[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbFt1K7MSYmxAiztEMf9eTMIGV54AcOkeqNkDrsk-Hdo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":18,"language":21,"yearPublished":22,"yearPublishedTranslation":23,"wordCount":24,"charCount":25,"usRestricted":26,"gutenbergId":27,"gutenbergSubjects":28,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":41,"gutenbergTranslators":42,"gutenbergDownloadCount":44,"aiDescription":45,"preamble":46,"content":47},717,"Gulliverin matkat kaukaisilla mailla","Swift, Jonathan",1667,1745,"717-swift-jonathan-gulliverin-matkat-kaukaisilla-mailla","717__Swift_Jonathan__Gulliverin_matkat_kaukaisilla_mailla",null,"romaani",[14,15,16,17],"seikkailu","huumori","tieteisfiktio","fantasia",[19,20],"brittilainen","klassikot","fi",1726,1904,27889,185804,false,44892,[29,30,31,32,33],"Fantasy fiction","Gulliver, Lemuel (Fictitious character) -- Fiction","Satire","Travelers -- Fiction","Voyages, Imaginary -- Early works to 1800",[35,36,37,38,39,40],"Adventure","British Literature","Classics of Literature","Humour","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Gulliverin matkat kaukaisilla mailla\" by Jonathan Swift is a satirical novel published in 1726. Ship surgeon Lemuel Gulliver embarks on extraordinary voyages to remote lands inhabited by peculiar beings. He encounters tiny people consumed by trivial disputes, giants who criticize European society, impractical intellectuals, and rational horses living among savage human-like creatures. Through these strange worlds, Swift crafts a biting satire of human nature, societal flaws, and political institutions that continues to resonate centuries later. (This is an automatically generated summary.)",[43],"Suomalainen, Samuli",318,"Satiirinen seikkailuromaani seuraa Lemuel Gulliverin matkoja kaukaisiin maihin. Teoksen tässä osassa Gulliver haaksirikkoutuu pikkuruisten lilliputtien maahan ja päätyy myöhemmin Brobdingnagiin jättiläisten keskelle.","Jonathan Swiftin 'Gulliverin matkat kaukaisilla maiolla' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 717. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","GULLIVERIN MATKAT KAUKAISILLA MAILLA\n\nKirj.\n\nJonathan Swift\n\n\nEnglanninkielestä suomensi Samuli S.\n\n\nNuorten kirjoja N:o 7\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1904.\n\nHelsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö\n(Ent. Päivälehden kirjapaino.)\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI OSA:\n\nMatka Lilliputiin\n\nII OSA:\n\nMatka Brobdingnagiin\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nMATKA LILLIPUTIIN\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nTekijä antaa muutamia tietoja itsestään ja perheestään. -- Ensimmäiset\nmatkustamisen aiheet. -- Hän joutuu haaksirikkoon, pääsee uimalla\nLilliputien maan rannalle. -- Vangitaan ja viedään sisämaahan.\n\nIsälläni, pienen maatilan omistajalla Nottingham-shiressä, oli viisi\npoikaa. Minut, järjestyksessä kolmannen, hän lähetti Cambridgeen,\nEmanuel College nimiseen kouluun. Neljäntoista vanha olin sinne\nmennessäni ja opiskelin siellä kolme vuotta. Olisin siellä opintoni\npäättänytkin, mutta kun ei isän niukoista varoista riittänyt minulle\ntarpeeksi eväsrahoja, vaikka kylläkin koetin elää säästäväisesti,\nniin läksin Lontoosen ja menin siellä haavalääkärin oppiin mr\nJames Bates'ille. Hän oli siihen aikaan kuuluisa taidostaan, ja\nhänen luonaan työskentelinkin neljä vuotta. Isä vainaja se silloin\ntällöin lähetti minulle jonkun verran rahoja, ja ne minä käytin\ntietojeni kartuttamiseen. Lueskelin merenkulkuoppia ja matemaatikaa,\ntarpeellisia kyllä sille, ken aikoo lähteä kaukaisia maita katsomaan,\nja matkustelemaanhan minulla oli halu jo pienestä pitäin.\n\nPalasin sitten mr Batesin luota kotia, jossa isältäni ja John enoltani\nsekä joiltakuilta ystäviltä sain neljäkymmentä puntaa. Luvattiinpa\nminulle sitä paitsi vielä 30 puntaa opintojen jatkamista varten\nLeydenin yliopistossa. Siellä minä sitten tutkin lääketiedettä kaksi\nvuotta ja seitsemän kuukautta, hyvin tietäen, kuinka paljo hyötyä\nlääkärintaidosta on oleva pitkillä matkoilla.\n\nLeydenistä palattuani, pääsin hyvän ystäväni mr Batesin suosituksesta\nvälskäriksi _Swallow_ nimiseen laivaan, kapteenina Abraham Pannell.\nSeilailin sitten _Swallowilla_ kolme ajastaikaa valtameriä ristiin\nrastiin. Kotimaahan palattuani, asetuin Lontoosen, jossa entinen\nopettajani ja ystäväni Bates suositti minua potilaillensa. Siellä\nminun kävi varsin hyvin, meninpä naimisiinkin. Vaimoni, Mary Barton,\nsukkatehtailijan tytär, toi myötäjäisinä mukanaan 400 puntaa.\n\nMutta parin vuoden perästä hyvä opettajani kuoli, ja siitä pitäin alkoi\nammattini käydä yhä huonommin ja huonommin. Keskusteltuani vaimoni\nja muutamain tuttujeni kanssa, päätin jälleen lähteä merille. Niin\nteinkin. Olin välskärinä kahdellakin laivalla peräkkäin, yhteensä\nkuusi vuotta, ja ennätin käydä Itä- sekä Länsi-Indiat ja sain\nkoonneeksi hiukan varoja. Joutoaikoina lueskelin vanhoja ja uusia\nkirjailijoita, minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani. Maissa\nkäytäessä, tarkastelin kansain tapoja ja elämänlaatua ja opiskelin\nmaankieltä, eikä se minulle vaikeata ollutkaan, minulla kun on muisti\nhyvänpuoleinen.\n\nViimeinen näistä matkoista kun ei ottanut oikein onnistuakseen,\nkyllästyin merielämään ja päätin jälleen asettua maalle\nlääkärin-ammattia harjoittamaan. Kolme vuotta ponnistelin useammissa\npaikoin, mutta -- ei vaan vedellyt. Silloin tarjosi minulle _Antelope_\nnimisen laivan kapteeni, William Prichard, edullisen paikan laivallaan,\njoka oli lähtemässä Etelä-Valtamerelle. Minä suostuin, ja niin\nlähdettiin kuin lähdettiinkin ulapalle Bristolin satamasta 4:nä\ntoukokuuta 1699.\n\nMatka kävi ensi alussa varsin onnellisesti.\n\nEn nyt rupea väsyttämään lukijaa kertomuksilla kaikista\nmatkanvaiheitten yksityiskohdista. Riittänee mainita, että Itä-Indian\nkohdalla nousi ankara myrsky, joka kiidätti meidät Van Diemenin maan\npohjoisrannalle. Ylenmääräisen työn ja huonon ruuan näännyttäminä oli\nmeiltä kuollut kaksitoista laivamiestä, ja hyvin olivat jo heikkoja\nmuutkin. Marraskuun 9:nä -- niinä aikoina siis, jolloin sillä puolen\nmaailmaa kesä alkaa tuloansa tehdä -- oli tavattoman kova sää. Ei\naikaakaan, niin huomattiin puolen kaabelin matkan päässä laivasta\nkallio, jota kohti kova tuuli meitä ajoi. Tuokion perästä laiva törmäsi\nkalliota vasten ja särkyi säpäleiksi. Laskettiin vene vesille -- meitä\noli kuusi miestä -- ja koetettiin päästä irti laivasta sekä kalliosta.\nSoudettiin tuosta minun laskuni mukaan kolme meripeninkulmaa [1 Engl.\npenink. = 1,6 kilometriä; 1 meri-penink. = 1,85 km], mutta pian olimme\nliiallisista ponnistuksista niin nääntyneet, ett'emme enää jaksaneet\nairojakaan liikutella. Jouduimme aaltojen ajeltaviksi, kunnes puolen\ntunnin perästä äkillinen tuulenpuuska pohjoisesta paiskasi veneen\nkumoon. Miten toverieni lienee käynyt, en tiedä. Luultavasti he\nhukkuivat joka mies. Minä puolestani läksin uimaan: viekööt tuuli ja\naallot minne vienevätkään. Pohjailin tuon tuostakin, mutta ylen oli\nvesi syvää. Luulin jo olevani mennyttä miestä, kun äkkiä jalka tapasi\npohjan. Samaan aikaan myrskykin koko lailla laimeni. Ranta oli niin\nlaaka, että sain kahlata lähes peninkulman, ennenkuin pääsin kuivalle\nmaalle. Kello oli silloin kahdeksan maissa illalla.\n\nAstuin tuosta sisämaahan päin puolen peninkulman verran, mutta en\nnähnyt missään asuntoja enkä ihmisiäkään. Lienenkö ollut niin heikko,\nett'en niitä huomannut. Väsynyt olin peräti, ja kun ilmakin oli\nhelteinen, alkoi minua kovasti painostaa. Panin pitkäkseni pehmoiselle\nnurmelle ja nukuin niin sikeään uneen, ett'en muista elämäpäivinäni\nniin raskaasti maanneeni. Unta vedin luullakseni yhdeksän tuntia\nyhtämittaa. Herätessäni oli jo täysi päivä. Yritin nousta, mutta eipä\nonnistunutkaan. Seljälläni siinä loioin ja tunsin, että minulta ovat\nniin kädet kuin jalatkin kahdelta puolen sidottuina maahan kiinni,\npitkä ja paksu tukkani samalla muotoa. Tunsin niinikään, että poikki\nkoko ruumiin, kainalokuopista vyötäisiin saakka, kulkee hienoja lankoja\npuolelta toiselle. Nähdä en voinut muuta kuin suoraan ylös, ja päivä se\nalkoi paahtaa ja polttaa silmiä, niin että vihaksi pisti. Ympärilläni\nkuului sekavaa suhinaa, mutta tukalassa asemassani en voinut nähdä\nmuuta kuin pilvet taivaalla.\n\nHetken perästä tunsin jonkun elävän olennon liikkuvan nopeasti säärtäni\nmyöten yhä ylemmäs, astuvan rintani päälle ja nousevan vihdoin ihan\nleukaan saakka. Käänsin silmiäni alaspäin, mikäli laatuun kävi, ja\n-- siinä seisoo rintani päällä ihmis-olento, ei täyttä kuuttakaan\ntuumaa pitkä, jousi ja nuoli kädessä ja viine seljässä. Kohta senjälkeen\ntuntui koko joukko muitakin samallaisia olentoja, arviolta noin\nneljäkymmentä henkeä seuraavan tuota ensimmäistä. Hämmästyksissäni\ntuosta minä parkasin niin kovaa, että olennot säikähtivät ja juoksivat\npakoon jok'ainoa. Muutamat, kuten sittemmin sain kuulla, loukkasivat\nitsensä pahasti, hypätessään kupeiltani suoraan maahan. Mutta pian he\npalasivat jälleen, ja muutamat tulivat niinkin lähelle, että näkivät\nkasvoni kokonaan, ja silloin ne ihmeissään nostivat kätensä ja silmänsä\nylös ja huusivat kimakalla, mutta selvällä äänellä: _Hekinah degul_.\nMuut toistivat moneen kertaan samat sanat. Silloin en vielä niitten\nmerkitystä ymmärtänyt. Asemani oli ylen hankala, arvaahan sen. Minä\nrupesin riuhtomaan itseäni irti, ja sain viimein vapaaksi vasemman\nkäteni, nostin sen ylös ja huomasin nyt, millä tavoin minut oli\nkytketty: maahan oli lyöty paaluja, joihin raajojeni ja ruumiini ympäri\nkiedotut köydet oli kiinnitetty. Samassa nykäisin lujasti päätäni\noikealle ja, vaikka se teki hyvinkin kipeätä, sain sen verran tukkaani\nirti maasta, että pääsin kääntämään päätäni edes paria tuumaa. Koetin\nsiepata jonkun noita olennoita käteeni, mutta ne juoksivat minun\npäältäni vielä kerran tiehensä. Silloin he päästivät hirmuisen kimakan\npiipityksen, ja sen perästä kuulin jonkun heistä huutavan lujaa:\n_Tolgo phonac_, ja samassa tunsin satakunnan nuolta sattuvan vasempaan\nkäteeni, ja nekös pistivät kuin neulat. Senjälkeen ammuttiin toinen\nlaukaus ilmaan, siihen tapaan kuin meillä Europassa ammutaan pommeja.\nMuutamat nuolista putosivat kaiketikin ruumiilleni, vaikk'en sitä\ntuntenutkaan, muutamat tulivat kasvoilleni, joitten suojaksi minä olin\nnostanut vasemman käteni.\n\nTämän nuolisateen mentyä ohitse, pääsi minulta harmin ja tuskan huuto.\nKoetin taas riuhtaista itseäni irti, mutta silloin tuiskahti ilmaan\nuusi, entistä taajempi laukaus. Muutamat koettivat keihäillään pistää\nminua kylkeen, mutta minulla oli kaikeksi onneksi ylläni paksusta\npuhvelinnahasta tehty jakku, jota keihäs ei pystynyt lävistämään.\nHuomasin nyt viisaimmaksi olla ihan hiljaa hamaan yöhön asti. Vasen\nkäteni kun on jo vapaa, näin arvelin itsekseni, niin saanhan yön aikana\nitseni ihan irti. Mitä taas asukkaisin tulee, niin tottahan minussa\non miestä käymään kaikkia heidän armeijoitansa vastaan, jos heillä\nsotaväki on samaa mittaa ja kuosia kuin nämä tässä.\n\nMutta toisin oli kohtalo päättänyt.\n\nHuomattuaan minun pysyvän aivan asemillani, eivät pikku miehet enää\nlauaisseetkaan nuoliaan minuun. Mutta hälinästä päättäen heidän lukunsa\nkasvamistaan kasvoi. Parin sylen päässä minusta, oikean korvani\nkohdalla, kuulin tunnin verran omituista nakutusta ja kalkutusta.\nKäänsin, päätäni sinne käsin, mikäli nuorilta ja paaluilta laatuun\nkävi, ja huomasin noin puolitoista jalkaa korkean lavan, johon johtivat\nkahdet kolmet tikapuut, ja jossa seisoi neljä henkeä. Tältä lavalta\nmuuan mies, nähtävästi ylhäinen henkilö, piti minulle pitkän puheen,\njosta en ymmärtänyt sanaakaan. Niin, jäi sanomatta, että ennenkuin\ntämä korkea virkamies aloitti puheensa, hän huusi kovalla äänellä\nkolmeen kertaan: _Langro dehul san_. (Nämä sanat, niinkuin entisetkin,\ntulkittiin minulle myöhemmin.) Puheen jälkeen keräytyi heti puolisataa\nmiestä minun ympärilleni leikkaamaan poikki siteitä vasemmalta puolen\npäätäni. Siten pääsin vapaasti katselemaan kummallekin puolen ja sain\nnähdä puhujan. Mies näkyi olevan keski-ijissä ja solakampi kolmea\nseuralaistaan. Yksi niistä oli paashi, joka kantoi puhujan lievettä ja\noli hiukan pitempi minun keskisormeani. Toiset kaksi seisoivat kahden\npuolen puhujaa, tuota korkeata herraa, tukien häntä. Hän esiintyi kuin\ntottunut puhuja konsanaankin, ja äänenpainosta sekä käsien liikkeistä\nminä arvasin, milloin hän uhkaili, milloin lupaili, milloin lausui\nsääliä, milloin suosiota. Minä vastasin moniaalla sanalla, mutta täynnä\nnöyryyttä, sekä vasen käsi että silmät ylös aurinkoa kohti, ikäänkuin\nkutsuen sitä vieraaksi mieheksi.\n\nKoska nyt nälkäkin alkoi vaivata minua aika lailla -- viimeksihän minä\nolin maistanut muutaman murenan pari tuntia ennen laivasta lähtöä, --\nniin kävi luonnon vaatimus minussa niin valtavaksi, ett'en malttanut\nolla sitä osoittamatta. Arvatenkin vastoin kaikkea säädyllisyyttä\nminä pistin monta kertaa sormen suuhuni, tietää antaakseni hänelle,\nettä minä tahdon ruokaa. _Hurgo_ (se oli tuon korkean herran nimi,\nniinkuin sittemmin sain tietää,) käsitti minun merkkini vallan hyvin.\nHän astui lavalta alas ja käski nostaa useampia tikapuita kummallekin\npuolen minua. Satakunta miestä nousi niitä myöten minun päälleni,\nastuen minun suuni eteen, käsissään korit täynnä lihaa, jotka keisari\noli lähettänyt, heti ensimmäiset viestit minusta saatuansa. Siinä oli\nmonenkin eläimen lihaa, sen huomasin, mutta en osannut niitä mausta\nerottaa. Hyvin ne oli keitetty ja paistettu ne palaset, mutta pieniä\nolivat kuin sirkan siivet. Pistin niitä suuhuni pari kolme yht'aikaa\nja samoin kolme pyssynluodin kokoista leipää kerrassaan. Lisää he\nkantoivat, minkä ennättivät, kummastellen ja ihmetellen senkin\ntuhannella tavalla minun kokoani ja ruokahaluani. Ilmoitin heille\nsitten muilla merkeillä, että minua janottaa. Ruuan menekistä päättäen\nhe arvasivat, ett'ei minulle vähät juomatkaan riitä, ja niinpä he,\nälykästä väkeä kun olivat, toivat varsin vikkelään kaikkein suurimman\nviinitynnyrinsä, vierittivät sen kämmenelleni ja puhkaisivat pohjan.\nMinä join sen yhdellä kulauksella, eikä kummakaan, siinä kun ei ollut\nkuin puoli pinttiä [1/4 litraa]. Se oli kuin hienoa burgundilaista,\nmutta paljoa miellyttävämpää. Tuotiin tuosta toinenkin tynnyri,\njonka minä tyhjensin samalla tapaa ja viittasin, että sopisi tuoda\nenemmänkin, mutta, ei ollut enää.\n\nNämä ihmeet suoritettuani, he ihan riemusta ulvahtivat ja rupesivat\ntanssimaan minun rintani päällä, toistaen tuon tuostakin noita\nensimmäisiä sanojansa: _Hekinah degul_. Sitten he antoivat minulle\nmerkkejä, että viskaisin viinitynnyrit maahan, huudettuaan sitä ennen\nkumminkin: _Borak mivola_, siten varoittaen lähellä olevia väistymään\nkauemmas. Ja kun tynnyrit lensivät ilmaan, silloinkos he yhdestä suusta\ntaas huutamaan; _Hekinah degul!_\n\nTäytyy tunnustaani, että peukalomiesten marssiessa milloin puolelta,\nmilloin toiselta minun rintani päällä ja vatsallani, minun kovasti\nteki mieleni siepata heitä neljä, viisikymmentä kappaletta kouraani\nja paiskata ne maahan. Mutta kun ajattelin, mitä kaikkea jo olin\nsaanut kärsiä, ja että heissä on miestä tekemään minulle paljoa\nenemmänkin pahaa, ja kun otin lukuun, että olin antanut heille\nkunniasanani, sillä semmoiseksihan olin käsittänyt alistuvaisen\nkäytökseni, niin luovuin moisista aikeista. Ja, sitä paitsi, olihan\nminulla jo vieraanvaraisuudenkin lakien nojalla velvollisuuksia tätä\nkansaa kohtaan, joka oli osoittanut minulle niin paljon auliutta. Ja\nihmeellistä kerrassaan oli näitten peukalomiesten rohkeus: tuossa he\nkävellä tepastelevat minun päälläni, vaikka toinen käsi minulla on\nihan vapaana, eivätkä edes vavahtelekaan, nähdessään minunmoistani\njättiläistä. Jonkun ajan perästä, kun huomasivat, ett'en minä enää\npyydä mitään lisää, ilmestyi eteeni eräs korkean-arvoinen henkilö\nhänen keisarillisen majesteetinsa nimessä. Hänen ylhäisyytensä kiipesi\noikealle polvelleni ja astui reittä myöten ylös aivan kasvojeni\nkohdalle, kymmenkunta seuralaista mukanaan. Hän näytti minulle\nkeisarillisella sinetillä varustetun valtakirjansa ja puhui minulle\nkymmenisen minuttia vakavalla arvokkaisuudella, mutta ilman kiivautta.\nPuhuessaan hän tuon tuostakin viittasi eteenpäin, missä, kuten\nsittemmin huomasin, oli pääkaupunki noin puolen peninkulman päässä.\nHänen majesteetinsa oli neuvoskuntansa kanssa päättänyt kuljetuttaa\nminut sinne. Minä vastasin ensin moniaalla sanalla, mutta kun ei\nsiitä ollut tolkkua, panin oikean käden vasempaani -- sitä tehdessä\npiti varoa, ett'ei loukkaisi hänen ylhäisyyttänsä seuralaisineen --\nja sitten päähäni ja ruumiilleni. Se oli niin paljo kuin: päästäkäät\nminut irti. Hän näytti ymmärtävän minun tarkoitukseni, sillä hän\npuisteli epäävästi päätään ja viittasi minulle, että minut viedään\nvankina kaupunkiin. Samalla hän kumminkin osoitti, ett'ei minulta pidä\npuuttuman ruokaa eikä juomaa eikä hyvää kohtelua.\n\nVielä kerran koetin riuhtaista itseni irti, mutta samassa tunsin\ntaas heidän nuoltensa pistoksia kasvoissani ja käsissäni. Kädet\nolivat jo ennestäänkin rakkoja täynnä, muutamissa niistä nuoletkin\nvielä jäljellä. Huomatessani vihollisteni luvunkin yhä kasvamistaan\nkasvaneen, viittasin heille vihdoin: tehkäät muka minun kanssani,\nminkä hyväksi näette. Hänen ylhäisyytensä meni silloin seuralaisineen\ntiehensä, kumarrettuaan vallan kohteliaasti, kasvoilla tyytyväisyys\nja mielihyvä. Samassa kajahti yleinen huuto, jossa taaskin usein\ntoistettiin sanoja _Peplom selan_, ja kohta tuli suuri väenpaljous\npäästämään siteitä irti vasemmalta puolelta, niin että pääsin\nkääntymään oikealle kyljelleni. Sitä ennen he olivat voidelleet kasvoni\nja käteni jollain hyvänhajuisella voiteella, joka vähässä ajassa poisti\nnuolenhaavain kirvellyksen. Tuntui taas varsin hyvältä olla, ja koska\nolin kyllikseni syönyt ja juonut, niin alkoi unikin painostaa. Pian\nnukuin ja makasin, kuten minulle perästä kerrottiin, kahdeksan tuntia\nyhtäpäätä. Eikä se kumma ollutkaan, sillä lääkärit olivat, hänen\nmajesteetinsa käskystä, sekottaneet unijuomaa viiniini.\n\nNiinkuin näkyy, oli keisari saanut sanan heti kuin minut oli löydetty\nrannalta makaamasta. Hänen päätöksensä mukaan oli minut kytketty maahan\nmakaavassa asennossa yön aikana ja tuotu minulle ruokaa ja juomaa.\nHänen päätöksensä mukaan oli myös rakennettu erityinen kone, jolla\nminut oli vietävä pääkaupunkiin.\n\nMoinen päätös näyttänee kukaties uhkarohkealta ja vaaralliseltakin,\nenkä luulisi europpalaisen ruhtinaan milloinkaan sellaisiin keinoihin\nryhtyvän. Minun mielestäni se kumminkin oli varsin älykäs ja\nylevämielinen päätös. Ajatellaanpas, että nuo peukalomiehet olisivat\npäättäneet tappaa minut keihäillään ja nuolillaan minun maatessani,\n-- minähän olisin herännyt ihan ensimmäisestä pistoksesta ja\nraivoissani repinyt siteeni rikki. Silloin ei heistä olisi ollut minun\nvastustajikseni; armotta olisin nutistanut heidät joka miehen.\n\nSenpuoleinen kansa on erittäin taitava matemaatikassa ja varsin näppärä\nkoneita rakentamaan, ja siinä heitä kannattelee ja innostuttaa keisari,\nkuuluisa opinmiesten suojelija. Tällä ruhtinaalla on monenlaisia,\npyörillä liikkuvia koneita, joilla hän kuljetuttaa rakennushirsiä\nja muita jykeviä esineitä. Suurimmat sotalaivansa hän rakennuttaa\nsaloilla ja tuottaa sitten nämä, usein yhdeksänkin jalkaa pitkät\nalukset, mainituilla masinoilla mereen, jonne on kolme-, vieläpä\nneljäsataa yardia [yardi = 91 centimetriä]. Viisisataa kirvesmiestä ja\ninsinööriä oli lähetetty nyt panemaan kuntoon kaikkein suurin kone.\nSe oli puinen lava, kolmea tuumaa korkealla maasta, noin seitsemää\njalkaa pitkä ja neljää leveä, kaksikolmatta pyörää alla. Äsken\nkuulemani riemuhuudot tulivat siitä, että kone oli saapunut paikalle.\nSe kuului lähteneen liikkeelle jo neljä tuntia sen perästä kuin olin\nmaihin tullut ja sijoitettiin nyt minun viereeni. Pahin pula oli\nsaada minut kohotetuksi ylös ja lasketuksi näitten ajopelien päälle.\nSitä varten lyötiin kahdeksankymmentä jalan pituista paalua maahan.\nNiitten yli kulki väkipyöriä myöten lujat, purjelangan paksuiset\nköydet, joitten toinen pää sidottiin niskani, kätteni, jalkojeni ja\nrunkoni ympäri. Yhdeksänsataa lujinta miestä pantiin sitten vetämään\nköysien irtonaisesta päästä, eikä kulunut täyttä kolmeakaan tuntia,\nniin jo saivat minut nostetuksi lavalle ja sidotuksi siihen kiinni.\nKaikki tämä tapahtui minun maatessani. Perästäpäin vasta sain kuulla\nnuo erikoisseikat. Sitten valjastettiin 1500 keisarin vahvinta hevosta\neteen, puoliviidettä tuumaa kukin sävän kohdalta, ja niin lähdettiin\nviemään minua pääkaupunkiin.\n\nNeljä tuntia siitä lukien kuin matkalle oli lähdetty, minä heräsin\nvallan hassunkuriseen kohtaukseen. Hevoset oli pysäytetty, sillä\nkoneessa oli jotain joutunut epäkuntoon, ja silloin oli pari kolme\nuteliasta nuorta miestä tahtonut kurkistaa, miltä minä maatessani\nnäytän. He olivat kiivenneet lavalle ja siitä hiljalleen leukani alle.\nYksi heistä, muuan kaartin-upseeri, oli silloin pistänyt jousikeihäänsä\nhyvän matkaa vasempaan sieraimeeni. Se kutkutti siellä kuin oljenkorsi,\nja seuraus oli se, että minä aivastin ankarasti. Silloin he tiehensä\njoka mies, ja vasta kolme viikkoa jälkeenpäin minä sain tietää, mistä\nsyystä minä niin äkkiä olin herännyt.\n\nMatkaa katkaistiin sitten jommoinenkin taival, kunnes pysäyttiin\nyöksi. Viisisataa kaartilaista asetettiin kummallekin puolen minua\nvartijoiksi. Toinen puoli piti tulisoihtuja kädessään, toinen oli\nvarustettu nuolilla ja jousilla, valmiina ampumaan, jos vaan yrittäisin\nkohota. Aamulla, auringon noustua, jatkettiin matkaa jälleen ja oltiin\npuolenpäivän tienoissa parinsadan yardin päässä kaupungin portista.\n\nKeisari tuli koko hoviväkensä kanssa meitä vastaan, mutta korkeat\nvirkamiehet eivät kumminkaan millään muotoa sallineet hänen\nmajesteetinsa astua minun päälleni ja siten panna henkeänsä vaaroille\nalttiiksi.\n\nAjopelit olivat pysähtyneet erään ikivanhan temppelin kohdalle, joka\noli suurin koko valtakunnassa. Muutamia vuosia sitten oli tässä\ntemppelissä tehty luonnoton murha, ja siitä syystä se oli kansan\nmielestä kokonaan saastutettu. Kaikki pyhät kalut ja koristukset oli\nviety siitä pois, ja itse temppeliä käytettiin nyt jokapäiväisen elämän\ntarpeisin. Tässä temppelissä oli nyt minun määrä asua. Pohjoispuolinen\novi oli neljää jalkaa korkea ja kahta leveä: siitähän minä mahdun\nkonttaamaan sisään ja ulos. Kahden puolen ovea oli ikkuna, ei täyttä\nkuuttakaan tuumaa maasta. Vasemmanpuoliseen takoivat kuninkaan\nsepät 91 kahletta, sellaisia kuin Europassa naisten kellonkäädyt,\nja ne kiinnitettiin minun vasempaan jalkaani 36 lukolla. Vastapäätä\ntemppeliä, kahdenkymmenen jalan päässä, toisella puolen vallantietä\noli torni, vähintänsä neljää jalkaa korkea. Sinne nyt nousi keisari\nmuutamain korkeitten hoviherrainsa kanssa katselemaan minua. Niin\nminulle kerrottiin, sillä itsehän en voinut heitä nähdä. Samaa\ntarkoitusta varten kuuluu kaupungista saapuneen noin satatuhatta\nhenkeä, ja luulenpa, että toistakymmentä tuhatta, vartijain\nkiellosta huolimatta, kiipesi tikapuita myöten minun päälleni. Pian\nkumminkin julistettiin proklamationi, joka moiset yritykset kielsi\nhengenrangaistuksen uhalla.\n\nHuomattuaan, että minun on mahdoton enää karata, leikkasivat työmiehet\nkaikki siteeni poikki, ja minä nousin seisomaan, mieli apeampana kuin\nmilloinkaan ennen elämässäni. Sanomaton melu ja hämmästys syntyi\nkansassa, kun näkivät minun nousevan ja astuvan. Kahleet vasemmassa\njalassani olivat kahta yardia pitkät, ja siten minä pääsin liikkumaan\nsekä eteenpäin että taaksepäin puoliympyrässä. Ja koska ne oli lyöty\nkiinni neljä tuumaa ovesta, niin pääsinhän konttaamaan temppeliin ja\noikaisemaan ihan pitkäkseni.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nLilliputin keisari hovinsa kanssa tulee katsomaan tekijää. -- Keisarin\npuku ja persona. -- Oppineet miehet kielimestareina. -- Vanki saavuttaa\nlempeydellänsä suosiota. -- Taskujen tarkastus.\n\n\nPystyyn päästyäni katsahdin ympärilleni, ja se täytyy tunnustaani:\nen ole koskaan niin miellyttävää kuvaa edessäni nähnyt. Ympäristö\nnäytti yhdeltä ainoalta puutarhalta. Pienet aidatut vainiot, tasan\nneljä neliöjalkaa kukin, olivat kuin kukkatarhoja. Niitten välillä\nkasvoi metsiä, kahdeksan jalkaa ympäri mitaten, pisimmät puut niistä\narvatakseni seitsemän jalkaa korkeita. Kaupunki vasemmallani oli kuin\nmaalattu kuva teatterin näyttämöllä.\n\nKeisari astui alas lavalta ja ratsasti minun luokseni. Tämä ratsastus\noli vähällä käydä hänelle liian kalliiksi, sillä hänen hevosensa, hyvin\nopetettu kyllä, ei ollut tottunut näkemään minunmoistani olentoa:\nolinhan minä sen mielestä kaiketi kuin mikä liikkuva vuori. Ja niinpä\nratsu nousikin takajaloilleen, mutta keisari, kelpo ratsastaja, pysyi\nkuitenkin satulassa, kunnes saattomiehet ennättivät tarttua suitsiin,\nja majesteeti astui maahan. Hän katseli ja tarkasteli minua joka\npuolelta, suuresti ihmetellen, mutta yhä pysyen ulkopuolella minun\nkahleitteni piiriä. Sitten hän käski kokkiensa ja juomanlaskijainsa\nkantamaan minulle ruokia ja juomia. Nämä oli jo ennakolta varustettu\nvalmiiksi ja lykättiin nyt useammilla rattaantapaisilla neuvoilla\nniin lähelle minua, että yletyin niihin. Minä sieppasin nuo ajopelit\nja tyhjensin yks kaks kaikki, mitä niissä oli. Kahdetkymmenet rattaat\noli täytetty lihalla; itsekukin niistä riitti minulle pariksi kolmeksi\nsuupalaksi. Kymmenillä rattailla oli kullakin saviastiallinen viiniä;\nne minä kaasin kaikki yksille rattaille ja join tuon kaiken yhdellä\nhengenvedolla. Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, ympärillään\nhoviherrat ja hovineitseet, istuivat vaunuissansa jonkun matkan päässä\nminusta. Keisarin ratsun pillastuessa he kaikki astuivat maahan ja\nlähenivät hänen majesteetiansa. Tästä ruhtinaasta nyt mielin antaa\ntarkemman kuvauksen.\n\nHän oli melkein minun kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen\nhoviväkeänsä, ja tämä seikka jo yksistään on omiansa herättämään\nkunnioittavaa pelkoa häntä kohtaan. Kasvonpiirteet olivat hänellä\nsäännölliset, lujat ja miehekkäät, huulet ohuet, nenä könkö, kasvojen\nväri kellahtava, ruumis ja jäsenet sopusuhtaiset, liikkeet täynnä\nsuloa, ryhti majesteetillinen. Hän oli jo jättänyt taakseen elämänsä\nkeväimen, ollen nyt kahdeksankolmatta vuoden ja kolmen neljänneksen\niässä. Lähes seitsemän ajast'aikaa hän oli valtakuntaansa hallinnut\nhyvin onnellisesti ja varsin voitokkaana. Paremmin häntä nähdäkseni,\nminä kumarruin alas, niin että kasvot meillä tulivat toistensa tasalle,\nhän noin kolmen yardin päässä minusta. Myöhemmin minä monta kertaa\npitelin häntä kämmenelläni, ja senvuoksi on kuvaukseni ihan tarkka.\nHänen pukunsa oli vaatimaton, yksinkertainen, puoleksi aasialainen,\npuoleksi europpalainen, mutta päässä oli hänellä keveä kultainen\nkypärä, juveleilla koristettu, ylimmäisenä siinä höyhensulka. Miekka\noli hänellä paljaana kädessä, valmiina puolustukseen, jos minä\nsattuisin pääsemään irti; se oli lähes kolme tuumaa pitkä, kahva\nja tuppi kultaiset, timanteilla kaunistetut. Hänen äänensä oli\ntosin kimeä, mutta selvä silti ja niin kova, että minä kuulin sen\nseisaallanikin.\n\nHovinaiset ja hoviherrat olivat kaikki erittäin komeissa puvuissa, niin\nettä se paikka, missä he seisoivat, näytti yhdeltä ainoalta kulta- ja\nhopeakirjaiselta hameelta.\n\nHänen majesteetinsa puhui monta kertaa minulle, ja minä vastasin\nkanssa, vaikk'emme ymmärtäneet toisiamme kumpikaan. Oli siellä\nseurueessa koko joukko pappeja ja lain-oppineita (puvusta minä heidän\nammattinsa arvasin), ja ne käskettiin haastamaan minun kanssani. Minä\npuhuttelin heitä kaikilla kielillä, joista minulla edes aavistustakaan\noli, panin liikkeelle yläsaksat ja alasaksat, latinat, franskat,\nespanjat, italiat ja lingva francat, mutta turhaan. [Lingva franca oli\ntärveltyä italiankieltä, joka ennen oli yleisenä liikekielenä Välimeren\nrannoilla. _Suom. muist._]\n\nKahden tunnin perästä vetäytyi hovi pois, ja minun luokseni jätettiin\nvahva vartiosto, suojelemaan minua roskakansan liialliselta\nuteliaisuudelta, jopa ilkeydeltäkin. Väkijoukko se pyrkikin\ntunkeutumaan lähemmäksi minua kuin oli luvallistakaan. Muutamat olivat\nniin varomattomia, että laukaisivat jousensa minuun, istuessani\ntemppelin ovella. Yksi nuoli oli vähällä sattua minua vasempaan\nsilmään. Silloin käski päällikkö ottaa kiinni kuusi pahinta yllyttäjää\nja katsoi kaikkein sopivimmaksi rangaistukseksi jättää ne sidottuina\nminun valtaani. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä ja ajoivat\npahantekijät keihäillään minun luokseni. Minä otin ne kaikki oikeaan\nkäteeni, työnsin viisi niistä taskuuni ja olin pistävinäni kuudennen\nsuuhuni, syödäkseni muka hänen. Miesparka huusi kauheasti, ja kuumaksi\nsiinä löi päällikön ja upseeritkin, kun näkivät minun ottavan esille\nlinkkuveitseni. Mutta pian he rauhoittuivat, nähdessään, kuinka minä,\nlempeästi vankiani katsellen, katkaisin hänen siteensä ja laskin hänet\nmaahan. Mies pötki tietysti hetimmiten tiehensä. Samoin tein minä\nmuittenkin: otin heidät yksitellen taskustani, leikkasin nuorat poikki\nja laskin maahan. Sotaväki sekä kansa näkyi olevan erittäin kiitollinen\ntästä laupeuteni osoituksesta. Asiasta annettiin sittemmin raportti, ja\nhovin silmissä minä kohosin koko lailla.\n\nYöksi minä konttasin huoneeseni -- vaikeuksiansa vailla se ei suinkaan\nollut -- ja panin maata lattialle, ja samoin kävi seuraavinakin\nneljänätoista yönä. Sen ajan kuluttua piti, keisarin käskyn mukaan,\nvuode olla valmiina minua varten. Kuusisataa tavallista patjaa tuotiin\nminun asuntooni ja laitettiin siellä kuntoon. Sataviisikymmentä\nneulottiin yhdeksi patjaksi, ja tällaisia kerroksia pantiin neljä\npäällekkäin, vaikkei tuostakaan vielä kovin mukavaa leposijaa tullut\nkovalla, sileäkivisellä lattialla. Samaan tapaan varustivat minut\npieluksilla, hursteilla ja peitteillä ja kävihän tuo kaikki laatuun\nminulle, monet kovat kokeneelle miehelle.\n\nKun tieto minun tulostani oli levinnyt ympäri valtakunnan, alkoi\nrikasta, laiskaa ja uteliasta väkeä saapua suunnattomin joukoin minua\nkatsomaan. Kylät jäivät melkein kylmille, ja ihan olisi maanviljelys\nja kotiaskareet joutuneet hunningolle, ellei majesteeti erityisillä\nproklamationeilla ja valtiokäskyillä olisi ehkäissyt tällaista\nvahinkoa. Käsky kävi sellainen, että ken minut kerran nähnyt on, hän\nkotiansa jälleen palaitkoon älköönkä ilman erityistä, hovista annettua\nlupakirjaa astuko minun asuntoani lähemmäksi kuin viidenkymmenen\nyardin päähän. Tällaisista lupakirjoista oli hovin sihteereillä hyvät\nsivutulot.\n\nTällä välin oli keisari neuvoskuntansa kanssa usein harkinnut, mitenkä\nminuun nähden olisi meneteltävä. Hovi oli helisemässä minun kanssani,\nsen minulle kertoi perästäpäin muuan yksityinen ystävä, korkea-arvoinen\nmies, joka tunsi hovin kaikki pienimmätkin salaisuudet. Muutamat\npelkäsivät minun pääsevän irti ja elantoni käyvän niin kalliiksi, että\nyleinen nälänhätä on pelättävissä. Ehdotettiin sellaistakin, että\nminut pitäisi tappaa nälkään tai ampua minun käsiini ja kasvoihini\nmyrkytettyjä nuolia, jotenka minusta pian päästäisiin. Mutta,\narveltiin toiselta puolen, niin suunnattoman ruumiin hajuhan synnyttää\npääkaupunkiin ruttotaudin, joka saattaa levitä yli koko valtakunnan.\nKesken näitä harkintoja saapui muutamia upseereita suuren neuvoskunnan\nhuoneen ovelle. Kaksi heistä päästettiin sisään, ja nämä kertoivat,\nmitenkä minä olin kohdellut noita kuutta ennenmainittua pahantekijää.\n\nTämä teki niin edullisen vaikutuksen hänen majesteetinsa ja koko\nneuvoskunnan sydämeen, että heti julaistiin keisarillinen käsky,\njonka mukaan kaikki kylät yhdeksänsadan yardin päässä pääkaupungista\nvelvoitetaan joka aamu tuomaan kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta\nja muitakin ruokatarpeita minun elannokseni sekä sitä mukaa myös\nleipää, viiniä ja muita juomia. Kaikesta tästä annetaan hankkijoille\nvaltiovarastoon osoitettuja maksulippuja. Keisari itse näet suorittaa\nomat menonsa pääasiallisesti keisarillisten tiluksiensa tuloilla.\nJoskus vain, erityisten asianhaarain vaatiessa, hän verottaa\nalamaisiansa. Sotapalvelusta he ovat velvolliset tekemään omalla\nkulungillaan.\n\nNiinikään pestattiin minulle kuusisataa henkeä palvelusväeksi, ja\nheille laitettiin teltat kummallekin puolen asuntoni ovea. Kolmesataa\nräätäliä pantiin neulomaan minulle pukukerrosta maan kuosin mukaan.\nKuusi hänen majesteetinsa kuuluisinta kirjan-oppinutta määrättiin\nopettamaan minulle maan kieltä. Ja vihdoin säädettiin, että keisarin ja\naateliston ja kaartin hevosia harjoitettaisiin usein minun ääressäni,\njotta tottuisivat minuun.\n\nKaikki nämä käskyt täytettiin visusti, ja kolmen viikon perästä\nminä puolestani olin jo koko lailla oppinut heidän kieltään. Hänen\nmajesteetinsa kunnioitti minua tuon tuostakin käynnillänsä ja suvaitsi\nauttaa kirjanoppineita heidän opetustyössään. Ei aikaakaan, niin jo\nrupesimme haastelemaan keskenämme. Ensi työkseni minä olin opetellut\nlausumaan sen hartaan toivomuksen, että hänen majesteetinsa suvaitsisi\npäästää minut vapaaksi. Hänen vastauksensa, mikäli minä siitä selvää\nsain, kävi siihen suuntaan, että aikaa voittain tämä kysymys otetaan\nharkinnan alaiseksi, vaan ett'ei se ole ajateltavissakaan ilman\nneuvoskunnan suostumusta. Joka tapauksessa minun pitää ensin _Lumos\nkelmin pesso desmar lon empaso_, s.o.: vannoa pitäväni rauhaa hänen\nja hänen valtakuntansa kanssa. Minua, niin hän lupasi, kohdellaan\nkumminkin ystävällisesti, kunhan vaan pysyn maltillisena ja\nkäyttäydyn säädyllisesti, saavuttaakseni hänen ja hänen alamaistensa\nkunnioituksen. Hän pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hän käskee\nmuutamain ylhäisten upseeriensa tarkastaa onko minulla aseita, sillä\nnehän saattaisivat olla hyvinkin tuhoisia kapineita, jos ovat kokonsa\npuolesta samansuhteisia kuin minun kookas personanikin.\n\nMinä ilmoitin täyttäväni hänen majesteetinsa toivomuksen, jopa\nolevani valmis itse riisumaan vaatteet päältäni ja kääntämään taskuni\nnurin, mutta hän selitti, että valtakunnan lakien mukaan kahden\nupseerin täytyy toimittaa puheenalainen tarkastus. Hän sanoi kyllä\ntietävänsä, ett'ei se saata tapahtua ilman minun suostumustani ja\napuani, mutta ilmoitti samalla, että hän, täydelleen luottaen minun\nylevä- ja oikeamielisyyteeni, uskoo virkamiehensä minun käsiini. Mitä\nikinä minulta otetaan pois, sen olen saapa takaisin valtakunnasta\nlähtiessäni, tahi suoritetaan minulle siitä kaikesta maksu itse\nmääräämäni hinnan mukaan.\n\nNyt otin nuo kaksi upseeria käteeni ja pistin ne vuorotellen ensin\nnutun, sitten muihin taskuihini, paitsi kahteen pikku taskuun\nhousuissani ja erääsen salataskuun, joita en luullut heidän rupeavan\ntarkastamaan, ja joissa oli muutamia pikku kapineita, minulle yksin\ntärkeitä. Toisessa oli minulla hopeinen taskukello ja toisessa kukkaro,\njossa oli vähäsen kultarahoja. Arvoisilla tarkastajilla oli mukanaan\nkynä, mustetta ja paperia, ja niinpä he tekivät tarkan luettelon\nkaikesta, minkä nähneet olivat. Toimensa suoritettuaan he pyysivät,\nettä laskisin heidät jälleen maahan: heidän täytyy näyttää luettelo\nkeisarille.\n\nTämän luettelon minä jälkeenpäin käänsin omalle kielelleni. Se kuuluu\nsanasta sanaan näin:\n\n_Ensiksi_. Sittenkuin tarkat tutkimukset tehty oli, löysimme me tältä\nisolta ihmisvuorelta (näin minä tulkitsen sanat _Quinbus Flestrin_)\nhänen oikeasta taskustansa suuren palan karkeata kangasta, joka teidän\nmajesteetinne suurimpaan valtiosaliin kyllä lattiamatoksi riittäisi.\n\nVasemmasta taskusta löytyi sangen suuri hopeinen arkku, kansi samasta\nmetallista, jota kantta me, tarkastajat, emme jaksaneet auki saada,\nvaan pyysimme, että se meille aukaistaisiin, jolloin toinen meistä sen\nsisään astui, vajoten puoleen sääreen johonkin tomuun, josta osa meidän\nkasvoillemme ylös pöllähti ja meidät monta kertaa peräkanaa aivastamaan\npani.\n\nHänen liiviensä oikeasta taskusta löysimme me paksun kimpun eli käärön\nvalkoista, ohutta ainetta, kerroksittain päälletysten kierrettynä,\npaksuudeltaan kuin kolme ihmistä, ylt'ympärinsä lujasti köydellä\nkierrettyjä mustia merkkejä päällänsä, jotka meidän alamaisimman\najatuksemme mukaan pookstaveita olit, itsekukin kuin puoli meidän\nkämmenemme leveyttä.\n\nOikeassa taskussa oli yksi kone, jonka seljästä kävi ulos kaksikymmentä\npitkää paalua, senkaltaisia kuin laipioriu'ut teidän majesteetinne\nhovin ympärillä. Ihmisvuori mahtaa sillä päätänsä kammata, niin paljo\nkuin me ymmärrämme. Emme nimittäin tahtoneet alati häntä meidän\nkysymyksillämme häiritä, koska huomasimme vaikeaksi itseämme häneltä\nymmärretyksi tehdä.\n\nAvarassa taskussa hänen keskimmäisen pukunsa oikealla puolen (näin minä\nkäännän sanat _ranfu-lo_, jolla kaiketi tarkoitetaan housuja) me näimme\nontelon rautaisen putken, melkein yhden miehen pituisen, joka oli\nkiinni vielä isommassa, hirsistä raketussa varressa, ja sen rautaisen\nputken kummaltakin puolen kävi edes suuria rautaisia esineitä,\nkummallisen muotoisiksi kuvatuita, ja sen esineen merkitys on meille\nyksi salaisuus.\n\nVasemmassa taskussa oli samankaltainen kone.\n\nPienessä taskussa oikealla puolen löysimme muutamia pyöreitä, eri\nsuuria ja litteitä esineitä, valkoisesta ja punaisesta metallista.\nMuutamat niistä valkoisista, kaiketi hopeasta tehdyt, olit niin suuria\nja raskaita, että minä ja minun kumppalini sitä tuskin jaksoimme nostaa.\n\nVasemmalla puolen me löysimme kaksi mustaa, epäsäännöllistä pilaria.\nTaskun pohjalla seisoissamme, meidän päämme tuskin ylettyivät niitten\nylimmäiseen huippuun. Toinen oli peitetty ja näkyi olevan yhdestä\nkappaleesta. Toisen päässä oli joku valkoinen esine, kaksi kertaa niin\npaksu kuin meidän päämme. Kumpaankin oli pistetty suuri teräslevy,\njotka hän näytti meille, koska me epäilimme näitten esineitten olevan\nvaarallista laatua. Hän otti ne ulos kätköistä ja selitti, että hänen\nkotimaassansa oli tapana toisella ajaa partaa ja toisella leikata\nruokia.\n\nOli myöskin kaksi senkaltaista taskua, joihin emme sisälle voineet\npäästä. Hän kutsui niitä fobeiksi [kellotasku housujen kauluksessa]\nja olit ne kaksi leveätä rakoa hänen keskimmäisen pukunsa yläosassa,\nmutta hänen ruumiinsa pingoituksesta aivan kiinnisuljetut. Vasemmasta\nfobista riippui ulkona suuret hopeiset käädyt ja fobin pohjalla oli\nyksi ihmeellinen kone. Me käskimme hänen vetämään ulos sen kuin\nkäätyjen päässä oli, mitä ikinänsä se olla mahtaakaan, ja silloin tuli\nnäkyviimme pallo, toinen puoli hopeata, toinen jotakin läpinäkyvää\nmetallia. Läpinäkyvällä puolella oli ylt'ympäri piirretty muutamia\nkummallisia merkkejä, joita me luulimme voivamme meidän sormillamme\nkoskettaa, kunnes sormemme siltä läpinäkyvältä aineelta pidätetyksi\ntuli. Hän asetti koneen meidän korvaamme, ja silloin kuului kovaa\nkolinaa, niinkuin koska vesimylly käy. Ja itse tykönämme me silloin\npäätimme, että se on joko tuntematon eläin tahi se jumala, jota hän\npalvelee. Viimeksi edestuotu ajatus on luultavasti oikeampi, koskapa\nhän meille selitti (jos häntä oikein ymmärsimme, sillä hänen puheensa\non peräti epäselvää), että hän harvoin mihinkään työhön ryhtyy, neuvoa\nsiltä ensin kysymättä. Hän kutsui sitä oraakeliksensa ja sanoi sen\nosoittavan, millä hetkellä hän elämässänsä mitäkin tekee.\n\nVasemmasta fobistansa hän edesveti verkon, melkein niin suuren\nkuin ne, joita kalamiehet käyttävät, mutta se oli aukiotettava ja\nkiinnivedettävä, niinkuin rahakukkaro, jonka kaltaisena hän myös\nsitä käytti. Sen sisässä me löysimme melkoisen paljouden keltaisia\nmetallipaloja, jotka, jos ne puhdasta kultaa olisi, sanomattoman\nrikkauden sisällänsä pitäisit.\n\nSittenkuin me, teidän majesteetinne käskyä noudattaen, huolellisesti\nkaikki hänen taskunsa tarkastaneet olimme, huomasimme me hänen\nruumiinsa ympärillä yhden vyön, joka jonkun ihmeellisen eläimen nahasta\ntehty oli. Siitä riippui hänen vasemmalla puolellansa miekka, viisi\nmiehen vartta pitkä, ja hänen oikeallansa silkki eli pussi, kahteen\nkomeroon jaettu, kumpikin niin avara, että siihen olisi kolme teidän\nmajesteetinne alamaista kyllä mahtunut. Toisessa komerossa oli joukko\nkuulia eli palloja sangen raskaasta metallista ja niin suuria kuin\nmeidän päämme. Luja käsi tarvitaan niitä nostamaan. Toinen komero\nsisällänsä piti mustia jyviä, ei kumminkaan koollensa eikä painollensa\nsuuria, sillä me jaksoimme pidellä niitä noin viisikymmentä meidän\nkämmenellämme.\n\nTämä on tarkka luettelo siitä kuin me löynneet olemme tämän ihmisvuoren\nyltä, joka meitä kohtaan itsensä sangen suurella höyliydellä käytti\nja asianmukaista kunnioitusta teidän majesteetinne käskyjä kohtaan\nosoitti. Allekirjoitettu ja sinetillä suljettu sinä neljäntenä päivänä\nteidän majesteetinne onnellisen hallituksen yhdeksännessä kuukaudessa\nyhdeksättäkymmentä.\n\n_Clefren Frelock. Marsi Frelock_.\n\nSittenkuin tämä oli hänen majesteetillensa julki luettu, käski hän\nminun, tosin ystävällisin sanoin, jättää esille kaikki eri esineet.\nEnsinnäkin hän vaati käyrän miekkani, jonka minä toin saapuville\ntuppineen päivineen. Sillä välin hän oli käskenyt kolmetuhatta\nmiestä valioväkeänsä asettumaan jonkun matkan päähän ympärilleni,\nvalmiina laukaisemaan nuolensa minä hetkenä hyvänsä. Tuota minä en\nhuomannut lainkaan, silmäni kun koko ajan olivat kiintyneinä hänen\nmajesteetiinsa. Sitten hän vaati minua vetämään miekkani ulos.\nMuutamista merenveden syömistä ruostepilkuista huolimatta se oli\nyhä vieläkin kirkas ja välkkyvä. Minä vedin säiläni ulos, niinkuin\nkeisari oli käskenyt, heilutin sitä puoleen ja toiseen, ja kun aurinko\nheiastui sen kirkkaasta pinnasta, sokaisten sotajoukkojen silmät, niin\npääsi valloille yleinen hämmästyksen ja kauhistuksen huuto. Hänen\nmajesteetinsa oli urheamielinen mies ja säikähti vähemmin kuin olisin\nluullutkaan. Hän käski minun sitten pistämään miekkani tuppeen ja,\nheittämään sen maahan niin hiljaa kuin suinkin kuuden jalan päähän\nkahleistani.\n\nSenjälkeen hän vaati näkyville toisen onton rautatorveni, joksi he\nminun taskupistolejani sanoivat. Minä otin sen esille ja selitin,\nniin hyvin kuin osasin, mitenkä sitä käytetään. Latasin sen pelkällä\nkruudilla, joka laukussani oli säilynyt kostumatta (taitavat merimiehet\npitävät aina huolen siitä). Pyysin sitten, ett'ei hänen majesteetinsa\nkovin säikähtäisi ja laukaisin ilmaan. Tämä pamaus synnytti paljoa\nsuuremman hämmästyksen kuin äskeinen säiläni. Sadottain kaatui miehiä\nmaahan. Itse keisarikaan, urhea mies, ei hetkeen aikaan päässyt\nentiselleen, vaikka olikin pysynyt pystyssä. Pistolit minä sitten\njätin maahan, kuten miekkanikin. Samalla muotoa luovutin kruuti- ja\nhaulipussinikin, pyytäen, että edellistä suojeltaisiin valkealta,\nkoskapa se saattaa syttyä pienimmästäkin kipinästä ja poroksi polttaa\nkoko keisarillisen palatsin.\n\nAnnoin pois taskukellonikin. Keisari oli kovin utelias näkemään sitä ja\nkäski kahden rotevimman kaartilaisensa tuomaan sen luokseen. Korennolla\nhe sen kantoivat majesteetin eteen siihen tapaan kuin Englannissa\nolutkuskit kantavat tynnyreitä. Hän ihmetteli sen yhtämittaista\nkolinaa ja minuttiviisarin kulkua, jonka hän helposti erotti, heillä\nkun on paljoa tarkempi näkö kuin meillä. Hän kysyi sitten oppineilta\nmiehiltänsä, mikä se sellainen esine on, mutta siitä oli noilla\nherroilla kovin monta eri mieltä, niinkuin lukija sanomattanikin arvaa.\nEnkä minä kaikista heidän arveluistaan saanut selvääkään.\n\nSenjälkeen annoin pois hopea- ja vaskirahani sekä kukkaroni, jossa oli\nyhdeksän suurta kultarahaa ja muutamia pienempiä. Luovutin niinikään\nlinkkuveitseni ja partaveitsen, kamman ja hopeisen nuuskarasian,\nnenäliinan ja taskukirjan. Miekka, pistolit ja kruutipussi vietiin\nrattailla hänen majesteetinsa varastoihin; muut tavarat sain takaisin.\n\nKuten jo edellä olen maininnut, oli takissani erityinen tasku, jota\ntarkastajat eivät huomanneet. Siinä oli minulla silmälasit, joita minun\nvälisti täytyy käyttää heikon näköni vuoksi, ja samoin taskukiikari\nsekä muutamia pikku esineitä. Niistä ei olisi keisarille ollut\nmitään hyötyä, jonka vuoksi en katsonut kunniani vaativan niitten\nesilleottamista. Pelkäsinpä niitten särkyvänkin ja pilaantuvan, jos\nluovuttaisin ne heille.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTekijä hauskuuttaa keisaria ja hovia aivan erityisellä tavalla. --\nHovin huvitukset. -- Tekijä pääsee vapaaksi muutamilla ehdoilla.\n\n\nLempeydelläni ja kohteliaalla käytökselläni olin kohonnut keisarin ja\nhovin kuin myös sotaväen ja kansankin suosioon niin suurissa määrin,\nettä toivoin piankin pääseväni vapaaksi. Koetin kaikin tavoin käyttää\ntällaista edullista asemaa hyödykseni. Maan-asukasten pelko minua\nkohtaan hälveni hälvenemistään. Panin välisti maahan pitkäkseni ja\npäästin viisi kuusi henkeä kämmenelleni tanssimaan. Vihdoin tulivat\npojat ja tytöt niin rohkeiksi, että olivat piilosilla minun tukassani.\nOlin jo koko lailla oppinut maan kieltäkin.\n\nEräänä päivänä suvaitsi keisari kutsua minut katsomaan hovinäytelmiä,\njoissa tämän puolen kansa voittaa kaikki muut niin notkeudessa kuin\nkomeudessakin. Ei minua noissa näytelmissä mikään niin suuresti\nhuvittanut kuin nuorallatanssi. Kaksitoista tuumaa korkealle maasta oli\npingoitettu kahden jalan pituinen hieno, valkoinen lanka, ja sen päällä\ntuo nokkela tanssi toimitettiin, jota nyt lukijan luvalla käyn vähän\nlaveammin kuvailemaan.\n\nTähän huviin ottavat osaa ainoastaan ne, jotka pyrkivät korkeihin\nvirkoihin ja tavoittelevat suosiota hovissa. Jo pienestä pitäin he\nharjoittelevat tätä taitoa. Kun korkea virka hovissa tulee avonaiseksi\njoko kuoleman tahi, niinkuin usein tapahtuu, epäsuosioon joutumisen\nkautta, silloin viisi kuusi tällaista viranhakijaa lähettävät\nkuninkaalle anomuksen, jossa pyytävät saada esittää hänen majesteetinsa\nhuviksi nuoralla tanssia. Ken korkeimmalle hyppää, maahan putoamatta,\nse viran saa. Usein annetaan itse ministereillekin käsky lähteä\nnäyttämään notkeuttansa, osoittaakseen hallitsijalle, että yhä edelleen\novat tuossa toimessa taitavia. Flimnapilla, valtiovarain hoitajalla, on\netuoikeus heittää nuoralla ilmahyppy kokonaista tuumaa korkeammalle\nkuin yksikään muu lordi koko valtakunnassa. Minun ystäväni Reldresal,\nkeisarin yksityissihteereistä ylimmäinen, on minun mielestäni tässä\ntaidossa -- ellenhän vaan ole puolueellinen -- toinen mies valtiovarain\nhoitajan jälkeen. Muut suuret virkamiehet ovat siinä kohden tasaväkisiä.\n\nNäissä hyppyhuveissa sattuu välistä pahojakin tapaturmia, joista\naikakirjat tietävät mainita lukemattomia. Olen omin silmin nähnyt\nparin, kolmen kandidaatin katkaisevan jäseniänsä. Pahempi vielä\non vaara silloin kuin ministerit saavat käskyn käydä näyttämään\nnotkeuttaan. Silloin he koettavat voittaa kaikki muut ja pinnistävät\nja ponnistavat voimiansa niin, että tuskin heissä on yhtäkään, joka ei\nolisi joskus pudota romahtanut maahan. Muutamille se on sattunut pari\nkolmekin kertaa. Minulle kerrottiin, että moniahta vuosi ennen minun\ntuloani Flimnap olisi ehdottomasti taittanut niskansa, ellei sattumalta\nolisi osunut lattialla olemaan kuninkaallinen pielus, joka hiukan\nlievensi täräystä.\n\nOn olemassa toinenkin huvitus, joka tapahtuu ainoastaan keisarin,\nkeisarinnan ja pääministerin läsnäollessa. Kuningas panee pöydälle\nkolme kuuden tuuman pituista silkkinauhaa, punaisen, keltaisen ja\nvalkoisen. Nämä nauhat on aiottu palkinnoiksi niille, joille keisari\ntahtoo erityistä suosiotansa osoittaa. Juhlalliset menot toimitetaan\nhänen majesteetinsa suuressa valtiosalissa, jossa asianomaisten\nsuosionsaajain täytyy näyttää taitavuuttansa aivan toisella tavalla\nkuin äsken kuvaamissani huveissa. Sellaista en ole nähnyt vielä\nmissään, en vanhalla enkä uudella maanpallon puoliskolla. Keisari pitää\nkeppiä vaakasuorassa asennossa, ja siinä nyt asianomaiset suosikit,\nyksi erältään, hyppivät kepin yli tai konttaavat sen alitse eteenpäin\ntai takaperin, aina sitä myöten kuin keppi nousee tai laskee. Välisti\npitää majesteeti keppiä toisesta päästä ja pääministeri toisesta,\nvuoroin on keppi kokonaan pääministerin hallussa. Ken notkein on\nollut ja jaksanut useimmat kerrat hypätä ylitse ja kontata alitse, se\nsaa punaisen silkkinauhan, senjälkeinen keltaisen ja sitä seuraava\nvalkoisen. Nauhat he sitten köyttävät kaksin kerroin vyötäisilleen,\nja tuskin näkee hovissa yhtään, joka ei olisi tuommoisella nauhalla\nkoristetut.\n\nSotaväen ratsuja, niinkuin keisarillistenkin tallien hevosia oli joka\npäivä käytetty minun läheisyydessäni, ja siten ne olivat niin tottuneet\nminuun, että pillastumatta uskalsivat tulla minun luokseni. Ratsastajat\nlaukkasivat hevosillaan kämmeneni yli, ollessani pitkälläni maassa.\nOlipa muuan keisarin metsästäjistä niinkin rohkea, että ratsasti isolla\nhevosellaan jalkanikin yli. Se oli todellakin uljas temppu.\n\nSeuraavana päivänä oli minulla onni huvittaa hänen majesteetiansa\naivan erikoisella tavalla. Pyysin hänen majesteetiltansa saada\nkäytettäväkseni muutamia kahden jalan pituisia ja tavallisen putken\npaksuisia sauvoja. Kuningas antoi heti käskyn forstmestareilleen\ntäyttää minun pyyntöni. Ja niinpä saapui huomenissa kuusi metsäherraa\nyhtä monen kuorman kanssa, kahdeksan hevosta kunkin edessä. Yhdeksän\nsauvaa minä pystytin maahan nelikulmion muotoon, joka ulottui puoli\nkolmatta jalkaa joka taholle. Neljä muuta sauvaa sidoin vaakasuoraan\njoka kulmaan, niin että niistä syntyi jonkunlainen kalteri tarhan\nympärille. Levitin sitten nenäliinani tarhan yli ja pingoitin sen\njoka puolelta lujasti. Tämän tehtyäni, pyysin keisarin lähettämään\nneljäkolmatta parhainta ratsumiestä äksieraamaan tarhaan. Hänen\nmajesteetinsa hyväksyi minun ehdotukseni, ja niinpä minä nostin\nhevosmiehet, yhden toisensa perästä ratsuineen aseineen ja\nvarustuksineen nenäliinalle. Heti käskyn saatuansa he jakaantuivat\nkahteen parveen, ja nyt alkoi leikkisota: siinä he ampuivat toisiansa\ntylsäpäisillä nuolilla, huiskivat miekoillaan, hyökkäsivät ja\npakenivat. Kaikki tapahtui niin erinomaisessa järjestyksessä, ett'en\nmoista ole milloinkaan nähnyt.\n\nKeisari oli niin mielissään, että käski panna tämmöisiä huveja toimeen\nuseampana päivänä perätysten. Innostuipa niinkin, että itsekin nousi\nkomentamaan ratsumiestensä liikkeitä ja sai, vaikka kovallekin otti,\nkeisarinnan suostumaan siihen, että minun sallittiin nostaa keisarinna\nkantotuoleineen päivineen kilpatarhan yläpuolelle, josta hänen oli\nparempi katsella leikkisotaa. Onnekseni ei sattunut koko aikana\nmitään tapaturmaa. Kerran vaan erään kapteenin tulinen ratsu sattui\nkavioillaan puhkaisemaan reiän nenäliinaan, jolloin sekä ratsu että\nkapteeni keikahtivat kellellensä. Kiireimmän kaupassa minä nostin ne\nmolemmat pystyyn, tukkesin reiän toisella kädellä ja nostin heidät\ntoisella maahan. Ratsulta oli nyrjähtänyt vasen jalka, mutta kapteeni\npääsi ihan ehjänä. Nenäliinani minä sittemmin paikkasin niin hyvin kuin\nosasin, mutta en sen koommin enää luottanut sen kestävyyteen moisissa\nyrityksissä.\n\nKerran ollessani hovia tällä tapaa huvittamassa, tuotiin äkkiä\nhänen majesteetillensa sana, että muutamat hänen alamaisistansa,\nratsastellessaan niillä tienoin, missä minut ensin oli huomattu, olivat\nlöytäneet maasta suuren, mustan esineen. Muodoltaan se on, sanottiin,\nvarsin kummallinen, laidoiltaan niin laaja, kuin hänen majesteettinsa\nmakuukammio ja keskikohdalta miehen korkuinen. Mikään elävä se ei\nole, niinkuin ensin oli luultu, sillä nurmella se loikoi ihan yhdessä\nkohdin. Muutamat olivat monta kertaa astuneet sen ympäri, toiset\nnousneet sen hartioille ja kuvullekin, joka oli sileä ja tasainen.\nPolkemalla oli esine huomattu aivan ontoksi. Alamaiset kaikessa\nnöyryydessä otaksuvat sen olevan ihmisvuoren kapineita, ja jos hänen\nmajesteetinsa suvaitsee, niin se tuodaan tänne. Ei siihen tarvita\nkuin viisi hevosta. Minä ymmärsin heti, mistä on kysymys, ja iloitsin\nsydämmeni pohjasta nuo sanomat kuultuani.\n\nTuo löydetty esine ei ollut mikään muu kuin minun hattuni.\nHaaksirikkoon joutuessamme se oli vielä ollut minulla päässä, nauhalla\nsidottuna leuan alle, ja siinä se oli vielä ollut veneessäkin\nsoudettaessa, mutta luulin sitten, maihin pyrkiessäni, nauhan heltineen\nja hattuni jääneen mereen. Nyt pyysin hänen majesteetiansa käskemään,\nettä se tuotaisiin minulle niin pian kuin mahdollista. Selitin samalla,\nmillinen kapine se on ja mihin sitä tarvitaan. Seuraavana päivänä\nkuormurit sen toivatkin, mutta ei se aivan entisellään enää ollut.\nLiereihin oli, puolenkolmatta tuuman päähän laidoista, puhkaistu kaksi\nreikää, kumpaankin oli pistetty koukku, ja näistä köydet länkiin. Tällä\ntavoin minun hattuani oli laahattu maata pitkin lähes puoli Englannin\npenikulmaa. Koska kumminkin maanpinta siellä on tasaista ja pehmoista,\nniin tuli hattu perille paremmassa kunnossa kuin olin luullutkaan.\n\nKaksi päivää senjälkeen pisti hänen majesteetinsa päähän ruveta\nhuvitteleimaan varsin merkillisellä tavalla. Se osa armeijaa, joka\nmajaili pääkaupungissa ja sen läheisyydessä, sai käskyn olla valmiina.\nSitten hän pani minut seisomaan kuin mikä kolossi jalat niin levällä\nkuin suinkin mahdollista, ja senjälkeen käskettiin kenraali, muuan\nvanha ja tottunut sotajoukkojen johtaja ja samalla minun suojelijani,\nmarssittamaan sotajoukkoja minun jalkojeni välitse, jalkaväki 24\nmiestä, ratsuväki 16 miestä rivissä, soivin torvin ja liehuvin\nlipuin, keihäät sojossa. Sotaväkeä oli siinä yhteensä kolmetuhatta\njalka- ja tuhat ratsumiestä. Hänen majesteetinsa oli julistanut käskyn,\nettä jokaisen sotilaan tulee marssin aikana hengenrangaistuksen\nuhalla osoittaa täydellistä kunnioitusta minun personaani kohtaan.\nMuutamat nuoremmat upseerit eivät kumminkaan malttaneet olla hiukan\nirvistelemättä, nähdessään, missä viheliäisessä kunnossa minun housuni\nolivat.\n\nOlin jo tuon tuostakin lähetellyt hänen majesteetillensa\nkaikenkaltaisia esityksiä ja anomuksia vapaaksi pääsemisestäni. Vihdoin\nhän otti asian esille ensin salaisessa neuvoskunnassa ja sitten\nvaltioneuvostossa. Vastustajia ei ollut kuin yksi ainoa, Skyresh\nBolgolam, josta aivan syyttä suotta oli tullut minun veriviholliseni.\nKoko neuvoskunta kumminkin äänesti hänet kumoon, ja kuningas vahvisti\npäätöksen. Tuo vastustajani oli galbet eli valtakunnan amiraali.\nHän nautti keisarin luottamusta ja olikin valtion asioihin varsin\nperehtynyt, vaikka luonteeltaan äreä ja äkäinen mies. Hänen täytyi\nnyt antaa perää, mutta sen verran hän kumminkin sai aikaan, että ne\nartiklat ja ehdot, joitten nojalla minä olin pääsevä vapaaksi, ja jotka\nminun piti valallani vahvistaa, jätettiin hänen sepitettävikseen. Nämä\nartiklat toi minulle Skyresh Bolgolam omassa personassaan, mukanansa\nkaksi alisihteeriä ja muutamia ylhäisiä virkamiehiä. Sittenkuin\nartiklat oli minulle julkiluettu, käskettiin minun valalla sitoutua\nnoudattamaan niitä. Vala minun piti tehdä ensin oman maani tavan mukaan\nja sitten niin kuin heidän laissansa säädetty on. Minun tuli sitä\ntehdessäni pitää oikeata jalkaani vasemmassa kädessä ja asettaa oikean\nkäden etusormi päälaelleni ja peukalo oikean korvan nipukkaan.\n\nLukija kukaties on nyt utelias saamaan tietoa senpuoleisen kansan\nkirjoitustavasta ja lauseparsista kuin myös niistä ehdoista, joilla\nminulle vapaus suotiin. Senpä vuoksi olen koko asiakirjan kääntänyt\nsanasta sanaan, mikäli olen kyennyt. Ja näin se kuuluu:\n\n_Golbasto Momaren Evlame Gurdilo Shefin Mully Ully Gue_, Lilliputin\nkaikkivaltias kuningas, maailman ihastus ja kauhistus, jonka\nvaltakunta ulottuu viisituhatta blustrugia (noin 20 km) maan ääriin\nsaakka; kaikkein häiritsijäin hallitsija, varttansa pitempi kaikkia\nihmislapsia; jonka jalat tallaavat maan sisustaa, ja jonka käsi\naurinkoa tavoittelee; jonka viittauksesta maailman ruhtinaitten polvet\nvapisevat; suloinen kuin kevät, ihana kuin kesä, hedelmällinen kuin\nsyksy, pelottava kuin talvi. Hänen kaikkein ylevin majesteetinsa\nedespanee sille ihmisvuorelle, joka äskettäin meidän taivaallisiin\nalueisimme saapunut on, seuraavat artiklat, jotka hänen, juhlallisella\nvalalla noudattaaksensa, vahvistaman pitää.\n\n_Ensiksi_. Ihmisvuori älköön meidän alueistamme poistuko, ilman meiltä\nannettua ja valtakunnan sinetillä lukittua lupakirjaamme.\n\n2:ksi. Hän älköön rohjetko ilman meidän nimenomaista käskyämme meidän\npääkaupunkiimme sisälle astua; jolloin asujamille pitää kaksi tuntia\nennen varoitus annettaman, jotta tietäisivät heidän huoneissansa pysyä.\n\n3:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee hänen vaelluksillansa pysyä meidän\nsuurimmilla vallanteillämme; älköön hän myös uskaltako niityillä ja\nviljavainioilla käyskennellä tahi niihin pitkäksensä panna.\n\n4:ksi. Sanotuilla vallanteillä vaeltaissansa tulee hänen visusti\nhuolta siitä pitää, ett'ei hän jaloillansa maahan tallaa ketäkään\nmeidän rakkaista alamaisistamme eikä heidän hevosiansa eikä heidän\nrattaitansa; älköön hän myös ketäkään sanotuista alamaisistamme\nkäsiinsä ottako ilman heidän omaa suostumustansa.\n\n5:ksi. Jos sangen pikaisen sanan saattaminen tarpeelliseksi\nhavaitaan, on ihmisvuori velvollinen kerran kuukaudessa kuljettamaan\nsanansaattajaa ja hänen hevostansa taskussansa kuusi päivänmatkaa ja\njättämään hänet (milloin niin vaaditaan) eheänä meidän eteemme.\n\n6:ksi. Hänen pitää olla meidän liittolaisemme meidän vihollisiamme\nvastaan, jotka Blefuscun saarella asuvat, ja tehdä minkä suinkin voi,\nhävittääksensä heidän laivastonsa, jota he nyt rakentelevat ja sillä\nmeidän päällemme aikovat hyökätä.\n\n7:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee, hänen vapaina aikoinansa, olla\nmeidän työmiestemme apuna, nostamassa senkaltaisia suuria kiviä kuin\npuutarhamme aitaan ja muihinkin keisarillisiin rakennuksiin tarvitaan.\n\n8:ksi. Sanotun ihmisvuoren tulee kahden kuukauden kuluessa sisäänjättää\ntarkka ilmoitus meidän valtakuntamme laajuudesta, laskettuna hänen\naskeleissansa, jotka hän rantoja myöten astunut on.\n\nViimeiseksi. Sittenkuin ihmisvuori juhlallisesti vannonut on, että\nhän kaikki yllämainitut artiklat pitää ja noudattaa tahtoo, on hän\nsaapa sekä ruuaksensa ja juomaksensa niin paljo kuin 1724 alamaistamme\nheidän ylöspitämiseksensä tarvitsevat. Hänellä pitää myöskin oleman\nvapaa tyköpääsemys meidän keisarillisen personamme eteen, ja on hänen\nosaksensa tuleva muitakin osoituksia meidän suosiostamme.\n\nAnnettu Belfaboracin palatsissa kahdentena päivänä toistakymmentä\nmeidän hallituksemme yhdennessä kuukaudessa kymmenettäkymmentä.\n\nMinä vannoin ja allekirjoitin nämä artiklat suurella ilolla ja\nmielihyvällä, vaikk'eivät ne olleetkaan kaikki niin kunniakkaita\nkuin olisin toivonut. Nehän olivat kokonaan Skyresh Bolgolamin,\nyliamiraalin, ilkeämielisyyttä vaan. Heti senjälkeen otettiin\nminulta kahleet jaloista pois ja nyt olin aivan vapaa mies. Keisari\nteki minulle sen kunnian, että oli läsnä koko juhlamenojen ajan.\nKiitollisuuteni osoitteeksi minä lankesin hänen majesteetinsa\njalkoihin, mutta hän käski minun nousta ja lausui minulle monta\narmollista sanaa, joita en käy tässä toistamaan, jott'en näyttäisi\nturhamieliseltä. Lopuksi hän lausui toivovansa, että minusta tulee\nhänelle hyödyllinen palvelija, ja että minä todistan ansainneeni\nkaiken sen suosion, kuin hänen puoleltansa minun osakseni tullut on ja\nvastedes tulla saattaa.\n\nLukija suvaitkoon ottaa huomioonsa, että keisari oli viimeisessä\nartiklassaan määrännyt minulle niin paljon ruokaa ja juomaa kuin\n1728 lilliputtilaista tarvitsee. Perästäpäin kerran kysäisin eräältä\ntuttavaltani hovissa, miksikä juuri tämä luku oli mitaksi ja määräksi\nvahvistettu, ja hän kertoi, että hänen majesteetinsa matemaatikot,\nmitattuansa kvadrantilla minun ruumiini pituuden, olivat huomanneet\nsen 12 kertaa suuremmaksi heidän kokoansa. Täten he olivat laskeneet,\nettä minun ruumiini on vähintänsä 1728 kertaa niin suuri kuin heidän,\nja siis pitää minun saada ravintoakin samassa suhteessa. Siitä nyt\nlukija näkee, kuinka älykästä väkeä lilliputilaiset ovat, ja kuinka\nymmärtäväinen ja tarkka taloudenhoitaja heidän kuuluisa keisarinsa on.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMildendo, Lilliputin pääkaupunki, ja keisarillinen palatsi. --\nKeskustelu ylisihteerin kanssa. -- Tekijä lupaa auttaa keisaria hänen\nvihollisiansa vastaan.\n\n\nVapaaksi päästyäni minä ensi työkseni pyysin lupaa saada käydä\nMildendossa, valtakunnan pääkaupungissa. Helposti siihen luvan\nsainkin sillä nimenomaisella ehdolla kumminkin, ett'en tekisi pahaa\nihmisille enkä taloille. Kaupungin asukkaille annettiin keisarillisella\njulistuksella tieto minun tulostani.\n\nMuuri kaupungin ympärillä on puolikolmatta jalkaa korkea ja yksitoista\ntuumaa leveä, niin että parivaljakko varsin hyvin pääsee kulkemaan sen\nharjalla. Muurin sivuilla on torneja joka kymmenen jalan päässä.\n\nMinä harppasin läntisen portin yli ja läksin kulkemaan kaupunkia,\npysytellen vain kahdella pääkadulla. Niitä myöten minä astuskelin\nvarsin verkasti ja kylki edellä, ylläni pelkkä hihaton liivijakku,\njottei nutunliepeistä olisi haittaa katoille ja räystäille. Peräti\nvarovasti siinä täytyi liikkua, ett'ei tallaisi jonkun vitkastelijan\npäälle, joka vielä oleskeli kaduilla, vaikka käsky oli käynyt, että\nitsekunkin pitää huoneessansa pysymän, vahinkoja välttääksensä. Akkunat\nja katot olivat niin täpötäynnään ihmisiä, ett'en luule matkoillani\nmissään nähneeni niin väkirikasta paikkaa.\n\nKaupunki on täydellinen neliö, ympärillä muuri joka taholle 500 jalkaa\npitkä. Molemmat pääkadut, viisi jalkaa leveät, kulkevat ristikkäin ja\njakavat kaupungin neljään kortteliin. Poikkikadut, jotka vain näkemältä\nnäin, mutta joita en päässyt kulkemaan, olivat 12-18 tuumaa leveitä.\nKaupunkiin mahtuu 500 tuhatta asukasta. Talot ovat kolme-, vieläpä\nviisikerroksisia. Puodeissa ja toreilla runsaasti kaikenlaista tavaraa.\n\nKeisarin palatsi on keskellä kaupunkia, kahden pääkadun risteyksissä.\nSen ympäri kulkee kaksi jalkaa korkea muuri. Minulla oli hänen\nmajesteetinsa lupa astua tämän muurin yli, ja koska muurin ja palatsin\nvälillä oli 20 jalkaa avara tila, niin saatoin nähdä palatsin joka\npuolelta. Linnan ulkopiha on 40 jalkaa neliössä, ja sen sisäpuolella on\nkaksi muuta pihaa. Sisimmässä sijaitsee keisarin huoneusto. Koska nyt\nulkopuolisen pihan rakennukset olivat vähintänsä viisi jalkaa korkeita,\noli minun mahdoton harpata niitten yli, harjoja vahingoittamatta,\nvaikka seinät olivatkin hakatusta kivestä, neljä tuumaa paksuja.\nKeisari olisi mielellään suonut minun pääsevän näkemään palatsinsa\nkomeutta, mutta se kävi mahdolliseksi vasta kolme päivää myöhemmin.\n\nLäksin näet kuninkaalliseen metsään, joka sijaitsi sadan kyynärän\npäässä kaupungista, katkaisin siellä puukolla muutamia paksuimpia puita\nja laitoin niistä kaksi jakkaraa, noin kolme jalkaa korkeita kukin ja\ntarpeeksi lujia kestämään minun painoani. Saatuani jakkarat valmiiksi,\nläksin jälleen kaupunkiin, jossa väestölle jo oli annettu uusi julistus\nminun tulostani. Ulkopuolisella pihalla nousin seisomaan toiselle\njakkaralle ja nostin toisen kattojen yli sisäpihaan. Koukkupäisellä\nkepillä nostin sitten sisäpuolelle ensimmäisenkin jakkaran. Nyt kävin\npitkäkseni ja asetin kasvoni keskimmäisen kerroksen akkunain kohdalle,\njotka varta vasten oli jätetty auki. Siinä kohtasi silmääni loistavin\nnäky, mitä suinkin saattaa ajatella.\n\nSiinä näin keisarinnan ja nuoret prinssit, itsekunkin eri huoneissaan,\nloistavat seurueet ympärillänsä. Hänen majesteetinsa keisarinna\nsuvaitsi myhähtää minulle hyvin armollisesti ja ojensi minulle akkunan\nkautta kätensä suudeltavaksi.\n\nAamulla kerran -- taisi olla puoli kuukautta siitä kuin olin\npäässyt vapaaksi -- saapui minun luokseni Reldresal, yksityis-asian\nylisihteeri, niinkuin hänen arvonimensä kuuluu. Yhden ainoan palvelijan\nseurassa hän tuli, jätettyään vaununsa jonkun matkan päähän, ja pyysi\npäästä puheilleni. Minä otin hänet heti vastaan, hän kun oli ylhäinen\nja suuriansioinen mies sekä sitä paitsi oli tehokkaasti kannattanut\nminun hakemuksiani hovissa. Minä tarjousin olemaan pitkälläni, jotta\nhän paremmin ulottuisi minun korvani kohdalle, mutta hän piti parempana\nolla kämmenelläni koko keskustelun ajan.\n\nHän onnitteli ensiksi minua vapauteni johdosta, huomauttaen, että\nhänelläkin on jonkin verran ansiota sen hankkimisessa, mutta, lisäsi\nhän, en minä vapauttani sittenkään olisi niin helpolla saanut,\nelleivät hovin olot olisi nykyään varsin omituisella kannalla. Niin\nkukoistavalta kuin tila maassa näyttääkin ulkomaalaisen silmissä, sanoi\nhän, on meillä kaksi ankaraa ahdistusta: kotona raivoaa puolueriitoja,\nja ulkoapäin uhkaa vihollisista mahtavin.\n\n-- Mitä ensinmainittuihin tulee, niin tietäkäät, -- puhui hän, --\nettä meillä on jo 70 kuukautta kestänyt riitoja kahden puolueen,\nTrameksanien ja Slameksanien, välillä. Nimensä ne ovat saaneet\nkenkiensä korkojen mukaan: toisilla on korkeammat korot, toisilla\nmatalammat. Tähän asti on se luulo ollut yleinen, että korkeat korot\nsopivat parhaiten meidän perustuslakiemme henkeen, mutta siitä\nhuolimatta on majesteeti päättänyt käyttää maansa hallinnossa yksinomaa\nmatalain korkojen pitäjiä ja jaella heille kaikki virat, jotka kruunun\nasetettavissa ovat. Sen te kyllä pian saatte huomata, niinkuin senkin,\nettä hänen majesteetinsa kengänkorot ovat kahta drurria matalammat\nkuin kenenkään hovimiehen. (Drurri on neljästoista-osa tuumaa.) Niin\novat nämä puolueet eripuraisia keskenänsä, ett'eivät enää yhdessä syö\neivätkä juo, eivät edes keskustelekaan keskenään. Trameksaneja, elikkä\nkorkeakorkoisia, on kaiketikin luvullensa enemmän kuin meitä, mutta\nvalta on kumminkin kokonaan meidän käsissämme. Hänen keisarillinen\nkorkeutensa perintöruhtinas näyttää, ikävä kyllä, kallistuvan\nkorkeitten korkojen puolelle; ainakin huomaa selvään hänen pitävän\ntoisessa kengässä korkeampaa korkoa kuin toisessa, jonka vuoksi hän\nonnahtelee käydessään. Ja kesken näitä sisäisiä riitoja uhkaa meitä\nhyökkäys Blefuscun saaren puolelta, joka on maailman toinen suurin\nvaltakunta, alalleen ja voimalleen melkein yhtä suuri kuin hänen\nmajesteetinsa valtakunta.\n\n-- Mitä sitten, -- jatkoi hän, -- teidän vakuutukseenne tulee, että\nmaailmassa on muitakin valtakuntia, joissa asuu teidän kokoisianne\nihmisolentoja, niin eivät filosofit meillä oikein ota sitä uskoaksensa,\nvaan luulevat pikemmin teidän pudonneen tänne kuusta tai jostain\ntaivaan tähdestä. Se nimittäin on varmaa, että satanen teidän\nkokoisianne kuolevaisia saattaisi vähässä ajassa sukupuuttoon hävittää\nkaiken pellon viljan ja kaiken karjan hänen majesteetinsa alueilta.\nSitä paitsi ei meidän historioissa, jotka ulottuvat kuusituhatta\nkuukautta ajassa taaksepäin, ole mainittu muita maita kuin nämä\nkaksi valtakuntaa, Lilliput ja Blefuscu. Ja nämä kaksi mahtavaa\nnaapuria ovat käyneet mitä tuiminta sotaa keskenänsä kokonaista kuusi\nneljättäkymmentä kuukautta.\n\n-- Tämän sodan syy oli seuraava, -- kertoi Reldresal. Kaikkina\naikoina ja kaikin paikoin on tunnettu ja tunnustettu, että muna on\nennen syömistä avattava paksummasta päästä. Mutta nyt sattui nykyisen\nmajesteetin vaari kerran, pikku poikana, leikkaamaan sormensa,\nkun yritti avaamaan munaa vanhan tavan mukaan paksummasta päästä.\nSilloin hänen isänsä, keisari, julisti, että kaikkien alamaisten\ntulee, ankaran sakon uhalla, avata munat terävämmästä päästä. Tämän\nuuden lain pani kansa kovin pahaksensa. Aikakirjat kertovat, että\nsen johdosta syntyi kapinoita kuusi eri kertaa. Niissä meni yhdeltä\nkeisarilta henki, toiselta kruunu. Blefuscun hallitsijat yllyttelivät\nmyötäänsä näitä sisällisiä riitoja, ja aina kun kapinat oli saatu\nkukistetuiksi, siirtyivät maanpakoon tuomitut Blefuscun valtakuntaan.\nOn laskettu, että enemmän kuin yksitoista tuhatta ihmistä kernaammin\nmeni kuolemaan kuin suostui aukaisemaan munia terävämmästä päästä.\nSatoja nidoksia kirjoitettiin näistä kinastuksista, mutta \"paksumman\npään miesten\" kirjat on jo aikaa sitten kielletty ja koko se puolue\nlain kautta julistettu kelvottomaksi julkisiin virkoihin. Näitten\nrettelöiden aikana Blefuscun keisarit huomauttivat meitä monta kertaa\nlähettiläittensä kautta hajaannuksen aikaansaamisesta uskonnossa,\nsyyttäen meitä siitä, että olimme rikkoneet niitä päämääräyksiä\nvastaan, jotka meidän suurin profettamme Lustrog oli säätänyt\nBlundecralissa (Lilliputien koranissa) ja sen viidennessä luvussa\nviidettäkymmentä. Mutta tuo nyt oli pelkkiä verukkeita vain, sillä\ntekstin sanat kuuluvat: \"kunkin todellisesti uskovaisen pitää särkeä\nmuna siitä päästä kuin sopiva on.\" Ja mikä pää se sopiva on, se olisi,\nminun nöyrän mielipiteeni mukaan, jätettävä itsekunkin omantunnon\nasiaksi taikka maistraatin korkeimman virkamiehen määrättäväksi.\nMutta sittemmin saivat nuo paksumman pään miehet niin paljon suosiota\nBlefuscun keisarin hovissa ja niin paljon apua ja kannatusta\npuolueeltansa täällä kotona, että veristä sotaa on käyty kummankin\nvaltakunnan välillä jo kuusi ja kolmekymmentä kuukautta. Ja sen\najan kuluessa meiltä on mennyt neljäkymmentä linjalaivaa ja koko\njoukko pienempiä aluksia kuin myös yhteensä kolmekymmentä tuhatta\nparhainta miestä meidän meriväestämme ja sotajoukostamme. Vihollisten\ntappiot ovat olleet jonkun verran suuremmat kuin meidän. Nyt he\novat varustaneet suurilukuisen laivaston ja aikovat hyökätä meidän\nkimppuumme. Hänen keisarillinen majesteetinsa on nyt, luottaen teidän\nmiehuuteenne ja voimaanne käskenyt minun antamaan teille kertomuksen\nasiain tilasta täällä.\n\nMinä pyysin sihteerin edeskantamaan hänen majesteetillensa minun nöyrän\nalamaisuuteni tunteet ja ilmoittamaan hänelle, ett'ei minun sovi\nmuukalaisena sekaantua puolueriitoihin, vaan että minä olen altis, oman\nhenkeni uhalla, puolustamaan hänen personaansa ja valtakuntaa kaikilta\nkuin sitä uhata uskaltavat.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVihollisen hyökkäys torjuttu erinomaisella sankarityöllä. -- Korkein\narvonimi. -- Lähettiläitä Blefuscusta. -- Rauhanteko. -- Tulipalo. --\nKeisarinnan palatsi pelastettu.\n\n\nBlefuscun valtakunta sijaitsee saarella pohjoiskoilliseen Lilliputista.\nKumpaisenkin saaren välillä on 1100 yardia (n. 1 km) leveä salmi. Minä\nen ollut vielä nähnyt sitä ja nyt, kuultuani hyökkäyksen uhkaavan\nsiltä puolen, koetin entistä enemmän olla näyttäytymättä rannalla.\nBlefuscuunhan ei ole vielä tietoa minusta saapunut, ja nyt he\nsaattaisivat huomata minut. Sitä paitsi oli sodan aikana kaikenlainen\nyhteys molempain valtakuntain välillä hengen rangaistuksen uhalla\nkielletty ja kaikki alukset otettu sodan tarpeiksi takavarikkoon.\n\nMinä ilmoitin hänen majesteetillensa suunnitelmani, jonka mukaan minä\naion valloittaa koko vihollisen laivaston, joka, niinkuin meidän\nvakoojilta olin kuullut, on parhaillaan Blefuscun satamassa, valmiina\nensi tuulella lähtemään liikkeelle. Kokeneilta merimiehiltä sain tietää\nsalmen olevan keskikohdalta nousuveden aikana 70 glumgluffia (noin 6\njalkaa) ja muissa paikoin korkeintaan 50 glumgluffia syvän. Läksin\nsaaren koilliskulmaan, vastapäätä Blefuscua, lymysin erään kukkulan\ntaakse ja tarkastelin taskukiikarillani vihollisen laivastoa: siinä oli\n50 sotalaivaa ja koko joukko kuljetus-aluksia.\n\nKotia tultuani annoin käskyn -- siihen näet olin valtuutettu -- tuoda\nkoko joukon mitä lujimpia köysiä ja rautatankoja. Köydet olivat\ntavallisen purjelangan paksuisia ja rautatangot pituudelleen ja\npaksuudelleen kuin sukkapuikot. Köydet minä kiersin kolminkertaisiksi,\nsamoin rautatangot, joitten päät sitten taivutin koukun muotoon.\n\nNäin varustettuna palasin rannan kallioille, riisuin siellä nutun,\nkengät ja sukat ja astuin mereen puoli tuntia ennen nousuvettä, ylläni\npelkkä liivijakku. Kaalasin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista oli\nja uin syvimmän kohdan yli, noin 30 yardia, kunnes taas tuntui pohja\njalkain alla. Ei kulunut puoltakaan tuntia, niin jo olin laivaston\nluona. Viholliset, minut nähtyänsä, säikähtivät niin pahanpäiväisiksi,\nettä hypätä loikkasivat laivoistaan mereen ja uivat rannalle. Heitä\noli vähintänsä 30000 henkeä. Otin nyt köyteni esille, pistin koukun\nkunkin laivan kokkaan ja sidoin köysien päät yhteen. Tätä tehdessäni\nvihollinen laukaisi minuun nuolia muutaman tuhannen, ja niistä sattui\nminua koko joukko käsiin sekä kasvoihin. Siitä oli paljo haittaa\ntyölleni, puhumattakaan siitä, että haavoja pisti ja kirveli. Enimmin\npelkäsin silmiäni, ja pahoin niitten olisi käynytkin, ellei olisi muuan\noiva keino johtunut mieleeni.\n\nNiinkuin ennen olen maininnut, oli minulla silmälasit erikoisessa\ntaskussa, joka oli keisarin tarkastajilta jäänyt huomaamatta. Ne\nminä nyt sidoin nenälleni niin lujasti kuin laatuun kävi ja jatkoin\nrohkeasti työtäni, välittämättä vihollisen nuolista. Moni niistä\nkyllä sattui silmälaseihin, mutta ei siitä sen suurempaa vahinkoa;\nsiirrähtiväthän vain lasit sijoiltansa hiukan. Saatuani kaikki koukut\nkiinni, rupesin vetämään köysiä sidotusta päästä, mutta laivatpa\neivät liikahtaneetkaan. Ne olivat kiinni ankkureissaan, ja niinpä oli\nuljain osa yritystäni vielä suorittamatta. Päästin köydet käsistäni --\nolivathan ne koukuissa kiinni -- ja leikkasin urheasti ankkuritouvit\npuukolla poikki, saaden pari sataa nuolta käsiin ja kasvoihin. Nyt\ntartuin jälleen solmuun kiinni ja vedin varsin helposti perässäni\nviisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa.\n\nBlefusculaisilla ei ollut ensi alussa aavistustakaan minun\ntarkoituksistani. Hämmästyen he katselivat, kuinka minä leikkelin\npoikki laivain ankkuritouveja, ja luulivat minun aikovan saada laivat\ntuuliajolle ja törmäilemään toisiinsa, mutta pian he huomasivat koko\nlaivastonsa lähtevän liikkeelle hyvässä järjestyksessä ja minun\nvetävän köysien päästä. Silloin pääsi heiltä niin hirmuinen hätähuuto\nja epätoivoinen parkuna, että sitä on mahdoton kuvata ja mahdoton\nkäsittää. Päästyäni nuolten kantamasta minä pysähdyin hetkeksi ja vedin\nnuolet ulos käsistäni ja kasvoistani ja voitelin niitä sillä rasvalla,\njota minulle jo ensi päivänä Lilliputissa oli annettu nuolenhaavoihin\npantavaksi, niinkuin edellä jo olen kertonut. Otin sitten silmälasit\npois, odotin tunnin verran, kunnes luode oli vähän laskenut, kaalasin\nkeskikohdan yli, saalis perässäni, ja saavuin onnellisesti Lilliputin\nkeisarilliseen satamaan.\n\nKeisari oli koko hoviväkensä kanssa rannalla odottamassa tämän suuren\nseikkailun päättymistä. Ensi alussa he näkivät laivaston lähenevän\nlavean puoliympyrän muodossa. Minua he eivät erottaneet, minä kun olin\nrintaa myöten vedessä. Laivaston tullessa keskelle salmea, ulottui\nvesi minua kaulaan saakka. Silloin he säikähtivät, keisari luuli minun\nhukkuneen ja vihollisen laivaston lähenevän täydessä sotarinnassa.\nMutta pian häneltä pelko hälveni, sillä salmi kävi matalammaksi joka\naskeleelta, minkä astuin, eikä aikaakaan, niin jo olin kuuleman päässä\nrannasta. Silloin minä kohotin korkealle köyden solmupään ja huusin\nkovalla äänellä: \"Kauan eläköön kaikkein mahtavin Lilliputin keisari!\"\n\nMaihin noustuani tämä suuri hallitsija otti minut vastaan mitä\nmairittelevimmilla ylistyspuheilla ja nimitti minut ihan siinä paikassa\n_nardac_'iksi, joka siellä on arvonimistä korkein.\n\nHänen majesteetinsa lausui nyt sen toivomuksen, että minä jossain\ntoisessa tilaisuudessa toisin loputkin vihollisten laivoja hänen\nsatamiinsa. Näin määrätön on ruhtinaitten kunnianhimo. Tämäkään keisari\nei näkynyt tavoittelevan sen vähempää kuin tehdä koko Blefuscun\nvaltakunnasta pelkkä maakunta, varakuninkaan hallitsema. Siten hän\ntoivoi saavansa kukistetuiksi paksumman pään miehet kokonaan ja\npakottaneeksi senkin puoleisen kansan avaamaan munia terävämmästä\npäästä. Siten, niin hän ajatteli, tulee hänestä koko maailman\nyksinvaltias. Minä koetin saada häntä luopumaan moisista ajatuksista,\nesiintuoden sekä politillisia että oikeusopillisia syitä. Sanoin\nhänelle suoraan, etten minä ikipäivinä suostu käymään kätyriksi\nsellaiseen yritykseen, jolla vapaa ja uljas kansa aiotaan saattaa\norjuuteen. Asia otettiin keskusteltavaksi valtakunnan neuvostossa, ja\nsiellä olivat viisaimmat ministerit minun puolellani.\n\nTämä minun avoin selitykseni oli niin täydessä ristiriidassa hänen\nmajesteetinsa hankkeiden ja politiikan kanssa, ett'ei hän saattanut\nsitä milloinkaan antaa minulle anteeksi. Hän toi tämän mielipiteensä\nesiin valtakunnan neuvostossa varsin salakavalalla tavalla. Viisaimmat\nministereistä -- niinkuin perästäpäin sain tietää -- näkyivät\nvaitiolollaan olevan samaa mieltä kuin minä. Toiset sitä vastoin,\nsalaisia vihollisiani, eivät malttaneet olla ohimennen lausumatta\nmuutamia epäedullisia sanoja minusta. Ja siitä saakka rupesi muuan\nhänen majesteetinsa kannattama liittokunta ministereitä vehkeilemään\nminua vastaan. Kahden kuukauden perästä puhkesi vihamielisyys\nilmiliekkiin ja oli vähällä saada toimeen minun kukistumiseni. Näin\nvähän painavat suurimmatkaan ruhtinaille osoitetut palvelukset, jos\ntoiselle vaakalautaselle joutuu kieltäyminen tottelemasta heidän\noikkujansa.\n\nKolme viikkoa minun onnistuneen yritykseni jälkeen saapui Blefuscusta\njuhlallinen lähetyskunta, nöyrimmästi tarjoamaan rauhaa. Se\nsolmittiinkin meidän keisarille peräti edullisilla ehdoilla.\nLähettiläitä oli kuusi ja heillä mukanaan noin 500 henkeä saattueena.\nHeidän esiintymisensä oli kerrassaan loistava, niin hyvin heidän\nhallitsijansa mahtavuuden kuin heidän toimensa tärkeyden mukainen.\nLiittokirjaa tehtäessä olin minä heille apuna sen luottamuksen\nnojalla, mikä minulla hovissa siihen aikaan oli tai minkä ainakin\nluulin itselläni olevan. Toimensa päätettyään, heidän eksellensinsä\ntekivät muodollisen visitin minun luonani, sillä he olivat saaneet\nkuulla, kuinka paljon minä olin pitänyt heidän puoltaan. He puhelivat\nensin mairittelevin sanoin minun voimastani ja ylevämielisyydestäni\nja herransa ja keisarinsa nimessä kutsuivat minua käymään heidän\nmaassansa, lausuen sen toivomuksen, että minä osoittaisin sielläkin\nsitä verratonta väkevyyttäni, josta he olivat niin paljon ihmeitä\nkuulleet.\n\nMinä puolestani pyysin heitä edeskantamaan minun nöyrimmän\nkunnioitukseni heidän herrallensa ja keisarillensa, jonka hyväin avujen\nmaine on täyttänyt koko maailman ihmettelyllä ja ihailulla, ja jonka\neteen minä toivon saavani astua, ennenkuin palajan isänmaahani.\n\nPäästyäni ensi kertaa senjälkeen meidän keisarin puheille, pyysin\nhäneltä lupaa saada käydä Blefuscun hallitsijan luona. Luvan hän\nminulle suvaitsi antaa, mutta varsin kylmästi, sen huomasin. Syytä\ntuohon en osannut arvata, kunnes minulle kuiskattiin, että Flimnap ja\nBolgolam olivat selittäneet minun keskusteluni lähettiläitten kanssa\nosoittavan epäkunnioitusta hänen majesteetiansa kohtaan. Omatuntoni\noli tässä kohden aivan syytön, ja siksipä minun käsitykseni hovista ja\nministereistä silloin ensi kertaa järkähti.\n\nLukija muistanee vielä, että minun vapautuskirjassani oli muutamia\nkohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, ne kun olivat liiaksi\norjamaisia. Enkä olisi allekirjoituksellani niihin suostunutkaan,\nellei kova hätä olisi pakottanut. Nyt kun minusta oli tullut ylhäinen\nnardac, ei tuommoisia toimia enää pidetty minun arvolleni sopivina,\neikä keisari -- se olkoon sanottu hänen kunniakseen -- niistä minulle\nkoskaan edes maininnutkaan. Pian senjälkeen oli minulla tilaisuus\nosoittaa hänen majesteetillensa ainakin minun mielestäni varsin suuri\npalvelus.\n\nSydänyön aikana kerran heräsin siihen, että suuri kansan paljous piti\nkauheata melua oveni ulkopuolella. Säikähdin todellakin. Kuulin heidän\nmyötäänsä hokevan: \"burglum\". Muutamat hoviherroista tunkeusivat\nväkijoukon läpi ja pyysivät minua heti paikalla tulemaan palatsiin,\njossa keisarinnan huoneusto oli syttynyt palamaan. Muuan hovidaameista\noli nukkunut vuoteesensa romaanin ääreen, lamppu oli kaatunut, ja\nsiitä tulipalo. Minä nousin heti. Käsky annettiin astua syrjään minun\ntieltäni, ja kun tänä yönä oli kuutamo, niin pääsin palatsille,\ntallaamatta ketään. Siellä oli jo pystytetty tikapuita seiniä vastaan\nja ihmisillä sangot kädessä, mutta vesi oli pitkän matkan päässä.\nSangot olivat suuren sormustimen kokoisia, ja ihmiset ojensivat\nminulle niitä minkä ennättivät, mutta liekki oli päässyt jo sellaiseen\nvauhtiin, ett'ei moisista mitä apua. Olisinhan minä helposti saanut\ntulen tukautetuksi takillani, mutta pahaksi onneksi olin jättänyt sen\nkiireissäni kotia; ylläni ei ollut kuin nahkaiset liivit. Tila näytti\nvarsin surkealta ja epätoivoiselta. Ja niin tuo muhkea palatsi olisi\nkuin olisikin palanut perustuksiansa myöten, ellei neuvokkaisuuteni --\njota minulla toki ei aina ole mukana -- olisi tullut avuksi. Mieleeni\nmuistui, että muurin ulkopuolella on muuan likaropakko. Hetkeäkään\nviipymättä minä harppasin sinne, täytin hattuni tuolla hiukan\nlöyhkäävällä vedellä ja riensin palopaikalle takaisin. Tulipalon sain\nnyt pian sammutetuksi, mutta sitä tehdessäni olin kauhukseni vähällä\nhukuttaa keisarinnan ja keisarilliset lapset. Vesi oli näet täyttänyt\nhuoneet, joihin keisarinna lapsineen ja hovidaameineen oli paennut, ja\nminulla oli täysi tekeminen poimiessani heitä akkunain kautta ulos ihan\ntunnottomina. Siitä sukesi varsin ikävä juttu minulle, mutta kolmen\nminutin kuluttua oli tulipalo kokonaan sammutettu, ja tuo jalo linna,\nmonen ihmispolven aikana rakettu, oli pelastettu hävitykseltä.\n\nAamun koittaessa palasin kotia, odottamatta keisarin onnitteluja.\nOlin tosin tehnyt erinomaisen palveluksen, mutta enhän ollut varma,\nmitä hänen majesteetinsa arvelee siitä tavasta, jolla tehtävä\ntuli suoritetuksi. Valtakunnan perustuslaeissa on näet säädetty\nhengenrangaistus jokaiselle, ken ikinä olla mahtaa, joka sormellaankaan\nkajoaa keisarinnaan tai prinsessoihin. Hiukan lohdullisemmalta tuntui,\nsaatuani tietää, että hänen majesteetinsa oli käskenyt oikeusasian\nministerin laatimaan minulle nimenomaisen kirjallisen anteeksi-annon.\nSitä ei minulle kumminkaan annettu. Yksityistä tietä kuulin keisarinnan\nolevan kauheasti pahoillansa minun teostani, vetäytyneen sisimpiin\nhuoneisinsa ja päättäneen, ett'ei hän enää entistä asumustansa ikinä\nkuntoon laitata. Uskotuillensa hovidaameille hän ei malttanut olla\nilmaisematta, että hän aikoo kostaa minulle keisarinnan palatsin\nsaastuttamisen.\n\n[Tämä tulipalo-kohtaus on kokonaan jätetty pois Henry Craik'in\nesipuheella varustetusta painoksesta. Muissa näkyy siitä olevan\nerillaisia mukailuja. Olemme tämän kohdan ottaneet pääasiallisesti\nGeorge Routledgen julkaisusta. _Suom. muist._]\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nLilliputin asukkaista ja heidän tavoistaan ja laeistaan. -- Tekijän\nelintavat. -- Vihamiehiä.\n\n\nVaikka aikomukseni on julaista lähempi selonteko Lilliputin\nvaltakunnasta erityisessä teoksessa, annan uteliaalle lukijalle jo\ntässäkin moniaita yleisiä tietoja. Ihmiset siellä, kuten jo olen\nsanonut, ovat vajaata kuutta tuumaa pitkiä, ja sitä mukaa ovat eläimet\nja kasvitkin. Niinpä ovat suurimmat hevoset ja härjät neljä, virsi\ntuumaa korkeita, lampaat puoli kolmatta tuumaa, hiukan päälle tai alle;\nhanhet ovat varpusen kokoisia ja niin edespäin pienenevässä sarjassa\nniin pikkuisiin, ett'eivät niitä ainakaan minun silmäni erottaneet.\nLuonto on kumminkin lahjoittanut Lilliputilaisille erittäin hyvät\nsilmät, he näkevät pienimmätkin esineet varsin tarkasti, vaikk'ei\nkovin pitkänkään matkan päästä. Niinpä näin kerran kokin kynivän\nleivosta, joka ei ollut kärpästä suurempi, ja nuoren tytön pujottavan\nnäkymättömän hienoa silkkiä näkymättömän hienon neulan silmään.\nPisimmät puut ovat siellä noin seitsemän jalkaa korkeita, muut kasvit\nsitä mukaa, mutta ne saa lukija kuvitella mielessänsä.\n\nEn ota sen laajemmalti puhuakseni heidän tieteistään. Sanon vaan, että\nuseimmat tieteenhaarat ovat siellä kukoistaneet monta miespolvea.\nMutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituista. Eivät he kirjoita\nvasemmalta oikealle, niinkuin Europalaiset, eivätkä oikealta\nvasemmalle, kuin Arabialaiset, eivätkä ylhäältä alaskaan, kuten\nKiinalaisten on tapa, vaan poikki puolin, ylänurkasta alanurkkaan,\naivan kuin naiset meidän maassa.\n\nOmituisia tapoja ja lakeja on heillä koko joukko, ja elleivät ne\nolisi niin kerrassaan toisenlaisia kuin minun armaassa kotimaassani,\nniin tekisi mieli niitä hieman puolustaakin. Hyvä olisi vain, jos\nniitä noudatettaisiin. Mainitsen ensinnäkin ilmiantajista. Kaikki\nvaltiorikokset rangaistaan siellä tavattoman ankarasti, mutta jos\nsyytetty tutkittaessa todistaa viattomuutensa, silloin rangaistaan\nsyyttäjä heti kohta häpeällisellä kuolemalla ja hänen maastaan ja\nmannustaan korvataan syytetylle nelin kerroin ajan hukka, mielipaha,\nkärsimykset vankeudessa ja kaikki kulungit, mitä hänellä on ollut\nasiansa puolustamista varten. Ja ellei riitä, suorittaa kruunu\nloput. Keisari antaa hänelle jonkun suosion-osoituksen, ja hänen\nviattomuutensa julistetaan ympäri kaupunkia.\n\nPetosta pidetään siellä suurempana rikoksena kuin varkautta, ja harvoin\npetturi kuolemantuomion välttää. Siellä ollaan näet sitä mieltä, että\nhuolellisuudella ja valppaudella ymmärtäväinen ihminen kyllä saattaa\nsuojella omaisuutensa varkailta, mutta petokselta ei kunniallinen\nihminen ole milloinkaan turvassa. Ja koska nyt alituinen ostaminen\nja myöminen sekä luoton nojalla asioiminen on välttämätöntä, mutta\nsiinä juuri paljo petosta tapahtuu, jopa sellaista sormienkin lävitse\nkatsellaan, niin joutuisihan rehellinen mies myötäänsä vahinkoon, ja\nkonna pääsisi voitolle, ellei laki petosta rankaisisi. Muistan, kun\nkerran olin keisarilta hankkimassa suojelusta eräälle syytetylle, joka\noli isännältään kavaltanut rahoja: oli saanut jonkun summan vietäväksi\ntoiseen paikkaan, mutta karannut rahoineen tipo tiehensä. Koetin\nlieventävänä asianhaarana vetää esiin sen ajatuksen, että tuohan oli\nvain luottamuksen väärinkäytöstä. Keisari puolestaan sanoi pitävänsä\nkerrassaan kamalana, että minä rupean puolustelemaan kaikkein pahinta\nrikosta. Eikä minulla siihen todellakaan ollut muuta sanomista kuin\ntuo yleinen lauseparsi: eri maissa eri tavat. Mutta kyllä minua vaan\nhävetti aika lailla.\n\nVaikka me yleensä sanomme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi,\njoissa kaikkinainen hallitus kääntyy, niin en sitä perusohjetta ole\nnähnyt käytännössä noudatettavan missään muualla kuin Lilliputissa. Ken\nriittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja 77 kuukautta,\nhän saa muutamia etuoikeuksia, aina säätynsä ja elämäntapansa mukaan,\nsekä sitä vastaavan summan rahoja nimenomaa tätä tarkoitusta varten\nperustetusta varastosta. Samalla hänelle annetaan _Snilpallin_ tai\n_Legalin_ arvonimi, joka liitetään hänen nimensä perään, mutta joka ei\nsiirry hänen perillisillensä. Tämä kansa piti meidän valtiosääntöämme\nhämmästyttävän vaillinaisena, kuultuaan minulta, että meillä saadaan\nlait noudatettaviksi ainoastaan rangaistuksilla, ja ett'ei niissä\npalkinnoista puhuta mitään. Lilliputien oikeushovissa onkin Oikeuden\nkuvalla kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja yksi kummallakin\npuolella: se tietää valppautta; oikeassa kädessä on sillä kukkaro\ntäynnä kultaa, vasemmassa tuppeen pistetty miekka: se tietää, että\noikeus on alttiimpi palkitsemaan kuin rankaisemaan.\n\nVirkoihin asetettaessa otetaan enemmän huomioon hakijan siveellisyys\nkuin kyky. Koska hallitus kerran -- niin he ajattelevat -- on\nihmiskunnalle tarpeellista, niin riittää tavallinen ihmisjärki ellei\nyhteen, niin toiseen elämänkohtaan, eikä sallimus suinkaan ole säätänyt\nyleisten asiain hoitamista miksikään salaisuudeksi, jota vaan joku\nani harva älyn ylimmälle kannalle kohonnut pystyisi ymmärtämään.\nSellaisiahan ei synny miespolvea kohti kuin pari kolme. Totuutta,\noikeamielisyyttä, kohtuutta ja muita avuja sitä vastoin on heidän\nmielestänsä olemassa joka ihmisessä. Jokainen, ken kokemuksen nojalla\nja asiata harrastaen näitä avujansa käyttää, hän pystyy maatansa\npalvelemaan, paitsi tietysti senkaltaisissa toimissa, jotka kysyvät\nerityisiä opinnoita. Siveellisen avun puute ei heidän mielestänsä\nlikimainkaan saata korvata suurimpiakaan henkisiä lahjoja, ja jos siis\nvirka uskotaan pelkän älymiehen hoidettavaksi, niin se joutuu peräti\nvaarallisiin käsiin. Jos siis siveellinen mies tietämättömyydessään\nerehtyy, niin ei siitä yhteiskunnalle ole läheskään niin suurta\nvauriota, kuin jos teräväjärkinen mies häijyjen taipumusten\nvaikutuksesta vaipuu turmiollisiin väärintekoihin ja käyttää älyänsä\nniitten uudistamiseen ja puolustamiseen.\n\nEi myöskään se, joka ei usko jumalalliseen kaitselmukseen, ole\nkelvollinen mihinkään yleiseen toimeen. Koska hallitsijat -- näin\nLilliputissa ajatellaan -- pitävät itseänsä kaitselmuksen edustajina,\nniin onhan aivan nurinpäistä, että he käyttävät virkamiehinään\nsellaisia, jotka epäilevät sen voiman olemassa oloa, minkä alaisina he\nitse työskentelevät.\n\nRiittämättömyyttä pidetään siellä hengenrikoksena. He ajattelevat näin:\nken kehnosti palkitsee hyväntekijäänsä, se on koko muunkin ihmiskunnan\nvihollinen, koskapa ei ole saanut siltä mitään, josta olisi sille\nkiitollisuuden velassa. Sellainen mies ei siis ansaitse olla hengissä.\n\nLukijaa huvittanee sitten kuulla jotain minun kotoisista oloistani\nja elämäni laadusta yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän\nkuluessa tässä maassa. Ollen luonnostanikin taipuvainen kaikenlaisiin\nnäperrystöihin, jopa tarpeenkin pakottamana, minä laitoin keisarillisen\npuutarhan pisimmistä puista itselleni tuolin ja pöydän.\n\nKaksisataa ompelijatarta neuloi minulle paitoja sekä lakanoita ja\npöytäliinoja lujimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä suinkin saivat.\nSittenkin täytyi heidän panna niitä monta kerrosta päälletysten,\nsillä paksuimmatkin kankaat ovat siellä koko joukon hienommat harsoa.\nPalttina siellä on tavallisesti kolme tuumaa leveätä, ja pakkaan menee\nsitä kolme jalkaa. Ompelijattaret ottivat minusta mitan ollessani\nmaassa pitkälläni. Yksi seisoi niskani, toinen polvien kohdalla,\npinnoitettu nuora välillänsä. Kolmas mittasi nuoran pituuden tuuman\npituisella nauhalla. Senjälkeen he mittasivat minulta oikean peukalon,\neivätkä muuta tahtoneetkaan, sillä matemaatillisten laskujen mukaan\nkaksi mittaa peukalon ympäri on ranteen mitta, kaksi mittaa ranteen\nympäri kaulan mitta, kaksi kaulan ympärystä vatsan ympärys. Kun sitten\nvielä vanhakin paita oli heille malliksi maahan levitetty, niin saivat\nhe tarkat mitat.\n\nKolmesataa räätäliä pantiin tekemään minulle vaatteita. Niiltä kävi\nmitan-otto toiseen tapaan. Minä kävin polvilleni, ja räätälit asettivat\ntikapuut maasta niskaan asti. Yksi kiipesi tikapuitten päähän ja laski\nluotilangan kauluksen kohdalta maahan; siinä takin pituus. Vyötäisistä\nja hihoista otin mitat itse. Vaatteet tehtiin minun asunnossani,\nsillä nehän eivät olisi sopineet heidän suurimpaankaan tupaansa.\nValmiina ne näyttivät samallaiselta tilkkutyöltä, jota vihaiset naiset\nEnglannissa osaavat tehdä. Erotus vain se, että minun tilkkutakkini oli\nyhdenvärinen.\n\nKolmesataa kokkia oli minulla ruuanlaittajina. He asuivat perheineen\npienissä majoissa asuntoni lähitteellä. Itsekukin valmisti kaksi\nruokalajia. Kaksikymmentä passaria minä nostin pöydälleni; sata muuta\noli maassa, kellä lihavadit käsissä, kellä viinitynnyrit tai muut\njuomalekkerit olallaan. Ne hinattiin, aina sitä myöten kuin käskin,\nylös pöydälle varsin näppärällä laitoksella, siihen tapaan kuin\nEuropassa väännetään sankoja ylös syvästä kaivosta. Vadillisesta tuli\nhyvä suupalanen ja lekkerillisestä kelpo kulaus. Lammaspaisti siellä\nantaa perää meillä laitetulle, mutta härjänpaisti on erinomaista. Oli\nminulla välisti, vaikka harvoin, sellainenkin härjänjalka pöydällä,\nettä siitä tuli kolme suupalasta. Hanhista ja turkinpyistä tuli\ntavallisesti vain yksi suullinen, mutta parempia ne olivatkin kuin\nmeillä.\n\nHänen keisarillinen majesteetinsa, kuultuaan minun elintavoistani,\nlausui kerran halajavansa saada onnen (näin hän suvaitsi lausua) tulla\npuolisonsa ja keisarillisten lastensa, sekä prinssien että prinsessain,\nkera aterioimaan minun kanssani. He saapuivat säädetyllä hetkellä, ja\nminä sijoitin heidät juhla-istuimille pöydälleni, vastapäätä itseäni.\nHenkivartijat sijoittuivat heidän taakseen. Flimnap, valtiovarain\nhoitaja, seisoi hänkin siellä valkoisine sauvoineen. Huomasin\nhänen usein katselevan minua karsain silmin, mutta en ollut tuosta\ntietääksenikään; söin tavallista enemmän, oman rakkaan isänmaani\nkunniaksi ja hämmästyttääkseni hoviakin. Minulla on erityinen syy\nluulla, että Flimnap käytti tätä keisarillisten visittiä hyväkseen,\nkontitakseen herrallensa minua. Tämä ministeri oli pitkin aikaa ollut\nminun salainen vihamieheni, vaikka muitten silmissä oli minun kanssani\nenemmän mielin kielin kuin niin morakalta mieheltä sopi odottaakaan.\nHän valitti keisarille, kuinka muka valtion rahavarat ovat huonossa\ntilassa, kuinka hänen on muka täytynyt ottaa kalliskorkoisia lainoja,\nkuinka valtion velkasetelit eivät enää käy kuin yhdeksän prosenttia\nalle nimellis-arvon, kuinka minä lyhyen ajan kuluessa olin tullut\nhänen majesteetillensa maksamaan lähes puolentoista miljonaa sprugia\n(heidän suurin, lehtikullan paksuinen kultarahansa), ja kuinka hänen\nmajesteetinsa olisi edullista päästä minusta niin pian kuin mahdollista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nSyytökset majesteetirikoksesta. -- Karkaaminen Blefuscuun. --\nVastaan-otto siellä.\n\n\nEnnenkuin käyn kertomaan, mitenkä minä läksin tästä Lilliputien maasta,\nmainitsen eräästä salajuonesta, jota jo parin kuukauden aikana oli\npunottu minua vastaan.\n\nTähän saakka minä olin, alhaiseen syntyperäänikin nähden, ollut\nkokonaan vieras hovielämälle. Olin kyllä kuullut ja lukenut\nruhtinaitten sekä ministerien mielenlaadusta ja luonnosta, mutta\nen olisi koskaan luullut tällä asianhaaralla olevan niin kamalia\nvaikutuksia sellaisessa kaukaisessa maassa, jota hallitaan aivan\ntoisenlaisten perus-ohjeiden mukaan kuin Europan valtakuntia.\n\nIllalla kerran, valmistellessani parhaillani matkaa Blefuscun keisarin\nluokse, tuli luokseni muuan korkea hovin virkamies, jolle joskus ennen\nolin tehnyt suuria palveluksia, hänen ollessaan keisarin epäsuosiossa.\nHän saapui kantotuolissa ja lähetti pyytämään puheille-pääsyä,\nnimeänsä kumminkaan ilmoittamatta. Kantomiehet lähetettiin pois,\nminä pistin kantotuolin lordisuuksineen päivineen taskuuni ja sanoin\npalvelijalleni, ett'en ole kenenkään tavattavissa. Panin sitten oven\nlukkoon, asetin kantotuolin, tapani mukaan, pöydälleni ja kävin\nistuvilleni sen ääreen.\n\nHeti ensimmäisten tervehdysten jälkeen huomasin lordin kasvoilla syvän\nhuolen. Tiedusteltuani syytä siihen, hän pyysi minua kärsivällisesti\nkuulemaan loppuun asti: asia koskee minun henkeäni ja kunniaani.\n\nHänen puheensa minä kirjoitin muistiin, heti hänen lähdettyänsä. Näin\nse kuului:\n\n\"Tietäkää, että joku aika sitten muutamat neuvoskunnan jäsenet ovat\nkeisarin käskystä ja hänen majesteetinsa läsnäollessa pitäneet salaisia\nneuvotteluja teistä. Vasta pari päivää sitten hänen majesteetinsa teki\nlopullisen päätöksensä.\n\n\"Tiedättehän, että Skyris Bolgolam, galbeti eli yliamiraali, on ollut\nteidän verivihollisenne hamasta siitä saakka kuin maahan tulitte.\nAlkusyitä siihen en tiedä, mutta se on varma, että hänen vihansa\nteitä kohtaan on yhä yltynyt siitä saakka kuin valloititte Blefuscun\nlaivaston. Sehän himmensi hänen, yliamiraalin, kunnian. Hän sekä\nvaltiovarain hoitaja Flimnap, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja\noikeus-asiain ministeri Balmuff ovat yhdessä sepittäneet syytösartiklat\nteitä vastaan majesteetirikoksesta sekä muista hengenrikoksista.\"\n\nTämä esipuhe pani minut semmoiseen vimmaan, että olin keskeyttää hänet,\nsillä minähän tiesin olevani viaton, mutta hän pyysi minua vaikenemaan\nja jatkoi:\n\n\"Kiitollisena teidän ystävällisyydestänne minua kohtaan, olen hankkinut\ntiedon koko neuvottelusta ja seuraavan kopian artikloista. Oman henkeni\nuhalla tulin nyt ilmoittamaan asiasta teille.\n\n\"_Syytös-artiklat Quinbus Flestrinia (ihmisvuorta) vastaan_.\n\n\"_I artikla_. Että, sittenkuin valtakunnan laissa hamasta hänen\nmajesteetinsa keisarin Calin Deffar Plunen ajasta saakka sanottu on,\nettä ken ikinä hänen keisarillisen majesteetinsa palatsin muurein\nsisällä saastuksen eli pahennuksen aikaansaattaa, kärsiköön sen\nrangaistuksen kuin majesteetirikoksesta säätty on, ja vaikka tämä laki\nedelleen on voimassa, ei äsken mainittu Quinbus Flestrin kumminkaan\nole siltä itseänsä ojettaa antanut, vaan on, itseänsä sillä tekosyyllä\npeitellen, että hän Hänen Keisarillisen Majesteetinsa rakastetun ja\nkorkean Puolison huoneissa tulipalon sammuttaa aikoo, sangen häijyllä\nja salakavalalla tavalla siihen tarkoitukseen sitä vettä käyttänyt,\nkuin siinä paikassa säilytetään, johon kaikkinainen rupa ja ruuhka\nvuotaa, ja näin rikkonut ei ainoastaan valtakunnan lakia vastaan, joka\nvahvana seisoo, vaan myöskin sitä velvollisuutta vastaan joka hänellä,\nniinkuin Hänen Keisarillisen Majesteetinsa alamaisella j.n.e., j.n.e.\n[Niinkuin lukija huomaa, on tekijä tässä ivannut vanhan-aikaista,\npitkäveteistä lakikieltä. Valitettavasti ei meillä nykyinenkään\nlakikieli ole kokonaan vapaa tällaisesta monimutkaisuudesta. _Suom.\nmuist._]\n\n\"_II artikla_. Että, sittenkuin mainittu Quinbus Flestrin oli Blefuscun\nsotalaivaston keisarilliseen satamaan sisälle vetänyt ja sen jälkeen\nHänen Keisarilliselta Majesteetiltansa käsketty oli valloittamaan\nmuutkin sanotun Blefuscun valtakunnanlaivat kuin myöskin saattamaan\nviimeksi sanottu valtakunta maakunnaksi, joka varakuninkaalta\nhallittaisiin, kuin myös kukistamaan ja hengiltä ottamaan ei ainoastaan\nmaanpakoon ajetut paksumman pään miehet, vaan myöskin kaikki ne sen\nvaltakunnan asukkaat kuin eivät paksumman pään harhaopista itseänsä\nerotettaa tahdo, on hän, usein mainittu Flestrin, niinkuin yksi\nkavala petturi Hänen kaikkein armollisinta, Korkeata Keisarillista\nMajesteetiansa kohtaan, senkaltaisella anomuksella sisään tullut, että\nhän mainitusta päällepanosta vapahdetuksi tulisi, sillä varjolla,\nett'ei hän omaatuntoansa vastaan voi yhden viattoman kansan vapauden ja\nhengen päälle hyökkäystä tehdä.\n\n\"_III artikla_. Että, sittenkuin sanansaattajat Blefuscun hovista Hänen\nKeisarillisen Majesteetinsa hoviin rauhaa anomaan saapuneet olit,\nhän, vielä mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi, näitä\nsanansaattajia auttanut, kannattanut, rohkaissut ja ilahduttanut oli,\nitse tykönänsä kyllä tietäen, että he olit sen ruhtinaan alamaisia,\njoka vähäistä ennen oli julkista vihollisuutta Hänen Keisarillista\nMajesteetiansa vastaan viljellyt ja julkista sotaa Hänen Majesteetinsa\nkanssa käynyt.\n\n\"_IV artikla_. Että sanottu Quinbus Flestrin, vastoin kaikkea sitä\nkuin yhden uskollisen alamaisen tulee ja sopii, nyt parhaillansa\nitseänsä matkalle varustaa Blefuscun valtakunnan hoviin, johon hänelle\nainoastansa suullinen lupa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa\nannettu on, ja sanotun luvan varjon alla nyt viekkaasti ja kavalasti\ntämän matkan edes-ottaa aikoo, sen kautta edes-auttaen, kannattaen ja\nrohkaisten Blefuscun Keisaria, vihollista, joka julkisessa sodassa\nHänen Keisarillisen Majesteetinsa kanssa ollut on.\n\n\"Oli siellä muitakin artikloja, mutta nämä ovat tärkeimmät, ja niistä\nolen teille lukenut otteen.\n\n\"Myönnettävä on, että tämän johdosta seuranneissa keskusteluissa hänen\nmajesteetinsa osoitti monta kertaa lempeyttänsä, nimenomaa viitaten\nteidän palveluksiinne ja koettaen lieventää teidän rikostanne.\nValtiovarain ministeri ja yliamiraali sitä vastoin vaativat, että\nteidät on tuomittava mitä tuskallisimpaan ja häpeällisimpään kuolemaan,\nsytyttämällä yön aikana teidän asuntonne tuleen. Kenraali puolestaan\nvaati, että 20 tuhatta sotamiestä pantaisiin laukaisemaan myrkytettyjä\nnuolia teidän kasvoihinne ja käsiinne. Teidän palvelijanne pitäisi\nkäskeä sirottamaan teidän paitoihinne myrkyllistä mehua, joka syöpyy\nlihaan ja tuottaa teille mitä tuskallisimman kuoleman. Kenraalikin\nyhtyi samaan mielipiteesen, niin että enemmistö oli kauan aikaa teitä\nvastaan. Majesteeti oli kumminkin päättänyt säästää teidän henkenne ja\nsai vihdoin puolellensa kamariherrankin.\n\n\"Tämän jälkeen sai Reldresal, yksityisasian ylisihteeri, kuninkaan\nkäskystä puhevuoron. Hän on aina osoittanut olevansa teidän ystävänne,\nja sellaisena hän nytkin esiintyi. Hän myönsi rikoksenne olevan\nvarsin suuria, mutta siinäpä, sanoi hän, on juuri tilaisuutta\nosoittamaan armoa, tuota hallitsijan kauniinta omaisuutta, josta hänen\nmajesteetinsa on täydellä syyllä niin kuuluisa. Hän sanoi teidän ja\nhänen välisen ystävyytensä olevan niin ylt'yleensä tunnettua koko\nmaailmassa, että kunnian-arvoinen neuvoskunta kenties pitänee häntä\npuolueellisena, mutta, noudattaakseen armollista käskyä, hän tahtoo\nkumminkin vapaasti lausua mielipiteensä. Jos hänen majesteetinsa,\nlukuun ottaen Flestrinin palvelukset ja oman, armosta uhkuvan\nsydämensä kehoitusta noudattaen, tahtoisi säästää hänen henkensä ja\nkäskeä vain puhkaista häneltä silmät, niin luulee hän, Reldresal,\nalamaisimmasti, että oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi,\nja koko maailma kiittäen ylistäisi keisarin lempeyttä ja niitten\nkaunista ja ylevämielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen\nneuvon-antajinansa. Näön puute ei ole vähentävä Flestrinin voimaa, vaan\nsaattaa hänestä edelleenkin olla hyötyä hänen majesteetillansa. Sokeus\nlisää vaan ihmisessä rohkeutta, kätkien häneltä vaarat. Silmiänsähän\nFlestrinkin pahimmin pelkäsi, vihollisen laivastoa noutaessaan. Hän\ntulee vallan hyvin toimeen, kun katsoo ministerien silmillä, niinkuin\nsuurimmat hallitsijatkin tekevät.\n\n\"Moinen esitys kohtasi vastarintaa koko neuvoskunnan puolelta.\nBolgolam, yliamiraali, ei osannut hillitä suuttumustaan. Hän kavahti\nvimmoissaan pystyyn ja sanoi suuresti kummastelevansa, mitenkä\nsihteeri rohkenee puhuakaan sellaista, että petturin henki olisi\nsäästettävä. Flestrinin palvelukset, valtion kannalta punniten, ne ne\njuuri raskauttavat hänen rikoksiansa. Mies, joka kykenee likavesillä\nsammuttamaan tulipalon hänen majesteetinsa keisarinnan huoneissa\n(kammolla ja kauhistuksella hän, Bolgolam, vieläkin mointa tekoa\nmuistelee), saattaa toisella kertaa vesitulvaan hukuttaa koko palatsin.\nMies, joka jaksaa tuoda satamaan vihollisen laivaston, saattaa, jos\nvähänkin vastoin mieltä käy, viedä sen takaisinkin. Ja sydämessään\nFlestrin ihan varmaan on paksumman pään miehiä. Ja koska kavallus aina\nalkaa sydämessä, ennenkuin ilmitekoihin puhkeaa, niin vaati Bolgolam\nteitä kuolemaan tuomittavaksi.\n\n\"Valtiovarain ministeri oli samaa mieltä. Hän todisti, kuinka\nsuunnattomia menoja teidän elättämisenne oli valtiokassalta niellyt;\najan pitkään ei kassa niitä kestä ensinkään. Sihteerin ehdottama\nsilmäin puhkaiseminen ei suinkaan pahaa poista, vaan päinvastoin\ntekee sen suuremmaksi; sen siitäkin huomaa, että muutamat linnut, kun\nniiltä silmät puhkaistaan, syövät entistä enemmin ja lihoovat kahta\nkovemmin. Pyhä majesteeti, sanoi hän, ja neuvoskunta, hänen nykyiset\ntuomarinsa, ovat omissatunnoissaan täydellisesti vakuutetut Flestrinin\nsyyllisyydestä, ja siinä syytä yltäkyllin tuomita hänet kuolemaan,\nilman muodollisia todistuksiakin, joita lain puustavin tarkka\nnoudattaminen vaatii.\n\n\"Hänen majesteetinsa oli kumminkin kerrassaan vastoin kuolintuomiota\nja suvaitsi armollisesti lausua, että koska neuvoskunta pitää silmäin\npuhkaisemista liian helppona rangaistuksena, niin saattaa siihen\nperästäpäin liittää jotain muuta. Silloin pyysi sihteeri, teidän\nystävänne, vielä kerran alamaisuudessa puheenvuoroa, vastatakseen\nministerin lausuntoon niistä suurista kulungeista, joita teidän\nelantonne vaatii.\n\n\"Koska keisarin varat ovat yksinomaa hänen eksellensinsä hoidossa,\nniin saattaahan hän välttää kassan häviön siten, että vähitellen\nsupistaa teidän ruoka-annoksenne. Siitä on oleva seurauksena se, että\nte laihdutte ja kuihdutte, ruokahalu vähenee vähenemistään, ja niin te\nmuutaman kuukauden kuluttua surkastutte ja kuolette.\n\n\"Ja tällä tavoin sihteerin ystävyys teitä kohtaan sai asian lukkoon.\nPäätös tuli tällainen: nälkään näännyttäminen pidetään tarkoin salassa,\njota vastoin silmäin puhkaiseminen merkitään tuomioon. Eri mieltä ei\nollut kukaan muu kuin Bolgolam, keisarinnan kätyri, jota keisarinna\nmyötäänsä oli yllyttänyt vaatimaan teille kuolintuomiota.\n\n\"Kolmen päivän perästä lähetetään nyt teidän ystävänne sihteeri\ntänne julkilukemaan teille syytös-artikloja ja selittämään hänen\nmajesteetinsa ja neuvoskunnan suurta lempeyttä siinä, että teidät on\ntuomittu ainoastaan menettämään silmänne. Hänen majesteetinsa tahtoo\nolla varma siitä, että te nöyrästi ja kiitollisena alistutte tämän\nrangaistuksen alle.\n\n\"Älykkäänä miehenä te tiedätte kyllä, mihin toimiin teidän on\nryhtyminen. Ja nyt minun täytyy, epäluuloja välttääkseni, palata yhtä\nsalaisesti kuin tännekin tulin.\"\n\nHän läksi, ja minä jäin yksikseni, mieli täynnä levottomuutta ja\nepätietoisuutta.\n\nMietittyäni sitten asiatani pitkin ja poikki, tein vihdoin päätökseni,\njosta minua kenties moitittanee, eikä syyttäkään. Jos olisin silloin\ntuntenut ruhtinaitten ja ministerien mielenlaadun ja luonnon, niinkuin\nsittemmin useammissa hoveissa opin tuntemaan, jos olisin tiennyt, millä\ntavoin he kohtelevat pienempiäkin pahantekijöitä kuin minä, olisin\naivan alttiisti antaunut niin lievän rangaistuksen alaiseksi. Mutta\nsiihen aikaan minussa kuohui nuori veri vielä, ja koska minulla oli\nhänen majesteetinsa lupa käydä kunniaterveisillä Blefuscun keisarin\nluona, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin nuo kolme päivää\nolivat kuluneet, lähetin ystävälleni ylisihteerille kirjeen, jossa\nilmoitin aikovani, ennen saamani luvan nojalla, lähteä samana aamuna\nBlefuscuun.\n\nVastausta odottamatta astuin sille puolen saarta, missä laivasto\noli, otin suuren sotalaivan, sidoin köyden sen kokkaan ja nostin\nankkurin. Riisuin sitten vaatteet yltäni ja panin ne ynnä peitteen,\njonka olin tuonut kainalossani, laivaan ja läksin sitten, hinaten\nlaivaa perässäni, matkalle. Kaalaten ja uiden saavuin sitten Blefuscun\nkeisarilliseen satamaan, jossa ihmiset jo kauan aikaa olivat minua\nodotelleet.\n\nSiellä minulle annettiin kaksi opasta ohjaamaan minua Blefuscun\npääkaupunkiin. Kannoin niitä kädessäni, kunnes saavuttiin parinsadan\nyardin päähän pääkaupungin portista. Siellä laskin heidät maahan ja\npyysin ilmoittamaan tuloni jollekin keisarin sihteereistä ja tiedoksi\ntekemään samalla, että minä odotan täällä hänen majesteetinsa lähempiä\nkäskyjä.\n\nTunnin kuluttua tuli vastaus: hänen majesteetinsa, keisarillisen\nperheensä kanssa, ja seurassaan hovin korkeat virkamiehet, saapuu\nminua vastaan-ottamaan. Minä astuin satasen yardia eteenpäin. Keisari\nseurueineen astui alas ratsuilta, keisarinna hovidaameineen vaunuista.\nVaromista tai pelkoa en huomannut kenessäkään. Minä laskeusin\nmaahan suutelemaan heidän majesteetiensa keisarin ja keisarinnan\nkättä. Lausuin saapuneeni tänne ennen antamani lupauksen mukaan ja\nhänen majesteetinsa Lilliputin keisarin, minun herrani, luvalla\nkunnioittavimmin tervehtimään niin mahtavaa keisaria ja tarjoamaan\nhänelle palveluksiani, mikäli velvollisuuteni omaa ruhtinasta kohtaan\nmyöten-antaa. En maininnut sanaakaan siitä, että olin joutunut\nepäsuosioon, koskapa en vielä virallista tietoa siitä ollut saanutkaan.\nEnkä osannut luulla mahdolliseksi, että Lilliputinkaan keisari tämän\nsalaisuuden ilmoittaa, niinkauan kuin olen hänen valtansa ulkopuolella.\nSiinä minä kumminkin erehdyin, niinkuin ennen pitkää sain huomata.\n\nEn rupea lukijaa väsyttämään seikkaperäisillä kertomuksilla minun\nvastaan-otostani Blefuscun hovissa. Ne olivat aivan senmukaisia kuin\nylevämieliseltä ruhtinaalta sopii odottaakin. Enkä mainitse siitäkään,\nkuinka hankala minun oli tulla toimeen ilman varsinaista asuntoa:\nmaassa sain vain maata, peitteeseni kääriytyneenä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nOnnellisen sattuman kautta löytyy keino, millä päästä Blefuscusta. --\nPalajaminen kotia.\n\n\nKolme päivää sinne tuloni perästä läksin huvikseni kävelemään saaren\nkoillisrannalle. Siellä huomasin ulapalla noin puolen meripeninkulman\npäässä jonkun esineen, joka näytti alassuin käännetyltä veneeltä.\nRiisuin kengät ja sukat ja läksin kaalaamaan merelle. Nousuvesi\nkuljetti tuota meren-ajoa yhä lähemmäs minua, ja viimein näin selvään\nsen olevan veneen. Se oli nähtävästikin myrskyssä irtaantunut laivasta.\n\nPalasin kaupunkiin ja pyysin saada hänen majesteetiltansa lainaksi\nkaksikymmentä suurinta alusta, mitä hänellä vielä oli jäljellä, sekä\nkolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johdolla. Saamani laivat\nläksivät purjehtimaan satamasta, minä taas astuin suorinta tietä\nsinnepäin, missä ensiksi olin veneen huomannut. Nousuvesi oli ajanut\nsen vieläkin lähemmäs. Meriväki oli varustettu köysillä, jotka minä\njo ennakolta olin kiertänyt kyllin lujiksi. Veneen saavuttua minun\nkohdalleni, minä riisuin vaatteet yltäni ja kaalasin noin sadan yardin\npäähän siitä, mutta silloin minun täytyi heittäytyä uimaan, kunnes\npääsin veneen luo. Laivastosta heitettiin minulle köysi, jonka toisen\npään sidoin veneen kokassa olevaan reikään ja toisen pään erääsen\nsotalaivaan. Turhaa työtä tuo, sillä näin syvässä vedessä en osannut\ntoimia mitään. Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan veneen perässä ja\nsysäillä sitä eteenpäin toisella kädellä niin usein kuin laatuun kävi.\nNousuveden avulla pääsin sitten niin pitkälle, että jalka pohjasi,\nvaikka vesi vielä ulottui minua leukaan. Lepäsin pari kolme minuttia,\nja rupesin taas lykkäämään venettä eteenpäin, kunnes olin jo kainaloita\nmyöten vedestä ulkona. Nyt, kun vaikein osa työtä oli suoritettu, otin\nlaivoista muut köydet, sidoin itsekunkin toisen pään veneesen ja toisen\nyhdeksään laivaan, ja niin lähdettiin myötätuulella hinaamaan venettä\nmaata kohti.\n\nOdottelin nyt pakoveden aikaa, kunnes vene jäi kuivalle maalle. Siinä\nsen sitten sain kahdentuhannen miehen ja monen vipulaitoksen avulla\nkäännetyksi ylössuin. Ilokseni huomasin, että vene oli verraten varsin\nhyvässä kunnossa.\n\nEn käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin\nairoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun\nsatamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan\ntuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se\nvarmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun\nsopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin.\nSamalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen\nkuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen\nja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua\npyyntööni.\n\nKummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut\ntullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää,\nettä hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan\nminun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain\nlähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun\npalaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi\nminun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain\nministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain\nkanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin\nkopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen\noli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja\nkeisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan\nsilmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden\nrankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua\nole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja\nminut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka\nhänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä\nmolempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen\nveljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista\nsidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.\n\nKolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi\nvastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan,\nettä hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun\nsitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa,\nhän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista\nhyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain\nvälille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva\ntyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen,\njolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt\npanna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan\nviikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä\ntaakasta.\n\nTämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun\nkeisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle\nsamassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen\nsuojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa.\nTäyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää\nmilloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella\nkunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta\nsuosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata\nsitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni\noli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua\nvaltamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena\nkahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa\nnäyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä\ntilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja\nsama oli useampain ministerienkin laita.\n\nKaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä\nkohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän\ntieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin\nneulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti\npanna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja\ntekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun\npiti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän\netsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi\nalukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista\nja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä\npuista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen\nmajesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.\n\nKuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa\nkäskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli\nulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka\nminulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen\nmajesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa\nsprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen\npistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä\noli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.\n\nLastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja\nsamassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin\nneljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi\nlehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni\nnäet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille\npantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin\nmielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä\nei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta\nhyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata\nkeisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman\nhänen omaa suostumustaan.\n\nSaatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä\nnostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani\nnoin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja\nkello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja\nkävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin\nsitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari\ntuntia ennen päivännousua.\n\nHaukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan\neilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin\nniistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen.\nSinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani\nminun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin\nkello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli\nkurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa\nhuomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä\nvaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta.\nSieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.\n\nEi ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani\nvielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni\nsiellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse\nkello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän\nsykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja\nlampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva\noli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren\nkautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni,\nJohn Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen\nmerenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha\ntuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja\ntämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä\ntulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla\nsanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet\nvaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat\nminua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat.\nNäytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun\nkeisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta\nmuuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi\nkukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin\ntultuamme, parin raavaita ja lampaita.\n\nMatka kävi kaikin puolin onnellisesti, ja 13:na huhtikuuta 1702 kävimme\nankkuriin Downsin suurella redillä Kentin rannikolla. Muuta tapaturmaa\nei minulle sattunut kuin se, että rotat söivät minulta yhden lampaan.\nLöysin vain pelkät luut; lihat oli syöty sirulleen. Muun karjani vein\nehjänä maahan ja laskin laitumelle Greenwichin pallokentillä.\n\nEnglannissa en viipynyt kuin vähän aikaa, mutta sillä välin ennätin\nansaita koko joukon rahaa, näyttelemällä elukoitani ylhäisille\nhenkilöille ja muillekin. Ennenkuin läksin toiselle retkelleni,\nmöin karjani kuuteensataan puntaan. Sittemmin, viimeiseltä matkalta\npalattuani, huomasin karjani lisääntyneen suurissa määrin,\nvarsinkin lampaitten. Siitä on luullakseni oleva paljokin hyötyä\nvillateollisuudelle, niillä kun villa on erinomaisen hienoa.\n\nKaksi kuukautta vain viivyin vaimoni ja lasteni luona: en saanut\nrauhaa kiihkoisalta halultani, päästä näkemään yhä uusia maita. Jätin\ntuhannen viisisataa puntaa vaimolleni ja hankin perheelleni soman\nasunnon Redriffissä. Muun omaisuuden otin mukaani, osaksi rahassa,\nosaksi tavarassa, toivoen saavani varallisuuteni kartutetuksi matkalla.\nVanhin enoni oli jättänyt minulle pienen maatilan lähellä Eppingiä.\nSe tuotti vuosittain kolmekymmentä puntaa. Sitä paitsi oli minulla\nvuokrattuna Black Bull (\"musta härkä\") niminen tila Fetter Lanessa,\njoka tuotti vielä enemmän. Ei siis ollut pelkoa, että perheeni joutuu\nvaivaishoidon niskoille. John poikani kävi alkeiskoulua ja oli kiltti\nlapsi. Tyttäreni Betty, joka nyttemmin on jo naimisissa, ja jolla jo on\nomiakin lapsia, oli ompelukoulussa.\n\nSanoin jäähyväiset vaimolleni ja lapsilleni, jolloin kyyneleitä kyllä\nvuodatettiin kummaltakin puolen. Sitten astuin _Adventure_ nimiseen\nlaivaan, kapteenina John Nicholas, Liverpoolista. Se oli 300 tonnin\nvetoinen, määräpaikkana Surat.\n\nTästä matkasta enemmän kertomukseni toisessa osassa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nMATKA BROBDINGNAGIIN\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nAnkara myrsky. -- Slumpissa vettä hakemaan. -- Tekijä jää rannalle. --\nJoutuu maan-asukasten käsiin. -- Viedään farmarin taloon, jossa häntä\nkohdellaan hyvin.\n\n\nLuonto ja kohtalo näkyvät säätäneen minun osakseni toimekkaan ja\nlevottoman elämän. Niinpä minä nytkin, oltuani vain kaksi kuukautta\nkotona, jätin jälleen synnyinmaani ja nousin 20:na kesäkuuta 1702\n_Adventure_ nimiseen laivaan, joka oli määrätty Suratiin Itä-Indiassa,\nja jonka kapteenina oli John Nicholas.\n\nOnnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin\nankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa\nsamalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne\ntalvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin.\nKaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.\n\nLaiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta\npurjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren\npohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin\nseutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta\ntoukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen\nsamalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä\nvuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme\nastetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.\n\nToukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin\ntuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies,\nennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi\npuhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon,\nminkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin\nettä vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot\nhuuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus\noli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.\n\nVähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen\nperäsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet\ntästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian\nkaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.\n\nRuokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova\npuute.\n\nEräänä päivänä -- se oli 16:s kesäkuuta 1703 -- huomasi laivapoika\nmastosta maata näkyvissä. Seuraavana päivänä oli edessämme saari tai\nmannermaa, emme varmaan osanneet sanoa, kumpiko. Etelää kohti pisti\nsiitä ulos mereen pitkä niemi, jonka rannalla oli avonainen satama,\nmutta niin matala, ett'ei siihen käynyt isolla laivalla laskeminen.\nKäytiin senvuoksi ankkuriin noin meripeninkulman päässä rannasta, ja\nkymmenkunta miestä läksi laivan suuressa sluupissa maihin aseilla\nvarustettuina ja mukanaan vesitynnyreitä. Miesten oli määrä tuoda\nlaivaan vettä, jos suinkin löytävät. Minä pääsin mukaan, minun kun teki\nmieleni nähdä, millaista tämä tuntematon maa on.\n\nMaihin päästyä ei löydetty jokea eikä lähdettä eikä merkkiäkään mistään\nasumuksesta. Merimiehet alkoivat astua pitkin rantaa, haeskellen\nmakeata vettä; minä läksin samoilemaan eri suunnalle ja erkanin muista\npeninkulman verran. Kovaa kivikkoa oli maaperä kaikkialla. Minua\nalkoi jo vähitellen uuvuttaa, ja kosk'ei mitään huomattavampaa ollut\nnähtävissä, läksin hiljalleen astumaan takaisin satamaa kohti. Saatuani\nmeren näkyviin, näin meidän miesten jo olevan veneessä ja soutavan kuin\nhenkensä edestä laivaa kohti. Olin ruveta huutamaan heille, vaikka se\nnäin pitkältä matkalta olisi turhaa ollutkin, mutta samassa näin erään\nhirmuisen suuren olennon juoksevan heidän peräänsä kiivasta vauhtia.\nVesi ei ulottunut häntä kuin polviin. Arvaamattoman pitkin askelin hän\nharppaili, mutta vene kun oli jo puolen peninkulman verran edellä, ja\nrannikko täynnään kareja ja kivisärkkiä, niin ei hirviö enää voinut\nvenettä saavuttaa. Tämä kerrottiin minulle vasta perästäpäin. Nyt en\nuskaltanut katsoa tuon takaa-ajon päättymistä, vaan juoksin takaisin\nsamaa tietä kuin olin tullutkin ja kiipesin jyrkän mäen harjalle, josta\noli laaja näky ympärille.\n\nSeutu oli ylt'yleensä viljeltyä. Mikä minua ensinnäkin hämmästytti, oli\nruohon tavaton pituus niityillä: heinänkorret noin 20 jalkaa pitkiä!\n\nTulin tuosta vallantielle. Sellaiselta se ainakin minusta näytti,\nvaikk'ei se senpuolisille ihmisille ollut kuin kapea polku ohrapellon\npoikki. Sitä astuin nyt kotvan aikaa, mutta sivuilleni en juuri nähnyt\nmitään, ohra kun oli parhaimmillaan ja korret vähintänsä 40 jalkaa\npitkiä. Pääsin tuosta vihdoin pellon päähän, ja siinä oli edessäni\naita, ainakin 120 jalkaa korkea. Aidaksien paksuutta en osannut arvata\nsuunnilleenkaan. Tämän aidan yli veivät portaat toiseen peltoon. Niissä\noli neljä astinta ja ylimmäisenä vielä suuri kivi yli kuljettavana.\nRatki mahdotonta minun oli astua näitä portaita, jokainen astin kun\noli kuusi jalkaa ja ylimmäinen kivi noin 20 jalkaa korkea. Rupesin\nkatselemaan, eikö olisi aidassa rakoa, mistä päästä läpi, mutta äkkiä\nhuomasin erään maan-asukkaan, yhtä kookkaan kuin äskeinenkin, astuvan\ntoiselta pellolta portaita kohti. Hän oli koolleen kuin kirkontorni\nja harppasi ainakin kymmenen yardia joka askelella. Hämmästyen ja\nkauhistuen minä juoksin piiloon ohrapeltoon. Sieltä näin hänen nousevan\nportaitten yläpäähän ja katselevan oikeanpuoliseen peltoon; heti\nsenjälkeen kuulin hänen huutavan. Ääni tuli niin korkealta, että luulin\nukkosen jyrähtäneen.\n\nEi aikaakaan, niin jo tulee häntä kohti seitsemän samallaista hirviötä,\nkäsissä sirpit, niin suuret kuin kuusi viikatteen terää. Tulokkaat\nnäyttivät olevan ensinmainitun renkejä, koskapa pukukin heillä oli\nhuonompi. Huomasin sen siitäkin, että he, vaihdettuaan pari sanaa hänen\nkanssaan, heti rupesivat leikkuutyöhön sillä pellolla, missä minä\nolin. Minä juoksin heistä niin kauas kuin vaan pääsin, vaikk'ei se\nkovin helppoa ollut, sillä korsien väliä ei ollut kuin jalan verran,\nniin että ylen työläs oli puikahdella niitten lomitse. Ponnistelin\nkumminkin kaikin voimin, kunnes saavuin sellaiseen paikkaan, missä sade\noli lyönyt ohran lakoon. Siinä ei päässyt enää askeltakaan eteenpäin,\nsillä korret olivat niin sotkeutuneet toisiinsa, ett'ei ollut\najattelemistakaan puikkia niitten välitse, ja vihneetkin olivat niin\nlujia ja teräviä, että pistelivät vaatteiden läpi ihoon asti.\n\nJonkun ajan perästä eivät leikkaajat enää olleet, äänestä päättäen,\nkuin sadan yardin päässä minusta. Ihan näännyksissä sekä täynnä pelkoa\nja epätoivoa panin silloin pitkäkseni kahden vaon väliin, toivoen\nsydämeni pohjasta, että viimeinen hetkeni jo pian löisi. Sydäntäni\nkivisti, ajatellessani lohdutonta leskeäni ja orpojani siellä kotona.\nJo siinä yhdenkin kerran päivittelin sitä, että, vastoin ystävieni\nja omaisteni varoituksia, jälleen olin lähtenyt matkustelemaan,\nmieletön. Tässä tuskallisessa tilassa johtui väkistenkin mieleeni\nLilliput: siellähän minua oli pidetty suurimpana ihmeenä, mitä\nmaailmassa ikinä on nähty; siellähän minä kykenin vetämään perässäni\nkoko keisarillisen laivaston ja suorittamaan monta muuta ihmeellistä\ntekoa, jotka ikipäiviksi on merkitty valtakunnan aikakirjoihin, vaikka\ntulevat sukupolvet, miljonain silminnäkijäin todistuksista huolimatta,\nniitä tuskin sittenkään totena pitävät. Minusta tuntui sanomattoman\nmasentavalta näyttää nyt täällä yhtä mitättömältä kuin Lilliputin\nihmiset olisivat näyttäneet Englannissa. Tämä nyt kaikista pahoista\nvielä vähin. Mutta koska kokemuksesta on havaittu, että ihmisestä tulee\nsitä rajumpi ja julmempi olento, mitä isommaksi hänen kokonsa kasvaa,\nniin mitäpäs minä muuta saatoin odottaakaan kuin että nämä hirvittävät\nbarbaarit, minut huomattuaan, ihan ensi työkseen pistävät minut\nposkeensa?\n\nFilosofit ovat epäilemättä oikeassa, väittäessään, että kaikki,\nmikä maailmassa on suurta tai pientä, on ainoastaan suhteellisesti\nsuurta tai pientä. Kohtalo kukaties sallii vielä Lilliputilaistenkin\nkohdata sellaisen kansan, joka sen silmissä on yhtä pieni kuin he\nminun silmissäni. Ja kenties viimeksi mainittu kansa löytää vielä\npienempänsäkin jossain nurkassa maailmaa, jota tähän saakka ei vielä\nole tunnettu!\n\nKesken näitä mietiskelyjä hämmästyneessä ja tuskantuneessa mielessäni,\nminä huomasin erään leikkaajan olevan enää kymmenen yardin päässä\nminusta. Ensi askeleella hän joko tallaa minut murskaksi tai sivaltaa\nsirpillänsä kahtia. Silloin minulta pääsi parku, niin kova kuin säikäys\nsuinkin myöten-antoi. Hirviö pysähtyi, katsahti maahan ja hetkisen\nperästä huomasi minut. Varotellen hän tarkasteli minua, niinkuin\nihminen tavallisesti tarkastelee pientä, vahingollista eläintä,\npeljätessään sen pistävän tai purevan. Niinhän minäkin olin tehnyt\nennen vanhaan, kärppiä pyydellessäni siellä kotimaassa.\n\nVihdoin hän uskalsi ottaa minut kiinni takaapäin peukalonsa ja\nkeskisormensa väliin ja nosti minut noin kolmen yardin päähän\nsilmistään, paremmin nähdäkseen minut. Minä arvasin hänen\ntarkoituksensa, ja kaikeksi onneksi oli minussa sen verran\nmielenmalttia jäljellä, ett'en ruvennut rimpuilemaan hänen kynsissään\ntuolla kuusikymmentä jalkaa korkealla maasta, vaikka hän nipistikin\nminua aika lailla kupeista. Muuta en uskaltanut tehdä kuin nostaa\nsilmät ylös aurinkoa kohti, panna kädet ristiin rukoilevaan asentoon\nja lausua muutamia sanoja nöyrällä, surumielisellä äänellä, niinkuin\nsellaisessa tilassa sopiva oli. Pelkäsin näet joka hetki hänen\npaiskaavan minut maahan, niinkuin mekin paiskaamme kuolijaksi\ninhottavan eläimen.\n\nKaikeksi onneksi hän näkyi kuulleen ääneni ja alkoi uteliaana katsella\nminua, ihmetellen, että minunmoiseltani olennolta lähtee oikeita\nsanoja, vaikk'ei hän ymmärtänytkään niitä. Minä rupesin uikuttamaan ja\nitkemään, käännellen päätäni puoleen ja toiseen, siten osoittaakseni\nhänelle, kuinka hirmuisen kipeätä minun tekee olla hänen hyppysissään.\nHän näkyi käsittävän minut, ja kantoi minut nuttunsa helmassa isäntänsä\nluo, tuon samaisen miehen, jonka ensiksi olin nähnyt, ja joka oli muuan\nvarakas farmari eli tilanvuokraaja.\n\nHeidän puheistaan minä käsitin, että renki ensi työkseen kertoo\nisännälleen, missä ja miten hän oli minut löytänyt. Senjälkeen otti\nisäntä pienen oljenkorren palasen -- se oli tavallisen kävelykepin\nkokoinen -- ja kohotti sillä nuttuni liepeitä ylös: luuli kaiketi sitä\njonkinlaiseksi luonnon antamaksi verhoksi. Hän puhalsi syrjään hivukset\nkasvoiltani, nähdäkseen ne selvemmin. Sitten hän kutsui väkensä\nympärilleen ja tiedusti -- niinkuin jälkeenpäin sain tietää -- onko\nkukaan koskaan niityillä tai pelloilla mointa olentoa nähnyt. Varovasti\nhän sitten pani minut maahan ja asetti seisomaan nelin kontin, mutta\nminä nousin heti pystyyn ja läksin astumaan edestakaisin, näyttääkseni\nheille, ett'ei minulla ole aikomustakaan lähteä karkuun. He asettuivat\nkykkysilleen minun ympärilleni, paremmin nähdäkseen. Minä puolestani\notin hatun päästäni ja kumarsin syvään farmarille, lankesin polvilleni,\nnostaen silmät ja kädet ylös, ja puhuin muutamia sanoja niin lujaa\nkuin jaksoin. Otin sitten taskustani kukkaron, jossa oli kultarahoja,\nja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän pani sen kämmenelleen, nosti\nsilmilleen, nähdäkseen, mikä se on, ja käänteli ja väänteli sitä\nkaikille puolin nuppineulalla, jonka oli ottanut hihastaan, mutta ei\npäässyt asian perille. Minä viittasin häntä silloin panemaan kätensä\nmaahan ja puistelin rahat kukkarosta hänen kämmenelleen. Siinä oli\nkuusi Espanjan kultarahaa, neljän pistolin arvoinen kukin, ja pari\nkolmekymmentä pienempää rahaa. Hän kasteli sakarisormensa päätä\nkieleensä, nosti ylös ensin raskaimman rahan, sitten muut, mutta ei\nvieläkään näkynyt ymmärtävän, mitä kapineita ne ovat. Sitten hän\nviittasi minua panemaan ne takaisin kukkaroon ja pistämään kukkaron\ntaskuuni. Tarjosin rahoja vielä useampia kertoja hänelle, mutta kosk'ei\nhän niistä huolinut, tein työtä käskettyä ja pistin rahat jälleen\ntaskuuni.\n\nFarmari näkyi vihdoin tulevan siihen käsitykseen, että minä sittenkin\nolen järkevä olento. Hän puhui minulle monta kertaa, vaikka soivatkin\nhänen sanansa minun korvissani kuin vesimyllyn ratas. Minä koetin\nvastata hänelle jos milläkin kielellä; hän pani korvansa ihan kahden\nyardin päähän minusta, mutta kaikki turhaan: emme vain toisiamme\nymmärtäneet. Kohta sen jälkeen hän lähetti rengit takaisin työtä\ntekemään, laski kätensä maahan, levitti nenäliinansa kaksin kerroin\nkämmenelleen ja viittasi minua astumaan siihen. Helppo siihen oli\npäästäkin, sillä kämmen ei ollut täyttä jalkaakaan paksu. Minä katsoin\nparhaaksi totella, ja kävin keskelle nenäliinaa pitkäkseni, jott'en\nputoaisi maahan. Hän sitoi varmemmaksi vakuudeksi kolkat pääni ylitse\nyhteen ja kantoi minut sillä tapaa kotia.\n\nSinne tultua hän kutsui vaimonsa ja näytti hänelle minut, mutta emäntä\nparka säikähti ja juoksi tiehensä, niinkuin naiset meillä kotona,\nnähtyään sammakon tai hämähäkin. Huomattuaan kumminkin, kuinka minä\ntarkasti noudatan hänen miehensä viittauksia, hän vähitellen poisti\npelkonsa ja alkoi kohdella minua varsin hellästi.\n\nKello oli nyt kahdentoista maissa päivällä, ja palvelija kantoi aterian\npöytään, yhden ainoan liharuuan, niinkuin talonpoikaisen miehen\npöydässä sopivaa onkin. Vati oli neljäkolmatta jalkaa läpimitassa.\nPöydässä istui farmari vaimonsa kanssa, kolme lasta ja vanha mummo.\nMinut hän pani jonkun matkan päähän itsestänsä pöydälle, joka oli\nkolmekymmentä jalkaa korkealla maasta. Minua pelotti kauheasti ja\nkoetin pysyä niin kaukana laidoista kuin suinkin, jott'en vaan putoaisi\nlattialle. Emäntä leikkasi pienen palasen lihaa, murensi siihen hiukan\nleipää ja pani lautaselle eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin\nesille veitseni ja kahvelini, ja rupesin syömään pöytävieraitten\nsuureksi huviksi. Emäntä käski piian käydä minulle juomalekkerin,\njoka veti noin 3 gallonia. [1 gallon = 4 litraa.] Kahden käden\ntartuin lekkeriin, sain sen suurella vaivalla nostetuksi huulilleni\nja join ehtoisen emännän maljan, lausuen tervehdykseni hänelle\nenglanninkielellä niin lujaa kuin suinkin jaksoin. Tämä sai seuran\nnauramaan niin kovaa, että korvat oli minulta vähällä mennä lukkoon.\nJuoma maistui miedolta omenaviiniltä ja oli varsin miellyttävää.\n\nIsäntä viittasi sitten minua tulemaan hänen lautasensa ääreen.\nMinä läksin, mutta hämmästyksissäni kun olin kokonaan -- älköönkä\nsuosiollinen lukija minua siitä kovin moittiko -- kompastuin\nleivänkuoreen ja lankesin alassuin pöytää vasten, sen pahemmin\nkumminkaan loukkautumatta. Heti nousin pystyyn ja, huomatessani\nnoitten hyväntahtoisten ihmisten olevan huolissaan minun tähteni,\nsieppasin hattuni, jota säädyllisyyden vaatimusten mukaan olin pitänyt\nkainalossani, heilutin sitä pääni ylitse, huutaen kolme kertaa\n\"eläköön\", osoitteeksi, ett'en ollut lainkaan loukkautunut. Astuessani\nsitten isäntääni kohti (isännäkseni häntä tästä puolin olen sanovakin),\nsattui niin, että hänen nuorin poikansa, 10-vuotias viikari, sieppasi\nminua koivista ja nosti minut niin korkealle, että minussa joka jäsen\nvapisi. Mutta isä nykäisi minut hänen kädestään ja antoi pojalle\nsellaisen korvatillikan, että Europassa olisi moisesta hyväkin\nkomppania ratsuväkeä mennyt mäkeen. Samalla hän käski viedä pojan pois\npöydästä. Minuapa alkoi pelottaa, että poika rupeaa pitämään minulle\nviikkoista vihaa: muistin kyllä, mitenkä meillä pahankuriset lapset\nkohtelevat varpusia, kaniineja, kissanpoikia ja koiranpentuja. Senpä\nvuoksi lankesin polvilleni, ja viitaten poikaan, koetin isäntääni saada\nkäsittämään, että pyydän anteeksi pojan puolesta. Isä myöntyi, ja poika\npalasi pöytään. Minä otin isäntääni kädestä ja suutelin sitä.\n\nKesken aterian oli lempikissa hypännyt emännän syliin. Minä kuulin\ntakanani jyrinää, niinkuin olisi kymmenet kangaspuut olleet\nkäynnissä. Käänsin päätäni ja huomasin, että se olikin vaan kissan\nkehräämistä, tuon lempielukan, joka päästä ja käpälästä päättäen oli\nkolme kertaa niin suuri kuin härkä. Kissan kiiluvat silmät ja raju\nmuoto säikäyttivät minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän\ntoisella laidalla, 50:n jalan päässä, ja vaikka emäntä piteli sitä\nlujasti kiinni, jott'ei pääsisi hyppäämään minun luokseni ja iskemään\nminuun käpäliään. Mutta eipä vaaraa vähääkään: kissa ei ollut minua\nhuomaavinansakaan, vaikka isäntä nosti minut noin kolmen yardin\npäähän siitä. Ja minä kun olin kuullut kerrottavan ja matkoillani sen\ntodeksikin huomannut, että peto ihan varmaan karkaa kimppuun, jos sitä\npakenee tai osoittaa pelkoa, niin päätin kuin päätinkin näyttää, ett'en\npelkää yhtään mitään. Arkailematta astuinkin viisi kuusi kertaa kissan\nkohdalla ja lähenin sitä yardinkin päähän, kunnes se itsestään vetäytyi\npois, ikäänkuin olisi säikähtänyt minua. Koiria en peljännyt niinkään\npaljoa. Niitä tuli tupaan kolme neljä kappaletta, niinkuin farmarin\ntaloissa tavallista on. Yksi niistä, kahlekoira, oli neljän norsun\nkokoinen, toinen, vinttikoira, oli yhtä iso, mutta hiukan laihempi.\n\nPäivällisen jälkeen tuli sisään amma, 1-vuotias lapsi sylissään. Heti\nkuin lapsi oli huomannut minut, päästi se niin kovan porakan, että\nmoinen älinä olisi kuulunut Lontoosta Chelsean esikaupunkiin. Se tahtoi\nvälttämättömästi saada minut lelukseen. Äiti kaikessa hellyydessään\notti minut käteensä ja ojensi lasta kohti. Se sieppasi minut samassa\nvyötäisistä ja pisti pääni suuhunsa, mutta silloin minä älähdin niin\nkovaa, että kakara päästi minut heti kohta irti. Tarkkaan siinä minulta\nniskat olisi mennyt nurin, ellei äiti olisi ojentanut esiliinaansa,\njohon minä putosin. Silloin rupesi amma, lasta viihdyttääkseen,\npuistelemaan rämyä, joka oli kuin hyväkin tynnyri, suuria kiviä\nsisässä, köydellä sidottu pienokaisen rintaan.\n\nVihdoin läksi isäntä renkeinensä jälleen ulkotöihin. Mikäli minä hänen\näänestään ja viittauksistaan osasin päättää, käski hän lähtiessään\nvaimonsa pitämään minusta hyvää huolta. Kovin minua jo väsyttikin ja\nnukutti. Sen huomasi emäntänikin ja pani minut omaan sänkyynsä ja\npeitti valkoisella, puhtaalla nenäliinallaan, joka oli suurempi ja\nkarkeampaa kangasta kuin sotalaivan isopurje.\n\nNukuin siinä lähes kaksi tuntia, uneksien olevani kotona vaimoni ja\nlasteni luona. Sitä katkerammalta tuntui herätessäni, kun huomasin\nmakaavani parikymmentä jalkaa leveässä vuoteessa, suunnattoman suuressa\nhuoneessa, joka oli kaksi mitäpä kolmekin sataa jalkaa kummallekin\ntaholle ja pari sataa jalkaa korkea. Emäntä oli mennyt askareihinsa\nja lukinnut oven perässään. Vuode oli 11 jalkaa korkealla lattiasta.\nMaatessani tuossa, kiipesi äkkiä kaksi rottaa uutimia myöten ylös ja\nalkoivat nuuskien juosta vuoteella edestakaisin. Yksi niistä tuli\nminua melkein lähelle kasvoja. Minä säikähdin ja vedin miekkani\nulos, puolustaakseni itseäni. Nämä hirmuiset eläimet olivat niin\nrohkeita, että hyökkäsivät minun kimppuuni kummaltakin puolen; toinen\npani jo etukäpälänsä minun nuttuni kaulukselle. Mutta minäpä pistin\nsiltä vatsan puhki, ennenkuin ennätti tehdä minulle mitään pahaa.\nHengetönnä se jäi jalkojeni juureen. Toinen läksi karkuun, nähtyään\nkumppalinsa surkean kohtalon, mutta sai vielä juostessaan minulta\nmiekan-iskun takapuoleensa, niin että verta tippui pitkin sänkyä. Tämän\nsankarityön tehtyäni läksin astuskelemaan vuoteella, henkeä vetääkseni\nja rauhoittuakseni. Rotat olivat kahlekoiran kokoisia, mutta paljoa\nketterämmät ja uskaliaammat, niin että ne varmaankin olisivat repineet\nminut palasiksi, jos ennen maatapanoa olisin riisunut miekkani pois.\nMinä mittasin rotan raadon: tuumaa vaille kaksi yardia.\n\nEmäntä tuli huoneesen ja, nähtyään minut verissäni, otti minut heti\nkäteensä. Minä viittasin rotan raatoon ja myhähdin merkiksi, ett'ei\nminulle ole tapahtunut mitään pahaa. Siitä hän oli kovin mielissään ja\nkäski palvelijan ottamaan rotan pihtien väliin ja heittämään ulos. Hän\npani minut sitten pöydälle, ja minä puolestani näytin hänelle verisen\nmiekkani, pyyhkäisin sen takkini helmaan ja pistin tuppeen takaisin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\"Pikku muori\", farmarin tytär. -- Tekijää näytellään markkinoilla. --\nMatka pääkaupunkiin.\n\n\nEmännälläni oli yhdeksän vuotta vanha tytär, iäksensä erittäin\nkehittynyt, peräti sukkela neulaa käyttämään ja taitava nukkeansa\npukemaan. Yksissä neuvoin he äidin kanssa laittoivat minulle vuoteen\nnuken kätkyeesen. Se pantiin pieneen laatikkoon, joka suojaksi rotilta\nasetettiin riippulaudalle. Siinä minä makasin öisin kaiken sen aikaa,\nminkä tässä talossa vietin. Ja mitä enemmin minä heidän kieltään opin,\nsitä paremmin siellä viihdyin.\n\nTuo pikku tyttö teki minulle seitsemän paitaa ja muita alusvaatteita\nniin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, vaikka sekin oli\nsäkkikangasta karkeampaa. Hän se oli minun koulumestarinikin. Kun\nosoitin jotain esinettä, sanoi hän heti, mikä se on hänen kielellään,\nniin että jo moniaan päivän perästä osasin pyytää, mitä mieleni\nteki. Hän oli erittäin säveäluontoinen tyttö eikä kooltansakaan kuin\nneljäkymmentä jalkaa. Minulle hän antoi nimen _Grildrig_, sen nimen\notti sittemmin omakseen hänen sukunsa ja myöhemmin koko valtakuntakin.\nTuo sana on meidän kielellä niin paljo kuin keri eli peukalomies.\nHäntä minä saan kiittää turvallisesta olostani siinä maassa. Koko sinä\naikana kuin siellä vietin, emme milloinkaan eronneet toisistamme. Minä\nsanoin häntä Glumdalclitch'iksi, joka on niin paljo kuin pikku muori.\nOlisinpa hyvin kiittämätön, jos jättäisin mainitsematta, kuinka hellä\nja ystävällinen hän minua kohtaan oli.\n\nEnnen pitkää levisi naapureihinkin tieto, että minun isäntäni oli\npellolta löytänyt kummallisen eläimen. Pieni se on, kerrottiin,\npeukalon pituinen, mutta kaikin puolin ihmisen muotoinen, kävelee\nkahdella jalalla, liikkuu ja kääntelekse kuin ihminen, näkyy puhuvan\nomaa kieltään, on jo oppinut maankin kieltä hiukan, on kesy ja\nhiljainen, tulee kutsuttaissa ja tekee, mitä käsketään. Jäsenet sillä\non erittäin kauniit ja kasvojen väri somempi kuin parhaimmankin\naatelismiehen kolmivuotiaalla tyttärellä. Isännän lähin naapuri ja hyvä\nystävä, farmari hänkin, tuli taloon katsomaan, onko tuossa jutussa\nperää. Minut tuotiin heti sisään ja pantiin pöydälle, ja siinä minä\ntepastelin minnepäin vaan käskettiin, vedin miekkani ulos ja pistin\nsen tuppeen jälleen, kumarsin isännän vieraalle, kysyin hänen omalla\nkielellään, mitenkä hän jaksaa ja sanoin häntä tervetulleeksi taloon,\nniinkuin Pikku-muori oli opettanut. Vieras oli vanha ja likinäköinen\nmies. Paremmin minua nähdäkseen, hän pani silmälasit nenällensä, mutta\nsilloin minä purskahdin kuin purskahdinkin nauramaan, sillä miehen\nsilmät olivat kuin täysikuu, joka paistaa kahdesta akkunasta tupaan.\nMuut, huomattuansa mikä minua huvittaa, räjähtivät hekin nauramaan,\nmutta sen pani vanha farmari, typerästi kyllä, pahakseen ja suuttui\nihan suunniltaan. Tuo vanha farmari oli samalla kovin ahnas mies;\nsen minä nyt pahaksi onneksi kyllä sain tuta. Hän näet antoi minun\nisännälleni sen kovan-onnen neuvon, että minut pitäisi viedä läheiseen\nkaupunkiin markkinoille eli toripäiville rahan edestä näyteltäväksi.\nEihän sinne meiltä ollut kuin kaksikolmatta peninkulmaa elikkä ratsain\npuolen tunnin matka. Minä huomasin, että heillä on jotain mielessä,\nkoskapa isäntä ja vieras kauan aikaa sopottelevat keskenään, vähä väliä\naina viitaten minuun. Luulinpa ymmärtäväni heidän puheestaan muutamia\nsanojakin. Huomis-aamuna Pikku-muori, Glumdalclitch, kertoi minulle\nkoko aikeen, jonka hän viekkailla keinoin oli saanut äidiltään tietää.\nTyttö raukka otti minut syliinsä, itkien häpeästä ja mielipahasta. Hän\npelkäsi, että raaka markkinaväki tekee minulle jotain pahaa, puristaa\nminut kuolijaksi tai taittaa minulta jalat tai kädet, kouriessaan\nminua. Hän oli huomannut, kuinka kaino minä olen luonteeltani, kuinka\narka kunniastani, ja kuinka tuskallista minun on oleva joutua rahan\nedestä näyteltäväksi kehnoimmalle roskaväelle. Isä ja äiti olivat\nkyllä, kertoi hän, luvanneet Grildrigin hänen omakseen, mutta kunhan\nei vaan kävisi nyt kuin viimekin vuonna: silloin hänelle oli luvattu\nlampaan karitsa, mutta hetipä he sen olivat myöneet teurastajalle, kun\noli kasvanut lampaaksi.\n\nTäytyy sanoani, ett'ei minua läheskään pelottanut niin paljo kuin\nPikku-muoria. Min'en lakannut milloinkaan toivomasta pääseväni joskus\nvielä vapaaksi. Täällähän minä olen aivan outo ja muukalainen, ja\njos minua täällä väkijoukolle näytellään, niin eihän minua siitä,\nEnglantiin tultuani, moitittane, sillä olisipa tässä asemassa itse\nSuurbritannian kuninkaankin pitänyt alistua samallaisen kohtelun\nalaiseksi.\n\nYstävänsä neuvoa noudattaen pisti isäntä minut seuraavana\nmarkkinapäivänä lippaasen ja läksi ratsain viemään lähimpään\nkaupunkiin, tytär satulatuolissa takana. Umpinaisessa lippaassa oli ovi\nja muutamia reikiä ilmanvaihdosta varten. Hellämielinen Pikku-muori oli\npannut minun alleni nukkensa patjan. Mutta sittenkin minua huiskutti\nja vatkasi armottomasti, vaikk'ei matkaa kestänyt kuin puoli tuntia.\nHevonen näet harppasi joka askelella parikymmentä kyynärää, loikkien\nniin korkealle, että tuntui kuin olisi kulkenut ankarassa aallokossa,\nse vaan erotusta, että nouseminen ja laskeminen kävi paljoa tiheämpään.\nMatkalla isäntä poikkesi erääsen kapakkaan, johon hänen oli tapana\naina pistäytyä, neuvottelemaan kapakanpitäjän kanssa. Senjälkeen hän\npalkkasi grultrudin eli huutorättärin kulkemaan pitkin kaupungin\nkatuja ja kuuluttamaan, että Viheriän Kotkan ravintolassa näytellään\nkummallista eläintä, joka ei ole sen suurempi kuin splaknuk (muuan\nerittäin hienorakenteinen eläin siinä maassa, noin kuutta jalkaa\npitkä), mutta kaikin puolin ihmisen muotoinen, osaa puhua muutamia\nsanoja ja tehdä senkin seitsemän lystikästä temppua.\n\nMinut pantiin pöydälle ravintolan suurimpaan saliin, joka oli ainakin\nkolmesataa jalkaa kullekin taholle. Pikku-muori seisoi matalalla\ntuolilla pöydän ääressä varomassa, ett'en putoaisi maahan, ja\nmääräämässä, mitä minun milloinkin pitää tehdä. Isäntäni, tungosta\nvälttääkseen, ei päästänyt kuin 30 henkeä yhtähaavaa sisään. Minä astua\ntepastelin pöydällä sitä myöten kuin Pikku-muori käski ja vastailin\nhänen kysymyksiinsä maankielellä sen verran kuin osasin. Minä käännyin\nuseampia kertoja yleisön puoleen, kumarsin nöyrästi, sanoin heitä\ntervetulleiksi ja puhuin heille muutamia lauseita, mitä olin oppinut.\nOtin sitten sormistimen, jonka Pikkumuori oli täyttänyt juomalla, ja\njoin läsnäolijain onneksi. Vedin ulos miekkani ja heiluttelin sitä\nsiihen tapaan kuin miekkailijat Englannissa tekevät. Pikku-muori antoi\nminulle oljenkorren, ja sillä minä tein kaikenlaisia keihästemppuja,\nmitä nuoruudessani olin oppinut.\n\nSinä päivänä näyteltiin minua kahdelletoista eri yleisölle, ja kun\nminun myötäänsä ja myötäänsä piti uudistaa samat hassutukset, niin olin\nlopulla jo ihan nääntyä väsymyksestä. Aina kun yksi katsojavuoro oli\nkertonut ulkona oleville, mitä kaikkia kummallisia konsteja he olivat\nnähneet, olivat ulkona olijat melkein väkivallalla murtautua sisään.\nIsäntä ei sallinut kajota minuun kenenkään muun kuin Pikku-muorin --\nvahinkoahan hänelle olisi tullutkin, jos olisi minulle joku tapaturma\nsattunut, -- ja siksipä asetettiin lavitsoja pöydän ympärille niin\nkauaksi, ett'ei kukaan ulottunut minuun. Muuan pahanilkinen koulupoika\nsai sentään viskatuksi minua kohti pähkinän ja oli vähällä satuttaa\nminua sillä päähän. Pähkinä oli pienen kurpitsan kokoinen ja tuli niin\nkovaa vauhtia, että olisi varmaankin lyönyt minulta pääkallon puhki,\njos olisi kohti osunut. Se tyydytys minulle sentään suotiin, että\npoika lurjus sai selkäänsä ja ajettiin ulos. Isäntä julistutti, että\nminua näytellään taas seuraavana toripäivänä. Sitä varten hän laittoi\nminulle mukavamman kuljetusneuvon ja pakostakin, sillä ensimmäinen\nmatka ja markkinaväen huvittaminen kahdeksan tuntia yhtämittaa olivat\nnäännyttäneet minut niin, että tuskin jaksoin pystyssä pysyä. Kului\nkokonaista kolme päivää, ennenkuin pääsin entisilleni. Rauhaa minulla\nei ollut kotonakaan, sillä kaikki aatelisherrat sadan peninkulman\npiiristä tulivat minua katsomaan. Heitä oli vaimoineen ja lapsineen\nainakin kolmekymmentä henkeä, -- seutu oli näet tiheästi asuttua. --\nIsäntä vaati minun näyttelemisestäni näin kotona täyden huoneen maksun\njokaiselta eri perhekunnalta. Ei minulle täten montakaan levonhetkeä\npäivässä jäänyt, vaikk'ei minua kaupunkiin vietykään. Keskiviikon vaan\nsain olla rauhassa, se kun on heillä sabattipäivä.\n\nHuomattuaan, kuinka suuri rahallinen hyöty minusta on, päätti meidän\nisäntä lähteä näyttelemään minua valtakunnan suurimpiin kaupunkeihin.\nHän järjesti kotoiset askareet ja varustautui pitkälle matkalle. Ja\nniinpä sitä lähdettiin liikkeelle 17:nä elokuuta 1703, noin kaksi\nkuukautta siitä kuin olin tähän maahan tullut. Matkan määränä oli\npääkaupunki, valtakunnan keskiosassa, noin 3000 peninkulmaa kotoa.\nTyttärensä Glumdalclitchin hän pani taaksensa hevosen selkään, ja\nPikku-muori otti minut lippaineen syliinsä. Lippaan hän oli sitonut\nvyötäisilleen, ja verhonnut sisäpuolelta niin pehmoisilla kankailla\nkuin suinkin oli käsiinsä saanut sekä pannut minulle sinne nukkensa\npatjat, alusvaatteita sekä muuta tarpeellista. Tilani siinä hän oli\nkoettanut tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Muuta matkaseuraa ei\nmeillä ollut kuin talon renkipoika, joka ratsasti jäljessä, tavarat\nmukanaan.\n\nIsännän aikomus oli näytellä minua kaikissa kaupungeissa matkan\nvarrella ja poiketa vallantieltä 50-100 peninkulmaa kyliin ja\naateliskartanoihin, missä tuloja oli toivottavina. Lyhyitä taipaleita\nkuljettiin: noin 120-140 peninkulmaa vaan päivässä, sillä Pikku-muori,\nminua säästääkseen, valitti ratsastusta liian raskaaksi. Usein hän\nminun pyynnöstäni otti minut lippaasta ulos raitista ilmaa hengittämään\nja näytti minulle maisemia, yhä vaan pitäen minua talutusnuorasta\nkiinni. Kuljettiin siinä myös viiden, kuuden virran yli, joista\nitsekukin oli leveämpi ja syvempi Niiliä tai Ganges virtaa. Tuskin\noli yhtään niin pientä puroa kuin Thames London Bridgen kohdalla.\nKymmenen viikkoa tätä matkaa kesti, ja sill'aikaa oli minua näytelty\nkahdeksassatoista suuressa kaupungissa, kyliä ja maakartanoita\nlukematta.\n\nLokakuun 26:na saavuttiin vihdoin pääkaupunkiin nimeltä Lorbrulgrud,\njoka on niin paljo kuin: koko maailman ylpeys. Isäntä otti asuntoa\npääkadun varrelle, lähelle kuninkaan linnaa, ja lähetti ympäri\nkaupungin tavallisia ilmoituksia, joissa oli tarkat selitykset minun\npersonastani ja ominaisuuksistani. Hän vuokrasi näyttelyhuoneeksi\n3-4 sataa jalkaa avaran salin ja hankki sinne pyöreän pöydän, 60\njalkaa läpimitassa. Ylt'ympärille, kolme jalkaa pöydän laidasta,\nhän rakensi suojaksi minulle kolmen jalan korkuisen aitauksen.\nKymmenen tuntia päivässä minua näyteltiin, ihailla ja ihmetellä\nkaiken kansan. Nyttemmin osasin jo kutakuinkin hyvin heidän kieltään\nja ymmärsin jok'ikisen sanan, mitä minulle puhuttiin. Olin oppinut\nheidän aapeluksensa ja osasin välisti suunnilleen saada selvän koko\nlauseistakin. Pikku-muori oli näet opettanut minua sekä kotona että\nmatkoilla joutohetkinä. Hänellä oli taskussaan pikkuruinen kirja, ei\nkovinkaan paljoa suurempi Sansonin kartastoa. Se oli opas nuorille\ntytöille ja sisälsi samalla lyhyen esityksen heidän uskonnostaan. Siitä\nhän opetti minua lukemaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTekijä viedään hoviin. -- Kuningatar ostaa hänet farmarilta omakseen ja\nesittää kuninkaalle. -- Väittely tiedemiesten kanssa. -- Kuningattaren\nsuosiossa.\n\n\nAlinomaiset ponnistukset olivat muutamassa viikossa koko lailla\ntärvelleet minun terveyteni tilan. Mitä enemmän rahaa isäntä minun\nkauttani ansaitsi, sitä enemmän hän tahtoi saada. Olin lopulta jo\nniin laihtunut, ett'ei minussa enää ollut kuin luu ja nahka jäljellä.\nFarmari huomasi tuon ja, peljäten minun pian kuolevan, päätti paikata\ntaskuansa vielä niin paljon kuin suinkin. Tuota hänen miettiessään\nja punnitessaan saapui sardral eli sanansaattaja hovista käskemään\nisäntääni heti kohta tuomaan minut hoviin kuningattaren ja hovidaamien\nhuviksi. Muutamat viimeksi mainituista olivat jo nähneet minut ja\nkertoneet aivan ihmeellisiä asioita minun kauneudestani, hienosta\nkäytöksestäni ja älykkäisyydestäni. Hänen majesteetinsa kuningatar oli\nseuranaisineen aivan ihastuksissansa minun kohtelustani. Minä lankesin\npolvilleni ja pyysin kunnian saada suudella kuningattaren jalkaa, mutta\ntämä armollinen ruhtinatar suvaitsi -- sittenkuin minut oli nostettu\npöydälle -- ojentaa minulle sakarisormensa pään, johon minä tartuin\nmolemmin käsin ja nostin syvimmällä kunnioituksella huulilleni.\n\nKuningatar teki muutamia yleisiä kysymyksiä minun kotimaastani ja\nmatkoistani, ja minä vastailin niin selvästi ja lyhyeen kuin suinkin\nosasin. Sitten hän kysäisi, huvittaisiko minua olla ja elää hovissa.\nMinä kumarsin ihan pöydän laitaan asti, vastaten olevani isäntäni\norja, mutta samalla lisäten, että jos minä oma herrani olisin, niin\npitäisin ylpeytenäni saada panna henkeni alttiiksi hänen majesteetinsa\nkuningattaren palveluksessa. Hän kysyi sitten isännältäni, suostuisiko\ntämä luovuttamaan minut hyvää maksua vastaan. Farmari, joka pelkäsi,\nett'ei minusta enää ole kuukaudeksikaan, vaati minusta tuhannen\nkultarahaa. Summa suoritettiin hänelle paikalla kolikoissa, joista\nkukin oli niin paksu kuin 800 Portugalin moydoria. Europan oloihin\nverraten ei tuo summa ollut sen suurempi kuin tuhat guineata. [Vähän\nyli 25000 markan.]\n\nMinä lausuin senjälkeen kuningattarelle, että koska minä nyt olen\nhänen majesteetinsa nöyrin alamainen ja vasalli, minun täytyy pyytää\nosakseni sitä suosiota, että Glumdalclitch, joka aina on niin hellää\nhuolta minusta pitänyt, otettaisiin myöskin kuningattaren palvelukseen,\npysyäksensä edelleen minun hoitajanani ja opettajanani. Kuningatar\nhyväksyi minun pyyntöni. Farmarikin puolestaan suostui, iloissaan\nsiitä, että tytär pääsee hoviin. Tyttö parka ei osannut salata\nriemuansa. Entinen isäntäni läksi nyt tiehensä.\n\nJäähyväisiä ottaessaan hän sanoi hankkineensa minulle hyvän\npalveluspaikan. Siihen en minä vastannut sanaakaan, nyökäytinhän vain\npäätäni hiukan.\n\nKuningatar huomasi tuon kylmyyteni ja kysyi, heti isännän lähdettyä,\nsyytä siihen. Minä sanoin rohkeasti: isäntääni ei minun ole kiittäminen\nmuusta kuin siitä, ett'ei hän tappanut pellolla löytämäänsä pientä\nolennon pahaista; tästä hyvästä hän on saanut runsaat maksut,\nvaellettuansa puolet valtakuntaa minua näyttelemässä, ja viimeksi vielä\nmyönyt minut kalliista hinnasta. Se elämä -- näin haastoin edelleen, --\nmitä minun on täytynyt viettää, olisi saattanut viedä hengen kymmenen\nkertaa väkevämmältäkin olennolta. Terveyteni on mennyt pilalle, kun\nminun viikkomääriä on täytynyt tehdä roskaväen nähden temppuja aamusta\niltaan. Ellei isäntä olisi luullut minun pian kuolevan, ei teidän\nmajesteetinne niin huokeasta olisi minua saanutkaan. Mutta, jatkoin\nminä, kosk'ei minun nyt enää tarvitse peljätä huonoa kohtelua, minua\nkun suojelee niin suuri ja hyvä hallitsijatar, ihmiskunnan kunnioitus,\nmaailman lemmikki, alamaistensa ihastus, kansansa onnen luoja, niin\ntoivon minä isäntäni pelvon olevan turhan, sillä johan minä nytkin\ntunnen elinvoimieni palajavan keisarillisen majesteetin läsnäolon\nvaikutuksesta.\n\nNäin minä puhuin takerrellen ja sanoja tavoitellen. Jälkimmäinen osa\npuhetta oli ollut puettu siihen muotoon kuin tässä kansassa tavallista\non. Nuo lauseparret oli Pikku-muori opettanut minulle matkalla hoviin.\n\nHänen majesteetinsa suvaitsi suopeasti suoda minulle anteeksi kieleni\nvaillinaisuudet, olipa päinvastoin hämmästynyt, huomatessaan niin\npaljon älyä ja ymmärrystä näin pienikokoisessa olennossa. Hän otti\nminut omaan käteensä ja vei kuninkaan luokse, joka juuri nyt oli\nvetäytynyt huoneesensa. Hänen majesteetinsa, varsin vakava ruhtinas,\nkatse tuima ja terävä, ei huomannut ensi aluksi, millainen minä\nolenkaan, vaan kysyi kuningattarelta kylmällä äänellä, mistä saakka\nhän on niin mielistynyt splaknuk'eihin, sillä sellaisena hän näkyi\nminua pitävän, viruessani alassuin kuningattaren kämmenellä. Mutta\nkuningatar, erittäin teräväjärkinen ja hilpeäluontoinen ruhtinatar,\npani minut seisomaan kuninkaan kirjoituspöydälle ja käski minun omin\nsanoin antamaan kertomuksen itsestäni. Minä tein sen muutamin sanoin.\nGlumdalclitch, joka ei olisi päästänyt minua mihinkään silmistänsä ja\nnytkin odotti oven suussa, kutsuttiin sisään ja vahvisti todeksi kaiken\nsen, mitä minulle oli tapahtunut siitä saakka kuin olin heidän taloonsa\ntullut.\n\nKuningas oli kyllä niin oppinut mies kuin joku toinenkaan tässä\nvaltakunnassa, oli tutkinut filosofiaa ja erittäinkin matemaatikaa,\nmutta minua tarkemmin katseltuansa ja nähtyänsä minun kävelevän, hän\npäätti kuin päättikin minun olevan jonkinlaisen, erittäin näppärästi\nkeksityn kellovärkin. (Sellaisten rakentaminen on näet siinä maassa\nkehittynyt varsin korkealle kannalle.) Mutta kuultuansa minun puhuvan\nselvästi ja järkevästi, hän ei osannut salata hämmästystään. Hän ei\ntyytynyt siihen, mitä minä olin kertonut tulostani tähän maahan, hän\nluuli vaan, että Glumdalclitch yksissä neuvoin isänsä kanssa oli\nopettanut minut matkimaan muutamia lauseita, saadakseen vaan minusta\nsitä kalliimman hinnan. Senpävuoksi hän kyseli minulta yhtä ja toista\nmuutakin ja sai minulta järkeviä vastauksia, joissa ei ollut muuta\nvikaa kuin että lausumiseni oli murteellista, ja että puheessani tuli\nfarmarin talossa opituita moukkamaisia lauseparsia, jotka eivät ole\nhienossa hovissa käypiä.\n\nKuningas käski käydä tänne ne kolme suurta tiedemiestä, jotka maan\ntavan mukaan olivat vuoroviikollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat\nja tarkastivat minut kaikin puolin ja tulivat kovin erillaisiin\npäätöksiin. Siitä he kyllä olivat yhtä mieltä, ett'en minä ole tullut\nmaailmaan ihan tavallisten luonnonlakien mukaan, sillä eihän minulla\nmuka ole mitään edellytyksiä henkeni elättämiseen: ei minusta ole\njuoksijaksi, ei puihin kiipeäjäksi, ei kolojen kaivajaksi maan sisään.\nHampaita he tutkivat erittäin huolellisesti ja päättivät minun kuuluvan\nlihansyöjäin lahkoon. Mutta minkäs eläinten lihaa minä söisin? Useimmat\nnelijalkaiset ovat väkevämmät minua, peltohiiret ja sen semmoiset\novat liian ketterät minun saada kiinni. Etanoita ja hyönteisiäkö minä\nruuakseni käytän? Mutta sen he heti monilla tieteellisillä syillä\ntodistivat mahdottomaksi. Enkä minä mikään vajanainenkaan luontokappale\nole, sillä onhan minulla ruumis sopusuhtainen ja raajat täydelliset.\nEnkä minä aivan nuorikaan ole, sen todisti parransänki, jonka he\nsuurennuslasilla kyllä selvästi näkivät. Kääpiönä eli kerinä he eivät\nsaattaneet minua pitää, sillä minun pienuuteni meni siinä kohden yli\nkaiken rajan: kuningattaren keri, pienin mies koko valtakunnassa, oli\nsentään lähes 30 jalkaa pitkää. Väiteltyään sitten puoleen ja toiseen,\nhe päättivät vihdoin, että minä olen _relplum scalcath_, latinaksi:\nlusus naturae, luonnon-oikku. Siinä he tekivät aivan samoin kuin\nnykyiset filosofit Europassa. Professorit meillä näet eivät tahdo\npuikahdella \"salattujen syitten\" verhon taakse, johon Aristoteleen\nseuraajat turhaan koettivat tietämättömyyttään peitellä, vaan ovat\nkeksineet \"luonnon oikut\", joilla he ratkaisevat kaikki pulmalliset\nkysymykset ja vievät inhimillistä tietoa sanomattomasti eteenpäin.\n\nTämän ratkaisevan päätöksen jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa.\nKäännyin sitten kuninkaan puoleen, vakuuttaen hänen majesteetillensa\nolevani sellaisesta maasta, missä minun kokoisiani ihmisiä asuu\nmiljonittain kumpaakin sukupuolta; siellä ovat eläimet ja puut ja\nrakennukset samassa suhteessa, ja siellä minä kykenen pitämään\npuoliani ja hankkimaan elatukseni yhtä hyvin kuin kuka tahansa hänen\nmajesteetinsa alamaisista täällä. Tämä riittänee, sanoin minä,\nvastaukseksi näitten herrain väitteisin. Oppineet herrat ne tuohon vain\nmyhähtelivät ylenkatseellisesti, arvellen, että kylläpä farmari on\nminulle läksyni hyvin opettanut.\n\nKuningas, ymmärtäväinen herra, lähetti oppineet miehet pois ja\nkäski tuoda hoviin farmarin, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut\nlähtenyt kaupungista. Kuulusteltuansa farmaria ensin erinänsä, sitten\nyhdessä minun ja tyttären kanssa, hänen majesteetinsa tuli siihen\npäätökseen, että meidän puheissamme on sittenkin perää. Hän pyysi\nkuningatarta pitämään minusta erityistä huolta ja oli sitä mieltä,\nettä Glumdalclitchin on edelleen pysyttävä kuningattaren palveluksessa\nminun hoitajanani, koskapa me olemme niin kiintyneet toisiimme.\nPikku-muorille annettiin sovelias huone. Sitten määrättiin hänelle\nkotiopettajatar pitämään huolta hänen kasvatuksestansa, kamarineitsyt\nja kaksi muuta naispalvelijaa. Minun hoitamiseni oli uskottu yksinomaa\nhänen huostaansa. Kuningatar käski hovinikkarin tekemään soveliaan\nlippaan minulle makuuhuoneeksi. Malli siihen oli Glumdalclitchin ja\nminun määrättävissäni.\n\nTämä hovinikkari oli erittäin näppärä mies. Minun johdollani hän sai\nkolmessa viikossa valmiiksi puukojun, 16 jalkaa pitkän ja yhtä monta\nleveän sekä 12 jalkaa korkean. Siinä oli kaksi siirtoakkunaa, ovi ja\nkaksi pikku komeroa, niinkuin Lontoon makuukammioissa konsanaankin.\nSuojuskatto oli kahdella vintturilla siirrettävä syrjään. Siitä\nlaskettiin alas valmis, kuningattaren omain tapiseeraajain sisustama\nvuode. Glumdalclitch otti sänkyvaatteet joka aamu ulos tuulotettaviksi\nja laittoi illalla jälleen omin käsin minulle makuutilan. Muuan taitava\npuuseppä, kuuluisa pienistä näperryksistään, otti tehdäkseen kaksi\ntuolia selkämyksen ja käsinojain kanssa norsunluun tapaisesta aineesta,\nsamoin kaksi pöytää ja kaapin kapineitani varten. Seinät, niinkuin\nkatto ja lattiakin, olivat verhotut pehmeällä täytteellä, jott'ei\nminulle mitään tapaturmaa sattuisi kantajain huolimattomuuden tähden\ntai vaunuissa kuljettaissa. Pyysin saada oveeni lukon, jott'eivät rotat\nja hiiret pääsisi sisään; ja hovisepän onnistuikin monen yrityksen\nperästä saada valmiiksi lukko, pienin, mitä siinä maassa milloinkaan\noli nähty. Minä puolestani en ole koskaan nähnyt sen suurempaa\nulkoportin lukkoa Englannissa. Avainta koetin säilyttää omassa\ntaskussani, sillä pelkäsin sen pian joutuvan Pikku-muorilta hukkaan.\n\nVaatteet käski kuningatar laittaa minulle kaikkein hienoimmasta\nsilkkikankaasta, mitä vaan saatavissa on. Ei se kangas juuri paljoa\npaksumpaa ollut kuin Englannissa hevosloimet, 'mutta karkeata se\noli, kunnes ennätin tottua siihen. Vaatteet tehtiin minulle maan\ntavan mukaan, puoleksi persialaiseen, puoleksi kiinalaiseen kuosiin:\nkerrassaan arvokas puku.\n\nKuningatar oli niin mielistynyt minun seuraani, ett'ei tahtonut olla\npäivällisilläkään ilman minua. Minulle oli pantu pöytä ja tuoli hänen\nmajesteetinsa pöydälle, juuri hänen vasemman kyynärpäänsä kohdalle.\nGlumdalclitch seisoi maassa jakkaralla, valmiina auttamaan minua ja\npitämään minusta huolta. Minulla oli kokonainen serviisi hopeisia\nlautasia ja vateja, jotka kuningattaren pöytäkalujen rinnalla olivat\nkuin nuken astiat. Pikku-muori talletti niitä taskussaan, hopeisessa\nrasiassa, ja pani niitä eteeni milloin mitäkin tarvitsin, itse\npyyhittyään ne ensin puhtaiksi.\n\nKuningattaren pöydässä ei ollut aterioimassa muita kuin molemmat\nprinsessat, toinen kuudentoista vuoden ja toinen kolmentoista vuoden\nja yhden kuukauden vanha. Kuningattaren oli tapa panna lautaselleni\npalanen lihaa, minkä minä itse leikkasin hienoksi; häntä huvitti\nnähdä minun syövän niin pieniä simareita. Itse puolestaan hän\n(vaikka olikin hänellä varsin heikko vatsa) otti yhtenä suullisena\nniin paljon kuin kaksitoista englantilaista farmaria syövät yhdessä\nrupeamassa. Tuo oli minusta ensi alussa varsin inhottavaa katsella.\nHänen hampaissaan murskautui leivosen siipi luineen päivineen, vaikka\nse oli yhdeksän kertaa niin suuri kuin lihotetun turkinpyyn siipi\nmeillä. Hänen haukkaamansa leipäpala oli niin suuri kuin shillingin\n[1 shilling = 1,25 mk] sämpylä. Kultaisesta pikarista hän juoda\nkulautti härkätynnyrin verran kerrassaan. Veitset oli hänellä niin\npitkät kuin viikate oikoisenaan varren päässä, ja sitä mukaa ne olivat\nlusikatkin, kahvelit ja muut pöytäkalut. Muistan, kuinka Glumdalclitch\nkerran vei minua katsomaan hovissa erästä juhla-ateriaa, joissa\nkymmenkunta näitä suunnattomia veitsiä ja kahveleita yhtaikaa oli\nliikkeessä: tokko sitä ennen lienen milloinkaan niin kauheata kuvaa\nnähnyt.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. --\nKuningattaren kääpiön vehkeet. -- Kärpäset ja ampiaiset.\n\n\nTapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten\nennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen\nolivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun\noli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja\ntuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta\nhuvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset\novat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus\nja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin.\nSelväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita\njohtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin\nkertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut\narmaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja\nmerisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas,\njoka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa\nmahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei\nmalttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä\nlopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän\nkysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet\nEnglannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen\ntakanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan\nsuurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa\ninhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin\ntämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin,\nsanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa,\nhe rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja\nkaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa\nvaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja\nkettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin,\nvuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla\nhaastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon\nemämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken\nkunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja\nylpeyden esineestä.\n\nEi minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin\nkuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään\nmuu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä\njalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä\npienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren\nodotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja\nladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon\ntuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka.\nMin'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia\nhäntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita,\nhovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä\nolin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen\njunkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun\nojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan,\nvyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja\njuoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä\nolisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään.\nPikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar\noli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään.\nVihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin\nminä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut\npantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että\nyksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja\npakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut\nviskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar\nlahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä\nsenjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei\nsitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen\nsaattaa keksiäkään.\n\nOli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani\nkuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin,\nettä hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen\nminä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet\nottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja\nasettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä\nsilmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän\nääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin\nkäsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään\nvyötäisiä myöten jalat edeltä.\n\nJa siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta.\nKului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä\ntapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut\nlainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin\nkannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään\nsen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen\nsiivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin\nkelpo selkäsaunan.\n\nKuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta\nkerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita\nkuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa\npaljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä\npahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa\nensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä\nlautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen\nkipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla\noli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut\nolla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön\ntavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon\nkärpäsiä -- aivan niinkuin koulupojat meillä -- ja päästi ne äkkiä\nlentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi\nhuviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä\ntoimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.\n\nMuistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas\ntapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään.\n(Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan\nulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.)\nOlin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata\nkakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina,\nparikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja\npörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni\nkimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni\nympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja\nkauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni,\nsieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain\ntapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan\nkiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka\nkiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin\nneulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä\nynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin\ntultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin\nitse.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nMuutamia piirteitä Brobdingnagin maasta, kuninkaan palatsista ja\npääkaupungista. -- Vanha temppeli.\n\n\nKäyn nyt lyhykäisesti tekemään selkoa tästä maasta, mikäli sitä\npääsin tuntemaan, nimittäin 2000 peninkulman piirissä pääkaupungista\nLorbrulgrudista.\n\nBrobdingnagin valtakunta sijaitsee niemellä, jonka koillispuolella on\nkolmetoista peninkulmaa korkea seljänne, täynnään tulivuoria, niin että\nylitse on mahdoton kulkea. Ei Brobdingnagin oppineimmatkaan miehet\ntiedä, millaista kansaa vuorten toisella puolen asuu, vai onko siellä\nasukkaita lainkaan. Kolmella muulla puolen niemeä on valtameri. Koko\nvaltakunnassa ei ole ainoatakaan merisatamaa. Jokien suistamotkin ovat\nniin täynnään teräviä kallioita, ja ulapalla meri useimmiten pauhaa\nniin rajusti, ett'ei veneillä ole ulos yrittämistäkään. Väestö on\nniinmuodoin aivan erillänsä muusta maailmasta. Mutta joet ovat suuria\nja laivaliike niillä vilkasta. Erinomaisen kalarikkaita ne ovat myös.\nAni harvoin siellä asukkaat merenkaloja käyttävätkään, ne kun ovat\nsamankokoisia kuin Europassakin, siis niin pieniä, ett'ei niitä maksa\npyytää. Luonto on nähtävästikin muodostanut nuo suunnattoman suuret\nkasvit ja eläimet yksinomaa tätä maata varten. Miksikä niin on käynyt,\nsiitä ottakoot filosofit selvän.\n\nMaa on tiheästi asuttua, sillä siinä on yksikuudetta kaupunkia,\nsatakunta muureilla ympäröityä linnaa ja suuri joukko kyliä.\nPääkaupunki Lorbrulgrud on kahden puolen jokea. Taloja siinä on\nkahdeksantuhatta ja asukkaita noin 600 tuhatta. Kaupunki on kolme\nglomglungia (noin neljäkuudetta Englannin peninkulmaa) pitkä ja puolta\nkolmatta leveä. Sen minä mittasin itse kuninkaalliselta noin 100 jalkaa\npitkältä kartalta, joka oli tehty hänen majesteetinsa käskystä ja nyt\nlevitettiin tanterelle minun eteeni. Minä astuin paljain jaloin sen\nrajapiirteitä myöten ja samoin poikkipuolinkin useampaan kertaan ja\nvertasin askelten luvun asteikkoon, niin että minun laskuni ovat ihan\ntarkat.\n\nKuninkaan palatsi ei ole yhtenäinen rakennus, vaan ryhmä useampia\nkartanoita seitsemän peninkulman piirissä. Pääsalit ovat yleensä\n240 jalkaa pitkiä ja yhtä leveitä; korkeus niissä sitä mukaa.\nGlumdalclitchin ja minun käytettävikseni oli annettu vaunut, joissa\nkotiopettajatar silloin tällöin läksi kasvattinsa kanssa ajelemaan\nkaupungille ja puoteihin ostoksille. Minä olin näillä matkoilla aina\nmukana, istuen lippaassani. Usein otti kumminkin Pikku-muori minut\nkämmenelleen, jotta paremmin näkisin kartanoita ja ihmisiä.\n\nPaitsi tavallista lipasta, missä minua kannettiin, oli minulle\nkuningattaren käskystä tehty toinenkin, 12 jalkaa pitkä, yhtä leveä\nja 10 jalkaa korkea. Se oli aiottu matkoja varten, koskapa entinen\noli Glumdalclitchin liian raskas sylissä kantaa ja ylen hankala\nvaunuissakin pidellä. Tämän matkalippaan oli minun johdollani tehnyt\nsama taideniekka, jonka tekemä edellinenkin oli. Siinä oli ikkuna\nkolmelle taholle, kukin lujalla rautaristikolla varustettu tapaturmani\nvaralta. Neljännen seinän ulkopuolella oli kaksi ripaa, ja niitten läpi\nkulki nahkahihnat, joista kantaja saattoi sitoa lippaan vyötäisilleen.\nMilloin vaunuissa kulkeminen alkoi minua rasittaa, nosti palvelija\nminut lippaineni eteensä hevosen selkään pehmoisten pielusten päälle.\nSiitä minun oli mukava katsella ympärilleni, eikä tuo vatkaava\nkulkukaan minua sen pahemmin rasittanut, minä kun olin tottunut\naalloilla keinumaan.\n\nMilloin mieleni teki lähteä kaupunkia katselemaan, otti Glumdalclitch\nminut matkalippaineni syliinsä kantotuoliin, jota oli kantamassa neljä\nmiestä, ja jonka perässä kulki saattueena neljä kuninkaallista lakeijaa\nlivreat yllään. Uteliasta kansaa tungeskeli kantotuolin ympärillä, ja\nPikku-muori se, ystävällisesti kyllä, pysäytti tuon tuostakin kantajat\nja asetti minut kämmenelleen, jotta ihmiset paremmin näkisivät minua.\n\nTeki kerran mieleni nähdä kaupungin päätemppeliä ja sen tornia, jota\npidetään korkeimpana koko maassa. Sinne lähdettiinkin Pikku-muorin\nkanssa, mutta minun täytyy sanoa, että minä petyin koko lailla. Maasta\nylimmäiseen huippuun asti ei torni ole kuin 3000 jalkaa korkea, mikä\nsen maan suuruus-asteissa ei ole niinkään hämmästyttävää. Mutta minkä\ntemppeli menetti korkeudessa, sen se voitti lujuudessa ja kauneudessa.\nSeinät olivat noin 100 jalkaa paksut, hakatusta kivestä raketut,\nkukin kivi 40 jalkaa taholleen. Temppelin komeroissa seisoo marmoriin\nveistetyitä jumalien ja kuninkaitten kuvapatsaita luonnollista\nsuuremmassa koossa. Eräästä patsaasta oli sakarisormi pudonnut maahan.\nMinä mittasin sen: ummelleen tuuma viidettä jalkaa. Glumdalclitch\nkääräisi sen nenäliinaansa ja pisti taskuunsa. Kotona hän pani sen\nmuitten lelujensa joukkoon, sillä niistä tuo tyttönen piti paljon,\nniinkuin lapset kaikkialla muuallakin.\n\nKuninkaallinen keittiö on kerrassaan uljas holvirakennus, noin 600\njalkaa korkea. Iso uuni on läpimitassa kymmenen askelta pienempi\nkuin St. Paulin kirkon kupukatto. Mutta jos kävisin kuvailemaan\npaistin-uuneja, jättiläismäisiä patoja ja kattiloita, paisteja\nvartailla ynnä sen semmoisia yksityisseikkoja, niin tuskin minua\nuskottaisiinkaan. Sanottaisiin ainakin minun hiukan liioittelevan,\nniinkuin matkustajat konsanaankin. Pelkäänpä, että minä, tätä moitetta\nvälttääkseni, olen mennyt päinvastaiseen liiallisuuteen. Pelkään,\nettä jos tämä kertomus käännetään Brobdingnagin kieleen ja lähetetään\nsinne, niin kuninkaan ja hänen kansansa tulee paha mieli: sanovat minun\nantaneen heistä vääriä kuvauksia liian pienissä mitoissa.\n\nKuninkaalla on harvoin enempää kuin 600 hevosta tallissaan. Ne\novat yleensä 50-60 jalkaa korkeita. Matkoilla ja juhlapäivinä\nulkona ratsastaessaan on hänellä saattoväkenä 400 ratsumiestä\nkansalaiskaartia. Se oli loistavin kuva, mitä silmäni milloinkaan oli\nkohdannut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKaikenlaisia seikkailuja. -- Oma pursi. -- Sammakko. -- Apina. --\nOnneton hyppäys.\n\n\nOnnellista minun elämäni olisi tässä maassa ollutkin, ellei minun\nvarteni vähyys olisi saattanut minua kaikenlaisiin sekä naurettaviin\nettä harmillisiin puliin. Kerron tässä muutamia.\n\nGlumdalclitch vei minua usein pienemmässä lippaassa hovin puutarhoihin,\npiteli minua siellä välisti kämmenellään, vuoroin taas laski maahan.\nMuistan, kuinka kerran kuningattaren kääpiö, ennenkuin joutui hovista\npois, kulki meidän perässämme pitkin puutarhaa. Pikku-muori oli\nlaskenut minut maahan, ja siinä me, kääpiö ja minä, satuimme yhdessä\nerään hyvin pienen omenapuun, tuommoisen kääpiöpuun, alle. Siinä pääsi\nminulta väkistenkin semmoinen sanasutkaus, jolla letkautin sekä kääpiön\nettä puun vaivaiskokoa. Sellaisia sanoja näet löytyy heidän kielessään\nyhtä hyvin kuin meidänkin. Silloin tuo hirtehinen, käyttäen hyödykseen\nsitä silmänräpäystä, jolloin parhaillani astuskelin omenapuun alla,\npuistalti äkkiä puuta. Samassa humahti korvieni ohitse kymmenkunta\nomenaa, suuria kuin oluttynnyri. Minä kyykistyin, mutta samalla iski\nomena minua niskaan, niin että menin nenälleni. Muuta vahinkoa ei\ntuosta sentään tullut, ja anteeksi suotiin kepponen kääpiöllekin minun\npyynnöstäni, varsinkin kun itse olin antanut kinastukseen aihetta.\n\nKerran taas oli Glumdalclitch pannut minut nurmikolle ja lähtenyt\nkotiopettajattarensa kanssa kävelemään kauemmas. Äkkiä tuli raesade,\nniin ankara, että paiskasi minut maahan, ja siinä nyt rakeet pieksivät\nminua yli koko ruumiin, niinkuin olisi minua tennis-palloilla\npommitettu. Nelin ryömin pääsin vihdoin pensaan alle suojaan, mutta\nruumis oli minulla niin ylt'yleensä täynnä pahkoja ja kuhmuja,\nett'en kymmeneen päivään kyennyt lähtemään ulos. Eikä tämä ole kumma\neikä mikään, sillä koska luonto on laittanut siellä kaikki samassa\nsuhteessa, ovat rakeetkin siellä 1800 kertaa suuremmat kuin Europassa.\nIhan minä ne punnitsin ja mittasin.\n\nOli minulle sattua pahempikin seikka samassa puutarhassa. Pikku-muori\noli pannut minut tavalliseen paikkaan, niinkuin välisti pyysin,\nsaadakseni rauhassa mietiskellä kohtaloani. Lipas oli jätetty kotia.\nItse hän oli opettajattarensa ja tuttavainsa kanssa mennyt kävelemään\npuutarhan toiseen päähän, niinkin kauas, ett'ei voinut enää minua nähdä\neikä kuulla. Tuleepa tuosta äkkiä puutarhurin valkoinen lintukoira\npuutarhaan, vainuaa jotain outoa ja rientää suoraa päätä minua kohti.\nMuitta mutkitta se sieppaa minut niskasta hampaisinsa, kantaa retuuttaa\nminut isäntänsä luo ja laskee, häntäänsä heilutellen, maahan. Kaikeksi\nonneksi oli koira niin hyvin opetettu, ett'ei se tehnyt minulle mitään\nvahinkoa, ei edes repinyt vaatteitakaan. Mutta puutarhuri, joka tunsi\nminut varsin hyvin ja oli sangen ystävällinen minulle, säikähti\npahanpäiväiseksi, otti minut molempiin käsiinsä ja kysyi, kuinka minä\njaksan. Minä olin niin hämmästynyt ja hengästyksissäni, ett'en ensi\nalussa kyennyt sanaakaan sanomaan. Muutaman minutin perästä minä\ntoinnuin taas, ja puutarhuri vei minut Pikku-muorille. Tämä oli sillä\nvälin tullut siihen paikkaan, mihin minä olin jäänyt yksikseni, ja oli\nhirveästi säikähtänyt, kun ei minua näkynyt eikä kuulunut. Hän antoi\npuutarhurille ankarat nuhteet koiran tähden, mutta koko asia jätettiin\nsikseen, eikä hovi saanut koko tapauksesta mitään tietoa. Tyttö pelkäsi\nnäet kuningattaren suuttuvan, enkä minäkään pitänyt mointa sattumaa\noikein edullisena maineelleni.\n\nTämän tapauksen johdosta Glumdalclitch päätti olla enää milloinkaan\njättämättä minua yksikseni ulos. Tuota minä olin peljännyt jo aikaa\nsitten ja senvuoksi salannut häneltä muutamia kolttosia, mitä minulle\noli sattunut, yksin ollessani.\n\nKerran lentää liihoitteli iso haarahaukka puutarhan kohdalla ja iski\nalas minua kohti. Ellen minä uljaasti olisi vetänyt miekkaani ja\nlymynnyt tiheän pensas-aidan taakse, olisi se kaiketi lyönyt terävät\nkyntensä minuun. Toisen kerran nousin vasta kaivetun myyränmäen\nharjalle, mutta vajosin siihen kaulaa myöten. Vaatteet ryvetin\npahanpäiväisiksi, mutta sen seikan selvittämiseksi pistin hätävalheen.\nKerran taas loukkasin pahasti sääriluuni: kompastuin näet etanan\nkuoreen, kävellessäni yksinäni ja muistellessani poloista Englantia.\n\nEn tiedä oikein, miellyttikö vai harmittiko minua enemmän se seikka,\nett'eivät pienemmät linnut näyttäneet ensinkään pelkäävän minua.\nNe lähestyivät minua kyynärän päähän kaikessa rauhassa noukkimaan\nmaasta matoja ja muuta suuhun pantavaa, niinkuin ei olisi ketään\nlikimaillakaan. Muistan, kuinka kerran muuan julkea rastas sieppasi\nminulta kädestä palasen kakkua, jonka Pikku-muori vastikään oli\nantanut minulle murkinaksi. Jos milloin yritin ottamaan tuommoista\nlintua kiinni, niin lensi niitä uhkeasti minun ympärilleni koko\nparvi, ja nekös koettivat pistää nokallaan minua sormiin, niin että\ntäytyi kätkeä kädet piiloon niiltä. Sitten ne taas kaikessa rauhassa\nläksivät noukkimaan matoja kuin ennenkin. Mutta kerran heitin paksulla\nkarangolla niin ovelasti erästä hamppuvarpusta, että se tupertui\nmaahan. Minä tartuin siihen molemmin käsin ja läksin riemuissani\nviemään sitä Pikku-muorin luokse. Mutta lintu, joka olikin vaan\npyörtynyt, toipui heti kohta ja rupesi siivillään pieksämään minua\nympäri korvia ja kupeita. Minä pitelin sitä niin kaukana luotani,\nett'ei se ulottunut minuun kynsillänsä, ja olin monasti jo päästää koko\notuksen tiehensä, mutta pian tuli avukseni muuan renki, joka väänsi\nsiltä niskat nurin. Huomenissa se laitettiin minulle päivällisiksi, ja\noli se muistaakseni tavallisen joutsenen kokoinen.\n\nKuningatar, joka usein oli kuullut minun kertovan merimatkoistani\nja tahtoi kaikin tavoin huvittaa minua, milloin olin alakuloinen,\nkysäisi kerran, osaanko minä hoitaa purjetta ja käyttää airoja,\nja olisiko pieni souteleminen minulle terveellistä. Minä vastasin\nosaavani kumpaakin ja selitin edelleen, että vaikka minä oikeastaan\nolin laivan lääkäri, niin täytyi minun usein hätätilassa toimittaa\ntavallisen matrossinkin tehtäviä. Mutta, sanoin, kuinkapas soutaminen\nkävisi päinsä tässä maassa, missä pienimmät ruuhetkin ovat meidän\nsuurimpain sotalaivain kokoisia? Eihän tällaisilla vesillä ensinkään\npystyisi liikkumaan sellainen vene, jota minä voisin hoidella. Silloin\nsanoi kuningatar, että jos minä otan tehdäkseni piirustukset, niin\nkyllä hän panee oman puuseppänsä tekemään sellaisen veneen kuin\nminulle sopii, hankkiipa minulle vielä paikankin, missä soudella.\nNikkari, näppärä mies, sai minun johdollani kymmenessä päivässä\nvalmiiksi huvipurren, jossa oli purje ja muut tarpeet. Kuningatar,\nsen nähtyään, ihastui siihen niin, että sieppasi sen syliinsä ja\njuoksi näyttämään kuninkaalle. Kuningas käski koetteeksi panna minut\npursineni vesisaaviin, mutta siinä oli niin ahdasta, ett'en päässyt\npieniä airojani eli huopureitani liikuttamaankaan. Mutta kuningatarpa\noli jo sitä ennen keksinyt paremman keinon. Hän käski puuseppänsä\nrakentaa puusta 100 jalkaa pitkän, 50 jalkaa leveän ja 8 jalkaa syvän\npuisen altaan. Se tilkittiin ja tervattiin vedenpitäväksi ja pantiin\nlattialle erääsen palatsin ulommaisia huoneita. Pohjassa oli hana,\njosta vesi päästettiin ulos, niin kohta kuin oli alkanut pilaantua.\nPuolessa tunnissa sai kaksi palvelijaa sen jälleen täyteen. Siinä\nminä sitten useasti soutelin ratokseni sekä kuningattarenkin ja\nhänen seuralaistensa huviksi, ja mielikseen he katselivatkin minun\ntaitavuuttani ja sukkelia liikkeitäni. Väliin vedin purjeen ylös ja\nasetuin perään: tuulta minulle löyhyttivät hovinaiset viuhkoillansa.\nHeidän väsyttyänsä, pantiin palvelijat puhaltamaan tuulta purjeesen,\nja siinäkös minä ohjasin purttani, milloin laitaiseen, milloin\nhankavastaiseen! Leikin loputtua nosti Glumdalclitch purteni ylös ja\nripusti huoneesensa naulaan kuivamaan.\n\nTällaisessa tilaisuudessa olin kerran vähällä menettää henkeni. Muuan\nhovipoika oli nostanut purteni altaasen. Kotiopettajatar, joka oli\ntullut Glumdalclitchin kanssa saapuville, yritti nostaa minua purteen,\nmutta minä luiskahdin hänen hyppysistään ja olisin ehdottomasti\npudonnut 40 jalkaa korkealta lattialle, ellen olisi onnen sattumasta\ntarttunut nuppineulaan, joka pisti esille tuon arvoisan mamselin\npuserosta. Neulan pää pisti housujeni kauluksen läpi paitaan ja siten\njäin roikkumaan ilmaan, kunnes Glumdalclitch tuli pelastamaan minut.\n\nKerran taas muuan palvelija, jonka tehtävänä oli panna joka kolmas\npäivä uutta vettä altaasen, oli epähuomiosta nostanut siihen sangon\nvedessä suuren sammakon. Sammakko oli pohjassa, kunnes minut pantiin\npurteeni. Silloin sen teki mieli päästä kuivalle maalle ja nousi purren\nlaidalle, jolloin pursi kallistui niin pahasti, että minun täytyi\nhypätä toiselle laidalle tasapainoksi. Sisäänpäästyään se loikkasi\nyhdellä harppauksella puolet veneen pituutta ja alkoi sitten hyppiä\nminun pääni ylitse edestakaisin, tahraten minun kasvoni ja vaatteeni\npahanpäiväisiksi ilkeällä limalla. Se oli inhottavin eläin, mitä ikinä\nolin nähnyt. Pyysin kumminkin Pikku-muoria jättämään minut kahden\nkesken tuon konnikan kanssa, kolhin sitä sitten airollani, kunnes se\nloikkasi ulos veneestä.\n\nSuurin vaara, mikä minua tässä maassa uhkasi, on vielä kertomatta.\nGlumdalclitch oli kerran telkinnyt minut huoneesensa ja itse mennyt\nulos asialle tai vieraisin. Ilma kun oli lämmin, oli akkuna jäänyt\nauki, samoin ovet ja akkunat minunkin suuremmassa lippaassani, jossa\nuseimmiten asuin, se kun oli avarampi ja mukavampi. Istuin tuossa\npöytäni ääressä hiljaisissa miettein, kun äkkiä kuulin jonkun tulla\ntuhahtavan huoneesen ja loikkivan laidasta toiseen. Säikähtäen\nkurkistin ulos, tuoliltani kumminkaan nousematta, ja huomasin silloin,\nettä huoneesen oli tullut erään keittiön virkamiehen kesy apina. Siinä\ntuo lystikäs eläin nyt keikkui ja kuperkeikkojaan heitteli, kunnes\nsaapui minun lippaani ääreen. Sitä se näkyi katselevan peräti suurella\nuteliaisuudella ja mielihyvällä, pilkistellen sisään joka akkunasta\nja ovesta. Minä menin huoneen eli lippaan perimmäiseen nurkkaan,\nmutta kun apina joka puolelta oli aina näkyvissä, niin valtasi minut\nsellainen pelko, ett'en hoksannut edes mennä vuoteenkaan alle piiloon,\nvaikka se olisi ollut niin helppo tehdä. Hetken aikaa kurkisteltuaan\nja irvisteltyään ja ulistuaan se vihdoin huomasi minut ja kurotti\nkätensä ovesta sisään niinkuin kissa, hiiren kanssa leikkiessään.\nMinä koetin väistää sitä, minkä suinkin osasin, mutta kiinni se\nminut sai kuin saikin takin rintamuksesta ja veti ulos. Nyt se otti\nminut oikeaan etukäteensä ja piteli kuin amma, joka viihdytellen\ntuudittaa lasta. Kun yritin päästä irti, silloin se puristi minua\nniin lujasti, että näin parhaaksi pysyä asemillani. Kaiketi se luuli\nminua pieneksi apinanpojaksi, sillä usein se varsin hellästi silitteli\ntoisella kädellään minun kasvojani. Tässä mieluisassa toimessaan\nse äkkiä keskeytyi, kuultuaan ulkoa kolinaa, hyppäsi sitten samaan\nakkunaan, mistä oli tullutkin, ja nousi vesitorvia ja räystäitä\nmyöten läheisen rakennuksen katolle, yhä kulkien kolmella raajalla,\nneljännessä pidellen minua. Kuulin Glumdalclitchin parkaisevan samassa\nsilmänräpäyksessä kuin apina vei minut ulos akkunasta. Tyttö parka\noli vähällä pyörtyä. Hälinä syntyi koko tässä palatsin korttelissa;\npalvelijat kantamaan tikapuita. Sadat ihmiset näkivät apinan istuvan\nrakennuksen katonharjalla, pidellen minua kuin vakaista lasta\ntoisessa etukädessään ja toisella syöttäen minua: pistellen suuhuni\nruokapalasia, joita sillä oli tallella poskessaan. Roskaväen joukossa\noli sellaisiakin, jotka eivät saattaneet olla purskahtamatta nauruun.\nEikä heitä siitä kovin käy moittiminenkaan, sillä näyttihän tila\nkieltämättä hassunkuriselta kaikkien muitten silmissä, paitsi minun.\nMuutamat rupesivat viskomaan apinaa kivillä, pakottaakseen sen tulemaan\nalas, mutta se kiellettiin ankarasti, muutoinhan olisivat saattaneet\nmusertaa minulta pään.\n\nNyt nostettiin tikapuita, joita myöten muutamia miehiä alkoi kiivetä\nkatolle. Apina kun näki olevansa melkein joka puolelta saarroksissa ja\nhuomaten vaikeaksi liikkua kyllin nopeasti kolmella raajalla, laski\nminut kattotiilen päälle ja puikki tiehensä. Siellä minä nyt istua\nkökötin jonkun aikaa 300 jalkaa korkealla maasta, peljäten joka hetki,\nettä tuuli paiskaa minut alas tahi että minua rupee pyörryttämään, ja\nminä putoan päistikkaa räystään yli maahan. Mutta ennen pitkää muuan\nurhea poika, Pikku-muorin palvelijoita, kiipesi katolle, pisti minut\nhousuntaskuunsa ja toi alas.\n\nSäikäyksestä, apinan inhottavasta syöttämisestä ja lujista\npuristuksista minä olin käynyt niin heikoksi, ett'en kahteen viikkoon\npäässyt vuoteeltani nousemaan. Kuningas, kuningatar ja koko hovi\npanivat joka päivä tiedustelemaan minun tilaani. Kuningatar omassa\npersonassaan kävi monta kertaa minua katsomassa sairauteni aikana.\nApina tapettiin, ja sellainen julistus annettiin, ett'ei palatsin\nläheisyydessä saa pitää elukoita minkäänlaisia.\n\nKun terveeksi tultuani kävin kuninkaan luona kiittämässä minulle\nosoitetusta suosiosta, suvaitsi kuningas armollisesti laskea leikkiä\nminun seikkailuni johdosta. Hän kysyi, mitä kaikkea minä lienen\nmietiskellytkään apinan käsissä, mitä minä pidin apinan antamasta\nruuasta ja ruokintatavasta, ja mahtoiko raitis ilma siellä korkeuksissa\nlisätä minulle ruokahalua. -- Hän tahtoi tietää, mitä minä olisin\nsellaisessa tapauksessa tehnyt kotipuolellani. Minä kerroin hänen\nmajesteetillensa, ett'ei meillä Europassa ole apinoita, paitsi\nmuutamia, joita sinne tuodaan nähtäviksi muista maista, nekin\nniin pieniä, että kymmenkunnan minä niitä ainakin korjaisin, jos\nuskaltaisivat kimppuuni käydä. Mitä taas tähän hirvittävään eläimeen\ntulee, jonka kanssa täällä olin tekemisissä (sehän oli suuri kuin\nhyväkin norsu), jos vaan säikäykseltäni olisin hoksannut vetäistä\nmiekkani, niin (ja tätä sanoessani minä katsahdin uljaasti ja lyödä\nlapautin kahvaa) kyllä minä olisin pannut semmoisen merkin sen\nkäpälään, että suuremmalla kiireellä se olisi kamaristani lähtenyt kuin\noli sinne tullut. Tämän kaiken minä sanoin niin vakavalla äänellä kuin\nkonsanaankin mies, joka luulee rohkeuttansa epäiltävän. Puheestani\nei kumminkaan ollut sen valtavampaa vaikutusta kuin että läsnäolijat\npurskahtivat nauramaan, mikäli nimittäin kunnioituksesta majesteetia\nkohtaan uskalsivat.\n\nJoka päivä minusta aina joku hassu juttu hovissa kerrottiin.\nGlumdalclitch rakasti minua kyllä aivan sanomattomasti, mutta\nhänessäkin oli niin paljo veitikkaa, että aina kertoi kuningattarelle\nminun pienimmätkin hupsutukseni, jos vaan luuli niitten huvittavan\nhänen majesteetiansa. Kerran oli Pikku-muori hiukan huonovointinen ja\nläksi kotiopettajattarensa kanssa maalle tunnin matkan päähän, noin\n30 peninkulmaa kaupungista. He astuivat vaunuistansa erään kapean\npolun kohdalla ja läksivät kedolle. Minun matkalippaani Glumdalclitch\nlaski maahan, ja minäkin läksin jaloittelemaan. Polulla sattui olemaan\nlehmänkasa, ja minun piti malttamattomasti päästä näyttämään, kuinka\nnotkeasti minä hyppään sen yli. Otin vauhtia, mutta hyppäsin liian\nlyhyeen ja olin yks kaks polvia myöten keskellä kasaa. Pääsinhän minä\nsiitä miten kuten kaalaamalla ulos, jonka jälkeen palvelija pyhki minut\nnenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi, sillä kauheassa siivossa minä\nvaan olin. Pikku-muori pisti minut lippaasen, kunnes päästiin kotia.\nSiellä kerrottiin asia heti kohta kuningattarelle, ja palvelija levitti\nsiitä hoviinkin tiedon, ja niinpä ei muutamaan päivään muusta lystistä\npuhuttukaan kuin minulle sattuneesta kolttosesta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nSomia näperrystöitä. -- Klaveerinsoitto. -- Mitenkä kuningas ei ymmärrä\nomaa etuansa.\n\n\nAamutervehdyksillä oli minun tapani käydä kuninkaan luona kerran tai\nkahdesti viikossa. Usein olin niissä tilaisuuksissa nähnyt hänet\nparturin käsissä. Ensi kerralla tuo toimitus näytti varsin hirveältä,\nsillä partaveitsen terä oli kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallinen\nviikate. Kerran poimin saippuavaahdosta 40-50 partakarvaa ja tein\nniistä varsin käytännöllisen kapineen. Vuolin näet hienosta puusta\nkammanseljän kaltaisen laatan, kaivoin siihen reikiä yhtä pitkäin\nmatkain päähän peräkkäin hienoimmalla neulalla, mitä Pikku-muorilla\noli, ja pistin karvat näihin reikiin, yhden kuhunkin. Vuolin ne sitten\nveitsellä ulkopäästä niin sileiksi ja tasaisiksi kuin mahdollista ja\nsain siten varsin laatuun käyvän kamman. Hyvään aikaan se valmistuikin,\nsillä entisestä oli jo niin monta piitä katkennut, että sitä tuskin\nenää osasi käyttää, eikä ollut koko maassa niin hienohyppyistä\nmestaria, joka olisi pystynyt toista tekemään.\n\nTästä muistuu mieleeni muuan toinen hauska toimi, johon käytin niin\nmonta lomahetkeä. Olin pyytänyt kuningattaren kamarineitsyen panemaan\nminulle säästöön kuningattaren hivuksia, joita tarttuu kampaan hänen\nmajesteetiansa kammattaessa. Aikain kuluessa niitä oli karttunutkin\nkoko kimppu. Neuvoteltuani ystäväni hovinikkarin kanssa, jonka\noli määrä tehdä kaikellaisia pieniä kapineita minun huoneeseni,\npyysin hänen laittamaan minulle kaksi tuolia ja pistämään hienolla\nparsinneulalla reikiä sekä selkämyksen että istuimen kehyksiin.\nNäitten reikäin kautta minä sitten pujotin paksuimmat hivukset ja\nkudoin kehyksiin verkot. Täten sain valmiiksi kaksi somaa tuolia\nsiihen kuosiin kuin Englannissa rottinkituolit ja lahjoitin ne hänen\nmajesteetillensa kuningattarelle. Hän pani ne omaan huoneesensa ja\ntapasi näytellä niitä merkillisinä esineinä vierailleen, niinkuin ne\nmerkillisiä kyllä olivatkin. Kuningatar käski minua istumaan näille\ntuoleille, mutta minä en suostunut; sanoin ennen tahtovani kuolla\ntuhannen kuolemaa kuin ala-arvoisella osalla ruumistani asettua niitten\nkalliitten hivusten päälle, jotka kerran olivat koristaneet hänen\nmajesteetinsa päätä.\n\nMinulla kun on taipumusta kaikenlaiseen näperrykseen, niin laitoin\nkuningattaren hivuksista vielä pienen soman kukkaron, noin neljä jalkaa\npitkän, johon kuningattaren nimi oli kudottu kultaisilla kirjaimilla.\nHänen majesteetinsa suostumuksella lahjoitin tämän kukkaron\nPikku-muorille. Enemmän siitä, totta puhuen, oli silmälle huvia kuin\nelämässä hyötyä, se kun oli liian heikko senpuolisille raskaille\nkultarahoille, eikä hän siinä muuta pitänytkään kuin pikkuruisia\nesineitä, kuten tyttöjen on tapana.\n\nKuningas oli suuri musikin harrastaja, ja siksi hovissa usein\npidettiinkin konsertteja. Niihin vietiin minutkin ja pantiin lippaineni\npöydälle. Mutta melu ja pauhu oli niin hirveä, että läheltä oli\nmahdoton erottaa melodioita. Minä olen varma siitä, että jos jonkun\nkuninkaallisen armeijan kaikki torvet ja rummut pantaisiin yhtaikaa\ntoitottamaan ja pärisemään teidän korvanne juuressa, niin ei se olisi\nmitään tämän pauhinan rinnalla. Siksipä toimitinkin, että minut pantiin\nniin kauas soittoniekoista kuin mahdollista. Kun sitten vedin oven ja\nakkunat kiinni ja laskin vielä akkunaverhotkin alas, niin ei soitto\nkovin epämiellyttävältä kuulunutkaan.\n\nNuoruudessani olin hiukan oppinut rämpyttämään klaveeria.\nPikku-muorilla oli sellainen soittokone huoneessaan, ja kahdesti\nviikossa kävi soiton-opettaja hänen luonaan. Iskipä kerran mieleeni\nsoittaa sillä kuninkaalle ja kuningattarelle joku englantilainen laulu.\nMutta kovin helppoa tuo ei ollut, sillä klaveri oli lähes 60 jalkaa\npitkä ja koskettimet jalkaa leveät, niin että minä kädet levällä\nulotuin parahiksi viiden koskettimen yli. Soittaminen oli työlästä\nsekin, sillä minun piti kaikin voimini lyödä nyrkillä koskettimiin.\nMutta minäpä keksin erityisen soittometodin: laitoin kaksi tavallisen\npattisauvan kokoista keppiä ja käärin paksumman pään ympärille\nhiirennahkoja, niin ett'ei lyödessä päällysluut halkeaisi eikä äänikään\ntulisi häirityksi. Klaveerin eteen, noin neljä jalkaa kosketinten\nalapuolelle, pantiin lavitsa, ja minut nostettiin siihen. Siinä\nminä sitten juoksin edestakaisin, lyöden kurikoillani koskettimia,\nmitä milloinkin piti, ja näin soitin englantilaista polskaa heidän\nmajesteetiensa iloksi ja mielihyviksi. Tuo oli ankarinta ponnistusta,\nmitä milloinkaan olen kestänyt: enhän minä ulottunut juostenkaan\nsoittamaan enempää kuin kuudentoista koskettimen alalla yhtaikaa, niin\nett'ei basso ja diskantto sattuneetkaan kohdakkain, niinkuin muilla\nmusikanteilla, ja se se oli peräti haitallista minun soitolleni.\n\nVälisti kuningas tiedusteli minulta valtiollisia ja yhteiskunnallisia\nasioita minun kotimaassani. Minä kerroin ja selitin. Varsin kummalliset\nkäsitykset hänellä vaan näkyivät olevan tällaisista seikoista. Eikä\nkummakaan. Paljonhan pitää ottaa lieventäviä asianhaaroja lukuun.\nsellaista kuningasta arvosteltaessa, joka elää kokonaan erillänsä\nmuusta maailmasta. Sellaisissa syntyy kaikenlaisia ennakkoluuloja\nja ahdasmielisyyttä, joita meissä ja muissa Europan sivistyneissä\nkansoissa ei ensinkään ole. Todisteeksi tästä kerron erään keskustelun,\nmikä minulla kerran oli hänen majesteetinsa kanssa. Herättääkseni\nyhä suuremmaksi hänen uteliaisuuttansa minä kerroin hänelle, kuinka\nEuropassa kolme neljä sataa vuotta sitten oli keksitty muuan\nmerkillinen jauho eli pulveri. Siihen jos sattuu yksikin ainoa\ntulenkipinä, niin se syttyy silmänräpäyksessä, olkoon sitä vaikka\nvuoren korkuiset kasat, ja lentää ilmaan ukkostakin kovemmalla\npauhinalla ja rymyllä. Jos nyt tätä pulveria panee sopivan määrän\nvaski- tai rautaputkeen, ja pistää sen päälle rauta- tahi lyijypallon\nja sytyttää, niin pallo lentää sellaisella voimalla ja nopeudella,\nett'ei sitä pidätä mikään. Suurimmat tällaiset pallot saattavat yhdellä\niskulla kaataa maahan kokonaisen armeijan rintaman, kukistaa kivimuurit\nperustuksia myöten ja tuhota suuria sotalaivoja, niin että ne uppoavat\nmeren pohjaan tuhansine miehineen. Jos kaksi tuommoista palloa yhdistää\nkahleilla ja sitten lähettää lentämään, niin katkaisevat ne mastot ja\nmuut taklaukset poikki, leikkaavat satoja ihmisiä keskeltä kahtia ja\ntuhoavat kaikki kuin eteen sattuu. Sellaista pulveria -- näin minä\nedelleen selittelin -- meillä usein pannaan onttoihin rautapalloihin\nja lennätetään piiritettyyn kaupunkiin, jossa ne särkevät kivityksen,\nkukistavat talot, räjähtävät sitten rikki ja singottavat sirpaleita\njoka haaralle tuhoksi ja turmioksi kaikelle, mitä lähellä on. Sanoin\ntietäväni, mistä ja miten tuota pulveria tehdään, ja että aineksia on\ntäälläkin helposti saatavissa; sanoin osaavani myös opettaa tekemään\nnäitä rautatorvia niin suuria kuin hänen majesteetinsa valtakunnalle\nsoveliasta olisi. Suurimmat tulisivat korkeintaan sata jalkaa pitkiä.\nKun pariinkymmeneen tuollaiseen torveen panisi tarpeellisen määrän\npuheena-olevaa pulveria, niin jo saisi moniaassa tunnissa lujimmankin\nlinnan muurit murretuiksi, jopa koko pääkaupunginkin hävitetyksi,\njos tämä joskus uskaltaisi ruveta vastustamaan hänen majesteetinsa\nitsevaltiaita käskyjä. Kaiken tämän minä nyt sanoin olevani valmis\nalamaisuudessa tarjoamaan hänen majesteetillensa vähäiseksi\nkiitollisuuden osoitukseksi kaikesta suosiosta ja suojeluksesta, mitä\nminun osakseni täällä on tullut.\n\nKuningas kauhistui, kuullessaan minun kuvaustani noista hirvittävistä\nkoneista ja samoin minun ehdotustani. Hän sanoi olevansa hämmästynyt\nsiitä, kuinka niin mitättömässä ja matelevassa maanmadossa kuin minä\n(nämä olivat hänen omat sanansa) saattaa olla moisia epäinhimillisiä\najatuksia, ja kuinka minä niin tyynellä mielin saatan kuvailla\nhänelle kaikkia noita verisiä hävityksen töitä, joita moiset koneet\naikaansaavat. Kaiken tuon, arveli hän, on keksinyt häijy henki,\nihmiskunnan vihollinen. Hän puolestaan -- lausui majesteeti -- ei\niloitse mistään niin paljoa kuin uusista keksinnöistä taiteen ja\nluonnon alalla, mutta mieluummin hän menettäisi puolet valtakuntaansa\nkuin pääsisi moisen salaisuuden perille. Minut hän kielsi henkeni\nuhalla puhumasta tästä asiasta enää sanaakaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKuninkaan ja kuningattaren mukana valtakunnan rajamaihin. -- Lähtö\nmaasta varsin merkillisellä tavalla.\n\n\nAlati asui minun sisimmissäni se varma tieto, että vielä minä täältä\nkerran pääsen pois, vaikk'en ensinkään tiennyt, miten, enkä osannut\nrakentaa suunnitelmaa, jolla olisi edes hiukankaan onnistumisen\nmahdollisuutta. Laiva, jossa olin tullut Brobdingnagin läheisyyteen,\noli ensimmäinen, mikä milloinkaan oli näitä rantoja lähestynyt, ja\nnyt oli kuninkaalta käynyt käsky sellainen, että jos milloin vielä\ntoinen laiva näihin seutuihin saapuu, on se vedettävä rantaan ja\nlaivaväki kannettava koreissa Lorbrulgrudiin. Hyvinhän minua täällä\nkohdeltiin, olinhan kuninkaan sekä kuningattaren suosikki ja koko hovin\nihastuksen esine, mutta sittenkin oli minun asemani sellainen, että se\nloukkasi ihmis-arvoa. En saattanut milloinkaan unohtaa kotiin jääneitä\nomaisiani. Mieleni paloi päästä samankaltaisteni pariin, kävellä\nkaduilla ja kedoilla, tarvitsematta peljätä, että joku tallaa minut\nkuolijaksi kuin minkä sammakon tai koiranpennun.\n\nMutta vapauteni hetki löi pikemmin kuin olin luullunkaan ja varsin\nomituisella tavalla. Kerron tässä koko jutun juurta jaksain.\n\nOlin nyt ollut kaksi vuotta tässä maassa. Kolmatta alkaessani läksin\nGlumdalclitchin kanssa seuraamaan kuningasta ja kuningatarta matkalle\nvaltakunnan eteläosiin. Minua kuljetettiin matkalippaassa, joka, kuten\njo olen kertonut, oli 12 jalkaa avara. Minun määräyksestäni oli lakeen\nneljästä kolkasta kiinnitetty rippumatto, jott'ei tärinä tuntuisi niin\nkovalta, ollessani palvelijan edessä hevosen seljässä. Tässä matossa\nminä usein nukuinkin matkalla. Kattoon olin puusepällä teettänyt\ntuulottamista varten neliöjalan suuruisen aukon, hiukan syrjään\nrippumaton keskikohdasta. Aukon sulkuna oli raiteissa liikkuva kansi.\n\nMatkan perille päästyämme, suvaitsi kuningas viipyä muutamia päiviä\nkuninkaallisessa palatsissa Flanflasnicin kaupungissa, joka oli\n18 peninkulman päässä merenrannasta. Glumdalclitch ja minä olimme\nkovin väsyneitä, minä hiukan vilustunutkin, mutta tyttö parka niin\nhuonovointinen, ett'ei päässyt ulos ensinkään. Kovin teki mieleni\nnähdä valtamerta: siinähän minun pelastukseni tie, jos se milloinkaan\nminulle auennee. Olin voivinani huonommin kuin voinkaan ja pyysin\npäästä rannalle hengittämään meren raitista ilmaa. Seurakseni ehdotin\nerään hovipojan, johon olin kiintynyt ja johon osasin luottaa. En\nunohda milloinkaan, kuinka vastenmielisesti Pikku-muori suostui tuohon\nmatkaan, ja kuinka tarkasti hän neuvoi hovipoikaa pitämään minusta\nhellää huolta. Ja itkuun tillahti kuin tillahtikin tyttö raukka,\nikäänkuin aavistaen, mitä tapahtuva oli.\n\nHovipoika vei minut lippaassani puolen tunnin matkan päähän kalliolle\nmeren rannalla. Siellä käskin hänen laskemaan minut maahan, avasin\nakkunan ja katselin kaihomielin merelle. Minua rupesi taas panemaan\npahasti, jonka vuoksi sanoin hovipojalle aikovani hiukan nukahtaa\nrippumatossa, se kun kaiketi tekee minun hyvää. Menin sitten sisään, ja\npoika sulki akkunan, jott'ei tulisi vetoa. Pian olinkin vaipunut uneen.\nLuultavasti kävi nyt niin, että poika, huomattuaan minun nukkuneen\nja ajatellen, ett'eihän tässä mitään vaaraa ole peljättävissä, läksi\nhakemaan kallioitten koloista linnunmunia. Ennen nukkumistani huomasin\nnäet hänen samoilevan rantoja pitkin ja kumartuvan pari kertaa jotain\nottamaan.\n\nOli miten oli, äkkiä minä heräsin siihen, että lipasta kovasti\nnyäistiin ylöspäin katon harjassa olevasta renkaasta. Tunsin lippaani\nkohoavan ylä-ilmoihin ja äkkiä lähtevän kiitämään hirveätä vauhtia\neteenpäin. Ensi nykäys oli vähällä viskata minut rippumatosta\nlattialle, mutta sitten tuntui liike varsin mukavalta. Huusin monta\nkertaa minkä suinkin jaksoin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.\nVilkaisin ulos akkunoista, mutta ei näkynyt muuta kuin pilviä ja\nniitten välissä taivaan kantta. Pääni päältä kuulin ääntä, niinkuin\nsiipien suhinaa, ja silloin vasta alkoi tilani minulle selvitä: kotka\noli nokallaan tarttunut renkaasen ja kiidättää nyt lipasta korkeuteen.\nSieltä se sen pian pudottaa kallioihin, niinkuin kilpikonnan\nkuorinensa, ja syödä raastaa suuhunsa minun ruumiini. Kotkalla on\nnäet niin tarkka hajuaisti, että se vainuaa saaliinsa pitkäin matkain\npäästä, vaikka se olisi paremmassakin piilossa kuin minä parin tuuman\npaksuisten lautain takana.\n\nTuokion perästä kasvoi pauhina ja siipien humina entistä kovemmaksi,\nlipastani alkoi heitellä puoleen ja toiseen, niinkuin tuuliviiriä\nrajusäällä. Samalla kuului kotka saavan iskuja ja läimäyksiä (kotka\nse näet ihan varmaan oli, joka piteli lipastani nokassaan), ja kohta\nsen jälkeen minä äkkiä tunsin lähteväni putoamaan pystysuoraan alas.\nSitä menoa kesti noin minutin verran, mutta vauhti oli niin huimaa,\nettä oli vähällä salvata minulta hengen. Putoaminen päättyi hirmuiseen\nloiskaukseen, joka kajahti korvissani ankarammalta kuin Niagaran\npauhina. Seuraavan minutin ajan olin pilkko pimeässä, mutta sitten\nkohosi lipas niin korkealle, että akkunoista alkoi näkyä valoa.\nHuomasin pudonneeni mereen.\n\nRuumiini paino, lippaan sisältämät tavarat ja leveät raudat kaikissa\nneljässä nurkassa sekä pohjalla tekivät sen, että lipas istui vedessä\nneljä jalkaa. Luulin silloin, niinkuin nytkin, että pari kolme muuta\nkotkaa oli hyökännyt sen linnun kimppuun, jolla oli lipas nokassa,\nja koettanut päästä saaliista osallisiksi. Silloin oli ensimmäisen\nlinnun täytynyt ruveta puolustamaan itseänsä, ja siinä mellakassa\noli lipas kirvonnut nokasta irti. Raudoitetun pohjan vaikutuksesta\noli lipas pudonnut ylössuin eikä mennyt halki, paiskautuessaan vettä\nvastaan. Kaikki liitteet olivat hyvin lujat, ja kun ei ovikaan ollut\nsaranoilla liikkuva, vaan raiteissa kulkeva, kuten akkunatkin, niin\nei vettä tullut huoneeseni kuin peräti vähän. Suurella vaivalla\npääsin alas rippumatosta, vedettyäni katossa ensin syrjään jo ennen\nmainitun siirrettävän luukun, sillä ilma lippaassa alkoi jo käydä niin\nummehtuneeksi, että olin vähällä tukehtua.\n\nJo siinä silloin yhdenkin kerran toivoin pääseväni jälleen rakkaan\nPikku-muorini luokse, josta yhden ainoan tunnin kuluessa olin joutunut\nniin kauaksi! Täytyy sanoani, että kesken omaa kovaa kohtaloani\nsurkuttelin Pikku-muori raukkaa, hänen tuskaansa minun katoamiseni\ntähden ja kuningattaren suuttumusta. Pikku-muori parka menettää nyt\nkuningattaren suosion ja sen kautta onnensakin.\n\nTuskin on monikaan matkustaja ollut niin tukalassa tilassa kuin minä.\nOdotin vaan, milloin lippaani särkyy palasiksi taikka ensimmäinen\ntuulenpuuska tai aalto kaataa sen kumoon. Jos olisi yksikin ruutu\nmennyt rikki, olisin ehdottomasti ollut kuoleman oma. Huomasin\nkyllä vettä tirsuvan muutamista halkeamista, mutta ne kun eivät\nolleet suuria, koetin ne täppiä niin hyvin kuin osasin. En jaksanut\nnostaa irti lippaan kattoa, niinkuin muulloin, enkä päästä istumaan\nylälaidalle, missä olisi edes ollut helpompi tulla toimeen kuin tässä\n-- en mä paremmin sano -- vankikopissa. Mutta -- ajattelin sitten, --\nvaikka tässä vielä ehjänä säilyisikin päivän tai pari, niin vilu ja\nnälkähän minusta sitten kumminkin lopun tekee! Neljä pitkää tuntia\nkesti tätä tällaista tilaa, ja jo minä toivoin, että viimeinen hetkeni\npian löisi.\n\nOlen jo ennen maininnut, että lippaan takaseinässä oli kaksi\nripaa, joitten läpi oli pujotettu nahkainen hihna palvelijan sitoa\nvyötäisiinsä kiinni, noustessaan minun kanssani ratsaille. Nyt tässä\nepätoivoisessa tilassani kuulin tai olin kuulevinani jotain kahinaa\nripain puolella, ja heti senjälkeen tuntui kuin lipasta vedettäisiin\ntai hinattaisiin pitkin merenpintaa, sillä se heilahti silloin tällöin\nniin, että vesi nousi aina akkunoihin asti, pimittäen koko tupani.\nRupesin jo hieman toivomaan pelastusta, vaikk'en osannut aavistaakaan,\nmitenkä se olisi mahdollista. Rohkaisin mieleni, ruuvasin lattiasta\nirti toisen tuolin ja kiinnitin sen niin hyvin kuin laatuun kävi\nkattoluukun kohdalle, nousin sitten tuolille, kohotin pääni aukkoa\nkohti ja aloin huutaa apua täyttä kulkkua ja kaikilla kielillä, mitä\nsuinkin osasin. Sidoin sitten nenäliinan kepin nenään, pistin sen\naukosta ulos ja heilutin jonkun aikaa, siinä toivossa, että, jos vene\ntai laiva on lähellä, merimiehet huomaavat jonkun poloisen olevan\nlippaan sisässä.\n\nTurhia puuhia! Lipas tuntui yhä vaan liikkuvan eteenpäin. Kului tunti,\nvieläpä toistakin, niin jo kolahti lippaan takasivu jotain kovaa\nvasten, kallioon kaiketikin, sillä täräys oli tavallista ankarampi.\nKohta senjälkeen kuului katon puolelta sellaista kitinää, mikä syntyy\nköyden kulkiessa renkaan läpi. Tunsin samalla kohoavani neljättä\njalkaa entistä korkeammalle. Pistin jälleen nenäliinan ulos aukosta\nja huusin, kunnes minulta ääni meni melkein käheäksi. Vastaukseksi\nsiihen kajahti kolme halloota, ja tämä synnytti minussa sellaisen\nriemun, ett'ei sitä voi käsittää muu kuin se, ken itse on sellaista\nkokenut. Senjälkeen kuului askeleita katolla, ja joku huusi aukosta\nsisään selvällä englannin kielellä: \"jos siellä ketä on, niin\nvastatkoon!\" Minä vastasin, että täällä on Englantilainen, jonka kova\nonni on pannut sellaiseen pulmaan, ett'ei ihminen moisessa vielä\nmilloinkaan ole ollut, ja pyysin mitä hartaimmin ja hellimmin päästä\ntästä vankikopista ulos. Ääni vastasi, että minä olen pelastettu,\nsillä lipas on nyt laivassa kiinni; kirvesmies tulee pian sahaamaan\nkaton-aukkoa suuremmaksi, jotta pääsen ulos. Minä sanoin, että sehän\non tarpeetonta ja turhaa ajanhukkaa vaan; eihän tässä muuta tarvitse.\nkuin että joku merimiehistä pistää sormen renkaasen ja nostaa lippaan\nlaivan kannelle ja siitä kapteenin kajuttaan. Tuollaista kummallista\npuhetta kuullessaan, muutamat kaiketi luulivat minua hulluksi, toiset\nnauroivat; ei näet vielä ollut iskenyt mieleenikään, että olin joutunut\nsamallaisteni ja yhdenkokoisteni seuraan. Kirvesmies tuli, sahasi aukon\nnoin neljää jalkaa avaraksi ja laski lippaasen tikapuut, joita myöten\nminä nousin ulos. Siitä minut sitten peräti voipuneena nostettiin\nlaivan kannelle.\n\nMerimiehet olivat hämmästyksissään, ja siinäkös minulle nyt sateli\nkysymyksiä! Mutta ei ollut minulla halua ruveta vastailemaan. Minäkin\nolin hämmästynyt, nähdessäni edessäni niin monta kääpiötä, sillä\nsellaisilta he minusta näyttivät, minusta, jonka silmät niin kauan\naikaa olivat tottuneet katselemaan pelkkiä jättiläisiä. Mutta kapteeni,\nmr Thomas Wilcocks, Shropshiren uljaita miehiä, huomasi minun olevan\npyörtymäisilläni ja vei minut kajuttaansa. Siellä hän antoi minulle\nvahvistavaa ja pani minut omaan vuoteesensa lepäämään. Ja hyvin minä jo\nlevon tarpeessa olinkin.\n\nEnnenkuin nukuin, huomautin kapteenille, että minulla on lippaassa yhtä\nja toista arvokasta, jota ei pitäisi hukata: siellä soma riippumatto,\nhyvä telttavuode, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi; sitä paitsi on lipas\nsisästä ylt'yleensä verhottu pumpulilla ja silkkikankaalla. Jos\nkapteeni, sanoin minä, käskee jonkun matrossin kantamaan sen tänne\nkajuttaan, niin minä kapteenin nähden avaan lippaan ja näytän tavarani.\nNäitä mielettömiä puheita kuullessaan, kapteeni tietenkin piti minua\nrutihulluna, mutta lupasi -- minua rauhoittaakseen kaiketi -- täyttää\nminun pyyntöni. Hän meni kannelle ja lähetti muutamia merimiehiä\nminun lippaaseni, josta he, kuten perästäpäin sain tietää, ottivat\nkaikki tavarani ja irroittivat seinäverhot. Merimiehet kun eivät\nhuomanneet huonekalujen olevan kiinniruuvatuita lattiaan, kiskoivat\nne väkivoimalla irti ja siten tärvelivät ne koko lailla. Muutamia\nlautoja he niinikään irroittivat seinistä laivan tarpeiksi ja vihdoin,\notettuaan kaikki, mikä heitä miellytti, upottivat lippaan rungon\nmereen. Pian se upposikin, siihen kun oli lyöty jo niin monta aukkoa.\nHyvä oli, ett'ei minun tarvinnut olla näkemässä tuota hävitystä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKapteenin epäluulot, jotka kumminkin haihtuvat. -- Kotimatka. -- Tulo\nkotiin.\n\n\nMakasin muutamia tunteja, mutta yhtämittaa näin unta siitä seudusta,\nmissä olin ollut, ja niistä vaaroista, joista olin päässyt. Herättyäni\ntunsin olevani virkistynyt. Kello oli silloin kahdeksan maissa\niltaa. Kapteeni arvasi minun jo liiankin kauan paastonneen ja käski\npanna illallista pöytään. Hän kohteli minua varsin ystävällisesti,\nhuomattuaan, ett'ei katseessani ole mitään outoa eikä puheessanikaan\nmitään nurinpäistä. Jäätyämme kahden kesken, hän tiedusteli, missä\nkaikissa paikoin minä olin matkustellut, ja millä tapaa joutunut\ntuuliajolle tuossa suunnattomassa arkussa. Itse hän kertoi minulle\nseuraavaa:\n\nKello kahdentoista paikoilla päivällä hän oli huomannut arkun\nkiikarillansa ja luullut sitä ensin alukseksi. Silloin hän päätti\nlaskea sitä kohti, se kun ei ollut kovinkaan syrjässä hänen\nkurssistaan, toivoen samalla saavansa ostaa laivakorppuja, omat\nkun jo alkoivat olla vähissä. Lähemmäs tultuaan ja huomattuaan\nerehtyneensä, hän lähetti miehiä sluupissa katsomaan, mikä esine se\nsiinä merenpinnalla kelluu, mutta miehet palasivat säikäyksissään\ntakaisin, kertoen nähneensä tuvan uiskentelevan vedessä. Kapteeni\nnauroi miestensä mielettömyyttä ja astui itse sluupiin, käskien\nmiesten ottamaan mukaansa lujan köyden. Ilma kun oli tyyni, soutivat\nhe useampia kertoja arkun ympäri ja huomasivat akkunat ristikoineen\nja sitten kaksi ripaa ehjässä seinässä. Kapteenin käskystä solmittiin\nköysi toiseen ripaan ja lähdettiin hinaamaan arkkua laivalle päin.\n(Arkuksi hän vaan yhä sanoi minun tupaani.) Sinne tultua kiinnitettiin\ntoinen köysi lippaan katossa olevaan renkaasen ja ruvettiin\nväkipyörillä hinaamaan lipasta ylös, mutta vaikka kaikki miehet olivat\ntyössä, ei sitä sittenkään saatu nousemaan kuin pari kolme jalkaa.\nSilloin he näkivät nenäliinan pistävän aukosta esille ja päättivät\njonkun poloisen olevan arkun sisässä.\n\nMinä kysäisin kapteenilta, oliko hän tai hänen väkensä huomannut mitään\nsuunnattoman suuria lintuja ilmassa siihen aikaan kuin lipas oli\ntullut näkyviin. Hän vastasi keskustelleensa minun maatessani tästä\nomituisesta löydöstä laivaväkensä kanssa, ja silloin joku matrosseista\noli kertonut nähneensä kolme kotkaa pohjoisessa, mainitsematta niitten\nolleen tavallista suurempaa kokoa. Mitäpäs se matrossi niin pitkältä\nmatkalta osasi erottaa, kuinka suuria linnut todellakin olivat! Siksipä\nei kapteenikaan minun kysymystäni oikein ymmärtänyt. Kysyin sitten,\nkuinka kaukana kapteeni luulee meidän nyt olevan rannasta. Tarkkain\nlaskujen mukaan, vastasi hän, vähintäkin sata meripeninkulmaa. Minä\nsanoin tuohon, että kapteeni on erehtynyt ainakin toisen puolen, sillä\nminähän olin pudonnut mereen korkeintaan kaksi tuntia senjälkeen, kuin\nolin lähtenyt rannasta.\n\nKapteeni luuli minulta pään menneen taaskin pyörälle. Sinnepäin hän\nainakin viittasi, käskien minun mennä minulle varustettuun kajuttaan ja\npanna maata. Minä sen sijaan sanoin päässeeni hänen hyvän kohtelunsa ja\nkestityksensä kautta jälleen entisiin voimiini ja olevani niin täydessä\njärjessä kuin koskaan. Silloin hän kävi vakavaksi ja kysyi minulta\nsuoraan, eiköhän vaan asianlaita ole niin, että minä olen tehnyt\njonkun julman rikoksen, josta maan ruhtinas on tuominnut minut arkkuun\npantavaksi ja mereen heitettäväksi, nälkään ja janoon kuolemaan,\nniinkuin suurille pahantekijöille välisti on tehty, ja eiköhän vaan\ntieto tuosta kauheasta rikoksesta ole järkeäni himmentänyt. Paha hänen\non mielensä, sanoi hän, että on tullut ottaneeksi laivaansa sellaisen\nmiehen, mutta kunniasanallaan hän kumminkin vakuutti laskevansa minut\nmaihin ensimmäisessä satamassa. Hänen epäluulonsa, lisäsi hän, ovat\nsaaneet vahvistusta muutamista sekavista sanoista, joita olin ensi\nalussa puhunut merimiehille ja sittemmin hänelle itselleen, kuin myös\noudoista katseistani ja käytöksestäni illallisella.\n\nMinä pyysin häntä kuuntelemaan kärsivällisesti minun historiaani ja\nkerroinkin sen hänelle totuuden mukaan siitä hetkestä ruveten kuin\nEnglannista läksin, siihen saakka kuin he olivat minut löytäneet. Ja\nkoska totuus aina vaikuttaa järkeviin ihmisiin, niin tämäkin kunnon\nmies, älykäs ja hiukan oppinutkin, oli ennen pitkää vakuutettu minun\nvilpittömyydestäni ja sanojeni totuudesta. Varmemmaksi vakuudeksi\npuheitteni todenperäisyydestä minä käskin tuoda sisään kaappini,\njonka avain oli minulla taskussa. Avasin sen ja rupesin näyttelemään\nhänelle kaikellaisia merkillisiä esineitä siitä maasta, josta niin\nomituisella tavalla olin päässyt pakoon. Siinä oli ensinnäkin kampa,\njonka olin tehnyt kuninkaan partakarvoista, ja toinen kampa samasta\naineesta, mutta selkänä leikkele kuninkaan peukalon kynnestä. Edelleen\noli siinä nuppi- ja silmineuloja, pienimmät jalan, pisimmät puolen\nyardin pituisia; neljä ampiaisen pistintä, pituudelleen kuin parin\ntuuman naulat; muutama sykermä kuningattaren hivuksia; kultasormus,\njonka kuningatar eräänä päivänä mitä suloisimmalla ystävällisyydellä\noli ottanut sakarisormestaan ja pannut minulle pään ylitse kaulaan.\nMinä pyysin saada tarjota tämän sormuksen kapteenille, kiitollisuuden\nosoitukseksi hänen ystävällisyydestään, mutta hän kieltäytyi\nvastaan-ottamasta sitä. Pyysin hänen vihdoin katsomaan housujani, jotka\noli tehty hiirennahoista.\n\nEn saanut kapteenia vastaan-ottamaan mitään muuta esinettä kuin erään\nhampaan, jota hän oli suurella uteliaisuudella katsellut, ja johon hän\nnäkyi kovasti mieltyneen. Se oli Glumdalclitchin palvelijan hammas,\njonka muuan kömpelö välskäri oli erehdyksessä kiskaissut kipeän hampaan\nasemasta. Se oli aivan ehjä ja terve. Minä olin puhdistanut sen ja\npannut kaappiini talteen. Se oli noin jalkaa pitkä ja neljä tuumaa\nläpimitassa. Tämän hampaan otti kapteeni vastaan niin ylenpalttisilla\nkiitoksilla, ett'ei moinen kapine sellaista olisi likimainkaan\nansainnut.\n\nKapteeni oli kovin tyytyväinen minun suoravaiseen kertomukseeni ja\ntoivoi, että minä, Englantiin tultuani, panisin muistelmani paperille\nja julkaisisin eri kirjana. Maailma on oleva siitä minulle hyvin\nkiitollinen, arveli hän. Minä vastasin, että minun mielestäni meillä\non matkakirjallisuutta jo liiaksikin. Nykyjään ei kelpaa enää mikään\nkirja, jossa ei ole jotain aivan erinomaista. Monellekin kirjailijalle\non nykyjään totuus vähemmän-arvoista kuin oma turhamaisuus ja omat edut\nsekä typeräin lukijain huvittaminen. Minun kertomuksessani olisi varsin\nvähän todellisuudesta poikkeavaa, eikä siinä tulisi oleman koreita\nkuvauksia harvinaisista kasveista, linnuista ja muista eläimistä eikä\nvillien kansain julmista tavoista ja epäjumalan-palveluksista, sanalla\nsanoen semmoista, mitä monen muun tekijän kirjoissa uhkuaa. Kiitin\nhäntä kumminkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin harkita asiaa.\n\nYhtä seikkaa sanoi kapteeni kummastelevansa, sitä nimittäin, että\nminä puhun niin kovalla äänellä. Hän kysyi, olivatko kuningas tai\nkuningatar siinä maassa huonokuuloisia. Minä selitin, että minä olen\njo kolmatta vuotta tottunut puhumaan näin kovaa. Ilmankos minä ensi\nalussa kummastelinkin sitä seikkaa, että vaikka kapteeni ja laivaväki\npuhuivat mielestäni kuiskimalla, heidän puheensa kumminkin kuului\nvarsin selvästi. Siinä maassa sitä vastoin minun oli täytynyt huutaa,\nniinkuin puhuteltava olisi kirkontornissa, paitsi silloin kuin minut\noli nostettu pöydälle tahi pantu kämmenelle. Kummakseni oli täällä\nensin käynyt muuan toinenkin seikka. Noustuani laivan kannelle ja\nnähdessäni laivaväen ympärilläni, olivat miehet minun silmissäni\nolleet pienimpiä ja mitättömimpiä olentoja, mitä milloinkaan olin\nnähnyt. Tuolla jättiläisten maassa ollessani en totisesti uskaltanut\nmilloinkaan katsahtaa peiliin, sillä silmäni kun myötäänsä olivat\ntottuneet näkemään suunnattoman suurta, olisi vertaus omaan itseeni\nollut peräti masentavaa laatua. Kapteeni sanoi kyllä huomanneensa,\nkuinka minä illallispöydässä kummastellen olin katsellut esineitä\nympärilläni ja näyttänyt siltä kuin olisin nauruun purskahtamaisillani.\nEnsi alussa hän ei tiennyt, mitä tuosta ajatellakaan, mutta luuli\nsitä vain mielenhäiriöni syyksi. Minä sanoin, ett'en minä todellakaan\nymmärrä, mitenkä minä saatoin olla nauramatta, nähdessäni kolmen\npennyn kokoisia lautasia ja sianpöystin, josta ei tulisi kunnon\nsuupalaakaan, ja pähkinänkuoren kokoisia pikareita. Vaikka kuningatar\nolikin teettänyt minulle pienet huone- ja talouskapineet, niin oli\nmielikuvitukseni muodostunut yksinomaa kaiken sen suuren mukaan, mitä\nalinomaa ympärilläni näin. Omaa pienuuttani minä katselin samoilla\nsilmin kuin ihmiset tavallisesti katselevat omia vikojansa. Kapteeni\nrupesi laskemaan leikkiä hänkin ja arveli vanhan englantilaisen\nsananlaskun mukaan, että minulla on suuremmat silmät kuin vatsa, sillä\nruokahaluni näytti pienemmältä kuin olisi luullutkaan koko päivän\nkestäneen paaston perästä.\n\nKapteeni oli matkalla Tonkinista Englantiin. Laiva oli syrjäytynyt\nkurssistaan 44:nelle leveys ja 143:nelle pituus-asteelle. Mutta\nkaksi päivää senjälkeen kuin minä olin tullut laivaan, kohdattiin\npassadituuli, käännyttiin etelää kohti, sitten pitkin Uuden Hollanin\nrannikkoa länsilounaasen ja vihdoin etelälounaasen, kunnes kierrettiin\nHyvän Toivon niemi. Matka sujui yleensä varsin hyvin, enkä minä rupea\nlukijaa väsyttämään pitkillä kertomuksilla siitä. Pari kolme kertaa\npoikettiin välillä oleviin satamiin ottamaan muonavaroja ja vettä.\nMinä en astunut laivasta maihin koko matkalla ennenkuin vasta Downsin\nsatamassa 3 p:nä kesäkuuta 1706, noin yhdeksin kuukautta siitä kuin\nolin Brobdingnagista lähtenyt. Tarjosin tavarani laivamaksuni pantiksi,\nmutta kapteeni ei tahtonut äyriäkään. Sanoimme toisillemme hellät\njäähyväiset, ja minä sain kapteenin lupaamaan, että hän joskus poikkeaa\nRedriffiin, meidän taloon. Lainasin häneltä sitten viisi shillingiä ja\nvuokrasin itselleni kyytihevosen.\n\nKatsellessani tuossa sitten matkan varrella, kuinka pieniä talot ja\npuut ja elukat ja ihmiset ovat, rupesin luulemaan olevani Lilliputien\nmaassa. Pelkäsin tallaavani mäsäksi jokaisen, ken vastaan tuli. Monasti\nminä huusin täyttä kulkkua heille, jotta menisivät tieltä pois, ja\nmonasti olin saada selkääni moisesta hävyttömyydestä.\n\nTulin tuosta vihdoin kotia. Tuskin oli palvelija avannut oven, niin jo\nkyyristyin kuin hanhi, portin kautta kulkiessaan, peljäten kolauttavani\npääni kamanaan. Vaimoni juoksi minua suutelemaan, mutta minä kumarruin\nhänen polviansakin alemmas, sillä, ajattelin minä, eihän hän muutoin\nminua suuhun asti ulotu. Tyttäreni laskeutui polvilleen minun eteeni,\npyytäen isältä siunausta, mutta min'en nähnyt häntä, ennenkuin hän\noli noussut seisomaan, sillä minähän olin tottunut katsomaan noin\n60:n jalan korkeuteen. Sittenkin nostin hänet toisella kädellä\nvyötäisistä ylös. Palvelijoita ja paria kolmea ystävätä, joita meillä\nsattui silloin olemaan, minä katselin kuin olisivat kääpiöitä ja minä\njättiläinen. Vaimolleni minä sanoin, että kovinhan hän on käpertyneen\nnäköinen: on kai nälästä mennyt noin huononpäiväiseksi, hän sekä tytär.\n\nSanalla sanoen, minä käytin itseäni niin kummallisesti, että kaikki\nolivat alussa samaa mieltä kuin kapteenikin ensi hetkinä: luulivat\nminua vähämiehiseksi. Siinä se nyt taas on se tottumuksen ja\nennakkoluulojen valtava voima!\n\nTuokion kuluttua haihtuivat kumminkin kaikki harhaluulot molemmin\npuolin. Vaimoni vaati vaan, ett'en minä enää milloinkaan lähtisi\nmerille, mutta kova onni oli niin säätänyt, ett'ei hänen vaatimuksensa\najan pitkään kumminkaan tullut täytetyksi.\n\nTähän toki tällä kertaa jutelmani päättyköön.\n\n\n\n"]