[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM4qw1xthiRMQsmeipYyUBgrStO2t_e3YymunD726foU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},718,"Susikoira","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"718-london-jack-susikoira","718__London_Jack__Susikoira",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1906,1918,51376,329632,false,45197,[25,26,27],"Adventure stories","Canada, Northern -- Fiction","Wolfdogs -- Fiction",[29,30,31],"Adventure","American Literature","Novels","\"Susikoira\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in a harsh, frozen wilderness and focuses on the struggles of men and their sledding dogs against the brutal forces of nature and the threat of wild wolves. The primary characters include Henry and Bill, two men on an arduous journey, as well as the titular predators that increasingly challenge their survival.  The opening of \"Susikoira\" introduces a chilling atmosphere, depicting the men trudging through the stark, lifeless landscape, accompanied only by their dog team and a sense of encroaching danger. We learn that they are on the lookout for food, as an ominous hunger overtakes them and their canine companions. The looming presence of the wolves, led by a cunning she-wolf, creates an intense anticipation as desperation sets in for both the men and the dogs. Dialogue between Bill and Henry reveals their dwindling supplies and increasing anxiety, foreshadowing the deadly encounters that await them in the relentless wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Wallenius, Toivo",332,"Klassinen seikkailuromaani kertoo puoliksi suden ja puoliksi koiran elämästä Pohjois-Amerikan ankarassa erämaassa. Tarina seuraa Valkohampaan kasvua villistä pennusta ihmisen kumppaniksi. Se kuvaa eläimen selviytymistaistelua, luonnon lakeja ja siirtymistä villistä luonnosta sivilisaation piiriin.","Jack Londonin 'Susikoira' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 718.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUSIKOIRA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuom. [\"Whitefang\"] Toivo Wallenius\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n1. Saaliin jäljissä.\n2. Naarassusi.\n3. Nälkähuuto.\n4. Taistelu.\n5. Luola.\n6. Harmaa pentu.\n7. Maailman seinä.\n8. Erämaan laki.\n9. Tulen luojat.\n10. Orjuudessa.\n11. Hylkiö.\n12. Jumalien jäljillä.\n13. Sopimus.\n14. Nälänhätä.\n15. Heimonsa vihollinen.\n16. Hullu jumala.\n17. Vihan valta.\n18. Kuoleman kourissa.\n19. Hurjimus.\n20. Rakkauden valta.\n21. Pitkällä matkalla.\n22. Etelässä.\n23. Jumalan kotona.\n24. Viisas susi.\n25. Siunattu susi.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nSaaliin jäljissä.\n\n\nJäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa\nkuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen\nhuurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja\nturmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.\nItse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli\nniin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa.\nIlmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista,\njoka on alakuloisuuttakin hirveämpää, -- naurua, joka oli ilotonta\nkuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli\njärkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön\nikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. --\nSellainen oli tämä erämaa -- villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.\n\nMutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin\njäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria.\nNiiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka\nlaskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli\nnahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne\nkiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta\nkoivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli\nväännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi\naallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja\nkapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä -- huopapeitteitä,\nkirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa\nviepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.\n\nKoirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä\nponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka\nponnistukset olivat päättyneet, -- mies, jonka erämaa oli voittanut ja\niskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva\nkamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä\nelämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se\njäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan\nulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja\nhurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä -- ihmistä,\njoka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä,\nettä kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.\n\nMutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta\nmolemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona\nheillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket\nja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei\nkasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta,\nkummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain\naavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä,\njotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki,\nsuunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita,\nkamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton\nkuin avaruuden pohjattomat syvänteet.\n\nHe matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin\nponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä\nmelkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän\nveden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän\ntyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman\nmielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun\nrypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja\nsopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja\npieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon\noveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden\nluonnonvoimain kisailua.\n\nKului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo\nalkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se\nkohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään\nkohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen\nsitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun\nsielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista\nvimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes\nkohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen\ntuon kapean, pitkän laatikon ylitse.\n\nKajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin\nveitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului\ntakaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat\nkulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja\ntoisen huudon vasemmalta puolen.\n\n\"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill\", sano etumainen mies.\n\nHänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati\nhäneltä ilmeistä ponnistusta.\n\n\"Liha on vähissä\", vastasi hänen toverinsa. \"En ole päiväkausiin nähnyt\njäniksen merkkiäkään.\"\n\nSen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa\ntarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.\n\nPimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan\nkuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai\nolla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet\nsusikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet\nensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.\n\n\"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä\",\nhuomautti Bill.\n\nHenry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua\njääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli\njälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.\n\n\"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa\", virkkoi hän.\n\"Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo\nkoirat.\"\n\nBill pudisti päätään. \"No, enpä juuri tiedä\", virkkoi hän.\n\nToveri katsahti häneen kummastellen. \"En ole koskaan ennen kuullut\nsinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita\", huomautti hän.\n\n\"Henry\", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. \"Satuitko\nhuomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?\"\n\n\"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän\", myönsi Henry.\n\n\"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?\"\n\n\"Kuusi.\"\n\n\"No niin, Henry.\".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat\nsuuremman merkityksen. \"Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa.\nOtin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry,\nkaloja oli yksi liian vähän.\"\n\n\"Laskit väärin.\"\n\n\"Meillä on kuusi koiraa\", toisti toinen rauhallisena. \"Otin kuusi\nkalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein\nsillekin kalan.\"\n\n\"Meillä on vain kuusi koiraa\", virkkoi Henry.\n\n\"Henry\", jatkoi Bill, \"en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria,\nmutta seitsemän sai kalansa kukin.\"\n\nHenry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen\nkoirat.\n\n\"Kuusi niitä on nyt\", hän sanoi.\n\n\"Näin yhden juoksevan tiehensä\", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti.\n\"Näin seitsemän.\"\n\nHenry katsoi häneen säälien ja lausui: \"Olen kerrassaan iloinen, kun\ntämä retki kerran päättyy.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\" kysyi Bill.\n\n\"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja\nettä sinä rupeat näkemään näkyjä.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin\", vastasi Bill vakavana. \"Ja sitten, kun näin\nsen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen\njäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat\nvieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle.\"\n\nHenry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa\nsyötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän\npyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:\n\n\"Taidat sitten ajatella, että se oli --\"\n\nHänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti\npimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti\nlauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: \"-- yksi noista?\"\n\nBill nyökkäsi. \"Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin\nmitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?\"\n\nKajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius\noli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja\nkoirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle\nnuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen\nenemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.\n\n\"Taidatpa olla hiukan allapäin\", sanoi Henry.\n\n\"Henry\" ... Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin\njatkoi. \"Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie,\nonnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla.\"\n\nHän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon,\njolla he istuivat.\n\n\"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos\nsaamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse\nkimppuun.\"\n\n\"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten\nhänellä\", puuttui Henry puolestaan puheeseen. \"Ei sinulla eikä minulla\njuuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin.\"\n\n\"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen,\njoka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole\ntarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä -- että lähteekin\ntallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä -- sitä minä en\njuuri käsitä.\"\n\n\"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan\",\nmyönsi Henry.\n\nBill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan\nhän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä\nkaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään\nmuotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry\nosoitti päällään toiseen pariin -- ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä\nympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku\nsilmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.\n\nKoirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon\nvaltaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten\njalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja\nulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä\nilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana\nhetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen\npaikoilleen, kun koirat tyyntyivät.\n\n\"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita.\"\n\nBill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään\nturkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista\nkoonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa\npauloja.\n\n\"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?\" hän kysyi.\n\n\"Kolme\", kuului vastaus. \"Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille\nkirotuille näyttäisin, kuka käski!\"\n\nHän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi\nsovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.\n\n\"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi\", hän jatkoi. \"Nyt on\nollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten\nolisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani\nen kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että\ntämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä\nlieden ääressä korttia pelaten -- niin, sitä juuri toivon.\"\n\nHenry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen\nvaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:\n\n\"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se\ntuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen.\"\n\n\"Sinä kummastelet liian paljon, Bill\", kuului uninen vastaus. \"Et sinä\nennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet\nhuomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa -- se sinut saa\ntuollaisia miettimään.\"\n\nMiehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla.\nTuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin\nympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin\ntällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran\nhälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta\nvarovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon\nenemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi\nkauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja\nkatsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.\n\n\"Henry\", hän sanoi, \"Henry, kuulehan!\"\n\nHenry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: \"No, mikä sinua nyt\nvaivaa?\"\n\n\"Ei mikään\", kuului vastaus, -- \"mutta niitä on taas seitsemän. Laskin\nne juuri.\"\n\nHenry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli\nkuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.\n\nAamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille.\nPäivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja\nHenry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon\nvaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.\n\n\"Kuules, Henry\", kysyi hän äkkiä, \"kuinka monta koiraa sanoitkaan\nmeillä olevan?\"\n\n\"Kuusi.\"\n\n\"Erehdyit\", julisti Bill voitonriemuisena.\n\n\"No, seitsemänkö taas?\" kysyi Henry.\n\n\"Ei, viisi; yksi on poissa.\"\n\n\"Helvetti!\" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria\nlaskemaan. \"Olet oikeassa, Bill\", hän lopetti. \"Makkara on\ntipotiessään.\"\n\n\"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta.\"\n\n\"Ei ollenkaan\", arveli Henry. \"Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa,\nettä se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!\"\n\n\"Makkara oli aina typerä koira\", sanoi Bill.\n\n\"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi\nitsemurhan tuolla tapaa.\" Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä,\njoka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. \"Eipä vaan\nyksikään noista toisista tekisi niin\", hän päätteli.\n\n\"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä\", myönsi Bill.\n\"Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista.\"\n\nTällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa -- ja moni\ntoinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin\nhautapuheeseen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nNaarassusi.\n\n\nSyötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet\nkäänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin\npimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen\nja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello\nyhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni\nruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui\nauringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni\nnopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin\nsekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.\n\nPimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa\nkajahtelevat ajohuudot lähemmäksi -- niin lähelle, että ne useamman\nkuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne\nhetkellisen pakokauhun valtaan.\n\nKun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat\njälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:\n\n\"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja\njättäisivät meidät rauhaan.\"\n\n\"Tämä käy hirveästi hermoille\", myönsi Henrykin puolestaan.\n\nEnempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.\n\nHenry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli\niskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi\närähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon\nkatoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan\nkoirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona,\ntoisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa\nkuivattua lohta.\n\n\"Puolet se sai\", hän selitti, \"mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko\nsen ulvahtavan?\"\n\n\"Minkä näköinen se oli?\" kysyi Henry.\n\n\"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja\nkoiralta se näytti.\"\n\n\"Lienee varmaankin kesy susi.\"\n\n\"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa\nviipaleen kalaa.\"\n\nKun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan\nimeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan\nennen.\n\n\"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät\nmeidät rauhaan\", virkkoi Bill.\n\nHenry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja\nneljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja\nBill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin\nulkopuolella.\n\n\"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn\", alkoi Bill\nuudelleen.\n\n\"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta\", ärähti Henry vihaisena.\n\"Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa,\nniin paranet ja käyt hauskemmaksi.\"\n\nAamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta.\nHän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien\nkeskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen\nkohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.\n\n\"Hei!\" huusi Henry. \"Mikäs nyt on?\"\n\n\"Sammakko on tipotiessään\", kuului vastaus.\n\n\"Eikö mitä.\"\n\n\"Onpa niinkin.\"\n\nHenry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne\ntarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja,\njotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.\n\n\"Sammakko oli parven väkevin koira\", lausui Bill lopuksi.\n\n\"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira\", lisäsi Henry.\n\nJa niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.\n\nAamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa\nvaljastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin\nkuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan.\nHiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä\nseurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet\nkajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään;\nja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan,\nsotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.\n\n\"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät\" virkkoi Bill sinä\niltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.\n\nHenry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt\nvain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä.\nKunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin\nlähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli\nsitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää\ntaasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran\noli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi\ntaas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan.\nHenry nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen\", sanoi hän. \"Se voi\nkalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein\npuoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja\neheinä.\"\n\n\"No, senpä takaan\", vakuutti Bill. \"Jos joku niistä on kateissa, niin\nlähden liikkeelle kahvitta.\"\n\n\"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan\", huomautti Henry\nmaata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. \"Jos\nvoisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne\ntulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso\ntarkasti -- tuonne! Näitkö sitä?\"\n\nJonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden\nhämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun\ntuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen\nerottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden\nhaamujen siirtyvänkin.\n\nKoirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli\nvingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän\nja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin\nkimppuun.\n\n\"Katsohan tuota, Bill\", kuiskasi Henry.\n\nMuuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä\ntäyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain\nrohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla\nhuomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle,\nkuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.\n\n\"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti\", virkkoi Bill\nmatalalla äänellä.\n\n\"Se on naarassusi\", kuiskasi Henry takaisin, \"ja se selittää Makkaran\nja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran\npois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen.\"\n\n\"Henry, minä arvelen\", julisti Bill.\n\n\"Mitä sinä arvelet?\"\n\n\"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla.\"\n\n\"Sitä ei ole epäilemistäkään\", kuului Henryn vastaus.\n\n\"Ja sen minä sanon\", jatkoi Bill, \"että tuo eläin on epäilyttävän ja\nhävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan.\"\n\n\"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi\ntietää\", myönsi Henry. \"Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien\njoukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista.\"\n\n\"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana\",\nmietti Bill ääneen. \"Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen\nsusilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin\nlapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut\nkoko sen ajan susien seurassa.\"\n\n\"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat\nsyönyt kalaa ihmisen kädestä.\"\n\n\"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan\npaistiksi\", selitti Bill. \"Ei meidän kannata menettää useampia\nelukoita.\"\n\n\"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa\", väitti Henry.\n\n\"Odotan, kunnes saan ampua varmasti\", kuului vastaus.\n\nAamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen\nkumppaninsa kuorsauksien säestämänä.\n\n\"Sinä nukuit vietävän makeasti\", kertoi Henry herättäessään hänet\nsyömään. \"En hennonut ajaa sinua ylös.\"\n\nBill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti\nyltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.\n\n\"Kuuleppas, Henry\", torui hän lempeästi, \"etkö ole unohtanut jotain?\"\n\nHenry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään.\nBill ojensi tyhjää kuppia.\n\n\"Sinä et saakaan kahvia\", ilmoitti Henry.\n\n\"Joko se on lopussa?\" kysyi Bill levottomana.\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?\"\n\n\"Enkä arvele.\"\n\nBillin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.\n\n\"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?\" sanoi hän.\n\n\"Pukari on tipotiessään\", vastasi Henry.\n\nKiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi\npäätään ja laski istuviltaan koirat.\n\n\"Mitenkä se kävi?\" kysyi hän apein mielin.\n\nHenry kolisutti hartioitaan. \"En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen\nirti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa.\"\n\n\"Senkin kirottu vekara.\" Bill puhui vakavasti ja verkalleen,\nilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. \"Kun ei\nvoinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi.\"\n\n\"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo\nsulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa.\"\nSellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira.\n\"Otappas kahvia, Bill.\"\n\nMutta Bill pudisti päätään.\n\n\"Ota pois\", pyyteli Henry kannua kohottaen.\n\nBill työnsi kuppinsa syrjään. \"Hiisi minut vieköön, jos sen teen.\nSanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä\nhuolikaan.\"\n\n\"Se on hiivatin hyvää kahvia\", virkkoi Henry viekoitellen.\n\nMutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan\npainimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.\n\n\"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu\", sanoi\nBill matkalle lähdettäessä.\n\nHe olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka\nkulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä\noli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen\nkosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja\nponnahti siitä Billin lumikengille.\n\n\"Ehkä tarvitset tuota illalla\", sanoi Henry.\n\nBill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli\njäljellä, -- keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.\n\n\"Söivät sen karvoineen päivineen\", selitti Bill. \"Keppi on paljas kuin\npuhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä.\nHemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa\nmeidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt.\"\n\nHenry naurahti uhmaillen. \"Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta\nolenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä.\nKyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin\nnutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani.\"\n\n\"Saamme nähdä, saamme nähdä\", mutisi Bill pahaa ennustavasti.\n\n\"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn.\"\n\n\"Minä en juuri ole erikoisen innostunut\", väitti Bill itsepintaisesti.\n\n\"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika\", julisti Henry\npäättäväisenä. \"Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän,\nkunhan vain joudutaan M'Gurryyn.\"\n\nBill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi\näänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello\nyhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi\ntaivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme\ntuntia myöhemmin muuttui yöksi.\n\nJuuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin,\nBill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:\n\n\"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä\ntäällä on nähtävää.\"\n\n\"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona\", vastusteli toveri. \"Sinulla\non vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua.\"\n\n\"Kukas tässä nyt koikkuu?\" kysyi Bill härnäillen.\n\nHenry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein\nhuolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen\ntoverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään\nhyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.\n\n\"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti\", hän selitti; \"pysyvät\nmeidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne\novat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä\nvälin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista\nosuu matkan varrelle.\"\n\n\"Sinä tarkoitat, että ne _luulevat_ olevansa meistä varmoja\",\ntokaisi Henry painokkaasti.\n\nMutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.\n\n\"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene\nsaaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja\nSammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt\npitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja\nvatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen\nsanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi\nhiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja\npysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä\nkäänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se\nastui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin\nseisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet\nvärähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.\n\n\"Se on naarassusi\", vastasi Bill.\n\nKoirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen\ntaakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä,\njoka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet\nkoiraparvesta.\n\nHetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki\nuseita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi,\npää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja\nsieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi,\naivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan\nkoiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa\nkuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.\n\nSe oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli\nkookkaimpia lajiaan.\n\n\"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain\nkohdalta\", aivosteli Henry.\n\n\"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta.\"\n\n\"Väri on hiukan omituinen sudelle\", huomautti Bill puolestaan. \"En ole\nkoskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein\nkanelinkarvaiselta.\"\n\nEläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden\nturkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi\npunertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain\nharhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan\nselvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota\nei voi selittää tavallisilla värisanoilla.\n\n\"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta\",\nsanoi Bill. \"Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä.\"\n\n\"Hei, penu!\" hän kutsui. \"Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten\nlieneekään!\"\n\n\"Eipä pelkää vähääkään\", nauroi Henry.\n\nBill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin\nei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata,\nkuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan\nnälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se\nolisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.\n\n\"Kuuleppas, Henry\", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä\nkuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. \"Meillä on kolme patruunaa. Mutta se\non varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme\nkoiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?\"\n\nHenry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta.\nHän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin\npitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain\njäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.\n\nMiehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään\nilmaisten.\n\n\"Olisihan minun pitänyt se tietää\", torui Bill itseään ääneensä,\nsijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. \"Totta kai susi, joka tietää\nkyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin\ntuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on\nliian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun\nväijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on\nBill.\"\n\n\"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden\", muistutti Henry. \"Jos\ntuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse\nenempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja\njos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill.\"\n\nHe leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää\nrekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi\nilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin\nlevolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet\nkalvamaan toistensa siteitä.\n\nMutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet\nhavahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi\nhurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo\nuskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.\n\n\"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja\", huomautti\nBill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan.\n\"No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin\nme eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne\nmeidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry.\"\n\n\"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet\", vastasi Henry\ntuikeasti. \"Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle.\nJa sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa\njauhat.\"\n\n\"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut\", väitti Bill.\n\n\"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin.\"\n\nHenry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill\nosoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin\ntapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry\nmietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa\npainuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on\npäivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna\nvähän eloa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nNälkähuuto.\n\n\nPäivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa,\nja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän\nmelkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset\nennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun\nnämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.\n\nSiinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison\npaaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat\nsaadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan\nreen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen\nhiipivän tiehensä.\n\n\"Hei, Korvapuoli, tule tänne!\" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan\npäin.\n\nMutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita\nperässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa.\nTätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui\nvalppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se\ntarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin\nhalukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa\npikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman\naskeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä\nvalppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.\n\nSe koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja\nujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran.\nAskel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten\nturvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi\nvilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta\nrekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.\n\nMutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan,\nne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken\nja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.\n\nBillin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen\nreen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman\nkäännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan\nja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.\n\nLiian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen\nkääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat\nmuutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan\notuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään\nsuorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa\nhävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi\nKorvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun\npaluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se\nmuutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki\nsaapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä\nKorvapuolen kintereillä.\n\n\"Minne sinä menet?\" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin\nkäsivarrelle.\n\nBill pudisti sen erilleen. \"Minä en kestä sitä\", virkkoi hän. \"Ne eivät\nsaa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa.\"\n\nPyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän\nkulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen\nKorvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle\nkohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää,\nhän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.\n\n\"Kuules, Bill!\" huusi Henry hänen jälkeensä. \"Ole varovainen! Älä\nuskalla liikoja!\"\n\nHenry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill\noli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin\nerottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen\nseuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema\noli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi\nulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli\najatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se\nkykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.\n\nEri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain\ntuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja\nBill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli\nodottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti\nperäkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet.\nSitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti\nKorvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen,\njoka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi.\nUlvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.\n\nKauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli\ntapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut\nhänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti\nkirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään,\nja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen\njalkainsa juureen.\n\nViimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut\nhänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti\nköyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti\npimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen\nrunsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi\nillallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.\n\nMutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä\nsulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei\nenää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa\nkehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa\nselvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai\nhiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki\njonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka\nhäneltä itseltään nyt oli kielletty.\n\nHän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli\nhänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät\nhänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen\nturvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat\nvimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina\nhetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet\nnousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen\nympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä\nkuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä\njokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.\n\nMutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen\nympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä\nryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein\nloikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja\nlennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon\nliittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin\ntähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.\n\nAamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat\nsuurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun\nsusilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän\noli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän\nlaati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden\nrunkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi\nkoirien avulla arkun lavalle.\n\n\"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua,\nnuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä\", hän puheli puussa\nmajailevalle vainajalle.\n\nSitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti\ninnokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen\nriippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne\nravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui\nsuusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston\nnäkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja\nnahkasäkkejä -- oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä\njaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.\n\nHän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei\nainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja\nkultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät\nalkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo\noli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä\nkesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen\nsuunnattoman varaston polttopuita.\n\nYön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät\nuskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei\nvoinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä\nvaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella\ntiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan\nkymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista.\nJa juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen\nlaiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen\nhäntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain\nmyöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.\n\nYhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin\nkaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai\nlevollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka\nolivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat\nluvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän\nmietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.\n\nKaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan,\nmikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia\nlihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa\nkohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä\nuudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa,\nlevitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän\ntutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi,\nmilloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se\nhurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka\ntoimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan\nsilmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen,\nja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa,\ntämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot\nhalusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli\nniille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle\nitselleen.\n\nHän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten\nedessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen\npäässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat\nvinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei\nkiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa\ntämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti.\nSe vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan\nsuunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen\nnäkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä\nvalui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.\n\nMiestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen\nnuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa\nolivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi,\nettä se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois,\npaljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli\nkadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka\npuistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi\nsiihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri\nkiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi,\njoka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä\npistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja\nsamassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo\nsamaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten\nhampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen\nrakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti\nniin epävarmalta.\n\nKaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun\nhän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi\nhänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon\nei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden\npoistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten\nylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.\n\nKerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän\npoistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen\nkimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä\ntaaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman\npäässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen\ntäytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle\nkarkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä\nhän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia\npolttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi\nsuunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa\npuulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia\nsoihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan\nluo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä\noli runsaimmin polttotarpeita.\n\nYö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi\nkäydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin\nennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja\nveltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn\nvaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen\njalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään\nkitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi\ntiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan\nkatkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli\npäätään raivoisasti muristen.\n\nMutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan\noikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman\nminuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita\ntunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta\nsyystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota\nja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli\naika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä\nsulkeutuessa se putosi hänen kädestään.\n\nHän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä\noli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa.\nMyöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan\nporttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä\nkuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä\nsisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi\nauki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne\nhyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki\nniiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen\nunensa sulautui johonkin muuhun -- hän ei tietänyt mihin; mutta läpi\nkaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.\n\nJa sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä\nkuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne\nolivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa\nhänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan\nhän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi\ntulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja\nhän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti\ntulivuorelta.\n\nMutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa\nrakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto\nalkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin\nkädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä.\nJoka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin\njoku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut\nastumaan sellaiselle hiilelle.\n\nHeittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi\nsavuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan.\nKoirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet\nannoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin\nalkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti\njoutuisi jonakin läheisenä päivänä.\n\n\"Vielä ette ole minua saaneet!\" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään\nnälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui\nkiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan\nlähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.\n\nHän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen\nmieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän\nsisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta\nvastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui\nuteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän\nasti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat\nkoirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja\nhaukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä.\nSitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja\nalkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma\nulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.\n\n39\n\nAamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat\nloppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos\ntuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut\nsaattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää.\nTurhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja\nhoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi\nsyrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi\nkauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään\nkäpäliään lumessa.\n\nMies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden\nkohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää\nilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti\npäätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten\nmuodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi\naukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.\n\n\"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut\", mutisi hän. \"Minä\nrupean joka tapauksessa nukkumaan.\"\n\nKerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi\nnaarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin,\nvaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli\ntapahtunut salaperäinen muutos -- niin salaperäinen, että hän havahtui\naivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää\nsitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain\nosoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet\njälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.\n\n40\n\nKuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja\nkiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta\npuiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili\nriutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat\npudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli\nheitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:\n\n\"Punainen naarassusi... Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina... Ensin se\nsöi koiranruokaa... Sitten se söi koirat... Ja sen jälkeen se söi\nBillin...\"\n\n\"Missä lordi Alfred on?\" karjui muuan miehistä hänen korvaansa\nravistellen häntä tuimasti.\n\nHän pudisti päätään verkalleen. \"Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu\neräässä kuusessa viime leiripaikalla.\"\n\n\"Kuollutko?\" karjui mies.\n\n\"Niin, arkussa makaa\", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä\nkysyjän käsistä. \"Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen\nväsynyt... Hyvää yötä, joka mies.\"\n\nHänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja\nkun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo\nkuuluvana kylmään ilmaan.\n\nMutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen\nsusilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken\nmenettämänsä illallisen sijaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nTaistelu.\n\n\nIhmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja\nse myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään\nsaarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se\nviivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin\nlähti juoksemaan naarassuden jälkiä.\n\nLauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi -- yksi sen monista\njohtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin\närisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan,\nkun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia\nnähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.\n\nTämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu\npaikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä\npaljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle.\nPäinvastoin johtaja oli sille ystävällinen -- liiankin ystävällinen sen\nomasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä\nnaarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja\npaljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan\nkylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään\nsuuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin\nloikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua\nnuorukaista.\n\nTämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin\nkiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka,\njonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi\naina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain\nyksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi\ntyöntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti\ntämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin\nhuomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat\npyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja\ntoiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin\nkosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä\nja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa\nja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta\nyksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä\npakottavamman, nälän tieltä.\n\nJoka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista\nmielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka\njuoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut\ntäyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman\ntilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä\nhuolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla.\nMilloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui\nharvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain\nkohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen\njälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä\nherätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun\nnaaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan\nkimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin\nvasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.\n\nJoutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi\npysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja\nharja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina\nsekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja\nilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen\ntakajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan\npuute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli\nnuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti\nyrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin\nmieliharmia.\n\nJos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja\nsynnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli\nepätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei\nkyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat\nheikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat\nvahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta\nsusilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia,\nellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset\nnäyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat\nteräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.\n\nSudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko\nyön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki\njäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin\nliikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne\netsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja\njatkaakseen elämäänsä.\n\nNe kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen\npoikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne\nvihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä\noli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä\ntulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä\ntunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja\nvarovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun\nhyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja\niskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä\nja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen\nlumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi\nmaahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden\ntarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen\nelävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut\nviimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi\nyli kahdeksansadan naulan -- siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa\nkutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat\npaastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja\npian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka\njokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.\n\nNyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret\nkoiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin\npäivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli\nloppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne\nedelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin,\neristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä\nhirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.\n\nMutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma\njakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi,\nvasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat\nosastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun.\nPäivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras\naina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään\npaeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä\n-- naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.\n\nNaarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa\nsaivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet\nsamalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät\nhartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat\nhäntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta\njos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne\nolivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian\nuskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja\nrepi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain\ntoiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä\nvastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden.\nMenetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus\noli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen\nhetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.\n\nTaistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On\nmahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi\nliittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan\nkimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui\nalttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat\npäivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis,\njonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat\nkärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä\nrakkaus -- ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin\nravinnon hankinta.\n\nJa sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen.\nOlipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä -- eikä se tullut usein --\njolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi\nja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.\n\nJa rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen\nseikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat\nmolemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen\nhangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin\nrakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä\nnuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan\npäin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se\nhyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli\npitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun\nvaltimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti,\nmutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja\nyskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen\nkaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä,\niskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.\n\nJa kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen\nepämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa,\nluonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille,\njotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan\ntoteutumista ja täyttymistä.\n\nKun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli\nastui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua,\nosittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se\nhämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua.\nEnsi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa,\nvieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain\ntapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan\nhuolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan\nhullumminkin.\n\nUnohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu\nrakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli\nhetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet\npuolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat\nvaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat\netsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia\noli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki\nedellä metsän halki.\n\nSitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä\nhommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen\nriistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua\nnaarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä\nse ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen\nhuomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia\nlumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha\nSilmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan\nhyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät\ntavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen\noli valmis jatkamaan matkaa.\n\nNe eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes\nsaapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen\nsiirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen\nriistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin\naina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti\npariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi\nystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu\nmuodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä\nolivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään\nSilmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun\ntoveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen\nrinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa\nyksinäistä vaellustaan.\n\nEräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon\nhalki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet\nlaajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa\nkoiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta\nviestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton\nnuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti\nedelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin\njäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin\npysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.\n\nNaaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman\nliepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui\npaikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva\nsäteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja\nkuunnellen ja haistellen.\n\nNiiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua,\nmiesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran\nlapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa\nmuuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka\ntaittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka\nverkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat\nintiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle\noli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen\nyksityiskohdan.\n\nSe oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä\nmielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se\nilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja\nkosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se\nsilmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se\nei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan\neteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella\nkoirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.\n\nSilmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi\nuudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä\nseikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi\nSilmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden\nsuojassa.\n\nLiukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet\njoutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat\ntutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli\njuoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat\nlaajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti.\nSilmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen\nliukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta\nsieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli\nhuomannut.\n\nSudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi\nnuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka\naukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi\npakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi\nvälimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat\nvajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa,\nsuoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento -- kimpuroiva jänis,\njoka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla,\npalaamatta enää alas maahan.\n\nSilmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui\nsitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle\nilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen\nohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen\nhampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti\nuudelleen ja yhä uudelleen.\n\nToveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen\nhommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo\nloikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen\nmukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää\nritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan\nlyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin\nvälttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja\njok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä\ntuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien\nilmassa.\n\nNaarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa\nolkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys\ntuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana,\nviiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen\nyhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen.\nSilloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta\ntämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui\nkaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä,\nottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.\n\nSillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi\nistuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan\nenemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen\nkimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa\npuuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin.\nEläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn,\nmutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei\nkuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen\nliikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen\nyhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli\nliikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan,\nvaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.\n\nTästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen\nhaltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja\nkeikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä\nsen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten\nnaarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo\nsalaperäinen puu oli niille pyydystänyt.\n\nSalossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui\njäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana,\nSilmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä\ntulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nLuola.\n\n\nKaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin\nseutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri\nhoukutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna\nkajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä\njysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan\nheittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran\nmonen virstan päähän.\n\nNe eivät kulkeneet kauas -- vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve\nlöytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin\nraskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran\njänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti\nkiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli\nluokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin\ntämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen\nja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras\noli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut\nkärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää\nhuolenpitoa.\n\nJa sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen\njoen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli\njäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti -- kuollut\njoki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi\njuosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun\nverran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se\nkääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat\nkaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen\nluolan kapeasta halkeamasta.\n\nNaarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti.\nSitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti,\nmissä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle\npalattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen\ntäytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen\npyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen;\nkatto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi\ntutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan\nkertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka\nkuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi\njalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä.\nKorvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja\ntämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella.\nNaaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja\npainuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä\nrauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen\noloonsa.\n\nSilmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan,\nmutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja\nteroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun\naurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi\nsalassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan\ntarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma\nkutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen\nalla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat\npakkasen kahleet.\n\nSilmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt\nhaluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä\nlumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten\ntaas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu\nkajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa\nkäpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla\nsurisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken\ntalvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut\nauringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua.\nSitäpaitsi se oli nälissään.\n\nSe ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras\nvain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen,\nmissä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se\nkulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä\noli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä\nnälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei\nollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen\nläpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin\npintaa.\n\nSe pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta\nkuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja\nkuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle,\nmissä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä\nhämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli\nyhä noita toisia ääniä -- heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja\npirahduksia.\n\nToveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle\nnukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi\ntaasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin\nvaroittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta,\nja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä.\nSe erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta\nviisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja,\nperin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät\nkyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei\ntapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän\nvarrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille\nyhtä uusi yllätys.\n\nNaaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi\nmatalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian\nlähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan\nkokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista,\nmutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen\nkokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet\nvastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana\npelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin\npentuja, jotka se oli siittänyt.\n\nMutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka\npuolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut\neikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja\noli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä\nvastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.\n\nSeitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen\nhaarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien\nvasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja\nhavaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille\nsuunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja\nvalitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia,\nja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata\nsanottavasti lihaa.\n\nKun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät\nkorvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja\nhuomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi\nkuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi\nlajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana\npohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut\npiikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut\ntajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se\nvetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi\ntapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina\njollain tavoin erilaisina.\n\nPiikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä\nneuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan\nSilmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti\nelotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin\nsilmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi\nviikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein\nsärkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon\nkyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä.\nNäin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi\ntapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi\ntilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa,\nsuojatonta vatsaa.\n\nMutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle\nliikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina\nvaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää\naikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului\npalkitsematta sen eränkäyntiä.\n\nHerännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada.\nIltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin\nviidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui\npuunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi\ntoisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen\nkäpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen\nhampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan.\nKun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi\nsusi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen\nja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.\n\nSusi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana\nvarjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa\nvarrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki\nmyöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain\naamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa\nvirran käänteessä.\n\nSe pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista\nsuuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi\nsen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso\nnaarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana\npäivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi\noli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi\nkiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman\nparin lähettyville tuulen alapuolelle.\n\nSe makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen\nkuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja\nkuolemasta -- odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita\nkumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli\nlaadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa\ntaasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha\nSilmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen\njotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa,\nmihin elämä sitä pakotti.\n\nKului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi\nsaattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut\nmarmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä\njännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja\ntuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä\nkivettymistilassaan.\n\nSilmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana.\nJotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt\nvainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki\nlävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys\nkiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui\nja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä\nalkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen\neteen ikäänkuin ateriaksi.\n\nPiikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi\nvihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin\nsalaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat\nkoukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin\nnopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan\nsuoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen\nmurto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt\nerilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti\nsiihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.\n\nKaikki oli tapahtunut samalla haavaa -- isku, vastaisku, piikkisian\ntuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja\nhämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat\npystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa\nsisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut\nsitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen\nkiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen\nhännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja\nhämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa\ntörrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan\nkäpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen\nlumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli,\nmilloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon\nhurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti\nparhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi\nhyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä\nsekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti\nselkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan,\npäästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten\nhaavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.\n\nVasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä\nliikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään\npystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin\njalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja\npitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon,\nmutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset\nolivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se\nvuoti vielä runsaasti verta.\n\nSilmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli,\nmaisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi\nsuunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa.\nSe odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin\npiikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui\nkimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit\nalkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi.\nVielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten\nkaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut\nenää.\n\nHermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja\nkäänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti\nkuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten\nvarovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen\npuolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle\nvaroakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen\njuolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko\noli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli\ntehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se\npalasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.\n\nKun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä,\nkäänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta\nseuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen\närähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin\npuolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan\nalkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut\nmitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se\noli siittänyt maailmaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nHarmaa pentu.\n\n\nSe erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni\njo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin\nkehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa\npenikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan\nSilmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun\nisällä sitävastoin oli vain yksi.\n\nKauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se\nnäki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli\ntuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se\ntunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla,\nkömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä\nkurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen\nveri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat\navautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan\nemonsa -- lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli\npehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku\nruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.\n\nSuurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen;\nmutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin\nkerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma\noli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se\nei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan\ntarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin\npieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään\ntietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat\nmilloinkaan painostaneet sitä.\n\nMutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi\nmuista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista\neroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia\ntahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin\nsen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen\nsulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet\nsynnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat\nlämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa\nruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen\nperusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt\ntuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin\nerikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.\n\nAlussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti\nryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen\nkaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän\npimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet\nkasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati\nvaloa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit\nryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun\njokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi\nvaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät\nja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.\n\nTällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin\nominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään\nse havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä\nnykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja\npyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan\nkipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan -- ensiksi\nvälttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli\naiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista\ntoimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen\nse oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti\nryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se\n_tiesi_ sen kivuksi.\n\nSe oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin.\nTämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät\nyksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa\niässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden\nvanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi\nitsekin syödä lihaa -- lihaa, jonka naarassusi oli puolittain\nsulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle,\njotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.\n\nMutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi\nsynnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset\nraivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri\nensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin -- taitavalla käpälän\niskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti\nja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse.\nEpäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta\nluolan suulle käymästä.\n\nValo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän\npuoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä\nluolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei\ntietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä\n-- teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut\nmitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin\nettä sille luolan sisäänkäytävä oli seinä -- valoseinä. Mitä aurinko\noli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille -- sen maailman\naurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se\npyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä\nalituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että\nse oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä\nmitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.\n\nTämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli\njo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka\nmakasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) -- isän tapana oli\nastua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei\nharmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä\nseinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia\nvastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten\nseikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen\nenempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen\nominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha\nolivat ominaisia emolle.\n\nTodenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan -- ei\nainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti\nsen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät.\nSillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri\ntällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään\nsillä, _miksi_ jokin seikka tapahtui; riitti tietää, _kuinka_\nse tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa\nperäseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin\nkatoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi\ntosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei\nkiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse\nolivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet\nkuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.\n\nUseimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti\naika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä.\nAlussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat.\nEnnen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää\nsyntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja\nraivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää\nkohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat\nnukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä\npienemmäksi.\n\nSilmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä\nja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja\nkurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään.\nEnsi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat\npalannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja.\nMutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri\noli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.\n\nKun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea\nmielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku\nmaailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä.\nToiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa\npakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan\npäätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis\npyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut\nliian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento\nluuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui\nkokonaan.\n\nSitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä\nilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan\nsuulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla.\nNaarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta\nsillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle.\nPyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä\nilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se\noli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä.\nSiellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi\nvetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi\noli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla,\neikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.\n\nTämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään.\nSillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi\nhurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän\npuolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan\nnostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua\nilvestä vastaan -- varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen\npoikueen.\n\nMutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina\nkiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli\nkoittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi\nedetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan,\nuhmaten siellä ilveksen raivoa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMaailman seinä.\n\n\nNiihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille,\npenikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä\npesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat\ntuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi\nkehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana\nkohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne\noli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien\nelämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta\nja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien\nsusipolvien kautta. Pelko! -- se on erämaan perintölahja, jota ei\nyksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.\n\nNiinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä\naineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän\nesteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä\noli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää\nnälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä,\nemon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen\naiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen\ntajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta -- että elämällä\noli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä\ntotteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.\n\nSe ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat\nsellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet.\nJa sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti\nkipua -- esteitä ja rajoja -- saadakseen nauttia elämän suomasta\npalkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle\ntuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa\nluolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin\nollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli\nhereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka\nkutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.\n\nMaatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä.\nSe ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan\nomaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä\nluola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa,\ntuntematonta ja siis peloittavaa -- sillä kaikki tuntematon oli pelon\npääaineksia.\n\nHarmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se\nsaattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi\nkarvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta\ntietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja\njota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui\ntoinen vaisto -- halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja\nkuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä,\njähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena.\nKotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi\nluolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja\nhellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.\n\nMutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen.\nVaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen\nvaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä\nvalkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa\nkohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä\nnousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta\nhenkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus\nhukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka\ntallusteli luolan suuta kohti.\n\nTämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän\nyhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin,\nei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja\nläpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti\nmuodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi\naineessa, josta se oli muodostunut.\n\nKerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä\nkirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi\neteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka\nsisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse\nsuunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi.\nAivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen\nsaattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen,\nsovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli\nsiirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen,\nmutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli\nmuuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat\nvirtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja\ntämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli\nlisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja\ntuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli\ntuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat\nnousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen\nyrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan\nja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko\navaraa maailmaa.\n\nMitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan\nse unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi\nsaanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut\nuteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä -- auringossa\nkimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan\nkuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja\npäättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.\n\nHarmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei\nollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes\ntietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos\nilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi\npäistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se\nkiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se\njoutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut\nsen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt\ntuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon\ntieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.\n\nTuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se\nkiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata\nkyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä\njuuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä\nei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan\npelko, vaan kauhu.\n\nRinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä\npenikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi\nvielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan\nvalitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään\nsiistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka\noli tahrinut sen turkin.\n\nSitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin\nensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut\nmaailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja\ntässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen\nei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se\nhuomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen\ntietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.\n\nKun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että\ntuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki\nallaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta\nrunkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven\nympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se\nkyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös\npuuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.\n\nTämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai\nsen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo\nkäydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä\nkohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli\nterävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään.\nTämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.\n\nMutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut\ntiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä.\nEläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät\nliikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä\nsaattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla\nvaroillaan.\n\nPenikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin.\nOksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa\ntuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen.\nToisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa.\nKivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät\nelottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet\nelottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta\njokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä\nparemmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi\narvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa,\nmittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja.\nOnni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se\nitse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa\nedustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa\novelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se\nyritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi\njalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti\npienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää\nriekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.\n\nNe alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne\nvarsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä\nerään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se\nhaisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja\nkutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat\nsulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun\nvirtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa\njota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi\nparempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli\nahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla\ntapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.\n\nUlkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja\nsiipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat\nsen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat.\nRiekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen\nja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen\nja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa\nvapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli\nhaltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää\nmitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten,\ntämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli\njuuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän\nolennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen\ntietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja\nviehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.\n\nSe piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa\nlomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja\nkoetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi\nsen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli\nhätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin\nlumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun\ntaisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt\nsitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä\ntoimessa, jota varten se oli luotu -- surmaamassa lihaa ja tappelemassa\nsaadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota\nsuurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun\nse tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.\n\nJonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä\nyhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka\nkoetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka\noli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei\nhellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja\nkoetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi\nvastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn\nkuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa,\npyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman\npoikki.\n\nSe laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa.\nKieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki\nniin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin\nkauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi\nsen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin\nsitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso,\nsiivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein\niskeytymäisillään siihen kiinni.\n\nKun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja\ntirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta\npesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei\nkiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki\n-- ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi -- kuinka\nhaukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan\nylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja\npelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon\nmukanaan.\n\nKului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli\noppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä.\nMutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin\nisoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja\njättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi\ntunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon\nriekko-emon kanssa -- mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä\nolisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.\n\nSe kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut\nmitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta\nulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti\nnopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten\naina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei\nollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden\nerämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä\nsuurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen\nsumma -- kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden\nse ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.\n\nSe kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei\nvajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se\nliikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen\njalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja\nensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota\nkohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui\npoukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.\n\nKeskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä\nalaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut.\nHiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli\npohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä,\nmilloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka\nkerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia,\njoista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.\n\nPutouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen\npehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi\nkiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut\ntuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se\nliikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut\nensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina\nollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli\nperittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen\nse alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli\nopittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi\nluottaa.\n\nOlipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun.\nSen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin\noma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja\nlisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko\nvaremman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä\npäivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan\nkotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja\navuttomuuden tunteen valtaan.\n\nSe tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä\nhuudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän\nhypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei\npelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain\nmuutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli\ntottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden\ntieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen,\nkirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi\nuudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja\nsamassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi\nkärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.\n\nVetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän\npoikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden\nkaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän\nvihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti.\nMutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä\nopittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin,\nkostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta\npian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.\n\nPenikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin.\nTämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan\nlähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota\nsolakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli\nkäärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat\nnousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se\ntuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta\nnäköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä.\nSeuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat\nhautautuneina sen turkkiin ja lihaan.\n\nAlussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja\nolihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni\nvinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä\nvain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä\nhampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli\nverenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän\nkurkusta.\n\nHarmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen\nmitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon\nhalki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei\nonnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi\nheilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti\nsen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä\nilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai\nsurmansa musertavien hampaiden välissä.\n\nJälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi\niloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä,\nettä se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja\nnuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo\nja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa\nnukkumaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nErämaan laki.\n\n\nPenikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten\nlähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren\nkärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti\nhuolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.\n\nMutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi\ntakaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se\noli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.\n\nSe alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin\noli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi\nolla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä,\njolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten\nraivonpuuskien ja intohimojen valtaan.\n\nSe oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä\nse jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan\nnalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan\nluona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon\nvaltaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi\nkerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.\n\nMutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä\nmielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen\nlihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan\nhaukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään\nviidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo\nastua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti,\nmutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa\nonni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi.\nEnempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta\nja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se\nhimoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina\nilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan.\nMutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja\npenikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä\noleskeli maassa.\n\nEmoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni\nhankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se\nei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus\nperustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään\nmahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai\nosaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen\nmoittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän\nvuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti\nkuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi\nmuuttui emon luonne.\n\nSyntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea\nkalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään.\nHarvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti\neränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin\npitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa\nherumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.\n\nEnnen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta,\nnyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta\nepäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja\nhuolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se\ntutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi\nmelko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin\npäivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon\nkyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän\nitseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se\nistui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja\nvaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla\nsinessä leijui lihaa -- lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti\nkaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja\npenikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.\n\nNälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se\noli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen\npenikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen\nsai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla,\nvaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen\npoikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko\noli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se\nryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.\n\nTäysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen\nemonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut\nkuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan\nollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen\nraivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan\nkäy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka\nnäki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat\nnousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja\nellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän\nkajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi\nkiljunnaksi.\n\nPenikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana\nemonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan\nkäytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se\nhyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen\nmaahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä\näristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät\nmaassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan,\nnaarassusi käytti vain hampaitaan.\n\nKerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen\ntakajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se\njarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta,\nvaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui\nmolempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat\nja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti\nsivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun\nasti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin\nliittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua\nkesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua\nuudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja\nurisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.\n\nIlves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas.\nEnsinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta\nolkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja\nkaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä\nliikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt\nluolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat\nhitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja\nnaarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi\njälleen lähteä pyyntiretkelle.\n\nPenikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen\nantamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se\nvaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta,\njota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää\nhurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa\nvihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se\nkäyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei\npelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin\nhävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta\nsalaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja\nuhkaavana.\n\nPenikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä\nja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan\nse oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia.\nToiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat\noliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan\nmuodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja\nnäitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa\nlajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki.\nElämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä.\nOli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI.\nPenikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä\ntutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen\nelämässään enempää punnitsematta.\n\nSe näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli\nsyönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi\nhalunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi,\nse halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves\ntaas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin\nedespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia,\nja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli\nliha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai\nkiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja\ntaisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.\n\nJos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut\nlyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi,\nmissä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja,\nsyöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta\nja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon\nsattuma.\n\nMutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita\nlaajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan\nlain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja\nja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa\nruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta.\nLihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut\nolivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin\nkohottivat elämän arvoa.\n\nJa olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä\nlaiskana päivänpaisteessa -- se palkitsi yllin kyllin kaikki\nponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo\nitsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina\nonnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin\ntäynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTulen luojat.\n\n\nPenikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut\nvaromaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan.\nKenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen\nturruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään\nherännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava\npolku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan\nennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse,\naukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja\nhaistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi\nelävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut.\nIhminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään\nnuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet\nhampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat\npaikallaan äänettöminä ja uhkaavina.\n\nEikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut\nsen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa\nherännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen\nkunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen\naivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa -- jotain mikä\nkävi yli sen voimien ja ymmärryksen.\n\nPenikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen\ntunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut\nvaltansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä\nvain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä\n-- silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia,\njotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta\ntirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien\nolentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja\nkunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta\nsukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle,\njoka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi\njuossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo\nalamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi\nensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.\n\nMuuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka\nkyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena,\npainui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät\ntahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat\npaljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies\nlausui nauraen: \"_Wabam wabisca ip pit tah_.\" (Kas, valkoiset\nhampaat!)\n\nToiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan\npenikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot\nkamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua -- toinen\nkäski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se\nteki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten\nse taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa\ntuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin\ntaisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen\nvaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi.\nMutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai\niskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja\nulisi entistään kovemmin.\n\nNuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies\nnauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui\nkauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat\nintiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän\nloppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti\nmeluamisensa ja jäi odottamaan emoansa -- hurjaa ja kukistamatonta\nemoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt\nkoskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot\nja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.\n\nSe loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä\nlevottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki\nmieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa\nluo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita.\nNaarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä\nmiehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli\nvääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti\n-- niin äreä oli sen murina.\n\nSilloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:\n\n\"Kitshi!\" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa\nsäpsähtävän huudon kuullessaan.\n\n\"Kitshi!\" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.\n\nJa silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän,\nkunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän\nsovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan\nymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen\nuudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin\nalistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui\nnaarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi\nalemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin\nmiehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja\nkopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin\nkiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät\nolleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä,\njoka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan\ntaipua.\n\n\"Ei se ole kummallista\", virkkoi muuan intiaaneista. \"Sen isä oli susi.\nTosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi\nyöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi.\"\n\n\"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä\", puhui\ntoinen intiaani.\n\n\"Ei se ole kummallista, Lohenkieli\", vastasi Iso Majava. \"Se tapahtui\nnälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa.\"\n\n\"Se on elänyt susien parissa\", sanoi kolmas intiaani.\n\n\"Siltä näyttää, Kotkansulka\", vastasi Iso Majava laskien kätensä\npenikan päälle; \"tämä todistaa, sen.\"\n\nPenikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti\nsivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi\nnöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen\nkorvantaustaa ja selkää.\n\n\"Tämä todistaa sitä\", jatkoi Iso Majava. \"Ihan selvästi Kitshi on tämän\nemo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon\nsutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen\npuhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja\neikö veljeni ole kuollut?\"\n\nPenikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa\nihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti\nveitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja\nleikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan.\nHän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin\nnahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän\nkuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.\n\nValkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen\nkäsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli\nhuolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se\nei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään\nlaisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa\nleikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan\nnaurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa.\nSitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan\nluonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään\npuolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas\ntiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä,\nkun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta\nalistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain\npehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä\nsuuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi -- perin\nkummallista se oli -- Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun\nkäsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta;\nsormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne\nlisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan\nitsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa\ntuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä;\nmutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka\nlopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.\n\nJonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli\nnopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi.\nMuutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa\nperille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia -- kaikkiaan\nneljäkymmentä henkeä -- ja kaikilla oli raskaat kantamukset\nleiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja\nnämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet\nkuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa\nkolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti\nvyötetyt niiden ympäri.\n\nValkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti\ntunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia.\nMutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan\nemoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi\nja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka\nhyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan\nhampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella\nolevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla\nKitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi\nkuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien\nälähdyksiä.\n\nEnnätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se\nsaattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja\nkivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta\nheimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja\nolioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin\nvaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se\nkuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se\ntajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se\npani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He\nerosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä,\netteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa\nelottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän\nmääräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden\neriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja\ntuottivat koirille ankaraa kipua.\n\nPenikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja\nyliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei\nvoinut tietää mitään jumalista -- korkeintaan se saattoi vain tietää,\nettä sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja\nkammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan\nihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun\ntaivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita\nhämmästyneeseen maailmaan.\n\nViimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas\nnuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan\nkoiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut\nmilloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin\nSilmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet\nheimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja\nkoettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin\nkepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta,\norjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata\nmielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei\nvoinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti\nsenkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.\n\nPenikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun\nihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni\nihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja\nKitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan\ntämän uuden seikkailun johdosta.\n\nKuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas\nkoskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson\npäähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla\nseipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja\nValkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys\nkasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia\nkoiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli\nsudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky\npanna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin\nulkonäkö.\n\nValtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi\nsalkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin\nkovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle\nkalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä\nne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden\nsuunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi\nylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän\nilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se\npelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja\ntuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan,\npälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne\nkoettaisivat syöksyä kimppuun.\n\nMutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia\nmenevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa\nkoirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin\nsanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin\nrinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen\nnostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin -- välttämättömyys oppia ja\nelää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset\ntuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se\noli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja\narvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan\nkangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota\noutoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen\nhampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan\nläheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän\nliikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota\njoutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka\nsaattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se\nei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.\n\nHetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi\noli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata\nmukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja\nisompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä.\nMyöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli\nsaavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena\nöykkärinä.\n\nLip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen\nvain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen\nystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi\nja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja\nvastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja\nkarvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo\ntuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan\nnopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja\nhypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä\nilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat\nValkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun\npuuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.\n\nMutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet\npenikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet,\nterävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas\nhäpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä\nmonista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä\nne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan\nmäärätyt iskemään alituisesti yhteen.\n\nKitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä\njäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja\nmuutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen\nseikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui\nkyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen\nedessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso\nMajava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät\nolleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.\n\nJoukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia.\nNähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni,\nkunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli\nkokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä\nse näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja\nsammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle\nilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen\nkuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä\nveti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta\ntulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului\nhihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen.\nSitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku\nkieli tapaili sitä.\n\nSilmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä\nväijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi\npurskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi\näristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei\npäässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti\nkämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes\njokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui\nperäpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä\nperin onnettomalta ja säälittävältä.\n\nNiin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä\nauringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien\nvälistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui\nparkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan\ntervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon\nkivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan\nmolemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui\nentistään toivottomampana ja avuttomampana.\n\nJa sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me\nemme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin\nniille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se\nhäpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se\nkääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka\ntunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni\nKitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin --\nainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.\n\nHämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä.\nKuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen\nymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi\nvirran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian\nrunsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä -- miehiä, naisia\nja lapsia -- ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo\nkoirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen\nmeteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän\nrauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi\nja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen\näkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki\nsen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa\nyhä uusilta puolilta.\n\nSe tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat\nympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat\nluomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia\nihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin\njumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin\nihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita,\njotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta\nnäyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat\ntottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman,\nsynnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta\nsammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nOrjuudessa.\n\n\nPäivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin\nKitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla\nleirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen\nmäärän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt\nhalveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi\nheidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa,\nsitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.\n\nUsein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä\nsuru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat\nsattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat\nlaadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei\nkäy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin\nhäilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen\nalalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen,\ntapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja,\njoiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen\njumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi\nsaada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo\ntakajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja\nraivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä,\nverhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten\nliha ainakin.\n\nJa niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi\njumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut\nheidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi\njo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui\nluo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni\nnopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky\ntäyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja\nläimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.\n\nSe kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen\ntoimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi\npian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti\nmoni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta\nvaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan\npitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin,\nolemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli\njo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin\nseisoa yksinään.\n\nMutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja\nsieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua\nperinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi\nmetsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa.\nJa aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle\nvikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa\nkiihkein, kyselevin kielin.\n\nValkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien\nkoirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa\nheitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat\noikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat\nheittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa\nonnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se\nhavaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä\nniin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden\ntulevan.\n\nMutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi\nja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti\nvainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta\njoutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä\ntuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota,\nilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi,\närsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei\nsaapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä\naikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle\nsitävastoin suurin kiusa.\n\nSilti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin\neniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin\nlannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja\närtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt\ntämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä,\npenikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä\nriehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä\nsallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti\nLip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli\nsaanut ajetuksi sen tiehensä.\n\nKaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki\nsen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta\nsaanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä\nkykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen.\nKun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien\nyhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli\nhankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se\nsiten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin\nleiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään\nja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti\nkeksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä\nvainoojaansa.\n\nJo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella\nsuuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi\nsusien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä\nturmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla\nhoukutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa\ntieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä\nja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin\nyksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä\nkilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain\nloikkauksen päässä ahdistajansa edellä.\n\nTakaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä\nLip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan.\nKun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen\nhurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti\nKitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen\nkiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen\nkiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä\nirti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä\njuoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.\n\nKun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se\nryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään\nsairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden\nrepimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi\npitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään\nrauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja\nupotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää\ntarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin\npysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko\nmatkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja\nviimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi,\nsaatiin karkoitetuksi vain kivisateella.\n\nKoitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen,\narvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä.\nValkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili\ntätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa\nrinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä.\nAstelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen\nvastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta.\nEihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia\ntahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan\nyksinään.\n\nMyöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen\nmetsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne,\nja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola\nja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa.\nSe juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei\nollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi\npensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja\npoistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas\npysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat\nverkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.\n\nTuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin.\nMutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun -- tulen ja ihmisen\nkutsun -- kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu\nvastaamaan -- susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.\n\nKitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen\nlujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä\nvaltaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun\nvarjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt\nmetsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta\nse oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua\nvoimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan\nollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika\nollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin\nleiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja\nkuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.\n\nLyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana,\nmutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin\nkävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle.\nKotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle\nOrjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta,\nkarhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa\njoutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski\nsen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja\nalkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui\ntakaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään,\njumalastaan -- niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään\nmenettävänsä emonsa.\n\nMutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja\nraivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan\nsaavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei\nlaskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella\nkädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin\nkuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja\nniitä tuli satamalla.\n\nMilloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas\nkeikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin\nvaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten\nheräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden\nosuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei\nvoiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä\nraivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä\nkiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.\n\nIso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään.\nMutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja\nsen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se\noli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset\nloukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se\nmurtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti\nulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta\nsulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen\ntahtia.\n\nVihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas\nparkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen\ntylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran\nmukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi\nsitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto\nleimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan\njalkaan.\n\nÄskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt\nseurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan\nkauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa,\nja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen\nviskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella,\nIso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan\nkimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten\nhyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen\nherra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät\nsaaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli\nilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi\neikä jättää huomioon ottamatta.\n\nKun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja\nliikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että\nsen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se\njymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se\nkapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka\näyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun,\nsyöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli\nliian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei\nIson Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan\nniin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä\noli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta\nValkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan\nkintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas\noli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain\nitselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.\n\nSinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti\nemonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten\nIson Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti\njumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon\nliepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua\näänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.\n\nTällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja\nja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten\nmetsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin\npalaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.\n\nMutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon\nmielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat\nloppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias\nkatselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa.\nKuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja\nkorvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.\n\nSaavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin\npalasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen\nlihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen\nnaisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä\nhyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä,\nkenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa,\nkenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja\ntuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen\nside.\n\nSalavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja\nläimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne\nominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan\nihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt\nne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin\ntulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta\nsitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen\nvuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata\nelämäänsä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nHylkiö.\n\n\nLip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi\npahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli\noikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys\nnousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken\nkuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja\nhäiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti\nmellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata\nValkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä.\nIhmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He\nhavaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä\nja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat\nsille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina\nväistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja\nkelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.\n\nSe havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki\nnuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden\nvälillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja\ntunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira\ntuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät\nLip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä\nvastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon\ntuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli\nmainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se\nsaattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille\ntarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä\nkaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja\nsyöksyivät tämän yhden kimppuun.\n\nTästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa\noli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle\ntuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä\njaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se\nkykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa\nsuuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan\nruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen\nmaassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.\n\nKoirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti\nvalmisteluja -- siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan\njäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat.\nVitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa.\nSen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se\noppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi\nja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua\nvastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita.\nMyöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo\npuoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen\nkylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi,\nmitä tapahtui.\n\nSitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira,\njoka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän\nkurkkunsa -- arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen\nnitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli\nperiytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas,\nryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava\nnuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä\nkumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.\n\nKoska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä\nkehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote\nolisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira\nrunnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä\npäivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen\nonnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä\nkurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä\niltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli\ntoimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia\nlihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa.\nMutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä\nsisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin.\nValkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä\nkehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran\nhampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä\ntervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli\njännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään\nhyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita;\nse oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun\nvälähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.\n\nÄristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai\nvanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa,\nja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä.\nValkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se\nsisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen\nkuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät\naaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen\nkäärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet\ntyöntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein\njokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys\nantoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen\npysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan\naikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä\nValkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.\n\nOllen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi\nverisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven\nkalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse\njuosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei\nyksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta.\nValkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen\ntaistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään.\nOttamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä\nsuojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet\nviholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli\nkuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua,\nherättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.\n\nMutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun\nnuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli\nturvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne\nyksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi\nvain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa\navulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka\ntällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut\npyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven\njälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät\nperille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat\nolivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas\nValkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan\ntaaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon\nylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.\n\nNuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat\nkehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen.\nNiinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi -- samalla\nkyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen\nuskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se\nodotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa\nkyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen\nnäkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se\njuoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden\nkeskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon\nläheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja\nsalaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että\npeitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa\nläheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.\n\nKun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja\nitsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti.\nSellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa.\nEikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli\ntotella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja\nväkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai\npienempi koira oli heikko -- sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys\nkulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja\ntuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi\nsuhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi,\nketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan\njäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi\nmuodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan\neikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nJumalten jäljillä.\n\n\nSyksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen\ntuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita\npäiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa\nja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas\nseurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään\nja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet\ntekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.\n\nValkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin\ntulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä\nvirtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten\nse ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se\nnukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison\nMajavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison\nMajavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison\nMajavan poika.\n\nValkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa\nryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua\näänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä\nmenestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä\niloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin.\nSe istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään\nsiitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä\nerottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja\naavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella\nepäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa\nsaattoi piileskellä ties mitä vaaroja.\n\nSitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää\nkodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se\nnosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean\nhäntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut\nlaisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja\nmuistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen.\nSe kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien\närinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty\nlihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa -- ympärillä\nvallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.\n\nOrjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen.\nSe oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen\nympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun,\nalituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet\njoutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne\njännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon\näänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että\njotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.\n\nSe hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta\nhyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse,\nkun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui\nheikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi\nherättää väijyvien vaarojen huomion.\n\nPakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri\npenikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja\nse juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä\nihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju.\nKorvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti\nmetsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä\npimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli\nunohtanut. Kylä oli hävinnyt.\n\nHurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se\nhiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien\njättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi\nkalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi\nolisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi\ntervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.\n\nSe joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän\nkeskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua\nkouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi\nesille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet\nmurheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien\naavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana\n-- ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti\nsen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä\näskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä\ntuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se\nsyöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se\njuoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken.\nRautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty\nkestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen\nkykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.\n\nKun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien\nkorkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki\nse kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi\nmuodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se\nponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli\nvaruillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta\nkääntyen sisämaahan päin.\n\nValkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys\nei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle\npartaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen?\nTämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli\nmatkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut\ntuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen\nmahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se\njuoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien\nranta.\n\nKaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin\nesteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen\nvuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä\ntuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan\nmielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt\nneljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä.\nMyöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti.\nSen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat\nverille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi\ntunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi\nsataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka\nsalasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi\nentistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.\n\nIso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle\nrannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen\npimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla\npeuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan,\nellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei\nKlu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä\nonnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat\nmuodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt\nMackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja\njatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja\ntullakseen niiden kaltaiseksi -- viettääkseen suden elämää kaiken\nikänsä.\n\nYö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli\nja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi\nlumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti\nniiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle\npuiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion\nleimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja\nsyödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!\n\nValkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan\nkarvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se\npelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.\n\nMutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien\nsuojelusta, koirien seuraa -- ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin\nvihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.\n\nSe saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja\nherkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja\nmuristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä\nIsoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi\nja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja\nantautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa.\nOmasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen\nhallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen\nyläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten.\nMitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava\ntaittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa!\nPerin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja\nryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli\nsitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi\nkiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen\nlämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen\nturvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki\nautioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa,\njoiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nSopimus.\n\n\nKun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan\nMackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan.\nItse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat.\nToisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu\njoukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti\nsuurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten\nkirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä\nsaatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan\nhyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita\nja elintarpeita.\n\nValkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se\nei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat.\nKaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa\nyhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty\npitkä nuora, josta se veti rekeä.\n\nVetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet\nvaremmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä;\nValkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira\noli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset,\neroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen\nnuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki\noli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se\nestyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen\nkuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin\nedullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä.\nKoiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin\nlaajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan,\njonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut\nastumaan edellisen jälkiä.\n\nViuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen.\nErimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan\nkimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä\nlyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan\nsekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että\nkoiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä\nnopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi\nahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle\nmahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä\nnopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla\nsanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla\njuonella valtaansa eläimiin nähden.\n\nMit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa\nviisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta,\nmutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut\nmilloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä\nkivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan\nsijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli\njohtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se\nriisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja\nja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon\nesineeksi.\n\nKoska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina\njuoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja\npakenevat takajalat -- ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin\npeloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat.\nPäinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen\npakenevan ja halusivat rynnätä perässä.\n\nSamassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa\nLip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan\narkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta\ntällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa\nsille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja\njatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta\nruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa\nkuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä\ntoveriensa hampaista.\n\nMutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen\ntoisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä\naivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja\nvihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja\nantaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa\nlihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman\nulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti\nvetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.\n\nValkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien\nvaltaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se\noli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän\ntahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli\nvähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut\ntottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli\njoutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui\npääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä\nse uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja\nalttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat\noleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne\nValkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.\n\nTavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta\nse oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan\noppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se\nnyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat,\njotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.\n\nNyt Lip-lip ei ollut enää johtajana -- paitsi milloin se pakeni\ntoveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä.\nLeirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin\nlähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli\nvastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen\nvainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.\n\nLip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven\njohtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava.\nSe joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen\nlähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut\nmilloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain\nannoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä.\nValkohammas tunsi hyvin lain: _sorra heikkoja ja tottele väkeviä_.\nSe söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se\nkoira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys,\nhampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan\ntunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen\nposkeensa.\n\nSilloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin\nnopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää\ntappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä\nlaumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta\nsellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea\nvastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli\ntapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.\n\nKuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä\nankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan\nmitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa\nkeskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut\nsitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen,\nsiirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina\ntunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella\njäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se\noli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti\ntunnustamaan erehdyksensä.\n\nSe oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti\nheikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa\nsäälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin\nemo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät\nhenkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan\npehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta\nkunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan\nmukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä\nja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.\n\nKuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt\nja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia,\nja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli\noppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen\nelämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja\nja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei\nhellyyttä eikä suloa.\n\nIsoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli\njumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet\nvaltiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan\nvoimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen\nkaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä\npalvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan\nmitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut\nniiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä\nsanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä,\nja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten\nrikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä,\nvaan säästämällä lyönneistä.\n\nNiinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi\nolisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten\nkäsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta\nuseammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne\nlennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät\nja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja\nvääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten\nkäsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa\ntuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän\npuhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia\nkohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota\nennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.\n\nRyhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan\nihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta\noppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton\nrikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti\nsiellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan\njäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle.\nHiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä\npalasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan\ntukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa\npelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä\nkylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten\numpikujaan korkean maavallin eteen.\n\nValkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse,\nja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen\njoutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa\nkannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se\ntunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset,\nkuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan\nväärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika\nvalmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se\nteki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei\npoikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain\nkäsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän\nkäden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.\n\nMutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut\nhampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä\nhirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän\nsuojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa\nvaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti\nValkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia\nliikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja\nniin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia\nja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta\njumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai\nepäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä;\nsen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.\n\nEnnenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia.\nMit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi\npojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin\nkiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli\npahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa\nValkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut\nsitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista\njumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas\nnyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen\nsyöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat\npakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta\ntodistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina.\nKun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle\nannettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja\nlevätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas\ntiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.\n\nNäiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan\nomaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan\nsuojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja\nse otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli\npuolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia\npuremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan\nvieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira\nmerkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi\nvastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti\npelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan\nomaisuuden rauhaan.\n\nErään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen,\nettä varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi\nkernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että\nmelkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi\nälyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa\nMajavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut\nmilloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos\nvoi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä\nvälittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä\nomaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti\nsitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi,\nkesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.\n\nKuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä\nlujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen\nerämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien\nsusien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen.\nEhdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen\njumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa\nja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen\nruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.\n\nJumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa\nvelvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei\ntietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta.\nKitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut\nhylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan\nsellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan\nlähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän.\nIhmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi\nolemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nNälänhätä.\n\n\nKevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin\nhuhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen\nkotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui\nvielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden\npenikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta,\nettä emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille\nkoirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis\noli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa.\nTurkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli\nitsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä\nperinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä\nolikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.\n\nSe vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri\njumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten\nsiellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja\ntäysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja\npeloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää\npelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä\nhuolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.\n\nJoukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi\nvain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien\nja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa\nperin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli\nmuuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi,\nValkohammas taasen varttunut iän mukana.\n\nPaloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen\nsuhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan\nsääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään\nsyrjään toisten koirien läheisyydestä -- vieläpä näkymättömiinkin\npensaston taakse -- se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun.\nEnnenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut\ntunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea\nhyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä\nValkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.\n\nBasik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat\nkoirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia\nniellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä\npäivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä\nValkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet\nsellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi\nuhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä\nheräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja\nkutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten\npääsisi kunnialla peräytymään.\n\nMutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja\nuhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli\nperäytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan\nsille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui\nlihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen,\nValkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut\nBasikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain\nseisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas\nolisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui\nvoimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.\n\nTämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli\nkuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää\nvoinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka\nkuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu\nviilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen\nhyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain\nmuuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen\nkurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti\nnuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin\nnopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen\nValkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle\nilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui\ntaaksepäin erilleen lihasta.\n\nNyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan\npörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen\nmatkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua\ntaisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä\nentistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti\nsäilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle\nja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota,\nse asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia\nhaavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.\n\nTästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän\nja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien\nparissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä\nkohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut\nhieromaan riitaa -- kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon\notetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla\nväistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa,\nsiinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten\npenikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen\nkoirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta\nValkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja\nulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat\nymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät\nuskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan\nsitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla\nrauhassa -- ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen\nkaikin puolin edullisimmaksi.\n\nKeskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan\nhiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän\nlaitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä\nKitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi,\nmutta se _muisti_ kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä.\nKitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja\nsilloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut\npenikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin\nse oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille\nmaailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat\njälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä\notti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä\nValkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.\n\nMutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan\nedellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut\nValkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue\nantoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.\n\nMuuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia,\nmutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana,\njolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon\ntoistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja\nmielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat\nnousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan\näristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut\ntulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut.\nValkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille\neikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.\n\nSe seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena,\nihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran\nsen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas\ntaipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun\nkeskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita\nvastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään\nkokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston\nvaatimuksena -- saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle\nja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.\n\nKuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja\nrotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön\nmääräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy\nvertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi\nmuovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman\nerikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut\nihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta\njumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui\nkoiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli\nkuitenkin koira eikä susi.\n\nJa niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen\nluonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää.\nSe tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja\nhurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden\noli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä\npäivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.\n\nValkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi,\nmutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua.\nIhmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne\nsaivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä.\nMutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä\nhirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan\nja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen\nsuunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia\nkuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen\ntielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon\nMajavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien\ntakana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui\nnäyttämölle naurun villitsemänä.\n\nSen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi\nankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat\njäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa,\njänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet\njoutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne\nkävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan.\nAinoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat\naina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä\nkaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin\nvatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja\nkuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien\nlihaa.\n\nNiin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan\nmokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat\nselästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja\nmyöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja\narvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät.\nMuutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt\nolivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne\nlopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.\n\nTänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi\ntällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu\nkokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten\npyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten\nvarovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman\nkärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua\nmaahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi,\nkunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää\npuuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin\nlymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan\niskenyt harhaan -- sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut\npaeta kyllin nopeasti.\n\nSe onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä\nja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko\npyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä\najoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista.\nEikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli\nyhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.\n\nNälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta\nse ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen\njoutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa.\nRosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse\nhoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä\nlepäämään.\n\nMuutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja\ntakkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se\nolisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien\nveljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.\n\nOnni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa,\nse löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin\nonnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä\nkerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan\nilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen\nsusilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu\nkuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain\njättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen\nsai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.\n\nTämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se\noli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen\ntapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota\nja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli\nvain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä\nsenkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei\nnuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.\n\nTapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta\nkuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas\nkäänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta\nylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä\nilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa\ntapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden\npäivän.\n\nAlkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka\noli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi\nhenkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten\nvastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat\nkiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä\nvastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat\nepäluuloisesti toisiaan.\n\nValkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se\noli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli\nvielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi\nLip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen\npuolesta aivan tahdoton -- se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina\naina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino\noli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja\närissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei\ntuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti.\nLip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti.\nLip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat\npureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu,\njonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja\ntarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen\nkallion juurta myöten.\n\nEräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä\nkapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli\nennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä\nkohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa.\nNäyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä\nuudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita\nse oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää\nvikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja\nkuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun\nihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa.\nNälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi\nsuoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla,\nmutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi\nkokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison\nMajavan tuloa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nHeimonsa vihollinen.\n\n\nJos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka\nsyvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne\ntuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja,\nsillä nyt koirat vihasivat sitä -- vihasivat sen tähden, että Mit-sa\nsille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja\nkuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui,\nvihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen\nheiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat\nniitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti.\nRekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli\nmelkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen\nvuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista\nkoiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun,\nja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa\nkuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein,\nhurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.\n\nPuolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan,\nniin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen\ntäytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan\nhännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia\nhampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella\nloikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.\n\nJos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan.\nKun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy\nluonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin\nse synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin\nValkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään\nkintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet\nsitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen\njalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa\nkatkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen\nluonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.\n\nEi yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa\nmäärässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään\nantanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se\npuraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja\nkoirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen\njohtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas\nhalveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen\nillalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty\njohtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian\nlaita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä,\nsillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne\nolivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt\nniiden aivoihin -- ne olivat koko matkan tunteneet olevansa\nvoimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan.\nMilloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä.\nÄrinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui.\nItse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä\nvain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.\n\nKun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli.\nAlussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki\nvihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen.\nTämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat\noppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli\njätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin\nniiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat.\nUseiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä.\nSe oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää\nhenkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.\n\nMutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä.\nKun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin\nedellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen\nunohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan\nvastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri\nlajia -- ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden\nsyy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat\nkesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet\nerämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi\nalati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata,\nsitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen\ntunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille\nhampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka\nväijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.\n\nMutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli\ntaisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä\nyksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä\nmuutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei\nsaanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran\nkumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti\nkuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko\njoukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta\neripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan\nvälillä.\n\nMutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon\nkoettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se\nvältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä\nyksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat\nmaahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja\njalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan\ntajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.\n\nNiin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo\nkesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä,\nheikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja\nleppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat\nverikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että\nihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä\nValkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut\nmilloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin\najatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.\n\nValkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen\nmukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho,\njonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja\nPorcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se\nharjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa\naavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen\nja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät\ntietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina,\nkarvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta\naikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin,\nkävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui,\nniiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.\n\nSiitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan\nse ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset\neivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja\nharhaan iskiessään peräytyi jälleen.\n\nSe oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden\nkäsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen\nruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen\ntäytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon\nulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni,\nilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön\nelämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi\naina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili\nsyvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.\n\nTämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan\navuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi\ntai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä.\nLuonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko\nkoiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä;\nja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta\nniin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin\ntaitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.\n\nToisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden\noikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut\nsellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät\noikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen\nruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien.\nNe toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja\nlihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät\naivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman\ntietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan,\nmikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen\nkoiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää\nhyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli\nhyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin\ntoisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli\nollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko\nsyy.\n\nKesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella\nmatkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja\nvietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain\nseutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän\nrakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan,\nmissä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella.\nSiellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon\nintiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli\nvuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta\nDawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä,\nmutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja\nnäinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea\nseitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta\npuolen maailmaa.\n\nTänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli\nsaapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita\nsekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut\nlähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset\neivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut\nrohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista\nvoittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui\nkaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston\nmyymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.\n\nFort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä.\nVerrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen\nmielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät\nvoimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei\npäättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa,\nettä valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen,\nja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten\nrakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet\nvallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja\nmahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat\nväkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso\nMajava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava\noli vain lapsi-jumalan kaltainen.\n\nTotta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä\ntietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin\najattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen\ntunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli\nperin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä\ntuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias\ntarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi.\nEnsi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä\nturvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän\nläheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.\n\nSekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen\nulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä\ntoisilleen.\n\nTämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja\nheidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei\nyhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se\nkäynyt päinsä.\n\nPian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista --\nvain tusinan verta -- eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä\nsaapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen\nsiellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä\nlaivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä\nnäytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä\nenemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin\nvieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi\nsitten edelleen jokea myöten.\n\nMutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa\neivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian\nliikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne\nolivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet\njalat -- liian lyhyet, toisilla pitkät jalat -- liian pitkät. Turkin\nasemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut.\nEikä yksikään niistä osannut tapella.\n\nValkohammas oli rotunsa vihollinen, ja niinpä sen alaan kuului tapella\nniiden kanssa. Sitä se tekikin ja ennen pitkää se alkoi halveksia niitä\nperinpohjaisesti. Ne olivat pehmeitä ja avuttomia, pitivät kovaa ääntä\nja hyökkäilivät kömpelösti edestakaisin, koettaen saada voimalla aikaan\nsen, minkä Valkohammas suoritti taitavuudella ja oveluudella. Ne\nryntäsivät möyryten sen kimppuun. Se hypähti syrjään. Ne eivät\ntietäneet, minne se oli joutunut, ja samassa tuokiossa se tölmäsi niitä\nhartioihin, kaataen ne kumoon, ja iski hampaansa kurkkuun.\n\nToisinaan tämä isku onnistui, voitettu koira kieri tomussa, ja sen\nkimppuun syöksyi parvi odottavia intiaanikoiria, repien sen palasiksi.\nValkohammas oli viisas. Se oli jo ammoin havainnut jumalien suuttuvan,\nkun heidän koiransa saivat surmansa. Valkoiset miehet eivät olleet\ntässä suhteessa poikkeuksena. Kun se siis oli kumonnut jonkun heidän\nkoiristaan ja viiltänyt tämän kurkun auki, se vetäytyi takaisin ja\nantoi parven käydä käsiksi julmaa lopputyötä suorittamaan. Silloin\nvalkoiset miehet sekaantuivat leikkiin ja kostivat ankarasti parvelle,\nValkohampaan säästyessä rangaistuksesta. Se seisoi syrjässä vähäisen\nmatkan päässä ja katseli, kuinka sen tovereita kolhittiin kivillä,\nsauvoilla, kirveillä ja kaikenkaltaisilla aseilla. Valkohammas oli\nperin viisas.\n\nMutta sen toverit viisastuivat omalla tavallaan, ja tässä\nValkohammaskin viisastui niiden keralla. Ne havaitsivat saavansa\ntilaisuuden verileikkiin silloin, kuin höyrylaiva saapui ja laski\nlaituriin. Parin, kolmen vieraan koiran jouduttua tuhon omaksi\nvalkoiset miehet ajoivat omat eläimensä takaisin laivaan ja kostivat\nhurjasti. Muuan valkoihoinen, jonka silmien edessä hänen lintukoiransa\noli revitty palasiksi, veti esiin revolverinsa. Hän laukaisi nopeasti\nkuusi kertaa, ja kuusi koiraa makasi kuolleena tai kuolevana -- ja tämä\nuusi vallan ilmaus painui syvälle Valkohampaan tietoisuuteen.\n\nKaikesta tästä Valkohammas nautti. Se ei rakastanut heimolaisiaan, ja\nse oli kyllin ovela pelastuakseen ehein nahoin. Alussa valkoisten\nmiesten koirien surmaaminen oli ollut ajanvietettä. Jonkun ajan\nkuluttua tämä tuli sille ammatiksi. Sillä ei ollut mitään työtä. Iso\nMajava kaupusteli uutterasti ja rikastui. Niinpä Valkohammas maleksi\npahamaineisten intiaanikoirien kera satamapaikalla höyrylaivoja\nodotellen. Höyrylaivan saapuessa alkoi leikki. Muutaman minuutin\nkuluttua koiraparvi oli hajallaan, kun valkoiset miehet olivat\nselviytyneet hämmästyksestään. Leikki oli päättynyt seuraavan päivän\nlaivan tuloon asti.\n\nMutta tuskin voi sanoa Valkohampaan oikeastaan kuuluneen tuohon\nrosvojoukkoon. Se ei seurustellut sen kanssa, vaan pysyi erillään, aina\nitsenäisenä; vieläpä toiset pelkäsivätkin sitä. Tosin se toimi tämän\njoukon mukana. Se haastoi riitaa vieraan koiran kanssa parven\nodotellessa. Ja kun se oli kumonnut muukalaisen, silloin parvi ryhtyi\nlopputyöhön. Mutta yhtä totta on, että se tällöin vetäytyi oheen,\njättäen parven raivostuneiden jumalien rangaistusta kärsimään.\n\nRiidan aiheuttaminen ei vaatinut suuria ponnistuksia. Sen tarvitsi vain\nnäyttäytyä, kun vieraat koirat saapuivat maihin. Nähdessään sen ne\nhyökkäsivät heti kimppuun. Vaisto ajoi ne siihen. Valkohammas oli\nniille erämaa, tuntematon, hirvittävä, alati uhkaava erämaa, jotain\njoka vaani pimeässä alkuaikojen nuotioiden ympärillä, kun ne tulen\nlähelle kyyristyneinä muodostelivat uudelleen vaistojaan ja oppivat\npelkäämään erämaata, josta ne olivat peräisin ja jonka ne olivat\nhylänneet ja pettäneet. Sukupolvesta sukupolveen tämä erämaan pelko oli\nsyöpynyt niiden luontoon. Vuosisatoja oli erämaa merkinnyt kauhua ja\ntuhoa. Ja koko tämän ajan niillä oli ollut isäntiensä puolelta vapaa\nvalta surmata erämaan oliot. Näin tehden ne olivat suojelleet sekä\nitseään että jumalia, joiden seurassa ne elivät.\n\nJa kun nämä koirat, jotka juuri saapuivat pehmeästä etelästä, nyt\nastuivat siltaa myöten Yukonin rannalle, niiden tarvitsi vain nähdä\nValkohammas tunteakseen heti vastustamatonta halua käydä sen kimppuun\nja tuhota sen. Ne saattoivat olla kaupunkilaiskoiriakin, niissä\nvallitsi yhtä kaikki sama erämaan pelko. Ne eivät katselleet vain omin\nsilmin tuota susimaista olentoa kirkkaassa päivänvalossa. Ne näkivät\nsen esivanhempainsa silmin, ja perinnäismuistoista ne tunsivat\nValkohampaan sudeksi ja muistivat vanhan vainon.\n\nKaikki tämä teki Valkohampaan päivät nautintorikkaiksi. Jos sen\nnäkeminen ajoi vieraat koirat käymään kimppuun, sitä parempi sille\nitselle, sitä pahempi niille. Ne pitivät sitä oikeutettuna saaliina, ja\noikeutettuna saaliina sekin piti niitä.\n\nTurhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä\nluolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja\nilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi\nkatkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi\nvoinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei\nLip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain\nparissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan\nsuopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja\nrakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi\nsieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta\nnäin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu,\nkunnes siitä oli tullut nykyinen olento -- äreä ja yksinäinen,\ntunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nHullu jumala.\n\n\nFort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä.\nNämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään\nhapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat\nniillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka\nastuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin\n_chechaquo_-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He\nvalmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä\nseikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta\ntaikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.\n\nKaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet\nhalveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan.\nVarsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki\ntuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen\nmiehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He\nodottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä\nviehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.\n\nMutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta\naivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet\njuoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä\nValkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen\nlinnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku\npehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven\nhampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään,\nvaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli\nValkohammasta terävin ja himokkain katsein.\n\nTätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät \"Kaunoksi.\" Se ei\nollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä\nsanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo\netunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin\ntavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän\noli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi\naivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen.\nPoikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen,\nhäntä olikin sanottu \"nuppineulaksi.\"\n\nHuipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti\nauttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi\notsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli\ntuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden\nväliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina\nhänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi\nluonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja\nraskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon\nrinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä\nkannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.\n\nLeuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta\nhäneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka\noli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli\nlaajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen\nulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista\nkaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien\nalta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja\nepämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi\npusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja\nepätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se\ntörrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina\nja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.\n\nSanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan\nsyytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän\nsuoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet\neivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten\nluontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät\nhäntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät\npelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa.\nMutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita\nKauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.\n\nTällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen\nihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen\nlähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin\nhuomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi\nlähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se\nei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä\nonnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi.\nKaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.\n\nYksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan\nyksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja\npoistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä\nkantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä\nvihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta\nruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen\nsaastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas\ntunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten,\netäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli\nturmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä\nolento, jota oli paras vihata.\n\nValkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi\nkerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas\ntiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli\nmaannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja\nhiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä\npuhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan.\nKerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi\njuuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli\nviidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti\nmetsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi\neteenpäin.\n\nIso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut\nkaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas\neläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras\njohtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen\nveroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin\nihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän\nnuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty\nmistään hinnasta.\n\nMutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison\nMajavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta\npullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi\njanoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat\nvaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo\nkiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä\nsen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat\nalkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen\nrahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.\n\nLopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan.\nJäljellä oli ainoastaan jano -- jo itsessään turmiollinen ominaisuus,\nja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta.\nSilloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan\nmyymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä\ndollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.\n\n\"Ota koira kiinni, niin saat sen\", hän lausui lorun lopuksi.\n\nPullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi\nsanoa Isolle Majavalle: \"Ota koira kiinni.\"\n\nValkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä\nhuoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo\npäiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin\nValkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei\ntietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi\nvain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä\nloitolla.\n\nMutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli\nluo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan\nviereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli\npullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen\npulppuavia ääniä.\n\nNäin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän.\nValkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan,\nIson Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen\nvetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso\nMajava nousi itsekin seisomaan.\n\nKauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi\nhiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen\nkädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään\npäälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui\nhitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä\nhäijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä\nkiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin\nkäärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain\nterävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava\nlyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan\nkunnioittavasti alistuen.\n\nEpäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki\nKauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten\nIso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan\npoispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava\nsivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja\nseuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka\nraahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli\nodottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten\nhyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja\nnyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja\nValkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.\n\nSe ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan\nsille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian\nviisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi\nnyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin\näristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva\noli aina valmiina iskemään.\n\nLinnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja\nmeni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain\nhihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut\ntuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli\nkaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten.\nValkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen\nja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan\nleiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle\njumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle\nse arveli yhä vielä kuuluvansa.\n\nMutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui -- eräin erotuksin.\nIso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla\nKauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille\nselkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota\nmenestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä\nsauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli\nmilloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se\noli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.\n\nKauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä.\nHekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat\nhimmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan\ntuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma\npelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa\nsanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti\nsen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä\nsuhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut\nkäyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun\nja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut\nitseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan\nrumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset\nolivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut\nhellin käsin.\n\nValkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen\nkaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi\njumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun\nKauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi\nKauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut\nmolempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se\noli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten\nsaavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa\noli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa\nuskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän\ntahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa\nsitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli\nmuodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän\nkaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran\nsaapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.\n\nKurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta\ntällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta\nhevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma\nerikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi\nhänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen\npettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi\nse ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan.\nValkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt\nhelposti katkaiseminen.\n\nYöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis\nkalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli\nsidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni.\nVain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen\nonnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja\nvaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin\nkeppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä.\nSe oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten\nvarhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.\n\nSe oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi\nmennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt.\nUskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen\nkerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan\nkaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä\nkertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.\n\nIso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän\nei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan.\nKurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi\nheittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt\nkovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli\nliian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se\noli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli\nodottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja\nhoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.\n\nMutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet,\nja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon\nse oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja\nrutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi\nYukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli\nhullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta\ntietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea,\njumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei\ntietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua\ntämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja\npäähänpistoaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nVihan valta.\n\n\nHullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se\nsai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä\nKauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa\nkaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä\nValkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin\ntehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja\npilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi\nsormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja\nraivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.\n\nEnnen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen --\ntosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien\nvihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin,\nettä se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka\nsitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden\nlomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille\nhäijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä\nympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi\nKauno-Smithiä.\n\nMutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta\ntällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko\nmiehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan\nkahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi\nympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten\nkimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan\npituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta\npainoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt\nkoiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman\nhituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis\noli lihaksia, luuta ja jänteitä -- taistelukuntoisinta ainetta, mitä\nolla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui.\nJotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään\ntyönnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen.\nValkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta\ntunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli\nnyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se\nsyöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki\nviilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi\nvastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä,\nkaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja\nhypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.\n\nUlkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta\nhaltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan\nraatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian\nraskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään\nsauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten\nmaksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.\n\nValkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen\nympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai\npäästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan\nyllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt\ntyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi\npäästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen\nvoimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun\nlaskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta\ntyönnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty\nerämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla\nhaavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin\nmolemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.\n\nSaman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli\njääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia\nmyöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli\nlaajalti tunnettu \"Tappelu-suden\" nimellä, ja tavallisesti häkin\nympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita\nmiehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli\nheitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan\nkysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän\nintohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut\nluotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille.\nMutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä,\npistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja\nnauroivat sitten.\n\nNämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin\nhurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli\nantanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai\nmuuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus\nsiitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja\nsuurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta\ntoistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.\n\nJos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen.\nEntisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen\nedessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä.\nPelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun\nnämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt\nväistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan.\nViimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka\nkauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi\nperään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai\nValkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.\n\nHöyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se\nsai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita\nmiehiä. Se oli asetettu näytteille \"Tappelu-sutena\", ja miehet\nmaksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se\nei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin\npystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan.\nTehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein\nyhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma,\nmissä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä\nkäsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma\nsana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta\nkauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa.\nSiitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää\nitsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten\njoustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.\n\nEikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika\najoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään\nmetsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se\ntapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi\nehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut,\nsaapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella.\nTällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja -rotuisten\nkoirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti\ntaisteltiin elämästä ja kuolemasta.\n\nKoska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä\nsaivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille\noli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut\ntaistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten\nsitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira\nsaanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten,\nettä syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta\nkäännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen.\nMackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja\nrekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei\ntiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä\ntoisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina\nValkohammas tuotti heille pettymyksen.\n\nJa sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi\nvastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan,\nmilloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui\nniin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä.\nTavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin,\npörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon\nja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli\ntoipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi\npidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua\nalkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen\nhyökkäyksenkin.\n\nMutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän\ntappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut\nuseampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja\nmenettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen\nmenettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.\n\nAjan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet\neivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin\ntäytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit\npyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti\naina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen\nnaarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa\ntämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas\ntaisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin\nkynsin.\n\nMutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille.\nEihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella -- tai,\noikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna\nsitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti,\njolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen\nkerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että\ntämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon\najan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä\nosissa kaupunkia.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nKuoleman kourissa.\n\n\nKauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.\n\nKerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan,\nkorvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen\nvastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan\nennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: \"Käy\nkiinni.\" Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän\nkeskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen\nValkohampaaseen.\n\nVäkijoukko yllytteli: \"Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!\"\n\nMutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi\npäänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti\ntyppyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi\nse ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka\nse näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan,\nja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.\n\nTim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli\nsitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin\ntyönnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee\nalkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa.\nUrina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun\njokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen\nseuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen\nkorkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi\nponnahtaen.\n\nTämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat\nalkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten\nsyrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta\ntahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas\nhyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli\nsyöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen\nnopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.\n\nVerikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen\nkorvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes\närähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin\nmenettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon\npuoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja\nlyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja\nperäytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi\nsitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja\npäättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen\nmenettelytavassa piili jokin tarkoitus -- tässä sillä oli jotain\ntehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä\npidättää.\n\nTämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se\nsaattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista\nkoiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti\nhelposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan\npurimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun.\nJoka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan,\neikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi\nhämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset\nkoirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai\nörähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se\nhetkeksikään herennyt ajamasta takaa.\n\nSilti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja\npyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan\ntavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen\ntapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä\nkäsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka\nalati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja\nkaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei\npitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.\n\nMutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli\nliian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä\nsuojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin\nCherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin\nrevityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt\nsitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se\nkuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili\nkatselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin\nosoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.\n\nSamassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen,\nreväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman\nsuuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten\nValkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan\notteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja\nyleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti\nturvaan vastakkaiselle taholle.\n\nHetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja\nkiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita\ntehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman\npäättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä,\nkerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin\nse otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa.\nSen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti\nparikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt --\nkaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei\nsaattanut aavistaa eikä välttää.\n\nAika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne\nolivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka,\nliian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein,\nja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti\nkiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän\npäänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä\nvastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski\nsellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse.\nEnsimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt\nmenettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se\nolisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut\nkoettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti\nkyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta\nsamassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.\n\nOte ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee\nei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti\nsinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni\ntarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä,\nkahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi\nsitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas\noli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä\nperuselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän\nrakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä\nolisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea\nkiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä,\nliikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.\n\nValkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen,\nkoettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti\nsitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen\nonnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta\nseuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana\nValkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti\nnoudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten\npysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä.\nSellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän\nsinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli\nsamantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.\n\nValkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei\nsaattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut\nmilloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa\nse oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin\npuraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi\npuolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä\notteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan\nkumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan\notetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain\nikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi\nkurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli\nsaanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli\notollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa\nCherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.\n\nCherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan\nhampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin;\nmutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan\nsoveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli\nsuonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion\ntoisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen,\nja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin\nValkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen\nperäruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee\nolisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt\nja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen\nsivulle.\n\nTuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse\nkohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi\nValkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu\nkarvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka\nteki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin\nvain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja\nsuuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän\nhengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.\n\nAlkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen\nkannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia.\nValkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät\nhyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä\nyhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon\nveikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui\nkehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa\npilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen.\nValkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi\npystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan\nvihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi\njälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää.\nKiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten,\ntoisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen\nmaasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta\nkuolemaa.\n\nLopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti\notettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän\nkarvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin.\nVoittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi\nheiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei\nhämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut\nmitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta\njälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.\n\nTällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää,\nkajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi\npahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he\nnäkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei\nkaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta.\nVäkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen\nuteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain\najajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli\nkasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä\nliikkeestä ja pakkassäästä.\n\nValkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se\nvastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi\nsisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään\narmottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen\nkaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi\nkerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli\ntarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä\nseikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja\nnahkapoimuilla.\n\nSillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen\npäähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän\nselvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän\nlasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän\njoutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia\nsitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta\nsiihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa\nliikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta\nmutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti\nkehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko\nhänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin\nepävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen\nkasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko\nruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi\nselälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.\n\n\"Senkin pelkurit!\" hän huusi. \"Senkin roistot!\"\n\nHän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen\nharmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta\nleimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja\nastui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä.\nHän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän\nlähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: \"Senkin\nroisto!\" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen\nhänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi\npaikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.\n\n\"Tuleppas auttamaan Matti!\" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli\nseurannut häntä piirin keskelle.\n\nMolemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui\nValkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin\nhellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain\nkäsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja\nväänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: \"Senkin pedot!\"\n\nVäkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat\nsitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat,\nkun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.\n\n\"Kirotut roistot!\" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.\n\n\"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa\", arveli\nMatti lopulta.\n\nMolemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.\n\n\"Ei tästä vuoda paljoa verta\", lausui Matti. \"Se ei ole vielä päässyt\nkyllin syvälle.\"\n\n\"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä\", vastasi Scott. \"Kas nyt!\nNäitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle.\"\n\nNuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi\nValkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän.\nMutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä\nilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi\nolevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään\nedelleen kiinni.\n\n\"Eikö teistä kukaan tule avuksi?\" huusi Scott epätoivoisena\nväkijoukolle.\n\nMutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä\nivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.\n\n\"Täytyy käyttää vipua\", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa\nkoteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran\nleukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi\nselvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat\nmiehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui\npiiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän,\nlausuen uhkaavasti:\n\n\"Äläpäs taita sen hampaita, vieras.\"\n\n\"Sitten taitan siltä niskat\", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä\nrevolverinpiippua.\n\n\"Äläpäs taita sen hampaita, vieras\", toisti peluri entistä uhkaavammin.\n\nMutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei\nhellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi\ntyynesti:\n\n\"Onko tämä teidän koiranne?\"\n\nPeluri murahti.\n\n\"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta.\"\n\n\"Se asia on nähkääs semmoinen\", puheli peluri harmittavasti venytellen,\n\"ettei minusta ole siihen -- sitä temppua minä en tunne.\"\n\n\"Menkää sitten tiehenne\", vastasi nuori mies, \"älkää häiritkö minua.\nTässä on yllin kyllin työtä.\"\n\nTim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota.\nHänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän\nkoetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi\nverkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan\nerilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan\nrunneltua kurkkua.\n\n\"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne\", sanoi Scott käskevästi\nCherokeen omistajalle.\n\nPeluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.\n\n\"No nyt!\" komensi Scott vääntäen vielä kerran.\n\nKoirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.\n\n\"Viekää se pois!\" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen\nväkijoukkoon.\n\nValkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran\nse jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se\nvaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja\npinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse\nroikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin\nkoiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.\n\n\"Melkein pääsi perille\", hän ilmoitti. \"Mutta se hengittää sittenkin.\"\n\nKauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.\n\n\"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?\" kysyi Scott.\n\nAjaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli\nhetkisen.\n\n\"Kolmesataa dollaria\", hän vastasi.\n\n\"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?\" kysyi Scott\nkoskettaen Valkohammasta jalallaan.\n\n\"Puolet siitä\", tuomitsi ajuri.\n\nScott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.\n\n\"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä\nsataviisikymmentä dollaria.\"\n\nHän avasi lompakkonsa ja laski setelit.\n\nKauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta\ntarjottuja rahoja.\n\n\"En minä myy sitä\", selitti hän.\n\n\"Myytpähän\", vakuutti toinen. \"Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat\nrahat, koira on minun.\"\n\nPitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.\n\nScott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith\nkyyristyi iskua odottaen.\n\n\"Minulla on oikeus kieltäytyä\", vikisi hän.\n\n\"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan\", kuului vastaus.\n\"Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?\"\n\n\"Olkoon sitten\", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. \"Mutta\nminä panen vastalauseeni\", hän lisäsi. \"Tuo koira on oikea aarre. En\nminä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä\noikeutta.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat\n\n\"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan\nihminen. Sinä olet peto.\"\n\n\"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin\", uhkaili Kauno-Smith. \"Minä\nvedän teidät oikeuteen.\"\n\n\"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin\ntoimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?\"\n\nKauno-Smith vastasi murahtaen.\n\n\"Ymmärrätkö?\" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.\n\n\"Kyllä\", murahti Kauno-Smith peräytyen.\n\n\"Sano kohteliaammin.\"\n\n\"Kyllä, herra\", ärisi Kauno-Smith.\n\n\"Pitäkää varanne! Se puree!\" huusi joku, ja väkijoukko remahti\nnauramaan.\n\nScott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili\nValkohampaan ääressä.\n\nMuutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä\nkatsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.\n\n\"Kuka tuo öykkäri on?\" kysyi hän.\n\n\"Weedon Scott\", vastasi joku.\n\n\"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?\" uteli peluri.\n\n\"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien\npomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä\nerillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius\non hänen parhaita ystäviään.\"\n\n\"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies\", selitti\npeluri. \"Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nHurjimus.\n\n\n\"Se on toivotonta\", myönsi Weedon Scott.\n\nHän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä\ntoivottomasti hartioitaan kohauttaen.\n\nYhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa\npäässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien\nkimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin\nsauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja\nnytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat\nunohtaneet sen olemassaolon.\n\n\"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen\", selitti Weedon Scott.\n\n\"Hm, enpä juuri tiedä\", vastusteli Matti. \"Saattaa siinä olla melkoinen\nmäärä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse\nmihinkään.\"\n\nAjuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria\nkohti.\n\n\"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi\", sanoi Scott terävästi,\nodotettuaan riittävän ajan. \"Annahan tulla. Mitä se on?\"\n\nAjuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.\n\n\"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty.\"\n\n\"Eikä ole!\"\n\n\"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe,\nettä rinnan poikitse ulottuu merkkejä.\"\n\n\"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen\nkäsiinsä.\"\n\n\"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja\nhän lisäsi päätään pudistaen: \"Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme,\nja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen.\"\n\n\"Antakaa minun koettaa\", ehdotti Matti. \"Päästäkää se pilan vuoksi\nirti.\"\n\nToinen katsoi häneen epäilevästi.\n\n\"Ihan totta\", jatkoi Matti; \"tiedän kyllä, että te koetitte, mutta\nteilläpä ei ollutkaan sauvaa.\"\n\n\"No koeta sinä nyt.\"\n\nAjuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas\ntarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä\nruoskaa.\n\n\"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa\", sanoi Matti. \"Se on hyvä\nmerkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin\nkauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on\ntotta.\"\n\nKun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan,\närisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen\nsamalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen\nyläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.\n\nValkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli\nkulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona\naikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se\npäästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen\ntaistelun jälkeen se oli taas kytketty.\n\nSe ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava\njokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli\nverkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei\ntietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta\nsiirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan\nnurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli\njälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli\nmolempia miehiä kiinteästi.\n\n\"Eikö se karkaa tiehensä?\" kysyi uusi omistaja.\n\nMatti kohautti olkapäitään.\n\n\"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään.\"\n\n\"Poika parka\", mutisi Scott säälien. \"Sille täytyy jollain tavoin\nosoittaa ystävällisyyttä\", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.\n\nPalattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle.\nTämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.\n\n\"Seis, Majuri\"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.\n\nMajuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen\nhampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi\nkumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi.\nMajuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta\nyhä laajenevana juovana.\n\n\"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen\", virkkoi Scott nopeasti.\n\nMutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys,\nvälähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi\nuseita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.\n\n\"Saipa se vietävä minut sittenkin\", hän sanoi osoittaen repeytyneitä\nhousuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.\n\n\"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta\", virkkoi Scott masentuneena.\n\"Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella.\nMutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole.\"\n\nNäin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi\nsen säiliön ja tarkasti sisällystä.\n\n\"Kuulkaas nyt, herra Scott\", vastusteli Matti; \"tuo koira on ollut\nhelvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut\nloistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa.\"\n\n\"Katsohan Majuria\", lausui toinen.\n\nAjuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle\nomaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.\n\n\"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa\nValkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi\nodottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi\ntappelemaan lihansa puolesta.\"\n\n\"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta\nkaikella on rajansa.\"\n\n\"Se oli vain paikallaan\", väitti Matti itsepintaisesti. \"Tarvitsisiko\nminun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki\noikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä.\"\n\n\"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa\", arveli Scott. \"Ei sitä\nkuitenkaan voi kesyttää.\"\n\n\"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa.\nEihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein\nhelvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen\nkoettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse.\"\n\n\"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa\", vastasi Scott\npannen pois revolverin.\n\n\"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä\nkohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan.\"\n\nHän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja\ntyynnytellen.\n\n\"Ottakaa toki sauva varalle\", varoitti Matti.\n\nScott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan\nluottamusta.\n\nValkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli\nsurmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa;\nsaattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin\nuhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli,\nsilmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina.\nJumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle.\nJumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle.\nValkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen\nalla. Tämä tuntui vaaralta -- siinä oli kavaluutta tai muuta\nsenkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden\ntaidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan\nvastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi,\nja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota\nvaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen\nsen kyllästymättömällä elämänhalulla.\n\nWeedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun.\nMutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää\nnopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.\n\nScott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja\npuristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja\nhypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen\nkarvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se\nsaattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin\nantamille.\n\n\"Hei! Mitä sinä teet?\" huusi Scott äkkiä.\n\nMatti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.\n\n\"En mitään\", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka\nvaikutti keinotekoiselta, \"aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on\nammuttava se, niinkuin äsken sanoin.\"\n\n\"Sitä et saa tehdä.\"\n\n\"Sen teen! Malttakaapas.\"\n\nNyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten\nMattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.\n\n\"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten.\nVastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli\nminulle parahiksi -- tällä kertaa. Ja -- katsoppas sitä!\"\n\nLähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas\närisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.\n\n\"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!\" huudahti ajuri\nhämmästyneenä.\n\n\"Katsohan, miten älykäs se on!\" jatkoi Scott nopeasti. \"Se tietää yhtä\nhyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän\non annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.\n\n\"Ei, mutta katsokaas!\" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.\n\nValkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.\n\n\"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!\" Matti tarttui pyssyyn, ja\nsamassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran\nkäpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.\n\n\"Pilan vuoksi.\"\n\nMatti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen.\nValkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen\nlähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli\nsiirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti\nseisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas\noli oleillut.\n\nJuhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi\nisäntäänsä.\n\n\"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy\ntappaminen.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nRakkauden valta.\n\n\nNähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja\närisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi.\nNeljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki\nkäden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei\nvirtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta\nmyöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin.\nKuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden\nhäväistyksen -- upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen\njumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain\nhirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa\nseurustellessaan.\n\nJumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut\nhuomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä.\nTällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä\ntuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi\npidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa\nseisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.\n\nJumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan\närinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi.\nSitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat\npörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt\nmitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti.\nJonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen\npoljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle\ntavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen,\nlempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta\nluonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi\nluottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti\njyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.\n\nPitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos,\nValkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut\nruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt\nvahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän\nistuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän\nojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä\nepäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että\njumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt\nsyöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.\n\nRangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen\nkuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas\nepäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin\ntyönnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti\nviisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli\ntuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti,\nettä varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä\noli vallinnut sangen turmiollinen suhde.\n\nLopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se\nnuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se\nkiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan\nsuuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala\ntarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä,\nja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta\nsitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja\ntarjoili sitä itsepintaisesti.\n\nLiha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän\nvarovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se\nei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä\neteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä.\nMyöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten,\nettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala\npalalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei\nvieläkään kuulunut.\n\nSe nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä\n-- jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä\nheräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se\ntunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut\ntyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi\nvaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat\nolivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja\ntarkoitusperiensä saavuttamiseksi.\n\nAhaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua,\ntyöntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli\nedelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä\nhuolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä\nhuolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot\nraatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt\nkappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon\nepätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä\ntaistelivat ylivallasta.\n\nSe teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja\nluimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä.\nKäsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden\nkarvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen\nyhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä\nsäilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa\nvaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea\npahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli\njumalan tahto, ja se koetti alistua.\n\nKäsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui,\nmutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi\nlaskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina.\nValkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se\nilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut\nlainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi.\nMilloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua\nraivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi\notteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.\n\nMutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui\ntaputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa\nvallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se\nkahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille\ntuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui\nverkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja\nsiitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin\nedelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin\nkärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.\n\n\"No, piru minut periköön!\"\n\nNiin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään\nastia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta\npysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.\n\nSamassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden,\nValkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.\n\nMatti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.\n\n\"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa\nsanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain\nmuutakin.\"\n\nWeedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän\npuheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten\nverkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi\njatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä\nkohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan\nmieheen joka seisoi ovella.\n\n\"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies\", arveli ajuri\noraakkelimaisesti, \"mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette\npoikana karannut sirkukseen.\"\n\nValkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei\nhypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin,\nviihdyttävin sivelyin.\n\nSe oli Valkohampaalle lopun alkua -- vanha elämä ja vihan valta alkoi\nkallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki\ntuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati\nWeedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä\nvallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia,\ntoimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.\n\nJos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin\npaljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki -- ja vieläkin\nenemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan\nkuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos\nkaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa\nlaajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti\nerämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain\npenikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla\nsitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut\ntehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli\nmuodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän,\nlemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli\ntäydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden\ntaipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet\nsitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne\nrautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi\nlaeiksi, haluiksi ja inhoiksi.\n\nMutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen\npaineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen\nparempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli\ntunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän\nloihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin.\nSellaisia kykyjä oli _rakkaus_. Se asettui _mieltymyksen_ sijaan, ja\ntämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa\noli Valkohampaan vallannut.\n\nMutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi\n_mieltymyksenä_, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei\njuossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi\njumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin\nKauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla\njokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen\nriippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se\npyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen\nodotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu\nsiihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen\nerämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan\nleirissä oli jälleen kalaa.\n\nJa niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli\nsiitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi\nsuojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli\nmajan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä\nluotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta\nValkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset\ntoisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla.\nSellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan\novelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi\navautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen\nihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen,\npiilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta,\nvaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.\n\nWeedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan -- tai\npikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet.\nTähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että\nValkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se\noli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen\nTappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja\nhelliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.\n\nEnsin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten\npitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut\nkoskaan jättämään -- murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi\nmurisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy.\nOuto ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi\nalkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta\nValkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä,\njoita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta\nkiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun\nääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja\nmyötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn,\nvaikka se hukkuikin hurjuuteen -- sävyn, joka hiukkasen vivahti\ntyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.\n\nPäivien vieriessä _mieltymys_ alkoi yhä nopeammin kehittyä\n_rakkaudeksi_. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei\nse ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille\nolemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä\ntyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja\nse lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli\nsille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan\nollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen\nauki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.\n\nValkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja\nelinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja\ntunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen\nentinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja\ntuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita\ntoisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa\njumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä\nkuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se\nsaattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen\njumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen\nkaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen\ntai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa\nluona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.\n\n_Rakkaus_ oli tunkeutunut _mieltymyksen_ tilalle. Ja rakkaus\ntunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei\nollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena\nnoussut uusi ilmiö -- rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille\nannettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin,\nsäteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin\nkukka auringossa.\n\nMutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan\nelämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan\ntervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut\nrakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa\nvastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina\nsaapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista -- mykkää, hiljaista\njumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja\nseuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala\nsitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista\nitsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään\nilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.\n\nMonella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti,\nettä isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä\nluonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan\nsen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut\nsuurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja\nkun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.\n\nSamalla tapaa se oppi sietämään Mattia -- isäntänsä omaisuutena.\nHarvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti -- se kuului hänen\ntehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa\nja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin\nkoetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten\nkoirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta\nsitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän\ntahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.\n\nKlondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun\noli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla\najettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat\nkiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli\ntodellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue\ntotteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti\npian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita\nmonen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä\npäivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten\nse palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla\nsanoen arvokkain koirista.\n\n\"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa\", virkkoi Matti eräänä\npäivänä, \"niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti,\nkun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte\nKauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä.\"\n\nWeedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän\nmutisi kiukkuisesti: \"Senkin peto!\"\n\nMyöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä\nkatosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas\noli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun\ntäyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli\nsuoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei\nepäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova\ntuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa,\nkorvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello\nkahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se\nkyyristyi odottamaan.\n\nMutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos.\nValkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut\nmitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä\nhalusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka\nei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi --\nniin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan.\nKirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan\njälkikirjoituksen:\n\n\"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään\nsisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten\nteidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla.\"\n\nAsian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut\nsyömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta\nkoiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei\nMatista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko\nsadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä\nsitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.\n\nJa sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen\nja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa.\nSe oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä.\nHetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott\nastui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli\nympärilleen.\n\n\"Missä susi on?\" kysyi hän.\n\nSitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli\nmaannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se\nseisoi odottamistaan odottaen.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Matti. \"Katsokaa, kun se heiluttaa\nhäntäänsä.\"\n\nWeedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä.\nValkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta\nkuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan,\nmutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin\nnousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.\n\n\"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa\",\narveli Matti.\n\nWeedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja\nhyväili sitä -- raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan\nja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja\nValkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.\n\nMutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki\nilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi\npäänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain\nkorvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.\n\n\"Herra jumala!\" sanoi Matti melkein hartaasti.\n\nHetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:\n\n\"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!\"\n\nRakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja\nyhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat\nolivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan,\njoka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan\nulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.\n\n\"Odottakaapas, senkin peijoonit\", mutisi Matti vahingoniloisena\nseisoessaan ovella. \"Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä -- oikein\ntuhattulimmaista kyytiä!\"\n\nValkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä\noli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja\nkukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai\nilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi\nsanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue\nhajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät\nyksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan\nvaltaan.\n\nOpittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki\nitsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei\nvoinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän\nkoskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä\nerämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun\nvälttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana.\nJa kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen\ntoivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä\nluottamusta, ikäänkuin sanoen: \"Minä annan itseni sinun valtaasi;\ntapahtukoon sinun tahtosi.\"\n\nEräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat\nennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja\närinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.\n\n\"Susi on nipistänyt jonkun\", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto\njoudutti heitä.\n\n\"Tuo tulta!\" huusi Scott juosten ulos.\n\nMatti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen\nmakaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin\nkasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään\nValkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan,\nhurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen\npäällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina,\nja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.\n\nKaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä.\nSeuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja\nraahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei\nyrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja\ntyyntyi.\n\nMatti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa\nvaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri\nhellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut\ntulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli\nympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen\nkasvoilleen.\n\nSamassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden\nlähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen -- lumessa oli\nteräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.\n\nWeedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin\nolkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua.\nKauno-Smith lähti liikkeelle.\n\nSillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.\n\n\"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin,\nhän erehtyi, vai kuinka?\"\n\n\"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin\", nauraa\nhihitti Matti.\n\nValkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi\nmurisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi\nyhä pehmeämmäksi sen kurkussa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPitkällä matkalla.\n\n\nSe oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen\nkuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla\nse tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja\nmiksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista.\nHienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa\nsusikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan\nmajaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.\n\n\"Kuulkaapas tuota!\" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.\n\nWeedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa,\nikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten\nseurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että\njumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.\n\n\"Tuo susi taitaa surra teitä\", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi\nkumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat\npuhuivatkin toista.\n\n\"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?\" hän kysyi.\n\n\"Sitähän minäkin sanon\", vastasi Matti. \"Mitä hittoa te Kaliforniassa\nteette sudella?\"\n\nMutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan\nhäntä salakähmäisesti.\n\n\"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan\",\njatkoi Scott. \"Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi\nminua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat\nsen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen.\"\n\n\"Niin, sehän on oikea murhaaja\", huomautti ajuri.\n\nWeedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.\n\n\"Ei se kävisi päinsä\", hän virkkoi ratkaisevasti.\n\n\"Ei se kävisi päinsä\", myönsi Matti \"Teidän täytyisi palkata erityinen\nmies sitä hoitamaan.\"\n\nToisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi\näänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja\nsitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.\n\n\"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään\", sanoi\nMatti.\n\nToinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.\n\n\"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on\nparasta!\"\n\n\"Olen samaa mieltä, mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" kivahti Scott.\n\n\"Niin, tuota noin\" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja\nnäytti suuttuvan hänkin. \"No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti\ntulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa\nmieltänne.\"\n\nWeedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:\n\n\"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin\npulma.\"\n\n\"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani\",\npuhkesi hän uudelleen puhumaan.\n\n\"Olen samaa mieltä\", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan\ntyytyväinen häneen.\n\n\"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua\nihmetyttää\", jatkoi ajuri viattomasti.\n\n\"En ymmärrä sitä\", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.\n\nSitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon\npahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin\ntultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä\noutoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä\ntodistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen\njärjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut\nennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa\njäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se\noli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään\nhavaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan\nsijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi\nniille mielihaikeansa.\n\nMajassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.\n\n\"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta\", huomautti Matti vuoteestaan.\n\nWeedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.\n\n\"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se\nhuononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne.\"\n\nToisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.\n\n\"Oh, herkeä nyt jo!\" huudahti Scott pimeästä. \"Sinä jankutat pahemmin\nkuin akka.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä,\noliko naapuri hihittänyt.\n\nSeuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä\nilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä\nlähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta\novesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet.\nLaukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti\nverhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen.\nValkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.\n\nMyöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he\nnostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi\nmakuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä\nviipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli\novelle ja kutsui Valkohampaan sisään.\n\n\"Poika parka\", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja\nnaputtaen sen selkärankaa. \"Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha\nveikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä\nmurinasi -- viimeinen murinasi jäähyväisiksi.\"\n\nMutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien\nkatsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.\n\n\"Jo puhaltaa!\" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä\nmylvinää. \"Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä\nmenen takatietä. Joutuin siitä!\"\n\nMolemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott\nodotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja\nnyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.\n\n\"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti\", sanoi Scott heidän\nlähtiessään astumaan alamäkeä. \"Kirjoita minulle kuinka se voi.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi ajuri. \"Mutta kuulkaapas tuota.\"\n\nMolemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä\nkuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin\nvaltaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi\nvalitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.\n\n_Aurora_ oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos\nmaailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia\nseikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä\nkiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa\nScott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin\nkäsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja\nkiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella,\nmuutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.\n\nAjuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella\nihmeissään.\n\n\"Suljitteko etuoven?\" kysyi Matti.\n\nToinen nyökkäsi ja kysyi:\n\n\"Entäs takaovi?\"\n\n\"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen\", kuului kiihkeä vastaus.\n\nValkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen,\nkoettamattakaan lähetä.\n\n\"Minun täytyy viedä se mukanani maihin.\"\n\nMatti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti\ntiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään\nmiesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se\nkiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.\n\nMutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen\nluokseen.\n\n\"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut\", mutisi ajuri\nmielipahoillaan. -- \"Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän\nperästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät\nisännäksi.\"\n\nScott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja\nosoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä\nammottavaa haavaa.\n\nMattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.\n\n\"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa\npäätä puhki.\"\n\nMutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti.\n_Auroran_ torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa\nmyöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi\nkiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.\n\n\"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee -- niin sinun ei tarvitse\nkirjoittaa. Näes, minä...\"\n\n\"Mitä!\" huudahti ajuri. -- \"Ette kai aio...?\"\n\n\"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. _Minä_ kirjoitan\n_sinulle_ siitä.\"\n\nMatti seisahtui puoliväliin siltaa.\n\n\"Se ei voi kestää ilmanalaa!\" huusi hän takaisin. \"Ellette keritse sitä\nhelteiden tullen!\"\n\nSilta hinattiin laivaan. _Aurora_ kääntyi virran partaalta. Weedon\nScott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja\nkumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.\n\n\"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt\", hän sanoi taputellen sen päätä\nja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nEtelässä.\n\n\nValkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi\nkauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista\nmieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset\nmiehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta\nkuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen\nsijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja\n-- vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat\nponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut\nkulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti\nkuten ilvekset pohjolan metsissä.\n\nKaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli\nihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa\nkaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko.\nKuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun\nse ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi\nitsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja\nparhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä\nsai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo\nsuunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen.\nSelvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka\nkintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään\nnäkyvistä.\n\nMutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi\nuneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen\ntavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä\nvallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen\narkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten\nröykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille,\njotka niitä odottelivat.\n\n\"Hyvä että tulitte\", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon\nScott ilmestyi ovelle. \"Teidän koiranne ei anna minun koskea\nsormellanikaan teidän tavaroihinne.\"\n\nValkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki\noli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se\noli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki\noli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi\nhymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja\nraukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui\nsiihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin.\nSellainen oli näiden tapa.\n\nUlkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen\nkädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan -- se oli vihamielinen\nliike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi\nsyleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut\näriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.\n\n\"Ei mitään hätää, äiti\", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja\nrauhoitellen sitä. \"Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä\nvoinut sietää sitä. Ei mitään hätää -- kyllä se pian oppii.\"\n\n\"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen\nkoiransa ei ole saapuvilla\", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin\npelosta kalpeana.\n\nHän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti\nkiukkuisena.\n\n\"Sen täytyy oppia, ihan paikalla\", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi\nValkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui\nlujaksi. \"Alas, poika! Alas paikalla!\"\n\nTämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin\nvastahakoisena ja äreänä.\n\n\"No nyt, äiti.\"\n\nScott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.\n\n\"Alas!\" hän varoitti. \"Alas!\"\n\nÄänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan\nja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei\nkoitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka\nnyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja\nisäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin\nvalppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se\noli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle,\njota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.\n\nViidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta\nportista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen\nlehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka\navarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi.\nJonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja\nkellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta\nvehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia.\nNurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi\nkummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.\n\nPaljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin\nvaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi\nkirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja\nharmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä\ntien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn,\nkun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys\nkeskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan\njäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se\nhalusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun\nse oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti\nsuoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut\nvaiston loukkaamista.\n\nMutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista\nvaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se\ntunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin\nsutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo,\njoka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä\nesivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt\nluopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse\nkimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan\nhampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa\nvastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena\nja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä,\nkaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.\n\n\"Tänne, Collie!\" kutsui outo mies vaunuista.\n\nWeedon Scott nauroi.\n\n\"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on\nparasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu.\"\n\nVaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien.\nTämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi\nnurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli\naina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti\ntien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen\npyörtämään takaisin.\n\nVaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta,\nkun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti\nkiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas\nkääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan\nkoko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti\noli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään,\nmilloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti\nloukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.\n\nValkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan\nenempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora,\nja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut\npelätä kilpailijoita.\n\nNaaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka\nloikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa\nValkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta,\nliukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.\n\nKiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne\nolivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin,\nyhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun\nhyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas\nkoetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira\nliian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli\ntämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös\nennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva -- korvat taaksepäin\nluimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa\nollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.\n\nIsäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian\ntuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli\nhyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se\noli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että\nse oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin\npyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja\nvaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti,\nkun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja\nkieriskeli maassa.\n\nSeuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä\nValkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.\n\n\"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka\",\nsanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. \"Koko\nelämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja\nnyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa.\"\n\nVaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja\njumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi\nnaista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän\nkaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt\ntulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet\nensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä\nValkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä\nsanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja\ntämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.\n\nKun hirvikoiralle oli huudettu: \"Dick! Alas, poika!\" se oli noussut\nportaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja\näreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan\nnaisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili\nsitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli\nraivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma\nsiitä, että jumalat tekivät erehdyksen.\n\nKaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi\nisäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti\nportailla karvojaan ja ärisi takaisin.\n\n\"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan\", ehdotti\nScottin isä.\n\n\"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset.\"\n\n\"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita\nenemmän hautajaisissa\", sanoi isäntä nauraen.\n\nVanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja\nlopuksi poikaansa,\n\n\"Tarkoitat, että...?\"\n\nWeedon nyökkäsi.\n\n\"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin,\nviimeistään kahden kuluessa.\"\n\nHän kääntyi Valkohampaan puoleen.\n\n\"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä.\"\n\nValkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena,\nhäntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen\nsamalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten\nkuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään\npeloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat\nhuolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä\nmurahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui,\nalati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta\nniitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen\nkaltaisessa talossa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nJumalan kotona.\n\n\nValkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se\noli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja\ntarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se\nalkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne\ntiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se\noli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja\ntämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille\noikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis\nhyväksyttävä tämä oikeus.\n\nDickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja\ntämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos\nDick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta\nystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta\nkoirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli\npysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin\nlähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen.\nPohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan,\neikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta\nyksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo\nhyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä\njuuri sen enempää kuin tallin ovesta.\n\nNiin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska\njumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä\nrauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista\nrikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia\nvastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä\nsukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut\nkäydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota\nsutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää\nmonella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se\npuolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen\ntuta.\n\nNiin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta\nperin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän\nitsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun\nCollie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa\nalttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja\narvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää\nkehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä\nkärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin\nosuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta.\nMutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin\nmahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä.\nNähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.\n\nPaljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä\npohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan\nmonimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava\ntuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten\nMit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa\nhänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra\nVistan asujamet kuuluivat sen isännälle.\n\nMutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi\nkuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott\nja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa\nAlice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita\npalleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja\nsukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan\nsaattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki\nnämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa\nhavaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se\noppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja\nmissä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan\nValkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin\narvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja\nsuojeli tarkoin.\n\nNiin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut\nvastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä.\nIntiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan.\nKun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti\nperin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti\nsen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan\nnoiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään\nkuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon\npoikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia\nsanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.\n\nKuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui\nisännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä\nvastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas\ntuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi\nja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi\nvähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut\nhuomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt\ntiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta\nhavaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän\nlähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti,\nkun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.\n\nKaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se\npani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin\nsyytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen,\nja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään\nhänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli\nsanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan\n-- ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi\nValkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun\nisäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat\nolemasta Valkohampaaseen nähden.\n\nValkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella\nitseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle.\nEi mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan\nsen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan\npiilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman\nluottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se\nei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.\n\nVarhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon\npalvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan\nsuvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin\nisännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen\nrauha -- ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät\nmuita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen,\ntalouteen.\n\nVielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän\nvaltakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi\nmaantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta.\nSitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä\nalueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se\nei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa\nperehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes\nne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se\noppi lain ja noudatti sitä sen perästä.\n\nMutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä\nja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän\nlyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai\nKauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista;\nmieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina\nliian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat\nsyvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli\nkärsi niistä.\n\nMutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki\nriittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai\nväärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka\nmukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän\ntavat.\n\nPohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät\nvilleinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli\neivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut\ntoisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että\netelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa\nClaran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon\nympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan.\nVaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys,\npelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli\nrotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli,\nettä sellainen ravinto oli hyvää.\n\nMyöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä\ntallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut\nValkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi\nsivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti.\nSauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti,\nhäikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin\nrynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä\nkirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan\nja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen\nkäsivartensa repeytyi luuhun asti.\n\nMies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti\nValkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja\nkasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin.\nJa pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt\nnäyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan\nraivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se\noli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli\nollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.\n\nRenki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien\nterävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri\npyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan\nkurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä\nkiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni\npeittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.\n\n\"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan\", sanoi isäntä. \"Mutta minä\nen voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa.\"\n\nKaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa\nmittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut\nhuolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat\nasettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se\npääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan.\nHetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.\n\nKun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi\nviisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut\nkauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä,\nsitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta\ntässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se\nesiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan\nteon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi\nolevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli\nankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain\nsuuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin\nkanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.\n\nSen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä\noli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen\nkanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan\nympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun\nhyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen.\nPuoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi\nValkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi\nsen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli\noppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.\n\n\"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa.\" -- Tuomari Scott pudisti\nalakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten\nhän oli Valkohammasta opettanut. -- \"Kun ne kerran saavat sen tavan ja\npääsevät veren makuun...\" Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.\n\nMutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.\n\n\"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen\", hän virkkoi lopulta. \"Minä suljen\nValkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon.\"\n\n\"Mutta ajattelehan toki kanoja\", vastusteli tuomari.\n\n\"Ja sen lisäksi\", jatkoi poika, \"minä maksan sinulle yhden dollarin\njokaisesta kanasta, jonka se surmaa.\"\n\n\"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko\", ehätti Beth\nsanomaan.\n\nSisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä.\nTuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.\n\n\"No hyvä!\" -- Weedon Scott mietti hetkisen. -- \"Ja jos Valkohammas ei\nole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun\non sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on\nviettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä\nluulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit\nlakituvassa tuomiota julistamassa.\"\n\nPerheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä\noli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui\npitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta.\nKanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne\nolivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen,\npääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle,\nlähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla\ntuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi\nverkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: \"Valkohammas, sinä olet\nviisaampi kuin minä luulin.\"\n\nMutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja\nmonasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin,\njotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit\nja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi,\nsillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan.\nNiinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen\nkuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi\nkuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.\n\nKun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin\nsäikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse\nkatseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti\nValkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät\nolleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten\nvälillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään\nystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset\neläimet -- oravat, viiriäiset ja jänikset -- olivat erämaan eläjiä,\njotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai\njokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja\nkesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan\nalamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.\n\nPohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran\nlaaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat\nmuodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä -- ryhtiä, joka oli yhtä\nhienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää\nkuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että\nsen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San\nJoséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun\nrattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana\nja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä\nja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina\ntukahduttamaan luonnolliset vaistot.\n\nKaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä.\nTähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli\nkissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka\närisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli\nkatukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne\nseisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat,\npuhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja\ntätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän\nkärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta\nhullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden\nlukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän\nalentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian\ntuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen\nmielissään omasta rohkeudestaan.\n\nMutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan\nrattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon\npikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi,\nettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko\nloukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi\nkäydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.\n\nSiitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen\nmoiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä\noikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja\ntämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä\nvastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan\nnämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä\nhypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen\nkoommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja\ntyytyi siihen.\n\nSe sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli\ntienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden\ntapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka\ntunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa\nlakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta\nseurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan\nkapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä\nnuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja\nhärnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään\nkoiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan\nkimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.\n\n\"Käy kiinni!\" sanoi hän Valkohampaalle.\n\nMutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi\nkoiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.\n\nIsäntä nyökkäsi.\n\n\"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne.\"\n\nValkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti\nvainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä\näristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit\nkierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta\nmuutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas\npakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja\nkiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja\nvauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja\nsurmasi koiran.\n\nTämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu\nlevisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät\nheidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nViisas susi.\n\n\nKuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä\ntekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei\nollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa.\nIhmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin\nhyvään maahan istutettu kukkanen.\n\nJa kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se\ntunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet\ntoisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki\nsiinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä\nasustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.\n\nToisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se\noli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin\nelävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika\nKauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän\nvastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta\nuraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten\nlähellä.\n\nValkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan\nilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän\nkainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen\ntapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino.\nJumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi,\nraivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun\nisäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella,\nleikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea\nvanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava\nrakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä.\nEnsin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin\nkovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä\nnauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen\narvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat\nlievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin\nrakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.\n\nIsäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli\nValkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen\nvaljastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään\nkuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa\njuoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka\nuuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä\nja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui\nterhakkana perille hevosen edellä.\n\nRatsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista\najatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi\nkerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista\ntäysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan\nastumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen\nsaadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi.\nJoka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se\nkavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen\nlaskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan.\nValkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes\nse ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja\nhaukkui kiukkuisesti ja varoittaen.\n\nVaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen\nyllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa.\nTapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun\nhevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi\nhurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi\njalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun,\nmutta isännän ääni hillitsi sen.\n\n\"Kotiin! Mene kotiin!\" komensi isäntä havaittuaan vammansa.\n\nValkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa\nselityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen\nhän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.\n\nTämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten\ntakaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta\nvakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.\n\n\"Älä huolehdi, poikaseni\", kuului puhe, -- \"mene vain kotiin. Mene\nkotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene\nkotiin!\"\n\nValkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään\nisännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi\nkotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se\nseisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.\n\n\"Mene kotiin!\" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.\n\nValkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien\niltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.\n\n\"Weedon on palannut\", huomautti perheen emäntä.\n\nLapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan.\nSe karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen\nkiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse.\nLasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.\n\n\"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi\", hän\nsanoi. \"Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden\nkimppuun.\"\n\nHurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja\ntytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti\njättämään Valkohampaan rauhaan.\n\n\"Susi on aina susi\", huomautti tuomari Scott. \"Ei niihin käy\nluottaminen.\"\n\n\"Mutta ei se ole susi\", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän\npoissa ollessa.\n\n\"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys\", jatkoi\ntuomari. \"Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta,\nmutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen\nulkomuotoon tulee --\"\n\nHän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti\nmuristen.\n\n\"Mene tiehesi! Alas, poika!\" komensi tuomari Scott.\n\nValkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta,\nkun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras\nkangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli\nherennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin.\nSen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt\nmitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain\neriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.\n\n\"Ettei se vain ole tullut hulluksi\", sanoi Weedonin äiti. \"Minä sanoin\nWeedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen\nnapaseutujen eläimille.\"\n\n\"Luulen, että se koettaa puhua\", lausui Beth.\n\nTällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana\nhaukuntana.\n\n\"Weedonille on tapahtunut jotain\", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.\n\nKaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas\nkatsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran\nelämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.\n\nTämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan\nasujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut,\nmyönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott\npysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen\noikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta\nja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.\n\nPäivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa\nClaran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja\nValkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon.\nCollien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin\nleikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas\nunohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä\nkujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla\nleikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.\n\nEräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen,\nmetsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana\nlähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi\nsatuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki\nopitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin\nrakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin\nhetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä\npäivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi\nrinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat\nmenneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nSiunattu susi.\n\n\nNäihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä\npahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta.\nHän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan\nvinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana.\nYhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen\nkäsialasta. Hän oli peto -- tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta\nniin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.\n\nSan Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi.\nRangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi\nkuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut\nelää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä\nkovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki\nhänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet\nJim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen\nnähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän\neli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli\npehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.\n\nOllessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka\noli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä\nkunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä\nkaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että\nvartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät\nkädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun\nja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.\n\nTämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä\nhän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt\nsiitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä\nauringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän\noli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää\nolentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin\nruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän\nsaattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt\nääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa\nomaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava,\nkuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.\n\nJa sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli\nmahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija\nkuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän\noli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain\nkäsin melua karttaakseen.\n\nHänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli\nkuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan\njärjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri\npalkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen\nverellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai\nlähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat\nlaillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä\ntavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja\nlain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät\npuhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät\nhänen kintereillään.\n\nToisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit\ntai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka\nluki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen\nkuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän\nsijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.\n\nJa sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä\njälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia\nkarjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja\nkymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim\nHallin jäännökset.\n\nSillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän\nlevottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari\nScott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut\ntuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja\ntuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi\npäivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.\n\nKerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta\nhänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa,\nmääräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.\n\nTuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli\nosallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja\nja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall\npuolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän\nluuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt\nsalaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis\ntuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava\nviideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka\nhäntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä\nhänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari\nScott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti\nkaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall\nvietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.\n\nNäistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen,\nisännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra\nVistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon\neteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua\nsisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja\npäästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä,\nkoko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja\nhiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli\nsaapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan\nliikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa,\nsellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä\nhiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita\nkahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli\npyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka\nedullista yllättäminen oli.\n\nVieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas\noli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita\nrappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas\npörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän\nalkoi nousta rappusia ylös.\n\nJa silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei\nilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa\nilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään.\nValkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti\nsamalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin\nkauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat\nlattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn\nse iski jälleen hampaillaan.\n\nSierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin\nparikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran\nmiehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää\nja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja\nlaseja murskautui.\n\nMutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin.\nKamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli\nkokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta\nkorisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse.\nToisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta\ntämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta\nkuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää\nhenkeään.\n\nWeedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan\nvaloisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas\nrevolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli\nsuorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja\nhuonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren\nsuojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja\nkäänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä\ntavoin hän oli saanut surmansa.\n\n\"Jim Hall\", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat\nmerkitsevästi toisiinsa.\n\nSitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen\nsilmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen\nkoettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä\nvärisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti\nsitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se\noli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis\nnäytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.\n\n\"Se on aivan lopussa, poika parka\", sanoi isäntä.\n\n\"Koetetaan sentään\", arveli tuomari lähtien puhelimelle.\n\n\"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta\", selitti\neläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.\n\nPäivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi.\nLapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo\nkuulemaan hänen tuomiotaan.\n\n\"Yksi taittunut takajalka\", hän jatkoi. \"Kolme taittunutta kylkiluuta,\nja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut\nmelkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut\nsisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten\nvielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus\ntuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta\nkymmenestäkääntuhannesta.\"\n\n\"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos\nsiitä on vain apua\", huudahti tuomari. \"Maksakoon se mitä tahansa.\nKäsitelkää sitä X-säteillä -- millä hyvänsä -- Weedon, sähkötä heti San\nFranciscoon tohtori Nicholsille. -- Älkää pahastuko tohtori, kyllähän\nymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa.\"\n\nEläinlääkäri hymyili suopeasti.\n\n\"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä\ntäytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako,\nmitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä.\"\n\nValkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti\notettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat\nankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas\nvoitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli\npitänyt epäiltävänä.\n\nViimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin\nerehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä\nyhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat\nsamanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat\nhentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat\nelämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan\nerämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda.\nSen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään\nnäitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi\nrautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi\nkiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka\nvanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.\n\nViikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden\nkahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui\ntuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon\nsarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät\nsen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten\nIson Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä\nLip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.\n\nSe juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina\nruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen\nMit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän\nääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue,\nlävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan\npäivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki\ntaistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne,\njotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.\n\nMuuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä\n-- nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat\nsuunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa\nodotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin,\njuuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka\nkohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja\nkilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa\nalas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun\nhyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi.\nVäliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi\nmiehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea\nnähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo\nkamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti\nyhtä elävän ja suunnattoman kauhun.\n\nSitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli\njuhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä\nraaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti\nsitä \"Siunatuksi sudeksi\", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset\nsanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.\n\nSe koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään\nvoimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat\nmenettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä\nheikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat,\njoiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta;\nviimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.\n\n\"Siunattu susi!\" huudahtivat naiset kuorossa.\n\nTuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.\n\n\"Tepä sen sanoitte\", hän sanoi. \"Sitähän minä olen koko ajan väittänyt.\nTavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on.\"\n\n\"Siunattu susi\", korjasi tuomarin vaimo.\n\n\"Niin, Siunattu susi\", myönsi tuomari. \"Ja siten minä aion tästä\nlähtien sitä nimittää.\"\n\n\"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään\", virkkoi lääkäri; \"olisi\nparasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos\npihalle.\"\n\nJa ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista\nvalmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi\nruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.\n\nSitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen\nvoimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja\nsiellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia\npenikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.\n\nValkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se\npysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä\nkärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se\npörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että\nkaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään,\nvartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut\npaikallaan.\n\nPenikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi\nuteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan\npienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli\ntyöntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.\n\nJumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein\nhuudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen.\nSitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat\nluimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin\npenikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se\nsalli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain\npaukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta\nja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa,\nja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana\npäivänpaisteeseen.\n\n\n\n"]