Pieni runotyttö
Lucy Maud Montgomery (1874–1942)
Orvoksi jäänyt Emilia Starr muuttaa asumaan sukulaistensa luokse Uuden Kuun kartanoon Prinssi Edwardin saarella. Mielikuvitusrikas tyttö etsii paikkaansa ankarassa ympäristössä, solmii tärkeitä ystävyyssuhteita ja purkaa tunteitaan kirjoittamiseen.
L. M. Montgomeryn 'Pieni runotyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 719. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
PIENI RUNOTYTTÖ
Kirj.
L. M. Montgomery
Suom. I. K. Inha
WSOY, Helsinki, 1928.
SISÄLLYS:
1. Laakson talo
2. Yövalvojia
3. Kodin huomasta vieraiden armoille
4. Sukuneuvottelu
5. Timantti timanttia leikkaa
6. Uusi Kuu
7. Eilispäivän kirja
8. Tulikoe
9. Kaitselmuksen johdatus
10. Karttuvia huolia
11. Ilse
12. Pietaryrttimäki
13. Pieni Eevan tytär
14. Mielikuvituksen maailmassa
15. Monenlaista surua
16. Neiti Brownell epäonnistuu
17. Jännittäviä tapahtumia
18. Isä Cassidy
19. Jälleen ystäviä
20. Ilmapostiin
21. "Romanttista, vaikkei hauskaa"
22. Suvikartano
23. Aaveita
24. Kirje Suvikartanosta
25. Hän ei olisi voinut tehdä niin
26. Seikkailu meren rannalla
27. Emilian lupaus
28. Unelmain kudelma
29. Tuhottu pyhäkkö
30. Verhon noustessa
31. Emilian suuri hetki
L.M. Montgomery (1874-1942)
1.
LAAKSON TALO
Laakson taloon oli "joka paikasta pari kilometriä", kuten Maywoodin asukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa notkelmassa eikä näyttänyt lainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui kasvaneen maasta kuin iso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja ympärillä kasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä notkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että yksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi jäämään sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta.
Emilia ei tiennyt, että häntä säälittiin, eikä tiennyt mitä yksinäisyys merkitsi. Hänellä oli seuraa yllin kyllin. Oli isä ja Mikki ja Tuhma Töpö. Tuulen tyttö oli aina lähettyvillä, ja entä puut: Aatami ja Eeva ja Kokkahonka ja kaikki ystävälliset koivuttaret.
Ja sitä paitsi 'leimahdus'. Hän ei koskaan tiennyt milloin se tuli, hän odotti aina sen ilmestymistä jännittyneenä ja kiihkeästi.
Emilia oli pujahtanut kävelemään viileään iltahämyyn. Sen kävelyn hän muisti elävästi koko ikänsä, ehkä siksi että oli tuntenut ympärillään luonnon lumoavan kauneuden, ehkä sen vuoksi, että 'leimahdus' oli tullut taas ensimmäisen kerran viikkojen jälkeen, mutta luultavasti ennen kaikkea siksi, mitä tapahtui hänen palattuaan kotiin.
Oli ollut toukokuun alkupuolen kolkko, kylmä päivä: taivas oli uhkaavan pilvinen, vaikka ei satanut. Isä oli maannut koko päivän olohuoneen leposohvalla. Hän oli yskinyt ankarasti eikä jaksanut jutella paljonkaan Emilian kanssa, mikä oli hyvin outoa. Enimmäkseen hän makasi kädet ristissä pään alla, ja hänen isot, syvälle painuneet, tummansiniset silmänsä tuijottivat pilvistä taivasta kahden ison pihakuusen oksien välistä – Emilia sanoi noita kuusia Aatamiksi ja Eevaksi, koska ne hänen mielestään seisoivat omenapuun molemmin puolin aivan samalla tavoin kuin paratiisin ihmiset hyvän ja pahan tiedon puun vieressä; heistä oli ollut kuva eräässä Ellen Greenen kirjassa. Hyvän ja pahan tiedon puu oli juuri tuon jäntterän pienen omenapuun näköinen, ja Aatami ja Eeva seisoivat kahden puolen sitä yhtä kankeina ja jäykkinä kuin kuusetkin.
Emilia pohti, mitä isä mahtoi ajatella, mutta hän ei koskaan vaivannut isää kysymyksillä silloin kun tämän yskä oli pahana. Kunpa olisi ollut joku, jonka kanssa jutella! Ellen Greenekin vain murahteli sinä päivänä, ja siitä saattoi päätellä, että hän oli jostakin huolissaan. Hän oli murahdellut illalla lääkärin kuiskaillessa hänen kanssaan keittiössä ja vielä silloinkin, kun hän antoi siirappivoileivän Emilialle ennen nukkumaan menoa. Emilia ei pitänyt siirappivoileivästä mutta söi sen, ettei Ellen tulisi pahoilleen. Ellen ei useinkaan antanut hänelle syötävää ennen nukkumaan menoa, ja jos hän joskus antoi, se merkitsi tavallisesti sitä, että hän jostakin syystä halusi olla erityisen ystävällinen.
Emilia oli odottanut, että murahtelu olisi yön kuluessa hävinnyt kuten tavallisesti, mutta niin ei ollut käynyt eikä Ellenistä ollut siis vieläkään seuraksi. Ei silti, että hänestä yleensäkään olisi ollut. Isä oli kerran epätoivon puuskassa sanonut Emilialle, että "Ellen Greene on lihava ja laiska touhottaja, josta ei ole paljon mihinkään", ja aina kun Emilia sen jälkeen katsoi Elleniä hänestä tuntui, että kuvaus sopi hiuskarvalleen.
Niinpä Emilia oli kyyristynyt mukavaan vanhanaikaiseen nojatuoliin ja lukenut koko iltapäivän "Kristityn vaellusta".
Kun Ellen ilmoitti että illallinen oli valmis, kehotti Douglas Starr – Emilian isä – tyttöä menemään pöytään.
– Minä en halua tänä iltana mitään. Makailen vain tässä ja lepään. Jutellaan sitten taas kun tulet takaisin, keijuseni.
Hän hymyili tytölle hellää, kaunista hymyään, joka teki Emilian mielen aina hyväksi. Emilia söi iloisena illallisensa, vaikkei se ollutkaan juuri mistään kotoisin; leipä oli taikinaista ja muna liian pehmeä. Mutta tapahtui se kumma, että hän sai pitää Mikin ja Tuhman Töpön vieressään istumassa, toisen toisella ja toisen toisella puolellaan, ja Ellen vain murahteli, kun Emilia ruokki niitä pienillä voileivän palasilla.
Mikki osasi istua somasti tassuillaan ja ottaa palat käpäliensä väliin, ja kun Tuhma Töpö joutui mielestään liian kauan odottamaan vuoroaan, sillä oli tapana koskettaa Emilian nilkkaa aivan kuin ihminen. Emilia piti kummastakin, mutta Mikki oli hänen suosikkinsa. Se oli kaunis, tummanharmaa kissa, jolla oli isot silmät kuin pöllöllä, ja se oli lihava ja pehmeäkarvainen. Töpö taas oli aina ollut hoikka. Se ei ottanut lihotakseen, vaikka sitä olisi ruokkinut kuinka. Se oli harmaan ja valkoisen kirjava – enimmäkseen valkoinen – ja hyvin sileä, naama pitkä ja kapea, korvat suipot ja silmät vihreät. Se oli kova tappelupukari, ja vieraat kissat se voitti heti alkurytäkässä. Niin peloton tuo pieni sisupussi oli, että kävi jopa koirienkin kimppuun ja ajoi ne suin päin pakoon.
Emilia piti mirreistään. Ne olivat hänen kasvattamiaan, kuten hän ylpeästi sanoi. Hän oli saanut ne pyhäkoulun opettajalta silloin kun ne olivat vielä poikasia.
– Elävä lahja on kauhean hauska, hän sanoi Ellenille. – Se tulee päivä päivältä mukavammaksi.
Illallisen jälkeen Emilia meni yläkertaan ja huomasi isän nukahtaneen. Emilia oli siitä hyvillään, sillä hän tiesi ettei isä ollut saanut kahteen yöhön paljonkaan nukutuksi. Silti hän vähän pettyi, kun juttelutuokiosta ei tullutkaan mitään. Isän kanssa puheleminen oli hauskinta mitä hän tiesi. Ja toiseksi hauskinta oli käveleminen – jos sai vaellella aivan yksin hämärässä kevätillassa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli ollut viimeksi kävelemässä.
– Hilkka päähän, ja muistakin juosta takaisin, jos rupeaa satamaan, varoitti Ellen. – Sinun ei auta leikkiä vilustumisella niin kuin toisten.
– Miksei? kysyi Emilia närkästyneenä. Miksei hän muka saanut, jos kerran muutkin lapset saivat. Se ei ollut oikein.
Mutta Ellen vain tuhahti. Emilia mutisi itsekseen kohentaakseen mielialaansa: "Sinä olet vanha touhottaja, josta ei ole mihinkään", mutta hiipi sitten yläkertaan hakemaan hilkkaa – tosin melko vastahakoisesti, sillä hän juoksenteli mieluummin paljain päin.
Hän painoi haalistuneen sinisen hilkan mustille hiuksilleen, jotka oli palmikoitu kahdeksi paksuksi letiksi, ja hymyili rohkaisevasti kuvalle, joka katsoi häntä pienestä vihertävästä peilistä. Hymy alkoi suupielistä ja levisi hitaasti yli kasvojen. Se oli Emilian äiti-vainajan hymy, ajatteli Douglas Starr – sama hymy, joka oli vanginnut hänet silloin kun hän ensimmäisen kerran näki Julia Murrayn. Se näytti olevan ainoa ulkonainen piirre, jonka Emilia oli perinyt äidiltään. Muissa suhteissa hän oli isän mielestä Starrien näköinen: isot harmaat silmät, pitkät ripset ja mustat kulmakarvat, korkea valkoinen otsa – ehkä liiankin korkea ollakseen kaunis –, hienopiirteiset kalpeat kasvot, tunteikas suu ja pienet korvat, jotka olivat hieman suipot, juuri sen verran, että tiesi hänen olevan keijukaisten sukua.
– Minä lähden kävelemään Tuulen tytön kanssa, sanoi Emilia peilikuvalleen. – Kunpa voisin ottaa sinut mukaani. Mahdatkohan sinä koskaan olla muualla kuin tässä huoneessa? Tuulen tyttö on varmasti tänä iltana niityllä. Hän on pitkä ja utuinen, hänellä on seitinohut, liehuva silkkihuntu ja lepakon siivet – vaikka ne ovat läpinäkyvät – ja hänen silmänsä loistavat kuin tähdet pitkien hulmuavien hiusten takaa. Hän osaa lentää, mutta tänä iltana hän kävelee kanssani niityllä. Me olemme hyviä ystäviä, Tuulen tyttö ja minä. Minä olen tuntenut hänet kuusivuotiaasta saakka. Me olemme hyvin, hyvin vanhoja ystäviä, vaikka emme ihan yhtä vanhoja kuin minä ja sinä, peilin pikku Emilia. Me olemme olleet ystäviä aina, emmekö olekin?
Heittäen lentosuukon peilin pikku Emilialle toinen Emilia katosi. Ulkona häntä odotti Tuulen tyttö. Se tempoili raidallisia lehtiä, jotka kasvoivat kankeina kukkapenkissä olohuoneen ikkunan alla, ravisteli Aatamin ja Eevan isoja oksia, kuiskaili koivujen lehvissä, härnäsi talon takana Kokkahonkaa, joka muistutti valtavaa, naurettavaa töyhtöpyrstöistä kukkoa seisoessaan siinä pää takakenossa kuin aikoisi juuri ruveta laulamaan.
Emilia oli villinä ilosta päästyään taas pitkästä aikaa ulos kävelemään. Talvi oli ollut tuiskuinen ja kinokset niin suuria, ettei hän ollut päässyt juuri minnekään; huhtikuussakin oli sadellut ja tuullut. Niinpä hän tänä toukokuun iltana tunsi olevansa kuin vapautettu vanki. Minne hän menisi? Purolle vai niittyjen poikki metsään? Emilia valitsi jälkimmäisen.
Hän rakasti kuusikkoa, joka oli pitkän viettävän laidunmaan päässä. Se oli salaperäinen ja satumainen paikka. Kukaan olisi tuskin kadehtinut Emiliaa nähdessään hänen kiitävän alastomien niittyjen poikki; hän oli pieni ja kalpea ja huonosti puettu; ja toisinaan häntä värisytti ohuessa takissa. Mutta kuningatar olisi antanut mielellään kruununsa näyistä, joita mielikuvitus loihti tytön silmien eteen. Ruskea, jäätynyt ruoho hänen jalkojensa alla oli samettimatto. Vanha sammaleinen, puoleksi kuivunut kuusi, jonka juurelle hän hetkeksi pysähtyi, oli marmoripatsas jumalten temppelissä; etäällä siintävät mäet olivat lumotun kaupungin muureja. Ja seuranaan hänellä olivat kaikki seudun satuolennot – sillä täällä hän saattoi uskoa heihin – valkoapilan ja silkkinorkkojen keijut, ruohikon pieni vihreä väki, nuorten kuusten sinipiiat, tuulen, sananjalkojen ja ohdakkeen hahtuvien henget. Saattoi tapahtua vaikka mitä, kaikki oli mahdollista.
Ja kuusikossa oli mukava olla piilosilla Tuulen tytön kanssa. Siellä hän oli ihmeen todellinen; jos olisi voinut kyllin sukkelaan juosta näreikön ympäri – niin sukkelaan ei vain ikinä voinut –, niin olisi nähnytkin hänet eikä vain tuntenut ja kuullut. Tuolla hän oli – tuo oli hänen harmaan vaippansa laahus ... ei, tuollahan hän istui nauramassa korkeimman puun latvassa. Ja taas alkoi takaa-ajo, kunnes äkkiä tuntui kuin Tuulen tyttö olisi kadonnut; iltaan valahti ihmeellinen hiljaisuus, lännestä aukeni pilviin äkkiä rako ja siihen ilmestyi vaaleana rusottava taivaallinen lampi, jossa uiskenteli uusi kuu.
Emilia seisoi ja katseli sitä kädet ristissä pieni musta pää taaksepäin taipuneena. Hänen täytyi lähteä kotiin ja kirjoittaa näkemänsä kellastuneeseen muistikirjaan, johon hän viimeksi oli kertonut "Mikin elämäkerran". Sitten hän lukee kuvauksen isälleen. Hän ei saa unohtaa, että puiden latvat kuvastuvat mäellä kuin hieno musta pitsi rusottavaa taivaanrantaa vasten.
Ja sitten välähti leimahdus ihanaksi silmänräpäykseksi.
Emilia sanoi sitä leimahdukseksi, vaikka hän tunsi, ettei nimitys tarkoin vastannut asiaa. Sitä oli mahdotonta selittää sanoin – isänkin se aina näytti saattavan hieman ymmälleen. Emilia ei milloinkaan puhunut siitä kenellekään muulle.
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Tuo hetki tuli harvoin ja katosi nopeasti, ja hän jäi aina mykistyneenä muistelemaan sen ihanuutta. Hän ei koskaan voinut pidättää sitä, ei kutsua sitä, ei teeskennellä sen tulleen; mutta ihmeellinen tunnelma säilyi monta päivää. Leimahdus ei milloinkaan tullut kahdesti saman asian vuoksi. Tänä iltana sen olivat aiheuttaneet tummat oksat, jotka kuvastuivat etäistä taivasta vasten. Se saattoi tulla yöllä tuulen villissä laulussa, varjojen liukuessa kypsän vainion poikki, silloin kun harmaalintu myrskysäällä istahti hänen ikkunalaudalleen, kirkossa "Pyhä, pyhä, pyhää" laulettaessa, tai kun keittiöstä pilkotti tuli hänen palatessaan kotiin pimeänä syysiltana, tai iltahämärässä kun ikkunaruudun jääkukkaset hohtivat sinervinä, tai hänen keksiessään uuden onnistuneen sanan 'kuvausta' kirjoittaessaan. Ja leimahduksen tullessa Emilia aina tunsi, että elämä oli ihmeellistä, salaperäistä ja ikuisesti kaunista.
Hän kiiruhti tummenevassa notkossa olevaan taloon päästäkseen sukkelasti kirjoittamaan muistiin kuvauksensa; äskeinen näkymä ei saanut himmentyä. Hän tiesi, kuinka oli aloitettava, sillä lause muodostui kuin itsestään. "Mäki kutsui minua, ja jokin minussa kutsui vuorostaan mäkiä."
Ellen Greene odotti häntä ulkoportaikon syvään painuneella askelmalla. Emilia oli niin iloinen, että hän sillä hetkellä rakasti kaikkia, jopa lihavia, yhdentekeviä ihmisiäkin. Hän kietaisi käsivartensa Ellenin polvien ympäri. Ellen loi synkän katseen syleilijän innostuneisiin pikku kasvoihin, jotka olivat kiihtymyksestä punaiset, ja sanoi raskaasti huohottaen:
– Tiedätkö sinä, ettei isäsi elä enää kuin viikon tai pari?
2.
YÖVALVOJIA
Emilia seisoi hiljaa – niin hiljaa kuin olisi äkkiä jähmettynyt kiveksi – ja katsoi Ellenin leveitä punakoita kasvoja. Hän oli huumautunut, aivan kuin Ellen olisi häntä lyönyt. Väri katosi hänen pienistä kasvoistaan ja hänen silmänsä muuttuivat aivan mustiksi. Ellen Greenen tuli paha olla.
– Minä kerroin sinulle asian, koska sinun mielestäni on vihdoinkin saatava se tietää, hän sanoi. – Olen jo kuukausia koettanut saada isääsi kertomaan, mutta hän on aina siirtänyt sen tuonnemmaksi. Minä sanoin hänelle: "Te tiedätte, kuinka kovasti kaikki koskee häneen, ja jos te yhtäkkiä jonakin päivänä kuolette, niin se voi viedä häneltä vaikka hengen ellei häntä valmisteta", mutta hän vain sanoi: "Ei ole vielä kiirettä." Eikä hän ole sanonut sinulle sanaakaan. Mutta kun tohtori eilisiltana sanoi minulle, että loppu voi tulla milloin tahansa, päätin itse tehdä niin kuin katsoin parhaaksi ja kertoa mitä on tulossa. Herran nimessä, lapsi, älä näytä tuommoiselta. Kyllä sinusta pidetään huolta. Eivät äitisi omaiset sinua hylkää. He ovat vihanneet isääsi kuin myrkkyä, mutta niin ylpeitä he ovat, etteivät salli kenenkään sukuunsa kuuluvan joutua vieraiden armoille. Saat hyvän kodin, paremman kuin sinulla on ollut täällä. Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Ja isäsi – oikeastaan sinun pitäisi olla kiitollinen, kun hän pääsee lepoon. Hän on nyt viisi vuotta tehnyt kuolemaa. Hän on kärsinyt kovasti, vaikka ei ole näyttänyt sitä sinulle. Ihmiset sanovat, että äitisi kuolema mursi hänen sydämensä. Siksi pelkäsin että menehdyt, ellet tiedä etukäteen. Jumalan tähden, Emilia Byrd Starr, älä seiso ja tuijota noin. Minun ihan selkäpiitäni karmii. Ethän ole ensimmäinen lapsi, joka on jäänyt orvoksi, etkä viimeinenkään. Koeta olla järkevä. Äläkä sano isällesi, että olen kertonut sinulle, muista se. Tule nyt sisään täältä kosteasta, niin annan sinulle teeleivän ennen kuin menet nukkumaan.
Ellen astui alas rappusia tarttuakseen lapsen käteen. Emilian liikuntakyky palasi; jos Ellen nyt koskisi häneen, hän huutaisi. Parahtaen hän väisti Ellenin käden, syöksyi ovesta sisään ja pakeni ylös pimeitä portaita.
Ellen ravisti päätään ja tallusti takaisin keittiöönsä.
– Ainakin olen tehnyt velvollisuuteni, hän mietti. – Isä olisi vain tyytynyt sanomaan "Eihän ole kiirettä", ja jättänyt asian silleen kunnes olisi kuollut, ja miten lapsi silloin olisi saatu rauhoittumaan. Nyt hänellä on aikaa tottua ajatukseen, ja päivän tai parin kuluttua hän taas reipastuu. Hänessä on sisua, se täytyy tunnustaa, ja sitä hän tarvitseekin Murrayn perheessä. Hänen suutaan he eivät helpolla tuki. Hänellä on hitunen heidän ylpeyttäänkin ja se auttaa häntä selviytymään. Mutta en minä kadu, että olen pysynyt täällä viimeiseen saakka. Monikaan nainen ei olisi sitä tehnyt kun tietää miten täällä eletään. On häpeä, että lasta kasvatetaan niin kuin Emiliaa – häntä ei lähetetty edes kouluun. Kuinka monta kertaa olen herralle sanonut mitä asiasta ajattelen – ei se ainakaan jää minun omaatuntoani painamaan. Sisälle siitä, mokomakin Tuhma Töpö! Missähän se Mikki on?
Ellen ei löytänyt Mikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli yläkerrassa. Emilia puristi sitä tiukasti syliinsä istuessaan pimeässä pikku vuoteellaan. Hän sai tuskaansa hiukan lohtua tuntiessaan lähellään sen pehmeän turkin ja pyöreän sametinpehmeän pään.
Emilia ei itkenyt. Hän tuijotti suoraan pimeyteen ja yritti tajuta Ellenin kertomaa kauheaa tietoa. Hän ei epäillyt sitä, hän tunsi että se oli totta. Miksei hänkin saanut kuolla? Hän ei voisi elää ilman isää.
– Jos minä olisin Jumala, en antaisi tällaista tapahtua, hän sanoi.
Hän tunsi omantunnon soimausta ajatellessaan niin. Eilenkin oli kerran sanonut, että pahinta mitä ihminen saattoi tehdä, oli moittia Jumalaa. Mutta Emilia ei välittänyt siitä nyt tippaakaan. Jos hän olisi oikein paha, niin ehkä Jumala löisi kuoliaaksi hänetkin, ja sitten hän saisi edelleenkin olla isän kanssa.
Mutta mitään ei tapahtunut. Mikki vain kyllästyi olemaan tiukassa puristuksessa ja riistäytyi vapaaksi. Emilia istui nyt aivan yksin, ja koko hänen ruumistaan tuntui raastavan kauhea polttava tuska. Hän ei voinut millään vapautua siitä. Ei auttanut, vaikka hän kirjoitti vanhaan, kellastuneeseen muistikirjaansa. Hän oli kirjoittanut siihen pyhäkoulunopettajan lähdöstä ja kuvannut, miltä tuntui mennä nälkäisenä vuoteeseen; hän oli kertonut, että Ellen sanoi häntä höperöksi, kun hän puhui Tuulen tytöstä ja leimahduksista. Ja aina kun hän oli saanut kirjoitetuksi mieltään painavista asioista, ne olivat lakanneet vaivaamasta häntä. Mutta tästä hän ei voinut kirjoittaa. Hän ei edes voinut mennä isän luo hakemaan lohdutusta niin kuin silloin kun tarttui tulikuumaan hiilihankoon ja poltti kätensä. Isä oli pitänyt häntä sylissään koko sen yön, kertonut hänelle tarinoita ja auttanut häntä kestämään tuskan. Ellen sanoi, että isä kuolisi viikon tai parin kuluttua. Emiliasta tuntui kuin Ellenin ilmoituksesta olisi kulunut monta vuotta. Varmaan oli vähintään tunti siitäkin, kun hän oli leikkinyt nummella Tuulen tytön kanssa ja katsellut rusottavien pilvien välistä pilkottavaa kuuta.
– Leimahdus ei palaa enää milloinkaan, hän ajatteli. – Se ei voi enää palata.
Mutta Emilia oli vanhoilta arvokkailta esi-isiltään perinyt kyvyn taistella, kärsiä, sääliä, rakastaa syvästi, iloita ja – kestää. Peritty sitkeys tuli nyt hänen avukseen ja tuki häntä. Hän ei sanoisi isälleen mitä Ellen oli kertonut, se voisi koskea isään kipeästi. Hän pitäisi sen omana salaisuutenaan ja rakastaisi isää, voi miten rakastaisikaan sen vähän ajan, jonka vielä sai hänet pitää.
Hän kuuli isän yskivän alakerrassa. Hänen oli päästävä vuoteeseen ennen kuin isä tuli ylös. Hän riisuutui niin nopeasti kuin kohmeisilla sormillaan kykeni ja hiipi pieneen telttavuoteeseen, joka oli poikittain avoimen ikkunan edessä.
Hän makasi kylmissään, aivan hiljaa, eikä itkenyt kun isä tuli huoneeseen. Kuinka hitaasti isä kävelikään, kuinka hitaasti hän riisui vaatteensa! Kuinka Emilia ei ollut sitä ennen huomannut? Mutta nyt isä ei yskinyt lainkaan. Jospa Ellen olikin erehtynyt? Hurja toivon kipinä singahti Emilian sydämeen. Hän hengähti syvään.
Douglas Starr tuli vuoteen ääreen, hän istuutui nojatuoliin aivan hänen lähelleen yllään vanha punainen aamunuttunsa. Voi, kuinka Emilia rakasti häntä! Koko maailmassa ei ollut hänen veroistaan isää – ei voinut olla! Niin hellää, ymmärtäväistä ja ihmeellistä.
– Emilia, nukutko?
– En, kuiskasi Emilia.
– Eikö sinua nukuta, pikkuinen?
– Ei, ei nukuta.
Douglas Starr tarttui hänen käteensä ja piti sitä tiukasti.
– Sitten voimmekin jutella. Minäkään en saa unta. Rakas tyttöseni, haluan kertoa sinulle jotakin.
– Voi, minä tiedän ... minä tiedän, huudahti Emilia – Voi, isä, minä tiedän sen. Ellen kertoi.
Douglas Starr oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi puoliääneen:
– Se vanha hupsu, lihava vanha hupsu. Oli kuin lihavuus olisi pahentanut Ellenin hupsuutta.
Taas Emiliassa syttyi toivo, viimeisen kerran. Ehkäpä kaikki olikin vain kauheaa erehdystä – uusi annos Ellenin lihavaa hupsuutta.
– Eihän se ole totta, eihän isä? hän kuiskasi.
– Emilia, lapsikulta, sanoi isä, en jaksa nostaa sinua – ei ole voimia – mutta kiipeä istumaan polvelleni, entiseen tapaan.
Emilia kömpi vuoteestaan ja kiipesi isänsä polvelle. Tämä kietaisi vanhan aamunuttunsa hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten kasvot lapsen kasvoja vasten.
– Rakas lapsukaiseni, oma pikku Emiliani, se on totta. Minä aioin itse sanoa sen sinulle tänä iltana. Mutta nyt tuo vanha tuhma Ellen ennätti ennen minua – ja varmaan hän sanoi sen niin kömpelösti, että se koski sinuun. Minä en olisi tuottanut sinulle tuskaa, kultaseni. Emilia taisteli jotakin vastaan, joka uhkasi tukahduttaa hänet.
– Isä, minä en voi ... en voi kestää sitä.
– Kyllä sinä voit jos haluat. Sinun pitää elää, koska sinulla – niin uskon – on jokin tehtävä. Sinulla on minun lahjani ja lisäksi jotakin mitä minulla ei ole milloinkaan ollut. Sinulle onnistuu se mikä minulle ei ole onnistunut. Paljon en ole voinut tehdä hyväksesi, sydänkäpyseni, mutta olen kyllä koettanut parhaani. Mutta olenhan sentään opettanut sinulle jotakin – Ellen Greenestä huolimatta. Emilia, muistatko äitiäsi?
– Hiukan vain – hämäriä muistoja, kuin kauniita unen palasia.
– Sinä olit vain nelivuotias kun hän kuoli. En ole koskaan puhunut hänestä paljon, en ole voinut. Mutta tänä iltana kerron sinulle hänestä kaiken. Nyt minuun ei koske vaikka puhunkin hänestä, koska saan pian nähdä hänet. Sinä et ole hänen näköisensä, Emilia, paitsi silloin kun hymyilet. Muuten olet kaimasi, minun äitini näköinen. Minä olisin halunnut sinulle nimeksi Julia. Mutta äitisi ei antanut. Hän sanoi, että jos olisit Julia, alkaisin pian sanoa häntä äidiksi erotukseksi sinusta, ja sitä hän ei halunnut. Hän sanoi Nancy-tätinsä kerran sanoneen hänelle: "Kun miehesi ensi kerran sanoo sinua äidiksi, silloin on elämän runous lopussa." Sen vuoksi annoimme sinulle minun äitini nimen; hänen tyttönimensä oli Emilia Byrd. Emilia, äitisi oli maailman suloisin olento.
Hänen äänensä vavahteli, ja Emilia painautui lähemmäksi.
– Tapasin hänet kaksitoista vuotta sitten. Olin silloin Charlottetownissa "Päivälehden" aputoimittajana, ja hän kävi viimeistä vuotta opistoa. Hän oli pitkä, vaalea ja sinisilmäinen. Hän oli hiukan Laura-tätisi näköinen, mutta Laura ei ole koskaan ollut yhtä kaunis. Heillä oli hyvin samanlaiset silmät – ja äänikin. Äitisi oli Blair Waterin Murrayita. En ole koskaan kertonut sinulle paljon äitisi omaisista, Emilia. He asuivat Blair Waterissa, Uuden Kuun tilalla – ovat aina asuneet siellä siitä asti kun ensimmäinen Murray vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä muutti sinne vanhasta maasta. "Uusi Kuu" oli sen laivan nimi, jolla hän tuli, ja saman nimen hän sitten antoi kartanolleen.
– Se on mukava nimi. Uusi Kuu kuulostaa hauskalta, sanoi Emilia kiinnostuen hetkeksi.
– Siitä pitäen on Uuden Kuun kartanoa aina hallinnut joku Murray. He ovat ylpeää sukua: Murrayin ylpeys, Emilia, kulkee sananpartena koko pohjoisrannikolla. Kyllähän heillä on ollutkin ylpeilemisen aihetta, eipä silti – mutta heidän ylpeytensä meni liian pitkälle. Heitä sanotaan siellä 'valituksi kansaksi'.
– He kasvoivat ja lisääntyivät ja hajaantuivat kaikkialle, mutta suvun vanha haara, joka asuu Uudessa Kuussa on sammumaisillaan. Siellä ei ole enää muita kuin tätisi Elisabet ja Laura ja heidän serkkunsa Jimmy Murray. He eivät menneet naimisiin – eivät löytäneet ketään, joka olisi ollut kyllin hyvä, niin kuin sanottiin. Oliver- ja Wallace-enosi elävät Summersidessa, Ruth-tätisi Shrewsburyssä ja äitisi täti Nancy Priest Pondissa.
– Priest Pond – Papinlampi – onpas se jännittävä nimi, sanoi Emilia. Tuntiessaan isän käsivarren ympärillään hän oli hetkeksi päässyt kauhustaan.
Douglas Starr kietaisi aamunuttunsa vähän tiukemmin hänen ympärilleen, suuteli hänen tummia hiuksiaan ja jatkoi:
– Elisabet ja Laura, Wallace, Oliver ja Ruth ovat kaikki vanhan Archibald Murrayn lapsia. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli heidän äitinsä. Kuudenkymmenen vanhana Archibald meni toisen kerran naimisiin nuoren tytön kanssa, mutta tämä kuoli äitisi syntyessä. Julia oli veli- ja sisarpuoliaan kaksikymmentä vuotta nuorempi. Hän oli hyvin sievä ja viehättävä, ja kaikki rakastivat ja hemmottelivat häntä ja ylpeilivät hänestä. Kun hän rakastui minuun, köyhään nuoreen sanomalehtimieheen, jolla ei ollut muuta kuin kynänsä ja kunnianhimonsa, perhe järkyttyi kauheasti. Murrayn perheen ylpeydelle se oli sietämätön kolaus. En välitä kertoa yksityiskohtia, mutta silloin puhuttiin asioita, joita en voinut milloinkaan unohtaa enkä antaa anteeksi. Äitisi tuli minun vaimokseni, Emilia, eivätkä Uuden Kuun asukkaat tahtoneet sen jälkeen olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Uskotko ettei hän siitä huolimatta koskaan katunut sitä, että meni naimisiin minun kanssani?
Emilia kohotti kätensä ja taputti isänsä kuopalle painunutta poskea.
– Tietenkään hän ei katunut. Totta kai hän halusi mieluummin sinut kuin kaikki Murrayt, olivatpa he sitten minkälaisesta kuusta tahansa.
Isä naurahti hiukan, ja naurahduksessa oli pieni voitonilon kaiku.
– Niin, nähtävästi hänestä tuntui siltä. Ja me olimme onnellisia – voi, pikku Emiliani, maailmassa ei ollut kahta onnellisempaa ihmistä. Sinä olit sen onnen lapsi. Muistan sen yön, jolloin sinä synnyit pikku kodissamme Charlottetownissa. Silloin oli toukokuu ja länsituuli puhalsi kuun yli hopeisia pilviä. Siellä täällä näkyi tähti tai pari. Pikku puutarhassamme – kaikki mitä omistimme oli pientä, paitsi rakkautemme ja onnemme – oli pimeää, mutta siellä oli kukkia. Kuljin edestakaisin äitisi istuttamien orvokkipenkkien välissä ja rukoilin. Kalpea itätaivas alkoi juuri hehkua kuin rusottava helmi, kun joku tuli sanomaan, että minulla oli tytär. Menin sisään. Äitisi oli kalpea ja heikko, mutta hymyili suloista hymyään ja sanoi: "Me – olemme – saaneet – pienokaisen – jolla on – maailmassa oma tehtävänsä, rakkaani. Ajattele!"
– Minä haluaisin muistaa kaiken syntymästäni lähtien, sanoi Emilia. – Se vasta olisi jännittävää.
– Kunhan ei vain karttuisi ikäviäkin muistoja, sanoi isä naurahtaen. – Ei ole niinkään hauskaa tottua elämään – enempää kuin luopumaankaan elämästä. Mutta sinusta, Emilia, ei elämään kotiutuminen näyttänyt tuntuvan vaikealta; sinä olit kiltti tyttö. Elimme yhdessä vielä neljä onnellista vuotta, mutta sitten – muistatko, Emilia, äitisi kuolemaa?
– Minä muistan hautajaiset, isä, muistan ne selvästi. Sinä seisoit keskellä huonetta ja pidit minua sylissäsi, ja äiti makasi edessämme mustassa laatikossa. Ja sinä itkit enkä minä käsittänyt miksi, ja minä mietin miksi äiti oli niin kalpea eikä avannut silmiään. Ja minä kumarruin koskettamaan hänen poskeaan, ja voi, miten se oli kylmä. Minua värisytti. Ja joku huoneessa sanoi: "Lapsi raukka", ja minä pelkäsin ja painoin kasvoni olkaasi vasten.
– Muistan sen hyvin. Äitisi kuoli aivan äkkiä. Mutta ei nyt puhuta siitä. Kaikki Murrayt tulivat hänen hautajaisiinsa. Murrayn suvulla on omat perinnäistapansa, joita he noudattavat tarkasti. Yksi on se, ettei Uudessa Kuussa saa polttaa muuta kuin kynttilöitä, ja toinen, että kuolema sovittaa kaikki riidat. He tulivat hänen kuoltuaan, olisivat tulleet hänen sairastaessaankin jos olisivat tienneet, se myönnettäköön heidän kunniakseen. Ja he käyttäytyivät oikein hyvin – niin tosiaankin. Eivät he suotta olleet Uuden Kuun Murrayita. Elisabet-tädilläsi oli hautajaisissa paras musta satiinipukunsa. Muiden hautajaisissa olisi kelvannut toiseksi paras.
– Eivätkä he vakavasti vastustaneet, kun sanoin että äitisi haudattaisiin Starrien hautaan Charlottetowniin. He olisivat mieluummin vieneet hänet Blair Wateriin omaan sukuhautaansa – heillä on yksityinen hautausmaa kuten tiedät, ei heille kelpaa mikä hautausmaa hyvänsä. Mutta Wallace-enosi myönsi kauniisti, että vaimon tulee kuulua miehensä sukuun niin kuoltuaan kuin eläessäänkin, Ja sitten he tarjoutuivat ottamaan ja kasvattamaan sinut. Minä en antanut sinua heille – silloin. Teinkö oikein, Emilia?
– Teit, teit, teit, kuiskasi Emilia ja puristi isäänsä jokaisen sanan kohdalla.
– Minä sanoin Oliver Murraylle – hän minulle sinusta puhui – etten minä suostunut eroamaan lapsestani niin kauan kuin olin hengissä. Hän sanoi: "Jos joskus muutatte mieltänne, niin ilmoittakaa meille." Mutta minä en muuttanut mieltäni, en edes kolmea vuotta myöhemmin, kun lääkäri kehotti minua lopettamaan työnteon. "Ellette lopeta", hän sanoi, "teillä on vain vuosi elinaikaa. Mutta jos luovutte työstä ja oleskelette ulkona niin paljon kuin suinkin, saatatte elää vielä kolme, ehkä neljäkin vuotta." Hän ennusti oikein. Minä muutin tänne maalle, ja olemme eläneet yhdessä neljä ihanaa vuotta, emmekös olekin, pikkuinen?
– Olemme, olemme.
– Nämä vuodet ja se mitä niiden kuluessa olen sinulle opettanut, ovat ainoa perintö, jonka sinulle voin jättää. Me olemme eläneet sedältä perimälläni vähäisellä elinkorolla; tämä setä kuoli ennen kuin menin naimisiin. Minun jälkeeni rahat menevät hyväntekeväisyyslaitoksille, ja tämä pikku rakennus on vain vuokralla. Ihmisten mielestä minä epäilemättä olen epäonnistunut. Mutta äitisi omaiset pitävät kyllä sinusta huolen, sen tiedän. Siitä Murrayin ylpeys on takeena, vaikkei ehkä muusta. Eivätkä he voi olla rakastamatta sinua. Ehkä minun olisi pitänyt jo aikaisemmin lähettää heille sana; ehkä minun tulisi lähettää ainakin nyt. Mutta eivät Starritkaan ole kokonaan vailla sukuylpeyttä. Murrayt sanoivat minulle hyvin katkeria asioita aikoinaan. Lähetänkö sanan Uuteen Kuuhun, Emilia, ja pyydän heitä tulemaan tänne?
– Ei, sanoi Emilia melkein raivostuen.
Kukaan ei saisi tulla hänen ja isän väliin niiksi muutamiksi kalliiksi päiviksi, jotka vielä olivat jäljellä. Koko ajatus kauhistutti häntä. Riitti sekin, että heidän täytyi tulla jälkeenpäin. Mutta silloin se olisi yhdentekevää.
– Pysymme siis yhdessä loppuun saakka, Emilia pikkuinen. Emme eroa hetkeksikään. Ja sinun täytyy olla urhoollinen. Et saa pelätä, Emilia. Kuolema ei ole kauhea. Avaruus on rakkautta täynnä – ja kevät tulee kaikkialle. Kuollessamme me vain avaamme ja suljemme oven. Oven toisella puolella tapaan äitisi; olen aina ollut suuri epäilijä, mutta sitä en ole koskaan epäillyt. Joskus olen pelännyt että hän ennättää niin kauas edelle, etten milloinkaan saavuta häntä. Mutta nyt tunnen, että hän odottaa minua. Ja odottaa sinuakin. Me emme kiirehdi, aikailemme ja odottelemme kunnes saat meidät kiinni.
– Kunpa voisitte jo nyt viedä minut samasta ovesta, kuiskasi Emilia.
– Vähän ajan kuluttua et ajattele noin. Saat vielä oppia millainen ystävä aika on. Ja elämällä on sinulle jotakin varattuna, tunnen sen. Valmistaudu ottamaan se rohkeasti vastaan. Minä tiedän, ettet sinä juuri nyt tajua sitä, mutta vähitellen muistat sanani.
– Juuri nyt minusta tuntuu, etten enää pidä Jumalasta, sanoi Emilia. Hän ei voinut salata isältään mitään.
Douglas Starr nauroi. Tästä naurusta Emilia piti eniten: se oli niin herttaista, että hän pidätti ihan henkeään nauttiakseen siitä enemmän. Isä painoi hänet tiukemmin rintaansa vasten.
– Kyllä sinä pidät, sydänkäpyseni. Et voi olla rakastamatta Jumalaa. Hän on itse rakkaus, kuten tiedät. Tietenkään sinun ei pidä sekoittaa häntä Ellen Greenen Jumalaan.
Emilia ei oikein ymmärtänyt mitä isä tarkoitti. Mutta yhtäkkiä hän tunsi ettei enää pelännyt ja että katkeruus oli kaikonnut hänen surustaan ja sietämätön tuska sydämestään. Hänestä tuntui kuin rakkaus olisi ympäröinyt hänet joka puolelta; se huokui jostakin suuresta näkymättömästä, ylhäällä häälyvästä Hellyydestä. Oli mahdotonta pelätä ja olla katkera keskellä rakkautta. Isä oli menossa ovesta ulos – ei, hän menikin vain nostamaan verhoa – tämä ajatus miellytti Emiliaa enemmän, koska verho ei ollut niin kiinteä ja luja kuin ovi – ja hän pääsi siihen maailmaan, josta Emilia oli nähnyt välähdyksiä. Sielläkin isä olisi lähellä häntä. Emiliasta tuntui, että hän kestäisi mitä hyvänsä, jos isä vain ei olisi kovin kaukana hänestä, jos hän olisi vain häälyvän esiripun takana.
Douglas Starr piti tyttöä sylissään kunnes tämä vaipui uneen. Heikkoudestaan huolimatta hän sai lasketuksi Emilian vuoteeseen.
3.
KODIN HUOMASTA VIERAIDEN ARMOILLE
Douglas Starr eli vielä kaksi viikkoa. Myöhempinä vuosina, katkerimman surun häivyttyä, nämä viikot olivat Emilian kallein muisto. Ne olivat kauniita viikkoja – kauniita ja surullisia. Ja eräänä iltana maatessaan arkihuoneen leposohvalla isä meni verhon taa, niin tyynesti ja kevyesti, ettei Emilia, joka istui vanhassa nojatuolissa, tiennyt hänen lähteneen, ennen kuin äkkiä tunsi huoneen oudon hiljaisuuden: ei kuulunut muuta kuin hänen oma hengityksensä.
– Isä – isä! hän parahti. Sitten hän huusi Elleniä.
Kun Murrayt tulivat, Ellen kertoi heille Emilian käyttäytyneen oikein hyvin surustaan huolimatta.
Tietenkin hän oli itkenyt koko yön eikä ollut nukkunut hetkeäkään. Maywoodilaisia oli ystävällisesti tullut auttamaan, mutta kukaan heistä ei voinut häntä lohduttaa. Mutta aamun koittaessa hän oli itkunsa itkenyt. Hän oli kalpea, hiljainen ja kiltti.
– Niinpä niin, sanoi Ellen. – Eikös selviydykin hyvin, kun on saanut etukäteen valmistautua. Isäsi oli niin vihainen kun olin varoittanut sinua, ettei sen jälkeen ollut minulle enää oikein kohtelias, niin kuoleva kuin olikin. Mutta en minä silti kanna hänelle kaunaa. Minä tein velvollisuuteni. Rouva Hubbard ompelee sinulle mustan puvun iltaan mennessä. Äitisi sukulaiset ovat sähköttäneet tulevansa jo tänä iltana, ja minä kyllä pidän huolen, että he tapaavat sinut säädyllisesti pukeutuneena. He ovat varakkaita ja ottavat sinut hoteisiinsa. Isältäsi ei jäänyt penniäkään; mutta velkoja ei ole, se sanottakoon hänen kunniakseen. Oletko käynyt sisällä katsomassa ruumista?
– Älä sano häntä siksi, huudahti Emilia valittaen. Oli kamalaa kuulla isää sanottavan ruumiiksi.
– Miksei? Kylläpä sinä olet omituinen lapsi! Hänen ruumiinsa on paremman näköinen kuin luulinkaan, vaikka hän olikin kovin riutunut. Hän oli kaunis mies vaikka liian laiha.
– Ellen Greene, sanoi Emilia äkkiä, jos sinä vielä puhut tuolla tavalla isästä, niin minä manaan mustan kirouksen päällesi.
Ellen katsoi tyttöä pitkään.
– Mitä kummaa sinä oikein tarkoitat? Teet väärin kun puhut minulle noin, vaikka minä olen tehnyt parhaani sinun hyväksesi. Parasta ettet sukulaistesi kuullen puhu tuolla tavalla, tai he eivät halua olla kanssasi missään tekemisissä. Vai mustan kirouksen!
Emilian silmiä kirveli. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää koko maailmassa. Mutta häntä ei vähääkään kaduttanut se mitä oli Ellenille sanonut, eikä hän aikonut teeskennelläkään katumusta.
– Tule auttamaan minua astioiden kuivaamisessa, kehotti Ellen.
– Sinulle on hyväksi, että saat jotain touhuttavaa. Sittenpähän et enää manaile kirouksia ihmisille, jotka ovat raataneet hyväksesi niin että sormet ovat kuluneet luuta myöten. Mutta jos Ruth-täti ottaa sinut, niin pian hän sinusta karsii mokomat tavat.
– Ottaako Ruth-täti minut?
– En minä tiedä, mutta eiköhän. Hän on leski eikä hänellä ole lapsia ja sitä paitsi hän on rikas.
– En haluaisi, että Ruth-täti ottaisi minut, sanoi Emilia hetken mietittyään.
– Tuskinpa se on sinun määrättävissäsi. Ole kiitollinen, jos saat jostakin kodin. Muista ettet sinä paljon merkitse.
– Mutta itselleni minä merkitsen, huudahti Emilia ylpeästi.
– On siinä vain työtä ennen kuin sinusta saa ihmisen, mutisi Ellen. – Ruth-tätisi on varmasti omiaan siihen hommaan. Hänelle ei kelpaakaan mikä tahansa. Siinä vasta erinomainen nainen: niin tarkkaa perheenemäntää ei ole koko Prinssi Edvardin saarella. Voisit vaikka syödä hänen lattialtaan.
– En minä tahdo syödä hänen lattialtaan. Enkä piittaisi vaikka hänen lattiansa olisikin likainen, kunhan pöytäliina on puhdas.
– Taitavat ne hänen pöytäliinansakin olla puhtaat. Hänellä on Shrewsburyssä kaunis talo, jossa on kaari-ikkunat ja räystäissä puukoristeet. Se on hyvin hieno talo ja paras koti, jonka voisit saada. Hän saisi sinut järkiintymään ja kasvattaisi sinusta tykkänään toisenlaisen.
– En tahdo järkiintyä enkä muuttua toisenlaiseksi, huudahti Emilia huulet väristen. – Minä ... minä haluan jonkun, joka rakastaa minua.
– Niin kai, mutta sinun täytyy oppia käyttäytymään hyvin, jos tahdot ihmisten pitävän sinusta. Ei sinua oikeastaan voi moittia – isäsi se sinut pilasi. Asia on niin, Emilia Starr, että sinä olet kummallinen, eivätkä ihmiset välitä kummallisista lapsista.
– Kuinka niin kummallinen? kysyi Emilia.
– Sinä puhut omituisesti, käyttäydyt omituisesti ja toisinaan näytät omituiselta. Ja sinä olet pikkuvanha – vaikkei se olekaan sinun syysi. Se johtuu siitä, ettet ole koskaan ollut lasten seurassa.
Minä aina pyysin isääsi lähettämään sinut kouluun – kotona oppiminen ei ole sama asia – mutta ei hän tietenkään kallistanut korvaansa minun puheilleni. Kai sinä kirjoitustaidossa olet niin pitkällä kuin pitääkin, mutta sinun pitää oppia myös olemaan lapsi lasten joukossa. Siksi olisi hyvä, jos Oliver-enosi ottaisi sinut, sillä hänellä on suuri perhe. Mutta kun hän ei ole yhtä hyvissä varoissa kuin ne muut, niin tuskinpa hän sinua huolii. Wallace-enosi joka pitää itseään suvun päänä, voisi kyllä ottaa. Hänellä on vain yksi täysikasvuinen tytär. Mutta hänen vaimonsa on kivulloinen – ainakin luulee olevansa.
– Kunpa Laura-täti ottaisi minut, sanoi Emilia. Hän muisti isän sanoneen, että Laura-täti oli hänen äitinsä näköinen.
– Laura-täti! Hänellä ei ole siinä mitään sanomista – Elisabet se Uudessa Kuussa määrää. Jimmy Murray hoitaa maan viljelyksen, mutta sanotaan ettei hänellä ole kaikki ruuvit paikoillaan.
– Mitä se merkitsee? kysyi Emilia uteliaana.
– Herranen aika, lapsiraukka, hänen päässään on vikaa. Hän on vähän yksinkertainen – hänelle sattui nuorena jokin tapaturma. Siitä jäi jotakin vikaa. Elisabet oli jollakin tavalla sekaantunut juttuun – en ole koskaan kuullut, kuinka sen asian laita oikein oli. Tuskinpa Uuden Kuun väki viitsisi ottaa sinua vaivoikseen. He ovat tavallaan kovin tarkkoja. Teet viisaasti, jos koetat olla Ruth-tädillesi mieliksi. Ole kohtelias ja käyttäydy hyvin, ehkä hän mieltyy sinuun. Kas niin, nyt on astiat pesty. Parasta että menet yläkertaan.
– Saanko ottaa Mikin ja Tuhman Töpön mukaani? kysyi Emilia.
– Ei, et saa.
– Niistä olisi minulle seuraa, pyyteli Emilia.
– Ne ovat ulkona juoksemassa ja saavat ollakin. En minä anna niiden kulkea täällä ympäri jälkiä jättämässä. Parasta että menet yläkertaan vähäksi aikaa nukkumaan.
– Menen kyllä yläkertaan, mutta en minä nuku, sanoi Emilia. – Minulla on paljon ajateltavaa.
– Neuvoisin sinulle ainakin yhden asian, sanoi Ellen, joka oli lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa heti kun siihen tuli tilaisuus. – Lankea polvillesi ja rukoile Jumalaa, että hän tekisi sinusta hyvän, nöyrän ja kiitollisen lapsen. Emilia pysähtyi portaiden juurelle ja katsoi taakseen.
– Isä sanoi, ettei minulla ole mitään tekemistä sinun Jumalasi kanssa, hän sanoi vakavana.
Ellen tyrmistyi ja töllötti suu auki osaamatta vastata mitään tähän epäkristilliseen puheeseen. Hän otti koko maailman todistajakseen.
– Onko mokomaa kuultu!
– Minä tiedän minkä näköinen sinun Jumalasi on, sanoi Emilia. – Minä näin hänen kuvansa sinun Aatami ja Eeva -kirjassasi. Hänellä on iso parta ja yönuttu. Minä en pidä hänestä. Mutta isän Jumalasta minä pidän.
– Entä saako kysyä minkä näköinen se sinun isäsi Jumala sitten on? kysyi Ellen ivallisesti.
Emilialla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta hän ei halunnut jäädä alakynteen.
– Hän on kirkas kuin kuu, kaunis kuin aurinko ja pelottava kuin sotajoukko lippuineen, hän sanoi voitonriemuisena.
– Niin kai, sinun se sitten pitää aina saada viimeinen sana, sanoi Ellen luopuen väittelystä. – Mutta kylläpähän Murrayt vielä opettavat sinulle säädyllisyyttä. – He ovat jyrkkiä presbyteeriläisiä eivätkä anna pennin arvoa isäsi mielipiteille. Menehän nyt yläkertaan.
Emilia nousi etelänpuoleiseen huoneeseen. Hän tunsi itsensä kauhean hylätyksi.
– Maailmassa ei ole enää ketään, joka minua rakastaisi, hän sanoi käpristyessään ikkunan ääressä olevalle vuoteelleen. Mutta hän oli lujasti päättänyt olla itkemättä. Murrayt, jotka olivat vihanneet hänen isäänsä, eivät saisi nähdä hänen itkevän. Hän tunsi inhoavansa heitä kaikkia – paitsi ehkä Laura-tätiä.
Kuinka hirmuisen isoksi ja autioksi maailma oli muuttunut! Mikään ei ollut enää mielenkiintoista. Oli aivan yhdentekevää, vaikka Aatamin ja Eevan välissä oleva pieni jäntterä omenapuu oli muuttunut kauniiksi, ruusun ja lumen väriseksi; vaikka mäet notkon takana olivat vihreää silkkiä ja puutarha täynnä keltanarsisseja ja koivuissa kullankeltaisia norkkoja; vaikka Tuulen tyttö kiidätti taivaalla pilvenhattaroita. Ei mikään niistä nyt lumonnut eikä lohduttanut häntä. Eikä koskaan lohduttaisikaan.
– Mutta minä lupasin isälle olla urhea, hän kuiskasi puristaen nyrkkiin pienet kätensä. – Ja minä tahdon olla urhea. Eivätkä Murrayt saa nähdä että minä pelkään heitä. En pelkää tippaakaan.
Kun iltapäiväjuna vihelsi kaukana mäkien takana, Emilian sydän alkoi sykkiä nopeammin. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä.
– Ole hyvä ja auta minua, sinä isän Jumala – ei Ellenin Jumala, hän sanoi. – Auta minua olemaan urhea, niin etten itkisi heidän edessään.
Pian kuului alhaalta rattaiden ratinaa ja kovia, varmoja ääniä. Sitten Ellen juoksi läähättäen portaita yläkertaan kädessään musta puku, joka oli kursittu kokoon halvasta villakankaasta.
– Rouva Hubbard sai sen juuri ajoissa valmiiksi, luojan kiitos. En mistään hinnasta olisi halunnut sukulaistesi näkevän sinua ilman surupukua. Eivät voi sanoa, etten minä olisi täyttänyt velvollisuuttani. He ovat kaikki saapuneet: Uuden Kuun väki, Oliver ja hänen Addie-rouvansa, Wallace Eva-tätisi kanssa, ja Ruth-tätisi – hänen nimensä on rouva Dutton. Kas niin, nyt olet valmis. Tule!
– Voinko panna kaulaani venetsialaiset helmet? kysyi Emilia.
– Onko mokomaa kuultu! Vai venetsialaisia helmiä surupuvun kanssa! Häpeä! Onko nyt sopiva aika turhamaisuuteen?
– Ei se ole turhamaisuutta, intti Emilia. – Isä antoi minulle helmet viime jouluksi. Haluan näyttää heille, että omistan sentään jotakin.
– Älä nyt hassuttele! Tulehan nyt. Muista sitten käyttäytyä sievästi, että he saavat sinusta edullisen käsityksen.
Emilia laskeutui jäykästi portaita Ellenin edellä ja meni vierashuoneeseen. Siellä oli koolla kahdeksan henkeä, ja hän tunsi kahdeksan vieraan silmäparin tutkistelevan katseen. Mustassa puvussaan Emilia vaikutti kalpealta ja heiveröiseltä. Itkun jäljiltä hänen silmänsä näyttivät suurilta ja syvään vajonneilta, ja niiden alla oli tummat varjot. Hän oli kauhean peloissaan ja tiesi sen itse - mutta Murrayt eivät saisi sitä nähdä. Hän nosti päänsä pystyyn ja kävi uljaasti koettelemukseensa.
– Tämä, sanoi Ellen pyöräyttäen hänet olkapäästä ympäri, on Wallace-enosi.
Emiliaa värisytti. Hän ojensi kylmän kätensä. Hän tunsi heti ettei voisi pitää Wallace-enosta. Tämä oli musta, ankara ja ruma; silmäkulmat olivat uhkaavan pörhössä ja suu jäykkä ja säälimätön. Silmien alla oli isot pussit ja musta poskiparta oli huolellisesti leikattu. Emilialle selvisi siinä samassa, ettei hän koskaan voisi ihailla poskipartaa.
– Päivää, Emilia, sanoi Wallace-eno kylmästi ja kumartui jäykkänä suutelemaan häntä poskelle.
Äkillinen harmin aalto syöksähti Emilian mieleen. Kuinka eno uskalsi suudella häntä – mokomakin, joka oli vihannut isää ja hylännyt äidin. Emilia ei välittänyt hänen suudelmistaan. Salamannopeasti hän tempaisi taskustaan nenäliinan ja pyyhki poskeaan.
– Katsokaas häntä! kuului epämiellyttävä ääni huoneen toiselta puolelta.
Wallace-eno näytti kovasti etsiskelevän sanoja ilmaistakseen närkästyksensä. Toivottomana Ellen työnsi Emilian seuraavan istujan eteen.
– Eva-tätisi, hän sanoi.
Eva-täti istui hartiahuiviin kääriytyneenä. Hänen kasvoillaan oli luulosairaan kärsivä ilme. Hän puristi Emilian kättä sanaa sanomatta. Eikä Emiliakaan virkkanut mitään.
– Oliver-enosi, ilmoitti Ellen.
Emilia piti melkoisesti Oliver-enon ulkomuodosta. Hän oli kookas ja lihava, punakka ja hauskan näköinen. Emilia ajatteli, ettei hän olisi millänsäkään, jos eno suutelisi, vaikka hänellä olikin tuommoiset harjasmaiset valkoiset viikset. Mutta Oliver-eno oli ottanut oppia Wallace-enon kokemuksesta.
– Saat hopearahan suukosta, hän kuiskasi hyväntahtoisesti. Oliver-eno halusi osoittaa ystävyyttään ja myötätuntoaan, mutta Emilia ei käsittänyt hänen leikinlaskuaan, vaan pani sen pahakseen.
– Minä en myy suukkoja, hän sanoi ja kohotti päänsä pystyyn ylhäisesti kuin aito Murray ainakin.
Oliver-eno nauroi partaansa ja näytti huvittuneelta. Mutta Emilia kuuli huoneen toiselta puolen närkästyneen tuhahduksen.
Sitten oli Addie-täti. Hän oli yhtä punakka, lihava ja hauskan näköinen kuin miehensäkin ja hän pusersi ystävällisesti Emilian kylmää kättä.
– Miten jaksat, kultaseni? hän sanoi.
Tuo kultaseni tehosi Emiliaan, ja hän suli hiukan. Mutta seuraava sukulainen jähmetti hänet uudelleen. Se oli Ruth-täti – Emilia tunsi hänet ennen kuin Ellen ennätti sanoa hänen nimensä, ja hän tiesi myös, että juuri Ruth-täti oli sanonut "katsokaas häntä" ja tuhahtanut nenäänsä. Hän tunsi nuo kylmät harmaat silmät, sileiksi kammatut kiillottomat ruskeat hiukset, lyhyen lihavan vartalon, ohuthuulisen tiukan suun.
Ruth-täti ojensi sormenpäänsä, mutta Emilia ei tarttunut niihin.
– Anna tädillesi kättä, kuiskasi Ellen vihaisesti.
– Eihän hänkään anna, sanoi Emilia kirkkaalla äänellä. – Miksi minun sitten pitäisi.
Ruth-täti laski halveksitut kätensä ristiin helmaansa.
– Sinä olet kovin huonosti kasvatettu lapsi, hän sanoi. – Mutta muuta ei tietysti voinut odottaakaan.
Äkkiä Emilian tuli paha olla. Oliko hän käytöksellään tuottanut häpeää isälleen? Ehkä hänen sittenkin olisi pitänyt antaa kättä Ruth-tädille. Mutta nyt oli liian myöhäistä – Ellen oli jo temmannut hänet eteenpäin.
– Tämä on serkkusi, herra James Murray, sanoi Ellen kärsimättömänä aivan kuin olisi halunnut mahdollisimman nopeasti päästä ikävästä tehtävästään.
– Jimmy-serkku, Jimmy-serkku, sanoi esitelty. Emilia katsoi häneen vakaasti ja piti hänestä heti ensi silmäyksellä.
Jimmy-serkulla oli pienet rusoposkiset tontun kasvot ja harmaa jakoparta. Hänen kiiltävän ruskea tukkansa oli kihartunut hyvin epämurraymaisella tavalla; isot ruskeat silmät olivat ystävälliset ja avoimet kuin lapsen. Sydämellisesti hän puristi Emilian kättä vilkaisten kuitenkin samalla vastapäätä istuvaan rouvasihmiseen.
– Hei, hei, tyttöseni! hän sanoi.
Emilia alkoi hymyillä hänelle, mutta hänen hymynsä kehkeytyi niin hitaasti, että Ellen ennätti pyöräyttää hänet toisaalle, ennen kuin se oli täysin puhjennut, ja Laura-täti sai sen. Laura-täti säpsähti ja kalpeni.
– Julian hymy, hän sanoi puoliääneen. Ja taas Ruth-täti tuhahti harmistuneesti nenäänsä.
Laura-täti oli aivan toisen näköinen kuin muut sukulaiset. Hän oli melkein kaunis; hänen kasvonsa olivat hienopiirteiset ja kuultavan kalpeat, ja harmahtavat hiukset olivat paksuilla palmikoilla, jotka oli kiinnitetty neuloilla päälaelle. Mutta hänen silmänsä ne Emilian voittivat. Hänen avoimet, sinisen siniset silmänsä. Niiden sinisyys teki niin voimakkaan vaikutuksen, että sitä oli mahdoton vastustaa. Ja hänen äänensä oli kaunis ja pehmeä.
– Rakas pieni lapsiraukka, hän sanoi ja kietoi Emilian ystävälliseen syleilyyn.
Emilia vastasi syleilyyn ja sai töin tuskin salatuksi kyynelensä toisten sukulaisten katseilta. Onneksi Ellen työnsi hänet äkkiä ikkunan viereiseen nurkkaan.
– Ja tämä on Elisabet-tätisi.
Niin niin, hän oli Elisabet-täti. Sen saattoi arvata. Hänellä oli jäykkä, musta satiinipuku, niin jäykkä ja uhkea, että Emilia arveli sen olevan hänen paras pukunsa. Emilia oli siitä iloinen. Ajattelipa Elisabet-täti isästä mitä tahansa, ainakin hän oli isän muistoksi pukeutunut parhaaseen pukuunsa.
Ja Elisabet-täti oli hienon näköinen: pitkä, laiha ja jäykkä, piirteet kauniit ja paksut raudanharmaat kiharat mustan pitsimyssyn alla. Vaikka hänen silmänsä olivatkin teräksensiniset, ne olivat yhtä kylmät kuin Ruth-tädin, ja hänen leveä suunsa oli tuikeasti yhteen puristettu. Emilia vetäytyi kuoreensa kohdatessaan hänen viileän, arvostelevan katseensa. Hän olisi kernaasti tahtonut miellyttää Elisabet-tätiä, joka isännöi Uudessa Kuussa, mutta se tuntui mahdottomalta.
Elisabet-täti pudisti hänen kättään mitään sanomatta. Itse asiassa hän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut. Elisabet Murray ei olisi hämmentynyt edes kuninkaan tai kenraalikuvernöörin edessä. Sukuylpeys olisi kyllä auttanut häntä suoriutumaan sellaisessa tilanteessa; mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi tämän kummallisen, avokatseisen lapsen edessä, joka oli jo osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin taipuisa ja nöyrä. Elisabet Murray ei halunnut saada nenälleen niin kuin Wallace ja Ruth.
– Mene sohvalle istumaan, käski Ellen.
Emilia istahti sohvalle. Hän oli heiveröinen ja katseli maahan, mutta tunsi olonsa lannistumattomaksi. Hän laski kätensä ristiin syliinsä ja nosti toisen nilkan toisen päälle. Heidän piti nähdä, ettei hän ollut vailla hyviä tapoja.
Ellen oli poistunut keittiöön iloissaan siitä, että esittely oli ohi. Emilia ei pitänyt Ellenistä, mutta tämän lähdettyä hän tunsi itsensä hylätyksi. Hän oli nyt yksin arvosteltavana. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi päässyt livahtamaan huoneesta. Mutta samalla hänen mielessään oli kypsymässä päätös kirjoittaa kaikesta vanhaan muistikirjaan. Se olisikin hauskaa; hän kuvailisi heitä kaikkia – kyllä hän osaisi. Ruth-tädin silmille hänellä oli jo oikea sana: kivenharmaat. Ne olivat aivan kuin kiveä, yhtä kovat, kylmät ja säälimättömät. Mutta sitten hän tunsi pistoksen sydämessään: isä ei voisi enää koskaan lukea hänen muistikirjaansa.
Mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, että olisi hauskaa kirjoittaa kaikki muistiin. Kuinka hän parhaiten voisi kuvata Laura-tädin silmiä? Ne olivat kauniit. Jos niitä sanoisi vain sinisiksi, se ei tuntuisi miltään; sadoilla ihmisillä on siniset silmät. Ah, nyt hän tiesi: sinilähteet – juuri ne ne olivat.
Ja nyt tuli leimahdus.
Ensimmäisen kerran sen kamalan illan jälkeen, jolloin Ellen kohtasi hänet kynnyksellä. Hän oli jo luullut, ettei se voisi enää milloinkaan palata. Mutta nyt, kaikkein yllättävimmässä tilanteessa ja mahdottomimmalla hetkellä se oli tullut: hän oli nähnyt sielunsa silmin siihen ihmeelliseen maailmaan, joka oli verhon takana. Rohkeus ja toivo tulivat hänen sieluunsa. Hän kohotti päätään ja katsoi pelottomasti ympärilleen – hävyttömästi, sanoi Ruth-täti jälkeenpäin.
Niin, hän kirjoittaisi varmasti kaikista heistä, kuvaisi jok'ainoan: suloisen Laura-tädin, kiltin Jimmy-serkun, ankaran vanhan Wallace-enon ja Oliver-enon, jonka kasvot olivat kuin täysikuu, komean Elisabet-tädin ja häijyn Ruth-tädin.
– Hän on hennon näköinen lapsi, sanoi Eva-täti äkkiä kärsivällä värittömällä äänellään.
– Mitä muuta voisi odottaa? sanoi Addie-täti huokaisten; Emilian mielestä huokaus kuulosti kolkon merkitsevältä. – Hän on liian kalpea. Jos hänellä olisi hiukan väriä poskillaan, hän ei olisi hullumman näköinen.
– Vaikea sanoa kenen näköinen hän on, sanoi Oliver-eno katsoen Emiliaan kiinteästi.
– Murray hän ei ole, sen näkee heti, sanoi Elisabet-täti varmasti ja moittivasti.
– Ne puhuvat minusta aivan kuin en olisikaan täällä, ajatteli Emilia; häntä harmitti sukulaisten sopimaton käytös.
– En minä sanoisi häntä Starriksikaan, sanoi Oliver-eno. – Minusta hänessä on eniten Byrdien näköä; hänellä on isoäidin hiukset ja silmät.
– Nenä on vanhan Yrjö Byrdin, sanoi Ruth-täti äänellä, josta kaikille selvisi, mitä hän ajatteli vanhan Yrjön nenästä.
– Hänellä on isänsä otsa, sanoi Eva-tätikin moittivaan äänensävyyn.
– Hymy on ainakin äidin, sanoi Laura-täti, vaikka niin hiljaa ettei kukaan sitä kuullut.
– Ja Julian silmäripset. Eikös Julialla ollut hyvin pitkät silmäripset? sanoi Addie-täti.
Emilian sietämiskyvyn raja oli saavutettu.
– Minusta alkaa tuntua kuin olisin tehty vain paloista ja paikoista, hän huudahti närkästyneenä.
Murrayt tuijottivat häneen. Ehkä heidän oli hiukan paha olla, sillä ei heistä yksikään toki ollut hirviö; he olivat kaikki inhimillisiä, kuka enemmän, kuka vähemmän. He olivat niin ällistyneitä, ettei kukaan osannut sanoa sanaakaan, ennen kuin Jimmy-serkku rikkoi hiljaisuuden naurahtamalla. Se oli hillitty naurahdus, jossa ei ollut vähääkään ilkeämielisyyttä.
– Se on oikein, tyttöseni, hän sanoi. – Anna niille takaisin, pidä puoliasi.
– Jimmy! sanoi Ruth-täti. Jimmy alistui. Ruth-täti katsoi Emiliaan.
– Kun minä olin pikkuinen tyttö, hän sanoi, en koskaan avannut suutani ennen kuin minulle puhuttiin.
– Mutta ellei kukaan milloinkaan sanoisi mitään ennen kuin hänelle puhutaan, ei syntyisi ensinkään keskustelua, koetti Emilia todistaa.
– Minä en koskaan väittänyt vastaan, jatkoi Ruth-täti ankarasti. – Niihin aikoihin pikku tytöt saivat kunnollisen kasvatuksen. Me olimme kohteliaita vanhempia kohtaan ja kunnioitimme heitä. Meille osoitettiin oma paikkamme, eikä siinä ollut vastaan pyristelemistä.
– Mutta teillä ei sitten ollut koskaan oikein hauskaa, sanoi Emilia – ja haukkoi samassa tyrmistyneenä henkeään. Hän ei ollut aikonut sanoa ääneen mitä oli ajatellut. Mutta isän kanssa seurustellessaan hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa.
– Hauskaa! sanoi Ruth-täti loukkaantuneella äänellä. – Minä en ajatellut hauskuutta, kun oli pikku tyttö.
– Ymmärrän sen, sanoi Emilia vakavana. Hänen äänensä ja käytöksensä oli kunnioittava, sillä hän halusi kaikin mokomin korjata hairahduksensa. Mutta Ruth-täti näytti siltä kuin olisi tahtonut lyödä häntä korvalle. Tuo lapsi sääli häntä, häpäisi surkuttelemalla hänen säädyllistä, moitteetonta lapsuuttaan. Se oli sietämätöntä, etenkin kun säälijä oli Starreja. Ja tuo kelvoton Jimmy uskalsi taas hykerrellä! Miksei Elisabet kieltänyt häntä.
Onneksi ovelle ilmestyi samassa Ellen Greene ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
– Sinun täytyy odottaa, hän kuiskasi Emilialle. – Pöydässä ei ole tilaa sinulle.
Emilia ilahtui. Hän tiesi ettei voisi syödä palastakaan sukulaisten nähden. Tädit ja enot lähtivät jäykkinä huoneesta katsomattakaan häneen – kaikki muut paitsi Laura-täti: tämä kääntyi ovella ja heitti hänelle salavihkaa lentosuukon. Ennen kuin Emilia ehti vastata Ellen riensi sulkemaan oven.
Emilia jäi yksin huoneeseen, joka vähitellen hämärtyi. Ylpeys joka oli tukenut häntä sukulaisten läsnä ollessa, haihtui äkkiä, ja hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. Hän meni suoraa päätä suljetulle ovelle huoneen päähän ja astui sisään.
Isän arkku oli entisen makuuhuoneen keskellä. Sen päällä oli kukkia – Murrayt olivat siinäkin täyttäneet sovinnaisuuden vaatimukset. Wallace-enon tuoma valkoisista ruusuista tehty iso ankkuri komeili pienellä pöydällä pääpuolessa. Emilia ei voinut nähdä isänsä kasvoja, sillä lasilla oli Ruth-tädin valkoinen hyasinttikimppu, eikä hän uskaltanut siirtää sitä pois. Mutta hän kyyristyi lattialle ja laski poskensa arkun kiillotettua laitaa vasten.
Siitä he tapasivat hänet illalliselta tullessaan nukkumasta. Laura-täti nosti hänet ylös ja sanoi:
– Minä vien lapsiraukan vuoteeseen, hän on lopen väsynyt. Emilia avasi silmänsä ja katsoi unisena ympärilleen.
– Saanko ottaa Mikin mukaani? hän kysyi.
– Kuka on Mikki?
– Minun kissani, iso harmaa kissa.
– Kissa! puuskahti Elisabet-täti kauhistuneena. – Et saa ottaa kissaa huoneeseesi.
– Miksi ei? Edes tämän ainoan kerran? pyysi Laura.
– Ei missään tapauksessa, sanoi Elisabet-täti. – Kissa on hyvin epäterveellinen makuuhuoneessa. Kylläpäs sinä puhutkin, Laura. Vie lapsi vuoteeseen ja katso että hänellä on riittävästi vuodevaatteita. Yö on kylmä. Kissoista en halua enää kuulla sanaakaan.
– Mikki on puhdas kissa, sanoi Emilia. – Se pesee itsensä joka päivä.
– Vie hänet vuoteeseen, Laura, sanoi Elisabet-täti eikä ollut kuulevinaan Emilian puolustelua.
Laura-täti myöntyi kiltisti. Hän kantoi Emilian yläkertaan, auttoi häntä riisuutumaan ja peitti hänet vuoteeseen. Emilia oli kovin uninen, mutta ennen kuin hän ennätti täysin nukahtaa, hän tunsi jotakin pehmeää ja lämmintä, joka kehräsi hänen olkansa vieressä. Laura-täti oli hiipinyt alas, löytänyt Mikin ja tuonut sen hänen luokseen. Elisabet-täti ei kuullut siitä hiiskaustakaan, eikä Ellen Greenekään uskaltanut vastustaa, sillä olihan Laurakin Uuden Kuun Murrayita.
4.
SUKUNEUVOTTELU
Emilian herätessä aamulla oli jo valoisa päivä. Matalasta uutimettomasta ikkunasta näkyi auringonnousun rusotus, ja yksi ainoa himmeä tähti loisti vielä vihertävällä taivaalla Kokkahongan yläpuolella. Räystäissä suhisi raikas, vieno aamutuuli. Ellen Greene makasi isossa vuoteessa ja kuorsasi kuuluvasti. Muuten pikku talossa vallitsi syvä hiljaisuus.
Tätä tilaisuutta Emilia oli odottanut. Varovaisesti hän puikahti vuoteestaan, hiipi varpaillaan huoneen poikki ja avasi oven. Mikki nousi matolta huoneen keskeltä ja seurasi Emiliaa hieroen lämmintä kylkeään hänen kylmiä nilkkojaan vasten. Emilialla oli hiukan huono omatunto, kun hän lähti hiipimään alas pimeitä portaita. Kylläpä portaat narisivat, varmaan kaikki heräisivät! Mutta ketään ei näkynyt, ja Emilia pääsi onnellisesti alas ja pujahti vierashuoneeseen hengähtäen helpotuksesta sulkiessaan oven. Hän melkein juoksi huoneen poikki toiselle ovelle.
Ruth-tädin kukkavihko lepäsi vielä arkun lasilla. Emilia puristi huulensa tiukasti yhteen, mikä teki hänet omituisesti Elisabet-tädin näköiseksi, tarttui kukkavihkoon ja laski sen lattialle.
– Voi isä, isä, hän kuiskasi puristaen kädellään kurkkuaan tukahduttaakseen itkunsa. Nämä olivat hänen jäähyväisensä; hän tahtoi olla kahden kesken isänsä kanssa – hän ei tahtonut hyvästellä häntä sukulaisten kuullen.
Isä näytti kauniilta. Kaikki tuskan uurteet olivat hävinneet; hän oli miltei poikamaisen näköinen, mutta hiukset olivat hopeanharmaat. Ja hänen huulillaan oli ilahtunut, viisas hymy, ikään kuin hän äkkiä olisi keksinyt jotakin yllättävän kaunista ja hämmästyttävää. Vaikka Emilia oli lukemattomat kerrat nähnyt isän hymyilevän eläessään, hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoillaan tällaista hymyä.
– Isä, minä en itkenyt heidän nähtensä, hän kuiskasi. – Enkä varmastikaan tuottanut Starreille häpeää. Ei kai sinunkaan mielestäsi ollut Starrien häpäisemistä, vaikka en antanut kättä Ruth-tädille? Hän ei todella halunnut sitä. Voi isä, en usko kenenkään heistä pitävän minusta, paitsi Laura-tädin. Nyt minun täytyy hiukan itkeä, isä.
Hän painoi kasvonsa kylmälle lasille ja nyyhkytti katkerasti. Mutta vain vähän aikaa. Hänen oli sanottava hyvästi ennen kuin joku tapaisi hänet täältä. Hän nosti päänsä ja katsoi pitkään ja vakavasti isän rakkaita kasvoja.
– Hyvästi, rakas isä, hän kuiskasi itku kurkussa. Pyyhkäisten kyynelet, jotka sumensivat näön, hän laski Ruth-tädin kukka-asetelman paikoilleen, niin että se lopullisesti peitti isän kasvot. Sitten hän pujahti ulos aikoen sukkelasti palata huoneeseensa. Ovella hän oli melkein kompastua Jimmy-serkkuun: tämä istui siinä tuolilla suureen ruudulliseen aamutakkiin kääriytyneenä ja syötti Mikkiä.
– Hst, kuiskasi Jimmy taputtaen tyttöä olalle. – Kuulin sinun hiipivän alas ja tulin perässäsi. Tiesin mitä aioit. Istuin tässä, jotteivät toiset ryntäisi huoneeseen. Kas tässä, ota nämä ja juokse takaisin vuoteeseen, tyttöseni.
'Nämä' olivat piparminttukaramelleja. Emilia puristi tötterön kouraansa ja pakeni yöpaitaansa häveten huoneeseensa. Hän inhosi piparminttukaramelleja eikä koskaan syönyt niitä, mutta se että Jimmy-serkku oli antanut ne hänelle sai hänen sydämensä sykkimään ilosta. Ja Emilia piti siitäkin, että Jimmy-serkku oli sanonut häntä 'tyttöseksi'. Hän oli luullut, ettei kukaan enää puhuttelisi häntä herttaisilla hyväilynimillä. Isällä niitä oli ollut monta monituista: sydänkäpyseni, kultaseni, Emilia-lapsukainen, rakas pikku kullanmuru, silmäteräni, keijuni. Nimet olivat vaihdelleet mielialojen mukaan, mutta Emilia oli pitänyt niistä kaikista.
Jimmy-serkku oli hyvä. Olipa hänellä mitä muita vikoja tahansa, niin sydän hänellä ainakin oli paikallaan. Emilia oli niin kiitollinen, että pakotti vuoteeseen päästyään itsensä syömään yhden hänen karamelleistaan.
Hautajaiset olivat aamupäivällä. Kerrankin oli laakson pikku talo täynnä ihmisiä. Arkku nostettiin vierashuoneeseen, ja surevan näköiset Murrayt istuivat sen ympärillä muodollisen jäykkinä keskellään mustapukuinen kalpea ja kankea Emilia. Hän istui Elisabet-tädin ja Wallace-enon välissä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. Ainoatakaan toista Starria ei ollut saapuvilla, sillä Emilian isällä ei ollut lähisukulaisia.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, Murrayt nousivat ja kiersivät arkun luodakseen vainajaan asiaankuuluvan jäähyväiskatseen. Elisabet-täti tarttui Emilian käteen ja koetti vetää hänet mukanaan, mutta Emilia veti kätensä takaisin ja pudisti päätään. Hän oli jo hyvästellyt. Elisabet-täti näytti hetken haluavan pitää kiinni vaatimuksestaan – sitten hän meni ankaran näköisenä yksin esiintyen Murrayna sormenpäitään myöten. Hautajaisissa toraileminen ei ollut soveliasta.
Douglas Starr aiottiin viedä Charlottetowniin ja haudata vaimonsa viereen. Kaikki Murrayt lähtivät saattamaan, mutta Emilian oli määrä jäädä kotiin. Hän katseli surusaattoa: se nousi pitkää ruohoista mäkeä harmaassa tihkusateessa, joka oli juuri alkanut. Emilia oli mielissään sateesta; monta kertaa hän oli kuullut Ellen Greenen sanovan, että onnellinen se vainaja, jonka arkulle satoi. Ja tuntui helpommalta nähdä isän lähtevän tässä ystävällisen lauhassa usvassa kuin hymyilevässä auringonpaisteessa.
– Täytyy sanoa, että hautajaiset olivat oikein kauniit, sanoi Ellen Greene hänen olkansa takaa. – Kaikki sujui niin kuin pitikin. Jos isäsi katseli sitä taivaasta, hän oli varmaan mielissään.
– Ei hän ole taivaassa, sanoi Emilia.
– Herra hyvästi siunatkoon! Voi noita lapsia! saattoi Ellen vain parahtaa.
– Hän ei ole vielä siellä. Hän on vasta matkalla. Hän lupasi odotella ja kulkea hitaasti, niin että saan hänet kiinni sitten kun minä tulen. Toivottavasti siihen ei ole kovin pitkä aika.
– Tuollainen toivomus on synti, kauhea synti, torui Ellen. Kun viimeiset rattaat olivat kadonneet näkyvistä, Emilia palasi arkihuoneeseen, otti kirjakaapista kirjan ja upposi nojatuoliin. Mutta hän ei lukenut vaan ajatteli. Hän tiesi sukulaisten tulevan takaisin iltapäivällä. Ja hän arvasi, että silloin hänen kohtalonsa luultavasti ratkaistiin. "Puhutaan asiasta sitten kun on tultu", hän oli kuullut Wallace-enon sanovan aamiaisen jälkeen. Vaisto sanoi hänelle mikä asia oli. Hän olisi antanut vaikka toisen korvansa kunhan vain toisella olisi kuullut mitä he sanoivat. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että hänet lähetettäisiin pois tieltä. Niinpä hän ei hämmästynyt, kun Ellen iltahämärissä tuli sanomaan:
– On parasta että menet yläkertaan, Emilia. Tätisi ja enosi tulevat tänne keskustelemaan.
– Enkö saisi auttaa sinua illallisen valmistuksessa? kysyi Emilia. Hän ajatteli, että jos hän kulkisi edestakaisin keittiön ovessa, hän saattaisi kuulla sanan tai pari.
– Et. Sinusta on enemmän vaivaa kuin apua. Mars vain matkaan!
Ellen tallusti keittiöön jäämättä katsomaan totteliko Emilia. Emilia nousi vastahakoisesti. Miten hän voisi yöllä nukkua, ellei saisi tietää miten hänen kävisi? Ja hän oli aivan varma, ettei päätöstä ilmoitettaisi hänelle ennen kuin huomenna, jos silloinkaan.
Hänen katseensa osui keskellä huonetta olevaan pitkään pöytään. Sitä peitti iso liina, jonka raskaat laskokset ulottuivat lattiaan saakka. Mustat sukat vilahtivat matolla, laskokset häilähtelivät – ja sitten seurasi hiljaisuus. Emilia istuutui mukavasti pöydän alla ja ryhtyi voitonriemuisena odottamaan. Hän kuulisi nyt mitä päätettiin, eikä kukaan tietäisi mitään.
Hänelle ei ollut koskaan sanottu, ettei salakuuntelua pidetty oikein sopivana; siihen ei ollut ilmaantunut aihetta niin kauan kuin hän eli isän kanssa. Hän piti kerrassaan onnenpotkuna, että hänen mieleensä oli juolahtanut piiloutua pöydän alle. Hän saattoi jopa hiukan nähdäkin liinan läpi. Hänen sydämensä sykki jännityksestä niin rajusti, että hän pelkäsi sen kuuluvan.
Tädit ja sedät tulivat sisään ja istuutuivat pitkin seinänvieriä. Emilia pidätti hengitystään. Muutamaan minuuttiin kukaan ei puhunut, vaikka Eva-täti huokaili syvään ja raskaasti. Wallace-eno karisti sitten kurkkuaan ja sanoi:
– No niin, mitä teemme lapselle?
Kukaan ei kiirehtinyt vastaamaan. Emiliasta tuntui, etteivät he halunneetkaan vastata. Lopulta Eva-täti sanoi valittavasti:
– Hän on juonikas ja omituinen lapsi. En ymmärrä häntä vähääkään.
– Minusta tuntuu, että hänellä on jonkinlainen taiteilijaluonne, huomautti Laura-täti arasti.
– Hemmoteltu lapsi, sanoi Ruth-täti jyrkästi. – Sanon suoraan, ettei ole niinkään helppoa saada hänet parantamaan tapansa.
Pieni salakuuntelija käänsi päätään ja loi pöytäliinan lävitse Ruth-tätiin halveksivan katseen. – Eiköhän vain omissa tavoissasi ole parantamista. Emilia ei uskaltanut edes kuiskata, mutta hän muodosti sanat huulillaan ja se helpotti paljon.
– Olen samaa mieltä, sanoi Eva-täti. – Minä en ainakaan tunne pystyväni siihen.
(Emilia käsitti, ettei Wallace-eno aikonut ottaa häntä, ja tuli iloiseksi.)
– Kyllä asia on niin, että Nancy-tädin pitäisi ottaa hänet, sanoi Wallace-eno. – Hänellä on enemmän tämän maailman hyvyyttä kuin kenelläkään meistä.
– Tiedät hyvin, ettei Nancy-tädin mieleen unissakaan juolahtaisi ottaa häntä, sanoi Oliver-eno. – Hän on sitä paitsi aivan liian vanha kasvattamaan lasta – hän ja Caroline, se vanha noita-akka. En usko että kumpikaan heistä on edes ihminen. Ottaisin itse mielelläni Emilian, mutta tuskin voin. Minulla on suuri perhe huollettavana.
– Luultavasti hän ei elä kauan kenenkään rasituksena, sanoi Elisabet-täti reippaasti. – Kuolee keuhkotautiin kuten isänsäkin.
(– En varmasitkaan kuole! huusi Emilia – tai ainakin ajatteli niin painokkaasti, että melkein tunsi huutavansa. Hän unohti, että oli toivonut kuolevansa tavoittaakseen isänsä. Nyt hän tahtoi elää näyttääkseen Murrayille, että he olivat erehtyneet. – Nyt en missään tapauksessa aio kuolla. Aion elää iankaiken ja minusta tulee kuuluisa kirjailija – saatpas vain nähdä, että niin käy, Elisabet Murray-täti!)
– Heikon näköinen hän kyllä on, myönsi Wallace-eno.
(Emilia kevensi tunteitaan virnistämällä Wallace-enolle pöytäliinan takaa. – Jos minä joskus saan porsaan, annan sille enon nimen, hän ajatteli ja oli kostoon tyytyväinen.)
– Mutta jonkun on kuitenkin pidettävä hänestä huolta niin kauan kuin hän elää, vai mitä? sanoi Oliver-eno.
(– Olisi ihan oikein, jos minä kuolisin ja teillä olisi sitten koko loppuelämänne kauhean huono omatunto, ajatteli Emilia. Oliver-enon sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuvitteli hautajaisiaan, valitsi kantajansa ja koetti löytää sopivan virrensäkeistön kaiverrettavaksi hautakiveensä. Mutta ennen kuin hän pääsi siitä selville, WalIace-eno alkoi jälleen.)
– Tällä tavoin emme pääse mihinkään. Meidän on pakko pitää huolta lapsesta –
(– Kunpa eno ei sanoisi minua lapseksi, ajatteli Emilia katkerana.)
– ... ja jonkun meistä on annettava hänelle koti. Julian tytärtä ei voi jättää vieraiden armoille. Omasta puolestani minun on sanottava, ettei Evan terveys salli hänen hoitaa ja kasvattaa lasta –
– Ja vielä sellaista lasta, sanoi Eva-täti. (Emilia näytti kieltään Eva-tädille.)
– Pieni orpoparka, virkkoi Laura-täti lempeästi. (Sillä hetkellä suli Emilian sydämestä jää. Hän oli liikuttunut ja hyvillään, kun häntä niin hellästi sanottiin pieneksi orpoparaksi.)
– Tuskin sinun kannattaa häntä liian paljon sääliä, Laura, sanoi Wallace-eno päättävästi. – Ilmeisesti hän on hyvin tunteeton. En ole nähnyt hänen vuodattavan ainoatakaan kyyneltä sen jälkeen kun tulimme tänne.
– Huomasitteko, ettei hän edes tahtonut luoda isäänsä viimeistä silmäystä? kysyi Elisabet-täti.
Jimmy-serkku katsoi äkkiä kattoon ja vihelsi.
– Hän tuntee niin paljon, että hänen täytyy se salata, sanoi Laura-täti. Wallace-eno tuhahti.
– Eikö sinun mielestäsi, Elisabet, meidän pitäisi huolehtia hänestä? jatkoi Laura arasti.
Elisabet-täti liikahti levottomasti.
– En usko hänen viihtyvän Uudessa Kuussa kolmen vanhan ihmisen seurassa.
(– Viihtyisin varmasti, ajatteli Emilia.)
– Ruth, mitä sinä ajattelet? sanoi Wallace-eno. – Sinähän asut aivan yksin isossa talossa. Saattaisi olla mukavaakin saada seuraa.
– Minä en pidä hänestä, sanoi Ruth-täti terävästi. – Hän on viekas kuin käärme.
– Järkevällä ja huolellisella kasvatuksella voidaan monta hänen vikaansa korjata, sanoi Wallace-eno painokkaasti.
(– Minä en halua, että niitä korjataan. Emilia tuli yhä kiukkuisemmaksi pöydän alla. – Pidän enemmän omista vioistani kuin teidän – teidän – hän haparoi mielessään sanaa kunnes voitonriemuisena muisti erään isänsä sanonnan – teidän katalista hyveistänne.)
– Tuskinpa, sanoi Ruth-täti purevalla äänellä. – Ei omena putoa kauaksi puusta. Mitä Douglas Starriin tulee, oli kerrassaan häpeämätöntä tuolla tavoin kuolla ja jättää lapsi aivan pennittömäksi.
– Tekikö hän sen tahallaan? kysyi Jimmy-serkku leppoisasti. Hän puhui nyt ensimmäisen kerran.
– Hän oli epäonnistunut raukka, tuhahti Ruth-täti.
– Eikä ollut – ei ikinä, parkaisi Emilia työntäen äkkiä päänsä näkyviin pöytäliinan alta.
Hetkisen Murrayt istuivat ääneti ja liikkumatta aivan kuin hänen huudahduksensa olisi muuttanut heidät kiveksi. Sitten Ruth-täti nousi, tuli pöydän luo ja nosti liinaa, jonka taakse Emilia oli kauhistuneena kätkeytynyt huomattuaan mitä oli tehnyt.
– Nouse ja tule esiin, Emilia Starr, sanoi Ruth-täti.
Emilia Starr kömpi esille. Hän ei ollut erityisen peloissaan – siksi vihainen hän oli. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi ja posket tulipunaisiksi.
– Mikä pikku kaunotar – totisesti oikea pikku kaunotar! sanoi Jimmy-serkku. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Ruth-täti otti puheenvuoron.
– Sinä hävytön pikku salakuuntelija, hän sanoi. – Tässä Starrien veri nyt näyttäytyy – kukaan Murray ei olisi koskaan keksinyt tuollaista. Sinun sietäisi saada vitsaa.
– Isä ei ollut epäonnistunut raukka, huusi Emilia vihasta kiehuen. – Sinulla ei ole oikeutta sanoa häntä siksi. Ei sellainen ihminen voi olla epäonnistunut raukka, jota on rakastettu niin paljon kuin isää. En usko, että kukaan on ikinä rakastanut sinua täti! Niin että sinä olet epäonnistunut raukka. En minä aio kuolla keuhkotautiin.
– Käsitätkö sinä, mihin häpeälliseen tekoon olet syyllistynyt? kysyi Ruth-täti vimmoissaan.
– Halusin kuulla miten minun käy, huusi Emilia. – En tiennyt, että se oli niin kauhea teko – en tiennyt, että te sanoisitte minusta niin hirveitä asioita.
– Salakuuntelijat eivät koskaan kuule itsestään hyvää, sanoi Elisabet painokkaasti. – Äitisi ei olisi koskaan tehnyt tuollaista, Emilia.
Emilia-paran uljuus katosi. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja onnettomaksi – voi, kuinka onnettomaksi. Näytti siltä, että hän oli tietämättään tehnyt kauhean synnin.
– Mene yläkertaan, käski Ruth-täti.
Emilia lähti vastaan sanomatta. Mutta sitä ennen hän katsoi ympärilleen.
– Tuolla pöydän alla minä irvistin Wallace-enolle ja näytin Eva-tädille kieltä, hän sanoi.
Hän sanoi sen surullisesti haluten perin pohjin tunnustaa kaikki hairahduksensa. Mutta koska niin helposti käsitämme toisemme väärin, Murrayt luulivat hänen olevan tahallaan nenäkäs. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kaikki muut paitsi Laura-täti ja Jimmy-serkku pudistivat päätään ja huokasivat.
Emilia nousi yläkertaan syvästi nöyryytettynä. Hän tunsi tehneensä rikoksen, joka antoi sukulaisille oikeuden halveksia häntä. He uskoivat, että hänen huono käytöksensä johtui Starrien verenperinnöstä – eikä hän ollut edes saanut tietää tulevaa kohtaloaan.
Hän vilkaisi synkästi peilin pikku Emiliaan.
– En minä tiennyt, enhän minä tiennyt, hän kuiskasi. – Mutta nyt tiedän, hän lisäsi äkkiä tarmokkaasti, enkä koskaan, koskaan enää tee niin.
Hetken hänen teki mieli heittäytyä vuoteelle itkemään. Hän et voisi kestää tätä tuskaa ja häpeää. Sitten hänen katseensa osui vanhaan kellastuneeseen muistikirjaan, joka oli pienellä pöydällä.
Minuuttia myöhemmin Emilia istui vuoteessaan jalat ristissä ja kirjoitti niin innokkaasti vanhaan vihkoonsa, että tylppä lyijykynän pätkä suorastaan lensi riviltä toiselle, posket alkoivat punoittaa ja silmät hehkua. Hän unohti Murrayt, vaikka heistä juuri kirjoitti, unohti nöyryytyksensä, vaikka kuvasikin juuri äskeisiä tapahtumia. Tunnin verran hän kirjoitti savuavan pikku lampun kurjassa valossa, tuijotti vain silloin tällöin ikkunasta iltausvan tanssia yrittäessään etsiä sopivaa sanaa; löydettyään sen hän huokasi onnellisena ja jatkoi kirjoittamista.
Kuullessaan Murrayin tulevan yläkertaan hän työnsi muistikirjan sivuun. Hän oli kertonut koko tapauksen ja Murrayin perheneuvottelun ja lopettanut kuvauksen liikuttavaan välähdykseen omasta kuolinvuoteestaan, jonka ympärillä Murrayt seisoivat pyytämässä häneltä anteeksi. Ensin hän pani Ruth-tädin oikein polvistumaan. Sitten kynä kohosi – Ruth-täti ei voisi koskaan olla niin katuvainen, hän ajatteli ja pyyhki rivin.
Tuska ja nöyryytys olivat hänen kirjoittaessaan haihtuneet. Hän oli väsynyt, mutta muuten varsin tyytyväinen. Oli ollut hauskaa keksiä sanoja, jotka sopivat Wallace-enoon, ja erityisen tyytyväinen hän oli kuvatessaan Ruth-tätiä 'pieneksi pyöreäksi tylleröksi'.
– Mitä ihmettä enot ja tädit sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä heistä oikein ajattelen, hän kuiskasi itsekseen käpertyessään sänkyyn.
5.
TIMANTTI TIMANTTIA LEIKKAA
Aamiaisen jälkeen Emilia kutsuttiin olohuoneeseen.
Siellä olivat kaikki – koko suku. Katsellessaan keväisessä auringonpaisteessa istuvaa Wallece-enoa Emilia huomasi, ettei sittenkään ollut löytänyt aivan oikeata sanaa kuvaamaan tämän tylyyttä.
Elisabet-täti seisoi totisena pöydän luona kädessään joitakin papereita.
– Emilia, hän sanoi, eilen illalla emme kyenneet päättämään, kuka ottaisi huolehtiakseen sinusta. Minun täytyy sanoa, ettei kukaan meistä ole kovin innokas ottamaan sinua, sillä olet käyttäytynyt hyvin huonosti.
– Voi Elisabet, hän – Emiliahan on sisaremme lapsi, vastasi Laura.
Elisabet nosti juhlallisesti kättään.
– Minä hoidan tämän asian, Laura. Pyydän, älä keskeytä minua. Kuten sanoin, Emilia, emme saaneet päätetyksi, kuka pitäisi sinusta huolen. Jimmy-serkun ehdotuksesta päätimme sen vuoksi ratkaista asian arvalla. Näihin paperilappuihin olen kirjoittanut nimemme. Vedä yksi lippu, ja se jonka nimi siinä on, antaa sinulle kodin.
Elisabet-täti ojensi paperilippuja. Emilia vapisi niin rajusti, ettei aluksi kyennyt vetämään. Kauheata – tuntui kuin hänen olisi ummessa silmin täytynyt ratkaista oma kohtalonsa.
– Vedä, sanoi Elisabet-täti järkähtämättömänä kuin kohtalo.
Emilia puri hammasta ja veti. Elisabet-täti otti lipun hänen vapisevasta pikku kädestään ja piteli sitä ylhäällä. Siinä oli hänen oma nimensä: Elisabet Murray. Laura Murray kohotti äkkiä nenäliinansa silmilleen.
– No niin, asia on nyt selvä, sanoi Wallace nousten keventyneen näköisenä. – Mutta minun täytyy kiirehtiä, jos mielin ennättää junaan. Mitä kuluihin tulee, Elisabet, suoritan niistä tietenkin oman osani.
– Uuden Kuun asukkaat eivät ole vaivaisavun tarpeessa, sanoi Elisabet-täti jotensakin kylmästi. – Koska arpa on määrännyt hänet minulle, teen kaiken mitä vaaditaan. Minä en pakene velvollisuuttani.
– Minä olen siis hänen velvollisuutensa, ajatteli Emilia. – Isä sanoi, ettei kukaan ikinä pidä velvollisuudestaan. Elisabet-tätikään ei siis koskaan pidä minusta.
– Sinussa on enemmän Murrayn suvun ylpeyttä, Elisabet, kuin meissä muissa yhteensä, nauroi Wallace-eno.
He seurasivat häntä ulos – kaikki muut paitsi Laura. Hän tuli Emilian luo, joka seisoi yksinään keskellä huonetta, ja sulki hänet syliinsä.
– Olen iloinen, Emilia, olen iloinen, hän kuiskasi. – Älä ole pahoillasi, rakas lapsi. Minä pidän jo sinusta – ja Uusi Kuu on mukava paikka, Emilia.
– Sillä on kaunis nimi, sanoi Emilia koettaen hillitä itseään. – Minä ... toivoin koko ajan ... että saisin tulla sinun mukaasi, Laura-täti. Minua taitaa nyt ruveta itkettämään ... mutta ei sen vuoksi, että olisin pahoillani kun joudun sinne. En minä ole niin huonosti kasvatettu kuin sinä ehkä luulet, enkä olisi eilen illalla kuunnellut, jos olisin tiennyt että se oli väärin.
– Et tietenkään, sanoi Laura-täti.
– Mutta minä en ole Murray, ymmärräthän.
Laura-täti vastasi hänelle sanoilla, jotka jonkun Murrayn lausumiksi olivat perin hämmästyttävät:
– Luojan kiitos, et olekaan.
Jimmy-serkku seurasi Emiliaa ja tavoitti hänet pienestä hallista. Katseltuaan tarkkaan ympärilleen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa, hän kuiskasi:
– Kuulehan, tipsukka, Laura-täti leipoo hirveän hyviä omenamunkkeja.
Emilian mielestä omenamunkit kuulostivat hyviltä, vaikkei hän tiennytkään mitä ne olivat. Hänkin kuiskasi kysymyksen, jota hän ei milloinkaan olisi uskaltanut esittää Elisabet-tädille eikä edes Laura-tädille.
– Jimmy-serkku, kun Uudessa Kuussa leivotaan kakku, annetaanko minun kaapia vati?
– Laura antaa, Elisabet ei, kuiskasi Jimmy-serkku juhlallisesti.
– Entä saanko pistää jalkani uuniin kun ne ovat kylmät, ja annetaanko minulle kakkua ennen kuin menen nukkumaan?
– Sama vastaus kuin äskenkin, sanoi Jimmy-serkku. – Minä luen sinulle runojani. Sitä en teekään monille. Minulla on tuhatkunta runoa. Niitä ei ole kirjoitettu paperille – ne ovat täällä. Jimmy-serkku naputti otsaansa.
– Onko runoja hyvin vaikea kirjoittaa? kysyi Emilia katsoen Jimmy-serkkuun kunnioittavasti.
– Se on helppoa kuin hirren vierittäminen, jos vain löytää kylliksi loppusointuja, sanoi Jimmy-serkku.
Kaikki muut paitsi Uuden Kuun väki matkustivat kotiinsa aamupäivän kuluessa. Elisabet-täti ilmoitti, että he jäisivät seuraavaan päivään; silloin pakattaisiin tavarat.
– Koska suurin osa huonekaluista kuuluu taloon, selviämme nopeasti, hän sanoi. – Ei ole muuta pakattavaa kuin Douglas Starrin kirjat ja hänen vähät henkilökohtaiset tavaransa.
– Missä minä kuljetan kissani? kysyi Emilia huolestuneena. Elisabet-täti katsoi häneen pitkään.
– Kissasi! Sinä et ota kissoja mukaan, hyvä neiti.
– Voi, minun täytyy saada Mikki ja Tuhma Töpö, huusi Emilia hätääntyneenä. – En voi jättää niitä tänne. En voi elää ilman kissaa.
– Joutavia. Uudessa Kuussa on aittakissoja, mutta niitä ei lasketa huoneisiin.
– Etkö sinä pidä kissoista? kysyi Emilia ihmetellen.
– En, en pidä.
– Etkö halua silittää pehmeää, kaunista kissaa, intti Emilia.
– En, enempää kuin käärmettä.
– Kotona on vielä äitisi kaunis vanha vahanukke, sanoi Laura-täti. – Minä ompelen sille vaatteet.
– Minä en pidä nukeista, ne eivät osaa puhua, sanoi Emilia.
– Eiväthän kissatkaan osaa.
– Eivätkö muka osaa? Mikki ja Tuhma Töpö ainakin osaavat. Voi, minun täytyy saada ne. Voi, Elisabet-täti, annathan! Minä rakastan niitä. Ja ne ovat ainoat olennot maailmassa, jotka enää pitävät minusta!
– Mitä nyt merkitsee yksi kissa enemmän tai vähemmän sadan hehtaarin alueella? sanoi Jimmy-serkku haarapartaansa vedellen. – Otetaan ne mukaan, Elisabet.
Elisabet-täti mietti hetken. Hän ei käsittänyt, kuinka kukaan saattoi kaivata kissaa. Elisabet-täti oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan käsitä mitään, ellei heille sanota sitä selvin sanoin, isketä kuin nuijalla päähän. Ja silloinkin he ymmärtävät vain järjellään eivätkä sydämellään.
– Saat ottaa toisen kissoista, hän sanoi vihdoin sen näköisenä kuin olisi tehnyt suurenkin myönnytyksen. – Ja paina saman tien mieleesi, että kun minä sanon jotakin, niin tarkoitan myös sitä. Riittää, Jimmy.
Jimmy-serkku nielaisi mitä oli aikonut sanoa, pisti kädet taskuun ja vihelteli.
– Kun hän ei tahdo, niin hän ei tahdo – sellaisia Murrayt ovat. Kaikilla meillä on sama vika, tyttöseni, ja siihen sinun on tyydyttävä, sitä suuremmalla syyllä, kun sinussa itsessäsikin on sama ominaisuus. Sinun on turha puhua, ettet muka olisi Murray. Starria sinussa ei ole pintaa syvemmällä.
– Varmasti on. Minä olen kokonaan Starr – ja haluankin olla, intti Emilia. – Voi, kuinka ihmeessä minä voin valita kumman otan, Mikin vai Tuhman Töpön?
Siinäpä pulma olikin. Emilia tuskitteli ja epäröi koko päivän. Hän piti enemmän Mikistä – siitä ei ollut epäilystäkään, mutta hän ei voinut jättää Tuhmaa Töpöä Ellenin armoille. Ellen oli aina vihannut Töpöä; mutta Mikistä hän piti ja Mikille hän varmaan olisi hyvä. Ellen muuttaisi Maywoodin kylään omaan pikku mökkiinsä ja tarvitsisi kissan. Illalla Emilia vihdoin teki katkeran päätöksensä. Hän aikoi ottaa Tuhman Töpön.
Emilia ei pitänyt muuton hälinästä eikä hyörinästä. Hän kaipasi entistä rauhaa ja pitkiä keskusteluja isän kanssa. Hänestä tuntui kuin tämä sukulaisten tulva olisi sysännyt hänet kauas kotoaan.
– Mitäs tämä on? sanoi Elisabet-täti äkkiä hereten hetkeksi pakkaamasta. Emilia katsahti sinnepäin ja näki kauhukseen, että Elisabet-täti oli saanut käteensä vanhan muistikirjan – avannut sen – ja että hän luki sitä. Emilia juoksi lattian poikki ja sieppasi kirjan käteensä.
– Sinä et saa lukea sitä, Elisabet-täti, hän huudahti suuttuneena. – Se on minun – minun yksityisomaisuuttani.
– No mutta Emilia, sanoi Elisabet-täti katsoen häneen hämmästyneenä. – Salli minun sanoa, että minulla on oikeus lukea kirjasi. Minä olen nyt vastuussa sinusta. Pane kerta kaikkiaan mieleesi, etten aio sallia minkäänlaista salakähmäilyä selkäni takana. Siinä on ilmeisesti jotakin jota et ilkeä näyttää, mutta haluan nähdä sen. Anna kirja minulle.
– Minä en häpeä sitä, huudahti Emilia peräytyen kauemmas ja pusertaen kirjaa rintaansa vasten. – Mutta minä en anna sinun enkä kenenkään muunkaan nähdä sitä.
Elisabet-täti tuli perässä.
– Emilia Starr, kuuletko mitä sanon? Anna kirjasi heti paikalla tänne.
– En, en.
Emilia kääntyi ja lähti juoksemaan. Hän ei koskaan antaisi Elisabet-tädin nähdä kirjaansa. Hän pakeni keittiöön, tempaisi liedestä renkaan ja rutisti kirjan tuleen. Se syttyi heti ja paloi iloisesti. Emilia katseli tuskaisena liekkejä. Tuntui kuin osa häntä itseään olisi palanut. Mutta Elisabet-täti ei saisi nähdä sitä milloinkaan – kaikkia niitä pikku juttuja, joita hän oli kirjoittanut ja lukenut isälle, hänen kuvitelmiaan Tuulen tytöstä ja peilin Emiliasta, pikku keskusteluja kissan kanssa, eilisiltana kirjoitettua kuvausta sukulaisista.
Hän näki lehtien käpertyvän ja mustuvan kuumuudessa ja värähti tuskasta; tuntui kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja. Eräältä sivulta erottui selvästi lause: "Elisabet-täti on kylmä ja kopea." Mitähän jos Elisabet-täti olisi nähnyt sen! Mitähän jos hän näkisi sen nyt! Emilia katsoi pelokkaana olkansa yli. Ei, Elisabet-täti oli palannut huoneeseen ja sulkenut oven. Muistikirjasta oli nyt jäljellä vain pieni kasa valkoista tuhkaa hehkuvilla hiilillä.
Emilia istahti lieden viereen ja itki. Hänestä tuntui kuin olisi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Oli kauheata ajatella, että kaikki kalliit muistot olivat nyt hävinneet. Hän ei voisi koskaan kirjoittaa niitä uudelleen, ei ainakaan samoin; ja vaikka hän voisikin, hän ei uskaltaisi. Hän ei koskaan uskaltanut enää kirjoittaa, jos Elisabet-tädin täytyi nähdä kaikki. Isä ei koskaan vaatinut nähtäväkseen mitä hän kirjoitti. Emilia oli mielellään lukenut hänelle, mutta ellei hän olisi halunnut, isä ei olisi koskaan vaatinut häntä lukemaan. Poskillaan kiiltävät kyynelet Emilia kirjoitti rivin kuviteltuun muistikirjaan:
"Elisabet-täti on kylmä ja kopea, ja hän on epäoikeudenmukainen."
Jimmy-serkun seuraavana aamuna sitoessa matkatavaroita kuomuvaunujen takaosaan ja Elisabet-tädin antaessa Ellenille viimeisiä ohjeitaan Emilia hyvästeli kaikkia ystäviään. Kokkahonkaa ja Aatamia ja Eevaa. – Ne kaipaavat minua, kun olen poissa; täällä ei ole ketään, joka pitäisi niistä hän ajatteli kaihoisasti. Hän hyvästeli keittiön ikkunan säröä, vanhaa nojatuolia, kukkapenkkiä – hopeanheleitä koivurouvia.
Sitten hän meni yläkertaan entisen huoneensa ikkunan ääreen. Tästä ikkunasta oli Emilian mielestä aina avautunut ihmeellinen näkymä. Palaneessa muistikirjassa oli ollut kappale, josta hän oli ollut erityisen ylpeä: "Kuvaus ikkunani näköalasta." Tuossa hän oli istunut ja haaveilut. Iltaisin hän tavallisesti luki rukouksensa polvillaan ikkunan ääressä. Toisinaan tähdet loistivat sen takana, toisinaan sade roiskui sitä vasten; toisinaan varpuset ja pääskyt kurkistelivat siitä, toisinaan leijui sisään omenankukkien ja sireenien tuoksua ja toisinaan Tuulen tyttö nauroi ja huokaili ja lauloi ja vihelteli sen ulkopuolella.
Tuulen tyttöä hän ei hyvästellyt, sillä hän tiesi tapaavansa tämän myös Uudessa Kuussa. Mutta hän hyvästeli pienen ikkunan ja vihannan mäen, jota oli rakastanut, ja keijujen nummen ja peilin pikku Emilian. Uudessa Kuussa olisi ehkä toinen peilin Emilia, mutta hän ei olisi enää sama. Ja seinältä hän irrotti nuppineuloilla kiinnitetyn tanssiaispuvun kuvan, jonka oli leikannut jostakin muotilehdestä, taittoi sen ja työnsi taskuunsa. Se oli ihmeellinen puku; pelkkää valkoista pitsiä ja ruusunnuppukiehkuraa ja niin pitkä pitsireunusteinen laahus, että se varmaan ulottui huoneen poikki. Emilia oli lukemattomia kertoja kuvitellut kuinka hän puku yllään leijailee tanssiaisten kuningattarena.
Alhaalla odotettiin häntä. Emilia hyvästeli Ellen Greeneä jotensakin välinpitämättömästi. Hän ei ollut koskaan pitänyt Ellenistä, ja siitä illasta lähtien, jolloin Ellen oli kertonut, että isä kuolisi, hän oli vihannut ja pelännyt häntä.
Emilian hämmästykseksi Ellen puhkesi itkuun, syleili häntä ja pyysi, ettei Emilia unohtaisi häntä. Hän toivoi Emilian kirjoittavan ja sanoi häntä 'rakkaaksi, siunatuksi lapsekseen'.
– Minä en ole sinun rakas siunattu lapsesi, sanoi Emilia, mutta kyllä minä kirjoitan. Ja kai sinä olet Mikille oikein hyvä?
– Sinusta taitaa olla ikävämpi luopua tuosta kissasta kuin minusta, tuhisi Ellen.
– Sehän on selvää, sanoi Emilia ihmeissään: saattoiko muuta otaksuakaan.
Hän keräsi koko tahdonvoimansa ollakseen itkemättä, kun piti hyvästellä Mikkiä. Kissa makasi käppyrässä keittiönoven luona ruohikossa ja paistatti päivää.
– Ehkä me vielä kerran tapaamme, hän kuiskasi puristaessaan sitä lujasti rintaansa vasten. – Olen varma, että hyvät mirrit pääsevät taivaaseen.
Sitten kuomuvaunut lähtivät liikkeelle. Tällaisilla vaunuilla Uuden Kuun Murrayt leveilivät matkoilla ollessaan. Emilia ei ollut ennen ajanut niin upeilla ajoneuvoilla.
Jimmy-serkku ja Elisabet-täti istuivat edessä, jälkimmäinen hyvin komeassa mustassa pitsimyssyssään ja päällysviitassaan. Laura-täti ja Emilia istuivat takaistuimella välissään Tuhma Töpö, joka naukui surkeasti vasussaan.
Emilia katsoi taakseen heidän ajaessaan nurmettunutta tietä pitkin. Laaksoon jäänyt vanha ruskea talo näytti hänestä olevan murtumaisillaan surusta. Hän olisi halunnut juosta lohduttamaan sitä. Vaikka hän kuinka yritti hillitä itseään, kyynelet pyrkivät väkisin hänen silmiinsä. Mutta Laura-täti ojensi hansikoidun kätensä Töpön vasun yli ja puristi Emilian kättä hellästi ja ymmärtäväisesti.
– Voi, Laura-täti, minä pidän sinusta hirveästi, kuiskasi Emilia. Ja Laura-tädin silmät olivat hyvin, hyvin siniset, syvät ja hellät.
6.
UUSI KUU
Emilia nautti ajomatkasta halki kukkivan kesäkuisen maiseman. Ei puhuttu paljon. Tuhma Töpökin oli vaipunut hiljaiseen epätoivoon. Jimmy-serkku teki silloin tällöin huomautuksen, enemmän kuitenkin itsekseen kuin toisten kuultavaksi. Väliin Elisabet-täti vastasi, väliin ei. Hän puhui aina lyhyesti ja täsmällisesti eikä käyttänyt tarpeettomia sanoja.
Charlottetownissa pysähdyttiin syömään päivällistä. Emilia, jolle, ruoka ei ollut maittanut isän kuolemasta lähtien, ei voinut syödä paahtopaistia, jonka matkustajakodin tarjoilijatar toi hänen eteensä. Elisabet-täti kuiskasi silloin jotakin tarjoilijattarelle, ja tämä katosi ja toi hetken päästä kylmää kanaa ja herkullista lehtisalaattia.
– Tuota kai sentään voit syödä? kysyi Elisabet-täti ankarasti kuin syyttäjä syytetyltä.
– Minä ... koetan, kuiskasi Emilia. Hän oli liian pelästynyt sanoakseen enempää, mutta saatuaan vihdoin niellyksi jonkin verran kananpaistia hän oli päättänyt, että eräs asia oli oikaistava.
– Elisabet-täti, hän sanoi.
– Mitä nyt? kysyi Elisabet katsoen teräksisesti suoraan sisarentyttärensä huolestuneisiin silmiin.
– Minä haluaisin selittää sinulle, sanoi Emilia ja koetti tarkoin valita sanansa ollakseen varma siitä, että hänet ymmärrettiin. – En ollut syömättä paahtopaistia siksi että se olisi ollut minusta vastenmielistä. Minun ei vain ollut yhtään nälkä. Ja kananpaistia maistoin vain sinun mieliksesi, täti, en sen vuoksi, että olisin pitänyt sitä parempana.
– Lapset syövät mitä eteen tuodaan eivätkä nyrpistä nenäänsä hyvälle, terveelliselle ruoalle, sanoi Elisabet-täti ankarasti. Emiliasta tuntui, ettei Elisabet-täti ollut ensinkään ymmärtänyt, ja hän oli siitä pahoillaan.
Päivällisen jälkeen Elisabet-täti ilmoitti Lauralle, että he lähtisivät ostoksille.
– Tytölle on hankittava yhtä ja toista, hän sanoi.
– Voi, älä sano minua tytöksi, puuskahti Emilia. – Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään. Etkö pidä nimestäni, Elisabet-täti? Äidin mielestä se oli sievä. Enkä minä tarvitse mitään. Minulla on kaksi täydellistä alusvaatekertaa – toinen vain on paikattu.
– H-s-t, sanoi Jimmy-serkku potkien hiljaa Emilian sääriä pöydän alla.
Jimmy-serkku tarkoitti vain että Emilian oli parasta antaa Elisabet-tädin ostaa yhtä ja toista, kun tämä kerran oli sillä päällä. Mutta Emilia luuli Jimmy-serkun nuhtelevan häntä siksi, että hän oli maininnut sellaisen asian kuin alusvaatteet. Hän lehahti tulipunaiseksi ja vaikeni syyllisyydentunnossaan. Elisabet-täti puhui edelleen Lauran kanssa, aivan kuin ei olisi mitään kuullutkaan.
– Hän ei saa pitää tuota halpaa mustaa leninkiä Blair Waterissa. Sen läpi voisi vaikka seuloa jauhoja. On aivan joutavaa vaatia kymmenvuotista lasta ensinkään käyttämään mustaa pukua. Hankin hänelle hyvän valkoisen puvun, jossa on hiukan mustaa nauhaa koristeena, ja koulua varten pari mustavalkoruutuista pumpulileninkiä. Jimmy, jätämme tytön sinun hoitoosi. Pidä hänestä huolta.
Jimmy-serkun huolenpito oli sellaista, että hän vei Emilian kaupungille ravintolaan ja täytti hänet jäätelöllä. Emilialla ei ollut useinkaan ollut tilaisuutta maistaa jäätelöä, eikä häntä tarvinnut paljonkaan kehotella syömään kahta suurta annosta vaikkei hänellä ruokahalua ollutkaan. Jimmy-serkku katseli häntä tyytyväisenä.
– Minun ei kannata ostaa sinulle mitään sellaista, minkä Elisabet voisi nähdä, hän sanoi. – Mutta hän ei voi nähdä mitä olet syönyt. Käytä tilaisuutta hyväksesi, sillä koskahan taas mahdat saada jäätelöä.
– Eikö Uudessa Kuussa ole koskaan jäätelöä?
Jimmy-serkku pudisti päätään.
– Elisabet-tätisi ei pidä uusista asioista. Meillä eletään viisikymmentä vuotta jäljessä muusta maailmasta. Paitsi viljelyksessä, jossa Elisabetinkin täytyy antaa myöten. Huoneissa poltetaan kynttilöitä, ja maitokamarissa maito kaadetaan isoäidin isoihin kehloihin. Mutta Uusi Kuu on siitä huolimatta aika mukava paikka, tyttöseni. Kyllä sinä vähitellen rupeat pitämään siitä.
– Onko siellä keijuja? kysyi Emilia toiveikkaasti.
– Metsät ovat niitä täynnä, sanoi Jimmy-serkku. – Ja vanhassa puutarhassa on myös akileijoja. Viljelemme akileijoja juuri keijujen vuoksi.
Emilia huokasi. Vaikka hän oli jo kahdeksanvuotiaasta tiennyt, ettei nykyaikana enää ollut keijuja, hän ei ollut kuitenkaan menettänyt kokonaan toivoa, että jossakin syrjäisessä vanhanaikaisessa paikassa vielä voisi olla jokunen jäljellä. Ja missäpä muualla kuin Uudessa Kuussa niitä saattoi tavata.
– Ihan oikeita keijujako? hän kysyi.
– No jaa, kai sinä tiedät, että jos keiju todella olisi ihan oikea, niin se ei olisikaan keiju, sanoi Jimmy-serkku vakavasti. – Vai mitä?
Ennen kuin Emilia ennätti ajatella asiaa, palasivat tädit, ja pian he olivat taas taipaleella. Aurinko oli juuri laskemassa heidän saapuessaan Blair Wateriin. Se levitti ruusunpunaista hohdetta valkoiselle hiekkarannalle ja valaisi kirkkaasti punaisena nauhana kiemurtelevan tien ja tummat männikkörinteet.
Emilia katseli uutta ympäristöään ja tunsi heti pitävänsä siitä. Hän näki ison valkoisen talon pilkottavan mahtavien ikivanhojen puiden lomitse, veden hopeaista kimallusta kuusien välistä – siellä oli Blair Water, sen hän tiesi – ja korkean, kullatun kirkontornin, joka kohosi laaksosta vaahterametsän keskeltä. Mutta mikään niistä ei aiheuttanut hänessä leimahdusta – sen synnyttivät herttainen pieni ullakkoikkuna, joka äkkiä vilahti näkyviin katolla kiipeävien köynnöskasvien keskeltä, ja aivan sen yläpuolella, opaalinhohtoisella taivaalla kelluva keltainen sirpinohut uusi kuu. Emilia värisi.
Jimmy-serkku nosti tytön rattailta ja kantoi hänet keittiöön pitkälle puupenkille. Penkki oli iästä ja pesemisestä kulunut silkinsileäksi. Elisabet-täti sytytteli kynttilöitä, joita oli isoissa kiiltävissä messinkijaloissa siellä täällä: ikkunain välisellä hyllyllä, korkean kaapin päällä, jossa sinisen ja valkoisen kirjavat lautasrivit alkoivat tervetuliaisiksi iskeä hänelle silmää, nurkassa olevalla pitkällä pöydällä.
Emilia ei koskaan ollut nähnyt sellaista keittiötä. Seiniä peitti tumma laudoitus ja matalalla olevaa kattoa halkoivat tummat palkit, joista riippui lampaanlapoja, siankinkkuja ja kuivattuja ruohokimppuja ja uusia sukkia ja lapasia ja paljon muita esineitä, joiden nimeä ja käyttöä Emilia ei osannut edes arvata.
Lattia oli tahrattoman valkoinen, mutta vuosien mittaan palkit olivat kuluneet pesusta niin, että oksat kohosivat kaikkialla esiin pyöreinä somina kyhmyinä ja lieden eteen oli syntynyt omituinen matala kuoppa. Yhdessä laipion kulmassa oli iso nelikulmainen reikä, joka kynttilänvalossa näytti niin mustalta ja aavemaiselta, että Emiliaa ihan värisytti. Tuollaisesta reiästä voi pudota muksahtaa jotakin ellei käyttäytynyt niin kuin piti. Ja kynttilät loivat ihmeellisiä häilyviä varjoja. Emilia ei osannut sanoa, pitikö hän Uuden Kuun keittiöstä vai ei. Se oli mielenkiintoinen paikka – ja hän olisi mielellään kuvaillut sitä vanhassa muistikirjassaan, ellei olisi polttanut sitä. Mutta äkkiä hän huomasi vapisevansa ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.
– Viluttaako sinua? kysyi Laura-täti ystävällisesti. – Nämä kesäkuun illat ovat vielä koleita. Tule olohuoneeseen. Jimmy on sytyttänyt tulen uuniin.
Emilia koetti epätoivoisesti hillitä itkuaan mennessään olohuoneeseen. Se oli paljon hauskempi kuin keittiö. Lattialla oli heleänvärisiä kotikutoisia mattoja ja pöydällä tulipunainen liina; seinissä oli hauskat kuviotapetit ja uutimet olivat ihmeellistä punertavaa damastia, johon oli kirjottu valkoisia sananjalkoja. Ne näyttivät vaikuttavan upeilta ja murraymaisilta. Emilia ei milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaisia uutimia. Mutta parasta oli uunissa leiskuva iloinen valkea, josta levisi huoneeseen ystävällinen hohde. Emilia lämmitti varpaitaan ja alkoi taas kiinnostua ympäristöstään. Olipa noissa posliinikaapeissa, jotka seisoivat korkean, mustan ja kiillotetun uunin kummallakin puolen, somat pienet, lyijypuitteiset lasiovet. Kuinka hullunkurisen varjon ruokakaapin päällä oleva pikku veistos heitti seinään sivulta katsoen: se oli aivan kuin neekerin pää. Mitähän salaisuuksia mahtoikaan kätkeytyä kirjakaapin lasioven ja kirjavien verhojen taakse! Kirjat olivat Emilian ystäviä missä vain hän näki niitä. Hän juoksi huoneen poikki kirjakaapille ja avasi oven. Mutta hän ei ennättänyt nähdä muuta kuin rivin paksuja kirjanselkiä, kun Elisabet-täti tuli sisään kädessään maitomuki ja lautanen, jolla oli kaksi pientä kaurasämpylää.
– Emilia, sanoi Elisabet-täti jyrkästi. – Sulje heti kaapin ovi. Muista ettet tästä lähtien koske mihinkään, mikä ei ole omaasi.
– Minä luulin kirjojen kuuluvan kaikille, sanoi Emilia.
– Meidän eivät, sanoi Elisabet-täti sillä äänellä kuin Uuden Kuun kirjat olisivat aivan omaa luokkaansa. – Tässä on illallisesi. Olemme kaikki niin väsyneitä, että syömme vain jotakin kevyttä. Syöhän nyt, että pääsemme nukkumaan.
Emilia joi maidon ja sai vaivoin niellyksi kaurasämpylät. Seinäpaperit olivat ihmeen kauniit: ruusukiehkuroita kultaisissa vinoruuduissa. Emilia pohti, voisiko hän nähdä niiden leijuvan irrallisina. Hän yritti ja onnistuikin – kas tuossa näkyi kuvio metrin päässä hänen silmistään, pieni taikakuvio joka häilyi ilmassa.
Emilia oli jo kuusivuotiaana keksinyt, että hänellä oli tällainen omalaatuinen kyky. Liikuttamalla silmien lihaksia tietyllä tavalla, jota oli vaikea kuvata, hänen onnistui loihtia eteensä ilmaan seinäpaperien pienoisjäljennös, säilyttää se siinä ja katsella sitä niin kauan kuin halusi, liikutella sitä eteen- ja taaksepäin mielin määrin, suurentaa ja pienentää sitä välimatkan mukaan. Hänen salaisia ilojaan oli 'tapettien katseleminen ilmassa' aina kun hän joutui johonkin uuteen huoneeseen. Ja tästä Uuden Kuun seinäpaperista syntyi kaunein taikatapetti, minkä hän oli koskaan nähnyt.
– Mitä sinä tuijotat noin kummallisesti? Elisabet-täti oli äkkiä palannut.
Emilia sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut selittää sitä Elisabet-tädille. Elisabet-täti sanoisi tietysti niin kuin Ellen Greenekin, että hän oli sekaisin päästään.
– En ... en minä mitään tuijottanut.
– Älä väitä vastaan. Minä sanon, että sinä tuijotit, vastasi Elisabet-täti. – Älä tee sitä toiste. Kasvoillesi tulee aivan luonnoton ilme. Tulehan nyt yläkertaan. Sinä nukut minun kanssani.
Emilian hengitys salpautui. Hän oli toivonut saavansa nukkua Laura-tädin kanssa. Elisabet-tädin kanssa nukkuminen tuntui kauhistuttavalta. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa.
He menivät Elisabet-tädin isoon makuuhuoneeseen, jonka tapetit olivat niin tummat ja synkät, ettei niitä koskaan voisi nähdä taikatapetteina. Korkean mustan lipaston päällä oleva pieni käännettävä peili oli niin korkealla, ettei peilin Emiliasta olisi puhettakaan. Tiiviisti suljetuissa ikkunoissa oli tummanvihreät uutimet ja mahtavan vuoteen yläpuolella tummanvihreä telttakatos ja vuoteessa pullea hyllyvä höyhenpatja ja paksut kovat pielukset.
Emilia seisoi paikallaan katsellen ympärilleen.
– Miksi et riisuudu? kysyi Elisabet-täti.
– Mi ... minun on vaikea riisuutua sinun nähtesi, sopersi Emilia.
Elisabet-täti katsoi Emiliaan kylmästi silmälasiensa läpi.
– Riisu vaatteesi heti paikalla, hän sanoi.
Emilia totteli kiehuen kiukusta ja häpeästä. Oli inhottavaa riisua vaatteitaan, kun Elisabet-täti seisoi vieressä katsomassa. Se oli sanomattoman loukkaavaa. Ja vielä vaikeampaa oli lukea rukous Elisabet-tädin läsnä ollessa. Emilian mielestä ei juuri kannattanut rukoilla tällaisissa olosuhteissa. Hän epäili, että Elisabet-tädin Jumala muistutti liiaksi Ellen Greenen Jumalaa.
– Mene vuoteeseen, sanoi Elisabet-täti kääntäen peitettä alemmaksi.
Emilia vilkaisi verhojen peittämiin ikkunoihin.
– Etkö aio avata ikkunaa, Elisabet-täti?
Elisabet-täti katsoi Emiliaan, niin kuin tämä olisi kehottanut nostamaan katon paikaltaan.
– Avatako ikkunaa ja päästää yöilmaa huoneeseen? hän huudahti. – En missään tapauksessa.
– Isä ja minä nukuimme aina ikkunat auki.
– Oliko ihme, että hän kuoli keuhkotautiin, sanoi Elisabet-täti. – Yöilma on myrkkyä.
– Mitä muuta ilmaa yöllä on kuin yöilmaa? kysyi Emilia.
– Emilia, mene vuoteeseen, komensi Elisabet-täti jääkylmästi. Emilia meni.
Mutta hänen oli mahdotonta nukkua upottavassa vuoteessa, joka aivan nieli hänet, kun yläpuolella oli tuollainen pimeä katos ja kun missään ei näkynyt valon häivähdystäkään ja kun Elisabet-täti, pitkä, jäykkä ja luiseva Elisabet-täti makasi tuossa vieressä.
Hän ponnisteli epätoivoisesti pidättääkseen kyyneliään, mutta turhaan: ne purkautuivat väkisin. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi maatessaan siinä pimeässä, ympärillään vieras, outo, vihamielinen maailma – vihamieliseltä se todellakin tuntui hänestä. Ja koko ajan kaikui ilmassa kumman salaperäinen surullinen ääni – se kuului kaukaa mutta selvästi. Se oli meren kohinaa, mutta Emilia ei sitä tiennyt ja se pelotti häntä.
Hän muisti pikku vuoteensa siellä kotona, isän kevyen hengityksen ja tähtien ystävällisen tuikkeen avoimesta ikkunasta. Hänen täytyi päästä takaisin, hän ei voinut jäädä tänne, hänen ei olisi koskaan täällä hyvä olla! Mutta ei ollut enää paluuta, ei kotia, ei isää. Häneltä pääsi raju nyyhkäys, eikä hän sen jälkeen voinut hillitä itseään. Turhaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta – luonto voitti ylpeyden ja lujat päätökset.
– Mitä sinä itket? kysyi Elisabet-täti.
Totta puhuen Elisabet-täti oli yhtä vaivautunut ja harmistunut kuin Emiliakin. Hän ei ollut tottunut vuodekumppaniin; hän ei olisi halunnut nukkua Emilian kanssa sen enempää kuin Emiliakaan hänen kanssaan. Mutta hän piti kerrassaan mahdottomana panna lasta yksin nukkumaan johonkin Uuden Kuun suureen huoneeseen. Laura taas oli huonouninen ja häiriintyi helposti, ja lapsilla oli tapana potkia öisin, oli Elisabet Murray kuullut kerrottavan. Hänellä ei ollut sen vuoksi muuta neuvoa kuin ottaa Emilia omaan vuoteeseensa. Ja nyt kun hän oli uhrannut oman mukavuutensa täyttääkseen velvollisuutensa, tämä kiittämätön ja vaivalloinen lapsi ei ollutkaan tyytyväinen.
– Kysyin sinulta, Emilia, miksi itket, hän toisti.
– Minä – minulla on koti-ikävä, nyyhkytti Emilia. Elisabet-täti loukkaantui.
– Somapa koti sinulla oli ikävöidä, hän sanoi terävästi.
– Se ... se ei ollut yhtä hieno ... kuin Uusi Kuu, nyyhkytti Emilia, mutta isä oli siellä. Ehkä tämä onkin isän-ikävää, täti. Eikö sinustakin tuntunut hirveän yksinäiseltä, kun sinun isäsi kuoli?
Elisabet Murray muisti vasten tahtoaan sen häpeänsekaisen, torjutun huojennuksen tunteen, joka hänet oli vallannut vanhan Archibald Murrayn kuollessa.
Isä oli ollut komea, suvaitsematon, omavaltainen vanhus, joka oli koko ikänsä hallinnut perhettään rautakourin. Varsinkin viimeisinä viitenä elinvuotenaan, jolloin oli ollut vuoteenomana, hän oli kärttyisellä hirmuvallallaan tehnyt Uuden Kuun elämän sietämättömäksi. Jälkeenjääneet Murrayt olivat käyttäytyneet moitteettomasti: itkeneet niin kuin asiaan kuului ja painattaneet pitkät, imartelevat muistosanat. Mutta oliko ainoakaan vilpitön kaipauksen tunne saattanut Archibald Murrayta hautaan? Elisabetia ei muisto ilahduttanut, ja hän harmistui Emiliaan, koska tämä oli johdattanut sen hänen mieleensä.
– Minä alistuin kaitselmuksen tahtoon, hän sanoi kylmästi. – Emilia, sinun täytyi oppia olemaan kiitollinen ja tottelevainen ja osoittamaan, että ymmärrät antaa arvoa sille mitä sinun hyväksesi tehdään. Minä en suvaitse kyyneliä enkä valittelua. Mitä olisit tehnyt, ellei sinulla olisi ollut ystäviä, jotka olisivat ottaneet sinut luokseen? Vastaa.
– Luultavasti olisin kuollut nälkään, myönsi Emilia. Hän näki heti itsestään dramaattisen kuvan: hän makasi kuolleena, aivan samanlaisena kuin Intian nälänhädän uhrit; näistä hän oli nähnyt kuvia Ellen Greenen lähetyslehdissä.
– Et kai sentään. Mutta sinut olisi lähetetty johonkin orpokotiin, ja siellä olisit luultavasti kylläkin nälkiintynyt. Et arvaakaan mistä olet pelastunut. Nyt olet päässyt hyvään kotiin, jossa sinusta pidetään huolta ja jossa saat kunnollisen kasvatuksen.
Emilia ei oikein pitänyt tuosta 'kunnollisesta kasvatuksesta'. Mutta hän sanoi nöyrästi:
– Minä tiedän, että sinä olit oikein hyvä, kun otit minut Uuteen Kuuhun, Elisabet-täti. Enkä minä aio olla kauan vaivaksi. Pian kasvan isoksi ja kykenen itse ansaitsemaan elatukseni. Täti, mikä on varhaisin ikä, jolloin ihmistä voi sanoa täysikasvuiseksi?
– Sitä sinun ei tarvitse miettiä, sanoi Elisabet-täti lyhyesti. – Murrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut ansaita toimeentuloaan. Emme me vaadi sinulta mitään muuta kuin että olet kiltti tyttö ja yrität olla tyytyväinen ja käyttäytyä soveliaan vaatimattomasti.
Tämä kuulosti kauhean vaikealta.
– Minä koetan, sanoi Emilia; hän päätti äkkiä olla yhtä sankarillinen kuin tytöt niissä kertomuksissa, joita hän oli lukenut. – Ehkä se ei lopultakaan ole niin vaikeaa, Elisabet-täti – Emilia sattui samassa muistamaan sananparren, jota oli kuullut isänsä kerran käyttävän, ja hänen mielestään se sopi hyvin tähän tilanteeseen –, sillä niin kuin täti tietää, Jumala on hyvä ja piru voisi olla pahempikin.
Tätiparka! Kuullapa nyt tuollaista puhetta keskellä yötä ja pieneltä tunkeilijalta, joka oli rikkonut hänen hyvin järjestetyn elämänsä ja yksinäisen vuoteensa rauhan! Oliko ihme, että hän hetken oli aivan lamaantunut vastatakseen. Sitten hän kauhistuneena huudahti:
– Emilia, älä koskaan enää sano niin!
– Hyvä, alistui Emilia. – Mutta, hän lisäsi uhmaten itsekseen, minä ajattelen niin edelleenkin.
– Ja nyt huomautan, etten ole tottunut puhumaan koko yötä, vaikka sinä olisitkin, sanoi Elisabet-täti. – Nuku nyt. Odotan, että tottelet minua. Hyvää yötä.
Elisabet-tädin hyvän-yön äänensävy olisi pilannut kaikkein parhaimmankin unen. Mutta Emilia makasi hyvin hiljaa eikä enää nyyhkyttänyt, vaikka kyyneliä valuikin pimeässä jonkin aikaa hänen poskilleen. Hän makasi niin hiljaa, että Elisabet-täti luuli hänen nukkuneen ja nukkui itsekin.
– Olisi hauska tietää, valvooko maailmassa kukaan muu kuin minä, ajatteli Emilia; hän oli pakahtua yksinäisyyteensä. – Olisipa minulla täällä edes Tuhma Töpö! Se ei ole niin lämmin ja mukava kuin Mikki, mutta se olisi parempi kuin ei mitään. Missä ihmeessä se mahtaa olla. Annettiinkohan sille illallista.
Elisabet-täti oli antanut Töpön vasun Jimmy-serkulle ja sanonut kärsimättömästi: "Tuossa, pidä huolta kissasta", ja Jimmy oli kantanut sen pois. Mihin hän oli sen vienyt? Ehkä Tuhma Töpö pääsisi ulos ja palaisi kotiin. Emilia oli kuullut, että kissat aina osasivat kotiinsa. Kunpa hän itse olisi voinut päästä ulos ja lähteä kotiin: kissansa kanssa hän tähtien valossa juoksisi innokkaasti pimeätä tietä laakson pieneen taloon – takaisin koivujen ja Aatamin ja Eevan ja Mikin luo ja vanhan nojatuolin, rakkaan pienen telttavuoteen ja avoimen ikkunan luo; Tuulen tyttö laulaisi hänelle, ja aamulla voisi taas nähdä kotoisten kukkuloiden sinervän auteren.
– Tuleeko koskaan aamu? ajatteli Emilia. – Ehkä asiat eivät aamulla näytä niin pahoilta.
Ja sitten hän kuuli ulkoa Tuulen tytön laulua: kesäyön tuulen vienoa, matalaa kuiskailua! Se kuulosti hyväilevältä, ystävälliseltä, hellältä.
– Voi, oletko sinä siellä, oletko? hän kuiskasi ja kurotti käsivartensa. – Voi, kuinka iloinen olen, sinä olet hyvä kumppani, Tuulen tyttö. Nyt en enää ole yksin. Ja leimahduskin tuli! Minä jo pelkäsin, ettei se Uudessa Kuussa koskaan tulisikaan.
Elisabet-tädin ummehtunut vuode, pimeä telttakatos ja suljetut ikkunat lakkasivat äkkiä painamasta hänen sieluaan. Hän oli ulkona taivasalla Tuulen tytön ja yön muiden keijujen – tulikärpästen, perhosten, purojen, pilvien seurassa. Kauas ja laajalti hän vaelsi haaveidensa lumoissa, kunnes vaipui raikkaaseen uneen paksulle pielukselleen. Tuulen tyttö lauloi vienosti ja tenhoisasti Uutta Kuuta verhoavissa köynnöksissä.
7
EILISPÄIVÄN KIRJA
Näitä ensimmäisiä Uudessa Kuussa viettämiään päiviä, lauantaita ja sunnuntaita, Emilia sitten aina muisteli merkillisenä aikana; niin täynnä ne olivat uusia ja yleensä mieluisia vaikutelmia. Jos pitää paikkansa, että "laskemme aikamme sydämen sykähdyksistä", Emilia ei elänyt tänä aikana kahta päivää, vaan kaksi vuotta. Kaikki oli tenhoavaa aina siitä hetkestä, kun hän pitkiä kiillotettuja portaita tuli neliömäiseen halliin, joka oli täynnä ulko-oven punaisten ruutujen läpi tulevaa pehmeää, rusottavaa valoa. Emilia katsoi ihastuneena ruutujen läpi: hän näki omalaatuisen, lumoavan punaisen maailman; punainen taivas toi hänelle mieleen viimeisen tuomion.
Vanhalla talolla oli oma erityinen tenhonsa; Emilia tunsi sen elävästi, ja se teki häneen syvän vaikutuksen, vaikka hän olikin liian nuori sitä käsittämään. Taloa olivat aikanaan vilkastuttaneet morsiamet, äidit ja rouvat, ja heidän rakkautensa ja elämänsä tuntui yhä ilmassa. Elisabetin ja Lauran vanhapiikahallinto ei ollut vielä ennättänyt karkottaa sitä kokonaan.
– Minä todella vielä joskus rakastan Uutta Kuuta, ajatteli Emilia aivan hämmästyneenä.
Laura-täti kattoi aamiaispöytää keittiössä, joka aamuauringon valossa näytti oikein kirkkaalta ja hauskalta. Laipion musta aukkokin oli kadottanut aavemaisuutensa ja muuttunut aivan tavalliseksi parvenluukuksi. Ja punaisella hiekkakiviportaalla istui Tuhma Töpö suorien tyytyväisenä turkkiaan ikään kuin se olisi viettänyt Uudessa Kuussa koko ikänsä.
Emilia ei tiennyt, että Töpö oli jo täysin siemauksin kokenut tappelun iloja vertaistensa kanssa ja samana aamuna kerta kaikkiaan opettanut aittakissoille, mitä heidän rauhaansa kuului. Jimmy-serkun keltainen kolli oli saanut kauhean löylytyksen ja menettänyt monta karvatupsua, ja eräs musta narttukissa, joka oli olevinaan ja piti itseään tavallista tärkeämpänä, oli lujasti päättänyt, että jos tuo luoja ties mistä tänne putkahtanut kapeanaamainen tunkeilija aikoi jäädä Uuteen Kuuhun, niin hän ei ainakaan aikonut jäädä.
Emilia nosti Töpön syliinsä ja suuteli sitä. Elisabet-täti sattui juuri tulemaan välikön poikki keittohuoneesta; hänellä oli kädessään vati pihisevää kinkkua.
– Pidä huoli, ettei minun enää koskaan tarvitse nähdä sinun suutelevan kissaa, hän komensi kauhuissaan.
– Kyllä pidän, myönsi Emilia iloisesti. – Tästä lähtien suutelen sitä vain silloin kun et näe.
– En halua kuulla nenäkkyyksiäsi, hyvä neiti. Et saa suudella kissoja ensinkään.
– Mutta Elisabet-täti, en minä tietenkään suudellut sitä suulle, vaan korvien väliin. Se on niin hauskaa – etkö tahdo koettaa kerran itsekin, niin näet?
– Riittää, Emilia. Olet sanonut aivan tarpeeksi. Elisabet-täti purjehti majesteettisesti keittiöön, ja Emilia oli hetkisen ylen onneton. Hän tunsi loukanneensa tätiään, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan miksi ja kuinka.
Mutta se mitä hän näki edessään oli liian mielenkiintoista, jotta olisi voinut kauan surra Elisabet-tädin takia. Suloisia tuoksuja tuli keittohuoneesta – pienestä, kaltevakattoisesta rakennuksesta, joka oli keittiön äärellä ja johon iso keittiön liesi kesäksi sijoitettiin. Sitä verhosivat rehevät humalaköynnökset; humala peitti useimpia Uuden Kuun rakennuksia.
Oikealla puolella oli 'uusi' hedelmätarha; nyt juuri se oli ihmeen kukoistava, mutta oikeastaan se oli aika arkipäiväinen paikka: Jimmy-serkku oli ruvennut viljelemään sitä uusimpien menetelmien mukaan ja kylvänyt viljaa suorien ja samanlaisilta näyttävien puurivien leveihin väleihin. Mutta navettatien toisella puolella, heti kaivon vieressä oli 'vanha hedelmätarha', jossa Jimmy-serkku oli sanonut kasvavan akileijoja; siellä puut näyttivät saaneen kasvaa mielensä mukaan senmuotoisiksi ja -kokoisiksi kuin itse halusivat; sinikukkainen köynnöskasvi kietoi niiden tyveä ja orjantappurapensaat rehottivat niin että harmaata aitaa tuskin näkyi.
Suoraan edessäpäin oli pieni rinne, joka sulki hedelmätarhojen välisen näköalan; siellä kasvoi tiheässä suuria, valkorunkoisia koivuja, ja niiden keskellä olivat Uuden Kuun navetta ja muita ulkorakennuksia. Uuden hedelmätarhan takana kierteli sievä punainen polku ja nousi mäen päälle, kunnes se näytti hipovan taivaan kirkasta sineä.
Jimmy-serkku tuli navetalta kantaen täpötäysiä maitosankoja, ja Emilia juoksi hänen jälkeensä maitokamariin, joka oli keittohuoneen takana. Niin ihmeellistä paikkaa hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä voinut kuvitella.
Se oli lumivalkoinen pikkurakennus suurien jalokuusten keskellä. Harmaa katto oli täynnä pieniä sammalmättäitä, jotka muistuttivat lihavia vihreitä samettihiiriä. Alaspäin johti kolme hiekkakiviporrasta, joiden kahden puolen rehotti sananjalkoja; sitten piti avata valkoinen ovi, jossa oli lasiruutu, ja laskeutua vielä kolme porrasta. Ja silloin oltiin puhtaassa, maanhajuisessa, kosteassa ja viileässä huoneessa, jossa oli maapermanto ja jonka ikkunoita varjostivat nuoret humalaköynnökset. Seiniä kiersivät leveät lautahyllyt, ja hyllyillä oli isoja matalia savivateja. Vadit olivat täynnä maitoa, jolle noussut kerma oli niin paksua, että se oli aivan keltaista.
Laura-täti odotti heitä siellä. Hän siivilöi maidon tyhjiin vateihin ja kuori sitten muutamia täysinäisiä. Emilian mielestä kuoriminen oli viehättävää puuhaa, ja hän halusi itse päästä koettamaan sitä. Häntä halutti myös istuutua heti kirjoittamaan kuvaus tästä somasta maitokamarista; mutta voi, hänellä ei ollutkaan enää muistikirjaa. Mutta saattoihan hän tehdä sen päässäänkin.
Hän istahti pienelle kolmijalkaiselle tuolille pimeään nurkkaan ja ryhtyi työhönsä. Hän istui niin hiljaa, että Jimmy ja Laura unohtivat hänet ja lähtivät pois ja saivat sitten neljännestunnin hakea häntä. Siitä taas viivästyi aamiainen, ja Elisabet-täti oli hyvin harmissaan. Mutta Emilia oli keksinyt juuri oikeat sanat, joilla kuvata maitokamarin puhdasta ja kuitenkin hämärän viheriää valoa, ja hän oli siitä niin onnellinen, ettei hän vähääkään välittänyt Elisabet-tädin synkistä katseista.
Aamiaisen jälkeen Elisabet-täti ilmoitti Emilialle, että lehmien ajaminen aamuisin laitumelle kuuluisi tästä lähtien hänen velvollisuuksiinsa.
– Jimmyllä ei tällä haavaa ole apuria, ja häneltä säästyy siten muutama minuutti.
– Älä pelkää, lisäsi Laura-täti. – Lehmät tuntevat tien niin hyvin, että kulkevat itsestään. Sinun tarvitsee vain seurata perässä ja sulkea veräjä.
– En minä pelkää, sanoi Emilia.
Mutta hän pelkäsi sittenkin. Hän ei tiennyt lehmistä mitään. Mutta hän oli päättänyt, etteivät Murrayt saaneet epäillä jonkun Starrin pelkäävän.
Hänen sydämensä jyskytti kuin vasara, kun hän uljaana lähti retkelleen. Mutta Laura-täti olikin puhunut totta: lehmät eivät lopultakaan olleet vihaisia eläimiä. Vakavina ne astelivat edellä, eikä hänen tarvinnut kuin seurata perässä, ensin vanhan hedelmätarhan, sitten sen takana olevan vaahteralehdon läpi pitkin mutkailevaa sananjalkain reunustamaa polkua.
Emilia viivytteli veräjän luona, kunnes hänen innokkaat silmänsä olivat imeneet itseensä koko maiseman. Laidun kumpuili aine Blair Wateriin saakka – melkein pyöreään järveen, jonka viettävillä ruohikkorannoilla ei kasvanut ensinkään puita. Sen takana oli Blair Waterin laakso, joka oli täynnä pientiloja, ja vielä ulompana valkopäisenä aaltoavan merenpoukaman aava pinta. Emiliasta tämä näytti vihreiden varjojen ja sinisen veden lumoavalta maalta.
Alhaalla laitumen eräässä kulmauksessa oli vanhalla kiviaidalla erotettu pieni yksityinen hautausmaa, johon Murrayn suvun vainajat oli haudattu. Emilia olisi halunnut lähteä sinne tutkistelemaan, mutta ei uskaltanut yksin mennä laitumelle.
– Menen sitten, kun tutustun paremmin lehmiin, hän päätti. Syrjässä oikealla puolella oli jyrkkä pieni mäki, jolla kasvoi nuorta koivu- ja mäntymetsää, ja mäen laella talo, joka herätti Emilian huomiota ja sai hänet uteliaaksi. Se oli harmaa ja säiden rapistama, mutta ei näyttänyt vanhalta. Sitä ei ollut koskaan saatu valmiiksi; katto oli laudoitettu mutta seinät eivät, ja ikkunat oli naulattu umpeen. Miksi se oli jäänyt keskeneräiseksi? Sehän oli tarkoitettu kauniiksi pieneksi taloksi – taloksi jossa oli hauskoja nojatuoleja, kodikkaita takkavalkeita ja kirjahyllyjä, hauskoja lihavia kehrääviä kissoja ja odottamattomia nurkkauksia. Siltä seisomalta hän nimitti talon Autioksi taloksi; hän vietti monta hetkeä koettaen mielessään saada sen valmiiksi, yrittäen kuvitella siihen sopivat huonekalut ja keksien siihen asukkaiksi ihmisiä ja eläimiä.
Laitumen vasemmalla puolella oli toinen talo, joka oli aivan erilainen: suuri, vanha sotkuisten köynnösten verhoama rakennus, joka vaikutti laiminlyödyltä. Laaja, villiintynyt nurmikko, jolla rehotti hoitamattomia pensaita ja puita, vietti alas lammelle saakka; siellä veden päälle nuokkui valtavia raitoja. Emilia päätti tilaisuuden tullen kysyä Jimmy-serkulta, mitä nämä talot oikein olivat.
Hänestä tuntui, että ennen kuin palaisi hänen täytyi kulkea pitkin laitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, joka kauempana katosi mänty- ja vaahterametsään. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen maailmaan. Se seurasi leveän puron vartta ja oli sievä pikkupolku, jonka vierillä sananjalat nuokkuivat; mäntyjen alta löysi kainoja ja suloisia valkovuokkoja ja pieniä herttaisia yllätyksiä joka käänteestä.
Emilia hengitti mäntyjen ja kuusten pihkantuoksua ja näki ylhäällä oksilla hohtavia hämähäkinverkkoja ja kaikkialla hilpeätä valon ja varjon leikkiä. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat yhteen ikään kuin muodostaakseen verhon dryadien kasvoille – Emilia tiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään – ja puitten alaiset suuret sammalvuoteet olisivat kelvanneet vaikka Titanialle.
– Tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat, sanoi Emilia onnellisena.
Hän toivoi, että polkua kestäisi loputtomiin, mutta vihdoin se kääntyi pois purolta, ja kiivettyään vanhan sammaltuneen aidan yli Emilia huomasi tulleensa Uuden Kuun etupuutarhaan. Jimmy-serkku oli siellä parhaillaan leikkaamassa angervopensaita.
– Voi Jimmy-serkku, minä olen löytänyt suloisen pikkupolun, sanoi Emilia hengästyneenä.
– Senkö joka kulkee Korkean Johnin metsikön läpi?
– Eikö se olekaan meidän metsikkömme? kysyi Emilia pettyneenä.
– Ei, mutta kyllä sen pitäisi olla. Viisikymmentä vuotta sitten Archibald-setä möi tuon kaistaleen Korkean Johnin isälle, vanhalle Michael Sullivanille. Tämä rakensi pienen talon järven rannalle ja asui siinä, kunnes riitaantui Archibald-sedän kanssa – mihin tietenkään ei kulunut kauan aikaa. Silloin hän muutti talonsa tien toiselle puolelle, ja nyt siinä asuu Korkea John. Elisabet on koettanut saada ostetuksi maan häneltä takaisin, hän on tarjonnut paljon enemmän kuin sen arvo on, mutta Korkea John ei myy – tekee vain kiusaa, hänellähän on oma hyvä maatilansa, eikä tästä kaistaleesta ole hänelle suurtakaan hyötyä. Hän pitää siinä vain pienkarjaa kesäisin, eikä entisellä peltomaalla kasva nyt muuta kuin vaahteravesakkoa. Se on tikkuna Elisabetin silmässä ja kai sinä pysyykin niin kauan kuin Korkea John vihoittelee.
– Miksi häntä sanotaan Korkeaksi Johniksi?
– Sen vuoksi, että hän on niin ylväs ja mahtava. Mutta mitäs hänestä. Minä näytän nyt sinulle puutarhani, Emilia. Se on minun. Elisabet isännöi miltei kaikessa, mutta puutarhaa hän antaa minun hoitaa. Se on kai hyvitystä siitä, että hän työnsi minut kaivoon.
– Työnsikö hän sinut todella kaivoon?
– Työnsi. Ei tietenkään tahallaan. Olimme silloin vain lapsia. Minä olin täällä käymässä juuri kun talossa oli miehiä puhdistamassa kaivoa ja tekemässä siihen uutta kantta. Kaivonsuu oli auki, ja me leikimme naattaa sen ympärillä. Elisabet suuttui minuun – en muista mitä sanoin, mutta kovin kummaahan sen ei tarvinnut olla, niin kuin arvaat – ja aikoi lyödä minua. Minä huomasin sen ja astuin taaksepäin väistääkseni – ja putosin pää edellä kaivoon. Sitten en muista enempää. Pohjalla ei ollut kuin liejua, mutta löin pääni seinäkiviin. Minut nostettiin ylös, ja pääni oli niin ruhjoutunut että minua luultiin kuolleeksi. Elisabet-parka oli... Jimmy-serkku ravisti päätään kuin osoittaakseen, että oli mahdotonta kuvata, kuinka parka Elisabet oli. – Jonkin ajan kuluttua minä kuitenkin toivuin. Ihmiset kyllä sanovat, etten minä siitä pitäen ole koskaan ollut oikein entiselläni – mutta taitavat puhua vain siksi, että minä olen runoilija enkä välitä koskaan olla huolissani mistään. Runoilijoita on Blair Waterissa niin vähän, etteivät ihmiset ymmärrä heitä, ja useimmat ovat kaikenlaisista asioista niin mahdottomasti huolissaan, että heidän mielestään miehessä on vähän vikaa, jollei hän ole huolissaan.
– Etkö lausuisi minulle joitakin runojasi? kysyi Emilia innokkaasti.
– Kyllä minä lausun sitten kun henki käskee. Mutta ei kannata pyytääkään, jollei henki valtaa minua.
– Mutta mistä minä tiedän, milloin henki valtaa sinut, Jimmy-serkku?
– Minä alan lausua runoja omasta tahdostani. Mutta sanon sinulle erään asian: tavallisesti henki valtaa minut keittäessäni syksyllä perunoita sioille. Muista se ja ole silloin lähettyvillä.
– Mikset kirjoita runojasi muistiin?
– Paperia on Uudessa Kuussa vaikea saada. Joissakin pikkuasioissa Elisabet on erityisen tarkka, ja kirjoituspaperi kuuluu niihin.
– Mutta eikö sinulla ole yhtään omaa rahaa, Jimmy-serkku?
– On toki, Elisabet maksaa minulle hyvää palkkaa. Mutta hän panee kaikki rahani pankkiin ja antaa vain joskus minulle muutaman dollarin. Hän väittää, ettei minulle voi uskoa rahaa. Kun tulin tänne työhön, sain ensimmäisen palkkani kuun lopussa ja lähdin Shrewsburyyn viemään sitä pankkiin. Mutta tiellä tuli vastaani kulkuri – surkea rähjys, jolla ei ollut penniäkään taskussaan, ja minä annoin rahat hänelle. Miksen olisi antanut? Minullahan oli hyvä koti ja vakituinen toimi ja vaatteita moneksi vuodeksi eteenpäin. Se taisi olla houkkamaisin teko, minkä koskaan olen tehnyt – ja paras. Mutta Elisabet ei koskaan unohtanut sitä. Siitä pitäen hän on hoitanut raha-asiani. Mutta tule nyt katsomaan puutarhaani, ennen kuin minun täytyy lähteä kylvämään naurista.
Puutarha oli kaunis, aivan Jimmy-serkun ylpeyden arvoinen. Sen ympärillä oli korkea kuusiaita, jossa tasaisten välimatkojen päässä oli kookkaita pyramidipoppeleita. Pohjoispuolen sulki sankka kuusikko, ja kuusikon tummaa taustaa vasten erottui punaisten pionien upea rivi. Puutarhan keskellä kasvoi yksi ainoa iso kuusi; sen alla oli penkki, joka oli tehty laakeista, laineiden ja tuulten siloittamista rantakivistä. Kaakkoiskulmassa oli valtava sireeniryhmä, joka oli leikattu muistuttamaan suurta, riippuoksaista puuta. Lounaisnurkan täytti vanha, köynnösten peittämä huvimaja. Ja luoteisnurkassa oli kivestä tehty aurinkokello, joka oli asetettu juuri siihen, missä ruohon reunustama, heleillä simpukoilla merkitty polku sukelsi Korkean Johnin metsikköön. Emilia ei ollut koskaan ennen nähnyt aurinkokelloa ja kumartui innoissaan sitä tutkimaan.
– Sinun isoisän-isoisäsi, Hugh Murray, tuotti sen tänne Englannista, sanoi Jimmy-serkku. – Toista niin hienoa ei ole koko rannikkoalueella. Ja Georg Murray-setä toi nämä simpukat Intiasta. Hän oli merikapteeni.
Emilia katseli ihastuneena ympärilleen. Puutarha oli viehättävä, ja huvimaja näytti hänen lapsensilmissään suurenmoisen uhkealta. Sen edessä oli kreikkalainen pylväikkö. Blair Waterissa sitä pidettiin erityisen hienona, ja se sai Murrayin ylpeyden tuntumaan paljon oikeutetummalta. Eräs opettaja oli sanonut, että maja teki klassillisen vaikutuksen. Tosin tämä klassillinen vaikutus nykyään oli melkein kokonaan hautautunut humalaköynnöksiin; ne kiemurtelivat yli koko pylväikön ja riippuivat vaaleanvihreinä kiehkuroina tulipunaisten ruukkupelargonien yllä, joita oli portaiden molemmilla puolilla.
Emilian sydän paisui ylpeydestä.
– Tyylikäs maja, hän sanoi.
– Entä minun puutarhani? kysyi Jimmy-serkku kateellisena.
– Kelpaisi vaikka kuningattarelle, sanoi Emilia vakavasti ja vilpittömästi.
Jimmy-serkku nyökkäsi mielissään. Mutta sitten hänen ääneensä hiipi outo sävy ja silmiinsä omituinen katse.
– Tämä on lumottu puutarha. Salama ei iske siihen, eivätkä lehtimadot sitä koskaan vahingoita. Kylmät viimat eivät uskalla puhaltaa tänne, ja täällä sataa hiljaa ja lempeästi.
Emilia astui vaistomaisesti askelen taapäin – hänen teki melkein mieli juosta pois. Mutta nyt Jimmy-serkku oli taas ennallaan.
– Eikö ruoho tässä aurinkokellon ympärillä ole kuin vihreää samettia? Saat uskoa, että olen nähnyt siinä paljon vaivaa. Ole kuin kotonasi tässä puutarhassa. Jimmy-serkku teki uhkean kädenliikkeen. – Minä annan sinulle siihen oikeuden. Hyvää onnea sinulle ja löydä sinä se kadonnut timantti.
– Kadonnut timantti? sanoi Emilia hämmästyneenä. Mikä jännittävä ja salaperäinen asia tämä oli?
– Etkö ole koskaan kuullut sitä juttua? Kerron sen huomenna – sunnuntaisin saa Uudessa Kuussa laiskotella. Nyt minun täytyy lähteä nauriitteni luo, tai muuten Elisabet tulee minua hakemaan. Hän ei sano mitään – hän vain katsoo. Oletko koskaan nähnyt oikeata Murrayin katsetta?
– Enköhän minä nähnyt sitä silloin kun Ruth-täti veti minut pöydän alta, muisti Emilia surkeana.
– Et, et. Se oli vain Ruth Duttonin katse: ilkeä, pahansuopa ja sydämetön. Minä inhoan Ruth Duttonia. Hän nauraa minun runoilleni – vaikkei ole ikinä kuullut yhtään. Henki ei koskaan valtaa minua, jos Ruth on lähitienoilla. En käsitä kehen hän on tullut. Elisabet on tapaisensa mutta ytimeltään tuore kuin pähkinänsydän, ja Laura on pyhimys. Mutta Ruth on madonsyömä. Ja Murrayin katseen sinä kyllä tunnet kunhan näet. Se tunnetaan yhtä hyvin kuin Murrayin ylpeyskin. Huomenna kerron sinulle kaikki.
Jimmy-serkku piti lupauksensa tätien ollessa kirkossa. Perheneuvottelussa oli päätetty, ettei Emilia sinä sunnuntaina lähtisi kirkkoon.
– Hänellä ei ole sopivaa pukua, Elisabet-täti sanoi. – Ensi sunnuntaiksi saamme hänen valkean leninkinsä kuntoon.
Emilia oli pettynyt. Hän oli pitänyt kirkkoa hyvin mielenkiintoisena niinä harvoina kertoina, jolloin oli siellä ollut. Maywoodin kirkko oli ollut isälle liian kaukana, mutta joskus Ellen Greenen veli oli vienyt hänet ja Ellenin sinne.
– Elisabet-täti, luuletko että Jumala olisi kovin pahoillaan, jos minä menisin kirkkoon mustassa puvussani? hän pyysi. – Se on tietenkin halpa – Ellen Greene taisi maksaa sen omistaan – mutta se verhoaa minut kokonaan.
– Pienet tytöt eivät ymmärrä asioita, ja heidän on parasta olla vaiti, sanoi Elisabet-täti. – Minua ei huvita näyttää sisarentytärtäni Blair Waterin väelle sellaisessa puvussa. Ja jos Ellen Greene maksoi sen, meidän täytyy maksaa se hänelle takaisin. Sinun olisi pitänyt sanoa se meille ennen kuin lähdimme Maywoodista. Ei, sinä et tule tänään kirkkoon. Mutta kouluun voit huomenna lähteä mustassa puvussasi. Voimme peittää sen esiliinalla.
Huokaisten Emilia tyytyi jäämään kotiin. Mutta sunnuntai oli lopultakin oikein hauska. Jimmy-serkku otti hänet mukaansa järven rantaan ja näytti hänelle hautausmaan.
– Mitä varten kaikki Murrayt on haudattu tänne? kysyi Emilia. – Ovatko he tosiaan liian hienoja haudattaviksi tavallisten ihmisten joukkoon?
– Eivät toki, tyttöseni. Niin pitkälle ei ylpeytemme sentään ulotu. Kun vanha Hugh Murray asettui Uuteen Kuuhun, täällä ei ollut kuin peninkulmittain metsää eikä ainoatakaan hautausmaata Charlottetownia lähempänä. Siitä syystä vanhat Murrayt haudattiin tähän – ja niin sitten jatkettiin myöhemminkin, koska me tahdoimme levätä omaistemme keskellä täällä vanhan Blair Waterin vihreillä rannoilla.
– Se kuulostaa runon säkeeltä, Jimmy-serkku, sanoi Emilia.
– Se se onkin – eräästä minun runostani.
– Minä tavallaan pidän siitä, että joillakin on tällainen oma hautausmaa, sanoi Emilia päättäväisesti. Hän katseli hyväksyvästi samettista nurmikkoa, joka vietti siniselle järvelle, koristeellisia polkuja ja hyvin hoidettuja hautoja.
Jimmy-serkku naurahti.
– Ja kuitenkin väität ettet ole Murray, hän sanoi. – Oletko koskaan kuullut kuinka Murrayt tulivat Uuteen Kuuhun?
– En.
– He olivat matkalla Quebeciin, ei heillä ollut pienintäkään aikomusta tulla Prinssi Edvardin saarelle. Merimatka oli pitkä ja myrskyinen, ja vesi alkoi loppua; siksi "Uuden Kuun" kapteeni poikkesi tänne vettä ottamaan. Mary Murray oli ollut vähällä kuolla meritautiin; kapteeni oli hänestä huolissaan ja käski hänen mennä miesten kanssa maihin, jotta Mary edes tunnin tai pari tuntisi kovan maan jalkainsa alla. Hyvin mielellään tämä lähti, ja rannalle noustuaan hän sanoi: "Tähän minä jään." Ja hän jäi siihen; ei mikään saanut häntä liikahtamaan. Vanha Hugh – hän oli tietysti nuori Hugh silloin – puhui kauniisti, raivosi ja väitteli, ja väitetään hänen itkeneenkin – mutta Mary oli taipumaton. Loppujen lopuksi Hugh myöntyi, antoi tuoda tavaransa maihin ja jäi hänkin siihen. Sillä tavalla suku tuli tälle saarelle.
– Minä olen iloinen, että sattui niin käymään, sanoi Emilia.
– Niin oli lopulta vanha Hughkin. Ja kuitenkin se kaiveli hänen mieltään, Emilia. Hän ei koskaan antanut kaikesta sydämestään vaimolleen anteeksi. Maryn hauta on tuolla kulmassa – tuo jonka päällä on laakea punainen kivi. Käy katsomassa, mitä Hugh kirjoitutti siihen.
Emilia juoksi uteliaana kulmaukseen. Isossa paadessa oli pitkä, monimietteinen hautakirjoitus, jollaisia ennen vanhaan käytettiin. Mutta sen alla ei ollut raamatunlausetta eikä hurskasta virrensäettä. Ajasta ja sammalesta huolimatta siinä erottuivat selvinä ja varmoina sanat:
"Tähän minä jään."
– Sillä tavalla hän maksoi vaimolleen, sanoi Jimmy-serkku. – Hän oli tälle hyvä mies ja Mary hänelle hyvä vaimo. Heillä oli monia kelpo lapsia eikä vanha Hugh koskaan tullut entiselleen vaimonsa kuoltua. Mutta tuo häntä oli kaivellut, kunnes sai sen sanotuksi.
Emiliaa hiukan puistatti. Tuntui oikein hirveältä ajatella tuota vanhaa ankaraa esi-isää ja hänen sammumatonta kaunaansa sitä kohtaan, joka oli hänelle lähin ja rakkain.
– Hauskaa, että olen vain puoleksi Murray, hän ajatteli itsekseen ja lisäsi sitten ääneen: – Isä sanoi, että Murrayn suvun perintötavan mukaan kuolema sovittaa kaikki riidat.
– Niin nykyään, mutta se johtuu juuri tästä. Hänen omaisensa näet kauhistuivat, ymmärräthän. Siitä tuli melkoinen rötös. Ihmiset käänsivät asian niin, ettei Hugh-ukko muka uskonut ylösnousemukseen, ja puhuttiin jo oikeusjutun nostamisestakin. Mutta aikaa myöten asia unohtui.
Emilia siirrähti toisen sammaloituneen kiven luo.
– Elisabet Burnley – kuka hän oli, Jimmy-serkku?
– Vanhan William Murrayn vaimo. William oli Hughin veli ja tuli tänne viisi vuotta Hughin kuoleman jälkeen. Hänen vaimonsa oli hyvin kaunis, mutta hän ei pitänyt tämän saaren metsistä. Hänellä oli koti-ikävä. Tänne tultuaan hän ei moneen viikkoon suostunut riisumaan myssyään – käveli vain lattialla se päässään ja vaati päästä kotiin.
– Eikö hän riisunut myssyä maata mennessäänkään? Kysyi Emilia.
– Lieneekö pannut ollenkaan maata. Mutta kun William ei suostunut viemään häntä kotiin, hän otti lopulta myssyn päästään ja tyytyi jäämään. Hänen tyttärensä meni naimisiin Hughin pojan kanssa, niin että Elisabet oli isoäitisi isoäiti.
Emilia katsoi vajonnutta vihantaa hautaa. Vieläköhän koti-ikävä mahtoi häiritä Elisabet Burnleyn satavuotista unta?
– Koti-ikävä on kauheata, kyllä minä tiedän, hän ajatteli myötätuntoisesti.
– Tuolla on pikku Stephen Murrayn hauta, kertoi Jimmy-serkku lisää. – Hän sai täällä ensimmäisenä marmorisen hautapatsaan. Hän oli isoisäsi veli; kuoli kahdentoista ikäisenä. Hänkin on tullut todelliseksi ylpeyden aiheeksi Murrayn suvulle.
– Minkä vuoksi?
– Koska hän oli niin kaunis, viisas ja hyvä. Hänellä ei ollut ainoatakaan vikaa – kuinka hän sitten olisikaan voinut elää? Sanotaan, ettei suvussa koskaan ole ollut niin kaunista lasta. Eikä niin rakastettavaa: kaikki pitivät hänestä. Hän on nyt ollut kuolleena yhdeksänkymmentä vuotta – ei ainoakaan nykyinen Murray ole häntä nähnyt – ja kuitenkin puhumme hänestä vielä sukukokouksissa; hän on todellisempi kuin moni elävä ihminen. Niin että kyllä hän epäilemättä oli erinomainen lapsi, Emilia – mutta tuohon se päättyi – Jimmy-serkku viittasi kädellään nurmettuneeseen hautaan ja kauniiseen valkeaan hautakiveen.
– Mahtaako kukaan muistaa minua yhdeksänkymmentä vuotta kuolemani jälkeen? aprikoi Emilia.
– Tämä vanha kalmisto on melkein täysi, tuumaili Jimmy-serkku. – Tuossa kulmassa on parhaiksi tilaa Elisabetille ja Lauralle ja minulle. Mutta ei sinulle, Emilia.
– En minä tahdo tulla haudatuksi tänne, huudahti Emilia. – On hienoa kun on tällainen sukuhautausmaa, mutta minut haudataan Charlottetowniin isän ja äidin viereen. Eräs asia minua vaivaa, Jimmy-serkku. Luuletko sinäkin, että minä kuolen keuhkotautiin?
Jimmy-serkku katsoi tutkivasti hänen silmiinsä.
– En, hän sanoi. – En, tipsukka. Sinussa on elinvoimaa niin että sitä riittää mihin asti tahansa.
– Niin minustakin tuntuu, sanoi Emilia nyökäten. – Ja nyt, Jimmy-serkku, mikä on tuo autio talo tuolla mäellä? Miksi se on autiona?
– Mikä? Ai Fred Cliffordin talo. Fred Clifford alkoi rakentaa tuota taloa kolmekymmentä vuotta takaperin. Hänen piti mennä naimisiin, ja morsian valitsi piirustukset. Mutta kun talo oli noin pitkälle valmistunut, morsian petti hänet, Emilia – petti koko maailman nähden. Ei ainoatakaan naulaa lyöty taloon sen jälkeen. Fred lähti länteen, Britannian Kolumbiaan. Siellä hän vielä elää, naimisissa ja onnellisena. Mutta tätä palstaa hän ei myy kenellekään, niin että asia taitaa vielä karvastella hänen mieltään.
– Minua surettaa tuo talo. Kunpa se olisi valmistunut. Se haluaa sitä itsekin, se ei ole vielä lakannut toivomasta.
– Tuskinpa se koskaan enää valmistuu. Tuolla isossa harmaassa talossa asuu tohtori Burnley.
– Onko hänkin sukulaisemme, Jimmy-serkku?
– Kaukainen serkku. Hän on hyvä lääkäri, mutta kumma tyyppi. Hän on paljon omituisempi kuin minä, Emilia, mutta ei kukaan väitä hänen olevan päästään vialla. Voitko selittää sen? Hän ei usko edes Jumalaan. Niin hupsu en minä sentään ole.
– Eikö mihinkään Jumalaan?
– Ei mihinkään. Hän on vapaa-ajattelija, Emilia. Ja pikku tyttönsä hän kasvattaa samanlaiseksi. Minusta se on häpeä, sanoi Jimmy-serkku luottamuksellisesti.
– Entä tytön äiti? Mitä hän sanoo?
– Hänen äitinsä on ... kuollut, vastasi Jimmy-serkku omituisesti epäröiden: – Ollut kuolleena kymmenen vuotta, hän lisäsi varmemmalla äänellä. – Ilse Burnley on iso tyttö – hiukset kuin raidankukat ja silmät kuin keltaiset timantit.
– Voi Jimmy-serkku, sinä lupasit kertoa minulle kadonneesta timantista, huudahti Emilia innokkaasti.
– Lupasin, lupasin. Niin, vanhassa huvimajassa tai jossakin sen ympäristössä se on, Emilia. Viisikymmentä vuotta takaperin tuli Edward Murray vaimoineen Kingsportista tänne vierailulle. Komea rouva, silkki vain kahisi kun hän kulki ja timantit välkkyivät kuin kuningattarella, vaikkei hän ollutkaan erityisen kaunis. Hänellä oli sormus, jonka kivi oli maksanut kaksisataa puntaa. Kauhea rahasumma pienessä naisensormessa, vai mitä? Se loisti hänen valkoisessa kädessään, kun hän kokosi helmojaan noustessaan huvimajaan; mutta kun hän laskeutui portaita alas, kivi oli kadonnut.
– Eikö sitä koskaan löydetty? kysyi Emilia henkeään pidättäen.
– Ei koskaan; mutta ei suinkaan sen vuoksi, ettei sitä olisi haettu. Edward Murray vaati purkamaan majan, mutta Archibald Murray vastusti sitä kivenkovaan; hän oli rakennuttanut sen nuorelle vaimolleen. Veljekset riitelivät asiasta eivätkä sen jälkeen koskaan täydelleen sopineet. Kaikki jotka ovat kuulleet asiasta, ovat sen jälkeen etsineet timanttia. Useimmat luulevat, että se putosi huvimajan ulkopuolelle kukkien tai pensaiden sekaan. Mutta minä tiedän, Emilia. Mirjam Murrayn timantti on yhä tuossa vanhassa majassa. Kuutamoöinä minä olen nähnyt sen kimaltavan, Emilia – kimaltavan ja vilkuttavan luokseen. Mutta se ei milloinkaan ole samassa paikassa – ja kun menen sen luo, se on kadonnut ja kimaltaa hetken perästä ilkkuvasti muualta.
Jälleen Jimmy-serkun äänessä ja katseessa oli jotakin kammottavaa, selittämätöntä; Emilian selkäpiitä karmi. Mutta hänestä oli hauskaa, että Jimmy puhui hänelle aivan kuin aikuiselle. Ja ympärillä oleva seutu oli kaunis.
Vaikka Emilia herkeämättä kaipasikin isäänsä ja laakson taloa, niin että hänen pieluksensa yhä öisin kastui salaisista kyynelistä, hän alkoi vähitellen jälleen ilahtua: oli auringonlaskuja ja lintujen laulua, varhaisia vaaleita tähtiä, kuutamoöitä ja laulavia tuulia. Hän tiesi, että elämä olisi täällä ihmeellistä – ihmeellistä ja mielenkiintoista. Täällä oli ulkokeittiö ja maitokamari, joka oli täynnä kermaa ja maitoa, ja järven polku, aurinkokello, kadonnut timantti ja Autio talo ja miehiä, jotka eivät uskoneet Jumalaan – eivät edes Ellen Greenen Jumalaan. Emilia toivoi pian tapaavansa tohtori Burnleyn. Hän oli kovin utelias näkemään, miltä vapaa-ajattelija näytti. Ja hän oli jo ennättänyt varmasti päättää, että hän löytäisi kadonneen timantin.
8.
TULIKOE
Seuraavana aamuna Elisabet-täti ajoi Emilian kanssa kouluun. Laura-täti oli ollut sitä mieltä, että kun lomaan ei ollut kuin kuukausi, Emilian ei kannattaisi aloittaa nyt. Mutta Elisabet-täti ei enää oikein välittänyt siitä, että pieni sisarentytär sipsutteli kaikkialla Uudessa Kuussa ja työnsi väsymättömän uteliaana nenänsä joka paikkaan; siksi hän päätti lähettää Emilian kouluun saadakseen hänet pois tieltä.
Emilia itse lähti mielellään, sillä hän oli aina innostunut uusiin kokemuksiin. Mutta siitä huolimatta hänessä matkalla kuohui kapinanhenki: Elisabet-täti oli jostakin Uuden Kuun ullakolta löytänyt kamalan kotikutoisen esiliinan ja yhtä kamalan hilkan ja pakotti Emilian pukemaan ne ylleen. Esiliina oli pitkä säkkimäinen vaatekappale, jossa oli korkea kaulus ja hihat. Juuri nuo hihat olivat kaiken huippu; Emilia ei ollut koskaan nähnyt kellään tytöllä hihallista esiliinaa. Hän kapinoi niin että miltei itki, mutta Elisabet ei ollut kuulevinaankaan moisia joutavuuksia. Lopulta Emilia sai nähdä Murrayin katseen ja puki sen jälkeen uhmaansa nieleskellen vaatekappaleen ylleen.
– Tuo esiliina oli äidilläsi, kun hän oli pikkutyttö, Emilia, lohdutti Laura-täti vähän kaihomielisesti.
– Ei sitten ihme, että hän isoksi kasvettuaan karkasi isäni kanssa, sanoi Emilia lohduttomasti ja vähemmän kaihomielisesti.
Elisabet-täti sai esiliinan napitetuksi ja töytäisi Emiliaa hieman epäystävällisesti.
– Pane hilkka päähäsi, hän käski.
– Voi kiltti Elisabet-täti, älä pakota minua käyttämään tuota kauheaa kapinetta.
Sanoja tuhlaamatta Elisabet-täti otti hilkan ja sitoi sen Emilian päähän. Tytön täytyi taipua. Mutta hilkan sisästä kuului uhmaava joskin värisevä ääni.
– Elisabet-täti, se sanoi, Jumalaa et sentään voi komentaa.
Elisabet-täti oli niin vihainen, ettei koko matkalla kouluun puhunut sanaakaan. Hän esitteli Emilian opettajalle, neiti Brownellille, ja ajoi sitten pois. Koulu oli jo alkanut. Emilia ripusti hilkkansa eteiseen ja meni hänelle osoitettuun pulpettiin. Hän oli jo päässyt selville, ettei pitänyt neiti Brownellista eikä tulisikaan pitämään.
Neiti Brownellilla oli Blair Waterissa erinomaisen opettajan maine, pääasiallisesti siksi, että hän huolehti tarkoin kurista ja järjestyksestä. Hän oli laiha, keski-ikäinen nainen, jolla oli värittömät kasvot ja ulkonevat hampaat; hampaat näkyivät miltei kaikki hänen nauraessaan. Silmät olivat harmaat, kylmät ja väijyvät. Ruth-tädinkin silmiä kylmemmät.
Koko aamupäivän Emilia oli uteliaiden katseiden maalitauluna. Blair Waterin koulu oli iso, siinä oli ainakin kaksikymmentä jokseenkin hänen ikäistään tyttöä. Emilia katseli myös puolestaan uteliaasti heitä kaikkia, mutta piti sopimattomana, että he käsiensä ja kirjainsa takana kuiskuttelivat toisilleen häntä tuijottaessaan. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi, ja voimakas kodin, isän ja omien rakkaiden esineiden ikävä sai vallan.
– Uuden Kuun tyttö itkee, kuiskasi eräs mustasilmäinen tyttö käytävän toiselta puolelta. Ja sitten kuului julmaa pientä tirskuntaa.
– Mikä sinua vaivaa, Emilia? kysyi neiti Brownell äkkiä syyttävästi.
Emilia istui vastaamatta. Hän ei voinut selittää neiti Brownellille.
– Kun kysyn joltakin oppilaaltani, olen tottunut saamaan vastauksen. Mitä sinä itket?
Käytävän poikki kuului taas tirskettä. Emilia kohotti surkeana silmänsä ja turvautui hädässään erääseen isänsä sanontaan.
– Se on asia, joka koskee vain minua itseäni, hän sanoi. Punaiset läikät ilmestyivät äkkiä neiti Brownellin harmaankalpeille poskille. Hänen silmänsä välähtivät kylmästi.
– Saat jäädä välitunnilla sisään rangaistukseksi nenäkkyydestäsi, hän sanoi. Mutta hän jätti Emilian rauhaan loppupäiväksi.
Emilia ei ollut vähääkään pahoillaan siitä, että hänen täytyi olla välitunnit sisällä, sillä hän oli huomannut, että koulun ilmapiiri jostain merkillisestä syystä oli hänelle vihamielinen. Silmäykset, joita häneen luotiin, eivät olleet vain uteliaita, vaan pahansuopiakin. Häntä ei haluttanut lähteä koulunpihalle yhdessä näiden tyttöjen kanssa. Hän ei tahtonut käydä Blair Waterin koulua. Mutta itkeä hän ei enää aikonut. Hän istui suorana, silmät kiinni kirjassa. Äkkiä kuului käytävän poikki hiljainen ilkeä kuiskaus.
– Neiti Ylpeä, neiti Ylpeä!
Emilia katsoi tyttöön. Suuret vihreän harmaat silmät katsoivat vakavina mustiin vilkkuviin silmiin; Emilian katseessa oli ilme, joka lannisti ja pakotti. Mustat silmät alkoivat häälyä ja painuivat alas; omistaja tirskahti vielä kerran tappiotaan peittääkseen ja leiskautti lyhyttä palmikkoaan.
– Hänet minä voin pitää aisoissa, ajatteli Emilia, ja voitontunne sykähti hänen rinnassaan.
Mutta paljous on voimaa, ja aamiaistunnilla Emilia huomasi seisovansa pihalla yksin vastassaan koko joukon epäystävälliset kasvot. Lapset voivat olla maailman julmimpia olentoja. Heillä on lauman ennakkoluulo kaikkia ulkopuolisia kohtaan, ja he antautuvat sydämettöminä sen johdettaviksi. Emilia oli tulokas ja kuului ylpeihin Murrayihin – siinä jo kaksi syytä häntä vastaan. Ja vaikka hän oli pieni ja vaikka hänellä oli yllään kauhea esiliina ja hilkka, hänessä oli kuitenkin eräänlaista pidättyvyyttä ja arvon tuntua, joka harmitti heitä. Ja heitä ärsytti sekin, että hän katsoi heihin ujostelemattoman suoraan ja halveksivasti. Koetteelle asetetun tunkeilijan olisi pitänyt olla ujo ja alistuvainen.
– Sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. – Voi sentään, nappikengät ja elää silti toisten armoilla.
Emilia ei olisi tahtonut panna jalkaansa nappikenkiä. Hän olisi tahtonut kulkea avojaloin kuten aina ennenkin kesällä. Mutta Elisabet-täti oli sanonut hänelle, ettei ainoakaan Uuden Kuun lapsi ollut koskaan mennyt paljain jaloin kouluun.
– Katsokaa tuota kapalolapsen esiliinaa, nauroi toinen tyttö, jolla oli kastanjanruskeat kiharat.
Nyt Emilia lensi punaiseksi. Tämähän oli tosiaan hänen sotisopansa heikko kohta. Ihastuneena osumastaan kiharapää yritti uudestaan.
– Onko tuo mummosi hilkka?
Yhteistirskuntaa.
– Ai, hän käyttää hilkkaa suojellakseen ihoaan, sanoi eräs suurempi tyttö. – Se on sitä Murrayin ylpeyttä. Murrayt ovat niin ylpeitä että haisee, sanoo äitini.
– Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. – Korvasi ovat kuin kissan.
– Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. – Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
– Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
– Eikä ole! huudahti Emilia. – Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikkia pahalla silmällä.
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
– Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
– En, sanoi Emilia.
– Osaatko tanssia?
– En.
– Osaatko laittaa ruokaa?
– En.
– Osaatko virkata pitsiä?
– En.
– Osaatko ristipistoja?
– En.
– Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
– Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana – tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan.
– Sinä valehtelet, sanoi mustasilmä suoraan.
– Kukaan Starr ei valehtele, vastasi Emilia. Leimahdus oli mennyt, mutta sen kohottava vaikutus oli jäljellä. Hän katseli heitä kaikkia viileän itsetietoisesti, mikä hetkeksi nujersi heidät.
– Miksi ette pidä minusta? hän kysyi kiertelemättä.
Ei vastausta. Emilia katsoi suoraan ruskeakiharaiseen ja toisti kysymyksensä. Tytön oli pakko vastata.
– Koska sinä et ole vähääkään samanlainen kuin me, hän mutisi.
– En tahtoisikaan olla, sanoi Emilia halveksivasti.
– Ohoh, sinä olet sitten sitä valittua kansaa, pilkkasi mustasilmä.
– Niin olenkin, vastasi Emilia.
Hän käveli kohti koulurakennusta kuin voittaja taistelusta.
Mutta vastustajia ei nujerrettu niin helpolla. Hänen mentyään sisään kuiskailtiin ja juoniteltiin paljon: neuvoteltiin muutamien poikien kanssa ja korvattiin jokin suunniteltu kuje heille koristekynillä ja purukumeilla.
Mieluisa voitontunne ja leimahduksen jälkihehku auttoivat Emiliaa iltapäivällä, vaikka neiti Brownell pilkkasikin hänen virheellistä oikeinkirjoitustaan. Neiti Brownell teki erityisen mielellään oppilaansa pilkan kohteeksi. Kaikki luokan tytöt tirskuivat paitsi yksi; tämä tyttö ei ollut aamulla ollut koulussa eikä sen vuoksi tiennyt tapahtuneesta.
Emilia mietti kuka hän mahtoi olla. Hän erosi yhtä paljon muista tytöistä kuin Emilia itsekin, mutta aivan toisella tavalla. Hän oli kookas ja hänen yllään oli omituinen, liian pitkä, haalistunut raitainen pumpulipuku. Hän oli paljain jaloin. Hänen paksu, lyhyeksi leikattu tukkansa liehui tuuheina aaltoina, jotka näyttivät olevan kirkkaista kultarihmoista. Ja silmät olivat melkein yhtä vaaleanruskeat ja läpikuultavat kuin meripihka. Suu oli suuri ja leuka esiinpistävä. Sieväksi häntä ei voinut sanoa, mutta hänen kasvonsa olivat niin vilkkaat ja eloisat, ettei Emilia voinut kääntää hänestä pois ihastunutta katsettaan. Ja tyttö oli luokalla ainoa, johon neiti Brownell ei tunnin kuluessa ampunut ivanuoliaan, vaikka hän teki yhtä monta virhettä kuin muutkin.
Välitunnilla eräs tyttö tuli Emilian luo laatikko kädessään. Emilia tiesi, että hänen nimensä oli Rhoda Stuart, ja piti häntä hyvin sievänä ja suloisena. Rhoda oli ollut joukon mukana aamiaistunnilla, mutta ei silloin ollut sanonut mitään. Hänellä oli räikeän punainen leninki, sileät vaaleanruskeat palmikot ja isot siniset silmät; suu oli ruusunnuppu, piirteet nukkemaiset ja ääni suloinen. Jos neiti Brownellin saattoi sanoa suosivan ketään, Rhoda Stuart oli hänen lempioppilaansa. Rhoda näkyi olevan ikäistensä suosiossa, ja vanhemmatkin tytöt lellittelivät häntä. – Tässä on sinulle lahja, Rhoda sanoi viehättävästi hymyillen. Emilia otti laatikon pahaa aavistamatta. Hetkisen hän oli onnellisen toiveikas kohottaessaan kantta. Mutta sitten hän kirkaisten heitti laatikon luotaan ja seisoi kalpeana väristen kiireestä kantapäähän. Laatikossa oli käärme – eläväkö vai kuollut, sitä hän ei tiennyt eikä välittänytkään tietää. Emilia tunsi käärmeitä kohtaan voittamatonta kauhua ja inhoa. Käärmeen näkeminen jähmetytti hänet.
Eteisestä kuului yleinen naurun tirske.
– En minä ainakaan noin pelästyisi vanhaa kuollutta käärmettä! pilkkasi mustasilmä.
– Osaatko kirjoittaa siitä runon, ilkkui kastanjakiharainen.
– Minä vihaan tietä, minä vihaan teitä, huusi Emilia. – Te olette ilkeitä, halpamaisia tyttöjä.
– Ei tuollainen haukkuminen ole hienoa, sanoi pisamainen. – Luulin että Murrayt olisivat liian hyviä räkyttämään toisille.
– Jos tulet huomenna kouluun, neiti Starr, sanoi mustasilmä uhittelevan hitaasti, niin otamme tämän käärmeen ja ripustamme sen kaulaasi.
– Yrittäkääpäs vain, huusi kirkas, helähtelevä ääni. Heidän keskelleen hyppäsi yhdellä loikkauksella se tyttö, jolla oli meripihkan väriset silmät ja lyhyt tukka. – Teepäs se että minäkin näen, Jennie Strang.
– Ei tämä asia koske sinua, Ilse Burnley, mutisi Jennie vihaisesti.
– Vai ei se koske minua? Älä yritä olla hävytön minulle, siansilmä.
Ilse astui perääntyvän Jennien luo ja heristi päivettynyttä nyrkkiään tämän nenän edessä. – Jos minä näen sinun huomenna kiusoittelevan Emilia Starria tuolla käärmeellä, minä otan sitä hännästä ja läimäyttelen sillä pitkin korviasi. Muista se, siansilmä. Ja nyt mene ja nosta ylös tuo kallis käärmeesi ja kanna se tunkiolle.
Ja Jennie totteli. Ilse kääntyi muiden puoleen.
– Menkää tiehenne joka sorkka ja jättäkää Uuden Kuun tyttö tästä lähtien rauhaan, hän sanoi. – Jos minä saan kuulla, että häntä vielä kiusoitellaan, leikkaan teiltä kaikilta kurkun poikki ja revin sydämen rinnastanne ja silmät päästänne. Niin, ja leikkaan teiltä korvat kirjanmerkeiksi.
Näiden julmien uhkauksien tai ehkä Ilsen olemuksen lannistamina Emilian vainoojat tippuivat tiehensä. Ilse kääntyi Emilian puoleen.
– Älä välitä heistä, hän sanoi ylenkatseellisesti. – He kadehtivat sinua, siinä kaikki. Kadehtivat kun asut Uudessa Kuussa ja ajelet vaunuissa, joiden kuomussa on rimsureunus, ja sinulla on nappikengät. Läimäytä heitä turpaan, jos vielä soittavat suutaan.
Ilse hyppäsi aidan yli ja syöksyi vaahterametsään katsomattakaan enää Emiliaan. Vain Rhoda Stuart jäi jäljelle.
– Emilia, minä olen hirveän pahoillani, hän sanoi pyöritellen suostuttelevasti suuria silmiään. – Minä en tiennyt, että laatikossa oli käärme, ihan totta, minä en tiennyt. Tytöt sanoivat, että siinä on lahja sinulle. Ethän ole minulle vihainen? Olisin kauhean pahoillani, sillä minä pidän sinusta.
Emilia oli ollut vihainen, loukkaantunut ja katkera. Mutta tämä ystävällisyyden hitunen lepytti hänet. Tuossa tuokiossa hän ja Rhoda kietaisivat käsivartensa toistensa ympärille ja astelivat huomiota herättävästi yli pihan.
– Minä menen pyytämään neiti Brownellilta, että saisit istua minun kanssani. Ennen istuin Anne Greggin kanssa, mutta hän muutti pois. Kai sinä tahdot istua kanssani?
– Se olisi ihmeellistä, vastasi Emilia lämpimästi. Hänen onnensa oli nyt yhtä suuri kuin hänen äskeinen surkeutensa. Tässä nyt oli hänen uneksimansa ystävä. Hän jo jumaloi Rhodaa.
– Meidän pitää istua yhdessä, sanoi Rhoda ponnekkaasti. – Me kuulumme Blair Waterin hienoimpiin sukuihin. Tiedätkö että jos isäni pääsisi oikeuksiinsa, hän istuisi nyt Englannin valtaistuimella?
– Englannin! sanoi Emilia niin hämmästyneenä, ettei kyennyt kuin toistamaan tuon sanan.
– Niin. Me polveudumme Skotlannin kuninkaista, selitti Rhoda.
– Sen vuoksi emme seurustelekaan kenen kanssa hyvänsä. Isälläni on liike, ja minä käyn soittotunneilla. Aikooko Elisabet-tätisi antaa sinulle soittotunteja?
– En tiedä.
– Hänen pitäisi. Hän on hyvin rikas, eikö olekin?
– En minä tiedä, vastasi Emilia taas. Hän toivoi ettei Rhoda kysyisi tuollaisia asioita. Mutta varmaan Stuart-kuninkaiden jälkeläinen jos kukaan tiesi mitä hyvään kasvatukseen kuului.
– Eikö hän ole hirveän pahansisuinen? kysyi Rhoda.
– Ei, ei toki, huudahti Emilia.
– Niin, mutta kerran hän oli vähällä tappaa Jimmy-serkkunsa raivonpuuskassaan, väitti Rhoda. – Se on totta, äiti kertoi minulle. Miksi Laura-tätisi ei ole mennyt naimisiin? Onko hänellä kavaljeeria? Paljonko Elisabet-tätisi maksaa palkkaa Jimmy-serkulleen?
– En tiedä.
– Etkö, sanoi Rhoda jokseenkin pettyneenä. – Mutta et kai ole vielä ollut Uudessa Kuussa tarpeeksi kauan kuullaksesi kaikkea. Siellä on varmaan aivan toisenlaista kuin mihin olet tottunut. Isäsihän oli köyhä kuin kirkonrotta, eikö totta?
– Isä oli hyvin, hyvin rikas, sanoi Emilia varmasti.
– Luulin ettei hänellä ollut penniäkään.
– Ei hänellä ollutkaan. Mutta ihmiset voivat olla rikkaita, vaikkei heillä olekaan rahaa.
– Miten ihmeessä? Mutta sinusta tulee joka tapauksessa joskus rikas. Äiti sanoo, että Elisabet-tätisi luultavasti jättää sinulle kaikki rahansa. Niin että minä en välitä vaikka elätkin armoleivällä – minä pidän sinusta ja aion pitää sinun puoltasi. Onko sinulla kavaljeeria?
– Ei, huudahti Emilia punastuen rajusti, sillä hän häpesi pelkkää ajatustakin. – Minä olen vasta yhdentoista.
– Voi, meidän luokalla on jokaisella kavaljeeri. Minun on Teddy Kent. Minä annoin hänelle kättä laskettuani yhdeksänä peräkkäisenä yönä yhdeksän tähteä jättämättä ainoatakaan yötä väliin. Silloin ensimmäisestä pojasta, jota sen jälkeen ottaa kädestä, tulee sulhanen. Mutta se on kamalan vaikea tehtävä. Minulta meni siihen koko talvi. Teddy ei tänään ollut koulussa, hän on koko kesäkuun ollut kipeänä. Hän on kaunein poika koko Blair Waterissa. Kyllä sinunkin täytyy saada kavaljeeri, Emilia.
– Minä en tahdo, sanoi Emilia kiukkuisena. – En tiedä kavaljeereista mitään enkä tahdo semmoista.
Rhoda keikautti päätään.
– Vai niin, ehkä kukaan ei kelpaa sinulle, kun asut Uudessa Kuussa. Mutta et voi leikkiä leskisillä oloa, ellei sinulla ole kavaljeeria.
Emilia ei tiennyt mitään salaisista seikoista, jotka Blair Waterin koulussa liittyivät leskisillä oloon, eikä tahtonutkaan tietää. Missään tapauksessa hän ei aikonut hankkia kavaljeeria, ja hän toisti tämän niin varmasti, että Rhoda piti viisaimpana jättää asian sikseen.
Emilia oli oikein hyvillään, kun kello soi. Neiti Brownell suostui varsin mielellään Rhodan pyyntöön, ja Emilia muutti tavaransa Rhodan pulpettiin. Rhoda kuiskaili aika paljon viimeisellä tunnilla, ja Emiliaa toruttiin siitä, mutta hän ei ollut millänsäkään.
– Heinäkuun ensimmäisellä viikolla minä pidän syntymäpäiväni ja aion kutsua sinutkin, jos tätisi antavat sinun tulla. Mutta Ilse Burnleya minä en kutsu.
– Etkö pidä hänestä?
– En. Hän on kauhean villi ja semmoinen poikatyttö. Ja hänen isänsä on pakana. Ja niin on Ilsekin. Hän kirjoittaa aina Jumalan pienellä j:llä. Neiti Brownell toruu häntä siitä, mutta hän kirjoittaa sittenkin. Häntä ei koskaan rangaista koulussa, sillä neiti Brownell toivoo pääsevänsä tohtori Burnleyn rouvaksi. Mutta äiti sanoo, ettei siitä tule mitään, kun tohtori on naisvihaaja. Minusta ei ole sopivaa seurustella semmoisten ihmisten kanssa. Ilse on niin raju ja kummallinen tyttö, ja hän on kauhean pikaluontoinen. Aivan kuin isänsäkin. Ilse ei pidä ketään kumppaninaan. Eivätkö hänen hiuksensa olekin naurettavasti? Sinulla pitäisi olla otsatukka, Emilia. Se on nyt muodissa ja sopisi sinulle hyvin, kun sinulla on niin korkea otsa. Se tekisi sinusta oikein kaunottaren. Sinullahan on kaunis tukka, ja kätesi ovat hurmaavat. Kaikilla Murrayilla on kauniit kädet. Ja voi millaiset silmät sinulla on, Emilia.
Emilia ei ollut eläessään saanut näin paljon kiitosta. Rhodan paksu imartelu aivan myllersi hänen päänsä, ja kotiin lähtiessään hän päätti pyytää Elisabet-tätiä leikkaamaan hänelle otsatukan. Jos otsatukka teki hänestä kaunottaren, se täytyi saada aikaan tavalla tai toisella. Ja hän aikoi kysyä Elisabet-tädiltä, saisiko hän seuraavana päivänä panna kaulaan helminauhansa.
– Toiset tytöt pitävät minua ehkä sitten suuremmassa arvossa, hän ajatteli.
Tienristeyksestä, jossa hän erosi Rhodasta, hän kulki yksin. Ajatellessaan päivän tapahtumia hänestä tuntui, että hän sittenkin oli pitänyt Starrien lippua korkealla. Vain käärmekohtaus oli ollut tilapäinen tappio. Koulu ei ollut sellainen miksi hän oli sitä kuvitellut; mutta semmoistahan elämä on, hän oli kuullut Ellen Greenen sanovan, ja oli vain koetettava nähdä siinäkin jotain hyvää. Rhoda oli ihmeellinen, ja Ilsessä oli jotakin josta täytyi pitää. Muiden tyttöjen kanssa Emilia selvitti tilinsä kuvittelemalla, kuinka heidät kaikki hirtettiin yhteen riviin, koska he olivat säikäyttää hänet kuoliaaksi käärmeellä; sen koommin hän ei tuntenut heitä kohtaan vihaa, vaikka jotkut heidän sanomansa asiat kaivelivatkin katkerasti hänen mieltään pitkät ajat. Hänellä ei ollut isää jolle kertoa niitä eikä muistikirjaa johon kirjoittaa ne, eikä hän niin ollen voinut päästä niistä kokonaan eroon.
Hänelle ei aivan pian tullut tilaisuutta pyytää otsatukkaa, sillä Uudessa Kuussa oli vieraita ja tädit touhusivat laittaakseen hienon illallisen. Mutta kun jälkiruoka tuotiin pöytään ja vanhempien keskustelu hetkeksi vaikeni, Emilia käytti tilaisuutta hyväkseen.
– Elisabet-täti, hän kysyi, saisinko minä otsatukan? Elisabet-tädin katse ilmaisi hänen halveksumisensa.
– Et, hän sanoi. – Minä en hyväksy otsatukkaa. Kaikista typeristä muodeista, jotka nykyään ovat tulleet käytäntöön, on otsatukka typerin.
– Voi Elisabet-täti, anna minun pitää otsatukkaa. Se tekisi minusta kaunottaren – Rhoda sanoi niin.
– Siihen tarvittaisiin koko joukon enemmän kuin otsatukka. Uudessa Kuussa ei suvaita otsatukkaa – muilla kuin lehmillä.
Elisabet-täti hymyili voitokkaasti koko pöytäkunnalle. Elisabet-täti todella hymyili joskus, kun hän mielestään sattuvalla pistopuheella oli sulkenut jonkun suun. Emilia käsitti, että hänen oli turha toivoa itselleen otsatukkaa. Siltä suunnalta hän ei voinut hakea kauneutta. Elisabet-täti oli häijy, häijy. Emilia huokasi pettymyksestä ja heitti asian toistaiseksi mielestään. Oli muutakin tiedusteltavaa.
– Miksi Ilse Burnleyn isä ei usko Jumalaan?
– Sen tempun tähden, jonka Ilsen äiti hänelle teki, sanoi herra Slade naurahtaen. Slade oli lihava, iloisen tuntuinen vanha mies, jolla oli tuuhea tukka ja poskiparta. Hän oli jo sanonut asioita, joita Emilia ei ymmärtänyt ja jotka näyttivät saavan hänen hienon rouvansa kovin vaivaantuneeksi.
– Minkä tempun Ilsen äiti teki? kysyi Emilia silmät suurina jännityksestä.
Nyt Laura-täti katsoi Elisabet-tätiin, ja Elisabet-täti katsoi Lauraan. Viimeksi mainittu sanoi sitten:
– Emilia, juoksepas ruokkimaan kananpoikia. Emilia nousi arvokkaasti.
– Yhtä hyvin olisitte voineet sanoa, ettei Ilsen äidistä sovi puhua, niin en olisi puhunut. Minä ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitatte, hän sanoi lähtiessään pöydästä.
9.
KAITSELMUKSEN JOHDATUS
Tuona ensimmäisenä päivänä Emilia oli ollut varma, ettei hän koskaan pitäisi koulusta. Koulua hänen täytyi käydä, sen hän tiesi, saadakseen tietoja ja voidakseen kerran itse ansaita toimeentulonsa. Mutta aina se olisi oleva sitä, mitä Ellen Greene juhlallisesti sanoi 'ristiksi'.
Sen vuoksi Emilia aivan hämmästyi, kun hänelle muutaman päivän koulua käytyään alkoikin selvitä, että hän piti siitä. Lähempi tuttavuus ei kyllä parantanut neiti Brownellia entisestään. Mutta muut tytöt eivät enää kiusanneet häntä. Päinvastoin he hänen ihmeekseen näyttivät äkkiä unohtaneen kaiken tapahtuneen ja pitivät häntä joukkoonsa kuuluvana. Hänet otettiin joukon jäseneksi, ja vaikka häntä jossakin satunnaisessa kahnauksessa piikiteltiinkin lapsen-esiliinasta ja Murrayin ylpeydestä, ei enää vallinnut vihamielisyyttä, ei salaista eikä liioin julkista.
Sitä paitsi Emilia kykeni hänkin puolestaan pistelemään opittuaan paremmin tuntemaan tytöt ja heidän heikot puolensa, hän osasi pistellä niin armottoman selvänäköisesti ja ivallisesti että toiset pian katsoivat parhaaksi olla antamatta hänelle aihetta. Kastanjakiharainen, jonka nimi oli Grace Wells, ja pisamanaamainen Carrie King rupesivat kerrassaan hänen tovereikseen, ja Jennie Strang lähetti virnistyksen ja pistopuheiden sijasta käytävän poikki purukumia ja kirjanmerkkejä. Emilia pysytti heidät kaikki ulompana, vain Rhoda pääsi sisemmäksi.
Ilse Burnleya ei näkynyt ensimmäisen päivän jälkeen. Rhodan kertoman mukaan Ilse joko tuli kouluun tai oli tulematta, aivan kuten häntä itseään halutti. Isä ei milloinkaan välittänyt hänestä. Emilia kaipasi jostain syystä kaiken aikaa saada tietää enemmän Ilsestä, mutta ei näyttänyt siltä, että hänen toiveensa toteutuisi.
Emilia alkoi vähitellen taas tuntea itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Oli kuin hän olisi jo kuulunut sukunsa vanhoille asuinsijoille. Hän ajatteli paljon vanhoja Murrayita. Häntä huvitti kuvitelmissaan sijoittaa heidät tänne Uuteen Kuuhun: mummon äiti kiillotti kynttilänjalkojaan ja teki juustoja; Mirjam Murray hiipi puutarhassa löytääkseen kadonneen aarteensa; kotiaan ikävöivä Elisabet Burnley kuljeskeli myssy päässään; Georg-kapteeni, rohkea, ahavoitunut merenkävijä, palasi Intiasta tuoden punasimpukoita mukanaan; Stephen, kaikkien lemmikki, hymyili ikkunoista; hänen oma äitinsä uneksi isästä. Kaikki he tuntuivat hänestä yhtä todellisilta kuin jos hän olisi elämässä heidät tuntenut.
Vielä hänellä oli vaikeita hetkiä, joina isän kaipaus valtasi hänet, ja silloin eivät Uuden Kuun ihanuudet voineet peittää hänen ikäväänsä laakson vaatimattomaan taloon. Emilia pakeni silloin johonkin salaiseen piilopaikkaan ja itki siellä sydämensä pohjasta, ja hänen punaiset silmänsä hänen ilmestyessään näkyviin näyttivät aina hermostuttavan Elisabet-tätiä.
Elisabet-täti oli tottunut siihen, että Emilia oli Uudessa Kuussa, mutta hänen suhteensa lapseen ei käynyt sen läheisemmäksi. Tämä loukkasi jatkuvasti Emiliaa; mutta Laura-täti ja Jimmy-serkku rakastivat häntä. Ja lisäksi hänellä oli Tuhma Töpö ja Rhoda, nurmikot jotka kasvoivat valkoisenaan apilaa, taivasta vasten pehmeästi piirtyvät tummat puut ja Tuulen tytön villi lumoava musiikki tallintakaisissa männyissä, kun tuuli puhalsi suoraan lahdelta.
Jos Emilialla vain olisi ollut vanha kellastunut muistikirjansa, hän olisi ollut täysin tyytyväinen. Sitä hän isänsä jälkeen kaipasi enimmän. Elisabet-tädin syytä oli, että hänen oli pitänyt se polttaa; ja hän arveli ettei koskaan voisi antaa sitä tädille anteeksi. Näytti mahdottomalta saada jotain sen tilalle. Kirjoituspaperia oli Uudessa Kuussa niukalti, kuten Jimmy-serkku oli sanonut. Kirjeitä kirjoitettiin harvoin, ja kun kirjoitettiin, arkki riitti. Emilia ei uskaltanut pyytää Elisabet-tädiltä paperia. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän voisi pakahtua, ellei saisi kirjoittaa muistiin niitä ajatuksia, joita hänen mieleensä nousi. Varaventtiilinä sai olla kivitaulu, joka hänellä oli koulussa; mutta siitä kirjoitus täytyi ennen pitkää pyyhkiä pois – mikä Emiliasta tuntui menetykseltä – ja sitä paitsi oli aina tarjolla se vaara, että neiti Brownell huomaisi. Se olisi ollut aivan sietämätöntä. Ei ainoakaan vieras silmä saanut nähdä näitä pyhiä kynäntuotteita.
Joskus hän antoi Rhodan lukea niitä, vaikka Rhoda loukkasikin häntä hihittämällä hänen parhaille kohdilleen. Emilian mielestä Rhoda kyllä oli niin lähellä täydellisyyttä kuin ihmisolento saattoi; tuo hihittäminen oli hänen ainoa vikansa.
Mutta kaitselmus pitää huolta pikku neideistä, jotka syntyvät kirjoittamisen polte sormenpäissään; ajan täytyttyä Emilian harras toive toteutui – vieläpä juuri sinä päivänä, jona hän eniten sitä tarvitsi. Se oli se päivä, se kovan onnen päivä, jolloin neiti Brownell päätti näyttää viidennelle luokalle, kuinka "Torvilaulu" oli lausuttava.
Neiti Brownellilla oli tietynlaista pintapuolista esittämiskykyä. Korokkeella seisten hän lausui nuo kolme ihmeellistä säkeistöä. Emilian piti suorittaa pitkä jakolasku, mutta kynä putosi hänen kädestään, ja hän kuunteli haltioissaan. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut "Torvilaulua", mutta nyt hän kuuli. Hän näkikin: ruusunpunaisina hehkuvia lumisia kukkuloita ja rauniolinnoja, ihmeellisiä valoja ja varjoja, hurjia kaikuja. Hän värisi ihastuksesta. Hän unohti itsensä kokonaan. Unohti kaiken ja hyppäsi paikaltaan, niin että kivitaulu putosi rämisten lattiaan, ja hyökkäsi korokkeelle ja tarttui neiti Brownellin käsivarteen.
– Voi opettaja, hän huudahti intohimoisen vakavasti, lukekaa se uudestaan! Voi, lukekaa se uudestaan!
Neiti Brownell häiriintyi lausuntaesityksessään. Hän katsoi alas ja näki haltioituneet, ylöspäin kääntyneet kasvot, joiden isoista, harmaista silmistä säteili kuin ilmestyksen kirkkaus – ja hän suuttui. Suuttui tästä ankaran kurinsa häiritsemisestä ja siitä, että kolmasluokkalainen, jonka olisi pitänyt kohdistaa koko tarkkaavaisuutensa pitkään jakolaskuun, osoitti näin sopimatonta harrastusta. Neiti Brownell sulki kirjan, nipisti huulensa tiukkaan ja antoi Emilialle läjähtävän korvapuustin.
– Mene heti takaisin paikallesi ja huolehdi siitä, mikä sinulle kuuluu, Emilia Starr, sanoi neiti Brownell, ja hänen kylmissä silmissään kipinöi häijy kiukku.
Emilia palasi paikalleen huumaantuneena. Poski, johon isku oli sattunut, oli tulipunainen, mutta kipu tuntui sielussa. Hetki sitten hän oli ollut seitsemännessä taivaassa – ja nyt tämä nöyryytys, täydellinen ymmärtämyksen puute! Hän ei voinut sitä kestää. Mitä hän oli tehnyt sen ansaitakseen? Häntä ei koko elämässään ollut ennen lyöty. Alennus ja vääryys syöpyivät hänen sieluunsa.
Hän ei voinut itkeä, kipu oli liian suuri. Hän lähti koulusta katkeruuden, häpeän ja suuttumuksen hillitty tuska mielessään – tuska, jolle ei ollut huojennusta, sillä hän ei uskaltanut kertoa asiasta Uudessa Kuussa. Hän oli varma siitä, että Elisabet-täti sanoisi neiti Brownellin menetelleen aivan oikein ja ettei Laura-tätikään käsittäisi, vaikka olikin niin kiltti ja ystävällinen. Hän vain surisi sitä, että Emilia oli käyttäytynyt koulussa niin huonosti, että häntä oli täytynyt rangaista.
– Voi, jospa voisin kertoa kaikesta isälle, ajatteli Emilia.
Hän ei voinut syödä illallista; hän luuli ettei hän enää koskaan voisi syödä. Voi kuinka hän vihasikaan tuota inhottavaa, epäoikeudenmukaista neiti Brownellia! Hän ei koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, ei koskaan. Kun vain keksisi jonkin keinon kostaakseen hänelle! Istuessaan pienenä ja kalpeana ja hiljaa Uuden Kuun illallispöydässä Emilia oli kuin loukattua tunnetta, surkeutta ja ylpeyttä kiehuva tulivuori. Vielä vaikeampi kuin vääryyttä oli kestää tapahtunutta nöyryytystä. Häntä, Emilia Byrd Starria, jota vastaan kukaan ei ennen ollut kohottanut kättään, oli lyöty kuin pahankurista poikaa koko koulun edessä. Kuka saattoi elää moista koettuaan?
Mutta silloin kaitselmus puuttui asiaan ja vei Laura-tädin olohuoneen kirjakaapille etsimään jotain kirjettä, jota hän tahtoi katsoa. Hän otti Emilian mukaansa näyttääkseen hänelle ihmeellistä vanhaa nuuskarasiaa, joka oli ollut Hugh Murrayn, ja etsiessään sitä hänen käteensä osui litteä tomuisten papereiden pinkka. Arkit olivat poikkeuksellisen pitkiä ja kapeita ja väriltään punertavia.
– On aika polttaa nämä vanhat kirjeluettelot, hän sanoi. – Millainen nippu! Ne ovat olleet täällä tomuttumassa vuosikausia eikä niistä ole vähintäkään hyötyä. Isä piti kerran postitoimistoa täällä Uudessa Kuussa, oletko kuullut, Emilia? Posti tuli silloin vain kolmesti viikossa, ja joka päivää varten oli yksi tämmöinen pitkä, punainen 'kirjeluettelo', niin kuin niitä nimitettiin. Äiti säilytti ne aina, vaikka ne olivatkin tarpeettomat, kun ne kerran oli käytetty. Mutta nyt minä poltan ne.
– Voi Laura-täti, huohotti Emilia, jota toivo ja pelko raatelivat niin, että hän tuskin saattoi puhua.
– Voi, älä tee sitä – anna ne minulle. Voi kiltti Laura-täti, anna ne minulle.
– Mutta rakas lapsi, mihin sinä niitä tarvitset?
– Voi täti, niissähän on mainio tyhjä selkäpuoli, johon voi kirjoittaa. Hyvä Laura-täti, näitä kirjeluetteloita olisi synti polttaa.
– Saathan ne toki, rakas lapsi. Mutta on ehkä parasta ettet näytä niitä Elisabetille.
– En, en, kuiskasi Emilia. Hän kokosi syliinsä kalliin saaliinsa ja aivan ryntäsi yläkertaan ja sieltä ullakolle, jossa hänellä oli mielipaikkansa. Siellä hänen ikävä tapansa istua miettimässä tuhansien mailien päässä olevia asioita ei voinut häiritä Elisabet-tätiä.
Hän istui tavallisesti päätyikkunan rauhallisessa sopessa, missä häilyvät varjot kirjailivat kauniita mosaiikkeja paljaaseen lattiaan. Sieltä saattoi yli puunlatvain nähdä aina järvelle saakka. Seinillä riippui ympäriinsä suuria pehmeitä, keveitä villanippuja, jotka olivat lepereinä valmiina kehrättäviksi, sekä kertaamattomia lankavyyhtejä. Toisinaan Laura-täti kehräsi isolla rukilla, joka oli ullakon toisessa päässä, ja Emilia piti rukin surinasta.
Hän kyyristyi ikkunakomeroon, valitsi henkeään pidättäen yhden kirjeluettelon ja otti taskustaan lyijykynän. Vanha pahvinpala oli alustana. Hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa:
"Rakas isä" – ja sitten hän purki päivän kokemuksensa, ihastumisensa ja tuskansa. Hän kirjoitti kiihkeästi, mistään muusta välittämättä, kunnes auringonlaskun värit haalenivat ja laskeutui tähtiä kimaltava hämärä. Kananpojat jäivät ruokkimatta, Jimmy-serkun täytyi itse käydä hakemassa lehmät, Tuhma Töpö ei saanut iltamaitoa, Laura-tädin piti pestä astiat – mitä siitä? Kirjalliset luomistuskat saivat Emilian unohtamaan ympäröivän maailman. Kirjoitettuaan täyteen neljän luettelon kääntöpuolen hän ei nähnyt enää kirjoittaa. Mutta hän oli tyhjentänyt sielunsa, eikä hänessä enää ollut kapinamieltä. Jopa neiti Brownellin suhteenkin hän tunsi itsensä merkillisen välinpitämättömäksi.
Emilia taittoi kokoon neljä kirjeluetteloaan ja kirjoitti selkeästi käärön poikki:
Herra Douglas Starr. Tiellä taivaaseen.
Sitten hän astui hiljaa vanhan hylätyn sohvan luo, joka oli syrjäisessä nurkassa, ja pisti polvilleen käyden kirjeensä ja kirjeluettelopinkkansa hyvään talteen pienelle hyllylle, jonka muodosti sohvan alle poikittain naulattu lauta. Emilia oli keksinyt tämän hyllyn eräänä päivänä leikkiessään ullakolla ja pannut mieleensä, että se olisi mainio piilopaikka salaisille papereille. Kukaan ei koskaan niitä löytäisi. Hänellä oli nyt riittävästi kirjoituspaperia kuukausiksi; varmaan noita hauskoja vanhoja kirjeluetteloita oli monta sataa.
– Voi, ajatteli Emilia hypellen alas ullakon portaita, minusta tuntuu kuin olisin pelkkää tähtipölyä.
Sen jälkeen Emilia hiipi melkein joka ilta ullakolle kirjoittamaan isälleen. Kirjeet olivat milloin pitkiä, milloin lyhyitä. Katkeruus lauhtui hänen surustaan. Kirjoittaminen toi isän lähelle häntä; ja hän kertoi isälle kaiken rehellisen avoimesti, niin kuin oli hänelle luonteenomaista. Voitot, tappiot, ilot, surut, kaikki saivat sijansa kirjeluetteloissa. Ne olivat puolisen metriä pitkiä ja Emilia kirjoitti pientä käsialaa ja käytti tarkkaan joka sentin.
"Minusta Uudessa Kuussa on mukava olla. Täällä on komeaa ja arvokasta", hän uskoi isälleen. "Ja tuntuu hurjan ylhäiseltä kun meillä on aurinkokellokin. Mutta minä en saa ylpistyä tästä kaikesta. Minussa taitaa olla liian paljon ylpeyttä, ja minä pyydän joka ilta Jumalaa ottamaan siitä pois aika tavalla mutta ei aivan kaikkea. Koulussa sanotaan aina vähän väliä että joku on ylpeä. Jos kulkee selkä suorana ja pää pystyssä niin on ylpeä. Rhodakin on ylpeä kun Rhodan isän pitäisi kuulemma olla Englannin kuningas. Olisi mukava tietää mitä kuningatar Viktoria ajattelisi jos kuulisi. On ihmeellistä kun on ystävä joka olisi prinsessa jos maailmassa olisi oikeutta. Minä rakastan Rhodaa hurjasti. Rhoda on suloinen ja kiltti. Mutta se on minusta harmillista kun Rhoda tirskuu. Ja kun minä sanoin että minä näen koulun seinäpaperin pienenä ilmassa niin Rhoda sanoi Sinä valehtelet! Se loukkasi minua kauheasti kun kallein ystävä sanoi sillä tavalla. Ja vielä enemmän minua loukkasi sitten yöllä kun minä heräsin ja muistin sen. Minun täytyikin valvoa niin kauan kun toista kylkeä väsytti ja minä pelkäsin kääntyä kun Elisabet-täti olisi luullut että minä olen levoton.
"Minä en uskalla kertoa Rhodalle Tuulen tytöstä, sillä se on kyllä oikeastaan vale vaikka minusta Tuulen tyttö on ihan kuin totta. Täällä minulla ei ole peilin Emiliaa ollenkaan. Peilit ovat kaikki liian korkealla niissä huoneissa joissa minä olen ollut. Näköalahuoneessa minä en ole koskaan ollut. Se on aina lukossa. Se oli äidin huone ja Jimmy-serkku sanoi että isoisä pani sen lukkoon kun äiti karkasi sinun kanssasi ja Elisabet-täti pitää sitä vieläkin lukossa isoisän muiston takia. Vaikka Jimmy sanoi että Elisabet-täti iski aina yhteen isoisän kanssa kun se eli niin että se oli ihan häpeä, vaikkei vieraat saaneet siitä Murrayin ylpeyden takia tietää mitään. Minusta tuntuu samalla tavalla. Kun Rhoda kysyi minulta että polttaako Elisabet-täti kynttilöitä sitä varten kun se on vanhanaikaista minä vastasin ylpeästi että Ei, se on Murrayin perintötapa. Jimmy on minulle kertonut kaikki Murrayin perintötavat. Tuhma Töpö jaksaa oikein hyvin ja komentelee navettakissoja. Silloin kun Elisabet-täti on poissa me tuodaan Laura-tädin kanssa Töpö huoneisiin, mutta sitten jälkeenpäin minusta tuntuu pahalta ja minä ajattelen että voi kun en olisi tuonut. Mutta toisena päivänä minä teen taas sillä tavalla. Minusta se on hyvin omituista. Rakkaasta Mikistä en ole kuullut mitään. Minä kirjoitin Ellen Greenelle ja kysyin Mikistä ja hän vastasi mutta Mikistä hän ei sanonut mitään, ei muusta kuin reumatismistaan.
"Rhoda pitää syntymäpäiväkekkerit ja kutsuu minutkin. Se on jännittävää. Minähän en ole eläissäni ollut kekkereissä. Rhoda ei aio kutsua kaikkia tyttöjä, vaan ainoastaan muutamia joista pitää.
"Voi kun Elisabet-täti antaisi minun ottaa valkoisen pukuni ja pyhähatun. Kuule isä, minä panin sen ihmeellisen pitsitanssipuvun kuvan nuppineulalla kiinni Elisabet-tädin huoneen seinälle aivan samalla tavalla kuin se oli kotonakin, mutta Elisabet-täti otti sen pois ja poltti ja torui minua kun minä tein seinäpaperiin neulan reikiä. Minä sanoin Elisabet-tädille ettei isä olisi ikinä polttanut kuvaa. Minä olisin tahtonut pitää sen siksi kun kasvan suureksi ja teettää itselleni semmoisen tanssiaispuvun. Ja Elisabet-täti kysyi aionko minä käydä useinkin tanssiaisissa ja minä sanoin Aion kun olen tullut rikkaaksi ja kuuluisaksi ja Elisabet-täti sanoi Kyllä kai sitten kun kuu on viheriäistä juustoa.
"Minä näin eilen tohtori Burnleyn kun hän kävi meillä ostamassa Elisabet-tädiltä kananmunia. Minä vallan pelästyin kun hän oli ihan samanlainen kuin muutkin ihmiset. Minä luulin että ihminen joka ei usko Jumalaan on jotenkin kummallinen. Eikä hän kironnut ja se oli vahinko, sillä minä en ole ikinä kuullut kenenkään kiroovan mutta olisin mielelläni kuullut. Tohtorilla on isot keltaiset silmät niin kuin Ilselläkin ja kova ääni ja Rhoda sanoo että kun hän suuttuu niin kiljuna kuuluu täällä joka paikkaan. Ilsen äitiin liittyy joku salaisuus jonka perille minä en pääse. Tohtori ja Ilse asuvat yksinään. Rhoda sanoo että tohtori sanoo ettei hän päästä sitä pirun akkaväkeä taloonsa. Semmonen puhe on rumaa mutta sattuvaa. Vanha rouva Simms käy siellä keittämässä päivällisen ja illallisen ja lähtee sitten tiehensä, ja ne laittaa aamiaisen itse. Tohtori lakasee joskus pahimmat roskat eikä Ilse tee mitään muuta kuin juoksee villinä ympäriinsä.
"Rhoda sanoo ettei tohtori koskaan hymyile. Hän on kai samanlainen kuin kuningas Henrik toinen.
"Minä tahtoisin tulla tutuksi Ilsen kanssa. Ei Ilse niin sievä ole kuin Rhoda mutta on minusta Ilsekin mukavan näköinen. Mutta hän ei usein käy koulussa ja Rhoda sanoo etten minä saa pitää ketään muuta likeistä ystävää kuin hänet taikka hän itkee silmänsä pilalle. Me aiotaan kumpikin rukoilla, että me saataisiin elää yhdessä koko elämämme ja kuolla samana päivänä.
"Elisabet-täti laittaa aina minulle eväät mukaan. Ei hän laita muuta kuin leipää ja voita, mutta hän leikkaa paksuja paloja ja panee voita paljon, eikä se koskaan ole semmoista kamalan makuista kuin Ellen Greenen voi oli. Ja Laura-täti pistää salaa mukaan kaakunpalasen tai omenakohokkaan kun Elisabet-täti kääntää selkänsä. Elisabet-täti sanoo ettei omenakohokkaat ole minulle terveellisiä. Mitä varten parhaat ruoat ei ole koskaan terveellisiä, isä? Ellen Greenekin sanoi aina samalla tavalla.
"Opettajan nimi on neiti Brownell. Hän on kauhean ivallinen ja pilkkaa kaikkia. Sitten hän nauraa hohottavalla tavalla. Mutta minä annoin hänelle anteeksi kun hän löi minua, ja toin hänelle seuraavana päivänä kouluun kukkavihkon sovintolahjaksi. Mutta hän otti sen hyvin kylmästi vastaan ja antoi sen kuihtua pöydällään. Jossakin romaanissa hän olisi syleillyt minua ja itkenyt. Mahtaako siitä olla hyötyä jos antaa ihmisille anteeksi vai ei. Mutta on kai sentään koska on aina parempi olla jälkeenpäin. Sinun ei koskaan tarvinnut pitää pikkulasten esiliinaa eikä hilkkaa kun olit poika, ja sen takia et voi tietää miltä minusta tuntuu. Ja ne esiliinat on tehty niin hyvästä kankaasta että ne ei koskaan kulu, ja kestää monta vuotta ennenkun ne on minulle liian pieniä. Mutta minulla on valkoinen kirkkopuku ja siinä silkkinauha ja valkoinen olkihattu, jossa on mustat rusetit ja mustat kesäkengät ja minä olen niissä hyvin hieno. Minä tahtoisin otsatukankin, mutta Elisabet-täti ei anna. Rhoda sanoi että minulla on kauniit silmät. Olisi ollut parempi kun ei olisi sanonut. Minä olen aina epäillyt että minulla on kauniit silmät, mutta minä en ollut siitä varma. Nyt kun minä tiedän että ne on kauniit, minä taidan aina ajatella mahtaako ihmiset sitä huomata.
"Minun täytyy panna maata puoli yhdeksän ja se on kurjaa mutta minä istun sängyssä kauan aikaa ja kuuntelen meren ääntä. Minä pidän siitä nyt vaikka se aina tuntuu niin surulliselta mutta se on jonkinlaista hauskaa surua. Minun täytyy maata Elisabet-tädin kanssa ja sekin on kurjaa. Sillä jos vaikka kuinka liikahdan niin täti sanoo että minä olen levoton, mutta kyllä hän myöntää etten minä potki. Eikä täti anna aukaista ikkunaa, kun ei hän pidä siitä että huoneissa on raikasta ilmaa ja vetoa. Sali on pimeä kuin hauta. Elisabet-täti sanoi etten minä saa mennä saliin ilman lupaa mutta en minä tahdokaan mennä. Sali on kamala. Kaikilla seinillä riippuu meidän esivanhempien kuvia. Vierashuone on yläkerrassa ja se on aivan yhtä synkkä kuin sali. Vain hienot vieraat nukkuvat siellä. Keittiöstä minä pidän päivällä, ja ullakosta ja keittohuoneesta ja olohuoneesta ja hallista kun ulko-oven ikkuna on punainen ja kaunis, ja maitokamari on ihmeellinen, mutta Uuden Kuun muista huoneista minä en pidä. Voi minä unohdin kellarin. On hurjan mukava käydä siellä maan alla katsomassa mehu- ja hillopurkkeja. Jimmy sanoo että on Uuden Kuun perintötapa että hillopurkit eivät saa koskaan olla tyhjinä.
"Uudessa Kuussa on paljon perintötapoja. Tämä on iso talo ja puut on ihania. Niille kolmelle poppelille jotka ovat puutarhan portilla minä olen antanut nimeksi Kolme prinsessaa ja vanhalle huvimajalle olen antanut nimen Emilian huvimaja ja vanhan hedelmätarhan isolle omenapuulle nimen Rukouspuu kun se ojentaa pitkiä oksiaan aivan samalla tavalla kuin pappi käsivarsiaan rukoillessaan kirkossa.
"Elisabet-täti on antanut minulle lipaston oikeanpuoleisen ylälaatikon, jossa minä saan pitää tavaroitani.
"Rakas isä, minä olen tehnyt suuren keksinnön. Kunpa olisin tehnyt sen silloin kun sinä elit, sillä sinä olisit varmasti mielelläsi kuullut siitä. Minä osaan kirjottaa runoja. Ehkä minä olisin osannut kirjottaa niitä jo aikoja sitten, jos olisin koittanut. Mutta ensimmäisen koulupäivän jälkeen minä tunsin kunnia-asiakseni koittaa ja se on ihan helppoa. Elisabet-tädin kaapissa on pieni mustakantinen kirja, jonka nimi on Thompsonin vuodenajat ja minä päätin kirjoittaa runon jokaisesta vuodenajasta. Kolme ensimmäistä riviä kuuluu näin:
On syksy, kypsät ovat persikat,
ja metsämiesten torvet tuolla soivat,
ammuttu riekkoparka maahan vaipuu."Tietenkään ei Prinssi Edvardin saarella ole persikoita enkä ole koskaan kuullut täällä metsästäjien torveakaan, mutta ei runoudessa tarvitse olla niin tarkka siitä että kaikki on totta. Minä kirjotin sitä kokonaisen kirjeluettelon ja sitten juoksin lukemaan sen Laura-tädille.
"Minä luulin tädin tulevan oikein iloiseksi kun hänellä on sisarentytär joka osaa kirjoittaa runoja mutta täti oli hyvin kylmä vaan ja sanoi ettei se yhtään kuulostanut runolta. Tämä on semmosta runoa, jossa ei ole loppusointuja, minä huusin. Eikä paljon muutakaan sointua, sanoi Elisabet-täti ivallisesti, vaikken minä Elisabet-tädiltä mitään kysynyt. Mutta luultavasti kirjotan kyllä tämän jälkeen loppusoinnullisia niin ettei niistä voi erehtyä. Jimmy-serkkukin kirjoittaa runoja. Hän on tehnyt yli tuhat runoa, mutta hän ei milloinkaan kirjota niitä muistiin vaan pitää ne muuten mielessään. Minä tarjosin Jimmylle muutamaa kirjeluetteloa kun hän on minulle aina kiltti. Mutta Jimmy sanoi että hän on liian vanha oppimaan uusia tapoja. Minä en ole vielä kuullut yhtään Jimmyn runoa kun henki ei ole häntä vallannut, mutta minä odotan kovasti ja on ikävää että sikoja aletaan lihottaa vasta syksyllä. Minä pidän Jimmy-serkusta enemmän ja enemmän paitsi kun hän joskus katselee ja puhuu kummallisesti. Mutta sitä ei koskaan kestä kauan.
"Minä olen lukenut monta Uuden Kuun kirjakaapin kirjaa. Ranskan uskonpuhdistuksen historian joka on hyvin uskonnollinen ja surullinen. Thompsonin vuodenajat josta puhuin äsken. Niissä on monta kaunista sanaa mutta minä en pidä niiden koskettamisesta. Paperi on niin karkeaa ja paksua että ihoa karmii. Espanjan matkoja on hyvin jännittävä ja se on mukavan sileää kiiltävää paperia. Tyynen meren saarten lähetyssaarnaajakirjassa on hyvin metkat kuvat, kun niistä näkee miten alkuasukaspäälliköt pitää hiuksiaan. Kun ne tulee kristityiksi niin ne leikkaa ne pois ja se on minusta vahinko. Minä pidän mahdottomasti runoista, ja myös kertomuksista joissa on autioita saaria.
"Rob Roy on romaani mutta sitä minä olin lukenut vasta vähäsen kun Elisabet-täti sanoi että minun täytyy keskeyttää koska en saa lukea romaaneja. Laura-täti sanoo että lukisin salaa. Minä en tiedä miksi ei olisi oikein totella Laura-tätiä mutta se tuntuu minusta niin omituiselta etten vielä ole totellut. Ruuben ja Grace on kertomus eikä kukaan mene naimisiin. Liisan seikkailut ihmemaailmassa on aivan ihana, samoin Anzonetta B. Petersin muistelmat. Anzonetta kääntyi seitsemän ja kuoli kahdentoista vanhana. Kun joku kysyi jotain hän vastasi aina virrensäkeellä. Nimittäin sen jälkeen kun oli tehnyt kääntymyksen. Sitä ennen hän puhui englantia. Elisabet-täti sanoi että minun pitäisi koittaa olla niin kuin Anzonetta, mutta minä olen varma ettei minusta ikinä voi tulla niin hyvää ja tuskinpa minä tahtosinkaan, kun sillä raukalla ei koskaan ollut hauskaa. Hän sairastui heti kun oli tehnyt kääntymyksen ja kärsi tuskia vuosikausia. Ja jos minä puhuisin ihmisille virsiä niin varmasti minulle naurettaisiin. Minä koitin kerran. Laura-täti kysyi minulta yhtenä päivänä pitäisinkö minä sinisistä raidoista enemmän kuin punaisista ensi talven sukissa ja minä vastasin juuri samalla tavalla kuin Anzonetta kerran:
Jumala, sinuun luottamus
on paras verho, kaunistus."Ja Laura-täti sanoi että minä olin järjiltäni ja Elisabet-täti sanoi että minä pilkkasin pyhiä asioita. Niin että ei siitä tulisi mitään. Anzonetta ei sitä paitsi voinut vuosikausiin syödä mitään kun hänellä oli vatsassa paiseita.
"Minä kirjotin tänään Tuhman Töpön elämäkerran ja kuvauksen siitä tiestä joka kulkee Korkean Johnin metsikön läpi. Minä kiinnitän ne neulalla tähän kirjeeseen niin että sinä saat lukea nekin. Hyvää yötä, rakas isä. – Nöyrin palvelijanne.
Emilia B. Starr.
"Jälkikirjoitus. – Minusta tuntuu että Laura-täti rakastaa minua. Minä pidän siitä että minusta pidetään, rakas isä.
E.B.S."
10.
KARTTUVIA HUOLIA
Koulussa vallitsi kesäkuun viimeisellä viikolla jännittynyt mieliala, ja syynä olivat Rhoda Stuartin syntymäpäiväkutsut, joiden piti olla heinäkuun alkupäivinä. Useimmat kulkivat kuin neuloilla. Ketkä saisivat kutsun? Se oli polttava kysymys. Oli joitakuita jotka tiesivät, ettei heitä kutsuttaisi, ja toisia jotka uskoivat pääsevänsä; mutta vielä enemmän oli niitä, joita painoi kauhea epätietoisuus. Kaikki pyrkivät olemaan mielin kielin Emilian kanssa, koska hän oli Rhodan rakkain ystävä ja koska hänellä varmaankin olisi sanomista vieraiden valinnassa. Jennie Strang meni niin pitkälle, että sanoi antavansa Emilialle kauniin valkoisen kynäkotelon, jonka kannessa oli kuningatar Viktorian muhkea kuva, jos tämä toimittaisi hänellekin kutsun. Emilia hylkäsi lahjuksen ja sanoi ylhäisesti, ettei voinut sekaantua niin arkaluontoiseen asiaan.
Emilia oli todella asian johdosta jonkin verran ollakseen. Hän oli varma että saisi kutsun, Rhoda oli viikkoja ennen puhunut hänelle syntymäpäivistään ja pohtinut hänen kanssaan kaikki asiat. Niistä piti tulla valtavan hieno tilaisuus: syntymäpäiväkakussa olisi punainen kuorrutus ja kymmenen pitkää punaista kynttilää; olisi jäätelöä ja appelsiineja, ja vaaleanpunaiselle, kultareunuksiselle paperille kirjoitetut kutsut lähetettäisiin postissa. Tämä viimeksi mainittu seikka oli hienouden huippu. Emilia uneksi kutsuista yöllä ja päivällä, ja hänellä oli Rhodalle jo lahjakin valmiina: soma hiusnauha, jonka Laura-täti oli tuonut Shrewsburystä.
Heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina Emilia joutui pyhäkoulussa istumaan Jennie Strangin vieressä. Tavallisesti hän ja Rhoda istuivat yhdessä, mutta nyt Rhoda istui kolme pulpettia edessäpäin vieraan pikkutytön kanssa. Tyttö oli sangen upea ilmestys: hänellä oli sininen silkkileninki ja huolellisesti kiharretuilla hiuksillaan iso kukkakiehkurainen olkihattu; pulleissa jaloissa oli seitinohuet valkeat sukat ja otsatukka ulottui aivan silmiin saakka. Mutta kaikki nämä hepenetkään eivät kyenneet tekemään hänestä miellyttävää; hänen ilmeensä oli hapan ja halveksiva.
– Kuka on tuo tyttö, joka istuu Rhodan kanssa? kuiskasi Emilia.
– Tuoko, se on Muriel Porter, vastasi Jennie. – Hän on kaupungista. On tullut viettämään lomaansa tätinsä Jane Beattyn luo. Minä vihaan häntä. Jos minä olisin noin tummaihoinen, en unissanikaan pitäisi sinistä. Mutta Porterit ovat rikkaita, ja Muriel on mielestään oikea ihme. Rhoda ja hän ovat olleet kauhean hyvää pataa siitä saakka kun hän tuli tänne – Rhoda ajaa aina takaa kaikkia, joiden hän luulee olevan mahtavia maailmassa.
Emilia jäykistyi. Hän ei sallinut halventavia huomautuksia ystävistään. Jennie huomasi tämän ja muutti puhetapaansa.
– Oli miten tahansa, minä ainakin olen iloinen, etten saanut kutsua Rhodan iänikuisiin kutsuihin. Minä en halua sinne, kun Muriel Porter on siellä ja on niin olevinaan.
– Mistä tiedät, ettei sinua ole kutsuttu? kysyi Emilia.
– Kutsukortit lähetettiin eilen. Etkö sinä jo saanut?
– E-e-n.
– Saitteko jo postinne?
– Saimme, Jimmy-serkku haki.
– No, ehkä rouva Beecher ei muistanut antaa sitä hänelle. Sinä luultavasti saat sen huomenna.
Emilia myönsi, että se oli luultavaa. Mutta omituinen, kylmä hämmästyksen tunne hiipi hänen mieleensä, eikä se suinkaan hävinnyt, kun hän pyhäkoulun jälkeen sai nähdä Rhodan tipsuttavan tiehensä Muriel Porterin kanssa luomatta silmäystäkään kehenkään muuhun.
Maanantaina Emilia lähti itse postitoimistoon, mutta siellä ei ollut hänelle vaaleanpunaista kirjettä. Hän itki itsensä illalla nukuksiin, mutta ei kokonaan heittänyt toivoa ennen kuin tiistai oli kulunut. Silloin hän käsitti kauhean totuuden: hän – hän, Emilia Byrd Starr Uudesta Kuusta, ei ollut saanut kutsua Rhodan juhlaan. Oliko Jimmy-serkku hukannut kutsun kotimatkalla? Oliko Rhodan iso sisar, joka kutsut kirjoitti, vahingossa jättänyt hänen nimensä väliin? Oliko...
Emilian onnettomat epäilykset muuttuivat katkeraksi varmuudeksi, kun hän tapasi Jennie Strangin postitoimiston ulkopuolella. Jennien nappisilmissä kiilsi vahingonilon pilke. Jennie piti Emiliasta nyt aika paljon, vaikka he ensimmäisen kerran kohdatessaan olivatkin iskeneet yhteen, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui hyvältä, kun Emilian ylpeys sai kolauksen.
– Sinä et siis lopultakaan saanut kutsua Rhodan syntymäpäiville?
– En, myönsi Emilia. Se oli hänelle hyvin katkera hetki. Murrayin ylpeyttä oli häväisty, ja tuon ylpeyden alla oli jokin muukin saanut pahan haavan, joskaan ei vielä kuollut.
– Se on todella hävytöntä, sanoi Jennie, jonka myötätunto oli salaisesta tyydytyksestä huolimatta vilpitön. – Ja kaiken sen hännystelyn jälkeen, jota hän on sinulle osoittanut! Mutta juuri semmoinen on Rhoda Stuart. Petollinen, se ei ole hänestä liikaa sanottu.
– Tuskin hän on petollinen, sanoi Emilia pysyen uskollisena viimeiseen saakka. – Jospa on sattunut jokin erehdys.
Jennie tuijotti häntä.
– Etkö sinä sitten tiedä syytä? Beth Beatty kertoi minulle koko jutun. Muriel Porter vihaa sinua, ja hän meni sanomaan Rhodalle, ettei tulisi syntymäpäiville, jos sinut kutsuttaisiin. Ja Rhoda oli niin innokas saamaan mukaan kaupunkilaistytön, että lupasi jättää sinut kutsumatta.
– Muriel Porterhan ei edes tunne minua, huohotti Emilia. – Kuinka hän voi vihata minua?
Jennie virnisti.
– Sen minä voin sinulle sanoa. Hän on hirmuisen pikiintynyt Fred Stuartiin, ja Fred tietää sen ja härnäsi häntä kiittelemällä sinua – sanomalla hänelle, että sinä olet sievin tyttö koko Blair Waterissa ja että hän aikoo ottaa sinut heilakseen kun kasvat vähän suuremmaksi. Ja Muriel oli niin vihainen ja mustasukkainen, että pakotti Rhodan jättämään sinut kutsumatta. Minä en sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään. Uuden Kuun Murrayihin tuommoinen tyhmyys ei ulotu. Ja mitä Rhodaan tulee, minä voin sanoa, että petollinen hän on. Eikös hän väittänyt sinulle ettei tiennyt, että siinä laatikossa oli käänne? Mutta hän se juuri keksi koko jutun.
Emilia oli niin murtunut, ettei voinut vastata. Hän oli mielissään, kun Jennie poikkesi omalle suunnalleen ja jätti hänet yksin. Hän pelkäsi rupeavansa itkemään jo matkalla. Pettymys ja häpeän kirvely hukkuivat kavalletun luottamuksen tuottamaan tuskaan.
Hänen kiintymyksensä Rhodaan oli nyt kuollut, ja isku, joka oli sen tuhonnut, tuotti tuskaa sielun sisimpään saakka. Ei ollut ketään joka olisi sen käsittänyt.
Elisabet-täti sanoi, että syntymäpäiväkutsut olivat pelkkää turhuutta ja etteivät Murrayt olleet koskaan seurustelleet Stuartien kanssa. Laura-täti tosin koetti lohduttaa, mutta ei hänkään ymmärtänyt kuinka syvään haavoittava isku oli ollut – niin syvään, ettei Emilia voinut edes kirjoittaa siitä isälleen keventääkseen raastavaa tunnettaan.
Seuraavana sunnuntaina Rhoda tuli yksin pyhäkouluun. Muriel Porterin isä oli sairastunut ja Muriel oli kutsuttu äkkiä takaisin kaupunkiin. Rhoda katseli suloisesti Emiliaan päin. Mutta Emilia meni hänen ohitseen pää pystyssä ja halveksivan näköisenä. Hän ei koskaan enää tahtonut olla missään tekemisissä Rhoda Stuartin kanssa – ei voinut olla. Hän halveksi Rhodaa vielä entistäkin enemmän siksi, että tämä oli yrittänyt uudelleen lähestyä häntä kaupunkilaistytön lähdettyä; tytön vuoksihan hän oli ystävättärensä hylännyt. Ei Emilia Rhodaa surrut – hän suri heidän ystävyyttään, joka oli ollut hänelle kallis. Rhoda oli ollut herttainen ja kultainen ainakin pinnallisesti, ja yhdessäolo oli tuottanut Emilialle suurta iloa. Nyt se oli mennyttä eikä hän voisi koskaan, koskaan enää rakastaa ketään eikä luottaa kehenkään. Siinä oli haavan arin kohta.
Se myrkytti kaiken. Emilia vetelehti Uudessa Kuussa siellä täällä, menetti ruokahalunsa ja laihtui.
Pyhäkoulu kävi hänelle vastenmieliseksi, sillä hän luuli muiden tyttöjen ilkkuvan hänen nöyryytystään ja hänen ja Rhodan välien kylmenemistä. Joku saattoikin olla siitä hiukan mielissään, mutta Emilia liioitteli toisten vahingoniloa sairaalloisesti. Jos kaksi tyttöä yhdessä tirskui ja kuiskaili, hän luuli heidän nauravan hänelle. Jos joku heistä kulki hänen seurassaan kotiin, Emilia luuli sen johtuvan säälistä, kun hän oli niin ystävätön. Kuukauden päivät Emilia oli onnettomin pikku ihminen koko Blair Waterissa.
– Minut varmasti kirottiin syntyessäni, hän ajatteli lohduttomana.
Elisabet-tädillä oli proosallisempi selitys Emilian kalpeuteen ja huonoon ruokahaluun. Hän päätteli, että paksu tukka 'riisti tytöltä voiman' ja että tämä reipastuisi, jos se leikattaisiin pois. Ja kun Elisabet-täti jotain päätti, niin samassa hän jo toimikin. Eräänä aamuna hän kylmästi ilmoitti Emilialle aikovansa 'singlata' hänen tukkansa.
Emilia ei voinut uskoa korviaan.
– Et suinkaan tarkoita, että aiot leikata hiukseni, Elisabet-täti! hän huudahti.
– Sitä minä juuri tarkoitan, sanoi Elisabet-täti lujasti. – Sinulla on aivan liian paljon hiuksia, etenkin nyt kun alkaa tulla helle. Minä olen varma, että sinä juuri siksi olet viime aikoina ollut niin kurjan näköinen. Kuule nyt, minä en suvaitse tuota itkua!
Mutta Emilia ei voinut pidättää kyyneliään.
– Älä leikkaa pois kaikkia, hän rukoili. – Leikkaa vain hyvä iso otsatukka. Monella tytöllä otsatukka on leikattu niin, että se alkaa jo päälaelta. Sillä tavalla minä jo menettäisin puolet hiuksiani, eivätkä loput veisi niin paljon voimia.
– Täällä ei tarvita otsatukkia, sanoi Elisabet-täti. – Olenhan jo sanonut sen sinulle. Minä singlaan hiuksesi aivan lyhyiksi ympäri pään. Tulee kuuma, ja joskus sinä vielä kiität minua siitä.
Juuri silloin Emilia oli kaikkea muuta kuin kiitollinen.
– Ne ovat ainoa kauneuteni, hän nyyhkytti, hiukset ja silmäripset. Luultavasti tahdot leikata minulta silmäripsetkin.
Elisabet-täti ei todellakaan luottanut Emilian pitkiin, kaartuviin ripsiin; Emilia oli perinyt ne äidiltään, ja ne olivat liian epämurraymaiset Elisabet-tädin hyväksyttäviksi. Niitä vastaan hän ei kuitenkaan punonut suunnitelmia. Mutta hiukset hän aikoi leikata. Lyhyesti hän käski Emiliaa mukisematta odottamaan siksi kun hän toi sakset.
Emilia odotti, aivan toivottomana. Hänen täytyi menettää kauniit hiuksensa, hiukset, joista isä oli ollut niin ylpeä. Ehkä ne kasvaisivat aikanaan uudelleen – jos Elisabet-täti sallisi – mutta siihen kuluisi vuosia, ja mikä pelätti hän olisi sillä välin! Laura-täti ja Jimmy-serkku olivat ulkona; ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä. Sen täytyi tapahtua.
Elisabet-täti palasi takaisin sakset kädessään; ne liksuivat merkitsevästi hänen avatessaan ne. Tuo liksaus sai kuin taikavoimalla Emilian laukeamaan: jokin outo kauhea voima pääsi hänessä valloilleen. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi tätiään suoraan kasvoihin. Hän tunsi, kuinka hänen kulmansa rypistyivät oudolla tavalla ja kuinka tuntemattomista syvyyksistä tulvi vastustamatonta tahdonvoimaa.
– Elisabet-täti, hän sanoi katsoen suoraan vanhaan neitiin, joka seisoi siinä sakset kädessään, minun hiuksiani ei leikata. Asiasta ei enää puhuta.
Elisabet-tädille tapahtui kummia. Hän kalpeni, laski sakset kädestään, katsoi hetkisen kauhistuneena muuttunutta, haltioitunutta lasta – ja ensimmäisen kerran eläessään Elisabet Murray kääntyi ja pakeni, todella pakeni keittiöön.
– Mitä nyt, Elisabet? huudahti Laura, joka tuli keittohuoneesta.
– Minä näin – isän – katsovan hänen kasvoistaan, huohotti Elisabet vapisten. – Ja hän sanoi: "Asiasta ei enää puhuta" aivan isän tavalla – aivan hänen sanansa.
Emilia kuuli ja juoksi peilin luo. Hänellä oli puhuessaan ollut kammottava tunne, aivan kuin hänen kasvonsa olisivat jonkun toisen. Nyt vieraat kasvot olivat katoamaisillaan, mutta Emilia näki niistä vielä vilahduksen – ehkä se oli Murrayin katse. Ei ihme, että Elisabet-täti oli sitä pelästynyt; se pelotti häntä itseäänkin ja hän oli iloinen, kun se oli poissa. Häntä vapisutti; hän pakeni ullakkokomeroonsa ja itki, mutta samalla hän kuitenkin tiesi, ettei hänen hiuksiaan leikattaisi.
Ei niitä leikattukaan; Elisabet-täti ei enää koskaan sanallakaan puuttunut asiaan. Mutta kului monta päivää, ennen kuin hän sanottavasti välitti Emiliasta.
Varsin omituista oli, että Emilia siitä päivästä lähtien lakkasi suremasta menetettyä ystävyyttä. Asia oli äkkiä kadottanut miltei kaiken merkityksensä. Tuntui siltä kuin se olisi tapahtunut niin kaukana menneisyydessä, ettei siitä ollut jäänyt kuin yhdentekevä muisto. Emilia sai pian takaisin ruokahalunsa ja vilkkautensa ja alkoi jälleen kirjoittaa isälleen, ja elämä tuntui taas hyvältä. Sitä ei häirinnyt mikään muu kuin se salaperäinen aavistus, että Elisabet-täti kantoi kaunaa jouduttuaan tappiolle hiusasiassa ja että hän tilaisuuden tullen maksaisi takaisin.
Vielä samalla viikolla Elisabet-täti maksoikin. Emilian piti käydä asialla kaupassa. Oli polttavan kuuma päivä, ja kotona hän oli saanut luvan kulkea paljain jaloin, mutta nyt hänen tuli panna sukat ja kengät jalkaan. Emilia nurisi: oli liian kuuma, liian pölyistä, hän ei voinut kävellä tuota pitkää puolen mailin matkaa nappikengät jalassa. Elisabet-täti oli järkähtämätön. Ei kukaan Murray saanut näyttäytyä avojaloin kotinsa ulkopuolella. Mutta heti kun Emilia oli päässyt Uuden Kuun portista, hän istuutui varovasti ojanreunalle, riisui kengät ja sukat jalastaan, pisti ne sopivaan ojan koloon ja hyppeli eteenpäin paljain jaloin.
Hän toimitti asiansa ja palasi omatunto rauhallisena. Kuinka kaunis maailma oli: iso pyöreä Blair Water oli utuisen sininen ja Korkean Johnin metsikön alapuolen kostea niitty loisti keltaisenaan voikukkia. Sen nähdessään Emilia pysähtyi kuin lumottuna ja sai alun runoon.
Voikukka, auringon kukkanen,
näen keltaisuutesi iloisen
mihin tahansa joutunen.
Et ajasta, paikasta välitä:
on hymysi yhtä lempeä.Siihen asti kaikki oli hyvin. Mutta Emilia tarvitsi vielä säkeistön pyöristääkseen runon oikealla tavalla ja innoitus tuntui kadonneen. Hän astui uneksien kotiin päin. Ja Uuteen Kuuhun päästyään hän olikin saanut runon valmiiksi. Hän lausui sen itsekseen ja tunsi mielihyvää onnistumisestaan.
Niityillä, vihreillä töyräillä
näen lehtiäsi pehmeitä
ja loistavaa kultasilkkiä.
Olet ilo kaikkien polkujen,
voikukka, rakas kukkanen.Emilia oli nyt hyvin ylpeä. Tämä oli hänen kolmas ja epäilemättä paras runonsa. Ei kukaan voinut sanoa, että se oli 'soinnutonta'. Hänen piti rientää ullakolle kirjoittaakseen sen muistiin. Mutta portailla olikin Elisabet-täti vastassa.
– Emilia, missä ovat kenkäsi ja sukkasi?
Emilia tömähti todellisuuteen. Hän oli kokonaan unohtanut sukat ja kengät.
– Portin luona olevassa kolossa, hän vastasi kiertelemättä.
– Kävit siis kaupassa paljain jaloin?
– Niin kävin.
– Vaikka minä olin kieltänyt.
Kysymys tuntui Emiliasta tarpeettomalta, eikä hän vastannut. Mutta Elisabet-tädin tilaisuus oli tullut.
11.
ILSE
Emilia suljettiin vierashuoneeseen ja hänelle sanottiin, että hänen oli jäätävä sinne maatapanoon saakka. Turhaan hän oli rukoillut, ettei häntä siten rangaistaisi. Hän oli koettanut Murrayin katseen vaikutusta, mutta tuntui kuin se ei – ei ainakaan hänessä – olisi tullut käskystä.
– Voi, älä sulje minua yksin sinne, Elisabet-täti, hän rukoili. – Minä tiedän olleeni paha, mutta älä sulje minua vierashuoneeseen.
Elisabet-täti ei taipunut. Hän tiesi, että oli julmaa sulkea Emilian kaltainen herkkätunteinen lapsi synkkään huoneeseen. Mutta hän luuli tekevänsä velvollisuutensa. Hän ei tullut ajatelleeksi eikä olisi hetkeäkään uskonut, että hän itse asiassa antoi periksi omalle kaunalleen: se oli kytenyt hänessä siitä lähtien kun hän uhkaamansa tukanleikkuun päivänä oli niin pahoin säikähtänyt ja joutunut tappiolle. Elisabet-täti luuli, että hänen silloisen pakokauhunsa oli aiheuttanut sattumalta ilmennyt, mielenkuohun esiin puristama sukunäköisyys, ja oli siitä häpeissään. Nöyryytys oli kirvellyt Murrayin ylpeyttä, ja vaiva lakkasi tuntumasta vasta kun hän oli saanut valkeakasvoisen vangin vierashuoneen oven taa ja vääntänyt oven lukkoon.
Emilia näytti kovin pieneltä ja hylätyltä seisoessaan selkä tiiviisti vierashuoneen ovea vasten, ja hänen silmänsä olivat täynnä sellaista pelkoa, jolla ei pitäisi olla sijaa lapsen elämässä. Ovea vasten tuntui helpommalta; ei ainakaan tarvinnut pelätä mitä selän takana oli. Huone oli niin iso ja hämärä, että siihen saattoi kuvitella mitä kauheuksia tahansa. Hän ei voinut vastustaa sen herättämää kammoa. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, hän oli pelännyt yksinoloa puolipimeässä suljetussa huoneessa. Ulkona hämärä ei häntä pelottanut, mutta tämä seinien sulkema synkkä hämärä teki vierashuoneesta todellisen kammon paikan.
Ikkunoissa oli paksut tummanvihreät verhot ja niiden takana vielä sälekaihtimet. Iso katosvuode työnsi päätyään keskelle lattiaa; se oli korkea ja jäykkä, ja sen uutimet olivat samaa painavaa tummaa kangasta kuin ikkunaverhot. Mitä tahansa voi hyökätä kimppuun sellaisesta vuoteesta. Entä jos siitä äkkiä pistäisi iso musta käsi, kurottaisi lattian poikki – ja iskisi häntä?
Seinillä oli niin kuin salissakin kuolleiden sukulaisten kuvia. Vainajia oli suvussa todella paljon. Sälekaihtimien raosta pääsevät valonsäteet heijastuivat aavemaisesti taulujen pinnoista. Kaikkein kauhein oli iso valkea täytetty tunturipöllö, joka vastakkaiselta seinältä, mustan kaapin päältä tuijotti häneen kaameilla silmillään. Emilia kirkaisi lujaa sen nähdessään ja kyyristyi sitten nurkkaan, kun kauhistui oman äänensä kajahdusta tässä isossa, äänettömässä, kaikuvassa huoneessa. Hän toivoi, että vuoteesta todella hyppäisi jokin ja lopettaisi hänet siihen paikkaan.
– Mitähän Elisabet-täti ajattelisi, jos minut tavattaisiin täältä kuolleena, hän ajatteli kostonhaluisena.
Pelostaan huolimatta hän alkoi kuvitella edelleen ja näki tunnonvaivojen raastaman Elisabet-tädin silmissään niin elävästi, että päättikin maata tunnottomana ja virota taas henkiin vasta sitten, kun kaikki olisivat tarpeeksi kauhistuneet ja katuneet.
Ihmisiä oli todella kuollut tässä huoneessa tusinoittain. Jimmy-serkun mukaan Uuden Kuun tapoihin kuului sekin, että kun suvun jäsen oli kuolemaisillaan, hänet kiireesti muutettiin vierashuoneeseen, kyllin juhlavaan ympäristöön. Emilia oli näkevinään heidät kuolevina tuossa kamalassa vuoteessa. Hänestä tuntui, että häneltä taas oli päästä huuto, mutta hän sai sen tukahdutetuksi. Starr ei saanut olla pelkuri. Voi tuota pöllöä! Entä jos kääntyisi pois ja takaisin katsoessaan huomaisi, että se oli äänettömästi hypännyt kaapin päältä ja tuli kohti? Emilia ei uskaltanut enää katsoa siihen; hän pelkäsi, että oli tapahtunut juuri niin. Eivätkö vuoteen uutimet liikahtaneet ja häilyneet? Hän tunsi kylmiä hikikarpaloita otsallaan.
Sitten tapahtui jotakin. Yksi kaihtimen säle oli rikki, ja sen pienestä raosta tunkeutui huoneeseen auringonsäde ja sattui suoraan lieden päällä riippuvan isoisän kuvaan. Se oli hiilipiirros, joka oli tehty suurempaan kokoon salin vanhan, daguerrotypian mukaan. Valonsäde sai aikaan, että isoisä näytti kerrassaan hyppäävän pimeästä Emilian kimppuun, tuima ilme kummasti korostuneena.
Emilian hermot pettivät täydelleen. Hillittömän kauhun vallassa hän syöksyi huoneen poikki ikkunan luo, tempasi uutimet syrjään ja nosti sälekaihtimen. Siunattu auringonpaiste tulvi huoneeseen. Ulkona oli raikas, ystävällinen inhimillinen maailma. Ja ihmeellistä: ikkunalautaa vasten nojasivat tikapuut! Hetkisen Emilia miltei luuli, että oli tapahtunut ihme hänen pelastuksekseen.
Jimmy-serkku oli samana aamuna kompastunut näihin tikapuihin; ne olivat olleet maassa takiaisten seassa balsamikuusten alla maitokamarin takana. Ne olivat kovin lahot, ja siksi hän oli päättänyt, että oli aika hajottaa ne. Hän oli nostanut ne talon seinää vasten pystyyn, jotta varmasti näkisi ne heinämaalta palatessaan.
Nopeasti Emilia sai ikkunan auki, kiipesi laudalle ja laskeutui tikapuita maahan. Hänen hätänsä päästä pois kamalasta huoneesta oli niin suuri, ettei hän huomannut lahojen puolain hataruutta. Sitten hän syöksyi poppelikon läpi ja kiipesi aidan yli Korkean Johnin metsikköön eikä lakannut juoksemasta ennen kuin hän oli päässyt polulle puron varteen.
Siihen hän riemuiten pysähtyi hengähtämään. Hän oli tulvillaan pelonsekaista iloa ja vallatonta hyvää mieltä. Ihana vapauden tuuli puhalsi sananjalkain yli. Hän oli päässyt vierashuoneesta ja sen aaveista, hän oli pitänyt puolensa häijyä Elisabet-tätiä vastaan.
– Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt häkistään, hän sanoi itsekseen. Ja sitten hän riemuissaan hyppeli lumottua polkuaan aivan päähän saakka. Siellä hän tapasi Ilse Burnleyn; tämä kyyrötti aidan päällä, ja kullankeltainen pää erottui heleänä läiskänä taustan tummia nuoria kuusia vasten. Emilia ei ollut nähnyt Ilseä ensimmäisen koulupäivän jälkeen, ja taas hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt eikä osannut kuvitella ketään sellaista kuin Ilse.
– Kas vain, Uuden Kuun Emilia, sanoi Ilse, minnekäs sinä juokset?
– Pakoon, vastasi Emilia suoraan. – Minä olin paha – ainakin vähän paha – ja Elisabet-täti lukitsi minut vierashuoneeseen. Mutta niin paha minä en ollut – se ei ollut oikein. Sen vuoksi minä kiipesin ikkunasta ja tikapuita maahan.
– Katsos tuota pientä peijakasta! Enpä olisi luullut sinussa olevan siihen sisua, sanoi Ilse.
Emilia hätkähti. Tuntui kamalalta, kun sanottiin pieneksi peijakkaaksi. Mutta Ilsen äänensävy oli ihaileva.
– Tuskinpa se oli rohkeutta, sanoi Emilia, joka oli liian rehellinen ottaakseen vastaan ansaitsematonta kiitosta. – Minä pelkäsin niin, etten uskaltanut jäädä huoneeseen.
– Entä minne nyt aiot? kysyi Ilse. – Jonnekin sinun täytyy mennä, et voi jäädä ulos. Ukonilma on tulossa.
Niin todella olikin. Emilia ei pitänyt ukkosesta. Ja omatunto soimasi häntä.
– Voi, hän sanoi, luuletko Jumalan lähettäneen tuon ukonilman rankaisemaan minua siitä, että juoksin karkuun?
– En, vastasi Ilse halveksivasti. – Jos Jumalaa on olemassa, Hän ei välitä tuollaisista pikkuasioista.
– Voi Ilse, etkö usko, että on olemassa Jumala?
– En tiedä. Isä sanoo ettei ole. Mutta miten kaikki silloin on syntynyt? Toisina päivinä minä uskon että on Jumala, toisina en. On parasta että lähdet meille minun kanssani. Siellä ei ole ketään. Oli niin hemmetin yksinäistä, että minä lähdin metsään.
Ilse hyppäsi maahan ja ojensi Emilialle auringonpaahtaman kouransa. Emilia tarttui siihen, ja yhdessä he sitten juoksivat Korkean Johnin laitumen poikki Burnleyn vanhaan taloon. Se muistutti mahdottoman suurta harmaata kissaa, joka on laiskasti ojentautunut paistattamaan päivää; sillä aurinko paistoi vielä uhkaavista ukkospilvistä huolimatta. Huoneet olivat täpötäynnä huonekaluja, jotka kai joskus olivat olleet varsin hienoja; mutta talossa vallitsi kauhea epäjärjestys ja kaikkialla oli paksulti tomua. Mikään ei näyttänyt olevan oikealla paikallaan, ja Laura-täti olisi varmaan pyörtynyt kauhusta, jos olisi nähnyt keittiön. Mutta leikkipaikaksi se oli mainio. Ei tarvinnut pelätä saavansa aikaan pahaa siivoa. Ilse ja Emilia leikkivät piilosillaoloa koko talossa, kunnes ukkonen alkoi jyristää ja salamat välähdellä niin että Emilia ryömi sohvalle kokoamaan rohkeuttaan.
– Etkö sinä koskaan pelkää ukkosta? hän kysyi Ilseltä.
– En, minä en pelkää mitään muuta kuin paholaista, sanoi Ilse.
– Luulin ettet usko paholaiseenkaan – Rhoda sanoi, ettet usko.
– Mitä vielä, paholainen kyllä on olemassa, sanoo isä. Jumalaan hän vain ei usko. Ja jos on paholainen, mutta ei Jumalaa pitämässä häntä kurissa, niin onko ihme jos minä häntä pelkään? Kuules nyt, Emilia Byrd Starr, minä pidän sinusta – oikein paljon. Minä olen aina pitänyt sinusta. Minä tiesin, että sinä pian kyllästyt semmoiseen pieneen valehtelevaan käärmeeseen kuin Rhoda Stuart. Minä en koskaan valehtele. Isä sanoi kerran minulle, että hän tappaa minut, jos saa minut valheesta kiinni. Minä tahdon sinut omaksi ystäväkseni. Minä kävisin koulussa säännöllisesti, jos saisin istua sinun kanssasi.
– Tietenkin saat, suostui Emilia heti. Hän ei enää kaivannut Rhodan tunteikkaita ikuisen uskollisuuden valoja. Se vaihe oli ollutta ja mennyttä.
– Ja sinä kerrot minulle asioita – ei kukaan koskaan kerro minulle mitään. Ja sitten sinä saat antaa minun puhua asioista sinulle – minulla ei ole ketään, jolle voisin puhua, sanoi Ilse. – Etkä sinä häpeä minua, vaikka vaatteeni aina ovatkin kummalliset ja vaikken minä uskokaan Jumalaan?
– En. Mutta jos tuntisit minun isäni Jumalan, niin uskoisit Häneen.
– Enpä uskoisi. Eikä sitä paitsi ole kuin yksi Jumala, jos on ollenkaan.
– En tiedä, ällistyi Emilia. – Ei, niin ei voi olla. Ellen Greenen Jumala ei ole vähääkään isän Jumalan kaltainen, eikä Elisabet-tädinkään. En luultavasti pitäisi Elisabet-tädin Jumalasta, mutta ainakin hän on arvonsatunteva Jumala, ja Ellenin taas ei ole. Ja minä olen varma siitä, että Laura-tädin Jumala on vielä toisenlainen – hyvä ja lempeä, mutta ei ihmeellinen niin kuin isän.
– Hölynpölyä, mutta puhutaan nyt muusta. Minä en mielelläni puhu Jumalasta, sanoi Ilse levottomana.
– Mutta minä puhun, jatkoi Emilia. – Minusta Jumala on hirveän kiinnostava puheenaihe, ja minä aion rukoilla sinun puolestasi, Ilse, että sinä voisit uskoa isän Jumalaan.
– Koetahan vain, huusi Ilse, joka jostakin salaperäisestä syystä ei ensinkään pitänyt ehdotuksesta. – Minä en tahdo että minun puolestani rukoillaan!
– Etkö sinä koskaan itse rukoile, Ilse?
– Noh, silloin tällöin – kun yöllä tunnen itseni yksinäiseksi tai kun on muuten vaikeaa. Mutta minä en tahdo, että kukaan muu rukoilee puolestani. Jos minä saan sinut siitä kiinni, Emilia Starr, revin silmät päästäsi. Äläkä sinä vain rukoile salaa selkänikään takana!
– No hyvä, sitten en rukoile, sanoi Emilia terävästi, hyvin nolona kun hänen hyvää tarkoittava tarjouksensa torjuttiin. – Minä rukoilen joka ainoan sielun puolesta jonka tunnen, mutta jätän sinut ulkopuolelle.
Hetkisen näytti kuin Ilse ei hyväksyisi tätäkään. Mutta sitten hän purskahti nauruun ja rutisti Emiliaa rajusti.
– No miten tahansa, kunhan vain pidät minusta. Kukaan ei pidä minusta, käsitätkö.
– Mutta isäsi täytyy pitää sinusta, Ilse.
– Ei pidä, väitti Ilse varmana. – Isä ei välitä minusta tippaakaan. Toisinaan hän tuntuu inhoavan minun näkemistänikin. Minä todella haluaisin hänen pitävän minusta, sillä hän osaa olla kamalan hyvä, kun hän pitää jostakusta. Tiedätkö mikä minusta tulee, kun kasvan isoksi? Minusta tulee lausuja.
– Mikä se on?
– Nainen tai mies joka lausuu. Minä olen mainio lausumaan. Miksi sinä aiot?
– Runoilijaksi.
– Älä helkkarissa! sanoi Ilse, selvästi aivan hämmästyneenä. – Mutta tuskinpa sinä osaat kirjoittaa runoja.
– Osaanpa, huudahti Emilia. – Minä olen kirjoittanut kolme runoa: "Syksy" ja "Rivejä Rhodalle" – mutta sen minä poltin – ja "Voikukalle". Sen minä tein tänään ja se on minun – minun mestariteokseni.
– Annapa kuulua, komensi Ilse.
Vähääkään arkailematta Emilia ylpeänä lausui säkeistön. Jostain syystä häntä ei ensinkään arveluttanut antaa Ilsen kuulla niitä.
– Emilia Byrd Starr, oletko todella keksinyt tuon omasta päästäsi?
– Olen.
– Kunniasanalla?
– Kunniasanalla.
– No sitten – Ilse veti syvään henkeä – sinä kyllä olet oikea runoilija.
Se oli Emilialle hyvin ylpeä hetki, itse asiassa hänen elämänsä suurimpia. Hänet oli tunnustettu. Mutta nyt oli muuta ajattelemista. Ukonilma oli mennyt ohi ja aurinko laskenut. Hämärsi ja pian tulisi pimeä. Hänen täytyi olla kotona vierashuoneessa, ennen kuin hänen poissaolonsa huomattaisiin. Oli kamalaa ajatella kotiin lähtöä, mutta hänen täytyi lähteä, jottei Elisabet-täti tekisi hänelle vielä pahempaa. Nyt juuri Ilse innosti häntä ja hän oli oikein rohkealla tuulella. Sitä paitsi oli pian maatamenoaika, ja silloin hänet päästettäisiin vierashuoneesta.
Hän juoksi kotiin Korkean Johnin metsikön läpi, joka oli täynnä tulikärpästen salaperäisiä häilyviä liekkejä, hiipi varovasti poppeleiden välitse – ja seisahtui äkkiä kauhistuneena. Tikapuut olivat poissa!
Emilia kiersi keittiön ovelle; hän tunsi käyvänsä suoraan tuomiolle. Mutta kerrankin oli syntisen tie sopimattoman helppo. Laura-täti oli yksin keittiössä.
– Rakas Emilia, mistä ihmeestä sinä tulet? hän huudahti. – Minun piti juuri mennä päästämään sinut ulos. Elisabet antoi luvan. Hän on mennyt rukoustilaisuuteen.
Laura-täti ei kertonut, että hän monta kertaa oli hiipinyt vierashuoneen ovelle ja ollut tuskissaan, kun sisällä oli niin hiljaista. Oliko tyttö pelosta tajuttomana? Ei edes ukonilman alkaessa jyrkkä Elisabet suostunut avaamaan ovea. Ja kaiken tämän huolen jälkeen Emilia marssi pirteänä kotiin ulkoa iltapimeästä. Hetkisen Laura-tätikin oli loukkaantunut. Mutta kun hän kuuli Emilian kertomuksen, hänen ainoa tunteensa oli kiitollisuus siitä, ettei Julian lapsi ollut pudonnut lahoilta tikapuilta ja taittanut niskaansa.
Emiliasta tuntui, että hän oli päässyt helpommalla kuin olisi ansainnut. Hän tiesi, että Laura-täti pitäisi asian salassa. Ja Laura-täti antoi hänen viedä Tuhmalle Töpölle kokonaisen kupillisen ruoantähteitä ja antoi hänelle itselleen suuren luumuleivoksen ja pani hänet suudellen nukkumaan.
– Sinun ei pitäisi olla minulle niin hyvä, täti, sillä minä todella olin tänään paha, sanoi Emilia maukkaiden suupalain lomassa. – Minä luultavasti tuotin Murrayn nimelle häpeää kävelemällä avojaloin.
– Minä sinun sijassasi kätkisin kenkäni joka kerta, kun menen portista, virkkoi Laura-täti. – Mutta en unohtaisi palatessani panna niitä taas jalkaani. Ei Elisabet voi kärsiä häpeää sellaisesta, mitä hän ei tiedä.
Emilia mietti tätä, kunnes oli lopettanut leivoksen. Sitten hän sanoi:
– Se olisi kyllä mukavaa, mutta minä en aio tehdä sitä toiste. Eiköhän minun pidä totella Elisabet-tätiä, koska hän on suvun pää.
– Mistä sinä olet saanut tuollaisia käsityksiä? kysyi Laura-täti.
– Omasta päästäni. Laura-täti, Ilse Burnleysta ja minusta tulee ystävät. Minä pidän hänestä. Tuskinpa voin enää koskaan rakastaa ketään tyttöä, mutta minä pidän hänestä.
– Ilse-parka! huokaisi Laura-täti.
– Niin, kun hänen isänsä ei pidä hänestä. Eikö se ole kamalaa? sanoi Emilia. – Miksi hän ei pidä Ilsestä?
– Kyllä hän pitää – oikeastaan. Hän vain luulee ettei pidä.
– Mutta miksi hän luulee niin?
– Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä, Emilia.
Emiliaa harmitti, kun hänen sanottiin olevan liian nuori ymmärtämään jotakin. Hänestä tuntui että hän aivan hyvin ymmärtäisi, kun vain ihmiset vaivautuisivat selittämään asioita eivätkä olisi niin salaperäisiä.
– Minä tahtoisin rukoilla Ilsen puolesta. Mutta se ei olisi aitoa, kun minä tiedän mitä hän siitä ajattelee. Mutta minä olen aina rukoillut Jumalaa varjelemaan kaikkia ystäviäni, niin että hän tulee mukaan joka tapauksessa ja ehkäpä siitä koituu jotain hyötyä. Saako 'helkkari'-sanaa käyttää, Laura-täti?
– Ei ei!
– Vahinko, sanoi Emilia vakavasti, se on hurjan sattuva.
12.
PIETARYRTTIMÄKI
Emilia ja Ilse viettivät pari suurenmoisen hauskaa viikkoa, ennen kuin ensimmäisen kerran riitelivät. Mutta sitten siitä tulikin aivan kauhea tora. Aiheena oli vain erimielisyys siitä, laitettaisiinko vai eikö laitettaisi salia leikkitupaan, jota he rakensivat Korkean Johnin metsikköön. Emilia tahtoi salin, Ilse ei.
Ilse menetti heti malttinsa ja alkoi raivota aito burnleymaiseen tapaan. Hän oli hyvin kekseliäs raivostuessaan ja se haukkumasanojen ryöppy, jonka hän syyti päin Emiliaa, olisi saanut useimmat Blair Waterin tytöt kauhusta jähmettymään. Mutta Emilia oli liian perehtynyt sanoihin, jotta hänet olisi niin helpolla kukistettu. Hänkin suuttui, mutta Murrayin viileään, arvokkaaseen tapaan, joka kuohutti paljon tehokkaammin kuin rajut herjaukset. Kun Ilsen täytyi keskeyttää soimaustulvansa vetääkseen henkeä, Emilia heitti väliin pieniä ivallisia huomautuksia, jotka saivat Ilsen vielä enemmän suunniltaan.
Emilia istui jalat ristissä isolla kivellä, ja hänen silmänsä olivat mustat ja posket tulipunaiset kiukusta. Ilsekin oli punainen, ja kellanruskeat silmät kipinöivät.
– Älä kuvittelekaan, sinä pikkuinen mankuva räkänokka, että saat komennella minua vain siitä syystä että asut Uudessa Kuussa, kiljui Ilse ja polki jalkaansa.
– En minä aio komennella sinua – minä en aio olla sinun kanssasi enää missään tekemisissä, vastasi Emilia halveksivasti.
– Minä olen iloinen kun pääsen sinusta, sinä ylpeä, itserakas kaksijalkainen, huusi Ilse. – Yritäpäs sanoa sanaakaan minulle tämän jälkeen. Äläkä sinä kiertele Blair Wateria morkkaamassa minua.
Tämä puhe loukkasi tyttöä, joka ei koskaan puhunut pahaa ystävistään, entisistäkään.
– Minä en puhu sinusta mitään pahaa, sanoi Emilia hitaasti ja harkiten. – Minä vain ajattelen.
Tämä oli paljon ärsyttävämpää kuin puhuminen, ja Emilia tiesi sen. Se sai Ilsen aivan suunniltaan. Kuka tiesi, mitä kauheuksia Emilia saattoi hänestä ajatella milloin vain halutti? Ilse oli jo huomannut, kuinka hyvä Emilia oli keksimään.
– Luuletko minun välittävän siitä mitä sinä ajattelet, hullu? Eihän sinulla ole järkeä vähääkään.
– Minulla onkin paljon parempaa kuin järki, sanoi Emilia hymyillen vimmastuttavan ylimielisesti. – Sellaista mitä sinä et koskaan saa, Ilse Burnley.
Ilse puristi kätensä nyrkkiin ikään kuin olisi halunnut syöksyä Emilian kimppuun.
– Ellen minä kykenisi kirjoittamaan parempia runoja kuin sinä, hirttäisin itseni, hän ilkkui.
– Minä lainaan sinulle rahaa, että voit ostaa nuoran, sanoi Emilia.
Ilse mulkoili häneen tappionsa tuntien.
– Mene helvettiin, hän sanoi.
Emilia nousi ja lähti, ei helvettiin, vaan takaisin Uuteen Kuuhun. Ilse purki tunteitaan repimällä alas heidän astiakaappinsa hyllyt ja potkimalla hajalleen heidän 'sammalpuutarhansa'; sitten hänkin lähti.
Emilia oli epätoivoissaan. Taas meni pirstoiksi ystävyys – ja lisäksi ystävyys, joka oli ollut niin hauska ja rattoisa. Ilse oli ollut ihmeellinen ystävä, siitä ei ollut epäilystäkään. Rauhoituttuaan Emilia meni ullakolle ja itki.
– Voi minua onnetonta, onnetonta! hän nyyhkytti dramaattisesti, mutta hänen surunsa oli aito.
Nyt hän ei kuitenkaan tuntenut samanlaista katkeruutta kuin hänen ja Rhodan kumppanuuden rikkoutuessa. Tämä riita oli rehellinen ja avoin ja selvä. Hänen kimppuunsa ei ollut hyökätty selän takaa. Mutta tietenkään hänestä ja Ilsestä ei enää koskaan voinut tulla ystäviä. Kuinka saattoi olla ystävä ihmisen kanssa, joka sanoi räkänokaksi ja kaksijalkaiseksi ja hulluksi ja käski mennä helvettiin? Se oli aivan mahdotonta. Sitä paitsi Ilse ei koskaan voisi antaa anteeksi hänelle, sillä Emilia oli kyllin rehellinen myöntääkseen itselleen, että hänkin oli ollut hyvin ärsyttävä ja raivoissaan.
Mutta kun Emilia aamulla meni leikkituvalle hakemaan omaa lauta- ja astiansiruosuuttaan, niin siellä olikin Ilse ja kovassa työssä. Kaikki hyllyt olivat taas paikoillaan, sammalpuutarha korjattuna ja kaunis sali rakennettuna ja yhdistettynä olohuoneeseen kuusenoksilla.
– Hehei! Tässä on sinulle sali, ja toivottavasti sinä nyt olet tyytyväinen, Ilse sanoi iloisesti. – Missäs olit näin kauan? Luulin ettet koskaan tulisi.
Emilia hämmästyi. Yöllä hän oli murheellisena haudannut toisen ystävyytensä ja itkenyt sen haudalla. Hän ei ollut valmistautunut näin nopeaan henkiinheräämiseen. Ilse taas käyttäytyi niin kuin riitaa ei olisi koskaan ollutkaan.
– Mitä, sehän oli eilen, hän sanoi hämmästyneenä, kun Emilia kautta rantain huomautti asiasta. Eilen ja tänään olivat Ilsestä kaksi aivan eri asiaa. Emilia hyväksyi tämän – hän huomasi, että hänen täytyi mukautua. Ilsen luonne oli kerta kaikkiaan sellainen: hän ei voinut mitään raivokohtauksilleen, mutta oli niiden välillä iloinen ja sydämellinen. Emiliaa asiat pyrkivät kaivelemaan jonkin aikaa ja häntä hämmästytti, kun Ilse kykeni unohtamaan toran heti. Oli hämäännyttävää kun haukuttiin käärmeeksi ja krokotiiliksi ja seuraavassa silmänräpäyksessä syleiltiin; mutta aika ja kokemus totuttivat tähänkin.
– Enkö minä paina tarpeeksi vaa'assa? kysyi Ilse. – Dot Payne ei koskaan kiukustu, mutta tahtoisitko hänet ystäväksesi?
– En, hän on liian tyhmä, myönsi Emilia.
– Eikä Rhoda Stuartkaan koskaan ole vihainen, mutta häneenkin sinä kyllästyit. Luuletko että minä milloinkaan kohtelen sinua niin kuin hän?
Ei, sitä Emilian ei tarvinnut koskaan epäillä. Mitä Ilseä vastaan muutoin saattoikin sanoa, hänen rehellisyyteensä ja uskollisuuteensa ainakin voi luottaa.
– Ei voi saada kaikkea, sanoi Ilse. – Minulla on isäukon luonne, siinä kaikki. Odotahan, kun näet hänen raivonpuuskansa.
Emilia ei ollut vielä nähnyt. Hän oli usein käynyt Burnleyn talossa, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin tohtori oli ollut kotona, tämä ei ollut välittänyt hänestä kuin lyhyen nyökkäyksen verran. Hänellä oli paljon työtä, sillä olipa hänessä muutoin mitä puutteita tahansa, hänen ammattitaitoaan ei epäilty ja hänen apuunsa turvauduttiin laajalti. Sairasvuoteen ääressä hän oli yhtä suopea ja huolehtiva kuin muulloin tuittupäinen ja ivallinen. Niin kauan kuin joku oli sairaana, tohtori Burnley oli valmis tekemään hänen hyväkseen mitä tahansa; mutta heti kun potilas oli terve, hänellä selvästikään ei ollut tämän kanssa enää mitään tekemistä.
Koko heinäkuun hän oli ponnistellut pelastaakseen Pietaryrttimäellä asuvan Teddy Kentin hengen. Teddyllä ei enää ollut vaaraa, hän jaksoi jo olla liikkeellä, mutta hänen paranemisensa ei edistynyt niin nopeasti kuin tohtori Burnley olisi toivonut. Eräänä päivänä hän pidätti Emilian ja Ilsen, jotka olivat menossa järvelle mukanaan onget ja tölkki lihavia iljettäviä matoja – näiden käsitteleminen oli yksinomaan Ilsen asia – ja käski heitä lähtemään Pietaryrttimäelle leikkimään Teddy Kentin kanssa.
– Hän oli niin yksinään ja ikävissään. Menkää, että hän vähän reipastuu, sanoi tohtori.
Ilseä ei ollenkaan haluttanut lähteä. Teddystä hän kyllä piti, mutta ei näyttänyt pitävän Teddyn äidistä. Emilialla ei olisi ollut mitään lähtemistä vastaan. Hän oli nähnyt Teddy Kentin vain kerran, pyhäkoulussa, juuri päivää ennen kuin Teddy oli vaarallisesti sairastunut, ja hän oli pitänyt Teddyn ulkomuodosta. Ja oli näyttänyt siltä kuin Teddykin olisi pitänyt hänestä, sillä Emilia oli monta kertaa huomannut Teddyn arasti katsovan häneen kauempaa penkistään.
Emilian mielestä hän oli kovin hauskan näköinen. Hän piti pojan paksusta, tummanruskeasta tukasta ja mustakulmaisista sinisistä silmistä, ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä juolahti, että voisi olla oikein hauskaa, kun olisi poikakin leikkikumppanina. Ei tietenkään minään "kavaljeerina". Koulussa poikaa sanottiin "kavaljeeriksi", jos hän sattui antamaan tytölle omenan tai lyijykynän tai leikki usein tämän kanssa välitunneilla, ja se oli Emiliasta typerää.
– Teddy on mukava poika, mutta hänen äitinsä on kummallinen, selitti Ilse heidän kulkiessaan Pietaryrttimäelle. – Hän ei koskaan käy missään, ei edes kirkossa. Luultavasti se johtuu arvesta, joka hänellä on kasvoissaan. He eivät ole Blair Waterista, vasta viime syksynä he muuttivat tänne. He ovat köyhiä ja ylpeitä, eikä heidän luonaan käy usein vieraita. Mutta Teddy on kauhean mukava, eikä meidän tarvitse välittää, vaikka hänen äitinsä katsoisikin meitä karsaasti.
Rouva Kent ei katsonut heihin karsaasti, mutta otti kyllä heidät jokseenkin kylmästi vastaan. Ehkä tohtori oli antanut ohjeita hänellekin. Äiti oli pienoinen ihminen, jonka pehmeä, silkinhieno, haalistuneen ruskea tukka vaikutti suunnattoman runsaalta; silmät olivat tummat ja surulliset, ja leveä arpi kulki viistoon kalpeiden kasvojen poikki. Ilman arpea hän varmaan oli ollut sievän näköinen. Hänen äänensä oli vaimea ja epäröivä kuin tuulen ääni pietaryrteissä. Emilialla oli vaistomainen kyky muodostaa pitäväntuntuinen käsitys tapaamistaan ihmisistä, ja hänestä tuntui, ettei rouva Kent ollut onnellinen.
Pietaryrttimäki oli Aution talon itäpuolella, Blair Water -järven ja hiekkadyynien välillä. Useimpien mielestä paikka oli karu, yksinäinen ja hylätty, mutta Emilia piti siitä heti. Pieni talo oli matalalla kummulla, joka kohosi jyrkästi valtatiestä. Kaikkialla kasvoi hopeanharmaata, kirpeäntuoksuista pietaryrttiä. Orjanruusupensaat miltei hautasivat alleen palstaa ympäröivän ränsistyneen aidan, ja tieltä tultiin pienestä vinoksi painuneesta portista. Rinteeseen oli upotettu kiviä portaiksi, joita noustiin ulko-ovelle. Talon takana kyyhötti romahtamaisillaan oleva navettarakennus, ja kukkiva tattarivainio vietti kohti järveä. Etupuolen vinon kuistin ympärillä loisti punaisten unikoiden kehä.
Teddy oli vilpittömän iloinen nähdessään heidät, ja he viettivät yhdessä hauskan iltapäivän. Illalla Teddyn poskilla oli vähän enemmän väriä, ja hänen tummansiniset silmänsä olivat kirkkaammat. Rouva Kent pani tämän merkille ja pyysi tyttöjä tulemaan uudelleen; pyyntö oli innokas, mutta jollakin tavoin siitä puuttui sydämellisyyttä.
Mutta Emilia ja Ilse olivat ihastuneet Pietaryrttimäkeen ja tulivat mielellään uudelleen. Loman loppupuolella meni tuskin ainoatakaan päivää heidän käymättä siellä.
Joskus Teddy vei heidät ulkorakennuksen parvelle ja näytti heille piirustuksiaan. Tyttöjen mielestä ne olivat ihmeellisiä, vaikkei heillä ollut aavistustakaan, kuinka ihmeellisiä ne todella olivat. Vaikutti taikuudelta kun Teddy otti kynän ja paperipalan ja sai muutamalla nopealla vedolla Ilsestä tai Emiliasta, Savusta tai Voikukasta syntymään niin elävän kuvan, että sen olisi luullut voivan puhua – tai naukua.
Savu ja Voikukka olivat näet Pietaryrttimäen kissat. Voikukka oli pyöreä ja keltainen, juuri ja juuri ohittanut pentuasteen. Savu oli iso maltalainen, ylimys kuonon nenästä hännän päähän. Oli varmaa että se kuului kissamaailman parhaimmistoon. Sillä oli smaragdin vihreät silmät, samettiturkki ja ihastuttava valkoinen läikkä leuan alla. Hauskimmat Pietaryrttimäellä vietetyt hetket olivat Emilian mielestä ne, jolloin he leikistä väsyneinä istuivat kolmisin kuistin portailla. Oltiin hämärässä, pimeän ja valon lumoavassa välimaastossa, ja navetan takaiset kuuset näyttivät kauniilta, salaperäiseltä aavepuuryhmältä. Lännen pilvet muuttuivat harmaiksi, ja suuri, pyöreä, keltainen kuu kohosi kuvastumaan veteen.
Rouva Kent ei koskaan tullut ulos heidän luokseen, mutta Emilialla oli ilkeä tunne, että hän salavihkaa piti heitä silmällä ikkunaverhojen takaa. Teddy ja Ilse lauloivat koululauluja ja Ilse lausui ja Emilia kertoi juttuja; tai he istuivat puhumatta kukin omiin unelmiinsa vaipuneena. Kissat ajoivat vimmatusti takaa toisiaan läpi pietaryrttien ja syöksähtelivät mäkeä ja rakennuksen ympäri kuin riivatut. Ne voivat äkkihypyllä ravahtaa lasten vaatteille ja puikkia taas yhtä nopeasti pakoon. Silmät säkenöivät kuin jalokivet, häntä häälyi kuin sulkatöyhtö.
– Voi, eikö ole ihanaa elää – näin? sanoi Emilia kerran. – Eikö olisi kauheaa, ellei olisi koskaan elänyt?
Mutta aivan pilvetön elämä ei kuitenkaan ollut, siitä piti Elisabet-täti huolen. Hän salli nämä Pietaryrttimäen käynnit vain vastahakoisesti, vain koska tohtori Burnley oli ne määrännyt.
"Elisabet-täti ei hyväksy Teddyä", kirjoitti Emilia eräässä isälleen osoittamassaan kirjeessä; näitä kirjeitä karttui vanhan ullakkosohvan hyllylaudalle yhä enemmän.
"Kun minä kerran kysyin saisinko mennä Teddyn luo, täti katsoi minuun ankarasti ja sanoi, Kuka tämä Teddy on. Me emme tiedä näistä Kenteistä mitään. Muista Emilia, Murrayt ei seurustele kenen kanssa tahansa. Minä sanoin että minähän olen Starr enkä Murray, niinhän sinä itse olet sanonut. Rakas isä, en minä aikonut olla nenäkäs, mutta Elisabet-tädin mielestä minä olin eikä täti sitten koko päivänä tahtonut enää puhua minulle. Sen piti olla hyvin kova rangaistus, mutta minä en välittänyt siitä paljon, mutta onhan se hyvin ikävää kun oma kotiväki on halveksivasti vaiti. Mutta sitten hän on antanut minun käydä Pietaryrttimäellä, kun tohtori Burnley tuli puhumaan.
"Tohtori Burnleylla on omituinen vaikutus Elisabet-tätiin. Minä en ymmärrä sitä. Rhoda sanoi kerran että Elisabet-täti toivoi että tohtori Burnleysta ja Laura-tädistä tulisi pari, että ne menisi naimisiin nimittäin. Mutta se ei ole totta. Rouva Anderson oli täällä kerran iltapäiväteellä. Rouva Anderson on iso lihava nainen ja hänen mummonsa oli Murray. Hän kysyi luuliko Elisabet-täti tohtori Burnleyn menevän uudelleen naimisiin, ja Elisabet-täti sanoi, Ei, varmasti ei ja on väärin että ihmiset menee toisen kerran naimisiin. Rouva Anderson sanoi, Joskus minä olen ajatellut että tohtori ottaa Lauran. Elisabet-täti vaan katsoi häneen ylhäisesti. Joskus minun on pakko olla ylpeä Elisabet-tädistä vaikken minä pidäkään hänestä.
"Isä, Teddy on hyvin mukava poika. Sinä varmasti pitäisit Teddystä. Hän tekee mainioita kuvia, ja kerran hänestä tulee kuuluisa taiteilija ja sitten hän aikoo maalata minusta kuvan. Teddy pitää kaikki kuvansa navetan parvella, kun hänen äitinsä ei välitä niistä. Teddy osaa viheltää ihan kuin lintu. Pietaryrttimäki on hyvin omituinen paikka, varsinkin yöllä. Hämärässä siellä on ihanaa. Tuulen tyttö tekee itsensä aivan pienen pienen keijun kokoseksi pietaryrttien sekaan ja kissat ovat niin villittyjä silloin. Ne on rouva Kentin eikä Teddy uskalla pitää niitä paljon hyvänä ettei hänen äitinsä hukuttaisi niitä. Yhden kissanpoikasen hän kerran hukutti kun luuli Teddyn pitävän enemmän siitä kuin hänestä. Mutta ei Teddy pidä, hän pitää kauheasti äidistään. Hän pesee äidilleen astiat ja auttaa kaikissa taloustöissä. Ilse sanoo että pojat haukkuu koulussa Teddyä likaksi, mutta minun mielestäni tuo on jaloa ja miehuullista. Teddy tahtoisi koiran mutta äiti ei anna. Elisabet-täti on minusta ollut tyranni, mutta kyllä rouva Kent on paljon pahempi.
"Ilsestä ja minusta rouva Kent ei pidä ollenkaan. Hän ei sano sitä mutta se tuntuu. Hän ei millonkaan pyydä meitä jäämään teelle – vaikka me aina ollaan oltu kohteliaita häntä kohtaan. Minä luulen että hän on kateellinen kun Teddy pitää meistä. Teddy antoi minulle ihmeen kauniin kuvan Blair Water -järvestä, mutta varotti ettei hänen äitinsä saa tietää sitä, sillä hän itkisi. Rouva Kent on hyvin salaperäinen ihminen, aivan niin kun jotkut joista kerrotaan kirjoissa. Minä pidän salaperäisistä ihmisistä mutta en liian läheltä. Hänen silmissään näyttää aina olevan nälkä, vaikka hänellä on kylliksi syötävää. Hän ei koskaan käy missään kun hänellä on kasvoissa arpi. Se tuli kun lamppu kerran räjähti. Oikein vereni hyytyi kun kuulin siitä, isä rakas. On hyvä asia että Elisabet-täti polttaa vaan kynttilöitä. Jotkut Murrayin perintötavoista on kyllä hyvin järkeviä. Rouva Kent on hyvin uskonnollinen – sillä tavalla kun hänen mielestään ollaan uskonnollisia. Hän rukoilee keskellä päivääkin.
"Ilse sanoo, että Teddyn pitäisi pitää enemmän hänestä kun hän osaa enemmän kujeita kun minä, mutta se ei ole totta. Minä olen aivan yhtä hauska silloin kun omatunto ei vaivaa minua. Ilse varmasti tahtoisi Teddyn pitävän enemmän hänestä, mutta Ilse ei ole mustasukkainen tyttö.
"On hurjan mukavaa, kun Elisabet-täti ja Laura-täti kumpikin hyväksyy sen että Ilse ja minä ollaan ystävät. Ne niin harvoin hyväksyy saman asian. Minä olen nyt tottunut riitelemään Ilsen kanssa enkä paljo välitä siitä. Minä osaan sitä paitsi riidellä aika hyvin itsekin kun suutun. Me tapellaan noin kerran viikossa mutta me sovitaan sitten perin pohjin ja Ilse sanoo, että kävisi ikäväksi jos ei koskaan tapeltas. Minä pitäisin enemmän siitä että ei olisi tappeluita, mutta ei voi koskaan arvata mistä Ilse suuttuu. Hän ei milloinkaan kimpaannu kahdesti samasta asiasta. Hän haukkuu minua hirveästi. Eilen hän sanoi minua täiseksi liskoksi ja hampaattomaksi kyyksi. Mutta minä en välittänyt siitä suuria, kun minussa ei ole täitä ja kun minulla on hampaat, ja kyllä hänkin sen tietää. Minä en hauku kun se ei ole hienoa, mutta minä hymyilen ja siitä Ilse kimpaantuu vielä paljon enemmän kun jos minä katsosin julmasti ja polkisin jalkaa niinkuin hän. Sen vuoksi minä hymyilenkin. Laura-täti sanoo että minun pitäisi varoa etten opi niitä sanoja mitä Ilse käyttää vaan että minun on yritettävä olla hänelle hyvänä esimerkkinä kun lapsi paralla ei ole ketään joka kunnolla pitää hänestä huolta. Minä tahtoisin käyttää muutamia Ilsen sanoja kun ne on niin sattuvia. Hän oppii ne isältään. Minusta tädit ovat liian tarkkoja.
"Kun rouva Lockwood viime viikolla tuli meille kylään Shrewsburystä, he puhuivat Foster Beckistä, joka on morsian ja minä sanoin että tohtori Burnleyn mielestä hän on peijakkaan nätti. Ja Elisabet-täti sanoi Emilia kamalalla äänellä. Hän oli vihasta kalpea. Tohtori Burnley sanoi niin, minä huusin, minä vaan kerroin. Tohtori Burnley sanoi niin sinä päivänä jona minä jäin sinne Ilsen kanssa päivälliselle ja tohtori Jameson oli siellä Shrewsburystä.
"Samana iltapäivänä minä näin yhden tohtori Burnleyn raivokohtauksen. Hän suuttui kun rouva Simms oli sotkenut jotain hänen työhuoneessaan. Se oli kamalaa. Hänen isot keltaiset silmänsä paloivat ja hän heitti tuolin nurin ja potkaisi sitä, paiskasi maton seinää vasten sinkautti maljakon ulos ikkunasta ja sanoi hirveitä asioita. Minä istuin sohvassa ja tuijotin häneen kuin noiduttu. Se oli niin jännittävää, että minusta oli oikein ikävä kun hän jäähtyi, ja aika pian hän jäähtyikin kun hän on samanlainen kun Ilse, puuska menee pian ohi. Ilseen hän ei suutu koskaan. Ilse tahtoisi että hän suuttuisi – se olisi parempi kun ettei hän ollenkaan välitä hänestä. Hän on yhtä orpo kun minäkin, lapsiparka. Viime sunnuntaina hän meni kirkkoon vanha virttynyt sininen puku päällään. Se oli revennyt aivan edestä. Laura-täti itki kun tuli kotiin, ja puhui siitä sitten rouva Simmsille kun ei uskaltanut puhua tohtori Burnleylle. Rouva Simms suuttui ja sanoi ettei Ilsen vaatteet hänelle kuuluneet. Mutta hän sanoi että oli saanut tohtori Burnleyn hankkimaan Ilselle hyvän kukallisen musliinipuvun ja Ilse oli saanut siihen munatahroja ja kun rouva Simms torui häntä niin Ilse raivostui ja meni yläkertaan ja repi musliinipuvun palasiksi. Ja rouva Simms sanoi ettei hän ainakaan enää vaivaa päätään semmoisen lapsen vuoksi, eikä Ilsellä sitten ollut muuta päälle pantavaa kun se vanha sininen, mutta rouva Simms ei tiennyt että se oli rikki. Silloin minä hain salaa Ilsen puvun Uuteen Kuuhun, ja Laura-täti korjasi sen sievästi ja peitti revenneen kohdan taskulla. Ilse sanoi repineensä musliinipukunsa yhtenä semmoisena päivänä jona hän ei uskonut Jumalaan eikä välittänyt mitä teki.
"Ilsen vuoteessa oli yhtenä iltana hiiri ja hän ravisti sen vaan pois ja kömpi sänkyyn. Voi miten rohkeata. Minä en milloinkaan vois olla yhtä rohkea. Ei ole totta ettei tohtori Burnley koskaan hymyile. Minä olen nähnyt hänen hymyilevän, vaikka en usein. Hän hymyilee kyllä huulillaan muttei silmillään ja se tuntuu minusta niin kummalliselta. Enimmäkseen hän nauraa kamalan ivallisesti.
"Laura-täti antaa minulle viisi centiä viikossa astiain pesusta. Minä en voi kuluttaa siitä muuta kun yhden centin ja ne neljä minä olen pannut säästölippaaseen olohuoneen uuninkorvalle. Lippaassa on messinkisammakko ja rahat pannaan sen suun kautta. Sammakkolipas on Laura-tädin, mutta hän sanoi että minä saan sitä käyttää. Minä otin häntä kaulasta. Tietenkään minä en koskaan ota kaulasta Elisabet-tätiä. Hän on niin jäykkä ja luiseva. Hän ei hyväksy sitä että Laura-täti maksaa minulle astiain pesusta. Mitä kummaa hän mahtaisi sanoa jos tietäisi että Jimmy-serkku viime viikolla antoi minulle salaa kokonaisen dollarin. Se on minulla piilossa hyllyllä kirjeiden kanssa ja panin sen vanhaan kuoreen ja kirjoitin päälle Jimmy Murray antoi tämän minulle, niin että jos minä kuolisin äkkiä ja Elisabet-täti löytäisi sen, hän tietäisi että minä olen saanut sen kunniallisesti.
"Nyt kun on tullut viileätä Elisabet-täti pakottaa minut käyttämään paksua flanellialushametta. Se on inhottavaa. Se tekee minut niin tyllerömäiseksi. Mutta Elisabet-täti sanoo, että minun täytyy pitää sitä kun sinä kuolit keuhkotautiin, isä.
"Eilen minä kirjoitin runon. Se on lyhyt ja sen nimi on Siniselle lemmikille vanhassa puutarhassa. Se on tämmöinen:
Kasvosi ujot kohotat
sinä kohti taivasta,
värin silmiisi sieltä ammennat:
sini yhtä kuultava.
On angervo ylväs, korskea,
akileijakin suloinen,
mutta taitoni mukaan valita
tahdon kukan sinisen."Minä pidän hirveästi Korkean Johnin metsiköstä. Me leikitään siellä miltei aina kun ei olla Pietaryrttimäellä. Meillä on siellä kolme polkua. Niiden nimet on Tämän päivän Tie, Eilispäivän Tie ja Huomispäivän Tie. Elisabet-täti sanoo että minun koti-ikäväni lakkasi hyvin pian mutta minulla on usein koti-ikävä sisässäni.
"Minä olen tullut tutuksi Korkean Johnin kanssa. Ilse ja hän ovat oikein hyvät ystävät ja Ilse käy usein katsomassa kun hän nikkaroi puusepänverstaassaan. Hän sanoo että hän on tehnyt niin paljon tikapuita että hän pääsee taivaaseen ilman pappia, mutta se on vain leikkiä. Oikeastaan hän on hyvin harras katolilainen ja käy joka sunnuntai kappelissa. Minä käyn Ilsen kanssa hänen luonaan vaikka minun ei kai pitäisi kun hän on meidän suvun vihollinen. Hän on komea ja hänellä on hyvin kohteliaat tavat, mutta minä en aina pidä hänestä. Kun minä kysyn häneltä vakavasti jotakin asiaa hän iskee aina silmää pääni yli kun vastaa. Se on typerää. Minä en tietysti koskaan kysy uskonasioista mutta Ilse kysyy. Ilse pitää Korkeasta Johnista mutta sanoo että hän kyllä polttaisi meidät kaikki paalussa jos hänellä olisi valta. Ilse kysyi häneltä suoraan eikö vaan polttaisikin ja Korkea John iski minulle silmää ja sanoi, Johan nyt, ei me poltettaisi semmoisia sieviä pikku protestantteja kun te. Me poltettaisiin vaan vanhoja rumia akkoja. Se oli ruma vastaus. Hänen rouvansa on hyvä vaimo eikä ollenkaan ylpeä. Hän on niin kun pikkunen ruusunpunanen kurttunen omena.
"Sadepäivinä me leikitään Ilsen kotona. Me saadaan liukua portaiden kaidepuita ja tehdä mitä vain. Ei kukaan välitä. Mutta kun tohtori on kotona meidän täytyy olla hiljaa kun hän ei voi sietää kotona muuta melua kun mitä itse pitää. Katto on laakea ja me voidaan lähteä sinne, ullakolla on ovi. On hyvin jännittävää olla rakennuksen katolla. Yhtenä iltana meillä oli siellä kiljumiskilpailu että nähtäisiin kumpi osaa kiljua kovempaa. Kumma kyllä minä osasin. Sitä ei koskaan tiedä mitä taitaa ennen kun koittaa. Mutta liian moni kuuli sen ja Elisabet-täti oli hyvin vihanen. Hän kysyi minulta miksi käyttäydyin sillä tavalla. Se on vaikea kysymys sillä monesti minä en tiedä mikä saa minut tekemään jotakin. Toisinaan minä teen jotakin vaan sitä varten että tietäisin miltä se tuntuu. Ja toisinaan että minulla olisi jotakin jännittävää kerrottavaa lapsenlapsilleni. Onko sopimatonta puhua siitä että on lapsenlapsia? Minä olen huomannut, ettei saa puhua siitä että on lapsia. Yhtenä iltana kun meillä oli vieraita Laura-täti sanoi minulle aivan ystävällisesti, Mitä sinä Emilia ajattelet noin totisena ja minä vastasin että minä ajattelin mitä nimiä antaisin lapsilleni. Minä tahdon kymmenen lasta. Ja kun vieraat olivat lähteneet Elisabet-täti sanoi Laura-tädille hirveän kylmästi, Älä sinä Laura vastedes kysy tältä lapselta mitä hän ajattelee. Olisi ikävää jos Laura-täti tottelee, sillä kun minulla on jännittävä ajatus niin minusta on hauska kertoa se.
"Koulu alkaa taas ensi viikolla. Ilse aikoo kysyä neiti Brownellilta saanko minä istua hänen kanssaan. Minä aion olla aivan niin kuin Rhodaa ei olisi olemassakaan. Teddykin tulee kouluun. Tohtori Burnley sanoo että hän on siihen kyllin terve, vaikkei hänen äitinsä sitä halua. Teddy sanoo ettei hänen äitinsä koskaan tahdo päästää häntä kouluun. Laura-täti sanoo että oikea tapa lopettaa kirje ystävälleen on kirjoittaa loppuun: sinun uskollinen ystäväsi. Ja minä olen sinun uskollinen ystäväsi.
Emilia Byrd Starr
J.K. Sillä sinä olet vieläkin minun kaikkein rakkain ystäväni. Ilse sanoo että hän pitää minusta enemmän kun mistään muusta maailmassa ja sen jälkeen punaisista nahkakengistään, jotka hän sai rouva Simmsiltä."
13.
PIENI EEVAN TYTÄR
Uusi Kuu oli kuulu omenistaan, ja tuona ensimmäisenä syksynä, jonka Emilia siellä vietti, sekä vanha että uusi hedelmätarha tuottivat ennätysmäisen sadon. Emilialla oli lupa syödä joka lajia niin paljon kuin tahtoi – ainoa rajoitus oli, ettei hedelmiä saanut tuoda vuoteeseen. Elisabet-täti ei tietenkään voinut sietää, että hänen vuoteeseensa eksyisi omenansiemeniä; ja Laura-tädistä oli kauheaa ajatella, että pimeässä sattuisi syömään omenamadonkin.
Emilia olisi näin ollen voinut täydelleen tyydyttää omenannälkäänsä kotona; mutta ihmisluonteessa on jokin kumma mutka, joka saa jonkun toisen omenat maistumaan aina paljon paremmilta kuin omat – kuten Eedenin viekas käärme varsin hyvin tiesi. Emiliankaan mielestä ei missään ollut niin hienonmakuisia omenia kuin Korkean Johnin puutarhassa. Korkea John piti aina verstaansa pallilla pitkän rivin omenia, ja oli selvää että Emilia ja Ilse saivat käydessään syödä niin monta kuin halusivat. Kolmesta Korkean Johnin omenalajista he pitivät erityisesti: 'rupiomenista', jotka näyttivät kerrassaan spitaalisilta, mutta olivat rumasta pinnastaan huolimatta verrattoman hyvänmakuisia;'pikku punaomenista', jotka olivat tuskin villiomenia suurempia, satiinimaisen kiiltäviä ja pähkinän makuisia; ja isoista vihreistä 'makeista omenista', joita lapset yleensä pitivät kaikkein parhaina. Emilia piti menetettynä jokaista päivää, jolloin ei ollut saanut ennen auringonlaskua pureskella Korkean Johnin isoja vihreitä omenia.
Sisimmässään Emilia tosin hyvin tiesi, ettei hänen olisi pitänyt käydä Korkean Johnin talossa. Tosin häntä ei ollut koskaan kielletty käymästä siellä, sillä hänen tätinsä mieleen ei ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että kukaan Uuden Kuun asukas voisi niin täydelleen unohtaa Murrayn ja Sullivanin sukujen vanhan, kaksi sukupolvea vaalitun vainon. Se oli perintö, joka jokaisen kunnon Murrayn tuli ilman muuta ottaa huomioon. Mutta kun Emilia oli Ilsen kaltaisen hurjan pikku seikkailijan matkassa, perinnäistavat menettivät tehonsa Korkean Johnin 'pienten punaisten' ja 'rupisten' houkutuksesta.
Eräänä syyskuun iltana Emilia hämärissä ikävissään maleksi verstaalle. Hän oli ollut yksin siitä saakka kun tuli koulusta; tädit ja Jimmy-serkku olivat lähteneet Shrewsburyyn. He olivat luvanneet palata auringonlaskun aikaan. Ilsekin oli poissa kotoa. Hänen isänsä oli rouva Simmsin hoputtamana ottanut hänet mukaansa Charlottetowniin ostaakseen tytölle talvitakin.
Aluksi Emilia oli hyvin tyytyväinen, kun sai olla yksin. Hän tunsi olevansa oikein tärkeä henkilö, kun talon silmälläpito oli uskottu hänen huostaansa.
Hän söi illallisen, jonka Laura-täti oli varustanut hänelle keittohuoneen kaappiin, ja meni sitten maitokamariin ja kuori kuusi isoa kaunista maitovatia. Se ei ensinkään ollut hänen tehtävänsä, mutta hän oli aina himoinnut sitä, ja tämä oli liian hyvä tilaisuus laiminlyötäväksi. Hän teki sen huolellisesti, eikä kukaan koskaan saanut sitä tietää: kumpikin täti luuli, että toinen heistä oli sen tehnyt, eikä häntä sen vuoksi toruttu siitä koskaan.
Kun hän oli saanut kerman kuorituksi ja kaadetuksi isoon ruukkuun ja hämmennetyksi – sitäkään Emilia ei unohtanut – aurinko oli ennättänyt laskea, mutta ketään ei vain kuulunut kotiin. Ei ollut hauskaa kuljeksia yksin isossa hämärässä, kajahtelevassa rakennuksessa. Sen vuoksi Emilia lähti Korkean Johnin luo. Verstas oli tyhjänä, mutta laudan puolitiehen pysähtynyt höylä osoitti Korkean Johnin vastikään olleen siellä ja luultavasti pian palaavan.
Emilia istahti pölkylle ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko tarjona mitään syötävää. Toisella seinällä oli verstaan mittainen rivi 'punaisia' ja 'rupisia', mutta ei ollenkaan 'makeita', ja Emilia tunsi tällä kertaa kaipaavansa vain yhtä 'makeaa' eikä mitään muuta.
Mutta sitten hän keksikin yhden: valtavan, suurimman 'makean' mitä milloinkaan oli nähnyt; se oli aivan erillään ullakkoon vieväin portaiden laudalla. Emilia kiipesi sen luo, otti sen ja söi oikopäätä. Hän nakerteli tyytyväisenä siemenkotaa, kun Korkea John tuli sisään. Hän nyökkäsi Emilialle ja katsahti ympärilleen näköjään välinpitämättömästi.
– Olin syömässä illallista, hän virkahti. – Eukko on poissa kotoa, niin että minun täytyi laittaa se itse.
Hän alkoi höylätä. Emilia istui portailla ja laski ison 'makean' siemeniä – niistä ennustettiin – kuunnellen Tuulen tytön taikamaista vihellystä ullakon oksanreiässä; sitten hän mietti "Kuvausta Korkean Johnin puusepänverstaasta lampun valossa" kirjoittaakseen sen myöhemmin kirjeluetteloon. Hän oli syventynyt etsimään ilmausta, joka tarkkaan kuvaisi Korkean Johnin nenän luonnottoman pitkän varjon vastakkaisella seinällä, kun Korkea John kiepahti ympäri niin äkkiä, että hänen nenänsä varjo lensi kuin iso keihäs kattoon, ja kysyi säikähtäneellä äänellä:
– Mihin se iso makea omena on joutunut, se joka oli siellä portaalla?
– Mi-minä söin sen, änkkäsi Emilia.
Höylä putosi Korkean Johnin kädestä. Hän kohotti kätensä ja katsoi Emiliaan kauhistuneena.
– Pyhimykset varjelkoot meitä, lapsi! Ethän syönyt sitä omenaa – älä sanokaan, että sinä söit sen omenan!
– Söin kyllä, sanoi Emilia levottomana. – En minä tiennyt, että se oli väärin ... minä...
– Väärin! Kuules häntä! Siinä omenassa oli rotanmyrkkyä! Ne ovat kiusanneet minua täällä niin etten tahdo nahoissani pysyä, ja minä päätin tehdä lopun siitä lystistä. Ja nyt sinä olet syönyt sen omenan – tuossa tuokiossa se tappaisi tusinan sinunlaisiasi tyttöjä.
Korkea John näki valkoisten kasvojen ja pumpuliesiliinan välähtävän verstaan läpi ja edelleen ulos pimeyteen. Emilian ensimmäinen hurja mielijohde oli lähteä kotiin – ennen kuin kaatuisi kuolleena maahan. Hän hyökkäsi vainion poikki, läpi metsikön ja puutarhan ja syöksyi keittiöön.
Siellä oli vielä äänetöntä ja pimeää, ei ketään ollut vielä kotona. Emilialta pääsi epätoivon huudahdus – he tapaisivat kotiin tullessaan hänet jäykkänä ja kylmänä, kasvot luultavasti aivan mustina. Kaikki tässä ihmeellisessä maailmassa oli häneltä ainiaaksi mennyttä, ja kaikki vain sen vuoksi, että hän oli syönyt omenan, jonka luuli vapaasti saavansa syödä. Se ei ollut oikein – hän ei tahtonut kuolla!
Mutta hänen täytyi. Hän vain epätoivoisesti toivoi, että joku tulisi, ennen kuin hän ennättäisi kuolla. Oli kauheata kuolla aivan yksin isossa, tyhjässä Uudessa Kuussa. Hän ei uskaltanut lähteä mistään apua hakemaan. Oli jo liian pimeä, ja hän luultavasti kaatuisi kuolleena tielle. Kuolla ulkona, yksin, pimeässä – voi, se olisi liian kauheaa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että häntä voitaisiin jotenkin auttaa: hän luuli, että kun kerran on niellyt myrkkyä, niin loppu on käsissä.
Vapisevin käsin hän sai sytytetyksi kynttilän. Nyt ei tuntunut aivan niin pahalta – valossa saattoi sentään katsoa asioita silmästä silmään. Ja kalpeana, kauhistuneena ja yksinään Emilia jo päätti, että tilanteeseen oli suhtauduttava rohkeasti. Hän ei saanut; saattaa Starreja ja Murrayita häpeään. Hän puristi nyrkkiin kylmät kätensä ja koetti lakata värisemästä.
Kuinkahan kauan kestäisi, ennen kuin hän kuolisi? Korkea John oli sanonut, että omena tappaisi hänet tuossa tuokiossa. Mitä se tarkoitti? Paljonko aikaa oli tuossa tuokiossa?
Hänellä oli epämääräinen aavistus, että myrkkyyn kuoleminen oli hyvin tuskallista. Voi, ja aivan vähän aikaa sitten hän oli ollut niin iloinen ja onnellinen! Hän oli luullut elävänsä monia vuosia, kirjoittavansa mainioita runoja ja tulevansa kuuluisaksi. Hän oli edellisenä iltana riidellyt Ilsen kanssa eikä ollut vielä ehtinyt sopia – eikä nyt enää koskaan ehtisikään. Se koskisi Ilseen kauheasti. Hän päätti kirjoittaa Ilselle kirjeen ja antaa hänelle anteeksi. Olikohan siihen aikaa?
Voi, kuinka kylmät hänen kätensä olivat! Ehkä se merkitsi, että hän oli jo kuolemaisillaan. Hän oli kuullut tai lukenut, että kädet kävisivät kylmiksi kuoleman edellä. Olivatkohan hänen kasvonsa mustumassa? Hän tarttui kynttilään ja riensi portaita ylös vierashuoneeseen. Siellä oli peili, ainoa peili koko talossa, joka oli kyllin matalalla hänelle. Tavallisissa oloissa Emilia olisi pelännyt kuollakseen jo joutuessaan ajattelemaan, että hänen oli mentävä vierashuoneeseen kynttilän himmeässä, lepattelevassa valossa. Mutta suuri pelko hukutti kaikki pienemmät. Hän näki ylöspäin lankeavassa valossa peilistä mustan tukan kehystämät kasvonsa suuren pimeän huoneen taustaa vasten. Voi, hän oli jo kalpea kuin vainaja. Niin, nuo olivat kuolevan kasvot, siitä ei ollut epäilystäkään.
Jotakin heräsi nyt Emiliassa, jokin valtasi hänet: jokin joka oli perintöä hänen vanhoilta voimakkailta esi-isiltään. Hän lakkasi värisemästä. Hän tyytyi kohtaloonsa, katkerasti surren mutta tyynenä.
– Minä en halua kuolla, mutta koska minun täytyy, tahdon kuolla niin kuin Murrayn sopii, hän sanoi. Hän oli jostain lukenut tämmöisen lauseen, ja nyt se soveltui hyvin. Mutta hänen täytyi toimia kiireesti. Kirje Ilselle oli kirjoitettava.
Emilia meni ensin Elisabet-tädin huoneeseen katsomaan, oliko hänen lipastonlaatikkonsa oikein hyvässä järjestyksessä. Sitten hän juoksi portaita ullakkokomeroonsa. Suuri ullakko oli täynnä liehuvia varjoja, jotka ahtautuivat himmeästi palavan kynttilän pienen valokehän ympärille, mutta nyt ne eivät pelottaneet Emiliaa.
– Ja minä kun tänään olin niin vihainen ja surullinen siksi että alushameeni on niin kömpelö, hän ajatteli ottaessaan esiin yhden kalliin kirjeluettelon – viimeisen minkä hän milloinkaan kirjoittaisi. Isälle ei tarvinnut kirjoittaa – hänet hän pian näkisi – mutta Ilsen piti saada kirje, rakkaan, iloisen, kuumaverisen Ilsen, joka vielä edellisenä päivänä oli huutanut hänen peräänsä haukkumasanoja ja jota omantunnontuskat vaivaisivat koko loppuiän.
"Rakkain Ilse", Emilia kirjoitti; kädet hieman vapisivat, mutta huulet olivat lujasti yhteen puristetut. "Minä olen kuolemaisillani. Sain myrkkyä omenasta, jonka Korkea John oli varannut rotille. Minä en saa enää koskaan nähdä sinua mutta minä kirjotan tämän jotta saisit tietää että minä rakastan sinua ja ettei sinun tarvitse surra vaikka sanoitkin minua haisunäädäksi ja verenhimoiseksi minkiksi eilen. Minä annan sinulle anteeksi äläkä vaivaa itseäsi sen asian vuoksi.
"Ja anna anteeksi sekin että sanoin sinun olevan ylenkatseen alapuolella, minä en tarkottanut sillä mitään. Minä jätän sinulle astiaosuuteni leikkituvassamme ja ole hyvä ja sano minulta jäähyväistervehdys Teddylle. Hän ei nyt koskaan voi opettaa minulle kuinka mato pannaan ongenkoukkuun. Minä lupasin oppia ettei hän luulisi minua pelkuriksi mutta minä olen iloinen ettei siitä tullut mitään sillä nyt minä tiedän miltä madosta tuntuu. Minä en vielä ole kipeä mutta minä en tiedä millaiset myrkytyksen oireet on ja Korkea John sanoi että sitä oli tappamaan vaikka tusinan sellaista kun minä niin ettei minulla voi olla paljon elinaikaa jäljellä. Jos Elisabet-täti suostuu sinä saat helminauhani. Se on ainoa arvokas omaisuus mikä minulla on. Älä anna kenenkään tehdä mitään Korkealle Johnille sillä ei hän aikonut myrkyttää minua vaan se oli kokonaan minun oma syyni kun olin niin ahne. Ehkä ihmiset luulevat että hän teki sen tahallaan kun minä olen protestantti mutta minä olen varma ettei hän tehnyt sitä sen vuoksi, ja ole hyvä ja sano hänelle ettei hänen tarvitse tuntea omantunnonvaivoja. Nyt minun vatsaani taitaa ruveta särkemään niin että loppuni kai lähestyy. Hyvästi ja muista häntä joka niin nuorena kuoli. Oma uskollinen
Emiliasi."
Taittaessaan kirjeensä Emilia kuuli pihalta pyörien ratinaa. Ja hetkisen kuluttua Elisabet ja Laura Murray näkivät keittiössä edessään murheellisen pikku olennon, jolla oli toisessa kädessään tippuva kynttilä, toisessa punainen kirjeluettelo.
– Mitä nyt, Emilia? huudahti Laura-täti.
– Minä olen kuolemaisillani, sanoi Emilia juhlallisesti. – Minä söin omenan, jonka Korkea John oli myrkyttänyt rotansyötiksi. Minulla ei ole kuin muutama minuutti elinaikaa, Laura-täti.
Laura Murray vaipui penkille painaen kädellään sydänalaansa. Elisabet kalpeni yhtä valkoiseksi kuin Emilia itsekin.
– Emilia, onko tämä jonkinlaista teatteria, jonka olet keksinyt? hän kysyi jyrkästi.
– Ei, huudahti Emilia aivan harmissaan. – Se on aivan totta. Luuletko että kuoleva ihminen enää näyttelee? Ja kiltti Elisabet-täti, tahtoisitko antaa tämän kirjeen Ilselle? Ja anna minulle anteeksi, että olen ollut paha – vaikken minä aina ollut paha silloin kun luulit. Äläkä näytä ruumistani kenellekään, jos minä muutun mustaksi – älä varsinkaan Rhoda Stuartille.
Elisabet-täti oli jo toipunut.
– Kuinka kauan on siitä kun söit sen omenan, Emilia?
– Ehkä tunti.
– Jos tunti sitten olisit syönyt myrkytetyn omenan, olisit nyt jo kuollut tai sairas –
– Voi, huudahti Emilia suuttuen silmänräpäyksessä. Hurja suloinen toivo syttyi häneen: oliko hänellä sittenkin jokin pelastuksen mahdollisuus? Sitten hän taas epätoivoisena lisäsi: – Mutta vatsaani koski, kun laskeuduin portaita.
– Laura, sanoi Elisabet-täti, vie tyttö keittohuoneeseen ja anna hänelle heti hyvä annos sinappia ja vettä. Se ei vahingoita, mutta voi auttaa, jos hänen jutussaan on jotain perää. Minä lähden hakemaan tohtoria, hän on ehkä jo palannut, mutta matkalla poikkean Korkean Johnin luo.
Elisabet-täti lähti – ja varsin sukkelaan; jos se olisi ollut joku muu, olisi voinut sanoa, että hän juoksi. Mitä taas Emiliaan tulee – niin, Laura-täti antoi hänelle ylenannattavan rohdon oikopäätä, eikä kulunut kuin pari minuuttia, ennen kuin Emilia oli aivan varma, että hän kuolee siihen paikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi. Kun Elisabet-täti palasi, Emilia makasi keittiön sohvalla valkoisena kuin pielus ja hervottomana kuin lakastunut lilja.
– Eikö tohtori ollut kotona? kysyi Laura-täti epätoivoisena.
– En tiedä, ei tarvita tohtoria. Se oli vain Korkean Johnin kepponen. Hän tahtoi säikäyttää Emiliaa, huvikseen vain – se on hänen käsityksensä huvista. Mars maata, Emilia. Ansaitset kaiken mitä olet saanut, kun ensinkään olet käynyt Korkean Johnin luona, enkä minä sääli sinua hiukkastakaan. En ole moneen vuoteen niin säikähtänyt.
– Mutta minulla oli kipua vatsassa, vaikeroi Emilia, jonka kauhu ja sinappivesi olivat kokonaan lannistaneet.
– Kuka tahansa voi saada vähän vatsavaivoja, jos aamusta iltaan syö omenia. Et taida haluta enempää tänä iltana, sinappi pitää siitä huolen. Ota kynttiläsi ja mene.
– Minä vihaan Korkeaa Johnia, sanoi Emilia nousten epävarmasti jaloilleen. – Sitä riivattua.
– Emilia! huudahtivat molemmat tädit yhtaikaa.
– Hän ansaitsee sen, sanoi Emilia kostonhimoisesti.
– Voi Emilia, mitä kauheaa sanaa sinä käytit! Laura-täti näytti jostakin syystä kumman kiihtyneeltä.
– Riivattu? Mitä pahaa siinä on? kysyi Emilia ihmeissään.
– Jimmy-serkku käyttää sitä usein, kun hän harmistuu johonkin. Tänäänkin hän sanoi, että hiehon riivattu oli taas päässyt karkuun laitumelta.
– Emilia, sanoi Elisabet-täti – näytti kuin hän olisi puraissut hapanta omenaa – Jimmy-serkku on mies, ja joskus kiihtyessään miehet käyttävät sanoja, jotka eivät sovi pienille tytöille.
– Mutta mitä pahaa 'riivatussa' on? intti Emilia. Eihän se ole kirosana, vai onko? Ja ellei ole, niin miksi en saa sitä käyttää?
– Sitä eivät – käytä hienot naiset, sanoi Laura-täti.
– Vai niin. Hyvä, sitten minä en käytä sitä enää, alistui Emilia. – Mutta Korkea John on riivattu.
Emilian lähdettyä yläkertaan Laura-täti nauroi niin hillittömästi, että Elisabet-täti sanoi, että tuon ikäisellä naisella pitäisi olla enemmän järkeä.
– Elisabet, kyllä hän sinustakin oli hullunkurinen, sanoi Laura puolustuksekseen.
Emilian päästyä kunnollisesti näkymättömiin Elisabet salli itselleen tuimanlaisen hymyn.
– Minä puhuin Korkealle Johnille muutamia totuuden sanoja. Tuskinpa hän aivan pian uskottelee lapsille, että he ovat syöneet myrkkyä. Hän oikein hyppi raivosta, kun lähdin.
Emilia oli lopen uupunut ja nukkui heti kun oli päässyt vuoteeseen. Mutta tunnin kuluttua hän heräsi. Elisabet-täti ei vielä ollut tullut maata ja kaihtimet olivat ylhäällä. Emilia näki erään tähden vilkuttavan hänelle ystävällisesti. Etäisyydestä kuului meren kohinaa.
Voi, oli ihmeellistä olla yksin ja elää. Elämä tuntui hänestä taas hyvältä, "maistui kuin enemmältä", kuten Jimmy-serkku usein sanoi. Hän saisi taas kirjoittaa kirjeluetteloihin ja tehdä runoja; hän näki jo kyynärkaupalla runoa, jonka nimi oli "Äkkikuolemaan tuomitun ajatuksia". Hän saisi leikkiä Ilsen ja Teddyn kanssa, kuljeskella navetassa Tuhman Töpön kanssa ja nähdä Laura-tädin kuorivan kermaa maitohuoneessa; hän saisi auttaa Jimmy-serkkua puutarhassa ja lukea kirjoja Emilian huvimajassa – mutta ei käydä Korkean Johnin verstaassa.
Emilia päätti, ettei enää koskaan olisi tekemisissä Korkean Johnin kanssa. Hän oli niin vihainen Korkealle Johnille siitä, että tämä oli hänet pelästyttänyt vaikka he olivat olleet niin hyvät ystävät, ettei hän voinut nukkua, ennen kuin oli laatinut kertomuksen myrkytyksestään ja kuolemastaan. Siinä Korkea John vietiin murhasta oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan; hänet hirtettiin hirsipuuhun, joka oli yhtä korkea kuin hän itsekin.
Seuraavana päivänä Emilia ullakolla kirjoitti kaiken kirjeluetteloon.
14.
MIELIKUVITUKSEN MAAILMASSA
Lokakuussa Jimmy-serkku alkoi keittää sianperunoita – proosallinen nimitys mitä romanttisimmalle puuhalle, siltä ainakin Emiliasta tuntui. Vuosi kallistui Uudessa Kuussa loppuun, ja nämä pitkät viileät, tähtikirkkaat illat tyydyttivät Emilian kauneuden- ja maalauksellisuudentajua enemmän kuin mikään muu tätä ennen.
Vanhan hedelmätarhan kolkassa oli pieni kuusikko, ja kuusien alle oli isoista kivistä ladotun kehän päälle pantu mahtava rautapata; pata oli niin suuri, että siinä olisi mukavasti voinut keittää härän. Emilia ajatteli, että se mahtoi olla perintöä taruajoilta ja että se varmaan oli ollut jonkun jättiläisen puuropata; mutta Jimmy-serkku kertoi hänelle, että se oli vain sadan vuoden vanha ja että Hugh Murray oli tuottanut sen Englannista.
– Siitä saakka sitä on käytetty perunoiden keittoon Uuden Kuun sioille, hän kertoi. – Blair Waterissa sitä pidetään vanhanaikaisena; kaikilla on nykyään muuripata. Mutta niin kauan kuin Elisabet isännöi Uudessa Kuussa, käytämme tätä.
Emilia oli varma, ettei muuripata voinut korvata tätä isoa pataa. Koulusta tultuaan hän auttoi Jimmy-serkkua täyttämään sen perunoilla. Kun he olivat syöneet, Jimmy-serkku sytytti tulen padan alle, ja hääräilyä sen ympärillä kesti sitten koko illan. Toisinaan Jimmy-serkku kouhi tulta pölläyttäen pimeään punaisten kipinöiden suihkun; toisinaan hän pitkällä sauvalla hämmensi perunoita, ja kahtia jaettu harmaa parta ja vyöllinen työpusero saivat hänet tulenvalossa näyttämään tontulta tai muulta satuolennolta, joka taikapadassa sekoitti laitoksiaan. Ja toisinaan hän istahti Emilian viereen läheiselle isolle kivelle ja lausui hänelle runojaan. Tästä Emilia piti kaikkein eniten, sillä Jimmy-serkun runot olivat yllättävän hyviä, ainakin paikoittain, eikä Jimmy-serkku olisi voinut toivoa kiitollisempaa yleisöä kuin tämä hento pikkutyttö, jolla oli kalpeat, innokkaat kasvot ja haltioituneet silmät.
He olivat omituinen pari, mutta he viihtyivät toistensa seurassa erinomaisesti. Blair Waterissa Jimmy-serkkua pidettiin epäonnistuneena ja heikkomielisenä, mutta hän eli unimaailmassa, josta ei tiedetty mitään.
Satoja kertoja Jimmy näin sianperunoita keittäessään oli laususkellut runojaan; menneiden syksyjen muistot kummittelivat hänelle kuusikossa. Hän näytti kyllä kummalliselta ja hullunkuriseltakin lausuessaan siinä ryppyisenä, kumarana ja hoitamattoman näköisenä, silloin tällöin tehden kömpelöitä liikkeitä. Mutta tämä oli hänen hetkensä; hän ei enää ollut 'yksinkertainen Jimmy Murray', vaan prinssi omassa valtakunnassa. Ei ainoakaan hänen varakkaista järkevistä naapureistaan elänyt koskaan semmoista hetkeä. Hän ei olisi vaihtanut osaansa kenenkään heikäläisen kanssa. Kuunnellessaan Emiliasta epämääräisesti tuntui, että ellei Jimmy-serkkua aikoinaan olisi vahingossa työnnetty Uuden Kuun kaivoon, tämä omituinen pieni mies olisi todella päässyt kuninkaiden kuuluviin.
Mutta Elisabet oli työntänyt hänet Uuden Kuun kaivoon, ja niinpä hän nyt keitti sianperunoita ja lausui runojaan Emilialle – Emilialle, joka niin ikään kirjoitti runoja ja oli niin ihastunut näihin iltoihin, ettei hän maata mentyään saanut unta ennen kuin oli laatinut niistä yksityiskohtia myöten tarkan kuvauksen.
Leimahdus tuli melkein joka ilta milloin mistäkin syystä. Tuulen tyttö hyräili heidän yläpuolellaan häälyvissä oksissa – Emilia ei ollut koskaan ollut niin vähällä nähdä häntä; Jimmy-serkku lapioi kuusenkäpyjä padan alle ja kirpeä ilma oli täynnä niistä tulevaa miellyttävää tuoksua, ja Emilian kissanpoikanen, Mikki toinen, hyppeli ja karkeloi sinne tänne kuin veitikkamainen pikkupeikko. Tuli hehkui lämpimänä ja houkuttelevana, ympäröivä pimeys oli täynnä salaisuuksia, joita päivänvalo ei milloinkaan paljastanut; ja kaiken yllä kaartui taivas, joka oli täynnä tähtiä.
Joinakin iltoina Ilse ja Teddykin tulivat mukaan. Emilia tiesi aina milloin Teddy oli tulossa, sillä vanhaan hedelmätarhaan päästyään tämä vihelsi 'merkkinsä', sen jota hän käytti vain Emilialle: lystikkään pikku vihellyksen, kuin kolme kirkasta linnun piipahdusta; ensimmäinen oli keskikorkea, toinen korkeampi, kolmas matala, venytetty, vähitellen häipyvä.
Tällä vihellyksellä oli Emiliaan aina omituinen vaikutus; hänestä tuntui, että se aivan kiskoi sydämen hänen rinnastaan. Oli kuin Teddy olisi voinut viheltää hänet vaikka maailman ääriin noilla kolmella taikasävelellä. Ne kuullessaan Emilia sukkelasti juoksi hedelmätarhan poikki ja ilmoitti Teddylle, tahtoiko Jimmy-serkku hänen tulevan vai ei; sillä vain joinakin iltoina Jimmy-serkku halusi muutakin seuraa kuin Emilian. Ilselle ja Teddylle hän ei koskaan lausunut runojaan, vaan kertoi heille satuja tai tarinoita vanhoista Murrayista, ja jälkimmäiset olivat monesti yhtä jännittäviä kuin sadut.
Ilse lausui täällä runoja paremmin kuin missään muualla, ja Teddy saattoi maata pitkänään ison padan vieressä piirustamassa tulen valossa. Hän piirsi Jimmy-serkun hämmentämässä perunapataa, Ilsen ja Emilian tanssimassa käsi kädessä sen ympärillä kuin kaksi pientä noita-akkaa, Mikin viekkaan pikku naaman kurkistamassa suuren kiven takaa ja kummitusmaisia hahmoja tungeskelemassa pimeydessä heidän taikapiirinsä ulkopuolella. He elivät kuusikossa ihmeellisiä iltoja, nämä neljä lasta.
– Voi Ilse, eikö maailma olekin ihmeellinen yöllä? Emilia kerran sanoi haltioissaan.
Ilse katsoi onnellisena ympärilleen – pieni laiminlyöty Ilse-parka, jolle Emilian seura vihdoinkin tarjosi sen mitä hän oli koko lyhyen ikänsä kaivannut.
– On, hän myönsi. – Ja täällä ollessani minä aina uskon, että Jumala on olemassa.
Perunat kypsyivät, ja Jimmy-serkku antoi kullekin yhden, ennen kuin sekoitti leseet joukkoon: lapset leikkasivat ne kappaleiksi tuohilautasilla, sirottivat päälle suolaa, jota Emilialla oli pienessä rasiassa isoimman kuusen juurella, ja söivät ne halukkaasti. Vihdoin sitten Laura-tädin pehmeä, ystävällinen ääni kutsui pimeästä. Ilse ja Teddy lähtivät juoksemaan kotiin; Emilia otti kiinni Mikki toisen ja telkesi sen yöksi Uuden Kuun koirankoppiin: siinä ei ollut vuosikausiin ollut koiraa, mutta se säilytettiin kuitenkin huolellisesti ja maalattiin joka kevät valkoiseksi. Emilian sydän olisi särkynyt, jos Mikki toiselle olisi tapahtunut jotakin.
Kellyn ukko, peltiastiain kauppias, oli antanut Mikin hänelle. Ukko oli käynyt Blair Waterissa aina kahden viikon kuluttua toukokuusta marraskuuhun kolmenkymmenen vuoden aikana. Hän istui korkealla istuimella kirkkaanpunaisissa vaunuissaan, joita vetää lönkytteli tomuinen punainen hevonen. Vaunuista kuului metallin kalinaa ja rominaa, ja niiden katolta, jonka ympäri oli nuora, välkkyi kaksi isoa peltiastiakimppua niin häikäisevästi, että Kellyn ukko oli kuin oman pienen planeettakuntansa säteilevä aurinko. Vaunujen jokaisesta kulmasta pisti uhmaavasti ilmaan uusi luuta, ja tämä antoi vaunuille kerrassaan voitonvaunujen leiman. Salaa Emilia himoitsi päästä ajelemaan ukon vaunuissa.
Kellyn ukko ja hän olivat hyvät ystävät. Emilia piti hänen punakoista, puhtaiksi ajelluista kasvoistaan, joita kattoi leveälierinen hattu, hänen ystävällisistä vilkkuvista sinisilmistään, punaisesta pystytukastaan ja lystikkäästä suppusuustaan, jonka muoto oli osaksi luonnontuotetta, osaksi seuraus paljosta viheltämisestä. Ukolla oli aina Emilialle pieni tötterö sitruunakaramelleja tai monivärinen makeispötkö, jonka hän salavihkaa pisti Emilian taskuun, kun Elisabet-täti ei sattunut huomaamaan. Eikä hän koskaan unohtanut sanoa Emilialle, että tämän hänen mielestään pitäisi vähitellen ruveta ajattelemaan naimisiin menoa – sillä Kellyn ukko uskoi, että paras keino miellyttää naisolentoa, olipa tämä minkä ikäinen tahansa, oli härnätä häntä naima-asioilla.
Eräänä päivänä hän makeisten asemesta otti vaunujen takalaatikosta harmaan kissanpoikasen ja sanoi tuoneensa sen Emilialle. Emilia otti lahjan ihastuneena vastaan, mutta ukon ajettua kalisten ja rämisten tiehensä Elisabet-täti sanoi hänelle, ettei Uudessa Kuussa kaivattu lisää kissoja.
– Voi kiltti Elisabet-täti, anna minun pitää tämä, rukoili Emilia. – Se ei tuota vähintäkään vaivaa. Minulla on kokemusta kissojen kasvattamisessa. Ja minä niin ikävöin kissanpoikasta. Tuhma Töpö on käynyt niin villiksi juoksennellessaan navettakissojen kanssa, ettei siitä ole minulle enää seuraa – eikä sitä ole koskaan ollut hauska silittää. Kiltti Elisabet-täti!
Mutta Elisabet-täti ei tahtonut olla kiltti. Hän sattui sinä päivänä olemaan hyvin huonolla tuulella, ei kukaan tiennyt miksi. Kun hän oli semmoisella päällä, hänen kanssaan oli mahdoton keskustella. Hän ei kallistanut korvaansa kenellekään, Lauran ja Jimmy-serkun täytyi olla vaiti, ja Jimmy-serkku sai käskyn viedä kissanpoikasen järvelle ja hukuttaa sen. Emilia purskahti itkuun kuullessaan tämän julman käskyn, ja siitä Elisabet-täti suuttui vielä enemmän. Hän oli niin vihoissaan, ettei Jimmy-serkku uskaltanut viedä kissanpoikaa salavihkaa navettaan niin kuin oli ensin aikonut.
– Vie elukka järvelle ja heitä se sinne ja tule sitten sanomaan minulle, että olet sen tehnyt, sanoi Elisabet kiukkuisesti. – Minä tahdon, että minua totellaan – Uusi Kuu ei ole kaatopaikka, johon Jack Kelly saa purkaa liiat kissansa.
Jimmy-serkku teki niin kuin häntä oli käsketty, eikä Emilia voinut ensinkään syödä päivällistä. Muiden syötyä hän murheellisena pujahti järvelle. Hän ei tiennyt itsekään miksi oikeastaan lähti; hänestä vain tuntui, että hänen täytyi. Tultuaan kohtaan, mihin Korkean Johnin puro laski, hän kuuli surkeaa porua. Pienoiseen ruohopehkosaareen oli tarrautunut kurja pieni eläin; vettä valuva karva kylkiin liimautuneena se värisi kuin haavanlehti purevassa syystuulessa. Vanha kaurasäkki, johon Jimmy-serkku oli sen tunkenut, uiskenteli vedessä.
Emilia ei pysähtynyt ajattelemaan eikä etsimään lautaa tai harkitsemaan seurauksia. Hän syöksyi veteen polvia myöten, kahlasi ruohopehkon luo ja otti kissanpoikasen syliinsä. Hän oli niin palavissaan suuttumuksesta, ettei tuntenut veden kylmyyttä eikä tuulen koleutta juostessaan takaisin Uuteen Kuuhun. Kärsivä eläin sai hänet aina säälistä suunniltaan. Hän hyökkäsi keittohuoneeseen, jossa Elisabet-täti oli paistamassa munkkeja.
– Elisabet-täti, hän huusi, kissanpoikanen ei ollutkaan hukkunut, ja minä aion pitää sen.
– Siitä ei tule mitään, sanoi Elisabet-täti.
Emilia katsoi tätiään silmiin. Taas hän koki saman kumman tunteen kuin silloin kun Elisabet-täti oli tuonut sakset leikatakseen hänen hiuksensa.
– Elisabet-täti, tätä pikku kissanpoikaraukkaa palelee, ja se on nälissään ja kurja. Se on saanut kärsiä tuntikausia. Sitä ei enää hukuteta.
Hänellä oli Archibald Murrayn katse ja äänensävy. Näin tapahtui vain silloin kun jokin tavattoman voimakas tunne sai hänen olemuksena liikkumaan pohjiaan myöten. Juuri nyt hän oli suunniltaan säälistä ja suuttumuksesta.
Kun Elisabet Murray näki isänsä katsovan häneen Emilian pienistä valkoisista kasvoista, hän tunnusti taistelutta tappionsa, raivosipa sitten perästäpäin miten tahansa. Ehkä ei olisi tuntunut niin kaamealta, jos Emilia olisi ollut Murrayin näköinen. Mutta Murrayin näkö levisi kuin naamari hänen vieraille piirteilleen, ja tämä oli liikaa Elisabetin hermoille. Haudasta noussut haamu ei olisi voinut nopeammin ja tehokkaammin lannistaa häntä.
Mitään puhumatta hän käänsi Emilialle selkänsä, mutta Emilia tiesi saaneensa toisen voittonsa. Harmaa kissanpoikanen jäi Uuteen Kuuhun ja kasvoi lihavaksi ja reippaaksi, mutta Elisabet-täti ei koskaan ollut sitä huomaavinaankaan, paitsi että hätisti sen ulos, kun Emilia ei sattunut olemaan lähettyvillä.
Kului viikkoja, ennen kuin Emilia sai todella anteeksi, ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Elisabet-täti saattoi olla tavallaan jalomielinen voittaja, mutta hän oli sangen epämiellyttävä hävittyään.
15.
MONENLAISTA SURUA
James Leen englantilaisella sonnilla, jota pidettiin Blair Waterin länsipuolen avaralla tuulisella laitumella, oli pelottava maine. Se olikin kauhean näköinen elukka, ja Emilia näki toisinaan kamalia unia, joissa se ajoi häntä takaa eikä hän päässyt hievahtamaankaan. Eräänä koleana ja harmaana marraskuun päivänä nämä unet toteutuivat.
Laitumen etäisimmässä päässä oli kaivo, joka sai Emilian uteliaaksi. Jimmy-serkku oli kertonut siitä kamalan tarinan. Kaivon oli kuusikymmentä vuotta takaperin kaivanut kaksi veljestä, jotka asuivat lähellä rantaa olevassa pienessä tuvassa. Kaivo oli hyvin syvä, ja sen tähden sitä pidettiin omituisena tässä alavassa maassa lähellä järveä. Veljesten oli täytynyt kaivaa kolmekymmentä metriä, ennen kuin he osuivat vesisuoneen. Kaivon sivut vuorattiin kivillä – mutta siihen työ jäi. Thomas ja Silas Lee olivat riitaantuneet pikkuasiasta, siitä millainen kaivon katoksen tuli olla, ja Silas oli kiivastuksissaan lyönyt Thomasta vasaralla päähän, niin että tämä kuoli.
Kaivoon ei sitten koskaan rakennettu katosta. Silas Lee joutui murhasta vankeuteen ja kuoli vankilassa. Maatila siirtyi kolmannelle veljekselle, James Leen isälle, ja tämä muutti rakennuksen tilan toiseen päähän ja peitti kaivon lankuilla. Jimmy-serkku lisäsi, että Thomas Leen aaveen sanottiin kummittelevan kaivon seutuvilla; mutta siitä Jimmy-serkku ei kuitenkaan mennyt takuuseen, vaikka olikin tehnyt aiheesta runon. Emilian oli kauan tehnyt mieli käydä kaivolla.
Eräänä lauantaina hänen harhaillessaan yksin vanhalla hautausmaalla tuli hyvä tilaisuus. Hautausmaan takana oli Leen laidun, eikä siellä näkynyt sonnia. Emilia päätti käydä vanhalla kaivolla ja kiiti rinnettä taistellen pohjatuulta vastaan, joka puhalsi lahteen. Tuulen tyttö oli sinä päivänä jättiläinen, joka valtavana pyörteenä pyyhälsi pitkin rannikkoa; mutta pian Emilia tuli suurille hiekkadyyneille ja ne muodostivat vanhan kaivon ympärille kuin pienen tyvenen sataman.
Kylmäverisesti Emilia kohotti yhtä lankkua, polvistui toisille ja ja kurkisti alas. Onneksi lankut olivat lujat ja verraten uudet – muutoin hän olisi ehkä saanut tutustua kaivoon perinpohjaisemmin kuin halusikaan. Mutta nyt hän ei nähnyt paljonkaan, sillä vuorauskivien välissä kasvoi tiheässä valtavia sananjalkoja, ja ne peittivät tumman syvyyden. Varsin pettyneenä Emilia pani lankun paikoilleen ja lähti kotiin päin. Hän ei ollut kulkenut kymmenkuntaakaan askelta ennen kuin pysähtyi. James Leen sonni oli tulossa suoraan häntä kohti ja oli enää tuskin parinkymmenen metrin päässä.
Emilialla ei ollut pitkää matkaa ranta-aitaukseen taakseen, ja hän olisi ehkä ennättänyt sinne ajoissa, jos olisi juossut. Mutta hän ei kyennyt juoksemaan; hän oli, niin kuin hän samana iltana kirjoitti isälleen, jäykistynyt kauhusta eikä voinut liikkua sen enempää kuin unissaankaan samanlaisessa tilanteessa. Jotakin kauheaa olisi todennäköisesti tapahtunut, ellei ranta-aidalla olisi sattunut istumaan eräs poika. Hän oli istunut siinä huomaamattomana koko ajan Emilian kurkistaessa kaivoon, ja nyt hän hyppäsi maahan.
Emilia tajusi, kuinka joku syöksyi hänen ohitseen. Tämä joku juoksi parin kolmen metrin päähän sonnista, paiskasi kiven kohti hirviön päätä ja lähti juoksemaan suorakulmaisesti toisen sivun aitaa kohti. Ärsyyntynyt sonni kääntyi uhkaavasti möristen ja karkasi kiusantekijänsä perään.
– Juokse nyt, huusi poika olkansa yli Emilialle.
Emilia ei juossut. Niin kauhistunut kuin hän olikin, jokin kielsi häntä juoksemasta ennen kuin hän oli nähnyt, pääsikö hänen uljas pelastajansa pakoon. Tämä saapui aidalle viime hetkessä. Silloin, vasta silloin Emiliakin lähti juoksemaan ja kiipesi ranta-aidan yli juuri kun sonni kääntyi juoksemaan takaisin laitumen poikki; se oli ilmeisesti päättänyt saada jonkun saaliikseen. Vapisten Emilia kulki hiekkakumpujen terävän ruohon poikki ja tapasi pojan aidankulmassa. He seisoivat ja katselivat toisiaan hetkisen,
Emilia ei tuntenut poikaa. Tämän kasvot olivat iloiset ja ujostelemattomat; silmät olivat eloisan harmaat, piirteet puhtaat ja tukka vaaleanruskea. Vaatteita hänellä oli niin niukasti kuin säädyllisyys suinkin salli ja hattua vain nimeksi. Emilia piti hänestä. Pojassa ei ollut vähääkään Teddyn viehätysvoimaa, mutta hän oli omalla elävällä tavallaan puoleensavetävä, ja nyt hän juuri oli pelastanut Emilian kamalasta kuolemasta.
– Kiitoksia paljon, sanoi Emilia arasti ja kohotti häneen suuret harmaat silmänsä, jotka pitkien ripsiensä alla näyttivät miltei sinisiltä. Se oli sangen tehokas katse eikä menettänyt vähääkään tehoaan siitä, ettei katsoja sitä itse tiennyt. Ei kukaan ollut vielä sanonut Emilialle, kuinka viehättäväksi tuo äkillinen ujo katseen kohottaminen hänet sai.
– On siinä mörisijää, virkkoi poika huolettomasti. Hän pisti kätensä risaisiin taskuihinsa ja tuijotti Emiliaan niin kiinteästi, että tämä hämmentyneenä katsoi maahan – aiheuttaen siten vielä suurempaa tuhoa kainoilla silmäluomillaan ja silkkiripsillään.
– Se on kauhea, sanoi Emilia ja häntä vieläkin puistatti. – Minä pelästyin hirveästi.
– Pelästyitkö? Ja minä kun luulin sinua rohkeaksi, kun seisoit siinä rauhallisena kuin viilipytty ja vain katsoit sitä. Miltä tuntuu pelätä?
– Etkö sinä ole koskaan pelännyt? kysyi Emilia.
– En; en tosiaan tiedä, miltä se tuntuu, vastasi poika huolimattomasti ja hiukan kerskatenkin. – Mikä sinun nimesi on?
– Emilia Byrd Starr.
– Asutko sinä jossakin lähellä?
– Minä asun Uudessa Kuussa.
– Sielläkö missä yksinkertainen Jimmy Murraykin?
– Ei hän ole yksinkertainen, huudahti Emilia harmistuneena.
– No no, ei sitten. Minä en tunne häntä. Mutta pian minä häneen tutustun. Minä tulen hänelle talveksi renkipojaksi.
– Sitä minä en tiennytkään, sanoi Emilia hämmästyneenä. – Onko se totta?
– Totta, totta. En tiennyt sitä itsekään ennen kuin juuri tällä hetkellä. Hän kysyi minua viime viikolla Tom-tädiltä, mutta minä en silloin halunnut lähteä palvelukseen. Mutta nyt taidankin tulla. Tahdotko tietää nimeni?
– Totta kai.
– Minä olen Perry Miller. Minä asun Stovepipe Townissa Tom-tätini, vanhan syöjättären kanssa. Isä oli merikapteeni, ja minä olin hänen kanssaan merillä, kun hän eli – kävin melkein kaikkialla. Käytkö koulua?
– Käyn.
– Minä en, en ole koskaan käynyt. Me asumme niin kaukana. Ja luultavasti en pitäisikään siitä. Nyt minä taidan kuitenkin aloittaa.
– Etkö osaa lukea? kysyi Emilia ihmetellen.
– Osaan, vähän, ja laskea. Isä opetti minua hiukan eläessään. Sen jälkeen en ole välittänyt siitä – minä kuljeskelen mieluummin satamassa. Siellä on hauskaa. Mutta jos minä päätän lähteä kouluun, niin luen kuin mikäkin. Sinä olet kai hyvin etevä?
– En, en kovinkaan. Isä sanoi, että minä olen nero, mutta Elisabet-täti sanoo, että minä vain olen omituinen.
– Mikä on nero?
– En ole aivan varma siitä. Joskus se on henkilö, joka kirjoittaa runoja. Minä kirjoitan runoja.
Perry tuijotti häntä.
– Helkkari. Sitten minäkin kirjoitan.
– Tuskin sinä osaat, sanoi Emilia, hieman ylimielisesti, se on myönnettävä. – Ei Teddykään osaa, vaikka hän on hyvin etevä.
– Kuka on Teddy?
– Eräs hyvä ystäväni. Emilian äänessä oli hieman jäykkyyttä.
– Sitten minä menen löylyttämään häntä, sanoi Perry nostaen käsivartensa rinnalleen ja rypistäen kulmiaan.
– Sitä sinä et saa tehdä, huudahti Emilia. Hän suutahti ja hetkeksi aivan unohti, että Perry oli pelastanut hänet. Hän keikautti päätään ja lähti kotiin päin. Perry seurasi perässä.
– Minä voinkin tulla mukaan ja käydä puhumassa Jimmy Murraylle tuosta paikasta ennen kuin menen kotiin, hän sanoi. – Älä viitsi olla vihainen. Ellet sinä tahdo että löylytän jotakuta, niin en löylytä. Mutta sinun täytyy pitää minustakin.
– Tietysti minä pidän sinusta, sanoi Emilia, ikään kuin siitä ei olisi epäilystäkään. Hän hymyili Perrylle hitaasti kirkastuvaa hymyään ja alisti hänet sillä auttamattomaksi orjakseen.
Pari päivää myöhemmin Perry Miller oli Uudessa Kuussa renkipoikana, ja parin viikon kuluttua Emiliasta tuntui kuin hän olisi ollut siellä aina.
"Elisabet-täti halusi, ettei Jimmy-serkku ottaisi Perryä renkipojaksi", Emilia kirjoitti isälleen, "sillä Perry oli yksi niistä pojista, jotka viime syksynä tekivät kauhean tempun. Yhtenä sunnuntai-iltana he saarnan aikana vaihtoivat kaikki hevoset, jotka oli sidottu aitaan, ja kun ihmiset tulivat ulos syntyi hirveä sekamelska. Elisabet-täti sanoi että jos Perry on täällä, ei voi olla hetkeäkään rauhassa. Mutta Jimmy-serkku sanoi että oli kamalan vaikea saada renkipoikaa ja että meillä oli velvollisuuksia Perryä kohtaan, koska hän pelasti henkeni sonnilta. Silloin Elisabet-täti suostui ja antaa hänen istua meidän kanssa pöydässä, mutta illalla hänen täytyy olla keittiössä. Me muut ollaan olohuoneessa, mutta minä saan mennä auttamaan Perryä läksyjen luvussa.
"Hän saa polttaa vain yhtä kynttilää niin että valaistus on huono. Meidän täytyy niistää sitä koko ajan. Kynttilöiden niistäminen on hauskaa. Perry on jo koulussa luokkansa ensimmäinen. Hän on vasta kolmannessa kirjassa vaikka hän on melkein kahdentoista vanha. Ensimmäisenä päivänä neiti Brownell sanoi hänelle jotakin pilkallista, mutta hän vain keikautti päänsä taapäin ja nauroi kauan ja kovalla äänellä. Neiti Brownell piiskasi häntä siitä, mutta ei ole sen jälkeen koskaan pilkannut häntä. Neiti Brownell ei pidä siitä että hänelle nauretaan. Perry ei pelkää mitään. Minä ajattelin että hän ehkä lopettaa koulunkäynnin kun sai piiskaa, mutta hän sanoo ettei semmoinen pikkuasia voi estää häntä hankkimasta koulusivistystä, kun hän kerran on päättänyt saada sitä. Hän on hyvin päättäväinen.
"Elisabet-tätikin on päättäväinen. Mutta hänestä Perry on itsepäinen. Minä opetan Perrylle kielioppia. Hän tahtoo oppia puhumaan niin kun pitää. Minä sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa Tom-tätiään vanhaksi syöjättäreksi, mutta hän sanoi että hänen täytyy kun tämä ei ole nuorikaan. Hän sanoo että Stovepipe Town jossa hän asuu on siksi Savutorvikaupunki, kun taloissa ei ole oikeita savupiippuja, torvet vain, jotka pistävät esiin katosta. Mutta hän sanoo, että jonakin kauniina päivänä hän asuu isossa kartanossa. Elisabet-täti sanoo ettei minun pitäisi olla niin hyvä ystävä renkipojan kanssa. Mutta hän on hauska poika, vaikka hänellä vielä on hiomattomat tavat. Laura-täti sanoo että ne on hiomattomat. Minä en tiedä mitä se merkitsee, mutta eiköhän sitä että hän aina sanoo suoraan mitä ajattelee ja syö veitsellä.
"Minä pidän Perrystä toisella tavalla kuin Teddystä. Eikö ole hassua, rakas isä, kuinka monta pitämistapaa on? Ilse ei taida pitää hänestä. Hän pilkkaa Perryn tietämättömyyttä ja nyrpistää nenäänsä sille kun hänen vaatteensa ovat paikatut, vaikka Ilsen omat vaatteet ovat tarpeeksi omituiset. Teddykään ei pidä hänestä kovin paljon. Hän piirsi Perrystä pilakuvan. Jimmy-serkku nauroi sille mutta minä en uskaltanut näyttää sitä Perrylle. Ilselle minä näytin ja hän raivostui ja repi sen. Minä en voi käsittää miksi.
"Perry sanoo, että hän osaa lausua yhtä hyvin kuin Ilsekin ja että hän osaisi piirtääkin jos vain tahtoisi. Hän haluaisi osata kaikkea sitä mitä muutkin. Mutta hän ei voi nähdä tapettia ilmassa niin kuin minä vaikka hän koittaa niin että minä pelkään hänen katsovan silmänsä pilalle. Mutta hän osaa pitää puheita paremmin kuin kukaan meistä. Hän sanoo että hän aikoi isona ruveta merimieheksi niin kuin isänsäkin, mutta nyt hän aikoo ruveta lakimieheksi ja päästä parlamenttiin. Teddystä tulee taiteilija jos hänen äitinsä antaa, ja Ilsestä lausuja ja minusta runoilija. Minusta me ollaan lahjakasta joukkoa. Mutta ehkä on turhamaista sanoa niin, rakas isä.
"Toissa päivänä tapahtui ihan hirmuinen asia. Meillä oli lauantaiaamuna perherukoushetki ja olimme kaikki juhlallisesti polvillamme ympäri keittiön. Minä katsoin yhden ainoan kerran Perryyn ja hän irvisti minulle niin hullunkurisesti, että minulta pääsi iso nauru ennen kuin huomasinkaan. (Mutta tämä ei ollut se hirmuinen asia.) Elisabet-täti suuttui kovasti. Minä en tahtonut sanoa että se oli Perryn syy sillä minä pelkäsin että hän saisi potkut jos minä sanoisin. Elisabet-täti sanoi että minä rangaistukseksi en pääsisi Jennie Strangin kutsuihin iltapäivällä. (Se oli kauhea pettymys, mutta sekään ei ollut se hirmuinen asia.)
"Perry oli ollut koko päivän poissa Jimmy-serkun kanssa ja kun hän illalla tuli kotia hän sanoi minulle kovin vihaisesti, Kenen syy se on että sinä olet itkenyt. Minä sanoin että minä olin itkenyt vähän mutta en paljon – kun minä en päässyt kutsuihin. Ja Perry meni suoraan Elisabet-tädin luo ja sanoi että se minun nauruni oli kokonaan hänen syynsä. Elisabet-täti sanoi ettei minun olisi pitänyt nauraa missään tapauksessa mutta Laura-täti oli hyvin pahoillaan ja sanoi että minun rangaistukseni oli ollut aivan liian ankara. Ja hän sanoi, että hän hyvitykseksi antaisi minun maanantaina pitää koulussa helmisormustaan. Minä tulin iloiseksi sillä se on ihana sormus eikä kellään toisella tytöllä ole sormusta.
"Kohta kun nimet oli huudettu maanantaiaamuna minä viittasin ja kysyin jotakin neiti Brownellilta, vaikka minä oikeastaan halusin vain näyttää sormustani. Se oli sopimatonta ylpeyttä ja minä sain siitä rangaistuksen.
"Seuraavalla välitunnilla yksi kuudennen luokan tyttö, Cora Lee, tuli ja pyysi että minä antaisin hänen pitää sormusta vähän aikaa. Minä en tahtonut, mutta hän sanoi että ellen minä suostu niin hän yllyttää kaikki meidän luokan tytöt vastaani (ja se on kauheata, rakas isä, tuntee itsensä kuin karkotetuksi). Silloin minä annoin hänen ottaa sen ja hän piti sitä iltapäivän välitunnille asti ja sitten hän tuli sanomaan, että oli hukannut sen puroon. (Tämä se oli se hirmuinen asia.) Voi rakas isä, minä tulin aivan kuin hulluksi. Minä en uskaltanut mennä kotiin Laura-tädin luo. Minä olin luvannut varoa sormusta oikein hyvin. Minä ajattelin että jos voisin ansaita rahaa ja ostaa uuden sormuksen, mutta kun minä taulullani laskin minä huomasin että minun täytyisi pestä astioita kaksikymmentä vuotta ennen kuin minulla olisi niin paljon rahaa. Minä itkin ja olin ihan epätoivoinen.
"Perry näki minut ja marssi koulun jälkeen Cora Leen luo ja sanoi, Tiputapas tänne se sormus taikka minä menen sanomaan neiti Brownellille. Ja Cora Lee antoi sen hyvin nöyrästi ja sanoi että hän muutenkin oli juuri antamaisillaan sen minulle takaisin, hän vain kujeili. Mutta Perry sanoi, Älä kujeile enää Emilian kanssa taikka minä teen sinulle sellaisen tempun että muistat. On hyvä kun on semmoinen ystävä. Ihan vapisuttaa kun ajattelen millaista olisi ollut mennä kotiin sanomaan Laura-tädille että olin hukannut sormuksen. Mutta Cora Lee teki julmasti kun valehteli minulle että oli hukannut sen vaikkei ollutkaan ja kiusasi minua sillä tavalla.
"Kun minä tulin kotiin minä katsoin peilistä olivatko hiukseni käyneet valkoisiksi. Joskus käy niin. Mutta ei ne olleet valkoiset.
"Eilen satoi ensimmäisen kerran lunta. Minä kirjotin siitä runon:
Lumelle hiipi säde auringon,
maa on morsian verraton
timanttihuntu pukunaan.
Kaunein morsian päällä maan."Minä luin sen Perrylle ja hän sanoi, että hän osaa kirjoittaa yhtä hyviä runoja ja antoi tulla siltä seisomalta:
Pitkä jälkirivi lumella
osoittaa Mikin polkua."No eikö se ole yhtä hyvä kuin sinunkin, hän sanoi. Minusta se ei ollut sillä sen voi yhtä hyvin sanoa suorasanaisena. Mutta jos suorasanaisesti puhuu säteilevän kauniin morsiamen katselemisesta se kuulostaa kummalliselta.
"Minusta on ikävä, kun talvi on tullut, sillä nyt me Ilsen kanssa ei voida leikkiä Korkean Johnin metsikössä ennen kun keväällä eikä ulkona Pietaryrttimäelläkään. Joskus me Teddyn luona leikitään sisällä mutta siellä tuntuu niin kummalliselta kun rouva Kent on siellä. Hän istuu ja katselee kaiken aikaa. Sen vuoksi me ei käydä siellä paitsi kun Teddy kovasti pyytää. Ja sikaraukat on tapettu eikä Jimmy-serkku enää keitä niille. Mutta on yksi lohdutuskin: minun ei enää tarvitse pitää kouluhilkkaani. Laura-täti teki minulle kauniin punaisen lakin jossa on nauhat. Elisabet-täti katsoi siihen halveksivasti ja sanoi että se on ylellinen.
"Minä pidän koulusta joka päivä yhä enemmän mutta neiti Brownellista minä en pidä. Hän on väärämielinen. Hän sanoi meille että sille joka kirjottaa parhaan aineen hän antaa punasen nauhan jota saa pitää perjantai-illasta maanantaiaamuun. Minä kirjotin Puron tarinan siitä purosta joka on Korkean Johnin metsikössä, sen seikkailuista ja kaikesta mitä se ajattelee. Ja neiti Brownell sanoi että minä varmaankin olin jäljentänyt sen jostakin ja Rhoda Stuart sai nauhan. Elisabet-täti sanoi, Sinä kulutat paljon aikaa roskan kirjottamiseen minusta olisit voinut voittaa nauhan. Häntä kai harmitti kun minä olin häpäissyt Uuden Kuun kun en saanut nauhaa, mutta minä en sanonut hänelle mitä oli tapahtunut. Teddy sanoo että hyvä urheilija ei koskaan ruikuta vaikka häviääkin. Minä tahdon olla hyvä urheilija.
"Rhoda on nyt inhottava minua kohtaan. Hän sanoo että on hämmästynyt kun Uuden Kuun tytöllä on renkipoika kavaljeerinaan. Se on kovin typerää sillä ei Perry ole minun kavaljeerini. Perry sanoi Rhodalle että suutaan tämä osasi soittaa mutta ei käyttää päätään. Se ei ollut kohteliasta mutta se on totta. Yhtenä päivänä Rhoda tunnilla sanoi että kuu on Kanadan itäpuolella. Perry purskahti nauruun ja neiti Brownell käski häntä olemaan välitunnin sisällä, mutta Rhodalle hän ei sanonut mitään, vaikka hän vastasi niin naurettavasti. Mutta alhaisinta mitä Rhoda sanoi oli se että hän muka oli antanut minulle anteeksi vaikka minä olin kohdellut häntä sillä tavalla. Minun vereni oikein kiehui kun piti kuulla tuollaista vaikken ole tehnyt mitään mikä pitäisi antaa anteeksi.
"Me on ruvettu syömään sitä isoa kinkkua joka riippui keittiön lounaisnurkassa.
"Keskiviikkoiltana Perry ja minä autettiin Jimmy-serkkua tekemään tietä rehunauriiden poikki ensimmäiseen kellariin. Meidän täytyy mennä sen kautta toiseen kellariin kun sen ulkoluukku nyt on luotu umpeen. Se oli hyvin hauskaa. Meillä oli kynttilä seinänraossa ja se loi ihmeellisiä varjoja ja me saatiin syödä niin paljon omenia kun haluttiin siitä suuresta tynnyristä, joka on nurkassa. Ja henki valtasi Jimmy-serkun ja hän lausui meille runojaan kun mätti nauriita.
"Minä luen Alhambraa. Se on kirjakaapissa. Elisabet-täti ei viitsi sanoa ettei se sovi minulle koska se oli hänen isänsä kirjoja, mutta ei hän taida sitä hyväksyä koska neuloo raivokkaasti ja katsoo minua niin synkästi silmälasiensa yli. Teddy lainasi minulle Andersenin sadut. Minä pidän niistä mutta minä ajattelen aina erilaista loppua Jääneidolle, sellaista että Ruudi pelastuu.
"Jimmy-serkku sanoo, että joulukuussa on auringonpimennys. Toivottavasti se ei satu jouluksi.
"Minun käteni ovat rohtuneet. Laura-täti hieroo niihin lampaantalia joka ilta kun panen maata. Rohtuneilla käsillä on paha kirjoittaa runoja.
"Me syödään aamiaista kynttilän valossa ja se on hauskaa. Ilse oli täällä sunnuntaina iltapäivällä ja me mentiin ullakolle ja puhuttiin Jumalasta koska se on sopiva puheenaihe sunnuntaina. Meidän täytyy olla hyvin tarkkoja siitä mitä tehdään sunnuntaisin. Uudessa Kuussa sunnuntai on hyvin pyhä. Ilse on oikein utelias Jumalasta vaikka hän harvoin uskoo Häneen eikä mielellään puhu Hänestä. Hän kirjottaa nyt hänen nimensä isolla J:llä sillä niin on varmempaa. Minusta Jumala on juuri niin kun minun leimaukseni mutta se kestää vain yhden sekunnin ja Jumala kestää aina. Me juteltiin niin kauan että meidän tuli nälkä, ja minä menin alas olohuoneen kaapille ja otin sieltä kaksi munkkia. Minä unohdin, että Elisabet-täti oli kieltänyt syömästä munkkeja välipalaksi. Se ei ollut varastamista vaan puhdasta unohtamista.
"Laura-täti sanoo että Ilsellä on sievä hymy. Minä katsoin Ilsen huoneessa peilistä omaa hymyäni mutta minusta se ei näyttänyt kovin sievältä.
"Nyt kun on tullut lunta Jimmy-serkku ei enää voi möyriä puutarhassa ja hänellä on ikävä sitä. Minusta puutarha on talvella aivan yhtä kaunis kun kesälläkin. Kukkapenkkien kohdalla on sieviä kuoppia ja pikkukumpuja. Ja iltaisin auringonlasku värjää kaiken ruusunpunaseksi ja kuutamossa se on niin kun unimaisema. Minusta on hauskaa katsella sitä olohuoneen ikkunasta. Mietiskelen mitä kaikki pienet juuret ja siemenet mahtavat ajatella lumen alla. Ja kun minä katselen sitä ulko-oven punaisen ruudun läpi, tuntuu hauska väristys ruumiissa.
"Keittohuoneen katon ympärillä oli niin kaunis jääpuikkorivi. Mutta taivaassa on vielä paljon kauniimpaa. Minä luin tänään Anzonettaa ja se teki minut uskonnolliseksi. Hyvää yötä rakkain isäni.
Emilia
J.K. – Tämä ei merkitse sitä, että minulla on useampi isä. Se on vain samaa kuin hyvin hyvin rakas.
E.B.S."
16.
NEITI BROWNELL EPÄONNISTUU
Emilia istui Ilsen kanssa sivupenkillä Blair Waterin koulussa kirjoittaen kivitaululleen runoja – Emilia kirjoitti ja Ilse luki kirjoitetun ja ehdotti aina väliin jonkin loppusoinnun, kun Emilia hetkisen etsi.
On myönnettävä, ettei tämä missään tapauksessa ollut heidän tehtävänään. Heidän olisi pitänyt laskea laskujaan, ja neiti Brownell luulikin heidän laskevan. Mutta Emilia ei koskaan laskenut, kun hänen päähänsä juolahti että voisi kirjoittaa runon, ja Ilse vihasi laskentoa aivan yleisistä syistä.
Neiti Brownell kuulusteli maantietoluokkaa salin toisella puolella, isosta ikkunasta tulvi heidän päälleen leppeä auringonpaiste ja kaikki näytti suosivan retkeä runouden maailmaan. Emilia alkoi kirjoittaa runoa koulunikkunan näköalasta.
Siitä oli pitkä aika, kun Emilian oli sallittu istua sivupenkillä. Se etu tuli vain niiden oppilaiden osaksi, jotka olivat saaneet armon neiti Brownellin kylmissä silmissä, eikä Emilia ollut milloinkaan kuulunut heihin. Mutta tänä iltapäivänä Ilse oli heidän molempien puolesta pyytänyt päästä sinne, ja neiti Brownell oli antanut luvan kummallekin, kun ei voinut keksiä pätevää syytä päästääkseen sinne Ilsen ja kieltääkseen pääsyn Emilialta niin kuin olisi halunnut. Neiti Brownellin mielestä Emilia oli ensimmäisenä koulupäivänään ollut nenäkäs ja uhmaileva – vieläpä saavuttaen tiettyä menestystä. Tämä kaiveli yhä neiti Brownellia, ja Emilia sai monin tavoin sen tuntea. Hän ei koskaan saanut kiitosta, herkeämättä hän oli neiti Brownellin ivan kohteena, eivätkä ne pienet suosionosoitukset, joita toiset tytöt saivat, koskaan tulleet hänen osakseen. Sivupenkille pääseminen oli sen vuoksi mieleinen uutuus.
Siellä istumisella oli omat hyvät puolensa. Penkiltä saattoi nähdä yli koko huoneen päätään kääntämättä, eikä neiti Brownell voinut hiipiä olan taakse katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta parasta oli, että sieltä saattoi katsella ulos: nähdä vanhat kuuset, joissa Tuulen tyttö leikki, ja pitkät harmaanvihreät naavakiehkurat, joita riippui niiden oksista; seurata pieniä punaoravia, kun ne juoksentelivat pitkin aitaa, ja katsoa lumen kimallusta auringonpaisteessa.
Puiden keskellä oli pieni aukko, josta näki Blair Water -laakson yli hiekkadyyneille ja niiden yli merelle. Nyt dyynit olivat pehmeän pyöreitä ja hohtavan valkoisia; kauempana lepäsi meri tummansinisenä, ja siinä uiskenteli häikäiseviä valkoisia jäälauttoja. Sen näkeminen herätti Emiliassa kuvaamatonta ihastusta. Mutta hänen täytyi koettaa siirtää se sanoihin: hän aloitti runonsa. Murtoluvut unohtuivat kerrassaan – mitä merkitsivät osoittajat ja nimittäjät noiden pehmeästi kaartelevien kumpujen rinnalla, sinisen merenlahden ja helmenkimalteista taivasta vasten erottuvien tummien kuusenlatvain rinnalla? Emilia unohti koko muun maailman – unohti niin kokonaan, ettei huomannut maantietoluokan hajaantuneen istuimilleen ja neiti Brownellin, joka oli nähnyt Emilian hurmaantuneen katseen tämän etsiessä taivaalta loppusointuja, hiljaa hiipivän häntä kohti.
Ilse piirteli taululleen eikä nähnyt opettajaa, muutoin hän olisi varoittanut Emiliaa.
Pikku runoilija tunsi äkkiä, kuinka taulu vedettiin hänen kädestään, ja kuuli neiti Brownellin sanovan:
– Laskusi on kai valmis, Emilia?
Emilia ei ollut saanut valmiiksi ainoatakaan laskua, hän oli vain kirjoittanut taulunsa täyteen säkeitä, säkeitä joita neiti Brownell ei saanut nähdä – ei mitenkään! Emilia hyppäsi seisomaan ja tavoitti kiihkeänä tauluaan. Mutta neiti Brownell piti sitä niin korkealla ettei hän ulottunut, ja hänen ohuilla huulillaan oli vahingoniloinen hymy.
– Mitä tämä on? Se ei juuri näytä murtoluvuilta. "Säkeitä näköalasta, joka avautuu Blair Waterin koulun ikkunasta." Todellakin lapset, keskuudessamme näyttää versovan runoilija.
Sanat olivat kylläkin viattomat – mutta mikä inhottava, vihlova halveksunta ja pilkka sisältyikään äänensävyyn. Se koski Emilian sieluun kuin piiskan sivallus. Ei mikään ollut hänestä kamalampaa kuin ajatus, että vieraat silmät – kylmät, säälimättömät, pilkalliset vieraat silmät lukisivat hänen runojaan.
– Kiltti opettaja, hän änkytti epätoivoissaan, älkää lukeko sitä ... minä pyyhin ne pois ... minä lasken heti laskuni. Mutta älkää vain lukeko niitä. Eivät ... ne ole mitään.
Neiti Brownell nauroi häijysti.
– Sinä olet liian vaatimaton, Emilia. Koko taulullinen – runoja, ajatelkaa, lapset – runoja. Meillä on tässä koulussa oppilas, joka osaa kirjoittaa – runoja. Eikä hän halua meidän niitä lukevan. Pelkään että Emilia on itsekäs. Olen varma, että me kaikki antaisimme arvoa hänen – runoilleen.
Emilia vavahti joka kerta kun neiti Brownell puhui 'runoista' tuolla tavoin pilkallisesti korostaen ja joka kerta pitäen ensin inhottavan tauon. Useimmat lapset tirskuivat, osaksi siitä syystä, että he nauttivat kun 'Uuden Kuun Murrayta' nöyryytetään, osaksi siksi, että he ymmärsivät neiti Brownellin odottavan tirskumista. Rhoda Stuart tirskui äänekkäämmin kuin kukaan muu; mutta Jennie Strang, joka oli kiduttanut Emiliaa ensimmäisenä koulupäivänä, ei tirskunut, vaan katsoi neiti Brownelliin vihaisesti.
Neiti Brownell piti taulua korkealla ja luki Emilian runon laulavalla nenä-äänellä, luonnottomasti korostaen ja tehden eleitä, jotka saivat sen tuntumaan hyvin naurettavalta. Säkeet, joita Emilia oli pitänyt parhaina, vaikuttivat kaikkein naurettavimmilta. Oppilaat nauroivat entistä enemmän, ja Emiliasta tuntui, ettei hetken katkeruus koskaan haihtuisi hänen mielestään. Pienet mieleenjohtumat, jotka olivat olleet niin kauniita sukeltaessaan esiin hänen kirjoittaessaan, olivat nyt hajallaan ja runneltuja kuin silvotut perhoset. "Kaunis valkoinen satumaailma", messusi neiti Brownell sulkien silmänsä ja keinutellen päätään puolelta toiselle. Tirskunta paisui naurun ulvonnaksi.
– Voi, ajatteli Emilia puristaen kätensä nyrkkiin, kunpa ... kunpa ne karhut, jotka Raamatussa söivät pahat lapset, tulisivat ja söisivät sinut.
Mutta koulun metsässä ei ollut hyvittämään valmiita karhuja, ja neiti Brownell luki koko 'runon'. Loppuun päästyään hän ojensi taulun takaisin Emilialle. Tytön posket olivat tulipunaiset.
– Ota – runosi, Emilia, neiti Brownell sanoi.
Emilia tempaisi taulun käteensä. Hänellä ei sattunut olemaan käsillä riepua eikä sientä, mutta hän nuolaisi tulisesti kämmentään ja pyyhkäisi sillä taulun toisen puolen puhtaaksi. Vielä toinen nuolaisu – ja loput runosta katosi. Se oli häpäisty, halvennettu, sen täytyi hävitä olemattomiin. Emilia ei koko elämässään unohtanut tämän tapauksen tuottamaa tuskaa ja nöyryytystä.
Neiti Brownell nauroi taas.
– Mikä vahinko hävittää semmoista – runoa, Emilia, hän sanoi. – Mutta entäpä jos nyt laskisit laskusi. Ne eivät tosin ole – runoja, mutta minun tehtäväni tässä koulussa on opettaa laskentoa eikä – runojen kirjoittamista. Mene omalle paikallesi. Mitä nyt, Rhoda? Rhoda Stuart nimittäin viittasi ja napsutteli sormiaan.
– Neiti Brownell, hän sanoi, äänessään selvä voitonriemun sävy, Emilia Starrilla on pulpetissaan kokonainen nippu runoja. Hän luki niitä Ilse Burnleylle tänä aamuna, sillä aikaa kun te luulitte heidän lukevan historiaa.
Perry Miller kääntyi ympäri. Huoneen poikki singahti tehokas ammus, pureskellusta paperista tehty mälli, joka sattui keskelle Rhodan naamaa. Mutta neiti Brownell oli jo Emilian pulpetin ääressä; hän saapui sinne vähän ennen Emiliaa.
– Älkää koskeko niihin, teillä ei ole siihen oikeutta, huohotti Emilia suunniltaan.
Mutta neiti Brownell oli jo saanut nipun käsiinsä. Hän kääntyi ja käveli korokkeelle. Emilia meni perässä. Nuo runot olivat hänelle hyvin rakkaita. Hän oli kirjoittanut ne välitunneilla, kun ulkona oli huono sää ja oli mahdoton leikkiä siellä, ja ne olivat raapustetut paperinpalasille, joita hän oli tovereiltaan lainannut. Hän oli aikonut viedä ne kotiin ja kirjoittaa puhtaaksi kirjeluetteloihin, vaikka se oli toistaiseksi jäänyt tekemättä. Ja nyt tuo naishirmu aikoi lukea ne koko ilkkuvan ja tirskuvan koulun edessä.
Neiti Brownell huomasi kuitenkin, että aikaa oli liian vähän. Hänen täytyi tyytyä lukemaan vain nimet ja säestämään niitä sopivilla huomautuksilla.
Sillä välin Perry Miller purki suuttumustaan pommittamalla Rhoda Stuartia paperimälleillä; hän tähtäsi niin viekkaasti, ettei Rhodalla ollut aavistustakaan, miltä puolelta mällit tulivat, eikä hän siis voinut niistä kannellakaan. Ne häiritsivät kuitenkin melkoisesti nautintoa, jota Emilian kärsimykset hänelle tuottivat.
Teddy Kent ei taistellut paperimälleillä, vaan kosti omalla tavallaan: hän piirusti jotakin paperikaistaleelle, ja Rhoda löysi paperin seuraavana aamuna pulpetistaan. Siihen oli piirretty pieni laiha apina, joka riippui hännästään oksassa ja jolla oli Rhoda Stuartin kasvot. Rhoda vimmastui, mutta oman turhamaisuutensa vuoksi hän repi kuvan palasiksi eikä puhunut siitä kenellekään. Hän ei tiennyt, että Teddy oli piirtänyt toisenkin kuvan, jossa neiti Brownell oli vampyyrimainen lepakko, ja pistänyt sen Emilian käteen koulun loputtua.
– "Kadonnut timantti – romanttinen kertomus", luki neiti Brownell. – "Runo aurinkoisesta talvipäivästä" – kas kun et kirjoittanut tästä törkyisestä paperista, Emilia. "Suosikkikissalleni" – luultavasti tavoittelee nelitahtista jambia. "Oodi Ilselle": "Kuin valkea helmi hohtaa kaulasi" – tekisi mieli epäillä; Ilsen kaula on kovin päivänpaahtama. "Salimme kuvaus". "Tähtien salakirjoitus" – toivottavasti oikeinkirjoitus on siinä parempaa kuin mihin yleensä kykenet. "Autio talo":
Liljat kohottivat valkoisia maljoja
mehiläisten ju-u-u-uoda.– En minä niin kirjoittanut, huudahti kidutettu Emilia-parka.
– "Brokadipalalle, joka oli Laura-tädin lipaston laatikossa", "Kuuselle":
Suojaavat kuusen oksat
auringon kuumuudelta."Runo näköalasta Elisabet-tädin ikkunasta" – näköalat ovat vahva puolesi, Emilia. "Ajatuksia isoisän äidin haudalla" – mummo parka. "Säkeitä Blair Water -järven rannalla tähtiä katsellessa" – hm – hm:
Kimaltelevat taivaan korut,
kylmät tähdet ja kaukaisuus...Älä koetakaan uskotella, Emilia, että nuo säkeet ovat omiasi. Niitä sinä et olisi osannut kirjoittaa.
– Minä ne kirjoitin! Emilia oli valkea raivosta. – Ja minä olen kirjoittanut joukoittain vielä paljon parempia.
Neiti Brownell rutisti äkkiä likaiset pienet paperit kouraansa.
– Meiltä on mennyt kylliksi aikaa tähän roskaan, hän sanoi. – Mene paikallesi, Emilia.
Neiti Brownell astui uunia kohti. Emilia ei heti älynnyt hänen tarkoitustaan. Mutta kun neiti Brownell avasi uunin luukun, Emilia käsitti ja syöksyi paikalle. Hän sai papereista kiinni ja repäsi ne neiti Brownellin kädestä.
– Te ette polta niitä, te ette ota niitä, hän huohotti. Hän rutisti runot esiliinansa taskuun ja katsoi neiti Brownelliin jonkinlaisen kylmän raivon vallassa. Hänen silmissään oli Murrayin katse – ja vaikka se ei tehonnutkaan neiti Brownelliin yhtä rajusti kuin Elisabet-tätiin, se synnytti silti opettajassakin sen epämiellyttävän tunteen, että hän oli saanut liikkeelle voimia, joita ei uskaltanut enempää ärsyttää. Tyttö näytti olevan valmis kynsin hampain syöksymään hänen kimppuunsa.
– Anna minulle nuo paperit, Emilia, hän käski, mutta ääni kuulosti hyvin epävarmalta.
– En anna, puuskahti Emilia. – Ne ovat minun. Teillä ei ole mitään oikeutta ottaa niitä, opettaja. Minä kirjoitin ne välitunnilla – minä en rikkonut mitään sääntöjä. Opettaja – Emilia katsoi uhmaten neiti Brownellin kylmiin silmiin –, te olette epäoikeudenmukainen ja tyrannimainen ihminen.
Neiti Brownell kääntyi korokkeeseen päin.
– Minä tulen tänä iltana Uuteen Kuuhun puhumaan tästä Elisabet-tätisi kanssa, hän sanoi.
Ensin Emilia ei kiinnittänyt uhkaukseen huomiota; hän oli liian kiihtynyt saatuaan kallisarvoiset runonsa pelastetuiksi. Mutta kun kiihtymys asettui, kylmä pelko tuli sijaan. Hän tiesi, että oli odotettavissa ikävyyksiä. Mutta missään tapauksessa he eivät saisi hänen runojaan, eivät ainoatakaan, tekivätpä hänelle mitä tahansa. Heti koulusta tultuaan hän hyökkäsi ullakolle ja kätki ne vanhan sohvan hyllylle.
Häntä itketti kauheasti, mutta hän ei tahtonut itkeä. Neiti Brownell oli sanonut tulevansa eikä hän saanut nähdä häntä silmät punaisina. Mutta sydämessään Emilia tunsi kirvelevää tuskaa. Oli kuin hänen pyhintään olisi häpäisty. Ja lisää oli tulossa, se oli surkean varmaa. Elisabet-täti olisi varmaan neiti Brownellin puolta. Emiliaa vapisutti tulossa oleva koettelemus. Oikeutta hän ei olisi pelännyt, mutta hän tiesi, ettei Elisabet-tädiltä ja neiti Brownellilta voisi odottaa oikeudenmukaisuutta.
– Enkä minä voi kirjoittaa tästä isälle, hän ajatteli ja huokaili raskaasti. Häpeä oli liian syvä ja henkilökohtainen, että siihen olisi saanut lievennystä kirjoittamalla.
Uudessa Kuussa ei talviseen aikaan syöty illallista ennen kuin Jimmy-serkku oli lopettanut päivän työt. Siksi Emilia sai rauhassa istua ullakolla.
Ikkunakomerostaan hän katseli unimaisemaa, joka tavallisissa oloissa olisi ihastuttanut häntä. Valkoisten kumpujen takaa näkyi etäällä punainen auringonlasku, joka tummien puiden läpi hehkui kuin suuri rovio. Paljaiden oksien varjot loivat hienon kudoksen puutarhan hangelle. Koko kaakkoisen taivaan oli vallannut vaalea epätodellinen hohde, ja pian ilmestyi Korkean Johnin metsikön ylle uusikuu kuin hopeinen kaari. Mutta Emilia ei nyt ilahtunut mistään.
Lopulta hän näki neiti Brownellin harppovan miesmäisin askelin valkoisten koivunrunkojen välistä.
– Jos isä eläisi, sanoi Emilia katsoen häneen korkealta paikaltaan, lähtisit täältä käpälämäkeen.
Minuutit kuluivat; ne tuntuivat Emiliasta kovin pitkiltä. Vihdoin tuli Laura-täti ylös.
– Elisabet-täti käskee sinua tulemaan keittiöön. Laura-tädin ääni oli ystävällinen ja surullinen. Emilia nielaisi nyyhkytyksen. Tuntui kauhealta ajatella, että Laura-täti uskoisi hänen käyttäytyneen huonosti koulussa. Mutta Emilia ei uskaltanut selitellä: Laura-täti säälisi häntä, eikä hän sitä kestäisi. Hän laskeutui Laura-tädin edellä kahdet pitkät portaat ja meni keittiöön.
Illallispöytä oli katettu ja kynttilät sytytetty. Iso keittiö mustine kattopalkkeineen näytti aavemaiselta ja kohtalonomaiselta niin kuin aina tulen valossa.
Elisabet-täti istui jäykkänä pöydän ääressä ja hänen ilmeensä oli hyvin ankara. Neiti Brownell istui keinutuolissa haaleat silmät kimallellen vahingoniloa. Hänen katseessaankin oli jotain ilkeää ja myrkyllistä. Sitä paitsi hänen nenänsä oli hyvin punainen, eikä tämä suinkaan lisännyt hänen viehätystään.
Jimmy-serkku, harmaa työpuseronsa yllään, istui puulaatikolla ja vihelteli laipiota kohti; hän näytti selvemmin tontulta kuin milloinkaan ennen. Perryä ei näkynyt. Emilia oli siitä pahoillaan. Perry oli hänen puolellaan, ja hänen läsnäolonsa olisi tukenut Emiliaa paljon.
– Minua surettaa sanoa, Emilia, että olen saanut hyvin pahoja tietoja siitä, kuinka sinä tänään käyttäydyit koulussa, aloitti Elisabet-täti.
– Ei, minä en ollenkaan usko, että olet surullinen, sanoi Emilia vakavana.
Nyt kun hetki oli tullut hän huomasi kykenevänsä kestämään sen kylmäverisesti. Enemmänkin: hän oli sen suhteen omalaatuisen utelias kaiken salaisen pelkonsa ja häpeänsä alla, ikään kuin jokin hänen olemuksensa osa olisi erillään hänestä kiinnostuneena koonnut vaikutelmia ja kuvannut tapahtumia. Hän ajatteli, että kun hän myöhemmin kirjoittaisi tästä kohtauksesta, hän ei saisi unohtaa merkillistä varjoa, jonka kynttilä loi Elisabet-tädin nenän alta kasvoille; syntyi miltei pääkallomainen vaikutelma. Ja oliko neiti Brownell koskaan mahtanut olla lapsi – kuoppaposkinen, lihava, naurava lapsi? Se tuntui uskomattomalta.
– Älä puhu nenäkkäästi minulle, sanoi Elisabet-täti.
– Siinä näette, huomautti neiti Brownell merkitsevästi.
– Ei minun tarkoitukseni ollut olla nenäkäs, mutta ethän sinä ole surullinen, intti Emilia. – Sinä olet vihainen, kun minä sinusta olen tuottanut häpeää Uudelle Kuulle; mutta samalla vähän iloinen, kun olet saanut jonkun toisenkin olemaan sitä mieltä, että minä olen paha ja käyttäydyn huonosti.
– Mikä kiitollinen lapsi, virkkoi neiti Brownell kohottaen katseensa kattoon. Sieltä häntä kohtasi yllättävä näky.
Perry Millerin pää – pää vain, ei muuta – pilkisti 'mustasta aukosta', ja ylösalaisin kääntyneillä kasvoilla eleili mitä epäkunnioittavin virnistys. Sitten pää katosi salamannopeasti, ja neiti Brownell jäi tyrmistyneenä tuijottamaan kattoon.
– Sinä olet käyttäytynyt huonosti koulussa, toisti Elisabet-täti, joka ei huomannut tätä sivukohtausta. – Saan hävetä sinun puolestasi.
– Ei se niin pahaa ollut, Elisabet-täti, sanoi Emilia vakavasti. – Asia oli sillä tavalla, että –
– Minä en tahdo kuulla siitä enempää, keskeytti Elisabet-täti.
– Mutta sinun täytyy, huudahti Emilia. – Ei ole oikein, että kuulet vain hänen selityksensä. Minä käyttäydyin vähän huonosti – mutta en niin pahoin kuin hän sanoo –
– Ei sanaakaan enää. Minä olen kuullut koko jutun, sanoi Elisabet-täti tuikeasti.
– Te kuulitte kimpun valheita, virkkoi Perry pistäen äkkiä päänsä uudelleen esiin mustasta aukosta.
Kaikki hypähtivät – Elisabet-tätikin, ja hän suuttui heti entistäkin enemmän siitä että oli hypähtänyt.
– Perry Miller, tule alas sieltä heti paikalla, hän käski.
– En voi, vastasi Perry lyhyesti.
– Heti, minä sanon.
– En voi, toisti Perry iskien julkeasti silmää neiti Brownellille.
– Perry Miller, tule alas. Minä tahdon, että minua totellaan. Minä määrään vielä tässä talossa.
– No sitten, sanoi Perry reippaasti. – Jos minun on pakko. Hän alkoi pujottelehtia aukon läpi. Laura-tädiltä pääsi pieni kirkaisu. Kaikki muut kerrassaan mykistyivät.
– Minä riisuin juuri märät housuni, selitti Perry iloisesti; hän heilutteli sääriään tavoittaakseen portaat kannattaen itseään kyynärpäillään aukon reunoista. – Putosin puroon, kun kävin lehmiä juottamassa. Aioin juuri muuttaa kuivat housut – mutta kun käsketään –
– Jimmy, pyysi Elisabet Murray -parka. Hän antautui ehdoitta; tällaisesta tilanteesta hänen oli mahdoton selviytyä.
– Perry, mene takaisin parvelle ja pukeudu paikalla, käski Jimmy-serkku.
Paljaat sääret vedettiin ylös ja katosivat. Mustasta aukosta kuului naurua, joka oli huvittunutta ja pilkallista kuin pöllön hihitys. Elisabet-täti huoahti kouristuksenomaisesti ja kääntyi Emilian puoleen. Hän oli päättänyt taas päästä voiton puolelle; Emilia oli perin pohjin nöyryytettävä.
– Emilia, polvistu neiti Brownellin eteen ja pyydä anteeksi tämänpäiväistä käytöstäsi, hän käski.
Emilian kalpeat kasvot lehahtivat tulipunaisiksi. Hän ei voisi polvistua. Hän suostui kyllä pyytämään anteeksi neiti Brownellilta, mutta ei polvillaan. Hän ei voinut polvistua eikä polvistuisi tämän julman naisen edessä, joka oli häntä niin loukannut. Koko hänen olemuksensa nousi semmoista nöyryytystä vastaan.
– Polvistu, toisti Elisabet-täti.
Neiti Brownell näytti tyytyväiseltä ja odottavalta. Olisi melkoinen hyvitys, kun tämä uhmaileva lapsi polvistuisi hänen eteensä kuin katuva syntinen. Ei koskaan enää, neiti Brownell ajatteli, Emilia voisi katsoa häntä suoraan pelottomilla silmillään; ne olivat kuvastaneet tytön vapaata henkeä, jota oli mahdoton nujertaa, rangaistiinpa häntä muutoin miten tahansa. Emilia muistaisi aina tämän hetken – hän ei koskaan voisi unohtaa, että oli nöyryytettynä polvistunut. Emilia tunsi sen yhtä selvästi kuin neiti Brownell ja jäi itsepäisesti seisomaan.
– Kiltti Elisabet-täti, kuule mitä minullakin on sanottavaa, hän pyysi.
– Minä olen kuullut asiasta kaiken minkä haluan. Nyt teet niin kuin käsken, Emilia, tai sinut eristetään tässä talossa siksi kunnes tottelet. Kukaan ei puhu, leiki eikä syö kanssasi, ei ylipäänsä ole kanssasi missään tekemisissä, ennen kuin olet totellut.
Emiliaa puistatti. Tuollaista rangaistusta hän ei voisi kestää. Hän tiesi, että omasta maailmasta erilleen joutuminen piankin lannistaisi hänet. Silloin voisi yhtä hyvin taipua heti – mutta voi miten katkeralta, häpeälliseltä se tuntui!
– Ihmisen ei tule polvistua kenenkään muun kuin Jumalan edessä, sanoi Jimmy-serkku odottamatta tuijottaen yhä kattoon.
Elisabet Murrayn ylpeät, vihaiset kasvot muuttuivat äkkiä merkillisesti. Hän seisoi aivan hiljaa Jimmy-serkkuun katsoen – seisoi niin kauan, että neiti Brownell teki kärttyisän, malttamattoman eleen.
– Emilia, sanoi Elisabet-täti muuttuneella äänellä, minä olin väärässä – en pyydä sinua polvistumaan. Mutta sinun täytyy pyytää opettajaltasi anteeksi, ja minä rankaisen sinua sitten myöhemmin.
Emilia pani kädet selkänsä taakse ja katsoi neiti Brownellia taas suoraan silmiin.
– Olen pahoillani, jos tänään olen tehnyt semmoista mikä oli väärin, hän sanoi, ja pyydän sitä anteeksi.
Neiti Brownell nousi. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty oikeutettu voitonilo. Rangaistiinpa Emiliaa kuinka tahansa, hän ei saisi sitä nähdä. Hän olisi halunnut ravistaa 'yksinkertaista Jimmy Murrayta' niskasta. Mutta nyt ei sopinut näyttää kaikkea mitä tunsi. Elisabet Murray ei tosin kuulunut koulun johtokuntaan, mutta hänellä oli siihen suuri vaikutusvalta, ja hänellä oli suurimmat verot Blair Waterissa.
– Annan sinulle anteeksi, Emilia, jos vastedes käyttäydyt hyvin, hän virkkoi kylmästi. – Minä tunsin vain velvollisuudekseni alistaa asian tätisi ratkaistavaksi. Ei kiitoksia, neiti Murray, en voi jäädä illalliselle – tahdon päästä kotiin ennen kuin tulee pimeä.
– Jumalan apu matkamiehelle, toivotti Perry iloisesti. Hän laskeutui tikkaita, tällä kertaa vaatteet yllään. Elisabet-täti ei ollut häntä huomaavinaan; hän ei tahtonut että neiti Brownell näkisi hänen ottelevan renkipojan kanssa. Neiti pyyhälsi ovesta ja Elisabet-täti kääntyi Emilian puoleen.
– Saat tänään syödä illallisesi yksin komerossa, Emilia, etkä saa muuta kuin leipää ja maitoa. Etkä saa puhua sanaakaan kenenkään kanssa ennen kuin aamulla.
– Mutta ethän kiellä minua ajattelemasta? kysyi Emilia huolestuneena.
Elisabet-täti ei vastannut, vaan istuutui vihaisesti ruokapöytään. Emilia meni komeroon ja söi leipänsä ja maitonsa; palan painimeksi tuli muiden syömien maukkaiden makkaroiden tuoksu. Emilia piti makkaroista, ja Uuden Kuun makkarat olivat parasta lajia. Ja Emilian oli nälkä. Mutta hän oli päässyt pahimmasta, ja asiat olisivat voineet olla hullumminkin.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kirjoittaa kertovan runon, samantapaisen kuin "Balladi viimeisestä trubaduurista". Jimmy-serkku oli edellisenä lauantaina lukenut hänelle tuon balladin. Hän päätti heti aloittaa ensimmäisen laulun. Kun Laura Murray tuli komeroon, Emilian yksinkertainen ateria oli vielä puoliksi syömättä ja tyttö itse nojasi kyynärpäillään kaappiin katsellen etäisyyteen; huulet liikkuivat hiljaa ja silmissä loisti innostuksen valo; jopa makkaroiden tuoksukin oli unohtunut.
– Emilia, sanoi Laura-täti; hän sulki oven ja katsoi Emiliaan hellästi ystävällisillä sinisillä silmillään. – Minun kanssani voit puhua niin paljon kuin tahdot. Minä en pidä neiti Brownellista enkä usko, että juttu oli kokonaan sinun syytäsi – vaikkei sinun tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa runoja, kun sinulla oli laskuja. Ja tuossa tölkissä on piparkakkuja.
– En halua puhua kenenkään kanssa, rakas Laura-täti, sanoi Emilia uneksivasti. – Minä sepitän juuri runoeeposta – sen nimeksi tulee "Valkopukuinen nainen" – ja minulla on jo kaksikymmentä riviä valmiina, ja kaksi niistä on mainiota. Sankaritar tahtoo mennä luostariin, ja hänen isänsä varoittaa, että jos hän menee, hän ei koskaan
voi palata kiellettyyn elämään
ei rakkautta maistaa ikänään.Voi, Laura-täti, kun minä sepitin ne säkeet, leimahdus tuli minuun. Enkä minä nyt vähääkään välitä piparkakuista.
Laura-täti hymyili.
– Et ehkä juuri nyt. Mutta kun innoituksen hetki on mennyt, ei ole haitaksi jos muistat, ettei tölkissä olevia piparkakkuja ole laskettu ja että ne ovat yhtä paljon minun kuin Elisabetinkin.
17.
JÄNNITTÄVIÄ TAPAHTUMIA
"Rakas isä. – Voi miten jännittävä asia minulla nyt on kerrottavana. Minä olen ollut seikkailun sankaritar. Yhtenä päivänä viime viikolla Ilse kysyi minulta enkö minä tahtoisi tulla yöksi hänen luokseen. Hänen isänsä oli poissa kotoa ja tulisi vasta hyvin myöhään. Ilse sanoi ettei hän pelännyt mutta oli niin yksinäistä. Minä kysyin Elisabet-tädiltä pääsisinkö. Ei voinut juuri toivoakaan, että hän laskisi, kun hänestä pikkutytöt ei saa olla yöllä poissa kotoa. Mutta minä hämmästyin kun hän hyvin ystävällisesti lupasi. Ja sitten minä kuulin kun hän komerossa sanoi Laura-tädille että on synti ja häpeä kun tohtori sillä tavalla jättää lapsiparan yksikseen yöksi. Ja Laura-täti sanoi, Mies parka on niin muuttunut. Tiedäthän sinä, ettei hän ollut vähääkään semmoinen ennen kuin hänen vaimonsa –. Ja juuri kun asia kävi jännittäväksi Elisabet-täti tönäsi Laura-tätiä ja sanoi, Ssss, pienillä padoillakin on korvat. Hän tarkoitti minua vaikka minulla on suipot korvat.
"Minä tahtoisin saada selville mitä Ilsen äiti teki. Se kiusaa minua illalla sängyssä. Ilsellä ei ole aavistustakaan. Kerran hän kysyi isältään ja tämä sanoi (jyrisevällä äänellä) Älä koskaan puhu minulle siitä naisesta. Millä tavoin hän mahtaa olla muuttunut.
"Minä menin Ilsen luo ja me leikittiin ullakolla. Minusta siellä on hauska leikkiä, kun meidän ei tarvitse olla varovaisia eikä siistejä niin kun meidän ullakolla. Ilsen ullakolla on kauhean sotkuista eikä siellä ole siivottu moneen vuoteen. Lumppuhuone on vielä pahempi kuin muut. Se on erotettu lautaseinällä ullakon toisesta päästä ja on täynnä vanhoja vaatteita ja lumppusäkkejä ja rikkinäisiä huonekaluja. Minä en pidä sen hajusta. Keittiön savukanava kulkee sen läpi ja sen ympärillä riippuu (tai riippui) kaikenlaista. Sillä kaikki tämä kuuluu nyt menneisyyteen, rakas isä.
"Kun me väsyttiin leikkimään me istuttiin vanhalle arkulle juttelemaan. Täällä on metkaa päivällä, minä sanoin, mutta yöllä täällä mahtaa olla kauhean kummallista. Hiiriä, sanoi Ilse, ja hämähäkkejä ja aaveita. Minä en usko aaveisiin, minä sanoin ylpeästi. Ei niitä olekaan. (Mutta jos niitä sittenkin on, rakas isä.) Tällä ullakolla varmasti on aaveita, sanoi Ilse. Aina niitä on ullakolla. Katin kontit, sanoin minä. Ymmärräthän isä, ettei Uuden Kuun asukkaan sovi uskoa aaveisiin. Mutta minusta tuntui hyvin kummalliselta. On helppo puhua, sanoi Ilse suuttumaisillaan (vaikken minä halunnut puhua pahaa hänen ullakostaan), mutta sinä et uskaltaisi jäädä tänne yksin yöksi. Minä sanoin, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Lyön vetoa ettet uskalla, sanoi Ilse. Et uskalla tulla tänne maatamenon aikaan ja nukkua täällä koko yötä. Silloin minä huomasin mihin olin ajanut itseni, rakas isä. Kerskaileminen on typerää.
"Oli kamalaa ajatella ullakolla nukkumista, mutta ellen minä olisi nukkunut Ilse olisi härnännyt minua sillä joka kerta riidellessämme ja kertonut vielä Teddyllekin ja Teddy olisi luullut minua pelkuriksi ja se olisi ollut kaikkein pahinta. Minä sanoin sen vuoksi ylpeästi, Varmasti uskallan Ilse Burnley, eikä minua edes pelota. (Mutta voi miten minua pelotti – mielessäni.) Hiiret juoksevat sinun ylitsesi, sanoi Ilse, voi, minä en tahtoisi olla sinun sijassasi vaikka saisin mitä. Ilse oli ilkeä, kun teki asiat yhä pahemmiksi. Mutta minä huomasin että hän samalla ihaili minua ja se auttoi minua aika lailla.
"Me kiskoimme romuhuoneesta vanhan höyhenpatjan, ja Ilse antoi minulle tyynyn ja puolet vuodevaatteistaan. Oli jo pimeä eikä Ilse tahtonut enää tulla ullakolle. Siksi minä luin rukoukseni hyvin huolellisesti ja otin lampun ja menin ylös. Minä olen nyt niin tottunut kynttilöihin, että lamppu hermostutti minua. Ilse sanoi että minä olin kuolemankalpea. Polveni vapisivat, rakas isä, mutta Starrien (ja Murrayinkin) kunnian vuoksi minä vaan menin. Minä olin riisunut vaatteeni Ilsen huoneeseen ja sen takia menin heti vuoteeseen ja puhalsin lampun sammuksiin. Mutta unta minä en saanut pitkään aikaan. Ullakko näytti kaamealta kuun valossa. Orsilla riippuvat säkit ja vanhat vaatteet olivat kuin eläviä olentoja. Minä ajattelin, että mitäs minä pelkään, onhan täällä enkeleitä. Mutta sitten minusta tuntui että minä aloin pelätä enkeleitä yhtä paljon kuin kaikkea muutakin. Ja rotat ja hiiret juoksi ympäriinsä. Minä ajattelin että mitähän jos rotta juoksisi ylitse ja sitten ajattelin että seuraavana päivänä kirjoittaisin miltä ullakko näytti kuun valossa ja miltä minusta tuntui. Viimein kuulin että tohtori ajoi pihaan ja kolisteli keittiössä ja minusta tuntui heti paremmalta. Ja minä nukuin aika pian ja näin kauhean unen.
"Minä näin että romuhuoneen ovi aukeni ja siitä tuli ulos iso sanomalehti, joka ajoi minua ympäri ullakkoa. Ja sitten se syttyi tuleen ja minä tunsin aivan selvään savun käryn ja se oli ihan saamassa minut kiinni kun minä huusin ja heräsin. Minä istuin suorana vuoteella ja sanomalehti oli poissa, mutta minä tunsin vielä savun hajua. Minä katsoin romuhuoneen oveen ja sen alta tuli savua ja lautojen välistä näkyi tulta. Minä huusin niin kovaa kuin jaksoin ja ryntäsin alas Ilsen huoneeseen ja Ilse hyökkäsi hallin poikki ja herätti isänsä. Hän sanoi, Kirottua, mutta nousi paikalla ja sitten me kaikki kolme juostiin ullakon portaita ylös alas ja kannettiin sangoilla vettä ja tehtiin kauheaa siivoa, mutta tuli kyllä sammutettiin. Se palo oli alkanut savupiipun ympärillä riippuneista villasäkeistä.
"Lopuksi tohtori pyyhki otsaansa ja sanoi, Kyllä piti vähältä. Muutama minuutti vain niin olisi ollut liian myöhä. Ne säkit syttyivät kai kipinästä kun minä illalla tein tulen keittääkseni kupin teetä. Tuossa näkyy olevan reikä siinä mistä laasti on pudonnut. Tämä täytyy kaikki siivota ja korjata. Miten ihmeessä sinä Emilia keksit palon. Minä sanoin että makasin ullakolla. Makasit ullakolla, sanoi tohtori, mitä p- mitä h- mitä mitä sinä sinne menit? Minä sanoin, Ilse härnäsi minua. Se väitti etten minä uskaltaisi jäädä sinne ja minä sanoin uskallanpas. Minä nukuin ja heräsin ja tunsin savun käryä. Katsos tuota pikku peijakasta, sanoi tohtori. Se on tietysti hirveätä kun sanotaan peijakkaaksi, mutta tohtori katsoi minuun sillä tavalla, että minusta tuntui että hän sanoi minulle kohteliaisuuden. Hän puhuu kummallisesti.
"Ilse sanoo ettei hänen isänsä ole koskaan sanonut hänelle ystävällisesti kuin yhden kerran kun hänen kurkkunsa oli kipeä ja tohtori sanoi häntä pikku elukkaparaksi ja oli sen näköinen kun olisi säälinyt häntä. Minusta tuntuu että Ilse on kamalan pahoillaan kun hänen isänsä ei välitä hänestä vaikka ei Ilse ole piittaavinaan.
"Mutta voi isä, minulla on vielä muutakin kertomista. Eilen tuli Shrewsburyn 'Viikkosanomat' ja Blairin uutisissa oli kaikki tohtorin tulipalosta, ja siinä sanottiin että onneksi neiti Emilia Starr huomasi sen ajoissa. Et voi uskoa miltä tuntuu kun näkee nimensä sanomalehdessä. Minä tunsin olevani kuuluisa.
"Viime lauantaina Elisabet-täti ja Laura-täti lähti Shrewsburyyn koko päiväksi ja me jäätiin Jimmy-serkun kanssa kotimieheksi. Meillä oli hyvin hauskaa ja Jimmy antoi minun kuoria kaikki maitovadit. Mutta päivällisen jälkeen tuli äkkiä vieraita eikä talossa ollut kakkua. Se oli kamalaa. Sitä ei ole ikinä ennen tapahtunut Uuden Kuun historiassa. Elisabet-tädillä oli eilen koko päivän hammassärkyä ja Laura-täti oli Priest Pondissa isotäti Nancyn luona, ja sitä varten ei kaakkua ollut tehty ollenkaan. Minä rukoilin ja panin sitten toimeksi ja tein kakun Laura-tädin ohjeen mukaan ja se tuli juuri semmoinen kun piti.
"Jimmy-serkku auttoi minua kattamaan pöydän ruokasaliin ja laittamaan illallista ja minä kaadoin teen enkä läikäyttänyt tippaakaan teevadille. Sinä olisit ollut ylpeä minusta. Rouva Lewis otti kaksi palaa kakkua ja sanoi että hän tuntisi Elisabet Murrayn kaakun vaikka Keski-Afrikassa. Suvun kunnian vuoksi minä en sanonut mitään, mutta minä olin hurjan ylpeä. Minä olin pelastanut Murrayt häpeästä.
"Kun Elisabet-täti sitten tuli kotiin ja kuuli kakusta, hän tuli pahan näköiseksi ja söi palan joka oli jäänyt vadille ja sitten se sanoi, Jaha, vähän Murrayta sinussakin sentään on. Se oli ensimmäinen kerta kun Elisabet-täti on minua kehunut. Tädiltä oli vedetty kolme hammasta eikä niitä enää pakota. Minusta se on hyvä asia. Ennen kun panin maata minä otin keittokirjan ja etsin siitä kaikki ne ruoat mitä tahtoisin tehdä. Kuningatar Vanukasta, Merenvaahtokastiketta, Mustasilmäsusannoja, Käärittyjä porsaita. Niillä on mukavat nimet.
"Minä näen kauniita pöyhyisiä pilviä Korkean Johnin Metsikön päällä. Minä tahtoisin liidellä sinne ylös ja pudota niihin. Minä en voi uskoa että ne on märkiä ja sotkuisia niin kuin Teddy sanoo. Teddy leikkasi minun alkukirjaimeni ja omansa yhdessä Metsän Ruhtinaaseen mutta joku on leikannut ne pois. En tiedä Perrykö vai Ilse.
"Neiti Brownell ei paljon milloinkaan anna minulle hyvää numeroa käytöksestä ja Elisabet-täti on kovasti tyytymätön aina perjantaina mutta Laura-täti ymmärtää. Minä kirjoitin kertomuksen siitä iltapäivästä kun neiti Brownell teki pilkkaa minun runoistani ja panin sen vanhaan koteloon ja kirjoitin päälle Elisabet-tädille ja panin sen muiden paperieni sekaan. Jos minä kuolen keuhkotautiin niin Elisabet-täti löytää sen ja tietää kuinka se oli ja suree kun ajatteli minusta väärin. Mutta en minä taida kuolla kun minä lihon kovasti ja Ilse sanoi minulle että hän kuuli tohtorin sanovan Laura-tädille että minä olisin sievä jos minulla olisi enemmän väriä. Onko se väärin kun tahtoisi olla sievä, rakas isä. Elisabet-täti sanoo että on ja kun minä sanoin eikö täti tahtoisi olla sievä niin täti oli suuttuneen näköinen.
"Neiti Brownell on ollut äkäinen Perrylle siitä illasta asti mutta Perry on nöyrä ja sanoo ettei rupea pitämään koulussa melua kun hän tahtoo oppia ja edistyä. Se sanoo vieläkin että hänen runonsa on yhtä hyviä kuin minun mutta minä tiedän että ne ei ole.
"Jos minä en koulussa ole oikein tarkkaavainen niin neiti Brownell sanoo, Emilia kai – sepittää – runoja, ja sitten kaikki nauravat. Ei sentään kaikki. Minä en saa liioitella. Teddy ja Perry ja Ilse ja Jennie eivät koskaan naura. Se on hullua kun minusta Jennie on nyt oikein mukava, vaikka minä vihasin häntä ensimmäisenä koulupäivänä. Hänen silmänsä eivät olekaan yhtään sikamaiset. Pienet ne on mutta lystit ja vilkuvat. Koulussa kaikki pitävät Jenniestä. Mutta Frank Barkeria minä vihaan. Hän otti minun uuden lukukirjani ja kirjoitti isoilla kirjaimilla koko ensi sivun poikki.
Älä tätä kirjaa sieppaa,
sen Emilia omistaa.
Jos otat sen, niin kuoltuasi
sitä sinulta kysyy Luojasi,
jos vastaat, sitä tiedä en,
Hän sulkee portin taivasten."Se ei ole hieno runo eikä sillä tavalla saa puhua Jumalasta. Minä repäisin lehden pois ja poltin sen ja Elisabet-täti oli vihainen ja vaikka minä selitin, niin täti ei leppynyt. Ilse sanoo että hän rupeaa sanomaan Jumalaa Allahiksi. Se on minustakin sievempi nimi. Se on niin pehmoinen eikä kuulu niin ankaralta."
Toukokuun 20. p:nä
"Eilen oli minun syntymäpäiväni. Nyt on pian vuosi siitä kun minä tulin Uuteen Kuuhun. Minusta tuntuu kun minä olisin aina asunut täällä.
"Minä olen kasvanut viisi senttiä. Jimmy mittasi minut ja teki merkin maitokamarin oveen. Minun syntymäpäiväni oli hyvin mukava. Laura-täti teki kaakun ja antoi minulle uuden valkoisen alushameen jossa on pitsivolangi. Hän oli pannut siihen sinisen nauhan mutta Elisabet-täti käski ottaa sen pois. Ja Laura-täti antoi minulle sen ruusunpunasen satiini brokadi palasenkin joka sillä oli piirongin laatikossaan. Minä olen halunnut sitä aina siitä asti kun näin sen mutta en ikinä olisi uskonut että saan sen omaksi. Ilse kysyi minulta mitä meinaan tehdä sillä mutta en minä meinaa tehdä sillä mitään. Minä vain pidän sitä täällä ullakolla aarteideni kanssa ja katselen sitä, kun se on niin kaunis.
"Elisabet-täti antoi minulle sanakirjan. Se oli hyödyllinen lahja. Minä tunnen että minun pitäisi pitää siitä. Toivottavasti isä pian huomaa erotuksen minun oikeinkirjotuksessani. Se on vain vaikeaa että kun minä kirjoitan jotakin mielenkiintoista, niin minä innostun niin että on kauhean ikävää kun täytyy pysähtyä ja hakea sanaa että näkisi miten se oikein kirjoitetaan. Minä katsoin yhtä sanaa jonka neiti Brownell korjasi ja neiti oli oikeassa. Jimmy-serkku antoi minulle ison paksun tyhjän kirjan. Siitä minä olen ylpeä. Siihenkös on hauskaa kirjoittaa kappaleita. Mutta minä aion vielä käyttää kirjeluetteloita, kun minä voin taittaa jokaisen kirjeen erikseen ja kirjoittaa osoitteen niin kuin oikeaan kirjeeseen.
"Teddy antoi minulle kuvan jonka oli tehnyt minusta. Hän oli maalannut sen vesiväreillä, ja sanoi että sen nimi on Hymyilevä tyttö. Minä näytän siltä kuin minä kuuntelisin jotakin ja olisin tullut siitä hyvin iloiseksi. Ilse sanoo, että se tekee minut kauniimman näköiseksi kuin minä olen, mutta ei kauniimman näköiseksi kuin minä olisin jos minä saisin pitää otsatukkaa. Teddy lupasi isona maalata minusta oikean suuren kuvan.
"Perry käveli Shrewsburyyn asti ja osti minulle helminauhan mutta hukkasi sen. Kun hänellä ei ollut enempää rahaa, hän meni kotiinsa ja sai Tom-tädiltään nuoren kanan ja antoi sen. Minä saan kaikki munat, jotka kana munii ja saan itse myydä ne kulkukauppiaalle. Ilse antoi minulle marmelaatilaatikon. Minä syön vain yhden palasen päivässä että se kestää kauemmin. Minä tahdoin, että Ilse söisi vähän mutta hän sanoi ettei hän, kun olisi sopimatonta olla mukana syömässä lahjaa jonka on itse antanut. Mutta minä olin itsepintainen ja me riitelimme ja Ilse sanoi että minä olin naukuva nelijalkainen (joka oli naurettavaa) ja ettei minulla ollut edes sen vertaa järkeä että olisin lähtenyt sisään kun satoi. Ja minä sanoin että on minulla ainakin sen verran että osaan käyttäytyä. Ilse suuttui niin että lähti kotiinsa mutta leppyi pian ja tuli takaisin illalliselle.
"Tänä iltana sataa ja se kuuluu aivan siltä kuin keijuja tanssisi ullakon katolla. Ellei olisi satanut Teddy olisi tullut meille ja auttanut minua hakemaan hukkunutta timanttia. Eikös olisi mainiota jos me löydettäisiin se.
"Jimmy-serkku panee kuntoon puutarhaa. Minä saan auttaa ja minulla on oma pieni kukkamaa. Joka aamu minä kaikkein ensimmäiseksi juoksen katsomaan kuinka paljon kaikki on eilisestä kasvanut. Keväällä ihminen on aina hurjan onnellinen, eikös ole, isä. Pikku Sinikansaa on tullut joka paikkaan kesämajan ympärille. Jimmy sanoo orvokkeja siksi ja minusta se on kaunis nimi. Jimmyllä on semmoisia nimiä kaikille kukille. Ruusut ovat Kuningattaria ja liljat Lumi-impiä ja tulppaanit Iloista kansaa ja narsissit Kultakansaa ja Kiinan asterit Minun Ruusunpunaisia Ystäviäni.
"Mikki on tässä minun kanssani ja istuu ikkunalaudalla. Mikki on veini kissa. Veiniä ei ole sanakirjassa. Sen sanan minä olen keksinyt itse. Minä en löytänyt mitään sanaa josta olisi saanut selvää kummoinen Mikki toinen on ja sen vuoksi minä tein tämän sanan. Se merkitsee sileää ja kiiltävää ja pehmeää ja löyhykarvaista ja vielä jotakin jolle minä en keksi sanaa.
"Laura-täti opettaa minua ompelemaan. Hän sanoo että minun pitää oppia palttamaan musliinia niin ettei ompeletta näy (Murrayn perintö). Kunpa täti opettaisi minua joskus virkkaamaan pitsiä. Kaikki Uuden Kuun Murrayt on olleet eteviä virkkaamaan pitsiä (minä tarkoitan Murrayn naiset). Laura-täti sanoo että hän tekee minulle pitsinenäliinan kun menen naimisiin. Kaikilla Uuden Kuun morsiamilla on pitsinenäliinat paitsi minun äidilläni joka karkasi. Mutta sinä et välittänyt siitä vaikkei äidillä ollut, vai kuinka isä. Laura-täti puhuu minulle paljon äidistä mutta ei silloin kun Elisabet-täti on lähellä. Elisabet-täti ei koskaan mainitse äidin nimeä. Laura-täti tahtoisi näyttää minulle äidin huoneen mutta ei ole löytänyt avainta kun Elisabet-täti on pannut sen piiloon. Laura-täti sanoo että äiti oli Elisabet-tädille hyvin rakas. Luulisi että äidin tytärkin olisi, eikö niin. Mutta ei täti rakasta minua. Hän kasvattaa minua vain velvollisuudesta."
Kesäkuun 1. p:nä
"Rakas isä. Tämä on ollut hyvin tärkeä päivä. Minä kirjoitin ensimmäisen kirjeen joka lähti oikeassa postissa. Se meni isotäti Nancylle joka asuu Priest Pondissa ja on hyvin vanha. Isotäti kirjoitti Elisabet-tädille ja sanoi että minun pitäisi silloin tällöin kirjoittaa vanhalle vaimoparalle. Minusta se oli liikuttavasti sanottu ja minä halusin kirjoittaa. Elisabet-täti sanoi, Miksemme voisi antaa tytön kirjoittaa. Ja täti sanoi minulle, Ole huolellinen ja kirjoita kaunis kirje niin minä luen sen kun se on kirjoitettu. Jos teet Nancy-tätiin hyvän vaikutuksen niin hän ehkä tekee jotakin hyväksesi. Minä kirjoitin kirjeen hyvin huolellisesti, mutta se ei tuntunut vähääkään minulta kun se oli valmis. Minä en osannut kirjoittaa hyvää kirjettä kun tiesin että Elisabet-täti lukisi sen. Minä olin niin kuin vanki."
Kesäkuun 7. p:nä
"Rakas isä, se minun kirjeeni ei tehnyt hyvää vaikutusta isotäti Nancyyn. Hän ei vastannut siihen, mutta kirjoitti Elisabet-tädille että minä olen varmaan hyvin tyhmä lapsi kun kirjoitin semmoisen tyhmän kirjeen. Minä loukkaannuin kun minä en ole tyhmä. Perry sanoo että hänen tekee mieli mennä ja lyödä päivänvalot isotäti Nancystä sammuksiin. Minä sanon sille ettei hän saa puhua semmoista minun suvustani, enkä minä ymmärräkään miksi minä en enää olisi isotäti Nancystä tyhmä sitten kun päivänvalot olisi lyöty hänestä sammuksiin. (Mitä kummaa ne päivänvalot on ja miten ne lyödään ihmisistä sammuksiin.)
"Minä olen saanut Valkoisesta Valtiattaresta kolme laulua valmiiksi. Sankaritar on suljettu luostariin enkä minä tiedä kuinka saisin hänet ulos kun minä en ole katolinen. Olisi ollut kai parempi jos minulla olisi ollut protestanttinen sankaritar mutta ritariajalla ei ollut protestantteja. Viime vuonna olisin ehkä voinut kysyä Korkealta Johnilta mutta en minä nyt voi kun en ole kertaakaan puhunut Johnin kanssa sen jälkeen kun hän narrasi minua niin kamalasti silloin kun minä söin sen omenan. Kun hän tulee tiellä vastaan minä katson suoraan eteeni yhtä korkealle kuin Johnkin. Minä olen antanut porsaalleni Johnin nimen että olisimme kuitit.
"Jimmy-serkku on antanut minulle pienen porsaan aivan omaksi. Minä saan rahat sitten kun se myydään. Minä annan osan lähetyssaarnaajille ja loput panen pankkiin että voin maksaa koulunkäyntini Ja kerran minä ajattelin että jos minä saan porsaan annan sille nimeksi Wallace-eno. Mutta ei minusta tunnu sopivalta antaa porsaille omien enojen nimiä vaikkei niistä pitäisikään.
"Teddy ja Perry ja Ilse ja minä leikitään että me eletään ritariaikana ja Ilse ja minä ollaan hätään joutuneita hienoja naisia ja urhoolliset ritarit pelastavat meidät. Teddy teki vanhoista tynnyrin kimmistä hyvän haarniskan mutta Perry teki vielä paremman vanhoista peltiastioista, hän takoi ne littosiksi ja otti vanhan paistinpannun kypäriksi.
"Toisinaan me leikitään Pietaryrttimäellä. Minulla on semmoinen kumma tunne että Teddyn äiti vihaa minua tänä kesänä. Viime kesänä hän ei vain pitänyt minusta. Savu ja Voikukka eivät ole siellä enää. Ne katosivat salaperäisesti talvella. Teddy sanoo että hänen äitinsä ihan varmasti myrkytti ne kun luuli hänen rupeavan pitämään niistä liiaksi. Teddy opettaa minua viheltämään, mutta Laura-täti sanoo, että se ei ole hienoa. Minusta näyttää ettei juuri mikään lysti ole hienoa. Toisinaan minä melkein toivon, että tädit olisivat jumalattomia niin kuin tohtori Burnleykin. Tohtori ei ikinä välitä onko Ilse hieno vai ei.
"Tänään minä opetin Perrylle, ettei saa syödä veitsellä. Perry tahtoo tietää kaikki seuratavat. Ja minä autan, kun Perry opettelee lausumaan runoa, jonka hän esittää tänään koulun tutkinnossa. Minä pyysin Ilseä opettamaan Perryä mutta Ilse suuttui kun Perry oli kysynyt ensin minulta, eikä ruvennut. Mutta kyllä Ilsen pitäisi opettaa, kun se kerran on paljon parempi lausumaan kuin minä."
Kesäkuun 14. p:nä
"Rakas isä, meillä on koulussa nyt ainekirjotusta ja tänään minä opin panemaan tämmöiset " " merkit kun kirjoittaa mitä joku on sanonut. Sitä minä en ennen tiennyt. Minun täytyy katsoa kaikki kirjeet mitä olen sinulle kirjoittanut ja panna ne paikalleen. Ja kysymyksen jälkeen pannaan tämmöinen ? merkki ja kun jokin kirjain jätetään pois, pannaan sijaan merkki joka on kuin pilkku ilmassa. Neiti Brownell on ivallinen, mutta hän on hyvä opettamaan. Minä kirjoitan tämän sillä minä tahdon tehdä kaikille oikeutta. Ja neiti Brownell on mielenkiintoinen vaikkei se ole mukava. Minä olen kirjoittanut neiti Brownellista kuvauksen kirjeluetteloon. Minä kirjoitan mieluummin ihmisistä joista minä en pidä kuin niistä joista minä pidän. Laura-tädin kanssa on mukavampi olla kuin Elisabet-tädin, mutta Elisabet-tädistä on mukavampi kirjoittaa. Hänen vioistaan minä voin kirjoittaa, mutta tunnen että olen paha ja epäkiitollinen jos sanon rakkaasta Laura-tädistä muuta kuin semmoista joka on hyvää. Elisabet-täti on pannut isän kirjat lukon taakse ja sanoo etten minä saa niitä ennen kuin kasvan isoksi. Niin kuin minä pitäisin niitä huonosti, isä kulta. Täti sanoo että minä pidän, kun hän huomasi minun lukiessani panevan hyvin pienen lyijykynäpilkun jokaisen kauniin sanan alle. Se ei pilannut kirjaa pikkustakaan, rakas isä. Jotkut sanoista olivat semmoisia kuin terhen, kyynelkarpalo, louhi, häive, noro, hohtaa, päilyy, kirpeä. Ne on kaikki minusta kauniita sanoja.
"Laura-täti antaa minun aina sunnuntaisin lukea omaa Kristityn Vaellustaan. Minä sanon yhtä isoa mäkeä Ilahduttavaksi Vuoreksi kun se on niin kaunis."
Kesäkuun 25. p:nä
"Rakas isä! Tämän päivän päällä on ollut synkkä varjo. Minä pudotin kirkossa rahan. Se piti kauheata elämää. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet minuun. Elisabet-täti oli hyvin harmissaan ja Perry pudotti vähän sen jälkeen oman rahansa. Perry kertoi minulle kun oli päästy kirkosta, että hän pudotti sen tahallaan kun arveli että minun olisi sitten parempi olla, mutta ei minun ollut kun minä pelkäsin että ihmiset luulee että minä olin pudottanut omani uudestaan. Pojat ovat kummallisia. Toivottavasti pappi ei kuullut, sillä minä alan pitää hänestä. Minä en ole pitänyt hänestä paljon ennen kuin viime tiistaina. Papin lapset ovat kaikki poikia ja minusta tuntuu ettei hän oikein ymmärrä tyttöjä. Pappi kävi Uudessa Kuussa. Laura-täti ja Elisabet-täti olivat molemmat poissa ja minä olin yksin keittiössä. Pappi tuli sisään ja istui Tuhman Töpön päälle, joka makasi keinutuolissa. Ei hän kyllä istunut sen vatsalla vaan sen jaloilla ja hännällä. Töpö kiljui mutta pappi on vähän kuuro eikä kuullut enkä minä uskaltanut sanoa hänelle. Mutta Jimmy-serkku tuli sisään juuri kun pappi kysyi minulta osaanko minä katkismuksen ja sanoi: 'Katkismuksenko? Hyvä mies, kuulkaa tuon eläinparan vastausta. Nouskaa ylös jos olette kristitty.' Pappi nousi silloin ja sanoi: 'Voi kumminkin, tämähän on merkillistä. Ilmankos minä olin tuntevinani jonkin liikkuvan.'
"Kun pappi herkesi kyselemästä minulta, niin minä ajattelin että nyt oli minun vuoroni kysyä muutamia asioita joita olen tahtonut tietää monta vuotta. Minä kysyin papilta luuliko hän että Jumala välittää kovin paljon kaikista pikkuasioista mitä minä olen tehnyt ja pääsevätkö minun kissani taivaaseen. Pappi sanoi että toivottavasti minä en koskaan tee semmoista mikä on väärin ja ettei eläimillä ole sielua. Ja sitten minä kysyin miksei pidä panna uutta viiniä vanhoihin pulloihin, Elisabet-täti panee kotiviininsä vanhoihin pulloihin ja ne on aivan yhtä hyviä kuin uudetkin. Pappi selitti hyvin ystävällisesti että Raamatun leilit olivat nahasta ja nahka lahoaa vanhana.
"Sitten minä sanoin että minun mieltäni vaivaa se kun minä tiedän, että minun pitäisi rakastaa Jumalaa enemmän kuin mitään muuta, mutta on asioita joita minä rakastan enemmän kuin Jumalaa. Hän kysyi: 'Mitä asioita?' ja minä sanoin: 'Kukkia ja tähtiä ja Tuulen tyttöä ja Kolmea prinsessaa ja muita.' Pappi hymyili ja sanoi: 'Mutta nehän ovat osa Jumalasta, Emilia – kaikki mikä on kaunista.' Ja yhtäkkiä minä aloin pitää hänestä kovasti enkä enää ollut yhtään ujo. Viime sunnuntaina hän saarnasi taivaasta. Se tuntui ikävältä paikalta. Mutta kirkko on minusta mielenkiintoinen. Elisabet-täti ja Laura-täti lukevat aina Raamattua ennen kuin Jumalan palvelus alkaa mutta minusta on hauskaa katsella ympärilleni kaikkia ihmisiä ja miettiä mitä ne mahtavat ajatella. On hauska kuulla silkkihameiden kahisevan kun ihmiset kulkevat paikoilleen. Turnyyrit ovat kovasti muodissa nyt mutta Elisabet ei tahdo pitää semmoista. Ja minä luulen että Elisabet-täti näyttäisi hullunkuriselta jos hänellä olisi turnyyri. Laura-tädillä on aivan pikkuinen. – Sinun rakas tyttäresi
Emilia B. Starr
J.K. Isä kulta, minusta on ihanaa kirjoittaa sinulle. Mutta voi kun minä en koskaan saa vastausta.
E.B.S."
18.
ISÄ CASSIDY
Uudessa Kuussa vallitsi hämmästys ja suru. Kaikki olivat epätoivoissaan. Laura-täti itki. Elisabet-täti oli niin kärttyinen, ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Jimmy-serkku oli kuin päästään pyörällä eikä Emilia enää iltaisin vuoteessa vaivannut mieltään Ilsen äidillä ja Silas Leen katuvalla aaveella, sillä hänen ajatuksensa täytti tämä uusi huoli.
Kaikki oli saanut alkunsa siitä, että Emilia oli Uuden Kuun vihaperinnöstä välittämättä käynyt Korkean Johnin luona, eikä Elisabet-täti suinkaan säästellyt sanojaan puhuessaan asiasta. Ellei hän, Emilia Byrd Starr, olisi koskaan mennyt Korkean Johnin luo, ei hän olisi tullut syöneeksi sitä isoa makeaa omenaa; ja ellei hän olisi syönyt sitä omenaa, ei Korkea John olisi tehnyt hänelle kujettaan; ja ellei John olisi tehnyt tuota kujetta, ei Elisabet-täti olisi mennyt sanomaan hänelle noita karvaita murraymaisia totuuksia; ja ellei Elisabet-täti olisi sanonut noita karvaita totuuksia, ei John olisi kimmastunut, ja ellei John olisi halunnut kostaa, ei hänen korkeaan päähänsä koskaan olisi juolahtanut ajatus tuon kauniin metsikön kaatamisesta, joka kasvoi Uuden Kuun pohjoispuolella.
Sillä siihen tämä 'satu-meni-saunaan' -tarina oli lopulta vienyt. Korkea John oli ilmoittanut julkisesti Blair Waterin sepän pajassa aikovansa heti elonkorjuun jälkeen kaataa koko metsikön jokaista puuta ja pensasta myöten. Uutinen toimitettiin kiireen kaupalla Uuteen Kuuhun, ja siellä se kuohutti asukkaita niin, ettei moista kiihtymystilaa ollut koettu vuosikausiin. Tuntui kuin tulossa olisi äkillinen tuho. Elisabet ja Laura eivät olleet uskoa koko asiaa. Tuo korkea ja tiheä kuusi- ja lehtipuumetsikkö oli ammoisista ajoista ollut Uuden Kuun suojana; talolla oli siihen siveellinen oikeus. Ei edes Korkea John Sullivan uskaltaisi kaataa sitä. Mutta Korkea John oli huolestuttavan kuuluisa siitä, että hän teki mitä lupasi; se kuului hänen korkeuteensa; ja jos hän tekisi – jos hän tekisi –
– Uusi Kuu menee aivan pilalle, vaikeroi Laura-täti. – Se näyttää kamalalta ... sen koko kauneus on mennyttä, ja me jäämme pohjoistuulen ja myrskyn armoille – me joilla on aina ollut suojaisaa ja lämmintä. Ja Jimmy-serkun puutarhakin menee pilalle.
– Se siitä tuli, kun Emilia tuotiin tänne, sanoi Elisabet-täti. Oli julmaa sanoa niin, julmaa ja kohtuutonta, sillä Elisabet-tädin oma terävä kieli oli aivan yhtä suurena syynä onnettomuuteen kuin Emilia. Mutta hän sanoi niin, ja sanat pistivät Emilian sydämeen niin kipeästi, ettei arpi parantunut vuosikausiin. Eikä Emilia-parka olisi mielestään tarvinnut lisää kiviä kuormaansa. Hän oli muutenkin niin murtunut, ettei voinut syödä eikä nukkua. Kiukustaan ja mielipahastaan huolimatta Elisabet Murray kyllä nukkui yönsä makeasti, mutta Emilia makasi pimeässä hänen vieressään uskaltamatta edes liikkua tai käännähtää, eivätkä poskille äänettömästi valuvat kyynelet huojentaneet hänen murtuvaa sydäntään. Sillä Emilia arveli, että hänen sydämensä oli murtumaisillaan; ei kukaan ihminen voisi kauan kestää tällaista kärsimystä.
Emilia oli asunut Uudessa Kuussa jo niin pitkän aikaa, että talo oli tullut hänelle hyvin läheiseksi. Hän rakasti sitä aivan kuin olisi elänyt siellä ikänsä, rakasti jokaista kiveä, puuta ja ruohon lehteä, jokaista vanhan keittiönlattian naulaa, sammalpatjaa, joka vihersi maitokamarin katolla, ja vanhan hedelmäpuutarhan akileijoja. Ja rakasti Uuden Kuun historian jokaista 'perimätietoa'.
Emilia oli epätoivoinen ajatellessaan, että talo nyt menettäisi suuren osan kauneuttaan. Ja Jimmy-serkun puutarhakin tuhoutuisi! Emilia rakasti sitä miltei yhtä paljon kuin Jimmy itse; Jimmy-serkun suurin ylpeyshän oli, että hän sai siellä menestymään kasveja ja pensaita, jotka eivät olisi kestäneet talvea missään muualla Prinssi Edvardin saarella. Mutta menetettyään pohjoisenpuoleisen suojansa ne kuolisivat. Ja koko kaunis metsikkö kaadettaisiin! Tämän, Eilis- ja Huomispäivän tiet katoaisivat, ja se pikku leikkihuone, jossa Emilia oli Ilsen kanssa viettänyt ihania hetkiä, hävitettäisiin. Koko tuo suloinen, salainen paikka revittäisiin hänen elämästään yhdellä katalalla iskulla.
Voi, Korkea John oli harkinnut hyvin kostonsa! Milloin isku tulisi? Joka aamu Emilia kuunteli surkeana keittiön hiekkakivikynnyksellä, kuuluisiko kirveen iskuja kirkkaassa syyskuun ilmassa. Joka ilta koulusta palatessaan hän pelkäsi näkevänsä hävitystyön alkaneen. Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Toisinaan hänestä jo tuntui, ettei jaksaisi elää kauemmin. Joka päivä Elisabet-täti sanoi jotakin, joka lisäsi hänen syyllisyydentuntoaan, ja Emilia alkoi olla sairaalloisen herkkä tässä asiassa. Hän melkein toivoi, että Korkea John tekisi työnsä pian. Jos olisi voinut vähänkään toivoa siitä olevan apua, Emilia olisi niellyt ylpeytensä ja ryöminyt polvillaan Korkean Johnin luo pyytämään armoa. Mutta ei siitä varmaankaan olisi ollut apua. Kaikki jotka olivat tavanneet Korkean Johnin, vakuuttivat hänen olevan asiassa katkeran päättäväinen.
Toiset olivat mielissään siitä, että Uuden Kuun ylpeys ja arvo saisi moisen kolahduksen; toiset taas pitivät Korkean Johnin menettelyä halpamaisena ja törkeänä. Mutta siitä olivat kaikki yhtä mieltä, että näin siinä kävisi ennemmin tai myöhemmin; ihme ettei Korkea John ollut tarttunut kirveeseen jo vuosia sitten. Hänhän oli vihannut Elisabet Murraya jo kouluaikoina, jolloin Elisabetin terävä kieli oli säälimättä häntä pistellyt.
Eräänä päivänä Emilia istui Blair Waterin rannalla itkemässä. Hänet oli lähetetty leikkaamaan lakastuneita kukkia ruusupensaista, joita kasvoi isoäidin haudalla; työ oli tehty mutta hän ei jaksanut palata kotiin, sillä Elisabet-täti oli niin onnettomassa mielentilassa, että teki talon elämän sietämättömäksi. Perry oli kertonut Korkean Johnin sanoneen edellisenä päivänä sepän luona, että maanantaiaamuna hän aikoi ryhtyä kaatamaan metsikköään.
– Minä en kestä sitä, nyyhkytti Emilia ruusupensaille.
Muutama myöhäinen ruusu nyökkäsi hänelle nuppuaan; syyskuun aurinko paistoi lempeänä ja kirkkaana, ja aallot loiskuivat hiljaa vihantaa rantaa vasten.
– Minä en käsitä, miksi Jumala ei estä Korkeaa Johnia, sanoi Emilia kiihkeästi.
Teddy tuli vihellellen haan läpi. Hän hyppäsi hautausmaan aidan yli ja keikautti laihan ruumiinsa epäkunnioittavasti isoisän isoäidin laakealle hautakivelle, juuri siihen paikkaan missä oli teksti: "Tähän minä jään."
– Mikä hätänä? hän kysyi.
– Kaikki hätänä, vastasi Emilia hieman ynseästi. Oli sopimatonta, että Teddy näytti niin iloiselta. Emilia oli tottunut saamaan häneltä osakseen enemmän myötätuntoa, ja häntä harmitti, kun poika ei nyt välittänyt hänen murheestaan. – Et taida tietääkään, että Korkea John rupeaa maanantaina kaatamaan metsikköä?
Teddy nyökkäsi.
– Tiedän, Ilse kertoi. Mutta kuules, minä olen ajatellut erästä asiaa. Korkea John ei varmaan uskaltaisi kaataa sitä metsää, jos pappi kieltäisi.
– Miksi ei?
– Eikös katolisten pidä aina tehdä täsmälleen niin kuin papit käskevät?
– En minä tiedä. En minä tiedä niistä mitään. Me olemme presbyteerejä.
– Jos sinun Elisabet-tätisi menisi White Crossiin isä Cassidyn luo ja pyytäisi häntä estämään Korkean Johnin aikeet, siitä olisi ehkä apua, arveli Teddy.
– Siihen ei Elisabet-täti koskaan suostuisi, sanoi Emilia. – Siitä minä olen varma. Hän on liian ylpeä.
– Eikö edes metsikön takia?
– Ei edes sen vuoksi.
– Sitten asialle ei kai mahda mitään, sanoi Teddy masentuneena. – Katsos mitä minä olen piirtänyt. Tuossa on Korkea John kiirastulessa, ja kolme pikkupirua pistelee häntä punahehkuvilla tadikoilla. Minä nappasin sen eräästä äidin kirjasta – se oli kai Danten "Helvetti" – mutta minä panin Korkean Johnin sen kirjassa olevan miehen tilalle. Sinä saat sen.
– En minä tahdo sitä.
Emilia oikaisi säärensä ja nousi. Hän oli jo sivuuttanut sen vaiheen, jolloin mielikuva Korkean Johnin kiduttamisesta saattoi lohduttaa häntä. Mutta häneen oli iskenyt ajatus - uhkarohkea, henkeä salpaava ajatus.
– Minun täytyy nyt mennä kotiin, Teddy, on illallisen aika. Teddy pisti taskuun hylätyn piirroksensa, joka oli oikeastaan melkoinen taideteos, vaikkei kumpikaan lapsista sitä tiennyt: Korkean Johnin tuskaisa ilme lystikkään pikku pirun pistellessä häntä tadikolla olisi saanut monen kehittyneenkin taiteilijan ihmetyksen valtaan. Teddy lähti kotiin ja oli niin kuohuksissaan Emilian murheesta, että hän lisäsi vielä muutamia piruja kiusaamaan Korkeaa Johnia ja pidensi tadikkojen piikkejä tuntuvasti.
Emilia lähti kotiin päättävät poimut suupielissään. Hän söi illallista sen verran kuin saattoi – paljon hän ei voinut, sillä Elisabet-tädin ilme vei häneltä viimeisenkin ruokahalun – ja hiipi sitten ulos etuoven kautta. Jimmy-serkku ahersi puutarhassa mutta ei huutanut hänelle. Jimmy-serkku oli nykyään aina alakuloinen.
Emilia seisahtui hetkeksi kuistille katselemaan Korkean Johnin metsikköä – vihantarintaista, huojuvaa, ihanaa. Olisiko sen paikalla maanantai-iltana vain raiskattu kantoerämaa? Tuo ajatus haihdutti kaiken pelon ja epäröinnin, ja Emilia lähti reippaasti liikkeelle. Portailta hän kääntyi vasemmalle edessään punainen, salaperäinen tie, joka kohosi Ilahduttavan vuoren rinteelle. Emilia ei koskaan ennen ollut kulkenut sitä tietä. Se vei suoraan White Crossiin. Emilia oli menossa pappilaan isä Cassidyn puheille.
White Crossiin oli Uudesta Kuusta kaksi mailia, mutta silti matka loppui Emilian mielestä liian lyhyeen, sillä hän pelkäsi sitä mikä odotti häntä taipaleen päässä. Hän oli koettanut miettiä mitä sanoisi ja kuinka sen sanoisi; mutta kekseliäisyydestä ei tahtonut olla tällä kertaa apua. Hän ei tiennyt mitään katolisista papeista eikä voinut kuvitella, miten heitä puhuteltiin. Entä jos isä Cassidy suuttuisi hänen rohkeudestaan? Ehkä tämä olikin aivan ennen kuulumattoman röyhkeätä. Ja luultavasti siitä ei olisi mitään hyötyä. Tuskinpa isä Cassidy suostuisi sekaantumaan Korkean Johnin asioihin, sillä John oli kunnon katolilainen, kun taas hän, Emilia, oli isä Cassidyn mielestä harhaoppinen. Mutta vaikka Emilia oli peloissaan ja surkean hermostunut, ei hänen päähänsäkään juolahtanut kääntyä takaisin. Kunpa hän olisi vain huomannut panna kaulaansa venetsialaiset helmensä. Ne olisivat ehkä tehneet vaikutuksen isä Cassidyyn.
Vaikka Emilia ei ollut koskaan käynyt White Crossissa, hän tunsi pappilan heti kun se tuli näkyviin; se oli kaunis, puiden varjostama rakennus. Se oli lähellä isoa valkoista kappelia, jonka tornin huipussa oli kullattu risti ja kulmissa neljä kullattua enkeliä, kukin oman pienen torninsa päässä. Emilian mielestä ne kimalsivat kauniisti laskevan auringon valossa; hän toivoi, että Blair Waterinkin koruttoman valkoisen kirkon katolla olisi ollut enkeleitä. Kummallista, miksi kaikki enkelit olivat joutuneet katolilaisille. Mutta nyt ei ollut aikaa aprikoida sitä, sillä ovi aukeni ja soma pieni palvelustyttö katsoi häneen kysyvästi.
– Onko ... isä Cassidy ... kotona? kysyi Emilia jokseenkin epävarmasti.
– On.
– Saanko minä ... puhua ... hänen kanssaan?
– Tule sisään, sanoi tyttö. Ilmeisesti isä Cassidyä ei ollut lainkaan vaikeata tavata. Ei mitään salaperäisiä menoja, niin kuin Emilia oli puolittain odottanut – siinä tapauksessa, että hän yleensä pääsisi isä Cassidyn puheille.
Emilia vietiin huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, ja hän jäi odottamaan; tyttö lähti hakemaan isä Cassidyä, jonka hän sanoi olevan puutarhatöissä. Se kuulosti perin kotoiselta ja rohkaisevalta. Isä Cassidy ei voinut olla aivan hirmuinen, koska teki puutarhatöitä.
Emilia katsoi uteliaana ympärilleen. Huone oli hyvin sievä: mukavat nojatuolit, tauluja ja kukkia. Ei mitään pelottavaa tai salaperäistä missään – lukuun ottamatta valtavaa mustaa kissaa, joka istui kirjakaapin päällä. Se oli todella jättiläismäinen eläin. Emilia piti kissoista ja oli aina viihtynyt niiden parissa. Mutta tämmöistä kissaa hän ei ollut nähnyt milloinkaan. Se oli niin komea ja sen kullanvärisissä silmissä, jotka loistivat kuin jalokivet sen mustasta samettinaamasta, oli niin ylhäinen ilme, ettei se tuntunut lainkaan kuuluvan samaan lajiin kuin pienet pehmeät ja hyväiltävät kissanpoikaset. Äskeinen pelko sai Emilian taas valtaansa.
Mutta sitten isä Cassidy astui huoneeseen hyvin ystävällinen hymy huulillaan. Emilia punnitsi hänet avoimella, kiinteällä katseellaan kuten hänen tapanaan oli ja tiesi samalla, ettei hän ikipäivinä pelkäisi isä Cassidyä. Tämä oli iso mies, leveäharteinen, silmät ruskeat, hiukset samoin; ja hänen kasvonsa olivat niin päivettyneet, että nekin olivat aivan ruskeat. Emilian mielestä hän oli kuin iso pähkinä – -iso, ruskea ja terve pähkinä.
Isä Cassidy katsoi tyttöön puristaessaan hänen kättään. Emilia oli tällä hetkellä hyvin suloisen näköinen; hänen poskensa olivat jännityksestä ruusunpunaiset, musta tukka loisti auringonpaisteessa, silmät olivat tummat ja läpikuultavat. Mutta hänen korvansa ne saivat isä Cassidyn kumartumaan ja katsomaan.
– Hänellä on suipot korvat, isä Cassidy sanoi äkkiä kiihtyneesti kuiskaten. – Suipot korvat! Minä tiesin paikalla kun näin hänet, että hän tuli suoraan keijujen valtakunnasta. Käy istumaan, keiju – mikäli keijut ylipäänsä istuvat – käy istumaan ja kerro minulle uusimmat kuulumiset Titanian hovista.
Emilia tunsi nyt kotoisen maan jalkainsa alla. Isä Cassidy puhui hänen kieltään ja puhui sitä pehmeällä, matalalla äänellä, pyöritellen tavuja niin sulavasti kuin aito irlantilaiselta saattoi odottaakin. Mutta Emilia pudisti päätään hieman surullisesti. Ei hän voinut ruveta esiintymään sinipiikain valtiattaren lähettiläänä, kun hänen mieltään painoi velvollisuuden raskas taakka.
– Minä olen vain Emilia Starr Uudesta Kuusta, hän sanoi ja hengähti sitten syvään muistaessaan, ettei tässä saanut tapahtua mitään petosta, ei mitään purjehtimista väärällä lipulla. – Ja minä olen protestantti.
– Sangen soma pikku protestantti oletkin, sanoi isä Cassidy.
– Mutta hieman pettynyt minä kyllä olen. Protestantteja täällä on kuinka paljon tahansa – niitä aivan kuhisee metsissä – mutta siitä on sata vuotta, kun viimeinen keiju kävi luonani.
Emilia katsoi häneen pitkään. Isä Cassidy ei varmaankaan voinut olla sadan vuoden ikäinen. Hän ei näyttänyt paljon viittäkymmentä vanhemmalta. Mutta ehkä katoliset papit elivät kauemmin kuin muut ihmiset. Emilia ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut ja siksi hän huomautti hiukan vaisusti:
– Teillä näkyy olevan kissa.
– Erehdys. Isä Cassidy pudisti päätään ja voihkaisi synkästi. – Kissalla on minut.
Emilia ei yrittänytkään enää ymmärtää isä Cassidyä. Tämä oli herttainen mutta käsittämätön. Emilia päätti jättää hänet silleen. Sitä paitsi hänen täytyi esittää asiansa.
– Te olette jonkinlainen kirkkoherra, eikö niin? hän kysyi arasti. Hän ei tiennyt, pitikö isä Cassidy siitä, että häntä sanottiin kirkkoherraksi.
– Jonkinlainen kyllä, myönsi kirkonmies herttaisesti. – Ja näetkös, kun kirkkoherrat ja muut papit eivät voi itse kirota, heidän täytyy pitää kissaa sitä varten. Minä en ole koskaan nähnyt kissaa, joka olisi osannut kirota niin mehevästi ja tepsivästi kuin Bai.
– Sekö sen nimi on? kysyi Emilia katsellen hieman pelokkaasti mustaa kissaa. Tuntui vähän ilkeältä pohtia sen asioita näin aivan sen nokan edessä.
– Itse se sanoo itseään siksi. Äitini ei pidä Baista, kun se varastaa kermaa. Minä taas vähät välitän kermasta, mutta en voi sietää sen ilmettä, kun se jälkeenpäin nuolee suupieliään. Bai, me olemme saaneet vieraaksemme keijun.
Bai iski Emilialle hävyttömästi silmää.
– Onko sinulla vähääkään aavistusta siitä, mitä kissojen päässä liikkuu?
Kuinka kummia kysymyksiä isä Cassidy teki. Emiliasta tuntui, että hän olisi pitänyt noista kysymyksistä, ellei olisi ollut niin huolissaan. Äkkiä isä Cassidy nojautui pöydän yli ja sanoi:
– No, sanopas nyt mikä sinua vaivaa?
– Minä olen hirveän onneton, sanoi Emilia surkeasti.
– Niitä on paljon, onnettomia. Kaikki ihmiset ovat ajoittain onnettomia. Mutta sellaisten olentojen, joilla on suipot korvat, ei pitäisi olla onnettomia. Se kuuluu kuolevaisille.
– Voi, hyvä – Emilia mietti, miksi häntä sanoisi. Loukkaantuisiko hän, jos protestantti sanoisi häntä 'isäksi'? Mutta hänen täytyi yrittää – hyvä isä Cassidy, minulla on kauhea suru, ja minä olen tullut pyytämään teiltä suurta hyvää työtä.
– Kerro minulle koko juttu, kehotti isä Cassidy herttaisesti. Emilia kertoi hänelle koko jutun alusta loppuun: hän kuvasi Murrayin ja Sullivanien vanhaa sukuvihaa ja ystävyyttä, joka oli syntynyt hänen ja Korkean Johnin välille; hän teki selkoa isosta omenasta, sen onnettomista seurauksista ja Korkean Johnin kostosta. Bai ja isä Cassidy kuuntelivat yhtä vakavina kumpikin, kunnes hän oli lopettanut. Sitten Bai iski hänelle silmää, mutta isä Cassidy painoi sormenpäänsä vastakkain.
– Hm, hän sanoi.
– Hm, hän sanoi uudelleen. – Ja sinä tahdot, että minä estäisin tuon häpeällisen aikeen?
– Jos vain voisitte, sanoi Emilia. – Voi, olisi ihmeellistä, jos te voisitte. Tahtoisitteko ... tahtoisitteko te?
Isä Cassidy sovitti sormenpäitään yhteen vielä huolellisemmin.
– Pelkään etten voi vedota avainten mahtiin estääkseni Korkeata Johnia menettelemästä laillisen omaisuutensa suhteen niin kuin hän tahtoo, eikö niin, keiju?
Emilia ei ymmärtänyt puhetta avaimista, mutta sen hän käsitti, ettei isä Cassidy suostunut käyttämään kirkon valtaa Korkeata Johnia vastaan. Ei siis ollut toivoa. Emilia ei voinut estää pettymyksen kyyneliä nousemasta silmiinsä.
– Oh, mitä nyt, keiju, älä itke, rukoili isä Cassidy. – Eivät keijut koskaan itke – eivät he osaa itkeä. Sano sinä vain olevasi Uudesta Kuusta ja kuuluvasi mihin kirkkokuntaan tahansa, todellisuudessa sinä kuitenkin olet kotoisin sinipiikojen maailmasta. Ja juuri siitä syystä minun täytyy pelastaa sinulle kallis pikku metsikkösi.
Emilia katsoi häneen silmät suurina.
– Eiköhän asia järjesty, jatkoi isä Cassidy. – Minä arvelen, että jos minä menen Korkean Johnin luo ja puhun hänen kanssaan oikein kauniisti, niin saan hänet tulemaan järkiinsä. Me olemme, Korkea John ja minä, hyvin hyvät ystävät. Hän on mukava mies, jos häntä lähestyy oikealla tavalla. Kyllä minä saan hänet käsittämään, ettei kukaan kunniallinen irlantilainen ryhdy vainoamaan naista ja ettei kukaan järkevä ihminen pelkästä kostonhalusta rupea hävittämään moisia kauniita puita, joiden kasvamiseen on kulunut puoli vuosisataa ja joita mikään ei voi korvata. Niinpä niin, Uuden Kuun Emilia, luullakseni voimme pitää sovittuna asiana, ettei teidän metsikköänne kaadeta.
Emilia riemastui äkkiä sanomattomasti. Hän luotti täydellisesti isä Cassidyyn. Hän oli varma, että isä Cassidy saattoi kietaista Korkean Johnin pikkusormensa ympäri.
– Voi, minä en voi koskaan kiittää teitä kylliksi, hän sanoi vakavasti.
– Se on totta, niin että älä hukkaa sanoja. Mutta sanopa nyt minulle, onko teitä enemmän, tarkoitan samanlaisia kuin sinä. Ja kuinka vanha sinä itse olet?
– Minä olen kahdentoista eikä minulla ole veljiä eikä sisaria. Ja nyt minun kai olisi parasta lähteä kotiin.
– Ei ennen kuin olet saanut kupin teetä.
– Voi, kiitos, mutta minä söin lähtiessäni.
– Kaksi tuntia sitten, ja sen jälkeen olet kävellyt kaksi mailia. Älä lainkaan vastustele. Ikävä kyllä minulla ei ole nektaria eikä ambrosiaa – sellaista ruokaa keijukaisille pitäisi olla – mutta minun äitini tekee parempaa luumukakkua kuin kukaan toinen mummo koko Prinssi Edvardin saarella. Odotahan tässä hiukan. Älä pelkää Baita. Se syö kyllä joskus mureita pikku protestantteja, mutta sinipiikoihin se ei koske milloinkaan.
Kun isä Cassidy palasi, seurasi hänen äitinsä häntä kantaen tarjotinta. Emilia oli odottanut, että hänkin olisi iso ja ruskea, mutta hän olikin pienen pieni nainen, hiukset lumivalkoiset ja silkinhienot, silmät siniset ja lempeät ja poskilla hento puna.
– Eikös vain olekin viehättävä pikku äiti? kysyi isä Cassidy kuiskaten. – Hänessä on jotain omituista. Olen nähnyt hänen lähtevän kesken siivouksen metsään ja viipyvän siellä koko iltapäivän. Minä melkein luulen, että hänelläkin on jotain puuhaa keijujen kanssa.
Rouva Cassidy hymyili, suuteli Emiliaa poskelle ja sanoi, että hänen täytyi kiiruhtaa heti takaisin säilykkeidensä ääreen, ja niin hän sipsutti pois.
– Nyt, keijuseni, istu siinä kauniisti ja ole ihminen kymmenen minuuttia, niin jutellaan vähän kaikessa rauhassa.
Emilian oli nälkä – sitä mieluisaa tunnetta hän ei ollut kokenut kahteen viikkoon. Ja rouva Cassidyn luumukakku oli todella hyvää.
– Mitä sinä nyt ajattelet minusta? kysyi isä Cassidy äkkiä huomatessaan Emilian katselevan häneen aprikoivan näköisenä.
Emilia punastui. Hän oli miettinyt, uskaltaisiko pyytää isä Cassidyltä vielä toista palvelusta.
– Minä ajattelin, että te olette kauhean hyvä, hän vastasi.
– Niin olenkin, myönsi isä Cassidy. – Minä olen niin hyvä, että lupaan tehdä sen mitä sinä aiot pyytää – sillä minusta tuntuu, että sinulla on vielä jotakin mielessäsi.
– Minä olen pulassa ja olen ollut koko kesän. Nähkääs – Emilia puhui hyvin tosissaan – minä olen runoilijatar.
– Pyhä Miikael! Sepä onkin vakava asia. Mutta en tiedä, voinko paljonkaan auttaa sinua. Kuinka kauan sitä on sinulla kestänyt?
– Teettekö minusta pilkkaa? kysyi Emilia vakavasti.
Isä Cassidy nielaisi kappaleen luumukakkua ja samalla vähän muutakin.
– Pyhimykset minua siitä varjelkoot. Minä vain hämmästyin. Kun minunlaiseni halpa pappi saa samalla kertaa vieraakseen nuoren ladyn Uudesta Kuusta ja keijun ja runoilijattaren, niin sitä menee vähän sekaisin. Ota vielä vähän luumukakkua ja kerro minulle koko juttu.
– Niin, katsokaas – minä kirjoitan eeposta.
Isä Cassidy kumartui äkkiä eteenpäin ja nipisti hiukan Emiliaa ranteesta.
– Minä vain halusin nähdä, oletko sinä todellinen, hän selitti. – Niinkö, no hyvä, sinä kirjoitat eeposta. Jatka. Nyt minä taas voin hengittää.
– Minä aloitin sen viime keväänä. Ensin minä panin sen nimeksi "Valkoinen Valtiatar", mutta nyt minä olen muuttanut sen "Merenneidoksi". Eikö se teidänkin mielestänne ole parempi nimi?
– Paljon parempi.
– Minulla on kolme laulua valmiina, mutta nyt minä en pääse pitemmälle, kun tuli asia, jota minä en tiedä enkä voi saada selville. Se on kiusannut minua kovasti.
– Mikä se on?
– Minun eepokseni, sanoi Emilia mutustaen uutterasti luumukakkua, käsittelee erittäin kaunista ylhäissukuista neitoa, joka pienenä varastettiin oikeilta vanhemmiltaan ja kasvoi halonhakkaajan majassa.
– Yksi kirjallisuuden seitsemästä perusjuonesta, mutisi isä Cassidy.
– Mitä?
– Ei mitään. Vain paha tapa ajatella ääneen. Jatka.
– Hänellä oli ylhäinen lemmitty, mutta tämän vanhemmat eivät olisi sallineet hänen menevän naimisiin halonhakkaajan tyttären kanssa –
– Toinen niistä seitsemästä juonesta – suo anteeksi.
– ... ja lähettivät hänet ristiretkelle Pyhään maahan. Sieltä tuli sana, että nuorukainen oli kaatunut, ja silloin Editha – neidon nimi oli Editha – meni luostariin.
Emilia piti pienen tauon syventyäkseen taas luumukakkuun, ja isä Cassidy jatkoi juonta:
– Ja silloin hänen rakastettunsa palaakin ilmielävänä, vaikka täynnä pakanain iskujen arpia, ja neidon syntyperän salaisuus tulee ilmi; hänen vanha imettäjänsä tunnustaa sen kuolinvuoteellaan, ja neidon käsivarressa on syntymämerkki, joka todistaa asian.
– Mistä te tiesitte? huudahti Emilia hämmästyneenä.
– No, minä arvasin – minä olen hyvä arvaamaan. Mutta mikä siinä sitten hangoittelee vastaan?
– Minä en tiedä, kuinka saisin neidon pois luostarista, tunnusti Emilia. – Minä arvelin, että te ehkä tietäisitte kuinka se kävisi päinsä.
Isä Cassidy sovitteli taas sormiaan.
– Annahan olla. Tuo juttu, johon sinä olet ryhtynyt, nuori neiti, ei ole lainkaan helppo. Miten on? Editha ei siis ole mennyt luostariin uskonnollisen kutsumuksen takia, vaan koska kuvittelee sydämensä murtuneen. Katolinen kirkko ei pura nunnalupausta vain sillä perusteella, että joku sattuu huomaamaan hiukan erehtyneensä. Ei, ei – kyllä meillä pitää olla paremmat syyt. Onko Editha todellisten vanhempiensa ainoa lapsi?
– On.
– No sitten asia on selvä. Jos hänellä olisi ollut veljiä tai sisaria, sinun olisi täytynyt tappaa ne, ja siitä olisi tullut aika sotkua. Hän on siis jalosukuisen perheen ainoa tytär ja perillinen, ja tämän perheen ja toisen jalosukuisen perheen – rakastetun perheen – välillä on vallinnut vuosikausia kestänyt verivaino. Tiedätkö mikä verivaino on?
– Tietenkin, sanoi Emilia ylenkatseellisesti. – Mutta kaiken tuon minä olen jo sovittanut runoelmaan.
– Sitä parempi. Vaino on hajottanut valtakunnan kahtia, eikä sitä enää voi parsia ehjäksi muu kuin Capulet'n ja Montaguen sukujen välinen avioliitto.
– Eivät ne ole sen nimisiä.
– Ei se tee mitään. Tämä on valtakunnan asia, jolla on laajalle ulottuvat seuraukset, ja vetoaminen paaviin on aivan paikallaan. Sinä siis tarvitset – isä Cassidy nyökkäsi juhlallisesti – erikoisluvan Roomasta.
– Erikoislupa-sanaa on niin vaikea sovittaa runomittaan, tuumi Emilia.
– Epäilemättä. Mutta nuoret neidit, jotka haluavat kirjoittaa runoeepoksia ja sijoittaa ne satojen vuosien takaiseen aikaan ja valita sankarittaren, jonka uskonto on heille aivan tuntematon, saavat kyllä valmistautua siihen, että edessä on joskus jokin karikin.
– Kyllä minä sentään taidan saada sen sopimaan, sanoi Emilia reippaasti. – Ja minä olen teille hyvin kiitollinen. Ette voi aavistaakaan, kuinka suuri huojennus tämä on minulle. Runo tulee nyt valmiiksi muutamassa viikossa. Minä en ole koskenutkaan siihen koko kesänä. Eipä silti, minulla onkin ollut aika kiirettä. Ilse Burnley ja minä olemme tehneet uutta kieltä.
– Tehneet – uutta – suo anteeksi. Sanoitko sinä kieltä?
– Sanoin.
– Mikäs tätä entistä sitten vaivaa? Eikö se kelpaa sinulle?
– Tietysti. Emme me siitä syystä tee uutta kieltä. Nähkääs, Jimmy-serkku palkkasi keväällä joukon ranskalaisia poikia istuttamaan perunoita. Minunkin täytyi olla apuna ja Ilse tuli minun seurakseni. Ja meitä harmitti mahdottomasti, kun pojat puhuivat ranskaa, josta me emme ymmärtäneet sanaakaan. He puhuivat sitä vain meidän kiusaksemme. Ilse ja minä päätimme silloin tehdä ihan uuden kielen. Me olemme päässeet siinä aika pitkälle, ja kun perunan nosto alkaa, me voimme jutella keskenämme eivätkä pojat ymmärrä sanaakaan. Siitäkös tulee hauskaa!
– Varmasti. Ja kaksi tyttöä näkee niin suuren vaivan, että keksii uuden kielen vain nolatakseen muutamia ranskalaisia poikaraukkoja! Se käy kyllä yli minun ymmärrykseni, sanoi isä Cassidy avuttomasti. – Ties mitä vielä teette, kun kasvatte suuriksi. Teistä tulee vallankumouksellisia. Minä vapisen Kanadan puolesta.
– Voi, ei siitä ole vaivaa – hauskaa se on. Ja koulussa kaikki tytöt ovat vallan hurjistuneita, kun kuulevat meidän puhuvan eivätkä ymmärrä. Me voimme puhua salaisuuksia kaikkien kuullen.
– Kun ihmisluonne on sellainen kuin on, minä voin kyllä arvata mistä hauskuus tulee. Annas kuulua pieni näyte sitä teidän kieltänne.
– Nat millan oste dolman bote ta Shrewsbury fernas ta poo litanos, sanoi Emilia kielevästi. – Se merkitsee: "Ensi kesänä minä menen Shrewsburyn metsiin poimimaan mansikoita." Toissa päivänä välitunnilla kiljuin sen Ilselle leikkikentän poikki, ja voi, miten kaikki katsoivat pitkään! Luultavasti minä osaan pian kirjoittaa runonikin omalla kielellämme. Sitten ei Elisabet-täti kykene niitä lukemaan, vaikka sattuisi löytämäänkin.
– Oletko kirjoittanut muitakin runoja kuin eepoksesi?
– Olen. Mutta vain lyhyitä paloja. Monta tusinaa.
– Hm. Saisinko minäkin kuulla jonkin niistä?
Emilia tunsi itsensä hyvin imarrelluksi. Miksi hän ei antaisi isä Cassidyn kuulla rakkaita runojaan.
– Minä lausun uusimman runoni, hän sanoi selvittäen kurkkuaan. – Sen nimi on "Iltahaaveita".
Isä Cassidy kuunteli tarkkaavaisesti. Ensimmäisen säkeistön jälkeen hänen ilmeensä muuttui, ja hän alkoi taputella sormenpäitään vastakkain. Lopetettuaan Emilia loi silmänsä alas ja odotti vavisten. Entä jos isä Cassidy sanoisi, ettei siitä ollut mihinkään? Ei, niin epäkohtelias hän ei ollut – mutta jos hän laskisi siitä leikkiä niin kuin eepoksestakin?
Isä Cassidy oli pitkän aikaa hiljaa, ja odotus tuntui Emiliasta kauhealta. Hän pelkäsi, ettei isä Cassidy voinut kiittää runoa, mutta ei tahtonut loukata häntä moittimallakaan. Äkkiä Emiliasta tuntui, että hänen "Iltahaaveensa" oli pelkkää pötyä, ja hän harmitteli, kuinka olikin ollut niin tyhmä, että oli lukenut runon isä Cassidylle.
Tietysti runo oli pötyä. Isä Cassidy tiesi sen hyvin. Mutta siitä huolimatta, tuollaisen lapsen kirjoittamaksi – ja loppusoinnut ja poljento olivat moitteettomat – ja siinä oli yksi säe, yksi ainoa säe "Himmeän kultaisten tähtien valo" – ja sen säkeen vuoksi isä Cassidy äkkiä sanoi:
– Jatka – jatka vain runojen kirjoittamista.
– Tarkoitatteko te –, Emilia veti henkeään.
– Minä tarkoitan, että vähitellen siitä voi tulla jotakin. Jotakin – en tiedä kuinka paljon – mutta jatka, jatka.
Emilia oli niin onnellinen, että hänen teki mieli itkeä. Se oli ensimmäinen rohkaiseva sana, jonka kukaan oli hänelle lausunut, lukuun ottamatta hänen omaa isäänsä, ja isällä voi kai helposti olla liian suuret luulot lapsestaan. Tämä oli toista.
– Elisabet-täti toruu minua, kun minä kirjoitan runoja, hän sanoi miettivästi. – Hän sanoo ihmisten luulevan, että minä olen yhtä yksinkertainen kuin Jimmy-serkku.
– Neron tie ei ole koskaan tasainen. Mutta otahan vielä vähän kakkua, vain näyttääksesi että sinussa on jotain inhimillistäkin.
– Ve, merry ti. O del re dolman kosey aman ri sen ritter. Se merkitsee: "Ei kiitoksia. Minun täytyy lähteä kotiin, ennen kuin tulee pimeä."
– Minä vien sinut hevosella kotiin.
– Voi, ei, ei. Te olette hyvin ystävällinen, mutta minä kävelen mieluummin. Se on ... erinomaista ruumiinliikuntaa.
– Mikä merkitsee, sanoi isä Cassidy leikillinen välähdys silmäkulmassaan, että me emme saa ilmaista tätä vanhalle ladylle. Hyvästi, ja olkoot peilistäsi näkyvät kasvot aina iloiset.
Emilia oli niin onnellinen, ettei kotimatka häntä väsyttänyt. Kun hän pääsi ison mäen päälle ja katseli sieltä Uutta Kuuta, hänen silmänsä olivat tyytyväiset ja hellät. Kuinka kaunis talo oli levätessään siellä vanhojen puiden varjossa. Korkeimpien kuusten latvat piirtyivät selvästi iltataivasta vasten; takana kimalsi Blair Water hopeisena kuutamossa. Tuulen tyttö oli kääntänyt kokoon lepakonsiipensä, hiljaisuus täytti tienoon. Emilia oli varma, että kaikki kääntyisi nyt parhain päin. Isä Cassidy pitäisi siitä huolen.
19.
JÄLLEEN YSTÄVIÄ
Emilia kuunteli maanantai-aamuna hyvin pelokkaana, mutta Korkean Johnin metsikkö pysyi aivan hiljaisena. Kun hän illalla palasi koulusta, Korkea John itse tavoitti hänet rattaillaan ja pysähtyi ensimmäisen kerran omenaillan jälkeen puhuttelemaan häntä.
– Etkö tule kyytiin, Uuden Kuun Emilia-neiti? hän kysäisi suopeasti.
Emilia nousi rattaille tuntien itsensä hiukan vaivautuneeksi. Mutta Korkea John näytti hyvin ystävälliseltä hoputtaessaan hevostaan.
– Vai on Emilia-tyttönen käynyt panemassa isä Cassidyn pään pyörälle? hän sanoi. – "Herttaisin tytön tipsu, minkä olen koskaan nähnyt", hän sanoi minulle. Tottahan se on, mutta eikö olisi parempi jättää pappiparat rauhaan.
Emilia katsoi salavihkaa Korkeaan Johniin. Tämä ei näyttänyt suuttuneelta.
– Ja minut sinä olet saattanut pahempaan kuin pulaan, John jatkoi. – Minä olen yhtä ylpeä kuin kuka tahansa Uuden Kuun väestä, ja Elisabet-tätisi sanoi koko joukon asioita, jotka jäivät kihelmöimään nahkaani. Minulla on monta vanhaa laskua selvittämättä hänen kanssaan, ja minä aioin kuitata ne kaatamalla metsikön. Ja nyt sinun piti mennä ja toimittaa pappi niskaani. Enhän minä nyt uskalla katkaista sieltä ainoatakaan risua viluisen ruumiini lämpimiksi kysymättä paavilta lupaa.
– Voi herra Sullivan, jätättekö te metsikön rauhaan? kysyi Emilia henkeään pidätellen.
– Se riippuu kokonaan sinusta, Uuden Kuun Emilia-neiti. Et kai voi odottaa, että Korkea John alistuu mihin tahansa. En minä pehmeyteni takia ole saanut nimeäni.
– Mitä minun pitää tehdä?
– No ensiksikin minä tahdon, että menneet unohdetaan – tarkoitan sitä omenajuttua. Ja merkiksi siitä sinun pitää käydä silloin tällöin juttelemassa minun kanssani niin kuin viime kesänäkin. Suoraan sanoen minä olen oikein ikävöinyt sinua – ja sitä pippuripussia Ilseä. Hänkään ei ole käynyt kertaakaan sen jälkeen, minä kun hänen mielestään pitelin sinua pahasti.
– Kyllä minä käyn, tietysti, myönteli Emilia epäröiden. – Jos vain Elisabet-täti päästää.
– Sano hänelle, että jollei hän päästä, niin metsä menee lakoon viimeistä risua myöten. Kyllä hän silloin talttuu. Ja vielä eräs asia: sinun täytyy kohteliaasti ja kauniisti pyytää, että minä olisin ystävällinen ja jättäisin metsikön pystyyn. Jos pyydät oikein sievästi, en ikinä koske ainoaankaan puuhun. Muuten se kaatuu, sanoipa pappi mitä tahansa.
Emilia pani kätensä ristiin, katsoi Korkeaan Johniin silmäripsiensä lomitse ja hymyili niin lempeästi ja lumoavasti kuin taisi.
– Hyvä herra Korkea John, hän pyysi, suostuisitteko jättämään paikoilleen sen kauniin metsän, josta minä pidän tavattomasti?
Korkea John tempaisi päästään vanhan lutistuneen huopahattunsa.
– Tietysti minä suostun. Oikea irlantilainen tekee aina mitä nainen häneltä pyytää. Se se onkin vienyt meidät perikatoon. Me olemme hameväen armoilla. Jos olisit tullut aikaisemmin pyytämään, sinun ei olisi tarvinnut kävellä White Crossiin. Mutta muista pitää sopimuksen muutkin kohdat. Punaiset ovat kypsiä ja pilkulliset kypsyvät pian – ja kaikki rotat ovat juosseet tipo tiehensä.
Emilia lensi tuulispäänä Uuden Kuun keittiöön.
– Elisabet-täti, Korkea John ei hakkaakaan metsää, hän sanoi sen itse minulle. Mutta minun täytyy joskus käydä hänen luonaan ... ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.
– Et kai sinä paljon välittäisi, vaikka minulla olisikin, sanoi Elisabet-täti. Mutta hänen äänensä ei ollut yhtä tuima kuin tavallisesti. Hän ei halunnut tunnustaa, kuinka suuren huojennuksen Emilian sanoma hänelle tuotti, mutta se pehmensi melkoisesti hänen käytöstään. – Täällä on sinulle kirje. Minä tahdon tietää, mitä se merkitsee.
Emilia otti kirjeen. Ensimmäisen kerran posti toi hänelle oikean kirjeen, ja hän aivan värisi ilosta. Se oli voimakkaalla käsialalla kirjoitettu ja osoitettu "neiti Emilia Starrille, Blair Waterin Uuteen Kuuhun". Mutta...
– Täti on avannut sen, Emilia huudahti närkästyneenä.
– Tietysti. Älä luulekaan, että sinä saat ottaa vastaan kirjeitä, joita minä en saa lukea. Minä tahdon tietää, miksi isä Cassidy kirjoittaa sinulle – ja kirjoittaa semmoista roskaa?
– Minä kävin hänen luonaan lauantaina, tunnusti Emilia-, hän älysi, että salaisuus oli päässyt livahtamaan. – Ja minä pyysin, eikö hän voisi estää Korkeaa Johnia hakkaamasta metsikköään.
– Emilia Byrd – Starr!
– Minä sanoin hänelle, että minä olen protestantti, huudahti Emilia. – Hän tietää sen. Ja hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. Minä pidän enemmän hänestä kuin herra Daresta.
Elisabet-täti mykistyi. Hän ei oikein keksinyt mitä olisi voinut sanoa. Sitä paitsi – metsikköä ei kaadettaisi. Hyvien uutisten tuojalle annetaan paljon anteeksi. Hän tyytyi vain luomaan Emiliaan pitkän katseen, mutta tyttö oli liian onnellinen ja kiihdyksissä välittääkseen katseista. Hän vei kirjeensä ullakolle ikkunakomeroon ja ihaili hetken postimerkkiä ja päällekirjoitusta, ennen kuin otti kirjeen kuoresta.
"Sinä helmi kaikkien Emiliain joukossa", kirjoitti isä Cassidy. "Minä olen puhunut Korkean ystävämme kanssa ja olen varma, että tuo keijukaismaan vihanta vartioasema säilyy ja odottaa sinua kuutamoöinä. Minä tiedän sinun tanssivan siellä kuun valossa silloin kun muut kuolevaiset kuorsaavat vuoteissaan. Luullakseni sinun täytyy muodon vuoksi pyytää Korkeata Johnia säästämään ne puut, mutta saatpa nähdä, että hän on hyvin järkevä. Kaikki riippuu siitä, kuinka asia toimitetaan ja missä vaiheessa kuu on. Miten menestyvät eepos ja kieli? Toivottavasti 'Merenneidon' päästäminen valasta ei tuota vaikeuksia. Pysy edelleenkin kaikkien hyvien keijujen ystävänä ja muistele myös ihailevaa ystävääsi
James Cassidyä.
J.K. Bai lähettää terveisiä. Mikä on 'kissa' teidän kielellänne? Tuskinpa keksitte kissamaisempaa sanaa kuin 'kissa', vai mitä?"
Korkea John levitti kaikkialla juttua siitä, että Emilia oli vedonnut isä Cassidyyn. Hän piti sitä itseensä kohdistuneena kujeena ja nautti siitä kovasti. Rhoda Stuart sanoi aina tienneensä, että Emilia Starr oli röyhkeä olento, ja neiti Brownell sanoi, ettei hän hämmästyisi enää mistään mitä Emilia Starr teki, ja tohtori Burnley sanoi häntä pikku peijakkaaksi ihailevammin kuin koskaan, ja Perry sanoi, että hänellä oli sisua, ja Teddy otti osansa kunniasta, koska oli keksinyt keinon, ja Elisabet-täti kesti kaiken, ja Laura-täti arveli, että hullumminkin olisi voinut käydä. Mutta Jimmy-serkun sanat tekivät Emilian hyvin iloiseksi.
– Se olisi tuhonnut puutarhan ja murtanut sydämeni, Emilia, Jimmy tunnusti. – Sinä olet kunnon tyttö, kun estit sen.
Kuukauden kuluttua Elisabet-täti lähti eräänä päivänä Emilian kanssa Shrewsburyyn hankkimaan tytölle talvitakkia, ja siellä he tapasivat kaupassa isä Cassidyn. Elisabet-täti kumarsi hyvin juhlallisesti, mutta Emilia ojensi pienen kätensä.
– Kuinka sen paavin erikoisluvan kävi? kuiskasi isä Cassidy. Emilia aivan kauhistui: Elisabet-täti voisi kuulla kysymyksen ja luulisi hänen salassa juonivan paavin kanssa. Toisaalta tämä salaperäinen yhteisymmärrys ja vehkeily sai hänet värisemään ihastuksesta. Hän nyökkäsi vakavasti ja loi isä Cassidyyn merkitsevän katseen.
– Sain sen järjestymään vaivattomasti, hän kuiskasi.
– Mainiota, sanoi isä Cassidy. – Toivon sinulle onnea oikein kovasti. Hyvästi.
– Jääkää hyvästi, sanoi Emilia, jonka mielestä tämä hyvästely paremmin soveltui heidän hämäriin salaisuuksiinsa. Koko kotimatkan hän nautti tästä salavihkaisesta kohtauksesta ja hänestä tuntui aivan kuin hän itse olisi elänyt keskellä eeposta. Isä Cassidyä hän ei sen jälkeen nähnyt moneen vuoteen, sillä tämä joutui siirtymään toiseen seurakuntaan, mutta Emilia muisteli aina häntä erittäin miellyttävänä ja ymmärtäväisenä miehenä.
20.
ILMAPOSTIIN
"Rakas isä. Sydämeni on tänä iltana kovin raskas. Mikki kuoli tänä aamuna. Jimmy-serkku sanoo, että se on varmaan myrkytetty. Voi, kuinka se koski minuun. Se oli mainio kissa. Minä itkin ja itkin ja itkin. Elisabet-täti oli vihainen. Hän sanoi: 'Sinä et pitänyt läheskään tuollaista elämää silloin kun isäsi kuoli.' Se oli julmaa. Laura-täti oli paljon herttaisempi, mutta kun hän sanoi: 'Älä itke, kultaseni. Minä hankin sinulle toisen kissanpoikasen', minä huomasin, ettei hänkään käsittänyt. En minä tahdo toista kissanpoikasta. Vaikka minulla olisi miljoona kissanpoikasta, ne eivät korvaisi Mikkiä.
"Ilse ja minä hautasimme Mikin Korkean Johnin metsikköön. Laura-täti antoi kenkälaatikon arkuksi ja vähän punaista paperia, johon käärimme sen pienen ruumisparan. Ja haudalle panimme kiven ja minä sanoin: 'Siunattuja ovat ne vainajat, jotka kuolevat Herrassa.' Kun minä kerroin sen Laura-tädille, hän pelästyi ja sanoi: 'Voi Emilia, sehän oli kauheaa. Sinun ei olisi pitänyt sanoa niin kissan haudalla. Mutta Jimmy-serkku sanoi: 'Etkö luule, Laura, että viattomalla pikku eläimellä on osansa Jumalasta? Emilia rakasti sitä ja kaikki rakkaus on osa Jumalasta.' Ja Laura-täti sanoi: 'Ehkä olet oikessa, Jimmy. Mutta hyvä oli, ettei Elisabet kuullut mitä Emilia sanoi.'
"Mutta, voi isä, tunnen itseni tänä iltana Mikin vuoksi hyvin yksinäiseksi. Eilisiltana se oli täällä kanssani leikkimässä, ja se oli viekas, nätti ja mukava. Ja nyt se on kylmänä ja kuolleena Korkean Johnin metsikössä."
Joulukuun 18. päivänä
"Rakas isä. Minä olen täällä ullakolla. Tuulen tyttö on tänä iltana jostain hyvin suruissaan. Hän huokaa murheellisesti ikkunan takana. Ja silti minä sain leimahduksen heti kun tänä yönä kuulin hänen äänensä – minusta tuntui kuin olisin juuri nähnyt jotakin mikä tapahtui hyvin kauan sitten – jotakin niin ihanaa että se oikein koski.
"Jimmy-serkku sanoo, että tänä yönä tulee lumimyrsky. Se on hauskaa. On hauskaa kuunnella kun yöllä myrskyää. Tuntuu suloiselta ryömiä peittojen alle ja ajatella, ettei myrsky voi mitään.
"On hauskaa kun jouluksi tulee lunta. Sukupäivälliset ovat tänä vuonna Uudessa Kuussa. On meidän vuoromme. Viime vuonna ne olivat Oliver-enon luona, mutta Jimmy-serkulla oli influenssa eikä hän päässyt mukaan, ja sen vuoksi minä jäin hänen kanssaan kotiin. Tänä vuonna minä saan olla mukana, ja se on jännittävää. Kirjoitan sitten jälkeenpäin kaikesta, rakas isä.
"Minun pitää kertoa sinulle eräs asia. Minä häpeän sitä, mutta minun on luultavasti parempi olla, kun olen sen kertonut. Ella Leellä oli viime lauantaina syntymäpäivät ja minutkin oli kutsuttu. Elisabet-täti antoi minun pukea päälleni uuden sinisen kamirpukuni. Se on hyvin sievä. Minä katsoin itseäni peilistä ja muistin, että Ilsen isä oli sanonut, että minä olisin sievä jollen olisi niin kalpea. Minä koetin nipistellä poskiani saadakseni ne punaisiksi ja näytinkin heti paljon sievemmältä, mutta sitä ei kestänyt kauan. Siksi minä otin vanhan punaisen samettikukan, joka oli ennen ollut Laura-tädin hatussa, kastelin sen ja hieroin siitä punaa poskiini. Sitten minä lähdin syntymäpäiville, ja kaikki tytöt katselivat minua, mutta kukaan ei sanonut mitään. Rhoda Stuart vain tirskui.
"Aioin kotiin tultuani pestä punan pois ennen kuin Elisabet-täti näkisi minut. Mutta hänen päähänsä pistikin kaupasta palatessaan poiketa noutamaan minua. Hän ei sanonut kylässä mitään, mutta heti kun olimme tulleet kotiin hän sanoi: 'Mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, Emilia?' Minä kerroin hänelle ja luulin, että hän toruisi minua kauheasti, mutta hän sanoi vain: 'Nyt olet tehnyt itsesi naurunalaiseksi.' Kyllä minä tiesinkin sen, olin tuntenut sen koko ajan. 'En enää koskaan tee niin, Elisabet-täti', sanoin. 'Parempi onkin', hän sanoi. 'Mene heti pesemään kasvosi.' Minä pesin ja heti minusta tuntui paljon paremmalta, vaikka en ollutkaan enää niin sievä. Mutta merkillisintä oli, että kuulin jälkeenpäin kuinka Elisabet-täti nauroi minun poskiani Laura-tädille ruokakomerossa. Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, mikä saa Elisabet-tädin nauramaan.
"Huomaatko isä, kuinka oikeinkirjoitukseni on parantunut? Minä kirjoitan aina ensin ja haen sitten kaikki sanat, joista en ole varma, ja korjaan ne.
"Me, Ilse ja minä, olemme hylänneet kielemme. Me riitaannuimme verbeistä. Ilse ei olisi huolinut verbeille aikamuotoja ollenkaan. Hän olisi tahtonut saada eri sanan aina joka aikamuodolle. Minä sanoin, että jos minun täytyy tehdä kieli, niin siitä on tultava kunnollinen, mutta Ilse suuttui ja sanoi että englanninkin kieliopista on hänelle aivan kylliksi päänvaivaa ja että minä saan yksin tehdä koko kielen. Mutta ei se ollut hauskaa, ja siksi minäkin jätin koko jutun.
"Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti kysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä kertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron. Kertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä arkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja kirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä tahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin. Mutta kun Elisabet-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä tiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa?
"Minä olin toissa yönä Ilsen luona yötä, kun hänen isänsä oli poissa. Ilse lukee nyt rukouksensa ja hän sanoi, että hän uskalsi lyödä vaikka kuinka paljon vetoa, että hän osaisi rukoilla kauemmin kuin minä. Minä sanoin, että 'etpä', ja sitten minä rukoilin hyvin kauan kaikesta mitä ikinä muistin, ja kun en enää muistanut mitään, aioin ensin alkaa taas alusta. Mutta sitten minä ajattelin: 'Ei, se ei olisi rehellistä. Starrin täytyy olla rehellinen.' Siksi minä nousin ja sanoin: 'Sinä voitat'. Mutta Ilse ei vastannut mitään. Minä menin sängyn ympäri ja hän oli polvillaan sikeässä unessa. Kun minä herätin hänet, hän sanoi että veto täytyy peruuttaa, sillä hän olisi osannut rukoilla vaikka kuinka kauan ellei olisi nukkunut.
"Kun olimme sängyssä, kerroin Ilselle asioita, joita myöhemmin en olisikaan tahtonut kertoa. Salaisuuksia.
"Eräänä päivänä neiti Brownell luki historian tunnilla, että Walter Raleighin täytyi virua Towerissa neljätoista vuotta. Perry kysyi: 'Eikö hänen sentään annettu joskus nousta jalkeille?' Silloin neiti Brownell rankaisi häntä nenäkkyydestä, vaikka Perry oli tosissaan. Ilse suuttui neiti Brownellille siitä, että hän piiskasi Perryä, ja Perrylle siitä, että tämä kysyi semmoisen tyhmän kysymyksen aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Mutta Perry sanoo, että jonakin päivänä hän kirjoittaa historiankirjan, jossa ei ole tuommoisia käsittämättömiä asioita.
"Minä sisustan mielessäni Autiota taloa. Kalustan huoneet kukkasten mukaan. Laitan sinne ruusuhuoneen, joka on kokonaan ruusunpunainen, ja liljahuoneen, joka on valkoinen ja hopean värinen, ja orvokkihuoneen, joka on sininen ja kullan värinen. Minä tahtoisin että Autiossa talossakin olisi joulu. Mutta siellä ei ole koskaan joulua.
"Voi isä, mieleeni juolahti juuri suurenmoinen ajatus. Kun minä kirjoitan aikuisena ison romaanin ja ansaitsen paljon rahaa, minä ostan Aution talon ja sisustan sen valmiiksi. Sitten se ei enää olekaan Autio talo.
"Ilsen pyhäkoulunopettajatar neiti Willeson antoi hänelle Raamatun, kun hän oli oppinut ulkoa 200 värssyä. Mutta kun Ilse toi sen kotiin, hänen isänsä pani sen lattialle ja potkaisi sen pihalle. Rouva Simms sanoo, että tohtoria kohtaa kyllä Jumalan rangaistus, mutta mitään ei ole vielä kuulunut.
"Viime viikolla porsaani kuoli. Se oli minulle suuri taloudellinen tappio. Elisabet-täti sanoo että Jimmy-serkku ruokki sitä liian hyvin. Minun ei kai olisi pitänyt antaa sille Korkean Johnin nimeä.
"Meillä on nyt koulussa kartanpiirustusta. Rhoda Stuart saa aina parhaan numeron. Neiti Brownell ei tiedä, että Rhoda panee kartan ikkunaruudulle ja paperin sen päälle ja piirtää lävitse. Karttojen piirustaminen on hauskaa. Norja ja Ruotsi ovat kuin tiikeri ja vuoristot kuin tiikerin juovia, Irlanti kuin pieni koira, joka kääntää selkänsä Englannille ja pitää etukäpäliään rintaansa vasten, ja Afrikka kuin iso siankinkku.
"Ilse alkaa menestyä koulussa oikein hyvin. Hän sanoo ettei aio jäädä minun hännilleni. Ilse on aika vietävä oppimaan, kuten Perry sanoo, ja hän voitti lausunnasta Charlottetownin Kristillisten Naisten Kohtuullisuusyhdistyksen antaman hopeamitalin. Heillä oli Shrewsburyssä kilpailu ja Laura-täti vei Ilsen sinne, kun tohtori Burnley ei lähtenyt, ja Ilse voitti. Laura-täti sanoi tohtori Burnleylle kerran, että hänen pitäisi antaa Ilselle hyvä kasvatus. Mutta tohtori sanoi: 'Minä en kuluta rahoja naisten kasvatukseen.' Ja hän näytti synkältä kun ukkospilvi. Voi, kuinka minä toivon, että tohtori Burnley rakastaisi Ilseä. Minä olen iloinen, kun sinä, isä, rakastit minua."
Jouluk. 22. p:nä
"Rakas isä. Tänään oli koulussa lopettajaiset. Se oli suuri tapaus. Siellä oli melkein kaikki paitsi tohtori Burnley ja Elisabet-täti. Kaikilla tytöillä oli parhaat vaatteensa paitsi minulla. Minä tiesin, ettei Ilsellä ollut muuta päälleen pantavaa kuin huono viimetalvinen hame, joka oli hänelle liian lyhyt. Siksi minäkin panin vanhan ruskean pukuni, ettei hänen tulisi paha mieli. Elisabet-täti ei olisi ensin antanut minun ottaa sitä, koska Uuden Kuun Murrayin täytyy aina pukeutua hyvin, mutta kun minä puhuin Ilsestä, hän katsoi Laura-tätiin ja sanoi, että 'mene sitten'.
"Rhoda Stuart pilkkasi Ilseä ja minua, mutta minä keräsin tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. (Tämä on vertauskuvallinen ilmaisu.) Hän takertui lausuessaan. Hän oli jättänyt kirjansa kotiin eikä runoa osannut kukaan muu kuin minä. Ensin katsoin häneen voitonriemuisesti. Mutta sitten minulle tuli kummallinen tunne ja minä ajattelin: 'Miltähän minusta tuntuisi, jos minä takertuisin näin suuren joukon edessä? Ja sitä paitsi koulun kunnia oli vaakalaudalla', ja kun minä istuin aivan hänen lähellään, niin kuiskasin hänelle. Loppu sujui hyvin. Mutta kummallista isä, minusta ei enää tunnu ollenkaan siltä kuin vihaisin häntä. Olen mielessäni ihan ystävällinen hänelle, ja se on paljon parempi. On ikävä vihata ihmisiä."
Jouluk. 28. p:nä
"Rakas isä. Joulu on ohi. Oli oikein hauskaa. Minä en ole koskaan nähnyt samalla kertaa keitettävän niin monenlaista hyvää. Wallace-eno ja Eva-täti ja Oliver-eno ja Addie-täti olivat täällä. Oliver-eno ei tuonut mukanaan lapsiaan, ja se oli minulle suuri pettymys. Tohtori Burnley ja Ilsekin olivat meillä. Kaikilla oli hienot vaatteet. Elisabet-tädillä oli musta silkkipukunsa, pitsikaulus ja pitsimyssy. Hän näytti oikein kauniilta ja minä olin ylpeä hänestä. Ihminen toivoo aina sukulaistensa olevan niin hyvän näköisiä kuin suinkin vaikkei heistä pitäisikään. Laura-tädillä oli ruskea silkkipuku ja Ruth-tädillä harmaa. Eva-täti oli hyvin hieno. Hänen hameessaan oli laahus.
"Minulla oli sininen kamirini ja tukassa sininen nauha, ja Laura-täti antoi minun ylleni äidin sinisen silkkiliinan, jossa oli punaisia kaunokkeja, saman joka hänellä oli pienenä tyttönä Uudessa Kuussa. Ruth-täti nyrpisti nenäänsä, kun hän näki minut. Hän sanoi: 'Sinä olet kasvanut pitkäksi, Emilia. Toivottavasti sinusta on tullut parempi tyttö.'
"Mutta hän ei toivonut sitä (todella). Minä näin sen selvästi. Sitten hän sanoi että kengännauhani oli auennut.
"'Hän näyttää paremmalta', sanoi Oliver-eno. 'Enpä ihmettelisi, vaikka hänestä sittenkin kehittyisi terve, voimakas tyttö.'
"Eva-täti huokasi ja pudisti päätään. Wallace-eno ei sanonut mitään, kätteli vain. Hänen kätensä oli kylmä kuin kala. Kun me menimme olohuoneeseen päivälliselle, minä tallasin Eva-tädin laahukselle ja kuulin jonkin ratkeavan. Eva-täti sysäsi minut pois ja Ruth-täti sanoi: 'Oletpa sinä kömpelö, Emilia.' Minä kuljin Ruth-tädin takana ja näytin hänelle kieltäni. Oliver-eno syö lientä niin että kuuluu kaikenlaisia ääniä. Meillä oli kaikki parhaat hopealusikat esillä. Jimmy-serkku leikkasi kalkkunat ja antoi minulle rinnasta kaksi viipaletta, kun hän tietää, että minä pidän valkoisesta lihasta. Ruth-täti sanoi: 'Kun minä olin pikku tyttö, en saanut koskaan muuta kuin siipeä', mutta silloin Jimmy-serkku pani vielä yhden valkoisen viipaleen minun lautaselleni. Ruth-täti ei sanonut enää mitään ennen kuin liha oli leikattu kaikille, mutta sitten hän sanoi: 'Minä näin opettajasi viime lauantaina Shrewsburyssä, Emilia, eikä hän suinkaan kiittänyt sinua. Jos olisit minun tyttöni, en olisi lainkaan tyytyväinen kuullessani tuollaisen lausunnon.'
"'Minä olen hyvin iloinen, etten ole sinun tyttäresi', minä sanoin mielessäni. En tietysti sanonut sitä ääneen, mutta Ruth-täti sanoi: 'Älä näytä noin nyrpeältä, kun minä puhun sinulle, Emilia.' Ja Wallace-eno sanoi: 'Sääli että hänen ilmeensä on niin epämiellyttävä.'
"'Ja sinä olet pöyhkeä ja komenteleva ja kiukkuinen', minä vastasin mielessäni. 'Tohtori Burnley sanoi niin.'
"'Hänellä on mustetahra sormessaan', sanoi Ruth-täti. (Minä olin kirjoittanut runon ennen päivällistä.)
"Mutta silloin tapahtui aivan ihmeellistä. Sukulaiset tuottavat aina yllätyksiä. Elisabet-täti avasi suunsa ja sanoi: 'Minä pyydän, Ruth, että sinä ja Wallace jätätte lapsen rauhaan.' En ollut uskoa korviani. Ruth-täti näytti närkästyneeltä, mutta jätti minut todella rauhaan, nyrpisti vain nenäänsä, kun Jimmy-serkku taas pisti palan valkoista lihaa lautaselleni.
"Sen jälkeen päivällisillä oli oikein hauskaa. Ja kun päästiin vanukkaaseen, rupesivat kaikki puhumaan ja sitä oli mainio kuulla. He juttelivat Murrayn suvusta juttuja ja kaskuja. Wallace-enokin nauroi.
"Päivällisen jälkeen annettiin joululahjat. Se on Murrayin vanha tapa. Meillä ei koskaan ole sukkia eikä joulukuusta, vaan iso ruumenkori kiertää ympäri ja lahjat on pistetty ruumenien sisään, mutta pöntön reunalta riippuu nauhoja, joissa on jokaisen nimi. Se on lystiä. Kaikki sukulaiset antoivat minulle hyödyllisiä lahjoja paitsi Laura-täti. Häneltä sain hajuvesipullon. Siitä minä pidin. Minä pidän hyvistä tuoksuista. Elisabet-täti ei hyväksy hajuvesiä. Hän antoi minulle uuden esiliinan, eikä se ole pikkulasten mallia, mistä kiitos ja ylistys. Ruth-täti antoi minulle Uuden testamentin ja sanoi: 'Emilia, toivon että luet siitä joka päivä kappaleen, niin että lopulta olet lukenut sen läpi', ja minä sanoin: 'Voi täti, minä olen lukenut Uuden testamentin läpi useampaan kuin kymmeneen kertaan (ja niin minä olenkin). Minä pidän kauheasti Johanneksen ilmestyksistä.' 'Raamattua ei ole luettava niin kuin satukirjaa', sanoi Ruth-täti kylmästi. Wallace-enolta ja Eva-tädiltä sain mustat kintaat ja Oliver-enolta ja Addie-tädiltä kokonaisen dollarin pelkkiä sieviä uusia kymmenen centin rahoja. Jimmy-serkku antoi minulle hiusnauhan. Perry oli jättänyt minua varten silkkisen kirjanmerkin. Hänen täytyi lähteä kotiin viettämään joulua Tom-tätinsä luo Stovepipe Towniin, mutta minä säästin hänelle ja Teddylle nenäliinan (Teddyn oli pikkuisen parempi) ja Ilselle hiusnauhan. Lahjat ostin munarahoillani. (Nyt minä en enää saa pitkään aikaan munarahoja, kun kanani on lakannut munimasta.) Kaikki olivat iloisia ja kerran Wallace-eno suoraan hymyili minulle. Hymyillessään hän ei näyttänytkään rumalta.
"Päivällisen jälkeen Ilse ja minä leikimme keittiössä, ja Jimmy-serkku auttoi meitä nekkujen teossa. Illallinen oli mainio, mutta ei kukaan jaksanut enää syödä paljon. Eva-tädin päätä pakotti ja Ruth-täti sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miksi Elisabet-täti teki makkaransa niin rasvaisia. Mutta muut olivat iloisia ja Laura-täti piti huolta hauskuudesta. Hän osaa hauskuuttaa. Ja kun kaikki oli lopussa, sanoi Wallace-eno (tämäkin on vanha sukutapa): 'Muistelkaamme hetken niitä, jotka ovat olleet ennen meitä.' Minusta hän sanoi sen mukavasti – oikein juhlallisesti ja samalla herttaisesti. Ja minä ajattelin sinua, rakas isä, ja äitiä ja pikku Mikki-parkaa ja iso-iso-isoäiti Murrayta ja vanhaa tilikirjaani, jonka Elisabet-täti poltti, kun se minusta oli aivan kun joku ihminen. Ja sitten me kaikki tartuimme toistemme käteen ja lauloimme 'Kauan kauan sitten' ennen kuin he lähtivät kotiin. Minä en enää tuntenut itseäni vieraaksi Murrayin seurassa.
"Laura-täti ja minä olimme portailla katsomassa heidän lähtöään. Laura-täti pani käsivartensa ympärilleni ja sanoi: 'Tällä tavalla me seisoimme ennen vanhaan äitisi kanssa katsomassa jouluvieraiden lähtöä.' Lumi narisi ja kulkuset soivat puiden alla ja sikolätin katto kimalteli lumisena kuutamossa. Ja kaikki oli niin kaunista, että leimahdus tuli ja se oli parasta kaikesta."
21.
"ROMANTTISTA, VAIKKEI HAUSKAA"
Uudessa Kuussa sattui muuan tapaus siksi, että Teddy Kent sanoi eräänä päivänä Ilse Burnleysta kohteliaisuuden eikä Emilia Starr oikein pitänyt siitä. Valtakuntiakin on kukistunut samasta syystä.
Teddy oli Blair Waterilla luistelemassa ja antoi Ilselle ja Emilialle vuoron perään liukukyytiä. Kummallakaan tytöllä ei ollut luistimia. Ilsestä ei kukaan välittänyt sen vertaa, että hänelle olisi hankittu luistimet; Emilia taas ei saanut niitä sen vuoksi, että Elisabet-täti ei hyväksynyt tyttöjen luistelua. Uuden Kuun tyttäret eivät olleet koskaan luistelleet. Laura-täti oli kumouksellisesti sitä mieltä, että luistelu antaisi Emilialle terveellistä liikuntoa ja säästäisi sitä paitsi hänen kenkänsä pohjia, joita liukuminen kulutti armottomasti. Mutta kumpikaan syy ei riittänyt kääntämään Elisabet-tädin päätä, vaikka hän olikin luonnostaan taloudellinen. Sen sijaan hän kielsi Emiliaa laskemasta liukua. Emilia oli hyvin katkera. Hän murjotti alakuloisena ja kirjoitti isälleen: "Minä vihaan Elisabet-tätiä. Hän tekee väärin. Hän ei ole koskaan reilu." Mutta eräänä päivänä tohtori Burnley pisti päänsä Uuden Kuun keittiöön ja kysyi karskisti:
– Mitä se merkitsee, ettet anna Emilian liukua, Elisabet?
– Hän kuluttaa kenkänsä pohjat puhki, vastasi Elisabet.
– Kengät h-. Viime tipassa tohtori muisti, että läsnä oli naisia. – Anna ipanan liukua niin paljon kuin suinkin jaksaa. Hänen pitäisi aina olla ulkoilmassa. Hänen pitäisi – tohtori tuijotti Elisabetiin vihaisesti – hänen pitäisi nukkuakin ulkona.
Elisabet säikähti, että tohtori alkaisi tosissaan vaatia näin mullistavia toimenpiteitä. Hän tiesi, että tohtorilla oli kummallisia mielipiteitä tuberkuloottisten ja heikkokeuhkoisten hoidosta. Hän oli oikein huojentunut, kun tohtori sentään tyytyi siihen, että Emilia sai olla päivät ulkona ja tehdä mitä tahtoi, eikä ottanut enää puheeksi ulkona nukkumista.
– Hän huolehtii paljon enemmän Emiliasta kuin omasta tyttärestään, Elisabet sanoi katkerana Lauralle.
– Ilse on ihan terve, sanoi Laura-täti hymyillen. – Jos hän olisi kivulloinen lapsi, Allan ehkä antaisikin hänelle anteeksi sen että ... hän on äitinsä tytär.
– H-s-t, varoitti Elisabet-täti. Mutta se tuli liian myöhään. Emilia oli keittiöön tullessaan kuullut mitä Laura-täti sanoi ja aprikoi sitä koulussa kaiken päivää. Miksi Ilselle piti antaa anteeksi, että hän oli äitinsä tytär? Olihan jokainen äitinsä tytär, eikös hänkin? Emilia tuskitteli tämän pulman vuoksi niin ettei malttanut seurata tunneilla, ja tämä taas antoi neiti Brownellille aiheen moniin ivallisiin huomautuksiin.
Mutta on jo aika palata Blair Waterille. Teddy oli juuri tuomassa Emiliaa rantaan tehtyään suurenmoisen liukukierroksen koko jääradan ympäri. Ilse istui odottamassa vuoroaan. Hiukset kehystivät hänen kasvojaan kuin kultainen pilvi ja valuivat hohtavana aaltona hänen otsalleen pienen haalistuneen neulemyssyn alta. Ilsellä oli aina haalistuneet vaatteet. Pureva tuuli oli punannut hänen poskensa, ja merenpihkanväriset silmät loistivat. Teddyn taiteilijankatse ilahtui tuosta näystä.
– Eikös Ilse ole kaunis? hän sanoi.
Emilia ei yleensä ollut kateellinen. Hän ei koskaan ollut pahoillaan, kun Ilseä kehuttiin. Mutta jostakin syystä huomautus ei ollut hänelle mieleen. Teddy katseli Ilseä liian ihailevasti. Ja syynä olivat tietysti nuo hohtavat kiharat, jotka laskeutuivat otsalle!
– Jos minulla olisi otsatukka, niin ehkä Teddy pitäisi minuakin kauniina, Emilia ajatteli nyrpeänä. – Vaikka mustat hiukset eivät tietysti ole niin kauniit kuin kullanväriset. Minun otsani on liian korkea – kaikki sanovat niin. Ja minä näytin tosiaan sievältä Teddyn kuvassa, kun hän piirsi otsalle muutamia kiharoita.
Asia kaiveli hänen mieltään. Emilia ajatteli sitä koko ajan, kun hän kulki rinnettä pitkin kotiin yli kovan hankikentän, joka kilotti heikosti laskevan auringon valossa.
Hän ei voinut syödä illallistakaan siitä surusta, ettei hänellä ollut otsatukkaa. Hänen salainen toiveensa oli äkkiä saanut virikettä. Hän tiesi, että oli turhaa yrittää kärttää Elisabet-tätiä suostumaan otsatukkaan. Mutta riisuuduttuaan illalla hän nousi tuolille niin että näki itsensä peilistä, kohotti pitkän palmikkonsa kiharia päitä ja sovitti ne otsalleen. Vaikutus oli hänen mielestään ihastuttava.
Entä jos hän leikkaisi otsatukan itse? Minuutissa se olisi tehty. Ja kun se olisi tehty, niin mitäpä Elisabet-täti sille enää mahtaisi? Hän suuttuisi kauheasti ja määräisi epäilemättä Emilialle jonkin rangaistuksen. Mutta otsatukka jäisi – ainakin siihen asti kun taas kasvaisi pitkäksi.
Huulet yhteen nipistettyinä Emilia lähti hakemaan saksia. Hän avasi palmikkonsa ja erotti etusuortuvat. Klipp, klipp, leikkasivat sakset. Kiiltävät hiukset putosivat hänen jalkoihinsa. Minuutin kuluttua Emilialla oli otsatukka. Se muutti kokonaan hänen kasvojensa luonteen. Ne tulivat veitikkamaisiksi, härnääviksi, vältteleviksi. Lyhyen hetken Emilia katseli ilonhurmassa kuvaansa.
Mutta sitten kauhistus valtasi hänet. Voi, mitä hän oli tehnyt? Kuinka Elisabet-täti suuttuisi! Hänen omatuntonsakin heräsi äkkiä. Hän oli ollut paha. Oli hyvin ilkeätä leikata itselleen otsatukka, vaikka Elisabet-täti oli kieltänyt. Elisabet-täti oli antanut hänelle Uudessa Kuussa kodin – Rhoda Stuart oli juuri samana päivänä koulussa taas piikitellyt häntä siitä, että hän 'eli armeliaisuudesta'. Ja hän, Emilia, palkitsi hyvyyden tottelemattomuudella ja kiittämättömyydellä! Pelosta ja omantunnontuskista suunniltaan Emilia kaappasi käteensä sakset ja leikkasi otsatukan pois aivan hiusrajaa myöten.
Aina vain hullumpaa! Emilia katseli kauhistuneena tulosta. Heti näki, että hiuksia oli leikattu, niin että Elisabet-tädin suuttumusta oli mahdotonta välttää. Ja itsensä hän oli tehnyt kamalan näköiseksi. Emilia purskahti itkuun, keräsi käteensä pudonneet hiukset ja työnsi ne paperikoriin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja hyppäsi sänkyyn, juuri kun Elisabet-täti tuli huoneeseen.
Emilia painoi kasvonsa pieluksiin ja oli nukkuvinaan. Hän pelkäsi Elisabet-tädin kysyvän häneltä jotakin ja vaativan häntä katsomaan ylös vuoteesta. Mutta Elisabet-täti riisuutui ääneti ja nousi vuoteeseen. Huoneessa oli pimeä – pilkkopimeä. Emilia huokasi ja käänsi kylkeä. Vuoteessa oli kuuma vesiastia, hän tiesi sen ja hänen jalkansa olivat kylmät. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta päästä vesipullon siunauksesta osalliseksi. Hän oli liian paha – liian kiittämätön.
– Nuku, äläkä kääntyile vuoteessasi, sanoi Elisabet-täti.
Emilia ei enää liikkunut – ei ainakaan ruumiillisesti. Mielessään hän vääntelehti yhä. Hän ei saanut unta. Jalat tai omatunto – tai ehkä molemmat – pitivät häntä valveilla. Ja pelko myös. Hän pelkäsi huomispäivää. Silloin Elisabet-täti huomaisi mitä hän oli tehnyt. Voi kun se jo olisi ohi! Emilia vääntelehti taas.
– Miksi sinä tänä yönä olet niin levoton? kysyi Elisabet-täti hyvin tyytymättömästi. – Oletko kylmettynyt?
– En, täti.
– Nuku sitten. Minä en voi sietää tuommoista kieppumista. Melkein kuin vuoteessa olisi ankerias – h-huh!
Elisabet-täti oli itse hiukan käännähtänyt ja hänen varpaansa oli sattunut Emilian jääkylmiin jalkoihin.
– Hyvänen aika, lapsi, sinun jalkasihan ovat kuin jääpalaset. Tässä, laske ne vesipullolle.
Elisabet-täti työnsi vesipullon Emilian jalkoihin. Kuinka suloiselta ja lämpöiseltä se tuntui! Emilia hieroi varpaitaan sitä vasten kuin naamaansa pesevä kissa. Mutta äkkiä hän tunsi, ettei hän voinut odottaa huomiseen.
– Elisabet-täti, minulla on jotakin tunnustettavaa.
Elisabet-täti oli väsynyt ja uninen eikä olisi juuri tällä hetkellä kaivannut synnintunnustuksia. Kärttyisellä äänellä hän kysyi:
– Mitä sinä olet tehnyt?
– Mi-minä leikkasin itselleni otsatukan, Elisabet-täti.
– Otsatukan?
Elisabet-täti nousi istumaan vuoteessa.
– Mutta minä leikkasin sen heti pois, huusi Emilia kiireesti. – Aivan pois – ihoa myöten.
Elisabet-täti nousi vuoteesta, sytytti kynttilän ja tarkasti Emiliaa.
– Totisesti, oletpa sinä kuvatus, hän sanoi tylysti. – Noin rumaa otusta en ole nähnyt ikipäivinä. Ja sinä teit sen salaa.
Kerrankin Emilian oli pakko olla samaa mieltä kuin Elisabet-täti.
– Anna minulle anteeksi, hän pyysi kohottaen rukoilevasti katseensa.
– Saat viikon ajan syödä illallisesi ruokakomerossa, määräsi Elisabet-täti. – Etkä pääse ensi viikolla Oliver-enon luo. Olin luvannut ottaa sinut mukaani, mutta ei tule kysymykseenkään, että ottaisin mukaan ketään joka on tuon näköinen.
Se oli kova isku. Emilia oli jännittyneenä odottanut tuota vierailua. Mutta kaiken kaikkiaan hän tunsi huojennusta. Pahin oli kestetty, ja hänen jalkansa alkoivat lämmetä. Hänen mieltään painoi kuitenkin vielä eräs seikka. Parasta antaa kaiken tulla saman tien.
– Minun pitäisi kertoa sinulle vielä toinenkin asia, täti.
Elisabet-täti asettui jälleen murahtaen vuoteeseen.
– Sinä muistat varmaan kirjan, jonka minä löysin tohtori Burnleyn kirjakaapista. Minä kysyin sinulta, Elisabet-täti, saisinko lukea sen. Sen nimi oli "Henry Esmondin historia", ja sinä sanoit, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä luen historiaa. Ja minä luin sen. Mutta, Elisabet-täti, se ei ollutkaan historiaa – se oli romaani. Ja minä tiesin sen, kun toin sen kotiin.
– Tiedät hyvin, Emilia Starr, että minä olen kieltänyt sinua lukemasta romaaneja. Ne ovat huonoja kirjoja, ja moni sielu on niiden takia joutunut turmioon.
– Se oli kamalan ikävä kirja, puolustautui Emilia. – Ja minä tulin siitä oikein onnettomaksi. Kaikki olivat rakastuneita vääriin henkilöihin. Minä olen päättänyt, Elisabet-täti, etten minä koskaan rakastu. Siitä tulee pelkkää huolta.
– Älä puhu asioista, joita et ymmärrä ja joita lasten ei sovi ajatella. Se siitä tulee, kun lukee romaaneja. Minä käsken tohtori Burnleyn lukitsemaan kirjakaappinsa.
– Voi, älä, Elisabet-täti, huudahti Emilia. – Ei siellä ole muita romaaneja. Mutta minä luen juuri oikein mielenkiintoista kirjaa. Siinä puhutaan kaikesta mitä meidän sisässämme on. Minä olen päässyt maksaan ja sen tauteihin saakka. Kuvat ovat hurjan mielenkiintoisia. Saanhan minä lukea sen loppuun, täti?
– Etkö häpeä, Emilia Starr? Pikku tytöt eivät lue sellaisia kirjoja.
– Miksi ei, Elisabet-täti? Onhan minullakin maksa, eikös ole, ja sydän ja keuhkot ja vatsa – ja –
– Riittää, Emilia. Ei sanaakaan enää.
Emilia nukahti onnettomana. Hän toivoi, ettei olisi virkkanut sanaakaan "Esmondista". Ja hän arveli, ettei hän saisi ikinä lukea loppuun sitä toista kiinnostavaa kirjaa. Siinä hän oli oikeassa. Tohtori Burnley piti siitä pitäen kirjakaappiansa lukossa ja käski äreästi Emiliaa ja Ilseä pysymään vastedes poissa hänen työhuoneestaan. Hän oli hyvin pahalla päällä, sillä hänellä oli ollut kiivas sananvaihto Elisabet Murrayn kanssa.
Emilian ei sallittu unohtaa otsatukkaansa. Koulussa häntä kiusoiteltiin ja pilkattiin, ja aina kun Elisabet-täti katsoi Emiliaan, hän katsoi nimenomaan kerittyä tukkaa, ja hänen silmänsä polttivat Emiliaa kuin liekki. Mutta tytön lohdutukseksi alkoi pahoin pidelty tukka pian kasvaa ja kihartua pieniksi pehmeiksi kiehkuroiksi. Otsatukka hyväksyttiin vähin äänin, ja Emiliasta tuntui, että se kohensi suuresti hänen ulkonäköään. Hän oli varma, että Elisabet-täti vaatisi häntä kampaamaan sen pois otsalta heti kun se oli kasvanut kyllin pitkäksi. Mutta toistaiseksi sitä ei vielä uhannut mikään vaara.
Otsatukka oli juuri parhaimmillaan, kun isotäti Nancyltä tuli kirje.
Se oli osoitettu Laura-tädille – isotäti Nancy ja Elisabet-täti eivät pitäneet erityisesti toisistaan – ja siinä sanottiin:
"Jos teillä on valokuva tuosta Emiliasta, niin lähettäkää se minulle. En välitä tavata häntä, hän on tyhmä – minä tiedän, että hän on tyhmä. Mutta haluan katsoa, miltä Julian lapsi näyttää. Ja viehättävän nuoren Douglas Starrin lapsi. Hän oli viehättävä mies. Hupsuja te olitte kaikki tyynni, kun piditte sellaista melua siitä, että Julia karkasi hänen kanssaan. Jos sinä ja Elisabet olisitte karanneet kotoanne siihen aikaan, kun joku olisi vielä välittänyt karata kanssanne, niin se olisi tehnyt hyvää teille kummallekin."
Kirjettä ei näytetty Emilialle. Elisabet-tädillä ja Laura-tädillä oli pitkä salainen neuvottelu. Sitten Emilialle ilmoitettiin, että hänet vietäisiin Shrewsburyyn valokuvaajalle ja kuva lähetettäisiin Nancy-tädille. Emiliasta se oli tavattoman jännittävää. Hänen käskettiin pukeutua siniseen kamiriinsa, siihen pantiin pitsikaulus ja Laura-täti ripusti hänen kaulaansa omat venetsialaiset helmensä. Ja päivän kunniaksi Emilia sai uudet nappikengät.
– Ihanaa että tämä sattui nyt kun minulla on vielä otsatukkani, ajatteli Emilia onnellisena.
Mutta valokuvaajan vastaanottohuoneessa Elisabet-täti harjasi säälimättä hänen hiuksensa ylös ja kiinnitti ne hiusneuloilla.
– Voi Elisabet-täti, ole kiltti ja anna otsatukan olla, rukoili Emilia. – Vain valokuvauksen ajan. Sitten minä harjaan sen taas ylös.
Mutta Elisabet-täti oli järkähtämätön, ja valokuva otettiin. Kun Elisabet-täti näki valmiin kuvan, hän oli siihen tyytyväinen.
– Nyrpeältä hän näyttää; mutta hän on siisti ja moitteeton, ja vasta tuosta kuvasta huomaan, että hän on tullut ulkonäöltään Murrayihin, hän selitti Lauralle. – Siitä Nancy-täti pitää. Niin omituinen kuin hän onkin, hän on kovin sukurakas.
Emily olisi halunnut heittää valokuvat tuleen. Hän inhosi niitä. Hän näytti niissä kauhealta. Kasvot olivat pelkkää otsaa. Jos kuva lähetettäisiin Nancy-tädille, tämä pitäisi häntä vielä entistäkin tyhmempänä. Ja kun Elisabet-täti oli pannut valokuvan kirjekuoreen pahvien väliin ja lähetti Emilian viemään sitä postiin, tyttö tiesi jo, mitä hänen oli tehtävä. Hän meni oikopäätä ullakolle ja otti laatikostaan vesivärikuvan, jonka Teddy oli hänestä maalannut. Se oli juuri saman kokoinen kuin valokuvakin. Emilia otti valokuvan kääreestä.
– En tuo ole minä, hän sanoi. – Minä näytin nyrpeältä otsatukan takia. Mutta kun en minä juuri milloinkaan näytä nyrpeältä, ei semmoinen kuva ole oikeudenmukainen.
Hän pisti Teddyn kuvan pahvien väliin ja istui sitten kirjoittamaan.
"Rakas Nancy-täti! Elisabet-täti antoi ottaa minusta valokuvan lähetettäväksi sinulle, mutta minä en pidä siitä, kun minä olen siinä aivan liian ruman näköinen, ja siksi minä panen toisen kuvan sen tilalle. Eräs taiteilijaystävä on maalannut sen minulle. Se on aivan minun näköiseni, kun minä hymyilen ja minulla on otsatukka. Minä lähetän se sinulle vain lainaksi, en omaksi, koska minä pidän sitä hyvin suuressa arvossa.
– Sinun kuuliainen...
Emilia Byrd Starr.
J.K. En minä ole niin tyhmä kuin sinä luulet.
E.B.S.
J.K. N:o 2. En minä ole ollenkaan tyhmä."
Emilia pani kirjeensä kuvan mukaan ja pujahti sitten ulos. Saatuaan sen kunniallisesti postiin hän huokasi helpotuksesta.
Paluumatkalla hän nautti suunnattomasti. Oli kaunis huhtikuun päivä ja kevät kurkisteli nurkkien takaa. Tuulen tyttö nauroi ja vihelteli märillä kentillä; varikset istuivat puunlatvoissa neuvottelemassa; aurinko läikitti sammaltuneita notkoja; meri väikkyi safiirinsinisenä keltaisten dyynien takana; Korkean Johnin metsikössä vaahterat alkoivat työntää esiin punaisia silmujaan. Emilia oli hurmioitunut elämän riemusta.
– Oi kevään tuoksu! hän huusi hyppiessään eteenpäin puronvarren polkua.
Sitten hän alkoi tehdä runoa keväästä. Hän oli juuri aprikoimassa, panisiko hän keijukaiset tanssimaan puron reunalle kuutamossa vai sinipiiat nukkumaan saniaisvuoteelle, kun hän eräässä polun mutkassa kohtasi olennon, joka ei ollut keiju eikä sinipiika, mutta näytti silti niin oudolta ja salaperäiseltä kuin olisi kuulunut satujen maailmaan. Oliko se noita-akka? Tai pahansuopa haltija?
– Minä olen Tom-täti, tämä olio sanoi, kun huomasi Emilian tuijottavan häntä sanattoman hämmästyksen vallassa.
– Ah! huoahti Emilia helpotuksesta. Nyt hän ei enää pelännyt. Mutta perin merkillisen näköinen nainen tuo Perryn Tom-täti oli. Vanha – niin vanha, että näytti aivan mahdottomalta, että hän olisi koskaan voinut olla nuori; kirkkaan punainen hilkka liehuvilla harmailla hapsilla; pienet kasvot täynnä hienoja risteileviä ryppyjä; pitkä nenä, jonka päässä pahka; pienet, vilkkuvat, eloisat silmät pörhöisten silmäkulmain alla; pukuna repaleinen miesten takki, joka verhosi hänet kaulasta jalkoihin; toisessa kädessä vasu, toisessa musta pahkurakeppi.
– Mulkoilemista ei pidetty hyvän kasvatuksen merkkinä minun aikanani, huomautti Tom-täti.
– Ah! toisti Emilia. – Suokaa anteeksi ... hyvää päivää, hän lisäsi yrittäen epämääräisesti parantaa käyttäytymistään.
– Kohtelias eikä liian ylpeä, sanoi Tom-täti tirkistäen häneen uteliaasti. – Minä kävin kartanossa viemässä pojalle sukat, mutta sinua minä oikeastaan tulin tapaamaan.
– Minuako? kysyi Emilia hämillään.
– Niin. Poika puhuu sinusta yhtä mittaa, ja päähäni pälkähti tämmöinen tuuma. Meinaan vain, ettei se olisi hullumpaa. Mutta täytyy ensin saada vissimpi tieto, ennen kuin panen siihen vähät rahani. Jos annan pojan mennä oppimaan, niin menetkö sinä sitten hänen kanssaan naimisiin, kun kasvat isoksi?
– Minäkö! huohotti Emilia, eikä hän muuta kyennyt sanomaankaan. Näkikö hän unta? Tämän täytyi olla unta.
– Niin – sinä. Sinä olet puoleksi Murray, ja pojalle se on suuri askel ylöspäin. Se on reipas poika ja vielä se rikastuu ja isännöi maassa. Mutta en piru vieköön pane häneen lanttiakaan, ellet sinä lupaa.
– Ei Elisabet-täti lupaisi, huudahti Emilia, joka oli niin säikähdyksissään, ettei olisi mitenkään uskaltanut omasta puolestaan kieltää.
– Jos sinussa on vähääkään Murrayin verta, niin sinä valitset valittavasi, sanoi Tom-täti työntäen kasvonsa niin lähelle Emiliaa, että hänen pörhöiset silmäkulmansa kutkuttivat tytön nenä. – Sano että menet pojan kanssa naimisiin, niin lähetän sen ylempiin kouluihin.
Emilia oli kerrassaan menettänyt puhekykynsä. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa – voi, miksi hän ei voinut herätä! Hän ei edes voinut juosta.
– Sano nyt, intti Tom-täti paukuttaen sauvaansa polulla olevaan kiveen.
Emilia oli niin kauhistunut, että hän ehkä olisi sanonut jotakin – mitä tahansa – päästäkseen pakoon. Mutta samassa Perry hyppäsi kuusikosta kasvot valkoisina vihasta ja tarttui kursailematta Tom-tätinsä olkapäähän.
– Menkää kotiin, hän sanoi raivostuneena.
– No no no, ruikutti Tom-täti soimaavalla äänellä. – Minä vain koetin auttaa asiaasi. Minä pyysin sitä menemään aikanaan kanssasi naimisiin ja –
– Kyllä minä hoidan itse omat asiani. Perryn kiukku yltyi. – Nyt te olette luultavasti pilannut minulta kaiken. Menkää kotiin – menkää kotiin, sanon minä.
Tom-täti nilkutti pois mutisten: – En minä sitten ole niin tyhmä, että hävitän vähät rahariepuni. Ilman Murrayta ei lähde rahoja, poika.
Eukon hävittyä puropolkua näkymättömiin Perry kääntyi Emilian puoleen. Hän ei ollut enää kalpea, vaan hehkuvan punainen.
– Älä välitä hänestä – hän on hupsu, hän selitti. – Tietysti minä joskus tulevaisuudessa aion pyytää sinua menemään kanssani naimisiin, mutta –
– Minä en voisi ... Elisabet-täti –
– Täti – kyllä hän sitten. Minusta tulee vielä Kanadan pääministeri.
– Mutta minusta tuntuu, etten minä itse tahtoisi – en varmasti.
– Kyllä sinä tahdot, kun kasvat suureksi. Ilse on tietysti kauniimpi enkä minä tiedä, miksi pidän sinusta enemmän, mutta niin vain on.
– Älä enää ikinä puhu minulle tuolla tavalla, käski Emilia, joka alkoi saada takaisin omanarvontuntoaan.
– En, en minä – ennen kuin kasvamme suuriksi, sanoi Perry nolosti irvistäen. – Mutta täytyihän minun sanoa jotakin kun Tom-täti tuolla tavoin sekaantui asiaan. Ei se ollut minun syyni, niin että älä rupea siitä vihoittelemaan. Muista vain, että minä vielä joskus aion kosia sinua. Ja luullakseni Teddy Kentkin.
Emilia asteli ylhäisesti pois, mutta kuullessaan viimeiset sanat hän kääntyi ja sanoi kylmästi olkansa yli:
– Jos hän kysyy, niin minä otan hänet.
– Jos sen teet, lyön häneltä pään poikki, huusi Perry kiukustuen.
Mutta Emilia käveli vakaasti kotiin päin ja nousi ullakolle ajattelemaan asioita.
– Se oli romanttista, mutta ei hauskaa, oli hänen loppupäätelmänsä. Eikä eräästä kevätrunosta tullut ikipäivinä valmista.
22.
SUVIKARTANO
Isotäti Nancy Priestiltä ei tullut pienintäkään kirjelappusta kiitokseksi Emilian kuvasta. Elisabet-täti ja Laura-täti, jotka hyvin tunsivat Nancy-tädin tavat, eivät tästä hämmästyneet, mutta Emiliaa se huolestutti melkoisesti. Ehkei Nancy-täti hyväksynyt hänen omavaltaisuuttaan, tai ehkä hän vieläkin piti Emiliaa niin tyhmänä, ettei viitsinyt vaivautua hänen takiaan.
Emiliasta oli vastenmielistä ajatella, että häntä pidettiin tyhmänä. Hän kirjoitti kirjeluettelon kääntöpuolelle moitekirjeen isotäti Nancylle ja arvosteli siinä peittelemättä vanhan rouvan älyä. Taitettuaan kirjeen kokoon hän talletti sen kätköpaikkaansa. Mutta kirje täytti silti tarkoituksensa: se oli varoventtiili, joka lievensi hänen sisäistä painettaan. Emilia olikin jo aikoja sitten jättänyt koko asian mielestään, kun Nancy-tädiltä kesäkuussa tuli kirje, jossa hän pyysi lähettämään Emilian luokseen vierailulle.
Elisabet ja Laura pohtivat asiaa keittiössä huomaamatta, että Emilia istui oven ulkopuolella pihaportailla. Emilia kuvitteli olevansa kuningatar Viktorian vastaanotolla. Yllään valkoinen laahuspuku hän oli juuri kumartunut suutelemaan kuningattaren kättä, kun Elisabet-tädin ääni särki hänen mielikuvansa.
– Mitä sinä ajattelet, Laura, sanoi Elisabet-täti. – Lähetämmekö Emilian Nancy-tädin luo?
Emilia höristi korviaan. Mistäpäin tuuli nyt puhalsi?
– Kirjeestä päätellen hän tahtoo kaikin mokomin saada tytön luokseen, sanoi Laura.
Elisabet tuhisteli nenäänsä.
– Oikku, pelkkä oikku. Tiedäthän sinä hänen päähänpistonsa. Ja kun Emilia ennättää sinne, hän on luultavasti jo menettänyt kaiken mielenkiintonsa.
– Totta kyllä, mutta ellemme anna tytön lähteä, hän loukkaantuu kauheasti eikä koskaan anna meille anteeksi. Ei edes Emilialle. Ja Emilialla on ehkä toiveita.
– En tiedä kannattaako niistä puhua. Jos Nancy-tädillä todella on muitakin varoja kuin elinkorkonsa – sitä et tiedä sinä enkä minä eikä ainoakaan elävä sielu paitsi ehkä Caroline – niin hän luultavasti jättää kaiken jollekulle Priestille. Nancy-täti on aina pitänyt miehensä sukulaisista enemmän kuin omistaan, vaikka hän aina rienaakin heitä. Mutta voisihan sattua, että hän mieltyisi Emiliaan – he ovat niin konstikkaita kumpikin, että ehkä he sopivat hyvinkin yhteen. Mutta tiedäthän sinä hänen puheensa – ja tuon kauhean vanhan Carolinen.
– Emilia on liian nuori ymmärtääkseen, sanoi Laura-täti.
– Minä ymmärrän enemmän kuin te luulettekaan, huudahti Emilia harmistuneena.
Elisabet-täti tempaisi keittiön oven auki.
– Emilia Starr, etkö sinä jo ala oppia, ettei koskaan saa kuunnella?
– En minä kuunnellut. Minä luulin teidän tietävän, että minä istuin täällä – enkä minä mahda sille mitään, että korvani kuulevat. Miksi te ette kuiskanneet? Kun kuiskaatte, tiedän heti teidän puhuvan salaisuuksia enkä yritäkään kuunnella niitä. Lähdenkö minä käymään isotäti Nancyn luona?
– Emme me ole vielä päättäneet, vastasi Elisabet-täti kylmästi, eikä Emilia kuullut asiasta kokonaiseen viikkoon.
Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, haluttiko häntä lähteä vai ei. Elisabet-täti oli ruvennut tekemään juustoja. Uusi Kuu oli tunnettu juustoistaan, ja Emilia oli hyvin kiinnostunut tuosta puuhasta. Hänestä oli hauskaa seurata, miten juoksutin pantiin tuoreeseen lämpimään maitoon ja miten valkoiset juustot sitten sullottiin muotteihin ja vietiin vanhaan hedelmätarhaan painimiin – isojen pyöreiden 'juustokivien' alle; niiden puristuksessa Uuden Kuun juustot olivat kypsyneet vuosisadan ajan.
Sitä paitsi Emilia, Ilse, Teddy ja Perry innostuivat sydämensä halusta näyttelemään "Kesäyön unelmaa" Korkean Johnin metsikössä. Teddy oli valmistanut suurenmoiset kulissit vanhoista laudoista ja purjeen riekaleista, jotka Perry oli saanut satamasta. Ilse oli tehnyt silkkipaperista ja kultalehdestä somat keijunsiivet ja Perry vanhasta vasikannahasta aasin pään, joka oli kerrassaan aidon näköinen. Emilia oli ahertanut hartaasti ja uutterasti viikkokausia; hän oli kirjoittanut roolivihon kullekin esiintyjälle ja sovittanut näytelmän vallitseviin olosuhteisiin. Hän oli typistänyt sitä tavalla, joka varmaan olisi karminut ukko Shakespearen sielua, mutta tulos oli loppujen lopuksi oikein sievä ja yhtenäinen. Suurtakaan huolta ei tuottanut se, että neljän näyttelijän täytyi hoitaa lähes kolmenkymmenen henkilön osat. Emilia esitti Titaniaa ja Hermiaa ja oli lisäksi useissa keijuosissa; Ilse Hippolytaa ja Helenaa ja toisia keijukaisosia; loput osat olivat poikien harteilla. Elisabet-täti ei tiennyt puuhasta mitään; hän olisikin heti paikalla kieltänyt koko leikin, sillä hän piti näyttelemistä erityisen syntisenä. Sen sijaan Laura-täti oli selvillä salaisuudesta, ja Jimmy-serkku ja Korkea John olivat eräänä kuutamoiltana jopa olleet katsomassa harjoituksia.
Tuntui tietysti ikävältä ajatella, että joutuisi vaikka vain lyhyeksikin aikaa jättämään tämän kaiken. Mutta toisaalta Emilia oli perin utelias näkemään isotäti Nancyn ja hänen omituisen vanhan Suvikartanonsa, jonka porttia vartioivat kuuluisat kivikoirat. Hän olisi sittenkin ollut pettynyt, jollei matkasta olisi tullut mitään. Ja kun hän näki Laura-tädin järjestelevän hänen tärkättyjä valkoisia alushameitaan ja Elisabet-tädin pyyhkivän ullakolla tuimana tomuja pienestä raudoitetusta matka-arkusta, hän arvasi, että vierailu oli kuin olikin edessä. Siksi hän otti esiin Nancy-tädille kirjoittamansa kirjeen ja lisäsi siihen lieventävän jälkikirjoituksen.
Ilse oli pahalla päällä, kun Emilia puhui lähdöstään. Hän kauhistui ajatellessaan, että hänen oli jäätävä yksin kuukaudeksi, ehkä pitemmäksikin aikaa. Ei enää hauskoja teatteri-iltoja Korkean Johnin metsikössä, ei enää piristäviä riitoja. Sitä paitsi Ilse ei ollut itse ollut ikinä missään kyläilemässä, ja se karvasteli hänen mieltään.
– Minä en lähtisi Suvikartanoon mistään hinnasta, hän sanoi. – Siellä kummittelee.
– Ei kummittele.
– Kummittelee! Siellä kummittelee aave, jonka tuntee ja kuulee, vaikkei sitä koskaan näe. Voi, minä en tahtoisi olla sinun sijassasi vaikka saisin mitä. Sinun isotätisi on kauhean juonikas, ja se vanha eukko, joka asuu hänen luonaan, on noita. Hän noituu sinut. Sinä kidut ja kuolet.
– Mitä vielä – ei hän ole noita.
– On. Hän panee joka yö portinpylväiden päissä olevat kivikoirat ulvomaan, jos joku tulee lähelle: "Öö-örr-öö-örr."
Ilse ei suotta ollut lausujaksi syntynyt. Hänen öö-örr-örrinsä kuulosti hirvittävältä. Mutta nyt oli päivä, ja päivänvalossa Emilia oli urhoollinen kuin jalopeura.
– Sinun käy kateeksi, hän sanoi ja asteli poispäin.
– Ei käy, sinä vietävän tuhatjalkainen, kiljui Ilse hänen peräänsä. – Olet olevinasi, kun tädilläsi on kivikoirat portinpylväiden päissä! Minäpä tunnen Shrewsburyssä rouvan, jonka porttikoirat ovat kymmenen kertaa kivisemmät kuin tätisi koirat.
Mutta seuraavana aamuna Ilse tuli sanomaan Emilialle hyvästiä ja vaati häntä kirjoittamaan joka viikko. Emilia joutui matkustamaan Priest Pondiin Kellyn ukon vankkureissa. Elisabet-täti oli aikonut itse lähteä viemään tyttöä, mutta hän oli matkapäivänä huonovointinen eikä Laura-täti voinut jättää häntä yksin. Jimmy-serkkukaan ei päässyt, sillä heinänteko oli parhaillaan käynnissä. Mutta Nancy-tädille oli ilmoitettu, että Emilia tulisi sinä päivänä, eikä Nancy-täti pitänyt ohjelmanmuutoksista. Ellei Emilia tulisi sovittuna päivänä, saattaisi hyvinkin käydä niin, ettei isotäti enää myöhemmin häntä huolisikaan, sulkisi vain oven hänen nenänsä edessä ja käskisi hänen palata kotiin. Tämän Elisabet-täti tiesi; ei hän muuten olisikaan suostunut lähettämään Emiliaa astioita kaupustelevan Kellyn ukon vaunuissa Priest Pondiin. Kellyn mökki oli Priest Pondin takana, ja hän oli juuri menossa kotiinsa.
Emilia oli mielissään. Hän piti vanhasta Kellystä, ja hänestä matka ukon hienoissa punaisissa vaunuissa oli oikea seikkailu.
Hänen pieni matka-arkkunsa nostettiin katolle ja sidottiin kiinni, ja sitten lähdettiin ajamaan Uuden Kuun puistotietä. Peltiastiat rämisivät takana vaunuissa niin kuin siellä olisi ollut pieni maanjäristys.
– Alahan laputtaa, ruuna, ala laputtaa, sanoi Kellyn ukko. – Vissisti minä aina mielelläni ajan nättien likkain kanssa. Entä koska häät on?
– Kenen häät?
– Kas kuinka viekastelee! Sinun tietysti.
– En minä ole aikonut mennä naimisiin – lähiaikoina, vastasi Emilia matkien sattuvasti Elisabet-tädin ääntä ja puhetapaa.
– Vissiin, vissiin sinä olet lastu siitä vanhasta puusta. Aivan kuin olisi kuullut itse Elisabet-neidin sanovan tuon. Laputahan, ruuna, laputa.
– Minä vain tarkoitin, että minä olen liian nuori menemään naimisiin, selitteli Emilia, joka pelkäsi loukanneensa Kellyn ukkoa.
– Kuta nuorempi sitä parempi. Sitä vähemmän ennätät tehdä tuhoa noilla silmilläsi. Laputahan, ruuna. Se on uuvuksissa, eläinriepu. Annetaan sen kulkea niin kuin itse tahtoo. Otapas tämä makeistötterö. Kyllä Kellyn ukko muistaa aina tarjota rouvasväelle. No kerro nyt, mimmoinen se on.
– Kuka sitten? – vaikka Emilia kyllä älysi.
– Sulhasesi tietysti.
– Mutta ei minulla ole sulhasta. Minä tahtoisin, ettette puhuisi minulle semmoisia asioita.
– Ei sitten, ei sitten, jos ne on arkoja. Ei pidä olla milläänkään, ellei sitä vielä ole – sitä enemmän niitä tulee myöhemmin. Odotas vähän. Minulla on tuolla pieni lahja.
Kellyn ukko onki esiin laatikon ja laski sen Emilian syliin. Siinä oli sievä pieni hiusharja.
– Katsohan sen selkäpuoltakin, sanoi Kellyn ukko. – Siellä on kaunis kuva.
Emilia käänsi harjan. Hänen omat kasvonsa katselivat häntä pienestä peilistä, joka oli upotettu maalatun ruusukiehkuran keskelle harjan selkään.
– Voi kuinka kaunis ... minä tarkoitan ruusua ja peiliä, hän huudahti. – Onko se tosiaan minulle? Voi, kiitos! Nyt voin nähdä peilin Emilian milloin vain tahdon. Ja voin pitää sitä vaikka aina mukanani.
– Vissiin, vissiin. Laputahan, ruuna, laputa. Vai menet sinä Priest Pondiin vanhan rouvan vieraaksi. Oletko koskaan ennen käynyt siellä?
– En.
– Se paikka on Priestejä täynnä. Ei voi kiveä heittää, ettei se sattuisi johonkuhun. Ja kun sattuu yhteen, sattuu kaikkiin. Ne ovat yhtä koppavia kuin itse Murrayt. En minä ole tuttu muiden kuin Adam Priestin kanssa, ne muut ovat liiaksi olevinaan. Kuulehan, ukko alensi ääntään ja kuiskasi salamyhkäisesti: – Älä koskaan mene naimisiin kenenkään Priestin kanssa.
– Miksi ei? kysyi Emilia. Hän ei ollut kyllä koskaan ajatellut naimisiin menoa kenenkään Priestin kanssa, mutta oli paikalla utelias kuulemaan, miksi hänen ei pitäisi mennä.
– Ei niiden kanssa ole hyvä olla naimisissa. Rouvat kuolevat nuorina. Suvikartanon vanha rouva piti pintansa, kunnes mies meni hautaan, mutta hän olikin Murrayn sukua, ja niillä on onni matkassaan. Mutta ei siihenkään kannata liikaa luottaa. Ainoa kelvollinen koko Priestin porukassa on Pönttöselkä-Priest, ja se mies on sinulle liian vanha.
– Miksi häntä sanotaan Pönttöseläksi?
– No kun toinen olkapää on vähän korkeampi kuin toinen. Sillä pojalla on sen verran rahaakin, ettei tarvitse rehkiä. Taitaa olla kirjatoukka. Sattuuko sinulla olemaan matkassa raudan palasta?
– Ei. Miten niin?
– Pitäisi olla. Vanha Caroline Priest on noita.
– Niin Ilsekin sanoi. Mutta eihän noitia ole olemassa.
– Ehkei ole, mutta parasta on pitää varansa. Tuossa, pistä tämä kengitysnaula taskuusi äläkä suututa häntä, jos suinkin voit välttää. Et kai sinä välitä, jos minä vähän poltan?
Emilia ei välittänyt. Hän sai sillä aikaa syventyä omiin ajatuksiinsa, ja ne olivat paljon hauskempia kuin Kellyn ukon puheet noidista.
Tie oli erittäin kaunis. Se kaarsi pitkin lahden rantaa, kulki kuusikossa mutkittelevien jokien ja purojen yli, ja tuon tuostakin avautui eteen lammikko tai pikku järvi; tämä pohjoisrannikon kaista oli niistä kuuluisa. Emilia katseli maisemaa ahnain silmin – hänen täytyi kirjoittaa siitä niin pian kuin mahdollista. Juuri matkakuvauksia varten hän oli pistänyt Jimmy-serkulta saamansa tyhjän vihon matka-arkkuun.
Ilma hohti opaalinvärisenä suuren lammen ja sen rantalehtojen kätköistä pilkottavien kesähuvilain yläpuolella. Länsitaivas paloi punaisena sen takana olevan merenlahden päällä. Pienet harmaat purjeet liukuivat kuusimetsäin paartamien rantojen ohi. Yksinäinen syrjätie, jonka kahden puolen kasvoi taajassa nuoria vaahteroita ja koivuja, vei Suvikartanoon. Kuinka kosteata ja viileää ilma oli notkoissa! Ja kuinka saniaiset tuoksuivat! Emilia oli pahoillaan, kun lopulta tultiin Suvikartanoon ja käännyttiin portista, jonka pylväiden päissä isot kivikoirat istuivat näyttäen hämärässä todella kovilta ja yrmeiltä.
Leveä ulko-ovi oli auki ja siitä tulvi valoa nurmikolle. Ovella seisoi vanha nainen. Kellyn ukolle näytti äkkiä tulevan kiireen tapaista. Hän nosti Emilian ja hänen arkkunsa maahan, kätteli häntä kiireesti ja kuiskasi:
– Pidä naula varalla. Hyvästi. Muista: pää selvänä ja sydän lämpimänä. Ja hän oli jo menossa poispäin ennen kuin vanha nainen ennätti heidän luokseen.
– Tämäkö on siis Uuden Kuun Emilia? kuuli Emilia kimakan sortuneen äänen kysyvän. Hän tunsi laihan, kynsimäisen käden tarttuvan käteensä ja vetävän häntä ovea kohti. Noitiahan ei ole olemassakaan, Emilia tiesi sen – mutta hän pisti kuitenkin kätensä taskuunsa ja kosketti kengitysnaulaa.
23.
AAVEITA
– Tätisi on pienessä salongissa, sanoi Caroline Priest. – Tätä tietä. Oletko väsynyt?
– En, vastasi Emilia. Kulkiessaan Carolinen perässähän tarkasti naista perin pohjin. Noidaksi Caroline oli ainakin hyvin pieni. Hän ei todella ollut Emiliaa pitempi. Hänellä oli yllään musta silkkipuku ja kellervän valkoisilla hiuksillaan pieni nauhahilkka, jossa oli musta pitsiröyhelö. Kasvot olivat niin ryppyiset, ettei Emilia ollut voinut kuvitella sellaisia olevankaan, ja silmät olivat omituisen harmaanvihertävät. Myöhemmin Emilia huomasi sen olevan Priestien erikoisväri.
– Saattaa olla noita, ajatteli Emilia. – Mutta kyllä minä aina hänestä suoriudun.
He kulkivat avaran hallin kautta, ja ohi mennessään Emilia näki kummallakin puolella hämäriä, upeita huoneita. Sitten tultiin pieneen takahalliin, joka oli pitkä, kapea ja pimeä. Toisella puolella oli rivissä neljä nelikulmaista, pieniruutuista ikkunaa, toisella puolella astiakaappeja, jotka ulottuivat lattiasta kattoon; ovet olivat mustaa kiiltävää puuta.
Hallin päästä noustiin neljä porrasaskelmaa ovelle. Portaiden vieressä oli isoisän valtava musta kello, joka ulottui melkein kattoon asti.
– Tuohon meillä pistetään kaikki tuhmat pikkutytöt, kuiskasi Caroline avatessaan pienen salongin oven.
– Minua ette ainakaan pistä, ajatteli Emilia.
Pieni salonki oli kaunis vanha huone, jonka pöydällä oli valmiina illallinen. Caroline vei Emilian sen läpi ja koputti huoneen perällä olevaan oveen vanhalla vaskikolkuttimella, joka oli kissan muotoinen; tuon metallieläimen kasvoilla oli niin vastustamattoman hassunkurinen irvistys, että teki mieli irvistää vastaan. Joku sanoi "sisään", he astuivat neljä porrasta alaspäin – voiko kuvitella merkillisempää taloa? – ja olivat makuuhuoneessa. Ja siellä vihdoin oli isotäti Nancy Priest. Hän istui nojatuolissa musta keppi polvea vasten; pienet valkoiset kädet, jotka olivat vielä sangen kauniit, lepäsivät hiljaa purppuranvärisellä silkkiesiliinalla, jota vasten sormukset välkkyivät.
Nancy-tädin hiukset olivat valkoiset ja iho ryppyinen ja kutistunut, vaikka ruskeat silmät vieläkin olivat kirkkaat ja veitikkamaiset. Hän näytti melkein vanhalta keijulta – lystikkäältä, suvaitsevalta vanhalta keijulta, joka kyllä saattoi äkkiä muuttua pahansuovaksikin jos sitä lähestyi väärällä tavalla. Keijuilla vain ei ollut pitkiä korvarenkaita, joiden kultariipus ulottui melkein olkapäihin saakka, eikä punaisilla orvokeilla koristettua valkoista pitsimyssyä.
– Tämä siis on Julian tytär, täti sanoi ojentaen Emilialle jalokiviltä välkehtivän kätensä. – Älä näytä niin säikähtyneeltä, lapsi. En aio suudella sinua. Minä en ole koskaan pyrkinyt suutelemaan turvattomia olentoja, vaikka he onnettomuudekseen sattuvat olemaan sukulaisiani. No, kenen näköinen hän on, Caroline?
Emilia virnisti mielessään. Taas oli edessä uusi vertailun kiirastuli, taas kaivettaisiin esiin pitkä rivi kuolleita ja kuopattuja neniä ja silmiä ja otsia, joita koetettaisiin sovittaa hänen kasvoihinsa.
– Ei paljon Murrayin näköä, sanoi Caroline tirkistäen Emiliaa niin läheltä, että tyttö tahtomattaan vetäytyi taapäin. – Ei niin kaunis kuin Murrayt.
– Ei niinkään kaunis kuin Starrit. Hänen isänsä oli komea mies – niin komea, että olisin itse karannut hänen kanssaan, jos olisin ollut viisikymmentä vuotta nuorempi. Eikä hänessä ole Juliaa ollenkaan, mikäli minä huomaan. Julia oli sievä. Et sinä ole niin sievä kuin siinä kuvassa, mutta en minä sitä odottanutkaan. Kuviin ja hautakirjoituksiin ei ole koskaan luottamista. Minne sinun otsatukkasi on joutunut, Emilia?
– Elisabet-täti kampasi sen ylös.
– Vai niin, kampaa se nyt taas paikoilleen niin kauan kuin olet minun talossani. Isoisääsi sinä sentään muistutat jollakin tavoin, ainakin silmäkulmistasi. Isoisäsi oli hienon näköinen – ja vietävän tuittupäinen, melkein yhtä tuittupäinen kuin Priestit, vai mitä, Caroline?
– Anteeksi, Nancy-täti, sanoi Emilia varmasti, minä en pidä siitä, että minua sanotaan muiden näköiseksi. Minä olen vain itseni näköinen.
Nancy-täti nauraa hykersi.
– Napakka tyttö, näemmä. Hyvä. Minä en ole koskaan pitänyt nöyristä lapsista. Etkö siis ole tyhmä mitä?
– En ole.
Tällä kertaa Nancy-täti nauroi leveästi. Hänen tekohampaansa näyttivät oudon valkoisilta ja nuorilta vanhoissa ruskeissa kasvoissa.
– Hyvä. Jos sinulla on terävä pää, niin se on parempi kuin jos olisit kaunis – kauneus katoaa mutta terävä pää kestää. Katsopas esimerkiksi minua. Caroline tuossa ei ole koskaan ollut sen enempää terävä kuin kauniskaan, vai mitä, Caroline? Tule, mennään illalliselle. Luojalle kiitos, että vatsani on pitänyt puoliaan, vaikka kauneus on mennyt.
Isotäti Nancy nilkutti keppiinsä nojaten portaita toiseen huoneeseen pöydän ääreen. Hän istuutui pöydän toiseen päähän. Caroline toiseen ja Emilia heidän väliinsä. Emilia ei tuntenut oloaan lainkaan mukavaksi, mutta kiinnostunut hän oli: hän sepitti jo mielessään tyhjään kirjaansa kuvausta noista kahdesta.
– Kerrohan minulle, miksi sinä ensin kirjoitit niin tyhmän kirjeen, ellet ole typerä? Herra Jumala, kuinka typerä se oli.
– En voinut kirjoittaa muunlaista, kun Elisabet-täti sanoi lukevansa sen.
– No se on Elisabetin tapaista. Mutta täällä sinä saat kirjoittaa mitä tahdot ja sanoa mitä tahdot ja tehdä mitä tahdot. Ei kukaan sekaannu asioihisi eikä koeta kasvattaa sinua. Etköhän sinä Uudessa Kuussa ole saanut kuria tarpeeksesi. Voit liikkua kaikkialla talossa ja valita Priestin pojista itsellesi kavaljeerin – vaikka eivät nuoret pojat enää ole semmoisia kuin minun aikanani.
– En minä tahdo kavaljeeria, vastasi Emilia. Häntä alkoi harmittaa. Kellyn ukko oli puhunut sulhasista puolen matkaa, ja nyt Nancy-täti alkoi jauhaa samaa asiaa.
– Älä puhu joutavia, sanoi Nancy-täti ja nauroi niin, että kultariipukset hyppivät. – Kun minä olin sinun ikäisesi, minulla oli kavaljeereja puoli tusinaa. Blair Waterissa kaikki pikkupojat tappelivat minusta. Caroline, oletko huomannut, kuinka sievä käsi Emilialla on? Yhtä sievä kuin minullakin nuorena. Ja kyynärpää kuin kissalla. Susan Murraylla, minun serkullani, oli nuorena samanlainen kyynärpää. Kummallista – yksityiskohdiltaan hän muistuttaa enemmän Murrayita kuin Starreja, ja kuitenkin hän on Starrien näköinen. Me olemme kaikki kummallisia yhteenlaskuesimerkkejä – vastaus ei ole koskaan se mitä odottaisi. Caroline, eikös ole vahinko, ettei Pönttöselkä ole kotona. Hän pitäisi Emiliasta - minusta tuntuu, että hän pitäisi. Pönttöselkä on ainoa Priest, joka pääsee taivaaseen, Emilia. Annas, kun katson nilkkojasi.
Vastahakoisesti Emilia pisti esiin jalkansa. Nancy-täti nyökkäsi tyytyväisenä.
– Maria Shipleyn nilkka. Se on vain yhdellä sukupolvessa. Minulla oli. Murrayilla on paksut nilkat. Äidilläsikin oli. Katsos jalan rintaa, Caroline. Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia.
– En minä ole saanut vielä yhtään munkkia, sanoi Emilia hiukan syyttävästi. Munkit näyttivät, hyvin houkuttelevilta, ja hän oli toivonut, että ne pantaisiin kiertämään. Hän ei ymmärtänyt, miksi Nancy-täti ja Caroline nauroivat. Carolinen nauru oli epämiellyttävää – kuivakiskoista ja homehtunutta. Emilia ajatteli, että hän kertomuksessaan sanoisi Carolinen nauravan 'laihaa rämisevää naurua'.
– Mitä sinä meistä ajattelet? kysyi Nancy-täti. – Sano nyt, mitä sinä meistä ajattelet?
Emilia oli kauhean pahassa pulassa. Hän oli juuri ajatellut, että Nancy-täti näytti 'kuihtuneelta ja rypistyneeltä', mutta sitähän ei voinut sanoa – se oli mahdotonta.
– Puhu totta ja saata piru häpeämään, sanoi Nancy-täti.
– Ei ole reilua kysyä tuollaista! puuskahti Emilia.
– Sinä ajattelet, että minä olen ruma vanha ämmä, nauroi Nancy-täti. – Ja että Caroline ei ole oikea ihminen. Ei hän olekaan. Ei ole koskaan ollut. Mutta olisitpas nähnyt minut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Minä olin kaunein kaikista Murrayista. Miehet aivan hullaantuivat minuun. Kun minä menin Nat Priestin kanssa naimisiin, olivat hänen kolme veljeään vähällä panna hänen kurkkunsa poikki. Yksi otti itsensä hengiltä. Voi, minä sain aikanani paljon tuhoa aikaan. Sitä minä vain suren, etten voi elää kaikkea tuota uudelleen. Se oli komeaa elämää niin kauan kuin sitä kesti. Naiset vihasivat minua – kaikki paitsi tämä Caroline. Sinä ihailit minua, Caroline? Ja ihailet minua vieläkin, etkö ihailekin, Caroline? Caroline, kun sinulla ei vain olisi ruuppaa nenässä.
– Sinulla saisi olla ruuppa kielessäsi, sanoi Caroline pisteliäästi. Emiliaa alkoi väsyttää, hän oli pyörällä päästään. Tämä oli kyllä mielenkiintoista – ja Nancy-täti oli ystävällinen omalla merkillisellä tavallaan, mutta kotona Ilse ja Perry ja Teddy alkoivat näihin aikoihin kokoontua Korkean Johnin metsikköön iltaleikkeihin ja Tuhma Töpö istui maitohuoneen portailla odottamassa, että Jimmy-serkku antaisi sille vaahdon. Emilia huomasi äkkiä ikävöivänsä Uuteen Kuuhun yhtä hartaasti kuin ensimmäisenä Uuden Kuun yönään oli ikävöinyt Maywoodiin.
– Tyttö on väsynyt, huomasi Nancy-täti. – Vie hänet maata, Caroline. Ruusunpunaiseen huoneeseen.
Emilia seurasi Carolinea takahalliin, sitten keittiön ja etuhallin kautta toiseen kerrokseen, jossa kuljettiin pitkää pääkäytävää ja sitten pitkää sivukäytävää pitkin. Mihin ihmeeseen hänet vietiin? Lopulta tultiin isoon huoneeseen. Caroline laski lampun kädestään ja kysyi, oliko Emilialla yöpukua.
– Tietysti. Ei kai Elisabet-täti olisi ikimaailmassa päästänyt minua ilman yöpukua! Emiliaa oikein harmitti.
– Nancy sanoo, että saat aamulla nukkua niin kauan kuin tahdot, sanoi Caroline. – Hyvää yötä. Nancy ja minä nukumme tietysti vanhassa siivessä, ja muut meikäläiset makaavat rauhassa haudassaan.
Tehtyään tämän salaperäisen huomautuksen Caroline tassutteli ulos ja sulki oven.
Emilia istahti kirjaillulle leposohvalle ja katseli ympärilleen. Ikkunaverhot olivat ruusunpunaista brokadia ja seinissä oli vaaleanpunaiset tapetit, joissa oli ruusukiehkuroita. Lattialla oli viheriä matto, jossa oli niin uhkeat ruusukuviot, että Emilia tuskin uskalsi astua sille. Hän päätteli, että huone oli hyvin hieno.
– Mutta minun täytyy lukea rukoukseni hyvin huolellisesti, koska joudun nukkumaan täällä yksin, hän ajatteli.
Hän riisuutui hyvin nopeasti, puhalsi lampun sammuksiin ja kömpi vuoteeseen. Hän veti peiton leukaansa asti ja makasi siinä tuijottaen valkoiseen kattoon. Hän oli tottunut Elisabet-tädin vuoteeseen ja tunsi olonsa omituisen suojattomaksi tässä matalassa uudenaikaisessa sängyssä. Mutta ikkuna sentään oli auki - Nancy-täti ei ilmeisesti pelännyt yöilmaa niin kuin Elisabet-täti. Ikkunasta Emilia näki avaria niittyjä, joiden ylle nouseva kuu loi tenhoavaa valoaan. Mutta huone oli iso ja aavemainen.
Emilia tunsi olevansa hirveän kaukana kaikista ihmisistä, ja koti-ikävä vaivasi häntä. Hän ei ollut koskaan ennen maannut yksin. Äkkiä hän säikähti. Kuinka ikkuna rämisi! Se kuulosti kamalalta, aivan kuin joku – tai jokin – olisi yrittänyt siitä sisään. Hän ajatteli Ilsen aavetta – näkymätön aave, jonka saattoi vain kuulla ja tuntea, oli vielä kaameampi kuin tavalliset aaveet – hän ajatteli kivikoiria, jotka ulvoivat puolenyön aikaan.
Koira alkoi todella ulvoa jossakin. Emilia tunsi kylmän hien otsallaan. Mitä Caroline oli tarkoittanut sanoessaan että muut heikäläiset makasivat rauhallisesti haudassaan? Lattia narahti. Hiipikö joku tai jokin oven ulkopuolella? Eikö nurkassa liikkunut jokin? Pitkästä käytävästä kuului salaperäisiä ääniä.
– En tahdo pelätä, sanoi Emilia. – En tahdo ajatella tällaisia asioita, ja huomenna kirjoitan kirjaani miltä minusta nyt tuntuu.
Mutta silloin hän todella kuuli jotakin – vuoteen pääpuolesta suoraan seinän takaa. Siitä ei voinut erehtyä. Se ei ollut kuvittelua. Hän kuuli selvästi omituista kaameata kahahtelua – aivan kuin jäykät silkkihameet olisivat hipaisseet toisiaan tai lepattelevat siivet piesseet ilmaa – ja sitten hiljaista vikinää, kuin hyvin pienen lapsen itkua ja valitusta. Se jatkui – jatkui yhä. Silloin tällöin äänet vaimenivat, mutta alkoivat taas uudelleen.
Emilia käpristyi vuodevaatteiden alle kylmänä kauhusta. Aikaisemmin hänen pelkonsa oli ollut vain pinnalla – hän oli sisimmässään tiennyt, ettei ollut mitään pelättävää. Mutta tästä ei voinut erehtyä – tämä ei ollut kuvittelua. Kahina, lepatukset, itku ja valitus olivat totta. Suvikartano muuttui äkkiä hirveäksi, kolkoksi paikaksi. Ilse oli oikeassa: täällä kummitteli. Ja Emilia oli täällä ypöyksin, mailikaupalla huoneita ja käytäviä hänen ja muiden ihmisten välillä. Nancy-täti oli julma kun pani hänet tähän aavehuoneeseen. Nancy-täti tiesi aivan varmasti, että huoneessa kummitteli - julma vanha Nancy-täti, joka ylpeili siitä, että miehet olivat surmanneet itsensä hänen tähtensä.
Voi, kunpa pääsisi takaisin rakkaaseen Uuteen Kuuhun ja saisi nukkua Elisabet-tädin vieressä! Elisabet-täti ei tietenkään ollut ihanteellinen vuodekumppani, mutta hän oli ainakin lihaa ja verta. Ja jos tiiviisti suljetut ikkunat suojasivat yöilmalta, niin pitivät ne toki saman tien kummituksetkin loitolla.
– Ehkä asia paranee, jos luen vielä kerran rukoukseni, ajatteli Emilia.
Mutta ei siitäkään tuntunut olevan apua.
Emilia ei ikipäivinä unohtanut tätä Suvikartanossa viettämäänsä kauhun yötä. Hän oli niin väsynyt, että nukahti aina välillä mutta heräsi kauhusta hätääntyneenä vuoteen takaa kuuluvaan kahinaan ja vikinään. Hänen mieleensä tulivat kaikki ne aaveet ja vaikerrukset, kidutetut henget ja verta vuotavat nunnat, joista hän oli lukenut.
– Elisabet-täti on oikeassa, ei ole hyvä lukea romaaneja, hän ajatteli. – Voi, minä kuolen täällä – pelosta – minä tiedän sen. Minä olen auttamaton pelkuri – en voi olla rohkea.
Aamulla paistoi päivä kirkkaasti huoneeseen eikä salaperäisiä ääniä kuulunut enää. Emilia nousi, pukeutui ja meni vanhaan siipeen. Hänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä, ja hän oli kalpea mutta päättäväinen.
– Kuinka olet nukkunut? kysyi Nancy-täti hyväntahtoisesti. Emilia ei ollut kuulevinaan kysymystä.
– Minä tahdon lähteä tänään kotiin, hän ilmoitti. Nancy-täti katsoi häneen hämmästyneenä.
– Kotiin! Joutavia. Ikävöitkö sinä kotiin kuin pikku vauva?
– En – ainakaan kovin paljon – mutta minun täytyy silti lähteä kotiin.
– Et sinä pääse. Ei täällä ole ketään, joka lähtisi saattamaan sinua. Et kai odota, että Caroline veisi sinut hevosella Blair Wateriin, mitä?
– Sitten minä kävelen.
Nancy-täti paukautti keppinsä vihaisesti lattiaan.
– Sinä jäät tänne, neitiseni, kunnes minä lasken sinut. Minä en siedä koskaan kenenkään muun oikkuja kuin omiani. Caroline tietää sen, eikö niin, Caroline? Istu pöytään – ja syö – syö.
Nancy-täti katsoi tuikeasti Emiliaan.
– Minä en jää tänne, intti tyttö. – Minä en nuku toista yötä siinä kamalassa huoneessa, jossa kummittelee. Te olitte julma kun panitte minut siihen. Emilia katsoi Nancy-tätiin yhtä tuikeasti kuin täti häneen.
– Kuules tuota. Mitä sinä lörpöttelet kummitushuoneesta. Ei meillä ole kummituksia. Vai onko, Caroline? Ne eivät meistä ole terveellisiä.
– Teillä on jotakin kauheaa siinä huoneessa. Koko yön kuului kahinaa ja ähkymistä ja huutoa vuoteeni takaa seinästä. Minä en jää ... en tahdo –
Emilian silmistä alkoi tippua kyyneliä, vaikka hän olisi kuinka koettanut pidättää niitä. Hänellä oli niin kurja olo, että hänen täytyi itkeä.
Nancy-täti katsoi Carolineen ja Caroline katsoi Nancy-tätiin.
– Meidän olisi pitänyt sanoa hänelle, Caroline. Kaikki on meidän syytämme. Minä unohdin koko jutun, on niin pitkä aika siitä kun punaisessa huoneessa on nukuttu. Ei ihme, että hän pelkäsi. Emilia, lapsi parka, se oli synti ja häpeä. Meidän olisi pitänyt sanoa sinulle.
– Sanoa – mitä?
– Kertoa pääskysistä, joita on savutorvessa. Ne siellä pitävät meteliä. Iso savupiippu on muurattu vuoteesi takana olevaan seinään. Se ei ole ollut käytössä sen jälkeen kun huoneisiin rakennettiin uunit. Pääskyset ovat pesineet siihen – niitä on siellä satoja. Ne pitävät siellä kamalaa elämää, tirskuvat ja rähisevät ja lepattavat edestakaisin.
Emilia oli nolo ja häpeissään – hän häpesi enemmän kuin olisi ollut syytäkään, sillä yö oli todella käynyt hänen hermoilleen, ja vanhemmatkin ihmiset kuin hän olivat pelänneet joutuessaan nukkumaan Suvikartanon punaisessa huoneessa. Nancy Priest oli toisinaan sijoittanut vieraansa sinne nukkumaan nimenomaan pelotellakseen heitä. Mutta kohtuuden nimessä on myönnettävä, että tällä kertaa hän oli todella unohtanut asian ja oli siitä pahoillaan.
Emilia ei enää puhunut sanaakaan kotiin lähdöstä, ja Caroline ja Nancy-täti olivat kumpikin hyvin ystävällisiä hänelle kaiken päivää. Emilia nukkui levollisesti koko yön. Kahina ja muut äänet kuuluivat yhtä selvästi kuin ennenkin, mutta pääskyt ja aaveet ovat aivan eri asioita.
– Loppujen lopuksi minä taidan viihtyä oikein hyvin Suvikartanossa, sanoi Emilia.
24.
KIRJE SUVIKARTANOSTA
Heinäkuun 20. p:nä
"Rakas isä. Olen ollut kaksi viikkoa Suvikartanossa enkä ole kirjoittanut sinulle kertaakaan. Mutta olen ajatellut sinua joka päivä. Minun on pitänyt kirjoittaa Laura-tädille ja Ilselle ja Teddylle ja Jimmy-serkulle ja Perrylle, enkä ole ehtinyt enempää, kun minulla on ollut niin hauskaa. En kyllä uskonut ollenkaan ensimmäisenä iltana, että täällä olisi hauskaa. Mutta täällä on sittenkin, vaikka se on toisenlaista hauskaa kuin Uudessa Kuussa.
"Nancy-täti ja Caroline ovat hyvin kilttejä ja antavat minun tehdä aivan mitä haluan. Se tuntuu mukavalta. Toisiaan kohtaan he ovat hyvin ivallisia, mutta minä luulen, että he ovat melkein samanlaisia kuin Ilse ja minä – riitelevät usein, mutta pitävät aina kiistojen välillä kovasti toisistaan. Minä olen varma, ettei Caroline ole noita, mutta tahtoisin tietää mitä hän ajattelee ollessaan yksin. Nancy-täti ei enää ole kaunis, mutta hän on hyvin aristokraattisen näköinen. Hänellä on reumatismi, ja siksi hän ei kävele paljon vaan istuu enimmäkseen pienessä salongissa lukemassa ja virkkaamassa pitsiä tai pelaamassa korttia Carolinen kanssa. Minä juttelen hänen kanssaan paljon, kun hän sanoo, että se huvittaa häntä, ja minä olen kertonut hänelle kaikenlaista, mutta sitä en ole koskaan sanonut, että kirjoitan runoja. Jos sanoisin, hän varmaan käskisi minua lausumaan niitä, eikä hän ole minusta oikea henkilö kuuntelemaan runoja. Enkä minä puhu hänelle sinusta enkä äidistä, vaikka hän koettaa saada minut puhumaan. Minä kerroin hänelle Korkeasta Johnista ja hänen metsiköstään ja kuinka minä kävin isä Cassidyn luona. Se nauratti häntä.
"Nancy-täti ja Caroline juttelevat paljon semmoisista asioista, joita on sattunut Priestin ja Murrayn suvuissa. Minusta on hauska istua kuuntelemassa. He eivät koskaan lakkaa juuri kun kertomus alkaa käydä mielenkiintoiseksi niin kuin Elisabet-täti ja Laura-täti. En minä ymmärrä läheskään kaikkea, mutta minä koetan muistaa semmoiset kohdat, jotta ne joskus selviäisivät.
"Jimmyn antamaan kirjaan olen kirjoittanut kuvauksen Nancy-tädistä ja Carolinesta. Kirjan pistin piiloon vaatekaapin taakse, kun näin eräänä päivänä Carolinen penkovan arkkuani. Minä en saa sanoa Nancy-tätiä isotädiksi. Hän sanoo, että se saa hänet tuntemaan itsensä oikeaksi Metusalemiksi. Hän on kertonut minulle kaiken niistä miehistä, jotka ovat olleet häneen rakastuneita. Ei se ole minusta kovin jännittävää, mutta hän sanoo että se oli. Hän kertoo kaikista tansseista ja huvituksista, joita täällä ennen vanhaan pidettiin. Suvikartano on suurempi kuin Uusi Kuu ja huonekalut ovat paljon hienompia, mutta tänne on vaikeampi kotiutua.
"Täällä on paljon mielenkiintoisia esineitä. Niitä on hyvin hauska katsella. Salongissa on pylvään päässä vanha lasikapine. Se on kuulunut eräälle Priestien skottilaiselle esi-isälle hyvin kauan sitten ja siinä on ohdakkeen ja ruusun kuva, ja siitä juotiin Charlie-prinssin malja, mihinkään muuhun sitä ei käytetty. Se on hyvin kallis perintöesine, ja Nancy-täti pitää sitä suuressa arvossa. Ja hän on säilönyt käärmeen isoon lasikulhoon, joka on porsliinikaapissa. Se on ruma, mutta mielenkiintoinen. Minua värisyttää kun katson siihen, mutta siitä huolimatta käyn katsomassa sitä joka päivä. Se on aivan kuin magneetti.
"Nancy-tädillä on huoneessaan lipasto, jonka laatikoissa on lasinupit, ja viheriä maljakko, joka on päällään istuvan kalan näköinen, ja kiinalainen lohikäärme, jolla on mutkikas häntä, ja rasia, jossa on pieniä täytettyjä kolibreja, ja hiekkalasi munien keittämistä varten ja kehykseen pantu seppele, joka on tehty kaikkien kuolleiden Priestien hiuksista, ja paljon vanhoja daguerrotypioita.
"Mutta kaikkein eniten minä pidän suuresta hohtavasta hopeapallosta, joka riippuu salongin lampusta. Huone kuvastuu siihen ja näyttää pieneltä satumaailmalta. Nancy-täti lupaa, että minä saan pallon hänen kuoltuaan. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi puhunut siitä mitään, sillä minä haluan palloa niin kauheasti, etten voi olla ajattelematta, koska hän mahtaa kuolla, ja sitten tunnen itseni syntiseksi. Nancy-täti sanoo, että Priestien perintöesineiden pitää joutua Priesteille. Vaskikissan minä otan mielelläni, mutta korvarenkaita minä en tahdo. En halua, että korviani katsellaan.
"Minun täytyy nukkua yksinäni. Minua pelottaa, mutta jos minä pääsisin pelostani, minusta olisi varmasti hauska nukkua yksin. Pääskyistä en enää välitä. On vain ikävää, kun täytyy olla kaukana kaikista muista ihmisistä. Mutta on mukavaa kun saa oikoa sääriään aivan niin kuin itse tahtoo eikä ole ketään joka toruu ja sanoo että 'älä vääntelehdi siinä'. Ja kun joskus herään yöllä ja keksin oikein hyvän runonsäkeen, voin paikalla nousta sängystä ja kirjoittaa sen muistiin. Kotona en voinut, ja aamulla niitä ei enää muista. Viime yönä minä keksin hyvin kauniin säkeen: 'Liljat kohottivat helmiäismaljansa, ja mehiläiset hukkuivat makeaan.' Minä olin oikein hyvilläni, sillä minusta se oli paras säe, jonka olen sepittänyt.
"Minä saan käydä keittiössä auttamassa Carolinea. Hän laittaa hyvää ruokaa, mutta joskus hän erehtyy, ja se tuskastuttaa Nancy-tätiä, sillä hän pitää hyvästä ruoasta. Eräänä päivänä Caroline teki ohravellin aivan liian paksua ja kun Nancy-täti katsoi lautastaan, hän sanoi: 'Hyvä Jumala, onko tämä päivällistä vai paisehaudetta?' Caroline sanoi: 'Se on kylliksi hyvää Priestille ja se mikä kelpaa Priestille, saa kelvata Murrayllekin', ja Nancy-täti sanoi: 'Vaimo, Priestit syövät niitä muruja, jotka putoavat Murrayin pöydältä', ja Caroline suuttui niin että itki. Ja Nancy-täti sanoi minulle: 'Emilia, älä koskaan mene naimisiin kenenkään Priestin kanssa' – aivan samoin kuin Kellyn ukkokin, vaikka en minä aio mennä kenenkään kanssa naimisiin.
"Minä pidän enemmän Suvikartanon kuin Uuden Kuun aamiaisista. Täällä on paahdettua leipää ja silavaa ja marmelaatia – se on parempaa kuin puuro.
"Sunnuntaikin on hauskempi kuin Uudessa Kuussa, vaikkei niin pyhä. Nancy-täti ei voi käydä kirkossa ja sen vuoksi hän pelaa Carolinen kanssa koko päivän korttia, mutta sanoo että minä en saa koskaan tehdä niin – että hän on vain huono esimerkki. Minä katselen mielelläni Nancy-tädin isoa saliraamattua, sillä sen välissä on monta mielenkiintoista esinettä – tilkkuja ja hiuksia ja runoja, ja sitten siinä on tietoja kuolemantapauksista ja häistä. Siinä on minunkin syntymäpäiväni, ja se tuntui niin omituiselta.
"Iltapäivällä tuli muutamia Priestejä Nancy-tätiä tervehtimään, ja he jäivät illalliselle. Leslie Priest käy usein. Hän on Nancy-tädin suosikki-veljenpoika, sanoo Jim. Minä luulen sen johtuvan siitä, että hän sanoo tädille kohteliaisuuksia. Mutta kerran hän iski silmää Isaac Priestille sanoessaan kohteliaisuuden. Kun Priestit menevät pois, Nancy-täti tekee heistä pilaa Carolinelle. Caroline ei pidä siitä, kun hän on Priest, ja sen vuoksi hän ja Nancy-täti aina riitelevät sunnuntai-iltaisin eivätkä puhu toistensa kanssa ennen kuin maanantai-aamuna.
"Minä saan lukea kaikkia kirjoja, joita on Nancy-tädin kirjakaapissa, paitsi ylimmän hyllyn kirjoja. Minä mietin kovasti, miksi en saa lukea niitä. Nancy-täti sanoo, että ne ovat ranskalaisia romaaneja, mutta minä kurkistin vähän yhteen ja se oli englantia. Minä tahtoisin tietää valehteleeko Nancy-täti.
"Se paikka, josta minä pidän enimmän, on meren rannalla. Ranta on toisin paikoin hyvin jyrkkä, ja siinä on hyvin somia, metsäisiä odottamattomia paikkoja. Minä kuljeskelen siellä ja keksin runoja. Minä kaipaan aika lailla Ilseä ja Teddyä ja Perryä ja Tuhmaa Töpöä. Tänään sain Ilseltä kirjeen. Ilse kirjoitti, etteivät he voi tehdä 'Kesäyön unelman' hyväksi mitään ennen kuin minä palaan kotiin. On hauskaa kun on niin tärkeä.
"Nancy-täti ei pidä Elisabet-tädistä. Hän sanoi kerran Elisabet-tätiä 'tyranniksi' ja sitten hän sanoi: 'Jimmy Murray oli hyvin älykäs poika. Elisabet Murray tappoi vihapäissään hänen älynsä – eikä saanut siitä mitään rangaistusta. Jos hän olisi tappanut Jimmyn ruumiin hän olisi ollut murhaaja. Mutta jos suoraan sanon, niin se mitä hän teki, oli vielä pahempaa!' Minä en itsekään aina pidä Elisabet-tädistä, mutta minusta tuntui, että minun tulee pitää omaisteni puolta, ja siksi minä sanoin: 'Minä en tahdo kuulla tädistäni puhuttavan tuolla tavalla.'
"Ja minä katsoin Nancy-tätiin. Hän sanoi: 'Vai niin pippuripussi, totisesti Archibald-veljeni elää niin kauan kuin sinä olet elävien joukossa. Ellet tahdo kuulla, niin älä istuskele siinä vieressä kun Caroline ja minä puhumme. Mutta minä olen pannut merkille, että sinä kuuntelet mielelläsi yhtä ja toista.'
"Se oli ivaa, rakas isä, mutta minusta tuntuu, että Nancy-täti pitää minusta vielä, mutta ei ehkä hyvin kauan. Jim Priest sanoo, että hän on oikukas eikä ole koskaan pitänyt kenestäkään kauan. Mutta aina kun hän on ollut minua kohtaan ivallinen, hän käskee sitten Carolinea antamaan minulle palan omenapaistosta, ja siksi minä en välitä ivasta.
"Nancy-täti antaa minulle oikeata teetäkin. Siitä minä pidän. Uudessa Kuussa ei Elisabet-täti anna minulle muuta kuin maitoteetä, koska se on minulle terveellisempää. Nancy-täti sanoo, että silloin sitä pysyy terveenä kun syö juuri mitä haluaa eikä koskaan ajattele vatsaansa. Mutta häntäpä ei ole koskaan uhannut keuhkotauti. Hän sanoo, ettei minun tarvitse vähääkään pelätä kuolevani keuhkotautiin, kun minussa on niin paljon pippuria. Se lohduttaa. Silloin vain minä en pidä Nancy-tädistä, kun hän alkaa puhua minun eri osistani ja miltä minä näytän. Se tekee minut tuhmaksi.
"Minä kirjoitan tämän jälkeen useammin, rakas isä. Minä tunnen että minä olen lyönyt sinua laimin.
"J.K. Minä pelkään että tässä kirjeessä on oikeinkirjoitusvirheitä. En muistanut ottaa sanakirjaa mukaan."
Heinäkuun 22. p:nä
"Voi, rakas isä, minä olen kauheassa ahdingossa. En tiedä mitä minun pitää tehdä. Voi isä, minä olen särkenyt Nancy-tädin skotlantilaisen lasin. Se tuntuu kuin hirveältä unelta.
"Minä menin tänään saliin katsomaan sitä säilykekäärmettä, mutta juuri kun käännyin pois, hihani tarttui lasiin ja se putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Minä syöksyin ensin ulos ja jätin sirpaleet siihen, mutta tulin perästäpäin takaisin, kokosin ne tarkkaan ja kätkin ne sohvan taakse laatikkoon. Nancy-täti ei enää koskaan käy salissa ja Caroline hyvin harvoin, niin että he eivät ehkä kaipaa lasia, ennen kuin lähden kotiin. Mutta se ahdistaa minua kuin painajainen. Koko ajan minä ajattelen vain sitä eikä mikään tunnu hauskalta. Minä tiedän, että Nancy-täti raivostuu eikä anna minulle koskaan anteeksi, kun saa sen tietää. Minä en saanut koko yönä unta, se kidutti minua niin. Jim Priest tuli tänään tänne leikkimään kanssani, mutta sanoi, että minä olin ikävä, ja lähti kotiin. Tietysti minä olin ikävä, kuinka olisin voinut olla hauska? Mahtaisiko siitä olla apua, jos rukoilisin. Mutta minusta tuntuu, ettei olisi oikein rukoilla, kun minä petkutan Nancy-tätiä."
Heinäkuun 24. p:nä
"Rakas isä, tämä maailma on hyvin kummallinen. Viime yönäkään minä en saanut unta, kun olin niin huolissani. Minä ajattelin, että minä olen pelkuri ja vilpillinen enkä ollenkaan sukuni arvoinen. Lopulta minun oli niin kurja olla, etten kestänyt kauempaa. Minä voin kestää sen, että muilla ihmisillä on minusta huonoja luuloja, mutta on inhottavaa, jos itsekin tuntee itsensä huonoksi.
"Sen takia nousin vuoteesta ja menin suoraa päätä kaikkien käytävien läpi pieneen salonkiin. Nancy-täti oli vielä siellä aivan yksin ja pelasi pasianssia. Hän kysyi, miksi kummassa minä en ollut nukkumassa. Minä sanoin lyhyesti ja sukkelaan, jotta se olisi pian ohi: 'Minä särjin sinun skotlantilaisen lasisi eilen ja kätkin palaset sohvan taakse.' Sitten minä odotin myrskyn puhkeamista. Nancy-täti sanoi: 'Siunattu asia. Minua on usein haluttanut särkeä se, mutta en ole saanut sitä tehdyksi. Koko Priestien heimo odottaa kuolemaani saadakseen lasin ja riidelläkseen siitä, ja on mahdottoman hauskaa ajatella, että nyt sitä ei saakaan kukaan, eivätkä he silti voi käydä minun kimppuuni ja syyttää, että minä olen sen rikkonut. Mene maata ja nuku kauneusunesi.' Minä sanoin: 'Etkö sinä sitten ole ollenkaan vihoissasi?' 'Jos se olisi ollut Murrayin perintötavaraa, niin minä olisin pannut välit poikki', sanoi Nancy-täti. 'Mutta Priestien tavaroista minä en välitä särjen silmän vertaa.'
"Minä menin maata, ja mieleni oli hyvin keventynyt, vaikkei kovin sankarillinen.
"Tänään sain Ilseltä kirjeen. Hän sanoo että Tuhma Töpö on saanut vihdoinkin poikaset. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kotona pitämässä niistä huolta. Elisabet-täti luultavasti antaa hukuttaa ne kaikki ennen kuin minä palaan kotiin. Tänään sain Teddyltäkin kirjeen, vaikkei se ollut oikea kirje vaan paljon pieniä hauskoja kuvia Ilsestä ja Perrystä ja Pietaryrttimäestä ja Korkean Johnin metsiköstä. Niistä tuli koti-ikävä."
Heinäkuun 28. p:nä
"Voi rakas isä, minä olen saanut selville Ilsen äidin salaisuuden. Se on niin kauhea, etten voi kirjoittaa sitä edes sinulle. Minä en voi sitä uskoa, mutta Nancy-täti sanoo, että se on totta. En ole tiennyt, että maailmassa voisi olla niin kauheita asioita. Ei, minä en voi sitä uskoa enkä minä tahdo sitä uskoa, vaikka kuka sanoisi että se on totta. Minä tiedän, ettei Ilsen äiti olisi voinut tehdä mitään semmoista. Jossakin täytyy olla kauhea erehdys. Minä olen kovin onneton ja tuntuu siltä, etten enää koskaan voi olla onnellinen. Viime yönä minä itkin tyynyni märäksi kuten Nancy-tädin kirjojen sankarittaret."
25.
HÄN EI OLISI VOINUT TEHDÄ NIIN
Isotäti Nancyn ja Caroline Priestin tapana oli värittää päiviensä harmautta muistelemalla vanhoja, ammoin menneitä iltoja ja huveja, mutta he juttelivat Emilian kuullen myös loputtomiin vanhoja sukukaskuja välittämättä vähääkään kuuntelijan iästä. Lemmensuhteita, syntymä- ja kuolintapauksia, häväistysjuttuja, murhenäytelmiä – kaikkea, mitä heidän vanhaan päähänsä pälkähti. Eikä yksityisseikkoja säästetty: Nancy-täti suorastaan hekumoi niissä. Hän ei jättänyt mitään mainitsematta; kuin haaskalintu hän raastoi säälimättä esiin synnit ja heikkoudet, jotka hauta oli peittänyt ja aika armahtanut.
Emilia ei oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Se oli jännittävää – se tyydytti hänen dramaattisuuden nälkäänsä – mutta samalla se sai hänet tuntemaan itsensä onnettomaksi, aivan kuin jotakin rumaa olisi piillyt niiden kuilujen syvyyksissä, joita he avasivat hänen viattomien silmiensä eteen. Nuoruus kyllä suojasi häntä jossakin määrin, kuten Laura-täti oli sanonut, mutta se ei auttanut aina: hän ymmärsi kauhukseen Ilsen äidin säälittävän tarinan, kun Nancy-täti eräänä iltapäivänä näki hyväkseen kaivaa esiin tuon tuskallisen häpeällisen tapauksen.
Emilia oli kyyristynyt pienen salongin sohvalle lukemaan "Skottilaiset päälliköt" -nimistä teosta, sillä oli paahtava heinäkuun iltapäivä – liian kuuma merenrannalla kiertelyyn. Tuntui hyvältä ja onnelliselta. Tuulen tyttö leikki kartanon takana isossa vaahteralehdossa käännellen lehtiä, kunnes jokainen puu näytti olevan omituisen kalpeiden hopeakukkien peitossa. Puutarhasta tulvi sisään kukkien tuoksua, ja maailma oli ihana.
Emilia oli saanut Laura-tädiltä kirjeen, jossa sanottiin, että yksi Tuhman Töpön poikasista oli säästetty häntä varten. Emiliasta oli Mikki toisen kuollessa tuntunut siltä, ettei hän enää ikinä haluaisi toista kissaa. Mutta nyt hän huomasi haluavansa.
Nancy-täti oli kyllästynyt pasianssiinsa. Hän sysäsi kortit kauemmaksi ja rupesi taas virkkaamaan.
– Emilia, hän sanoi, aikooko Laura-tätisi mennä naimisiin tohtori Burnleyn kanssa?
Emilia, joka näin odottamatta riistettiin pois Bannockburnin taistelukentältä, näytti ikävystyneeltä. Blair Waterissa hän oli usein kuullut tuon juorun.
– Ei, minä olen varma, ettei aio, hän sanoi. – Tohtori Burnley vihaa naisia.
Nancy-täti naurahti.
– Minä ajattelin, että hän olisi jo päässyt siitä. Siitä on nyt kaksitoista vuotta, kun hänen vaimonsa karkasi. Harva mies jaksaa toistakymmentä vuotta hautoa samaa tunnetta. Mutta Allan Burnley on aina ollut itsepintainen kaikessa – niin rakkaudessa kuin vihassakin. Allan rakastaa yhä vaimoaan ja juuri siksi vihaa hänen muistoaan ja kaikkia muita naisia.
– Minä en ole koskaan kuullut kuinka se juttu oikein tapahtui, sanoi Caroline. – Kuka hänen vaimonsa oli?
– Beatrice Mitchell – Shrewsburyn Mitchellejä. Hän oli kahdeksantoistavuotias tyttö mennessään naimisiin ja Allan oli silloin kolmenkymmenenviiden. Emilia, älä koskaan tee sitä erehdystä, että menet naimisiin hyvin paljon vanhemman miehen kanssa.
Emilia ei sanonut mitään. Hän oli unohtanut "Skottilaiset päälliköt". Hänen sormenpäänsä alkoivat käydä kylmiksi kuten aina hänen kiihtyessään, ja silmät mustuivat. Hän tunsi, että se arvoitus, joka niin kauan oli askarruttanut ja kiusannut hänen ajatuksiaan, oli nyt ratkeamassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että Nancy-täti poikkeaisi johonkin toiseen asiaan.
– Hän oli kuulemma hyvin kaunis, sanoi Caroline. Nancy-täti tuhautti nenäänsä.
– Riippuu mausta. No niin, kyllä hän sievä oli – semmoinen kultakutrinen nukke. Hänellä oli vasemman silmäkulman päällä luomi, aivan kuin pieni punainen sydän enkä häntä katsellessani tullut ikinä nähneeksi muuta kuin tuon luomen. Mutta hänen liehittelijänsä sanoivat, että se oli kauneuden merkki – 'herttaässä' oli hänen lempinimensä. Allan oli häneen hurjasti rakastunut. Ennen avioliittoa tytöllä oli ollut paljon ihailijoita. Mutta minun täytyy totuuden nimessä sanoa – oikeamielisyys on naisten kesken harvinainen asia, Caroline, sinä esimerkiksi olet väärämielinen vanha ämmä – että naimisiin mentyään hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Allanista, ei ainakaan julkisesti. Hän nauroi aina ja lauloi ja tanssi – suoraan sanoen aivan sopimaton vaimo Allan Burnleylle. Ja Allan kun olisi voinut saada Laura Murrayn. Mutta kukapa mies on ikinä päätynyt järkevään naiseen jos hänen on valittava! Houkka voittaa aina, Caroline. Sen vuoksi sinä et ole saanut miestä, sinä olet liian järkevä. Minä sain miehen tekeytymällä houkaksi. Emilia, muista se. Sinulla on järkeä, mutta älä näytä sitä.
– Jätä Emilia rauhaan, sanoi Caroline. – Jatka Burnleysta.
– Niin, hänellä oli serkku Leo Mitchell Shrewsburystä. Muistathan Mitchellit, Caroline? Leo oli komea mies, merikapteeni. Huhu tiesi, että hän oli ollut rakastunut Beatriceen. Toiset sanoivat, että tyttö olisi mennyt hänelle, mutta että suku pakotti hänet ottamaan Allan Burnleyn, tämä kun oli parempi naimiskauppa. Tiedä häntä. Beatrice ainakin vakuutti rakastavansa Allania, ja Allan uskoi sen. Kun Leo palasi koriin merimatkalta ja kuuli Beatricen menneen naimisiin, ei hän siitä paljonkaan kiihtynyt. Mutta hän kävi yhtä mittaa Blair Waterissa. Beatrice keksi jos kuinka paljon tekosyitä. Leo oli hänen serkkunsa, he olivat kasvaneet yhdessä, olivat kuin veli ja sisar, Beatricen oli Blair Waterissa ikävä, hän kun oli kaupunkilainen. Allan nieli kaiken, hän oli niin silmittömästi rakastunut vaimoonsa, että tämä olisi voinut uskotella hänelle mitä ikinä halusi. Leo ja Beatrice olivat aina yhdessä kun Allan kävi sairasmatkoilla. Tuli sitten se ilta, jolloin Leon laivan, "Tuulen Neidon", piti purjehtia Etelä-Amerikkaan. Hän lähti – ja Beatrice-rouva meni hänen mukanaan.
Emilian nurkasta kuului omituinen tukahtunut huudahdus. Jos Nancy-täti tai Caroline olisivat vilkaisseet tyttöön, he olisivat nähneet, että hän oli kuolemankalpea, silmät suurina ja täynnä kauhua. Mutta he eivät katsoneet. He vain virkkasivat ja juorusivat nauttien valtavasti.
– Miltä se tohtorista tuntui? kysyi Caroline.
– Tuntui – tuntui – sitä ei kukaan tiedä. Mutta kaikki tietävät, millainen hän on ollut siitä lähtien. Hän tuli sinä iltana hämärissä kotiin. Lapsi nukkui kehdossaan, ja palvelustyttö hoiti sitä. Tyttö kertoi rouvan menneen satamaan saattamaan serkkuaan; hän palaisi kymmenen aikaan. Allan odotti huolestuneena – osaamatta epäillä mitään – mutta vaimo ei palannut. Ei ollut aikonutkaan palata. Aamulla ei "Tuulen Neitoa" enää ollut satamassa; se oli edellisenä iltana pimeän tultua purjehtinut pois. Beatrice oli mennyt Leon kanssa laivaan – siinä kaikki mitä tiedettiin. Allan Burnley ei sanonut mitään, kielsi vain mainitsemasta ikinä Beatricen nimeä hänen kuultensa. Mutta "Tuulen Neito" kärsi Hatterasin edustalla haaksirikon, ja kaikki laivassa olleet hukkuivat. Siihen päättyi se karkuretki, ja se oli Beatricen, hänen kauneutensa ja naurunsa loppu.
– Mutta ei päättynyt se häpeä ja kurjuus, jonka hän tuotti kodilleen, sanoi Caroline häijysti. – Minä tervaisin ja kierittäisin höyhenissä semmoisen vaimon.
– Joutavia. Ellei mies näe selviä asioita – varjelkoon, lapseni, mikä sinun on?
Emilia oli noussut seisomaan ja ojensi käsiään ikään kuin työntääkseen luotaan jotakin inhottavaa.
– Minä en usko sitä, hän huusi kimakalla luonnottomalla äänellä. – Minä en usko, että Ilsen äiti teki niin. Ei tehnyt – ei olisi voinut tehdä niin – Ilsen äiti.
– Auta häntä, Caroline, hän pyörtyy, huusi Nancy-täti. Mutta vaikka huone olikin silmänräpäyksen näyttänyt kieppuvan ympäri, Emilia oli jo tointunut.
– Älkää koskeko minuun, hän huudahti kiihkeästi. – Älkää koskeko minuun. Te – te nautitte tästä jutusta.
Hän ryntäsi ulos huoneesta. Nancy-täti häpesi hetken. Ensimmäisen kerran hän huomasi, että hänen juorunhaluinen vanha kielensä oli tehnyt ruman tepposen. Sitten hän kohautti olkapäitään.
– Ei hän voi kulkea pumpulissa läpi elämän. Ei ole pahitteeksi, vaikka hän oppii jo tuossa iässä näkemään, että pata on pataa. Hänen olisi luullut jo aikoja sitten kuulleen tuon jutun, mikäli Blair Water ei ole kokonaan muuttanut tapojaan. Caroline, älä pyydä minua enää kertomaan hirmujuttuja Emilian kuullen, sinä akanhahmoinen häpeäpilkku. Sinun iälläsi! Olen oikein hämmästynyt!
Nancy-täti ja Caroline jatkoivat taas virkkaamistaan ja muistelultaan, mutta punaisessa huoneessa makasi Emilia suullaan vuoteessaan ja itki tuntikausia. Se oli kauheata – Ilsen äiti oli karannut kotoaan ja jättänyt pienen lapsensa. Emiliasta se oli kamalaa – omituista, julmaa ja sydämetöntä. Hän ei sittenkään jaksanut uskoa sitä. Jossakin piili erehdys – täytyi piillä.
– Ehkä hänet ryöstettiin, mietti Emilia ponnistellen epätoivoisesti keksiäkseen selityksen. – Hän ehkä meni laivaan vain katselemaan – ja he nostivat ankkurin ja veivät hänet pois. Hän ei olisi voinut tahallaan jättää rakasta pikku lastaan.
Tarinasta tuli Emilialle painajainen. Hän ei voinut moneen päivään ajatella mitään muuta. Se porautui häneen, kalvoi häntä, tuotti melkein ruumiillista tuskaa. Hän kauhistui ajatellessaan, että hänen oli palattava Uuteen Kuuhun ja tavattava Ilse tunnollaan tämä synkkä salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista. Ilse ei tiennyt mitään. Kerran Emilia oli kysynyt häneltä, mihin hänen äitinsä oli haudattu, ja Ilse oli vastannut:
– Voi, en minä tiedä. Kai Shrewsburyyn – sinne kaikki Mitchellit on haudattu.
Emilia väänteli käsiään. Hän oli yhtä herkkä rumuudelle ja tuskalle kuin kauneudelle ja ilolle, ja tämä asia oli sekä ruma että tuskaa tuottava.
Elämä muuttui Suvikartanossa äkkiä ikäväksi. Nancy-täti ja Caroline lakkasivat kerrassaan kertomasta sukukaskuja Emilian kuullen. Se oli heille vaikea kieltäymys, eivätkä he enää kehottaneet häntä istumaan seurassaan. Siksi Emilia pysytteli erillään heistä ja vietti enimmäkseen aikaansa meren rannalla. Hän ei voinut sepitellä runoja, ei täyttää Jimmyn antamaa kirjaa, ei edes kirjoittaa isälleen. Tuntui kuin hänen ja hänen entisten ilonaiheidensa välille olisi tullut harmaa verho.
Niin suunniltaan Emilia oli tajuttuaan ensimmäisen kerran paljaana maailman synnin ja murheen, ettei hän uskonut enää ikinä voivansa iloita mistään. Mutta kivun alla kyti edelleen itsepintainen toive: Ilsen äiti ei olisi voinut menetellä niin; oli saatava näytetyksi toteen, ettei hän voinut.
Mutta kuinka sen saattoi todistaa? Se oli mahdotonta. Yksi salaisuus oli hänelle selvinnyt, mutta hän olikin kompastunut vielä pimeämpään; miksi ei Beatrice Burnley sinä kesäiltana monta vuotta takaperin palannut kotiin? Sillä Emilia pysyi sitkeästi salaisessa uskossaan, että missään tapauksessa hän ei ollut lähtenyt "Tuulen Neidossa" tämän tuomitun laivan purjehtiessa satamasta aavalle merelle.
26.
SEIKKAILU MEREN RANNALLA
– Kuinkahan kauan minulla on vielä elinaikaa, mietti Emilia.
Hän oli sinä iltana vaeltanut meren rantaa pitkin kauemmaksi kuin koskaan ennen. Oli lämmin, tuulinen ilta; leuto ilma tuoksui pihkalle, ja meren turkoosinsinisen pinnan yllä oli kevyttä utua. Seutu, johon hän oli tullut, näytti niin yksinäiseltä ja koskemattomalta kuin ihmisjalka ei olisi milloinkaan siellä astunut, mutta kulkihan sentään kuusien lomitse pieni oikutteleva polku, joka kapeana kuin lanka pujottelihe isojen sammalmättäiden välissä. Ranta kävi yhä jyrkemmäksi ja kallioisemmaksi kuta pitemmälle hän kulki, ja lopulta polku katosi kokonaan sananjalkojen sekaan.
Emilia aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän sattui näkemään kaukana rantajyrkänteen partaalla uhkean asteriryhmän. Nuo kukat hänen täytyi saada, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin upean purppuranvärisiä astereita. Hän astui törmän reunalle tavoittaakseen kukkia, mutta samassa petollinen, sammalen peittämä maa irtaantui hänen jalkainsa alla ja lähti luisumaan jyrkkää rinnettä alas.
Emilia yritti epätoivoisesti tarrautua rinteeseen, mutta kuta kiihkeämmin hän ponnisteli, sitä nopeammin vierivä maa vei häntä alaspäin. Ja rinteen alla oli äkkijyrkkä kallionseinämä – muutaman hetken kuluttua hän suistuisi sen partaalta alas. Se oli kymmenen metrin putous suoraan rantakivikkoon.
Emilia koki kauhun ja epätoivon lamaannuttavan tuokion, mutta samassa hän tajusi, että hänen allaan oleva sammaleinen maakaistale oli pysähtynyt kapean kallionpykälän varaan ja riippui puoleksi sen yli. Maatessaan siinä hän tunsi, että pieninkin liikahdus saisi sen luiskahtamaan partaalta alas.
Hän makasi hiljaa koettaen ajatella, koettaen olla pelkäämättä. Hän oli kaukana, kaukana ihmisasunnoista – ei kukaan kuulisi, vaikka hän huutaisi. Eikä hän olisi uskaltanutkaan huutaa, ettei vieremä lähtisi uudestaan liikkeelle.
Kuinka kauan hän voisi maata siinä liikkumatta? Yö oli tulossa. Nancy-täti kävisi levottomaksi pimeän tultua ja lähettäisi Carolinen häntä hakemaan. Mutta Caroline ei koskaan löytäisi häntä täältä. Ei kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä häntä näin kaukaa autiolta rannalta. Ajatellessaan että hänen täytyi maata siinä koko yö yksin peläten joka hetki putoamista ja odottaen turhaan apua Emilia tuskin sai hillityksi väristyksen, joka olisi voinut olla hänen tuhonsa.
Kerran aikaisemmin hän oli katsellut kuolemaa silmästä silmään, sinä iltana jolloin Korkea John sanoi hänen syöneen myrkytetyn omenan – mutta tämä oli vielä julmempaa. Kuolla täällä, kaukana kotoa, ypöyksin! Ihmiset eivät ehkä koskaan saisi tietää, miten hänen oli käynyt – eivät koskaan löytäisi häntä. Varikset ja lokit nokkisivat silmät hänen päästään. Hän katoaisi maailmasta yhtä jäljettömiin kuin Ilsen äiti. Eikä hän koskaan enää saisi nähdä rakasta Uutta Kuuta, eikä Teddyä eikä maitokamaria, ei Pietaryrttimäkeä, Korkean Johnin metsikköä tai sammaltunutta aurinkokelloa, ei liioin omaa kallista käsikirjoituspinoaan, joka oli ullakolla sohvan alla.
– Minun täytyy olla hyvin rohkea ja kärsivällinen, hän ajatteli. – Ainoa mahdollisuuteni on maata hiljaa alallani. Ja minä voin rukoilla mielessäni – Jumala kuulee varmasti ajatukset yhtä hyvin kuin sanatkin. On hauska ajatella, että Hän tietää ja kuulee, vaikka kaikki muut ovat kaukana. Voi Jumala – isän Jumala – ole hyvä ja tee ihme ja pelasta henkeni, sillä en usko olevani vielä valmis kuolemaan. Ja jos minä kuolen, niin ole hyvä äläkä anna Elisabet-tädin löytää kirjeluettelojani. Anna Laura-tädin löytää ne. Ja ole hyvä äläkä anna Carolinen koskea vaatekaappiin siivotessaan, sillä silloin hän löytää Jimmyn kirjan ja lukee, mitä minä olen kirjoittanut hänestä. Anna kaikki syntini anteeksi, etenkin se etten ole kyllin kiitollinen ja että leikkasin itselleni otsatukan, ja ole hyvä ja katso, ettei isä ole hyvin kaukana. Amen.
Sitten hän luonteenomaiseen tapaansa ajatteli rukoukseen vielä jälkikirjoituksen. – Ja ole hyvä ja anna jonkun saada selville, ettei Ilsen äiti tehnyt niin.
Merellä alkoi valo muuttua lämpöisen kullankellertäväksi ja rusottavaksi. Hänen edessään kallionkielekkeellä oli iso honka, jonka tummat oksat piirtyivät iltataivasta vasten – siinä oli kaistale sen maailman kauneutta, joka nyt oli hylkäämäisillään hänet. Iltatuulen koleus alkoi hiipiä hänen ylitseen mereltä. Aivan vierestä lohkesi maakappale ja putosi syvyyteen. Kuului, kuinka pienet kivet kalahtelivat alhaalla kalliota vasten. Se kimpale, jolla hänen säärensä lepäsivät, oli niin ikään aivan irtoamaisillaan; hän tiesi, että se saattoi lohjeta millä hetkellä tahansa. Oli kauheata tietää, että kohta tulisi pimeä. Emilia saattoi nähdä asteriryhmän, joka oli houkutellut hänet perikatoon. Kukat nyökyttelivät hänelle ylhäältä ihmeen purppuranpunaisina ja kauniina.
Mutta yhtäkkiä hän näki niiden vieressä miehen kasvot, ja mies katsoi häneen!
Emilia kuuli hänen sanovan hiljaa itsekseen: "Hyvä Jumala!" Mies näytti hintelältä ja toinen olkapää oli vähän korkeampi toista. Hän oli varmaan Dean Priest – Pönttöselkä-Priest. Emilia ei uskaltanut huutaa hänelle. Hän makasi hiljaa alallaan, mutta hänen isot harmaat silmänsä pyysivät: "Pelastakaa minut".
– Kuinka voin auttaa sinua? kysyi Dean Priest käheästi, aivan kuin itsekseen. – En ulotu sinuun, ja ilmeisesti pieninkin töytäys saisi maakappaleen putoamaan partaalta. Minun on mentävä hakemaan köyttä ja jätettävä sinut tähän yksiksesi siksi aikaa. Voitko odottaa, lapsi?
– Voin, kuiskasi Emilia. Hän hymyili rohkaistakseen miestä – pieni pehmeä hymy alkoi suupielistä ja levisi yli kasvojen. Dean Priest ei koskaan unohtanut tuota hymyä eikä vakavia lapsen silmiä, jotka katsoivat häneen jyrkänteen vaaralliselta partaalta.
– Palaan niin pian kuin voin, Dean Priest sanoi. – En pääse kulkemaan kovin nopeasti – olen hieman rampa, näetkös. Mutta älä pelkää – kyllä minä pelastan sinut. Koirani jää tähän seuraksesi. Tänne, Karri.
Hän vihelsi, ja iso kellervä koira tuli näkyviin.
– Istu tuossa, Karri, kunnes palaan. Älä liikuta käpälääkään äläkä heiluta häntääsi. Vain silmilläsi saat puhua hänelle.
Karri kävi tottelevaisena istumaan, ja Dean Priest katosi.
Emilia makasi alallaan ja suunnitteli kuinka hän kirjoittaisi tapauksesta jännittävän kuvauksen Jimmyn antamaan kirjaan. Hän oli yhä hiukan peloissaan, mutta ei niin peloissaan, ettei olisi voinut kuvitella kirjoittavansa sitä seuraavana päivänä. Siitä tulisi jännittävä pala.
Oli hauskaa, että Karri istui siinä lähellä. Emilia ei ollut yhtä perehtynyt koiriin kuin kissoihin. Mutta tuo iso koira näytti perin inhimilliseltä ja luotettavalta katsellessaan häneen suurilla ystävällisillä silmillään. Harmaa kissanpoikanen oli ihailtava toveri – mutta kissanpoikanen ei olisi jäänyt siihen rohkaisemaan häntä.
– Silloin kun ihminen on pulassa, koira on luultavasti parempi kuin kissa, ajatteli Emilia.
Kesti puoli tuntia, ennen kuin Dean Priest palasi.
– Jumalan kiitos, ettet ole pudonnut! hän mutisi. – Minun ei tarvinnut mennä niin kauas kuin pelkäsin – löysin tämän köyden rannalle vedetystä veneestä. Ja nyt – kun minä pudotan köyden sinulle, oletko niin voimakas, että jaksat pitää siitä kiinni maan vieriessä aitasi ja riippua siinä, kun minä vedän sinut ylös?
– Minä koetan, sanoi Emilia.
Dean Priest solmi toiseen päähän silmukan ja solutti sen alas Emilian luo. Sitten hän kietaisi köyden ison kuusen ympäri.
– Nyt, hän sanoi.
Emilia sanoi itsekseen: "Rakas Jumala, ole hyvä –" ja tarttui häälyvään silmukkaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän riippui koko painollaan köyden varassa, sillä heti kun hän liikahti, luiskahti maamöhkäle hänen altaan ja putosi syvyyteen. Dean Priest valahti kalpeaksi. Jaksaisiko tyttö riippua köydessä, kun hän veti?
Sitten hän huomasi Emilian saaneen polvilleen tukea pienestä ulkonemasta. Varovaisesti hän veti köydestä. Emilia auttoi häntä terhakasti pistämällä varpaansa murenevaan töyrääseen. Samalla hän oli jo niin lähellä, että pelastaja ylettyi häneen. Dean Priest tarttui tytön käsivarsiin ja veti hänet viereensä turvalliselle maalle. Asterikimpun kohdalla Emilia kurotti kätensä ja taittoi kukan.
– Sain minä sen sittenkin, hän riemuitsi. Sitten hän muisti tilanteen.
– Olen teille hyvin kiitollinen. Te pelastitte henkeni. Ja ... ja ... minä taidan istahtaa hetkeksi. Jalkani vapisevat ja tuntuvat kummallisilta.
Emilia istahti ja alkoi äkkiä vapista paljon enemmän kuin koko sinä aikana, jolloin oli ollut vaarassa. Dean Priest nojasi vanhaan rosoiseen kuuseen ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan.
Emilia katsoi häneen uteliaasti. Hän tiesi miehestä yhtä ja toista Nancy-tädin huomautusten perusteella – tädin huomautukset eivät aina olleet kovinkaan imartelevia, sillä hän ei ilmeisesti ollut erityisen ihastunut Deaniin. Nancy-täti sanoi häntä aina halveksivasti Pönttöseläksi, kun taas Caroline puhui säännöllisesti Deanista. Emilia tiesi, että Dean oli ollut yliopistossa, että hän oli kolmenkymmenenkuuden ikäinen ja verrattain varakas, että hänellä oli vialliset olkapäät ja että hän hiukan ontui ja ettei hän ollut ikinä välittänyt mistään muusta kuin kirjoista. Hän asui vanhemman veljensä luona ja matkusteli paljon, ja koko Priestin heimo pelkäsi hänen ivallista kieltään. Nancy-täti sanoi häntä kyynikoksi. Emilia ei tiennyt, mitä kyynikko merkitsi, mutta se kuulosti mielenkiintoiselta.
Emilia tarkasteli häntä huolellisesti ja huomasi, että hänellä oli hienot piirteet, kalpeahko iho ja kellertävän ruskeat hiukset. Huulet olivat ohuet ja herkät, oikukkaan kaartuvat. Emilia piti hänen suustaan. Hiukan vanhempana hän olisi tiennyt miksi – koska se ilmaisi voimaa, hellyyttä ja huumoria.
Vinoista olkapäistä huolimatta Deanin olemuksessa oli jonkinlaista hillittyä omanarvontuntoa, joka oli luontaista monille Priesteille ja jota syyttä pidettiin ylpeytenä. Priestien viheriät silmät, jotka Carolinella näyttivät tirkistäviltä ja velhomaisilta ja Jim Priestin kasvoissa hävyttömiltä, olivat hänen kasvoissaan omituisen haaveelliset ja viehättävät.
– Jaha, olenko minä sinun mielestäsi komea? Dean Priest kysyi istahtaen toiselle kivelle ja hymyillen hänelle.
Emilia punastui. Hän tiesi ettei tuijottaminen ollut sopivaa, eikä Dean Priest ollut hänestä ensinkään komea, ja hän olikin hyvillään, kun tämä ei vaatinut vastausta vaan kysyi muuta.
– Tiedätkö, kuka ritarillinen pelastajasi on?
– Minä arvelen, että te olette Pönt- herra Dean Priest. Emilia hätääntyi taas ja lensi punaiseksi. Hän oli ollut tekemäisillään jo toisen tyhmyyden.
– Niin, Pönttöselkä-Priest. Ei sinun tarvitse kaihtaa liikanimeäni. Usein minä saan sen kuulla. Se on Priestien huumoria. Hän naurahti jotensakin epämiellyttävästi. – Syy on kylläkin ilmeinen, eikös ole? Minua ei koulussa juuri muulla nimellä tunnettukaan. Miten sinä luiskahdit jyrkänteeltä?
– Minä menin ottamaan tätä, sanoi Emilia heiluttaen asteria.
– Ja sait sen! Saatko aina sen, mitä lähdet ottamaan, vaikka kuolema yrittäisikin työntää sormensa väliin? Sinä olet kai syntynyt onnenpaita ylläsi. Minä näen merkit. Jos tuo kukka vietteli sinut vaaraan, niin se sinut pelastikin, sillä olin tulossa sitä katsomaan, kun huomasin sinut. Sen koko ja väri pisti silmääni. Muuten olisin jatkanut matkaani, ja miten sinun olisi käynyt? Kenen tyttö sinä olet, kun sinun annetaan juoksennella näillä vaarallisilla äyräillä? Mikä sinun nimesi on? Vai onko sinulla nimeä? Minä alan epäillä – näen että sinulla on suipot korvat. Et kai ole keiju?
– Minä olen Emilia Byrd Starr Uudesta Kuusta, sanoi Emilia kylmänlaisesti. Hän alkoi olla arka korvistaan. Isä Cassidykin oli huomauttanut niistä. Oliko niissä todella jotakin keijumaista?
Ja kuitenkin tässä Pönttöselässä oli jotakin, josta hän piti – piti empimättä. Emilia ei koskaan ollut kauan kahden vaiheilla ihmisistä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Ja muutaman minuutin kuluttua hän tiesi, kenestä piti ja kenestä ei ja kuka oli hänestä yhdentekevä. Tällä kertaa hänellä oli omituinen tunne, aivan kuin hän olisi tuntenut Pönttöselkä-Priestin vuosikausia – ehkä siksi, että aika oli tuntunut niin pitkältä hänen maatessaan murenevalla maamöhkäleellä odottamassa miehen paluuta. Dean ei ollut kaunis, mutta Emilia piti hänen laihoista, älykkäistä kasvoistaan ja ilmeikkäistä silmistään.
– Sinä siis olet se nuori neiti, joka on tullut kartanoon vierailemaan, sanoi Dean Priest hämmästellen. – Rakkaan Nancy-tätini pitäisi pitää sinua vähän paremmin silmällä.
– Ette tunnu pitävän Nancy-tädistä, huomautti Emilia kylmäkiskoisesti.
– Mitä syytä minulla olisi pitää vanhasta rouvasta, joka ei pidä minusta? Olet varmaan jo päässyt selville siitä, että tätini inhoaa minua.
– Ei kai sentään, sanoi Emilia. – Kerrankin hän sanoi, että te olette ainoa Priest, joka pääsee taivaaseen.
– Se ei ole kiitokseksi aiottu, vaikka ehkä viattomuudessasi niin luulet. Ja sinä siis olet Douglas Starrin tytär! Tunsin isäsi. Kävimme poikina yhdessä koulua, mutta jouduimme eri aloille – hän sanomalehtimieheksi, minä yliopistoon. Mutta hän oli koulussa ainoa ystäväni – ainoa poika, joka välitti Pönttöselkä-Priestistä, ontuvasta kyttyräselästä, joka ei voinut pelata jalkapalloa eikä hockeyta. Emilia Byrd Starr – miksi ei Star, tähti? Sinä muistutat tähteä. Sinussa on jotakin omituisen säteilevää – oikea paikkasi olisi iltataivaalla juuri auringonlaskun jälkeen tai aamutaivaalla ensimmäisen kajastuksen hetkenä. Niin. Luultavasti sopisit paremmin aamutaivaalle. Taidankin ruveta sanomaan sinua tähdeksi.
– Tarkoitatteko että minä olen mielestänne sievä? kysyi Emilia suoraan.
– Kas vain, mieleenikään ei johtunut ajatella sitä. Voiko sinusta tähteä sanoa sieväksi?
Emilia mietti.
– Ei, hän sanoi päättävästi. – Sana ei sovi tähteen.
– Huomaan, että sinulla on tyylitajua. Tietenkään se ei sovi. Tähdet ovat sykkiviä, väisteleviä. Harvoin tapaa tähteä, joka on lihaa ja verta. Minä taidankin odottaa sinua.
– Kyllä minä olen valmis lähtemään, sanoi Emilia nousten.
– Hm. En minä sitä tarkoittanut. Mutta älä välitä. Tule pois, Tähti – jos maltat kävellä hitaanlaisesti. Saatan sinut ainakin metsästä – en tiedä, uskallanko tänä iltana tulla Suvikartanoon. En tahdo, että Nancy-täti sotkee meidän välimme. Vai niin, minä en siis ole mielestäsi komea?
– En minä niin sanonut, huudahti Emilia.
– Et ääneen, mutta minä luen ajatuksesi. On parasta ettet koskaan ajattele mitään, mitä et sallisi minun tietävän. Jumalat antoivat minulle sen lahjan – kieltäessään minulta kaiken muun, mitä olisin tahtonut. Minä en ole mielestäsi komea, mutta sinä pidät minusta. Oletko sinä itse mielestäsi sievä?
– Vähän kyllä, nyt kun Nancy-täti antaa minun pitää otsatukkaa, vastasi Emilia peittelemättä.
Pönttöselkä-Priest virnisti hiukan.
– Älä sano sitä sillä nimellä, se kuulostaa mahdottoman ikävältä ja arkiselta.
– Se onkin ruma sana. En tietenkään ikinä käytä sitä runoissani.
Näin Dean Priest sai tietää, että Emilia kirjoitti runoja. Ja melkein kaiken muunkin hän sai tietää tytöstä kuusentuoksuisessa iltahämärässä. Karri asteli heidän välissään töykkäisten silloin tällöin hellävaroen kuonollaan isäntänsä kättä, ja puissa polun varsilla liversivät punarintasatakielet iltalaulujaan.
Useimpia ihmisiä kohtaan Emilia oli umpimielinen ja pidättyvä, mutta Dean Priest kuului hänen maailmaansa, ja hän aavisti sen heti. Hänelle saattoi puhua aivan vapaasti.
Hän tunsi sitä paitsi jälleen elävänsä – tunsi elämän ihmeellisen hurmauksen tuo kauhean tyhjiön jälkeen, jolloin hän oli häälynyt elämän ja kuoleman välimailla. Hänestä tuntui, kuten hän myöhemmin kirjoitti isälleen, kuin pieni lintu olisi laulanut hänen sydämessään.
– Minä kirjoitin eilen runon, kun satoi enkä voinut olla ulkona, hän kertoi. – Se alkoi näin:
Minä ikkunastani katselen
leikkiä lahden aaltojen.– Enkö saa kuulla koko runoa? kysyi Dean, joka varsin hyvin ymmärsi, että Emilia toivoi hänen pyytävän sitä.
Iloisena Emilia lausui koko runon. Kun hän tuli niihin sakeisiin, joista hän enimmän piti:
Ui metsäsaaret päällä ulapan
kuin hohtokivet merenlahden rinnan.hän katsoi silmänurkastaan Deaniin nähdäkseen mitä tämä niistä arveli. Mutta Dean kulki silmät alas luotuina, hajamielinen ilme kasvoillaan. Emilia koki pienen pettymyksen.
– Hm, sanoi Dean, kun hän oli lopettanut. – Sinä olet kahdentoista, niinhän sanoit? Kun olet kymmenen vuotta vanhempi, niin saattaapa olla – mutta ei ajatella sitä.
– Isä Cassidy käski minun jatkaa, huudahti Emilia.
– Se oli tarpeetonta. Jatkat kyllä muutenkin – kirjoittamisen kutkutus on sinulla synnynnäinen. Se on aivan parantumaton. Mitä aiot sillä tehdä?
– Minä ajattelen, että minusta tulee joko suuri runoilija taikka etevä romaanikirjailija, sanoi Emilia miettiväisenä.
– Vai niin, ei siis muuta kuin valitset, huomautti Dean kuivakiskoisesti. – Parempi kun rupeat romaanikirjailijaksi. Se kannattaa paremmin.
– Mutta minulla on ainainen huoli rakastuneista, tunnusti Emilia. – En varmasti ikinä opi sepittämään keskusteluja. Minä olen koettanut, hän myönsi, mutta en keksi mitään mitä he voisivat sanoa.
– Älä sitä sure. Minä opetan vielä sinulle, lupasi Dean.
– Opetatteko te – todellako? Emilia innostui. – Minä olisin teille hyvin kiitollinen. Luulen kyllä suoriutuvani jotenkin kaikesta muusta.
– Se on siis sovittu – älä unohda. Äläkä missään tapauksessa hae toista opettajaa, muista se. Kirjoitatko sinä kaiket päivät kartanossa runoja vai puuhaatko muutakin? Eikö sinun ole siellä ikävä niiden ikäloppujen seurassa?
– Ei, minä olen tyytyväinen omaan seuraani, sanoi Emilia vakavasti.
– Niin kaiketi. Tähtien sanotaankin oleskelevan yksikseen – ne viihtyvät omassa valokehässään. Pidätkö todella Nancy-tädistä?
– Pidän tietysti. Hän on minulle hyvin kiltti. Minä saan olla avopäin ja aamupäivällä paljain jaloin. Mutta iltapäivällä minun täytyy pitää nappikenkiä, ja niitä minä inhoan.
– Tietysti. Sinulla pitäisi olla kuunvalosandaalit. Tähti, sinä et ole isäsi näköinen, mutta muistutat silti paljon häntä. Oletko äitisi näköinen? Häntä en nähnyt. Emilia hymyili äkkiä.
– En, hän sanoi, vain silmäripseni ja hymyni ovat äidin. Mutta minulla on isän otsa ja isoäiti Starrin hiukset ja silmät ja isosetä Georgen nenä ja Nancy-tädin kädet ja Susan-serkun olkapäät ja isoäiti Murrayn nilkat ja isoisä Murrayn silmäkulmat.
Dean Priest nauroi.
– Oikea lumppukuorma – niin kuin olemme kaikki, hän sanoi. – Mutta sielu sinulla on aivan oma ja uuden uutukainen, sen vannon.
– Voi, kuinka iloinen minä olen, että pidän teistä, huudahti Emilia välittömästi. – Olisi inhottavaa, jos henkeni pelastaja olisi sellainen ihminen, josta minä en pidä. Minua ei ollenkaan vaivaa, vaikka te pelastitte minut.
– Se on hyvä, näetkös. Tästä lähtien henkesi kuuluu minulle. Koska minä olen sen pelastanut, se on minun. Älä koskaan unohda sitä.
Emiliassa heräsi outo kapinanhenki. Häntä ei miellyttänyt ajatella, että hänen henkensä kuuluisi kenellekään toiselle kuin hänelle itselleen, ei edes henkilölle, josta hän piti niin paljon kuin Dean Priestistä. Dean huomasi hänen ärtymyksensä ja hymyili omituista hymyään, johon aina näytti sisältyvän enemmän kuin pelkkä hymy.
– Vai ei se sovi sinulle? Mutta käsitätkö: jos ihminen ei tyydy tähän tavalliseen vaan kurottaa kauemmas kuin muut, siitä seuraa aina rangaistus. Siitä joutuu tavalla tai toisella kahleisiin. Vie kotiin uljas asterisi ja säilytä sitä niin kauan kuin voit. Se on maksanut vapautesi.
Hän nauroi – tietenkin hän laski vain leikkiä, mutta silti Emiliasta tuntui kuin hänen ympärilleen olisi kietoutunut hämähäkin seitti. Äkillisestä mielijohteesta hän heitti asterinsa maahan ja tallasi sen jalallaan. Dean Priest katseli huvittuneena. Hänen silmänsä olivat hyvin ystävälliset.
– Sinä lystikäs eloisa tähtityttö. Meistä tulee hyvät ystävät – me olemme jo hyvät ystävät. Minä tulen huomenna Suvikartanoon lukemaan ne kuvaukset, joita olet kirjoittanut Carolinesta ja arvoisasta tädistäni. Olen varma, että ne ovat erinomaisia. Tuosta menee tiesi – äläkä toiste harhaile niin kauas. Hyvää yötä, aamutähti.
Hän seisoi tienhaarassa ja katseli, kunnes Emilia katosi näkyvistä.
– Mikä lapsi, hän mutisi. – En milloinkaan unohda hänen silmiään, kun hän makasi siinä kuoleman partaalla – pelkäämätöntä pikku sielua. Enkä ole koskaan nähnyt olentoa, joka olisi ollut niin tulvillaan pelkkää olemisen iloa. Hän on Douglas Starrin tytär. Douglas ei koskaan sanonut minua Pönttöseläksi.
27.
EMILIAN LUPAUS
Dean Priestistä Emilia ensimmäisen kerran isänsä kuoleman jälkeen sai ystävän, jolle hän saattoi varauksetta avautua. Hänen seurassaan Emilia oli aivan välitön, sillä hän tiesi, että Dean ymmärsi häntä. He vaelsivat yhdessä mielikuvituksen satumaailmoissa niinä elokuun päivinä, jotka seurasivat Emilian seikkailua, ja keskustelivat ihmeellisistä ylevistä asioista.
Emilia näytti hänelle kaikki kirjoittamansa runot ja 'kuvaukset' ja Dean luki ne vakavana, ja aivan samoin kuin aikoinaan isä hän hiukan arvostelikin niitä. Mutta Emilia ei koskaan pahastunut huomautuksista, sillä hän tiesi niiden olevan oikeudenmukaisia. Dean Priestissä itsessäänkin alkoi jälleen kuohua salainen mielikuvituksen lähde, joka näytti jo aikoja sitten tyrehtyneen.
– Sinä pakotat minut uskomaan keijuväkeen, hän sanoi, ja se merkitsee nuoruutta. Niin kauan kuin ihminen uskoo keijuihin, hän ei voi vanheta.
– Mutta minä en voi uskoa keijuihin, intti Emilia murheellisena. – Minä niin mielelläni uskoisin.
– Sinä olet itse keiju, muuten et löytäisi tietä keijujen valtakuntaan. Sinne ei voi ostaa matkalippua, kuten tiedät. Keijut antavat muutamille matkaluvan kummilahjaksi, useimmille he eivät anna. Siinä koko juttu.
Hänen puhuessaan Emilia tunsi aivan kuin katsovansa lumottuun peiliin, josta hänen omat unelmansa ja salaiset toiveensa kuvastuivat takaisin entistä viehättävämpinä. Jos Dean Priest oli kyynikko, ei hän ainakaan osoittanut kyynillisyyttään Emilialle.
Dean ali myös leikkisä – yllättävän veitikkamainen ja lystikäs. Hän kertoi pilajuttuja, jotka saivat Emilian nauramaan. Hän kertoi kummia taruja unohtuneista ihmeen kauniista jumalista, hovijuhlista ja kuninkaiden häistä. Hänellä näytti olevan koko maailmanhistoria sormenpäissään. Heidän vaeltaessaan meren rannalla tai istuessaan Suvikartanon umpeen kasvaneessa vanhassa puutarhassa hän kuvasi Emilialle kaikenlaista unohtumattomalla tavalla. Kun hän sanoi Ateenaa 'kaupungiksi, jolla oli orvokkikruunu', Emilia oivalsi uudelleen sanojen lumovoiman, ja hän ajatteli ihastuneena Roomaa 'seitsemän kukkulan kaupunkina'. Dean oli ollut sekä Roomassa että Ateenassa – ja melkein kaikkialla muuallakin.
– Minä en ole tavannut ketään, joka osaisi puhua niin kuin sinä, en muualla kuin kirjoissa, sanoi Emilia.
Dean nauroi. Hänen naurussaan oli aina hiven katkeruutta vaikka Emilian seurassa se häipyi. Naurustaan Dean oikeastaan olikin saanut kyynikon maineensa. Ihmisistä tuntui, että hän nauroi heille eikä heidän kanssaan.
– Minulla ei elämässäni olekaan ollut muuta seuraa kuin kirjat, hän selitti. – Onko sitten ihme, että puhun kuin kirjat?
– Varmasti minä tämän jälkeen innostun historiaan, ennusti Emilia. – Vaikka Kanadan historiasta minä en välitä, se on niin yksitoikkoista.
– Onnellisilla mailla ei ole historiaa sen enempää kuin onnellisilla naisillakaan, sanoi Dean.
– Minä toivon, että minulla on historia, huudahti Emilia. – Minä tahdon jännittävän elämän.
– Niinhän me houkat kaikki tahdomme. Tiedätkö mistä historia koostuu? Tuskasta ja häpeästä ja kapinoista ja verenvuodatuksista ja kirvelevistä sydämistä. Kerroin sinulle vastikään Leonidasta ja hänen spartalaisistaan. Heillä oli äitinsä, sisarensa, rakastettunsa. Jos he olisivat voineet käydä verettömän taistelun vaaliuurnilla, niin eikö niin olisi ollut parempi?
– Minusta ... ei tunnu ... siltä, vastasi Emilia hämmentyneenä.
– Kuten kaikkien naisten, sinunkin mielipiteesi siis perustuvat tunteisiin. Hyvä, toivo vain jännittävää elämää, mutta muista, että jos elämässäsi sattuu jokin draama, niin joku joutuu aina maksamaan kulut kärsimyksen kovalla rahalla. Ellet sinä itse, niin sitten joku toinen.
– Voi ei, en minä sitä haluaisi.
– Tyydy sitten vähempään jännitykseen. Entä kun suistuit äyräältä! Siitä oli vähällä tulla murhenäytelmä. Entäpä ellen minä olisikaan sinua tavannut?
– Mutta sinä tapasit minut! huudahti Emilia. – Minä pidän täpäristä pelastumisista – perästäpäin, hän lisäsi. – Jos kaikki ihmiset olisivat aina olleet onnellisia, ei olisi mitään luettavaa.
Karri oli aina mukana heidän vaelluksillaan, ja Emilia alkoi pitää siitä kovasti, vaikka pysyi silti uskollisena kissakansallekin.
– Minulla on toinen sydän kissoja ja toinen koiria varten, hän selitti.
– Minä pidän kissoista, mutta en silti koskaan pidä kissaa, sanoi Dean. – Ne ovat liian vaativaisia, pyytävät liian paljon. Koirat tyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida. Ne eivät koskaan voi unohtaa mennyttä jumal'aikaansa.
Emilia ymmärsi – Dean oli kertonut hänelle vanhasta Egyptistä ja Bast-jumalattaresta. Mutta hän ei silti ollut samaa mieltä.
– Eivät mirrit vaadi jumaloimista, hän sanoi. – Niitä vain pitää hyväillä.
– Papittarien – niin kyllä. Jos sinä olisit syntynyt Niilin rannoilla kolmetuhatta vuotta sitten, olisit ollut Bastin papitar – hoikka ruskea olento, kultaverkko hiuksillasi ja hopearenkaat Nancy-tädin hyväksymissä nilkoissasi, ja pyhiä pikkujumalia olisi hypellyt kymmenittäin ympärilläsi temppelipihan palmujen alla.
Sitten tämä kaikki yhtäkkiä päättyi. Kaikki asianomaiset olivat pitäneet luonnollisena asiana, että Emilia jäisi Suvikartanoon elokuun loppuun. Mutta jo elokuun keskivaiheilla Nancy-täti sanoi äkkiä hänelle:
– Mene kotiin, Emilia. Minä olen väsynyt sinuun. Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä et ole tyhmä, olet jokseenkin sievä ja olet käyttäytynyt erittäin hyvin – voit sanoa Elisabetille, että tuotat Murrayn nimelle kunniaa. Mutta minä olen väsynyt sinuun. Mene kotiin.
Emilia kuunteli tätä sekavin tuntein. Hän pahastui, kun Nancy-täti sanoi väsyneensä häneen – kuka tahansa olisi pahastunut. Se kaiveli hänen mieltään monta päivää, kunnes hän keksi terävän vastauksen, jonka olisi voinut antaa Nancy-tädille. Hän kirjoitti sen Jimmyn antamaan kirjaan ja oli sen jälkeen yhtä huojentunut kuin jos hän olisi todella sanonut sen.
Hänestä oli ikävää lähteä Suvikartanosta; hän oli kiintynyt tähän kauniiseen vanhaan taloon. Tuntui haikealta jättää merenranta ja vanhanaikainen puutarha ja peilipallo, vaskikissa ja punainen huone, jonka vuoteessa sai nukkua yksin. Ja kaikkein vaikeinta oli erota Dean Priestistä.
Toisaalta oli hauska ajatella, että hän pääsisi nyt takaisin Uuteen Kuuhun – saisi tavata taas Teddyn ja Ilsen ja Perryn ja Tuhman Töpön ja uuden kissanpojan, joka oli kai jo aika suuri, ja "Kesäyön unelman" keijumaailman. Jimmy-serkun puutarha oli uhkeimmillaan; elokuun omenat olivat kypsät. Äkkiä Emilia oli aivan altis lähtemään. Iloisena hän pakkasi tavaransa matka-arkkuun ja nautti mielessään Deanin hiljakkoin lausumasta runonsäkeestä, joka sopi loistavasti tilanteeseen:
Jää hyvästi, ylpeä maailma, minä kotiin palaan.
Hän lausui sen tunteikkaasti seisten pitkien pimeiden hohtavien portaiden yläpäässä ja kohdistaen sanansa jäykkien Priestien valokuville, joita riippui rivissä seinällä.
Mutta eräs asia tuskastutti häntä. Nancy-täti ei tahtonutkaan antaa hänelle takaisin Teddyn maalaamaa kuvaa.
– Minä aion pitää sen, sanoi Nancy-täti irvistäen ja ravistaen kultariipukkeitaan. – Tämä kuva on joskus vielä erittäin arvokas kuulun taiteilijan varhaisimpana kokeena.
– Minä annoin sen vain lainaksi – ja sanoin, että se on vain lainaksi, intti Emilia harmistuneena.
– Minä olen tunnoton vanha paholainen, virkkoi Nancy-täti järkkymättä. – Siksi kaikki Priestit sanovat minua selkäni takana. Eikö niin, Caroline? Ja sellaiset tavat kuin nimikin. Minä satuin kiintymään tähän kuvaan, siinä kaikki. Minä panen sen kehyksiin ja ripustan sen tänne salonkiini. Mutta testamentissani jätän sen sinulle – sen ja vaskikissan ja peilipallon ja kultaiset korvarenkaani. En mitään muuta. En jätä sinulle lanttiakaan rahoistani, niille älä elämääsi perusta.
– En minä kaipaa niitä, sanoi Emilia ylpeästi. – Minä aion itse ansaita yllin kyllin. Mutta ei ole oikein, että sinä pidät minun kuvani, täti. Minä sain sen lahjaksi.
– Minä en ole koskaan tehnyt oikein, sanoi Nancy-täti. – Vai olenko, Caroline?
– Et, vastasi Caroline äkäisesti.
– Siinä näet. Älä pidä joutavaa melua, Emilia. Olet ollut kiltti tyttö, mutta minusta tuntuu, että minä olen tämän vuoden osalta täyttänyt velvollisuuteni sinua kohtaan. Palaa Uuteen Kuuhun, ja kun Elisabet ei anna sinun tehdä jotakin, niin sano hänelle, että minä aina annoin. En tiedä, onko siitä apua, mutta koeta sentään. Elisabetkin se aprikoi yhtenään, mitä minä aion rahoillani tehdä, aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin sukulaiset.
Jimmy-serkku tuli Emiliaa noutamaan. Tuntui hyvältä taas nähdä hänen ystävälliset kasvonsa. Mutta kun Emilia kääntyi Deanin puoleen, hänen oli sangen vaikea hillitä tunteitaan.
– Saat suudella minua jäähyväisiksi, jos tahdot, hän sanoi värähtävällä äänellä.
Dean katsoi alas hänen hymyileviin kasvoihinsa, jotka olivat nuoret, puhtaat ja pehmeäkaarteiset.
– Ei sinun tarvitse suudella minua – vielä. Tähti, minä olen suruissani kun lähdet. Mutta tapaan sinut pian uudestaan. Vanhin sisareni asuu Blair Waterissa, ja minusta tuntuu, että käyn vastedes sangen usein hänen luonaan. Mutta muista, että lupasit kirjoittaa joka viikko. Niin minäkin kirjoitan sinulle.
– Hauskoja lihavia kirjeitä, maanitteli Emilia. – Minä pidän lihavista kirjeistä.
– Lihavia! Niistä tulee kerrassaan pyyleviä. Kas niin, minä en edes sano hyvästi. Tehdään välipuhe, Emilia. Me emme koskaan sano toisillemme hyvästi. Me vain hymyilemme ja lähdemme.
Emilia teki urhean yrityksen – hymyili ja lähti. Nancy-täti ja Caroline palasivat pieneen salonkiin korttiensa ääreen. Dean Priest vihelsi Karrin luokseen ja meni rannalle. Hänestä tuntui niin yksinäiseltä, että hän nauroi itseään.
Emilialla ja Jimmy-serkulla oli niin paljon puhuttavaa, että kotimatka tuntui hyvin lyhyeltä.
Uusi Kuu loisti valkoisena iltapäivän auringossa, ja valo läikehti lempeänä myös vanhojen harmaiden ulkorakennusten seinillä. "Kolme prinsessaa", jotka piirsivät latvoillaan hopeanväristä taivasta, näyttivät yhtä etäisiltä ja prinsessamaisilta kuin ennenkin. Alhaalla vainioiden takana lauloi vanha meri.
Laura-täti juoksi ulos vastaan, ja hänen kauniit siniset silmänsä säteilivät ilosta. Elisabet-täti oli keittiössä valmistamassa illallista. Hän vain kätteli Emiliaa, mutta näytti hiukan vähemmän ankaralta ja jäykältä kuin tavallisesti, ja illalliseksi hän oli tehnyt kermamunkkeja, jotka olivat Emilian mieliherkkua. Perry maleksi Emilian ympärillä paljain jaloin ja auringon ruskettamana ja kertoi hänelle kaikki uutiset kissanpoikasista ja vasikoista, porsaista ja uudesta varsasta.
Ilse tuli kuin tuulispää, ja Emilia huomasi unohtaneensa, kuinka eloisa hän oli. Ilsellä oli päässään kirkkaansininen silkkihilkka, jonka rouva Simms oli ostanut Shrewsburystä, ja sen rinnalla hänen vaaleat hiuksensa näyttivät entistään kultaisemmilta. Ilse ryntäsi hurmaantuneena Emilian kaulaan, mutta riiteli jo kymmenen minuutin kuluttua hänen kanssaan, kun Emilia ei tahtonut luovuttaa hänelle Tuhman Töpön poikasta.
– Anna se heti minulle, senkin vanha hyeena, riehui Ilse. – Se on yhtä paljon minun kuin sinunkin, porsas! Sen isä on meidän vanha aittakissamme!
– Tuollainen puhe on aivan sopimatonta, sanoi Elisabet-täti kauhusta kalpeana. – Ja jos te riitelette kissanpoikasesta, annan hukuttaa senkin – pitäkää mielessänne.
Ilse rauhoittui lopulta, kun Emilia salli hänen antaa kissanpoikaselle nimen ja pitää sitä puoleksi omanaan. Se oli viehättävä poikanen ja toi Emilian mieleen rakkaat menetetyt Mikit. Ja se tuoksui hyvälle – lämmölle ja puhtaalle turkikselle ja vähän apilallekin: Tuhma Töpö oli tehnyt pesänsä apilaan.
Illallisen jälkeen Emilia kuuli Teddyn viheltävän vanhassa hedelmätarhassa – se oli tuo entinen tuttu merkkisävel, joka aina tuntui vastustamattomalta. Emilia lensi ulos hänen luokseen – ei kukaan koko maailmassa sentään vetänyt vertoja Teddylle. He juoksivat yhdessä Pietaryrttimäelle katselemaan uutta koiranpenikkaa, jonka tohtori Burnley oli antanut Teddylle.
Rouva Kent ei näyttänyt kovinkaan ilostuvan Emilian tulosta – hän oli kylmempi ja etäisempi kuin koskaan. Hän istui katselemassa, kun Teddy ja Emilia leikkivät palleroisen pikku penikan kanssa, ja hänen tummissa silmissään kiilui tuli, joka hätkähdytti Emiliaa joka kerta kun hän sattui katsomaan ylös ja kohtaamaan Teddyn äidin katseen. Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin tänä iltana, että Teddyn äiti suhtautui vihamielisesti häneen.
– Miksi ei äitisi pidä minusta? hän kysyi Teddyltä suoraan heidän kantaessaan pikku Leoa yöksi latoon.
– Siksi että minä pidän sinusta, vastasi Teddy lyhyesti. – Hän ei pidä mistään mistä minä pidän. Minä pelkään, että hän kohta myrkyttää Leon. Minä ... minä toivoisin, ettei hän pitäisi minusta niin paljon, hän huudahti. – Äiti sanoo, etten minä saa ruveta tänä vuonna lukemaan latinaa ja algebraa – neiti Brownellhan sanoi, että minä saan – sillä hän ei laske minua lukioon. Hän sanoo, ettei hän voi kestää eroa minusta, ei koskaan. Enkä minä latinasta ja muusta välitäkään, mutta minä tahdon tulla taiteilijaksi, minä tahdon joskus päästä niihin kouluihin, joissa voi opiskella taidetta. Hän ei tahdo päästää minua, hän vihaa nytkin piirustuksiani, koska hän luulee minun pitävän niistä enemmän kuin hänestä. Mutta en minä niistä pidä sillä tavalla. Minä rakastan äitiä, hän on aina kauhean hellä ja hyvä minulle. Hän vain luulee, että minä pidän niistä enemmän, ja on jo polttanut muutamia. Minä tiedän, että hän on ne hävittänyt. Ne ovat kadonneet aitan seinältä, enkä minä löydä niitä mistään. Jos hän tekee jotakin Leolle, niin ... minä ... minä ... vihaan häntä.
– Sano se hänelle, ehdotti Emilia järkevästi. – Hän ei aavista sinun tietävän, että hän myrkytti Savun ja Voikukan. Puhu siitä hänelle ja sano, ettet rakasta häntä enää, jos hän tekee jotakin Leolle. Kyllä hän siitä pelästyy niin ettei koske Leoon – minä tiedän sen. Sano se kauniisti ja ystävällisesti äläkä loukkaa hänen tunteitaan, mutta puhu siitä joka tapauksessa. Se on parasta kaikille asianomaisille, lopetti Emilia matkien Elisabet-tätinsä uhkavaatimusääntä.
– Niin taidankin tehdä, sanoi Teddy, johon puhe teki syvän vaikutuksen. – Minä en voi sietää, että Leo katoaa niin kuin kissanikin. Voi Emilia, on hurjan mukavaa, että sinä olet tullut kotiin.
Emilia oli hyvillään, etenkin kun sanojana oli Teddy. Hän palasi iloisena kotiin Uuteen Kuuhun. Vanhassa keittiössä oli kynttilät sytytetty ja niiden lietit lepattivat iltatuulen puhaltaessa huoneeseen ovesta ja ikkunasta.
– Sinä et taida enää pitää kynttilöistä, Emilia, kun Suvikartanossa totuit lamppuihin, sanoi Laura-täti huoahtaen. Laura Murrayn elämän pieniä surunaiheita oli, että Elisabetin hirmuvalta ulottui valaistukseen asti.
Emilia katseli miettiväisenä ympärilleen. Yksi kynttilä räiski ja heilahteli ikään kuin häntä tervehtien. Yksi, jolla oli pitkä sydän, hehkui ja savusi kuin häijy pikku paholainen. Yhden liekki oli pieni – se oli veitikkamainen, mietteliäs kynttilä. Yksi liekki liehui keveän sulokkaasti ovesta tulevassa tuulessa. Yksi paloi vakaalla, pystyllä liekillä kuin uskollinen sielu.
– En tiedä, Laura-täti, vastasi Emilia hitaasti. – Sitä voi olla ... ystävä kynttilän kanssa. Minä taidan sittenkin pitää enemmän kynttilöistä kuin lampuista.
Elisabet-täti tuli juuri keittohuoneesta ja sattui kuulemaan tämän. Jotakin mielihyvän tapaista loisti hänen merensinisissä silmissään.
– On sinulla vähän järkeäkin, hän sanoi.
– Toinen kerta kun hän kiittää minua, ajatteli Emilia.
– Minun mielestäni Emilia on kasvanut siitä kun hän lähti Suvikartanoon, sanoi Laura-täti katsoen tyttöä tutkistellen.
Elisabet loi häneen terävän katseen silmälasiensa yli kynttilöitä niistäessään.
– Sitä minä en huomaa, hän sanoi. – Puku näyttää aivan yhtä suurelta kuin ennenkin.
– Kyllä hän on kasvanut, intti Laura.
Ratkaistakseen riidan Jimmy-serkku mittasi Emilian arkihuoneen ovenpielessä. Hän ulottui juuri entiseen mittaansa.
– Siitä nyt näet, sanoi Elisabet-täti hyvillään siitä, että tässä pikkuasiassakin oli ollut oikeassa.
– Hän näyttää toisenlaiselta, Laura huoahti.
Laura oli kyllä oikeassa. Emilia oli kasvanut mieleltään vaikka ei ruumiiltaan. Tämän muutoksen Laura huomasi, kuten läheinen ja kiintynyt ihminen helposti huomaa. Palatessaan Suvikartanosta Emilia ei ollut enää sama tyttö kuin se, joka oli sinne lähtenyt. Hän ei ollut enää vain lapsi. Nancy-tädin sukukaskut, joita hän oli miettinyt, Ilsen äidin tarinan aiheuttama tuska, se kauhea tunti, jonka hän oli maannut rantakalliolla katsellen kuolemaa silmästä silmään, tutustuminen Dean Priestiin – tämä kaikki oli kypsyttänyt häntä.
Kun hän seuraavana päivänä meni ullakolle ja veti esiin kallisarvoiset käsikirjoituksensa lukeakseen ne uudelleen, hän hämmästyi ja huolestuikin huomatessaan, etteivät ne olleet ollenkaan niin hyviä kuin hän oli luullut. Muutamat niistä tuntuivat suorastaan typeriltä. Hän häpesi niitä – häpesi niin, että vei se salaa keittiöön ja poltti ne liedessä aiheuttaen aika harmia Elisabet-tädille, joka tullessaan päivällistä keittämään huomasi lieden olevan täynnä hiiltynyttä paperia.
Emiliaa ei enää kummastuttanut, että neiti Brownell oli pilkannut hänen kirjoitelmiaan – vaikkei se suinkaan lieventänyt hänen katkeruuttaan opettajaa kohtaan. Säästämänsä runot hän pani takaisin sohvahyllylle; niiden joukossa oli "Merenneito", joka tuntui hänestä mukiinmenevältä, vaikkei ollutkaan niin suurenmoinen taideteos kuin hän oli ennen luullut. Hän huomasi, että moni kohta paranisi uudestaan kirjoittamalla. Sitten hän alkoi paikalla kirjoittaa uutta runoa, jolle antoi nimeksi "Kotiin palatessa". Kun siihen oli mahduttava kaikki, mitä Uudessa Kuussa oli tapahtunut, siitä näytti paisuvan hyvin pitkä, niin että se tarjosi mieluisaa puuhaa monen viikon lomahetkiksi. Voi, kuinka oli hauska olla jälleen kotona.
– Ei ole ainoatakaan paikkaa, joka olisi rakkaan Uuden Kuun veroinen, ajatteli Emilia.
Eräs merkkitapaus liittyi Emilian kotiinpaluuseen: hän sai oman huoneen. Elisabet-täti oli huomannut nukkuvansa niin makeasti ilman kumppania, ettei hän hennonnut luopua tästä mukavuudesta. Hän halusi vapautua vääntelehtivästä vierustoveristaan, joka teki mahdottomia kysymyksiä mihin aikaan yöstä hänen päähänsä vain pälkähti. Neuvoteltuaan pitkään Lauran kanssa hän oli sen vuoksi päättänyt, että Emilia saisi äitinsä entisen huoneen. Se oli pantu kuntoon tytön poissa ollessa, ja kun maatamenon aika ensimmäisenä iltana tuli, Elisabet sanoi Emilialle lyhyesti, että tämä saisi tästä lähtien nukkua äitinsä huoneessa.
– Saanko asua siellä aivan yksin? huudahti Emilia.
– Saat. Tietysti hoidat sen itse ja pidät sen hyvin siistinä.
– Siinä kamarissa ei ole kukaan nukkunut sen jälkeen kuin äitisi lähti kotoa, sanoi Laura omituisen liikuttuneella äänellä, jota Elisabet ei ensinkään hyväksynyt.
– Äitisi, hän sanoi katsoen Emiliaan kylmästi kynttilän liekin yli, valaistus teki hänen kotkamaiset piirteensä kaamean näköisiksi, – äitisi karkasi kotoaan, saattoi omaisensa pilkan alaisiksi ja mursi isänsä sydämen. Hän oli tyhmä, kiittämätön, tottelematon tyttö. Toivottavasti sinä et kosikaan häpäise omaisiasi käyttäytymällä samalla tavalla.
– Voi, Elisabet-täti, sanoi Emilia henkeään pidättäen, kun pidät kynttilää tuolla tavalla, kasvosi ovat aivan kuin ruumiin! Voi, se näyttää jännittävältä!
Elisabet-täti kääntyi ja nousi edellä portaat tuimana ja ääneti. Ei tosiaankaan kannattanut tuhlata opetuksia tuollaiseen lapseen!
Jäätyään yksin huoneeseen, jota pieni kynttilä himmeästi valaisi, Emilia katsoi kiihtyneenä ympärilleen. Hän ei ruvennut levolle ennen kuin oli tutkinut jokaisen sopen.
Kamari oli hyvin vanhanaikainen kuten Uuden Kuun kaikki huoneet. Tapeteissa oli pieniä kultatähtiä, ja pitkin seiniä riippui kirjailtuja mietelauselmia sekä värikuvia, joita taloon oli joskus vuosikymmeniä sitten tullut viikkolehden liitteinä. Vuoteen pääpuolen kohdalla oli kuva, joka esitti kahta suojelusenkeliä. Sitä oli aikoinaan kovin ihailtu, mutta Emiliasta se oli vastenmielinen.
– Minä en pidä siitä, että enkeleillä on sulkasiivet, hän päätteli jyrkästi. – Enkeleillä pitää olla sateenkaarisiivet.
Lattialla oli soma kotikutoinen matto. Musta sänky oli korkea, ja sen reunoissa oli leikkauksia; siinä oli paksu höyhenpatja ja virkattu päiväpeite. Ikkunan luona oli pieni pöytä, jossa oli lystikkäät leijonankäpälät ja messinkinupilliset laatikot, ja ikkunassa oli ilmavat musliiniuutimet. Ruuduista eräs vääristi maiseman lystikkäästä muodostaen mäen paikkaan, jossa ei mäkeä ollut. Pöydän päällä riippui soikea peili himmenneessä kullatussa kehyksessä; Emilia oli mielissään, kun saattoi nähdä siitä kuvansa – kaiken paitsi kenkiä – kurottamatta kaulaansa tai kallistamatta peiliä. – Eikä se vääntele kasvojani eikä tee ihoani vihertäväksi, hän ajatteli ihastuneena.
Lisäksi huoneessa oli kaksi korkeaselkäistä mustaa pehmustettua tuolia, pieni pesuteline – vati ja kannu olivat siniset – ja haalistunut ristipistoruusuilla koristettu leposohva. Uunin reunuksella oli maljakoissa kuivia, värjättyjä ruohoja ja lisäksi jännittävän näköinen ruukku, joka oli täynnä kuivattuja ruusunlehtiä. Tulipesän kummallakin puolella oli sievä kaappi, jossa oli lyijytetyt lasiovet, aivan samanlaiset kuin arkihuoneessakin. – Antaakohan Elisabet-täti minun pitää täällä joskus tulta, mietti Emilia.
Kamarissa oli selittämätöntä suloa, niin kuin huoneissa on aina silloin, kun huonekalut, vanhat tai uudet, ovat toistensa hyviä tuttavia ja seinät ja lattiat keskenään hyvässä sovussa. Emilia tunsi sen koko olemuksessaan, kun hän kulki ympäri tutkien kaikkea. Tämä oli hänen huoneensa, hän rakasti sitä jo ja tunsi itsensä täysin kotiutuneeksi. – Tänne minä kuulun, hän kuiskasi onnellisena. Hän tunsi olevansa ihmeen lähellä äitiään, aivan kuin Julia Starr olisi äkkiä käynyt hänelle todelliseksi. Ilahtuneena hän ajatteli, että hänen äitinsä oli luultavasti virkannut pitsipeitteen, joka oli pöydällä pyöreän neulatyynyn päällä; ja uunin korvalla olevan pyylevän mustan ruukun sisällyksen – varmaan äiti oli senkin kerännyt. Kun Emilia nosti kantta, sieltä lehahti heikko tuoksu aivan kuin niiden kaukaisten kesien viestinä, jolloin ruukkuun poimitut ruusut olivat kukkineet. Tuo salaperäinen, haihtuva tuoksu toi Emilialle leimahduksen – ja niin huone oli lopullisesti hänen.
Uunin päällä riippui äidin kuva – iso daguerrotypia-valokuva hänen lapsuutensa ajoilta. Emilia katseli sitä hellästi. Hänellä oli äidistään isän jättämä kuva, joka oli otettu häiden jälkeen, mutta Uudessa Kuussa Elisabet-täti oli ripustanut sen vierashuoneeseen, jossa Emilia näki sitä harvoin. Nyt tämä kuva vaaleakiharaisesta, ruusuposkisesta tytöstä oli aivan hänen omansa; hän saattoi katsella sitä ja puhua sille milloin tahtoi.
– Voi äiti, hän sanoi, mitä ajattelit ollessasi täällä pienenä tyttönä aivan kuin minä? Jospa olisin tuntenut sinut silloin. On ihmeellistä, ettei kukaan ole nukkunut täällä sen viimeisen yön jälkeen, jolloin karkasit isän kanssa. Elisabet-täti sanoo, että sinä teit silloin pahasti ja rumasti, mutta minä en ajattele siten. Eihän se ollut samaa kuin jos olisit karannut vieraan kanssa. Joka tapauksessa olen iloinen, että karkasit, sillä muuten ei minua olisi olemassa.
Emilia oli hyvin iloinen siitä että oli olemassa. Hän avasi ikkunan niin levälleen kuin sai, pani maata ja vaipui vähitellen uneen. Hänen onnentunteensa oli niin syvä, että se hipoi melkein tuskaa, kun hän makasi kuunnellen unisena yötuulen soinnukasta huminaa Korkean Johnin metsikön pitkissä puissa. Kun hän muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti isälleen, hän aloitti kirjeensä: "Rakkaat isä ja äiti".
"Ja tästä lähtien minä aina osoitan kirjeeni sinullekin, äiti. Minä olen pahoillani, kun en ole aikaisemmin kirjoittanut sinulle. Mutta sinä et ole tuntunut aivan todelliselta ennen kuin sinä iltana, jolloin palasin kotiin. Seuraavana aamuna korjasin vuoteeni siististi – Elisabet-täti ei huomannut siinä mitään vikaa – ja pyyhin tomut joka paikasta, ja kun lähdin ulos, lankesin polvilleni ja suutelin kynnystä. Luulin Elisabet-tädin olevan alhaalla, mutta hän olikin nähnyt minut ja kysyi, olinko tullut hulluksi. Miksikähän Elisabet-täti luulee aina toisia hulluiksi, jos nämä tekevät sellaista mitä hän itse ei tee? Minä sanoin: 'En, minä vain rakastan tätä huonettani niin hirmuisesti', ja hän tuhahti ja sanoi: 'Parempi kun rakastat Jumalaasi'. Mutta niin minä teenkin, minä rakastan Häntä enemmän kuin koskaan ennen, nyt kun minulla on oma sievä huoneeni. Minä näen siitä koko puutarhan ja Korkean Johnin metsikön ja pienen kaistaleen Blair Wateria puiden välistä, siitä kohdasta josta tie kulkee. Minä menen mielelläni varhain nukkumaan. On ihanaa maata aivan yksin omassa huoneessaan ja sepittää runoja ja kuvitella ajatuksissaan kaikenlaisia asioita, kun tähdet katsovat sisään avoimesta ikkunasta ja Korkean Johnin metsikön isot puut seisovat kauniina, ystävällisinä ja rauhallisina.
"Voi isä ja äiti, me saamme uuden opettajan. Neiti Brownell lähtee pois. Hän menee naimisiin, ja Ilse kertoi, että kuullessaan sen hänen isänsä sanoi: 'Jumala miestä auttakoon.'
"Uusi opettaja on eräs herra Carpenter. Ilse näki hänet, kun hän tuli puhumaan koulusta Ilsen isän kanssa – tohtori Burnley kuuluu tänä vuonna johtokuntaan – ja hänellä on kuulemma pörröinen harmaa tukka ja poskiparta. Naimisissakin hän on, ja hän menee asumaan siihen pieneen vanhaan taloon, joka on notkossa koulun alla. Tuntuu hullunkuriselta, kun opettajalla on rouva ja poskiparta.
"On mukavaa olla kotona. Mutta Deania minä kaipaan ja peilipalloa. Elisabet-täti katsoi vihaisesti otsatukkaani, mutta ei puhunut mitään. Laura-täti sanoi että minun on parasta olla hiljaa ja pitää sitä vain. Mutta minusta tuntuu pahalta tehdä vastoin Elisabet-tädin tahtoa, ja siksi minä kampasin kaikki ylös ja jätin vain pikkuisen reunuksen. On minulla vieläkin hiukan ilkeä olo, mutta täytyy kai ulkomuodon takia sen verran kestää.
"Teddyllä ja minulla oli eilisiltana oikea seikkailu. Me aiomme pitää sen salassa kaikilta ensiksikin siksi, että se oli niin hauska, ja toiseksi myös sen takia, että meitä voitaisiin torua.
"Me menimme Autioon taloon ja huomasimme, että yksi ikkunalaudoista oli irti. Me väänsimme sen syrjään ja ryömimme sisään ja tutkimme siellä joka paikan. Seinät olivat rappaamatta ja lattiat täynnä lastuja; kaikki oli aivan sillään kuin kirvesmiesten lähtiessä vuosia takaperin. Talo näytti autiommalta kuin koskaan ennen. Minun teki mieli itkeä.
"Yhdessä huoneessa oli sievä pieni uuni, ja me kokosimme lastuja ja laudanpaloja ja teimme tulen (tämä on se asia, josta meitä luultavasti toruttaisiin) ja istuimme sitten sen ääressä juttelemassa. Me päätimme isoiksi tultuamme ostaa Aution talon ja asua siinä yhdessä. Teddy arveli, että meidän luultavasti täytyisi mennä naimisiin, mutta minusta tuntuu, että kyllä me voimme keksiä jonkin toisen keinon, jotta päästäisiin siitä vaivasta. Teddy maalaa kuvia ja minä kirjoitan runoja, ja me syömme joka päivä aamiaiseksi paahdettua leipää ja silavaa ja marmelaatia – aivan niin kuin Suvikartanossakin – emmekä ikinä puuroa. Ja ruokakomerossa me pidämme kaikenlaisia hyviä ruokia, ja minä teen paljon hilloa ja Teddy auttaa minua aina pesemään astiat, ja peilipallon me ripustamme keskelle kattoa siihen huoneeseen, jossa uuni on – sillä Nancy-täti on luultavasti silloin kuollut.
"Kun tuli oli palanut loppuun, lähdimme pois ja panimme laudan paikoilleen. Tänään Teddy sanoi minulle vähän väliä: 'Paahdettua leipää ja silavaa ja marmelaatia', hyvin salaperäisellä äänellä, ja Ilse ja Perry olivat aivan hurjina, kun eivät saaneet selville mitä se merkitsi. Jimmy-serkun puutarha on nyt hyvin kaunis. Tiikerililjat ovat puhjenneet. Minä koetan pitää niistä, kun ei kukaan muu näytä niistä pitävän, mutta sydämeni syvyydessä tunnen kuitenkin, että pidän ruusuista kaikkein enimmän. Sille ei kerta kaikkiaan mahda mitään: ruusuista on pakko pitää enimmän.
"Ilse ja minä ryömimme tänään ympäri vanhaa hedelmäpuutarhaa etsimässä nelilehtistä apilaa, mutta emme löytäneet ainoatakaan. Mutta minä löysin nyt illalla yhden maitokamarin portaiden vierestä maitoa siivilöidessäni, vaikken enää ajatellut ollenkaan koko apilaita. Jimmy-serkku sanoi, että sillä tavalla se onni aina tuleekin, niin että sitä on turha hakea.
"On hauskaa olla taas Ilsen kanssa. Me olemme riidelleet vain kahdesti sen jälkeen kun minä tulin kotiin. Minä koetan tästä lähtien olla riitelemättä Ilsen kanssa, se ei ole minusta oikein arvokasta, vaikka se on mielenkiintoista. Mutta on vaikea olla riitelemättä, sillä jos minä pysyn rauhallisena enkä puhu sanaakaan, niin Ilse luulee, että se on vain toisenlaista riitelemistä ja raivostuu vielä enemmän ja sanoo vielä pahempia asioita kuin muulloin. Elisabet-täti sanoo, että riidan syntymiseen tarvitaan aina kaksi, mutta hän ei tunne Ilseä niin kuin minä. Ilse sanoi minua tänään nuuskivaksi albatrossiksi. Olisi hauska tietää, kuinka monta eläintä hänellä on vielä käyttämättä. Hän ei koskaan sano kahdesti samaa nimeä. Minä toivoisin, ettei hän aina höyhentäisi Perryä. (Höyhentää sanan minä opin Nancy-tädiltä. Minusta se on hyvin sattuva.) Tuntuu siltä kuin Ilse ei voisi sietää häntä.
"Perry tahtoi lyödä vetoa, ettei Teddy uskaltaisi hypätä kanalan katolta sikolätin katolle. Teddy ei suostunut vetoon. Hän sanoi, että kyllä hän koettaisi jos se olisi tarpeellista tai jos siitä olisi jollekulle apua, mutta ei hän viitsinyt hypätä vain näyttääkseen. Perry hyppäsi ja onnistui. Ellei hän olisi onnistunut, hän olisi voinut taittaa niskansa. Sitten hän kerskui siitä ja sanoi, että Teddy pelkäsi, ja Ilse tuli punaiseksi kuin tomaatti ja käski Perryn pitää kitansa kiinni tai muuten hän purisi Perryltä kärsän poikki. Ilse ei siedä, että Teddystä sanotaan mitään pahaa, mutta minusta Teddy osaa kyllä pitää itse puolensa.
"Ilsekään ei saa lukea jatko-opiston pääsytutkintoa varten. Hänen isänsä ei anna. Mutta Ilse sanoo, ettei hän välitäkään. Hän sanoo karkaavansa kotoa heti kun tulee vähän vanhemmaksi, ja sitten hän opettelee näyttelijäksi. Se kuulostaa syntiseltä, mutta jännittävältä.
"Ensiksi kun tultuani näin Ilsen, minusta tuntui hyvin kummalliselta aivan kuin minulla olisi ollut paha omatunto siksi, että tiesin mitä hänen äitinsä oli tehnyt. En tiedä mitä varten tunsin itseni syylliseksi, eihän minulla ole asian kanssa mitään tekemistä. Se alkaa jo mennä ohi, mutta toisinaan olen vieläkin sen vuoksi hyvin pahoillani. Minä tahtoisin joko unohtaa kokonaan tuon jutun tai sitten saada selville, miten asian laita oikeastaan on. Sillä olen varma, ettei kukaan tiedä mitä sinä iltana oikein tapahtui.
"Tänään sain Deanilta kirjeen. Hän kirjoittaa hienoja kirjeitä – aivan kuin olisin täysikasvuinen. Hän lähetti minulle pienen runon nimeltä 'Ripsullinen Gentiana', jonka hän oli leikannut sanomalehdestä. Hän sanoi että se sai hänet ajattelemaan minua. Se on kokonaankin hyvin sievä, mutta eniten pidän viimeisestä säkeistöstä. Se kuuluu:
Silloin kuiskaa unieni kukka:
Kuinka jaksat nousta ylöspäin
alppipolku raskas on ja jyrkkä,
jonka korkeuksiin vievän näin.
Kuinka saavuttaa voit kunnian ja maineen
maalin kaukaisen ja korkean,
nimes piirtää kultatauluun maineen,
nimen naisen vaatimattoman."Sitä lukiessani tuli leimahdus. Ja minä otin paperiarkin – unohdin kertoa, että Jimmy-serkku antoi salaa minulle pienen kotelon, jossa on paperia ja kirjekuoria, ja kirjoitin siihen:
"'Minä Emilia Byrd Starr lupaan tänä päivänä juhlallisesti, että haluan kiivetä alppipolkua ja kirjoittaa nimeni maineen tauluun.'
"Sitten minä panin sen kuoreen, suljin sen ja kirjoitin päälle: 'Emilia Byrd Starrin lupaus hänen ollessaan kahdentoista vuoden kolmen kuukauden ikäinen' ja panin sen ullakkoon sohvahyllylle.
"Minä kirjoitan nyt murhajuttua ja koetan kuvitella, miltä tuntuu miehestä, joka on murhaaja. Se on kauheata mutta jännittävää. Tuntuu melkein siltä kuin olisin murhannut jonkun.
"Hyvää yötä, rakkaat isä ja äiti. – Teidän rakas tyttärenne
Emilia.
J.K. – Minä olen miettinyt, kuinka kirjoittaisin nimeni sitten kun tulen isoksi ja alan painattaa kirjoituksiani. En tiedä mikä kuuluisi parhaalta – Emilia Byrd Starr täydellisesti vaiko Emilia B. Starr, vaiko E.B. Starr – vai E. Byrd Starr. Joskus ajattelen, että entä jos rupeaisinkin käyttämään nom de plumea – keksittyä kirjailijanimeä. Löysin sanan sanakirjani lopusta 'ranskalaisten puheenparsien' joukosta. Jos käyttäisin salanimeä, kuulisin ihmisten puhuvan kirjoistani ja sanovan niistä mitä ajattelevat. Se olisi mielenkiintoista. Minä taidan kirjoittaa
E. Byrd Starr"
28.
UNELMAIN KUDELMA
Kesti monta viikkoa, ennen kuin Emilia pääsi selville, pitikö hän herra Carpenterista vai eikö. Vastenmielinen uusi opettaja ei hänen mielestään missään tapauksessa ollut, vaikka heti ensi tervehdykseksi laukaisi hänelle jurolla äänellään, kohottaen pörröisiä harmaita silmäkulmiaan:
– Sinäkö olet se tyttö, joka kirjoittaa runoja, mitä? Parempi kun käytät neulaa ja tomuviuhkaa. Maailmassa on ilmankin liiaksi hupsuja, jotka koettavat kirjoittaa runoja eivätkä osaa. Minä olen itsekin joskus yrittänyt. Mutta olen vahingosta viisastunut.
– Sinulla on likaiset kynnet, ajatteli Emilia.
Mutta uusi opettaja mullisti koulun tavat niin nopeasti ja perin pohjin, että ainoa oppilas, joka alusta lähtien piti hänestä, oli Ilse – Ilsehän inhosi kaikkea vanhaa ja tavallista ja nautti siitä, että asiat pantiin mullin mallin. Jotkut eivät voineet myöhemminkään sulattaa häntä – esimerkiksi Rhoda Stuartin tapaiset – mutta useimmat alkoivat vähitellen mieltyä häneen totuttuaan siihen, ettei pitänyt koskaan tottua mihinkään. Ja Emilia huomasi loppujen lopuiksi pitävänsä uudesta opettajasta kauheasti.
Herra Carpenter oli iältään neljän- ja viidenkymmenen välimailla; hän oli pitkä mies, pörröinen harmaa tukka oli pystyssä, harmaat viikset olivat harjasmaiset, samoin silmäkulmat, parta takkuinen, silmät kirkkaat ja siniset, kasvot pitkät, laihat ja uurteiset. Hän asui vaimonsa kanssa koulun alapuolella pikku mökissä, jossa oli vain kaksi huonetta; vaimo näytti aralta kuin hiiri.
Herra Carpenter ei milloinkaan puhunut entisyydestään eikä koettanut selittää, miksi hänen ikäisensä mies ei ollut saanut paremmin palkattua tointa kuin opettajan paikan vähäisessä maaseutukoulussa. Mutta totuus tuli vähitellen ilmi, sillä Prinssi Edvardin saari on pieni ja melkein kaikki siellä tuntevat jollakin tavoin toisensa. Niinpä Blair Waterin asukkaat, koululaisetkin, tiesivät pian, että herra Carpenter oli ylioppilaana ollut harvinaisen lahjakas nuori mies ja opiskellut teologiaa. Mutta yliopistossa hänelle oli sattunut paha hairahdus – Blair Waterin ihmiset nyökkäilivät toisilleen ja sanoivat tuon ruman sanan kuiskaten – ja hänen tulevaisuutensa oli pilalla. Hän rupesi juomaan ja joutui kaikin puolin hunningolle.
Ja nyt ikämiehenä Francis Carpenter, jolle yliopiston opettajat olivat aikoinaan ennustaneet loistavaa tulevaisuutta, oli loppujen lopuksi maalaiskoulun opettajana, vailla mitään eteenpäin pääsemisen toiveita. Ehkä hän oli kohtaloonsa alistunut, ehkä ei. Sitä ei kukaan tiennyt, ei edes hänen vaimonsa. Ei Blair Waterissa siitä kukaan sen koommin välittänytkään – hän oli hyvä opettaja, ja se oli pääasia. Hän kyllä katosi silloin tällöin pienelle hummausmatkalle, mutta sovitti retkensä aina lauantaiksi ja ilmestyi maanantaina selvänä kouluun. Selvänä ja poikkeuksellisen arvokkaan näköisenä, yllään kulunut musta lievetakki, jota hän ei muina viikonpäivinä koskaan pitänyt. Hän ei kaivannut säälittelyä eikä ruvennut traagiseksi. Mutta joskus kun Emilia näki hänen istuvan kumarassa laskuvihkopinon takana, hänen tuli miestä hirveän sääli, vaikka hän ei ollenkaan käsittänyt miksi.
Herra Carpenter oli aika tuittupää. Räjähdyksiä sattui ainakin kerran päivässä, ja silloin hän saattoi riehua hurjasti muutaman minuutin, repiä partaansa, rukoilla taivaasta kärsivällisyyttä, sättiä kaikkia yhteisesti ja vihansa onnetonta kohdetta erikseen. Mutta myrskyä ei kestänyt kauan. Muutaman minuutin kuluttua opettaja hymyili taas herttaisesti kuin ukkospilven takaa ilmestyvä aurinko, vieläpä juuri samalle oppilaalle, jota oli juuri läksyttänyt. Eikä kukaan näyttänyt kantavan hänelle kaunaa. Hän ei koskaan tehnyt neiti Brownellin tapaan myrkyllisiä huomautuksia, jotka jäivät kirvelemään asianomaisen mieltä viikkokausiksi; Carpenterin sanaräiske kohtasi sekä hyviä että pahoja ja vaimeni taas aiheuttamatta vahinkoa.
Hän saattoi aivan hyväntuulisena kuunnella sukkeluuksia, jotka kohdistuivat häneen itseensä.
– Kuuletko sinä? Kuuletko sinä, hyvä herra? hän eräänä päivänä jyrisi Perry Millerille.
– Tietysti minä kuulen, vastasi Perry rauhallisesti. – Johan tuon kuulevat Charlottetowniin asti.
Herra Carpenter katsoi häneen hetken ja puhkesi sitten äänekkääseen hauskaan nauruun.
Hänen opetusmenetelmänsä olivat niin toisenlaiset kuin neiti Brownellin, että Blair Waterin oppilaista tuntui aluksi siltä, kuin hän olisi pannut kaikki päälleen.
Neiti Brownell oli ollut kurinpidossa pikkumaisen ankara. Herra Carpenter taas ei näyttänyt koettavankaan pitää yllä järjestystä. Mutta jotenkin hän piti lapsia niin tiukasti työssä, ettei heillä ollut aikaa vallattomuuteen. Hän opetti kuukauden päivät historiaa suurella pauhulla, antoi oppilaiden esittää eri henkilöitä ja näytellä tapauksia. Ei kenenkään tarvinnut päntätä päähänsä vuosilukuja, mutta silti ne jäivät mieleen. Jos olisi elänyt Maria Stuartin viimeiset hetket polvistuneena side silmillä koulun kynnykselle, vierellään pyöveli Perry Miller, jolla oli kasvoillaan Laura-tädin vanhasta mustasta silkkihameesta tehty naamari ja kädessä koulun kirves – mitähän tapahtuisi, jos Perry laskisi kirveen alas liian kovaa! – niin tuskinpa unohti vuotta, jona mestaus oli tapahtunut. Ja jos oli taistellut koulun pihalla Waterloon taistelun ja kuullut Teddy Kentin huutavan "Ylös kaartit, käykää niiden kimppuun!", niin muisti kyllä vuosiluvun 1815 aivojaan vaivaamattakin.
Seuraavana kuukautena historia sai jäädä syrjään. Ruvettiin lukemaan maantiedettä. Silloin koulurakennus ja piha muuttuivat kartoiksi ja oppilaat kävivät toistensa kanssa kauppaa kukin oman maansa luonnontuotteilla tai esittivät eläimiä, joita kullakin alueella asusti. Ostaja, jota Rhoda Stuart oli pettänyt vuotakaupoissa, muisti kyllä ikänsä, että vuotalasti oli tullut Argentiinasta. Ja kun Perry Miller kärsi kokonaisen kuuman kesäpäivän janoa, koska oli kamelikaravaanin mukana matkustavinaan Arabian autiomaan poikki, ja joi sitten illalla niin paljon, että sai kamalat vatsanväänteet ja Laura-tädin täytyi valvoa hänen ääressään kokonainen yö, oli mahdotonta unohtaa, missä tuo autiomaa oli. Johtokunta aivan kauhistui muutamia näytelmiä ja pohti hämmästyneenä, ehtivätkö lapset kaiken tuon hauskuuden lomassa oppia mitään.
Perjantai-iltapäivänä kaikki läksyt jätettiin sikseen, ja herra Carpenter antoi oppilaiden lausua runoja, pitää puheita, esittää kohtia Shakespearesta ja Raamatusta.
Se oli Ilsen mielipäivä. Herra Carpenter kävi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen koira luuhun ja muokkasi häntä säälimättä. Heillä oli loputtomiin riitoja, ja Ilse polki jalkaansa ja syyti häntä vastaan haukkumasanoja, niin että muut ihmettelivät, miten hän selvisi ehjin nahoin, mutta lopulta Ilsen oli taivuttava ja tehtävä niin kuin herra Carpenter tahtoi. Ilse ei enää koskaan lyönyt laimin koulua. Herra Carpenter oli sanonut hänelle, että jos hän oli päivänkin poissa ilman pätevää syytä, hän ei saisi ottaa osaa perjantain 'harjoituksiin', ja se olisi merkinnyt Ilselle melkein samaa kuin kuolema.
Eräänä päivänä herra Carpenter otti sattumalta käteensä Teddyn piirustuksen ja näki siinä oman kuvansa; hän seisoi siinä eräässä mieliasennossaan, joka ei ollut kauneimpia. Teddy oli kirjoittanut kuvan alle "Musta surma" – koska puolet koulun oppilaista oli sinä päivänä kuollut suuren ruton saaliina ja kauhistuneet eloon jääneet olivat kantaneet heidät paareilla Savenvalajan kentälle.
Teddy odotti jyrisevää ripitystä, sillä edellisenä päivänä oli Garrett Marshallista tehty kerrassaan silppua hänen piirtämänsä viattoman lehmän kuvan vuoksi – ainakin Garrettin väittämän mukaan se esitti lehmää. Mutta nyt tämä hämmästyttävä herra Carpenter vain rypisti silmäkulmiaan, katseli totisena Teddyn piirustusta, laski sen pulpetille, katsoi Teddyyn ja sanoi:
– Minä en ymmärrä piirustamisesta mitään, enkä siksi voi sinua auttaa, mutta totta vieköön minusta tuntuu siltä, että sinun on parasta jättää nuo ylimääräiset laskutehtävät iltapäivisin sikseen ja käyttää aikasi piirtämiseen.
Minkä jälkeen Garrett Marshall lähti kotiin ja sanoi isälleen, että "ukko Carpenter" teki vääryyttä ja suosi Teddy Kentiä.
Carpenter meni samana iltana Pietaryrttimäelle katsomaan piirroksia, joita Teddy säilytti 'ateljeessaan' vanhan aitan parvella. Sitten hän meni sisälle juttelemaan rouva Kentin kanssa. Kukaan ei saanut tietää, mitä hän sanoi ja mitä Teddyn äiti sanoi, mutta lähtiessään herra Carpenter näytti hyvin julmistuneelta, ikään kuin olisi kohdannut yllättävän vihollisen. Tämän jälkeen hän ohjasi erityisen huolellisesti Teddyn opintoja ja hankki hänelle jostakin piirustuksen oppaita, mutta kielsi häntä viemästä niitä kotiinsa. Varoitus oli kyllä tarpeeton: Teddy tiesi varsin hyvin, että kotona ne katoaisivat yhtä salaperäisesti kuin hänen kissansa.
Emilian neuvoa noudattaen Teddy oli puhunut äidilleen Leosta, ja ilmeisesti keskustelusta oli apua: Leo kasvoi ja lihoi ja koiristui. Mutta Teddy oli kiintynyt äitiinsä eikä hennonut uhata häntä enää toista kertaa. Hän tiesi, että äiti oli itkenyt koko yön sen jälkeen kun herra Carpenter oli käynyt heillä, ja katsellut häntä katkerin tuijottavin silmin viikon päivät. Teddy olisi toivonut äitinsä olevan tavallisempi, samanlainen kuin toisten poikien äidit. Mutta äiti ja hän olivat silti kovin kiintyneitä toisiinsa ja viihtyivät hyvin pienessä harmaassa kodissaan Pietaryrttimäellä. Vain silloin, kun saapuvilla oli muitakin ihmisiä, rouva Kent oli omituinen ja kateellinen.
– Hän on aina reilu, kun olemme kahden kesken, oli Teddy kertonut Emilialle.
Muista pojista Perry Miller oli ainoa, johon herra Carpenter kiinnitti huomiota lausuntaa opettaessaan – ja Perryä hän höyhensi yhtä säälimättömästi kun Ilseäkin. Perry teki kovasti työtä ollakseen hänelle mieliksi ja harjoitteli lausumista ladossa ja pelloilla – jopa öisin keittiön parvellakin – kunnes Elisabet-täti teki siitä lopun. Emilia ei ymmärtänyt, miksi Carpenter hymyili ystävällisesti ja sanoi "oikein hyvä" Neddy Graylle, kun tämä lasketti puheensa aivan ilmeettömästi, mutta raivosi sitten Perrylle ja sätti häntä pölkkypääksi, jumaliste, vain sen vuoksi että Perry painotti jotakin pientä sanaa hiukan väärin tai suoritti kädenliikkeensä sekunnin murto-osan liian varhain.
Eikä Emilia voinut käsittää, miksi herra Carpenter korjasi hänen sepustuksensa aivan punakirjaviksi ja rähisi hänelle väärästä sanajärjestyksestä ja liian runsaista laatusanoista ja marssi käytävää edestakaisin syytäen moitteita siitä, ettei Emilia milloinkaan "tiennyt mihin lopettaa, jumaliste", mutta sanoi Rhoda Stuartille ja Nan Leelle, että heidän sepustuksensa olivat oikein sieviä, ja antoi ne takaisin kynän koskettamatta. Mutta kaikesta huolimatta Emilia alkoi pitää hänestä yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kuin syksy kului ja vaihtui talveksi.
Emilia kasvoi, tänä talvena niin rivakasti, että Laura-tädin täytyi päästellä hänen pukujensa laskoksia auki. Ruth-täti, joka oli tullut viikoksi vierailemaan, sanoi hänen kasvavan nopeammin kuin voimat lisääntyivät – niin keuhkotautiset lapset aina tekivät.
– En minä ole keuhkotautinen, sanoi Emilia. – Starrit ovat pitkiä, hän lisäsi äänessään hienoa ivaa, jota tuskin olisi odottanut kolmetoistavuotiaalta.
Ruth-täti tuhahti. Hänen arka kohtansa oli lyhyt ja paksu vartalo.
– Olisipa hyvä, jos se olisi ainoa seikka, jossa muistutat Starreja, hän huomautti. – Kuinka sinä menestyt koulussa?
– Erittäin hyvin. Minä olen etevin oppilas luokallani.
– Kylläpä sinä olet itserakas lapsi, sanoi Ruth-täti.
– En minä ole itserakas. Emilia katsoi häneen ylenkatseellisen suuttuneesti. – Herra Carpenter sanoi niin eikä hän imartele. Enkä minä voi olla huomaamatta sitä itsekin.
– No niin, olisi tietysti hyvä, jos sinulla olisi edes järkeä, kun kauneudesta ei ole paljon tietoa, myönsi Ruth-täti. – Ihosi ei ole minkään näköinen – ja tuo pikimusta tukka valkoisten kasvojesi ympärillä näyttää perin oudolta.
– Tuota täti ei sanoisi täysikasvuiselle ihmiselle vasten kasvoja, sanoi Emilia harkitun arvokkaasti, mikä aina kiukutti Ruth-tätiä, hänen kun oli mahdoton ymmärtää, että lapsi käyttäytyi niin. – Olisiko tädin vaikeata olla yhtä kohtelias minulle kuin muillekin ihmisille?
– Minä sanon sinulle vikasi, että voit korjata ne, sanoi Ruth-täti kylmästi.
– Ei ole minun syyni, että kasvoni ovat kalpeat ja hiukseni mustat, intti Emilia. – En minä voi korjata niitä vikoja.
– Jos sinä olisit toisenlainen tyttö, aloitti Ruth-täti, niin minä –
– Mutta minä en tahdo olla toisenlainen tyttö, keskeytti Emilia varmasti. Hän ei aikonut laskea lippua Ruth-tädin edessä. – Minä en tahdo olla kukaan muu kuin minä itse, olinpa sitten kuinka ruma tahansa. Sitä paitsi, hän lisäsi painokkaasti kääntyessään lähtemään huoneesta, vaikken minä ehkä nyt olekaan paljon minkään näköinen, niin luultavasti minusta tulee erittäin kaunis sitten kun pääsen taivaaseen.
– Monien mielestä Emilia on oikein sievä, huomautti Laura-täti, ei kuitenkaan ennen kuin Emilia oli kyllin kaukana. Sen verran murraylaisuutta hänessäkin oli.
– En ymmärrä, mitä he hänessä näkevät, sanoi Ruth. – Hän on turhamainen ja nenäkäs ja käyttää sanoja, joilla haluaa herättää huomiota. Kuulithan juuri. Mutta minusta hänessä on vastenmielisintä se, ettei hän ole lapsellinen – hän on salamielinen kuin meri. Niin, Laura – salamielinen hän on. Saat vielä kerran katua, jollet usko mitä sanon. Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Sinä ja Elisabet ette pidä ohjaksia kyllin tiukalla.
– Minä olen koettanut parhaani mukaan, sanoi Elisabet jäykästi. Hän oli omastakin mielestään ollut Emiliaa kohtaan aivan liian hölläkätinen – Laura ja Jimmy olivat aina häntä vastaan – mutta häntä harmitti kuulla se Ruthin suusta.
Wallace-enollakin oli tänä talvena huolenpuuska Emilian takia. Hän katseli Emiliaa eräänä päivänä Uudessa Kuussa käydessään ja huomautti, että tämä alkoi olla jo iso tyttö.
– Kuinka vanha sinä olet, Emilia? Sitä hän kysyi joka kerta Uudessa Kuussa käydessään.
– Toukokuussa kolmentoista.
– Hm. Mitä sinä aiot hänestä, Elisabet?
– En ymmärrä mitä tarkoitat, vastasi Elisabet-täti kylmästi.
– Hän on pian aikuinen. Ei hän voi odottaa, että sinä pidät ikuisesti huolta hänestä –
– En odotakaan, kuiskasi Emilia hiljaa ja harmistuneena.
– ... ja meidän on aika päättää, mihin hänen on parasta ryhtyä.
– Murrayn suvun naisten ei ole koskaan tarvinnut lähteä kotoaan etsimään työtä, sanoi Elisabet-täti aivan kuin se olisi ratkaissut asian.
– Emilia on vain puoleksi Murray, huomautti Wallace. – Sitä paitsi ajat muuttuvat. Sinä ja Laura ette elä iankaikkisesti, Elisabet, ja teidän mentyänne Uusi Kuu joutuu Andrew Oliverille. Minun mielestäni Emilia olisi koulutettava niin, että hän pystyy tarpeen tullen elättämään itsensä.
Emilia ei pitänyt Wallace-enosta, mutta tällä hetkellä hän oli enolle erittäin kiitollinen. Olivatpa tämän vaikuttimet mitkä tahansa, nyt hän teki juuri sen ehdotuksen, jota Emilia oli salassa pohtinut.
– Minä ehdottaisin, jatkoi Wallace-eno, että hänet lähetettäisiin jatko-opistoon valmistumaan opettajattareksi. Se on ammatti, joka sopii sivistyneelle naiselle. Minä osallistun kyllä puolestani kustannuksiin.
Sokeakin olisi huomannut, että Wallace-eno teki mielestään sangen jalomielisen tarjouksen.
– Sinulle minä maksan takaisin joka lantin heti kun alan ansaita, ajatteli Emilia.
Mutta Elisabet-täti pysyi jyrkkänä.
– Minä en hyväksy sitä, että tyttöjä lähetetään maailmalle, hän sanoi. – Minä en aio lähettää Emiliaa jatko-opistoon. Ilmoitin sen jo herra Carpenterille, kun hän kävi täällä puhumassa, että Emilian pitäisi alkaa lukea pääsytutkintoa varten. Hän käyttäytyi hyvin töykeästi – ennen vanhaan opettajat olivat paljon paremmin selville siitä, mitä heidän rauhaansa kuuluu. Mutta luullakseni sain hänet ymmärtämään yhtä ja toista. Sinua minun täytyy kyllä ihmetellä, Wallace. Ethän ole lähettänyt omaakaan tytärtäsi työhön.
– Minun tyttärelläni on vanhemmat, jotka pitävät hänestä huolta, vastasi Wallace-eno mahtipontisesti. – Emilia on orpo. Ja mikäli minä olen ymmärtänyt oikein, hän luultavasti ansaitsisi mieluummin itse leipänsä kuin söisi koko ikänsä armopaloja.
– Niin minä tekisinkin, huudahti Emilia. – Niin minä tekisinkin, Wallace-eno. Voi, Elisabet-täti, anna minun lukea pääsytutkintoa varten. Minä maksan sinulle takaisin joka centin - ihan varmasti maksan. Annan siitä kunniasanani.
– Tämä ei satu olemaan mikään rahakysymys, sanoi Elisabet-täti ylhäisimpään tapaansa. – Minä sitouduin pitämään sinusta huolta, Emilia, ja niin minä pidänkin. Kun olet vanhempi, saat ehkä mennä pariksi vuodeksi tyttölukioon. En minä halveksi koulusivistystä. Mutta sinä et rupea leipätyöhön. Ei yksikään Murrayn suvun tyttö ole koskaan ollut työssä.
Emilia käsitti, että oli toivotonta saada Elisabet-tätiä taivutetuksi, ja lähti pois yhtä pettyneenä kuin herra Carpenterkin käyntinsä jälkeen. Sitten Elisabet-täti katsoi Wallaceen.
– Oletko unohtanut kuinka kävi, kun Julia lähetettiin jatko-opistoon? hän kysyi merkitsevästi.
Emilia ei siis saanut valmistautua pääsytutkintoon. Mutta Perryä ei kukaan kieltänyt, ja hän heittäytyi työhön koko sisullaan niin kuin aina, kun hän johonkin ryhtyi. Perryn asema Uudessa Kuussa oli muuttunut huomaamatta, mutta vakaasti. Elisabet-täti ei enää sanonut häntä "renkipojaksi". Hänkin älysi, että vaikka Perry kieltämättä vielä nyt olikin renkipoika, hän ei suinkaan aikonut jäädä siksi. Täti salli vastustelematta Lauran paikkailla Perryn repaleisia vaatteita ja Emilian auttaa poikaa läksyissä illallisen jälkeen, eikä riidellyt vastaan, kun Jimmy-serkku alkoi maksaa Perrylle pientä palkkaa, vaikka monet vanhemmatkin pojat olivat tyytyväisiä, kun saivat ruokaa ja asuntoa vastaan jäädä talvikuukausiksi johonkin hyvään taloon askareita toimittamaan. Jos Uudessa Kuussa oli tekeillä tuleva pääministeri, ei Elisabet Murray halunnut suinkaan hangoitella vastaan. Oli oikein ja kiitettävää, että pojalla oli kunnianhimoa. Tytön laita oli aivan toisin. Koti oli tytön oikea paikka.
Emilia auttoi Perryä laskemaan algebran esimerkkejä ja kuulusteli hänen ranskan ja latinan läksynsä. Näin hän poimi enemmän tiedon muruja kuin Elisabet-täti arvasikaan. Kieliä hän oppi koulussakin kuunnellessaan tutkintoon valmistautuvia tovereitansa. Ranska ja latina tarttuivat helposti korvaan tytölle, joka aikoinaan oli keksinyt oman kielen. Kun George Bates taitoansa näyttääkseen kerran kysyi häneltä ranskaksi – omalla ranskallaan, josta herra Carpenter eräänä päivänä epäilevästi lausui, että ehkä Jumala ymmärtäisi sitä: "Onko teillä isoäitini muste ja serkkuni kiillotusharja ja tätini miehen sateensuoja kaapissanne?", Emilia vastasi aivan sujuvasti ja yhtä hyvällä ranskalla: "Ei; mutta minulla on isänne kynä ja ravintoloitsijan juusto ja enonne palvelustytön pyyheliina kopassani."
Lohduttautuakseen pettymyksessään Emilia kirjoitti entistäkin enemmän runoja. Hänestä oli erityisen hauska kirjoittaa runoja talvi-iltoina, kun myrsky ulvoi ulkona ja kasasi puutarhaan ja hedelmäpuistoon isoja nietoksia.
Hän kirjoitti myös kertomuksia – epätoivoisia rakkaustarinoita, joiden hellät lemmenpuhelut vaativat häneltä sankarillista ponnistelua; juttuja ryöväreistä ja merirosvoista; surullisia kertomuksia kreiveistä ja kreivittäristä, joiden keskusteluja hän erityisen innokkaasti höysti ranskalaisilla lauseilla, ja kymmenistä muista asioista, joista hän ei tiennyt mitään. Hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan romaaniakin, mutta arveli sitten, että olisi vaikea saada riittävästi paperia. Kirjeluettelot oli jo käytetty eivätkä Jimmyn antamat kirjat olleet kyllin isoja, vaikka uusi aina ilmestyikin salaperäisellä tavalla Emilian koululaukkuun, kun vanha oli melkein täynnä. Jimmyllä näytti olevan yliluonnollinen arvaamiskyky.
Eräänä yönä kun Emilia makasi vuoteessaan ja katseli täysikuuta, joka paistoi pilvettömältä taivaalta, hänen mieleensä juolahti äkkiä häikäisevä ajatus.
Hän päätti lähettää uusimman runonsa Charlottetownin "Sanomiin".
Lehdessä oli 'runoilijain nurkka', jossa usein julkaistiin 'alkuperäisiä' runoja. Emilia piti omia runojaan aivan yhtä hyvinä – niin kuin ne luultavasti olivatkin, sillä suurin osa "Sanomien" sepustuksista oli surkeata roskaa.
Emilia kiihtyi tuumastaan niin, ettei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä – eikä välittänytkään saada. Tuntui ihanalta maata siinä pimeässä ja kuvitella, kuinka kaikki kävisi. Hän näki runonsa painettuna, alla nimimerkki E. Byrd Starr – hän näki, kuinka Laura-tädin silmät loistivat ylpeydestä, näki herra Carpenterin osoittavan sitä vieraille – "minun oppilaani kirjoittama, jumaliste" – näki koulutoveriensa kadehtivan tai ihailevan häntä, näki itsensä seisomassa toinen jalka lujasti maineen tikapuilla.
Tuli aamu. Emilia meni kouluun ja oli niin hajamielinen salaisuutensa takia, että vastasi päin honkia ja sai herra Carpenterin raivostumaan. Mutta häneen ei nyt pystynyt mikään; hänen ruumiinsa oli Blair Waterin koulussa, mutta henki liiteli yhdeksännessä taivaassa.
Heti koulun päätyttyä hän meni ullakolle mukanaan puoli arkkia viivapaperia. Hän kirjoitti runon huolellisesti puhtaaksi katsoen, että jokainen "i" sai pilkkunsa ja "t" poikkiviivansa. Hän kirjoitti paperin kummallekin puolelle aavistamatta, että se oli ankarasti kiellettyä. Sitten hän luki ihastuneena runon ääneen unohtamatta otsikkoakaan, joka oli "Iltahaaveita". Runossa oli varsinkin yksi säe, jonka hän toisti pariin kolmeen kertaan:
Tuulen ilkkuva taikasoitto.
– Minusta se on oikein hyvä, sanoi Emilia. – Mistä ihmeestä se mahtoi juolahtaa mieleeni?
Seuraavana päivänä hän pani runonsa postiin ja eli sitten suloisen salaperäisen hurmaannuksen vallassa lauantaihin saakka. Kun lehti tuli, hän avasi sen innosta väristen jääkylmin sormin ja käänsi katseensa runoilijan nurkkaan.
Ei merkkiäkään "Iltahaaveista"!
Emilia heitti lehden lattialle ja pakeni ullakkokomeroon. Siellä hän vanhalla jouhikangassohvalla itki pettymyksen karvauden mielestään. Hän makasi musertuneena nöyryytyksen tomussa ja oli varma, ettei ikinä pystyisi nousemaan.
Hän oli hyvillään, ettei ollut kertonut asiasta Teddylle. Hänen oli tehnyt kovasti mieli, mutta hän ei ollut tahtonut pilata sitä dramaattista hämmästyksen hetkeä, jolloin näyttäisi Teddylle runon, jonka alla oli hänen nimensä. Perrylle hän oli kertonut, ja Perry raivostui nähdessään maitokamarissa hänen kyynelten tahraamat kasvonsa heidän siivilöidessään yhdessä maitoa. Se oli tavallisesti Emilian mielipuuhia, mutta tänä iltana maailma oli menettänyt makunsa.
– Minä menen Charlottetowniin vaikka jalan ja isken "Sanomain" toimittajaa kuonoon, uhkasi Perry kasvoilla ilme, joka kolmekymmentä vuotta myöhemmin varoitti hänen puolueensa jäseniä vetäytymään näköpiiristä.
– Ei siitä olisi apua, sanoi Emilia synkästi. – Se ei ollut hänen mielestään kyllin hyvä painettavaksi – sehän se koskee minuun niin kipeästi. Ei hän muuttaisi mieltään, vaikka sinä iskisitkin häntä kuonoon.
Kului viikko, ennen kuin Emilia toipui iskusta. Sitten hän kirjoitti jutun, jossa "Sanomain" toimittaja esiintyi synkkänä roistona ja lopulta joutui vankilaan telkien taa. Siten hän sai myrkyn pois mielestään ja unohti sitten hänet kokonaan ryhtyessään ihastuneena kirjoittamaan runoa "Suloiselle huhtikuulle". Mutta epäilen, ettei Emilia koskaan antanut hänelle lopullisesti anteeksi – ei edes silloin, kun huomasi ettei saa kirjoittaa paperin kummallekin puolelle – tai silloin, kun vuoden kuluttua luki "Iltahaaveet" ja ihmetteli, miten oli milloinkaan saattanut pitää sitä minkään arvoisena.
Tällaista sattui nyt usein. Joka kerta kun hän luki käsikirjoituksiaan, hän huomasi muutamia, joissa keijujen kulta oli käsittämättömällä tavalla muuttunut kuihtuneiksi lehdiksi, niin etteivät ne kelvanneet muuhun kuin poltettaviksi. Emilia poltti ne, mutta hänen mieltään kirveli hiukan. Ei ole koskaan hauskaa kasvaa ohi asioiden, jotka ovat meille rakkaita.
29.
TUHOTTU PYHÄKKÖ
Elisabet-tädin ja Emilian välillä oli talven ja kevään kuluessa sattunut useita yhteentörmäyksiä.
Tavallisesti Elisabet-täti suoriutui niistä voittajana; hän ei voinut luopua siitä tyydytyksestä, jonka tahtonsa perille vieminen pikkuasioissakin tuotti. Mutta joskus hänen oli pakko hellittää kohdatessaan sen omituisen graniitinlujan juonteen, jyrkän ja taipumattoman, joka Emilian luonteessa oli. Ryhtyessään taistelemaan tätä ominaisuutta vastaan Elisabet-täti joutui aina tappiolle. Mutta hän ei ottanut oppiakseen, vaan jatkoi nujertamistaktiikkaansa kahta tiukemmin – sillä Lauran pidennellessä Emilian vaatteita Elisabetin mieleen tuli tuon tuostakin, että tyttö alkoi varttua ja että edessäpäin oli uhkaavia salakareja ja riuttoja. Emiliaa oli pidentävä nyt kurissa, ettei hän myöhemmin kärsisi haaksirikkoa kuten äitinsä – toisin sanoen, kuten tämä Elisabet Murrayn mielestä ehdottomasti oli tehnyt. Uudesta Kuusta ei enää saanut tapahtua karkaamisia.
Eräänä riidan aiheena oli se seikka, että Emilia käytti munarahoistaan paperin ostamiseen enemmän kuin Elisabet-täti hyväksyi. Mitä Emilia teki niin paljolla paperilla?
Tästä kiisteltiin, ja lopulta Elisabet-täti keksi, että Emilia kirjoitti kertomuksia. Emilia oli kirjoittanut niitä koko talven aivan Elisabet-tädin nenän alla tämän aavistamatta lainkaan asiaa; täti oli hyvillä mielin luullut Emilian kirjoittavan kouluaineita. Elisabet-täti oli hämärästi selvillä siitä, että Emilia sepusteli typeriä värssyjä, joita hän sanoi 'runoiksi', mutta se ei tuottanut hänelle sanottavasti huolta. Jimmy sepitti jos kuinka paljon samanlaista hölynpölyä. Se oli lapsellista, mutta viatonta, ja varmasti Emilia vanhempana unohtaisi tuon hupsutuksen. Jimmy ei ollut päässyt siitä, se oli kyllä totta, mutta tapaturman jälkeen – Elisabetin mieleen koski aina kipeästi, kun hän muisti sen – hän oli tullut jotenkin lapselliseksi.
Mutta kertomusten kirjoittaminen oli aivan toista, ja Elisabet-täti kauhistui. Jo niiden lukeminen oli paha asia, mutta kirjoittaminen suunnattoman paljon pahempi.
Elisabet Murray uskoi vakaasti ja vilpittömästi, että kortin pelaaminen, tanssiminen, teatterissa käyminen, romaanien lukeminen ja kirjoittaminen oli syntiä. Se oli syntiä kenelle tahansa, mutta Emilian kohdalla asia oli vielä pahempi: hänestä alkoivat nostaa päätään Starrien taipumukset. Ei ainoakaan Uuden Kuun Murray ollut koskaan syyllistynyt 'juttujen' kirjoittamiseen. Se oli vieras kasvannainen, joka oli säälimättä heti leikattava pois.
Elisabet-täti ryhtyi työhön, mutta ei tavannutkaan taipuisaa, helposti leikattavaa juurta, vaan tuon graniitinlujan juonteen. Emilia käyttäytyi kunnioittavasti, järkevästi ja avomielisesti; hän ei enää ostanut paperia munarahoillaan, mutta hän sanoi Elisabet-tädille, ettei hän voinut jättää kirjoittamista, ja hän todella kirjoitti edelleen kertomuksia käärepaperille ja maanviljelyskoneita esittävien hintaluetteloiden tyhjiin lehtiin.
– Etkö tiedä, että on synti kirjoittaa romaaneja? kysyi Elisabet-täti.
– Voi, en minä romaaneja kirjoita – vielä, sanoi Emilia. – Ei minulla ole kylliksi paperia. Nämä ovat vain lyhyitä kertomuksia. Eikä se ole väärin – isä piti romaaneista.
– Isäsi ..., aloitti Elisabet-täti, mutta vaikeni. Hän muisti, että Emilia oli aina kiivastunut silmittömästi kun hänen isästään sanottiin jotakin halventavaa. Mutta jo se seikka, entä hän jonkin selittämättömän tunteen pakotuksesta joutui nielaisemaan sanansa, harmitti Elisabetia, joka oli nuoruudestaan alkaen tottunut Uudessa Kuussa sanomaan mitä halusi, välittämättä toisten ihmisten tunneista.
– Sinä et enää kirjoita tuommoista hölynpölyä, sanoi Elisabet-täti ja heilautti halveksivasti "Linnan salaisuutta" Emilian nenän alla. – Minä kiellän sen. Paina mieleesi, minä kiellän sen.
– Voi, minun täytyy kirjoittaa, Elisabet-täti, sanoi Emilia vakavana, laskien hoikat kätensä pöydälle ristiin ja katsoen suoraan Elisabet-tädin vihaisiin kasvoihin sillä vakaalla, värähtämättömällä katseella, jota Ruth-täti sanoi varhaisvanhaksi. – Täti, asia on siten, että se on minussa. Minä en voi sille mitään. Ja isä sanoi, että minun pitää aina jatkaa kirjoittamista. Hän sanoi, että minä vielä tulen kuuluisaksi. Etkö tahtoisi, Elisabet-täti, että sinulla olisi kuuluisa sisarentytär?
– Minä en keskustele siitä asiasta, sanoi Elisabet-täti.
– En minä keskustele, minä vain selitän. Emilia oli tuskastuttavan kunnioittava. – Minä vain tahtoisin sinun ymmärtävän, että minun on pakko kirjoittaa, vaikka on hyvin ikävää, ettet sinä sitä hyväksy.
– Ellet sinä lopeta tuota ... tuota, joka on pahempaa kuin typeryydet, niin minä ... minä...
Elisabet-täti vaikeni, hän ei tiennyt mitä tekisi. Emilia oli jo niin suuri, ettei häntä olisi käynyt piiskaaminen tai telkeäminen minnekään; ja oli aivan turha sanoa, kuten hänen teki mieli, "niin minä lähetän sinut pois Uudesta Kuusta", sillä Elisabet Murray tiesi varsin hyvin, ettei hän lähettäisi Emiliaa pois Uudesta Kuusta – ei saattaisikaan lähettää häntä pois. Hän tunsi vain olevansa voimaton, ja se kiukutti häntä.
Mutta Emilia hallitsi tilannetta ja jatkoi tyynesti kirjoittamista. Jos Elisabet-täti olisi pyytänyt häntä lopettamaan pitsinvirkkaamisen tai nekkujen teon tai Laura-tädin herkullisten korinttileivosten syömisen, Emilia olisi ehdottomasti ja ilomielin sen tehnyt, vaikka hän pitikin niistä. Mutta kirjoittaminen – yhtä hyvin Elisabet-täti olisi voinut kieltää häneltä hengittämisen! Kuinka hän ei sitä käsittänyt?
– Teddy ei mahda sille mitään, että hänen täytyy piirtää kuvia, eikä Ilse sille, että hän lausuu. Minun taas on pakko kirjoittaa. Etkö sinä ymmärrä, Elisabet-täti?
– Minä ymmärrän, että sinä olet kiittämätön ja tottelematon tyttö, sanoi Elisabet-täti.
Tämä koski Emiliaan kauhean kipeästi, mutta hän ei voinut taipua; ja niin hänen ja Elisabet-tädin välillä pysyi kaikissa jokapäiväisen elämän pikku seikoissa erimielisyyden ja säröisyyden tuntu, joka melkoisesti myrkytti Emilian elämää, sillä hän oli poikkeuksellisen herkkä ympäristönsä ja sen tunteiden suhteen. Emilia kärsi siitä aina – paitsi silloin kun hän kirjoitti. Siioin hän unohti kaiken: hän vaelsi lumotussa maassa auringon ja kuun välillä nähden ihmeellisiä olentoja, joita hän koetti kuvata palatakseen sitten kynttilän valaisemaan keittiöön pyörällä päästään ja tuntien, että oli viettänyt vuosikausia tarujen maailmassa.
Ei edes Laura-täti asettunut Emilian puolelle. Hän oli sitä mieltä, että näin vähäpätöisessä asiassa Emilian tulisi mukautua ja tehdä Elisabet-tädille mieliksi.
– Mutta se ei ole vähäpätöinen asia, selitti Emilia epätoivoissaan. – Se on minulle kaikkein tärkein asia maailmassa, Laura-täti. Voi, minä uskoin, että edes sinä käsittäisit.
– Minä käsitän, että sinä pidät siitä, rakas lapsi, ja minun mielestäni se on hyvinkin viaton huvi. Mutta se näyttää pahoittavan Elisabetin mieltä ja siksi minusta sinun pitäisi jättää se. Eihän tuolla asialla ole mitään merkitystä – se on todella ajan hukkaa.
– Ei – ei, intti Emilia onnettomana. – Minä kirjoitan vielä oikeita kirjoja, täti – ja ansaitsen paljon rahaa, hän lisäsi tietäen, että käytännölliset Murrayt punnitsivat melkein kaikkea raha-arvon mukaan.
Laura-täti hymyili suvaitsevasti.
– Minä pelkään, rakas Emilia, ettei sinusta sitä tietä koskaan tule rikasta. Sinun olisi viisaampaa käyttää aikasi oppiaksesi jotakin hyödyllistä työtä.
Emilia oli joutua epätoivoon, kun kukaan ei kyennyt älyämään, että hänen täytyi kirjoittaa – kun suloinen ja rakas Laura-tätikin oli tässä asiassa niin ymmärtämätön.
– Voi, jos se inhottava "Sanomain" toimittaja olisi painattanut runoni, niin he olisivat ehkä uskoneet minua, ajatteli Emilia katkerana.
– Älä ainakaan anna Elisabetin nähdä, että sinä kirjoitat, neuvoi Laura-täti.
Mutta Emilia ei mielestään voinut noudattaa tätä järkevää neuvoa. Oli joskus ollut tilanteita, jolloin hän oli Laura-tädin liittolaisena suostunut salaamaan Elisabet-tädiltä jonkin vähäpätöisen asian, mutta tässä hän ei voinut sitä tehdä. Tämän tuli olla rehellistä ja avointa. Hänen täytyi kirjoittaa ja Elisabet-tädin täytyi tietää se – muu ei ollut mahdollista. Tässä asiassa hän ei voinut käyttää kiertoteitä. Hän kirjoitti kaikesta tästä isälleen, purki hänelle mielensä katkeruuden ja ahdingon kirjeessä, josta tuli viimeinen isälle osoitettu, vaikkei hän silloin sitä aavistanut.
Vanhan sohvan pohjalaudalle oli karttunut iso kimppu kirjeitä. Niissä puhuttiin Elisabet-tädistä usein, enimmäkseen hyvin vähän imartelevassa sävyssä; muutamat vuodatukset olivat perin liioiteltuja ja kohtuuttomia, kuten Emilia itsekin olisi myöntänyt ensimmäisen katkeruuden haihduttua. Ne oli kirjoitettu hetkinä, jolloin hänen haavoittuneet tunteensa olivat kaivanneet purkautumistietä. Ja Emilia oli hienon ilkeyden mestari, kun niikseen tuli. Tyhjennettyään mielensä hän oli tuntenut huojentuneensa eikä ajatellut enää koko asiaa. Mutta kirjeet olivat tallessa.
Ja eräänä päivänä siivotessaan ullakolla sillä aikaa kun Emilia leikki iloisena Teddyn kanssa Pietaryrttimäellä Elisabet-täti löysi kirjeet sohvahyllyltä, kävi istumaan ja luki ne kaikki.
Elisabet Murray ei olisi koskaan lukenut täysikasvuisen kirjeitä. Mutta hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että oli sopimatonta lukea niitä kirjeitä, joissa Emilia ikävissään ja – joskus – väärin käsitettynä oli purkanut sydämensä isälleen. Elisabet ajatteli, että hänellä oli oikeus tietää kaikki, mitä tämä hänen armeliaisuutensa varassa elävä lapsi sanoi tai mietti.
Hän luki kirjeet ja näki, mitä Emilia hänestä ajatteli – hänestä, Elisabet Murraysta, ehdottomasta itsevaltiaasta, jolle ei kukaan ollut ikinä uskaltanut sanoa mitään loukkaavaa. Kun Elisabet Murray käänsi kokoon viimeisen kirjeen, hänen kätensä vapisivat – vihasta ja jostakin muustakin, joka oli syvemmällä eikä ollut vihaa.
– Emilia, Elisabet-tätisi tahtoo puhua sinun kanssasi vierashuoneessa, sanoi Laura-täti Emilian palatessa Pietaryrttimäeltä, kun harmaa tihkusade oli alkanut lakaista vihantia kenttiä.
Laura-tädin ääni ja surullinen katse varoittivat Emiliaa. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, mikä häntä odotti – hän ei voinut muistaa viime aikoina tehneensä mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa haasteen Elisabet-tädin tuomioistuimen eteen vierashuoneeseen. Sen täytyi olla vakava asia, kun se selvitettiin vierashuoneessa. Jostakin syystä Elisabet-täti piti aina erityisen vakavat istunnot vierashuoneessa. Ehkä hän tunsi hämärästi seinillä riippuvien Murrayin kuvien antavan tarpeellista tukea, kun hän tutki tätä suvusta eksynyttä.
Samasta syystä Emilia kammoksui vierashuoneistuntoja. Hän tunsi aina olevansa kuin hyvin pieni hiiri, jota ympäröi uhkaavana piiri kauheita kissoja.
Emilia sipsutti ison hallin poikki, pysähtyi pelästyksestään huolimatta katsomaan lumoavaa punaista maailmaa punaisen ruudun läpi; sitten hän työnsi auki vierashuoneen oven. Elisabet-täti istui suorana kuin kynttilä isoisä Murrayn mustassa nojatuolissa. Emilia katsahti ensin hänen ankariin, kiukustuneisiin kasvoihinsa – sitten hänen helmaansa. Emilia ymmärsi.
Heti ensi työkseen hän pelasti kalliit kirjeensä. Salamannopeasti hän hyppäsi Elisabet-tädin luo, tempaisi kimpun käteensä ja peräytyi ovelle; siellä hän kääntyi päin Elisabet-tätiä, kasvot suuttumuksesta ja kärsitystä vääryydestä hehkuen. Oli tapahtunut pyhäinryöstö – hänen sielunsa kaikkein pyhin oli tuhottu.
– Kuinka sinä uskallat? hän huusi. – Kuinka sinä uskallat koskea minun yksityisiin papereihini, Elisabet-täti?
Elisabet-täti ei ollut odottanut tätä. Hän oli odottanut näkevänsä hämmästyneen – kauhistuneen – häpeävän – pelkäävän tytön – mitä muuta tahansa, mutta ei tätä oikeutettua suuttumusta, ikään kuin hän, Elisabet Murray, olisikin syyllinen. Hän nousi.
– Anna minulle nuo kirjeet, Emilia.
– En, minä en anna, huusi Emilia vihasta kalpeana ja puristi kirjepinkkaa rintaansa vasten. – Ne ovat minun ja isän eivätkä sinun. Sinulla ei ollut oikeutta koskea niihin, täti. Minä en koskaan anna sinulle anteeksi.
Tämä oli asian kääntämistä nurinpäin. Elisabet-täti oli niin ymmällä, että tuskin tiesi mitä tehdä tai sanoa. Ja pahinta kaikesta oli, että hänessä äkkiä heräsi epämieluisa aavistus, ettei hän ollut menetellyt oikein – sitä ehkä tehosti Emilian syytöksen tuimuus ja vakavuus. Ensimmäisen kerran Elisabet Murrayn elämässä tapahtui, että hänen mieleensä juolahti pohtia, oliko hän tehnyt oikein. Oli sietämätöntä, että hänet pakotettiin tuntemaan häpeää.
Hetken he katsoivat toisiinsa, eivät kuin täti ja sisarentytär, eivät kuin lapsi ja aikuinen, vaan kuin kaksi ihmisolentoa, joiden sydämessä paloi viha toistaan kohtaan – Elisabet Murray korskeana, jyrkkänä, ohuthuulisena, ja Emilia Starr valkoisena, silmät mustaa tulta hehkuen, puristaen kirjeitään vapisevin käsin.
– Tämä siis on kiitoksesi, sanoi Elisabet-täti. – Olit pennitön orpo ... otin sinut kotiini ... olen antanut sinulle asunnon ja ravinnon, kasvatuksen ja ystävyyteni – ja tämän kiitoksen siitä saan.
Emilian mielessä pauhasi sellainen myrsky, ettei loukkaus pystynyt häneen.
– Sinä et tahtonut ottaa minua, Elisabet-täti, hän muistutti. – Annoit minun vetää arpaa ja otit minut, kun arpa sattui sinulle. Tiesit että jonkun täytyi ottaa minut, koska te olette ylpeitä Murrayita ettekä voineet sallia sukulaisten joutuvan orpokotiin. Laura-täti pitää minusta nyt, mutta sinä et pidä. Miksi minä sitten pitäisin sinusta, Elisabet-täti?
– Kiittämätön lapsi!
– En minä ole kiittämätön. Olen koettanut olla kiltti ... olen koettanut totella sinua ja olla mielesi mukaan. Toimitan kaikki askareet mitä voin maksaakseni elatukseni. Mutta sinulla ei ole oikeutta lukea minun kirjeitäni isälle, Elisabet-täti.
– Ne ovat häpeällisiä kirjeitä – ja ne on hävitettävä.
– Ei, Emilia puristi niitä tiukemmin. – Ennen minä poltan itseni. Sinä et saa niitä, Elisabet-täti.
Hän tunsi silmäkulmainsa rypistyvän, tunsi Murrayn katseen kasvoillaan, tiesi että voitto oli hänen.
Elisabet Murray kävi yhä kalpeammaksi. Oli hetkiä, jolloin hän itse pystyi katsomaan samoin. Se ei häntä kauhistuttanut, mutta tuon katseen takaa näytti kurkistavan jotakin yliluonnollista, joka lannisti hänen tahtonsa. Hän vapisi, horjui – ja myöntyi.
– Pidä kirjeesi, hän sanoi katkerasti. – Ja halveksi vanhaa naista, joka avasi sinulle kotinsa.
Hän lähti vierashuoneesta. Emilia jäi voittajana taistelukentälle. Mutta äkkiä voitto muuttui tomuksi ja tuhkaksi.
Hän meni huoneeseensa, kätki kirjeensä uuninpäällyskaappiin ja hiipi sitten vuoteeseensa koukistuen pieneksi kasaksi, kasvot pielukseen kätkettynä. Hänen mieltään kirveli koettu vääryys – mutta syvempänä alkoi polttaa toinen tuska.
Hänen mielensä pohjalla oli kipu ja tuska siksi, että hän oli loukannut Elisabet-tätiä – hän tunsi, että Elisabet-tätiin vihasta huolimatta oli myös koskenut kipeästi. Tämä oli Emilialle yllätys. Hän oli tietysti odottanut, että Elisabet-täti olisi vihainen, mutta hänen mieleensäkään ei ollut juolahtanut, että kirjeiden lukeminen olisi vaikuttanut tähän muullakin tavoin. Hän oli kuitenkin huomannut Elisabet-tädin silmissä ilmeen, joka osoitti, että tähän oli koskenut katkeran kipeästi.
– Ah! ah! huohotti Emilia. Hän kätki päänsä pielukseen ja oli pakahtua itkusta. Hän oli syvästi onneton. Elisabet-täti ei antaisi hänen jäädä Uuteen Kuuhun näin katkeran riidan jälkeen. Tietysti hän lähettäisi Emilian pois. Niin Emilia uskoi. Sillä hetkellä ei ollut mitään niin kauheata, ettei hän olisi sitä uskonut. Ja kuinka hän voisi elää jouduttuaan pois rakkaasta Uudesta Kuusta?
– Ja minulla on ehkä vielä kahdeksankymmentä vuotta jäljellä, voihki Emilia.
Mutta vielä pahempi oli muistikuva Elisabet-tädin silmien ilmeestä.
Hänen oma suuttumuksensa loukkauksen ja pyhäinryöstön johdosta haihtui olemattomiin, kun hän ajatteli sitä. Hän muisti kaiken, mitä oli kirjoittanut isälleen Elisabet-tädistä – terävät, katkerat sanansa, joista muutamat olivat oikeutettuja, toiset eivät. Hänestä alkoi tuntua, ettei hänen olisi pitänyt kirjoittaa niin. Oli kyllä totta, ettei Elisabet-täti ollut rakastanut häntä eikä halunnut ottaa häntä Uuteen Kuuhun. Mutta silti Elisabet-täti oli ottanut hänet, vaikka se olikin tapahtunut velvollisuudentunnosta eikä rakkaudesta.
Emilian oli turhaa sanoa itselleen, etteivät nuo kirjeet olleet tarkoitetut kenenkään elävän olennon nähtäviksi ja luettaviksi. Niin kauan kuin hän asui Elisabet-tädin katon alla ja sai häneltä ruoan jota söi ja vaatteet joita piti, hänellä ei ollut oikeutta käyttää hänestä pahoja sanoja, ei edes isälle kirjoittaessaan.
– Minun täytyy mennä pyytämään anteeksi Elisabet-tädiltä, Emilia ajatteli lopuksi. Kaikki kiukku oli hänestä kadonnut ja vain mielipaha ja katumus jäänyt jäljelle. – Ei hän kai koskaan anna minulle anteeksi, hän vihaa minua nyt ja aina. Mutta minun täytyy mennä.
Hän kääntyi vuoteessa – mutta samassa ovi aukeni ja Elisabet-täti astui sisään. Hän tuli huoneen poikki ja seisahtui vuoteen vierelle katsellen pieniä murheen masentamia kasvoja, jotka kyynelten tahrimina näyttivät oudon kypsiltä.
Elisabet Murray oli vielä kylmä ja ankara. Hänen äänensä oli jyrkkä, mutta hän sanoi hämmästyttävän asian.
– Emilia, minulla ei ollut oikeutta lukea kirjeitäsi. Minä myönnän, että tein väärin. Annatko minulle anteeksi?
– Voi! Elisabet-täti oli vihdoinkin keksinyt oikean tavan Emilian voittamiseksi. Tyttö ryntäsi vuoteesta, kietoi käsivartensa Elisabet-tädin kaulaan ja sanoi tukahtuneella äänellä:
– Voi ... Elisabet-täti ... anna anteeksi ... anna anteeksi ... minun ei olisi pitänyt kirjoittaa sillä tavalla, mutta minä kirjoitin ne vihoissani ... enkä tarkoittanut kaikkea ... se on totta, pahimpia asioita minä en tarkoittanut. Voi, uskotko mitä minä sanon, uskotko, Elisabet-täti?
– Mielelläni minä sen uskoisin, Emilia. Outo väristys kävi Elisabetin jäykän ruumiin läpi. – Minä ... minä en mielelläni ajattelisi, että sinä vihaat minua ... sisareni lapsi ... pikku Julian lapsi.
– Voi en – en, en, nyyhkytti Emilia. – Minä rakastan sinua, täti, jos sallit sen ... jos tahdot niin. Minä en luullut sinun välittävän siitä. Rakas Elisabet-täti.
Emilia syleili Elisabet-tätiä rajusti ja suuteli häntä valkoiselle hienoryppyiselle poskelle. Elisabet-täti suuteli häntä vakavana otsalle ja sanoi sitten, ikään kuin päättääkseen siihen koko jutun:
– Parasta kun peset kasvosi ja tulet illalliselle.
Mutta vielä oli yksi asia selvitettävä.
– Elisabet-täti, kuiskasi Emilia, minä en voi polttaa näitä kirjeitä, ymmärrätkö, täti – ne ovat isän. Mutta minä sanon mitä teen. Minä luen ne kaikki läpi ja panen tähden kaikkiin paikkoihin, joissa puhun sinusta, ja kirjoitan sitten alle huomautuksen, että minä olin väärässä.
Monena päivänä Emilia sitten käytti kaikki lomahetkensä liittääkseen kirjeisiin 'selittäviä huomautuksiaan', minkä jälkeen hänen omatuntonsa rauhoittui.
Mutta yrittäessään myöhemmin taas kirjoittaa isälleen hän huomasikin, ettei se enää merkinnyt hänelle mitään. Todellisuuden, läheisyyden tunne oli hävinnyt. Ehkä hän oli vähitellen kasvanut siitä erilleen, kun lapsuus alkoi vaihtua tyttöajaksi – ehkä katkera kohtaus Elisabet-tädin kanssa oli murentanut tomuksi sellaista, joka oli jo ollut kuihtumassa. Olipa selitys mikä tahansa, kirjeitä hän ei voinut enää kirjoittaa. Hän kaipasi niitä, mutta ei enää voinut palata niihin. Muuan ovi oli sulkeutunut hänen takanaan, eikä sitä enää käynyt avaaminen.
30.
VERHON NOUSTESSA
Olisi mieluista kertoa, että sovinnon tapahduttua Emilian ja Elisabet-tädin välillä vallitsi rikkumaton ystävyys ja sopusointu. Todellisuudessa elämä kuitenkin jatkui suunnilleen entiseen tapaan. Emilia oli varovainen ja koetti käytännössä yhdistää käärmeen viisauden ja kyyhkyn viattomuuden, mutta heidän näkökantansa olivat niin erilaiset, ettei yhteentörmäyksiä voinut välttää; he eivät puhuneet samaa kieltä, ja siksi syntyi auttamatta väärinkäsityksiä.
Jonkinlainen muutos oli kuitenkin tapahtunut – vieläpä sangen olennainen. Elisabet Murray oli saanut tärkeän opetuksen: oikeudenmukaisuudesta ei saa tinkiä lasten kohdalla sen enempää kuin aikuistenkaan. Hän pysyi yhtä itsevaltiaana kuin ennenkin, mutta ei tehnyt eikä sanonut Emilialle mitään, jota ei olisi voinut tehdä tai sanoa Laurallekin.
Emilia puolestaan oli tajunnut, että Elisabet-täti tunsi kylmästä ja ankarasta kuorestaan huolimatta todellista hellyyttä häntä kohtaan; ja se teki heidän suhteensa aivan toisenlaiseksi. Se taittoi kärjen Elisabet-tädin jyrkkyydeltä ja paransi kokonaan vain puoliksi unohtuneen haavan, joka Emilian sydämessä oli piillyt siitä lähtien kun arvanveto Maywoodissa tapahtui.
– En usko, että minä enää olen velvollisuus Elisabet-tädille, hän ajatteli onnellisena.
Emilia kasvoi sinä kesänä nopeasti sekä ruumiiltaan että sielultaan. Elämä tuntui ihanalta. Kauniit ilmestykset täyttivät hänen mielikuvituksensa, ja hän koetti vangita ne paperille niin hyvin kuin taisi, vaikka ne toteutettuina haalistuivat ja menettivät suloaan.
Paljon 'vanhaa tavaraa' hän poltti; "Merenneitokin" muuttui tuhkaksi. Mutta kaapissa oleva pieni käsikirjoituspino kasvoi vakaasti yhä suuremmaksi. Emilia piti nyt kyhäelmänsä omassa huoneessaan; ullakon kätköpaikka oli ryöstetty; ja sitä paitsi hänestä tuntui, ettei Elisabet-täti enää milloinkaan koskisi hänen 'yksityisiin papereihinsa', pitipä hän niitä missä tahansa. Hän ei enää mennyt ullakolle lukemaan ja haaveilemaan; hänen oma rakas huoneensa oli paras paikka. Se oli hänelle melkein kuin elävä olento, joka osallistui hänen iloihinsa ja murheisiinsa.
Ilse kasvoi ja kehittyi merkillisen kauniiksi. Hän sai edelleen hoitaa asiansa niin kuin halusi; hänellä ei ollut muuta käskijää kuin omat oikkunsa. Laura-täti oli hänestä huolissaan.
– Hän kehittyy pian naiseksi – ja kuka pitää hänestä silloin huolta? Allan ei sitä tee.
– Minä en voi käsittää Allania, sanoi Elisabet-täti tuimasti. – Hän on aina valmis moittimaan ja neuvomaan muita. Parempi kun hoitaisi oman kotinsa. Tänne hän tulee ja komentelee minua tekemään tai olemaan tekemättä Emilialle sitä tai tätä; mutta jos minä lausun hänelle sanankaan Ilsestä, hän heti raivostuu. Mies käyttäytyy sillä tavalla tytärtään kohtaan ja laiminlyö häntä niin kuin hän on laiminlyönyt Ilseä vain siitä syystä ettei hänen äitinsä ollut ihmisiksi – aivan kuin se olisi lapsiparan syytä.
– S-s-sh, kuiskasi Laura-täti, kun Emilia samassa kulki arkihuoneen läpi menossa yläkertaan.
Emilia hymyili surullisesti itsekseen. Suotta oli Laura-tädin varoa. Emilialla ei ollut enää mitään kyseltävää Ilsen äidistä – ei muuta kuin se kaikkein tärkein asia, jota ei hän eikä kukaan muukaan elävä ihminen tiennyt. Emilia oli näet itsepintaisesti sitä mieltä ettei Beatrice Burnleysta tiedetty koko totuutta. Hän aprikoi usein asiaa maatessaan kuunnellen meren pauhua ja Tuulen tytön laulua ja liukui ajatuksistaan uneen toivoen hartaasti, että voisi selvittää tämän vanhan synkän salaisuuden ja häivyttää häpeän ja katkeruuden, joka siihen liittyi.
Emilia meni raukeana huoneeseensa yläkertaan. Hän oli aikonut jatkaa kertomustaan "Kaivon haamu", johon hän kutoi Leen veljesten kaivoon liittyvät vanhat synkät tarinat, mutta jostakin syystä työ ei tuntunut maistuvan, ja hän työnsi käsikirjoituksen takaisin kaappiin.
Hän luki toiseen kertaan Dean Priestin kirjeen, joka oli tullut samana päivänä, lihavan lystikkäillä pistoilla maustetun kirjeen, jossa Dean lupasi tulla kuukaudeksi sisarensa luo Blair Wateriin. Emilia mietti, miksi hän ei enempää innostunut tästä tiedosta. Hän oli väsynyt, ja hänen päätään pakotti. Emilia ei voinut muistaa, että hänellä milloinkaan ennen olisi ollut päänsärkyä. Kun ei voinut kirjoittaa, hän päätti ruveta pitkäkseen ja olla vähän aikaa lady Trevanionina.
Lady Trevanion oli erään englantilaisen jaarlin vaimo, kuulu romaaninkirjoittaja ja Englannin parlamentin alahuoneen jäsen. Hän esiintyi alahuoneessa aina mustassa samettipuvussa, uhkea helmistä sommiteltu kruunu tummilla hiuksillaan. Hän oli siihen aikaan alahuoneen ainoa naisjäsen ja sai ympärillä istuvilta epäritarillisilta miehiltä kuulla monenlaisia ivasanoja ja salaviittauksia. Emilia kuvitteli aina mielellään, kuinka hän nousi pitämään ensimmäistä puhettaan – se oli tavattoman jännittävä tapaus. Kun Emilia havaitsi, etteivät hänen mielipiteensä oikein riitä vaikuttavaan esiintymiseen, hän turvautui aina "Pittin vastaukseen Walpolelle", jonka oli löytänyt lukukirjastaan; lausuessaan hän teki siihen tarpeelliset muutokset. Muuan hävytön puhuja oli pilkannut lady Trevanionia siitä, että tämä oli nainen, ja komea lady oli syvän hiljaisuuden vallitessa noussut seisomaan ja sanonut:
– En tahdo puolustaa enkä kieltää sitä kauheaa rikosta, että olen nainen, mistä virheestä kunnianarvoisa jäsen on minua syyttänyt niin innokkaasti ja säädyllisesti. Tyydyn vain toivomaan että kuuluisin niihin, joiden typeryydet rajoittuvat sukupuoleen, enkä niihin, jotka ovat tietämättömiä sukupuolestaan ja kokemuksestaan huolimatta.
Tässä puhe aina hukkui myrskyisiin kättentaputuksiin.
Mutta tänään kohtaus tuntui aivan mehuttomalta ja päästyään sanoihin: "Mutta se että olen nainen, hyvä herra, ei ole ainoa rikokseni", Emilia heitti tuskastuneena asian. Hänen mieleensä tuli taas Ilsen äidin arvoitus ja siitä hänen ajatuksensa lipuivat tekeillä olevaan kaivotarinan huippukohtaan, josta hän oli levoton ja epävarma. Ja samalla hänen olonsa tuntui jotenkin epämiellyttävältä.
Hänen silmiinsä koski, kun hän liikutti niitä. Häntä vilutti, vaikka oli helteinen heinäkuun päivä. Hän oli vielä makuulla, kun Elisabet-täti tuli kysymään, miksi hän ei ollut mennyt hakemaan lehmiä laitumelta.
– Mi-minä en tiennyt, että oli niin myöhä, sopersi Emilia sekavasti. – Minä ... minun päätäni särkee, Elisabet-täti.
Elisabet-täti veti ylös valkoisen kierrekaihtimen ja katsoi Emiliaa. Hän huomasi, kuinka tytön kasvot punoittivat, ja koetti hänen valtimoaan. Sitten hän lyhyesti käski häntä pysymään alallaan, meni alas ja lähetti Perryn hakemaan tohtori Burnleyta.
– Luultavasti hän on saanut tuhkarokon, sanoi tohtori tavalliseen äreään tapaansa. Emilia ei ollut vielä niin sairas, että leppoisa ystävällisyys olisi ollut tarpeen. – Derry Pondissa on tuhkarokkoa. Olisiko hän voinut saada sieltä tartunnan?
– Jimmy Joe Bellen molemmat lapset kävivät täällä kymmenisen päivää takaperin. Emilia leikki heidän kanssaan. Mutta en ole kuullut, että he olisivat olleet sairaita.
Mutta kun Jimmy Joe Belleltä suoraan kysyttiin, hän myönsi, että hänen pienokaisensa olivat sairastuneet tuhkarokkoon päivää myöhemmin kuin he olivat käyneet Uudessa Kuussa. Epäilemättä Emilia oli saanut tartunnan.
– Näyttää olevan ilkeänlaatuista tuhkarokkoa, sanoi tohtori. – Derry Pondissa siihen on monta lasta kuollut. Enimmäkseen ranskalaisia – lapset eivät malta pysyä vuoteessa ja kylmettyvät. Tuskinpa teidän tarvitsee olla huolissanne Emiliasta. Voi olla hyväkin, että hän sairastaa tuhkarokon nyt, sittenhän se on poissa laskuista. Pitäkää hänet lämpöisenä ja huone pimeänä. Minä tulen aamulla katsomaan.
Kolmeen tai neljään päivään ei kukaan ollut huolissaan. Elisabet-täti hoiti Emiliaa huolellisesti ja nukkui sohvalla, joka oli kannettu tytön huoneeseen. Hän jätti ikkunankin auki yöksi. Mutta siitä huolimatta – niin, Elisabet-tädin mielestä ehkä juuri siitä syystä – Emilia tuli yhä sairaammaksi ja viidentenä päivänä tapahtui jyrkkä käänne pahempaan päin. Kuume nousi, ja tyttö alkoi hourailla. Tohtori Burnley näytti huolestuneelta, rypisti kulmiaan ja antoi uusia lääkkeitä.
– Minut on kutsuttu White Crossiin, siellä on paha keuhkotulehdustapaus, hän sanoi. – Ja aamulla minun täytyy lähteä Charlottetowniin erääseen leikkaukseen. Lupasin mennä. Illalla palaan kotiin. Emilia näyttää olevan hyvin arka kuumeelle. Mitä lorua hän puhuu Tuulen tytöstä?
– Voi, en minä tiedä, sanoi Elisabet-täti tuskastuneena. – Hän puhuu aina semmoista joutavaa terveenäkin. Allan, sano minulle suoraan – onko vaaraa?
– Tämäntapainen tuhkarokko on aina vaarallista. Minä en pidä oireista – rokon olisi jo pitänyt puhjeta ihoon, mutta siitä ei näy vielä merkkiäkään. Kuume on hyvin korkea, mutta tuskinpa meidän vielä tarvitsee olla siitä huolissamme. Jos pelkäisin pahinta, en lähtisi kaupunkiin. Pidä hänet niin rauhallisena kuin suinkin ja noudata hänen oikkujaan jos voit. Minä en pidä tuosta levottomuudesta. Hän näyttää hirveän tuskaiselta, jokin asia tuntuu häntä vaivaavan. Onko hänellä viime aikoina ollut jotakin huolen aihetta?
– Ei minun tietääkseni, vastasi Elisabet-täti. Äkkiä hän katkerasti totesi, ettei tiennyt tytöstä paljoakaan. Emilia ei olisi koskaan tullut kertomaan hänelle pieniä huoliaan ja ikävyyksiään.
– Emilia, mikä sinua vaivaa? kysyi tohtori Burnley lempeästi – hyvin lempeästi. Hän otti kuuman levottoman pikku käden hellävaroen isoon käteensä.
Emilia katsoi häneen silmät hurjina ja kuumeesta kirkkaina.
– Hän ei olisi voinut tehdä niin – hän ei olisi voinut tehdä niin.
– Ei tietenkään, sanoi tohtori reippaasti. – Älä ole huolissasi – ei hän niin tehnyt.
Silmillään tohtori sähkötti Elisabetille: "Mitä tuo merkitsee?" mutta Elisabet pudisti päätään.
– Mistä sinä puhut – rakas Emilia? Elisabet kysyi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sanoi Emiliaa 'rakkaaksi'.
Mutta Emilia oli jo toisella ladulla. Herra Leen niityllä oleva kaivo oli auki, hän selitti. Joku varmaan putoaisi siihen. Miksi herra Lee ei pannut siihen kanitta? Tohtori Burnley jätti Elisabet-tädin rauhoittamaan Emiliaa ja kiirehti White Crossiin.
Ulko-ovella hän melkein kompastui Perryyn. Tämä kyyrötti epätoivoisena hiekkakiviportaalla kädet auringon paahtamien polvien ympärillä.
– Kuinka Emilian laita on? poika kysyi tarttuen tohtorin päällystakin liepeeseen.
– Älä viivytä – minulla on kiire, murahti tohtori.
– Sanokaa minulle, kuinka Emilian laita on, taikka minä riipun takissanne, kunnes saumat ratkeavat, intti Perry. – Vanhoista neideistä ei saa järjen sanaa. Sanokaa te.
– Hän on sairas, mutta en ole hänestä vielä pahasti huolissani. Tohtori kiskoi taas takkiaan, mutta Perry piti kiinni sanoakseen vielä viimeisen sanan:
– Teidän täytyy parantaa hänet, tohtori, hän vaati. – Jos Emilialle tapahtuu jotakin, hukutan itseni lampeen – muistakaa se.
Sitten hän hellitti niin äkkiä, että tohtori oli vähällä kompastua. Poika kyyristyi taas porraskivelle. Hän vartioi siinä, kunnes Laura ja Jimmy-serkku olivat panneet maata, sitten hän hiipi yläkertaan ja asettui Emilian oven ulkopuolelle, johon huoneesta kuului jokainen ääni. Siinä hän istui koko yön kädet nyrkissä, ikään kuin torjuakseen näkymätöntä vihollista.
Elisabet Murray valvoi Emilian luona kello kahteen, minkä jälkeen Laura asettui hänen sijalleen.
– Hän on houraillut melkoisesti, sanoi Elisabet-täti. – Kun tietäisi mikä häntä vaivaa – jokin häntä kiusaa, siitä olen varma. Se ei ole kaikki pelkkää hourailua. Hän hokee yhä hellittämättä "hän ei olisi voinut tehdä niin". Mahtaisiko hän, voi Laura, muistathan sen kerran, kun luin hänen kirjeensä? Luuletko hänen tarkoittavan minua?
Laura pudisti päätään. Hän ei koskaan ollut nähnyt Elisabetia niin liikuttuneena.
– Ellei lapsi ala parantua ..., alkoi Elisabet-täti. Hän vaikeni ja lähti nopeasti huoneesta.
Laura istahti vuoteen ääreen. Hän oli kalpea ja riutunut itsekin huolesta ja uupumuksesta, sillä hän ei ollut saanut unta. Hän rakasti Emiliaa kuin omaa lastaan, eikä kauhea pelko, joka oli vallannut hänen sydämensä, helpottanut hetkeksikään. Hän istui ja rukoili ääneti. Emilia vaipui levottomaan uneen, josta havahtui vasta harmaan aamunsarastuksen hiipiessä huoneeseen. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi Laura-tätiin – katsoi hänen lävitseen – katsoi hänen taakseen tyhjään.
– Minä näen hänen tulevan kentän poikki, hän sanoi kovalla kirkkaalla äänellä. – Hän tulee iloisena, hän laulaa ... hän ajattelee lastaan ... voi, pysäyttäkää hänet ... pysäyttäkää hänet ... hän ei näe kaivoa ... on jo pimeä, hän ei näe sitä ... voih, hän on pudonnut siihen ... hän on pudonnut siihen.
Emilian ääni kohosi läpitunkevaksi kirkaisuksi, joka kuului Elisabet-tädin huoneeseen saakka ja sai tämän lentämään hallin poikki flanelliyönutussaan.
– Mikä hätänä, Laura? hän huohotti.
Laura koetti rauhoittaa Emiliaa, joka ponnisteli istumaan. Tytön posket olivat tulipunaiset, ja silmissä oli yhä sama hurja katse.
– Emilia – Emilia, rakkaani, sinä olet juuri nähnyt pahaa unta. Leen vanha kaivo ei ole auki – ei kukaan ole pudonnut siihen.
– On, joku on pudonnut siihen, huusi Emilia kimakalla äänellä. – Hän putosi siihen ... minä näin hänet ... herttaässä otsassa. Luuletko sinä etten tunne häntä?
Hän vaipui pielukselleen, voihki ja huitoi käsillään, joista Laura oli hämmästyksissään hellittänyt.
Uuden Kuun neidit katsoivat vuoteen yli toisiinsa huolestuneina – melkein kauhuissaan.
– Kenet sinä näit, Emilia? kysyi Elisabet-täti.
– Ilsen äidin tietysti. Minä olen aina tiennyt, ettei hän ollut syyllinen siihen kauheaan tekoon. Hän putosi vanhaan kaivoon ... siellä hän nyt on ... Mene, Laura-täti ... mene ... ja nosta hänet ylös ... Ole niin hyvä, Laura-täti.
– Tietysti, tietysti me nostamme hänet sieltä, kultaseni, lupasi Laura-täti tyynnytellen.
Emilia nousi vuoteessa istumaan ja katsoi taas Laura-tädin. Tällä kertaa hän ei katsonut lävitse – hän katsoi suoraan sisimpään. Laura Murray tunsi, että nuo palavat silmät lukivat hänen ajatuksensa.
– Sinä valehtelet minulle, täti, huusi Emilia. – Et aio koettaakaan saada häntä pois. Sanot vain niin saadaksesi minut tyyntymään. Elisabet-täti, hän sanoi äkkiä kääntyen ja tarttuen Elisabetin käteen, lupaathan minulle, lupaatko? Menethän ja toimitat hänet ylös kaivosta, Elisabet-täti?
Elisabet-täti muisti tohtori Burnleyn neuvon, että Emilian oikkuja on noudatettava. Häntä kauhistutti lapsen tila.
– Hyvä, minä annan nostaa hänet ylös, jos hän on kaivossa, hän vastasi.
Emilia hellitti hänen kädestään ja vaipui vuoteelle. Hurja palo katosi hänen silmistään. Tuskaisille pienille kasvoille levisi äkkiä suuri rauha.
– Minä tiedän, että sinä pidät sanasi, hän kuiskasi. – Sinä olet kova – mutta sinä et koskaan valehtele, Elisabet-täti.
Elisabet Murray meni takaisin huoneeseensa ja pukeutui kädet vapisten. Vähän myöhemmin, Emilian vaivuttua rauhalliseen uneen, Laura meni alakertaan ja kuuli Elisabetin antavan keittiössä ohjeita Jimmy-serkulle.
– Elisabet, aiotko tosissasi tutkituttaa sen vanhan kaivon?
– Aion, vastasi Elisabet päättäväisesti. – Minä tiedän niin kuin sinäkin, että se on joutavaa. Mutta minun täytyi luvata se rauhoittaakseni häntä, ja lupaukseni minä pidän. Kuulithan mitä hän sanoi – etten minä valehtele hänelle. Enkä minä valehtelekaan. Jimmy, mene aamiaisen jälkeen James Leen luo ja pyydä häntä tänne.
– Mistä hän on sen jutun kuullut? pohti Laura.
– En tiedä ... tietysti joku on sen kertonut – ehkä Nancy Priest, se vanha hupakko. Mitäpä merkitsee kuka sen on kertonut. Hän on kuullut sen, ja nyt meidän on saatava hänet rauhoittumaan. Ei ole suuri asia panna kaivoon tikapuut, niin että joku voi mennä alas katsomaan.
– Ihmiset pitävät meitä hupsuina, intti Laura. – Ja tuosta vanhasta häväistysjutusta ruvetaan taas hälisemään.
– Samantekevää. Minä pidän tytölle antamani lupauksen, sanoi Elisabet jäykästi.
Palatessaan kaupungista Allan Burnley poikkesi Uuteen Kuuhun auringonlaskun aikaan. Hän oli uupunut: kokonaisen viikon hän oli ollut yötä päivää liikkeellä. Emilian sairaus huolestutti häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan; hän näytti vanhalta ja murheelliselta astuessaan Uuden Kuun keittiöön.
Siellä oli vain Jimmy-serkku. Jimmyllä ei näyttänyt olevan paljonkaan tehtävää, vaikka oli mainio pouta ja Jimmy Joe Belle ja Perry ajoivat latoon kuorman toisensa jälkeen tuoksuvia, päivänpaisteessa kuivuneita heiniä. Hän istui läntisen ikkunan ääressä kasvoillaan omituinen ilme.
– Hei, Jimmy, missä tytöt ovat? Ja kuinka Emilian laita on?
– Emilia on parempi, vastasi Jimmy-serkku. – Rokko on puhjennut ihoon ja kuume laskenut. Eiköhän hän nuku.
– Hyvä. Emme saa menettää tuota tyttöä, eikö niin, Jimmy?
– Niin, niin, sanoi Jimmy. Mutta häntä ei näyttänyt haluttavan puhua asiasta. – Laura ja Elisabet ovat olohuoneessa. He haluavat tavata sinut. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi oudolla äänellä: – Kaikki mikä on jäänyt kätköön, paljastuu kerran.
Allan Burnleyn mielestä Jimmy käyttäytyi omituisesti. Ja jos Laura ja Elisabet tahtoivat tavata hänet, niin miksi he eivät tulleet keittiöön? Eivät he tavallisesti pitäneet tällä tavalla kiinni muodollisuuksista. Maltittomasti hän työnsi olohuoneen oven auki.
Laura Murray istui sohvassa nojaten päätään selustaan. Tohtori ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta hän näytti itkevän. Elisabet istui selkä suorana nojatuolissa. Hänellä oli yllään toiseksi paras musta silkkipukunsa ja toiseksi paras pitsimyssynsä. Ja hänkin oli itkenyt. Tohtori Burnley ei koskaan kiinnittänyt suurta huomiota Lauran kyyneliin, jotka olivat löyhässä kuten useimpien naisten, mutta Elisabet Murrayn itku oli toista – oliko hän milloinkaan ennen nähnyt häntä itkettyneenä?
Ilse välähti hänen mieleensä – hänen laiminlyöty pikku tyttärensä. Oliko Ilselle tapahtunut jotakin?
– Voi Allan, sanoi Elisabet Murray. – Jumala antakoon meille anteeksi ... Jumala antakoon meille kaikille anteeksi.
– Se ... koskee ... Ilseä? kysyi tohtori Burnley ilmeettömästi.
– Ei, ei Ilseä.
Ja sitten Elisabet kertoi hänelle, mitä Leen vanhan kaivon pohjalta oli löydetty, kertoi, mikä hänen suloisen, nauravan nuoren vaimonsa todellinen kohtalo oli ollut – vaimon, jonka nimi ei yhdentoista katkeran vuoden kuluessa ollut kertaakaan päässyt miehen huulilta.
Vasta seuraavana iltana tohtori kävi Emilian luona. Tyttö makasi vuoteessaan heikkona ja raukeana, ihottumasta punaisena kuin pioni, mutta täysin tajuissaan. Allan Burnley seisoi vuoteen vieressä ja katsoi häneen.
– Emilia, rakas lapsi, tiedätkö mitä olet minulle tehnyt? Jumala yksin tietää, kuinka sen teit.
– Minä luulin, ettette te Jumalaan uskokaan, sanoi Emilia ihmetellen.
– Sinä olet antanut minulle takaisin uskon häneen, Emilia.
– Hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt?
Tohtori Burnley huomasi, ettei tyttö ollenkaan muistanut houreitaan. Laura oli kertonut, että Emilia oli nukkunut kauan ja rauhallisesti Elisabetin lupauksen jälkeen ja että hänen herättyään kuume oli laskenut ja rokko alkanut nopeasti puhjeta ihoon. Emilia ei ollut kysynyt mitään eivätkä he olleet kertoneet mitään.
– Kun olet terveempi, saat kuulla kaiken, vastasi tohtori hymyillen Emilialle. Hänen hymynsä oli hiukan surullinen – ja samalla hyvin hellä.
– Nyt hän hymyilee silmilläänkin, eikä vain suullaan, ajatteli Emilia.
– Mistä ... mistä hän saattoi tietää? kuiskasi Laura Murray tohtorille heidän mennessään alas. – Minä en voi sitä käsittää.
– En minäkään. Näitä asioita ei meidän järkemme pysty tajuamaan, tohtori vastasi vakavana. – Minä tiedän vain, että tyttö on antanut minulle Beatricen takaisin. Ehkä asiaan on aivan luonnollinen selitys. Emilialle on kerrottu Beatricesta ja asia on vaivannut häntä; sitä osoittaa, että hän toisti tuota samaa: "Hän ei olisi voinut tehdä niin." Ja tarinat Leen vanhasta kaivosta ovat tietenkin tehneet voimakkaan vaikutuksen herkkään tyttöön. Houreissaan hän sekoitti tämän kaiken tuohon vanhaan tapaukseen – Jimmyn putoamiseen Uuden Kuun kaivoon – ja loppu saattoi olla sattumaa. Niin olisin itse ennen asian selittänyt, mutta nyt minä vain nöyrästi sanon: "Pieni lapsi on heitä johtava."
– Äitipuolemme oli kotoisin Skotlannin Ylämaista. Hänellä väitettiin olleen 'toiset silmät', sanoi Elisabet. – Minä en ole koskaan uskonut sitä – aikaisemmin.
Kiihtymys ennätti Blair Waterissa asettua, ennen kuin Emilia oli niin voimissaan, että asia voitiin kertoa hänelle. Se mitä vanhasta Leen kaivosta oli löydetty, oli haudattu Shrewsburyyn ja haudalle pystytetty valkoinen marmoripatsas, omistettu Beatrice Burnleyn, Allan Burnleyn rakkaan vaimon muistolle. Enää ei kohuttu siitäkään, että tohtori Burnley ilmestyi joka sunnuntai kirkkoon vanhaan penkkiinsä. Laura-täti kertoi Emilialle asian ensimmäisenä iltana, jolloin tyttö sai nousta istumaan.
– Minä tiesin, ettei Ilsen äiti olisi voinut tehdä niin, sanoi Emilia riemuiten.
– Me moitimme nyt itseämme uskon puutteesta, jatkoi Laura-täti. – Meidänkin olisi pitänyt se tietää, mutta kaikki puhui siihen aikaan häntä vastaan. Hän oli vilkas, kaunis ja iloinen olento – me pidimme hänen ja tuon serkun välistä ystävyyttä luonnollisena ja viattomana. Nyt tiedämme, että viatonta se olikin – mutta kaikkina näinä vuosina olemme ajatelleet toisin. James Lee muistaa selvästi, että kaivo oli auki sinä yönä, jolloin Beatrice katosi. Hänen renkinsä oli samana iltana ottanut kannesta pois vanhat lahot lankut, hän aikoi heti panna sijaan uudet. Mutta juuri silloin sattui Robert Greersonin talossa tulipalo, ja hän oli juossut muiden mukana apuun. Kun palo saatiin sammutetuksi, oli jo myöhä, ja kaivon kansi jäi korjaamatta, mutta renki ei virkkanut siitä mitään ennen kuin seuraavana aamuna. Herra Lee oli hänelle vihoissaan – sanoi että oli suorastaan rikollista jättää kaivo sillä tavalla avoimeksi. Hän meni heti ja pani itse uudet lankut paikoilleen. Hän ei vilkaissut kaivoon – eikä olisi nähnyt mitään, vaikka olisi vilkaissutkin, kun laidoista kasvavat sananjalat peittivät pohjan. Elonkorjuu oli juuri päättynyt. Vainiolla ei käynyt ketään ennen kuin seuraavana keväänä. Herra Lee ei tullut ikinä ajatelleeksi, että Beatricen katoaminen olisi saattanut olla yhteydessä kaivon kanssa – nyt hän itsekin kummastelee, ettei se juolahtanut hänen mieleensä. Mutta näetkö, oli ollut liikkeellä paljon ilkeitä juoruja, ja Beatricen tiedettiin menneen "Tuulen Neitoon". Pidettiin luonnollisena asiana, että hän jäi laivaan. Mutta maihin hän palasi – ja kulki kuolemaan. Yksitoista vuotta olemme tehneet vainajalle vääryyttä. Emilia, kuinka sinä saatoit aavistaa?
– Minä ... en ... tiedä. Kun tohtori sinä iltana tuli luokseni, en muistanut mitään. Mutta nyt minusta tuntuu, että muistan jotakin – aivan kuin olisin nähnyt sen unessa: näin Ilsen äidin tulevan laulaen kentän poikki. Oli pimeä mutta silti minä erotin herttaässän. Täti, en mielelläni ajattele sitä.
– Ei puhuta siitä enää, sanoi Laura-täti lempeästi. – Se on niitä asioita, joita on paras olla ajattelematta – Jumalan salaisuuksia.
– Entä Ilse – pitääkö isä hänestä nyt? kysyi Emilia innokkaasti.
– Pitääkö? Tyttö on hänelle niin rakas, ettei hän tiedä, kuinka osaisi kylliksi osoittaa hellyyttään. Tuntuu kuin hän tuhlaisi hänelle yhdellä kertaa kaikkien näiden vuosien säästetyn rakkauden.
– Luultavasti hän pilaa nyt tytön hemmottelemalla samoin kuin ennen lyömällä häntä laimin, ennusti Elisabet, joka tuli tuomaan Emilian illallista ja kuuli parahiksi Lauran vastauksen.
– Paljon saa Ilseen tuhlata rakkautta, ennen kuin hän menee pilalle, nauroi Laura. – Hän imee kaiken kuin kuiva pesusieni. Ja Ilse rakastaa puolestaan isäänsä hurjasti. Ei kaunan jälkeäkään siitä, että isä on laiminlyönyt häntä niin kauan.
– Yhtä kaikki, sanoi Elisabet jäykästi asetellen pieluksia Emilian selän taakse hyvin hellävaroen. – Vähällä hän ei pääse. Ilse on juossut valloillaan yksitoista vuotta. Allan saa nähdä, ettei nyt ole kovinkaan helppoa saada häntä korjaamaan käytöstään – jos se onnistuu lainkaan.
– Rakkaus tekee ihmeitä, virkkoi Laura-täti hiljaa. – Ilse on tietysti nääntymäisillään, kun ei saa tulla sinua katsomaan, Emilia. Mutta hänen täytyy odottaa, kunnes ei ole tartunnan vaaraa. Minä sanoin hänelle, että hän saa kirjoittaa – mutta kun hän kuuli, että minä luen kirjeet silmiesi vuoksi, hän lupasi odottaa kunnes voit lukea itse. Ilsellä – Laura-täti nauroi taas – Ilsellä näyttää olevan paljon tärkeitä asioita kerrottavana sinulle.
– En ole uskonut, että kukaan voisi olla niin onnellinen kuin minä nyt, sanoi Emilia. – Ja voi, Elisabet-täti, kuinka hauskalta tuntuu, kun on taas nälkä ja edessä jotakin pureskeltavaa.
31.
EMILIAN SUURI HETKI
Emilia toipui verraten hitaasti. Ruumiillisesti parantuminen kyllä edistyi tavalliseen tapaan, mutta sielullinen väsymys ja voimattomuus jatkui. Elisabet-täti sanoi, että se oli haluttomuutta. Mutta Emilia oli liian iloinen ja tyytyväinen ollakseen haluton. Oli vain niin, että elämä oli joksikin aikaa menettänyt makunsa, koska jokin ehtynyt elinvoiman lähde oli vasta hitaasti täyttymässä.
Hänellä ei juuri ollut ketään toveria. Perry, Ilse ja Teddy olivat kaikki samana päivänä sairastuneet tuhkarokkoon. Rouva Kent väitti ensin katkerana, että Teddy oli saanut tartunnan Uudesta Kuusta, mutta kaikki kolme olivat saaneet sen pyhäkoulun huviretkeltä, jolla oli ollut mukana Derry Pondinkin lapsia. Koko Blair Water sai tartunnan sillä huviretkellä. Tuhkarokko raivosi kuin hirmumyrsky. Teddyllä ja Ilsellä tauti oli lievä, mutta Perry, joka itsepintaisesti tahtoi mennä kotiin Tom-tädin luo heti ensimmäisten oireiden ilmestyessä, oli vähällä heittää henkensä. Emilialle ei ilmoitettu hänen vaarallista tilaansa, ennen kuin pahin oli ohitse. Elisabet-tätikin oli pojan puolesta levoton. Hän ihmetteli itsekin huomatessaan, kuinka Perryä kaivattiin Uudessa Kuussa.
Onneksi Dean Priest oleskeli tämän masennuksen aikana Blair Waterissa. Juuri hänen seuraansa Emilia tarvitsi. He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä Blair Waterissa Karrin juoksennellessa heidän ympärillään ja tutkivat paikkoja ja teitä, joita Emilia ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. He juttelivat iltahämärän laskeutuessa punertaville teille, katselivat kuuta, joka kasvoi kasvamistaan joka ilta, kiipesivät vuorille ja näkivät tähtien syttyvän, ja Dean kertoi Emilialle kaikki vanhat jumaltarut suurista tähtikuvioista. Se oli ihmeellinen kuukausi. Mutta heti kun Teddy oli päässyt vuoteesta, Emilia meni iltapäiväksi Pietaryrttimäelle ja Pönttöselkä-Priest sai vaeltaa – jos vaelsi – yksin.
Elisabet-täti oli Deanille erinomaisen kohtelias, vaikka ei yleensä ollutkaan ylen ihastunut Priesteihin eikä tuntenut itseään oikein levolliseksi nähdessään "Pönttöselän" vihreiden silmien ilkkuvan välähdyksen ja hänen hieman pilkallisen hymynsä, joka näytti pitävän Murrayin ylpeyttä ja perinteitä paljon vähemmän tärkeinä kuin ne todellisuudessa olivat.
– Hänessä on yllin kyllin Priestiä, hän sanoi Lauralle, vaikkei yhtä paljon kuin useimmissa heistä. Ja varmaan hänestä on apua Emilialle. Tyttö on alkanut reipastua hänen tultuaan.
Emilia reipastui edelleen, ja syyskuussa, kun kulkutauti oli lakannut raivoamasta ja Dean Priest lähtenyt tavanmukaiselle äkilliselle Euroopan matkalleen, Emilia oli jälleen valmiina lähtemään kouluun – vähän pitempänä, vähän laihempana, vähän vähemmän lapsellisena.
– Hänen mielensä on jättänyt lapsuuden taakseen, vaikka hän ruumiiltaan vielä onkin lapsi, mutisi herra Carpenter, kun Emilia hymyili hänelle koulussa pulpettinsa takaa.
Eräänä lokakuun päivänä hän jurosti pyysi Emiliaa näyttämään joitakin runojaan.
– En ole koskaan tahtonut rohkaista sinua, hän sanoi. – Enkä aio nytkään. Luultavasti et osaa kirjoittaa riviäkään oikeaa runoa etkä koskaan opi. Mutta näytä minulle tuotteesi. Jos ne ovat toivottoman huonoja, sanon sen suoraan. Sinä et saa tuhlata vuosiasi hukkaan – en ainakaan minä tahdo ottaa sitä omalletunnolleni. Jos runosi näyttävät lupaavilta, sanon yhtä rehellisesti senkin. Ja tuo muutamia kertomuksiasikin – ne ovat ainakin vielä hölynpölyä, se on varma, mutta tahtoisin nähdä, onko niissä lupauksen siruakaan.
Emilia vietti sinä iltana sangen vakavan tunnin punnitessaan, valitessaan ja hylätessään 'tuotteitaan'. Lopulta hän oli saanut kokoon pienen runopinkan; ja mukaan hän pani vielä yhden Jimmyn antamista kirjoista, jossa arveli parhaiden kertomustensa olevan. Seuraavana päivänä hän tuli kouluun niin salaperäisenä, että Ilse loukkaantui ja alkoi syytää häntä vastaan voimasanoja – mutta lakkasi äkkiä. Ilse oli isälleen luvannut koettaa päästä voimasanoistaan. Hänen edistymisensä olikin kiitettävää, ja vaikka hänen puhelunsa menettikin vilkkauttaan, se alkoi sen sijaan lähennellä Uuden Kuun tasoa.
Emilian läksyt luistivat sinä päivänä surkean huonosti. Hän oli hermostunut ja pelkäsi. Hän piti herra Carpenterin arvostelua hyvin suuressa arvossa. Isä Cassidy oli käskenyt hänen jatkaa, Dean Priest oli sanonut, että hän ehkä jonakin päivänä kykenisi todella kirjoittamaan – mutta kenties he tahtoivat vain rohkaista häntä, kun pitivät hänestä eivätkä tahtoneet pahoittaa hänen mieltään. Emilia tiesi, ettei herra Carpenter rohkaisisi häntä turhaan. Pitipä hän Emiliasta tai ei, hän leikkaisi varmaan säälimättä hänen siipensä, jos olisi sitä mieltä, ettei hänessä ollut ainesta. Jos hän taas kehottaisi jatkamaan, Emilia luottaisi turvallisesti hänen sanaansa, eikä arvostelu vastaisuudessakaan saisi häntä kokonaan lannistumaan. Ei ihme, että päivä oli Emilian mielestä kauhean kohtalokas.
Koulun päätyttyä herra Carpenter käski Emiliaa jäämään. Tyttö oli niin kalpea ja jännittynyt, että muut luulivat opettajan saaneen hänet kiinni jostakin hirveästä hairahduksesta, josta hän nyt saisi kyytiä. Rhoda Stuart hymyili hänelle eteisestä ilkeästi ja merkitsevästi – mutta Emilia ei huomannut sitä. Kohtalokkaassa oikeusistunnossa hän tunsikin kyllä olevansa; hän arveli koko tulevan uransa riippuvan tuomiosta, joka hänelle langetettaisiin.
Oppilaat häipyivät ja vanhaan kouluhuoneeseen tuli hiljaisuus. Herra Carpenter otti pöytälaatikostaan pienen pinon, jonka Emilia oli aamulla hänelle antanut, asteli käytävää pitkin hänen luokseen ja istahti tuolille vastapäätä Emiliaa. Verkalleen hän sovitteli silmälasit kotkannenälleen, otti esiin käsikirjoitukset ja alkoi lukea – tai oikeammin pikaisesti silmäillä niitä heitellen samalla katkonaisia huomautuksia, joihin sekaantui murahduksia, tuhahtelua ja ivasanoja. Emilia pani kylmät kätensä pulpetille ristiin ja pönkitti jalkansa sen jalkoja vasten, etteivät polvet vapisisi. Tämä oli kauhea kokemus. Hän jo katui, että oli ollenkaan antanut runojaan herra Carpenterille. Ei niistä ollut mihinkään – ei tietysti mihinkään. Hän muisti "Sanomain" toimittajan.
– Hm! sanoi herra Carpenter. – "Auringonlasku" – hyvä Jumala, montakohan runoa auringonlaskustakin on kirjoitettu!
Edessä pilvet seisten vahtina
on länsiportti avoin taivaalla,
ja joukot tähtisilmähenkien
odottaa luona kultaporttien.– Herranen aika, mitä se tarkoittaa?
– Mi-minä – en tiedä, sopersi Emilia säikähtyen. Herra Carpenterin äkillinen läpitunkeva katse saattoi hänet aivan hämilleen.
Herra Carpenter nauraa hohotti.
– Taivaan nimessä, tyttö, älä kirjoita semmoista mitä et itsekään ymmärrä. Entä tämä – "Elämälle":
Elämä, lahjaksi en pyydä sateenkaari-iloa
– onko se aitoa? Onko, tyttö? Ajattele. Etkö pyydä elämältä sateenkaari-iloa?
Hän loi Emiliaan läpitunkevan katseen. Mutta tyttö alkoi hieman rohkaistua. Siitä huolimatta hän tunsi äkkiä kummasti häpeävänsä niitä yleviä ja epäitsekkäitä toiveita, jotka oli tuonut julki sonetissaan.
– Kai minä pyydän, hän sanoi vastahakoisesti. – Kyllä minä haluan sateenkaari-iloa – paljon.
– Tietysti. Niin me kaikki haluamme. Emme me sitä saa, et sinäkään sitä saa, mutta älä teeskentele, ettet muka haluakaan, älä edes runossa. "Säkeitä vuorikoskelle" – missä olet Prinssi Edvardin saarella nähnyt vuorikosken?
– En missään, mutta tohtori Burnleyn kirjastossa on kuva.
– "Metsäpuro":
Tuuli pilven loitolle riistää,
päivän siipi vedessä viistää,
aalto leikiten rannalle kiistää...– Minä en satu muistamaan kuin yhden loppusoinnun lisää. Miksi jätit sen pois?
Emilia vääntelehti tuskissaan.
– "Tuulen laulu":
Apilain kermanvärisestä viitasta
minä maahan ravistin kaikki kastepisarat.Sievä, mutta heikko. "Kesäkuu" – kesäkuu, taivaan nimessä, tyttö, älä kirjoita runoja kesäkuusta. Se on maailman siirappimaisin aihe. Se on runoilemisella tapettu.
– Eipäs, kesäkuu on kuolematon, huudahti Emilia äkkiä, ja kapinallinen tuike karkotti hänen silmistään vaivaantuneen katseen. Herra Carpenter ei saanut rusikoida häntä aivan miten vain.
Mutta herra Carpenter oli heittänyt "Kesäkuun" syrjään lukematta sitä lainkaan.
Olen väsynyt nälkäiseen maailmaan...
– Mitä sinä tiedät nälkäisestä maailmasta siellä Uudessa Kuussasi vanhojen puiden ja vanhojen impien seurassa. Mutta nälkäinen se on. "Oodi talvelle" – vuodenajat ovat jonkinlainen tauti, jota nuoret runoilijat eivät näytä voivan välttää. Ahaa!
Ei kevät voi milloinkaan unohtaa...
Se on hyvä säe – ainoa hyvä säe koko runossa – hm. "Vaelluksia":
Mäen hongat runoja humisevat,
minä oppinut olen niiden salat.– Oletko – oletko oppinut ne salat?
– Minä olen tainnut tietää ne aina, vastasi Emilia haaveilevasti. Se kuvaamattoman suloinen leimahdus, joka joskus hänet yllätti, oli juuri tullut ja mennyt.
– "Päämäärä ja pyrkimys" – liian opettavainen. Sinulla ei ole oikeutta koettaa opettaa muita, ennen kuin olet vanha – mutta silloin et enää halua.
Tähden kaltaiset olivat hänen kasvonsa,
kauniit ja kalpeat– katsoitko peiliin tuon sepittäessäsi?
– En, kuului harmistunut vastaus.
Aamuvalo hulmahtaa mäelle kuin lippu
– hyvä säe – hyvä säe. "Meri syyskuulla" – "tyyni ja tuiman kirkas" – lapsi, kuinka osaat noin liittää yhteen oikeat laatusanat? "Aamu":
Kaikki salaiset pelot, jotka yöllä vaanivat...
Mitähän sinäkin tiedät peloista, jotka yöllä vaanivat?
– Tiedän minä, sanoi Emilia muistaen ensimmäisen yönsä Suvikartanossa.
– "Kuolleelle päivälle":
Otsallaan kylmä tyyneys,
niin kuin vain kuolleilla on.Oletko koskaan nähnyt kylmän tyyneyden kuolleen otsalla, Emilia?
– Olen, vastasi Emilia hiljaa. Hän muisti harmaan päivän laakson vanhassa talossa.
– Arvasinkin. Et olisi muuten osannut kirjoittaa tuota – ja sillä tavalla. Miten vanha olet, tyttö?
– Täytin kolmetoista viime toukokuussa.
– Hm! "Säkeitä rouva George Irvingin pienelle pojalle" – sinun pitäisi tutkia otsakkeiden valintaa, Emilia; ne ovat muotiasioita niin kuin kaikki muukin. Otsakkeesi ovat vanhanaikaisia kuin Uuden Kuun kynttilät.
"Syyskuu" – puuttuuko enää yhtään kuukautta?
Tuuliset niityt, korjuukypsät
– hyvä säe. "Blair Water kuutamossa" – hämähäkin verkkoa, Emilia, pelkkää hämähäkin verkkoa. "Uuden Kuun puutarha":
Sointuvaa naurua neitojen,
vanhoja lauluja kaikuen.– hyvä kohta – Uusi Kuu luultavasti on aaveita täynnä.
Purjehdi laiva valkein siivin kauas
ohitse taivaanrannan purppuran,
pois näkyvistä – aamuruskon teiltä,
purjehdi iltatähden satamaan.– hölynpölyä – mutta tunnelmaa siinä on.
Uneksin, loiskii purppuraiset laineet,
enää en herää, unelmiini jään.Ah, mutta herätä sinun täytyy, jos aiot jotakin saada aikaan. Tyttö, olet käyttänyt purppura-sanaa kahdesti samassa runossa.
Voikukkain kultainen riehuna...
– kultainen riehuna, tyttö, minä näen tuulen ravistelevan voikukkia.
Lännen purppuraporteilta tulen...
Sinä pidät liian paljon purppurasta, Emilia.
– Se on kaunis sana, sanoi Emilia.
Unelmat, jotka näyttävät liian kirkkailta kuollakseen...
– näyttävät, mutta eivät koskaan ole, Emilia.
Maine, kaiun viettelevä ääni...
– vai olet sen kuullut? Se on viettelevä ja useimmille meistä vain kaikua – ja se on viimeinen niistä.
Herra Carpenter pyyhkäisi paperikaistaleet syrjään, pani käsivartensa ristiin pulpetille ja katsoi lasiensa yli Emiliaa.
Emilia katsoi häneen ääneti, raukeana. Kaikki elämä näytti juosseen hänen ruumiistaan kuiviin ja keskittyneen silmiin.
– Kymmenen hyvää säettä neljästäsadasta – suhteellisesti hyvää – ja loput kaikki hölynpölyä, hölynpölyä, Emilia.
– Niin ... kai ... on, sanoi Emilia hiljaa.
Hänen silmistään alkoi kummuta kyyneliä – huulet värisivät. Hän ei voinut estää sitä. Ylpeys oli toivottomasti hukkunut pettymyksen katkeruuteen.
– Mitä sinä itket? kysyi herra Carpenter.
Emilia räpäytti kyynelet silmistään ja koetti hymyillä.
– Minun ... mieleni on paha ... kun ne teidän mielestänne eivät ole minkään arvoisia, hän änkytti.
Herra Carpenter iski kämmenensä pulpettiin.
– Minkään arvoisia! Enkö minä sanonut sinulle, että joukossa on kymmenen hyvää säettä? Tiedäthän, tyttö, että Sodoma olisi säästetty, jos siellä olisi ollut kymmenen hurskasta.
– Tarkoitatteko te, että ... sittenkin...
– Tietysti. Jos kolmentoista vanhana kykenet kirjoittamaan kymmenen hyvää säettä, kirjoitat kahdenkymmenen ikäisenä kymmenen kertaa kymmenen – jos jumalat suovat. Mutta lakkaa kirjoittamasta pötyä kuukausista – äläkä luule olevasi nero, vaikka oletkin kirjoittanut kymmenen mukiinmenevää säettä. Minusta tuntuu, että sisimmässäsi on jotakin, joka koettaa pyrkiä ilmi – mutta sinun tulee tehdä itsestäsi soitin, joka pystyy sen ilmaisemaan. Sinun täytyy tehdä paljon työtä ja valmistua uhrauksiin - jumaliste, tyttö, olet valinnut kateellisen jumalattaren! Eikä hän koskaan hellitä niistä, jotka hänelle antautuvat, ei, vaikka sulkee korvansa heidän rukouksiltaan. Mitä sinulla siinä on?
Innokkaasti Emilia ojensi hänelle Jimmyn antaman kirjan. Hän oli niin onnellinen, että hänen koko olemuksensa tuntui säteilevän. Hän näki tulevaisuutensa loistavana – "Emilia B. Starr, etevä runoilija" – "E. Byrd Starr, nouseva nuori romaanikirjailija".
Hänen ihastuneet haaveensa katkesivat herra Carpenterin nauraa kihertäessä. Emilia pohti hieman levottomana, mitä hän nauroi. Hänen mielestään kirjassa ei pitänyt olla mitään naurettavaa. Siinä oli vain kolme tai neljä hänen uusinta kertomustaan: "Perhoskuningatar", pieni satu, "Autio talo", johon hän oli punonut soman unelman, joka monien vuosien jälkeen toteutui, "Rotkon salaisuus", joka otsakkeesta huolimatta oli Lumen, Harmaan sateen, Usvan ja Kuutamon välillä käyty haaveellinen pikku keskustelu.
– Vai en minä ole kaunis rukouksia pitäessäni? sanoi herra Carpenter.
Emilia veti henkeään, oivalsi mitä oli tapahtunut ja teki hurjan hyökkäyksen temmatakseen takaisin kirjansa – mutta turhaan. Herra Carpenter nosti härnäten kirjan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen.
Emilia oli antanut herra Carpenterille väärän kirjan! Ja tässä – voi kauhistus, mitä siinä olikaan? Tai oikeammin, mitä siinä ei olisi ollut? Siinä oli kuvauksia kaikista Blair Waterin asukkaista ja täydellinen – hyvin täydellinen – kuvaus herra Carpenterista itsestään. Emilia oli ollut säälimättömän suorasukainen etenkin kuvatessaan opettajan merkillisiä ilmeitä aamurukousten aikana. Tytön sanat olivat niin sattuvia, että herra Carpenter todella eli hänen kuvauksessaan. Emilia ei tiennyt sitä itse, mutta herra Carpenter tajusi sen, näki oman kuvansa kuin peilistä, ja näkemyksen taiteellinen toteutus ihastutti häntä niin, ettei hän muusta välittänyt. Tyttö oli sitä paitsi esittänyt hänen parhaat puolensa aivan yhtä kaunopuheisesti kuin huonotkin. Ja kuvauksessa oli moniaita lauseita, kuten: "Hän pitää maanantaisin mustaa takkia, koska se saa hänet ajattelemaan, ettei hän olekaan ollut humalassa." Kuka oli opettanut, mistä pikku tyttö oli oppinut havaitsemaan tuon?
– Olen ... pahoillani, sanoi Emilia häpeästä tulipunaisena.
– Mitä, tämä on pätevämpää kuin kaikki runot, mitä olet kirjoittanut tai vasta kirjoitat. Jumaliste, tämä on kaunokirjallisuutta – kaunokirjallisuutta – ja sinä olet vain kolmentoista. Mutta et tiedäkään, mikä sinua odottaa, kiviset mäet, jyrkät nousut, kolahdukset, masennukset. Jää laaksoon, jos olet järkevä. Emilia, miksi tahdot kirjoittaa?
– Minä tahdon tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi, vastasi Emilia tyynesti.
– Niin kaikki tahtovat. Siinäkö kaikki?
– Ei. Minusta on niin hauska kirjoittaa.
– Parempi syy, mutta ei riittävä. Sano minulle: vaikka tietäisit, että jäät koko elämäksesi köyhäksi kuin kirkon rotta, vaikka tietäisit ettet koskaan saa ainoatakaan riviä julkaistuksi, kirjoittaisitko sittenkin? Mitä?
– Tietysti, vastasi Emilia halveksivasti. – Minun täytyy kirjoittaa. Minä en tosiaan voi muuta, minun on pakko.
– No sitten – puhun tuuleen, kun annan sinulle neuvoja. Jos se on sisässäsi, sinun täytyy kiivetä – on ihmisiä, joiden täytyy kohottaa katseensa kohti kukkuloita, koska he eivät voi vapaasti hengittää laaksoissa. Jumala heitä armahtakoon, jos heissä on heikkoutta, joka estää kiipeämästä. Siitä mitä nyt puhun et ymmärrä sanaakaan – vielä. Mutta älä hellitä – kiipeä! Kas tuossa, ota kirjasi ja mene kotiin. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua voin vaatia itselleni tunnustusta siitä, että Emilia Byrd Starr kerran oli oppilaani. Mene nyt, ennen kuin muistan, miten epäkunnioittava letukka sinä olet, kun kirjoitat minusta semmoista pötyä, ja ennätän asianmukaisesti kiukustua.
Emilia lähti. Hän oli vielä hiukan peloissaan, mutta samalla kumman iloinen. Hän oli niin onnellinen, että hänen onnensa näytti saavan koko maailman säteilemään. Herra Carpenter seisoi vanhalla kuluneella kynnyksellä katselemassa kunnes tyttö katosi näkyvistä.
– Tuulta – ja tulta – ja merta! hän mutisi. – Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä – hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa.
Auringon mennessä mailleen Emilia istui huoneessaan. Ikkunasta tulvi leppeätä valoa. Alhaalla puutarhan punahiekkakäytävillä kissa lennätti lakastuneita lehtiä. Sen sileät juovaiset kyljet ja sulavat liikkeet miellyttivät Emiliaa – samoin kuin äsken kynnetyn vainion tasaiset sileät viilut nurmikon takana ja ensimmäinen himmeä tähti hohtavalla taivaalla.
Korkean Johnin metsiköstä kuului naurua; Ilse ja Perry ja Teddy siellä odottivat häntä. Emilia aikoi lähteä heidän seuraansa – aivan kohta – ei vielä. Hän oli niin hurmaantunut, että hänen täytyi kirjoittaa kaikki muistiin ennen kuin palasi todellisuuden maailmaan. Ennen hän olisi vuodattanut sydämensä kyllyyden isälleen. Nyt hän ei enää voinut. Mutta pöydällä oli ihka uusi kirja. Hän veti sen eteensä, otti kynän ja kirjoitti sen puhtaalle ensimmäiselle lehdelle:
"Uusi Kuu
Blair Water
Prinssi Edvardin saari
Lokakuun 8.p:nä
Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani."L.M. MONTGOMERY (1874-1942)
Lucy Maud Montgomery syntyi Kanadaan kuuluvalla kauniilla Prinssi Edvardin saarella. Hänen äitinsä kuoli varhain ja tyttö joutui isovanhempiensa hoiviin. Hän kiintyi kirjoihin heti opittuaan lukemaan ja alkoi pian itsekin sepittää kertomuksia ja runoja. Hän on kertonut, että ne olivat hyvin synkkiä tarinoita, täynnä taisteluja ja murhia, ja päättyivät aina sankarin järkyttävään kuolemaan.
Viisitoistavuotiaana Lucy sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi eräässä pikku lehdessä. Kuvaus Uuden Kuun Emilian kirjallisista harrastuksista perustuu varmaan kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin.
Valmistuttuaan opettajaksi Charlottetownissa – niin kuin Anna-sarjan päähenkilökin hän toimi kolme vuotta eräässä kotiseutunsa koulussa. Samoihin aikoihin hän kirjoitteli ahkerasti ja sai silloin tällöin jonkin kertomuksen julkisuuteen. Vähitellen hänen nimensä tuli tunnetuksi nuorten elämää kuvaavista kirjoitelmista. Mielellään hän olisi kirjoittanut kokonaisen kirjankin, mutta sen aloittaminen tuntui ylivoimaiselta. Alku oli hänelle kertomuksissakin vaikeinta; kun hän sai ensimmäisen kappaleen paperille, hänestä tuntui aina kuin työ olisi ollut puoliksi tehty.
Kerran hänen piti laatia erääseen lehteen lyhyt jatkokertomus. Selaillessaan muistikirjaansa hän löysi lehtien välistä vanhan leikkeen, jonka otsake kuului: "Vanhahko pariskunta tilasi orpokodista pojan kasvatikseen. Erehdyksessä heille lähetettiin tyttö." Aihe tuntui houkuttelevalta. Hän alkoi punoa juonta luku luvulta, ja tarina orpotyttö Annasta alkoi elää ja saada sellaiset mittasuhteet, ettei kertomus enää mahtunut lyhyen jatkokertomuksen puitteisiin. Silloin hän päätti toteuttaa mieliajatuksensa ja kirjoittaa oikean kirjan.
Esikoisteos "Annan nuoruusvuodet" (Anne of Green Gables) syntyi iltaisin varsinaisen päivätyön päätyttyä. Tulevalla kirjailijalla oli käytettävissään vain vanhanaikainen, kehno kirjoituskone, joka jätti isot kirjaimet epäselviksi eikä lyönyt lainkaan m-kirjainta. Teos ilmestyi 1908 ja saavutti ennen kuulumattoman menekin. Kirjailija oli kuvitellut, että teoksesta olisivat kiinnostuneita vain tytöt, mutta hänen hämmästyksekseen se sai kaikenikäisiä lukijoita maailman kaikilta kulmilta. Australian eränkävijät, Intian muhamettilaistytöt, Kiinassa toimivat lähetyssaarnaajat, Englannin pääministerit ja lukemattomat punatukkaiset ihmiset olivat ihastuneita tähän orpotytön tarinaan. Tekijälle virtasi kiitoskirjeitä, joissa kilvan ylistettiin Annaa.
Annan jälkeen ilmestyi kuusitoista muuta teosta: esikoisteoksen jatko-osat, ns. Anna-sarja, joista viisi kirjaa on ilmestynyt suomeksi sekä Runotyttö-sarja_.
Lucy M. Montgomery oli kolmenkolmatta ikäisenä mennyt naimisiin pastori Ewan Macdonaldin kanssa ja muuttanut asumaan Ontarioon. Mutta elämänsä loppuun asti hän muisteli synnyinseutuaan, Prinssi Edvardin saarta, josta hän oli saanut aiheet teoksiinsa.
"Hilpeässä huumorissa aniharva vetää vertoja Montgomerylle", sanoo hänestä arvostelu. "Se ei ole etsittyä, se pulppuaa esille aivan itsestään, omasta yltäkylläisyydestään, ja tehoaa vastustamattomasti."