polen postikonttorissa ja\n     toivon, että minulla silloin on kunnia saada sinulta muutamia\n     rivejä, sisältäen tietoja Laukosta ja myös muita uutisia, niinkuin\n     esim. mitä Sjöman nyt toimittaa erottuaan yliopistosta, ja kuinka\n     Kalle Moskovassa voi. Moskovassa hän kai on, vaikka en sitä\n     varmasti tiedä, koska hän oli aikeissa lähteä Charkofiin. Tämän\n     epävarmuuden tähden en voi hänelle kirjoittaa, enkä häneltä\n     itseltään saada tietoja.\n\n     Arkangelin kaupunki, jossa tätä nyt kirjoitan venäläisen ravintolan\n     kolmannessa kerroksessa, on isonlainen kaupunki; ei sitä kuitenkaan\n     voi Helsinkiin verrata, vaikka sen pituuden sanotaankin olevan 7\n     virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voi tinkiä pois 2 virstaa,\n     mutkittelee sitä paitsi pitkin Wienan joen rantaa, joka joki tässä\n     kaupungin alla on ainakin 2 virstaa leveä. Kaupungin leveys on\n     hyvin vähäpätöinen, ylipäätään se ei ole puolta virstaa leveämpi.\n     Kirkkoja on täällä kokonaista 13 kappaletta, kaikki kivestä; taloja\n     lasketaan olevan 1,380, asukkaita 10,500. Saksalaisia ja\n     englantilaisia on paljon. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on\n     paljoa parempi. -- Tähän tahdon nyt tällä kertaa lopettaa ja koska\n     jo olen muistuttanut sinua terveisistä piirrän nyt tähän vaan\n\n                                                uskollinen veljesi\n\n                                                 _Elias Lönnrot_.\n\n     J.K. Varsinaisen kirjekuoren sisään, olen pannut toisen, johon\n     paitsi paikan nimeä olen kirjoittanut Sjögrenin käyttämän\n     kirjeosotteen, joka siis lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle,\n     niin voit käyttää sitä, mutta sinun kirjeesi pitäisi lähteä\n     Laukosta syyskuun alussa tahi Helsingistä viikkoa myöhemmin.\n     Kuitenkin voi kirje pelkällä ruotsalaisellakin osotteella tulla\n     perille.\n\nViimeisessä kirjeessä, jonka Lönnrot kirjoitti Laukkoon tältä pitkältä\nmatkaltaan, kertoo hän hyvin leikillisesti ja naivisti, kuinka hän piti\nhuolta siitä, että hän -- niinkuin hän ylläolevassa kirjeessään sanoo --\nsuullisesti saisi tyhjentää maljan elokuun 18 p:nä jalon suojelijansa ja\nLaukon tämänpäiväisen sankarin kunniaksi. Enemmän kuin ehkä mikään muu\nkirje, joka on tähän kirjaseen otettu, tekee tämä sen nimen: Elias\nLönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa oikeutetuksi, sillä siitä\nnäkee joka rivistä, kuinka Lönnrot ajatuksissaan elää sikäläisen\nystäväpiirin keskellä, ehkäpä hän olisi mielellään antanut pois osan\nsiitä kunniasta ja maineesta, joka häntä odotti tulevaisuudessa,\nvoidakseen juuri silloin ystävänsä Ilmonin kanssa pyöriä ja laulaa\n\"Munteri tanssaa keikutusta\".\n\nTuttavallinen kirje äidilliselle ystävälle, jossa hän kertoo omituisesta\njuhlanvietostaan, lienee suuresti huvittanut Laukon herrasväkeä. Se\nkuuluu näin:\n\n     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_\n\n     Koska tänään ajatuksissani elän enemmän Laukossa, kuin missään\n     muualla maailmassa, en voi muuta kuin kirjallisestikin lähestyä\n     herrasväkeä. Niinkuin kirjeen päivämäärästä näkyy, on tänään\n     professorin 70:nes syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen\n     viettämistä varten pullon \"Haut-Sauterne, très-fin\", jonka nyt\n     aivan yksin olen juonut melkein loppuun asti. Ja viimeisen lasin,\n     joka vielä on jälellä, tyhjennän tämän lauseen jälkeen pistettä\n     pannessani, sydämestäni toivottaen professorille ja herrasväelle\n     kaikille onnea ja menestystä, jonka ohessa toivon, että edes\n     jonakuna seuraavana syntymäpäivänä saan uudistaa saman toivomuksen\n     siellä Laukossa. Ei paljon puuttunut, etten olisi saanut viettää\n     tätä päivää huonolla laivalla ja rappiolle joutuneen\n     forstermeisterin eli metsäviskaalin seurassa, joka oli ainoa\n     sivistynyt ihminen koko laivassa. Mutta viime yönä kiihtyi tuuli,\n     jonka tähden minä jo kello 2 iltapuoleen tulin tänne Ladeinoje\n     Polen kaupunkiin eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka\n     hyvällä tuulella jatkoivat matkaansa Pietariin.\n\n     Muuta en ehtinyt eilen sentähden, että sittenkun muutamien tuntien\n     kuluessa olin tyhjentänyt Haut-Sauternepullon, tuli teenjuontiaika,\n     ja kohta senjälkeen tuli aika juoda muutama lasi punssia. Mutta\n     koska en vielä ole oppinut yksin juomaan punssia, en ainakaan\n     minkäänlaisella ilolla, täytyi minun hankkia seuraa. Minulla ei\n     ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa jonka olisin voinut kutsua\n     luokseni, mutta asuntoni, paras, jonka puolen tunnin hakemisen\n     jälkeen voin saada, on niin hyvin varustettu, että siihen tullaan\n     toisen huoneen kautta, jossa isäntä itse ynnä kaksi majoitettua\n     sotamiestä asuu. Lähetin hakemaan pullon rommia tahi arrakia, mitä\n     se lienee ollutkin, sillä ruplan se maksoi niinkuin arraki meillä,\n     ja kutsuin isännän ja sotamiehet kanssani juomaan. Toinen\n     viimemainituista oli malorossilainen, toinen puolalainen, isäntä\n     itse puhdas venäläinen, minä suomalainen, niin että meidän pieni\n     seuramme luultavasti oli sekalaisempi kuin herrasväen siellä\n     Laukossa samana päivänä. Me tyhjensimme pullon ilolla ja riemulla,\n     jota tehdessä vieraanikin yhtyivät kaikkiin toivomuksiini. Mutta\n     nyt aamupuhteella on sekä allekirjoittaneella että myös mainituilla\n     kunnioitetuilla vierailla, pään kipua, niinkuin kunnon kemujen\n     jälkeen tavallisesti on. Isäntä tuli vähän aikaa sitten luokseni ja\n     kysyi, enkö minä tänään voisi antaa hänelle jotain, joka\n     selvittäisi hänen päätään, mutta minä sanoin, että nyt oli\n     sellainen päivä, ettei hän minulta voinut saada pisaraakaan. Koska\n     kuitenkin pidin velvollisuutenani jollakin tavalla selvittää heidän\n     päitään, annoin heille muutamia lanttia ja käskin heidän\n     kaupungista hankkia itselleen, mitä halusivat. He ovatkin nyt\n     tehneet sen senlaisella menestyksellä, että emäntä harvan oven\n     takana ei kuulu olevan oikein tyytyväinen mieheensä hänen varhaisen\n     aamukestityksensä tähden. Kuitenkin keitti hän minulle hyvänlaista\n     kahvia, jonka tähden luulen hänen olevan vähän leppeämmän minua\n     kohtaan, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syypäänä pahaan,\n     josta hän on torunut miestään.\n\n     Arkangelin kaupungin, josta kirjoitin herrasväelle jätin heinäkuun\n     6 p:nä, matkustin ensin noin 15 peninkulmaa meritse, sitten maitse\n     12 peninkulmaa Onegan kaupunkiin Valkean meren rannalle, josta\n     vielä matkustin maitse, 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin ja 23\n     peninkulmaa Wyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit\n     sekä Ladeinoje Pole, jossa nyt olen, ovat jotensakin samanlaisia\n     kuin Tampere, mutta Onega on paljoa huonompi. Kargopolin ja\n     Wyitegran välillä olin jonkun aikaa tjuudilaisessa, Isjaiva\n     nimisessä kylässä, keskellä venäläisiä kyliä. Mutta tjuudilainen\n     kieli oli niin häviämäisillään, että pienet lapsetkin mieluummin\n     puhuivat venäjänkieltä kuin tjuudien kieltä. Sentähden en sillä\n     paikkakunnalla viipynyt kauan, vaan päätin hakea toista, jossa\n     samaa kieltä puhutaan puhtaammin. Täältä on minulla vaan muutamia\n     peninkulmia ensimäisiin tjuudilaisiin kyliin, jonne olen aikonut\n     lähteä vielä tänään. Siellä viivyn kuukauden tahi puolitoista,\n     jolloin palaan tänne ja sitte ehkä suoraan Suomeen, jonne minä\n     erottuani maisteri Castrénista, joka Arkangelista palasi takaisin\n     lappalaisten luo, olen ruvennut enemmän ikävöimään kuin ehkä\n     koskaan ennen.\n\n     Toivotan teille, hyvä rouva, ynnä herrasväelle kaikille terveyttä\n     ja menestystä, pysyen suurimmalla kunnioituksella herrasväen\n     nöyrimpänä palvelijana.\n\n                                                   _Elias Lönnrot_.\n\n     Ladeinojo Polessa 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.\n\n     Toivon, että te, hyvä rouva, tilan tähden, jossa olen tätä kirjettä\n     kirjoittanut, suotte minulle anteeksi sen suuren huolimattomuuden\n     alusta loppuun, ja siinä toivossa vien sen nyt postiin, vaikka\n     vähän aikaa sitten arvelin repiä sen rikki.\n\nArkangelista lähti Lönnrot 6 p:nä heinäk. 1842 veneellä Solovetskoin\nluostariin, jota matkaa hän \"Morgonbladetissa\" on kuvannut erittäin\nhauskasti. Käytyään sitten Pertominskin luostarissa suuntasi hän\nmatkansa Krasnagoraan ja sieltä Onegaan ja oli siten tutkimustensa\nvarsinaisella alueella. Suomeen palasi hän myöhään syksyllä 1842.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLönnrotin varsinaiset vaivaloiset matkat olivat nyt lopussa; hän olikin\njo täyttänyt 40 vuotta ja saattoi huoletta jättää jälkisadon kaukaisista\nkorvista nuorempien voimien korjattaviksi. Vielä teki hän kuitenkin\nmatkan kielitutkimuksia varten Suomenlahden toiselle puolelle, Virossa,\nLiivinmaalla ja Inkerissä asuvien heimolaistemme luo. Tämä tapahtui\ntalvella vuosina 1844 ja 1845. Palattuaan kotimaahan keväällä v. 1845\nvieraili hän taas Laukossa ja neuvotteli äidillisen ystävänsä kanssa,\npitäisikö hänen Kajaanista hakea Kuopioon, johon silloin olisi ollut\ntilaisuutta. Mikä se oli, joka molempien mielestä puolsi hänen\njäämistään Kajaaniin, jonne hän, niinkuin jo mainittiin oli vienyt\niäkkäät vanhempansa heidän köyhästä kodistaan, käy selville seuraavasta,\njoka on ote rouva Törngrenille osotetusta kirjeestä:\n\n     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_\n\n     Te kehotatte minua jonkun kerran kertomaan teille jotain itsestäni,\n     tätä minulle rakasta kehoitustanne saan nyt ensi kerran noudattaa,\n     sen jälkeen kun viimeksi erosin aina yhtä kalliista ja kodikkaasta\n     Laukosta. Niinkuin tavallisesti sujui matkani ilman erikoisia\n     seikkailuja Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin. Kuopiossa\n     viivyin viikon päivät ja lähdin sieltä kahden vaiheilla,\n     muuttaisinko sinne takaisin, vai jäisinkö Kajaaniin. Viimein päätin\n     kuitenkin jäädä viimemainittuun paikkaan, osaksi sen tähden, etten\n     vanhempieni korkean iän vuoksi mielelläni voi erota heistä, ja\n     heidän muuttaminen uuteen paikkaan olisi, niinkuin tekin, hyvä\n     rouva, jo huomautitte, ollut sopimatonta; osaksi sentähden, että\n     pelkäsin seuraelämän Kuopiossa vievän liian paljon aikaa, jota\n     paitsi elämä siellä olisi tullut ainakin puolitoista kertaa niin\n     kalliiksi kuin Kajaanissa, Tämän päätöksen jälkeen piti minun\n     kuitenkin matkustaa takaisin Kuopioon. Minulla oli siellä\n     kaikenlaisia asioita toimitettavana ja sitä paitsi piti minun\n     sieltä hakea ylioppilas (D.E.D.) Europaeus, jonka piti tulla\n     minua auttamaan ja joka oli luvannut tulla Kuopioon huhtikuun\n     keskipalkoilla, niinkuin hän tulikin. Nyt olemme molemmat matkalla\n     Kuopiosta Kajaaniin, jonne olisimme päässeet kaksi päivää sitten,\n     ellei tohtori Frosteruksen nuorin poika olisi sairastunut täällä\n     Iisalmella ja vanhemmat hartaasti pyytäneet minua jäämään kunnes\n     hän paranisi.\n\n     -- -- -- -- --\n\n     Kirjoitettuani edellisen enemmän kuin viikko sitten Iisalmella,\n     ilman että kirje tuli valmiiksi ja lähetetyksi, saan nyt täällä\n     Kajaanissa lisätä, että Frosteruksen poika parani viikon perästä,\n     jolloin lähdin sieltä toukokuun alussa ja tulin Kajaaniin. Kevät on\n     täällä ollut tavattoman hidas, jonka tähden rekikeli vielä on\n     välttävä sekä maanteillä että jäällä, ja maa melkein kaikkialla\n     talvipuvussaan. Tavallisesti on maa meillä tähän aikaan ollut\n     lumeton ja jos järvet eivät ole olleet jäättömiä, on kuitenkin joka\n     päivä odotettu jäiden lähtöä. Toivottaen herrasväelle terveyttä ja\n     kaikenlaista menestystä pysyn, hyvä rouva, suurimmalla\n     kunnioituksella ja kiitollisuudella teidän nöyrimpänä\n     palvelijananne.\n\n                                                _Elias Lönnrot_.\n\n     Kajaanissa 14 p. toukok. 1845.\n\nYksi ainoa kirje on enää julaistavana Törngrenin kokoelmasta. Se on\nvuodelta 1847, vähää ennen Agapetuksen päivää, joka aina veti hänen\najatuksensa ja hänen sydämensä nuoruuden kodin puoleen, jossa hän toivoi\nsaavansa viettää talven samana vuonna, ja jonne hän sanoo tuovansa \"aivan\nuudet sukset\" niillä kuljeskellakseen paikasta paikkaan tutuilla\nseuduilla niinkuin ennen nuorena ylioppilaana 25 vuotta sitten.\n\nKirje kuuluu:\n\n     _Jalosukuinen professorin rouva!_\n\n     Niin usein kun olenkin suurella ikävällä muistellut Laukkoa ja niin\n     mielelläni kun olisinkin ollut läsnä herra professorin lähestyvän\n     syntymä- ja nimipäivän vietossa, täytyy minun nyt toistaiseksi\n     kuitenkin jäädä Kajaaniin. Rohkenen sentähden pyytää teitä, hyvä\n     rouva, mainittuna juhlapäivänä esiintuomaan sydämellinen\n     onnentoivotukseni herra professorille; toivotan hänelle edelleenkin\n     terveyttä ja menestystä ja toivon, että ainakin myöhemmin itse saan\n     ne toimittaa perille. Nyt pidättää ennen kaikkea tohtori Lindhin\n     matka paikkakunnalta minua täällä. Oltuaan täällä enemmän kuin\n     kolme vuotta, alkoi hänen suuresti tehdä mieli käydä tervehtimässä\n     Viipurin läänissä elävää 85 vuoden vanhaa isäänsä. Tätä matkaa\n     olisi hän tuskin voinut tehdä, jos minäkin olisin tahtonut\n     matkustaa pois, sillä sen kautta, että muutamia maamittariperheitä\n     on asettunut paikkakunnalle -- ja kun ihmiset muutenkin ovat\n     alkaneet tottua lääkkeisiin ja ruvenneet niihin luottamaan -- ei\n     nyt enää ole niin helppoa, kuin parikymmentä vuotta sitten jättää\n     paikkakunta aivan ilman lääkärinhoitoa. Aina siitä asti kun 3 1/2\n     kuukautta sitten tulin tänne takaisin, olen ollut Kajaanissa ja\n     aionkin pysyä täällä muutamia kuukausia, saadakseni sitten taas\n     syksyllä suureksi ilokseni käydä Laukossa. Aivan uudet sukset olen\n     jo varustanut siksi aikaa ja luulen kyllä, että ne kestävät yhden\n     talven.\n\n     Pyydän teitä lausumaan nöyrimmät terveiseni herra professorille ja\n     koska Kalle ja Adolf ja moni muu tuttava nyt lienee Laukossa niin\n     pyytäisin teitä, hyvä rouva, hyväntahtoisesti sanomaan heillekin\n     terveisiä.\n\n     Pysyn, jalosukuinen rouva, suurimmalla kunnioituksella teidän\n     nöyrimpänä ja kiitollisimpana palvelijananne.\n\n                                                 _Elias Lönnrot_.\n\n     Kajaanissa 8 p:nä elokuuta 1847.\n\nMuita kirjeitä Lönnrotilta rouva Törngrenille ei enää ole tallella.\nHänen kirjevaihtonsa Laukon kanssa ei liene aivan lakannut\nyllämainittuun kirjeeseen, mutta kaikissa tapauksissa sanotaan sen\nkäyneen hitaammaksi. Syy siihen oli -- sitä olisi ollut vaikea aavistaa\n-- niin, oli rakkaus. Nuoret immet Laukossa olivat aikoinaan luulleet,\netteivät Amorin nuolet voineet pystyä kainoon ylioppilaaseen, mutta 47\nvuotiseen Kajaanin tohtoriin ne pystyivät. Äkkiä kuultiin näet kaikkien\nihmeeksi Laukossa, että Lönnrot oli kihloissa _Maria Piponiuksen_ kanssa,\njoka oli totinen, yksinkertainen ja hyvä tyttö Oulusta, sikäläisen\nvärjärimestarin tytär.\n\nKun rouva Törngren kuuli tämän uutisen, sanoi hän heti: \"Jos ei se tyttö\nosaa kahvia keittää, niin tulee Lönnrot onnettomaksi!\" Vakuutettuna että\ntämä ehto oli välttämätön hänen suosikkinsa onnelle, jota hän hänelle\nsydämestään soi, kirjoitti hän, pitemmälti arvelematta kuten ainakin,\nseuraavassa postissa Turkuun eräälle ystävälleen, laamanni Snellmanin\nrouvalle, jolla oli sukulaisia Oulussa, ja pyysi hänen ottaa selkoa\nasiasta. Kun sitten muutaman kuukauden perästä rauhoittava tieto saapui,\nettä Lönnrotin tuleva puoliso oli yleisesti tunnustettu hyvänmakuisen\nkahvin keittäjäksi, ei rouva Törngreniä sen koommin tämä naimisliitto\nhuolestuttanut. Hän tiesi nyt Lönnrotin aviollisen onnen olevan hyvissä\nkäsissä.\n\nTässä lisättäköön vielä, että Lönnrot, joka ei persoonallisesti tuntenut\nmorsiamensa läheisimpiä sukulaisia, saapui Ouluun muutamia päiviä ennen\nhäitä, ja että hänen tuloansa vietettiin kahvikestillä sitä varten\nvalmistetussa lehtimajassa morsiamen kotona. Pöydälle oli asetettu\nkantele, jonka kieliä sulhanen silloin tällöin kevyesti kosketteli,\nkunnes häntä pyydettiin laulamaan jotakin tämän kansallissoittokoneen\nsäestyksellä, \"Mielelläni\", vastasi Lönnrot, katsoi ystävällisesti\nhymyillen morsiameensa ja rupesi heti laulamaan:\n\n    \"Raita se kasvoi rannalla\n    Ja yli muita puita!\n    Minun kultani kaunis on\n    Ja rakkahampi muita!\"\n\nHän lauloi pienen iloisen laulun niin liikuttavan yksinkertaisesti ja\nherttaisesti, että melkein harras tunne valtasi kuulijain mielen ja kun\nviimeinen ääni lakkasi soimasta, näkivät he tyynen, mutta pohjalta\nlämminsydämisen morsiamen hellästi painavan päätään jalon sulhasensa,\nSuomen runojen isän olkapäätä vastaan. Heinäkuun 17 p:nä viettivät\nLönnrot ja hänen morsiamensa häitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää ennenkuin Lönnrot solmisi avioliiton siteet ja perusti itselleen\noman tulevaisuuden kodin, katkesivat vahvimmat siteet, jotka olivat\nyhdistäneet hänet hänen onnelliseen nuoruuden kotiinsa, Laukkoon.\nToukokuun 8 p:nä 1849 kuoli nimittäin siellä professorin rouva Eeva\nAgatha Törngren 66 vuoden iässä.\n\nEnnen niin iloinen Laukon kartano tuli yhä hiljaisemmaksi. Ainoa, elossa\noleva poika Adolf nai jo 9 p:nä syyskuuta 1849 Lahdentakaa kaukaisen\nsukulaisensa _Sofia Charlotta Idestamin_, ja kohta senjälkeen vuoden\nviimeisenä päivänä 1851 vei kasvatuspoika Kaarlo Vilho Törnegren\nsilloinen tieteenhistorian professori sekä yliopiston kirjastonhoitaja,\nkotiinsa puolisonaan _Ottiliana Sofia Wärnhjelmin_. Nämä molemmat nuoret\nperheet ympäröivät rakkaudella ja kunnioituksella iäkästä Törngreniä,\neikä kestänytkään kauan, ennenkuin lasten iloiset äänet taas\nkajahtelivat vanhassa Laukossa. Mutta luonnolle oli velka maksettava;\ntaudin kalvamana ja 86 ikävuoden painamana meni professori Juhana\nAgapetus Törngren 17 p:nä toukokuuta 1859 iankaikkiseen rauhaan.\n\nTörngren ja hänen puolisonsa olivat eläessään säätäneet, ettei\nmitään hautajaiskemuja saisi pitää heidän kuolemansa jälkeen,\njonkatähden heidän hautajaisissaan ei ollut vieraita ei edes Lönnrot.\nHautajaisseurueessa oli vaan alustalaisia ja jokainen mökkiläinen ja\nlampuoti sai kestityksen asemesta tynnyrin rukiita.\n\nKunnioitettavien vanhusten haudat ovat heidän tyttärensä Eevan leposijan\nrinnalla Tottjärven hautausmaalla.\n\nProfessori Törngrenin hautakiveen on hakattu seuraava tunnettu värsy\nPrudentiuksen virrestä:\n\n    Maa, siis ota helmasi suojaan\n    Tää siemen tää kylvämä Herran,\n    Siks' kun sä sen käskystä Luojan\n    Tuot taivahan laihona kerran.\n\nHänen puolisonsa samanlaisella hautakivellä on seuraava värssy:\n\n    Kadonnut on ystävämme\n    Mutta hukkaan tullut ei,\n    Herraa nyt me ylistämme,\n    Hän se antoi, Hän se vei.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdeksän kuukautta professori Törngrenin kuoltua, kutsui kuolema 19 p:nä\nhelmikuuta 1860 pois puolison ja lasten luota heidän tukensa ja turvansa\nTörngrenin rakkaan ja häntä hellästi rakastavan kasvatuspojan Kaarlo\nVilho Törnegrenin, ainoastaan 42 vuoden iässä. Tämä Lönnrotin oppilas\nLaukon ajoilta on haudattu Helsingin vanhempaan hautausmaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Lönnrotin nimi eli kauan rakkaassa muistossa kansan keskessä\nWesilahdella ja Tottjärvellä, olikin hän ollut heille hyvä tuttu\nnuoruudesta asti. Näiden seutujen asukkaille oli siis mieluista, kun\nhöyrylaiva nimeltä _Elias Lönnrot_ eräänä päivänä vuoden 1860\nalkupuolella rupesi kyntämään Tampereen ja Hämeenlinnan välistä\nkulkuväylää. Sen oli silloinen Laukon herra nimituomari Adolf Törngren\nrakennuttanut ja antanut sille perheen uskollisen ystävän, Laukon\nyksinkertaisen kotiopettajan nimen.\n\nYhden ainoan kerran oli höyrylaivan omistajalla ilo antaa höyrylaiva\nLönnrotin ja hänen perheensä käytettäväksi. He olivat nimittäin kesällä\n1862 matkalla Ouluun ja käyttivät silloin höyrylaivaa Hämeenlinnasta\nTampereelle. Kaimalleen toivotti Lönnrot silloin, että se kuudenkymmenen\nvuoden ikäisenä olisi edes yhtä raitis ja terve, kuin hän itse samassa\niässä oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kirjoituksen aine on nyt lopussa. Sen ohessa voimme lisätä, että\nLönnrotille ja hänen puolisolleen 17 p:nä huhtikuuta 1850 -- Eliaksen\npäivänä -- heidän suureksi ilokseen syntyi poika, joka kasteessa sai\nisänsä nimen Elias, mutta jonka kuolema vanhempien suureksi suruksi\naivan pienenä heiltä riisti.\n\nKauan ei Lönnrot saanut pitää hurskasta puolisoansakaan luonaan, ja\nneljästä tyttärestä jäi ainoastaan yksi eloon, tytär _Ida_, hänen\nuskolliseksi seurakseen ja suureksi lohdutuksekseen hänen vanhoilla\npäivillään.\n\nNämä vietti Lönnrot syntymäseudullaan, kaukana maailman menosta Sammatin\nkappelissa, jonne hän v. 1862, oltuaan noin yhdeksän vuotta suomen\nkielen ja kirjallisuuden professorina, vetäytyi Helsingistä.\n\nAution kauniissa seudussa kulki hän kesäisin veneessään pitkin tyyniä\njärviä, ja talvisin suksillaan synkissä metsissä -- niin kuin ennen\nmuinoin Laukossa -- ja palasi aina tyytyväisenä ja virkistyneenä ruumiin\nja sielun puolesta hiljaiseen työhuoneeseensa, jossa hän päivä päivältä,\nvuosikymmen vuosikymmeneltä teki työtä isänmaansa kunniaksi.\n\nTäällä metsän ja järven ympäröimällä yksinäisellä Lammin tilalla nukkui\nhän viimein 19 p:nä maaliskuuta 1884 kuolemaan koko Suomen kansan\nsiunaamana.\n\nHän oli silloin lähes 82 vuotta vanha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdessä niistä juhlista, joita Suomen pääkaupungissa huhtikuussa v. 1882\nvietettiin Elias Lönnrotin 80:ntenä syntymäpäivänä, lausui _Z. Topelius_\npuheessaan juhlavieraalle seuraavat sanat:\n\n\"Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta, tuntematonta tohtoria, joka\nsilloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin\nkatoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkotuksen, nyt ei\nole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen\nnimeään, ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme!\"\n\nEhkäpä Lönnrot silloin muistellessaan kauan sitten kuluneita aikoja\nitsekseen ajatteli: \"Hyvässä Laukossa kysyttiin minua 50 vuotta sitten,\nsiellä ymmärrettiin matkojeni tarkotus!\"\n\nEttä Elias Lönnrot syvästi tunsi ja mielellään tunnusti olevansa\nkiitollisuuden velassa professori Törngrenille ja hänen puolisolleen\nselviää tästä kertomuksesta Lönnrotin onnellisimmasta nuoruuden ajasta.\nElias Lönnrotin kanssa yhtyy varmaankin Suomen kansa säilyttämään\nmolempien muistoa rakkaana ja kunnioitettuna.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Nyt jo kuollut kommissioonimaamittari Hämeen läänissä _Samuli Saurén_,\nsyntynyt samana vuonna kun Lönnrot (1802). Saurén tuli ylioppilaaksi\njoulukuussa 1821, ja kuului uusmaalaiseen osakuntaan.\n\n[2] Valtion historiallisessa museossa on varjokuva, johon tuntematon\nkäsi on kirjoittanut, että se on otettu Elias Lönnrotista lapsena.\nKehittymättömistä piirteistä ei varmaan voi päättää, onko asian laita\nniin vai ei.\n\n[3] Hänen varhaisen hautansa ääressä Runeberg sepitti seuraavan pienen\nrunon.\n\n    Kaikk' jalo maasta kiirehin\n    Pois haihtuu, katoaapi,\n    Laill' eksynehen enkelin\n    Se taivast' tavottaapi.\n    Se tuskin ennättää\n    Maass' syämmet sytyttää\n    Ja tenhota ne sulollaan,\n    Kun kotiin jo se kutsutaan.\n\nRunoilijan ikuistuttama oli matematiikan professorin J.F. Ahlstedtin\ntytär ja kuoli 21 vuoden iässä 7 p. Helmik. 1832. -- Mitä muihin\nyllämainittuihin Lönnrotin nuoruuden tuttaviin tulee, mainittakoon, että\nAmelie Adlercreutz joutui naimisiin sotakamreeri J.G. Florinin kanssa ja\nkuoli 73 vuoden vanhana v. 1873. Adéle Idman taas kuoli v. 1877\nkamarineuvos Holmbergin puolisona 64 vuoden iässä. Viimeinen ystävistä\noli Augusta Lundahl-Wallenius, joka kuoli 14 p. kesäk. 1892,\nsaavutettuaan 80 vuotta. Wilhelmiina Bohmin myöhemmistä vaiheista en\ntiedä mitään. Hän lienee ollut Pirkkalan rovastin Bohmin ja hänen\npuolisonsa Agathe von Knorringin tytär.\n\n[4] Missä siihen aikaan professori Törngren ynnä pojat Juhana ja Adolf\n-- viimemainittu silloin ainoastaan neljän vuoden vanha -- joille\nLönnrot ei tällä kertaa lähetä terveisiä, lienevät olleet, en tiedä.\n\nLiitän tähän pienen kirjeen ilman päivämäärää, jonka Lönnrot on\nkirjoittanut nuorelle oppilaalleen kirjoitustaidossa Adolf Törngrenille,\njoka jo neljän, viiden vuoden iässä on saanut tarttua kynään. Pieni\nkirjoitus on myöhemmiltä ajoilta kuin 1828, mutta koska siinä\nkosketellaan muistoja Valamosta, saakoon se paikkansa yhtä hyvin tässä\nkuin jossain muualla. Lönnrot, joka kirjoitti kirjeen alle leikillisen\n\"Nu\" sanan, mahdollisesti tarkottaen jotain oppilaansa lempisanaa,\nkirjoitti tälle seuraavat rivit:\n\n     Hyvä Atte!\n\n     Suo anteeksi, että nyt vasta vastaan kirjeeseesi jonka puolitoista\n     vuotta sitten kirjoitit minulle. Tässä lähetän sinulle\n     puolivalmiin piirustuksen, joka kuvaa näköaloja Valamosta. Tiedän\n     kyllä, että pidät hevosia suuremmassa arvossa kuin m(unkkeja) ja\n     tallia parempana kuin luostaria, mutta minulla ei satu olemaan\n     mitään ensiksi mainittua lajia lähettää sinulle. Voi hyvin ja opi\n     ennen kaikkea kesällä syömään mansikoita ja vaapukoita.\n\n                                                     Sinun Nu'si.\n\n\n[5] Omituista on, että Lönnrotin ainoa oppilas, Kaarlo Törnegren,\nkehitti itsensä varman sointuisan ruotsinkielen käyttäjäksi, sillä välin\nkuin opettaja itse käytteli samaa kieltä kyllä tyyneesti mutta samalla\nkuitenkin jonkun verran tottumattomasti, johon hänen lapsellisen\nhyväntahtoinen huumorinsa muodosti hauskan vastakohdan. Huomattavaa on\nmyöskin, että sama oppilas, vaikkapa hän suuresti rakasti ja ihaili\nSuomen kansaa ja isänmaataan rakastavaa opettajaansa, nuorena oli\nkokonaan muuttamaisillaan Ruotsiin. Tästä tuumasta luopui hän kumminkin\ntarkemmin asiaa punnittuaan, senjälkeen kun hän vuosina 1836-1837 oli\nviettänyt jonkun aikaa siellä.\n\n[6] Ticklénistä ja Hedbergistä ynnä muutamista muista Lönnrotin\nvirkaveljistä enemmän vastedes.\n\n[7] _Anders Erik Hedberg_, Lönnrotin ystävä kouluajoilta, jonka muistosta\nLönnrot hänen kuolemansa jälkeen piti veljellisesti huolta, oli\npiirilääkärinä Oulussa. Hän oli syntynyt 1804, oli käynyt Turun\nkatedraalikoulun läpi ja tuli ylioppilaaksi 1822. -- Mitä muihin\nLönnrotin kirjeissään nimittämiin virkaveljiin ennen ja jälkeen 1840\ntulee, mainittakoon tässä yhteydessä, että _Juhana Fredrik Ticklén_,\nsyntynyt 1802 ja niinkuin tunnettu yksi Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran perustajia oli piirilääkärinä Raahessa; hän tuli ylioppilaaksi\n1819; _Kustaa Asp_, syntynyt 1808, ylioppilas 1823, oli Hedbergin jälkeen\npiirilääkärinä Oulussa; _Martti Juhana Lindfors_, jossa niinkuin tunnettu\nensimäiseksi heräsi ajatus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nperustamisesta, syntyi v. 1800, tuli ylioppilaaksi 1818. Hän oli\npiirilääkärinä Kuopiossa.\n\n[8] Kaarlo Vilho Ahrenberg nimitettiin v. 1836 Wiipurin kymnaassin\nlehtoriksi.\n\n[9] Kadonnut.\n\n[10] \"Suomi\" rupesi ilmestymään v. 1841 sekä käsittää nyt noin 44\nnidettä, sisältäen tärkeitä kirjoituksia sivistyshistoriamme melkein\nkaikilta aloilta.\n\n[11] Lönnrotin kertomukset tästä matkasta ilmestyivät numeroissa 36, 37,\n57, 59-61, 80, 81 ja 84 \"Morgonbladet\"-lehdessä vuodelta 1842, niitä\njatkettiin sitten \"Saima\"-lehdessä numeroissa 40-42 vuodelta 1845 sekä\nsaman lehden 7-9:ssä ja 27:ssa numerossa vuodelta 1846. Snellman, joka\noli pyytänyt Lönnrotia jatkamaan näitä matkamuistelmia oli varustanut ne\nseuraavalla esipuheella: \"Niiden kertomusten yksinkertainen ja suopean\niloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta on vielä\ntoinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos nimittäin suomen\nkielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä halukkaammin kuin\nnykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina on pidettävä\nSuomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä matkoista, joilla hän on\nkoettanut perikadosta pelastaa tämän kirjallisuuden esikoiset, suomen\nkirjakielen vastaisen päälähteen. Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja\njulaistaan muodossa, jota Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut\nniiden ansaitsevan, mutta jonka soveliaisuudesta jälkimaailman\nkiitollisuus päättäköön\". Nämä \"Saimassa\" julaistut \"Lönnrotin\nmatkamuistelmat\" ovat päivitetyt: Kargopol 23 p. heinäk., Stantsia\nPolkova 3 p. elok. sekä Wyitegra 4 p. elok. 1842.\n\n[12] Uudella rakennuksella tarkottaa Lönnrot Nokiasta Laukkoon muutettua\nasuinrakennusta. Tämän antoi professori Törngren myötyään Nokian, joka\noli yksi hänen monista tiluksistaan, purkaa ja uudestaan rakentaa\nLaukkoon, jossa rakennus vieläkin on kartanon päärakennus.\n\n\n\n"]