[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRwbJ0IXhRfyDXblK2ebFjN7ti0g42JXIn-X8zEt9HFs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},716,"Kun erämaa kutsuu","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"716-london-jack-kun-eramaa-kutsuu","716__London_Jack__Kun_erämaa_kutsuu",null,"romaani",[],[],"fi",1903,1922,25325,167964,false,[],[],[],"Seikkailuromaani kertoo Buck-koirasta, joka varastetaan kotitalostaan Kaliforniasta ja myydään vetokoiraksi Alaskan kultaryntäykseen. Pohjoisen ankarassa luonnossa ja raakojen ihmisten parissa Buckin on hylättävä sivistynyt elämänsä ja vastattava esi-isiensä kutsuun.","Jack Londonin 'Kun erämaa kutsuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 716.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUN ERÄMAA KUTSUU\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomennos [\"The Call of the Wild\"].\n\n\n\nSosialistin Kirjapaino-osuuskunta i.l.\nTurku, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Alkuperäisen lain mahti.\n   II. Väkivalta ja puolueellisuus.\n  III. Alkuperäinen villi luonto.\n   IV. Taistelu päällikkyydestä.\n    V. Tien vaivat.\n   VI. Isännän rakkauden tähden.\n  VII. Kun erämaa kutsuu.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nAlkuperäisen lain mahti.\n\n\n    \"Syntyperäinen kaipaus huokaa ja kärsii tottumuksen kahleissa,\n    ja viimein herää julmuus pitkällisestä talviunestaan.\"\n\nBuck ei lukenut sanomalehtiä, sillä siinä tapauksessa olisi hän\ntiennyt vaaran uhkaavan sekä häntä että jokaista vahvalihaksista,\npaksuturkkista koiraa Puget Soundin ja San Diegon välisellä alueella.\nSittenkun muutamat miehet hapuiltuaan napaseudun pimeydessä olivat\nlöytäneet sieltä jonkinlaista keltaista metallia ja höyrylaivat ja\nkuljetusyhtiöt toitottaneet löydöstä, syöksyi tuhansittain ihmisiä\nPohjolaa kohti. Ja nämä ihmiset tarvitsivat koiria, suuria, väkeviä,\nvahvalihaksisia koiria, jotka voisivat tarttua voimakkaasti työhön,\npaksuturkkisia, jotta tämä voisi suojella heitä pakkaselta.\n\nBuck asui suuressa talossa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa.\nPaikkaa kutsuttiin tuomari Millerin taloksi. Rakennus sijaitsi\nkappaleen matkaa tieltä puoleksi puiden kätkössä, joiden lomitse näki\naina jonkun pilkahduksen suuresta, ilmavasta, ympäri taloa kiertävästä\nkuistikosta. Paikalle johtivat soraiset ajotiet kiemurrellen pitkin\nlaajoja nurmikkoja korkeiden poppelien alla, joiden oksat toisiinsa\nsekaantuivat. Asuinrakennuksen takana oli kaikki vielä suurempaa, kuin\nmitä sen edessä. Siellä oli suuria tallirakennuksia, joissa tusinamäärä\nrenkiä ja poikia hommaili; siellä kokonaisia rivejä viiniköynnösten\numpeenkasvamia palvelusväen asuntoja, siellä suunnattoman pitkä ja\nhyvässä kunnossa oleva ulkohuonejono, laajoja viiniviljelyksiä,\nvihreitä laitumia, hedelmäpuutarhoja ja joukottain marjapuita. Ja\nsitten oli siellä myös pumppulaitos porakaivoa varten ja suuri\nsementtinen vesisäiliö, jossa tuomari Millerin pojat kävivät\naamukylvyssä ja myöskin kuumin iltapäivin vilvoittamassa itseään.\n\nTätä suurta aluetta Buck hallitsi. Siellä oli hän syntynyt ja siellä\nviettänyt kuluneet neljä vuotta elämästään. Luonnollisesti oli siellä\nmuitakin koiria. Täytyihän niitä olla niin suuressa paikassa, mutta ei\nniitä otettu lukuun. Ne tulivat ja menivät, asuivat täyteen ahdetuissa\nkoirankopeissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon piilopaikoissa,\nkuten esimerkiksi japanilainen mopsi Toots ja meksikolainen karvaton\nYsabel -- eriskummallisia olentoja, jotka harvoin pistivät kuononsa\noven ulkopuolelle tai laskivat jalkojansa maahan. Sitäpaitsi oli siellä\nmyöskin pari tusinaa foxterrierejä, jotka vimmapäissään rähisivät\nTootsille ja Ysabelille, kun nämä kurkistelivat ikkunoista, kokonaisen\nlauman palvelustyttöjä asestettuina vastoilla ja köysiluudilla heitä\nsuojellessa.\n\nMutta Buck ei ollut sidottu huoneisiin eikä koirankoppiin. Hän tuli ja\nmeni minne halusi. Hän ui vesisäiliössä yhdessä tuomarin poikien kanssa\nja seurasi heitä metsästysretkille; oli tuomarin tyttärien - Mollien ja\nAlicen -- vartijana heidän pitkillä aamu- ja iltakävelyillään;\ntalvi-illoin hän makasi tuomarin jalkain juuressa iloisen takkavalkean\nääressä kirjastossa; kanniskeli tuomarin lapsenlapsia selässään ja\nvalvoi heidän uskaliaita retkiään kaivolle ja tallipihalle -- niin,\nvieläpä kauemmaksikin, aitaukselle, missä varsat olivat laitumella, ja\nmarjaviljelyksille asti.\n\nParinkymmenen foxterrierin joukossa liikkui hän suurella arvokkuudella\n-- Toots ja Ysabel olivat melkein täydellisesti olemattomat hänelle,\nsillä hän oli kuningas -- kaiken, mikä liikkui, ryömi ja mateli ja\nlensi tuomari Millerin pihalla, ihmiset lukuunotettuina, kuningas.\n\nBuckin isä, suuri Elmo-niminen Newfoundlandinkoira, oli ollut tuomarin\neroittamaton seuralainen ja Buck pani rehellisesti parastaan periäkseen\nisänsä tavat. Hän ei ollut niin erikoisen suuri -- ei painanut enempää\nsataaneljääkymmentä naulaa -- sillä hänen äitinsä, Shep, oli ollut\nskotlantilainen paimenkoira. Mutta nämä sataneljäkymmentä naulaa ynnä\nse arvokkuus, jonka hyvät elämäntavat ja yleinen kunnioitus suovat,\nsaattoivat hänet tilaisuuteen käyttäytyä tosikuninkaalliseen tapaan.\nNiinä neljänä vuonna, jotka olivat kuluneet hänen ensimäisestä\npenikka-ajastaan, oli hän elänyt kuin veltostunut ylimys. Hänessä oli\nsyntyperäistä, ylhäistä ylpeyttä ja oli hän sitäpaitsi hiukan itsekäs,\njollaisiksi maaseudun ylimykset toisinaan tulevat eristetyn asemansa\ntakia. Mutta hänen pelastuksensa oli, ettei hän tyytynyt olemaan\npelkästään hemmoteltuna suosikkina. Metsästys ja muut sen sukuiset\nhuvitukset ulkosalla olivat estäneet hänet lihomasta ja karaisseet\nhänen lihaksensa. Hänelle, kuten kylmiä kylpyjä rakastaville\nihmisroduille, oli rakkaus veteen tullut hermojavahvistavaksi ja\nterveyttä suojelevaksi keinoksi.\n\nTällainen oli Buck-koira syksyllä 1897, jolloin Klondyken huhut\nhoukuttelivat miehiä kaikilta maailman kulmilta jäätyneeseen Pohjolaan.\nMutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä myöskään tiennyt puutarharenki\nManuelin olevan huonon tuttavuuden. Manuelilla oli suuri helmasynti:\nhän pelasi mielellään kiinalaisissa arpajaisissa. Ja hänen\npelihimossaan oli muuan valtava kiihko -- hän uskoi pelijärjestelmään.\nTämä oli hänen perikatonsa. Sillä pelatakseen järjestelmän mukaan,\ntarvitaan rahoja ja puutarharengin palkka tuskin riittää muuhun kuin\nvaimon ja suuren lapsilauman elättämiseen.\n\nTuomari oli rypäleviljelysyhdistyksen kokouksessa ja hänen poikansa\nolivat innokkaassa urheiluseuran järjestämishommassa sinä muistettavana\niltana, jolloin Manuel pani toimeen kavalan tekonsa. Ei kukaan nähnyt,\nkun hän otti Buckin mukaansa hedelmäpuutarhan kautta ja Buck kuvitteli\ntavallisen kävelyn olevan kysymyksessä. Lukuunottamatta yhtä ainoata\nmieshenkilöä ei myöskään kukaan nähnyt, kun he saapuivat pienelle\nCollege Parkin pysäkkiasemalle. Mutta tämä mies puhui Manuelin kanssa\nja rahoja helisi heidän käsissään.\n\n\"Tavara sidotaan ennenkuin se jätetään ostajalle\", sanoi vieras mies\nkarkeasti ja Manuel sitoi paksun köyden Buckin kaulaan.\n\n\"Pidä kiinni ja vedä, mutt' älä kurista sitä,\" sanoi Manuel ja vieras\nmurisi jotain vastaukseksi.\n\nBuck oli tyynellä arvokkuudella alistunut ottamaan köyden kaulaansa.\nSellaista ei tosin ikinä ennen ollut tapahtunut hänelle, mutta hän oli\noppinut luottamaan ihmisiin, jotka tunsi ja luuli heitä itseänsä paljon\nviisaammiksi. Mutta kun köyden molemmat päät jätettiin vieraan käsiin,\nmurisi hän uhkaavasti. Hän oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, mutta\nylpeydessään luuli sen olevan saman kuin käskyn. Hämmästyksekseen\nvedettiin kuitenkin köysi tiukemmaksi hänen kaulaansa, niin ettei hän\nvoinut hengittää. Äkillisessä raivossa hyökkäsi hän nyt vieraan miehen\nkimppuun, mutta tämä kohtasi hänet puolitiessä, tarttui hänen\nkurkkuunsa ja viskasi hänet kiivaalla tempauksella kumoon. Köyttä\nvedettiin armotta yhä kovemmin Buckin raivoissaan taistellessa kieli\nriippuen ulkona suusta ja voimakkaan rinnan läähättäen koettaessa\nturhaan saada ilmaa. Ei ikinä elämässään oltu Buckia kohdeltu niin\npahoin eikä ikinä elämässään ollut hän ollut niin raivoissaan. Mutta\nhänen voimansa heikkenivät, silmänsä kävivät lasimaisiksi ja hän oli\nmiltei tajuton, kun juna vihelsi ja molemmat miehet heittivät hänet\ntavaravaunuun.\n\nEpäselvästi hän tajusi, että kielensä tuntui kipeältä ja että häntä\njonkinlaisissa ajoneuvoissa viedä tärisytettiin. Veturin kimeä vihellys\njotakin ylimenopaikkaa sivuutettaessa ilmoitti hänelle, missä hän oli.\nHän oli ollut liian usein matkoilla tuomarin kanssa ollakseen\ntuntematta tavaravaunuissa matkustamisen epämiellyttävyyttä. Buck avasi\nsilmänsä ja ne kiiluivat vihasta, joka olisi sopinut ryövätylle\nkuninkaalle. Vieras hyppäsi tarttuakseen hänen kurkkuunsa, mutta sillä\nkertaa oli Buck häntä sukkelampi. Hänen leukapielensä pusertuivat\nmiehen käden ympäri hellittämättä siitä, ennenkuin köysi vielä kerran\noli tehnyt hänet tunnottomaksi.\n\n\"Yep saa toisinaan suonenvetokohtauksia,\" sanoi mies matkatavarain\nvalvojalle, joka oli tullut sisään melun kuullessaan. \"Isäntä on\nlähettänyt minut sen kanssa eläinlääkärille Friscoon\", lisäsi hän\nhuolellisesti piilottaen haavoitetun kätensä. \"Luulee hänen voivan\nparantaa sen\".\n\nPienessä, erään kapakan takana sijaitsevassa vajassa San Franciscon\nsatamassa purki sittemmin haavoitettu vieras kaikessa hiljaisuudessa\nitseksensä ajatuksiansa tämän yöllisen matkan johdosta.\n\n\"Minun saamiseni on kaikkiaan viisikymmentä dollaria\", mutisi hän,\n\"mutta tuhannestakaan en tekisi sitä toista kertaa\".\n\nHänen kätensä oli kiedottu veriseen nenäliinaan ja oikea\nhousunlahkeensa tahriintunut polvista aina alas asti.\n\n\"Kuinka paljon sai toinen?\" kysyi kapakoitsija.\n\n\"Sata\", oli vastaus. \"Ei tahtonut, Jumala minua auttakoon, ottaa\nsenttiäkään vähempää.\"\n\n\"Yhteensä sataviisikymmentä\", laski kapakoitsija. \"Mutta sen arvoinen\nse on, siitä panen pääni pantiksi\".\n\nMies avasi verisen nenäliinan ja katseli vahingoittunutta kättään.\n\"Kunhan en vaan saisi vesikauhua...\"\n\n\"Jollette sitä saa, niin on se siksi, että olette syntynyt\nhirtettäväksi\", tokaisi kapakoitsija nauraen. \"Ja nyt saatte vähän\nauttaa minua\", lisäsi hän.\n\nPää pyörryksissä ja tuntien sietämättömiä tuskia kaulassa ja kielessä\n-- puolikuoliaaksi kuristettuna -- koetti Buck kohottautua kiusaajiaan\nvastaan. Mutta yhä uudelleen kaadettiin hänet kumoon ja miltei\nkuristettiin, kunnes molempien miesten oli onnistunut viilata poikki\nmetallikaulanauha, joka oli Buckin kaulassa. Senjälkeen irroitettiin\nmyöskin köysi ja koira paiskattiin jonkinlaiseen häkkiin.\n\nSiellä makasi se loppupuolen väsyttävää yötä vavisten kiukusta ja\nhaavoittuneesta ylpeydestä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä kaikki tämä\nmerkitsi, Mitä tahtoivat ne hänestä, nuo vieraat miehet? Miksi\npidettiin häntä ahtaaseen häkkiin suljettuna? Hän ei tiennyt\nminkävuoksi, mutta hänellä oli epämääräinen tunne uhkaavasta\nonnettomuudesta. Monet kerrat yössä hypähti hän ylös vajan ovea\nnaristen avattaessa, luullen tuomarin tai hänen poikiensa tulevan.\nMutta se ei ollut koskaan kukaan muu kuin kapakoitsija. Hänellä\noli kädessä talikynttiläpahanen, jonka heikko liekki valaisi\nhänen pöhöttyneitä kasvojansa. Ja joka kerta tukahtui Buckin\nkurkusta esiintunkemaisillaan oleva iloinen haukunta muuttuen\nraivoisaksi murinaksi.\n\nMutta niin antoi kapakoitsija hänen olla rauhassa ja aamulla tuli neljä\nmiestä nostamaan häkkiä. Enemmän vain kiusaajia, ajatteli Buck, sillä\nkaikki olivat ilkeännäköisiä, risaisia ja renttumaisia ja hän riehui ja\nraivosi heille häkissään. Mutta miehet nauroivat ja pistelivät\nsäleitten väliin keppejä, joihin hän hyökkäsi mitä raivostuneimmin\niskien torahampaansa niihin, kunnes huomasi, että sitä miehet juuri\ntahtoivatkin. Silloin paneutui hän maata tuikeannäköisenä ja antoi\nheidän nostaa häkin kuormavaunuun. Ja nyt saivat sekä Buck että häkki\nkulkea monien käsien läpi. Toimistokonttorin kirjurit tarkastivat ensin\nhäkin ja antoivat nostaa sen toiseen kuljetusvaunuun, jonka jälkeen se\nmatalissa työntövaunuissa seuranaan joukko pakkalaatikoita ja kääreitä\nvietiin lauttaveneeseen. Sitten asetettiin häkki jälleen\ntyöntövaunuihin ja vietiin suurelle rautatieasemalle, missä se\nlopullisesti sovitettiin tavaravaunuun.\n\nKaksi päivää ja kaksi yötä retuutettiin tätä tavaravaunua eteenpäin,\npitkässä junajonossa kimakasti viheltävän veturin jäljessä ja kaksi\npäivää ja kaksi yötä sai Buck olla ilman ruokaa sekä juomaa. Äkeissään\noli hän junahenkilökunnan ensimäisiin lähestymisyrityksiin vastannut\nraivoisalla murinalla ja nämä olivat kostaneet ärsyttämällä häntä. Kun\nhän väristen ja kiukusta vaahdoten ryntäsi häkin säleitä vastaan,\nnauroivat he hänelle ja tekivät pilkkaa hänestä: murisivat ja\nhaukkuivat kuin mitä inhoittavimmat koirat, naukuivat, räpyttelivät\nkäsivarsiaan ja raakuivat kuin varikset. Siinä tekivät he hyvin\nyksinkertaisesti, sen hän kyllä tiesi, mutta siksi juuri haavoittikin\nse niin äärettömästi hänen arvokkuuttansa ja hänen kiukkunsa kasvoi ja\nkasvoi. Nälästä ei hän niin paljon välittänyt, mutta vedenpuute\nsaattoi hänelle ankaria kärsimyksiä ja kiihoitti hänen kiukkunsa\nkorkeimmilleen. Ylpeä ja tunteellinen kun oli, synnytti huono kohtelu\nhänessä kuumeen, joka kohosi hänen ajettuneen ja kuivuneen kaulansa ja\nkielensä tulehduksesta.\n\nMuuan seikka tuotti hänelle iloa -- köyttä ei ollut hänen kaulassaan.\nSe oli tuottanut hänen kiusaajilleen kunnottoman edun, mutta nyt, kun\nsitä ei ollut, antaisi hän heidän nähdä toista. He eivät ikinä enään\nsaisi panna köyttä hänen kaulaansa. Sen oli hän lujasti päättänyt.\nKahteen päivään ja kahteen yöhön ei hän ollut syönyt eikä juonut ja\nnäiden päivien ja öiden alituisessa kidutuksessa kehittyi hänessä\nsellainen määrä kiukkua, että se tiesi pahaa sille, joka ensiksi osuisi\nhänen eteensä. Hänen silmänsä veristyivät ja hän muuttui raivoavaksi\nhornanhengeksi. Hän oli niin muuttunut, ettei tuomari Millerkään olisi\ntuntenut häntä ja junahenkilökunta huokasi todellisesta helpotuksesta\npäästessään hänestä Seattlessa.\n\nSiellä otti neljä miestä varovaisesti häkin haltuunsa kuljettaen sen\nsitten kuormavaunuista pienelle korkeitten muurien ympäröimälle\ntakapihalle. Suuri, karkea mies, punainen naapukkalakki sysättynä alas\nniskaan, tuli ulos ja kirjoitti kuitin johtajan kirjaan. Buck arvasi\ntässä heti uuden kiusaajansa ja syöksyi mitä villimmässä raivossa häkin\nsäleitä vastaan. Miehen suu vetäytyi julmaan hymyyn, hän lähti hakemaan\nkäsikirvestä ja karttua.\n\n\"Ette suinkaan aio ottaa sitä nyt ulos?\" kysyi johtaja.\n\n\"Kyllä, juuri niin\", vastasi mies, heti senjälkeen tähdäten\nkirveeniskun häkkiä vastaan.\n\nNeljä miestä, jotka olivat kantaneet häkin takapihalle, hävisivät\nsilmänräpäyksessä, valmistautuen varmoilta paikoilta muurin päältä\nkatselemaan, mitä tulisi tapahtumaan.\n\nBuck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin,\nväänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti\nsaapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen,\nyrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies\ntyynesti näytti sallivan.\n\n\"Nyt, sinä punasilmäinen perkele\", sanoi hän, saatuaan aukon siksi\nsuureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti\nkirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.\n\nBuckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi,\nkun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä\nsilmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa\nkimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen\nsataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli\nkiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä\nvankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä\ntorahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet\nseisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta\nkivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei\nikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli\nmahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen\npuoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen\nvihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja\nvaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli\nkarttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen.\nHän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi\nhäntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.\n\nMuutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn\nollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui\nsinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja\nkaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui\nnyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten\nhirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli\nkärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna.\nHurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä\nkohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä\nvasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti\nsamalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja\nputosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.\n\nSitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen\nhyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli\nviivytellyt antamasta -- ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan\ntajuttomana maahan.\n\n\"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön\", huusi yksi\nnoista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.\n\n\"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin\", vastasi johtaja,\njoka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.\n\nBuck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa olivat lopussa. Hän\nmakasi siinä, mihin oli kaatunut ja tarkasteli sieltä punanaapukkaista\nmiestä.\n\n\"Tottelee Buck-nimeä\", sanoi tämä itsekseen luettuaan läpi\nkapakoitsijan kirjeen, joka sisälsi tarkan kuvauksen häkistä ja sen\nsisällyksestä. \"Kas niin, Buck-poikani\", lisäsi hän kehoittavalla\näänellä, \"nyt on meillä ollut pieni hauskuutemme, ja paras, mitä voimme\ntehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi\nja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja\nsaat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta.\nKäsitätkö?\"\n\nTätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli\nniin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn\nmiehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn.\nSitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän\npäälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka\nhän pala palalta otti voittajansa kädestä.\n\nHän oli lyöty, sen hän tiesi, mutta ei silti aivan murtunut. Hän tajusi\nkerta kaikkiaan, ettei hänellä ollut mitään toiveita pitää puoliansa\nkartulla varustettua miestä vastaan. Hän oli saanut vakavan opetuksen\neikä unhoittanut sitä koskaan koko elinaikanaan. Se oli hänen\nvihkimyksensä alkuperäisen lain alaiseksi ja hän meni sitä puolitiehen\nvastaan. Elämä sai ankaramman leiman ja samalla kun hän pelkäämättä\nkäsitti sen, heräsi myös kaikki se viekkaus ja kavaluus, joka piili\nkätkettynä hänen luonnossaan. Ajan vieriessä tuli sinne useita koiria,\ntoiset häkeissä, toisia johdettiin köydestä, muutamat sävyisiä ja\nhiljaisia, toiset vimmapäisiä ja raivoavia kuten hän oli ollut -- ja\nkaikkien, toisen toisensa perästä, näki hän alistuvan punanaapukkaisen\nmiehen tahtoon. Ja joka kerta, saadessaan olla uuden, julman kohtauksen\ntodistajana, painui opetus yhä syvempään Buckin mieleen: kartulla\nvarustettu mies oli lainantaja, hallitsija, jota tuli totella, vaikkei\nvälttämättömästi kursailla. Sillä sellaiseen ei Buck koskaan tehnyt\nitseään syylliseksi, vaikka monasti näki kuritettujen koirien\nliehakoivan punanaapukkaista miestä, heiluttavan häntää hänelle ja\nnuolevan hänen kättänsä. Mutta hän näki myös koiran, joka ei tahtonut\nliehakoida eikä totella, kadottavan elämänsä taistelussa herruudesta.\n\nSilloin tällöin tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat innokkaasti,\nmielistelevästi ja kaikenlaisin tavoin ja elein punanaapukkaiselle\nmiehelle. Ja kun rahat oli laskettu, ottivat vieraat jonkun tai\njoitakuita koirista mukaansa. Buck ihmetteli, minne ne mahtoivat\njoutua, sillä ne eivät koskaan palanneet, mutta hän tunsi suurta pelkoa\ntulevaisuuden suhteen ja oli mielissään joka kerta kun ei kuulunut\nvalittuihin.\n\nMutta lopuksi tuli hänenkin vuoronsa. Eräänä päivänä tuli sinne pieni\nkurttuinen mies, joka puhui murteellisesti englantia ja käytti paljon\nulkomaalaisia, ihmeellisiä huudahduksia, joita Buck ei ensinkään\nymmärtänyt.\n\n\"Sacre bleu!\" huudahti hän Buckin nähdessään. \"Kirotun komea koira. Eh\nbien! Mitä se maksaa?\"\n\n\"Kolmesataa ja pienet kaupantekijäiset päällisiksi\", vastasi\npunanaapukkainen mies reippaasti. \"Ja koska hallitus maksaa, niin ette\nsuinkaan tingi hintaa, vai kuinka, Perrault?\"\n\nPerrault veti suunsa nauruun. Ottaen huomioon, että koirien hinnat\ntavattoman suuren kysynnän vuoksi olivat kohotetut pilven korkuisiksi,\nei hinta niin kauniista eläimestä ollut kohtuuton. Canadan hallinto ei\nmenettäisi jutussa, sillä sen pikasanomat eivät hidastuisi kulussaan,\npäinvastoin. Perrault oli koiratuntija ja Buckia tarkastellessaan\nhuomasi hän sellaisia olevan vaan yhden tuhannessa -- \"niin, yhden\nkymmenessätuhannessa\", ajatteli hän itsekseen.\n\nBuck huomasi rahoja maksettavan, eikä senvuoksi ensinkään hämmästynyt,\nkun pieni, kurttukasvoinen mies vei mukanaan hänet ja hyvänluontoisen\nNewfoundlandinkoiran, Curlyn. Tällöin näki hän viimeisen kerran\npunanaapukkaisen miehen, ja Curlyn ja hänen Narwhalin kannelta\nkatsellessa häipyvää Seattlea näki hän viimeisen kerran myös\naurinkoisen Etelän. Curly ja hän vietiin kannen alle ja jätettiin\nmustaihoisen jättiläisen, Françoisin huostaan. Perrault oli\nranskalais-kanadalainen, hyvin mustaihoinen, mutta François oli\npuoliverinen ranskalais-kanadalainen sekä kaksinverroin niin musta.\nNämät olivat Buckille uutta lajia ihmisiä -- hän oli näkevä monta,\nmonta muuta lajia lisäksi -- hän ei osoittanut mitään mieltymystä\nheihin, mutta oppi pian vilpittömästi kunnioittamaan heitä. Hän näki\nheti Perraultin ja Françoisin olevan rehellisiä, tyyniä ja\ntäydellisesti oikeudenmukaisia miehiä ja sitäpaitsi liian viisaita,\nkysymyksen ollessa koirista, antaakseen näiden peijata itseään.\n\nNarwhalin välikannella oli, paitsi Buckia ja Curlya, kaksi muuta\nkoiraa. Toinen heistä oli suuri, lumivalkoinen Huippuvuorten koira,\njonka valaanpyyntilaivan kapteeni oli sieltä tuonut ja joka sittemmin\noli seurannut erästä geoloogista retkikuntaa Barrensiin. Spitz oli\nystävällinen ja valheellisen mielestelevä, saattoi nauraa virnistellä\ntoista päin naamaa juuri miettiessään jotain halpamaista kepposta,\nkuten esimerkiksi silloin, kun varasti osan Buckin ruoasta ensimäisessä\nruokinnassa. Kun Buck hyökkäsi toisen kimppuun rangaistakseen tätä,\nviuhui äkkiä Françoisin piiska ilmassa tavaten ensi sijassa syyllistä.\nBuckin ei tarvinnut muuta kuin ottaa luunsa takaisin. Tämä oli Buckista\noikeudenmukainen teko ja miehen arvo alkoi kohota hänen silmissään.\n\nToinen koira ei tehnyt mitään lähestymiskoetta, eivätkä toisetkaan\nvälittäneet siitä, mutta ei se myöskään koettanut varastaa uusilta\ntulokkailta. Se oli ärtyinen, jörö vintiö ja näytti Curlylle selvästi\ntahtovansa olla rauhassa ja että nousisi aika melu, jos häntä\nhäirittäisiin. Tämän koiran nimi oli \"Dave\" ja se vain söi, nukkui ja\nvälistä haukotteli, ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa mihinkään,\nei edes silloin kun Narwhal sivuuttaessaan \"Kuningatar Charlottan\nsalmen\" pyöri, kallistelihe ja elämöi kuin olisi alus ollut mielipuoli.\nBuck ja Curly olivat puolivilleinä pelosta, Dave vain harmissaan nosti\npäätänsä katsahtaen välinpitämättömästi heihin, haukotteli ja nukkui\nuudelleen.\n\nPäivät ja yöt työskenteli aluksen valtimo yhtä väsymättömästi, ja\nvaikka toinen päivä oli melkein toisen kaltainen, huomasi Buck ilman\nvähitellen kylmenevän. Vihdoin eräänä aamuna hiljeni potkurin jyskytys\nja tavattoman vilkas liike syntyi Narwhalilla. Buck kuuli sen yhtä\nhyvin kuin toisetkin koirat ja ymmärsi muutoksen olevan tulossa.\nFrançois irroitti koirat ja vei ne kannelle. Ensi askeleillaan siellä\nylhäällä kylmällä lattialla vajosivat Buckin jalat johonkin valkoiseen,\njauhomaiseen, joka muistutti liejua. Hän vetäytyi kiivaasti päristellen\ntakaisin. Lisää tätä valkoista ainetta putosi ilmasta. Hän ravisteli\nitseään, mutta yhä enemmän sitä tuli. Silloin haistoi hän sitä\nuteliaasti ja nuolaisi pikkusen kielellään. Se poltti kuin tuli, mutta\nsilmänräpäyksessä oli kadonnut. Buck oli aivan ällistynyt. Hän koetti\nuudelleen, sama tulos. Katselijat nauroivat täyttä kurkkua ja Buck\nhäpesi, tietämättä miksi, sillä ensi kertaa elämässään hän näki lunta.\n\n\n\n\nII.\n\nVäkivalta ja puolueellisuus.\n\n\nBuckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni.\nJoka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli\naivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty\nmitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut\naurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin\nvetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes\nsilmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka\nhetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla\nvaruillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä\nkoiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta\nlakia kuin väkivallan.\n\nEi koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden\nsudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa\nantoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön\nkokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään\nkäyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet\nhirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä\ntuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin\ntäysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse.\nEi mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus,\nyhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen\nloikkaus takaisin, ja Curly oli rikki revitty silmäpielestä aina\nleukaan asti.\n\nSuden tappelutapa -- lyödä sivaltaa ja juosta tiehensä -- mutta tästä\nsukeusi vielä parempaa. Kolmekymmentä, neljäkymmentä muuta takkuista\nsusikoiraa syöksyi paikalle sulkien molemmat tappelevat ympyrään,\nkatsellen heitä hiljaa ja mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella.\nBuck ei ymmärtänyt tätä ääretöntä tarkkaavaisuutta eikä kiihkoa, millä\nkatselijat nuoleskelivat leukapieliään. Silloin syöksyi Curly\nvastustajansa kimppuun, joka taas puri häntä loikahtaen sitten syrjään.\nSeuraavalla kerralla vastaanotti tämä hänen hyökkäyksensä rintaansa\ntavalla, joka pani Curlyn keikahtamaan nurin. Hän ei noussut koskaan\nenään ylös. Tätä juuri olivat nuo tarkkaavaiset katselijat odottaneet.\nNyt syöksyivät ne muristen ja haukkuen hänen kimppuunsa. Tuskasta\nulisten hautautui hän kuhisevan koiraparven alle.\n\nTämä tapahtui niin äkkiä ja niin odottamatta, että Buck aivan ällistyi.\nHän näki Spitzin ojentavan helakanpunaista kieltänsä -- hänen tapansa\nnauraa -- näki Françoisin syöksyvän kirves kädessään ja juoksevan\nsuoraa päätä tuohon suureen koiraparveen. Kolme miestä nuijat käsissään\nkiiruhti hänen avukseen hajoittamaan niitä. Siihen ei mennyt paljon\naikaa. Kaksi minuuttia Curlyn kaatumisesta oli viimeinenkin hänen\nhyökkääjistään ajettu pakoon. Mutta hän itse makasi silvottuna ja\nhengettömänä siinä verisellä ja sotketulla lumella, melkein\nkirjaimellisesti palasiksi revittynä ja musta François seisoi\nnojautuneena hänen ylitsensä ja kirosi aivan hirvittävästi. Tämä tapaus\njohtui usein Buckin mieleen häiriten hänen untansakin. Vai niin,\n_sellainen_ oli siis tapa. Ei mitään rehellistä peliä. Jos kerran\nkaatuu, on kaikki lopussa. No, sittepä hän kyllä katsoo, ettei kaadu.\nSpitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä\nhetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.\n\nEnnenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta\nhämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja\nasetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne\nolivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä\nkotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän\noli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt\ntyöskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson\nreunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta\nvaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena\nvetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa.\nTaipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa\nparastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli\nankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin\nsiinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut\ntällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan\nerehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi\nBuckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi\nosoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan\ntaaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck\noli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä\njohdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he\npalasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä \"tjo!\":n kuullessaan ja\nlähteä liikkeelle sanottaessa: \"hei!\", käännähtää tien mutkassa pitkään\nkaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen\ntyöntyessä heidän kintereilleen alamäissä.\n\n\"Kirotun hyviä koiria nämä\", sanoi François Perraultille. \"Buck vetää\nniin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti.\"\n\nIltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän\noli ostanut pari koiraa lisää, \"Billeen\" ja \"Joen\", kaksi veljestä,\nkarkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä,\nolivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli\nylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista\nluonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä\nsilmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut\ntietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten\ntoisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri\nja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja\nkiljui -- myöskin se tapahtui tyynnyttävästi -- Spitzin iskiessä häntä\nkylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja\nseisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa\nja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen\nsaatanallisesta hehkusta -- oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen.\nHänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua\nkuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan\nrauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin\ntappelutantereelle.\n\nSaman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira,\npitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä\nyksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus -- ei pidä\ntungetella -- herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka\noikeastaan merkitsee \"äkäinen\". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut\nmitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja\ntyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä\noli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei\npitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli\ntietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta\ntästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen\nkimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina\nluuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin\nsokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko\nsinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys\nnäytti tarkoittavan -- kuten Daven -- saada olla rauhassa, vaikkakin\nheillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen,\nhartaampi toive.\n\nSinä iltana Buck sai ratkaistavakseen suuren arvoituksen, mihin saisi\nasettua nukkumaan. Teltta, jota kynttilä valaisi, loisti niin\nhoukuttelevasti keskellä valkoista lakeutta, mutta Buckin mennessä\nsinne sisälle, kuin olisi se ollut aivan luonnollinen asia,\nvastaanottivat Perrault ja François hänet kirouksilla ja heittoaseilla.\nToinnuttuaan hämmästyksestään hän peräytyi häpeällisesti takaisin\npakkaseen. Tuuli puhalsi terävästi ja pakkanen puri tuskallisesti\nkivistäen hänen haavaansa. Hän asettui lumelle ja koetti nukkua, mutta\nkylmyys ajoi hänet pian jälleen ylös. Onnettomana, vilusta vavisten ja\nepätoivoissaan, kuljeskeli hän noiden monien telttojen ympärillä, mutta\nhuomasi kaikkialla olevan yhtä kylmää. Siellä täällä hyökkäsi\nvillikoiria häntä kohti, mutta hän nosti karvat pystyyn ja murisi\näkäisesti -- sillä oppiminen oli hänelle helppoa -- ja silloin antoivat\nhe hänen häiritsemättä kulkea ohi.\n\nVihdoin juolahti ajatus hänen mieleensä. Hänen pitäisi lähteä takaisin\nnähdäkseen, miten hänen toverinsa käyttäytyivät. Hänen suureksi\nhämmästyksekseen olivat ne kadonneet. Hän kuljeskeli uudelleen ympäri\nsuurta leiriä etsien niitä ja palasi taas takaisin. Olisivatkohan ne\nsisällä teltassa? Ei, niin ei voinut olla asian laita, sillä ei\nsuinkaan häntä silloin olisi pois ajettu. Mutta missä saattoivat ne\nsitten olla? Häntä roikkuen ja ruumis vavisten, oikein lohduttomana,\nhän kierteli päämärättömänä telttoja. Yht'äkkiä lumi antoi perään hänen\netujalkojensa alla ja hän vajosi alas. Jotain kiemurteli hänen\njalkojensa alla. Hän hypähti taaksepäin, pörhistäen karvojaan ja\nmuristen, peläten jotain näkymätöntä ja tuntematonta. Mutta\nystävällinen lyhyt haukahdus rauhoitti hänet, ja hän alkoi tutkia\ntilannetta. Lämmin ilman tuulahdus osui hänen sieraimiinsa ja siellä,\nlumen alle käpertyneenä sievänä pallona, makasi Billee. Se vingahti\ntyynnyttävästi, vääntelihe ja kiemurteli osoittaakseen hyvää tahtoaan\nja aikomuksiaan rohjeten jopa, rauhan lahjuksena, lipaista Buckin\nkuonoa lämpimällä kostealla kielellään.\n\nToinen oppitunti. Siis noinko he tekivät sen? Buck valitsi\nluottavaisena sopivan paikan ja melkoisella touhulla ja turhillakin\nyrityksillä alkoi kaivaa kuoppaa itselleen. Hetkessä hänen ruumiinsa\nlämpö täytti suljetun tilan ja hän oli unessa. Päivä oli ollut pitkä ja\nvaivaloinen, joten Buck nukkui sikeästi ja mukavasti, vaikkakin hän\nmurisi ja haukkui ja vääntelehti pahoista unista.\n\nBuck ei avannutkaan silmiään, ennenkuin hänet herätti ylösnousseen\nleirin melu. Aluksi hän ei tiennyt missä oli. Yön aikana oli satanut\nlunta ja hän oli kokonaan siihen hautautunut. Lumikinokset puristivat\nhäntä joka puolelta, ja hänen lävitseen kulki terävä pelon väristys --\nvillin elukan pelko ansaa kohtaan. Tämä oli merkki siitä, että hän kävi\nläpi mielessään omaa elämäänsä aina esi-isiensä elämään asti; Buck oli\nnäet sivistynyt koira, harvinaisen sivistynyt koira ja omasta\nkokemuksestaan ei ollut tutustunut mihinkään ansaan eikä voinut näin\nitsestään sitä pelätä. Hänen koko ruumiinsa lihakset supistelivat\nkouristuksenomaisesti ja vaistomaisesti hänen niskansa ja hartiainsa\nkarvat nousivat pystyyn, ja villisti murahtaen hän hypähti suoraan\nsokaisevaan päivänvaloon lumen lennellessä hänen ympärilleen välkkyvänä\npilvenä. Ennenkuin hän putosi jaloilleen, hän näki valkean leirin\nlevittäytyneenä eteensä ja tiesi, missä hän oli ja muisti kaiken, mitä\noli tapahtunut siitä hetkestä, kun hän lähti kävelylle Manuelin kanssa\naina kuopan kaivamiseen lumeen edellisenä iltana.\n\nFrançoisin huuto kiinnitti Buckin huomiota. \"Mitä sanoinkaan?\"\nkoiranajaja huusi Perraultille. \"Tuo Buck on tosiaan helkkarin nopea\noppimaan.\"\n\nPerrault nyökkäsi vakavana. Hän oli Kanadan hallituksen pikalähetti\nkuljettaen tärkeitä sanomia ja piti senvuoksi välttämättömänä varata\noivallisia koiria itselleen. Erikoisesti ilahdutti häntä, että oli\nsattunut saamaan Buckin.\n\nTuntia myöhemmin oli koirain luku taas lisääntynyt kolmella, niin että\nniitä nyt oli yhteensä yhdeksän eikä kulunut neljännestäkään, kun ne\nkaikki olivat valjaissa matkaten kukkulan rinnettä ylös Dyea-solaa\nkohti. Buck oli iloinen päästessään liikkeelle, ja vaikka rasitus\nolikin ankara, huomasi hän, ettei hän aivan halveksinutkaan nykyistä\ntointansa. Häntä hämmästytti toveriensa osoittama into, joka tarttui\nhäneenkin, mutta vielä ihmeteltävämpi oli Davessa ja Sol-leksissa\ntapahtunut muutos. Heissä oli tapahtunut oikeita ihmeitä\nvaljastamishetkestä lähtien. He olivat käyneet vilkkaiksi ja\ntoimeliaiksi, olivat innostuneita työn hyvin sujumisesta sekä\nosoittivat kiivasta ärtyisyyttä, jos jokin seikka joutui\nepäjärjestykseen tai viivästyi. Ne näyttivät kokonaan antautuneen\neteenpäin pyrkimisen vaivannäköön -- ainoa, minkä hyväksi ne elivät,\nainoa, joka tuotti niille jotain iloa.\n\nDave kulki lähinnä rekeä, hänen edellään Buck ja sitten Sol-leks, jonka\nedessä taas kaikki muut pitkässä jonossa aina johtajaan asti,\nviimemainitussa virassa Spitz. Buck oli tarkoituksella asetettu Daven\nja Sol-leksin väliin oppiakseen näiltä. Hän oli tarkkaavainen oppilas,\nmutta toiset myös taitavia opettajia. Ne eivät koskaan jättäneet häntä\nasioista tietämättömäksi teroittaen opetukset terävin hampain hänen\nmieleensä. Dave oli rehellinen ja viisas samalla. Se ei koskaan purrut\nBuckia syyttömästi eikä koskaan todellisesti tarvittaissa jättänyt\npurematta. Ja kun François piiskoinensa tuki sen hallitusta, piti Buck\nviisaampana totella kuin vastustaa. Kerran erään lyhyen pysähdyksen\naikana Buck sotkeutui köysiin, jonka vuoksi matkaanlähtö viivästyi.\nMutta silloin syöksyivät sekä Dave että Sol-leks hänen kimppuunsa ja\nkurittivat hänet perinpohjin. Tästä kyllä kaikki sotkeentui vielä\npahemmin, mutta Buck varoi toista kertaa saattamasta aikaan sellaista\nselkkausta. Ja ennen päivän loppua oli hän oppinut hoitamaan paikkansa\nrivissä niin hyvin, että sekä Dave että Sol-leks lakkasivat näykkimästä\nhäntä. Yhä harvemmin kohotti François piiskaansa ja vieläpä Perrault\nkunnioittikin Buckia itse nostamalla tämän jalkoja niitä\ntarkastaakseen.\n\nPäivän matka oli ollut vaivaloinen solan rinnettä ylöspäin Shep Campin\nkautta Scalesin ohi metsänrajalle, yli jäätikköjen ja satoja jalkoja\nsyväin lumikinosten, yli mahtavan Chilcoot-ketjun, joka kohoaa\nsuolaisen ja suolattoman veden välillä seisten ankarana vartiona synkän\nja yksinäisen Pohjolan portilla. Sitten kävi kulku verrattain helposti\nsammuneiden tulivuorien aukkoihin syntyneen järvijonon sivuitse.\nMyöhään illalla saapuivat he Lake Bennettin yläpuolella sijaitsevalle\nleirille, missä tuhansittain kullankaivajia oli veneenteossa aina\nkevääseen jäiden lähtöaikaan asti. Buck kaivoi kolon lumeen ja nukkui\nväsyneen vanhurskasta unta, kunnes hänet hyvin varhain seuraavana\naamuna ajettiin ylös pimeään ja kylmään ja tovereineen valjastettiin\ntaas reen eteen.\n\nSinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei\nollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä\ntäytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä\nsittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault\nkulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään,\nhelpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen\nohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen\nkanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden\ntuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen,\nsillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut\nollenkaan.\n\nPäivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin\nvaljaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja\npäivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse\njätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua,\nmutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen\nnukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa --\npuolitoista naulaa auringonkuivukalaa -- näytti katoavan olemattomiin.\nKoskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä\nlakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin\nsuuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät\nsaaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä\nvoimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi\nhitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä\nsieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut\nollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea\nkäpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä\npulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti\nhänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä\nottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja\noppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista --\nmuuten taitava teeskentelijä ja varas -- hyvin viekkaasti varasti\npalasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä\nteki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen.\nNousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan\nhänen tovereistaan -- Dub -- joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina\njoutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta\nteosta.\n\nTämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla\ntoimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä\nmukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta\npikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen\nsiveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan,\nmutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon\nhäikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli\nuskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten\nomaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä\nväkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos\najattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti\nhukkaan.\n\nEihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli\naivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä\nsen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt\ntaistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta\npunanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän\nperuslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä\nsiveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari\nMillerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti\nperäytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää\nselkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän\nei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan\ntyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti;\nvaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja\nhampaita. Sanalla sanoen -- hän teki minkä teki siksi, että oli\nhelpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.\n\nHänen kehityksensä -- tai paremmin peräytymisensä -- kävi hyvin\nnopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska\njätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin\nsisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka\ninhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi\nhänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen\nhiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen\netäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi\nettä sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan\nihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin\nkuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa.\nHän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan\njanoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän\nmurtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle\netujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta\nja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen\nkaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi\naamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.\n\nEikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet\nvaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos\nhaihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli\nollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti -- ajalta, jolloin villit\nkoirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen\nsaavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään\nhalki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten\nolivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan\nhänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet\nperinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea\nponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki\naina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti\nkuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen\nulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä -- jo kuitenkin kauan sitten\nsekoittuneet maan tomuun -- jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa\ntähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli\nheidän -- sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla\ntavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.\n\nTodistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu\nhänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin.\nJa se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia\nPohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta\npalkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin\nhänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille\njälkeläisilleen.\n\n\n\n\nIII.\n\nAlkuperäinen villi luonto.\n\n\nAlkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä\nväkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen\nnykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen\njuuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä\nhillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen\nelämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti\nolla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden\nmukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei\nosoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja\nhuolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt\nitseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan\nvältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.\n\nSitävastoin ei Spitz milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta näyttää\nhampaitaan Buckille, luultavasti aavistaen tämän olevan kilpailijan.\nVieläpä hän kiertäen kaartaen ärsytti Buckia, koettaen lakkaamatta\nnostaa sotaa, joka ehdottomasti olisi loppunut toisen puolen\nkuolemalla. Tämä olisikin otaksuttavasti hyvin pian onnistunut hänelle,\njollei ihmeellistä tapausta olisi sattunut. Eräänä iltana majoituttiin\nsynkkään paikkaan Le Barge-järven aukealle rannalle. Lumipyry, pimeys\nja tuuli, joka viilsi kuin veitsen pisto, olivat pakoittaneet heidät\nhapuillen etsimään itselleen leiripaikkaa. Tuskin olisivat he voineet\nlöytää huonompaa. Heidän takanaan kohosi pystysuora kalliomuuri.\nPerraultin ja Françoisin täytyi tehdä tuli ja asettaa turkkinsa suoraan\njäälle. Teltan olivat he jättäneet Dyeaan voidakseen kulkea nopeammin.\nMuutamista ajopuun palasista tekivät he tulen, joka pian sulatti jään\naltaan ja sammui, jonka jälkeen heidän täytyi syödä illallisensa\npimeässä.\n\nAivan suojelevan kallion viereen oli Buck valmistanut itselleen paikan.\nJa siinä oli niin tyyntä ja lämpöistä, että hän vain vastenmielisesti\nlähti sieltä syömään kalaa, jota François jakoi ensin sulatettuaan sen\ntulella. Mutta kun Buck syöntinsä lopetettuaan palasi takaisin, oli\nhänen paikkansa viety. Ja varoittava murina ilmoitti hänelle, että\nanastaja ei ollut kukaan muu kuin Spitz. Tähän saakka oli Buck\nvälttänyt riitaantumasta vihollisensa kanssa, mutta tämä meni toki\nliian pitkälle. Villieläin hänessä alkoi karjua. Hän syöksyi Spitzin\nkimppuun raivolla, joka hämmästytti heitä molempia, eritoten Spitziä,\nsillä entisten kokemuksiensa perusteella tämä piti Buckia tavattoman\nujona ja vaatimattomana koirana, jonka arvo riippui kokonaan vain hänen\nkoostaan.\n\nFrançoiskin hämmästyi nähdessään molempien koirien rajusti tapellen\nsyöksähtävän kiistellystä pesästä. Hän ymmärsi heti ottelun syyn.\n\"Ahaa!\" huusi hän Buckille. \"Näytä hänelle. Anna sille niin että\ntietää. Kurjalle anastajalle!\"\n\nEikä Spitz ollut vähemmän halukas tappeluun. Se kiljui raivosta ja\nverenhimosta juoksennellen edestakaisin kehässä saadakseen tilaisuuden\nhyökätä. Buck oli yhtä raivoisa ja yhtä varovainen, ja juoksenteli\nyhtälailla samoissa toiveissa. Mutta juuri tällä hetkellä sattui\nmerkillinen tapaus, joka katkaisi heidän riitansa herruudesta ja\nlykkäsi sen kauas vastaisuuteen, kun he olivat vaeltaneet vielä monta,\nmonta väsyttävää penikulmaa lisäksi.\n\nPerraultin kovaääninen kirous, kartun kumea läjähdys jonkun pääkalloa\nvasten ja kimeä tuskan huudahdus olivat tämän helvetillisen hälinän\njohdantona. Leiri kihisi äkkiä hiipiviä, takkuisia koiria -- seitsemän,\nkahdeksan tusinaa nälkiintyneitä susikoiria, jotka vainuaan seuraten\nolivat tulleet sinne jostain indianikylästä. Ne olivat hiipineet sinne\nBuckin ja Spitzin ollessa tappeluhommissa ja kun molemmat miehet\nhyökkäsivät niiden joukkoon suurine karttuineen, näyttivät ne\nhampaitaan asettuen vastarintaan. Ruoka-aineiden tuoksu oli aivan\nvillinnyt ne. Perrault äkkäsi koiran, jonka pää oli eväslaatikossa.\nHänen karttunsa putosi raskaasti eläimen törröttävälle kylkiluulle ja\nlaatikko romahti nurin. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi\nparikymmentä nälkiintynyttä eläintä leivän ja sianlihan kimppuun.\nKartut läjähtelivät lakkaamatta. Koirat kiljuivat, vinkuivat ja\nulvoivat tässä kartunläjähdyssateessa, mutta siitä huolimatta\ntaistelivat kuin hullut saadakseen viimeisenkin hitusen saalistaan.\n\nSillä aikaa olivat hämmästyneet vetokoirat hyökänneet pesistään\nhäikäilemättömäin anastajain kimppuun. Ei ikinä ennen ollut Buck nähnyt\nsellaisia koiria. Näytti kuin niiden luusto tahtoisi kaivautua nahan\nläpi. Ne olivat pelkkää luurankoa -- verhotut likaisiin, irtonaisiin\nnahkoihin -- palavin silmin ja kuolaisin leukapielin ja mieletön nälkä\nteki ne kauhistuttaviksi ja vastustamattomiksi. Ei ollut mitään\nmahdollisuutta ehkäistä niiden hurjuutta. Ensi hyökkäyksessä lyötiin\nvetokoirat takaisin kalliota vasten. Buckin kimppuun hyökkäsi kolme\nkoiraa yhtaikaa ja samassa oli hänen päänsä ja kylkensä täynnä haavoja\nja viiltoja. Oli hirvittävä hälinä. Billee tapansa mukaan kiljui kaikin\nvoimin. Dave ja Sol-leks taistelivat urhoollisesti rinnakkain vuotaen\nverta vähintäin paristakymmenestä haavasta. Joe huiski ympärilleen kuin\nmielipuoli. Niinpä hän puri erään vihollisensa etujalan poikki.\nTeeskentelijä Pike hyppäsi raajarikon niskaan ja puri tätä äkillisellä\nnykäyksellä terävin hampain kurkkuun. Buck iski erään kiukkuisen\nvastustajan kurkkuun upottaen siihen hampaansa verivirran ruiskutessa\nhänen päälleen. Veren lämmin maku hänen suussaan kiihotti häntä yhä\nrajummaksi. Hän ryntäsi uuden vihollisen kimppuun, mutta saikin samassa\nitse iskun kurkkuunsa. Se oli Spitz, joka kavalasti hyökkäsi\nsivultapäin.\n\nPerraultin ja Françoisin puhdistettua kummankin oman puolensa leiriä,\nkiiruhtivat he koirainsa avuksi. Nälkiintyneiden villieläinten raju\njoukko työnnettiin takaisin ja Buck pudisti hyökkääjänsä irti\nitsestään. Mutta tätä kesti vain pari silmänräpäystä. Molempien miesten\ntäytyi palata takaisin puolustaakseen jälellä olevaa ruokavarastoaan,\njolloin viholliset uudelleen hyökkäsivät vetokoirain kimppuun. Billee,\njoka suorastaan pelosta oli käynyt urhoolliseksi, murtautui raivoavan\nkehän läpi paeten jäälle. Pike ja Dub seurasivat häntä ihan kintereillä\nja näiden jälkeen hyökkäsivät kaikki muut toverit.\n\nBuckin kyykistyessä aikeessa loikata samalle suunnalle, näki hän\nSpitzin seisovan vierellään valmiina hyökkäämään niskaansa arvattavasti\nkaataakseen hänet kumoon. Jos se onnistuisi nyt, kaikkien näiden\nvihollisten silmäin edessä, olisi hän mennyttä. Mutta Buck jännitti\nkaikki jäsenensä kestääkseen Spitzin hyökkäyksen ja sitten kiirehti\nhänkin pakoon järvelle päin.\n\nSittemmin kokoontuivat nämä yhdeksän ajokoiraa etsiäkseen suojaa\nmetsästä. Viholliset eivät seuranneet heitä, mutta surullisessa tilassa\nhe olivat. Ei ollut yhtäkään, jolla ei olisi ollut haavoja neljässä,\nviidessä kohden, muutamilla vieläpä hyvin vakaviakin. Dubin takajalka\noli pahoin vahingoittunut; Dolly -- viimeinen Dyeassa hankituista\nkoirista -- oli saanut suuren viiltohaavan kaulaansa, Joe kadottanut\ntoisen silmänsä ja hyvänluontoisen Billeen toinen korva oli\nrikkipureksittu, riippuen riekaleina sivulla, jonka vuoksi hän ulvoi ja\nvinkui koko yön. Päivän sarastaessa nilkuttivat he takaisin leirille,\njosta näkivät rauhanhäiritsijöiden hävinneen. Molemmat miehet olivat\npahalla tuulella. Enemmän kuin puolet elintarpeista oli poissa. Vieläpä\nolivat nälkiintyneet vieraat pureskelleet köyttötouvin ja reen\npäällystänkin. Ei mikään, joka jollain tavoin kelpasi syötäväksi,\nollut säästynyt heiltä. He olivat syöneet parin Perraultin\nhirvennahkamokkasiineja, suuren palan silojen nahkahihnoista, vieläpä\nparin jalan pituudelta Françoisin piiskaakin. Seisoessaan juuri\nvaipuneena tähän surulliseen tarkasteluun, näki hän pahoin kolhitut\nkoiransa.\n\n\"Kas niin, sepä kaunista!\" huudahti hän lisäten lempeällä äänellä:\n\"Ajatelkaahan, jos te nyt kaikki, ystäväni, tulette näistä puremista\nhulluiksi! Niin, ajatelkaahan, jos koirat kaikki järjestään tulevat\nhulluiksi -- mitä siihen sanotte, Perrault?\"\n\nLähetti pudisti tyytymättömänä päätään. Hänellä oli vielä neljäsataa\npenikulmaa kuljettavana ennenkuin pääsisi Dawsoniin ja olisi\nhirvittävää, jos koiransa saisivat vesikauhun. Pari tuntia mentyä\nkirouksiin ja valjaitten korjausyrityksiin, pantiin pahoinpidellyt\nkuormanvetäjät jälleen liikkeelle ja ne ponnistelivat vaivaloisesti\neteenpäin huonointa tietä, minkä tähän saakka olivat kohdanneet --\nvaivaloisin taipale heidän ja Dawsonin välillä.\n\n\"Kolmenkymmenenpenikulman virta\" oli jäistä vapaa. Sen kuohuva vesi\nuhmaili kylmyyden vaikutusta, vain vastavirrassa ja tyynin paikoin oli\npitävää jäätä. Tarvittiin kuuden päivän kuulumattomat ponnistukset\nnäiden kolmenkymmenen hirvittävän penikulman taivaltamiseen. Niitä\nsaattoi todella sanoa hirvittäviksi, sillä joka askeleella oli niin\nmiesten kuin koirainkin elämä vaarassa. Perrault, joka kulki\netunenässä, vajosi vähintäin tusinan kertoja jäähän pelastaen itsensä\npitkän tangon avulla. Tätä kantoi hän siten, että sen täytyi pudota\npoikkipuolin aukon suulle, jonka hänen ruumiinsa teki jäähän. Mutta\npakkanen nousi, lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta pakkasta ja\njoka kerta Perraultin pudottua veteen, täytyi hänen tehdä tuli\nkuivatakseen vaatteensa, jos tahtoi pysyä hengissä.\n\nMikään ei peloittanut häntä. Juuri siksi oli hän saanutkin paikan\nhallinnon lähettinä. Hän ei peräytynyt mitään vaaroja, antoi aivan\npäättävästi pakkasen purra pieniä, kurttuisia kasvojaan pyrkien\neteenpäin aamuvarhaisesta pimeän tuloon asti. Hän vaelsi pitkin noita\nkolkkoja rantoja jäätä myöten, joka keinui ja ritisi jalkojen alla,\nniin etteivät he uskaltaneet pysähtyä sekunniksikaan. Kerran painui\nreki, Dave ja Buck mukanaan, jään sisään, ja koirat olivat kylmästä\nkangistuneet ja puolikuolleet ylös ongittaessa. Täytyi tehdä tuli\npelastaakseen niiden elämä. Koko niiden ruumiita ympäröi kova jääkuori\nja molemmat miehet ajoivat ne juoksemaan ympäri tulta niin likeltä,\nettä liekit koskettivat niihin, jotta sulaisivat ja rupeisivat\nhikoilemaan.\n\nToisen kerran putosi Spitz jäihin vetäen mukaansa koko valjakon aina\nBuckiin asti, joka heittäytyi taaksepäin koettaen kaikin voimin seisoa\netujaloin liukkaalla jään reunalla sen ritistessä ja keinuessa hänen\nympärillään. Mutta hänen takanaan oli Dave, joka myöskin peräytyi ja\nreen takana François veti niin että jäsenet alkoivat naksahdella.\n\nTapahtuipa niinkin, että jää murtui yhtaikaa edestä ja takaa ja silloin\nei ollut muuta keinoa kuin pyrkiä kallion rinteille. Perrault kapusi\nkuin ihmeenkautta ylös jyrkänteelle Françoisin lämpimästi rukoillessa,\nettä ihmetyö tapahtuisi. Joka hihna ja nuora solmittuna pitkään köyteen\nja nostettiin koirat kallion huipulle toinen toisensa jälkeen. François\ntuli viimeiseksi, reen ja tavaroiden jälkeen. Sitten täytyi etsiä\nsopiva paikka laskeutumista varten, mikä myöskin toimitettiin köyden\navulla. Pimeän tullen oltiin jälleen joella, matkattua päivän kuluessa\nnoin neljäsosa penikulmaa.\n\nMatkueen saapuessa Hootalinquaan, missä jää oli oivallista, oli Buck\nmelkein menehtynyt. Toisten koirain laita oli yhtä huonosti, mutta\nPerrault tahtoen korvata menetetyn ajan hoputti heitä varhain ja\nmyöhään. Ensimäisenä päivänä he kulkivat kolmekymmentäviisi penikulmaa\nBig Salmoniin ja seuraavana vielä kolmekymmentäviisi Little Salmoniin.\nKolmantena päivänä matkustettuaan neljäkymmentä penikulmaa, saapuivat\nhe Five Fingersiin.\n\nBuckin jalat eivät olleet niin lujat ja kovat kuin toisten koirain.\nNiiden monien sukupolvien aikana, jotka olivat eläneet ja kuolleet\nsenjälkeen kun joku luolaihminen tai joenvaeltaja kesytti viimeisen\nhänen villeistä esi-isistään, olivat ne tulleet hennommiksi. Päivät\npitkään hän nilkutti eteenpäin suuressa tuskassa ja majoituttaessa\nvaipui maahan kuin kuollut. Niin nälissään kuin olikin, ei hän\nliikahtanut paikaltaankaan ottaakseen kalaa, jonka François antoi\nhänelle. Françoisin olikin tapana hieroa Buckin jalkoja puolen tunnin\najan joka ilta ruoan jälkeen, vieläpä uhrasi omien mokkasiiniensa\nnokatkin tehden niistä Buckille neljä kappaletta mokkasiineja. Tämä oli\nsuuri helpoitus Buckille, saipa hän Perraultinkin vetämään kurttuiset\nkasvonsa hymyyn eräänä aamuna, kun François oli unohtanut vetää\nsuojukset Buckin jalkoihin ja tämä asettui selälleen jalat taivasta\nkohti kurottaen eikä näyttänyt tahtovan lähteä taivaltamaan ilman\nmokkasiineja. Ajan mittaan kovettuivat hänen jalkansa kuitenkin\nharjoituksen avulla ja kuluneet mokkasiinit heitettiin menemään.\n\nEräänä aamuna Pellyssä valjastettaessa tuli Dolly yhtäkkiä hulluksi,\nvaikkei ennen oltu huomattu mitään merkkiä siitä. Sairauden puhkeaminen\nilmeni pitkässä, sydäntävihlovassa susiulvonnassa, joka sai kaikki\nhänen toverinsa kauhistuksesta vapisemaan. Äkkiä hän ryntäsi suoraan\nBuckia kohti. Tämä ei ollut koskaan nähnyt koiran tulevan hulluksi eikä\nhänellä siis ollut mitään tietoista syytä pelkoon, mutta vaistosi\nkuitenkin jotakin kammottavaa olevan pelissä ja pakeni mitä syvimmän\nsäikähdyksen valtaamana. Hän syöksyi suoraan eteenpäin, läähättävä ja\nvaahtoava Dolly kintereillään yhden ainoan loikkauksen etäisyydellä\njäljessä. Tämä ei voisi saavuttaa häntä, siihen oli Buckin kammo liian\nsuuri, mutta Buckkaan ei voisi päästä hänestä eroon, niin raivoisan\nhullu oli hänen takaa-ajajansa. Buck syöksyi saaren metsikön läpi,\nlensi sen matalampaa reunaa alas jäätyneen kanavan poikki toiselle\nsaarelle, syöksyi siten puoliympyrän tehden takaisin joen pääuomalle\nvalmistautuen epätoivossaan hyökkäämään sen yli. Ja koko ajan kuuli hän\nDollyn vinkuvan kintereillään, vaikkei uskaltanut katsoa taakseen.\nSilloin hän kuuli Françoisin kutsuvan häntä noin neljännespenikulman\npäästä ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, vaivaloisesti läähättäen ilmaa\nja pannen koko luottamuksensa Françoisin pelastavaan voimaan. François\nseisoikin siellä kohotetuin kirvein ja Buckin viilettäessä hänen\nohitseen, Dollyn pää sai musertavan iskun.\n\nBuck hoiperteli reen luo uupuneena, avuttomana ja läähättäen. Tämä oli\nSpitzille kultainen tilaisuus. Hän ryntäsi Buckin kimppuun, iski\nhampaansa kahdesti turvattomaan viholliseensa repien hänen lihansa aina\nluuhun asti. Mutta silloin ehätti François piiskoinensa väliin ja Buck\ntyydytyksekseen näki Spitzin saavan pahimman selkäsaunan mitä kukaan\nkoko matkan aikana.\n\n\"Oikea paholainen tuo Spitz\", sanoi Perrault. \"Jonakin päivänä ottaa se\nBuckin hengiltä\".\n\n\"Mutta Buck on kuin kaksi paholaista\", vastasi François. \"Tiedän sen,\nsillä olen pitänyt sitä silmällä. Ja uskokaa minua -- jonakin päivänä\nse voi raivostua niin, että repii koko Spitzin ja sylkee sitten\nsuustaan lumelle. Ihan varmaan. Minä tunnen sen.\"\n\nSiitä hetkestä vallitsi sota kummankin koiran välillä. Spitzhän oli\nkoko valjakon johtaja ja tunnustettu päämies, mutta se vaistosi tuon\nmerkillisen etelämaalaisen uhkaavan valtaansa. Ja merkilliseltä tuntui\nBuck hänestä, sillä kaikista etelämaan koirista, mitä hän tähän asti\noli nähnyt, ei yksikään ollut kelvannut mihinkään eikä kukaan pystynyt\nkestämään matkan vaivoja. Ne olivat kaikki olleet liian hentoja ja\nsortuneet ponnistuksiin, kylmään ja nälkään. Mutta Buck oli poikkeus.\nSe yksin kesti kaiken yhtä hyvin kuin susikoiratkin ja saattoi täysin\nvetää vertoja niille voimassa, viileydessä ja viekkaudessa. Se oli siis\nerinomainen koira ja mikä teki sen vaaralliseksi, oli se asianhaara,\nettä punanaapukkainen mies karttuineen oli nakutellut siitä kaiken\nsokean huimapäisyyden vallanhimon suhteen. Se oli erinomaisen viekas ja\nosasi odottaa aikaansa kärsivällisyydellä, joka ei suinkaan tuntunut\nalkuperäiseltä.\n\nTaistelu päällikkyydestä ei ollut vältettävissä. Buck pyrki siihen,\nkoska se oli luonnonomaista sille ja koska sen oli kokonaan vallannut\nsama kuvaamaton, käsittämätön kunnianhimo, joka pakoittaa koiria\nvetämään niin kauan kuin voivat liikuttaa itseään, saattaa ne iloisin\nmielin kuolemaan valjaisiinsa ja musertaa niiden sydämet, jos ne\npoistetaan rivistä. Sama kunnianhimo elähytti Davea hänen kulkiessaan\ntuolla lähinnä rekeä ja Sol-leksia sen tarttuessa työhön kaikin voimin\n-- sama kunnianhimo hillitsi niitä kulkueen pysähtyessä ja muutti\nheidät nyrpeistä ja jöröistä luontokappaleista työteliäiksi,\ninnokkaiksi, eteenpäinpyrkiviksi olennoiksi. Se juuri kannusti heitä\neteenpäin kaiken päivää, mutta jätti heidät heti niin pian kuin\nmajoituttiin niiden jälleen vaipuessa tavalliseen tyytymättömään\njöröyteensä. Tämä kunnianhimo kannusti Spitziä kurittamaan työssään\nhuolimattomia, laiskottelevia tai aamuisin valjaisiin menoaikana\npiilottelevia tovereitaan. Se niinikään sai hänet pelkäämään Buckin\nkilpailevan päällikkyydestä. Ja Buckia kiihdytti sama kunnianhimo.\n\nBuck nosti julkisen kapinan toisen valtaa vastaan. Hän meni väliin\nSpitzin tahtoessa rangaista laiskottelijoita. Ja hän teki sen tyynesti\nja varmasti. Eräänä yönä oli ollut valtava lumisade ja aamulla ei\nnäkynyt teeskentelijä Pikeä missään. Se varmaankin makasi koloonsa\nhautaantuneena syvän lumen alla. François kutsui ja etsi sitä turhaan.\nSpitz oli raivoissaan kiukusta. Se syöksähteli edes takaisin läpi\nleirin, vainuskeli ja raapi lunta joka paikasta, missä pahantekijä\nolisi saattanut olla kätkeytyneenä, murisi sitä tehdessään niin\nhirvittävästi, että Pike vapisi pelosta kätkössään.\n\nMutta kun se sitten vihdoin keksittiin ja raivostunut Spitz lennähti\nsyntisen kimppuun sitä rangaistakseen, heittäytyi Buck yhtä raivoisana\nväliin. Tämä tapahtui niin odottamattomasti ja suoritettiin niin\nviekkaasti, että Spitz kaatui kumoon. Pike, joka ennen oli vavissut\npelosta, rohkastui Buckin julkisesta kapinasta ja syöksyi\nkumoonkaadetun johtajansa kimppuun. Buckille oli \"rehellinen peli\"\nnykyään unohtunut lakipykälä ja hän hyökkäsi myöskin Spitzin kimppuun.\nMutta François, joka oli naureskellen katsellut heitä niinkauan kuin\noltiin oikeudenmukaisia, sivalsi nyt Buckia piiskalla kaikin voimin. Se\nei kuitenkaan saanut Buckia erkanemaan kaadetusta vastustajastaan ja\nFrançoisin täytyi tarttua piiskansa paksuun päähän. Puolipyörryksissä\nankarasta iskusta peräytyi Buck saaden vielä useita piiskan iskuja,\nSpitzin perinpohjin kurittaessa huolimatonta Pikeä.\n\nSeuraavina päivinä, välimatkan Dawsoniin yhä lyhetessä, Buck piti yhä\ntapanaan mennä Spitzin ja tämän kuritettavan väliin, mutta teki sen\nviekkaasti ja Françoisin poissa ollessa. Tästä Buckin salaisesta\nkapinasta oli seurauksena yleisen kapinallisuuden herääminen käyden yhä\nkiihkeämmäksi. Daveen ja Sol-leksiin ei kapinanhenki ollut tarttunut,\nmutta toiset kävivät yhä pahemmiksi. Mikään ei käynyt enään niinkuin\nolisi pitänyt. Oli alituinen riita ja kinastelu. Käytiin loppumattomia\ntappeluja, joiden alkujuuri ja syy Buck oli. Hän piti Françoisia\nalinomaisessa jännityksessä, sillä tämä odotti vain taistelua elämästä\nja kuolemasta Buckin ja Spitzin välillä, tietäen sellaisen ennemmin tai\nmyöhemmin syttyvän. Useana yönä olivat toisten koirain riita ja tappelu\nsaaneet Françoisin syöksähtämään ylös makuupaikaltaan säikähtyneenä\nluullen Spitzin ja Buckin iskeneen toistensa kurkkuihin.\n\nMutta odotettu tilaisuus ei ollut vielä tullut ja kulkue saapui\nDawsoniin eräänä koleana iltapäivänä eikä suurta taistelua vielä ollut\nsattunut. Siellä oli monta miestä ja lukemattomia koiria ja Buck näki\nniiden kaikkien olevan ahkerassa työssä. Näytti olevan määrätty, että\nkoirain tuli tehdä työtä. Kaiken päivää he pyrkivät pitkissä\nvaljakoissa eteenpäin ylös ja alas suurta katua ja vielä pimeän\ntultuakin kuului niiden kellojen kilinä. Ne vetivät rakennusaineita\nja puita ja tekivät kaikkea sellaista työtä, johon Santa Claran\nlaaksossa käytettiin hevosia. Silloin tällöin Buck tapasi\netelämaalaiskoiria, mutta enimmäkseen ne kuuluivat kaikki Pohjolan\nvilliin susikoiransukuun. Säännöllisesti joka ilta kello yhdeksän ja\nsitten kaksitoista ja kolme, virittivät ne yöllisen laulun, hirvittävän\nulvonnan, johon Buck mitä suurimmalla innolla yhtyi.\n\nRevontulten leimutessa heidän päittensä yläpuolella, tähtien väristessä\nkylmässä avaruudessa ja maan levätessä jäykistyneenä ja paleltuneena\nlumipeiton alla, olisi tämä koirain ulvonta saattanut olla kaiken\neläväisen uhmauksen ilmaisuna -- jollei se olisi kaikunut mollissa --\npitkäveteisenä, puoliksi nyyhkyttävänä valituksena, joka pikemmin\nmuistutti maan elävien olentojen rukousta, niiden, jotka taistelivat\nolemassaolosta. Se oli vanha, vanha laulu, yhtä vanha kuin ulvovien oma\nsuku, muuan uuden maailman ensi lauluista, sen aikuisia, jolloin kaikki\nlaulut olivat surullisia. Ja sen synkkyys oli lukemattomien sukupolvien\nonnettomuuksista suurentunut valitukseksi, joka nyt niin syvästi\nliikutti Buckia. Hän valitti ja nyyhkytti samasta elämäntuskasta, jota\nesi-isänsä ennen häntä olivat tunteneet ja samasta salaperäisestä\npimeän ja kylmän pelosta, jota he olivat kokeneet. Ja että hän tunsi\nlaulun niin syvästi liikuttavan itseään, oli vain todistuksena siitä,\nmiten kokonaan hän oli antautunut kuuntelemaan sukunsa alkuaikain\nalkuperäisiä elämänilmauksia miespolvia vanhan sivistyksen takaa.\n\nSeitsemän päivän kuluttua Dawsoniin saapumisesta olivat he\npaluumatkalla pitkin jyrkkää rannikkoa Barrakista Yukontietä, ohjaten\njälleen kulkuaan Dyeaa ja valtamerta kohden. Perraultilla oli vielä\ntärkeämpiä pikasanomia kuin tullessa. Ja häneenkin oli tarttunut\nkunnianhimo -- hän pani määräkseen saavuttaa tällä matkalla vuoden\nennätyksen. Monet asianhaarat suosivat hänen päätöstään. Viime\nviikkojen lepo oli virkistänyt koiria saattaen ne hyvään kuntoon. Tien,\njonka he mennessä olivat raivanneet, olivat sittemmin seuraavat\nmatkustavaiset tallanneet. Vielä olivat poliisiviranomaiset\njärjestäneet pari, kolme elintarpeiden varastoa niin hyvin koiria kuin\nihmisiäkin varten, joten Perrault saattoi matkustaa melkein ilman\nkantamuksia.\n\nEnsimäisenä päivänä ennättivät he aina Sixty Mileen saakka, siis\nviidenkymmenen penikulman päivämatkan, sen jälkeisinä päivinä he\nmatkasivat Yukonia ylöspäin, hyvän taipaleen Pellyä kohden.\n\nMutta tätä erityistä nopeutta ei François saavuttanut ilman suurta\nvaivaa ja monia vastuksia. Kavala kapinanhenki, jonka Buck oli\nherättänyt, oli hävittänyt kaiken yhtenäisyystunteen koko valjakosta.\nSe ei vetänyt enää niin tasaisesti ja tukevasti ikäänkuin yksi ainoa\nkoira olisi ollut valjaissa. Buckin kaikille kapinoitsijoille antama\nsalainen kehoitus oli johtanut heidät kaikkiin mahdollisiin pieniin\nilkivaltaisuuksiin. Spitz ei enää ollut tuo erittäin pelätty johtaja.\nEntinen kunnioitus häntä kohtaan oli haihtunut, vieläpä mentiin niin\npitkälle, että uhmailtiin hänen virkavaltaansa. Eräänä iltana Pike\nvarasti häneltä suuren palan kalaa ahmien sen suuhunsa Buckin\nsuojeluksen alaisena. Toisena iltana joutuivat Dub ja Joe tappeluun\nSpitzin kanssa pakoittaen hänet luopumaan rangaistuksesta, jonka he\nolivat ansainneet. Eikä Billeekään, hyväluontoinen Billee, ollut enää\nniin hyvälaatuinen kuin ennen eikä vinkunut puoliksikaan niin hellästi\nkuin entispäivinä. Buck ei koskaan lähestynyt Spitziä murisematta\nuhkaavasti. Hän käyttäytyi todellakin pöyhkeästi, saattaen rehennellen\nkävellä edestakaisin aivan Spitzin nenän edessä.\n\nTämä kurin höltyminen vaikutti koirain keskinäisiinkin suhteisiin. Ne\nriitelivät ja kinastelivat enemmän kuin koskaan, niin että leiri\ntoisinaan muistutti ulvovaa hulluinhuonetta. Ainoastaan Dave ja\nSol-leks pysyivät samanlaisina, vaikka tosin loppumaton kinastelu\nheidän ympärillään oli tehnyt heidät ärtyisemmiksi. François lasketteli\nkaikenlaisia voimasanoja, polki lunta turhaan raivoten ja repi\ntukkaansa. Hänen piiskansa viuhui melkein lakkaamatta koirain selässä,\nmutta se ei paljoa auttanut. Niin pian kuin hän käänsi niille selkänsä,\nsyöksyivät ne jälleen yhteen. Piiskoineen hän tuki Spitziä, mutta Buck\npuolestaan kannatti toisia. François tiesi Buckin olevan koko kapinan\ntakana ja Buck kylläkin tajusi sen. Mutta Buck oli liian ovela\njoutuakseen kertaakaan kiinni itse pahanteossa. Hän työskenteli\nrehellisesti valjaissa, sillä työ oli tullut hänelle tyydytykseksi,\nvaikka tietenkin oli paljon hauskempaa salassa jouduttaa tappelua\ntoverien kesken ja sotkea hihnoja.\n\nEräänä iltana ruoan jälkeen heidän majoituttuaan Tahkeenan suulle, oli\nDub ajanut liikkeelle lumivalkoisen kaniinin, mutta kompastui ja\nkadotti saaliinsa. Tuossa tuokiossa oli koko valjakko täydessä kaniinin\najossa. Noin sadan yardsin päässä oli Luoteispoliisin leiri ja siellä\nviisikymmentä koiraa, kaikki susikoirarotua, jotka nyt kaikki tulivat\nhyökäten ottamaan osaa metsästykseen. Kaniini kiisi tiehensä virran\nreunaa alaspäin tehden pienen mutkan sisäänpäin jäätyneelle uomalle,\nmissä sitten koetti pysytellä. Se lensi kepeästi lumipeitteistä pintaa\nkoirien ollessa kireässä työssä viiltäessään eteenpäin. Buck kulki ajon\netunenässä -- kaikkiaan oli siinä noin kuusikymmentä osanottajaa -- ja\nniin mentiin poukamasta poukamaan, mutta hänen oli mahdoton saavuttaa\nsaalista. Hän ojentautui niin että melkein laahasi maata, hänen\nhaukuntansa kaikui lujaa ja kiihkeästi ja komea ruumiinsa lensi\nsalamannopeasti eteenpäin, loikkaus loikkaukselta kalpeassa, valkeassa\nkuunvalossa. Ja harppaus harppaukselta karkasi valkea kaniini\nvainoojansa edellä kuin kimalteleva aavekuva.\n\nKaikkien niiden alkuperäisten vaistojen heräämisen, vaistojen, jotka\nmäärättyinä lainsäätäminä aikoina houkuttelevat miehiä meluisista\nkaupungeista metsään ja vainioille tappamaan toisia eläviä olentoja\nlyijyhauleillaan, jotka kemiallisia apuneuvoja käyttäen singautetaan\nmenemään -- verenhimon, tappamishalun -- kaiken tämän tunsi Buck tällä\nhetkellä, mutta vain äärettömän paljon voimakkaammin. Hän syöksyi\nkokonaisen metsästäjäjoukon etunenässä riistan jälkeen, elävän\nelintarpeen, jonka tahtoi tappaa omin hampain saadakseen kastaa\nkuononsa aina silmiin asti lämpimään vereen.\n\nOn eräänlaista haltioitumista, joka on elämän huippukohta ja jonka yli\nelämä ei voi kohota. Ja niin paradoksimaista on elämä, että tämä\ninnostus tulee juuri eläessä mitä voimakkaimmin ja kuitenkin tulee se\nkuin suurena koko elämän unhoituksena. Tämä innostus haltioittaa\ntaiteilijan hänen kohoutuessaan tulisessa hurmauksessa oman itsensä\nyläpuolelle; tämä elämänunhoittaminen lämmittää sotamiestä\ntaistelukentällä, tekee hänet murhanhimoiseksi ja saattaa hänen\nkieltämään kaiken anteeksiannon; tämä sama haltioituminen oli vallannut\nBuckin hänen hyökätessään eteenpäin toisten etunenässä muinaisen\nsusiulvonnan kaikuessa, janoten elävää ruoka-ainetta, joka pakeni niin\nnopeaan hänen edellään kuutamossa. Hän ilmaisi, mitä luontonsa\nsyvyydessä piili ja luontonsa osissa, jotka olivat vielä syvemmät,\nsillä ne ulottuivat taaksepäin aina ajan helmaan asti. Häntä johti\nelämän mahtava virta, olemisen vuorovesi, ilo, joka täytti hänen\njokaisen lihaksensa, nivelensä ja jänteensä, ilo siitä, että oli\nkaikkea muuta kuin kuollut, että oli täynnä hehkua ja elämänhalua ja\nsaattoi ilmaista sen täten riemuiten juoksemalla tähtivalossa pitkin\nliikkumattomana lepäävän kuolleen aineen pintaa.\n\nMutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva,\njätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki,\nmissä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan\nmutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten\nennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan\nulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli\nSpitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat\niskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin\nhaavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan -- Elämän huudon Kuoleman\nomaksi jouduttuaan -- viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean\nhornan kuorolaulun ilosta.\n\nMutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään,\nsyöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt\nvihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa.\nSpitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon,\npuri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se\nhampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin\nsaadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi\nkiukkuisesti.\n\nBuck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli\nkysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan\nmuristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien\npienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän\nkaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken -- lumenverhoaman maan ja\nmetsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja\nhiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa\n-- mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi\nnäkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta\nkaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät\nolleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat\nkokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia\nistuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa\nylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä\nhämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.\n\nSpitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan\nja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina\nläpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata.\nRepimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että\nvihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan\nhyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut\nvastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun\nennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.\n\nBuck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan.\nHänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta\ntöyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi\nleukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck\nei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja\nahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä\nuudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta\npulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen\nhyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä\nkurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla\nkertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen\nhänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz\nvapautui.\n\nSpitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin\nvuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä\nepätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään\nodottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka\nkaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä\nsaamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko\nodottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä\nsilmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen -- ja nuo kuusikymmentä\nistuutuivat jälleen odottamaan.\n\nMutta Buckilla oli ominaisuus, joka on välttämätön suuruuden\nsaavuttamiseksi, nimittäin mielikuvitus. Hän tappeli vaistosta, mutta\nsaattoi yhtä hyvin tehdä sen harkiten. Hän hyökkäsi ikäänkuin tahtoen\ntehdä entisen temppunsa, mutta viime silmänräpäyksessä laskeutui\nsyvälle lumeen tarttuen vastustajansa vasempaan etujalkaan. Kuului\nmuserretun luun rauskahdus ja nyt seisoi valkoinen koira hänen edessään\nkolmella jalalla. Kolme kertaa koetti Buck turhaan kaataa vihollistansa\nkumoon, sitten uudisti hän viime temppunsa musertaen tämän oikean\netujalan. Huolimatta tuskistaan ja kaikesta avuttomuudestaan taisteli\nSpitz raivoisasti pysyäkseen pystyssä. Hän näki äänettömän piirin\nkiiluvine silmineen, riippuvine kielineen ja hopealta kimaltelevine,\nylöskohoavine hengityksineen sulkeutuvan ympärilleen, kuten niin\nmonasti ennen oli nähnyt samanlaisten piirien sulkeutuvan lyödyn\nvastustajansa ympärille. Mutta nyt oli hän, joka oli lyöty.\n\nEi ollut mitään toivoa enään. Buck oli taipumaton. Armeliaisuus oli\njotain, joka oli varattu lämpimämpää ilmastoa varten. Hän valmistautui\nviimeiseen hyökkäykseen. Piiri oli tullut niin lähelle, että hän tunsi\nsusikoirien hengityksen sivulta päin. Hän saattoi nähdä ne kaikilla\nkolmella taholla edessään, puoleksi kyyristyneinä ollakseen valmiita\nloikkaamaan ja silmät kiinnitettyinä häneen. Tuli parin sekunnin\nhiljaisuus.\n\nKaikki eläimet olivat liikkumattomia kuin kivikuvat. Vain Spitz värisi\nja samalla ärhenteli huojuessaan edestakaisin hirvittävästi muristen,\nikäänkuin tahtoisi peloittaa uhkaavan kuoleman pakoon. Mutta silloin\nBuck loikkasi, ja nyt oli hän vihdoinkin saavuttanut päämääränsä, hänen\nkylkensä tapasi vihollisen niin että tämä kaatui.\n\nTumma piiri muuttui mustaksi pisteeksi kuunvalaisemalla lumella ja\nSpitz katosi näkyvistä. Buck seisoi vieressä ja katseli. Voittoisa\ntaistelija, jossa alkuperäinen villi luonto vallitsi, oli täyttänyt\nsurmatyönsä ja huomannut sen hyväksi.\n\n\n\n\nIV.\n\nTaistelu päällikkyydestä.\n\n\n\"No? Mitäs minä sanoin? Enkö ollut oikeassa, kun sanoin Buckin olevan\nkuin kaksi paholaista?\"\n\nSe oli François, joka huudahti tämän seuraavana aamuna huomattuaan\nSpitzin kadonneen ja Buckin olevan täynnä haavoja. Hän veti koiran\ntulen eteen osoittaen toista haavaa toisen jälkeen.\n\n\"Se Spitz on iskenyt kuin hullu\", sanoi Perrault tarkastellessaan\nkaikkia ammottavia naarmuja ja haavoja.\n\n\"Ja Buck kuin kaksi hullua\", kuului Françoisin vastaus. \"Mutta nyt\ntulee täällä varmaan rauhallisempaa. Ei mitään Spitziä enää, ei mitään\nmelua enää. Aivan varmaan.\"\n\nPerraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François\nvaljastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle.\nMutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle.\nFrançoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana.\nMutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin\nja asettui itse hänen sijalleen.\n\n\"No eipäs vaan!\" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. \"Kas vaan\nBuckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi,\nBuck!\" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.\n\nNyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta\nsen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin\netupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi\npelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän\nkäänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei\nollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.\n\nNyt vihastui François. \"Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!\"\nkirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.\n\nBuck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi\nhitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän\nvielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri\nkartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana\nmuristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä\ntapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt\noppinut ymmärtämään karttuja.\n\nFrançois jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen\nentiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi\npari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas.\nKun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois\nluullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen\nkapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan\nhän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä\noikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi\nvähempään.\n\nPerrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin\najan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He\nkirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki\nesi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka\nkarvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän\nvastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä\nheistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa\npiireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa\ntäytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.\n\nFrançois istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja\nkirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten.\nFrançois raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä\nkatsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti\nolkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François\npaikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli\nkoirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François\nSol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko\nvaljakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä\nvalmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten\netunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli\nBuck pysytellen matkan päässä.\n\n\"Heitä pois karttu!\" komensi Perrault.\n\nFrançois totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena\nirvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat\nkiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla\neteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.\n\nKuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin,\nennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut\narvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin\nja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia\nripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei\nFrançois luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.\n\nVarsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti\nBuck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään\nvälittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän\nvelvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja\nniin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he\nensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi\nketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat\nolivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat\naika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.\n\nLähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli\npakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen\npäivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä\naikana. Ja Joea -- sitä jöröjukkaa -- kuritti hän kelpolailla samana\niltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta\nBuck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten\nkuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.\n\nValjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden\nentinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin\nolisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi\nuutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti\nniiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.\n\n\"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!\" huudahti hän. \"Ei, ei\nikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin\narvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?\"\n\nJa Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi\nvarmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin\npoljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan\nvastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti\nviisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat\nmiehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa\nravissa harvoine pysähdyksineen.\n\n\"Kolmenkymmenen penikulman virta\" oli jäätynyt verrattain laajalta ja\nvahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman\nmatkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon\ntaivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa -- Lake Le Bargen alipäässä\nWhite Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin --\nseitsemänkymmentä penikulmaa järveä -- kävi kulku niin ripeästi, että\nhenkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden\nympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen\nviikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka\njälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja\nsatamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.\n\nHe olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he\nolivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä.\nKokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä\nSkaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä \"tulla\njuomaan lasillinen\". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan\ntyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen\nmielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten\nLännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan\nkuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä\nmuuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen\nkaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja\nPerraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen\nheitä.\n\nPuolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja\nseurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen\nvaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti\nja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika\nvedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman\ntietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.\n\nBuck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti\nylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti\nmyöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli\nheitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului\nkoneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen\nkaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät\ntulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset\npurkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo\nnoin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri.\nToiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja\noksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten\ntoimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras\ntunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri\nnoin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja\nniiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli\ntaistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet\nherraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan,\npoistuivat ne hänen tieltään.\n\nEniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta,\ntakajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina,\npää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan\nliekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa\nClaran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja\nmeksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin\nmuisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa\nSpitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä.\nHän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen\nmuistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen.\nPaljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet,\njoita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan\ntutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen\nesi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi --\njatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät\nuudelleen hänessä.\n\nToisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen\ntuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja\nettä hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen\nmiehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen\nsääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat\npikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka\noli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi\nomituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta\ntuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään\npiteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi.\nHän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka\nriippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin\n-- rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä\nkarvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa,\nvaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa.\nMutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon\nhän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka\non luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin\nseikkain pelossa elävälle olennolle.\n\nToisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan\nkyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän\npiti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä\npään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä\nsateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck\nnähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain -- ja hän\ntiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi\nkuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja\npienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän\nnyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin\nvilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta\nmaailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan\npystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa,\njolloin kokki huusi hänelle: \"Hei, Buck, poikani, -- herääpäs!\" Ja\nsilloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan\nhänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin\nolisi nukkunut.\n\nPostin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien\nvoimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan\nDawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan,\nkymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla\nBarracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä,\njoiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat\nnurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä\nmerkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja\nvetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä\nmiehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.\n\nYöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat\nruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt\nmakuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä\nhuolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne\nkulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten\nkuormitettuja rekiä -- ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen\npainaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin\nsen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka\nitsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan.\nJoe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään\nlähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.\n\nDave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain\nhullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin\nmajoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi\nkantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut\nmakuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin\nvaljastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti\nnytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan\nliikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen\ntarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat\nmielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja\npolttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä\npäivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen\neteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat\nuudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään\nluumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä\nsitä vaivasi.\n\nKun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa\nhorjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen\nvaljaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran -- Sol-leksin -- reen\neteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun\noli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja\npäästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin\npääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut.\nSillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka\nitse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että\njoku muu hoiti hänen paikkaansa.\n\nKulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa\npoljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen\nSol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle\nlumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen\nväliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta.\nSkotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei\nvähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä\nkovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista\nvastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa\ntien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän\nkokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin\nkaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.\n\nPonnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen\nylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi.\nSilloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui\nSol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään\ntoverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään\nliikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta,\nkäänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn\nvaltaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki\nei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen\nheille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat\nvetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.\n\nHänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä\npaikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein\nkuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli\neroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne\nkuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse\nolivat tunteneet -- vanhenneita tai viallisia raukkoja -- jotka olivat\nkuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi\npelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena\npaikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se\nvaljastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen,\nvaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti\nhäntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen,\nniin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain\nnilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan\nleiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen\neteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin.\nKouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja\nkaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän\nvei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella\nhyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia\neteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät\ntoverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten\nheidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes\nkatosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.\n\nSiellä pysähdyttiin. Skotlantilainen \"puoliverinen\" meni hitaasti\nleiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat\npuhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti\ntakaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet\nliukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi -- ja sen tiesivät muuten kaikki\nkoirat -- mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.\n\n\n\n\nV.\n\nTien vaivat.\n\n\nKolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui\nSkaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki\nsurkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä\nnaulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat\nlaihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli\nollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä\naikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt\ntodella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli\nvahingoittunut.\n\nKaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet\nkaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti,\nmelkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin\nväsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat\nkuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu\nlyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla\non autettu -- se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä,\nuutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä.\nHe eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään\nvoimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka\nlihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli\naivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat\nhe kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä\nkahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa\nSkaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää\nköydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen\nedessä.\n\n\"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine\njalkoinenne,\" huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin\nkuljettaessa. \"Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan.\nVai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti.\"\n\nAjajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa\npenikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden\nsääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun\nsellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko\nmorsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että\nposti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi\nsuunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä\nkuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden\nsijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti\nhyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet\nmitään, myytäisiin ne.\n\nKolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi,\nkuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli\nkaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen\npilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan \"Haliksi\" ja \"Charlesiksi\".\nViimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine,\nvetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka\nmuodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle.\nHal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä\noli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan\ntäpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä\nhänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa\nselvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet\nomissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan\nPohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan\nvoi saada vastausta.\n\nBuck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon\nasiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen \"puoliverisen\" ja muiden\npostinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin\nPerrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli\nuusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä\nhutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja\nkuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän\nmyöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä \"Mercedeseksi\". Hän oli\nCharlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar -- kokonaisuudessaan siis\npieni, sievä perheseurue.\n\nBuck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja\nkuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja\njärjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme\nkertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit\npakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja\nlörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet\nvaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja\nkun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen\npäälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton\nasettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa\nkaikki uudestaan.\n\nKolme miestä lähiteltasta tuli ja katseli heitä virnistellen ja\ntoisilleen silmää iskien.\n\n\"Teillähän on oikein rutosti tavaraa mukananne\", sanoi yksi heistä,\n\"eipä silti, että se minulle kuuluisi, mitä te teette, mutta en minä\nainakaan ottaisi tuota telttaa mukaani, jos olisin teidän sijassanne.\"\n\n\"Mahdotonta! Kerrassaan mahdotonta!\" huudahti Mercedes kohottaen\nkätensä ylöspäin somasti nyreissään. \"Mitenkä maailmassa tulisin\ntoimeen ilman telttaa?\"\n\n\"Meillä on kevät, eikä tänä vuonna enää tule kylmää\", vastasi mies.\n\nHän ravisti päätään varman näköisenä, ja Charles ja Hal latoivat\nviimeiset kääreet tavattoman suuren kuorman päälle.\n\n\"Ajatelkaas, jos se romahtaa\", sanoi eräs katselijoista.\n\n\"Miksikä se sen tekisi?\" kysyi Charles lyhyesti.\n\n\"Oh, kyllä se hyvin menee, kyllä se menee hyvin\", kiiruhti toinen\nsanomaan nöyrällä äänellä. \"Minä vain ihmettelin, siinä kaikki. Arvelin\nsen näyttävän hiukan raskaalta sieltä päältäpäin.\"\n\nCharles käänsi hänelle selkänsä ja veti köyttötouvin niin lujaan kuin\ntaisi, joka ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi.\n\n\"Ja koirat luonnollisesti voivat kiskoa kaiken päivää tuota\nkonkkaronkkaa perässään\", sanoi miehistä se, joka ensin oli puhunut.\n\n\"Luonnollisesti\", selitti Hal jääkylmällä kohteliaisuudella ottaen\nohjaustangon toiseen käteensä ja toisella heiluttaen piiskaa. \"Hei!\"\nhuusi hän. \"Hei! -- liikkeelle siellä!\"\n\nKoirat asettivat rinnushihnat rintaa vasten, kiskoivat ja rehkivät\nkaikin voimin muutamia sekunteja, mutta sitten heittivät sikseen.\nNiiden oli mahdoton saada rekeä paikaltaankaan liikahtamaan.\n\n\"Laiskat elukat -- minä totisesti opetan teille!\" kirkui Hal\nvalmistautuen löylyttämään niitä piiskalla.\n\nMutta nyt asettui Mercedes väliin ja huusi: \"Oh, Hal, Hal -- sinä et\nsaa!\" Ja hän tarttui piiskaan kiskoen sen veljensä kädestä. \"Raukat\neläinparat! Ja nyt saat sinä luvata minulle, ettet ole paha niille koko\nmatkalla, muuten en astu askeltakaan eteenpäin.\"\n\n\"Kyllä, sinä ymmärrät erinomaisesti koiria, sinä\", vastasi veli\npilkallisesti. \"Ja minä pyydän, että jätät minut rauhaan. Koirat ovat\nlaiskoja, sanon minä sinulle, ja niitä täytyy piiskata saadakseen niitä\ntekemään jotain. Se on niiden luonto. Kysy keneltä tahansa. Kysy noilta\nmiehiltä.\"\n\nMercedes katsahti rukoilevin silmäyksin noihin kolmeen katselijaan.\nHänen kauniista kasvoistaan saattoi lukea syvää osanottoa toisten\ntuskiin.\n\n\"Ne ovat veteliä kuin vesi, jos tahdotte tietää\", vastasi muuan\nmiehistä. \"Tyystin kuluneita, juuri sitä ne ovat. Ne tarvitsevat\nlepoa.\"\n\n\"Oh -- eikö helvetissä!\" kaikui Halin parrattomain huulien välistä. Ja\nveljen kirouksen kuullessaan pääsi Mercedeseltä suruisa, tuskallinen\n\"oh!\"\n\nMutta hän oli ylpeä, häilyväinen olento ja nyt kiiruhti hän samassa\npuolustamaan veljeänsä. \"Älä huoli, mitä tuo mies sanoo\", vastasi hän\nterävästi. \"Sinä ajat meidän omia koiriamme ja teet luonnollisesti\nniinkuin parhaimmaksi näet.\"\n\nHal sivalsi koiria uudelleen piiskalla. Ne heittäytyivät koko\npainollaan rinnushihnoja vasten, painoivat käpälät syvälle\nlumiahdokseen, notkistivat ruumistaan ja vetivät kaikin voimin. Mutta\nreki seisoi liikkumattomana kuin kiinni naulattuna. Pari kertaa turhaan\nyritettyään lakkasivat läähättävät koirat ponnistuksistaan. Piiska\nviuhui raivoisasti niiden selässä ja nyt sekaantui Mercedes taas\nasiaan. Hän heittäytyi kyyneleet silmissä polvilleen Buckin eteen ja\nkietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"Te raukat eläinparat!\" kertasi hän sääliväisesti, \"miksi te ette yritä\noikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta.\" Buck ei pitänyt\nhänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa\npitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.\n\nMuuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen\ntukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:\n\n\"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi\ntahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla\nreen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne\nohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte\njalakset irti.\"\n\nJa nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli\nsaanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt\najoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti\npiiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä\nmutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu\nkokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä\npystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän\nkaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi\nhuonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet.\nKeventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat\nharmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta.\nBuck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset\nperässä. Hal kirkui: \"Pysähtykää! Malttakaa!\" mutta sitä ne eivät\nkuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta\nkompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja\nkoirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn\nasukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.\n\nArmeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet\ntarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto\nja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset\ntahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa\nkuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa\nkuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä,\njotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla\nei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. \"Ja täällä on huopia\nkokonaisen hotellin tarpeiksi\", huudahti muuan miehistä, joka nauraen\nauttoi heitä. \"Puolet näistä on jo liikaa -- luopukaa niistä. Ja\njättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit -- kenen luulette\npesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet\nsaavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa.\"\n\nJa nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes\npurskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine\nseurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä\nesinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja\nhuojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta\nnyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi -- ei, vaikka olisi\ntusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt\noikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea\nmahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä\ntavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla\npitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky\ntoisten keralla.\n\nTämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin\npeloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat\nkuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut\nkuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja\nKoona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat\neivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli\nharjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs\nnewfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä\nei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck\ntovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian\nopetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli\nhänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes\nhalukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja,\nolivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen,\nvillin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä\nkokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut\noppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan -- luu oli heissä ainoa,\njonka saattoi taittaa.\n\nNäine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja\nvanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein\nkeskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa,\nnäyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat\nlangokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä\nhe olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta\nmatkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä\nlähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet\nkenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy,\nmiksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen\nrekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles\neikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja\npaperin avulla -- niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira -- niin ja\nniin monta koiraa -- niin ja niin monta päivää -- joka oli\ntodistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi\nrikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.\n\nMyöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon\netunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä -- ei eloa eikä\nhalua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan\nkuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän\nrantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että\nhänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään -- niin väsynyt ja lopen\nrasittunut kuin oli -- teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt\ntyötään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet\nolivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään\nluottamusta omistajiinsa.\n\nBuckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin\nmolempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet,\nmiten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he\noppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia,\nilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen\npystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen\npurettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin\nleväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä\ntukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he\neivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät\nhiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä\nonnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti\npidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.\n\nVälttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken.\nMutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka\nkautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden\nruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan\nsuurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun\nHal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti,\ntuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän\nantoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi -- kun\nMercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa\nhäntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi\nsalaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka\nhe matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen\nraahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.\n\nJa sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion,\nettä puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta\nneljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi\nlisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista\npienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen\nsisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja\nheidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen\nseikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne\nripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin\nnopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä\npäivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria,\nhe osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.\n\nDub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli -- aina hän joutui\nkiinni ja rangaistiin -- oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä.\nHänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei\nkoskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja\nviimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä\nseuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka\nmaassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei\nsiis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet\npäiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo\nkolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin\nkiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.\n\nTällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla\nluonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut\nnäistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat\netäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka\ntodellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes\nlakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista\nitsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he\neivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän\nsurkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni\nsuunnattomin mittasuhtein. -- Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka\nusein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti\npysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä\nmiehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan\nsellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja\nhädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään\npakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat\naamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen\nnukkumista.\n\nCharles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen\ntilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin\noikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt\njoka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes\nmiehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas,\nlakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi\nrisuja tuleen -- kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia -- mutta\nennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien,\näitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien\npäässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä\ntaiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä,\njoita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei\nole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita\nkääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen\nsisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen\nsytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin\nMercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain\najatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita\nepämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen\nmiehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli\ntuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.\n\nMercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi.\nHän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu\nritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt\nkohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut\nolemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä\nvalituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki\nhän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan\nsäälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän\nitsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta\npainoi yli sadankahdenkymmenen naulan -- raskas lisätaakka kuormaan,\njota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin\nuseita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal\npyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat\ntaivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki,\nvaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.\n\nKerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät\nkoskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin\nhemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat\nkulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan\nkolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja\nniin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.\n\nHeidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät\nvälinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota\nhänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: \"täytyy karaistua\".\nAlussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun\nhänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä\nkoiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan\nhampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja\njäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon\nohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka,\njoka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan\nnälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti\ngalvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä\nvatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi,\nlyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat\nsulamattomia.\n\nKaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten\netunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää\nvoinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai\nkartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja\nkiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat\nriippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina\nniissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen\nlihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli\nkadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui\nirtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään\nryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin\nsydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus\npunanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.\n\nSama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia\nluurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä\nkurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille\nkuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä\ntukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes\nneljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta\nnahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti\nlepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen\nläjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan\nsammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä,\nlehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja\nhorjuivat taas eteenpäin.\n\nTulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut\nkohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski\nsillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten\nleikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen\ntien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät,\nettä sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana\npäivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä -- Joe, perin\nkulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain\npuoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai\nlaiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja\nsurren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään\ntalvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja\nvihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää\nkurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat\nkuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja\nlöytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.\n\nOli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat\nhuomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski\nmyöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää\nkesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä\nainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli\nväistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina\nnousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät\nuuteen eloon ja taas liikkuivat -- esineistä, jotka olivat olleet kuin\nkuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa.\nMahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja\nviiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat\nöisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat\npikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat\nmetsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa\nkiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista\nkohti.\n\nJoka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden\nkohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen\njäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi\npäältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden\njäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa,\nuhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon\npaisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen\nja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.\n\nKoirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja\nitkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä,\nsaapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle.\nCharles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja\nsuurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei\nvirkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun\npalasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli,\nvastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin.\nMutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä\nseurattaisi.\n\n\"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla\nepävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme\", vastasi\nHal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä\npitkin. \"Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin\nja tässä me nyt olemme joka tapauksessa.\" Viimeinen lause sanottiin\nivallisella ja voitonriemuisella äänellä.\n\n\"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä\", sanoi John Thornton.\n\"Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni,\njotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten\ntahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta.\"\n\n\"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain\", sanoi Hal. \"Mutta\nsamantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin\". Hän kiersi auki piiskansa.\n\"Kas niin -- ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!\"\n\nThornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja\nhänen päähänpistonsa väliin -- ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai\nvähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.\n\nMutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten\nennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt\nalkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan.\nSol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi\nesimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli\nepätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen,\nmutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei\nkoettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska\nsattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan.\nUseita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin\nhillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä\nviuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.\n\nEnsi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä\nHalin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun.\nMutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen.\nSamoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli\nsiinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti\nepämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan\njoen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka\naskeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla\njäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla\nulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet,\nvaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon\noli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit\nenää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä,\nalkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli\nkuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli\nkuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään\ntuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään,\nhyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen\nruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui\nolevan jossain niin etäällä...\n\nÄkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten -- se\ntuntui kuin eläimen karjunnalta -- hyökkäsi John Thornton karttua\nkäyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu\nsattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli\nlevottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut\nojentaa jäykistyneitä jäseniään.\n\nJohn Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään.\nHän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.\n\n\"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät,\" sähisi hän vihdoin\ntukahtuneella äänellä.\n\n\"Se on minun koirani\", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen\npystyyn päästyään. \"Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä\njatkan matkaa Dawsoniin.\"\n\nThornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua\ntieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui,\nitki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä.\nThornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi\nmaahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän\njälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla\nBuckin vetohihnat poikki.\n\nHal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ\nsisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän\neloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia\nminuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea\nalaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen.\nNyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä.\nKaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa\nreessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.\n\nBuckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen\nhänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään,\nolisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja\nhuomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja\nettä se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt\nnoin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden\nkömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan\nkuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni,\nkohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He\nnäkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin,\nmutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin\nkatosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli\npudonnut alta pois.\n\nJohn Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.\n\n\n\n\nVI.\n\nIsännän rakkauden tähden.\n\n\nKun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen\ntoverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan,\nitse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn\nlautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti\nBuckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja\ntäällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen\njuoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon\nhuminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.\n\nLepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja\ntäytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa\nparanivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse\nasiassa he kaikki velttoilivat -- Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja\nNig -- odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin.\nSkeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin\nhyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko\nharmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita\nusein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin\nkuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa,\ntoimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja\nlopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin.\nNig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se\noli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja\nrajattoman hyväluontoinen.\n\nBuckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta\nhäntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John\nThorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin\nvoimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin\nhauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut\nolla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen\nsamalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan,\nmitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä\ntunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin\nluona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli\nhän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet\nyhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen\nmahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa\nystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka\nlähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä -- tämän tunteen\nherättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.\n\nJohn Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi\nihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska\nvelvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän\npiti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä\ntoisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä\nniitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan\npitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan -- \"viettämään\npakinahetkeä\", kuten hän sitä kutsui -- oli hän tästä itse yhtä\nihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten,\nkovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia\nedestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen\nsoimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily.\nBuck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän\nkovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin\ntuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta\npelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän\nnauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin\nlennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen\nseisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: \"Totisesti,\nBuck -- puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!\"\n\nBuckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut\nmerkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin\nkäteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä\nnahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin\nsoimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin\ntekopuremien piti kuvata hyväilyä.\n\nEnimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla.\nHän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa\nhäntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli\ntoisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä\nkunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä\nThorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi\nmaata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin\njännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen\npiirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck\njonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen\nyhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen\ntekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck\nkatseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja\näänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen\nilme loisti heissä kummassakin.\n\nPitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John\nThorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti\nteltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck\nuskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä\ntoisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa\nollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan\nviipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla\ntavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen.\nVieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa\ntapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan\nsisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.\n\nMutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, -- seikka, joka\nosoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, -- oli alkuperäinen,\nPohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa.\nUskollisuuden ja hellyyden -- nämä sivistyksen hedelmät -- omisti hän,\nmutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän\noli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden\nluona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli\npainanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei\nvoinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies\njostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän\nvarastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.\n\nHän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja\nharkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian\nhyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat\nJohn Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka\nkorskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin\netevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun\nelämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli\narmahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja\neikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei\nsäästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille.\nHän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä\ntappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi\nvoittaa tai jäädä voitetuksi -- säälin osoittaminen oli heikkoutta.\nVarhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä\nolisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset\nväärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi,\nsyödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan\nmuinaisajan käskyä.\n\nHän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli\nvetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen\ntaakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein,\njoihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä --\nleveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein --\nmutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja\nvillien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota\nhän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen\nhänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen\nluonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen\nkanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.\n\nNiin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku\nherruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä\nkaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja\nhänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu\nkääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä\ntunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne\nkulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva\nhuuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt\npehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus\nJohn Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.\n\nThornton yksin pidätti häntä. Koko muu ihmissuku ei merkinnyt hänelle\nmitään. Sattui, että matkustavaiset hyväilivät tai ylistivät häntä,\nmutta hän oli kylmä ja välinpitämätön heitä kohtaan ja jos joku liian\nlähentelevästi osoitti ihastustaan häneen, saattoi hän nousta ja lähteä\ntiehensä. Kun Thorntonin toverit, Hans ja Pete, vihdoinkin kauan\nodotettuine hirsilauttoineen saapuivat, ei Buck millään ehdoin tahtonut\ntietää heistä mitään, ennenkuin sai kuulla heidän olevan Thorntonin\ntovereita. Sitten sieti hän heitä passiivisesti, ottaen vastaan heidän\nsuosionosoituksensa ikäänkuin armosta. He olivat samaa tyyppiä kuin\nThornton, olivat läheisessä yhteydessä maahan, ajattelivat\nyksinkertaisesti ja näkivät selvästi. Ja ennenkuin he olivat kääntäneet\ntukkilauttansa suvantoon Dawsonin sahan kohdalla, olivat he täysin\nkäsittäneet Buckin ja sen tavat, eivätkä milloinkaan koettaneet päästä\nhänen kanssaan niin tuttavalliseen suhteeseen kuin Skeetin ja Nigin.\n\nBuckin kiintymys Thorntoniin näytti sillä välin yhä kasvamistaan\nkasvavan. Ei kukaan muu kuin Thornton saanut kesämatkoilla panna\nkuormaa hänen selkäänsä. Ei mikään tuntunut Buckista liian raskaalta,\njos Thornton oli niin määrännyt. Eräänä päivänä -- jätettyään Dawsonin\nja lähdettyään matkalle Tananan pääuomaa kohti -- istuivat miehet ja\nnämä kolme koiraa kallionhuipulla, joka äkkijyrkkänä laskeutui toiselle\nalastomalle kalliolle kolmesataa jalkaa alempana. John Thornton istui\nlähellä kallionrinnettä Buck vieressään. Äkkiä sai Thornton\najattelemattoman päähänpiston ja hän viittasi Hansia ja Peteä\nkatsomaan, mitä aikoi tehdä. \"Buck, hyppää!\" komensi hän ojentaen\nkätensä kuilun yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä painiskeli hän Buckin\nkanssa kallion ulommaisimmalla reunalla. Hans ja Pete iskivät heihin\nkiinni ja tempasivat takaisin.\n\n\"Sehän on oikein kamalaa\", selitti Pete, kun kaikki oli ohi ja he\njälleen saattoivat puhua.\n\nThornton pudisti päätään. \"Ei, se on suuremmoista, sitä se on, ja\nhirvittävää samalla. Monasti se oikein peloittaa minua, tiedättekö.\"\n\n\"Minä en tahtoisi mielelläni olla sen sijassa, joka tekisi sinulle\njotain pahaa\", sanoi Pete varmasti, Buckiin päin nyökäten.\n\n\"En minäkään, hitto vieköön\", selitti Hans.\n\nJa ennen vuoden loppua toteutuivat nämä sanat. Oltiin Circle Cityssä.\n\"Musta Burton\", kiukkuinen ja hurja mies oli kapakassa riitaantunut\nerään kullanhuuhtojan kanssa ja Thornton meni rauhaa välittämään. Kuten\ntavallisesti makasi Buck nurkassa pää etukäpäläin välissä pitäen\nsilmällä isäntänsä pienintäkin liikettä. Ilman edeltäkäypää varoitusta\nlyödä läimäytti Burton tätä. Thornton horjahti, pysyen pystyssä vain\ntarttumalla aitaukseen.\n\nSamassa silmäräpäyksessä kuulivat katselijat äänen, joka ei ollut\nkoiranhaukuntaa eikä ulvontaa, vaan jota pikemmin voi sanoa karjunnaksi\nsekä näkivät Buckin hypähtävän ja lentävän suoraan Burtonin kurkkuun.\nMies pelasti henkensä vaistomaisesti ojentamalla käsivartensa mutta\nkaatui selälleen lattialle Buck kimpussaan. Buck veti torahampaansa\nirti käsivarresta iskien uudelleen kurkkua kohti. Sillä kertaa onnistu\nBurtonin suojella itseään vain osaksi: koira repi hänen kaulansa. Mutta\nnyt hyökkäsivät kaikki katselijat Buckin kimppuun ja ajoivat sen\ntiehensä. Erään välskärin pysähdyttäessä verenvuotoa kuljeskeli koira\nhurjasti muristen edestakaisin ympäröivän väkijoukon ulkopuolella\nkoettaen murtautua sen läpi. Vain karttujen avulla saatiin se pysymään\nloitolla. Pidettiin heti paikalla \"kokous\", jossa tultiin siihen\npäätökseen, että Buckilla oli ollut kylliksi syytä tarttua asiaan,\njonkavuoksi se vapautettiin. Mutta tästä päivästä lähtien oli hänen\narvonsa vakiintunut ja hänen maineensa kulki jokaiseen Alaskan\nkullankaivajaleiriin.\n\nMyöhemmin syksyllä hän pelasti John Thorntonin elämän toisellakin\ntavalla. Kolme toverusta oli kuljettamassa pitkää, kapeata venettä\npitkin vaivaloista väylää Forty-Mile-Creekissä. Hans ja Pete kulkivat\nrantaviertä kannattaen venettä köydestä, jota muuttivat puusta puuhun,\nThorntonin istuessa veneessä ja sauvoessa sitä eteenpäin huudellen\nkäskyjään tovereillensa rannalla. Buck oli myöskin maissa, askel\naskeleelta seuraten venettä, irroittamatta silmiään herrastaan.\n\nEräässä erittäin hankalassa paikassa, missä muuan alastomain luotojen\nmuodostama särkkä pistäysi vedestä, hellitti Hans köyttä ja Thorntonin\nkeskellä virtaa sauvoessa venettä, hän juoksi rantaviertä köydenpää\nkädessään, vetääkseen veneen jälleen rannemmaksi särkän sivuutettuaan.\nVene lensi rajua vauhtia virtaa alaspäin. Sen suoriuduttua särkästä,\njännitti Hans köyttä, mutta teki sen liian kiivaasti, niin että vene\nkellahti ylösalasin ja Thornton paiskautui virtaan, joka villissä\nlennossa kiidätti häntä joen vaarallisimpaan paikkaan, mistä ei kukaan\nvoinut ajatellakkaan uimalla pelastautua.\n\nSilmänräpäyksessä oli Buck heittäytynyt veteen. Uituaan kolmesataa\nyardsia hän saavutti Thorntonin keskellä raivokasta vedenpyörrettä.\nNiin pian kuin koira tunsi, että Thornton oli tarttunut hänen\nhäntäänsä, ui hän kaikin voimin rantaa kohti. Mutta maihin kulku kävi\nhitaasti, kun sitä vastoin virtaa alaspäin kiidettiin hämmästyttävää\nvauhtia. Ja vähän kauempaa kuului pahaenteinen kohina paikalta, missä\nhurja virta kävi vielä rajummaksi ja missä kallionkielekkeet, jotka\npistäytyivät esiin vaahdosta kuin suunnattoman kamman hampaat, repivät\nsen pyöriviksi repaleiksi. Viimeisen jyrkän putouksen alkaessa oli\nveden vetovoima hirvittävä ja Thornton tiesi, että oli mahdotonta\npäästä rannalle. Hän raahautui kiivaasti kallionkielekkeen yli,\nlennähti toisen päällitse ja paiskautui kolmatta vasten musertavalla\nvoimalla. Ja nyt tarrautui hän molemmin käsin kiinni sen niljaiseen\nkärkeen päästäen samalla Buckin. Pyörivän veden kohinan läpi hän huusi:\n\"Mene, Buck! Mene!\"\n\nBuckkaan ei voinut pysytellä paikoillaan, virta kuljetti häntä\nhuolimatta epätoivoisesta vastustuksesta, ja hänen oli mahdotonta\nkääntyä takaisin. Kuullessaan Thorntonin toistavan käskyään, hän\npuolittain kääntyi vedessä ja nosti päätään ikäänkuin tahtoen\nviimeisen kerran katsahtaa isäntäänsä. Tämän jälkeen alkoi hän taas\ntottelevaisesti pyrkiä rantaan. Hän ui tavattoman voimakkaasti. Hans ja\nPete vetivät hänet maihin paikasta, jonka toisella puolen kaikki\npelastuminen olisi ollut mahdotonta.\n\nHe tiesivät että ajan, jonka mies voi pysytellä kiinni tämän mahtavan\nvirran niljaisessa kalliossa, sai laskea vain minuuteissa. Siksi he\nkiirehtivät niin nopeaan kuin saattoivat rantaa ylöspäin pitkän matkaa\ntuolle puolen sitä paikkaa, missä Thornton roikkui. He kiinnittivät\nköyden, jolla olivat venettä pidätelleet, Buckin kaulaan ja lapojen\nympäri, varoen, ettei se häntä kuristaisi tai uidessa olisi esteenä, ja\nheittivät hänet siten virtaan. Rohkeasti lähti Buck viiltämään reippain\nvedoin, muttei kyllin suoraan virtaa kohti. Tämän erehdyksen hän\nhuomasi liian myöhään ollessaan aivan Thorntonin kohdalla muutaman\nvetäisyn päässä hänestä ja virran kuljettaessa häntä auttamattomasti\nohitse.\n\nHans vetäisi kiireesti köyttä kuin olisi Buck ollut vene. Mutta kun\nkoiraa täten keskellä virtaa kiristettiin, painui se vedenpinnan alle\njääden sinne siksi kunnes ruumiinsa töyttäsi rantaa vasten, jolloin se\nraahattiin maalle. Buck oli puoleksihukkunut ja Hans ja Pete\nheittäytyivät hänen päälleen jyskyttääkseen painollaan veden hänen\nsisästään ja ilmaa sen sijaan. Hän kohottautui horjuen, mutta kaatui\njälleen. Samassa Thorntonin ääni kuului hyvin heikosti heidän\nkorviinsa. He eivät voineet eroittaa sanoja, mutta tiesivät hänen\nolevan äärimmäisessä hädässä. Isännän ääni vaikutti Buckiin kuin\nsähköisku. Hän syöksähti pystyyn ja juoksi molempain miesten edellä\nrantaa ylös, paikalle, mistä nämä ennen olivat heittäneet hänet veteen.\n\nVielä kerran sidottiin köysi hänen ympärilleen ja hän viskattiin\nvirtaan. Ja jälleen hän ryhtyi uimaan voimakkaasti kohti kalliota,\nmutta tällä kertaa suoraa reittiä. Hän oli kerran erehtynyt laskuissaan\nja siihen ei hän toiste tahtonut tehdä itseään syylliseksi. Hans hoiti\nköyttä niin, ettei se koskaan riippunut höllänä ja Pete piti huolta,\nettei se takana päässyt sotkeutumaan. Buck jatkoi uimistaan kunnes oli\nsuoraan Thortonin yläpuolella. Silloin hän kääntyi ja hyökkäsi\npikajunan nopeudella isäntäänsä kohti. Thornton näki hänen tulevan ja\nBuckin töytätessä häneen kuin muurinmurtaja, virran koko voiman\najamana, ojensi Thornton käsivartensa ja kietoi ne koiran pörröisen\nkaulan ympäri. Hans kiersi köyden puun ympäri ja ryhtyi vetämään,\njolloin molemmat, niin Buck kuin Thorntonkin, hävisivät veteen.\nPuolikuristuneina ja puolitukehtuneina, milloin toinen, milloin toinen\nveden pinnalla, raahautuen pitkin epätasaista pohjaa, iskien kallioihin\nja puunjuuriin, vedettiin heidät rannalle.\n\nTullessaan tuntoihinsa makasi Thornton vatsallaan puupölkyllä, Hansin\nja Peten rajusti huojuttaessa häntä edestakaisin. Hänen ensi\nsilmäyksensä etsi Buckia, jonka rennon ja näköjään elottoman ruumiin\nvieressä Nig viritti surullisen ulvonnan, Skeetin nuollessa märkää\nkuonoa ja sulkeutuneita silmiä. Thornton itse oli pahoin haavoittunut\nja loukkaantunut. Kun Buck oli jälleen toipunut, tutki isäntä\nhuolellisesti koko sen ruumiin, jolloin huomasi kolme kylkiluuta olevan\npoikki.\n\n\"Tämä ratkaisee asian\", selitti hän. \"Me majoitumme tänne\ntoistaiseksi.\" Ja sen he tekivätkin, pysähtyivät, kunnes Buckin\nkylkiluut paranivat ja hän jälleen kykeni jatkamaan matkaa.\n\nSeuraavana talvena suoritti Buck Dawsonissa toisen urotyön, joka\nkenties ei ollut niin suuremmoinen kuin tämä, mutta tuotti hänelle yhä\nsuurempaa kunniaa ja mainetta kautta koko Alaskan. Ja tämä urotyö oli\nnoille kolmelle miehelle erittäin edullinen, sillä se tuotti heille\nmahdollisuuden varustautua kauan kaivatulle matkalle tutkimattomaan\nitään, minne ei ainoakaan kullankaivaja vielä ollut saapunut. Tapaus\njohtui eräästä keskustelusta Eldoradokapakassa, jossa kerskailtiin\nmielikoirista. Suuren maineensa vuoksi oli Buck toisten maalitauluna ja\nThorntonin täytyi alinomaa jyrkästi puolustaa sitä. Puolen tunnin\nkinastelun jälkeen selitti muuan läsnäolevista, että hänen koiransa\nvoisi saada liikkeelle reen viidensadan naulan painoisine kuormineen,\nsekä vetää sitä edelleen. Toinen taas kerskasi, että hänen koiransa\ntekisi saman kuudensadan naulan painoiselle kuormareelle, ja kolmas\nseitsemänsadan.\n\n\"Pyh! Joutavia!\" sanoi John Thornton. \"Buck saa reen liikkeelle, vaikka\nsiinä olisi tuhannen naulan kuorma!\"\n\n\"Saa liikkeelle? Ja vetää sitä sata yardsia?\" kysyi Matthewson,\nbonanzalainen pomo, joka oli kerskannut seitsemästäsadasta.\n\n\"Niin, saa juuri, ja vetää sata yardsia edelleen\", selitti Thornton\nkylmästi.\n\n\"No hyvä\", sanoi Matthewson verkkaan ja varmasti, niin että kaikki\nsaattoivat kuulla sen, \"minulla on taskussani tuhat dollaria, jotka\nsanovat, ettei hän voi tehdä sitä, ja tässä ne ovat.\" Tämän sanottuaan\nhän nakkasi lihamakkaran kokoisen kultajauhopussin myymäpöydälle.\n\nKukaan ei puhunut mitään. Thorntonin ajattelemattomaan haasteeseen, jos\nsitä nyt siksi saattoi nimittää, oli suostuttu. Hän tunsi veren\nkohoavan kasvoihinsa. Kielensä oli tehnyt hänelle kepposet. Hänhän ei\nensinkään tiennyt, kykenisikö Buck saamaan tuhannen naulan kuormaa\nliikkeelle. Sehän oli puoli tonnia! Suunnaton paino, joka hämmästytti\nhäntä. Hän uskoi vahvasti Buckin voimiin ja oli monasti arvellut tämän\njaksavan vetää sellaisen kuorman, muttei koskaan ennen ollut sattunut\nmahdollisuutta koettaa sitä -- ja nyt seisoi vähintäin tusina miehiä\nkatse häneen kiinnitettynä, hiljaa ja odottaen. Ja sitäpaitsi ei\nhänellä ainakaan ollut tuhatta dollaria, yhtä vähän kuin Hansilla ja\nPetelläkään.\n\n\"Minulla on juuri tuolla ulkona reki, kuormana kaksikymmentä kappaletta\nviidenkymmenen naulan jauhosäkkiä\", jatkoi Matthewson törkeällä\nsuorasukaisuudella, \"sen ei siis tarvitse teitä estää.\"\n\nThornton ei vastannut. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä sanoisi. Hän\nkatsoi toista toisen jälkeen hajamielisin ilmein, aivan kuin olisi\nkadottanut ajatuskyvyn ja etsisi jotain, millä jälleen panisi sen\nkäyntiin. Silloin osui hänen katseensa Jim O'Brieniin, toiseen pomoon,\nentiseen toveriinsa. Tämä näky näytti antavan hänelle johtolangan ja\nkannustavan häntä johonkin, jota hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan\ntekevänsä.\n\n\"Voitko lainata minulle tuhat dollaria?\" kysyi hän melkein kuiskaten.\n\n\"Kyllä\" vastasi O'Brien paiskaten kultapussin Matthewsonin pussin\nviereen. \"Ja teen sen, vaikka minulla onkin hiton huono usko, että\neläin voisi tehdä niinkuin sanoit, John.\"\n\nEldoradon vieraat lähtivät kadulle koetta katsomaan. Pöydät jätettiin\nja kauppiaat ja metsästäjät kiiruhtivat nähdäkseen, miten vedon\nkävisi. Oltiin puolesta ja vastaan. Useita satoja karvalakkisia ja\nkarvakintaisia miehiä kokoontui sopivan matkan päähän reen ympärille.\nMatthewsonin jauhosäkkireki oli seisonut siinä jo pari tuntia ja\nsilloisessa pakkasessa -- lämpömittari osoitti 60 astetta nollan\nalapuolella -- olivat jalakset jäätyneet kiinni kovaan pakkautuneeseen\nlumeen. Tarjouduttiin panemaan kaksi yhtä vastaan, ettei Buck saisi\nrekeä hiiskahtamaan paikaltaankaan. Ja sitten nousi kiista sanojen\n\"saada liikkeelle\" merkityksestä. O'Brien väitti Thorntonilla olevan\noikeuden nyrjäyttää kiinnijäätyneet jalakset irti ja sitten vasta Buck\n\"saisi reen liikkeelle\" tästä sen liikkumattomasta tilasta. Matthewson\nsitävastoin itsepäisesti puolusti sanojen merkitsevän, että koiran\ntulisi myöskin keikauttaa jalakset irti jäätyneestä lumesta. Suurin osa\nniistä, jotka olivat olleet läsnä vetoa lyödessä, ratkaisivat asian\nMatthewsonin eduksi ja nyt tahdottiin panna kolme yhtä Buckia vastaan.\n\nKukaan ei suostunut tähän, sillä ei kukaan luullut Buckin suoriutuvan\nvoittajana. Thornton itse piti tekoaan hätäiltynä ja tunsi itsensä\nkovin masentuneeksi. Katsoessaan rekeä, joka seisoi siinä kymmenen\nkoiraa eteen valjastettuna, tuntui kaikki hänestä mielettömyydeltä.\nMatthewson oli voitonriemuinen.\n\n\"Kolme yhtä vastaan!\" huudahti hän. \"Minä panen tuhatluvun lisäksi,\nThornton. Mitä siitä sanotte?\"\n\nThornton oli epäröivän näköinen, mutta hänen taisteluhalunsa oli\nherätetty -- taisteluhalu, joka elähyttää vedonlyöjiä, tekee heidät\nsokeiksi kaikille mahdottomuuksille ja kuuroiksi kaikelle muulle kuin\ntaistelun houkutuksille. Hän kutsui Hansin ja Peten luokseen. Näiden\npussit olivat hyvin ohuet ja hoikat. Kolme toverusta yhdessä eivät\nvoineet saada kokoon kahtasataa dollaria enempää. Tämä oli nykyään koko\nheidän pääomansa, mutta empimättä panivat he sen Matthewsonin\nkuuttasataa vastaan.\n\nSitten vapautettiin ne kymmenen vetäjää ja Buck omine siloineen\nvaljastettiin reen eteen. Buckiin oli tarttunut tuo selvä, yleinen\nkiihtymys ja hän tunsi sisässään, että hänen jollain tavoin täytyi\ntehdä jotain suurta John Thorntonin hyväksi. Hänen komea ulkomuotonsa\nherätti ihastuksen sorinan. Hän oli mitä parhaimmassa kunnossa, ei\nhituistakaan liian lihava, ja ne sataviisikymmentä naulaa, jotka hän\npainoi, edustivat pelkkää sitkeyttä ja voimaa. Hänen pitkäkarvainen\nturkkinsa kiilsi kuin silkki. Karva oli aina puolikohoksissa ja näytti\njoka liikkeellä nousevan pystyyn ikäänkuin ylenmääräinen voima tekisi\njoka eri karvan eläväksi ja toimekkaaksi. Valtava rintansa ja\nvoimakkaat etujalkansa olivat mitä sopusointuisimmassa suhteessa muuhun\nruumiiseen, lihakset tiiviinä kääryinä nahan alla. Tunnusteltiin näitä\nlihaksia, ne olivat kovia kuin rauta, ja nyt laski eroitus kahteen yhtä\nvastaan.\n\n\"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!\" mumisi muuan edellisen\nhallitsijasuvun jäsen, kultakuningas Skookum Benchistä. \"Tarjoan teille\nkahdeksansataa hänestä, sir, ennen koetta, sir -- kahdeksansataa juuri\nsellaisenaan kuin hän nyt tuossa seisoo.\"\n\nThornton pudisti päätänsä mennen Buckin luo.\n\n\"Te ette saa seisoa hänen vieressään\", vastusti Matthewson. \"Hänen\ntäytyy olla vapaa ja esteetön ja saada kylliksi tilaa.\"\n\nKoko joukko oli äänetön. Saattoi kuulla vain vedonlyöjäin äänet, kun ne\nturhaan tarjosivat kahta yhtä vastaan. Kaikki tunnustivat Buckin olevan\nkomean eläimen, mutta kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan\njauhosäkkiä oli heidän mielestään liian mahtava paino uskaltaakseen\nhellittää rahakukkaroaan.\n\nThornton vaipui polvilleen Buckin viereen. Hän otti koiran pään\nkäsiensä väliin ja painoi tämän posken omaansa. Hän ei pudistellut tätä\nleikillisesti, kuten hänellä oli tapana, eikä myöskään mumissut\nsydämellisiä kirouksia, kuiskasi vain hänen korvaansa: \"Jos sinä pidät\nminusta Buck! Jos sinä pidät minusta, Buck!\" niin kuiskasi hän. Ja Buck\nvinkui hillityssä innossaan.\n\nSuuri joukko tarkasteli heitä uteliaana. Asia alkoi käydä\nsalaperäiseksi. Tuohan näytti loihtimiselta. Thorntonin noustessa ylös\notti Buck hänen kätensä kintaineen leukapieliensä väliin, painoi\nhampaansa syvään siihen, päästäen sen sitten verkkaan ja\nvastahakoisesti. Tämä oli vastaus, vaikkei sitä annettukaan sanoilla,\nvaan toisenlaisella hellyyden ilmauksella. Thornton vetäytyi\ntaaksepäin.\n\n\"Nyt Buck!\" sanoi hän.\n\nBuck veti hihnat itseään vasten antaen niiden sitten jonkun verran\nhölletä. Tämän oli hän oppinut.\n\n\"Tsoh!\" kaikui Thorntonin ääni. Se kuului terävänä suuren hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nBuck käännähti oikealle lopettaen tämän liikkeen heilahduksella,\njoka jäykisti hihnat ja äkillisesti nykäyttäen seisautti hänen\nsadanviidenkymmenen naulan painonsa. Kuorma tärisi ja jalaksista kuului\nnarskuva ääni.\n\n\"Hei!\" komensi Thornton.\n\nBuck suoritti nyt saman tempun, tällä kertaa vasemmalle. Narina muuttui\nkovaksi rätinäksi, reki käännähti, anturat irtautuivat ja liikkuivat\nuseita tuumia sivulle. Reki oli irti kiskaistu. Katselijat pidättivät\ntietämättään henkeään, niin jännitetty oli heidän tarkkaavaisuutensa.\n\n\"Ja nyt -- eteenpäin!\"\n\nThorntonin komennushuuto tuli äkkiä kuin pistoolinlaukaus. Buck\nheittäytyi koko painollaan eteenpäin rintahihnoja vasten, jolloin\nnuorat naristen jännittyivät. Koko hänen ruumiinsa keskittyi\nsuunnattomaan ponnistukseen, lihakset vääntyivät ja kiertyivät kuin\nolisivat olleet elävät silkinhienon turkin alla. Hänen valtava rintansa\npainui maata vasten, päätään piti hän eteenpäin nojautuneena ja\njalkansa työskentelivät raivoisasti, niin että kynnet muodostivat\nyhdensuuntaisia uurteita kovaan pakkautuneeseen lumeen. Reki notkahteli\nja tärisi, näytti olevan liikkeelle lähtemäisillään. Silloin luiskahti\nBuckin käpälä ja kuului tuskallinen huuto. Mutta samassa alkoi reki\nliikkua, kuten näytti pienin, nopeaan toisiansa seuraavin sysäyksin,\nvaikkakaan se ei oikeastaan enää todellisesti ollenkaan seisahtunut --\nkulki puoli tuumaa -- tuuman -- kaksi... Sysäykset lakkasivat\nhuomattavasti, reki alkoi tasaisesti kulkea eteenpäin.\n\nMiehet huoahtivat alkaen jälleen hengittää, huomaamatta, että muutamia\nsilmänräpäyksiä olivat olleet hengittämättä. Thornton juoksi reen\njäljessä kehoittaen Buckia lyhyin, ystävällisin huudoin. Välimatka oli\nmitattu. Koiran lähestyessä hakattua puukasaa, joka merkitsi sen paikan\nrajaa, missä nuo sata yardsia loppuivat, alkoi suosionsorina, joka yhä\nlisääntyi ja lopuksi puhkesi mitä villeimpään huutoon Buckin\nsivuuttaessa maalin ja pysähtyessä isäntänsä komennuksesta. Jokainen\nkatselija riemuitsi, vieläpä Matthewsonkin. Hatut ja kintaat lensivät\nheti ilmaan. Puristettiin toistensa käsiä -- sama asia kenen -- ja\nkaikki huusivat kilpaa yleisessä, hajanaisessa sekasorrossa.\n\nMutta Thornton laskeutui jälleen polvilleen Buckin viereen. Pää\npainettiin päätä vasten ja hän huojutti uskollisen eläimen kaulaa\nedestakaisin. Lähinnä seisovat kuulivat hänen hyväilevästi kiroovan ja\nhaukkuvan Buckia, tehden tämän pitkään ja pontevasti, lämpimästi ja\nrakkaudella.\n\n\"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!\" mumisi Skookum Benchin\nkultakuningas. \"Annan teille tuhat dollaria siitä, sir, tuhat dollaria,\nsir -- kaksitoistasataa, sir.\"\n\nThornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä\nvieri pitkin hänen poskiaan. \"Sir\", sanoi hän Skookum Benchin\nkultakuninkaalle, \"e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä\nriittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir.\"\n\nBuck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti\nkoiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät\nkaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla\nepähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.\n\n\n\n\nVII.\n\nKun erämaa kutsuu.\n\n\nBuckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa\ndollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia\nvelkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä\nsalaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha\nkuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen\nlöytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta.\nKadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan\ntiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät\nkuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha,\nkukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan\nvannoneet sen olemassaolon -- niin mökin kuin sen läheisyydessä\nsijaitsevan kaivoksenkin -- ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla\nkultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty\nPohjoismaissa.\n\nMutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja\nkuolleet olivat kuolleita -- siksi lähtivät John Thornton, Pete ja\nHans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä\nitään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he\nolivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa\nYukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin\nja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain\npieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka\nmuodostivat mantereen selkärangan.\n\nJohn Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän\nsaattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja\npyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka\nkauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki\nitselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut\nmetsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit -- jatkoi matkaansa siinä\nvarmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista.\nJa siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän\nvarsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja\nja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.\n\nBuckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista\nhuvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja\nperätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän\nvihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi,\njolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen\nliejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa\netsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät\nylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä,\nkuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli\nsiintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä\npursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.\n\nKuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin\nnäitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta\njossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli\nperää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten,\nvärisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan\nja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen\nkärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista\nmansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia.\nSyksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja\nhiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei\nollut elämän merkkiäkään -- ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa\njäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.\n\nTuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten\nmiesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he\ntielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä\ntuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut\nmissään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi\nsalaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen\noli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan\nkuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien\nseasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan\nHudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen,\njolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan\narvoinen. Mutta siinä kaikki -- ei jälkeäkään enempää henkilöistä,\njotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn\nhuopien joukkoon.\n\nJa jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät\nkadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen\nvoi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa.\nTyöskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita\npuhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka\npäivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa\nkuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn\nmökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa\nperästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.\n\nKoirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin\nmetsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt\ntuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies\nilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää.\nSiinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin\nvaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa\nmaailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa\nmaailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan\nja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä\nristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli\nusein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena\npimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa\npitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä\nmukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen\njalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin\nvaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja\nBuck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin\nkorvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä\nterävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös\nkiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin\nheittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka\npuut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän\nhellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni,\nmilloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi\nhän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja\nBuckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden\nalla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt\nkiinni.\n\nKarvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat\nmetsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne\nherättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa.\nEpämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain,\ntietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa\nääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai\nuhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän\nsaattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää\nruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän\nmaantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä,\nikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana,\nsuurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai\nkuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan\ntoivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän\nei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken\ntämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.\n\nVastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että\nhän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä,\näkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen,\nsyöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi\nkävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä\nkasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja\nsalassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän\nsaattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen\ntassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää\nmetsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää,\nunista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen\nlukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä \"jotain\", joka alinomaa\nhoukuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa\nollessaan.\n\nEräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät\nsuurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien.\nMetsästä kuului tuo houkutteleva ääni -- tai ainakin joku sen\nsävelistä, sillä niitä oli useita -- selvemmin ja varmemmin kuin\nkoskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja\nerilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen\ntapaansa -- tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi,\nmissä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi\nkiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi\nvauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui\navonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden\nistuvan kuono pilviä kohti.\n\nBuck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi\nulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle\naukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä,\nhäntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen\njalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja\nystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista\nvillien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon\nniin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä,\nyrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen\numpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti\nnurin, nousi takajaloilleen -- kuten Joella ja kaikilla muilla\nsusikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä -- nosti karvat pystyyn\nja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.\n\nBuck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä\ntiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä.\nMutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi\nsuunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui\nBuckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se\nkiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se\njoutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai\nheikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut\nsitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla -- pyörähti silloin\nympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian\nkuin tuli tilaisuus.\n\nVihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei\ntoinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen\nkuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja\nleikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet\nkoettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet\nleikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti\njuosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän\nselvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri\nvierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja\nyli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.\n\nVesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli\nsuuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten\nmetsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä\nkorkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän\ntiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi\nerämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet\nolivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne\nkiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat,\noli häntä kiihoittanut.\n\nKaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa,\njosta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen;\nsyöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa\nalla ja laaja avaruus päänsä päällä.\n\nSitten he pysähtyivät juoksevan virran partaalle juomaan ja\npysähtyessään muisti Buck John Thorntonin. Hän istuutui. Susi syöksyi\njälleen tiehensä sitä paikkaa kohti, mistä äänen varmasti täytyi tulla,\nmutta kääntyi sitten takaisin Buckin luo, haisteli hänen kuonoaan\nkoettaen kaikin mahdollisin tavoin kehoitella mukaan häntä. Mutta Buck\nkäänsi hänelle selkänsä ja lähti hitaasti paluumatkalle. Noin tunnin\najan juoksi villi veli hänen rinnallaan heikosti vinkuen. Sitten se\nistuutui, ojensi kuononsa taivasta kohti ja ulvoi. Se kuului kovin\nsurulliselta, ja juostessaan eteenpäin kuuli Buck sen yhä heikommin ja\nheikommin, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyteen.\n\nJohn Thornton oli juuri syömässä päivällistä, kun Buck syöksähti\nleiriin ja hurjassa hellyyden puuskassa hyppäsi hänen päälleen. Hän\npani käpälänsä Thorntonin olkapäille, puski häntä leukaan, nuoli\nkasvoja ja puri käteen -- \"käyttäytyi kuin oikea hupsu\", kuten John\nThornton ilmaisi ajatuksensa. Mutta siitä huolimatta huojutteli hän\nBuckin päätä edestakaisin antaen hänelle kaikenkaltaisia nimityksiä.\n\nKahteen kokonaiseen päivään ja yöhön ei Buck astunut askeltakaan leirin\nulkopuolelle eikä päästänyt Thorntonia näkyvistään. Hän seurasi tätä\ntyössä, vartioi syödessä, näki hänen iltasin kääriytyvän huopiinsa ja\ntaas aamulla vapautuvan niistä. Mutta parin päivän kuluttua kävi veto\nerämaahan mahtavammaksi kuin milloinkaan. Buck tunsi samaa\nherkeämätöntä levottomuutta kuin ennenkin. Alinomaa seurasivat häntä\nmuistot villistä veljestä, ihanasta, toisella puolen vuoria\nsijaitsevasta maasta ja heidän rinnatusten juoksemisestaan laajan\nerämaan halki. Vielä kerran hän alkoi kuljeksia ympäri metsiä, mutta\nvilli veli ei palannut. Ja vaikka Buck pitkät, pitkät yöt makasi\nvalvoen ja kuunnellen, ei synkkää houkuttelulaulua enää kuulunut.\n\nNyt hän alkoi nukkua yöt ulkona ja oli poissa leiriltä useita päiviä\nperätysten. Kerran hän kulki yli vuorenharjan ja laskeutui alas\ntoiselle puolen, suurten metsätaivalten ja koskien maahan. Siellä hän\nkuljeskeli kokonaisen viikon turhaan etsien villin veljen tuoreita\njälkiä. Hän eli metsänriistasta, jonka matkalla tappoi ja kiisi\neteenpäin kevyttä, tasaista juoksua, johon ei koskaan tuntunut väsyvän.\nHän pyydysti myös lohia leveästä virrasta, joka laski jossain mereen.\nSaman virran partaalla hän tappoi suuren, mustan karhun, jonka\nmoskiitit olivat tehneet sokeaksi, tämän ollessa myös kalastamassa,\nja joka sitten avuttomana ja hurjana syöksyi metsien halki.\nSokeudessaankin oli karhua kuitenkin vaikea voittaa. Syntyi ankara\ntaistelu, joka herätti Buckin villin luonnon täyteen eloon. Kun hän\npari päivää myöhemmin palattuaan saaliinsa luo näki tusinan verran\nahmoja taistelevan siitä, hajoitti hän ne kuten akanat tuuleen. Kaksi\njäi paikalle, mutta ne eivät koskaan enää voineet kiistellä kenenkään\nkanssa mistään.\n\nBuckin verenhimo kävi nyt voimakkaammaksi kuin milloinkaan. Hän oli\nsurmaaja, elävä olio, joka lähti rosvoamaan toisia eläviä, itselleen\nruoaksi kelpaavia olioita. Ja tämän teki hän yksinään ilman toisten\napua. Hänen oma voimansa ja häikäilemättömyytensä auttoivat häntä\nsäilyttämään elämän vihamielisessä ympäristössä, jossa vain voimakas\nsai elää. Tämä herätti hänessä suuren ylpeyden, joka tartunnan tavoin\nlevisi koko hänen ruumiilliseen olemukseensa. Se ilmeni hänen\njokaisessa pienimmässäkin liikkeessään, jokaisen lihaksen\ntaivutuksessa, puhui lujaa ja selvästi hänen tavassaan käyttäytyä ja\nteki hänen komean turkkinsa, mikäli mahdollista, vielä komeammaksi ja\nkiiltävämmäksi. Jollei hänellä olisi ollut ruskeita pilkkuja kuonossaan\nja silmien yläpuolella ja pitkää, valkokarvaista rinnusta, olisi häntä\naivan hyvin saattanut luulla suunnattoman suureksi \"sudeksi,\" isommaksi\nkuin sukunsa suurimmat. Suuruuden ja voiman oli hän perinyt isältään\nS:t Bernhardinkoiralta, mutta hänen äitinsä, paimenkoira, oli antanut\nmuotonsa tälle suuruudelle ja painolle. Hänellä oli samallainen\npitkulainen kuono kuin sudella, tosin suurempi ja päänsä oli kyllä\njonkun verran leveämpi kuin villien veljiensä, mutta sudenpää se oli\nkuitenkin suurin piirtein.\n\nHän oli kavala ja viekas kuin susi, suden villi neuvokkuus oli hänellä.\nHänen älynsä oli sekä paimenkoiran että S:t Bernhardinkoiran. Ja kaikki\ntämä yhdistettynä, ynnä se kokemus, jonka hän oli saavuttanut mitä\nankarimmassa koulussa, teki hänestä peloittavimman olennon, mikä\nmilloinkaan on erämaassa kuljeksinut. Syöden alituisesti vertavaluvaa\nlihaa, hän oli juuri nyt täydessä kukoistuksessaan, elämänsä\nhuippukohdassa, pulpahdellen voimaa ja väkevyyttä. Thorntonin hyväillen\nsilitellessä hänen selkäänsä kuului rätisevä ja sähisevä ääni,\nkoska tästä kosketuksesta jokainen hiuskarva purki sisäistä\nmagneettisuuttaan. Jokainen hänen olemuksensa osa, aivot ja ruumis,\nhermorakenne ja säie olivat kehittyneet mitä suurimpaan täydellisyyteen\nja kaikkien näiden osain kesken vallitsi mitä täydellisin sopusointu.\nKaiken, mikä vaati terävää näköä ja kuuloa ja ripeätä toimintaa,\nkäsitti hän salaman nopeasti. Niin nopeasti kuin susikoira saattoikin\nloikata hyökätäkseen tai puolustautuakseen, oli Buck kuitenkin\nkaksinverroin nopeampi. Hän näki liikkeen, kuuli äänen ja toimi\nlyhyemmässä ajassa kuin muut koirat tarvitsivat ainoastaan\nkäsittääkseen, mille taholle katselisivat tai kuuntelisivat. Käsitys,\npäätös ja teko olivat hänelle samanaikuisia. Luonnollisesti tapahtui\nkukin erikseen, mutta ne seurasivat toisiaan niin salamannopeasti, että\nmelkein sulivat yhteen. Hänen lihaksensa olivat elinvoimaa täynnä ja\nkimmoiset kuin teräsjouset. Elämä kuohui hänessä mahtavana virtana,\nraisuna ja hillitsemättömänä -- näytti melkein kuin tahtoisi se\npuhkaista kuorensa puhtaassa innostuksessa ja kummuta yli koko\nmaailman.\n\n\"Koskaan ei ole ollut sen vertaista koiraa\", sanoi John Thornton eräänä\npäivänä kolmen toveruksen seisoessa ja katsellessa Buckia, kun se\ntukevin askelin lähti leiriltä.\n\n\"Ei, kaava varmaankin särkyi juuri kun Buck valmistui\", sanoi Pete.\n\n\"Toden totta, samaapa minäkin ajattelin\", selitti Hans.\n\nHe näkivät hänen lähtevän rauhallisena leiristä, mutteivät nähneet sitä\näkillistä ja hirvittävää muutosta, joka hänessä tapahtui, niin pian kun\nhän saapui metsien kätköihin. Siellä ei hän enää kulkenut niin\ntyynesti. Hän muuttui silmänräpäyksessä villieläimeksi, hiipi eteenpäin\nkevyesti ja äänettömästi kuin kissa -- ohikiitävä varjokuva, joka\nsukelsi esiin ja häipyi varjoihin taas. Hän tiesi, miten käyttää\nhyväkseen jokaista piilopaikkaa, osasi ryömiä eteenpäin mahallaan kuin\nkäärme ja kohottautua ja iskeä yhtä nopeasti kuin se. Hän osasi ottaa\nmetsäkanan tämän pesästä, tappaa kaniinin sen nukkuessa, pyytää ilmasta\npikkulintuja, jotka yhden ainoan sekunnin myöhästyneenä etsivät\nturvapaikkaa puista. Kala vedessä ei ollut kylliksi nopea hänelle eikä\nmajava sulussaan tarpeeksi varovainen jäädäkseen häneltä huomaamatta,\nHän tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän tahtoi mieluummin\nsyödä omaa tappamaansa. Huumoriakin oli hänen luonnossaan. Hänen suuri\nihastuksensa oli hiipiä varkain oravain kimppuun ja päästää ne saatuaan\nne parahiksi kiinni, jolloin ne kuoleman hädässä hyökkäsivät puiden\nlatvoihin.\n\nSyksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti\ntalvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin\nankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt\nomistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa\nsaalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla.\nKaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen\nmaan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli\nnoin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck\nmilloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria\nsarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä\noli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste\nja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.\n\nUroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin,\nja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista\njohtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei\nollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä,\ntarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä\nkavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän\nhänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä\nlähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi\nBuckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta\neteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck\noli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta,\njotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen\nkimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.\n\nOn muuan villin luonnon kärsivällisyys -- itsepäinen, väsymätön ja\nhellittämätön kuten elämä itse -- kärsivällisyys, joka saa hämähäkin\nloppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen\nsäilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa\nväijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa,\njotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt\nBuckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä\nkulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden\npuolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon\nmielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili\nkaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian\nkun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen\nkärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin\nvainoojalla.\n\nPäivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen -- pimeys oli palannut\nja syysyöt kestivät kuusi tuntia -- kävivät nuoret uroot yhä\nhitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven\npelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he\nkoskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka\npidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut\nuhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa\nvähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä\ntämän veron suorittamiseen.\n\nHämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen\ntovereitansa -- naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat\nhänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia -- niiden\nravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut\nseurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön,\nterävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää\nhäntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli\nelänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen -- ja\nnyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista,\nvihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin\npolviinsa.\n\nTästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi.\nHän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan\nhänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen\nvesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa\nsolisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi\npitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck\nollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä\ntyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,\n\nNeljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi\nvuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin.\nTuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän\nohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki\nkevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta\nsilmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen\nhalki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen\nmagneettineuloineen häpeään.\n\nJuostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa\nympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan\ntoisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään\nkauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla.\nLinnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti\nsitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista\naamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään\njuoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta\nonnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan\nviimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti,\njatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.\n\nKolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka\nnähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku\njohti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin\nnopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja\nkaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja,\njoilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan -- kaikki paitsi ei loppua.\nHänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän\nseurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät\nmenneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän --\nkiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi\nharmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.\n\nBuckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa\näkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän\nseurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi\nkyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta\nruumiissaan.\n\nSata yardsia kauempana tapasi Buck yhden vetokoirista, jonka Thornton\noli ostanut Dawsonista. Se makasi keskellä tietä vääntelehtien\nkuolinkamppailussaan. Buck teki kaarroksen lentäen sen ohi\npysähtymättä. Leiristä kuului heikko kaiku monista kohoavista ja\nlaskevista äänistä. Buck ryömi mahallaan aina hakatulle aukeamalle\nasti. Siellä makasi Hans suullaan maassa, täynnä nuolia, jotka\ntörröttivät hänen ruumiissaan kuin piikkisian harjakset. Samana hetkenä\nsuuntasi Buck katseensa sitä paikkaa kohti, missä Thorntonin risumajan\npiti olla ja näki siellä jotain, joka sai karvat nousemaan pystyyn\nhänen niskassaan ja hartioillaan. Hän joutui mitä vimmastuneimpaan\nraivoon. Hän ei tiennyt mylvivänsä eikä ulvovansa, mutta teki sitä\nkuitenkin hurjalla viileydellä. Viimeisen kerran elämässään hän antoi\nvihan voittaa viekkautensa ja ymmärryksensä; hänen suuri rakkautensa\nJohn Thorntonia kohtaan sai hänet unohtamaan kaiken muun.\n\nIntiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn risumajan jätteiden\nympärillä, kun he äkkiä kuulivat hirvittävää mylvinää ja näkivät jonkun\neläimen, jonka vertaista eivät ennen olleet nähneet, hyökkäävän heitä\nkohti. Buck -- elävä raivon hirmumyrsky -- heittäytyi heidän kimppuunsa\nmitä raivoisimmassa murhahalussa. Hän hyppäsi lähimmän miehen niskaan\n-- se oli intiaanien päällikkö -- ja repi yhdellä otteella hänen\nkaulansa, niin että verivirta ruiskahti poikkipurrusta suonesta. Buck\njätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja syöksyi yhtä hurjana\ntoisen kimppuun. Ei ollut mitään mahdollisuutta vapautua hänestä. Hän\nhyökkäsi keskelle intiaaneja, puri, repi ja tappoi toisen toisensa\njälkeen hyppien ja heittäytyen sinne ja tänne, joten nuolet estyivät\nsattumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeita\nja intiaanit olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että he\nnuolillaan osuivat hänen asemestaan toisiinsa. Muuan nuori metsästäjä,\njoka raivoavan koiran loikatessa heitti keihäänsä Buckia kohti, tapasi\nyhtä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs\nkulki suoraan tämän lävitse ja kärki tunkeutui selästä ulos. Silloin\nvaltasi intiaanit hillitön säikähdys ja he pakenivat mitä suurimmassa\nkauhistuksessa metsiin huutaen mennessään, että Paha Henki oli käynyt\nheidän kimppuunsa.\n\nJa Buck antoi toden totta aihetta tähän nimitykseen, kun hän raivosta\nvaahdoten seurasi heidän kintereillään kaataen heitä maahan kuin\nmetsäkauriita heidän paetessaan puiden väliin. Se oli intiaaniheimon\nturmanpäivä. Se hajoitettiin laajalti ja leveälti ja kesti kokonaisen\nviikon ennenkuin sen viimeiset tähteet kokoontuivat alempana\nsijaitsevaan laaksoon laskeakseen tappioitaan. Buckin väsyttyä\ntakaa-ajoon, kääntyi hän takaisin tuhottuun leiriin. Hän löysi Peten\nkuolleena makaamassa huopapeitteissään -- hän oli siis ollut\näkkiarvaamattoman, unen aikana tehdyn hyökkäyksen ensi uhri. Thorntonin\nepätoivoinen taistelu oli jättänyt selviä jälkiä maahan. Buck vainusi\njokaisen yksityisseikan kulkien aina syvän lammikon reunalle asti. Sen\nreunalla -- pää ja kaikki neljä jalkaa vedessä -- makasi Skeet,\nuskollisena viimeiseen asti. Lammikon vesi oli liejuista ja paksua\nsalaten hyvin kätkönsä. Ja se kätki nyt John Thorntonin, sillä Buck oli\nseurannut hänen jälkiään aina veteen asti, mutta mitään jälkeä ei\njohtanut sieltä pois.\n\nKoko päivän istui Buck lammikon reunalla miettien, tai myöskin kuljeksi\nherkeämättä ympäri leiriä. Kuoleman -- sen, joka saa aikaan, että\nlakataan liikkumasta ja mennään pois elävästä elämästä -- tunsi hän.\nHän tiesi, että John Thornton oli kuollut. Se oli synnyttänyt suuren\ntyhjyyden hänen sisässään, jotakin nälän sukuista, mutta tämä oli\ntyhjyys, joka jyrsi ja nakerteli, ja jota ei voinut sammuttaa ruoalla.\nToisinaan hän pysähtyi tarkastelemaan intiaanien ruumiita ja unhoitti\nsilloin tuskansa. Näinä hetkinä hän tunsi erityistä ylpeyttä itsestään,\nsuurempaa kuin milloinkaan ennen oli tuntenut. Hän oli tappanut\nihmisiä, jaloimpia kaikista otuksista, ja oli tappanut ne keskellä\nniiden väkivaltaa ja puolueellisuutta. Hän haisteli uteliaana kuolleita\nruumiita. He olivat kuolleet niin helposti. Oli vaikeampaa tappaa\nsusikoiria kuin heitä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei\nheillä olisi nuolia, keihäitä ja karttuja. Tästä lähtien ei hän\nmilloinkaan pelkäisi heitä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tai\nkarttuja kädessään.\n\nTuli yö. Täysikuu nousi korkealle taivaalle puiden yläpuolelle ja\nloisti yli maan, joka kylpi aaveentapaisessa kimalluksessa. Ja yön\npuhjettua vainusi Buck, siinä miettien ja surren istuessaan, että\nmetsässä liikkui toinen elämä kuin täällä. Hän nousi ylös, kuunteli ja\nvainuskeli. Kaukaa, hyvin kaukaa kuuli hän epäselvää, mutta terävää\nhaukahtelua, jota seurasi kokonainen kuoro samantapaisia ääniä.\nVähitellen haukahtelu läheni ja kuului yhä selvemmin. Myöskin tämän\ntunsi Buck jälleen -- hän oli kuullut sen siellä toisessa maailmassa,\njota uskollisesti piti muistossaan. Hän meni keskelle aukeamaa ja\nkuunteli. Sehän oli sama houkutteleva, monisävelinen erämaan ääni,\nkaikuen valtavammin ja kutsuvammin kuin milloinkaan. Hän oli valmis\ntottelemaan kehoitusta, valmiimpi kuin koskaan ennen. John Thornton oli\nkuollut. Viimeinen side oli katkennut. Ihminen ja hänen\nherruusvaatimuksensa eivät kahlehtineet häntä enää.\n\nAjaen elävää ravintoa siirtyvien hirvien kintereillä -- kuten\nintiaanitkin olivat tehneet -- oli susilauma vihdoin kulkenut metsien\nja virtojen maan halki ja saapunut aina siihen laaksoon, missä Buck\noleskeli. Joukko virtasi esiin kuin hopeanharmaa joki poikki kuun\nvalaiseman, aukean paikan, ja keskellä tannerta seisoi Buck\nliikkumattomana kuin kuvapatsas odottaen heidän tuloaan. Hän seisoi\nsiinä niin hiljaa ja niin suurena, että he hämmästyivät ja pysähtyivät\nsilmänräpäykseksi. Mutta silloin rohkaisihe uskaliain joukosta ja\nsyöksyi häntä vastaan. Buck vastaanotti hyökkäyksen salamannopeudella\nja iski tätä kurkkuun. Sitten hän seisoi siinä jälleen yhtä\nliikkumattomana kuin ennenkin lyödyn vihollisensa vääntelehtiessä\nkuolemantuskissaan hänen takanaan. Kolme muuta sutta koetti samaa aivan\nperättäin. Mutta toisen toisensa jälkeen täytyi vetäytyä takaisin veren\nvirratessa heidän rikkirevityistä kaulastaan ja lavoistaan.\n\nSilloin hyökkäsi koko joukko hujan hajan hänen kimppuunsa. He\nehkäisivät toisiaan ja tungeskelivat innoissaan syöstäkseen saaliinsa\npäälle. Buckin ihmeellinen joustavuus ja nopeus olivat hänelle nyt\nsuureksi hyödyksi. Hän pyöri ympäri takajaloillaan, iski ja puri joka\ntaholle, näytti olevan kaikkialla ja oli aina kääntynyt kohti\nvihollisiaan, niin nopeaan pyörähti hän ympäri, puolustaen itseään\nniiden hyökkäyksiä vastaan niin edestäpäin kuin sivuiltakin. Estääkseen\nniitä pääsemästä taakseen vetäytyi hän lammikolle, sen ohi, joenuomaa\nkohti, kunnes tuli korkealle sorapengermälle, mihin kullankaivajat\nolivat tehneet suorakaiteenmuotoisen kaivannon. Vähitellen hän siirtyi\nsinne, asettuen kaivokseen, missä kolmelta puolen oli suojassa, ollen\npakoitettu vastaanottamaan vain edestä tulevat hyökkäykset.\n\nJa tämän teki hän niin taitavasti, että sudet puolen tunnin kuluttua\nmasennettuina vetäytyivät takaisin. Kaikkien kieli riippui suusta ja\nvalkoiset torahampaat loistivat mitä julmimmin kuunvalossa. Muutamat\nolivat asettuneet pitkälleen pää kohossa ja korvat pystyssä, toiset\nseisoivat ja vartioivat Buckia ahnaalla tarkkaavaisuudella ja osa\nheistä latki vettä lammikosta. Silloin läheni pitkänlainen, laiha ja\nharmaa susi varovaisesti ja ystävällisin elein ja Buck tunsi hänessä\nvillin veljensä, jota oli yön ja päivän seurannut erämaassa. Se vinkui\nhyvin ystävällisesti ja Buckin vastattua samalla tavoin, haistelivat he\ntoistensa kuonoja.\n\nNyt tuli vanha, laiha ja edellisissä taisteluissa pahoin kolhiintunut\nsusi Buckin luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murinan, mutta hekin\nlopettivat haistelemalla toistensa kuonoja. Tämän jälkeen istuutui\nvanha susi, nosti kuononsa kuuta kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen\nulvonnan. Kaikki toiset sudet tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck jälleen\nkehoituksen, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta. Hän istuutui\nja otti osaa ulvontaan. Kun tämä oli tehty, lähti hän suojelevasta\nnurkastaan, susilauma tungeskeli hänen ympärillään, vainuskeli ja\npäristeli puoleksi ystävällisesti, puoleksi kiukkuisesti. Lauman\njohtaja alkoi tavallisen haukahtelun ja lähti metsiä kohti. Kaikki muut\nseurasivat, haukahdellen kuorossa. Ja Buck juoksi niiden keralla, rinta\nrinnan villin veljensä kanssa ja juostessaan haukahteli hän kuten\nhekin.\n\nTähän loppuu nyt Buckin tarina. Ei kulunut useatakaan vuotta, kun\nintiaanit huomasivat omituisen muutoksen metsäsusien jälkeläisissä,\nsillä osalla niistä oli ruskeita pilkkuja silmäin yläpuolella ja\nkuonossa ja sitäpaitsi leveä, valkoinen edusta rinnassa. Mutta vielä\nkummallisempia olivat tarinat, joita intiaanit tiesivät kertoa\naavekoirasta, jolla oli tapana juosta susilauman etunenässä. Intiaanit\npelkäävät tätä aavekoiraa, sillä se on heitä viekkaampi. Ankarina\ntalvina varastaa se, mitä vain saa heidän leireistään, kokee heidän\npaulansa, tappaa heidän koiransa ja ilkkuu heidän uskaliaimmankin\nmetsästäjänsä ponnistuksille.\n\nNiin, kerrotaanpa vielä kauheampiakin asioita siitä. On ollut\nmetsästäjiä, jotka eivät milloinkaan ole palanneet leiriin, ja on ollut\nmetsästäjiä, jotka veljensä ovat löytäneet hirvittävin, rikkirevityin\nkurkuin, sudenjälkiä ympäröivässä lumessa, suurempia kuin tavallisen\nsudenjalan jättämiä. Syksyisin, kuin intiaanit seuraavat muuttavia\nhirviä, välttävät he aina erästä tiettyä laaksoa. Ja on naisia, jotka\nkäyvät synkiksi ja vakaviksi, kun leiritulen ääressä kerrotaan, miten\nPaha Henki tuli ja valitsi tämän laakson asuinpaikakseen.\n\nKesäisin käydään kuitenkin täällä pahamaineisessa laaksossa\nvierailulla, jossa intiaanit eivät mitään tiedä. Sinne saapuu silloin\nsuunnattoman suuri, komea, kiiltäväturkkinen susi, joka on sekä\nyhtäläinen että erilainen kuin muut sudet. Se kulkee yksin hymyilevän\nmetsämaan poikki ja saapuu avonaiselle paikalle puiden keskessä. Siellä\njuoksee kullankeltainen tomuvirta mädäntyneestä hirvennahkapussikasasta\nja sekottuu maahan. Ja pitkä ruoho kasvaa sen päälle kätkien sen\nloisteen auringolta. Ja siinä istuu tuo suuri susi, miettii hetkisen ja\nsitten päästää yhden ainoan pitkäveteisen, surullisen ulvonnan\nennenkuin lähtee.\n\nMutta hän ei ole aina yksin. Talven pitkien öiden saavuttua ja susien\netsiessä ravintoaan alempana sijaitsevista laaksoista, saattaa hänet\nnähdä villin joukon etunenässä syöksyvän eteenpäin kalpeassa\nkuunvalossa tai leiskuavien revontulten loisteessa, jättiläissuurena ja\ntäyttä kurkkua yhtyen toveriensa lauluun.\n\n\n\n"]